Väki 2/15 by Väki Magazine

02/15

n a

Väki on Helsingin yliopiston antropologian opiskelijoiden lehti. Julkaisija: Mana ry Painos: 100 kpl Painopaikka: Picaset Oy Väki on saanut HYY:n järjestölehtitukea vuodelle 2015 Väki 2/2015 Päätoimitus: Bruno Gronow, Eemi Nordström Taitto: Vesa Rantanen Oikoluenta: Heidi Saarinen Tämän numeron toimituskunta: Atle Rechardt, Maria Mölsä, Timo Tahkola, Tapio Kumpula, Sonjis Laine Kuvitus: Heidi Saarinen, Helmi Räisänen

2 / 02/15

Pääkirjoitus 4 Kenttäkämmejä 5 Manan hallitus 2015 6 Mana goes Turkey 8 Terveisiä Tatalta 12 Kirjaimet kalliossa 16 Kaksi tarinaa, kaksi kertojaa 18 Tarinoita pohjoisesta 21 "No mä en ite muista, mut mulle kerrottiin et olin..." 22 Tilkkasen viiniä juoruilevan järkeni päälle 24 Yöllisten biojäteastioiden kolinaa 25 Sarjakuva 26

3 / 02/15

Pääkirjoitus Malttakaahan, niin kerromme teille tarinan… Bruno Gronow Eemi Nordström

Chicagon yliopiston kulttuuriantropologian maisteriopiskelija Kurt Vonnegut yritti vuonna 1947 saada tarinoiden universaaleja rakenteita käsittelevää graduaan pääsemään läpi huonolla menestyksellä. Vonnegut inspiroitui Uuden testamentin ja Tuhkimon välisistä tarinankerronnallisista yhtäläisyyksistä ja esitti tutkinnossaan erilaisten tarinatyyppien rakenteiden olevan mahdollisia piirtää yksinkertaisina kaavioina paperille. Tutkielma kuitenkin hylättiin, Vonnegutin mielestä siksi, koska ”se oli niin yksinkertainen ja vaikutti aivan liian hauskalta,” ja opintonsa keskeytettyään hän kokeili erilaisia työpaikkoja ennen kuin hänen kirjoituksensa saavuttivat suosiota. Tarinalla on onnellinen loppu, sillä Chicagon yliopisto hyväksyi hänen neljännen romaaninsa, Kissan kehdon, maisteritutkielmaksi, ja Vonnegut sai kuin saikin maisterinsa 1971. Hän kutsui myöhemmin ensimmäistä tutkintoyritystään hänen kauneimmaksi kulttuurilliseksi panoksekseen ja käsitteli tarinoiden rakenteita esseissään ja luennoillaan vielä pitkään. Vaikka hänen maisteritutkintonsa hyväksymisen yhtenä perusteena oli hänen romaaniensa antropologinen pohja, ei Vonnegutia liiemmin tunneta antropologina. (Vonnegut valitsi aikoinaan kulttuuriantropologian ”since it offered the greatest opportunity to write high-minded balderdash” eikä pitänyt itseään järin hyvänä antropologina). Tarinankertojana sen sijaan…

simpanssi, näin hiljattain edesmennyttä Terry Pratchettia lainataksemme. Tarinat selventävät tuntematonta, ja rakennamme oman identiteettimme paljolti niihin perustuen. Ne sitovat meidät paikkoihin: muistot lapsuudenkodeista, maisemista, äänistä ja tuoksuista lähentävät tarinoiden välityksellä myös niiden kuulijoita niihin. Paikkojen ja esineiden, kuten myös ajatusten kulttuurillinen ja henkilökohtainen arvokkuus kasvaa niiden sisältämien tarinoiden myötä, ja niitähän riittää. Tätä runsauttakin on selitetty myyttien avulla: erään, alun perin länsiafrikkalaisen tarinan mukaan hämähäkkijumala Anansi sai viekkautensa ansiosta auringonjumalan antamaan hänelle kaikki maailman tarinat. Anansi antoi ne eteenpäin ihmiskunnalle, tosin laittamalla ensin itsensä niiden kaikkien päähenkilöksi. Tässä numerossa ehdimme vain raapaisemaan tarinoiden kirjon pintaa, mutta mikäli laskimme oikein, on lehden sivuilta löydettävissä tarinoita peräti seitsemältätoista kertojalta. Joten mikäli et ole vielä napannut tätä numeroa mukaasi, tee se ja nauti!

Antropologiassa joudumme jatkuvasti tekemisiin tarinoiden kanssa. Erilaisten narratiivien analysointi myyteistä muropaketteihin on olennainen osa tekemisistämme niin kirjaston koneilla kuin itse kentällä. Ihmekö tuo, sillä koko inhimillinen todellisuus näyttäisi perustuvan tarinoihin ja niiden kertomiseen: olemme Pan narrans, tarinoita kertova

4 / 02/15

Kenttäkämmejä osa 1 Uudessa juttusarjassa jaetaan kenttätyön aikana koettuja kommelluksia ja kiusallisia tilanteita etnografisella ennakkoluulottomuudella.

Kuva : Ma rj a Tyrni

”Olin Pohjois-Ugandassa syksyllä 2014 pakolaisleirillä tekemässä mun kenttää, ja sinne päin maata ei vahingossakaan eksy kukaan valkonen. Päätin yks päivä kävellä vähän leirin laitamia ympäri. Tarkoituksena oli ottaa kuvia alueesta ja katsoa, mitä leirin reunoilta löytyy, koska yleensä tapasin ihmisiä lähinnä leirin keskeisimmillä paikoilla. Kävelin tyytyväisenä polkuja pitkin, kunnes hetken päästä noin sadan metrin päässä polulla vastaan kävelee pieni, noin vuoden vanhan näkönen lapsi. Täysin tyhjästä tää pieni laps aukaisee suunsa ja alkaa huutamaan aivan täyttä kurkkua. Huuto ja itku vaan koveni, kunnes kohta lähellä olevista majoista alkoikin lappaamaan jengiä ulos katsomaan, että mitä oikein tapahtuu.

päässä edelleen jähmettyneenä. Polun reunoilla koko ajan kasvavan yleisömäärän läsnäolo ja muhun nauliintuneet huvittuneet katseet synnytti paineen reagoida tilanteeseen - vaikka olishan sen voinut arvata, että ojasta allikkoonhan se menee, kun antropologi rientää rauhottamaan keuhkojaan rikki huutavaa lapsiraasua.

Mullakaan ei ollut ihan varmuutta, että missä tässä mennään - seisoin siitä lapsesta ihan reilun matkan

Maria Tyrni, maisteriopiskelija

Lopulta kiusallinen tilanne ratkesi, kun paikalle pyyhälsi lapsen äiti selittäen, ettei näillä main liiemmin mun värisiä ihmisiä ole liikkunut. Lapselle kohtaaminen polulla tais olla vähän enemmän maailmaa avaavampi, kuin minulle.”

5 / 01/15

Manan hallitus 2015 Lukijoidemme iloksi pyysimme Manan tuoreen hallituksen jäseniä kertomaan tarinan. Essi Käräjäoja, urheiluvastaava ja fuksivastaava: Olen Essi ja juoksen päin seiniä. Kovasti silti aina paistelloo koska Mana on mahtavuutta!!

Sonjis Laine, työelämävastaava, suhde- ja virkistysvastaava: Tulin yliopistoon järjestääkseni pomppulinnajuhlat.

Iina Holopainen, suhde- ja virkistysvastaava: Antropologia on kuin manan imu koralliriutalla.

Annika Lepistö, taloudenhoitaja ja tilavastaava: Kerran ku oltii Annin ja Marian kans jatkoilla nii stevarit heitti meijät ulos Uudelta. Eikä saatu Alinan panttii takas koska lattialla oli hiekkaa.

Anni Huttunen, puheenjohtaja: Kerran ku oltii Marian ja Annikan kans jatkoilla nii Maria raidas vuohella yksiin bileisiin.

6 / 02/15

Atle Rechardt, kansainvälisyysvastaava: Ran voima oli Setin voimaa väkevämpi, vaikka faarao yritti nimitellä Setin voimaa väärillä nimillä. Sen tähden faarao kuoli surkean kuoleman ja myös noita joka hänet synnytti koki surkean kuoleman ja Ra löi maahan kaikki ne jotka olivat luopuneet Ra:sta.

Tiina Blake, opintovastaava, ympäristövastaava ja kehitysyhteistyövastaava: Knowledge is knowing a tomato is a fruit, wisdom is not putting it in a fruit salad.

Sanni Martikainen, kulttuurivastaava ja fuksivastaava: Elämä on ihanaa ja Mana mahtava, Manaelämä siis mahtavan ihanaa! Yliopistolla on mukavaa olla ja kellua noppien saartamana. Erittäin hyvä kaiken kaikkiaan.

Carita Aalto, sihteeri: Antropologia on antropologeja varten!

Maria Mölsä, tiedottaja ja ATK-vastaava: Kerran ku oltii Annikan ja Annin kans jatkoilla ni löydettii pellolta vuohi.

Sonja Sirviö, varapuheenjohtaja ja tasa-arvovastaava: Olipa kerran Sonja, joka eli kaukaisessa valtakunnassa nimeltä Iisalmi. Hän oli haaveillut valtsikassa opiskelusta ja Helsinkiin muuttamisesta pienestä tytöstä lähtien. Hänen haaveensa toteutui vihdoin viime kesänä, ja hän eli onnellisena elämänsä loppuun asti.

7 / 02/15

Mana goes Turkey Sonjis Laine Kolean helmikuun lopulla manalaisia saapui ripotellen seuraamaan miljoonakaupunki Istanbulin vilin채채.

8 / 02/15

Matkaa oli odotettu ja suunniteltu pitkään matkaan lähtevien antropologian opiskelijoiden puolesta, ja Helsingin yliopistoltakin haettiin avustusta Turkin moninaisen kulttuuriperinteen selvittämistä varten. Tai ainakin muutaman kaupungin, maan kokoa kun on niin vaikea edes käsittää. Kun kaikki manalaiset oli majoitettu Chillout Cengo -hostellin kolmikerroksisiin sänkyihin, sai Istanbuliin tutustuminen alkaa. Hostellimme sijaitsi uudemmassa Galatanin kaupunginosassa, jossa väkimassan sekaan mahtui niin katusoittajia kuin paahdettujen maissien ja kastanjoiden myyjiä. Tämä osa kaupunkia toimittaa liikekeskuksen virkaa, mutta ketjuliikkeiden lomasta löytyi kauniita sivukatuja ja sateenkaaren värein maalattuja portaikkoja. Tarina niiden taustalla alkaa yhden istanbulilaisen miehen tavoitteesta tehdä kotikaupungistaan värikkäämpi. Sittemmin, viranomaisten puututtua peliin ja toisaalta asukkaiden vastattua tähän useampia portaita maalaten, sateenkaarirappuset on nähty eräänlaisena kannanottona hallinnon toimintamalleja vastaan. Euroopan ja Aasian liitoskohtaan sijoittuvaa kulttuurihybridiä täydensi kävelysillan toisella puolella avautuva vanha kaupunki, jossa pääsimme ihailemaan Sinistä Moskeijaa sekä niin kristillisenä kirkkona kuin moskeijana — nyttemmin museona — toiminutta Hagia Sophiaa. Autenttisen kokemuksen parille opiskelijalle tarjosi myös pienempi Uusi Moskeija, jonka sisäpihalle satuimme ainoina turisteina illan viimeisen rukouskutsun aikaan. Päiväretki Prinssisaarille tarjosi jälleen uudenlaisen puolen kaupungista viktoriaanisine rakennuksineen ja hevoskärryineen. Ensimmäinen viikonloppu kului Istanbulissa myös Suurella Basaarilla kierrellen ja paikallista tunnelmaa aistien. Eritisen kiinnostavaa oli nähdä ja kuulla

Saimme konkreettisesti nähdä erilaisten uskontoperinteiden kamppailun pitkät juuret. Kiinnostavaa olikin pohtia, miten monien eri ideologioiden ja uskontojen yhteentörmäyksistä on edes mahdollista rakentua eheää kansallista identiteettiä.

paikalliten keskuudessa poliittista kuohuntaa maan nykyisen, konservatiivisempaan islamiin nojaavan johdon järjestäytymieen liityen. Toisaalta näimme mellakkapoliisin päivystävän pääkadulla ja toisaalta keskustelimme anarkistiseen liikkeeseen kuuluvien hostellimme työntekijöiden kanssa. Tuoreet näkökulmat mielessämme varasimme jo tämän tutun hostellimme valmiiksi seuraavalle viikonlopulle ja suuntasimme kohti pitkää yöbussimatkaa. Muutaman opiskelijan yöbussi vei maan etelärannikolle, mutta suurin osa heräsi pilviseen aamuun Kappadokian ylängöiltä, Göremen kylästä. KeskiAnatoliassa sijaitseva alue on kuuluisa uniikeista kivi- ja maamuodostelmistaan sekä vulkaaniseen ja pehmeään maaperään kaivetuista luolista. Tiesimme Kappadokian kuuluvan myös Unescon maailmanperintökohteiden listalle. Perillä maisemat löivät kuitenkin ällikällä, joten aluksi bussimatkasta uupunut opiskelijajoukko kiipeilikin pian pitkin taianomaisen näköistä mineraalipitoisten maamuodostumien sekä muinaisten luolien värittämää maisemaa. Kylään ja esimerkiksi sen tunnettuun ulkoilmamuseoon tutustumisen jälkeen rentouduimme traditionaalisessa Hamam-kylpylässä ja pääsimme vihdoin yöpuulle mukavaan, myöskin maamuodostuman rinteeseen kaiverrettuun hostelliimme. Halusimme liittää oman kokemuksemme Kappadokiasta laajempaan historialliseen kontekstiin ja päädyimmekin palkkaamaan päiväksi oppaan sekä minibussin, jolla kiertelimme alueen nähtävyyksiä. Kävimme myös perinteisten ammatinharjoittajien,

9 / 02/15

kuten savitaiteilijoiden, työpajoilla. Oppaamme tarjosi taas uudenlaisen kehyksen kulttuuri- ja uskontoperinteiden tarkasteluun syyrialaisena, mutta Turkissa koko elämänsä eläneenä muslimina. Hän kuvaili alueen ja yleisemmin koko Turkin värikästä kulttuurihistoriaa, jonka muotoutumiseen ovat vaikuttaneet eri hallitsijoiden, niin kristittyjen, ottomaanien kuin muslimien valtakaudet. Hienoa oli kokea oppaan innostus jakaa perinnetietoa; hän käänsi meille jopa rukouskutsun säkeitä.

laisen maineen, ja huomasimme sen poliittisesti aktiivisen opiskelijakunnan toteuttavan erilaisia rahankeruuprojekteja sekä mainostavan ahkerasti tulevia mielenosoituksia. Kansainvälisen politiikan laitoksella työskentelevän Agahin ystävällisellä opastuksella pääsimme tutustumaan antropologian laitoksen henkilökuntaan, kampuksen kirjastoon sekä yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan tiloihin. Seuraamme liittyi myös Navid, pakolaisuutta Malesiassa ja Turkissa tutkiva iranilainen antropologi.

Yksi vaikuttavimmista kokemuksista kiertoajelupäivän aikana oli vierailu yhdessä kristittyjen noin 400-luvun vainojen aikaan rakentamista maanalaisista kaupungeista. Saimme konkreettisesti nähdä erilaisten uskontoperinteiden kamppailun pitkät juuret. Kiinnostavaa olikin pohtia, miten monien eri ideologioiden ja uskontojen yhteentörmäyksistä on edes mahdollista rakentua eheää kansallista identiteettiä. Matkan aikana yhä selkeämmäksi kävi se, kuinka valtava, eriytynyt ja heterogeeninen valtio olikaan kyseessä, niin uskonnollisesta kuin taloudellisesta näkökulmasta. Tämä kävi selväksi matkatessamme jälleen uusiin maisemiin, pääkaupunki Ankaraan. Silmän kantamattomiin jokaisessa ilmansuunnassa jatkuvassa kaupungissa liikekeskusten välillä risteili ruuhkainen liikenne. Busseihinkin hypättiin kadulta suoraan vauhdista. Joukkomme ensimmäinen kohde virastotalojen luvatussa kaupungissa oli Etnografinen museo, joskin päädyimme ensin vahingossa kansalliseen taidemuseoon. Kansallisromanttiseen taiteeseen sekä modernimpiin suuntauksiin tutustuttuamme pääsimme lukemaan ja näkemään etnografista tutkimusta ja kulttuuriperinnettä. Kiinnostavaa oli tutustua esimerkiksi basaareilla nähtyjen mattojen ja kankaiden kuvioiden symboliikkaan sekä perinteisten käsityöammattien syntyyn ja merkitykseen. Osan retkikunnasta palatessa Istanbuliin pääsivät loput tutustumaan Ankaran yliopiston valtavaan kampukseen. Sen sijainti istutettujen mäntyjen peittämällä kukkulalla muusta kaupungista erillään yhdessä harmaiden ja kulmikkaiden modernististen rakennusten kanssa kieli amerikkalaisvaikutteista, ja saimme tietää Yhdysvaltojen sponsoroineen sen rakentamista sodanjälkeisinä vuosina. Historiastaan huolimatta yliopisto on saavuttanut vasemmisto-

10 / 02/15

Täytettyämme lautaset paikallisen Unicafen antimilla oli mäntyjen varjostama ruokalan piha mitä mainion paikka keskusteluille muun muassa zarathustralaisuuden ilmenemisestä nykypäivän Iranissa. Matkan viimeinen viikonloppu vietettiin takaisin Istanbulissa, ja monet olivatkin tehneet itselleen jo tehokkaan suunnitelman kaiken mahdollisen jäljelle jääneen nähtävän läpikäymiseksi. Kävimmekin viimeisinä päivinä niin modernin taiteen museossa, kauppakujien täyttämässä Aasian puoleisessa

Istanbulissa kuin vanhaan kaupunkiin sijoittuvassa Topkapin palatsissa. Palatsissa pääsimme näkemään jopa tuhansien naisten ja eunukkien aikoinaan asuttamat haaremit sekä toisaalta arvokkaiden sekä pyhien aarre-esineiden kokoelmia, joista osa vaikutti jopa jonkinlaisilta pyhiinvaelluskohteilta. Viimeisenä koko matkaseurueen yhteisenä iltana kokoonnuimme ahmimaan turkkilaisia mezejä. Täydellä vatsalla valmistauduttiin seuraavan päivän kotiinpaluuseen, jonka yllättävästä koittamisesta tietää aina matkan olleen täydellisen onnistunut.

Kuvat: Ma na

11 / 02/15

n e h w o d m e h t g ”Fi r s t t hin g n i r w o t s i u o y t hem ke tc h .” b m u h t g i b u y f f o

12 / 02/15

Terveisiä Tatalta Eemi Nordström Keski-Amerikassa aurinko laskee nopeasti ja sademetsä paljastuu nimensä veroiseksi. Hivuttaudun lähemmäksi Cockscomb Basinin suojelualueelle vievän, pian mutaiseksi muuttuvan tien reunaan sateelta suojaavan latvuston alle. Metsä herää eloon tuhansien lintujen, sammakoiden ja sirkkojen kuoroon, ja sateen lakattua myös kuoron kokoonpano vaihtuu. Meteli on välillä niin korviahuumaavaa, etten enää kiinnitä lainkaan huomiota korvani juuressa iniseviin hyttysiin. Pusikoiden rapistessa ympärilläni pimeydessä alan katua sitä, että olin edelliset yöt lukenut Belize Citystä ostamaani kirjaa belizeläisestä kansantarustosta.

13 / 02/15

Noin 340 000 asukkaan Belize on pienestä väkiluvustaan huolimatta etnisesti erittäin kirjava. Naapurimaistaan Meksikosta ja Guatemalasta poikkeava historia Ison-Britannian siirtomaana on tehnyt siitä eräänlaisen Keski-Amerikan ja brittiläisen Karibian kohtaamispaikan. Eri etnisten ryhmien vaikutus on jättänyt voimakkaan jäljen esimerkiksi maan kansantarustoon muun muassa kreolien, mayojen, garifunien ja latinalaisamerikkalaisten ja eurooppalaisten siirtolaisten antaessa omia näkemyksiään ympäristössä vaikuttaviin voimiin ja niistä kerrottuihin tarinoihin. Belizen kansantarinoissa esiintyvät olennot ovat vaikuttava kavalkadi erilaisia sankareita, henkiolentoja, noitia ja hirviöitä. La Lloronan ja Xtabayn kaltaiset lumoojattaret lienevät lähtöisin jo valloituksen ajalta tai sitä ennen Meksikon keskiosista ja Jukatanilta, kun taas hämähäkkisankari Anansi saapui Amerikan mantereelle länsi-afrikkalaisten orjien mukana. Outo valoilmiö Jack-O-Lantern on tuttu brittiläisten merimiesten kertomuksista ja tuhkassa leikkivillä Hashishi Pampeilla on vastineensa niin Karibialla kuin El Salvadorissa. Tunnetuimpia Belizen taruolennoista lienee kuitenkin Tata Duende, josta kerrotaan tarinoita Punta Gordasta Corozaliin. Hieman alueesta ja yhteisöstä riippuen olento esiintyy joko ystävällisenä metsän suojelijana, arvaamattomana kiusantekijänä tai julmana lastensieppaajana. Sen ulkonäkö on usein kuitenkin samanlainen: lyhyt, parrakas vanha mies, jonka jalkaterät osoittavat taaksepäin ja jonka tunnistettavin vaateparsi on suuri leveälierinen hattu. Sillä on vihreät silmät, ilkikurinen hymy eikä lainkaan peukaloita. Tata Duenden tapaa varmimmin syvällä metsässä, erityisesti luolien lähettyvillä, mutta toisinaan se myös vierailee ihmiskylissä. Metsässä Duende toimii eläinten suojelijana ja pitää huolen siitä, että metsästäjät kunnioittavat sen sääntöjä ampumalla riistaa vain oman tarpeensa verran. Metsän ulkopuolella Tata Duenden tarkoitusperät ovat usein kuitenkin yksinomaan pahantahtoiset: kylässä se saattaa varastaa esineitä tai häiritä kotieläimiä ja asukkaita kepposillaan, pahimmassa tapauksessa jopa aiheuttaa kuolemaa ja lasten katoamisia. Viheltävä ääni kertoo Duenden läsnäolosta, ja vihellyksen matkimista yrittävät kantaa olento mukanaan metsään. Samalla se repii uhrinsa peukalon irti,

minkä vuoksi kulkijan on piilotettava se kohtaamisen tapahtuessa. Itselleen mieluisia ihmisiä Duende saattaa palkita aarteilla tai taidoilla, mutta arvaamattomana sieluna se saattaa myös siepata heitä. Useimmiten Tata Duende tyytyy kuitenkin tarkkailemaan ihmistä etäältä ja kaikkoamaan nopeasti huomatuksi tultuaan. Toisinaan Duendeja voi nähdä useitakin: aamuvarhaisella onnekas tarkkailija saattaa huomata pienien duenditojen leikkivän vastakasketun milpapellon lämmössä. Oloani ei helpota, että Cockscombin alueella tehtiin Tata Duende-havaintoja suojelualueen perustamisen aikoihin 90-luvulla. Rapisevat pensaat ja puunoksat, aavemaisina valopilkkuina latvuston tuntumassa leijailevat tulikärpäset sekä vieras äänimaailma saavat minut odottamaan lierihattuisen kääpiön ilmestymistä öisessä metsässä hetkenä minä hyvänsä. Lopulta kuitenkin erotan metsänvartijan majasta kajastavan valon, jonne pääsen hetkeksi hengähtämään. Siellä vahtia pitää metsänvartijaharjoittelija Aaron, oppaaksi opiskeleva kekchimaya. Jutellessamme lähinnä salametsästäjistä, mennoniitoista ja mayakielistä ajaudumme myös pohtimaan belizeläisiä kansantarinoita. Hän muistaa kotikylässään Toledon maakunnassa tapahtuneen satunnaisia Duende-havaintoja, muttei itse koskaan nähnyt kyseistä olentoa. Yhden havainnoista teki hänen isoäitinsä: kerran kotoaan lähtiessään hän sattui katsomaan taakseen, ja näki peräti kaksi Duendea hyppimässä katolla äänettömästi. Sademetsässä Aaronilla on aikaa pohtia lapsuutensa tarinoiden todenperäisyyttä, sillä hänen mukaansa metsän sisäänsä kätkemiä asioita ei voi koskaan varmuudella tietää. Silloin tällöin hän sanoo toisinaan kuulevansa metsän siimeksestä hänelle täysin tuntemattomia ääniä. Joidenkin lintujen ja sammakoiden ääntely muistuttaa epäilyttävästi vauvan itkua, ja tulikärpäset ja taskulampun valoa päin nopeasti lentävät yölinnut saavat mielikuvituksen helposti laukkaamaan. Tämän mielessä pitäen lähden virittämään riippumattoani leirintäalueelle ja nukun sen verran kuin pystyn.

14 / 02/15

Kuvat: Eem i Nordström Kuv i tus : Hei di S a a ri nen

Aamuyöllä herään rapisevaan ääneen rinkkani lähettyvillä, mutta taskulamppua havitellessani näen vain pienen varjon livahtavan nopeasti pois. Auringon noustessa edessäni avautuu aivan toisenlainen, kirkkaan vihreä maailma. En huomaa tavaroitani kadonneen, joten öinen rapistelija oli mitä luultavimmin jonkinlainen näätä, joita Belizessä riittää. Saan tosin rinkkaa kaivaessani nopean muistutuksen

sademetsän säännöistä, erityisesti siitä, miksei rinkkaa kannata jättää maahan: seitsemän nälkäisen leuan tervehtiessä kämmenselkääni tajuan muurahaisten tehneen sinne pesän yön aikana. (Lainaus: Characters and Caricatures in Belizean Folklore, Belize Folklore Book Committee 2008)

15 / 02/15

16 / 02/15

Kirjaimet kalliossa Kirjaimet kalliossa Maria Mölsä Äidin isä syntyi 1922 Lihkatsun saarella Sortavalan maalaiskunnassa. Saari Laatokan järvellä Karjalassa oli vielä tuolloin osa Suomea. Isoisä Pekka vietti kodissaan Lihkatsussa koko lapsuutensa, kunnes 17-vuotiaana Neuvostoliiton hyökätessä Suomeen liittyi vapaaehtoisena armeijaan. Toinen maailmansota muutti elämän suunnan: ukki taisteli jokaisessa kolmessa sodassa. Syksyllä 1944 koti Karjalassa jäi lopullisesti vieraan vallan puolelle. Lihkatsuun jäi koko elämä: tavarat, huonekalut, muistot, koti. Evakuointi suoritettiin niin nopeasti, että juuri mitään ei ehtinyt ottaa mukaan. Rauhan alettua keväällä 1945 ukki asettui asumaan jäljelle jääneen Suomen puolelle. Kun sodasta alkoi olla jo aikaa, ikävä kotiin kasvoi ja ukki alkoi hakea viisumia. Neuvostoliitto ei kuitenkaan myöntänyt sitä ihmiselle, joka oli ollut sodassa heitä vastaan, ja hakemukset hylättiin kerta toisensa jälkeen. Silti ukki jatkoi yrittämistä, toiveenaan päästä takaisin vielä yhden kerran. Vuonna 1990 viisumi lopulta myönnettiin ja ukki sai mahdollisuuden. Samana kesänä ukki suuntasi rajan toiselle puolelle ja otti mukaan koko perheensä; vaimon ja neljä jo aikuista lastaan. Äiti oli tuolloin 27 ja Venäjällä aikoinaan opiskelleena ainoa, joka puhui paikallista kieltä. Yhdessä he lähtivät kohti Sortavalaa. Sen lisäksi, että halusi vielä kerran päästä näkemään kotinsa, ukki halusi näyttää perheelleen sen, mistä oli aina puhunut; lapsuuden maisemansa, Laatokan luonnon, koko entisen maailmansa. Sortavalan maalaiskunnan puolelle päästyään ukki, mummi ja lapset saavuttivat vanhan puisen sillan. Se oli samalla kohtaa kuin ukin lapsuudessakin. Saaren toisessa päässä odotti vanha ja aikoinaan arvokas talo, jonka pintoja olivat vuodet hakanneet pahemmin kuin ukki olisi koskaan osannut pelätä. Talosta näki, että se oli joskus ollut kaunis. Kaiken sen rapistuneisuuden alla oli jotain ylvästä ja koreaa, joka peittyi nyt hoitamattomuuden huiviin paljon pahemmin kuin se olisi ansainnut. Viat oli jätetty korjaamatta, kaikki arvoks oli revitty irti ja puun tilalla oli paikoin muovia. Kaukaa paikka näytti huonon kuntonsa takia jopa asumattomalta, mutta lähestyessään taloa Arposet näkivät pihalla kourallisen aikuisia ihmisiä; asukkaita? Venäläiset eivät puhuneet sanaakaan

englantia saatika suomea, joten äiti tulkkasi keskustelun isänsä ja perin pohjin hämmehtyneiden paikallisten välillä. Venäläiset eivät olleet uskoa, kun äiti selitti isänsä aikoinaan asuneen siellä. Alue oli heidän sanojensa mukaan aina ollut osa Venäjää, eikä siellä varmastikaan ollut koskaan asunut suomalaisia. Vakuuttelut siitä, että ukin isä oli omin käsin talon rakentanut, ei auttanut venäläisiä uskomaan heitä. Turhiksi osoittautuneiden selitysten jälkeen äiti pyysi ukkia muistelemaan jotain - mitä tahansa - yksityiskohtaa tai tarinaa, mikä todistaisi venäläisille, että ukki todella puhui totta. Ukki mietti hetken ja keksi sitten: kirkas mielikuva kesäisestä Lihkatsusta palasi mieleen voimakkaana ja tuoreena ja ukki alkoi tarpoa kohti rantakallioita. Mummi, lapset ja venäläiset seurasivat jännittyneinä, kun ukki asteli varmin askelin kohti rantaa ja selitti, että oli joskus pikkupoikana rannalla leikkiessään raaputtanut nimikirjaimensa rantakallioon. Hetken tutkittuaan katseellaan sotkuun kasvanutta maisemaa ukki asteli siihen kohtaan kalliota, jossa uskoi kymmenvuotiaana kyykänneen. Rivakoin ottein ukki kaivoi turvetta pois pöheittyneen kallion päältä ja paljasti sen pinnasta kohdan, missä yhä koreili selvänä kirjaimet: P. A. Pekka Arponen hymyili. Paikalliset eivät sanoneet mitään. Epäuskonsekaiset katseet kertoivat siitä petetyksi tulemisen tunteesta, joka heidät valtasi. Kävi ilmi, että heidän perheensä olivat aikoinaan muuttaneet Keski-Venäjältä Karjalaan - siis Stalinin aikana pakkosiirretty. He olivat ihmisiä ilman omaa historiaa, omia juuria ja omaa menneisyyttä. Sen lisäksi he nyt asuttivat taloa, joka kuului vahvana osana jonkun aivan toisen perheen, toisen kulttuurin menneisyyteen. Sen jälkeen ukki ei palannut Karjalaan. Toivomus kodin näkemisestä vielä viimeisen kerran oli täytetty, ja tämä riitti: enää sinne ei olisi asiaa. Ja jos lahoaminen olisi jatkunut samaa tahtia kuin vuoteen 1990, taloa tuskin enää olisi. Tai ehkä sen olisi joku korjannut, ken tietää. Tammikuun 2011 jälkeen ukkiakaan ei enää ole, mutta kirjaimet kalliossa eivät häviä.

17 / 02/15

Kaksi tarinaa, kaksi kertojaa Eemi Nordström Millaisia tarinoita löytyy, kun työnkuvaan kuuluu niiden kertominen? Pyysin kirjailijaa sekä arkeologia jakamaan jonkin mieleen juolahtavan tarinan. Rosa Liksom Myös kulttuuriantropologiaa opiskellut taitelija ja kirjailija Rosa Liksom kertoo kokemuksistaan ensimmäisellä Interrailillaan sekä paluustaan Milanoon. ”Tämä tapahtui 70-luvun alussa ollessani ensimmäisellä Interraililla. Silloin oli juuri tullut Intarrail-kortti ensimmäistä kertaa, ja mä ja mun paras kaveri siellä Lapissa, opettajan tytär Kira, saimme puhuttua vanhempamme ympäri, että saisimme alaikäisinä passin. En olisi varmaan ikinä sitä passia saanut, jollei Kiran äiti olisi ensin suostunut. Äitini, joka ei koskaan ollut käynyt Suomen ulkopuolella, totesi, että jos opettaja antaa tyttärelleen luvan lähteä niin kyllä hän antaa kanssa, sillä hän luottaa opettajan arvostelukykyyn. Niin me sitten lähdimme 15- tai 16-vuotiaina tälle ensimmäiselle Interrailille. Meillä oli aivan mahtava reissu, jossa me tehtiin kaikki mahdolliset mokat, mitä ikinä voi tehdä: Me lähdettiin automatkaa tarjoavan miehen kyytiin ja jouduttiin vaikeuksiin hänen kanssaan, me tavattiin Kööpenhaminassa kaksi epäilyttävää, oikein rosvon näköistä miestä, jotka tarjosivat meille yöpaikkaa, ja me mentiin ja jouduttiin todellisiin vaikeuksiin ja niin edelleen. Kunnes sitten Pariisissa tapasimme kaksi meidän ikäistä kundia, jotka tarjosivat meille yöpaikkaa. Me hölmöt, elämää kokemattomat maalaiset lähdimme niidenkin mukaan näiden kahden kauhean kokemuksenkin jälkeen. Mutta nämä kaksi kundia, Bernart ja Frederick, ne oli ihan mahtavia.

Me vietettiin viikko siellä Pariisissa Frederickin kotona. Hänen vanhempansa olivat kesälomalla Côte d’Azurissa, ja meillä oli aivan mahtavaa siellä. Kaikki aiemmat ikävät kokemukset siitä hirveästä autokuskista ja niistä kahdesta aivan karseasta tyypistä Kööpenhaminassa pyyhkiytyivät pois. Lopulta jatkoimme matkaamme Milanoon oikein hyvällä fiiliksellä. Milanon valtavalta keskusaukiolta, jossa on se aivan mieletön goottilainen kirkko, jatkoimme eteenpäin etsimään pizzapaikkaa, kun meillä oli aivan kauhea nälkä. Menimme sellaiselle sivukadulle, ja ihmettelimme, miten siellä onkaan niin paljon lasinsiruja maassa. Jatkoimme eteenpäin, ja lopulta siellä oli poliisiautoja. Ihmisiä ei ollut paljoakaan, mutta sitä aluetta ei ollut kuitenkaan eristetty. Uteliaita kun oltiin molemmat, niin menimme katsomaan, ja siellä oli kanssa joku nuori turisti. Hän kertoi, että siellä oli ollut punaisten prikaatien ampumavälikohtaus edellisenä päivänä, eikä jälkiä ollut ehditty siivota vielä. Useita ihmisiä oli kuollut ja siellä oli ikkunalaseja rikottu, autoja poltettu ja vaikka mitä. Silloin kuulin ensimmäistä kertaa punaisista prikaateista. Sitten lähdimme sieltä pois, löysimme jonkun pizzerian ja matka meni oikein kivasti. Jatkoimme sieltä vielä Unkariin, ja loppumatka oli aivan fantastista. Vuosi sitten mut kutsuttiin Milanoon, sillä Hytti nro 6 oli Italian merkittävimmän, Premio Strega Europeon ehdokkaana lyhyellä listalla. Siinä oli neljä kirjaa, joten kirjallisuuspalkintosäätiö järjesti meille neljälle sellaisen kiertueen pitkin Italiaa. Kävimme monissa kaupungeissa ja valtavan isoissa yleisötilaisuuksissa, joissa luimme tekstejä itse ja näyttelijät lukivat niitä sitten italiaksi. Kun oli kesä, niin niitä järjestettiin

18 / 02/15

ulkona isoilla aukioilla. Milanossa oli aivan mahtavaa, en ollut käynyt siellä sitten tämän ensimmäisen Interrailin jälkeen. Italian-kustantajani, aivan upea nainen, vei meidät aukiolle, jossa EsaPekka Salonen johti Milanon sinfoniaorkesteria valtavassa ulkoilmatilaisuudessa. Silloin huomasin, että sehän oli se sama aukio jossa olimme olleet silloin 70-luvulla. Muistan kuinka nousimme metrosta, menimme aukiolle ja sitten näimme sen punaisten prikaatien ja poliisien taistelukentän. Kuuntelimme konserttia melkein loppuun asti, kunnes alkoi satamaan kaatamalla. Meitä oli tämä kustantaja ja sitten yksi kustannustoimittaja, nuorempi gimma. Kustantaja, Emilie nimeltään, ehdotti syömään lähtemistä. Sadetta tuli runsaasti, ja totesin siihen olevani niin märissä vaatteissa, että voisin lähteä hotellille. No, sitten he juttelivat siinä hetken keskenään, ja tämä nuorempi gimma sanoi asuvansa siinä ihan lähellä. Hän ehdotti, että menisimme hänen luokseen vaihtamaan kuivaa ylle. Se kuulosti hyvältä, tarvitsinhan vain kuivat sukat, ja niinpä Emilie, minä ja tämä kustannustoimittaja lähdimme kolmisin matkaan. Pian hän sanoi, että tästä käännytään oikealle. Se oli se sama katu. Se oli se sama katu, missä mä olin ollut, ja mä en sanonut siitä mitään, vähän olin miettinyt, että kaikki näyttää hieman tutulta, mutten voinut ajatella, että se olisi ollut se sama katu! Sitten mä kysyin siltä nuorelta kustannustoimittajalta, että tietääkö hän, onko tällä kadulla ollut 70-luvulla punaisten prikaatien ja poliisien välinen taistelu, jossa kuoli monta ihmistä. Hän vastasi, että ei ole ollut, ei hän ole koskaan kuullutkaan moisesta, kyllä joku olisi siitä sanonut hänen asuttuaan siellä jo viisi vuotta. Sitten Emilie, yli kuusikymmentä, joka oli silloin ollut juuri radikaalissa iässä, sanoi: ”On! Mistä sä tiedät, tää on just se katu!” Sitten tosiaan menimme tämän kustannustoimittajan luokse, ei siinä sen kummempaa ollut. Hän asui viidennessä kerroksessa, jossa katselin ikkunasta vielä sitä katua. Mietin, että neljäkymmentä vuotta sitten mä oon kävellyt viis- kuustoistavuotiaana Kiran kanssa tuolla alhaalla ja ihmetellyt niitä palaneita autoja ja lasinsiruja semmosena täysin viattomana maalaistyttönä, joka ei tiennyt yhtään mitään punaisista prikaateista eikä osannut pelätä mitään. Mehän luotettiin kaikkiin ihmisiin, mikä oli kyllä virhe. Että hyvä kun säilyttiin hengissä siltä matkalta, sillä sen aikana, varsinkin siellä Kööpenhaminassa, henki olisi voinut mennä aivan yhtä hyvin. Sanotaanko, että lähellä oli.”

Harri Kettunen Mesoamerikan kulttuureihin erikoistunut arkeologi ja kielitieteilijä Harri Kettunen Latinalaisen Amerikan tutkimuksesta kertoo tapahtumarikkaasta illasta erään tutkimusprojektin aikana Belizessä. Kumikäärmeitä ja lentäviä työmiehiä ”Olin taannoin töissä belizeläisessä arkeologisessa projektissa, jossa tutkittiin luolia lähellä Guatemalan rajaa. Se oli tutkimusprojektin ohella kenttäkoulu, eli meillä oli opiskelijoita, henkilökuntaa ja paikallisia työmiehiä tutkimassa luolia. Majoituimme Chechem Ha -nimisen luolan ulkopuolelle projektin ajaksi. Majapaikkamme läheisyydessä asui parin ihmisen lisäksi koira, joka aluksi näytti kyttyräselkäiseltä. Lähemmällä tarkastelulla otus osoittautuikin koiraksi, jolla oli kyydissä samanvärinen hämähäkkiapina. Koira oli lyöttäytynyt yhteen apinan kanssa ja he elivät sopuisasti yhdessä. Minne koira meni, meni myös hämähäkkiapina. Apina nyppi koirasta kirppuja ja punkkeja ja raaputti koiran selkää. Koira puolestaan tarjosi apinalle lämpimän sylinsä Belizen kesän viileinä iltoina ja öinä. Leiripaikastamme teimme päivittäisiä tutkimusretkiä läheisiin luoliin. Aamuksi luolaan ja illaksi takaisin leiriin analysoimaan päivän löytöjä. Päivärutiinien rikkomiseksi keksin piilottaa luolissa lojuvien keramiikkapalasten alle pieniä leluhämähäkkejä ja -satajalkaisia piristämään työpäivää. Näissä luolissa esineet on jätetty sinne yli tuhat vuotta sitten ja ne on paljolti samassa kohtaa kuin aikoinaan, eikä niiden päälle kerry maata samaan tapaan kuin luolien ulkopuolella. Samalla esineet pystyy näkemään lähestulkoon sellaisina kuin ne olivat aikoinaan. Eräänä iltana, palattuamme leiriimme, rentouduimme leirinuotion äärellä raskaan työpäivän jälkeen. Paikka, jossa leirimme sijaitsi, oli jonkun matkaa luolan ulkopuolella sellaisella tasanteella, josta oli jyrkkä, noin viidenkymmenen metrin pudotus suoraan alas. Kaikki tietenkin tiesivät sen eikä kukaan mennyt lähellekään sitä jyrkännettä, varsinkaan paikalliset. Leirinuotion ohella oli illalla lämmikettä tarjolla myös sisäisesti – tislatun sokeriruokojuoman muodossa. Eräs paikallinen työntekijämme otti sitä kuitenkin hieman normaalia enemmän. Tämän seurauksena hän ensin yritti sytyttää tupakan työntämällä päänsä niin lähelle nuotiota,

19 / 02/15

Kuva l ä hde: Wi ki medi a C om mons

että hänen kulmakarvansa kärähtivät. Tämän jälkeen luonto kutsui ja ystävämme suuntasi kohti jyrkänteen reunaa. Tässä vaiheessa olisi pitänyt ymmärtää, että vaikka kaveri tunsi paikan kuin omat taskunsa, oli hänen arviointikykynsä hieman madaltunut. Tajusin liian myöhään, että hän arvioi jyrkänteen reunan väärin ja ennen kuin ehdin hätiin, mies katosi tyhjyyteen. Kun kaveri putosi alas, ihmiset alkoivat huutaa, ja jotkut kiljuivat hysteerisesti, että se on kuollut. Samalla kun pelastusryhmää laitettiin pystyyn, pari opiskelijaa oli edelleen leirinuotion äärellä. Kauhuissaan. Itkien. Samalla muistin, että olin juuri ennen tapahtunutta laittanut heidän viereensä kumikäärmeen. Muuta jännittäväähän illalla ei tapahtuisi... Palasin jyrkänteeltä leirinuotiolle istumaan opiskelijoiden viereen, ja huomaamatta kurotin kättäni, nappasin käärmeen, ja laitoin sen takaisin reppuuni ajatellen, että eiköhän nämä pilat riitä tältä erää. En ole kertonut tätä vielä kenellekään eikä kukaan siinä projektissa käsittääkseni vieläkään tiedä, mistä niitä hämähäkkejä ja muita ilmestyi tuhatvuotisten ruukkujen alle. Puhumattakaan kumikäärmeestä.

Ystävämme saatiin pelastettua. Kaveri oli vetänyt pullollisen rommia ja oli sopivan rentona tullut alas jyrkänteeltä, jääden vain noin parinkymmenen metrin päähän liaaneihin roikkumaan. Hänet saatiin vuorikiipeilyvälineillä takaisin ylös ja sairaalaan, kun ei voitu olla varmoja, mitä sille oli käynyt. Sairaalassa lääkärin ensimmäinen kysymys oli: ”Mitä hän on juonut?”. Saatuaan selville, että kyseessä oli paikallista vaaleaa rommia, kommentoi lääkäri lakonisesti ”He’s gonna have a helluva goma tomorra”. Seuraavana päivänä mietittiin, että mitäköhän tälle kaverille oli käynyt. Tultiin sitten maastoautolla luolalle vievää tietä pitkin, ja todettiin, että kaverihan näkyy tuolla edessä. Se oli kuokan kanssa menossa peltotöihin. Ei siellä tunneta sairaslomia niin kuin Suomessa. Hieman huonon näköiseltä se näytti, mutta ilmeisesti ei ollut luita murtunut, kun oli jo valmiina tekemään fyysistä työtä. Voit kuvitella, miltä tuntuu, kun on vuosisadan krapula, olet edellisenä iltana pudonnut parikymmentä metriä jyrkänteeltä jääden liaaneihin roikkumaan ja sen jälkeen paiskit pellolla töitä neljänkymmenen asteen lämpötilassa. Myöhemmin samana vuonna ymmärsin, että kenttätöissä on riittävästi jännitystä oikeiden hämähäkkien, käärmeiden ja pyssysankareiden muodossa, eikä jännitystä tarvitse lisätä kepposilla. Kumikäärme löytyy yhä kätköistäni. Ja joskus edelleen säikähdän sen nähdessäni. Chechem Ha’n kosto.”

20 / 02/15

Tarinoita pohjoisesta Atle Rechardt

Islantilaiset, jotka ovat tunnettuja omaperäisyydestään, ovat jälleen tehneet jotain, mikä ihmetytti ja ilahdutti monia – minua mukaan lukien. Islannilla rakennettiin ensimmäinen pakanatemppeli Euroopassa miesmuistiin. Kyseessä oleva temppeli rakennettiin vanhoille viikinki/germaanisille jumalille. Uskonnon nimi on islanniksi Ásatrú, eli aasainusko, mutta se tunnetaan englanniksi myös nimellä ’germanic neopaganism’, germaaninen uusi-pakanallisuus. Viikinkikosmologia on varmasti kaikille tuttu Odineineen, Toreineen ja Valhallaineen, ja tämä uuspakanallisuus perustuu näihin taruihin. On tosin kummallinen ajatus, että ihmiset palvoisivat viikinkijumalia liittämättä siihen muita viikinkielämään kuuluvia piirteitä, kuten pitkiä purjehdusretkiä ja ryöväämistä ja raiskaamista, joista viikingit ovat meille valitettavasti niin tuttuja. Ásatrú nykyisessä muodossaan syntyi 1970-luvulla Amerikassa, Englannissa, Islannissa ja Kanadassa, mutta juuret ovat 1900-luvun alussa Saksassa ja Itävallassa, joissa muinaisten pohjalaisten romantisointi alkoi. Kun puhumme Germaanisuuden ihannoinnista, on mahdotonta välttää yhteyksiä NatsiSaksaan ja erityisesti Thule-yhteisöön, joka erikoistui muinaisten germaanisten tapojen ja uskontojen tutkimiseen. Tällaisen ”synkän” historian jälkeen ei ole ihme, jos sanat ”germaaninen uus-pakanallisuus” jättävät pahan maun suuhun. Väittäisin kuitenkin, että ásatrússa ei ole kyse uskosta germaanisten ihmisten ylivertaisuuteen, vaan lähinnä kyseessä on loistokkaan menneisyyden ihannointi.

Ásatrú perustuu uskoon siitä, että ihmiset ovat sukua jumalille. Nämä jumalat jaetaan vaanoihin ja aasoihin. Vaanoihin kuuluvat esimerkiksi hedelmällisyyden jumalatar Freya ja hänen veljensä ja rakastajansa (kuulostaako tutulta jostain?) Freyr. Vaanat mielletään maanläheisiksi luontojumaluuksiksi. Aasat taas ovat sotaisimpia jumalia ja taruissa kerrotaan, miten aasat ja vaanat sotivat keskenään, kunnes huomasivat olevansa tasa-vertaisia. He vaihtoivat panttivankeja niin solmien rauhan. Aasoista tunnetuin on Odin, ylijumala, joka asuu Valhallassa, jossa kuolleet soturit juovat ja syövät koko yön ja sotivat päivänsä. Myös kaikille jo varmasti tuttu Tor jumala kuuluu aasoihin. Ásatrússa tärkeitä ovat myös niin sanotut ”yhdeksät hyveet”, jotka ovat rohkeus, totuudenmukaisuus, kunnia, uskollisuus, itsekuri, vieraanvaraisuus, omavaraisuus, yritteliäisyys ja sisu. Myös perhe on ásatrússa tärkeä, koska perheenjäsenten uskotaan vaikuttavan ihmisten elämässä. Esi-isien uskotaan omaavan yliluonnollisia voimia ja heidän uskotaan olevan yhteyksissä jumaliin. Näin maallistuneena länsimaalaisena yksilönä, nämä tarinat eivät ole muuta kuin juuri sitä: tarinoita. Mutta se, että ihmiset ovat tuhat vuotta viikinkien kulta-ajan jälkeen pystyneet tuomaan eloon tämän menetetyn maailmankatsomuksen, on testamentti tarinoiden pysyvyydelle ja voimalle. Asiasta kiinnostuneille suosittelen Eddan sankarirunoja.

Jos minulta kysytään, niin mahdollisuus palata tapoihin, jotka menetettiin kauan sitten, on rikkaus. Globaali kapitalismi kun ei tuppaa jättämään hirveästi tilaa erilaisuudelle.

21 / 02/15

”No mä en ite muista, mutta mulle kerrottiin et olin…” Tapio Kumpula Vaikka Helsingin yliopisto ja sen ainejärjestöt (Mana ry mukaan lukien) ovat tehneet kovasti työtä paremman alkoholittoman opiskelijakulttuurin luomiseksi, on yleensä yksi narratiivi, joka hallitsee opiskelijoiden tarinoita: kännijutut. Me kerrankin kuuntelimme, mitä jengillä oli kerrottavana, ja voi pojat, mitä sitä voikaan tehdä pienissä promilleissa: ”Mana 26 v., vitun siistii! Tein elämäni ekan voltin kännissä pomppulinnassa, oli VITUN siistii! Kiitti Mana!” -Joku sosiologi ”Olin mun vaihtovuotena Portlandissa, ja Halloweenina oltiin Eugenessa siinä vieressä. Meil oli sinä iltana kolmet bileet mun kaverin kanssa joissa piti käydä, ja oltiin kävelemässä ekoista bileistä tokille. Siinä vaiheessa oltiin jo aika suurissa pienissä, ja mä en suomalaisena tajunnu että sitä viinipulloo ei saa heilutella ihan niin kuin hesarilla. Me sit käveltiin suoraan ratsiaan, siis aivan suoraan. Ne näky jo kaukaa mut me ei tajuttu. Mun kaveri oli alle 21, mutta se onnistui jotenkin luovii herrojen ohitse. Multa kysyttiin sit paperit, ja tajusin et nyt on mun vaihtovuosi taputeltu ja viinit juotu tält illalt. Annoin niille mun suomalaiset henkkarit että ne tajuis mun olevan ulkomailta, mut tilanne oli menossa vakavaks: ne otti yhteyttä keskuskeen ja oli viemässä mua poseen. Mutta sit ne huomas et mä satuin olee Suomesta ja niistä toinen huus: ”Mutta siellähän on hirvittävän kovat PISA-tulokset!” Me juteltiin hetki siinä suomalaisesta koulutuspolitiikasta ja poliisit ilmotti että neiti kaataa viinit tähän ja jatkaa matkaa. Juoksin mun kaverin kiinni huutaen ”The Finnish education system just saved me!” ja me jatkettiin pimeään yöhön. ” Nim. Kiitos hyvinvointiyhteiskunta

22 / 02/15

”Oltiin kaverin kanssa haettu kouluun, itse hain viestintään mut se nyt ei oo tärkeetä, ja päätettiin lähtee syömään kaverin kanssa Bakersiin. Sil sattu jostain syystä olemaan henksukortti sinne. Me otettiin sit siin viinii, koska ruuan kanssa nyt kuuluu ottaa viinii. Alku oli hyvä, mut se päätty vähän huonommin ku tajuttiin et kokonaisista viinipulloistakin sai alennusta. Me kokeiltiin mBarin terassia mut se ei oikein toiminu, joten me päätettiin palata takas Bakersiin juomaan lisää viiniä. Jossain vaiheessa mä oksensin lattialle, mutta me oltiin niin nopeita ja huomaamattomia siin siivouksessa et kukaan ei sitä nähny, joten me voitiin juoda lisää. Kotiinpaluussa ei mun kohdalla ollut mitään erikoista, mä vaan oksensin himassa paljon ja lähdin seuraavana aamuna ”hivenen” pahoinvoivana töihin kalatiskille. Mut se mun kaveri herää lähes myöhässä töihin, mutta ilman lompakkoo, pyörän avaimia tai itse sitä pyörää. Keittiön pöydälle on kuitenkin ilmestyny ihan helvetin iso kasa syreenejä. Töissä se mun kaveri pelas neiti etsivää kantistensa kanssa ja ne kartottaa sen pyörän sijainnin välille mBar ja Töölö. No se mun kaveri päättää kävellä sen reitin kautta kotiin ja näkee sit jossain vaihees ihan sairaankokosen syreenipuskan. Luonnollisesti se pyörä oli siellä sen huivinsa kanssa. Pyörän avaimii ei sit löytyny, joten se pyörä piti kantaa Töölöön ja avaa se lukko rälläkällä.” Nim. Mementolla on todellisuusperää

Nim. Mä en siis ite muista täst hirveesti mitään

”Kerran eräiden alinasitsien jälkeen juttelin heitettiin läppää yhden tutunnäkösen tytön kanssa, ja tajuttiin että oltiin opiskeltu toista oppiainetta yhtä aikaa pari vuotta aikasemmin ja vaihdettu sen jälkeen sieltä pois. Me siirryttiin pienessä sumussa jatkoille, ja mun pää päätti törmätä sen tytön pään kanssa ja sit ”vahingossa” pussasin sitä. Mul kesti tunti selvitä ja tajuta et mä en ookkaan sitä tyyppii joka harrastaa näit julkisii hellyydenosoituksii, ja et en aikanaan tee sitä Ale-pubissa. Me yritettiin jatkoille sen tytön ja sen yhen kaverin kanssa luonnontiedeopiskelijoiden tiloille Mechelininkadulle, mutta siellä ei ollu ketään. Lähettiin sit seikkailee Hietaniemen hautausmaalle, koska halusin näyttää mun enon haudan. Me sit hypättiin haudan yli, ja viiden minsan päästä mä huudan ”KIRKA PERKELE!”, koska me eksyttiin taiteiljakukkulalle ja siel se Kirilin sit loikoiliki. Me ei ikinä ei löydetty mun enon hautaa, mut kierrettiin Hietaniemee puvut päällä vähän aina vähän kähmien siinä samalla. Aamun ekaa metroo oottaessa yritin sit miettii jo et miten mä artikuloin sille tytölle et mä en yleensä en oo näin hyökkäävä mun lähestymistavoissa.” Nim. Ikinä ei Ale-pubiin

23 / 02/15

Kuv i tus : Hel mi R ä i s ä nen

”Fuksivuonna pitkäks vedettyjen alinabileiden jälkeen me päätettiin lähtee jatkoille parin kaverin kanssa. Mul oli sit jostain syystä messissä kitara, ja me päädyttiin soittelee biisejä kolmistaan junaraitille. Sit siin pienes ilakoinnissa tajuttiin et nyt on aivan pakko päästä uimaan ja stormattiin et mihin ja miten kunnes joku kekkas et HEI, Kasvitieteellisen puiston suihkulähde! Sit me kiivettiin jostain, mulla ei oo hirveesti muistikuvia mistä, silleen et kaikki vaatteet repes, housut ja paita ja kaikki repes. Me uitiin siin suihkulähtees ja lähettiin himaan laulaen jotain musikaalilauluja. Se oli siistii. ”

Anonyymi antropologi: Tilkkasen viiniä juoruilevan järkeni päälle

Välillä Aleksandrian tulostimentuoksuisessa ja kofeiininkäryisessä tietokonesalissa tuskaillessa iskee kaipuu rasahtelevan nuotion, savusta käheiden äänten ja rytmeillään lumoavan musiikin pariin. Ehkä se on #vainantropologijuttuja, mutta toisaalta nykyajan ikeessä tuntuvat tuskailevan muutkin. Modernisti Facebookkiin kilahtaneessa kutsussa tarinankerrontailtaan puhuttiin synnyistä syvistä, tunnetuista ja tuntemattomista tierroista, mahtavista mielenmaisemista, päräyttävistä perimätiedoista ja utuisista unosista, enkä tiennyt kaivanneeni juuri sitä maaliskuiseen oravanpyörään. En kuitenkaan osannut odottaa, että munniharput ja ikiaikaiset säkeet maailman synnystä kiepauttavat kangistuneet aivoni niin totaalisesti nuotiotaajuudelle ja tarinoiden maailmaan. Kynttilänvalossa kerrotut tarinat menneistä ajoista, mielikuvitusmaailmoista ja kansantaruista lähtivät virtaamaan ja tarinat yllyttivät toinen toisiaan. Tarinoita löytyy kaikilta ja pohdin siinä kynttilänvalossa, miksei niitä tule tavallisesti kerrottua.

Ehkä pelkona on, ettei ketään kiinnosta tai etteivät omat tarinat ole kertomisen arvoisia ne (ovat). Tarinoille ei ehkä ole enää sijaa kiireisessä ja multitaskingin täyttämässä arjessa, joten niiden merkitystä on alettu vähättelemään. Siinä kynttilänvalossa kuitenkin hymyilin salaa hämärässä ja ihmettelin, miten rauhalliselta ja luonnolliselta tuntui kuunnella soljuvia tarinoita. Persialainen runoilija Omar Khaijam tiivisti jo 1000-luvulla oleellisimman; järjellä ei aina ole mielekästä sanottavaa. Välillä on hyvä nauttia vähän viiniä, sytyttää pari kynttilää Kalliolaisessa asunnossa ja kerääntyä tarinoiden ääreen. ”Minäpä lähden etsimään viiniä, panen väriä kalpeille kasvoilleni. Heitä tilkkasen viiniä juoruilevan järkeni päälle ja panen sen nukkumaan” - Omar Khaijam (1048-1131)

24 / 02/15

Yöllisten biojäteastioiden kolinaa Timo Tahkola

Monesti juuri, kun olen onnistunut kusemaan talouteni täydellisesti ja päättänyt suunnata sukeltamaan kohti kapitalistisen järjestelmän ylijäämäaarteita, olen yllättynyt iloisesti, kun en olekaan ollut mestoilla yksin. Roskiksilla pyörii monen kirjavaa kansaa. On eläkeläisiä, opiskelijoita ja työttömiä, mutta myös työssäkäyvää ja seikkailunhaluista nuuskijaa. Leipää löytää liki aina, ja sitä onkin useimmilla pakkasessa varalle asti. Seuran lisäksi muut roskisvieraat infoavat usein toisiaan parempien saaliiden toivossa. Lamppu, muovikassi/reppu ja hanskat ovat perusvälineistöä dyykkamiseen, mutta joillakin ammattilaisilla olen kuitenkin nähnyt rattailla vedettävän ruokakärryn lisäksi roskapoimurin, joilla isommatkin säiliöt voi tutkia sisään sukeltamatta. Eräs roskapoimurin käyttäjä on usein mestoilla pyörivä eläkeläinen, joka kerää pöntöistä tavaraa pakastimen täydeltä. Ruokkii niillä kuulemma kolmea opiskelevaa poikaa. Sana dyykata tulee siis alunperin ruotsin kielen sukeltamista tarkoittavasta sanasta ”dyka”. Sukellus on helppoa, mutta joskus ulostulo on vaikeampaa. Olenkin muutaman kerran joutunut pyytämään ohikulkijalta apua raskaan kannen pitelemiseen kipuamisen ajaksi. Naurut olivat taatut. Kerran Kalliossa Valintatalon vuokratyöntekijä tuli rakennuksesta ulos työntäen tavaraa ostoskärryssä. Hetken kuluttua kävi ilmi, että hän opiskelee samassa tiedekunnassa. Sinä iltana pakkasimme ruoat suoraan ostoskärrystä kasseihin. Hunajamelonia, mansikkaa, karjalanpiirakkaa...

olla yhtä tiukkoja. Monien pienempien kahviloiden ja ruokapaikkojen työntekijät ilahduttavatkin kavereitaan satunnaisen säännöllisillä ”Nyt olis herkkuja tarjolla” -soitoillaan.

”Parhaat ajat dyykkaamiselle ovat mielestäni kevät ja syksy, kun ruoka pysyy noin jääkaappilämpötilassa.”

Myös laki on muuttunut hiljattain, eikä kauppojen olekaan enää pakko panna syömäkelpoista ruokaa roskiin, vaan niitä voi toimittaa Eviran siunauksella pakastettuina ruoka-apuun. Myös roskiksilla ilmapiiri on monin paikoin myönteisempi. Olen kuullut hakaniemeläiseltä dyykkarilta, että eräs taloyhtiö suunnittelee jopa kylmiötä biojätteille, jotta ruoka olisi vielä turvallisempaa poimia talteen. Ja joissakin paikoissa poishäätämään tulleet vartijat ovat kyselleet illan saalista virantoimituksen ohessa... Vaihtelevasti löytyviä aarteita ovat olleet erilaiset leivokset, eksoottiset hedelmät, sienet, marjat, jogurtit, hedelmät, säilykkeet... Kerran väsäsin dyykatuista sienistä niin hyvää risottoa, ettei tehnyt mieli edes lisätä ketsuppia. Hyviin tapoihin ei kuulu ruoan levittely ympäristöön. Kannet on myös hyvä sulkea lähtiessä. P.s. Pelastusarmeijan opiskelijaruoka-apu Kallion kirkon kupeessa. Vastaanottamiseen tarvitaan opiskelijakortti sekä Kelan ilmoitus opintotukipäätöksestä. Torstaisin puoli neljän aikaan. Diskriminoivasti vain 25:een ikävuoteen asti. Sitä vanhemmat sitten perusjonoon. Onpa tuolla manalaisiakin näkynyt.

Myyjä itse ei kuitenkaan saa ylijäämäruokaa kotiin viedä, se olisi rikollista. Kaikkialla ei kuitenkaan

25 / 02/15

Sarjakuva Helmi R채is채nen

26 / 02/15

Seuraavassa numerossa:

Ihminen ja luonto 27 / 02/15