Väki 2/2017

VÄKI 2/2017 Keho

Väki on Helsingin yliopiston antropologian opiskelijoiden lehti.

Julkaisija: Mana ry Painos: 50 kpl Painopaikka: Picaset Oy Väki on saanut HYY:n järjestölehtitukea vuodelle 2017.

Etukansi: Ronya Hirsma Takakansi: Fanni Maliniemi Väki 2/2017 Päätoimitus: Milla Heikkinen, Jenna Honkanen Taitto: Milla Heikkinen, Jenna Honkanen Oikoluenta: Bea Bergholm, Bruno Gronow, Jenna Honkanen Tämän numeron toimituskunta: Milla Heikkinen, Jenna Honkanen, Sonjis Laine, Satu Myllymäki, Eemi Nordström, Helmi Räisänen, Eero Saukkonen, Laura Trudii, Inka Vappula

VÄKI 2

VÄKI 2/2017

4. Pääkirjoitus 5. Muutos kehossa - kokemuksiani silmäleikkauksesta 6. Objects and Persons: A Reflection on Constructing The Sacredness of Human Remains 8. Correcting Impairments, Enhancing Bodies 11. Kuvitellut yksilöt ja tautiset yhteydet 14. Body-mind centering - menetelmän avulla voit keskustella munuaisesi kanssa 16. Kitiiniset kylkiluut ( ja muita niveljalkaisia kehonkuvia) 22. When the Kimono Fell

VÄKI 3

Pääkirjoitus milla heikkinen & Jenna honkanen

”Our body is our general medium for having a world.” -Merleau-Ponty

Kuva: Ronya Hirsma

Kartesiolainen kehokäsitys herätti kertaalleen henkiin antiikin filosofien sekä kristillisen fysikalismin dualistisen mallin ruumiin ja mielen totaalisesta vastakkaisuudesta. Mielen ylemmyys suhteessa kehoon kuului tähän ihmisen ontologiaa koskevaan argumenttiin. Toisaalta arkiajattelussa keho avaruudellisen tilan vaativana panssarina tulee usein kohdelluksi itsestäänselvyytenä. Orgaanisena kokonaisuutena ruumis onkin, varsinkin viime vuosisadan aikana kasvaneen biologisen tietouden valossa, kyetty jäsentelemään varsin hienosyiseksi fysiologiseksi faktaksi. Mutta kun kehoa analysoidaan antropologisesti, se näyttäytyy niin moniulotteisena subjektina, instrumenttina kuin objektinakin.

Samoihin aikoihin, kun fenomenologisen koulukunnan filosofi Maurice Merleau-Ponty julisti ihmisen kokevan maailman erityisesti kehonsa eikä tietoisuutensa kautta, antropologi Marcel Mauss loi käsitteen kehon tekniikoista. Maussille keho oli instrumentti, jonka kautta ihmiset oppivat aistimaan ja havainnoimaan ympäristöään eri puolin maailmaa eri tavoin, ja näin ollen myös tuottamaan tietoa eriävin menetelmin. Mitä keho oli, saattoi siis antropologin silmin ylittää biologiset rajansa.

Varsinaisesti tieteenalallamme keho tutkimuskohteena teki läpimurron 80-luvulla, jolloin nostettiin tapetille erityisesti vallan ja alistamisen kysymykset. Michel Foucault kirjoitti erityisesti dominoivien tahojen kyvystä ottaa poliittisesti haltuun alamaisten kehot. Toisin sanoen, keho ei foucaultilaisessa mielessä ole koskaan yksityisomaisuutta, vaan aina alistettu jollakin tapaa, esimerkiksi työn kautta tuotantovoimana. Intiimimpiä, yksilön kuvitellun yksityisyyden alueelle ulottuvia, kehon kontrolloimisen keinoja Foucault bongasi lukuisia.

Historian lehdillä kerrotaan puritaanisten kristillisten liikkeiden piirissä kannustettaneen sekä ruumiin siveyteen että sen ankaraan kontrolliin.

Nykyajan medioissa asetetaan esille usein ehdottoman rajattu, terveen ja kauniin ihmisen prototyyppi.

Niin normatiivista maisemaa kuin sosiaalista järjestystä on pyritty aina jossain määrin luomaan näiden kehollisten ihanteiden kautta, ennen uskonnon, nykyään pitkälle talouden sanelemana.

Yksilöt eivät ole kuitenkaan ainoastaan passiivisia omaksujia, vaan valitsevat toisinaan tietoisesti toteuttaa tai olla toteuttamatta eri tahojen ehdotuksia siitä, miten kehoa tulisi intentionaalisesti luoda tai käyttää. Míllaisena keho koetaan ja mitä sillä tehdään, paljastaa herkästi ihmisten ydinuskomukset ja arvot. Totuttua on hyvä toisinaan tarkastella ja tarpeen tullen kyseenalaistaa. Näihin ajatuksiin, antoisia lukuhetkiä.

Milla Heikkinen & Jenna Honkanen

VÄKI 4

Muutos kehossa - kokemuksiani silmäleikkauksesta Satu myllymäki

Kuva: Wikipedia Commons (public domain)

Silmieni yhteistoiminnassa oli leikkausta vaativa ongelma. Vasemmalla silmälläni oli tapana piilokarsastaa, vaeltaa omille teilleen sen enempää toisesta silmästä välittämättä. Ongelman takia tekstien rivit sekoittuivat, ja silmäni väsyivät ylimääräisestä ponnistelusta, mistä puolestaan seurasi usein päänsärkyä ja väsymystä.

Leikkausta oli jo pitkään valmisteltu Helsingin yliopistollisen sairaalan silmätautiosastolla, ja koko prosessi ensimmäisestä silmälääkärikäynnistä leikkaukseen kesti yli kaksi vuotta. Kyseisen kahden vuoden aikana tunteeni tulevaa operaatiota kohtaan heittelehtivät. Vaikka leikkaus oli itsessään pieni ja rutiininomainen, ajatus näkökykyyn kajoamisesta arvelutti. Jo silmälihasten pieni fyysinen muutos voi muuttaa koko visuaalisen aistikokemuksen. Siksi sainkin leikkauksen kautta hetkellisesti kokea, miltä arki voi näyttäytyä näkörajoitteisen silmin. Tämä on pieni subjektiivinen kertomus kokemuksestani silmäleikkauksen jälkeisestä ajasta, sen tarjoamista kokemuksista ja oivalluksista.

Leikkauksen jälkeisenä aikana elin reilut kaksi viikkoa kaksoiskuvien maailmassa, jossa asioiden fyysiset etäisyydet hämärtyivät. Kahvit kaadoin pannusta ohi mukin, kompuroin kävelykatujen kivetyksiin ja ruokaostoksilla lähimarketissa törmäilin elintarvikehyllyjen reunoihin. Sain tuntea, kuinka ruuhkaisessa tilassa ihmiset turhautuivat kömpelyyteeni ja tunsin käytöksestäni sosiaalista häpeää, vaikka tiesin tilani olevan vain väliaikainen.

Huomasin myös kuinka kehoni ja ympärilläni olevan tilan suhde muuttui. Koin entistä suurempaa tarvetta rajata muut henkilökohtaisen reviirini ulkopuolelle.

Tilat, jotka sisälsivät paljon muuttujia, tuntuivat uhkaavilta. Koin menettäneeni kontrollin ympärillä tapahtuvista asioista, enkä tiennyt minkälaisiin ärsykkeisiin tulisi reagoida. Halusin pistää itseni niin pieneen pakettiin kuin mahdollista kaikenlaisten vahinkojen välttämiseksi. Kun aistihavaintoni ja todellisuus eivät kohdanneet, tunsin itseni usein hölmöksi. Uusi tapa hahmottaa ympäristöä vaati paljon energiaa ja keskittymistä, ja siksi päädyinkin viettämään suurimman osan sairaslomastani kotona.

Kotona kulutin loputtomalta tuntuvan luppoajan äänikirjojen parissa, AntroBlogia unohtamatta. Leikkauksen jälkeinen tila loi rajoitteita aktiviteeteille, joiden parissa normaalisti viihdyn, eli en voinut harrastaa lukemista, television katselua enkä tehdä mitään fyysisesti rasittavaa. Vasta leikkauksen kautta tulin pohtineeksi kuinka paljon silmäni ja kyky nähdä minulle oikeastaan merkitsevät, sillä elinympäristöni ja arkeni on rakennettu silmieni toiminnan varaan. Näköni palautuessa normaaliksi itsevarmuuteni koheni taas, ja tuntui kuin olisin kasvanut takaisin vanhoihin mittoihini, vaikka todellisuudessa minkäänlaista fyysistä muutosta ei ollut tapahtunut. Suhteeni tilaan normalisoitui ja tunsin taas oloni turvalliseksi. Oman henkilökohtaisen reviirin tarve supistui ja nyt koen taas olevani oman ympäristöni herra.

VÄKI 5

Objects and Persons: A Reflection on Constructing the Sacredness of Human Remains Laura trudii

In the Egyptian section of the Bristol Museum and Art Gallery, visitors are presented with a rather original way of displaying human remains. On a flat screen, the following message slowly appears, so that visitors must read it in order to be able to view the body: [4600?] years ago a man died in Egypt.

We do not know who he is or how he died. […]

His body is in the case below. You can choose whether or not to look at him. Remember that all bodies were once living people like us. They are not just objects or scientific specimens. Do you think this body should be on display in the gallery? If you want to see his body, touch the two glowing circles.

Two glowing circles appear on a black box located beneath the screen. When touched simultaneously, a rather dim light illuminates the remains of a body – more similar in appearance to a skeleton –curled in a foetal position. The whole setting strikes the visitor as fundamentally unnecessary: used as we are to see mummified bodies and skeletal parts in museums, especially in the sections dedicated to ancient Egypt, we are puzzled by the idea that we are now expected to feel somewhat uncomfortable while looking at them. The understanding of human remains as objects of scientific interest is what

legitimises their excavation in the first place. It is what distinguishes the excavation of a tomb from an act of desecration, and the fact itself that the remains are displayed in a museum implies that the object is there out of historical interest, exactly like the other materials in the cases. Yet, through this kind of display, an understanding which is more or less alien to museum visitors is forced upon them: the object of historical interest is forcibly made into a person “like us”.

The Bristol museum is not alone in problematizing the display of human remains, almost demanding, one could say, a sense of reverence from the visitors. As widely reported by the British press, in 2008 the Manchester University Museum decided to temporarily cover with white shrouds three unwrapped mummies in the collection. The result, as you can see from the picture below, was arguably rather tasteless, and the visitors were quick to respond. The decision was therefore reversed after feedback from the public was received.

This should not come as a surprise: according to a 2009 survey conducted by English Heritage and the National Trust to assess public attitudes towards the display and research on human remains, 91% of the people interviewed supported the display of such remains, and museum visitors expected to find human remains in museum collections.

VÄKI 6

In Thus Spoke Zarathustra, Nietzsche claims that, in spite of the death of God, humans continue to behave as if he was still alive, unable to relinquish the orienting framework that the religious value-system provided. It is of this attitude that one is constantly reminded when conducting research on the understanding of the dead body in our postmodern times or, to be more specific, when the display of human remains in museums is concerned. Such display, at least judging from the literature on the topic, is generally considered as a controversial act a priori, since remains and body parts are liminal elements, both human and non-human, both objects and persons. Museum guidelines and scholarship directed to practitioners are therefore replete with injunctions to respect, and reminders of the fact that human remains, in virtue of their former status as living beings, are substantially different from any other kind of archaeological evidence, and must be treated as such.

I take issue with such claims. Conducting anthropological research on the topic, I often had the impression that the controversies over the display of human remains tend to actually construct an understanding of the sacredness of the remains displayed as opposed to reflecting or responding to the wishes of the public. As it can be gathered by sociologist Tiffany Jenkins’s Contesting Human Remains in Museum Collections (2010), by appealing to a vague notion of respect for the dead, museum displays actually make claims not only about the nature of the objects on display, but also about how visitors should interact with them. Jenkin reports a passage from an interview with a Manchester University Museum curator, in which they stated that

we prepare the children before we go into the gallery and ask them how they think we should behave when we go into a gallery which is full of in effect dead people really … and so we programmed in a prayer for the dead at the end of the session so that’s very different to the way that mummies used to be the sort of um peep show, freak show, whatever. (Jenkins, 2010).

This kind of approach, contrasted with the overwhelmingly positive responses of visitors to human remains, demonstrates a certain obliviousness towards the processes through which “dead people” cease to be perceived as such, and become entities fit for display. Beyond the now long-standing debates on the ethics of display and repatriation, it is this area which I see as an invaluable avenue opened up for anthropological exploration, and which I will keep on pursuing with my own research. In a context in which a strictly religious discourse no longer has the prerogative over the experience of decency and reverence towards dead bodies, the reasons behind the understanding of the dead as “people” or “humans” need to be looked for in their persistence in the social scenery as opposed to in their being inherently worthy of reverence (and therefore problematic from the ethical point of view). Thus, the study and display of human remains raise questions of great anthropological interest, as they offer insight not only into an understanding of the sacredness of dead body which transcends religious belief, but also into how notions of decency and reverence in death change and respond to public opinion and political pressure.

Image: Wikipedia Commons (public domain)

VÄKI 7

Correcting Impairments, Enhancing Bodies eero saukkonen

I have terrible eyesight. Really, truly terrible. -8 Rather than focus on the physical mixing of our diopters, for those of you who have experience of bodies and technology, though, cyborg anthropooptical correction. For those who do not, suffice logists (anthropologists who study the phenomenon to say that without my glasses, if I were to balance of cyborgs, not anthropologists who are cyborgs – an Ikea pencil on my nose, I’d still see its other end though most of them would argue that both clearly, but any further than that and I’d be pushing it. apply) have since Donna Haraway been increasingly With a vision like this, the topic of corrective interested in the way that we extend ourselves in eye surgery occasionally comes up, usually with other space-time with the help of modern information near-sighted friends. When it and communications technolodoes, I present my stock answer: gies, and in the ways that these There is only one situation in For many users of pros- technologies rearrange the which I often find myself wishing workings of our minds. No thetics, what is most for a better eyesight, and that’s wonder, with the continuing when I’m sitting in the sauna and rapid expansion of smart important is the desire of our family cottage, wishing to attain a lost sense of technology, and the omnipreI could see that brilliant view of sence of social media in our wholeness and normalcy daily lives. Over the past years the lake behind the windows, instead of this jumble of blues the field has even commanded and greens. Perhaps one day I’ll respectable visibility outside of have the money to spend on making that wish come the discipline, as demonstrated by the fact that on true, but at present, it’s not really an investment that’s this very day that I am sitting writing this, Helsingin worth it – not least because I’d still want to wear Sanomat features a lengthy article on one of the field’s glasses, just without corrective lenses. frontrunners, Amber Case.

Ever since I was eight, I’ve worn a pair of While research on the effects of the fusion of glasses throughout almost all my waking hours. Close mind and technology is a paramount undertaking for friends have trouble recognizing me without them anthropology and all the human sciences, it seems - always an asset at masquerades - but then, so do I. that almost as if research on the more conspicuous When I take off my glasses and look into the mirror amalgamation of bodies and technologies is (really close up, of course), I don’t see the whole me. being left on the sidelines. This is curious, since as medical science advances, we are continually more Something is missing. likely to find ourselves in some way “impaired”, Proponents of cyborg anthropology have often used the mundane nature of glasses to demonstrate relying on medical technologies (glasses, prostheses, the central idea of the field that, if we’re not yet cywheelchairs, hearing aids, etc.) to correct for those borgs all of us, then we are certainly headed there impairments in our day-to-day life. This may seem fast. Pacemakers and organ transplants, among other counterintuitive, but the thing is, as we live longer, things, have also been tapped as examples of the way we are more likely to encounter accidents and modern technology invisibly permeates our bodies. disease, and as medicine and technology develop, VÄKI 8

we are more likely to emerge from those diseases and accidents bruised, but living.

This is why, for example, the number of amputees in the world is larger than ever, and growing at a quickening pace. Before, the loss of life and limb went hand in hand; any chance of surviving amputation was extremely slim. Wartime amputees were practically unheard of before the U.S. Civil War, and on the homefront, physicians were unlikely to know how to treat any disease requiring amputation, even if you did make it through the operation. The modern world also has its own novel perils that might cost you a piece of your earthly vessel: take, for example, diabetes, the number one cause of amputation in the Western world.

As far as glasses go, people realized long ago that they need not be a mere medical appliance for the correction of impaired vision, something to be manufactured in as drab and uniform a fashion as any syringe or stethoscope. Instead, glasses could come in all shapes and colours, to fit their wearers’ personality, fashion sense, and lifestyle. (Alternatively, greedy capitalists realized they could make

Image: Wikipedia Commons, (public domain)

a fortune selling these as fashionable accessories instead of necessary but boring assistive devices.

Your mileage may vary.) Curiously, for other assorted bits of assistive technology, this realization has been a long time coming.

Take prosthetics. As part of an investigation for the Red Cross, Sofia Hussain looked into the views of Cambodian child amputees. She asked them how they feel limited by their impairments, how prosthetics help them overcome problems caused by said impairments, and what they consider important in their prosthetics. The name of Hussain’s article allows the reader to anticipate the answer to the last question: Toes That Look Like Toes. For many users of prosthetics, what is most important is the desire to attain a lost sense of wholeness and normalcy, a desire to be again as others are. That this is framed in the article as a revelation, something that has so far gone largely ignored is telling of the medicalized viewpoint that dominates the lives of those in need of assistive devices. In the eyes of medical science, the primary function of a prosthesis is to restore lost biological functionality as best it can – aesthetics, or a subjective sense of being whole again, those are of secondary concern.

Recent technological advances have enabled prostheses to be made to look ever more like “the real thing”, though these are still rare in third-world countries, which typically receive their prosthetics as hand-me-downs from more affluent nations. Simultaneously in those more affluent nations, though, some prosthetics users are beginning to question whether their prosthetics need to resemble “the real thing” at all. Now this dissimilarity is being realized in prosthetic limbs that differ from their organic counterparts in both functioning and appearance.

The running blades used by Paralympic athletes are probably the best-known example of ditching resemblance to organic limbs in order to improve performance, though the jury is still out on whether or not they give amputee runners an edge over their “normally able” colleagues. As for ice-skating, the verdict is very much in, and research has concluded that the sport is greatly enhanced by ditching all those pesky muscles and joints in our human legs that are completely extraneous in skating.

Standard human forms are also being abandoned in the name of self-expression. The most stunning examples of so-called designer limbs I have run across might well be the creations of Sofie de Oliviera Barata’s Alternative Limb Pro-

VÄKI 9

formation of humanity, the Singularity, the merging of human and machine that would allow us eternal life, will entail leaving behind our fleshy bodies, or rather transforming it.

Whether the anthropologist finds themselves a believer in the technological transcendence of humanity, or more a proponent of the old adage “the

of prosthetics she was schooled in creating were the kind that were found at a film set, rather than the kind that were handed out in hospitals. The cost of designer limbs such as hers is of course still prohibitive to most users, but here too, new technology is on its way, for 3D printable prosthetics are making their way around the world fast.

In a brilliant recent article, Meghan O’Gieblyn explored the links between Christianity and transhumanism, the movement striving for human transcendence via the application of science and technology, which is subscribed to by such prominent figures as Tesla’s Elon Musk as well as billionaire Peter Thiel, co-founder of PayPal and early Facebook investor. O’Gieblyn argues that while the movement tends to be embraced primarily by atheists, transhumanism has inherited a great deal from Christianity, right down to the theological debates. One such debate is the split already established between the early Christian sects concerning the nature of the resurrection: Whether, upon the coming of God’s kingdom, all believers would be resurrected in the flesh, or purely in soul. Likewise, transhumanists argue about whether the great technological trans-

more things change, the more they stay the same,” they would do well in not forgetting to examine the ways technology transforms the body as well as the mind, and the very purposeful ways we use technology, not just to correct, but to enhance our bodies. After all, it took our discipline a good while to notice the body – it would be a shame for us to forget it now.

Image: The National Museum of Health and Medicine, CC BY 2.0.

ject, based in London. Whether it be an arm covered in black feathers or a very much cyborg-looking one that houses a small, functioning quadcopter in the shoulder, the Project’s creations allow their user to express themselves in striking ways. It is worth noting that de Oliviera Barata’s background is not in the medical sciences but rather in the arts: the sort

Further reading: Anthony, Andrew 2013. Meet the woman who turns artificial limbs into works of art. The Guardian 29.12.2013.

Haraway, Donna 1991. A Cyborg Manifesto: Science, Technology, and Socialist-Feminism in the Late Twentieth Century. In Simians, Cyborgs, and Women: The Reinvention of Nature. New York: Routledge, pp. 149-181.

Hussain, Sofia 2011. Toes That Look Like Toes: Cambodian Childrens Perspectives on Prosthetic Legs. Qualitative health research vol. 21 (10), 1427-1440.

O’Gieblyn, Meghan 2017. God in the Machine: My strange journey into transhumanism. The Guardian 18.4.2017.

Seuri, Ville 2017: Piippaavat ja surisevat laitteet häiriköivät meitä – ja se on surkeiden suunnittelijoiden vika, sanoo teknologiatutkija Amber Case. Helsingin sanomat 26.4.2017.

VÄKI 10

Kuvitellut yksilöt ja tautiset yhteydet helmi räisänen

Monet antropologit ovat tietysti todenneet, että tällainen ajatus autonomisesta ja jokseenkin erillisen mielen ja kehon omaavasta yksilöstä on ideologinen konstruktio, jolle esimerkiksi kapitalistinen omistusoikeus ja ihmisoikeudet perustuvat. Useat heistä ovat pyrkineet osoittamaan etnografiseen tutkimukseen perustuen, että länsimaalaiset ovat aivan yhtä dividuaaleja, tai sosiaalisten suhteidensa määrittelemiä, kuin vaikkapa melanesialaiset.

Siirrytäänpä pohtimaan hieman saattohoitoa, paremman etnografian puutteessa.

Kuva: NIAID, CC BY 2.0.

Ehkä ajattelemattomasti kaivoit nenää bussissa, kun olit matkalla kirjastolle. Tai pussasit Tindertreffien päätteeksi hemaisevaa seuralaistasi. Kenties riehuit risteilyaluksen pallomeressä muiden lasten kanssa tai ostit nälkäisenä lepakon katukauppiaalta Kissidougoussa. Ja myöhemmin alkavatkin fyysiset oireet: taudista riippuen mahdollisesti kurkkukipua, ihottumaa, oksentelua, kouristuksia tai vaikka verenvuotoa.

Miksi tartuntataudit ovat kiinnostavia ihmisiä tutkivalle antropologille? Vastaus piilee niiden sosiaalisuudessa: määritelmältään ne ovat nimenomaan suorassa tai välillisessä vuorovaikutuksessa leviäviä tauteja. Tartuntataudit korostavat yhteyksiä myös ihmisten ja ei-ihmisten välillä, mutta tässä kohtaa keskityn nimenomaan ihmisten välisiin yhteyksiin, jotka tauteja aiheuttavien mikrobien vaihto tekee näkyväksi. Se, miten kulttuurissamme suhtaudutaan tartuntatauteihin, voi mahdollisesti paljastaa meille jotain siitä, mitä ajattelemme sosiaalisuudestamme ja välttämättömistä yhteyksistämme muihin. Mitä sosiaalisesti leviävä tauti mahtaakaan merkitä länsimaalaisen yksilön integriteetille?

Dualistinen ihmisyksilö Vaikuttaa siltä, että tietynlaisella individualismilla on pitkät perinteet länsimaalaisessa filosofisessa ajattelussa. Antropologi Karl Smith kirjoittaa siitä, kuinka yksilön käsite kehittyi esimerkiksi Augustinuksen (354–430) ja Akvinolaisen (1225– 1274) kirjoitusten siivittämänä tarkoittamaan yksilöä, jolla on jakamaton sielu, ja jonka Jumalan on luonut.

Reformaatio vahvisti individualismia entisestään, sillä nimenomaan yksilön ja Jumalan välinen suhde tuli keskeiseksi.

Länsimaalaisesta taloudesta kirjoittaessaan Marshall Sahlins puolestaan kuvailee, kuinka tämä länsimaalainen yksilö koostuu nimenomaan erillisestä mielestä (tai sielusta) ja vartalosta, joka heijastelee luonnon ja kulttuurin erottelua. Mutta erityisesti René Descartesin ajatukset kehon ja mielen erillisyydestä tarjosivat länsimaalaiselle kulttuurille epistemologisen kyvyn nähdä vartalo objektina, muistuttaa HIV:iä tutkinut Robert Crawford.

Ebola-virus verinäytteessä

Vuotavat vartalot: menetetty kontrolli Julia Lawton on tehnyt etnografista tutkimusta saattohoidosta ja toteaa havaintojensa perusteella, että länsimaalaisen ihmisen oletetaan kontrolloivan kehoaan. Hän kirjoittaa, että tietynlainen kuolema suljetaan pois saattokoteihin: saattohoidossa ovat ennen kaikkea ne ihmiset, joiden vakava sairastuminen on johtanut heidän kehojensa rajojen rikkoutumiseen. Saattokodit ja vastaavat instituutiot ylläpitävät Lawtonin mukaan länsimaissa yleistä ideaa siitä, että normaalien, terveiden vartaloiden pitäisi olla hygieenisiä ja ennen kaikkea somaattisesti tarkkarajaisia.

Lawton ehdottaa, että länsimaisen ihmisen identiteetti ja henkilöys ovat riippuvaisia rajallisen, muista erillisen kehon omistamisesta ja sen

VÄKI 11

Kuva: Public Domain Mark 1.0 Taudeista varoittava juliste vuoden 1918 Yhdysvalloista

kontrolloinnista. Esimerkkinä tästä hän toteaa, että pidätyskyky on yksi tärkeimmistä kriteereistä, jolla täyden persoonan status vaikutetaan ansaitsevan.

Työskennellessään saattokodissa Lawton huomasi, että ihmiset, joiden vakavasti sairaat vartalot vuotivat kontrolloimattomasti, halusivat itse vetäytyä pois sosiaalisista yhteyksistä perheenjäseniinsä ja hoitohenkilökuntaan. Hän tulkitsee tämän ”itsen” kadottamiseksi.

Myös muutamat kehonrakennusta, terveystrendejä ja esimerkiksi tatuointeja tutkineet antropologit ovat tulkinneet vastaavalla tavalla, että länsimaalaisen individuaalin mieli hallinnoi tämän kehoa. Yksilön vartalo voi tässä asetelmassa ikään kuin kuvastaa tämän identiteettiä: esimerkiksi treenattu, lihaksikas vartalo kertoo mielen vahvuudesta ja määrätietoisuudesta. Monet antropologit ovat hyödyntäneet erityisesti Foucault’n teoretisointia siitä, kuinka vartaloista on tullut tiedon ja hallinnan kohteita esimerkiksi lääketieteen piirissä. Foucault’n mukaan ihmiset sisäistävät tiedon ja hallinnan kohteena olemisen ja pyrkivät itse sopeutumaan erilaisiin normeihin, esimerkiksi juurikin terveen kategoriaan.

tulkitsee, että kontrolloimattomat ruumiinnesteet ja hajut on nähty jo ainakin kansanterveyden synnystä lähtien (1600–1700-luvulta) symbolisesti likaisina ja moraalia loukkaavina – jo siis ennen kuin erinäisiin vuotaviin asioihin liitettiin varsinaisesti tartuntatautiriskiä. Siksi hän rohkaisee käsittelemään näitä ”herkkyyksiä” nimenomaan symbolisina, eikä vain deterministisesti lääketieteen perustelemina.

Crawford puolestaan korostaa sitä, että myös terveyttä pitää käsitellä symbolisena asiana, joka on erityisesti valistuksen ajoilta lähtien ollut tärkeä osa länsimaalaista individuaalin projektia. Terveys on muotoutunut tarkoittamaan sitä, että tieteellistä tietoa sovelletaan luonnolliseen ihmisvartaloon, ja että kehon terveys kertoo modernista, rationaalisesta mielestä. Crawford tulkitsee, että AIDS:n aiheuttama paniikki johtui osittain juurikin siitä, että se uhkasi keskiluokan kykyä erottaa terveeksi identifioitu ’itse’ ei-terveistä ’toisista’. Terveydestä on tullut siis hänen mukaansa asia, jonka avulla muodostetaan ja ylläpidetään rajoja hyväksyttyjen ja ei-hyväksyttyjen identiteettien välillä.

Siveellisesti rajattu ja terve individuaali

Jotta ihminen sairastuisi tartuntatautiin, on tietyn määrän taudinaiheuttavia mikrobeja päästävä tämän kehoon. Taudinaiheuttajan pitää siis ylittää juurikin se raja, joka yksilön ja ympäröivän maailman välillä käsitetään olevan. Lisäksi tartuntatautien sairastaminen voi aiheuttaa erilaisia kontrolloimattomia vuotoja ihmisen vartalosta, jotka taas saattavat siirtää taudinaiheuttajaa muille.

Näen tässä kohtaa yhtäläisyyksiä Lawtonin

Lawton päättelee, että idea fyysisesti rajatusta yksilön vartalosta kehittyi yhdessä individuaalin käsitteen kanssa. Tämä tapahtui tietysti jo muutama vuosisata ennen kuin länsimaissa 1800-luvun lopulla vakiintui tautien mikrobiteoria, jonka mukaan siis monet sairaudet johtuvat silmille näkymättömistä pieneliöistä. Mary Douglasia lainaten Lawton

Yksilön sosiaalinen vastuu

VÄKI 12

kuvailemien saattohoitopotilaiden ja erityisesti vakavaan tartuntatautiin sairastuneiden välillä: vakavien tartuntatautien kohdalla kontrolloimattomasti vuotavan vartalon ongelmaan vastataan eristämällä sairastunut yksilö joko kotiin tai sairaalaan (Tartuntatautilaki 1986/583). Tällä tähdätään yksilön fyysisten ja sosiaalisten kontaktien rajoittamiseen ja sitä kautta tietysti taudin leviämisen estämiseen. Vähemmän vakavien tautien kohdalla asiantuntijat ohjeistavat ihmisiä noudattamaan erilaisia hygieniasääntöjä, kuten käsien pesemistä, jonka avulla mikrobisia yhteyksiä toisiin pyritään vähentämään.

Olisi mielenkiintoista tutkia, vaikuttaako vakavan tartuntataudin vuoksi eristäminen ihmisen henkilöyteen jollakin tapaa. Millainen on sellaisen yksilön mieli, joka oletetusta rationaalisuudestaan huolimatta ei onnistunut pitämään vartaloa terveenä? Pohdintaa monimutkaistaa tietysti se, että tartuntatauteja on hyvin laaja kirjo ja ne leviävät eri tavoilla. Esimerkiksi sukupuolitautiin ja vaikkapa influenssaan sairastuneeseen ihmiseen tuskin suhtaudutaan aivan samalla tavalla.

Onko kuitenkin jonkinlaisia yleistyksiä tehtävissä? Priscilla Wald on tarkastellut lääketieteessä, uutisoinnissa ja fiktiossa esiintyviä tartuntatautinarratiiveja. Hän kuvailee merkittävää lääketieteellistä läpimurtoa 1900-luvun alussa: oireettomien taudinkantajien havaitsemista lavantaudin tapauksessa. Tämä aiheutti sen, että yksilön vastuuta tautien levittämisessä voitiin uudella tavalla korostaa, mikä puolestaan saattoi lisätä sairaiden ihmisten stigmatisointia. Vastauksena tartuntatauteihin on lääketieteellisten ratkaisujen (lääkkeiden, rokotusten) lisäksi siis vedottu yksilön sosiaaliseen vastuuseen olla levittämättä tauteja omalla käytöksellään.

Oireettomien taudinkantajien käsitteleminen edellyttää ihmisen tunnistamista jonkinlaisena sosiaalisena olentona. Samalla syyttelevistä narratiiveista voisi päätellä, että yksilön tulisi kuitenkin olla erotettavissa sosiaalisista yhteyksistään ja olla näin sairastuttamatta muita.

Yksilön stigmatisointi voisi liittyä myös siihen, että sairas yksilö on epäonnistunut omien rajojensa ylläpitämisessä ja saanut taudinaiheuttajia kehoonsa.

Kuuluisimpia esimerkkejä sairaan yksilön stigmatisoinnista lienevät ”lavantauti-Maryna” tunnettu Mary Mallon, joka oli ensimmäinen tunnistettu oireeton taudinkantaja, sekä Gaétan Dugas, joka leimattiin HIV:n Yhdysvaltoihin tuoneeksi ”patient zeroksi” 1980-luvulla. Yksilöitä on siis syyllistetty niin lavantaudin, HIV:n ja esimerkiksi

SARS:n levittämisestä. Toki yksilön vastuun lisäksi tartuntatautien kautta on puhuttu myös kansakunnan rajoista ja niitä uhkaavista, sairauksia tuovista ulkomaalaisista. Erilaisilla rajakäytännöillä pyritään estämään tartuntatautien leviäminen useissa valtioissa. Voisikin sanoa, että tartuntataudit tekevät näkyväksi monenlaisia rajanylityksiä.

Tartuntatautien rajattomuus Yksilö, erityisesti tartuntatautiin sairastunut, näyttää siis olevan erinäisten asioiden läpäistävissä ja kovin huokoinen ja vuotava. Kaikenlainen sosiaalinen vuorovaikutus on riski tälle yksilölle, sillä jotain näkymätöntä voi siirtyä häneen sosiaalisten suhteiden kautta. Tartuntataudeissa näkyy, Waldia lainaten, kuinka juuri ne vuorovaikutukset, joiden kautta sairastumme, tekevät meistä myös yhteisön. Erilaiset yhteydet muihin ovat siis välttämättömiä, mutta samalla potentiaalisesti vaarallisia.

Tartuntataudit asettavat leviämisellään kyseenalaiseksi individuaaleiksi käsitettyjen ihmisten väliset rajat, yhteisöjen väliset rajat sekä ihmisten ja muiden eliöiden väliset rajat, eli tavallaan luonnon ja kulttuurin erottelun. Ehkä juuri näitä erilaisia rajoja uhkaavan luonteensa takia tartuntataudit aiheuttavat niin paljon levottomuutta ja saavat palstatilaa lehtien ja tieteellisten julkaisujen lisäksi myös viihteessä, esimerkiksi zombien muodossa.

Nämä taudit näyttävät harvinaisen selkeästi, miten länsimaalainen individuaali on erottamattomasti osa laajempaa, sosiaalista ja mikrobista kokonaisuutta.

Lähteet: Crawford, Robert 1994. The Boundaries of the Self and the Unhealthy Other: Reflections on Health, Culture and AIDS. Social Science and Medicine 38: 1347–1365.

Julia Lawton 1998. Contemporary Hospice Care: The Sequestration of the Unbounded Body and ‘Dirty Dying’. Sociology of Health & Illness 20 (2): 121–143.

Sahlins Marshall 1996. The Sadness of Sweetness: The Native Anthropology of Western Cosmology. Current Anthropology 37 (3): 395–428.

Smith, Karl 2012. From Dividual and Individual Selves to Porous Subjects. Australian Journal of Anthropology 23 (1): 50–64.

Wald, Priscilla 2008. Contagious: Cultures, Carriers, and the Outbreak Narrative. Duke University Press.

VÄKI 13

Body-mind centering -menetelmän avulla voit keskustella munuaisesi kanssa Sonjis laine

Body-mind centering -liikemenetelmä perustuu joukossa. Näin ollen perinteinen kehon ja mielen toimintaterapeutti Bonnie Bainbridge Cohenin tuterottelu on saanut rinnalleen uudenlaisia lähestykimuksiin ja niiden pohjalta rakennettuihin harjoitmistapoja kehollisuuteen. Myös antropologisessa teisiin. Harjoitteet haastavat länsimaisen kehonkuvan tutkimuksessa keho on fenomenologisen perinteen ja siihen liitetyt arvot. Liikemenetelmän harjoittajat kautta siirtynyt passiivisesta, kulttuurin taustalla tavoittelevat kokemusta, jossa pyritään tunnistamaan toimivasta biologisesta rakenteesta, aktiivisemmaksi perimmäiset keholliset toiminnot ja tuntemukset. kulttuuristen rakenteiden kuvastajaksi.

Samalla menetelmä luonnehtii Somaattiset kokemukset länsimaista lääketiedettä toimiliitetään antropologisissa teksBody-mind centering jaksi, joka vieraannuttaa yksilöä teissä vahvasti erilaisiin myytkehostaan. Käsitys kehosta tuliteihin, uskontoihin, rituaalei-menetelmän tarjoama si rakentaa omaan keholliseen kehonkuva jakaa yksilön hin sekä sairauksien hoitoon kokemukseen syventyen. Tämä ja terveyden ylläpitoon liitruumiin erilaisiin järjest- tyviin käytäntöihin. Aihetta on ajatus yhdistää monia länsimaisia liikemenetelmiä, jotka elmiin, joissa voidaan olla kuitenkin sivuttu myös teoriassa. ovat kehittyneet erilaisten teraThomas Csordasin mielestä soläsnä. piamuotojen, kuten fysio- ja tomaattisten menetelmien avulla imintaterapian, sekä keholliseen käsitämme oman kehomme ja läsnäoloon ja hyvinvointiin liittyvien filosofisten olemme läsnä sen sisäisissä kokemuksissa. Toiajatusmallien yhteentörmäyksessä. saalta somaattiset tavat kuulostella kehoa ulottuvat Kehon ja mielen suhdetta arjessamme ja pomyös yksilön kykyyn olla läsnä oman kehonsa avulla pulaarikulttuurissamme on käsitelty muun muassa muiden ihmisten kehoissa, ymmärtäen tiettyyn pisvertaamalla länsimaista mielen ja kehon hierarteeseen asti myös heidän kehollisia kokemuksiaan. kiaa itämaisiin hengellisiin näkemyksiin. LiikemeSomaattisen kokemuksen käsite ei siis ole sidoksissa netelmät, kuten jooga ja siihen liittyvät harjoitukainoastaan johonkin yksittäiseen, normaalista poikset, voidaan tässä kontekstissa nähdä toimintana, keavaan ruumiilliseen tilaan, vaan se viittaa yleisesti jossa länsimaisen materialismin vastaparina nähtyä yksilön tapaan kokea ja tuntea oma kehonsa. hengellisyyden kokemusta tavoitellaan kehon kautta.

Esimerkiksi joogasta poiketen, body-mind Tämänkaltaisen vertailun on mahdollistanut itäcentering -liikemenetelmä pohjaa länsimaiseen maisina pidettyjen liikemenetelmien appropriaatio lääketieteeseen, liikkeen amerikkalaisen perustajan ja leviäminen länsimaihin globaalin kapitalismin ja henkilökohtaisiin kehokokemuksiin, sekä niistä kumhyödykkeellistämisen kautta. Esimerkiksi jooga on munneeseen elämänkatsomukselliseen pohdintaan. vakiinnuttanut asemansa vaihtoehtoisten ja jopa Yhtymäkohtia itämaisiin filosofioihin on valotettu eksoottisena pidettyjen keho ja mieli -näkemysten liikemenetelmän sisällä vasta myöhemmin. BodyVÄKI 14

mind centering -menetelmässä tärkeimpänä mielen ja kehon suhdetta kuvastavana ilmiönä voidaan pitää edellä mainittua somaattista kokemusta, jossa henkilö tiedostaa ja kokee aktiivisesti kehonsa eritasoiset toiminnot. Esimerkiksi raskaan aterian jälkeen voi fyysisesti tuntea ravinnon kulun ruoansulatusjärjestelmässä tai syvän keskittymisen tila voi johtaa esimerkiksi siihen, että oman pulssin voi ”kuulla”.

Body-mind centering -menetelmän tarjoama kehonkuva jakaa yksilön ruumiin erilaisiin järjestelmiin, joissa voidaan olla läsnä. Järjestelmiä voidaan tunnustella, manipuloida, kuvitella ja kokea.

Luusto, jänteet, nivelet, lihakset, ihonalaiskudokset, kehon nesteet, rasva, iho, elimet, hermosto sekä umpieritteiset rauhaset nähdään liikemenetelmässä itsenäisinä, mutta toisiaan tukevina ja keskenään kommunikoivina toimijoina. Lisäksi kaikilla kehollisilla järjestelmillä ja niiden osilla uskotaan olevan oma itsetietoisuus. Esimerkiksi jokainen elin kannattelee sille luontaista tunnetta sekä yksilön tähän tunteeseen liittyviä muistoja. Body-mind centering -menetelmän mukaan esimerkiksi tunnemuistot eivät olekaan ainoastaan neurologisia. Myös umpieritteisten rauhasten tunnustelu voi saada aikaan erilaisia tunnetiloja ja vahvojakin kehollisia kokemuksia niistä erittyvien hormonien kautta.

Body-mind centering -menetelmässä sana keho (”body”) viittaa ihmiskokemuksen mahdollistavaan toimivaan rakenteeseen. Tämä toimiva rakenne, kuten koko ihmiskeho, tai toisaalta mikroskooppinen solukalvo rajaa jotain, jolla on käsitys (”mind”) omasta itsestään suhteessa johonkin toiseen.

Erityisen tästä käsityksestä tekee sen soveltuvuus monessa eri mittakaavassa. Toisaalta keho voi tarkoittaa solun rakennetta ja toisaalta toisessa ääripäässä jopa kollektiivista, ”universaalia” kehokokemusta.

Mielen käsite toimii samalla tavoin monessa eri

mittakaavassa yhdessä kehon eri rakenteiden kanssa, viitaten niin solujen, elinten kuin ihmisyksilön mieleen. Jokaisella rakenteeksi kutsutulla kehonosalla tai osien summalla on siis oma mielensä. Cohenin mukaan mielellä on käsitys omasta olemassaolostaan.

Body-mind centering -menetelmässä aistiminen erotetaan selkeästi tuntemisesta. Lisäksi länsimaalaisesta ajattelutavasta poiketen tunteminen ja tunteet sekä muisti kuuluvat elinten mielten ominaisuuksiin.

Mieli, aistiminen ja kehon käsitteet muotoutuvat menetelmässä kuitenkin vahvasti suhteessa toisiinsa.

Body-mind centering -menetelmän ympärille kehittyneen yhteisön voidaan olettaa luovan ja vahvistavan tietynlaisia ideaaleja harjoituksissa koettujen tuntemusten kautta. Harjoittelu tapahtuu useimmiten ryhmässä. Opettajan johdolla käydään ensin läpi anatomisia karttoja ja syvennytään tämän jälkeen tiettyä kehonosaa tutkivaan harjoitukseen.

Menetelmän harjoittajien keskuudessa todetaan, että harjoittelussa käytetyt kartat ovat toissijaisia yksilön omaan kokemukseen verrattuna. Kuitenkin on selvää, että länsimainen lääketiede ja sen fyysiset, fysiologiset sekä anatomiset käsitykset vaikuttavat liikemenetelmässä näyttäytyvään kehonkuvaan.

Tästä konkreettisena esimerkkinä voidaan nähdä ne kehon osat, joita voidaan Body-mind centering -menetelmän harjoittajien mukaan tuntea tai manipuloida, mutta joita ei näy länsimaisen lääketieteen pohjana käytetyssä anatomisessa kartassa. Tällaisia yksilön somaattisia kokemuksia on mahdotonta todistaa vääräksi tai olemattomaksi. Tämä nostaakin esiin mielenkiintoisen kysymyksen siitä, millaiset tekijät järjestävät omaa kehollisten tuntemusten skaalaamme.

Lähteet: Bainbridge Cohen, Bonnie 2012. Sensing, Feeling, and Action: The Experimental Anatomy of Body-Mind Centering. 3rd ed.

Contact Editions.

Csordas, Thomas 1993. “Somatic Modes of Attention.” Cultural Anthropology 8, no. 2: 135–156 Miller, Gill Wright; Ethridge, Pat; Tarlow Morgan, Kate 2011.

Exploring Body-Mind Centering: An Anthology of Experience and Method. North Atlantic Books.

Van der Veer, Peter 2007. “Global breathing: Religious utopias in India and China”. Anthropological Theory Vol 7(3): 315–328

VÄKI 15

Kitiiniset kylkiluut (ja muita niveljalkaisia kehonkuvia) eemi nordström

Sen selkäpanssarin osiot ovat kuin nikamia, jotka muodostavat selkärangan. Sen teräväkyntiset jalat, kuolonkankeuden myötä kaareviksi jähmettyneet, muodostavat kylkiluut. Ja sen pää pienine mustine silmineen, terävine leukoineen ja pitkine tuntosarvineen muistuttaa kaikesta toiseudestaan huolimatta ihmiskalloa jollain etäisellä, irvokkaalla tavalla. Jos vaikka leukaluun halkaisisi kahtia ja pistäisi poskista sojottamaan, tehden sormiluista tuntosarvet…

Istun puistonpenkillä Coyoacánissa, Mexico Cityssä. Coyoacán tarkoittaa nawatliksi ’kojoottien paikkaa’, mutta kyseisiä koiraeläimiä ei täällä ole näkynyt vuosisatoihin. Sen sijaan näen edessäni tuhatjalkaisen. Rapeaksi paistetun, jonka ostin edellisenä iltapäivänä San Juanin torilta 25 pesolla, ja jota nyt harkitsen aamiaiseksi. Sen rakenne on kuitenkin niin kiehtova, että syöminen saa hetken odottaa. Onhan kyseessä sentään asukas mesoamerikkalaisesta manalasta.

Salamyhkäisestä ja erittäin aggressiivisesta käytöksestään tunnetut tuhatjalkaiset näyttävät kiehtoneen erityisesti esikolumbiaanisia mayoja. Amerikoissa elävät trooppiset tuhatjalkaiset saattavatkin kasvaa jopa 30-senttisiksi. Muiden tuhatjalkaisten tapaan ne viihtyvät luolien ja hautaholvien kaltaisissa pimeissä ja kosteissa paikoissa. Paikoissa, jotka mayat liittivät Xibalbaan, manalaan. Muiden kitiinisten otusten tapaan mayat kuvasivatkin tuhatjalkaisen ikään kuin luista muodostuneeksi.

Myös sen maku tuo etäisesti mieleen luut: se on aika kuivaa, nimittäin. *** Nykyään mayojen manalan läsnäolon voi tuntea raunioilla. Esimerkiksi Guatemalassa sijaitsevan Tikalin kuninkaallisia palatseja asuttavat enää vain lepakoiden ja jättiläistorakoiden kaltaiset Xibalban asukkaat. Harhaillessani itse näissä muinaisissa hylätyissä huoneissa tammikuussa 2016 en onnistu löytämään yhtäkään tuhatjalkaista, vaikka tarkistan

Pian huomaan olevani katsekontaktissa kämmenen kokoisen olennon kanssa. Se on skorpionilukki, Paraphrynus mexicanus, luolissa viihtyvä skorpionien ja hämähäkkien sukulainen. seinien kolot tarkkaan taskulampun kanssa. Sitten näen, kuinka eräästä raosta työntyy neljä pitkää, teräväkyntistä sormea. Kädellään hapuileva manalan jumala, kenties? Sormet vetäytyvät osoittaessani niitä taskulampulla, ja pian huomaan olevani katsekontaktissa kämmenen kokoisen olennon kanssa. Se on skorpionilukki, Paraphrynus mexicanus, luolissa viihtyvä skorpionien ja hämähäkkien sukulainen.

Todellinen kuoleman sanansaattaja. Kuin ihmisluista rakennettu. *** Tikalin kaiverretuista steeloista voi löytää hieroglyfejä, jotka kertovat kaupungista nimeltä Cancuén, ’käärmeenpesä’. Aikoinaan sen oletettiin olleen poliittisesti merkityksetön mayamaan pikkukaupunki, ennen kuin uudet kaivaukset Guatemalan viidakoissa paljastivat siitä lisää. Vuonna 1999 maa petti arkeologi Arthur Demarestin jalkojen alta guatemalalaisella kaivausalueella. Hän putosi kainaloitaan myöten rakennelmaan, josta lähti lentoon tuhansia keltaisia perhosia. Demarest oli huomaamattaan kävellyt Cancuénin kuninkaallisen palatsin päällä.

Sanan kiertäessä tarina sai yhä enemmän Hollywood-dramatisoinnin piirteitä, joista amerikkalaiset toimittajat innostuivat. Demarestin harmiksi heitä eivät perhoset kuitenkaan paljoa hetkauttaneet: he halusivat kuulla käärmeistä. Mayatutkijana hän taatusti tajusi tilanteen ironian: myös muinaisia mayoja kiinnostivat käärmeet enemmän kuin perhoset.

VÄKI 16

Keski-Amerikan sademetsien perhosrunsaudesta huolimatta klassisen kauden mayoilta ei tunneta ainuttakaan varmaa perhosta esittävää kuvaa. Syytä ei tiedetä, mutta on arveltu, että perhosten esittäminen olisi ollut muinaisille mayoille jonkinlainen tabu. *** Jukatanin niemimaalla, jossa kosmopoliitit mayakaupungit nousivat uuteen kukoistukseen Tikalin ja Cancuénin painuttua jo unholaan, sen sijaan eräs perhoslaji oli ja on edelleen varsin merkityksellinen.

Tämä on vahakoi, joka on haitallinen mehiläispesien tuhoaja. Koska koi uhkaa mehiläispesän ja mehiläisjumala Ah Muzencabin edustamaa yhteisöllistä järjestystä, se on eräänlainen demoninen sekasorron tuoja.

Jukatanilla on muuten aina rakastettu mehiläisiä. Ihmekö tuo, sillä sikäläisillä mehiläisillä ei ole edes pistintä. Miljoonien vuosien aikana ne ovat joutuneet puolustamaan yhdyskuntiaan äkäisiltä muurahaisilta, joita vastaan pistimistä ei ole hyötyä. Sen sijaan ne purevat ja erittävät muurahaisia karkottavia kemikaaleja. *** Pistimellisissä hyönteisissä on tosin se etu, että niillä voi kiusata muita. Villien mehiläispesien uskotaan

kadonneen antiikin Rooman ympäristöstä sen vuoksi, että niitä käytettiin niin ahkerasti sodissa. Popol Vuhissa, k’iche-mayojen pyhässä kirjassa, taas muuan taistelu ratkaistaan herhiläisillä täytetyillä ontoilla kurpitsoilla. Kenties niitä käytettiin myös espanjalaisia vastaan? Teräshaarniska (tai puuvillasotisopa, jota konkistadorit mieluummin käyttivät tropiikin kuumuudessa) on varsin hyödytön, kun hyökkääjät ovat sormenkynnen kokoisia.

Atlantin tuolla puolen, Länsi-Afrikassa, sen sijaan tivit kehittivät mehiläispesiä ammuksinaan käyttäviä tykkejä. Toisen maailmansodan Etiopiassa myös italialaisten panssarivaunut saivat arvoisensa vastuksen afrikkalaisista villimehiläisistä. Paikallisten heittämien mehiläispesien asukit löysivät helposti tiensä tankkien sisään, suistaen ne alas vuorenjyrkänteiltä. *** Mehiläisillä menee tällä hetkellä sen verran huonosti, että Yhdysvaltain sisäministeriö on jopa ottanut niiden suojelun agendalleen osana suunnitelmaansa suojella amerikkalaista maataloutta terrorismilta.

Mutta onhan Vapauden maa muutenkin sotkenut näitä pistiäisiä terrorin vastaiseen sotaansa viime vuosina. George W. Bushin hallinto esimerkiksi hyväksyi mehiläisten käytön terrorismista epäilty-

Kuva: Wikipedia Commons (public domain)

VÄKI 17

Kuva: Eemi Nordström

jen kiduttamisessa. New Mexicon ydinaselaborato*** riossa taas on kokeiltu mehiläisten käyttöä radioakHyönteisten ruumiinrakenne, näennäisen yksinkertiivisuuden mittaamisessa, miinojen havaitsemisessa tainen hermosto ja kylmä ”toiseus” ovatkin toimineet ja vakoilutoimenpiteissä. Tällä hetkellä Yhdysvaltojen inspiraationa mitä erilaisimmille roboteille. Hyönasevoimat onkin yksi mehiläistutkimuksen suurimpia teisten voisikin sanoa olevan lähempänä koneita kuin rahoittajia. eläviä olentoja, sillä ne eivät vaikuta tuntevan kipua.

Asevoimat ovat hiljattain kiinnostuneet seKuoriainen ei esimerkiksi arista lainkaan poistetkasortoisesta parveilukäyttua raajaansa. Hyönteismyrkyllä täytymisestä. Miehittämätruiskutetun muurahaisen liikkeet Hyönteisten voisikin tömät lennokit kun toimivat taas näyttävät tuskaisilta, mutta ne huomattavasti tehokkaammin sanoa olevan lähempänä johtuvat pikemminkin muurahaisliikkuessaan mehiläismäisenä koneita kuin eläviä olen- en hermoston reaktiosta myrkkyyn parvena entisaikain taistelukuin suoranaisesta kivusta: se siis muodostelmien sijaan. Kuten toja, sillä ne eivät vaikuta reagoi kuin laite, jonka päälle on näitä mehiläisten uusia impekaadettu kahvia. tuntevan kipua. rialistisia käyttötarkoituksia Täten kahden tunteettoman tutkiva antropologi Jake Kosek entiteetin – hyönteisen ja koneen – huomauttaa, vainoharha, pelko ja ennakkoluulot synyhdistelmän ei ehkä olettaisi herättävän kovinkaan tyvät ja etenevät kuin parveilevat hyönteiset konsapaljoa empatiaa. Toisin on kuitenkin käynyt. Yhnaan. ”Terroristit” eivät noudata eettisen sodysvaltain armeijassa kokeiltiin erästä sauvasirkkaa dankäynnin sääntöjä, joten tällaista raakalaisuutta mallinaan käyttävää robottia, jonka tarkoituksena oli vastaan taisteleminen vaatii yhtä eläimellisiä vasraivata miinoja astumalla niiden päälle. Räjähdyksen tatoimia. myötä se menettäisi aina yhden jalkansa, ja muutSanotaankin, että sodankäynti on muuttunut taisi sitten liikkumistyyliään uuden raajamääränsä hyönteismäisemmäksi. Kulkusirkkaparvien lailla mukaiseksi. Lupaavasti edennyt koe arizonalaisella etenevät lennokit tuhoavat tieltään niin siviilin kuin miinakentällä jouduttiin kuitenkin keskeyttämään, sotilaan, kylminä, mekaanisina, tunteettomina. kun koetta valvonut kersantti julisti sen kidutukseksi VÄKI 18

robottia kohtaan: savuavan ja arpeutuneen sauvasirkkakoneen tuskaiselta näyttävä eteneminen viimeisellä toimivalla raajallaan oli hänelle liikaa.

Jos kerran pystymme ajattelemaan, että koneet saattaisivat tuntea kipua, mikseivät sitten hyönteiset?

Ottaen huomioon, että esimerkiksi kalojen kivuntunto on todistettu pitävästi vasta hiljattain, meidän ei kannata hypätä hätiköityihin johtopäätöksiin vain toisten olentojen näennäiseen toiseuteen perustuen.

Kuoriainenkin nimittäin välttelee tilanteita, joissa se saattaisi menettää raajansa.

pyrkimyksistään asettaa mikroelektronisia järjestelmiä hyönteisten koteloihin. Kotelovaiheen jälkeen järjestelmien olisi tarkoitus sulautua osaksi hyönteisen ruumista, jolloin sitä voisi ohjata etänä. Vaikka DARPA:n kuvaukset hyönteisten elintoimintojen yksinkertaisuudesta vaikuttavat naiiveilta, on ajatus tutkimusten etenemisestä silti hyvin pelottava.

Tiedämme jo, että meitä voidaan vakoilla kaikkialla pelkän tietokoneen välityksellä. Vaan mitä sitten, jos tulevaisuudessa vakooja onkin ympärillämme pörräävä kärpänen?

*** Mutta niveljalkaisten hermoston erikoisuuksia voidaan myös soveltaa suoraan ihmisruumiiseen.

Joidenkin sirkkojen on huomattu kykenevän liikkumaan ilman lihasvoimaa hyödyntämällä ainoastaan niveltensä rakennetta. Tällä arvellaan olevan suuri vaikutus robotiikkaan ja raajaproteesien kehittelyyn.

Menetetty orgaaninen raaja voitaisiin korvata hyönteistä matkivalla mekaanisella ulokkeella, muodostaen ikään kuin hyönteismäisen kyborgin.

Erilaisten hyönteiskyborgien mahdollisuuksia muuten tutkitaan paraikaa, minkäs muunkaan kuin Yhdysvaltojen asevoimien toimesta. Puolustusministeriön alainen DARPA-tutkimusvirasto on kertonut

*** Eräänä iltana Facebook-feediini ilmestyy hieman toisenlaisia kyborgeja. Katselen videota, jossa japanilainen taiteilija Aki Inomata luo erakkoravuille läpinäkyviä, kaupunkien siluettien mukaan muotoiltuja kotiloita 3d-tulostuksen avulla. Luonnossa erakkoravut kantavat selässään kotiloiden kuoria, joita ne käyttävät koteinaan. Tällaisiin ihmisen luomiin kotiloihin sonnustautuminen saa rapujen orgaanisetkin osat näyttämään hyvin konemaisilta, eräänlaisilta luonto-kulttuurihybrideiltä.

Vaan ovat kuvataiteilijat ja erakkoravut todistaneet tällaista hybridisaatiota aiemminkin. Kukapa voisi unohtaa sitä kohtalokasta vuotta, jolloin

Kuva: Eemi Nordström

VÄKI 19

Meksikonlahden monilajinen asukaskunta joutui kosketuksiin modernin maailman ihme-eliksiirin kanssa? Öljy-yhtiö BP:n porauslautalta etenemään lähteneen vuoden 2010 öljykatastrofin jälkien siivousprojekti jatkuu yhä, mutta ei sitä alun alkujaankaan kovin vahvalta pohjalta lähdetty toteuttamaan. Kuten luonnonpuistonvartija Leanne Sarco sai huomata, BP:n palkkaamat öljynputsaajat olivat kiinnostuneet lähinnä öljyn tahrimista linnuista ynnä muista mediaseksikkäistä lajeista. Sen sijaan öljymön-

Erakkorapujen kaltaisiin niveljalkaisiin suhtaudutaan esineellistävän vihamielisesti kenties siksi, että ne haastavat länsimaisen kuvan ihmislajin ylivertaisuudesta.

*** Kun jostain löytyy ruumis, ovat niveljalkaiset yleensä ensimmäisinä apajilla. Keskiajan Euroopan aristoteelisessa maailmankuvassa useimpien hyönteisten uskottiinkin syntyvän liasta ja mätänevästä lihasta.

Mustan surman aikana ihmisruumiin hajoamisprosessista tuli kirjaimellisesti osa keskiaikaista katukuvaa, eikä kohtaamisilta raatokärpästen kanssa voinut välttyä. Kuolleella ihmislihalla mässäilevät kärpäset toukkineen niin ikään kyseenalaistivat kristityn opin ruumiin ikuisuudesta, ja mustan surman jälkeisessä kirkkotaiteessa kärpäsistä tuli yleinen elementti muistuttamaan helvetistä ja maailman syntisyydestä.

Mutta niveljalkaisten ruokahalun alle katoaa myös kyseiseen ihmisyksilöön liittyvä historia. Esimerkiksi maailmankuulu lentäjä Amelia Earhart katosi jälkiä jättämättä kesken vuoden 1937 maailmanympärilentonsa Tyynellemerellä. On todennäköistä, että hän hukkui lentokoneen syöksyttyä suoraan mereen navigointivirheen myötä. Silti vuonna 1940 etäiseltä Nikumaroron atollilta Kiribatilta löydet-

VÄKI 20

Kuva: Wikipedia Commons (public domain)

jästä poimitut erakkoravut heitettiin elävinä suoraan roskasäkkeihin. Erakkoravut, kuten muut rannan selkärangattomat, olivat putsaajille vain ympäristön osia, pelkkiä esineitä elävien olentojen sijaan. Niinpä alun perin tätä katastrofiöljyä taideteostaan varten keräämään tullut kuvataiteilija Jacqueline Bishop päätyikin toteuttamaan hieman erilaista projektia: hän osallistui Sarcon ohjaamiin pelastustoimiin keräten erakkorapuja ja poistamalla niistä öljyn kuin maalaten, seuraamalla rapujen jalkoja, niveliä ja kuoren uria. Muutamassa viikossa Sarco, Bishop ja muut vapaaehtoiset olivat antaneet jopa 10 000 erakkoravulle uuden mahdollisuuden.

Erakkorapujen kaltaisiin niveljalkaisiin suhtaudutaan esineellistävän vihamielisesti kenties siksi, että ne haastavat länsimaisen kuvan ihmislajin ylivertaisuudesta. Vaikka ihminen olisikin kuinka raivannut luonnon pois kaupunkiasumuksensa tieltä, törmää hän silti kylpyhuoneessaan sokeritoukkaan.

Tai tuo valkaistuihin lakanoihinsa luteita, joita lentokentän läpivalaisu ei koskaan onnistu huomaamaan.

Jokainen kotoa löydetty täi, torakka tai jauhomato on kuin karvas muistutus mitättömyydestämme: teit meille mitä vain, ei sillä väliä. Me tulemme jäämään, sinä et.

Erakkoravut saattavatkin kuulua antroposeenin voittajiin. Valokuvaaja Shawn Miller on nimittäin ikuistanut Japanin Okinawan rannoilla erakkorapuja, jotka jo käyttävät koteinaan ihmisrojua kotiloiden sijaan. Pullonkorkit, muovikupit ja PVC-putket

selässään ne tulevat vielä vaeltamaan haalistuvien luidemme keskellä, ihmislajin ollessa vain katoavaa arpikudosta planeettamme kehossa.

tiin Earhartin piirteitä vastaavan luurangon osia.

Luurankoon liittyvän teorian mukaan Earhart – tai ainakin hänen ruumiinsa – olisi päätynyt kuivalle maalle, jossa paikalliset kookosravut olisivat tehneet hänestä selvää jälkeä. Lähes esihistoriallisiin mittapuihin kasvava kookosrapu voi jalkoineen olla jopa metrin mittainen, eikä se ole kovin nirso ruokavalionsa suhteen. Vuonna 2007 Earhart-kookosrapuhypoteesia testanneet tutkijat seurasivat kookosrapujen toimia sianruhon kanssa. Jättiläisravut kalusivat sian puhtaaksi lyhyessä ajassa, minkä jälkeen ne vielä levittivät sen luita ympäriinsä.

On kuitenkin mahdoton selvittää pitävästi, kuuluivatko löydetyt ihmisluut Earhartille vai jollekin toiselle onnettomalle haaksirikkoiselle. Mutta se ainakin lienee selvää, että kookosravuista on apua, jos haluaa hävittää ruumiin tehokkaasti ja todisteita jättämättä. ***

Tyynenmeren saarilla tavataan myös äkäisiä ja myrkyllisiä tuhatjalkaisia. Varsinkin Samoalla nämä pienet luikertelijat ovat päässeet osaksi lukuisia kertomuksia. Koska saarilla ei ole käärmeitä, saivat lähetyssaarnaajat tuhatjalkaisesta kätevän Saatanan korvikkeen. Samoalaisten mukaan tämä petollinen niveljalkainen teeskentelee vaarallista ja voittamatonta, mutta osoittautuukin pelkuriksi. Vaikka tuhatjalkainen voikin tappaa mahtavimmankin päällikön myrkyllään, pelkää se tuiki tavallista kesykanaa, samoalaisille niin tärkeää lintua.

Samoan tuhatjalkaisen negatiivisiin piirteisiin liitetään sen ahneus, jonka voi huomata sen jatkuvasti liikkuvista leuoista. Se on siis yhteydessä huonoksi koettuun syömiseen. Sitä mietin pitäessäni sormissani pitkulaista, kitiinistä otusta. Sen selkäpanssarin osiot ovat kuin nikamia, jotka muodostavat selkärangan.

Sen teräväkyntiset jalat, kuolonkankeuden myötä kaareviksi jähmettyneet, muodostavat kylkiluut…

Lähteet Ache, Jan M. & Matheson, Thomas 2013. Passive Joint Forces Are Tuned to Limb Use in Insects and Drive Movements without Motor Activity. Current Biology 23(1): 1418-1426 Clendinnen, Inga 1998 [1987]. Ambivalent Conquests: Maya and Spaniard in Yucatan, 1517~1570. Cambridge: Cambridge University Press.

Coutts, Nicky 2006. Portraits of the Nonhuman: Visualizations of the malevolent insect. Teoksessa Eric C. Brown (toim.). Insect Poetics.

Minneapolis: University of Minnesota Press, 298-318.

Garreau, Joel 6.5.2007. Bots on the Ground. Washington Post [www-lähde] <http://www.washingtonpost.com/wp-dyn/content/article/2007/05/05/AR2007050501009.html> (haettu 23.4.2017) Huldén, Lena 2015. Minikarjaa: hyönteiset ruokana. Helsinki: Like.

Jäämeri, Hannele 2005. Seikkailu käärmeenpesässä: Näin arkeologi Arthur Demarest putosi mayojen temppeliin. Suomen Kuvalehti 35/2005.

Kirksey, Eben; Shapiro, Nicholas & Brodine, Maria 2014. Hope in Blasted Landscapes. Teoksessa Eben Kirksey (toim.). The Multispecies Salon. Durham: Duke University Press, 29-63.

Kirksey, S. Eben & Helmreich, Stefan 2010. The Emergence of Multispecies Ethnography. Cultural Anthropology 25(4): 545-576.

Kosek, Jake 2010. Ecologies of Empire: On the new uses of the honeybee. Cultural Anthropology 25(4): 650-678.

Lockwood, Jeffrey A. 2009. Six-legged Soldiers: Using insects as weapons of war. Oxford: Oxford University Press.

Mageo, Jeannette Marie 1989. “Ferocious is the Centipede”: A study of the significance of eating and speaking in Samoa. Ethos 17(4): 387427.

Miller, Shawn 19.10.2014. Crabs with Beach Trash Homes – Okinawa, Japan. Okinawa Nature Photography [www-lähde] <http:// okinawanaturephotography.com/crabs-with-beach-trash-homes-okinawa-japan/> (haettu 30.3.2017) Nuwer, Rachel 26.12.2013. Coconut Crabs Eat Everything from Kittens to, Maybe, Amelia Earhart. Smithsonian Magazine [www-lähde] <http://www.smithsonianmag.com/smart-news/coconut-crabs-eat-everything-from-kittens-to-maybe-amelia-earhart-180948206/> (haettu 23.4.2017) Parikka, Jussi 2010. Insect Media: An archaeology of animals and technology. Minneapolis: University of Minnesota Press.

Raffles, Hugh 2010. Insectopedia. New York: Pantheon.

Schmidt, Justin O. 2014. Evolutionary Responses of Solitary and Social Hymenoptera to Predation by Primates and Overwhelmingly Powerful Vertebrate Predators. Journal of Human Evolution 71(1): 12-19.

Stone, Andrea & Zender, Marc 2011. Reading Maya Art: A hieroglyphic guide to ancient Maya painting and sculpture. Lontoo: Thames & Hudson.

VÄKI 21

When the Kimono Fell Inka Vappula

This new perspective baffled me. I’d observe the students from my place on the podium and see nothing but browns burrowed in concentration or pencils in the air measuring the proportion of my leg to my torso. There I was, fully exposed, and feeling— for the first time in my life—that my body wasn’t an object of desire, but rather an aesthetic entity, there to be utilized and studied as it was.

Finding myself in this novel context has lead to some deep soul searching. Who has the right to define my body? Easy: I do. But who or what actually defines it? Art modeling has opened my eyes to the way my body image is shaped by the context I inhabit.

The strict conservatism of my youth as well as the numerous yet trite representations of women’s bodies in the media have subtly seeped in and muddled my perception, leaving me with a narrow vista.

I enjoy the sensual side of my body, but as a result of art modeling I’m more aware of the alternatives available to me. My body is aesthetic, functional, sexual, comical, and whatever else I choose, all in equal measure. And that is a liberating thought.

VÄKI 22

Kaisa Leino

I spent my early teens in a culture where my female body was under strict scrutiny. The religious and cultural traditions of my abode dictated that I wear my shirts high and my pants loose, so as not to give off the wrong signal. I avoided eye contact with bypassers, lest my gaze be interpreted as an invitation. The responsibility of protecting my blossoming womanhood was entirely on me.

That context defined my body as a threat to my safety.

A few years later, I relocated back to my Nordic homeland. It felt liberating—and slightly disorienting-- to update my conservative wardrobe with tank tops, t-shirts that didn’t cover my collarbones and over-the-knee length skirts. And yet, my body was still defined in a very specific way. In western culture, although religiously or culturally mandated dressing codes are a thing of the past, the female body is still primarily seen as sexual. Here it’s the advertisers who write the story of a woman’s body.

Sex sells and companies cash in from selling the unattainable dream of the perfect, sensual form and the fantasy of what could be done to and with that body. These thoughts on the context and culture of my body are post-scripts, realizations I’ve had after I stripped down to my birthday suit in front of a dozen strangers.

A student is always looking for ways to make quick and easy money. In my search for employment I happened upon an opportunity to model for an art class. It was uncharted territory for me, but I jumped at the chance to experience something new and make a little pocket money while at it. Before the first class I remember sitting in the changing room, wrapped in a thin kimono, and fighting off the urge to run away, while I still had the chance. I didn’t run. Instead I walked in front of the students, dropped the kimono and steadied my gaze on the opposing wall.

In an art class my body becomes a challenge: a compilation of shadows and light, proportions and measurements to be studied and traced. Culturally constructed notions of beauty or perfection, so deeply etched into the mind, become obsolete, because a curve here or bump there isn’t an imperfection; it is a feature of the particular body under study, and thus inherently interesting.

VÃ&#x201E;KI 23