Väki 1/2016

VÄKI 1/2016

Ruoka & juoma

Väki on Helsingin yliopiston antropologian opiskelijoiden lehti.

Julkaisija: Mana ry Painos: 100 kpl Painopaikka: Picaset Oy Väki on saanut HYY:n järjestölehtitukea vuodelle 2016.

Etukansi: Maria Mölsä Malli: Anni Huttunen Takakansi: Wikimedia Commons, Staffan Enbom (CC BY 2.0) Väki 1/2016 Päätoimitus: Anni Huttunen, Eemi Nordström Taitto: Maria Mölsä, Helmi Räisänen Oikoluenta: Heidi Saarinen Tämän numeron toimituskunta: Bruno Gronow, Anni Huttunen, Tapio Kumpula, Sonjis Laine, Eemi Nordström

VÄKI 2

VÄKI 1/2016

4. Pääkirjoitus 5. Suomalaisista ja perunoista 6. Huh hah hei ja kahdeksasosapintti kolonialismia!

- Riisto, revoluutio, rituaali ja rommi 12. Vispipuurosta 14. Vegaaniluokkayhteiskunta 15. SUPERfood ja SUPERsinä 16. Kuusijalkaista kuvuntäytettä: kohti etnomofagiaa!

20. Anonyymi antropologi 21. Kenttäkämmejä osa 4 22. Tekstaripalsta

VÄKI 3

Pääkirjoitus ANNI HUTTUNEN & EEMI NORDSTRÖM

Jos joskus etsit jotain uutta ja erilaista reseptiä, kannattaa käydä vilkaisemassa Wikibooks Cookbook –projektia. Tämän varsin kunnianhimoisen tietokannan tarkoituksena on olla kaikkien yhteinen internet-keittokirja, reseptien ja ruuanlaiton Wikipedia. Vielä melkoisen keskeneräisestä kirjasta löytyy jo valtava valikoima arkipäivän reseptejä letuista leguaanipataan, mutta globaalin keittokirjan luominen herättää myös mielenkiintoisia kysymyksiä.

Jos kirjoitat jonkin oman reseptisi, miten voit varmistua, että tarvittavia aineksia löytyy muualtakin kuin kotiseudultasi? Miten soveltaisit lähikaupan hyllytarjontaa universaalisti ymmärrettäväksi?

Ruokakaupassa käynti ulkomailla on aina yhtä hämmentävän kiintoisa kokemus. Vieraat hedelmähyllyt ja kalatiskit voivat näyttää tieteiselokuvista poimituilta ja joskus niissä myös liikkuu joku. Kuitenkin jotain tuttua löytää vaikka väkisin, sillä ruoka, juoma ja päihteet lienevät kaikkein nopeimmin liikkuvia ja muuttuvia kulttuurillisia piirteitä. Vuosi 1492 on tästä kenties radikaalein mahdollinen esimerkki maailman ”foodscapen ja drugscapen” muututtua niin perusteellisesti, että sitä edeltäviä alueellisia ruokailutottumuksia on vaikea kuvitella: vasta Kolumbuksen eksyttyä läntisen pallonpuoliskon aluevesille tomaatti tuli Italiaan, chili Itä-Aasiaan, peruna Pohjoismaihin ja Lähi-idässäkin polteltiin vesipiippua vasta sen jälkeen. Vastaavasti Etelä-Amerikassa tuskin popsittiin banaaneja ennen 1500-lukua, vaikka kyseisellä hedelmällä on suurta rituaalista merkitystä esimerkiksi yanomamien keskuudessa. Eihän sitä syömättä elä, sanoo sananlasku.

Eikä juomatta varsinkaan. Siksi korkkaammekin toimituskauden ruualla ja päihdyttävillä juomilla.

Tänä vuonna rakkaassa lehdessämme nähdään joitain uudistuksia. Kenttäkämmit jatkuvat viime

vuodesta totuttuun tapaan, mutta löydät lehtemme sivuilta myös kauan kaivatun tekstaripalstan. Toivommekin sinne viestejä kaikilta lukijoiltamme kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Lisäksi remmissämme on tällä toimituskaudella kaksi upeaa uutta taittajaa, Maria ja Helmi, keiden kädenjälkeä voi ihailla jo tämänkin numeron sivuilla. Tavoitteenamme on myös toteuttaa Manan poliittisesti korrekti tyttöpoikakalenteri. Tästä seuraa lisää tietoa keväällä, mutta henkisesti valmiit vaatteensa riisujat voivat jo alkaa mehustelemaan mahdollista mielikuukauttaan ja lavastusta etnografisesti mielenkiintoiseen kuvausympäristöön.

Tässä siis uusi, hieman uudistunut, huolella valmistettu ja uunituore vuoden ensimmäinen Väki.

Nautihan siitä!

VÄKI 4

Päätoimittajat

Eemi Nordström

Anni Huttunen

Suomalaisista ja perunoista ANNI HUTTUNEN

Istun pimenevässä illassa nicaragualaisen hostellin takapihalla ja yritän vastailla ystävällisesti kanssareissaajien uteliaisiin kysymyksiin. ”Mikä on teidän perinneruokanne - jokin erikoisuus, jota saa vain sieltä?” Porukassa istuvat italialaiset hymyilevät ylpeinä ja vastaavat, vaikka kaikki tietävät jo etukäteen, mitä he sanovat. Ranskalaiset, turkkilaiset ja saksalaiset kertovat vuorollaan, jopa islantilainen onnistuu herättämään kummastuksen ja ihailun sekaisen vastausten aallon kuvailemalla mädätettyjä hain päitä, joita nuo oudot pohjoisen asukit nauttivat herkkuruokanaan.

Seuraavaksi katseet kohdistuvat suomalaiseen. ”No, miten teillä?” Kyseessä saattaa olla nautittu rommi tai pelkkä aivojumi, mutta en saa suustani mitään.

Onko meillä edes mitään perinneruokaa? Aivot raksuttavat. Varovasti ehdotan perunaa – sitähän me syömme kaiken kanssa ja kaikissa muodoissa – mutta vastaus tyrmätään saman tien. ”Perunahan on alun perin täältä, Etelä-Amerikasta!” Öö, niin, aivan. Captain Morgan kiertää ringissä ja aihe jää sikseen, mutta kysymys jää mieleeni.

Googlen avulla pääsen jäljille ja tulen nopeasti siihen tulokseen, että Suomen perinneruuat ovat lähes kaikki aluekohtaisia. Omat juureni ovat sekoitus Tamperetta ja Turkua, joten otan syyniin nämä kaksi. Kuitenkin mustamakkaraa syövät meidän lisäksemme irkut, britit, ranskalaiset, belgialaiset, hollantilaiset ja jopa espanjalaiset. Ei siis uniikkiuden häivääkään.

Turkulaista perimääni kunnioittaen etsin syvästi vihaamani klimppisopan reseptiä ja olen hetken toiveikas. Tässä näyttää olevan puhtaasti suomalainen – joskin kuvottava – ruoka. Pettymys on kuitenkin suunnaton, kun dumpling soup hakusanoilla löytyykin lähes tismalleen samanlaisia ohjeita, jotka juon-

”You feed this to horses and donkeys or you eat this at home?” tavat juurensa kiinalaiseen, korealaiseen ja (jälleen!) irlantilaiseen keittiöön.

Hetken ajan olen valmis hyväksymään tappioni. Suomalaisilla ei ole yhden yhtä ruokaa, jota ei olisi kopioitu muualta. Ruotsalaisen ruokakulttuurin vaikutus lännessä ja venäläisen idässä jättävät vain Suomen keskiosaan kohdan, jossa olisi voinut kehittyä kuuluisa suomalainen ruokakulttuuri, mutta sielläkin syödään vain perunaleposkaa, joka sekin on valmistettu epäisänmaallisesta perunasta. Surumielisenä eksyn Youtube-videoon, jossa Gordon Ramsay kysyy karjalanpiirakkaa syödessään:”You feed this to horses and donkeys or you eat this at home?”

Sitten välähtää: poronkäristys! Nopean googlaamisen jälkeen tulen siihen tulokseen, että tämä on vain meidän juttumme. Tai no, oikeammin Lapin juttu, sillä ilmeisesti myös norjalaiset ja ruotsalaiset harjoittavat tätä, mutta ainakaan kyseessä ei ole jostain täysin muualta kopioitu resepti. Viimeinkin jotain originellia!

Matkani jatkuu ja ajaudun uusien ihmisten kanssa samanlaiseen tutustumiskeskusteluun muutaman viikon kuluttua. Tällä kertaa kerron ylpeänä perisuomalaisesta ruokalajistamme. Vastaanotto on kauhistunut, eikä kukaan piirissä ei näytä vaikuttuneelta jakamastani tiedosta. Saksalainen tiivistää: ”But reindeers? They are Santa’s little helpers”.

Lopputulos: Suomella ei ole yhtäkään suvaittavaa ja konfliktivapaata perinneruokaa. •

VÄKI 5

Huh hah hei ja kahdeksasosapintti kolonialismia!

Riisto, revoluutio, rituaali ja rommi EEMI NORDSTRÖM

“Um, um, um. Stop that thunder! Plenty too much thunder up here. What’s the use of thunder?

Um, um, um. We don’t want thunder; we want rum; give us a glass of rum. Um, um, um!”

– Herman Melville: Moby Dick

den tapaa kertoa rommin neljäsadan vuoden mittaista tarinaa. Pian kävi ilmi, että tämän sokeriperäisen juoman hämmästyttävän värikäs historia on täynnä vastakkainasetteluja, jotka osoittavat rommin varsin suuren vaikutuksen maailmamme nykyisiin valtarakenteisiin. Haluaisinkin käyttää nämä seuraavat sivut katsaukseen rommin lyhyestä historiasta ja sen lukuisista merkityksistä vähän siellä sun täällä.

Kuva: Eemi Nordström

Eräänä synkkänä ja myrskyisenä torstai-iltana päädyin pälyilemään Ympyrätalon Alkon rommitarjontaa. Vaikka tätä ihmeellistä eliksiiriä oli myymälässä edustettuna vain muutaman hyllymetrin verran, näyttivät nämäkin vähäiset pullot minulle vilauksia Barbadosin plantaaseista, honolululaisista tatuointiliikkeistä, suurenmoisista purjelaivoista ja merten syvyyksien asukeista. Jäin pohtimaan pullojen etikettien välittämiä voimakkaita mielikuvia sekä nii-

VÄKI 6

Rommin synty Rommi on ollut riistoa ja vapautta, kapinoiden aiheuttaja ja estäjä, kolonialismia ja itsenäisyyttä, piraatteja ja laivastoa, ratas kapitalistisessa koneistossa ja sosialistisen maailman kauppatavara. Silti muiden viinakaappiemme vakiovirvokkeiden tapaan rommin historia ei ole erityisen pitkä. Ilmeisesti arabit toivat alkoholin tislausmenetelmät Eurooppaan, jossa ensimmäiset merkinnät lääkkeeksi tarkoitetun aqua vitaen tislaamisesta löytyvät 1200-luvun Italiasta.

Viski ja vodka yleistyivät 1400-luvulta alkaen, mutta rommi syntyi vasta 1600-luvulla Amerikoissa. Toisin kuin keskiamerikkalaisella mezcal-kaktusviinalla, jollaiseksi myös 1800-luvulta lähtien tuotettu tequila lasketaan, rommilla ei ole juuria mantereen alkuperäisväestössä, vaan se on puhtaasti kolonialismin tuotos. Ja millainen tuotos se onkaan!

Rommi valmistetaan sokeriruo’osta, joka ei ole peräisin Amerikoista, vaan alun perin antropologeille niin tutusta Papua-Uudesta-Guineasta.

Arabit toivat sokerin Eurooppaan jo 600-luvulla ja ristiretkien myötä sen suosio ylellisyystuotteena kasvoi. 1400-luvulla uusia kauppa- ja ryöstökohteita etsineet espanjalaiset ja portugalilaiset kuljettivat karavelliensä ruumissa sokeriruo’on siemeniä laajentaen kasvin levinneisyyttä Afrikan länsirannikolle sekä erityisesti Kanarialle ja Madeiralle. Vanhan maailman saaristojen sokeritalous oli tosin vasta esimakua siitä, mitä tuleman piti: on varsin kuvainnollista, että itse Kolumbus toi sokerin Amerikkoihin jo toisella matkallaan vuonna 1493.

Sekä espanjalaiset että portugalilaiset huomasivat nopeasti Atlantin länsipuolen ilmaston soveltuvuuden sokerin viljelylle, ja pian Hispaniolaa, Kuubaa, Jamaikaa ja Brasilian rannikkoa täplittivät ruokoplantaasit. Ranskalaiset, britit ja hollantilaiset seurasivat perässä, ja pian sokerista tuli osa pahamaineista kolmiokauppaa: raaka-aineet rahdattiin Amerikoista Eurooppaan, jossa niistä valmistettiin kauppatavaraa Länsi-Afrikkaan suuntaavia laivoja varten. Lasti vaihdettiin Afrikassa orjiin, jotka päätyivät Karibian plantaasien työvoimaksi.

Ennen 1600-lukua sokeria saatiin Euroopassa miltei yksinomaan raemuodossa tai sokeriruo’on prosessoinnin sivutuotteena syntyvänä melassina.

Sokeriviinaa ei Karibialla tiettävästi tislattu ennen brittien plantaasiprojekteja, ja rommi mahdollisesti innovoitiin melassin käymisprosessia tarkkailleiden orjien toimesta Barbadosilla. Toisaalta 1620-luvulta on merkintöjä sokeriviinan tislaamisesta myös Brasiliassa, ja löydettiinpähän jo vuonna 1628 Tukholman edustalle uponneesta Vasa-laivasta pullollinen rommia. Oli miten oli, Rumbullion-nimeä kantava

Päivittäinen rommiannos oli paitsi kätevä tapa huolehtia miehistön nesteytyksestä, myös keino pitää kapinahenki matalalla. “kuuma, helvetillinen ja hirvittävä” sokeriruokoviina mainitaan eräässä vuodelta 1651 peräisin olevassa asiakirjassa Barbadosilta, eikä maailma ollut sen jälkeen enää entisensä.

Seilorin sokeriviina Kuten ruoan ja juoman kanssa usein käy, hyväksi havaittu resepti leviää naapureiden kesken niin nopeasti, että sen alkuperä painuu pian unholaan.

Niinpä 1600-luvun Karibialla rommia valmistettiin pian kaikkien siirtomaavaltojen alueilla. Ajan myötä kullekin niistä jalostui omat paikalliset rommilaatunsa brittiläisen Karibian tummasta rommista Ranskan alueiden rhum agricoleen ja espanjankielisen Amerikan ron añejoon.

Mutta britit veivät rommin tislaamisen kilpailijoitaan paljon laajempaan mittakaavaan: perinteisen kolmiokaupan rinnalle vakiintui pian toinenkin kolmio, jonka keskiössä oli rommi. Britit olivat perustaneet tislaamoita Uuden-Englannin siirtokuntaansa Pohjois-Amerikan itärannikolle, jonne rahdattiin suuria määriä Karibian melassia.

Valmis rommi kuljetettiin kauppatavarana Afrikkaan, missä Amerikkaan suuntaavat laivat täytettiin jälleen orjilla. Merkantilismin ihanteista poiketen raha ja kauppatavara kulkivat tässä systeemissä yksinomaan siirtomaissa, ja brittien “rommirinki” olikin tärkeä taustavaikuttaja Yhdysvaltojen itsenäistymiseen johtaneessa Amerikan vallankumouksessa.

Mutta useimmiten rommi mielletään vallankumouksellisten sijaan merimiesten juomaksi. Nämä kaksi kategoriaa kulkevat usein käsi kädessä1, ja päivittäinen rommiannos (rum ration) oli paitsi kätevä tapa huolehtia miehistön nesteytyksestä, myös keino pitää kapinahenki matalalla. Vedellä laimennettu rommi ehkäisi merimiesten liian nopeaa juopumista peittäen samalla myös seisovan veden ikävän sivumaun, ja näin syntyi grogi.

Merimiesten romminkäyttö lienee päällimmäisenä syynä juoman yhdistämiseen merirosvouteen, joskin ennen 1600-luvun puoliväliä Karibianmerta seilanneet piraatit luultavasti nautiskelivat muiden merenkulkijoiden tapaan olutta tai mah-

VÄKI 7

dollisuuksien mukaan ranskalaista brandyä. Oluen säilyvyys pitkillä merimatkoilla oli tosin heikkoa ja brandy piti ostaa ranskalaisilta, joten Jamaikan valloittamisen jälkeen britit siirtyivät laivaston johdolla yksinomaan kotoperäisen rommin käyttöön. Merirosvoille paikallistuotettu rommi oli helposti saatavilla ja halpaa, mutta varsinkin brittiläiset kaapparit ja bukkaneerit saivat ranskalaisista ja espanjalaisista aluksista ryöstettyä lähinnä brandyä. Ottaen huomioon rommin arvon kauppatavarana Länsi-Afrikassa, on mahdollista, että merirosvojen romminkulutus saattoi olla jopa varsin vähäistä. Loppujen lopuksi rommin ja merirosvojen suhde populaarikulttuurissa on paljolti velkaa Robert Louis Stevensonin Aarresaarelle 1880-luvulta. Kyseisestä romaanista on myös peräisin ikoninen värssy: ”Viisitoista miestä arkulla vainaa, huh hah hei ja rommia pullo.”

Rommista tuli siis merimiesten – tai pikemminkin Iso-Britannian kruunulle kuuliaisten merimiesten – juoma. Kuninkaallinen laivasto määräsi miehistöilleen tarjoiltavaksi jokapäiväisen rommiannoksen eli totin, joka vuonna 1740 putosi varsin vaikuttavasta kahdesti päivässä tarjoiltavasta puolen pintin (234 ml) raa’asta rommista pelkkään keskipäivän aikaan saatavaan viidesosaan rommia veteen sekoitettuna. 1900-luvulla toti oli enää vain kahdeksasosapintti (71 ml) rommia sekoitettuna neljäsosapinttiin (142 ml) vettä. Näihin aikoihin myös seilorien alkoholinsietokyvystä huolestuttiin enenevissä määrin, ja Kuninkaallinen laivasto luopui päivittäisestä rommitotista monien harmiksi vuonna 1970: syyksi annettiin lounasaikaan rommia nauttineiden konemiesten olevan turvallisuusriski.

Kauppaa ja kapinointia 1700-luvulla Uusi-Englanti oli maailman rommintuotannon keskus, ja koloniaalisissa Yhdysvalloissa rommin nauttiminen oli tyypillistä vauvasta vaariin. Orjakaupan lisäksi rommia käytettiin myös toisenlaiseen hyväksikäyttöön: keinona ajaa alkuperäisväestöä mailtaan. Rommi osoittautui brandyä paremmaksi kauppatavaraksi koillisrannikon heimojen keskuudessa, minkä vuoksi britit saivat kilpailuedun ranskalaisiin nähden. Rommi toi mukanaan alkoholismin alkuperäisväestön keskuuteen, mitä käytettiin ensin hyödyksi turkiskaupassa. Lopulta sosiaalisten ongelmien heikentämät alkuperäisyhteisöt oli helppo häätää mailtaan, ja koloniat pääsivät laajenemaan yhä syvemmälle sisämaahan.

Rommia oli Karibialla niin helposti saatavilla, että Ranska kielsi sen maahantuonnin vuonna 1713. Tuloksena Uuden-Englannin koloniat saivat ostettua ranskalaista melassia muihin kolonioihin

verrattuna halvemmalla, mikä johti kilpailuun rommintuotosta (ja siten myös orjakaupasta) emämaan kanssa. Iso-Britannialta ei mennyt kauaa puuttua tähän, ja epäonnistuneen vuoden 1733 melassilain jälkeen kruunu sääti niin sanotun sokerilain vuonna 1763. Britannian tavoitteet turvata siirtomaidensa sokerin viljelijöiden tuotto nostamalla ulkomaisen sokerin tullimaksuja herätti närää kolonioissa, ja samankaltaiset tullilait seuraavina vuosikymmeninä nostivat vallankumousmielialaa johtaen lopulta Yhdysvaltojen itsenäistymiseen. Mielenkiintoista kyllä, tuontirajoituksia seurannut rommin kallistuminen johti viskin suosion kasvuun Yhdysvalloissa: rommi piti pintansa enää vain Uudessa-Englannissa lähinnä merimiesten keskuudessa, kuten valaanpyytäjistä kertovasta Herman Melvillen Moby Dick -romaanista vuodelta 1851 voi huomata.

Euroopan valtioiden laajentaessa vaikutuspiiriään uusiin siirtomaihin syntyi myös uusia sokeriplantaaseja. Esimerkiksi Ranska, jossa rommi oli taas sallittua, aloitti plantaasiprojekteja muun muassa Madagaskarilla, Mauritiuksella ja Fidžillä. Britit taas olivat tuoneet sokerin ja rommin Australiaan ja Uuteen-Seelantiin 1700-luvulla, joissa juoma toimi kolikoiden puutteen takia rahayksikkönä jonkin aikaa. 1800-luvulla nähtiin rommikapinaksi kutsuttu vallankumous Australiassa, jolloin laillisella ja laittomalla rommikaupalla toimintaansa rahoittanut New South Walesin armeijakunta syrjäytti kuvernööri William Blighin. Kuvernöörin ajamat rommikaupan rajoitukset olivat osasyynä kapinan puhkeamiseen, mutta alkoholin merkitystä siihen on todennäköisesti liioiteltu: sekä itse kuvernööri että historiankirjoittajat samalta vuosisadalta ovat väittäneet kapinan johtuneen rommin luomasta joukkohysteriasta, mikä on tyypillinen esimerkki vihollisten toiseuttamisesta päihteiden avulla2. Rommihistorioitsijoiden kannalta on myös ongelmallista, että tuohon aikaan rommia käytettiin yleisterminä monenlaisille väkeville juomille, minkä lisäksi australialainen ”rommi” tehtiin yleensä vehnästä.

Yhdysvallat ja Karibia: rommikolan tarina Yhdysvalloissa rommi taas odotti vielä paluutaan kansan juomaksi. Vaikka Kuuban vuosina 18951898 käydyssä itsenäisyyssodassa, jonka viimeisinä kuukausina Yhdysvallat oli mukana, tiettävästi kehitettiin daiquirin ja Cuba Libren kaltaiset rommipohjaiset cocktailit, palasi rommi Setä Samulin luokse vasta toisessa maailmansodassa. Tuolloin pelko saksalaisten sukellusveneistä sai Yhdysvallat ja Iso-Britannian sopimaan yhdysvaltalaisten sotilastukikohtien perustamisesta brittiläiselle Kari-

VÄKI 8

“Viisitoista miestä arkulla vainaa, huh hah hei ja rommia pullo.”

Uusliberalismin aika: keskiössä Kuuba Valtaosa kaikkein tutuimpien rommibrändien tislaamoista syntyi myös 1900-luvulla. Ensimmäinen tuleva Captain Morgan4 -tislaamo ostettiin yhdysvaltalaisten toimesta Jamaikan hallitukselta 1944, ja myöhemmin tislaamoja perustettiin myös Puerto Ricoon. Paradoksaalista kyllä, Captain Morgania markkinoitiin alun perin ainoastaan puertoricolaisena rommina. Kuubassa taas Bacardin suku valmisti omaa nimeään kantavaa rommia jo 1862: hedelmälepakot asuttivat ensimmäistä Bacardi-tislaamoa, mistä tulikin sekä suvun vaakuna että rommin logo. Saaren toinen tunnettu rommi, Havana Club, puolestaan aloitti 1934.

Vuonna 1959 päättyneen Fidel Castron johtaman vallankumouksen myötä Bacardin suku

pakeni Puerto Ricoon, missä kyseistä rommia on valmistettu tähän päivään saakka.5 Havana Club puolestaan kansallistettiin ja siitä tuli tuottoisa vientituote Neuvostoliittoon. Maailman suurimpana perheomisteisena viinayhtiönä Bacardilla on ollut osansa Yhdysvaltojen Kuuba -politiikan kulisseissa, mutta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen nämä kaksi romminimeä ajautuivat tekijänoikeustaisteluun, jonka välikädeksi tuli miljardiyhtiö Pernod Ricard.

Ranskalainen viinajätti nimittäin teki sopimuksen Kuuban kanssa välittää Havana Clubia muualle maailmaan.

Koska kuubalaistuotteet olivat kiellettyjä Yhdysvalloissa, alkoi Bacardi myydä omaa puertoricolaista Havana Clubia siellä vuonna 1995. Valtavan

Kuva: Nebrot, Wikimedia Commons (CC BY-SA 3.0)

bialle, ja kuinka ollakaan, sotilaat löysivät nopeasti paikallisrommien hienoudet. Sotilaiden mukana ”Yhdysvaltojen takapihan uima-altaalle” siirtyi myös Coca-Cola Company, joka tukikohtien myötä perusti uusia pullottamoita pitkin Karibiaa. Kun yhtiö piti huolen, ettei ”Coca-Cola koskaan loppunut amerikkalaissotilailta kesken” ja rommi oli oluttakin halvempaa, tuli rommikolasta (eli Cuba Librestä) sotilaiden vakiojuoma. Coca-Colan jalansija oli niinkin vakaalla pohjalla, että esimerkiksi Trinidadissa rommista ja Coca-Colasta tuli eräänlainen kansallisjuoma.

Trinidadista rommikola siirtyi lopulta Amerikkaan ja sitä myöten Eurooppaan, mutta musiikin kautta. Sotilaiden edesottamuksia katsellut trinidadilainen calypsolaulaja Lord Invader teki hitiksi nousseen kappaleen ”Rum and Coca-Cola”, jonka yhdysvaltalainen showmies Morey Amsterdam sattui kuulemaan vieraillessaan saarella 1943. Koska Amsterdamin tulkinnan mukaan calypso oli ”folkmusiikkia” eli vailla tekijänoikeuksia, plagioi hän kappaleen sanat suoralta kädeltä, ja Andrews Sisters -yhtyeen levyttämänä Rum and Coca-Cola nousi Yhdysvaltojen listojen kärkeen 19453. Joissakin baareissa kappaletta yritettiin soittaa jopa kahdeksan tuntia putkeen joka päivä, ja hyvin pian rommikolasta tuli juomalistojen vakiotavaraa läpi Pohjois-Amerikan.

Rommi koki vielä toisenkin sysäyksen toisen maailmansodan jälkeen, jolloin pseudopolynesialaisella eksotiikalla mässäilevät tiki-baarit kasvattivat suosiotaan. Sotilaiden myötä rommin osa vahvistui myös havaijilaisessa juomakulttuurissa, ja Havaijilla sekä muilla Tyynellämeren saarilla matkustelleet Ernest ”Don the Beachcomber” Gantt sekä Victor ”Trader Vic” Bergeron ottivat rommin tiki-baariensa keskiöön. Tuloksena syntyi sellaisia cocktaileja kuten mai tai ja zombie.

VÄKI 9

lobbauksen myötä Bacardi sai turvattua brändin omiin nimiinsä Yhdysvalloissa, ja tästä hämmentynyt Pernod Ricard vei asian EU:n ja World Trade Organizationin käsittelyyn. Kuuba puolestaan nosti asian esiin YK:n yleiskokouksessa 2003. Vaikka WTO totesi Bacardin toiminnan laittomaksi, on Yhdysvallat jatkanut brändin suojelua aivan viime päiviin asti: tammikuussa 2016 Yhdysvaltojen hallitus antoi kaikessa hiljaisuudessa Kuuballe luvan uusia tekijänoikeutensa Havana Club -merkkiin.

Tästä yllättynyt Bacardi teki helmikuussa hallitukselle kirjallisen selvityspyynnön. Nähtäväksi jää, kuinka tämä rommisodaksikin nimetty neoliberaali nokittelu tulee vielä vaikuttaman Yhdysvaltojen ja Kuuban lientyviin suhteisiin.

Joka tapauksessa ympyrä näyttää sulkeutuneen: rommi on edelleen Karibiaa koskevien valtapelien keskiössä. Siirtomaavallat ovat vain vaihtuneet suuryrityksiin.

Lopuksi: rommin rituaalit Tämä historiakatsaus on enimmäkseen keskittynyt rommin asemaan länsimaissa. Kolonialistisena tuotteena se on kuitenkin jättänyt merkkinsä siirtomaihin niin valtarakenteiden, etniseen maiseman kuin tapojen muodossa. Rommilla onkin suuri rituaalinen merkitys erityisesti Karibialla, Keski-Amerikassa ja Madagaskarilla, joita aionkin seuraavaksi käsitellä muutamalla sanalla.

Kuten edellä mainitsin, rommin mahdolliset keksijät olivat afrikkalaiset orjat. Kun juoman valmistus aloitettiin varsin teollisella skaalalla, siitä tuli osa orjien muonitusta. Siellä, missä sokeriruokoa ikinä viljeltiin, saattoivat plantaasinomistajat antaa orjilleen pullollisen rommia joululahjaksi. Hyvin pian siitä tuli osa orjien rituaaleja, ja rommi (sekä pontikka) korvasi länsiafrikkalaisen tavan käyttää olutta rituaalisena työkaluna. Madagaskarilla ranskalaisten tuoma rommi korvasi paikalliset sokeriviinat, ja Keski-Amerikan afrokaribialaisissa yhteisöissä rommi yhdistettiin tupakan kanssa rituaaliseen puhdistamiseen sekä elävien ja kuolleiden väliseen yhteyteen.

Monet eurooppalaisista väkijuomista tunnetaan

Garifunien mukaan rommin ”lämmittävä” vaikutus tekee ruumiista houkuttelevamman hengille, minkä lisäksi se parantaa jäykkiä niveliä.

Rommimainos, julkaistu Sports Referee -lehdessä 17.12.1921.

parantavana ”elämän vetenä”, ja esimerkiksi viskin ja akvaviitin etymologiset juuret ovat latinan aqua vitaessa. Rommilla on samanlaisia merkityksiä keskiamerikkalaisten garifunien keskuudessa, ja heidän tärkeimmässä rituaalissaan dügüssa rommia nauttivat sekä ihmiset että henget. Dügün valmistelu alkaa, kun muinainen esivanhempi sairastuttaa jonkun jälkeläisistään vaatien suurta juhlaa pidettäväksi hänen muistolleen. Rituaali toimii esivanhemman saattamisena viimeiselle matkalleen kohti henkien kotia, garifunien alkuperäsaarta Yurumeinia (eli St. Vincentiä).

Useita päiviä jatkuvissa juhlallisuuksissa henget ottavat haltuunsa juhlavieraita, ja shamaani puhaltaa rommia ja sikarinsavua possessoitujen päälle.

Henkiä edustavia kahta esivanhemman kotiseudun maaperästä, oluesta ja rommista valmistettuja kivitauluja pestään päivittäin rommilla, ja osallistujat syövät ja juovat sydämensä kyllyydestä. Rommia juodaan esivanhemman muistolle, sitä hierotaan ihoon, sitä pirskotetaan juhlakutsuun vastaavia henkiä kuvaavien kalastajien veneisiin… Garifunien mukaan rommin ”lämmittävä” vaikutus tekee ruumiista houkuttelevamman hengille, minkä lisäksi se parantaa jäykkiä niveliä.

Madagaskarin betsimisarakojen romminkäytöstä löytyy samanlaisia piirteitä, mutta rommia käytetään juhlallisuuksien lisäksi uhrilahjana ongelmien ratkaisemisessa ja tabujen rikkomisen

VÄKI 10

sovittamisessa. Esivanhempien nimen voi mainita vain erityistapauksissa todistajien läsnä ollessa, ja tällöin on rommia oltava tarjolla. Seuraava esimerkki on Jennifer Colen kirjasta Forget Colonialism?: ”As Zafiroa poured the rum into the waves and began the invocation of the Zafimalaone ancestors associated with the water, the clouds broke and the rain began to pour down… The drought had broken and the social order had been partially restored.” (Cole 2001: 273) Rommin vastakkainasettelujen joukkoon onkin lisättävä elämä ja kuolema: rommi toimii liminaalisena siltana maallisen ja hengellisen maailman välillä, eikä se sinällään tarvitse muuta kuin rituaalisen kontekstin muuttuakseen arkipäiväisestä asiasta pyhäksi.

Sen henkinen voima on yhteydessä sen maalliseen vaarallisuuteen – kuten aqua vitae, se voi herättää kuolleen ja surmata elävän. Tätä tarinaa en aivan heti huomaa käydessäni rommihyllyä läpi, ennen kuin löydän erään pullon kyljestä salaperäisen viestin: drink responsibly. •

Alaviitteet

Merirosvot kantavat rommia maihin ostaakseen orjia.

Kuvitus Charles Ellmsin kirjasta The Pirates Own Book, 1837.

Farnsworth, Paul 2001. Beer Brewing and Consumption in the Maintenance of African Identity by the Enslaved People of the Bahamas, 17831834. Culture & Agriculture 23 (2): 19-30

Ks. Linebaugh & Rediker 2000

1

2 Ks. Olli Lindholmin Huuruinen muukalainen: päihteet ja vihollisen toiseutus (Väki 4/15)

Fernholz, Tim 2016-02-01. The thaw in US-Cuba relations has reignited a global rum war. Quartz [www-lähde] < http://qz.com/603330/cubasrum-battle-is-a-reminder-that-the-embargo-is-still-quite-real/> (haettu 26.2.2016)

Amsterdam haastettiin sittemmin oikeuteen 1947, ja hänet määrättiin antamaan kappaleen vastedes tuottamat tulot trinidadilaiselle Lionel Belascolle, jonka L’Année Passée-nimisen kappaleen sävelmään Lord Invader oli calypsonsa sanat sovittanut.

3

Johnson, Paul C. 2007. Diaspora Conversions: Black Carib religion and the recovery of Africa. Berkeley: University of California Press

4 Nimi viittaa tietysti 1600-luvulla eläneeseen kaapparikapteeni Henry Morganiin, joka päätyi lopulta Jamaikan varakuvernööriksi.

Kerns, Virginia 1997 [1983]. Women and the Ancestors: Black Carib kinship and ritual. Urbana: University of Illinois Press

5 Mielenkiintoista kyllä, Bacardi rahoitti Castron toimintaa jonkin aikaa, mutta lähinnä nationalistisista syistä.

Linebaugh, Peter & Rediker, Marcus 2000. The Many-Headed Hydra: Sailors, slaves, commoners, and the hidden history of the revolutionary Atlantic. Boston: Beacon Press

Lähteet Cole, Jennifer 2001. Forget Colonialism? Sacrifice and the art of memory in Madagascar. Berkeley: University of California Press.

Colls, Tom 2010-07-30. What did they do with the drunken sailor?

BBC News [www-lähde] < http://news.bbc.co.uk/today/hi/today/ newsid_8859000/8859506.stm> (haettu 26.2.2016) Curtis, Wayne 2006. Rum and Coca-Cola: The murky derivations of a sweet drink and a sassy World War II song. American Scholar 75 (3): 64-70

Mintz, Sidney W. 1985. Sweetness and Power: The place of sugar in modern history. New York: Penguin Books Williams, Ian 2006. Rum: A social and sociable history of the real spirit of 1776. New York: Nation Books Woolf, Nicky 2014-12-20. As US-Cuba relations thaw, fight for the soul of Cuban rum could begin anew. The Guardian [www-lähde] < http:// www.theguardian.com/society/2014/dec/20/havana-club-import-us-cuba-puerto-rico> (haettu 26.2.2016)

VÄKI 11

Vispipuurosta SONJIS LAINE

”… Mun mielestä ne tavallaan tukee, jos ajattelee et varmaan vispipuuron teollisesti tekevätkin niin ne on nähny sen että se on tämmönen positiivinen, positiivinen ja kiva ja suomalaiselta tuntuva - -” — mikä siinä on niin suomalaista? ”… Yksinkertaisuus.”

Vispipuuro, vispari, lappapuuro. Rakkaalla lapsella on jo puhkikulutetun sanonnan mukaan monta nimeä. Puolukoista vispaten valmistettu puuro kuuluu lähes kaikkien suomalaisten muistoihin sekä monesti myös nykyarkeen yltäen perinteenä yli luokkarajojen. Traditiona se kytkeytyy tiiviisti yhteen suomalaisen marjastuskulttuurin ja edelleen meille erityisen metsäsuhteen vaalimiseen.

Tieteessä tapahtuu -lehdessä julkaistussa artikkelissaan Olli Saastamoinen alleviivaa metsään liittyvien elementtien osaa suomalaisessa arjessa. Jo aamupalapöydässä metsä, puut ja marjat esiintyvät useassa olomuodossa muun muassa huonekalujen, sanomalehtien ja usein marjoja sisältävän aamupuuron kautta. (Saastamoinen 2011, s. 16.) Ei siis ihme, että myös vispipuuron voidaan nähdä vahvistavan suomalaista ruokaidentiteettiä.

Ruoka ja siihen liittyvät muistot ovat antropologiassa ehkä olleet pitkään aliarvostettuja, mutta niin ikään tärkeä osa yksilön ja ryhmän identiteetin rakentumisessa. Suomen kirjallisuuden Seuran teettämässä kyselykeruussa vastaajat pääsivät muistelemaan lapsuutensa ruokakokemuksia. Sydäntälämmittävän nostalgisoinnin ja esimerkiksi vispipuuron merkittävän yleisyyden lisäksi vastauksista nousevat esiin ruoan valmistamiseen, tarjoiluun sekä makuelämyksiin liitettävät perheidentiteetin ja -hierarkian representaatiot. Puolukoita kerättiin koko perheen voimin, mutta vain äiti osasi vispata puuron oikein.

Samaan voidaan liittää myös ajatus kotitekoisuudesta arvostettuna piirteenä. Moisio, Arnould ja Price (2004) argumentoivat tutkimuksessaan kotona tehdyn ruoan käsitteen muuttumisen johtaneen muutoksiin myös perheidentiteettien tuottamisessa.

Heidän tuloksiensa mukaan nuoremmat sukupolvet

näkevät kotitekoisuuden eri tavalla, kuin keski-ikäiset tai vanhat tutkimukseen osallistuneet henkilöt.

Nuoremmat näkevät kotitekoisuuden henkilökohtaisena saavutuksena, joka voi toteutua myös individualistisella ja saavutuksellisella tasolla, kun taas keski-ikäisten mielessä se edustaa ruoanlaiton nostalgisia aspekteja. Vanhimmille sukupolville kotitekoisella ruoalla on puolestaan ikoninen, muistetun menneisyyden ja perheidentiteettien välillä oleva tärkeä asema, joka ilmenee tuoreiden raaka-aineiden sekä ruoanlaittoon perinteisesti liittyvien roolien ja rituaalien kanssakäymisessä. (Moisio, Arnould ja Price 2004.)

Mikä tekee juuri puolukoista valmistetusta, oudon värisestä liisteristä koko kansan suosikin?

Vispipuuro-linssiemme läpi edellämainittu kuulostaa jokseenkin järkeenkäyvältä. Samalla, kun vanhimmat sukupolvet valmistavat visparia perinteisin reseptein ja keski-ikäiset muistelevat lapsuuden pöydässä tarjoiltua herkkua, saattavat nuoret tarttua jossain tapauksessa vain isovanhempien kanssa koettuun kaukaiseen muistoon. Puuron valmistaminen itse on vaivalloista, ja jos perintönä saatua reseptiä ei suoralta kädeltä löydy, on helpompi turvautua kaupan hyllyssä odottaviin versioihin. Vispipuuroa keksitään jopa vielä nykypäivänäkin uudelleen, kuten on nähtävissä esimerkiksi Saarioisten vuoden 2015 kehittämästä Vispiksestä. Kerta-annoksina myytävät ns. sinkkuversiot ovat siis löytäneet paikkansa perinneruokien rinnalta: aineistomme mukaan näitä vielä

VÄKI 12

nettä erityisesti ennen pakastimien tai jääkaappien nopeaa yleistymistä 70-luvulla. Vielä 50-luvulla alkanutta työ- ja maalaisväestön vaurastumista tämä vispattu, siis pidemmälle ja siksi aikaavievämmin valmistettu, olikin — ehkä nykypäivänä ajatellen yllättäen — erikoisherkku, jonka valmistukseen liittyy selkeästi muistoissa eläviä, usein perhekohtaisia traditioita. Vakiinnuttuaan sellaisenaan suomalaisten ruokapöytiin se kuitenkin lunasti paikkansa kansallisena erityisruokalajina, ja sen rooli identiteetin rakentajana muuttui selkeästi luokkarajojen vetäjästä yhtenäistäväksi perinneruoaksi, jonka merkityksessä yhdistyvät traditioiden nostalgisointi ja suomalaisten luontosuhde. Samaan aikaan vispipuuron paikalliset nimitykset ja olomuodot sulautuivat yhdeksi, merkityksessään koko ruokalajin historiaa kantavaksi nimeksi. •

Kuva: Minanla, Wikimedia Commons (CC BY-SA 4.0)

vähän aikaa sitten myytiin nautittaviksi pakkauksissa, jotka oli selkeästi tarkoitettu useammalle henkilölle.

Mainonnassa tosin vedotaan edelleen vispipuuron herättämiin nostalgisiin, lämpimiin ja mummojen kokkaustaitoja kultaaviin muistoihin.

Mutta miksi juuri vispipuuro muun muassa karjalanpiirakan ja muiden perinneherkkujen seurassa on jatkanut taivaltaan vielä tuoreimmillakin mainosmarkkinoilla? Mikä tekee juuri puolukoista valmistetusta, oudon värisestä liisteristä koko kansan suosikin? Yhtenä vaikuttavana tekijänä voidaan luonnollisesti mainita ruokalajin käytännöllisyys sekä taloudellisuus lähes joka puolella Suomea. Halki maan kasvavasta puolukasta valmistettua survosta muistellaan ruokakeruissa jo sodanaikaisena herkkuna. Puolukkamarjapuuro ja survokset näyttäytyivät erityisen tärkeinä osina suomalaista ruokaperin-

Lähteet Moisio, R.; Arnould, E. J. & Price L. L. 2004. Between Mothers and Markets: Constructing Family Identity Through Homemade Food. Journal of Consumer Culture, 4, 361-384.

Finfood -- Suomen ruokatieto ry. Lapsuuden ruokamuistoja -kirjoitukset 1998. SKS: Kansanrunousarkisto.

Saastamoinen Olli 2011. Metsät ja puut ihmisten arjessa. Tieteessä tapahtuu 2/2012.

VÄKI 13

Vegaaniluokkayhteiskunta BRUNO GRONOW

Yhteiskuntaluokka, joka on näennäisesti yhä painottamalla potentiaaliaan ajatuksen sekä puheen marginaalissa – joskin vaivihkaa, mutta vääjäämättä kautta tappaa syömänsä, tämä vähemmän koulutettu nousemassa legitiimiksi ja jopa voimakkaimmaksi luokka takertuu oletettuun maskuliiniseen valtaan, auktoriteetiksi määrätyn moraalin saralla – ja joka joka on saavutettu kampeamalla itsensä synnyinon ottanut omakseen moraalisen ylivoiman omimalla maansa mukana muinaisesta äärimmäisestä köydiskurssin oikeasta ja väärästä ruoasta ja tavasta tuothyydestä legitiimiltä tuntuvaan tilaan, saavuttaen oletaa sitä, etääntyy samalla kovaa vauhtia vähän koutetun ja kaivatun korkeamman kulttuurisen pääoman, lutetusta yhteiskuntaluokasta retorisin keinoin, jotka joka ennen kuului niin selkeästi määriteltävälle bourovat vailla vertaa antagonististen suhteiden luonnissa. geoisielle arvostettujen ja vaivalloisesti valmistettavien Näiden retoristen keinojen kautta tofu ja soijarouhe liharuokien, joilla oli omituisia vieraskielisiä nimiä, sekä muut chia-siementen tapaiset asiat muodostuvat muodossa ja joka nyt aivan kutsumatta uhkaa heitä huonommin koulutettujen luokkien mielessä käsitmuuntautumalla inhottavalla tavalla yleisen hyvän tämättömiksi abstraktioiksi, jotka eivät representoi moraalin vastakohdaksi, näiden ihmisten lainkaan todellisuutta, eivätkä siten ymmärtämättä miksi ja millä ole merkityksellisiä tietyn mekanismeilla. tiedon omaamattomille.

Tämä asiaintila, tämä Ruoka on päivittäistä ja kaiIhmiset, jotka antavat moraalisen muutoksen ken läpäisevää elämässämme, edellä mainituille asioille myrsky, joka velloo ympänykytaide ei valitettavasti eksplisiittisen merkitykrillämme, uhkaa suoraan sen, ovat antagonistisessa ja kivuliaasti suurehkon niinkään. suhteessa yllä mainittuun väestönosan identiteettiä luokkaan siinä mielessä, kuitenkin huomattavasti että väittävät ymmärtävänsä jotain ja sitä kautta vakavammin kuin kukaan Cy Twomblyn kaltaitoteavat vastapuolen ymmärtämättömyyden: nämä nen kuunaan pystyi; kuten on lähes tarpeetonta ruoka-aineet ja tämä ruokapuhe on heidän miemainita, ruoka on päivittäistä ja kaiken läpäisevää lissään suoraan verrattavissa Duchampin pisuaariin elämässämme, nykytaide ei valitettavasti niinkään. tai Twomblyn Akilleeseen suremassa Patroklusta, Kuten homoliittojen vastustus, lihansyönti on näine jotka huutamalla vaativat kuuluisaa kulttuurista hyvinensä menevä suoraan marginaaliseen, konpääomaa avautuakseen merkityksellisiksi katsojan servatiiviseen lokeroon, jossa radikaali vastustus katseen alla. ruumiillistuu ikuisen vastustajan olemassaolossa, Samalla tavalla, kuin jonkin galleristin okja toistuvalla tavalla siihen lokeroon joutuva tulee kultistisen rituaalimuotoinen teksti nykytaiteilijan olemaan tietämätön ulkoisten voimien vaikutuksesta työstä, avautuu myös vegaaniluokan puhe vähemmän itseensä ja siihen, mitä hän vastustaa; hegemonisen koulutetulle väestölle: sisällöttömänä, ärsyttävänä diskurssin monumentaalisen muutoksen voima mukäsittämättömyytensä takia ja ylemmyydentuntoisesertaa heidät alleen, mutta ei koskaan täysin: heistä na sen oletetun korkeamman moraalin omaavuuden tulee eräänlainen negatiivinen napa, polarisoitunut vuoksi, synnyttäen pelkkää vihaa tai väkivallan uhan perversio liberaalien tahojen ”heikkojen aseista”. • sisältävää vähättelyä. Väkivaltaisesti syömällä verta, VÄKI 14

SUPERfood ja SUPERsinä ANNI HUTTUNEN

Fitnesspäiväkirjat alkaa. Televisioruudussa seikkailee neljä lihaksikasta nuorta naista, joiden päivät koostuvat kovasta treenaamisesta ja päivittäisen kalorimäärän laskemisesta. Tytöt näyttävät kameroille, kuinka he punnitsevat ruokansa, lisäävät tarkkaan harkitun kokoisiin annoksiinsa lisäravinteita lukemattomista eri pusseista ja keskittyvät ”täydellisen pepun” tavoitteluun.

Aikamme trendeinä terveys ja urheilullisuus ovat ajaneet röökaamisen ja viinalla läträämisen edelle. Sporttisuus on uusi musta. Tämä on johtanut kauppojen hyllyllä pursuavaan proteiinirahkojen valikoimaan ja siihen, että kaikki tietävät, mitä qvinoa ja shiia-siemenet ovat. Kehitystä voi hyvällä omatunnolla kuvata positiiviseksi: sepelvaltimotaudit ja kakkostyypin diabetes ovat Suomessa kohta muisto vain.

Suhdettamme ruokaan ei kuitenkaan ruodita vain reality-tv:ssä ja naistenlehdissä, vaan myös suurissa valtakunnallisissa medioissa, mistä voi päätellä ruokasuhteemme merkityksen kasvaneen henkilökohtaisesta vatvomisesta julkisuudessa käsiteltäväksi päivän kuumaksi perunaksi. Fitness-trendi on levinnyt niin pitkälle, että esimerkiksi Maikkarin Seitsemän uutiset raportoi edellisviikolla kananmunan oletetuista uusista terveyshyödyistä ja/tai -haitoista uutispaikalla kolme, eli tärkeysjärjestyksessä heti Syyrian sodan ja Suomen katoavien työpaikkojen jälkeen. Ensin huippujuttu oli karppaus, sen jälkeen 5+2 -dieetti ja kohta ilmestyy taas jokin uusi. Ihmiset käyttävät syömisen ajatteluun enemmän aikaa kuin koskaan ennen. Emme enää syö elääksemme, vaan elämme syödäksemme – ja emme mitä vain, vaan superfoodeja ja ihmeruokaa, joiden energiatehokkuus kalorimäärään nähden on viritetty huippuunsa, ettei arvokkaisiin kehojemme temppeleihin vain kertyisi rasvaa tai selluliittia.

Seitsemän uutiset raportoi kananmunan oletetuista uusista terveyshyödyistä uutispaikalla kolme, eli heti Syyrian sodan ja Suomen katoavien työpaikkojen jälkeen.

Individualismin aikakaudella rakastamme itseämme enemmän kuin koskaan, ja yhdeksi persoonallisuutemme kustomoinnin välineeksi on muodostunut suhteemme ruokaan. Vanha sananlasku kuuluu, että olemme mitä syömme, ja olemme toden totta ottaneet tämän neuvon vaariksemme. Lähtökohtaisesti juuri dieettiään noudattava ja superfoodia temppeliinsä ahtaava ihminen on hyvä – tämä joogahousuinen smoothie-rakastaja, jolla on mieli ja keho balanssissa.

Uusi ja ehdottomasti ei-mutkaton suhde ruokaan on kuitenkin kompleksinen, sillä se vie tuhottomasti aikaa ja energiaa todellisemmilta onnellisuuden indikaattoreilta ja niiden tavoittelulta. Niin hyvältä kuin kahden päivän paasto kerran viikossa saattaakin jostakusta tuntua, on jatkuvassa trendien seuraamisessa ja ruokatottumusten muuttamisessa vaarana, ettei mieli koskaan saa todellista tyydytystä, vaan syömishäiriön partaalla horjuvat Fitnesspäiväkirja-tytöt jahtaavat ”täydellistä peppuaan” järjettömyyksiin saakka. Jos ruokavalio on jotain sellaista, jota on jatkuvasti ajateltava ja uudelleenmääriteltävä, milloin oikeastaan olemme tyytyväisiä siihen, mitä syömme? •

VÄKI 15

Kuusijalkaista kuvuntäytettä: kohti entomofagiaa!

EEMI NORDSTRÖM

toistaiseksi estänyt niiden saapumisen tavallisen kuluttajan kätten ulottuville.

Kulissien takana kuitenkin kuhisee, ja hyönteisten tietoisen syömisen eli entomofagian suosio kasvaa parhaillaan kuin kulkusirkkaparvi Mooseksen toisessa kirjassa. Lainsäädännön saralla muutoksen tuulet ovat jo aistittavissa: nyt jos koskaan on oikea hetki hypätä hyönteiskelkkaan.

Kuva: Eemi Nordström Toukat: Kok Leng Yeo (CC BY 2.0)

Viime vuosien aikana hyönteissyönti on saanut länsimaissa yhä suurempaa näkyvyyttä. Hyönteisten mahdollisuus nälänhädän ratkaisussa sekä ruuantuotannon ympäristöhaittojen minimoinnissa on otettu huomioon YK:n tasolla asti, ja löytyypä heksapodisia herkkuja jo EU:n sisältäkin. Suomessa hyönteissapuskaa on ollut saatavilla ravintolapäivillä sekä muissa vastaavissa tapahtumissa, mutta lainsäädäntö on

VÄKI 16

Elokuussa 2015 hyönteissyönnin kasvava suosio valkeni minulle vaikeimman kautta, kun sain Helsinki Night Marketiin saapuessani tietää tapahtuman ”maskotteina” toimivien paistettujen sirkkojen loppuneen kesken. Olin murtunut, mutta onnekseni sirittäjiä saapui uusi satsi seuraavana aamuna. Sirkat oli kasvatettu Espoon Leppävaarassa, mutta niitä valmistaneet kokit oli lennätetty Shanghaista asti.

Asetelma kuvastaa – vain hieman pelkistäen - eurooppalaisen entomofagian tämänhetkistä tilannetta: mahdollisuuksia hyönteisten kasvattamiseen ravintona on, mutta tietotaitoa tarvitaan vielä runsaasti.

Lainsäädäntö näkyy tässä selvänä esteenä: moni muistaa Helsinki Night Marketin vastuunvapautuskyltin, jossa sirkka-annostaan jonottavia muistutettiin, ettei niitä ollut tarkoitettu syötäväksi. EU:n uuselintarvikeasetus rajoittaa hyönteisten käyttöä ihmisravintona ja eläinrehuna, mutta lain tulkinta vaihtelee maasta toiseen. Esimerkiksi Alankomaissa on jo suuria hyönteiskasvattamoita, ja kuusijalkaista kuvuntäytettä saa niin ravintoloista kuin supermarketeista. Suomessa lakiin suhtaudutaan hieman suoremmin, joten hyönteisruoka-aktiivit ovat pyrkineet kylttien käyttämisen lisäksi hyödyntämään muitakin porsaanreikiä esimerkiksi tarjoamalla hyönteiset selvästi ateriasta erotettavana lisukkeena tai ihan vain jakamalla niitä ilmaiseksi.

Mistä tämä äkillinen kiinnostus hyönteisiin ihmisravintona sitten johtuu? Seuratessani viime vuonna perustetun Helsingin yliopiston hyönteistalouden akateemisen kehittämisyhdistys Unibugsin erästä esitelmää hyönteisravinnon hyödyiksi listattiin kuusi perustetta: ympäristö, eettisyys, ravintoarvot, proteiiniomavaraisuus, tehokkuus sekä ennen kaikkea kestävä kehitys. Jo pelkkä hyönteisten käyttäminen liha- ja kalatalouden rehuna vähentäisi tarvetta ryöstökalastukselle kalaperäisen proteiinirehun tuottamiseksi ja metsänhakkuille soijapeltojen tieltä. Tiedon kasvu ruuantuotannon ympäristövaikutuksista sekä eläinten eettisestä kohtelusta näyttäisi tehneen ajasta kypsän hyönteisten hyötykäytön laajentamiselle, mutta suurin ongelma on juurikin mielikuvien muuttaminen. Miten siis tehdä hyönteisistä houkuttelevampia?

Tabusta proteiininlähteeksi Hyönteiset ovat jostakin syystä näyttäytyneet eurooppalaisissa silmissä inhottavilta, likaisilta ja pro-

faaneilta. Claude Lévi-Straussia vapaasti siteeraten voi sanoa, että hyvän ruuan on oltava myös hyvää ajatella, eivätkä hyönteiset ole olleet länsimaissa kovin hyvää ajateltavaa sitten antiikin aikojen1. Populaarikulttuurissa hyönteissyönnillä on vahva shokkiarvo: kukapa voisi unohtaa Indiana Jonesin illallista Tuomion temppelissä, Pelkokertoimen ö-luokan inhorealismia tai Timonin ja Pumban profaania poikamieselämää? Kuitenkin hyönteisten muunlainen hyötykäyttö mehiläistaloudesta kirvojen tuottamiin väriaineisiin2 on edelleen arkipäivää: hyönteiset itsessään ovat ”likaisia”, mutta niiden tuottamat hyödykkeet eivät. Esimerkiksi silkkiperhosen toukat muuttuvat jätteeksi jahka koteloitumisprosessissa syntynyt silkki on kerätty talteen3, ja samoin käy myös kuhnurintoukille mehiläistaloudessa. Nämä sattuvat kuitenkin sopimaan ihmisravinnoksi, joten tulevaisuudessa näitä muun hyönteistalouden ”sivutuotteita” voitaisiin hyödyntää ruokana.

Hyönteisten imago taudinaiheuttajina näkyy EU:n uuselintarvikeasetuksessa, jossa Eviran mukaan huolta aiheuttavat esimerkiksi hyönteisten allergeenit sekä ”luontaiset haitalliset tai myrkylliset aineet.”

Hyönteisruuan haitoista on kuitenkin hyvin vähän tutkimustietoa, ja rajoitukset ovat myös estäneet tutkimusten toteuttamista4. Entomofagian potentiaaliset hyödyt näyttävät silti moninkertaisesti ylittävän sen potentiaaliset haitat.

Tänä päivänä maailmalla syödään noin 2000 hyönteislajia, puhumattakaan kenties sadoista muista maalla elävistä selkärangattomista. Terraarioeläinharrastuksen myötä ravinnoksi kelpaavia hyönteisiä on Suomessakin valmiiksi saatavilla, ja jauhopukin/ jauhomadon (Tenebrio molitor) ja kotisirkan (Acheta domesticus) kaltaisia lajeja on helppo kasvattaa myös kotioloissa. Ne ovat monien muiden syötäväksi kelpaavien hyönteisten lailla myös proteiinipitoisia, ja niiden ravintoarvoihin (ja makuun) voi vaikuttaa sillä mitä niille syöttää. Hyönteiset vaativat vain neljäsosan siitä rehumäärästä mitä lehmä tarvitsisi jokaista tuotettua kiloa kohti. Kun suuren skaalan kasvatukseen sopivat hyönteiset vielä viihtyvät tiiviissä yhdyskunnissa, on hyönteisten vaatima tila, ja siten myös kuormitus ympäristölle, murto-osa siitä mitä nisäkkäät suhteessa vaatisivat. Lainsäädännön muuttuessa suurten hyönteisviljelmien perustaminen olisi käytännössä hyvin helppoa, mutta kokonaisten sirkkojen ja kuoriaisentoukkien näkyminen lautasella ei välttämättä jokaisen silmää miellytä. Yksi vaihtoehto onkin hyönteisjauho, jota voi huomaamatta käyttää esimerkiksi leipomisessa: edellä mainitussa Unibugsin tapahtumassa tarjottiin suklaa-maapähkinäpatukoita, joissa oli käytetty buffalokuoriaisen

VÄKI 17

Eräs jauhomatoannostaan jonottanut suositteli kastematoja: hän oli lapsena pitänyt niitä mysliseoksessa ja tehnyt niistä ruokaa.

(Alphitobius diaperinus) toukista tehtyä jauhoa.

Tämä antoi niiden maulle hieman kauraisen lisän.

Hyönteisten potentiaalisessa kokkauskäytössä vain mielikuvitus on rajana: niistä voi tehdä jopa jäätelöä, ja maustettiinpahan Ruotsissakin ennen vanhaan snapsia kekomuurahaisilla.

Entomofagian etnografiaa: Ravintolapäivä 21.2.2016 Helmikuun 2016 Ravintolapäivä tarjosi jälleen kerran puitteet hyönteissyönnin osallistuvalle havainnoinnille. Tuolloin ravintola Ruplassa myytiin Zophobas morio –kuoriaisen toukkia, eli tuttavallisemmin jättijauhomatoja, osana niin sanottua ötökkämenua.

Suuren yleisön kiinnostus hyönteissyöntiin ei ollut hiipunut mihinkään, sillä välillä jonoa oli ulko-ovelle asti. Madot loppuivatkin kahdessa ja puolessa tunnissa monen potentiaalisen entomofagin harmiksi.

Toukat tarjottiin uuselintarvikeasetusta myötäilevänä lisukkeena, ja ne oli paistettu kokonaisina.

Niiden maku toi mieleen suppilovahveron ja koostumus katkaravun kitiinin rouskuessa mukavasti hampaissa. Aterioituani siirryin haastattelemaan muita paikalle sattuneita ruokailijoita sekä toukkia kokannutta Samuli Helavuota. Myös Unibugs oli paikalla edustettuna.

Haastattelemani kolme aloittelevaa entomofagia oli paikalle johtanut juurikin uteliaisuus ja uutuudenviehätys, eikä toukkien syöminen tuntunut epämiellyttävältä, vaikka makua kuvattiinkin hieman totuttelua vaativaksi. Toisaalta myös myönnettiin, että hyönteisten ollessa kyseessä makuun kiinnitettiin enemmän huomiota. Hyönteissyönnin viimeaikaiseen näkyvyyteen mediassa oli myös huomattu, ja Helsinki Night Marketin lisäksi mainittiin myös Riku Rantalan kannanotot aiheen puolesta. Kaikki haastateltavat pitivät hyönteisruuan ilmestymistä kauppojen hyllyille toivottavana ja sanoivat ainakin kokeilevansa niitä mielellään itse.

Samuli Helavuo piti ruuanvalmistusvälineiden vieressä hänen itse suunnittelemaansa Pupa-kasvatusboksia, jossa mönki muutamia jättijauhomatoja. Hän kertoi hankkineensa nyt kokkaamiensa toukkien ”esivanhemmat” jo 2013, minkä jälkeen hän on hankkinut lisää vain geeniperimää rikastamaan.

Toukkien elinkaari on noin neljä kuukautta hieman lämpötilasta riippuen, ja hän ruokkii niitä muun muassa salaatintähteillä: täten hyönteiskasvatus on tavallaan myös kierrättämistä. Helavuo ei suinkaan paistanut jättijauhomatojaan elävältä, vaan oli lopettanut ne edellisenä iltana pakastamalla. Vaikka tutkimustieto hyönteisten kivuntuntemuksesta on ristiriitaista, näyttää pakastaminen humaanilta tavalta niiden lopettamiseen, sillä kuolema tapahtuu kylmänhorroksen kautta.

Hyönteisten kasvattaminen ei loppujen lopuksi vaadi erityisen paljon resursseja, aikaa tai tilaa, ja terraarioharrastajien neuvoja sirkkojen ja jauhomatojen kotikasvatukseen on internet pullollaan. Luonnonvaraisten hyönteisten ja muiden selkärangattomien keräilyssä on aina omat riskinsä hyönteisten imiessä itseensä helposti saasteita ja myrkkyjä, mutta maastosta löydettyjen yksilöiden ongelmia voi minimoida ruokkimalla niitä itse. Eräs jauhomatoannostaan jonottanut nimittäin suositteli kastematoja: hän oli lapsena pitänyt niitä mysliseoksessa ja tehnyt niistä ruokaa. Madoista tuli kuulemma varsin makoisia, kunhan niiden oli annettu tyhjentää suolensa maa-aineksesta.

Lopuksi Vuonna 2013 YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO julkaisi raportin hyönteisten potentiaalista ihmisravintona. Sitä seuranneina vuosina entomofagia on ymmärrettävästi saanut yhä suurempaa huomiota osakseen. Myös Suomessa viime vuodet ovat olleet poikkeuksellisen aktiivisia hyönteissyönnin suhteen: Ravintola Ötökkä on toiminut Ravintolapäivissä vuodesta 2012 asti, ja vuoden 2015 Helsinki Night Marketin keskiössä olivat tietenkin sirkat. Unibugs perustettiin alkusyksystä 2015, ja Lena Huldénin kirjoittama hyönteisruokaa laajasti käsittelevä teos Minikarjaa: hyönteiset ruokana julkaistiin vain paria kuukautta myöhemmin. Tänä vuonna taas Topi Kaireniukselta on ilmestymässä ensimmäinen suomenkielinen hyönteisreseptikirja.

Lainsäädännön muuttuminen hyönteissyönnille suotuisammaksi on vain ajan kysymys, ja tässä mainituissa tapahtumissa arveltiin sen koittavan kenties jo kahden vuoden sisällä. Myös Evira myöntää

VÄKI 18

Kuva: Eemi Nordström

hyönteisruuan potentiaalin, ja parhaillaan Euroopan elintarviketurvallisuusvirasto EFSA on laatimassa raporttia hyönteisten turvallisuudesta elintarvikkeina ja rehuina. Suomeenkin on jo perustettu muutamia hyönteisruokatalouden yrityksiä muutosta odottamaan, ja ala tulee epäilemättä kasvamaan. Voikin olla, että vaatimattoman jauhomadon nimi saattaa olla enne: Sen englanninkielinen nimi mealworm viittaa toukan ei-toivottuun löytymiseen esimerkiksi kaurahiutaleista (oatmeal). Kuitenkin meal-sanan toinen merkitys on varsin osuva helposti saatavalle ruokahyönteiselle, ja jauhomadoista voi toki myös tehdä jauhoa. Ehkäpä tulevaisuuden historiantutkijat tulevat väittelemään jauhomadon etymologiasta sen vakiinnuttua osaksi länsimaista ruokakulttuuria.

Kirjoittaja haluaa kiittää Ravintola Ruplaa, Samuli Helavuota sekä erityisesti Helsingin yliopiston hyönteistalouden edistämisyhdistys Unibugsia tämän artikkelin toteutumisesta. Unibugsin sähköpostilistalle (unibugs-ry@helsinki.fi) liittyminen on mainio keino pysyä ajan tasalla entomofagiaan liittyvissä tapahtumissa pääkaupunkiseudulla. •

Alaviitteet Poikkeuksia toki löytyy, kuten turilaiset Ranskassa ja muurahaisenmunat (eli muurahaisen kotelot) Pohjoismaissa.

1

Kokenillikilpikirvasta (Dactylopius coccus) saadaan punaista E120 -väriainetta, jota käytetään muiden muassa makeisissa ja Camparissa.

Tämä Amerikoista peräisin oleva laji on yksi vähemmän tunnettu esimerkki kolumbiaanisesta vaihdosta, ja sitä kasvatettiin runsaasti asteekkien vasallivaltioissa.

2

Toistaiseksi näitä ”parasta ennen” -päivänsä ylittäneitä silkkiperhosen toukkia on kuitenkin käytetty muun muassa terraarioeläinten ravintona ja urheilukalastuksessa.

3

On huomattu, että joillakin hyönteislajeilla on samanlaisia allergeenejä kuin esimerkiksi katkaravuilla. Hyönteisten kirjo on kuitenkin niin valtava, että myös täysin allergisoimattomia lajeja löytyisi lähes varmasti tutkimusten myötä.

4

Lähteet Evira 2015-11-03: Hyönteiset elintarvikkeina. Elintarviketurvallisuusvirasto Evira. < http://www.evira.fi/portal/fi/elintarvikkeet/valmistus+ja+myynti/uuselintarvikkeet/hyonteiset+elintarvikkeina/> (haettu 13.3.2016) van Huis, Arnold et. al. 2013. Edible Insects: Future prospects for food and feed security. FAO Forestry Paper 171. Ladattavissa osoitteesta: <http://www.fao.org/docrep/018/i3253e/i3253e.pdf> Huldén, Lena 2015. Minikarjaa: hyönteiset ruokana. Keuruu: Like Rahko, Pekka 2004-08-03. Muurahaisenmunia viedään Saksaan. Kaleva [www-lähde] <http://www.kaleva.fi/uutiset/kotimaa/muurahaisenmunia-viedaan-saksaan/388697/> (haettu 29.2.2016)

VÄKI 19

Anonyymi antropologi: Näin käytät katuruokaa On jälleen Ravintolapäivä. Räntäsateesta huolabyrinttiin. Täällä ruokakojut ovat muodostaneet limatta muutama yritteliäs sielu on pystyttänyt keskittymän kymmeniä metrejä jatkuvien telttakatosruokakojun helmikuiseen helsinkiläispuistoon, ja ten alle, ja väkeä liikkuu edestakaisin jokapäiväisissä muutama kymmenen uteliasta on liittynyt joukkoon askareissaan. Ihmisten pukeutumistyyli ja ulkonäkö, kokeilemaan katuruuan konseptia. Sään vuoksi kopuhutut kielet, kadun äänimaailma sekä näkemäsi juja ei ole paljoa, mutta valinnanvaraa löytyy silti ruuat muuttuvat kaikki. Vain pulut pysyvät samana. thaimaalaisesta ja tiibetiläisestä ruuasta vihannesEnsimmäisenä huomionne kiinnittyy väenpalpiirakoihin ja sokerileivonnaisiin. Osalle puisto on jouteen ja eksoottiselta tuntuvaan aistimaailmaan, välietappi A:n ja B:n välillä, jossa jostakin kojusta sitten alatte tarkkailla kojujen ruokatarjontaa. Pian napataan välitöntä mahantäytettä ja kadotaan räntähuomaatte, että useimmissa kojuissa tarjoillaan samosateeseen, mutta monet kokeilevat kojujen tarjonja annoksia. Välistä toki saattaa pilkistää muutama taa rituaalinomaisella kaavalla: pysähdys, pohdinta, tuttu jälkiruoka tai suosikkisnägäristänne muistutjonotus, maksu, syöminen, pohdinta, pahvilautasen tava auringon kanssa kilpaa säkenöivä rasvapaistos, tunkeminen täpötäyteen roska-astiaan, muutama mutta tällöinkin mukaan on lisätty jokin paikallinen askel ja uudestaan. Itse olen erityispiirre: nakkisämpylän käyttänyt jo melkein kakleipä on erilaista, kastikkeet Pysähdys, pohdinta, jonotus, tujumpia ja vihannespiirasikymppiä katuruokaan ja vieläkin nälättää. Teenkö siis kan vihanneslajit ennestään maksu, syöminen, pohdinta, jotain väärin? tuntemattomia. Kaikki on pahvilautasten tunkeminen Katuruoka on yhteissiis teille eksoottista, mutta kunnassamme suhteellisen täkäläisille tuttua ja turvallistäpötäyteen roska-astiaan, vieras käsite. Täällä ruoka muutama askel ja uudestaan. ta. Ravintolapäivässä ruoka on tarkoitettu tarjoiltavakon harvoin muurinpohjasi hygieniakäsityksiämme lettuja ja eineslihiksiä, vaan vastaavissa sisätiloissa, ja hyväksyttäviin ulkoruuan jotakin epätavallisempaa eksotiikkaa tai muuta utekategorioihin kuuluvat lähinnä muurinpohjaletut liaisuutta herättävää. ja omat eväät. Toriruokaakin tarjoillaan pääosin Myös suhtautuminen katuruokaan näyttää erituristien iloksi. Jonkinlaisena poikkeuksena voilaiselta: Ravintolapäivän tutkimusretkimentaliteetin daan pitää viikonloppuna pilkun jälkeen majakan sijaan ihmiset näyttävät täällä suuntaavan kojujen lailla nälkäisiä kulkijoita luoksensa houkuttelevia ääreen varsin vähällä pohdinnalla. Lähiseudun grillikioskeja. Mutta nämäkin toimivat tiloina, jotka työläiset kerääntyvät syömään tänne joka päivä. Ei jakavat sisäravintoloiden lainsäädännön ja sosiaaliset uniikkeja lumihiutalemättöjä, vaan arkiruokaa kaiknormit. Grillikiskojen erikoisuutena lienee se, että kialla: hyvää, täyttävää, halpaa ja valinnanvaraakin sosiaalisten normien rikkomisesta rankaistaan usein on juuri sopivasti. epävirallista kautta: esimerkiksi jonon konseptin Otatte päähineenne pois, ja edessänne avautuu kyseenalaistaminen nähdään välittömänä turnataas helmikuinen Helsinki. Juoksette lähimpään jaishaasteena. Mielenkiintoista kyllä, ravintolapäivän kojuun räntäsateelta suojaan, ja tilaatte lämkaltaisten katuruokatapahtumien versio katuruuasta mintä bortšikeittoa (se on autenttisempaa kuin on pohjimmiltaan kovin erilaista siitä, mitä globaaborssikeitto). Se on hintavahkoa, mutta mitäpä lilla mittapuulla kutsutaan ”street foodiksi.” Mutta sitä ei hyvästä ruuasta maksaisi. Ja hyväähän se on. kuinka tämä näkyy?

Ravintolapäivässä nälän tyydyttäminen on toisLöytääksemme tähän vastauksen, pyydän Teitä, sijaista: se on kuin väärän kuninkaan päivä, jolloin arvon lukija kuvittelemaan ensin eteenne räntäepävirallisen sektorin annetaan kukoistaa yhteissateisen Ravintolapäivän, ja sen jälkeen asettamaan kunnassamme. Tällöin siitä otetaan kaikki kulinapäähänne henkisen hellekypärän. Mitä näette? ristinen ilo irti, ja eksotiikkaa voi kätevästi tasoittaa Maisema vaihtuu harmaanvalkeasta talvimelkein joka kojusta saatavalla kahvilla ja pullalla. • maisemasta kuumankosteaan tuoksujen ja värien VÄKI 20

Kenttäkämmejä Sarjassa jaetaan kenttätyön aikana koettuja kommelluksia ja kiusallisia tilanteita etnografisella ennakkoluulottomuudella.

Kuva: Robert Kuykendall (CC BY-NC-SA 2.0)

”Tarkoituksemme oli juhlia jälleennäkemistämme ystäväni kotona San Fernando Valleyssa. Vuorotellen soitetuista Youtube-videoista ja muutamista oluista koostuvat juhlallisuudet alkoivat myöhään. Kello oli suunnilleen puolen yön, kun lähdimme hakemaan vodkaa kaupasta ystäväni ja hänen kaverinsa kanssa. Viinakauppa toisensa jälkeen oli sulkenut ovensa ja muutaman minuutin ajomatka alkoi pitkittyä surkeaksi illanvietoksi käytetyssä eurooppalaisessa autossa, jota ystäväni kutsui ”ämpärikseen”. Noin puolen tunnin ajomatkan jälkeen seisoskelimme yhä ilman vodkaa autokaupan verkkoaidan edessä tupakalla, kun ohi ajanut poliisiauto suuntasi valonheittimensä meitä kohti.

Nousimme verkkaisesti takaisin autoon, ystäväni ja hänen kaverinsa eteen, minä takapenkille. Ystäväni sanoi poliisin vain tarkastaneen auton kilvet, ei muuta.

Jatkoimme matkaa kohti seuraavaa viinakauppaa. Etupenkillä puhuttiin auton hinnasta ja katsastuksesta, ystäväni ajokortista ja auton papereista, jotka olivat kaikki OK. Pian poliisiauto kuitenkin ilmestyi peräämme. Poliisien väläyttäessä valoillaan meitä pysähtymään mietin, kuinka monta olutta ystäväni oli ehtinyt juomaan. Hän pysyi rauhallisena ja kaikki tuntui olevan kunnossa. Tässä vaiheessa ulkona satoi kaatamalla.

Käännyimme sivukadulle ja pysähdyimme. Ku-

kaan ei noussut taaksemme parkkeeranneesta poliisiautosta. Hetken päästä eteemme, reilun kymmenen metrin päähän, ilmestyi toinen poliisiauto tukkien tien, sitten kolmas. Myös taaksemme oli ilmestynyt kaksi poliisiautoa lisää, toinen niistä SWAT-ryhmän pakettiauto. Ämpärin kattoa takovan sateen läpi kuulimme matalalla kiertävän helikopterin, jonka valonheitin oli kohdistettu meihin. Noin vartin jälkeen kovaääniseen huudettiin käsky nostaa kätemme näkyville ja poistua autosta yksi kerrallaan, kuljettaja ensin. Seurasin, kuinka ystäväni ohjeistettiin kohta kohdalta ulos autosta. Ennen kuin hän asettui sateesta lainehtivalle asfaltille makaamaan, huomasin tähtäinten punaisten pilkkujen värisevän hänen valkoisella t-paidallaan. Seuraavaksi oli pelkääjän paikalla istuvan vuoro.

Kun tuli vihdoin minun vuoroni laskea vasen käteni rauhallisesti ja avata tienpuoleinen ovi, se ei auennut. Ovi oli lapsilukossa. Niin kuin se oli ollut hetki sitten pysähtyessämme tupakalle ja niin kuin se oli ollut edellisenä päivänä kun ystäväni oli avannut takaoven minulle huoltoaseman pihalla, kaupan parkkipaikalla, kadulla. Olimme napsauttaneet lapsilukon pois päältä, mutta hänen vaimonsa oli varmaan hakenut lapset hoidosta aikaisemmin päivällä.

Yritin huutaa avonaisista etuovista olevani jumissa, mutta helikopteri ja sade peittivät ääneni. Poliisi toisti käskynsä kovaääniseen toisen, kolmannen ja neljännen kerran. En uskaltanut kuin levitellä varovaisesti käsiäni. Viimein poliisiautoon istutettu ystäväni muisti takaovien lapsilukon ja minulle huudettiin ohjeet kiivetä ulos autosta etupenkin kautta.

Noin tunnin päästä poliisit irrottivat käsirautani ja päästivät minut vapaaksi. Myöhemmin seuraavana päivänä opin, että ystäväni oli etsintäkuulutettu osallisuudesta aseelliseen ryöstöön.”

-Tero Frestadius, jatko-opiskelija

VÄKI 21

Tekstaripalsta 4.3. klo 17:03

“Kirjaimilla on hyvä kirjoittaa. Niistä saa semmosia hyviä yhdistelmiä.”

8.3. klo 22:32

“Kyl mä kato tiiän mikä on jurri!”

3.3. klo 14:37

“Pakko laittaa kamoja ruumaan koska Eemi otti Georgiaan mukaan neitsyeiden kyyneleistä tislattua suihkusaippiaa.

HYY:n rahoitus well spent.”

5.3. klo 22:35 “Juokaa nyt herran tähden jotain.”

VÄKI 22

Mikä Tekstaripalsta?

Manan kauan odotettu ja hypetetty TEKSTARIPALSTA on nyt täällä!

Vapaamuotoisia ja mitä tahansa kannanottoja, ajatuksia, känniavautumisia, onnellisia tai onnettomia hetkiä saa jakaa numeroon

046 937 4407. Parhaat palat näistä julkaistaan

Väki-lehdissä. Tekstareita voi jättää nimellä tai nimimerkillä.

Ei muuta kuin numero talteen ja raapustelemaan!

“Aina kannattaa ottaa!”

- vuoden antropologi Bruno Gronow 2016 anno domini avatessaan uutta virvoketta klo 05

5.3. klo 14:12

“Katoin et tos nukkuu joku spurgu, mut se olikin Bruno.”

VÄKI 23