Väki - Polku jota kuljemme

VĂ„KI 2/2018

Polut joita kuljemme

Väki on Helsingin yliopiston antropologian opiskelijoiden lehti.

Julkaisija: Mana ry Painos: 50 kpl Painopaikka: Picaset Oy Väki on saanut HYY:n järjestölehtitukea vuodelle 2018.

Etukansi: Milla Heikkinen Takakansi: Milla Heikkinen Väki 2/2018 Päätoimitus: Milla Heikkinen, Jenna Honkanen Taitto:, Milla Heikkinen, Iina Holopainen, Jenna Honkanen, Satu Myllymäki Oikoluenta: Jenna Honkanen Tämän numeron toimituskunta: Jenna Honkanen, Meri Parkkinen, Sakari Mesimäki, Eemi Nordström, Annika Lepistö.

VÄKI 2

VÄKI 2 /2018

4. Pääkirjoitus 5. Peperp-suklaakekseistä ja eteläkorealaisista parisuhdeihanteista 9. My white boy Japan fantasy A retrospective on the priviliges of race and gender, and the awkwardness of being a Japan nerd 14. Kategorioiden kalinaa hirviövuorella 19. Ihana - kamala kenttätyö

VÄKI 3

Pääkirjoitus JENNA HONKANEN

Olimme jo kerinneet varautua, että tämä numero jäisi historian viimeiseksi Väki-julkaisuksi.

Mutta todettakoon, että pahimpaan varautuneelle yllätykset voivat olla vain positiivisia. Niin vanhoja kuin uusiakin kasvoja nähtiin syksyn ensimmäisessä toimituskokouksessa intoa puhkuen. Tämä todella lämmitti päätoimituksen kollektiivista sydäntä ja valoi uskoa tulevaan.

Sanomattakin olisi hienoa, että lehti voisi jatkaa antropologian opiskelijoiden omana alustana jakaa niin jälkiviisautta kuin pohdintoja kasvusta tieteenalan ammattilaiseksi. Alleviivattakoon siis hyvät kohtalotoverit, että pienimmänkin oivalluksen tai inspiraation kipinän aikaansaama, tekstiformaattiin ahdettu tarinanpätkä on aina käypää valuuttaa ja hyvin tervetullutta.

Tiellä antropologiksi mutkia matkaan voi aiheuttaa monikin tekijä. Kasvukivut voivat olla hyvinkin kokonaisvaltaiset, kun yrittää saada selkoa raskaista, vieraista kielisistä klassikkoteksteistä, joissa rivikaupalla jatkuvat monimutkaiset virkkeet (ja ajatukset) tuntuvat ennemminkin laittavan asioita solmuun kuin avaavan niitä. Joku hakkaa päätä seinään jatkuvien kirjallisten töiden kanssa. Nämä kaksi ensiarvoisen tärkeää välinettä, lukeminen ja kirjoittaminen, ovat kuitenkin vain osa sitä toimenkuvaa, johon meidän tulisi kasvaa.

Intellektuaalisen työmme varsinaisen aineksen ammennamme kuitenkin elettyjen todellisuuksien rikkaasta kirjosta. Se, mitä päätyy monimuotoisen

maailman ilmiöistä tarkastelemaan, saattaa joillekin antropologeille olla sattuman kauppaa. Kiinnostava ilmiö saattaa kävellä meitä vastaan turhia kyselemättä, kuten kävi Meri Parkkiselle (s.). Silloin on hedelmällistä reagoida, ottaa selvää ja analysoida.

Kuitenkin monien kohdalla akateemiset intressit ovat vahvasti kietoutuneita omaan identiteettiin.

Tästä kirjoittaa Sakari Mesimäki, joka reflektoi omaa kasvutarinaansa suhteessa omaan kiinnostuksen kohteeseensa, Japaniin.

Toiseudesta oppiminen vaatii usein yksin asioihin heittäytymistä. Kentällä, usein omillamme ollen, sattuu ja tapahtuu. Kaikesta pitäisi ottaa onkeensa ja oppimastaan viisastua, by going native.

Eemi Nordströmin (s.) palajastaa kenttäpäiväkirjansa merkintöjä, kun Annika Lepistö (s.) on koonnut vinkkejä siihen, miten yli päänsä selvitä kentästä.

Polut, joita kuljemme, eivät useinkaan ole meille valmiiksi tasoitettuja. Oman elämämme pioneereina olemme valinneet alan, jossa vaaditaan yhtäaikaisesti jonkinasteista hurjapäisyyttä kuin sisukasta säntillisyyttä. Vaikka paljon meidän tulee tehdä yksin, niin kaikkea ei tarvitse kantaa yksin.

Kokoonnutaankin tulevien sivujen ajaksi yhteiselle, kuvitellulle iltanuotiolle ja kuullaan tarinoita antropologejen sydämeltä. ps. Seuratkaa Väkeä twitterissä! Tästä lähtien jutut linkataan sinne Medium -julkaisualustalta.

VÄKI 4

Pepero-suklaakekseistä ja eteläkorealaisista parisuhdeihanteista

TEKSTI JA KUVAT: MERI PARKKINEN

Ajatuksena on, että kumppanille syötetään herkkuja, koska ”hän on niin laiha” – laiha kuin keksitikku itse

Marraskuun 11. päivä tunnetaan Etelä-Koreassa Pepero-päivänä. Silloin pariskunnat syövät yhdessä suklaapäällysteisiä ohuita keksitikkuja. Siitä, kuinka päivä on vakiintunut tämän tietyn brändin keksien syömiselle, ei ole varmuutta. Yhden version mukaan päivä olisi keksimerkin markkinoinnin keksintö, toisen tarinan mukaan päivää alettiin markkinoida vasta kun keksien suurempi kulutus tuona päivänä huomattiin. Rakkaalle keksitikkujen syöttäminen merkitsee toisesta välittämistä ja hänen kauneutensa kehumista: ajatuksena on, että kumppanille syötetään herkkuja, koska ”hän on niin laiha” – laiha kuin keksitikku itse. Pepero-päivä ei tosiaan ole ainut seurustelua juhlistava teemapäivä vaan niitä on vuodessa kaksitoista.

Asuin Etelä-Korean Suwonissa, Soulin kyljessä, syksyllä 2016. Minulle jäi vahvasti mielikuva, että Etelä-Koreassa seurustelu on arvostettua, ja ennen kaikkea näkyvää. Pareja voi bongailla kadulla esimerkiksi samanlaisesta pukeutumisesta. Eikä nyt puhuta saman värimaailman tai tyylin hakemisesta vaan tismalleen samasta asusta. Syy sille, miksi nuoret pariskunnat viettävät yhteistä aikaa julkisilla

paikoilla, kuten kahviloissa, ravintoloissa, ostoksilla ja elokuvissa, löytyy eteläkorealaisesta tavasta viettää paljon vapaa-aikaa poissa kotoa. Lisäksi nuoret aikuiset asuvat usein lapsuudenkodissaan, joten kumppania tavataan mielellään poissa vanhempien valvovan silmän alta.

Etelä-Korea on muuttunut nopeasti ja radikaalistikin viimeisimmän 30 vuoden aikana. Sukupolvien välinen kuilu on raju. Siinä missä isovanhemmat ja vanhemmat kannattavat usein perinteisiä kungfutselaisia arvoja, nuoriso karttaa vanhempien ihanteiden mukaista elämää, kuten perheen perustamista ja kotiäitiyttä. Perinteitä kannattavat useat myös nuoremmista sukupolvista, mutta seurustelun luonne on muuttunut. Vaikka unelmien kumppania edelleen etsitään, ei neitsyyttä tarvitse säilyttää naimisiin menoon saakka.

Siinä missä perhe saattaa näyttäytyä vanhemmille arvoista keskeisimpänä, perheettömyys on yhä useammalle nuorelle valinta. Tai ainakin sitä halutaan lykätä hiukan myöhemmäksi. Maan työelämä vaatii nykyään pitkää opiskeluaikaa, joka viivästyttää perheen perustamista. Jos haaveissa on lapsia,

VÄKI 5

Tammikuussa rakkaalle ostetaan uutta vuotta varten tyhjä päiväkirja tai kynttilä valoa tuomaan.

Helmikuussa ystävänpäivänä heterosuhteissa olevat naiset muistavat miehiä suklaalla.

Maaliskuun 3. päivä rakkaan kanssa syödään samgyubsal- ateria eli grillattua possua. Sam tarkoittaa numeroa kolme, joten siksi juuri kuun kolmas päivä.

Maaliskuun 14.päivä on naisten vuoro saada herkkulahjoja miehiltään.

Toukokuussa pariskunnat pukeutuvat keltaiseen ja antavat toisilleen ruusuja.

Kesäkuussa vietetään ”Pusu-päivää”, jonka ajatellaan olevan hyvä päivä tunnustaa tunteensa rakastetulleen ja mahdollisesti aloittaa suhde. Meikkikaupoissa voi Pusu-päivänä tehdä hyviä alennuksia huulipunista. Myös hengitystä raikastavia pastelleja myyvät yritykset markkinoivat päivää.

Heinäkuussa suhde viedään vakavammalle tasolle, kun teemana on hopeasormusten vaihtaminen ja avioliitosta keskusteleminen.

Elokuussa teemana on vihreys, joka toimii myös pukukoodina. On aika tehdä romanttinen retki luontoon.

Syyskuussa yhdessä kumppanin kanssa lauletaan karaokea ja mennään photo boothiin.

Lokakuussa juodaan viiniä romanttisella illallisella.

Marraskuun 11. päivä on valikoitunut keksitikkujen päiväksi, koska lukuhan muistuttaa kahta vierekkäin seisovaa Pepero-tikkua.

Marrakuun 14. päivä mennään yhdessä elokuviin.

Joulukuussa koittaa Hali-päivä.

VÄKI 6

on taloudellinen tilanne taattava: lapsi ja varsinkin juhlistaa noin kerran kuussa, pääsääntöisesti kuun lapsen koulutus voi tulla hyvin kalliiksi. Perheestä 14.päivä. ei nykyisessä yhteiskunnallisesta- ja taloudellisessa Siinä missä länsimainenkin ystävänpäivä myös tilanteessa haaveilla samalla tavalla kuin ennen. korealaiset teemapäivät haiskahtavat kaupallistetuilta.

Etelä-Korean heikko syntyvyys on luonut tarOn hyvin todennäköistä, että nämäkin modernit ja peen niin sanotulle ”rakkauden markkinoinnille”. hyvin lyhyen historian omaavat ”perinteet” ovat alkuRakkaudella tehdään rahaa, mutta se halutaan myös jaan syntyneet markkinointitoimiston työpöydällä. brändätä haluttavaksi. 1960-luvulla hallinnon harTämän taustana tulee muistaa maan kaupallistuminjoittama syntyvyyden säätely aiheutti myöhemmin en 1990-luvulta alkaneen talouskasvun myötä. Pepeongelmia ja tällä hetkellä valtion tavoitteisiin kuuluu ro-keksit ovat muuten tuttuja Japanissakin, mutta syntyvyyden kasvattaminen. siellä suklaiset herkut ovat Pocky-brändin tuotteita.

Etelä-Koreassa valtion rooliin kuuluu ohjailItse odotin suklaan ystävänä Pepero-päivää la vahvasti maan liiketoimintaa ja tukea valtiolle innolla ollessani Etelä-Koreassa. Kaupat alkoivat täytsekä kansalle edullista yrityä runsaasta Pepetystoimintaa. Muun muassa ro-valikoimasta jo Rakkautta toivovat sinkut eteläkorealaiset draamasarjat hyvissä ajoin ennen ovat valtion tukemaa liike- pukeutuvat mustaan, syövät mustia teemapäivää. Opettoimintaa, koska se tukee Byoung-Kwan jjajangmyun- mustapapunuudeleita tajani turismia ja eteläkorealaisten Kim otti pariskunja juovat mustaa kahvia tuotteiden myyntiä ulkomailtien juhlapäivän la. Usein romanttisia teemoja esille Etelä-Korean sisältävät sarjat heijastelevat yhteiskuntaa käsitmyös tyypillisiä eteläkorealaisia ihanteita ja normeja: televällä kurssilla avaten meille vaihto-oppilaille unelmien aviopuoliso etsitään kuumeisesti ja yksin sen merkitystä ja lyhyttä, urbaanilegendaimaista jääminen hävettää. historiaa. Marraskuun yhdentenätoista koreankielen Etelä-Koreassa turistina vastaan tuli yllättävän kurssilla vierustoverini laukusta pilkisti jättimäisiä monta nähtävyyttä, jota markkinoitiin nimenomaan päällystämättömiä keksitikkuja. Hän kertoi minulle pariskunnille. Häämatkasaarenakin tunnettu niemostaneensa pakkauksen, jossa suklaapäällyste korimaan eteläpuolella sijaitseva Jeju-saari on tunnetisteineen tehdään itse. Hän nauroi ja kertoi innostu seksiin keskittyvästä Love Land – teemapuistuneensa vähän liikaa vilauttaen laukussa olevaa tosta. Pohjoisemmassa romanttinen matkakohde huikeaa strösselivalikoimaa. Illalle oli sovittu treffit seurusteleville pareille on Nami-saari. Vieraillessani poikaystävän kanssa ja ohjelmassa oli keksien korluonnonkauniilla saarella, kerrottiin että nuorilla istelua ja tietenkin syömistä. pareilla on tapana jäädä ”vahingossa” illan viimeiAsuntolassa minuakin odotti yllätys. sestä lautasta, jolloin vanhemmilla ei ole muuta Huonetoverini, joka oli lähdössä toiseen kaupunkimahdollisuutta kuin antaa lapsilleen lupa yöpyä in viettämään Pepero-päivää kumppaninsa kanssa, kahdestaan hotellissa saarella. antoi minulle itsetekemiään suklaapäällysteisiä kekJos oma rakas on löytynyt, parisuhdetta voi sitikkuja. Kumppanille keksejä tehdessä oli syntynyt

VÄKI 7

myös ystäville liuta kauniisti paketoituja ja pienin viestein varustettuja herkkupaketteja. Sain myös toisen lahjan. Toinen ystäväni koputti ovelle ja tarjosi Pepero-laatikkoa. Olin hämmentynyt ja nolostunut: tämän piti olla pariskuntien päivä, ei minulla ollut varattuna vastalahjaa ystävilleni! Kaverini vastasi, ettei halunnut jättää herkkujen syömistä sen takia väliin, ettei poikaystävää ollut: syödään sitten kavereiden kanssa.

Yksin oleminen voi olla Etelä-Koreassa hävettävä asia. Esimerkiksi ajatus aterian jakamisesta nähdään ihanteellisena, joten varsinkin ulkona halutaan syödä yhdessä kumppanin, perheen tai ystävien kanssa. Paikallista ruokaa tarjoilevien ravintoloiden pienimmät annoksetkin ovat kahdelle. Pikaruokaa saa tosin tilattua yksinkin.

Vaikka yksinolemisen ja sinkkuuden voi sanoa olevan eteläkorealaisessa valtakulttuurissa olevan välteltyä, täytyy muistaa perinteisten normien purkamisen olevan näkyvissä. Yksi osoitus tästä on Pepero-päivän merkityksen muokkaaminen omaan elämän tilanteeseen sopivaksi. Ystävien kanssa, tai vaikka yksinkin, syödään mieluummin Peperoja kuin vietetään sinkkujen jokavuotista teemapäivää 14. huhtikuuta. Silloin rakkautta toivovat sinkut nimittäin pukeutuvat mustaan, syövät mustia jjajangmyun- mustapapunuudeleita ja juovat mustaa kahvia. Yhteiskunnan asenteellisesta muutoksesta heijastelee teemapäivien soveltaminen, vaikka niiden suosiota ei voikaan kieltää.

Lähteet: ”15 holidays for friends and lovers in Korea” DramaFever News.

12.11.2013. https://www.dramafever.com/news/15-holidays-days-forfriends-and-lovers-in-korea/ Luettu: 14.9.2018.

Byoung-Kwan Kimin luennot Issues in Korean Society – kurssilla syyslukukaudella 2016. Ajou University. ”Dol hareubang (Stone Statue of Jejudo Island) – fortress guardians.”

Antique Alive. http://www.antiquealive.com/Blogs/Dol_hareubang_ Stone_Statue_Jeju_Island.html Luettu 14.9.2018.

“The South Korean Love Industry” Vice. 5.2.2015. https://www. youtube.com/watch?v=cYcEXCy4izY Luettu 6.10.2018 Yang, Sungeun & Rosenblatt, Paul.” Confucian Family Values and Childless Couples in South Korea”. Journal of Family Issues 2008, Vol.29(5), 571-591.

VÄKI 8

My white boy Japan fantasy A retrospective on the privileges of race and gender, and the awkwardness of being a Japan nerd SAKARI MESIMÄKI

The stock answer to questions about why I decided to get my life tangled up in Japan stuff is that as a teenager I thought I could become cool by doing martial arts, learning how to play the guitar, and by being able to speak Japanese. Of the three, the last was my only success, and more than a decade later I am comfortably fluent, hold a Japanese Studies degree from Cambridge, and have spent around four years in Japan as a student and young professional. Japan is now quite firmly established as part of my life story.

Reflecting on the journey so far, which has taken me from an teenager’s orientalist fascination with the bright lights and pretty girls of a futuristic, exotic Tokyo, to more mature interests in things like social science, anthropology and feminism, I find myself entangled in the issues of race, gender and privilege that one cannot avoid as a protagonist in the “white guy goes on an adventure to Japan” genre. Having returned now to Helsinki to pursue a degree in social and cultural anthropology, it may be a good time to VÄKI 9

draw upon some of that anthropological reflexivity and take stock of the story so far.

As a teenager in junior high school in Finland, Japan was rather cool, not entirely unlike how Finland and the Nordic countries have become very trendy in Japan and elsewhere in Asia. It was a good language and culture to get into, not just for anime geeks, but for us boys and girls who wanted to find something cool outside the mainstream and be adventurous and interesting. I would argue that for a specific type of Japan nerd, including myself, there is something about the stylish surface of Japan, aesthetically refined and beautifully curated, that makes it very appealing. Japan’s adoption of Western cultural formats makes it very accessible, even as the non-western things put in these formats can seem weird, puzzling, and very interesting. And knowing stuff about Japan comes to carry its own status, not just because of how stylish and cool it

seems, but because of how it is perceived as difficult to know about on account of its strangeness (and the fact that nobody speaks English!) So, a great hobby for teens like me aspiring to become some sort of edgy intellectual.

“Asian fetish” discussion which often explains the appeal of Asian femininities in terms of western man’s nostalgia for conservative gender roles, perhaps reciprocated by the eastern woman’s desire to escape the restrictive patriarchy of her own culture. For one, such a view is inadequate for explaining the appeal of Asian femininities to western I find myself entangled in the issues women, some of whom seek to emulate these styles of femininity. And although my focus of race, gender and privilege that one is not separate from his view (most feminine cannot avoid as a protagonist in the performance does after all draw on conserv“white guy goes on an adventure to ative ideas about gender roles) I think that for many it is specifically the stylized surface that Japan” genre appeals, rather than the promise of someone to do all the cooking and housework. Together with Tokyo’s exciting metropolitan cityscape, a language unlike any that I had encountered and some vague tingle of exotic adventure, Japanese There are many stylish and shiny things that femininity was certainly one of those shiny surfaces can draw people to Japan, from wabisabi aesthetics which appealed to teenage me. to cyberpunk cityscapes, experimental street fashion Thus titillated, it did not take long from starting to anime and manga. One of the most interesting to study Japanese to actually going to Japan, as I was of these, however, is Japanese femininity. Much of accepted on a year-long homestay program run by its appeal too is in how impeccably stylized it is as the non-profit Youth For Understanding, staying with an aesthetic and performance in terms of personal a Japanese host family and attending a local high appearance, mannerisms, speech and behaviours school in Tokyo. Indeed, I will be forever grateful (let’s not forget the immense pressure on women to for the fact that not only did the experience abuse look perfect in Japan). These all amount to an exagme of my worst orientalist misconceptions at a relgerated and deliberate performance of girlishness, atively early stage of my Japan career, but that it also demureness and bashful cuteness. To westerners, the allowed me to get through the douchebag foreigner deliberateness of the performance, such as cute hand phase while still a teenager – two embarrassing life gestures or speaking in a high-pitched baby voice, phases conveniently in once go. can seem contrived to the point of ridiculousness.

The douchebag foreigner – wonderfully illusIn some ways it is like the performative equivalent trated in the Charisma Man comics - is one of the of ludicrously big tits. You may well be disturbed by classic archetypes of the white dude on his Japan the absurd proportions, chiding yourself for staring adventure, born of an ego wildly inflated by the atwhile your monkey brain is quite satisfied. Ridicutention and flattery that Japanese people lavish upon lous, but still somehow appealing. And while there white foreigners as a matter of small talk, general is absolutely a dark side to this femininity and to politeness and an enduring racial inferiority complex. being a woman in a country that continues to tumSixteen-year-old me was made to feel extremely ble downwards in gender equality rankings, there unique, interesting, handsome and desirable. Obviis also sense in which this stylish, exaggerated and ously, being the horny teenager that I was, I did my often quite unironic gender performance can remind best to leverage this into picking up girls, something those of us enmired in the swirling debates of serious at which I was spectacularly unsuccessful. This may gender politics of how fun it can be to do gender. have had something to do with the fact that I had This view also requires a refresh of the typical barely to grasp the rudiments of courtship in my own VÄKI 10

plain how things worked in Japan and maybe even have some informed perspectives on the place. Yet, instead of really enjoying the status of person who knows things about Japan I had now achieved, I always cringe internally when made out as a “Japan expert”. It turns out that many of the foreigners who have made Japan their thing and decide to style themselves as Japan experts are thoroughly embarrassing, mercilessly ridiculed online by other Japan foreigners for parroting orientalist clichés and thinking there is anything special about Japan in the first place.

VÄKI 11

Kuva: Creative Commons CC0

culture, let alone in Japan (spending most Friday nights as I had playing Magic: The Gathering with my friends). I still vividly remember the moment that it hit me what an unpleasant human being I had become, when yet another awkward email exchange with a girl ended with me being ghosted. “Oh my god. I am actually a massive douchebag” I thought, smashed my head into a pillow, screamed for a bit, and then started working towards being a decent person again. But how lucky of me to get all this over and done with before my eighteenth birthday, rather than as an English teacher in my twenties.

My experiences in Japan combined with a brush with sociology in high school to lead me to a more academic interest in culture, which I continued to pursue in university. Reading about the social science of gender, Japanese femininity and masculinity now became research interests. At the same time, I was fortunate to have some very smart feminist friends, thanks to whom I was able to develop a healthier and more confident personal relationship with gender. My modest track record of sexual conquests was no longer a source of anxiety, and women were no longer mysterious trophies; just people, like me. Equipped now with some Judith Butler gender theory and a somewhat more mature worldview, I felt that I was ready to go back to Japan, this time determined to not be a douchebag foreigner. This I did, first as a university exchange student (during which time I did research for my dissertation about Japanese hip hop dance masculinities), and later working at the Tokyo office of an American consulting company.

Positioned now as a person who knows things about Japan on account of both my academic training and the need to be such a person professionally to many non-Japanese clients, I now supposedly had the credentials to ex-

Kuva: Creative Commons CC0

Making a fuss of knowing things about Japan also puts you in the tedious game of one-upmanship of the Japan foreigners’ community. You can climb the community hierarchy by speaking fluent Japanese, not being an English teacher, and yes, knowing stuff about Japan while, importantly, putting on the airs of being thoroughly cynical and blasé about the whole thing. So, disappointingly it turns out that making a point of knowing things about Japan is not as cool as I once might have thought it was.

Commenting and being critical about Japan, particularly regarding gender issues, carries with it its own pitfalls quite aside from the tediousness and

potential embarrassment that may come from being a “Japan expert”. One is being called out by the “if you don’t like it then leave” crowd of both Japanese and other foreigners, who like to characterise critiques of Japanese society by foreigners as culturally insensitive efforts to judge Japan according to Western values.

However, although you can find foreigners who say dumb things about Japan, typically the critiques levelled at Japan, such as to do with sexism, bullying, and terrible work culture, are recognised as legitimate issues by many Japanese as well. Indeed, such critiques should be judged according to the merit of the argument, not the nationality of who is making them, and so I am not particularly stressed about upsetting the cultural I will be forever grateful for the fact that relativists on this one.

Yet while in theory this should apnot only did the experience abuse me of ply to commenting on gender issues as my worst orientalist misconceptions at a well, doing so as a white man in Japan relatively early stage of my Japan career, can feel very awkward. Partly this has to but that it also allowed me to get through do with how easy it is to be progressive gender in conservative Japan. You the douchebag foreigner phase while still about only need to have fairly mainstream a teenager. western values about contemporary gender roles and relations to stand out as marvellously progressive compared to Japanese men – another way for VÄKI 12

Charisma Man to be a hero simply on account of a different cultural context. Indeed, I have heard ed- Equipped now with some Judith Butler genucated Japanese women complain der theory and a somewhat more mature about how dating foreign men can worldview, I felt that I was ready to go back appear awkwardly like indulging a to Japan, this time determined to not be a racial fetish, when it’s simply the result of an effort to date men who douchebag foreigner. are less sexist. In this context, it’s dangerously easy for someone like myself to fall into the white saviour my own identity and culture led me to this path and or white knight stereotypes. Of course, one could still influence my journey. just say “Hey, when in Rome!” and treat women in But what of my Japan fantasy? A friend who the same way as the locals – as a cute decoration for kindly read through an earlier draft of this essay your office reception, someone to laugh at your jokes commented that the title surely only applies to the and pour your drinks. Not really an ideal alternative. first part of the story, when Japan was my teenage White guys like myself making some sort of fantasy. In many ways, this is certainly true, my career out of Japan will always be vulnerable to putunderstanding of and relationship with Japan now downs along such lines on account of the immense is a whole lot more complicated and, I hope, more privilege we enjoy in places like Japan. No matter mature. But although I have a better idea of what lies how sophisticated my contribution to discussion beneath, the shiny surface still draws me to it, still gets of gender issues in Japan may someday be, you can me excited. And I am glad it does! How sad would always retort with “Sure, but you did come to Japan it be, if academic inquiry and self-awareness had to basically because you thought Japanese girls were render all our exciting fantasies and illusions muncute, so hah.” To which, reflecting upon my motives dane? Indulging these everyday fantasies, however as a fifteen-year-old, I can only admit that the accuthin or complicated we might know their reality to sation is not entirely untrue. be, brings a little colour and glamour to our lives, be I often joke about how I am probably the most it feeling part of some prestigious exclusive tradition privileged man in Japan, being not only a white hetas you dine in the great hall of an old university, or erosexual male, but also the trendiest kind of white the tingle of adventure as the night lights of Tokyo person (Finland is very cool in Japan) and with a rush past behind train windows. We don’t need to degree from super prestigious university in a country throw away such pleasures, but should know that where academic status is everything. Considering they are no more than fantasies, and that there may the immense advantages and privilege I enjoy as a be much to learn from a bit of reflection about what result, I don’t think it too unfair that I might face we are doing with such fantasies in the first place. occasional scrutiny about my motives to pursue a Japan career from people who see just another Charisma Man putting up some academic camouflage.

But given the time and effort that I have invested into acquiring cultural and language fluency in Japan, it’s likely to continue to play a big role in whatever path my life takes, and I will inevitably continue to comment on all the things I think are screwed up about Japan from some western ivory tower. Doing so, I can only continue to be remain reflexive about my own positionality, the ways in which aspects of VÄKI 13

Kategorioiden kalinaa hirviövuorella TEKSTI JA KUVAT: EEMI NORDSTRÖM

Teotitlán on espanjalaistettua nawatlia, ja tarkoittaa ”jumalten paikkaa”. Se on myös nimi kahdelle kylälle Oaxacan osavaltiossa Meksikossa, jotka sekaantumisen välttämiseksi erotetaan toisistaan määreillä ”del Valle” ja ”de Flores Magón”. Xaguixe taas tarkoittaa ”vuoren juurella” eräillä Oaxacan keskuslaaksojen sapoteekkikielillä. Se tarkoittaa myös Teotitlán del Vallea, sillä kylä päättyy siihen mistä Sierra Juárez -vuoret alkavat. Kylän reunalta, muista vuorista erillään, kohoaa jylhä Giè Bets, ”kiviveli”, jonka espanjankielinen nimi Picacho saa jokaisen populaarikulttuurinsa tuntevan hymähtämään. Aikoinaan sen huipulla palvottiin vanhoja jumalia; nykyään siellä sijaitsee pieni kappeli, jonka äärelle kannetaan kaksi suurta puuristiä joka toukokuu.

Vuoren juuri tai jumalten paikka, molemmat nimet ovat yhtä osuvia.

Sanotaan, ettei Teotitlán del Vallea voi kunnolla tuntea, jollei ole kiivennyt Picacholle. Vuoren siluettiin on vaikea olla törmäämättä, sillä jokaiseen päivään Teotitlánissa kuuluu myös Picachon läsnäolo.

Ja jos joku onneton ei sitä löytäisikään, näyttävät kylän keskusaukion kolmikieliset tienviitat oikean suunnan. Mutta Picacho on kuin onkin enemmän kuin pelkkä vuori; kuten minulle myöhemmin selvisi, se on oma maailmansa irrallaan sen juurella avautuvasta todellisuuden tasosta.

Lähes kolmekuukautisen vierailuni aikana tämä

oli vähällä jäädä minulta kokonaan huomaamatta ennen kuin tutustuin Anaan eräillä syntymäpäivillä.

Hän vaelsi vuorella usein, ja tunsi kuulemma parhaat reitit. Mezcalin ja mariachin äärellä kokosimme pienen retkikunnan, jonka oli määrä suunnata vuorelle seuraavana sunnuntaina, aivan kenttätyöni loppumetreillä.

Lauantaihin mennessä tuntui kuitenkin, että olin saanut vuorista jo tarpeekseni. Takana oli pitkä päivä San Antonio Cuajimoloyasin suurilla sienimessuilla Sierra Juárezilla, ja Teotitlániin saapuessani aurinko oli jo laskenut. Vuoristoilma jätti jälkeensä päänsäryn ja kohmeiset kädet, ja surrealistisen suomalaiselta tuntuneen sienestyskokemuksen sulattelu tuntui vaativan aikaa (löysimme vuoristometsistä jopa herkkutatteja!). En ollut myöskään kuullut kenestäkään mitään päiväkausiin, joten en ollut varma, toteutuisiko vaelluksemme ollenkaan.

Pitkällisen prokrastinoinnin jälkeen laitoin Analle viestiä kysyen, pitivätkö suunnitelmat yhä kutinsa.

Vastaus tuli heti: ”Sí, claro.”

Uusi vähäuninen yö, siis. Heräsin ennen herätyskelloa aamukuudelta, ja mauttoman tuorepuuroaamiaisen jälkeen lähdin tallaamaan kohti sovittua tapaamispaikkaamme kofeiinivajeen aikaansaamalla autopilotilla. Tie kulki rinnettä pitkin, josta näkyi suoraan kylän kirkolle. Sen kellot soivat jo kovaäänisesti, kutsuen kansaa messuun. Keskustaan

VÄKI 14

saavuttuani löysin itseni odottamasta, ties kuinka monetta kertaa, kun omat käsitykseni aikatauluista eivät istuneet paikalliseen ajan viitekehykseen. Näin mielessäni jälleen Méxicossa antropologisilla kirjamarkkinoilla bongaamani teoksen, jonka kannessa luki: Ethnographies of Waiting.

Pian aurinko oli jo noussut ja kyläläisiä alkoi näkyä yhä enemmän matkalla torille. ”¡Señor de los chapulines! Heinäsirkkojen herra!” huikkasi eräs aaseja ajanut herrasmies tutkimusaiheeseeni viitaten. ”Teille tulee lämmin nousu jos he myöhästyvät vielä”, totesi entinen vuokraemäntäni. Myös yksi tuttu koira pysähtyi sanomaan hei, kerjäten rapsutuksia.

naisuutena. Kaukana horisontissa vuorenrinteillä näkyi keltaisia, hiekkamaisia alueita. Ana selitti niiden olevan uusien metsien istutuspaikkoja, sillä kasvanut polttopuiden tarve on johtanut metsäkatoon vuorilla. Puolimatkassa huipulle María nappasi suuren heinäsirkan eräällä aukealla. Tunnistin sen samaksi lajiksi, jonka olin nähnyt aikaisemmin keväällä eräässä toisessa kylässä; sama metallisen tummanvihreä sävy, samat keltaiset raidat, mutta vain paljon suurempi. Teotitlánissa sen nimi on damchech, hyönteistieteellisessä kirjallisuudessa taas Taeniopoda eques. Haastateltavieni mukaan se on syömäkelpoinen, jos sen löytää pellolta eikä vuorilta.

Lopulta Ana saapui paikalle energisenä ja reppu täynnä eväsleipiä. Alejandron mopo kaarsi pian myös paikalle; kyydissään hänellä oli vaimonsa María ja poikansa Beto, ryhmämme puuttuvat jäsenet. Hänen oli itse mentävä töihin Oaxaca de Juáreziin, eikä voinut osallistua retkelle. *** Aamu oli jo pitkällä ennen kun pääsimme aloittamaan kiipeämisen. Reitti vuorelle kulki päällystettyä Dos de abril -katua ennen kuin aloitti mutkittelun rinnettä pitkin ja muuttui poluksi alitettuamme kylän vesiputket. Anan mukaan se oli parempi vuoren kahdesta suosituimmasta polusta; se oli myös sama, jota pitkin ristinkantokulkue kiipeää toukokuisessa Cruz de mayon juhlassa.

Ylemmäs päästessämme polku muuttui varjoisaksi kasvillisuudesta. Vastaan tuli myös paljon kuivuudesta kieliviä suuria kaktuksia. Kylä aukesi alhaallamme vuorten väliin keskittyneenä koko-

Lopulta pyhiinvaelluksemme päätyi etappiinsa Picachon huipulle. Pienen kappelin ylle oli pystytetty kaksi suurta, vihreäksi maalattua puuristiä. Alttarille oli asetettu kirkkaanpunaisia kukkia, korkeintaan pari päivää vanhoja. Kiipesimme Anan kanssa kappelin yläpuolelle, korkeimmalle kivelle, jonka alta näimme suoraan kylän kirkkaansiniselle tekojärvelle ja taustalla kohoaville vehreille vuorille. Istuskelimme huipulla kahdestaan katsellen maisemaa ja kuunnellen tuulen huminaa. Horisontissa pystyi erottamaan suuria kalkkunakondoreita etsimässä saalista kaarrellen. “Joogaatko?” hän kysyi minulta. ”Joskus kiipeän tänne joogaamaan varhain ennen auringonnousua. Tämä on kylän paras paikka siihen.”

Kappelin vieressä oli retkeilykatos, jonne me neljä siirryimme syömään eväsleipiä. Tiputtelemamme muruset innostivat jalkojemme juurella kipittäviä muurahaisia. Niiden kuhina toi mieleeni

VÄKI 15

asteekkien myytin ensimmäisistä maissinjyvistä, jotka muurahaiseksi muuttunut jumala Quetzalcoatl toi ihmiskunnalle pyhän vuoren uumenista. Tajusin, että nämä muurahaiset tulevat tuskin koskaan poistumaan Picacholta; niiden koko maailma oli pyhällä vuorella, eikä alhaalla avautuvalla laaksolla ollut niille merkitystä.

Pian polulta alkoi kuulua puheensorinaa. Joukko nuoria valkoisia miehiä ja naisia ilmestyi alapuolellemme. Amerikkalaisia; ne olivat löytäneet tännekin. Hymähtelimme kiusaantuneina rikkoutuneelle rauhallemme ja aloimme pohtia seuraavaa siirtoa.

Koska kello ei vielä näyttänyt edes puoltapäivää, Ana ehdotti, että kiipeäisimme vielä Picachon naapurivuorelle, jonka rinteet yhtyivät puolimatkassa alas.

Naapurivuoren polut olivat vähemmän käytettyjä, ja sen huipulla oli muinaisia hautoja. Olin kuullut niistä tarinoita aikaisemminkin: joskus siellä pyörii haudanryöstäjiä.

Suunnitelma kuulosti hyvältä. Minun oli vielä

vain haettava amerikkalaisten valtaamalta huipulta sinne jättämäni juomapullo ja eräs kuivunut lude, jonka olin poiminut matkalla ylös. Teotitlán-eksperttiä teeskennellen lähestyin seurueen vanhinta

henkilöä kysymyksineni. Ilmeni, että he olivat Indianan yliopiston kieltenopiskelijoita jokavuotisella Oaxacan-opintomatkallaan. Hän itse esittäytyi yliopiston poliittisen filosofian professoriksi, joka oli mukana valvojana. Kerrottuani olevani Suomesta hän sanoi olleensa kerran vastaväittäjänä eräässä väitöstilaisuudessa Jyväskylän yliopistossa. ”Olen käynyt Suomessa vain kahdesti, mutta olen nähnyt sen molemmat puolet: keskikesän ja keskitalven”, hän sanoi hymyillen. Jossain päin Meksikoa, erään vuoren huipulla, me kaksi satunnaista vastaantulijaa juttelimme Jyväskylän kampuksen kauneudesta. *** Laskeuduttuamme alas polkujen risteyskohtaan raapustimme nimemme ja päivämäärän erään agaavekaktuksen lehteen. Edessämme siinsi Toinen vuori, jonne johtava polku oli vielä edellistäkin kuivemman kasvillisuuden ja suurempien kaktusten ympäröimä. En ollut koskaan aikaisemmin osannut arvostaa kaktuksien kauneutta ja monipuolisuutta samalla tavalla kuin nyt. ”Etkö ole ennen kaktuksia nähnyt kun noin niistä tykkäät?” Ana naurahti pysähtyessäni valokuvaamaan jokaista vastaan tullutta piikkistä palloa ja pylvästä. Eräästä María poimi kirkkaanpunaisen, hieman pientä chilipaprikaa muistuttavan hedelmän ja antoi sen minulle. Se maistui ällistyttävän paljon kotoiselta metsämansikalta.

Eräs urkukaktus taas oli kuivunut pystyyn paljastaen tukirankansa harmaan lihan alta. Jostain syystä kaktuksen luuranko toi mieleeni pystyyn palaneet männyt, joita Yksinäisen vuoren retkikunta näki kiivetessään kohti lohikäärme Smaugin piilopaikkaa J.R.R. Tolkienin romaanissa Hobitti eli sinne ja takaisin. Hetken aikaa mietin, jospa mekin olimme matkalla kohtaamaan lohikäärmettä. Vähänpä aavistin, kuinka lähelle totuutta osuin.

Polku jyrkkeni ja kapeni tehden kiipeämisestä vaivalloisempaa. María ja Beto jäivät meistä jälkeen, ja eräällä rinteellä vaihdoimme Anan kanssa paikkaa niin, että minä pääsin jonomme etunenään. Aurinko paahtoi armottomana suoraan yläpuolellamme. En jaksanut katsoa mitä edessä siinti, vaan keskityin katsomaan jalkoihini. Suljin silmäni hetkeksi, kuunnellen jalkojeni tasaista töminää polun pehmeää hiekkakerrosta vasten. Sitten kuulin jotain muuta: ääntä, joka tuntui tutulta. Havinaa, kuhinaa, kuin satojen kitiinisten jalkaparien kahinaa. Kalinaa.

Avasin silmäni: jalkojeni edessä, polulla, makasi kalkkarokäärme.

VÄKI 16

*** sanoi.

Ana ei Pian löysimme Kohtaamamme kalkkarokäärme oli luultavasti kuullut itsemme istumasta omanlaisensa hirviö: samanaikaisesti toteamustani (“Oho, muovituoleilla Anan kalkkarokäärme”), sekä luonnollinen että yliluonnollinen, tädin sisäpihalla. ”Olsillä hän luuli minun isitte vain tappaneet kristillinen että esikolumbiaaninen, uh- sen!” hänen setänsä kävelevän suoraan kaava että hyväntahtoinen. käärmettä päin ja huusi kuullessaan käski minua juokkäärmeestä. Samoilsemaan. Otin pari la linjoilla oli tätikin. askelta taaksepäin Hän kertoi käärmeitarttuen kameraani ja yrittäen pitää käärmettä den joskus laskeutuvan vuorilta, ja rinteen juurella samalla silmällä kirkkaassa auringonvalossa. Se niitä näki huomattavasti useammin kuin kauempana lähti liikkeelle. ”Älä mene sen lähelle!” Ana huukylässä. Mutta kertoessamme kalkkaron makoilleen si. “Jos se puree, kuolet sekunneissa!” Itse asiassa haudoille johtavalla polulla hänen suhtautumisensa kalkkarokäärmeiden myrkky on harvoin aikuiselle muuttui. ”Vuoren huipulla elävät käärmeet ovat ihmiselle tappavaa ja apua suositellaan hankittavaksi hyviä käärmeitä”, hän sanoi. ”Ne pitävät tunkeilijat puolen tunnin sisällä puremasta, mutta se ei tuntunut poissa haudoilta.” Jokaisella vuorella on oma eläinoikealta hetkeltä luennoida käytännön herpetologiashahmoinen vartijansa, joita kohtaa vain harvoin, ta. Käärme oli jo ehtiny luikerrella pensaikkoon, kun mutta syystä. Ne tuovat onnea, kertovat tulevasta tai María ja Beto saapuivat paikalle. ”Meidän olisi pitänyt rankaisevat pahoista teoista. ”Jos sellaisen kohtaa, ottaa machete!” Ana sanoi. Hänen vastusteluistaan tulee siltä pyytää lupa matkan jatkamiseksi. Hyvä huolimatta lähestyimme sitä, yrittäen paikantaa sen ettette menneet edemmäksi ilman käärmeen suosääriviivoja, kasvoja ja kalistinta juurakoista, joihin tumusta”, hän totesi. se oli jo ilmiömäisesti sulautunut. Pian näimme sen Levättyämme tarpeeksi kiitimme ja jatkoimme jälleen, ja yhtäkkiä olimme kaikki neljä ihailevina kylään. Eipä aikaakaan, kun näin tutut kasvot: yksi käärmeen ympärillä, sen tuijottaessa meitä viirusilmharvoista Euroopassa opiskelleista kyläläisistä. Kerillään pieni kaksihaarainen kieli meitä haistellen. roin hänellekin kalkkarokäämeestä, ja hän harmitteli Päätimme kääntyä takaisin, sillä arvelimme paikallista käärmevihaa. ”Eivät ne kalkkarokäärmeet vuoren huipulta löytyvän lisää kalkkaroita, emmekä täällä ole edes niin vaarallisia. Katolisuus on maalanhalunneet riskeerata epäonnista kohtaamista varsnut niistä pelottavia, ikävä kyllä. Ennen muinoin inkaan, kun mukanamme oli lapsi. Muinaiset hauniihin suhtauduttiin paljon suopeammin: niiden dat jäivät siltä kerralta väliin, mutta saimmepahan annettiin jopa purra rituaalisen transsitilan aikohdata niiden vartijan. kaansaamiseksi.” Hänen seurassaan oli eräs hiljattain *** kylään saapunut amerikkalainen kielitieteilijä, jolle Takaisintulomatka oli tapahtumiltaan vähäinhän sanoi: ”Käärmeisiin suhtauduttiin sukulaisina, en, kuten takaisintulomatkat yleensä. Olimme pitmikä näkyy kielessäkin. Sapoteekin sana käärmeelle, kään hiljaisia, haltioituneita kohtaamisestamme. bell, tarkoittaa myös sisarta.”

Kalkkarokäärmeistä kuulee paljon tarinoita, mutta *** varsin harva on niitä nähnyt. Ensimmäinen kerta Sanotaan, että käärmeet ovat kaikkein yleisitämä oli meillekin. mpiä myyteissä käytettyjä eläinhahmoja. Niiden Tunnin laskeutumisen jälkeen, väsyneinä mutta poikkeava ulkonäkö, sulava luikertelu, mahdollonnellisina, saavuimme takaisin kylään. Ikään kuin inen myrkyllisyys ja kyky liikkua maalla ja vedessä viimeisenä merkkinä taaksemme jättämästä maailovat kertoneet niiden mystisitä voimista ja keinoista masta eteemme ilmestyi vitivalkoinen muuli, kuin liikkua ja kommunikoida maailmojen välillä. Vaikmikäkin myyttien yksisarvinen. Ana ehdotti, että ka käärmeitä ei Raamatussa käsitellä yksinomaan menisimme vielä käymään hänen vuoren rinteelpahoina olentoina, muistavat kaikki parhaiten vain lä asuvan tätinsä luona lepäämässä ja kertomassa luomiskertomuksen paratiisin käärmeen. Kristillikäärmeestä. ”Hän tuntee vuoren läpikotaisin”, Ana sessä kuvastossa käärmeet, ja siinä samassa liskot ja VÄKI 17

krokotiilit, ovat olleet suosittuja malleja pahuutta edustaville hirviöille.

Hirviön ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa välitöntä pahaa, sillä se myös kiinnostaa, ihmetyttää ja houkuttelee ihmistä tietämään siitä lisää. Hirviöt rikkovat kategorioita, paljastaen vastakkainasettelujen naurettavuuden. Kohtaamamme kalkkarokäärme oli omanlaisensa hirviö: samanaikaisesti sekä luonnollinen että yliluonnollinen, kristillinen että esikolumbiaaninen, uhkaava että hyväntahtoinen. Yksi yleisimpiä kalkkarokäärmeiden kuolinsyitä alueella on myrkyn pelon lisäksi sen parantava voima, sillä käärmeiden nahkaa käytetään syöpälääkkeenä. Meksikon kasvaneiden syöpälukujen myötä tämä seikka on jotain, joka Oaxacan kalkkarokäärmeistä hyvin

tiedetään.

Hirviöiden eläessä kategorisoinnin rajoilla ei niitä voi koskaan täysin vangita. Kamerani kuvia läpikäydessäni sain huomata, etten onnistunut ottamaan kalkkarokäärmeestä yhtäkään selkeää valokuvaa. Teit mitä tahansa, hirviö karkaa aina.

(Tekstissä mainittujen henkilöiden nimet on muutettu)

Lukemista: Calvin, Inga 1997. Where the Wayob Live: A further examination of Classic Maya supernaturals. Teoksessa The Maya Vase Book: A Corpus of Rollout Photographs of Maya Vases, Volume 5. Toimittanut Justin Kerr. Kerr Associates, 869–883 Cohen, Jeffrey Jerome (toim.) 1996. Monster Theory: Reading culture. University of Minnesota Press

VÄKI 18

Ihana - kamala kenttätyö TEKSTI JA KUVAT: ANNIKA LEPISTÖ

Antropologiassa tulee melko vääjäämättä eteen tilanne, jossa pitää päättää tekeekö gradun kenttätyön koti-Suomessa vai jossakin muualla. Vuonna 2018 noin kolmasosa graduseminaarissa olleista opiskelijoista on lähtenyt tai lähdössä kenttätöihin ulkomaille professori Timo Kaartisen mukaan. Vuosina 20002016 jopa yli puolet opiskelijoista on tehnyt gradunsa kenttätyön ulkomailla.

Kenttäkohteet ovat sijainneet ympäri maailmaa ja aiheet ovat olleet monipuolisia. Teki kenttätyön sitten Suomessa tai jossakin muualla, haasteita kohtaa lähes varmasti. Ulkomaille lähdössä on kuitenkin usein vielä omat käytännön haasteensa. Kenttätöiden suunnittelu ulkomailla oli ainakin itselleni ensimmäinen kerta, kun esimerkiksi apurahahaut tulivat ajankohtaiseksi, tai kun ylipäänsä piti tehdä ”oikeaa tutkimusta”.

Keväällä 2018 ennen lähtöä kentälleni Meksikoon, Juchitániin, minua jännitti aika tavalla.

Minulla ei ollut tarkkaa tietoa, mistä löytäisin haastateltavia, missä asuisin, tai edes, että mikä aiheeni tarkalleen olisi. En ollut varma oliko kielitaitoni riittävää tai riittäisivätkö rahani. Jälkiviisaus on kuitenkin paras viisaus, joten tässä jutussa on esitelty vinkkejä kenttätyöhön sekä jaettu kokemusta ja jälkiviisauksia.

*** Jos suunnittelee kenttätyötä maailmalla, kannattaa satsata kielitaidon kartuttamiseen melko varhaisessa opintojen vaiheessa. Monessa maassa pärjää jotenkuten englannin kielellä, mutta antoisa kenttätyö vaatii ainakin auttavaa kykyä kommunikoida paikallisella kielellä.

Ennen lähtöä kannattaa valmistautua huolella lukemalla antropologista ja muuta tutkimuskirjallisuutta, sekä keskustella alueeseen perehtyneiden opettajien ja tutkijoiden kanssa.

Lisäksi tiedekunta jakaa tutkielman tekijöille matka-apurahoja kaksi kertaa vuodessa, ja niillä pystyy usein kustantamaan ainakin matkan perille ja takaisin. On myös syytä varmistaa, että terveysriskit, matkustusasiakirjat ja mahdolliset tutkimusluvat ovat kunnossa. Tarmokkaimmat opiskelijat ovat joskus onnistuneet saamaan myös säätiöapurahan kenttätyötään varten. Toiset ovat onnistuneet rahoittamaan matkan kustannuksia osallistumalla jonkin kansalaisjärjestön tekemään kehitysyhteistyöprojektiin tai selvitykseen.

-Professori Timo Kaartinen

VÄKI 19

Apurahahakemusten teko oli minulle uutta, mutta pyysin tutuilta nähtäväksi hakemuksia ja etsin paikkoja, josta apurahaa voisi hakea. Hain kaikkia, ja sainkin apurahaa matkan kulujen kattamiseksi, joten apurahaa ehdottomasti kannattaa hakea.

Seminaariohjaajalta tai graduohjaajalta kannattaa pyytää suosituskirjeitä, joita hakemuksiin usein voi liittää. Antropologien on perusteltua hakea apurahaa ulkomailla tehtävään gradun kenttätyöhön.

Kentälle päästyäni minulle oli huomattavaa hyötyä sosiaalisen median käytöstä haastateltavien ihmisten löytämisessä. En tuntenut entuudestaan ketään kohdekaupungistani, mutta päästyäni sinne lähettelin viestejä niin Facebookin kuin Instagraminkin kautta muun muassa paikallisille valokuvaajille, aktivisteille ja järjestöille. Kannattaa etsiä hashtageja, käyttää messengeriä ja Facebookin alueellisia ryhmiä ja ottaa suoraan yhteyttä, vaikka soittamalla.

-Annika Lepistö Vietin kenttätöissä 2,5 kuukautta Yhdysvalloissa pienen uskonnollisen yhteisön parissa. Opin kokemuksestani valtavasti, niin tutkimuskohteestani kuin itsestänikin. Ennen matkaa jännitin kaikkea mahdollista. Olin epävarma aiheestani ja jännitin yhteisön suhtautumista itseeni. Saapuessani kentälle, ymmärsin, että kaikki suunnitelmat aiheenvalinnasta menivät kertaheitolla uusiksi. Vaikka kenttätyöhön kuinka valmistautuisi, yllätyksiltä tuskin voi välttyä!

Yhteisö suhtautui minuun todella lämpimästi, ja siitä tuli minulle valtavan tärkeä. Kesti aikansa tottua yhteisön tapoihin, rutiineihin ja pukeutumistyyliin. Joka päivä kuitenkin tuntui, että opin enemmän. Kenttätyön lopussa olin jännittämisestä huolimatta päässyt osaksi yhteisöä.

Kentällä olo oli ihanaa, ahdistavaa ja opettavaa, useimpina päivinä kaikkea kolmea. Vinkkinä kenttäpäiväkirjan toteuttamiseen: kun kirjoittaminen tympii, nauhoita videopäiväkirjaa tai äänitä itseäsi kertomassa päivän tapahtumista ja oivalluksista, usein lyhyeenkin nauhoitukseen saa sisällytettyä paljon asiaa!

-Anna Rikama Erityisesti kentän alkuvaiheessa täytyy totutella mielessä kolkuttavaan epävarmuuteen siitä, saako tarpeeksi hyvän aineiston kasaan, onko oikeassa paikassa tai puhuuko oikeille ihmisille. Tämä tunne ei välttämättä missään vaiheessa katoa täysin, mutta sen kanssa oppii elämään. Itseäni auttoi kenttäpäiväkirjan rinnalla täysin epätieteellisen “avautumispäiväkirjan” pitäminen, mihin kirjasin ylös huomioita tunnetiloistani, tutkimuksen etenemisestä sekä päivän tapahtumista. Olisin voinut pelkästään sen perusteella kirjoittaa autoetnografisen gradun Ugandan kafkamaisesta tutkimuslupaviidakosta! Palkitsevinta oli lukea päiväkirjaa jälkeenpäin, seurata oman ajatusprosessinsa etenemistä ja huomata, kuinka kirjoitushetkellä kaoottiselta tuntuneesta hapuilusta kehkeytyi lopulta järkevä kokonaisuus.

-Niina Ahola Kaikille sopivia kenttävinkkejä on vaikea antaa, koska tutkimuskontekstit ja -aiheet ovat sen verran erilaisia.

Gradua varten tehtävä kenttätyö on niin lyhyt, että siihen kannattaa valmistautua kunnolla jo etukäteen (kontaktit kentällä, kielitaidot, alustava kenttätyösuunnitelma). Kannattaa myös pitää mielessä, että haastattelut eivät ole ainoa eikä edes välttämättä paras aineistonkeruumenetelmä. Havainnot ja keskustelut tuottavat usein paljon rikkaampaa aineistoa.

-Yliopistonlehtori Toomas Gross

VÄKI 20

Kuva: Vela San Vicente Juchitรกnin kaduilla huhtikuussa 2018

Vร KI 21

Kuva: Ystäväni ja informanttini kutsui minut siskontyttärensä quinceañera-juhlaan, johon sain lainaksi perinteisen zapoteeekkiasun, huipilin ja enaguan.

Vietin alkuvuodesta 2018 kahdeksan viikkoa Flintissä, Michiganissa, lumen peittämässä ja vesikriisin runtelemassa kaupungissa. Jännitin kenttätyöni sujumista todella paljon, sillä olin saanut kuulla, että kaupungin asukkaat eivät katsoneet kovin hyvällä ulkopuolisia, jotka tulivat mahdollisesti vain hyötymään Flintin surkeasta tilanteesta. Todellisuus kuitenkin yllätti minut positiivisesti: kaikki tapaamani ihmiset olivat uskomattoman ystävällisiä ja avuliaita, ja sain heiltä vinkkejä niin mahdollisista uusista haastateltavista kuin myös vaikkapa vierailunarvoisista kahviloista. Tykästyin myös amerikkalaiseen small talk -kulttuuriin, jota usein ehkä Suomessa hieman karsastetaan.

Kaikkeen kentällä tapahtuvaan ei tietenkään voi etukäteen varautua, mutta itse kehottaisin kaikkia matkalle lähteviä suunnittelemaan ja perehtymään asioihin etukäteen: niin kyseisen kohteen historiaan, että myös käytännön arjen asioihin. Kun tietää perusasiat, voi kohdistaa energiansa tehokkaammin itse kenttätyöhön.

-Bea Bergholm

VÄKI 22

Tule mukaan tekemään Väkeä!

Ota yhteyttä osoitteessa https://www.facebook.com/vakilehti/.

VÄKI 23