Satumainen retki: Tarton kansalaisopisto – 30 vuotta

30 2

Tarton kansalaisopisto 30 vuotta

VIRON TASAVALTA 100

Kiitos tukijoille: Tarton kaupunki Viron Kulttuurisäätiö Viron kulttuurisäätiön Tartumaan asiantuntijaryhmä Tarton kulttuurisäätiö Peliveroneuvosto Turun Aikuiskoulutuskeskus (AKK) Turun Aikuiskoulutussäätiö

Kirjan kokoajat Erle Nõmm ja Eva Krivonogova Projektipäällikkö Maire Breede Ulkoasu ja suunnittelu Eva Krivonogova, kansikuvassa on käytetty Vello Lillemetsan suunnitteleman kurssiluettelon visuaalista ilmettä.

Valokuvat Ingrid Leinus, TRÜ-valokuvakokoelma, Ülo Josing / ERR, Jaanus Järva, Agnija Germane, yksityiskokoelmat.

Suomenkielinen versio (2021): Eva Finch, Kirsi Äyräs / Varsinais-Suomen Viro-keskus ry Käännöstyötä on tukenut Kansan Sivistysrahasto / Nils Robert af Ursinin rahasto 2020 Alkuperäisen vironkielisen kirjan kirjapaino: TTPrint 2017 / Suomenkielinen: X-Copy, Turku 2021

Satumainen retki Tarton kansalaisopisto – 30

2017

Jokaiselle, joka tietää ja tuntee, että oppiminen on hauskaa!

Tämän kirjan kokoamisen aikana on koettu paljon pohdintoja ja muistelmia. Osallistujien polut ovat olleet hyvin erilaisia, mutta jossain vaiheessa he ovat kohdanneet. Tapaamispaikan nimi on Tarton kansalaisopisto. Olivatpa nämä tarinat nostalgisia tai hauskoja, taaksepäin katsovia tai tulevaisuutta ennustavia, niissä on silti yksi yhteinen tunnelma. Se on innostus. Innostus tärkeistä ihmisistä, hetkistä, tapahtumista, omista ja muiden tekemisistä. Kun innostus katoaa, vauhti lakkaa.

Kuten sanoi Deng Ming-Dao (Everyday Tao, 1996): "Koska meillä on vaellettavana vain elämän pituinen matka, on järkevää tunnistaa, missä olemme ja kuinka paljon matkaa on jäljellä. Meidän pitäisi huomata, ovatko muut käyneet tätä tietä aiemmin. Meidän pitäisi tietää milloin jätämme yhden vaiheen ja siirrymme toiseen.

Tämä ei aina ole helppoa. Emme aina saa tätä selville. On kuitenkin tärkeää huomata tietyt virstanpylväät. Kävellessämme meidän ei pitäisi katua toista polkua, jota emme valinneet. On suuri kiusaus olettaa ja katua. Varsinkin kun tilanne on täpärä. Ehkä olisimme olleet vielä kuuluisampia ja rikkaampia. Jos meillä olisi ollut kaikki tämä tieto aiemmin, nuoruudessamme, olisimme ehkä voineet saada aikaan enemmän. Mutta on hyvä pitää mielessä, että muokkaamme polkuamme päivä kerrallaan. Jos olemme eläneet elämäämme täysimääräisesti ja tehneet omat päätöksemme, meillä ei ole syytä katua."

Kiitos kaikille hienoille ihmisille, jotka ovat osallistuneet kokoelman valmistumiseen!

Näin Edasi-sanomalehti ilmoitti Tarton kulttuuriopiston syntymästä.

Silmien avautumisen aika 1987 - 1996

O

li vuosi 1987. Uuden vuosituhannen alkuun oli jäljellä 13 vuotta.

Tänä vuonna tapahtui paljonkin merkittävää.

Kalifornian yliopiston tutkijat havaitsivat ensimmäisen kerran ihmiskunnan historiassa galaksin syntymän. IBM esitteli modernin PC2: n. Nobel-palkittu, toisinajattelija K. Pasternak hyväksyttiin postuumisti Venäjän kirjailijoiden liiton jäseneksi. Belgiassa kiellettiin tupakointi julkisissa rakennuksissa. Yhdysvaltain laivasto käytti ensimmäistä kertaa taistelussa erikoiskoulutettuja delfiinejä. G. Kasparovista tuli maailman-mestari, M.Gorbachev ilmoitti talousuudistusten ohjelmasta eli perestroikasta...

Samana vuonna perustettiin Viron kulttuuriperintöyhdistys ja tehtiin ehdotus siirtymisestä omavaraiseksi Viroksi (Isemajandav Eesti, IME).

Tarton kaupunginhallituksen alaisuuteen perustettiin omaehtoinen kulttuuriyliopisto.

Jokaisella aikakaudella on oma henki ja sielu, omat mahdollisuudet ja mahdottomuudet. Jotta jotain voidaan pitää itsestään selvänä, jonkun on ensin aloitettava matka tuntemattomaan. Millainen ilmapiiri oli Virossa ja Tartossa 1980-luvulla? Mikä oli mahdollista ja mistä oli taisteltava?

Tarton kulttuuriyliopisto (Tartu Kultuuriülikool) ja Tarton kansalaisopisto (Tartu Rahvaülikool TRÜ) ovat edelleen monelle synonyymit.

Marju Lauristin on yhteiskuntatieteilijä ja Tarton yliopiston sosiaalisen viestinnän emeritusprofessori. Hän on ollut Viron ja Euroopan parlamenttien jäsen, Viron tasavallan sosiaaliministeri. Vuonna 2006 M.L. valittiin vuoden eurooppalaiseksi.

Riho Illak on Tarton kansalaisopiston perustamisen aloitteen tekijä.

M

. Lauristin kuvaa sitä muistoissaan seuraavasti: “Heräämisaika, Nuori Viro, Suits, Tuglas, Vanemuisen rakennus kukkulan päällä. Aika ja tila ikään kuin törmäsivät yhteen. Mikä oli joutunut eroon, osittain tuhoutunut, raunioina ja tuhkana, nousi yhtäkkiä. Tukahdutetut tunteet nousivat palasina pinnalle. Ja kapinallisuus. Teatteri, yliopisto ja politiikka sulautuivat Tartossa. Samanaikaisesti tapahtui intensiivinen itsensä etsimisen ja löytämisen prosessi. Teatteri antoi sille muodon ja sanat, yliopisto muistin ja sisällön, ja yliopiston komsomol-oppositio yritti vaikuttaa myös sosiaalisesti, muuttaakseen jotain."

Miten koulu syntyy? Oliko alku juhlallinen?

Tarton kansalaisopisto syntyi tavallaan olosuhteiden pakosta, koska kaksi todellisuutta "törmäsivät". Toisaalta ajatus kulttuuriyliopiston luomisesta oli alkanut itää Tartossa ja etsittiin idean toteuttajaa. Toisaalta eräs muusikkoperhe muutti Tallinnasta Tarttoon, ja kahden pienen pojan äiti etsi työpaikkaa aloittaakseen uuden elämän vieraassa kaupungissa.

Tarton kaupungin kulttuuriosaston johtaja Riho Illak: Viron lähimenneisyyttä, eli tiettyä aikakautta Viron historiassa, aikalaiseni kutsuvat neuvostoajaksi. Tartto oli kuitenkin myös ns neuvostoajalla erikoinen paikka, jossa luovaa vapautta näytti olevan enemmän kuin Tallinnassa ja muualla Virossa. Tämä johtui mielestäni yksinkertaisesti suotuisten olosuhteiden yhdistymisestä. Ensinnäkin täällä Tartossa oli paljon älymystön edustajia, jotka työskentelivät Tarton valtionyliopistossa, Viron maatalousakatemiassa, Viron tiedeakatemian instituuteissa, kulttuurilaitoksissa sekä luovien yhdistysten Tarton osastoilla. Myös Vanemuine-teatterin rooli oli tärkeä.

Usein kävi niin, että kaupunginjohtajat tukivat ideoita, jotka olisi Tallinnassa epäröimättä murskattu.

Mainittakoon ainoastaan Tarton musiikkipäivät 1979–1991, jotka tuon ajan käsitysten mukaan olivat selvää vastarintaa. Lisäksi Tartossa syntyi pieni ihme, joka sai nimekseen Tarton kulttuuriyliopisto (nykyään Tarton kansalaisopisto).

Vastaavaa toimintaa oli järjestetty Tarton eri kulttuurilaitoksissa aiemminkin, mutta näillä kokeiluilla ei ollut kovin pitkää ikää. Esimerkiksi nuorten parien opisto toimi Sõprus -nuorisotalossa sen rehtorin Ivi-Lii Undin johdolla.

Ammattiliittojen kulttuuritalossa (johtaja Helju Kommer) yliopiston opettajat ja kulttuurielämän merkkihenkilöt pitivät luentoja.

Suunnitelma perustaa kulttuuriyliopisto syntyi jo vuonna 1986, mutta minulla ei riittänyt aikaa tehdä sitä, eikä kukaan liittynyt mukaan. Yhdessä vaiheessa tapasin kuoronjohtaja Lauri Breeden. Hän etsi työpaikkaa vaimolleen. Näin kaikki alkoi.

Annoin Mairelle paljon luovaa vapautta ja liikkumavaraa. Totta puhuakseni, jätin hänet hieman yksin tämän taakan kanssa, koska minulla oli koko ajan käynnissä kymmenkunta muuta toimintaa. Hänellä oli varmasti toisinaan syytä suuttua, mutta hän ei koskaan osoittanut sitä. Hän oli ahkera, sisukas, sinnikäs, ja tuli hyvin toimeen tehtävissään.

Pian neuvostotyylisestä kaupunginhallituksesta tuli nykyaikainen elin ja kulttuuriyliopistosta tarttolaisille tärkeä täydennyskoulutuslaitos. Kesti vielä vuosia ennen kuin yliopistot alkoivat puhua elinikäisestä oppimisesta, mutta tätä tehtiin Tartossa Maire Breeden johdolla todellakin jo vuonna 1987. Sillä tuskin nyt on väliä, kuka alun perin keksi idean. Tärkeintä on, kuka sen huomasi ja muotoili siitä menestystarinan.

RSN TK on kansallisten suurlähettiläiden neuvoston toimeenpaneva komitea.

Tarton musiikkipäivät olivat 1979–1991 Tartossa järjestettyjä popmusiikkifestivaaleja.

Vuodesta 1979 vuoteen 1989 konsertteja järjestettiin Vanemuinekonserttisalissa, vuodesta 1986 myös ulkoilmanäyttämöillä (wiki.ee).

Vuonna 1987 lukukausimaksu oli 25 ruplaa. Sanaa "tuition" ei pidetty sopivana.

Ylhäällä Maire, Tanel ja Simo Breede, alla Lauri Breeden vuonna 1987.

Maire Breede (Tarton kansalaisopiston rehtori vuodesta 1987): Työskentelin Tallinnassa Eesti Televisiooni ja Raadio (Viron yleisradion) sekakuorossa. Viimeinen työpäiväni oli 27.8.1987. Tein

siitä todellisen draaman, koska sieluni oli täysin lyöty – lähdin

Tallinnasta, lähdin kuorosta... Koko kuoro itki kanssani: "Oletko hullu, kun menet kulttuuriosastolle toimistotöihin kahdeksaksi tunniksi päivässä?" Riho Illak antoi minulle Tartossa valinnan – kuraattorin työpaikan tai kulttuuriyliopiston perustamisen. Koska kuorokollegani olivat pelotelleet minua perusteellisesti toimistotyöllä, ei lopulta ollut muuta vaihtoehtoa kuin perustaa kulttuuriyliopisto. Vieras kaupunki, vieras ammatti, ystävät ja perhe olivat Tallinnassa... Muistan seisoneeni Vanemuine-teatterin edessä ja ajatelleeni: "Missä suunnassa se musiikkikoulu mahtaa olla?"

Illak lähetti minut marxismi-leninismin kansalaisopistoon katsomaan, miten he toimivat. Heidän rehtorinsa Nonna Intal sanoi: "Lapsikulta, et voi tehdä sellaista. Minulla on keinot, sinulla ei."

Tarton kaupungin kulttuuriosaston silloinen työntekijä Viive Müürsepp muistelee: Pitkäaikaisena kulttuurityöntekijänä työskentelin viimeiset 20 työvuottani (1978–99) Tartossa.

Vuonna 1987 työskentelin kerhotoiminnan suunnittelijana ja toimistoni sijaitsi kulttuuriosastolla. Koska toimisto oli iso ja olin siellä yksin, johtaja Riho Illak toi minulle eräänä päivänä huonekaverin. Se oli herttainen nuori nainen Maire Breede, jonka piti aloittaa työt kulttuuriyliopiston kanssa. Sitä ennen Riho Illak oli puhunut myös minulle kulttuuriyliopiston perustamisesta. En innostunut siitä ideasta. En pitänyt sitä tarpeellisena ja luulin, että se ei toimisi.

Maire oli juuri tullut Tallinnasta asumaan Tarttoon. Hänelle kaikki oli uutta ja tuntematonta ja hän aloitti ns. puhtaalta pöydältä. Itse olin työskennellyt Tartossa jo 10 vuotta ja siksi pystyin ehdottamaan luennoitsijoita.

Marxismi-leninismin kansalaisopisto ideologisesti suuntautunut koulutuslaitos.

Viive Müürsepp kerhotoiminnan suunnittelija.

on

Pian aloitimme yhteistyön Tarton yliopiston luennoitsijoiden kanssa ja se oli oikea päätös.

Itsehillinnällä, miellyttävällä viestinnällä ja ahkeralla työllä Maire saavutti tavoitteensa lyhyessä ajassa. Mielenkiintoinen ohjelma oli pian valmiina, ja kun kulttuuriyliopiston osallistujien ilmoittautuminen alkoi, jono kiemurteli pitkin rappusia.

Mielestäni oikea henkilö sattui oikealla hetkellä oikeaan paikkaan. Mairen työ on kantanut hedelmää ja tuottanut hyviä tuloksia. Olen iloinen siitä, että olen omin silmin nähnyt tämän hankkeen syntymän.

Toimittaja Madis Ligi kertoo kansanyliopiston toiminnasta myös 30 vuotta myöhemmin.

T

arton Kulttuuriyliopiston avajaiset pidettiin 10. marraskuuta 1987. Kulttuuriyliopiston rehtori Maire Breede antoi haastattelun Madis Ligille Viron radiolle.

Jopa kulttuuriministeri Johannes Lott oli läsnä. Puheita pidettiin, opettajia esiteltiin ja mieskuoro lauloi. Tunnelma ja ilmapiiri olivat hyvin juhlallisia. Valitettavasti tästä tapahtumasta ei ole jäljellä yhtäkään valokuvaa.

Maire Breede: Muistellessani avajaispäivää muistan valtavan vilskeen yliopiston päärakennuksessa. Yleisöä oli niin paljon, että myös parvekkeen ovet avattiin, koska näytti siltä, että kaikki saapuneet eivät mahdu saliin. Nämä olivat ihmisiä, jotka olivat toimineet nopeasti ja ilmoittautuneet ensimmäisille alkeiskursseille (kotikulttuuri - 246 osallistujaa, teatterikurssi - 124, käsityöpiiri 30; yhteensä 400 henkilöä).

Ensimmäisille kursseille ilmoittautuminen tapahtui kulttuuriosastolla (Raekoja plats / Raatihuoneentori 3, 2. kerros).

Jono kiemurteli pihalla ja kuten olen myöhemmin osallistujilta kuullut, pelättiin, ettei enää olisi paikkoja, mutta toivottiin että kaikki halukkaat hyväksytään. Itse olin töissä iltamyöhään ja laskin rahaa. Kulttuuriyliopisto aloitti nimittäin täysin omavaraisena.

Osallistumismaksujen oli katettava kaikki opintoihin liittyvät kulut ja kahden opintojen järjestämisestä vastuussa olevan henkilön palkat.

Eräänä iltana Tallinnan kulttuuriyliopiston rehtori Maimo Ilves jakoi kokemuksiaan. Istuimme kolmisin kynttilänvalossa, koska sähköt olivat poikki. Kuulimme M. Ilvesiltä ensimmäistä kertaa, mikä on talousarvio, mistä se koostuu, miten se toimii jne.

Tietokonetta ei ollut, kerto- ja jakolasku tapahtuivat ulkomuistista ja paperilla. Maimo Ilves antoi minulle myös ystävällisesti näytteitä Tallinnan kulttuuriyliopiston asiakirjoista, ja niistä sain paljon ideoita siitä, mitä kursseja voisimme tarjota.

Aloitin alusta. Vuonna 1987 kävin Glavlitissa näyttämässä ensimmäisiä ohjelmiani.

Riho Illak ei antanut määräyksiä työajan suhteen. Tulin sitten töihin noin kello 13 ja olin iltamyöhään saakka, koska luennot alkoivat kello 18. Sellainen työaika sopi minulle hyvin, koska myös edellisessä työssä työskentelin iltaisin. Lisäksi yhden lapsen piti mennä kouluun ja toisen päiväkotiin.

Tallinnassa vuotuinen lukukausimaksu oli 20 ruplaa, me päätimme asettaa lukukausimaksut 25 ruplaan. Rahat olivat pöydällä kasassa. Laskin sen ja annoin kulttuuriosaston kassaan.

Keväällä, kun rahoja ei riittänyt palkkojen maksamiseksi, tajusin, mitä omista varoistani maksaminen tarkoittaa. Nimittäin kävi ilmi, että kulttuuriyliopiston omat varat olivat sillä välin huvenneet.

Nykyisin kaikki on viimeistä senttiä myöten laskettu eikä kukaan enää kerää rahaa muovipusseihin.

Glavlit (venäjäksi Главное управление по охране государственных тайн в печати, ГУОГТП, ГУОТ) oli vuonna 1922 perustettu Neuvostoliiton virallinen sensuurin ja valtionsalaisuuksien suojaamisen elin.

K

ulttuuriyliopiston kurssit alkoivat toimia vuonna 1987 yliopiston päärakennuksen auditorioissa, kemian rakennuksen pyöreässä auditoriossa ja H. Treffner Gymnasiumissa (silloin Tarton 1. lukio). Näin perustettiin se, jota nyt kutsutaan vapaaksi sivistystyöksi. Maailma oli edelleen melko suljettu. Kulttuuriyliopisto tarjosi jännittäviä ja ennennäkemättömiä aiheita, ja täällä olivat parhaat opettajat.

Vapaa sivistystyö tarkoittaa epävirallista aikuiskoulutusta.

Ago-Endrik Kerge työskenteli Vanemuisessa vuosina 1985-1986 vt. pääohjaajana, 1987-1990 taiteellisena johtajana, 1990-1992 ohjaajana.

Ruti Einpalu on freelance-valmentaja ja kouluttaja.

Aloitettiin kotikulttuurin ja teatterin kursseilla. Tuolloin ei ollut naistenlehtiä, joissa olisi puhuttu siitä, kuinka sisustaa viihtyisä koti, pukeutua tyylikkäästi, sovittaa värejä ja kankaita. Kotikulttuuriosaston johtajana toimi Sirje Kõrge, josta on jäänyt mieleen hänen rento esitystapansa, näyttävyys ja innovatiiviset ideat. Suuren kiinnostuksen kohteita olivat biorytmit, bioenergiat, terveellinen ruokavalio, lääkekasvit, positiivinen ajattelu, lapsen ja vanhemman suhteet, puolisoiden suhteet, itsesääntely, naisten terveys, ulkonäkö, kulinaariset salaisuudet. Reet Urbanikin johdolla toimi myös neulontapiiri, joka jopa järjesti näyttelynsä Tarton kuluttajaosuuskunnan salissa.

Teatteriosaston johtaja oli Ago-Endrik Kerge. Pidettiin luentoja teatterihistoriasta, järjestettiin tapaamisia näyttelijöiden kanssa, vierailtiin esityksissä Tartossa, Tallinnassa ja Viljannissa.

Vuoden 1987 lopussa töihin tuli uusi henkilö, Ruti Kannelmäe (nykyään Einpalu): Aloitin työn kulttuuriyliopistolla vuonna 1987. Riho Illak pelasti minut pakollisista kolmesta vuodesta Tarton kaupungin tietokonekeskuksella, jonne minut sijoitetiin valmistuttuani Tarton yliopistosta. Harvat onnistuivat pakenemaan näitä pakollisia työhönsijoituksia. En tiedä miten tämä pelastus ja pako hoidettiin, mutta tähän liittyen minun piti aloittaa työt kulttuuriosastolla.

Kulttuuriosastoon oli perustettu uusi yksikkö käsittelemään aikuisten täydennyskoulutusta, päädyin sinne.

Mairella oli suurin piirtein olemassa käsitys siitä, mitä meidän oli tehtävä, ja niin aloitimme työt - Maire edellä ja minä perässään.

Raportoimme Riholle aika ajoin, mutta en muista, että hän olisi puuttunut työhömme. Pidin siitä, että sain osallistua kaikkiin järjestämiini kursseihin. Minulla oli omat suosikkikurssit ja suosikkiluennoitsijat. Muistan

hyvin, miten pohdin sitä, minkälainen on vaikutusvaltainen puhuja ja miten hän suhtautuu osallistujiin ja aiheeseen.

Jotkut aiheista olivat todellisia yleisömagneetteja.

Vastuualueeni olivat teatterihistoria, kristillinen kulttuuri, taide ja kodinsuunnittelu. Tänä elämänjaksona myös makuni kehittyi, ja muistan edelleen joitain jaettuja periaatteita ja suosituksia. Maire oli erittäin hyvä johtaja - hän antoi minun valita aiheet, jotka puhuttelivat minua. Muistan myös, että pystyin työskentelemään hyvin joustavasti - kotona, illalla, juuri niin kuin minulle sopi.

Katsoin tarkasti, kuinka Maire teki asioita ja yritin seurata.

Muistan hyvin, että Maire onnistui paljon helpommin pääsemään sopimukseen yliopiston lehtoreiden kanssa. Ajattelin tuolloin, että olisinpa hieman vanhempi - se saattaisi helpottaa neuvotteluja luennoitsijoiden kanssa. Silloin tällöin menin lehtorin kotiin neuvottelemaan. Esimerkiksi Linnart Mäll ja hänen Hruštšovkansa Annelinnassa. Muistan vieläkin, kuinka Neeme Karolin kehotti olemaan syömättä teflonpannusta, koska edes hänen koiransa ei syönyt sen päältä. Jäin kotiin toisen lapsen syntymän takia enkä palannut kulttuuriyliopistoon sen jälkeen. Myöhemmin työskentelin pitkään Hansapankissa, sitten Draamateatterissa.

On mielenkiintoista, että nyt olen jo yli vuosikymmenen ajan työskennellyt taas ihmisten kehittämisen alalla.

Olen johtamiskouluttaja ja valmentaja, ja palannut samoihin aiheisiin, vaikka painopiste on erilainen. Olen edelleen kiinnostunut siitä, kuka ja miten tavoittaa kuuntelijoiden sielun kielet.

Hruštšovka on 2–5kerroksinen paneeli- tai tiilitalo, joka on rakennettu Moskovan entisen pääarkkitehdin Vitaly Lagutenkon projektin mukaisesti.

Tällaisia taloja rakennettiin vuosina 1959-1985.

1988 Vuoden suurin joukkotapahtuma järjestettiin Tallinnan laulukentällä, siihen osallistui lähes 300 000 ihmistä - „Eestimaa laul 1988“.

Kaikkialla Euroopan unionissa otettiin käyttöön lyijytön bensiini.

Priidu Beier (pseudonyymit: Matti Moguči, Pierre Bezuhhov, Ada Piirlup, Kersti Maarler) on runoilija. Tällä hetkellä hän työskentelee taiteen historian opettajana H. Treffnerin lukiossa.

Vuonna 1988 ensimmäiset sinimustavalkoiset liput alkoivat liehua. Tõnn Sarv laati kulttuuriperinnön suojelun peruskoulutuksen opetussuunnitelman. Kurssilla käsiteltiin Viron ja Tarton historiaa ja kansanperinnettä. Luentoja elävöitettiin retkillä ja elokuvaohjelmilla.

Samaan aikaan heräsi suuri kiinnostus psykologiaan. Tarton yliopiston psykologian lehtorit Peeter Tulviste, Talis Bachmann, Jüri Allik ja Aleksander Pulver laativat kolmivuotisen opetussuunnitelman laajalle viestintä- ja psykologiakurssille. Samana vuonna toimintansa aloittivat myös kaunokirjoituskoulu (Mati Vaitmaa) ja kukkaasetelmakoulu (Aili Saluveer). Nämäkin kurssit kestivät kolme vuotta.

Käytännön taidekurssien lisäksi käynnistettiin myös teoreettinen kurssi: 2-vuotinen taidehistoriaohjelma. Ohjelman kokosi Priidu Beier, joka oli silloin Tarton taidemuseon työntekijä.

Priidu Beier kommentoi tätä aikaa näin: Tuolloin olin Tarton taidemuseon taidepedagogisen sektorin johtaja. Minun piti järjestää taidehistorian luentoja Tartossa ja muualla (yhteensä seitsemässä maakunnassa), sen lisäksi kiertäviä näyttelyitä. Lehtoreina toimivat taidehistorioitsijat sekä Tallinnasta että Tartosta. Jokaisen tutkijan oli valmistettava luento ja esitettävä se ensin kollegoille. Tieteellinen neuvosto hyväksyi sen ja sitten voitiin mennä yleisön eteen.

Tuolloin Tartossa voitiin harjoitella taidetta yliopiston taidehuoneessa tai osallistua kuvataiteen etäopiskeluihin.

Kansalaisopiston luennot loivat kolmannen mahdollisuuden.

Tarjolla oli kaksi ohjelmaa - Viro ja maailma.

Muistan, että ihmisiä oli paljon. Leijonanosa kuuntelijoista oli nuorempia keski-ikäisiä naisia. Ihmiset olivat aktiivisia ja optimistisia. Kaikkialla oli laulavan vallankumouksen tunnelma.

Taloudellisiin olosuhteisiin ei kiinnitetty huomiota, vaikka elämä olikin melko kamalaa. Ihmiset pitivät yhtä. Kävimme busseilla tunnettujen taiteilijoiden studioissa. Joistakin kuulijoista tuli myöhemmin taiteilijoita.

1.Maire Breede ja Mati Vaitmaa kalligrafianäyttelyn avajaisissa Tarton yliopiston kirjastossa.

2, 3, 4.

Opiskelijoiden kaunokirjoitus.

Kääntöpuolella: Teatteritieteellisen tiedekunnan opintopäiväkirja 1987/1988.

19

1989

Sinimustavalkoinen lippu nostettiin jälleen Pitkä Hermanni -torniin.

Toteutettiin Baltian maiden läpi kulkeva 600 km pitkä Baltian ketju.

S

aapui vuosi 1989.

Kaikki edellä mainitut kurssit jatkuivat sujuvasti. Mutta jotain uutta piti myös tarjota. Näin aloitti Linnart Mällin pyörittämä

buddhalaisuusosasto, jonka luennoille matkustettiin jopa Tallinnasta.

Voit lukea lisää tästä erityisestä hankkeesta kirjan neljännestä osasta.

1988–89-lukukaudella kulttuuriyliopisto järjesti myös ensimmäisen jatkokoulutuskurssin. Kohderyhmänä olivat kerhotoiminnan työntekijät.

Kouluttajat olivat tunnettuja

Buddhalaisuuden kurssin päättäjäiset. Eturivissa keskellä Märt Läänemets, Linnart Mäll ja Harri Ints.

kulttuurihenkilöitä: Ivar Trikkel, Jaan Kaplinski, Ingrid Rüütel, Mart Kadastik, Aleksei Peterson, Rein Veidemann, Lehte Hainsalu.

1990 Kiinnostus psykologiaan oli edelleen suuri. Aleksander Pulver aloitti yhden miehen luentosarjan "Minä".

Annettiin yleiskatsaus siitä,

mikä on tärkeää ihmisen psykologisen hyvinvoinnin kannalta, miten vapaa maailma eroaa totalitaarisesta valtiosta, miten saada lisää itseluottamusta jne. Kuulijoita oli 200. Jaan Kivistikin johdolla aloitettiin myös filosofian kurssi; kristillisen pedagogiikan kurssia johti Esko Süvari.

1991 - Kulttuuriyliopistoon tuli aiheita, jotka olivat suosittuja monien vuosien ajan: terveyskulttuuri, ihminen ja luonto, astrologia, terveelliset elämäntavat, tuonpuoleinen, parantaminen, itämainen lääketiede, ihmisen ja luonnon väliset suhteet. Erittäin paljon kiinnostusta herättivät kysymykset siitä, miten syödä, miten levätä, miten päästä eroon stressistä. Selma Teesalu, Peeter Liiv, Igor Mang jne auttoivat osallistujia oppimaan itsestään.

Uusi oli myös sosiaalipsykiatrian kurssi, joka järjestettiin psykiatrisella klinikalla ja jossa luennoivat huippupsykiatrit L. Mehilane, J. Saarma, M. Saarma jne.

1992 oli käännekohta kulttuuriyliopistossa. Rahanumerot kasvoivat nopeasti, mutta rahan arvo laski. Sitten rupla korvattiin kruunulla.

Aiempina vuosina kulttuuriyliopistossa opiskeli 800–1000 ihmistä vuodessa, nyt heitä oli puolet vähemmän.

1990 Berliinin muuri purettiin.

Viron SNT:n korkein neuvosto ilmoitti itsenäisen Viron tasavallan palauttamisesta.

Ruuanostokortit otettiin käyttöön.

1991 Viro julistautui uudelleen itsenäiseksi.

Tartu Raadio radiokanava aloitti toimintansa Tartossa.

1992 Viron kruunu otettiin käyttöön. Hintojen nousu oli 1076 % yhdessä vuodessa.

Maailmassa otetaan käyttöön uusi tietoväline - CD.

Maire Breede: Ei ollut enää järkeä suunnitella pitkiä kursseja, koska ihmiset eivät syksyllä tienneet, mikä heitä odottaa keväällä. Opetus alkoi toimia kahdessa jaksossa - kevät- ja syyslukukausi. Ryhmät pienentyivät ja tämä loi kotoisamman työilmapiirin. Muutokset elämäntavoissa muuttivat myös ihmisten ajattelutapoja ja tarpeita.

Vähemmän kiinnostivat koti, lapset, teatteri, ihmissielu. Sen sijaan houkutti kaikki ulospäin näkyvä. Näin Anita Arstin laatimasta naisille suunnatusta ohjelmasta tuli suosittu vuosiksi. Aiheina olivat imago, etiketti, viestintä, liikunta, muoti, tekstiilit, värit. Tarjottiin myös henkilökohtaista konsultointia. Näille kursseille osallistui yli 400 naista.

Anita Arst, ompelija ja stylisti:

Anita Arst Tarton kansalaisopiston 10. syntymäpäivänä vuonna 1997.

Kuinka uskalsin? Päivittäinen työni tutkimuslaitoksessa käsitteli oikeakielisyyttä ja terminologiaa (karjatalouden ja eläinlääkinnän aloilla!) ... Minulla oli kuitenkin paljon ompelukokemusta, ompelin ikäisilleni jo 8. luokalla. Ilmeisesti aloin puhua pukeutumisesta tullessani apuun pyörittämään missikisoja ja sieltä sainkin ensimmäisen kokemukseni kouluttajana. Viestintä ja esiintyminen sopivat minulle, mutta MISTÄ PUHUA? Kun vuonna 1992 aloitin kulttuuriyliopistossa kurssin „Matka naisen maailmaan “, olin käynyt muutaman kerran Helsingin Muoti ja kauneus -messuilla ja ostanut sieltä mukaan niin monta aikakauslehteä kuin pystyn kantamaan. Ostin myös vanhempia vuosikertoja, koska ne olivat halvempia ja tarjosivat kuitenkin myös uutta tietoa. Olin viettänyt kuukauden Englannissa isoisäni luona ja vaellellut muun muassa Lontoon muotikaduilla ja kangasliikkeissä.

Se, mistä puhuin, koostui todennäköisesti kuvista, hetkistä, jotka näin, kuulin ja koin muualla ja joita nyt meilläkin Virossa haluttiin nähdä. Naistemme nälkä hemmotella itseään oli tuolloin melko suuri.

Väitetään, että opimme parhaiten opettamalla muita. Olen samaa mieltä. Lisäksi kävi ilmi, että yhden lukuvuoden aikana kansalaisopistossa olin sanonut kaiken, mitä tiesin muodista ja

leikittelystä sen kanssa.

Into kasvoi. Löysin Suomessa

mestarikoulun ja sopivan erikoisalan – studio-ompelija, tuotenäytteiden valmistaja ja henkilökohtaisen vaatekaapin suunnittelija. Koulu tarjosi ammattillista korkeakoulutusta, mutta opettajani aluksi tarkastelivat minua eri tavalla, koska heillä ei ollut aiemmin ollut opiskelijana korkeakoulutettua henkilöä. Suoritin 3vuotisen ohjelman 1,5 vuodessa, ja nyt syntyi todellinen uudenajan kurssi "Jokanaisen imagon ja hyvinvoinnin koulu".

Puhuimme imagosta ja sen merkityksestä eri kulttuureissa, etsimme henkilökohtaista pukeutumistyyliä ja sopivia värejä, tutkimme värivitamiineja ja hyödyllisiä temppuja joilla antaa halutun vaikutelman: kuinka näyttää merkkejä menestyksestä, ammatillisesta luotettavuudesta, itseluottamuksesta tai terveellisestä asenteesta elämään. Tutkimme vartalotyyppejä ja tutustuimme erilaisten kankaiden mahdollisuuksiin. Suosituimpia aiheita olivat värisignaalit ja vartalotyypit. Olimmehan tottuneet laittamaan päälle mitä sattui olemaan. Ulkomaisten muotilehtien sijasta minulla oli nyt oma nn raamattu - suomenkielinen oppikirja väreistä ja tyylistä, jonka englanninkielinen alkuperäiskirja oli julkaistu vuonna 1991, suomenkielinen käännös vuonna 1993.

Tiedot olivat siis erittäin tuoreita! Lisäksi kävin näytöksissä muistan katutyylinäytökset Tukholmassa ja Lontoossa, jopa Christian Diorin näytöksen Lontoossa (luultavasti 1996) - juoksin pitkin Lontoon muotikatuja ja otin kuvia maailmankuulujen brändikauppojen näyteikkunoista (kun ovella ei ollut turvamiestä).

Kun yleisö tuntui tavallisesti olevan hyvin kiinnostunut, niin kuten aina - oli myös päinvastaisia tapauksia. Pari kertaa huomasin nukahtaneen naisen jopa eturivistä! Myöhemmin, kun se tuli vitsailleen puheeksi, he sanoivat, että minulla on suggestiivinen, jollei jopa nukuttava ääni...

Tallinnan muotitalon Siluett -lehti (1958–1992) oli yksi harvoista Neuvostoliitossa julkaistuista muotilehdistä. Se ilmestyi neljä kertaa vuodessa, vironkielisen lehden painosmäärä oli keskimäärin 52 000 ja venäjänkielisellä 300 000 kappaletta.

Viivi Irs oli Tarton kaupungin yritystoiminnan osaston ruoka-alan pääasiantuntija.

Hienoin asia oli nähdä, kuinka monet naiset ajattelivat, keskustelivat, huomasivat ja heräsivät.

Toisinaan tunsin olevani ihan sukunimeni "Arst" (lääkäri) arvoinen.

Nämä tunnit olivat tarkoitettu naisille VAIN HEITÄ ITSEÄÄN VARTEN sellainen ajankäyttö ja ajattelutapa oli tuolloin jotain aivan uutta.

Nykyään, ehkä yli 20 vuotta myöhemmin, näyttää siltä, että useimmat meista jo syntyvät hyvällä tyylitajulla, alitajuisesti ymmärtävät, mitä ilmassa on, tai löytävät tarvitsemansa tiedot ympärillään olevasta maailmasta.

Etikettikurssin pitäjä Viivi Irs: 1980-luvun jälkipuoliskolla virolaisilla oli yhä enemmän mahdollisuuksia kommunikoida länsimaiden kanssa. Oli työ- ja vapaa-ajanmatkoja, ja oli myös yhteyksiä kaukaisiin sukulaisiin.

Yhteydenpidossa jouduttiin ennennäkemättömiin tilanteisiin. Tämä johti haluun oppia lisää avoimen maailman hyvistä tavoista (joita aloimme nopeasti kutsua etiketiksi). Mati Lukasin ja Tiina Tšatšuan diplomaattikoululle kirjoitetun kirjan "Protokolla ja etiketti" julkaisu oli vielä tulevaisuudessa. Tarton kulttuuriyliopiston perustaminen tarjosi mahdollisuuksia. Miksi hyväksyin Maire Breeden tarjouksen?

Syynä oli henkilökohtainen kokemus siitä, mitä ajateltiin maanmiestemme käyttäytymistaidoista esimerkiksi Suomessa. Kun olin ensimmäistä kertaa Helsingissä, kuuntelin punastuen, mitä paikallinen opas piti tarpeellisena kertoa meille ennen syömistä buffet-ravintolassa. Ohje oli seuraava: "Nyt mennään ravintolaan, jossa paikan päällä saatte syödä niin paljon kuin haluatte, mutta mitään ei saa ottaa mukaan." Kerran oli yksi vieras pitänyt paneroidusta kalasta sen verran, että oli laittanut sitä myös taskuunsa. Hämmentynyt opas ei halunnut tehdä suoraa huomautusta, mutta tarjosi vieraille kastikekannua, suositellen sen käyttämistä valitun ruoan kanssa. Tuolloin tuntemani nolostuminen ei unohtunut. Suostuin järjestämään kurssin.

Täydensimme ohjelmaa yhteistyössä osallistujien kanssa jo esiin tulleiden kysymysten perusteella. Opimme käyttäytymään täyden palvelun banketissa, seisovassa pöydässä ja buffetissa.

Pääasiassa valokuvien avulla tutustuimme eri maiden kattaustapoihin.

Oli hauskaa tehdä "kuivaharjoittelua" tyhjillä astioilla, ymmärtääksemme roolimme kommunikoinnissa tarjoilijan kanssa.

Testasimme myös tarjoiluvälineita ja harjoittelimme taitoa pitää vasemmassa kädessä samanaikaisesti vähintään kahta astiaa. Meillä

ei vielä ollutkaan kaikkia tarjoiluvälineitä ja -astioita. Saimme niistä jonkinlaisen käsityksen Helsingin messujen luetteloiden avulla.

Vähemmän tunnetut olivat

merenelävien ja juustojen syömiseksi ja tarjoiluksi tarkoitetut välineet.

Osallistujat kertoivat omista epäonnistumisistaan, jotka olivat joskus olleet vain hauskoja pikkuseikkoja, mutta joskus jopa tragikoomisia tilanteita, joita kertojat todennäköisesti muistivat pitkään. Muistan yhden nuorten tyttöjen kertoman tarinan.

Kulttuurimatkalla Saksassa vietetyn pitkän päivän päätteeksi mentiin isäntänä toimineen naisen kanssa ravintolaan. Löytäessään pöydältä nätit sitruunaviipaleilla koristetut vesimaljat, he joivat ne ilomielin tyhjiksi. Isännöivän naisen hämmennys jäi heiltä huomaamatta, koska lyhyen viiveen jälkeen myös hän joi vetensä samalla tavoin.

Myöhemmin, tarkkailemalla asiakkaiden käyttäytymistä viereisissä pöydissä, tytöt huomasivat, että he olivat juoneet sormien huuhteluvettä ja että isäntänä toiminut rouva oli yrittänyt pelastaa heidät nolostumisesta tekemällä saman.

Ajassa taaksepäin ajatellen jotkut asiat vaikuttavat vähemmän tärkeiltä, tänään olemme sopeutuneet paljon, jotkut tavat ovat muuttuneet ja uusia käytäntöjä on syntynyt. Tuolloin annettu kultainen neuvo on kuitenkin edelleen voimassa: jos et tiedä miten toimia, älä toimi, vaan odota ja katso, mitä tekevät ne, jotka tietävät.

Koulutuksen pääsuunnat alkoivat muodostua. Pienet ryhmät -opintopiirit - jatkoivat ja alkoivat työskennellä seuraavilla aiheilla: kaunokirjoitus, maalaus, kukka-asetelmat, tekstiilimaalaus, käsityöt, kielet, kirjansidonta ja kirjojen korjaus, kansanperinne.

Samana vuonna aloitettiin nahkatyökurssit.

Kersti Kohtla: 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa kaupoissa ei ollut juuri mitään ostettavaa ja ihmiset alkoivat itse tuottaa yhtä sun toista.

Nahkaesineet menivät kuin kuumille kiville. Onneksi ostajat eivät tienneet mistä jätteistä ne olivat valmistettu. Neuvostoliiton aikana ilmaisia jätteitä lojui paljon ja fiksummat tarttuivat tilaisuuteen.

Mieleen tulee yksi tarina siitä, miten joku löysi metsästä kuormallisen varoituskolmion muotoisia tekonahkapusseja. He olivat siellä, koska suunnitelma oli täytettävä, mutta kulutus oli vähäisempää. Sitten jossakin vaiheessa pussit poistettiin varastosta ja ne päätyivät metsään. Tämä löytäjä leikkasi pussit keskeltä kahtia, sai kaksi pussia, kiinnitti olkahihnat ja pani myyntiin. Itse asiassa näiden varoituskolmiopussien väri oli erittäin kaunista ja kirkasta.

Olin valmistunut taidekoulusta nahkatyön alalla. Koulukaveri Piret Tegova kutsui minut mukaan, kulttuuriyliopistossa olisi kotikulttuurin kurssi. Siellä on käsityötunteja. He olivat miettineet myös nahkatöiden opetusta. Oppitunti pidettiin Nõukogude (Aleksandri) kadun päiväkodissa. Onneksi olin tuolloin sellainen laihempi tyttönen. joten mahduin hienosti pulpettiin, mutta joillakin muodokkaammilla naisilla oli vaikeuksia nousta penkistä, koska olihan koko sisustus päiväkotilapsien mitoissa.

Menin opettamaan, jätin kotiin pullon rintamaitoa (poikani oli juuri tullut kuukauden ikäiseksi) ja otin naisia varten mukaan ruissihtijauhosta keitetyn liisterin. Daaminlaukussani oli tietysti myös lukuisia veitsiä, muovausvälineitä, vasaroita jne. Kaikki tarvittava oli aina laukussa mukana. Kerran kun palasin kotiin, lauma isoja kulkukoiria ryntäsi minua kohti (muistattehan, kuinka paljon niitä juoksi silloin ympäri!). Olin tosiaan iloinen, että laukustani

Osallistujat nahkataiteen kurssilla Treffner-koulussa ohjaaja Kersti Kohtlan ja johtaja Maire Breeden kanssa.

löytyi niitä varten sekä ruokaa (liisteri) että aseita! Onneksi ne eivät kiinnostuneet minusta.

Koska lyhyt johdantokurssi sujui melko hienosti, keskustelimme Mairen kanssa, että voisimme järjestää pidemmän, vain nahkatyön kurssin. Kevätkaudeksi ilmoitettiin sitten nahkatyökurssista. Jospa olisin tiennyt, että lopulta tulee 3 ryhmää, kussakin 15 osallistujaa, ja minullahan oli vielä lisäksi pieni vauva kotona...

Tämän jälkeen tulivat jatkokurssit: kansioiden valmistus, kirjojen korjaaminen ja sitominen. Sidontakurssilta on jäänyt mieleen pari seikkaa. Nimittäin olimme teettäneet yksinkertaiset sidontakehykset luokkakäyttöön.

Mutta yksi nainen innostui ja halusi kokeilla kotona. Halusin tietää, minkä ratkaisun hän oli löytänyt. Hän oli lyönyt naulat ylhäältä alaspäin suuntautuvasti kaapiston hyllyjen väliin, kiinnittänyt niihin narut ja aina vain sitoi kirjoja. Jos joku muistaa, huonekaluja sai silloin ostaa joko erittäin hyvien yhteyksin kautta tai ammattiliiton ostoluvalla. Pelkäsin, että nyt hänen miehensä ryntää sisään ja minä saan sapiskaa - joku tyttönen opettaa täällä kaapistojen naulaamista.

Toisen tarinan kertoi Maire: yksi mieshenkilö oli sanonut: "Voi miten mielenkiintoista... Sitomisen kurssi?". Tämä mies oli tarkoitanut jotain aivan muuta, mutta minua kiinnosti vain yhden tyyppinen sitominen, kirjojen sitominen...

1993 aloitetiin musiikkikurssit: yksinlaulua opetti Evi Vanamölder, kitaransoittoa Tõnu Mina, pianotunteja ja musiikin perusteiden opetusta tarjosi Anu Russak. Musiikkikurssit ovat edelleen erittäin

suosittuja.

Yhteistyössä Avoimen koulutuksen liiton kanssa eläkeläisille

on järjestetty kursseja vuodesta 1994. Yhteensä 168 henkilöä osallistui ja kaksi pääsi matkustamaan Ruotsiin kurssien suorittamisen jälkeen.

Tämä oli ensimmäinen yhteistyö Pohjoismaiden aikuiskoulutuksen kanssa.

Eläkeläisten opintopiiri. Opettajana Lea Taul.

1993 Viimeinen Neuvostoliiton rajavartija lähti Virosta.

Viljannissa pidettiin ensimmäinen perinnemusiikin festivaali.

Yhdysvalloissa jalostetiin geneettisesti muunnettu tomaatti.

TSL on suomalainen sivistys- ja opintojärjestö.

Reino Lemmetyisen ”kosiomatka ”.

1994 kulttuuriyliopisto allekirjoitti yhteistyösopimuksen Turun Työväen Sivistysliiton kanssa. Näin muistelee Reino Lemmetyinen,

Turun TSL: n senaikainen johtaja:

Sain puhelun Helsingistä, työtoveriltani Henrik Wulffilta, joka kysyi: "Onko sinulla, Reiska, passi kunnossa ja haluatko mennä Tarttoon?" Epäröimättä vastasin, että passi on kunnossa ja olen valmis lähtemään. Olen aina ollut valmis uusiin hommiin ja haasteisiin. Vielä kaksi lippua varattiin ihmisille, jotka voisin kutsua mukaan ja jotka olisivat voineet olla hyödyllisiä. Pyysin mukaani silloisen Turun Päivälehden päätoimittaja Antti Vuorenrinteen ja Varsinais-Suomen Liiton Viro-asiantuntija Raimo Korhosen.

1994 Bill Clinton teki ensimmäisenä Yhdysvaltain presidenttinä vierailun Baltian maihin.

Estonia-lautta upposi Itämerellä.

Reino Lemmetyisen kutsumanimi on Reiska.

Olen käyttänyt myöhemmin tästä matkasta nimitystä ”kosiomatka”. Ehdotin Mairelle yhteistyötä TSL:n Turun keskuksen kanssa. Maire myöntyi "kosintaan" ja siitä alkoi pitkäaikainen yhteistyömme, joka jatkuu tähän päivään asti.

A

ika kului. Jotkut seikat tuntuvat nyt oudoilta ja huvittavalta, mutta ihmisten into ja toiminnanhalu olivat kadehdittavia.

Kulttuuri-yliopisto oli toiminut jo kuusi vuotta. Uusia ideoita ja teemoja etsittiin yhä. Lukuvuonna 1993/1994 aloitettiin vaatteiden leikkuun kurssilla.

Kurssin opettaja Emilly Ruul muistelee: 1990-luvun alussa työskentelin vaatteiden leikkaajana tavaratalossa. Se oli vaikeaa aikaa. Ruokakaupasta ostettiin neljännesosa leivästä, koska ihmisillä ei ollut rahaa... Haluttiin oppia taitoja valmistaa asioita itse ja elää säästeliäästi. Palkat olivat hyvin alhaiset. Vaatteita ostettiin kirppikselta tai muokattiin vanhoja käyttökelpoisiksi. Niin minut siis kutsuttiin opettamaan kansalaisopistoon. Maanantaina sovimme asiasta, ja keskiviikkona odotti jo kaksi ryhmää, 20 henkilöä kussakin.

Emilly Ruul, yrittäjä.

räätäli

ja

Vaatteiden leikkauskurssi Treffner-koulussa, hameen laskostaminen.

En ollut koulutettu opettaja. Käytännön kokemusta oli runsaasti ja olin opiskellut vaatteiden leikkaajaksi, mutta salissa oli opettajia ja lääkäreitä, joten yritähän selittää sanoilla, mitä teet käsilläsi.

Tunnit pidettiin Treffnerin lukion 2. kerroksessa, fysiikan luokassa.

Mitä työvälineitä minulla siellä oli? Taulu, liitu, sieni, pulpetit ja luokka täynnä innokkaita oppilaita. Vaatteita piti kokeilla muiden edessä, sovituskoppeja ei ollut. Jokaisella oli mukanaan oma paperirulla. Toisinaan raahasin paikalle myös ompelukoneen, jotta voisin näyttää edes jotain. Halusin opettaa kaikille oppilailleni

sisätaskun tekemisen. Koska ryhmä oli iso, tein sen useita kertoja, jotta kaikki saivat asian selväksi. Eräänä päivänä tulin portaita ylös.

Kuulen puhuvan

jonkun äänekkäästi:

se leikattu paitamekko ei sovi, tämä on joku valeopettaja. Tuttava ompelija oli polkenut työmme maanrakoon. Kuuntelin puheen loppuun, menin luokkaan ja pyysin selitystä. Kyse oli siitä, että kaikki leikkausviivat oli siirrettävä toiselle puolelle - kotona lattialla tai ruokapöydällä. Tuo nainen ei ollut viivoja siirtänyt. Kiinnitin hänen mekonsa nuppineuloilla ja laitoin sen luokan edessä hänelle myös päälleen. Kukaan ei sen jälkeen enää provosoinut. Mutta sydämessäni kyllä vapisin ...

Koska työkaluja ei ollut ja ryhmät olivat hyvin suuria, oli joskus vaikea mennä kouluttamaan työn jälkeen. Mutta sitten ilopillerini alkoivat saapua luokkaan: ”Voi, katso mitä sain aikaan!"," Tein taskuni ihan itse!“ Huoneen täyttämä energia oli niin kuplivaa, että myöhemmin kotona ei tullut unta. Kurssiryhmä ei halunnut hajota, joten teimme vielä myös verhot, gobeliinikoruja jne.

Nykyään ihmiset tulevat opiskelemaan muista syistä, mutta asian ydin on sama - etsitään tasapainoa. Jos istut aamusta iltaan toimistossa, pitää purkaa energiaa illalla - esimerkiksi kuntoilla tai tehdä käsitöitä.

Vuonna 1995 tapahtui perusteellinen muutos.

Maire Breede: Tähän asti kurssit pidettiin yliopiston auditorioissa, päiväkodeissa, kouluissa, kaupunginkirjastossa, ylioppilastalossa. Kello viideltä alkoi jokailtainen matka kurssipaikasta toiseen - johonkin oli tuotava piirtoheitin, toinen tarvitsi diaprojektorin, joku odotti opetusaineistoja, joskus piti kerätä lukukausimaksuja, avata tai lukita ovia jne. Järjestäjät lähtivät iltaisin kotoa, valkoinen liina toisessa ja projektori toisessa kainalossaan.

1995 Viron asukaiden, jotka eivät olleet Viron kansalaisia, oli haettava oleskelulupaa.

Nyt kaikki opetus alkoi olla vain Treffnerin koulussa. Aamulla täällä opiskelivat lapset, illalla tänne tulivat aikuiset ja muuttivat luokat studioiksi. Jossain maalattiin kankaalla, jossain tekstiileillä, valmistettiin kenkiä, korjattiin kirjoja, opeteltiin kukka-asetelmia ja kaunokirjoitusta, tanssittiin, harrastettiin aerobikkia ja nahkatöitä, ommeltiin. Täällä lauloi kaksi kuoroa. Siten H. Treffnerin lukiosta tuli koulutuksen ja kulttuurin keskus. Lapsillakaan ei aina ollut helppoa - aamulla pulpettiin istuessa kävi joskus ilmi, että paikka on siirtynyt toiselle riville tai pöydässä on väritahroja tai vihkot olivat siirtyneet toiseen laatikkoon. Opettajamme tekivät parhaansa luodakseen tavallisessa luokassa aikuisille sopivan ilmapiirin.

Vuonna 1995 järjestettiin myös ensimmäinen maalauskurssi.

Kuvataiteilija Aime Asi muistelee: Muutama vuosi sitten Mati Vaitmaa kutsui minut pariksi viikoksi kaunokirjoituskurssin sijaisopettajaksi. Viikoista tuli kuukausia ja vuosia, eikä Mati palannutkaan takaisin. Kun olin kolmen vuoden ajan opettanut kaunokirjoitusta taiteilijan työn ohella Tarton Kaubamajassa, tajusin, että opiskelijat halusivat alkaa suunnitella kirjoitusta ja taustoja. Neuvottelimme ja päätimme avata amatööritaiteilijoiden maalausryhmän Sõbra-kadun opetusluokassa.

Meillä ei ollut aavistustakaan, kuinka monta ihmistä saattaisi olla kiinnostunut. Juoksin työpäivän jälkeen paikalle enkä ymmärtänyt, mistä kyse – koko piha ja portaat olivat täynnä väkeä. Heitä oli noin satakunta henkeä. Maire nauroi ja sanoi: “Tee nyt heidän kanssaan mitä haluat. “ Se oli keväällä, juuri ennen kesää. Tutkin opiskelijoiden kiinnostusta ja taustaa, ja jo ennen syksyä tapasimme Tarton linja-autoasemalla matkustaaksemme tunnin bussilla Tõravereen, joen varrelle piirtämään. Oli noin 30 kiinnostunutta.

Jaoin paperit ja pastellit, jotkut saivat kuvan heti valmiiksi.

Kaunokirjoituksen eli kalligrafian tunti Treffner - koulussa.

Vuosi 1996 oli myös merkittävä monin tavoin. Kulttuuriyliopiston rinnalla aloitti toimintansa myös kulttuuriyliopiston yhdistys, joka kuului Avoimen koulutuksen liittoon (Avatud Hariduse Liit, AHL).

Yhteistyössä AHL:n kanssa ensimmäinen ulkomainen raha, PHARE:n demokratiahanke, saapui Tarttoon. Toisaalta lisättiin yhä uusia kursseja (liikunta ja tanssi, gospel-kuoro, andragogiikka, nahkatyö, englanti). Kuinka aloitettiin englannin opetus?

1996 Viron tasavallan kulttuuriministeriö perustettiin uudelleen.

Ensimmäistä kertaa tietokone voittaa shakissa maailmanmestarin G.Kasparovin.

Englannin opettaja Meeli Tonka kuuntelee Ain Raalin puhetta kasveista.

Meeli Tonka: Alku oli erittäin mielenkiintoinen. Maire (Breede) tuli kurssilleni Maaseudun kehittämisen instituutissa. Hän vaikutti erittäin asialliselta ja ehdotti, että tulisin kansalaisopistoon opettamaan englantia. Kieliä siellä ei ollut toistaiseksi opetettu. Olin hieman peloissani ja epäröivä, koska se tuntui hypyltä tuntemattomaan.

Maire jatkoi soittamista ja houkuttelemista. Lopulta suostuin kokeilemaan.

Olosuhteet olivat surkeita. Meillä oli pieni huone yhdessä Treffner-koulun siivessä. Sisäänpääsy oli talon sivulta. Se oli sekä toimisto että luokkahuone. Täysin pelkkä koppi nykyaikaisessa mielessä. Käytin tätä huonetta kahdesti viikossa. Ovi oli todella vaikea sulkea. En usein pystynyt sitä lukitsemaan. Soitin sitten Mairelle, joka lähetti poikansa pyörällä avuksi. Maire itse siivosi, pesi lattiat. Yläkerrassa oli joku palloiluhalli, josta kuului jatkuvasti mätkähdyksiä. Oppikirja oli vain minulla ja teimme siitä sitten kopioita. Minulla oli magnetofoni, kotona kelasin nauhan oikeaan kohtaan. Joskus kone rypisti ja toisinaan repi sen.

Olosuhteet olivat vaikeita, mutta ihmiset olivat ihania. Kurssin osallistujat olivat todella avoimia ja sydämellisiä. Nykyään kurssi vain päättyy, mutta silloin se päätettiin isolla juhlalla.

Syntymäpäivinä laulettiin ja kirjoitettiin kortteja. Ihmiset jotenkin panostivat enemmän - luultavasti kotoa ulos pääseminen oli iso tapahtuma. Kerran kun meillä oli esimerkiksi ruoanlaittoaihe, yksi oppilas toi oppikirjan reseptin mukaan valmistetun omenapiiraan, toinen viinin, josta yritimme sitten valmistaa glögiä. Kaikki olivat täynnä innostusta, kaikki oli uutta ja mielenkiintoista. Yksi opiskelija sanoi: "Kotona pesisin vain astioita ja huutaisin lapsille. “ Kulttuuriyliopistossa järjestettiin tapahtumia myös opettajille.

Ne eivät olleet pelkää viihdytystä, vaan keskusteltiin myös ammatillisista aiheista. Opettajat toimivat paljon yhdessä, heitä koulutettiin. Pystyin myös osallistumaan muihin kulttuuriyliopiston kursseihin, mikä antoi uuden aihepiirin oppimisen lisäksi samalla

myös mahdollisuuden nähdä, miten kollegat työskentelevät. Tämä oli hyvä bonus. Kaipaan joskus sitä kaikkea.

Olen kurssien kehittynyt

näiden kanssa aivan

mielettömästi. Kun ryhmässä on erilaisia ihmisiä (sukupuoli, ikä, kansallisuus, sosiaalinen tausta, ammatti), he jotenkin tasapainottavat toisiaan. He puhuvat työstään, joten minäkin opin paljon maailmasta. Hauskinta on työskennellä vasta-alkajien kanssa, koska silloin kehitys on valtava, vaikka prosessi viekiin paljon energiaa. Jos ihmiset tulevat opiskelemaan kanssasi useita vuosia, se on suuri tunnustus opettajalle. Toivotan opettajille kärsivällisyyttä ja viisaita opiskelijoita, jotka ovat valmiita ottamaan vastaan. Innostus on tärkeintä. Verkko-oppiminen soveltuu vain tietyille opiskelijoille. Paikalla oleminen auttaa olemaan mukana, olla samassa vireessä.

Kai Valtna muistelee liikuntaryhmän toimintaa: 1990-luvulla, kun Tarton kulttuuriyliopistossa toimi voimisteluryhmä, liikuntamaailma oli paljon vähemmän säänneltyä kuin nyt. MyFitness oli edelleen tulevaisuutta ja samoin Tähtveren tanssikeskus, tanssin ja urheilun välillä ei tehty tarkkaa eroa.

Kulttuuriyliopiston ryhmä täytti tuolloisen aukon. Tavoitteena oli fyysinen harjoittelu ja liikunta erilaisten tanssityylien avulla.

Muistan nykytanssiin, steppaukseen, itämaiseen ja jazz-tanssiin perustuvat oppitunnit. Ammattitaidon puutteet korvattiin ilmeisesti innostuneella ignoranssilla ja vähäisellä itsekritiikillä. Kaikesta huolimatta ilo oli läsnä joka tunti. Tunnit pidettiin sunnuntaiaamuna Tarton yliopiston stadionin rakennuksen toisen kerroksen kuntosalilla. Ihailen edelleen naisten innostusta käyttää lepopäivien aamut tanssitunneille. Jälkikäteen katsoen se oli hienoa aikaa ja kiitän kaikkia osallistujia. Maailma oli hieman idealistisempi ja naiivimpi, ja me itse olimme nuorempia ja kauniimpia.

Tanssinopettaja Kai Valtna kansalaisopiston 10. syntymäpäivänä Tarton yliopiston historiamuseon valkoisessa salissa.

Vuonna 1996 aloitetuista silkkimaalauskursseista tuli poikkeuksellisen suosittuja. Opettajana oli taiteilija Imbi Kruuv:

heti

Tekstiilimaalauskurssin oli välitettävä tiedot ja taidot, jotka olin taiteilijana oppinut, soveltaaksen niitä ARS:ssa tai tehtaassa. Yritin niitä välittää täydessä uskossa, että ihmiset voisivat itse alkaa valmistaa kauniita esineitä. Samalla ammattilaisena tiesin, että heidän taitonsa eivät vielä pysy perässä. Siksi se oli haaste.

Imbi Kruuv on tekstiilitaiteilija ja luennoitsija Tarton taidekoulussa ja Tarton taidekorkeakoulussa.

„Taideyhdistys ARS kokosi kattojärjestönä Neuvosto-Virossa yhteen lähes kaikkien luovien alojen taiteilijoita, tarjoten heille vakaata työtä ja tuotosmahdollisuutta.“ (Äripäev-lehti, 2013)

Jokainen kurssi oli kuin show. Ihan kirjaimellisesti. Jokainen kurssi alkoi niin, että Maire ja Lauri tulivat kotiini ja pakkasivat mukaan kynttilät, maalauskehykset, vesikupit ja muut tarvittavat jutut. He olivat kuin kuljetustyöntekijöitä ja lavamestareita. Tilat oli aina mukautettava kurssille. Maire, Lauri ja heidän poikansa tyhjensivät huoneen huonekaluista, sitten pesimme lattian, laitoimme telineet ja kehykset paikoilleen. Onneksi sähkölaitteiden käyttöä koskevat vaatimukset eivät olleet kovin tiukkoja. Otettiin käyttöön vanhat, aikansa elänyt sähkölevyt, joiden töpseli työnnettiin rähjäiseen pistorasiaan. Johdot olivat usein nuhruiset, vanhat ja vaaralliset. Ihmiset toivat itse mukaan hiustenkuivaajat, sanomalehdet, silitysraudat. Kukaan ei tullut tekemään ns näytetilkkua. Kaikki halusivat valmiin esineen, tuloksen. Kurssin jälkeen kaikki palasi samaa reittiä takaisin - kuin elokuva nurinpäin.

Treffner-koulu oli äärettömän ystävällinen. Oli myös hauskoja hetkiä. Meillä oli monipäiväinen kurssi ja koulussa taas alumnikokous. Tilaa näytti riittävän kaikille. Työt jäivät yöksi luokkahuoneeseen, ovi oli lukittu. Seuraavana aamuna tulimme aikaisemmin. Avasimme oven ja mitä näimme? Juhlaväki näytti olevan juuri lähtenyt. Juhlan tuoksahdus leijui luokassa ja silkkihuivien suunnittelua oli jatkettu kuvioilla ja kirjeillä.

Kerran olimme vähällä sytyttää tulipalon. Parafiini sulatetaan vesihauteessa. Vesi haihtuu ja sitä on lisättävä jatkuvasti. Ryhmä oli iso eikä kukaan huomannut, että vesi loppui. Liekit leimahtivat.

Imbi Kruuvin johtama silkkimaalauskurssi Treffner - koulussa.

Nykyään tällaisia riskialttiita asioita ei tehdä edes taidekorkeakoulussa.

Lisäksi savuhälyttimet alkaisivat huutaa heti.

Maire piti huolta opettajistaan ja järjesti heille ajoittain kursseja.

Kerran valitsimme ruoanlaittokurssin. Se tapahtui Barclay-hotellin keittiömestarin kotona. Hänen omistautumisensa oli vaikuttavaa!

Muistan, että kun valmistimme kalaruokaa, hänellä oli koko kylpyhuone tuorekelmulla päällystetty, koska kaloja oli paljon ja ne piti tietysti perata. Tuolloin ihmisillä oli valtava innostus, vaikka jokapäiväinen elämä vaati paljon enemmän vaivaa ja huomiota.

Milvi Soop (s. 1937) on yksi ensimmäisistä opiskelijoista.

Annamme puheenvuoron myös yhdelle pitkän linjan opiskelijalle.

Milvi Soop muistelee:

Igor Mang on astrologi.

Feng shui on muinainen kiinalainen ympäristöoppi, jonka tarkoituksena on saavuttaa harmonia ympäristön kanssa.

Elämä oli hyvin erilaista 30 vuotta sitten. Kansalaisopisto tarjosi jotain täysin ennennäkemätöntä ja erikoista. Muistan, että Maire Breede kirjasi nimet ensimmäisellä kerralla ja jono oli hyvin pitkä. Jo ensivaikutelma oli erittäin hyvä. Täysin uusi maailma avautui minulle. Silloinhan ei ollut niin paljon kirjoja eikä Internetiä.

Yksi ensimmäisistä luennoista käsitteli hyvää ja pahaa. Se sai minut ajattelemaan, että annat viholliselle sormen, hän tarttuu käteesi ja oletkin yli laidan. Vuonna 1992 menin kuuntelemaan Igor Mangia. Hän puhui hyvin värikkäästi tähdistöistä. Maire Breede alusti luennon. Hän oli nuori, kaunis ja tyylikäs. Muistan, että joku yleisön joukosta pyysi Mangia luonnehtimaan myös Maire Breedea.

Muistan, että Mang sanoi: "Pystytte mihin vain, johon vain ryhdytte!" Ja luultavasti niin se onkin ollut...

Tämä on muistutus johtajan roolin tärkeydestä. Keväällä Mang järjesti myös sellaisen tenttimäisen jutun. Sen jälkeen saimme todistukset.

Kansalaisopisto opettaa kansaa, ja tämä on erittäin tärkeä tehtävä. Näkö- ja tuttavapiirini ovat laajentuneet merkittävästi. Olen täällä opiskellut myös englantia, sisustussuunnittelua, fengshuita, osallistunut tietokone- sekä puutarhanhoitokursseille ja opiskellut "Viisi tiibetiläistä riittiä".

Muodolliset luennot ovat väsyttäviä. Täällä opettajat ovat vilpittömiä, hyvin miellyttäviä ihmisiä. Tuntuu siltä, että he ovat lähellä minua. He ovat kiinnostuneita kuuntelijoista, emotionaalisia, värikkäitä. Se luo mielihyvää, nautintoa.

Muistan edelleen tietokonekurssin, koska olin ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa olin ryhmän heikoin. Sen piti olla aloittelijoiden kurssi, enkä ollut edes nähnyt hiirtä, mutta tuntui, että muut tietävät jo kaiken. Minua nolotti, mutta opettaja oli niin ystävällinen ja kärsivällinen. Tapasin hänet muutama vuosi myöhemmin Pangodissa, kalaravintolassa. Hän tervehti minua hymyillen ... Kunpa opettajat kohtelisivat myös lapsia niin kiltisti!

Myös niitä, jotka eivät osaa. Olen edelleen kiitollinen siitä, että minulla oli tällainen opettaja. Jos edes kerran olisi sanottu: „Kuinka

ette ymmärrä olisin lähtenyt.

...?“,

Fengshui -kurssi oli jännittävä, koska näkymätön maailma tehtiin näkyväksi. Se on aina kiehtonut minua. Siellä mainittiin syvällinen totuus, joka pätee myös muualla - ihmisen on pysyttävä virtauksessa, hän ei saa seisoa paikallaan. Et saa surra ja huutaa, et saa antaa periksi, sinun on kestettävä. Monet vanhukset hyödyntävät lapsiaan, sanovat: "Lasten on autettava minua!" Itse asiassa he voisivat itse tehdä paljon enemmän, mutta he eivät vain vaivaudu.

Isoäitini oli 95-vuotias, kun hän sanoi, ettei hän istuta niin monta perunaa tänä vuonna, koska ei jaksa. Tärkeintä on edetä elämässä.

Vanha roju on hävitettävä, eikä muistoihin saa juuttua.

Etsin elämässä kokemuksia. Päästän ne sisälleni. Ei ole mitään järkeä noin vaan niellä tietoa, se valuu hukkaan. Vastaus kysymykseen, mitä on opittava: on opittava tuntemaan itseään.

Sinun on tiedettävä vahvuutesi ja heikkoutesi, sinun on uskallettava sanoa "ei".

Tämä ystävällinen opettaja oli Kadi Tamm.

Hän edelleenkin opettaa tietokoneasioita myös vuonna 2017.

Kerran tapahtui näin... ●●● Oli vuosi 1988. Ns. Marksun talossa oli Lydia Pärnin luento. Luennoitsija ja yleisö innostuivat aiheesta niin kovasti, että kello oli jo 22, kun luento lopulta päättyi. Talon etuovi oli jo kaikessa rauhassa lukittu. Ei auttanut muu kuin ikkunassa keikkuen huutaa satunnaisille ohikulkijoille: "Olkaa kiltti ja menkää yliopiston päärakennukseen hakemaan vartija! Emme pääse ulos täältä!"

●●● Ihmisten välisen kommunikoinnin perusväline oli lankapuhelin. Siksi mainoksissa julkaistiin myös työntekijöiden kotipuhelinten numeroita opiskelijoiden rekisteröimiseksi. Tapahtui usein, että ihmiset soittivat myös esimerkiksi sunnuntai-iltana. Koska tätä kesti useita vuosia, työntekijät olivat jo tottuneet sanomaan kotipuhelimeen vastatessaan: "Kulttuuriyliopisto!"

●●● Ensimmäisillä kursseilla (kotikulttuuri, psykologia, taidehistoria) oli noin kaksisataa kuuntelijaa.

Kulttuuriyliopiston johtaja päivysti pyöreän auditorion ovella, jotta rekisteröimättömät vieraat eivät pääsisi sisään ilmaiseksi. Jokaisella oppijalla oli ns. kuuntelijakortti, joka oli esitettävä.

●●● Kaksi poliisia kävi maalaamassa Aime Asiin luona. Eräänä iltana he tulivat viemään töitään näyttelystä kotiin. Kun he saapuivat univormuissaan, opiskelijat muodostivat käytävälle kaksi riviä ja pysyivät hyvin hiljaa.

●●● Alkuvuosina kurssin osallistujilta kerättiin lukukausimaksut. Maire Breede livahti kotiin illan pimeydessä, laukku täynnä rahaa. Joskus Lauri tuli vastaan. Kotona oli kasa rahaa pyöreällä pöydällä - pojat tutkivat sitä eivätkä ymmärtäneet: "Miksi nämä eivät ole meidän rahaamme?"

●●● Kerran tenttijakson aikana yksi koululainen teki pommiuhkauksen Treffner-koululle. Koko koulu evakuoitiin. Lauri Breede ei päässyt taloon, koska koko koulu oli rajattu nauhoilla ja poliisi oli sen ulkopuolella. Lauri yritti selittää, että talossa on hänen vaimonsa, kulttuuriyliopiston johtaja. Yhdessä vaiheessa poliisi ilmestyi kulttuuriyliopiston huoneeseen, jossa Maire käsitteli rauhallisena papereita mitään tilanteesta tietämättä, ja kiirehti hänet ulos talosta. Onneksi pommia ei kuitenkaan ollut.

Opiskelijoiden määrä 1987-1996

Kuinka kuvata lintua?

Ensin maalaa häkki.

Siihen avoin veräjä hahmota. sitten maalaa

jotain kaunista, jotain yksinkertaista, jotain upeaa, jotain käyttökelpoista linnulle.

Sijoita taulu sen jälkeen puutarhaan, puistoon tai metsään puuta vastaan.

Mene puun taakse piiloon puhumatta, liikkumatta...

Lintu saapuu joskus nopeastikin, mutta saattaa mennä myös reilusti vuosia ennen kuin se löytää paikalle. Älä vain lannistu.

Odota.

Odota tarvittaessa vuosien ajan. Linnun tulonopeus tai -hitaus ei nimittäin liity mitenkään kuvan onnistumiseen.

Sitten kun lintu tulee, jos se ylipäänsä tulee, pidä syvintä hiljaisuutta.

Odota linnun menoa häkkiin ja sen mentyä sinne sulje veräjä hellävaraisesti siveltimellä.

Pyyhi sen jälkeen pienat pois yksi kerrallaan huolehtien siitä, ettet koske yhteenkään linnun sulkaan.

Tuota sitten kuva puusta.

Niin tehdessäsi valitse sen komein oksa linnulle.

Maalaile myös vihreitä lehtiä ja sitä, miten raikkaalta tuuli tuntuu, kuinka aurinkoiselta pöly näyttää sekä mille eläinten ääni kesän lämmössä kuulostaa.

Odotapa sen jälkeen linnun laulamispäätöstä.

Jos lintu ei laula, tarkoittaa huonoa.

Tarkoittaa huonoa taulua, mutta tarkoittaa hyvää, jos se laulaa.

Tarkoittaa sitä, että voit laittaa nimesi.

Silloin nykäiset hellästi linnulta yhden sulan ja signeeraat taulun johonkin kulmaan.

Jacques Prevert (kääntäjä Tero Ranta) Elsa Henriquezille

Kasvun aika 1997 - 2006

sienirihmasto, joka ulottuu Tarton ulkopuolelle.

Yksi koulutuspääliköistä, joka tuli töihin kansalaisopistoon vuonna 2002, Ingrid Leinus, on muistellut tätä toimintakautta seuraavasti:

Opinto-osaston johtaja Ingrid Leinus on projektimatkalla Grazissa, Itävallassa. yyde kuvata seuraavaa kehitysvaihetta Tarton kulttuuriyliopistossa / kansalaisopistossa muistuttaa yritystä kuvata lintua.

P

Syntyy satoja uusia kursseja, uusia toimintaalueita on kymmeniä. Se on kuin energiasta ja ideoista kupliva

Uusien kurssien kysyntä kasvoi vakaasti; niitä tuli yhä lisää, ja me järjestäjät melkein asuimme kansalaisopistossa. Se oli kuin elämäntapa, joskus menimme töihin klo 9 aamulla ja palasimme kotiin klo 21 illalla. Se oli jännittävää, energiaa ja tahtoa riitti, kukaan ei laskenut työaikaa. Kurssin opiskelijoiden kahvipöydässä oli tuoreita pikkupullia, ja toimistotyöntekijät usein söivätkin vain niitä. Terveys kesti, koska se oli mukavaa. Kurssit alkoivat yleensä samanaikaisesti lyhyellä aikavälillä syys- ja tammikuussa; tuolloin touhusimme juosten, itse kutsuimme sitä ensiapusairaalaksi.

Turvauduimme paljon muistiimme, hallintojärjestelmä oli vasta alkuvaiheessa. Oli myös möhläyksiä, esimerkiksi kerran aloitteleva englannin oppija lähetettiin edistyneiden ryhmään. Hän istui kärsivällisesti tunnin, mutta myöhemmin tuli ujosti valittamaan, että hänen oli ollut aika vaikea ymmärtää... Sopimukset ohjaajien kanssa tehtiin edelleen lähinnä puhelimitse, mutta Hillar Palametsalle oli lähetettävä kirje postitse, minkä jälkeen hän tuli tekemään kurssisuunnitelmaa.

Se, mitä tapahtuu kansalaisopistossa, heijastaa yhteiskunnassa tapahtuvaa - oli nopeiden muutosten aika, ihmiset näyttivät haluavan korvata vuosien pysähtyneisyyden: matkustaa, ansaita rahaa, opiskella... ja kaiken tämän yhteen menoon. Aikaa riitti kaikelle, koska halu oli niin suuri.

Siirrymme mielessämme 1990-luvun loppuun. Muistammeko, millaista elämämme oli 1990-luvulla ja millaisia olivat muutokset elämäntavoissa, ajattelussa, asenteissa ja arvoissa? Sirpsanomalehden artikkelissa “Viron kulttuurisen tietoisuuden muutos

vuosina 1990–1997 ” (R. Suni) luemme, että 1990-luvun alussa ”virolaisen kulttuurin tunnusomaisin piirre oli yhteenkuuluvuuden tunne eli Viron ns. aatteellinen kollektivismi”. 1990-luvun jälkipuoliskolla individualismi lisääntyi ja kulttuurissa tapahtui merkittäviä muutoksia: „1. Kosmopolitanisaatio - syntyi juurettoman ihmisen mentaliteetti, jolle on ominaista jatkuva pyrkimys uuteen ja parempaan; tärkeäksi tuli itsekkyydelle altis henkilökohtainen mukavuus, joka joskus jättää huomiotta muiden oikeudet ja vapaudet.

2. Postmodernin elämäntavan synty - ollaan erittäin huolestuneita muille tehdystä vaikutelmasta; käydään psykoanalyytikon luona, lasketaan kaloreita, otetaan pillereitä ja käydään kuntosalilla nostelemassa painoja (B. Pilvre, 1996).

3. Uusien alakulttuureiden synty: Internet-alakulttuuri, syrjäytymisestä johtuvat alakulttuurit (esim. huumeriippuvaiset, kodittomat), yhteiskulttuurin suvaitsevaisuuden taustalta nousevat alakulttuurit (esim. seksuaalivähemmistöjen alakulttuuri).

4. Tähtikultin muodostuminen - individualistiselle kuluttajayhteiskunnalle on ominaista samojen ihmisten hyödyntäminen, jotka asettavat itsensä näytteille joukkotiedotusvälineissä. Toisaalta he ovat ihmisiä, joita yhteiskunta käyttää viihteenä, ja toisaalta ihmisiä, jotka ovat tärkeitä mielipidejohtajia ja asiantuntijoita yhdellä tai toisella alalla."

Viron tulevaisuuden tutkimusinstituutti (K. Loogma, 1996) lisää edelliseen kuvaukseen ihmisten liikkuvuuden lisääntymisen, kokopäiväisten työpaikkojen merkityksen vähenemisen ja lyhentyneen työajan; myös edistetään terveellistä elämäntapaa ja ympäristökestävyyttä.

Joten näyttää siltä, että virolaiset ovat yhtäkkiä individualistisempia, he ovat yhä kiinnostuneempia henkilökohtaisesta vaikutelmasta ja terveellisistä elämäntavoista, eksootiikasta ja viihteestä. Heillä on enemmän vapaa-aikaa, jota monet käyttävät itsensä kehittämiseen. Aika jättää jälkensä myös oppimistottumuksiin ja kiinnostuksen kohteisiin.

George Ellery Hale (18681938) oli yhdysvaltalainen tähtitieteilijä.

Thomas J. Bopp (s. 1949) on amatööritähtitieteilijä ja HaleBopp-komeetan toinen löytäjä.

Vuosi 1997 oli monin tavoin merkittävä vuosi kulttuuriyliopiston elämässä. Löydettiin täysin uusia suuntia.

Maire ja Lauri Breedellä syntyi idea luoda kuoro, joka esittäisi musiikkia aivan toisin kuin tähän mennessä oli ollut tapana. Jatkuva isänmaallisuus oli jo alkanut muuttua jonkin verran yksitoikkoiseksi.

Tammikuussa 1997 kutsuttiin yhteen ihmisiä, jotka pitivät mustan mantereen musiikista - spirituaaleista. Samaan aikaan Viron yli lensi Hale-Boppin komeetta, joka on nimetty kahden tutkijan mukaan. Se näytti olevan sopiva nimi myös kulttuuriyliopiston kuorolle. Näin syntyi HaleBopp Singers. Ensimmäinen konsertti pidettiin Tarton yliopiston humanistisessa kirjastossa, keväällä kiertelimme Virossa ja syksyllä kuoro esiintyi jo kulttuuriyliopiston 10. syntymäpäivän juhlassa.

HaleBoppin johtaja (1997–2014) Lauri Breede: Se oli mielenkiintoista aikaa. Olen aina pitänyt gospel-, jazz- ja popmusiikista. Yksi ensikosketuksistani tällaiseen musiikkiin oli vuosina 1973–1977, kun lauloin mieskuorossa Gaudeamus. Kuoron ohjelmistoon kuului pari spirituaalia (Deep River ja Nobody Knows).

Kuoron johtajaksi tuli pian Lennart Jõela, joka toi mukaan hauskoja serenadikappaleita. Kuoron rinnalle perustettiin Vehverments-yhtye.

Tämä musiikki teki minuun syvän vaikutuksen. Myöhemmin, kun minusta tuli mieskuoron Gaudeamus johtaja, käytin näitä teoksia uudelleen. Ystävyyssuhteet Tikkurilan laulajien kanssa Suomessa veivät meidät kerran konserttimatkalle Saksaan. Siellä lauloimme paljon spirituaaleja ja kevyempää kuoromusiikkia, ja syntyi idea aloittaa sama asia Tartossa. Ilmoitimme perustavansa uuden kuoron.

Laulajia tuli todella paljon. Kaikki olivat kiinnostuneita eksoottisesta sanasta "spirituaali" - se näytti tarkoittavan vapautta. Nuoret ja aktiiviset jäsenet kutsuivat yhä enemmän laulajia mukaan.

Ensimmäinen konsertti pidettiin jo parin kuukauden päästä.

Ohjelman rikastuttamiseksi kutsuin mukaan H. Eller -musiikkikoulun kitaransoiton opettajan Kuldar Kudun ja valmistuvan

HaleBopp Singes, säestäjänä Ahti Bachblum, johtaja Lauri Breede. pianistin Ahti Bachblumin. Molemmat ovat erittäin lahjakkaita muusikkoja.

Konserttipaikaksi valitsimme vaatimattomasti yliopiston Tuubikumin (entisen yliopistokirkon) ylimmän kerroksen. Siellä oli kirjasto. Pianoa ei ollut ja sen meille lainasi Kaido Otsing,

1. Koit Soasepp. 2. HaleBopp Singers ETV: n Laululahing ohjelmassa (2005).

3.Liikkuminen harjoituksessa yliäänenopeudella. 4. Kadonneen äänen etsiminen Manilaidsaarella kuoroleirillä.

.

54

Tarton 1. lasten musiikkikoulun johtaja. Se oli myös ensimmäinen kontaktini digitaalipianoon. Konsertti pidettiin kirjahyllyjen välissä, yleisö seisoi ja istui lattialla, koska tuoleja oli vähän. Musiikin lisäksi Kuldar ja Ahti kertoivat tarinoita. Siitä tuli erittäin miellyttävä ja rento ilta.

Konsertin jälkeen menimme Krooks-kapakkaan, jossa lauloimme sulkemiseen saakka. Laahasin myös Ahtille pianon sinne. Kaikki syntyi ja kehittyi puhtaasta innostuksesta, kuoromaksuja ei ollut ja myös esitykset olivat ilmaisia. Etsin ohjelmistoa kaikkialta, mistä vain sain. Esimerkiksi eräs hyvä kollegani majoitti minua kuoromatkalla Norjaan ja sain tutkia hänen musiikkikokoelmiaan useita päiviä ja öitä. Se oli mahtavaa ja sain sieltä paljon nuotteja. Sana kuorosta levisi kulovalkean tavoin. Toista sellaista kuoroa silloin ei ollutkaan. Reet Linna kutsui meidät aamutelevisioon esiintymään. Tätä varten teimme Villu Laiapean avulla ensimmäisen äänityksemme. Saimme esityksestä pienen palkkion, josta ostimme äänilaitteita. Kirjoitin myös Tarton kaupunkille pyynnön tukea meitä pianon ostamisessa - 17 000 kruunua. Saimme sen.

On vielä yksi jakso, josta haluan kirjoittaa. Vuosi 2008. Tämä vuosi oli melko kiireinen: Heikki Sarmanton jazzooppera Pärnun sinfoniaorkesterin kanssa (kapellimestari Rauno Tikkanen), kamarikuorokilpailu ja Laululahing-kisa. Jossain vaiheessa työ kävi jo hieman rutiinimaiseksi ja Laura Breede järjesti kuorolle osallistumisesen Laululahing-kisaan. En tiennyt siitä mitään. Sen kuuluikin olla yllätys. Teimme vaaditun äänityksen, mutta en oikeastaan odottanut, että meidät valitaan mukaan. Yhtäkkiä harjoituksiimme ilmestyivät kamerat. Harjoitimme juuri kappaletta kamarikuorokilpailua varten. Maire tiesi asiasta enemmän ja suostutteli minut pukemaan päälle uudemman villapaidan.

Niin se laulutaistelu käynnistyi. Emme tienneet, mistä oikeastaan on kyse. Onneksi emme olleet ensimmäisiä ja saimme siksi edelliset ohjelmat katsottua. Kun lopulta tuli meidän

Krooks on pubi Tartossa. Se avattiin marraskuussa 1996.

Jaanus Randma on tanssinopettaja ja Tarbatu -tanssiryhmän johtaja.

vuoromme, aika oli niin kiireistä, että päätyöni Eller-koulussa jäi melko taka-alalle. Tapahtui niin, että ensimmäisen ohjelman jälkeen jatkoimme semifinaaliin, joka oli vain viikkoa myöhemmin. Uusi kappale oli opittava. Laulun sovitus oli muutettava, "tuunattava" kuoromme mukaan. Halusimme siitä sähäkän version. Tarvittiin myös liikkeitä. En alkanut tehdä sitä itse, vain pyysin apuun Jaanuksen, naapurini Tõraveressa. Kuorossa oli aina valtava kiista joistakin liikkumiskoreografioistani - tarvitsin ammattilaisen.

Jaanus oli ammattilainen eikä antanut kenenkään purnata. Minä huolehdin sitten musiikista ja Jaanus liikunnasta. TV-ohjelmassa olivat ns. päivän tehtävät. Kuorolle annettiin kappale - opettele ulkoa ja sovita liikkuminen. Aikaa annettiin pari tuntia ja sitten alkoivatkin heti harjoitukset bändillä, äänellä ja valoilla. Painoimme hurjasti tekstejä muistiin.

Jokaisessa ohjelmassa oli kolme joukkuetta, joista yksi pääsi jatkoon. Kolmas jakso oli yllätysesittäjän kanssa - kappale oli tunnistettava ja laulettava välittömästi mukaan. Tuomaristo antoi heti palautetta, myös kielteistä, vaikka sen piti olla viihdeohjelma. Me kylläkään emme pitäneet sitä viihteenä. Ponnistelimme täysillä. Kun taas pääsimme jatkoon, se tuntui melko kamalalta. Tämä tarkoitti jo sitä, että juoksimme voittoon. Kuoron harjoituksia pidettiin tänä aikana joka ilta. Myös laulajien perheet kärsivät. Muutaman kuukauden aikana todellakin kaikki illat täytettiin kuoroharjoituksilla. Laihduin, puku roikkui päälläni. Minulla on siitä ajasta tallella yksi vyö, jossa on reikä, jota en ole enää koskaan saavuttanut. Olen kyllä jonkin verran dietillä, mutten laihdu ja tämä vyöreikä on saavuttamaton tavoite.

Finaaliksi valmisteltu kappale, Hele ja Kaja Kõlarin "Mina ise" onnistui mahtavasti. Kuoro tanssi ja lauloi. Tunteet ja hienosäädöt olivat täydellisiä. Mutta arvalla saimme huonon kappaleen. Ideat yhtäkkiä loppuivat. Myös työprosessi oli lähetyksessä (20 minuutin viipeellä), Maire katsoi ja soitti minulle. Antoi neuvoja. Kappale oli "Moonlight Shadow" - no ei ollut hyvä kappale.

Voitto meni Suisapäisa-kuorolle. En kadehtinut heitä.

Voittaja lähetettiin heti uuteen kilpailuun, ja se merkitsi vielä muutamaa kuukautta samanlaista rehkimistä. Finaaliin pääsyllä oli suuri vaikutus kuoron maineeseen. Yhtäkkiä kaikki tunsivat minut. Vuosia myöhemmin oli mielenkiintoinen kokemus. Menin pikku kuorma-autollani ostamaan soraa, eikä minulta peritty rahaa. Sanottiin: "Olitte niin mahtavia Laululahing-ohjelmassa, anna minun tarjota se". Sama tapahtui vielä toisenkin kerran. Se oli lämmin tunne, että muistettiin.

Nyt on työ HaleBopp Singersin kanssa päättynyt. Minulta on kysytty miksi. Olen myös itse tuskaillut, miksi tein tämän päätöksen. Se mitä tapahtui, oli niin voimakasta, ettei olisi voinut tehdä enää hullummin. Ja niin se päättyi, äkillisesti, tunteellisesti.

Vuonna 1997 HaleBoppin intohimoinen ja komeetan arvoinen elämä on vasta alkanut.

Samana vuonna alkoivat muutkin tärkeät hankkeet. Esimerkiksi pitkä kukka-asetelma - eli floristinkoulutus alkoi.

Tämä tarina on yhden kansalaisopiston opettajan, jonka työ on myös hänen harrastuksensa. "Kansalaisopistossa useimmat ovat sellaisia", luulisimme. Jos lisään, että tapaan hänet hänen kotipuutarhassaan, jota

sekä koon lajirunsauden melkein sopisi

että takia kutsua

valtakunnaksi, ehdokkaiden piiri pienenee merkittävästi. Hän aloitti opetustyönsä Anne-kansalaisopistossa ja opettaa tällä hetkellä Räpinan puutarhakoulussa sekä Tarton kansalaisopistossa. Hän on Leili Alaoja-Rein.

Miksi juuri Tarton kansalaisopisto?

Se oli tavallaan niin luonnollista. Uskokaa tai älkää, vaistoni sanoi minulle vuosia sitten, että menköön aikaa mikä menköön, mutta päätyisin vielä tähän kouluun. Kun opiskelin sisustussuunnittelua kansalaisopistossa vuonna 2003, minulla oli tunne, että palaan pian tänne. Vuonna 2003 ehdotettiin, että alkaisin opettaa floristeja.

Millainen olet opettajana?

Olen erittäin ahkera, jos on joku liikkeelle paneva voima tai käynnistäjä, mutta en halua tehdä asioita vain velvoitteen vuoksi.

En halua tehdä mitään, mistä ei ole hyötyä. On tärkeää keskittyä tärkeimpään. Olen erittäin intohimoinen, myös luokan edessä. Kun ihmiset ovat välinpitämättömiä eivätkä tule mukaan, se jarruttaa minua. Siksi haluan opettaa aikuisia. Olen ollut aikamoinen tuuliviiri. Koulussa minulla oli useita konfliktieja opettajien kanssa.

Pitkään aikaan minulla ei ollut oikeaa kiinnostuksen kohdetta. Kun syntyi mahdollisuus ottaa opettajan rooli, tajusin heti, että tämä on iso vastuu. Sinun täytyy uskoa omiin sanoihisi. Tämä työ on auttanut minua löytämään kutsumukseni. Olen kiitollinen kohtalolle. Intohimo vie elämässä eteenpäin. Tuntuu hyvältä puhua siitä, mihin uskoo, ja kaksikymmentä ihmistä kuuntelee ja innostuu. Samassa on aina pelko jäädä ajan jalkoihin. Olen ollut ammattikomiteassa kymmenen vuotta, työ useissa kouluissa kehittää. Lisäksi sidon morsiuskimppuja ja mietin koko ajan, olenko edelleen tarpeeksi hyvä. Haluaisin perustaa ikebana-klubin.

Leili Alaoja-Rein valittiin vuoden 2017 opettajaksi Tarton kansalaisopistossa.

Ikebana on japanilainen kukkienasettelun taide.

Ikebana voidaan valmistaa käyttämällä sekä eläviä että kuolleita kasveja, kukkia ja lehtiä sekä myös kuorta ja juuria.

Kerro joku hauska tarina ...

Viime kesänä oli kaikkien aikojen hauskin kesäkoulu. Yksi ohikulkija sanoi meille: "Jos ette lopeta nauramista nyt, tulen kateudesta vihreäksi." Ryhmä opiskelijoita „tekivät“ puuta pienen mökin edessä. He halusivat laittaa jotain puun latvaan, mutta eivät ulottuneet. Yksi istui portaissa ja sanoi mietteliästi: "Mutta onhan meillä portaikko." Toinen sanoi asiallisesti: "Emmehän voi tuoda portaita tänne." "Mutta emmekö voi viedä puuta portaille?"

Myöhemmin avainsana "portaikko" riitti, että puhkeisi valtava naurupurkaus. Tällaiset tilannekoomiset asiat sitovat ihmisiä yhteen ja pysvät pitkään mielessä. Tällä tavalla on aina helpompi oppia.

Miksi opiskella?

Uusien asioiden kautta saat vahvistuksen siitä, että olet valinnut oikean tien. Myös jos huomaat, että tämä uusi ei ole sinua varten.

Uudet asiat täydentävät ihmisiä tällä polulla, heidän tehtävässään.

Opettajana arvostan kriteerejä, opiskelijana ne taas häiritsevät minua, mutta jos haluat tehdä jotain hyvin, sinun on tiedettävä arviointiperusteet. Sääntöjä saa rikkoa ja sitä pitääkin tehdä, mutta ensin ne on sisäistettävä. Opetan kansalaisopistossa sekä floristeja että "iltanaisia". Iltakursseilla muutamalla on mukana oma puu ja he kysyvät: "Miksi en voi tehdä haluamallani tavalla?" Ja todella, miksi ei voisi? Meidän on luotettava tunteisiin, ei sääntöihin.

Kauneus luodaan emotionaalisella tasolla.

Mitä sanoisit oppilaillesi?

Nauttikaa sisäistä ääntänne, tasapainoa luonnon kanssa. Se joka ei ole sinut luonnon kanssa, tajuaa pian, että on väärässä paikassa.

Nauttikaa, jos teillä on luonnon näkemisen lahja.

Vuonna 1997 alkoi erittäin menestyksekäs yhteistyö Räpinan arkioppimisen toimijoiden kanssa, joka tuotti useita hyviä tuloksia: perustettiin Räpinan vapaan sivistystyön yhdistys, Räpinassa järjestettiin kulttuuriyliopiston ensimmäinen maalauskoulu, ja lisäksi HaleBoppin kesäleiri ja kuorokonsertti Räpinan kartanon portailla.

Vuonna 1997 alkoivat maalausleirit, joihin osallistui yhä enemmän ihmisiä, ja niistä tuli

monialaisia tapahtumia.

Seuraavana pieni yleiskatsaus (maalaus)leireistä järjestäjien, opettajien ja eri aikojen osallistujien silmin…

Palasia yhdestä kuvasta eli maalausleiri(e)n tarina Kuvataiteilija Aime Asi muistelee: Ensimmäinen maalausleiri pidettiin Kihnussa. Osallistui 41 henkilöä. Kutsuin tueksi mukaan myös Maanus Mikkelin ja Imat Suumanin. Kaikki huoneet olivat täynnä vieraita. Jotkut nukkuivat myös ullakolla ja teltassa. Joidenkin täytyi mennä kulttuuritaloon - he vain eivät mahtuneet muualle. Ruokaa laitoimme itse. Mukana oli mysliä ja kuivamuonaa. Lauantaisin tanssimme Kihnun kulttuuritalossa ja ajoimme edestakaisin paikallisilla moottoripyörillä.

Kaikki olivat onnellisia.

Osallistujien ikähaarukka oli 5-65. Teimme muun muassa myös heinätyöt. Maanus Mikkel ja Imat Suuman vetivät sitä traktorilla.

Oad antoi kaikille naisille laatikkollisen mansikoita ja miehille Kihnun sukat. Koko ryhmä piirsi kuvan Oadista koiran kanssa.

Tuolloin kaikki maalasivat kaikessa rauhassa samaa. Päämäärä ei ollut niin oleellinen. Ihmiset olivat hyvin avoimia. Nykyään esimerkiksi majoitusolot ovat erittäin tärkeitä ja ihmiset kysyvät, mitä teen kuvalla jälkeenpäin?

Maanus Mikkel on taiteilija ja keramiikko.

Imat Suuman on taidemaalari.

Kihnun emännästä Oadista tuli malli opiskelijoille.

Toiminnastamme syntyi harrastajataiteilijoiden studio, joka toimii edelleen.

Kersti Kohtla: Nõunin taidemaalauksen kesäkoulu muistetaan, koska se oli koulumme kaikkien aikojen boheemein kesäkoulu. Yksi Lea Malinin opiskelijoista asui lähellä ja otti yhteyttä Reet Kriegeriin, jonka tyhjässä maalaistalossa yövyttiin.

Paikalle saavuttiin linja-autolla. Halusin mennä heidän kanssaan, mutta kun saavuin linja-autoasemalle, he olivat jo matkalla. Matkustin seuraavalla bussilla perään.

Asuminen oli todella villiä, edelliset "asukkaat" (hiiret ja vastaavat pienotukset) oli lähetetty ulos ovista ja ikkunoista, ja kurssin osallistujat yrittivät tehdä asunnosta vähänkin kodikkaampaa.

He valmistivat myös omat ruoat. Kyllä muutkin tärkeät toimet olivat aika alkeelliset (pesu, wc: n käyttö). Ei tiedetty oikeastaan, mitä on edessä.

Matka meren yli Kihnun maalausleirille.

1. Ensimmäinen maalileiri Kihnussa. 2. Oad koiran kanssa.

3. Ohjaaja Aime Asi istuu ullakon ovella. 4. Lounas on tulella.

63

Lea Malin on kuvataiteilija ja akvarellisti.

Nykyään sellaista kutsutaan ääriurheiluksi tai selviytymiskoulutukseksi, ja osallistujille annettaisiin todella tarkat ohjeet siitä, mihin kaikkiin hankaluuksiin varaudutaan.

Se, mitä tapahtui noina päivinä, on vain osallistujien tiedossa, kun he siellä omin päin puuhailivat...

Lea Malin: Tietysti maalaus oli pääasia, mutta myös muita seikkoja on jäänyt mieleen. Kerran olimme poikkeuksellisesti erillään muista leiriläisistä, yhden ryhmäkaverin tyhjällä kesätilalla Nõunissa. Tuolloin erityistä oli, että ryhmä koostui pääosin nuorista, joista monet jatkoivat taiteen opintoja (Lea Liblik, Katrin Koskaru). Tämä tosiasia tekee minut onnelliseksi ja ylpeäksi. Opettaessani heitä tunsin tavallista enemmän vastuuta.

Ryhmässämme oli yksi tyttö täysin vegaani. Koska hän oli ilmeisesti hieman nälkäinen, eräänä iltana hänellä oli kauhea makeanhimo. Kauppaan oli useita kilometrejä, ja sen sulkeutumiseen oli 20 minuuttia. Säälimme häntä, mutta hän vaan pisti juoksemaan.

Puolen tunnin kuluttua hän palasi ison karkkipussin kanssa. Muutkin saivat suut makeiksi.

Nõuni-leiri oli erittäin seikkailukas. Kävime Kajan luona (hän asuu nyt Suomessa) kakkukahveilla ja ryhmäkaverimme Enen isolla maatilalla.

Siellä emme maalanneet; saunoimme, juhlimme ja vietimme yön saunan ullakolla. Kajan 13-vuotias poika putosi ullakon tikkailta. Melu ja rysähdys oli valtava, mutta onneksi poikaan ei sattunut.

Palatessamme Nõunista Tarttoon, rikkoimme ankarasti liikennesääntöjä - koko ryhmä (luultavasti 8 tai 7 aikuista ja 2 lasta) tunkivat yhteen autoon. Kun lähestyimme kaupunkia, joku piti pysyä auton lattialla, jonkun puolestaan maata muiden sylissä. Kun ajattelee, että yksi matkustajista oli pullukka, toinen isoluinen ja pitkä (nimiä ei mainita), niin se oli todellinen taikatemppu!

Lea Malinin koira ja kesäkoulumaalarit.

Lea Liblik on freelancetaiteilija.

Hän on esiintynyt näyttelyissä vuodesta 2003.

Eräänä kesänä olimme Pärnumaalla Jõulumaan lomakeskuksessa.

Paluumatkalla vierailimme eräällä kartanolla, jonka nimeä en muista.

Siellä oli upea kartanonpuisto, ja maalarimme eivät voineet olla maalaamatta. Siitä tuli pieni ongelma, koska piti ajaa eteenpäin päästäksemme ajoissa kotiin. Tottelemattomat maalarit!

Parasta aikuisten opetuksessa on se, että he ovat hyvin motivoituneita ja ottavat opettajasta irti niin paljon kuin mahdollista.

Tavallaan kiinnostava on opettaa ikääntyneitä (eläkeläisiä) - siinä missä lapset antavat opettajalle vastaan lapsellisen puhtauden ja energian, vanhukset antavat oman elämänkokemuksensa ja ymmärryksensä.

Lea Liblik: Tarton kansalaisopisto oli erittäin hyvä alku taideopintoihini. Lea Malin oli hyvä opettaja, erittäin positiivinen, seurallinen, iloinen. En ole koskaan nähnyt häntä ankarana. Olisin jopa odottanut hänen olevan ankarampi, koska tunsin koko ajan: „Apua, en osaa mitään!“ Eriyisesti tunsin näin, kun menimme eläintieteelliseen museoon piirtämään eläimiä.

Maalausleirimme tapahtui Nõunissa. Olimme reppuinemme kuin kulkureita. Pesutiloja siellä ei ollut ja hyttysiä oli hirvittävän paljon.

Onneksi joukossa ei ollut esteettejä, jotka olisivat toivoneet jääkaappia makuupussin viereen. Eräänä aamuna heräsin tarkoituksella heti aamunkoitteessa. Viereisellä tontilla oli yksi rappeutunut talo. Tunkeuduin läpi korkeiden nokkosten, nostin kaivosta jääkylmää vettä, otin vaatteet pois ja kaadoin ämpärillisen päälleni. Toivoin itse, että kaikki nukkuvat vielä. Se oli kova karaistuskokemus.

MAALAUKSESTA JA ELÄMÄSTÄ Viivi Sõnitsar:

Miksi käyn maalamassa? Minulla on täällä sisälläni jotain, joka haluaa päästä ulos. Kerroin työpaikallani jo useita vuosia sitten, että haluaisin maalata. Toiset sanoivat: „Hulluko olet? Ethän osaa!“ Mutta tiesin, että joskus teen sen joka tapauksessa. Löysin rohkeutta ja tulin kurssille. Muut olivat käyneet jo vuosia. Kävelin sisään hiljaa. Ohjaaja Aime Asi toi eteeni liljan: "Tartu toimeen!" Minulla oli itku kurkussa, enkä tiennyt miten aloittaa. Mutta nyt sanon, että vähemmän ohjausta on hyväksi - silloin luovuus kehittyy itsestään.

Kun katson nykyisiä kuviani ja vertaan niitä ensimmäiseen liljaan, ne ovat kuin yö ja päivä.

Kaikki ei ole näkyvissä tässä maailmassa. Ihmiset ovat niin sulkeutuneita. He eivät edes yritä avautua. Jos valitset sydämesi mukaan, mahdollisuudet avautuvat sinulle. Niin se vain on. Ihmiset valittavat: "Miksi olen sairas?" Sinun on elettävä elämääsi ja otettava vastuu. Minulla on iso puutarha. Joskus ruoho kasvaa korkeaksi.

Toiset kysyvät, mikseivät lapset auta. Mutta heidän ei pidä, koska heillä on oma elämä! Tuttavat ihmettelevät: „Miksi ryhdyt niin paljoon? Ylirasitat itseäsi!" Maalaus on täsmälleen sama - pitää elää hetkessä. Tulevaisuus on täsmälleen sellainen kuin minä luon sen nyt. Teen vain sitä, mistä pidän. Jos en halua kitkeä juuri nyt, en kitke. Luominen antaa energiaa. Maalaustunti on energian saamisen paikka.

Taustalla on fragmentti Viivi Sõnitsarin maalauksesta.

67

Larissa Grigorjeva: Olen maalannut 20 vuotta. Monet ihmettelevät, miksi tulen tänne. Osaan jo niin paljon, että voisin tehdä sitä myös yksin.

Vastaus on: hyvä seura, inspiroiva ilmapiiri. Muuten olet kotona omassa liemessäsi, et kehity. Jos et tee mitään, sitten jäätkin tämän saksalaismiehen, Alzheimerin, kanssa kahden. Mieheni haluaisi joskus, että olisin kuin myyrä: maan alla, lämpimässä, pehmeässä, kosteassa paikassa, eikö olekin mukavaa! Minun on ratkaistava ongelmia. Jos teet asioita toisin kuin eilen, tiedät vielä olevasi joku.

Kaikista meistä ei tule suuria ja kuuluisia, mutta voimme silti näyttää esimerkkiä perheellemme.

Eräänä päivänä luin verkossa kirjaa "Nerokkuus ja hulluus".

Kantista, Dalista, Freudista. Mieheni sanoi: „Olet todella hullu!“ Vastasin: „Silloin nerokkuus ei ole kaukana!“ Kyllä, käytännössä kurssille osallistuminen on epäloogista rahan tuhlausta, mutta hyvästä kannattaa maksaa.

Taustalla on fragmentti Larissa Grigorjevan maalauksesta.

68

Viive Kösti: Aluksi menin maalaamaan kiinnostuksen vuoksi, nykyään seura on tärkeä. Meidän iässämme vaihtelu on tärkeää. Varsinkin kun olet jäänyt yksin elämässä. Esimerkiksi tänään nukuin huonosti, vain neljä tuntia, mutta kun lähden täältä, olen kuin ladattu. Kesällä käyn päivittäin uimassa kanavassa.

Muistan erityisesti maalausleirit: Tahkuranna, Pähni, Kihnu, Vormsi, Nina, Jõulumaa, Otepää, Rõuge ... Nuoremmat sanoivat alussa: "Eukkojen kanssa on tylsää!" Jälkeenpäin valvoimme läpi yön - nauroimme ja maalasimme. Ruoka annettiin kolme kertaa päivässä, mutta joskus lounas jäi väliin - en raaskinut lopettaa maalaamista. Nuotioiltoina laulettiin. Joulumaassa jouduin kävelemään 3-4 km meren rannalle. Maalasimme veneitä. Liiduilla.

En koskaan sairasta kesällä, mutta nyt tulin kipeäksi. Kalastajat tarjosivat viiniä. (Larissa nauraa sivulta: "Ja sinä rakastuit kalastajaan!" Viive: „Ei, olin sairas ja se kaikki meni minulta ohi." …

Nauravat kuin salaliitossa.) Vormsilla täytyi maalata katajia. Mitä maakrapu tietää katajista? Tutkimme sitten katajien luonnetta ...

Minua kutsuttiin naurulokiksi ja Ebba Lõoke oli Sammalparras, koska hänellä oli paljon hattuja. Kihnulla kiertelimme taas isolla kuorma-autolla. Nuo olivat hyviä aikoja.

Taustalla on fragmentti Viive Köstin maalauksesta.

1.Englanninkielen kesäkoulu Ruhnussa. 2. Maalarit Manilaidilla. Viron tasavallan presidentti Lennart Meri tuli myös valokuvaan.

3.Piret Erikson opastaa piirtämistä. 4. Kihnun hetket.

70

Tarton kansalaisopistossa on 30 vuoden aikana pidetty seuraavat leirit: 1997 - maalauskoulu Kihnussa; 1998 - maalauskoulu Räpinassa; 1999 - maalauskoulu ja kukka-asetelmakoulu Võrtsjärven rannalla Trepimäellä; 2000 - maalauskoulu Nõunissa ja kukka-asetelmakoulu Ninan kylässä; 2001 - kukka-asetelmakoulu, maalauskoulu Räpinassa; 2002 - maalausleiri Nüpli-järven rannalla; maalauskoulu ja kukkaistutuskoulu Ninan kylässä; 2002 - kesäkoulu Manilaidilla; 2003 - maalauskoulu ja kukka-asetelmakoulu Vormsilla, Pähnin maalauskoulu ikääntyneille; 2004 - maalauskoulu ja kukka-asetelmakoulu Vormsilla, maalauskoulu Orissaaressa: 2005 - maalauskoulut Otepäässä, Käsmussa ja Rõugessa; kukka-asetelmakoulu ja maalausleiri Liurannassa, piirustus- ja HaleBopp Singers -leiri Manilaidilla, englannin kielen leiri Vormsilla; 2006 - maalausleiri Otepäässä ja Palangassa; valokuvausleiri Palangassa; maalaus- ja piirustusleiri Pärlseljalla; HaleBopp Singers leiri Käsmussa; kukka-asetelmakoulu Alatskivilla; 2007 - suomen kielen kesäkoulu Ruissalossa; kukka-asetelmakurssi Alatskivilla; piirustus, maalaus, valokuvaus, englanti, kukka-asetelmat Kihnussa; 2008 - valokuvaus, englanti, feng shui, kukka-asetelmat, jooga, HaleBopp Singers Ruhnulla; 2009 - suomi Ruissalossa; keramiikan kesäkoulu Saadjärvellä; kukka-asetelmat Alatskivilla; valokuvaus, feng shui, maalaus Kõpussa; 2010 - keramiikka Liivamäen tilalla; valokuvaus, feng shui ja kukka-asetelmat Vormsilla; 2011 - musta keramiikka Liivamäen tilalla; valokuvaus, feng shui, kukka-asetelmat, maalaus Kihnulla; 2012 - valokuvaus, kukka-asetelmat, maalaus, HaleBopp Singers Pärnun maakunnassa Kosmonautikassa; 2013 - valokuvaus, kukka-asetelmat, maalaus, feng shui, HaleBopp Singers Hiidenmaalla: 2014 - valokuvaus, feng shui, kukka-asetelmat, maalaus, HaleBopp Singers Kastnassa Pärnumaalla; 2015 - kukka-asetelmat, maalaus, valokuvaus Ruhnulla; 2016 - valokuvaus, piirustus ja pastellimaalaus, maalaus, kukka-asetelmat, Qigong, kansalaisopiston jazz-kuoro Võrumaan Noitavaltiossa 2017 - valokuvaus, Qigong Vormsilla; piirustus ja maalaus Lammasmäellä; Ensimmäisiin kesäkouluihin osallistui 25 henkilöä, viime vuosina osallistujia on ollut yli 100.

Uj ula

ne

reutzwaldi

Kr

am

i

N

Treffneri-Koulu

a

Veski

a

r

a

p

s

m

Jaam

Tiigi 11

K

astani

3 Fortuuna

e s

Pi

t

e

Pikk

Sõprus

Ülikooli 1a

Pepler

i

Õpetaja 9a

i

ia

Ri

Kalevi 13 Kalevi 24

VAKSALI

se i

Tiigi 78 n

e

m

Aleksandri 10

lasteaed

Kalevi

Tu r

u

u Tähe 4

Tähe

a

Va

s

p

kk

Pepleri 4 SA Tartu Rahvaülikool

ksal

Vä

a

t

Tiigi Seltsimaja

Va

a

ajõg

n

s

p

e

Ra

i

u

Raekoja plats 3

e itus

kaar

Lutsu Raamatukogu

Raekoja plats 8

Nä

ike

abad

atus

v

a

Kompanii

Ülikooli 11

t

a

E m V

T

ÜLEJÕE

r

Jakobi Munga 12

st

Jaama 14a

La VERE

Puie ee

Ja

Ve

ia oonua

SUPILINN

V Vaksali 7

Anne

ka

ksal i

nal

Ka

st

Kansalaisopiston matkat ja unelma omasta talosta.

10. marraskuuta 1997 vietettiin yliopiston historiamuseossa kansalaisopiston syntymäpäivää. Järjestettiin konferenssi, johon osallistui lähes 100 ihmistä eri puolilta maata. Oli myös vieraita Suomesta.

Vuosi 1997 taisi olla yksi merkittävimmistä vuosista. Ensimmäinen koulutuspäällikkö Kersti Kohtla aloittaa työt. Toinen tärkeä muutos on, että kansalaisopisto jää aloilleen.

Kuten olemme jo maininneet, se oli toistaiseksi ollut ns. nomadinen opisto - kulttuuriosasto muutti Raatihuoneentorilta Kalevi-kadun nuorisotaloon ja oli hetken osoitteessa Raekoja Plats 8, jossa sijaitsi myös kulttuurirahasto. Kymmenen ensimmäisen vuoden aikana kursseja pidettiin paitsi yliopiston auditorioissa myös Aleksandri-kadun päiväkodissa, Masingu-koulussa ja Lutsin kaupunginkirjastossa.

Tarton 1. lukion silloinen johtaja Helmer Jõgi antoi kansalaisopistolle vuonna 1995 ensimmäiset todelliset tilat - toimiston ja luokkahuoneen -, vaikka häntä ihmettytti jatkuvasti se, että kursseilla on niin monta osallistujaa. Tilat sijaitsivat Treffner-koulun Munga-kadun puoleisessa päässä. Lisäksi muita Treffner-koulun luokkia voitaisiin käyttää.

Vuonna 1998 kulttuuriyliopiston suuri unelma toteutui - saimme ihan "oman" talon osoitteessa Pepleri 4. "Omat" tilat ovat aina olleet yksi perusteemoja kulttuuriyliopiston kehittämisessä. Katsotaanpa tätä lähempää.

Vuonna 1998 Roman Mugur ehdotti rakennusta osoitteessa Pepleri 4. Talo oli hyvin vanha ja oli aikoinaan kuulunut yhdelle Tarton yliopiston professorille. Sodan kärsimä rakennus rakennettiin uudelleen ja lisättiin toinen kerros, jossa sijaitsivat asunnot.

Neuvostoliiton aikana pohjakerroksessa sijaitsi rakennusliikkeen toimisto, myöhemmin siellä oli notaarien virastoja. Kansalaisopistossa kuultiin huhuja, että myös muut kulttuurilaitokset halusivat sieltä tiloja. Lauri Breede neuvotteli Emajõen kesäteatterin kanssa, jotta he luopuisivat Pepleri 4 toimitilojen hakemisesta.

1998 Viron parlamentti kumosi kuolemanrangaistuksen.

Ensimmäinen eurokolikko lyötiin Ranskassa.

Tartossa avattiin suihkulähde ja veistos "Suutelevat opiskelijat".

1.Maire Breede, pormestari Roman Mugur ja poikakvartetti Pepler 4: n avajaisissa. 2. Imbi Kruuvin juhlapöydät.

3.

Ene Nobel ja Kersti Kohtla remontin jälkeen vuonna 2002