Toivo | Häpeä - Psykiatria modernissa Suomessa

Antti Parpola

Psykiatria on tutkimusmatka ihmismieleen. TOIVO | HÄPEÄ tyksen, lääkehoidon ja terapian kautta nykyajan hoitokäytäntöihin ja psykiatrian moderneihin tulkintoihin asti. Kirja kuvaa sairastumisen tuottamaa häpeää ja lääketieteen synnyttämää toivoa parannuksesta ja antaa äänen myös psykiatrian potilaille ja lääkäreille.

Mieleltään järkkyneiden kohtelu kertoo paljon yhteiskunnan arvoista ja asenteista.

TOIVO | HÄPEÄ avaa uudenlaisen

ikkunan modernin Suomen psykiatriaan.

SUOMEN PSYKIATRIYHDISTYS PSYKIATERFÖRENINGEN I FINLAND FINNISH PSYCHIATRIC ASSOCIATION

PSYKIATRIA MODERNISSA SUOMESSA

Suomen Psykiatriyhdistys ry 100 vuotta 2013

TOIVO | HÄPEÄ

esittelee väläyksiä suomalaisen psykiatrian historiasta eris-

TOIVO | HÄPEÄ PSYKIATRIA MODERNISSA SUOMESSA

juLKaisija Suomen Psykiatriyhdistys ry teKstit ja KuvatoiMitus Antti Parpola, Oy Spiritus Historiae Ab | www.spiritus.fi CopYright Suomen Psykiatriyhdistys ry, Antti Parpola ja Oy Spiritus Historiae Ab uLKoasu Tiina Aaltonen, Gra & Grappo Kannen Kuva Potilastyö Nikkilän sairaalasta, Helsingin kaupunginmuseo Kannen sitaatit Kansallisarkisto, Lääkintöhallituksen V arkisto, Saapuneet mielentilalausunnot ISBN 978-952-93-2110-0 Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu 2013

johdanto 8 luola 10

saari 16

laitos 22

KansaLLinen huLLuus 26 diagnoosi 28

hämmennys 36

raha 42

rahvas 50

perimä 62

huuMeista LääKKeisiin 76 sokki 78

kemia 88

vaikutus 102

omstart 114

lapset 120

hiljaisuus 110 laki 126

uusi MaaiLMa 136 ero 138

aine 144

todellisuus 170

keskustelu 152 vastustus 178

unelma 162 kipu 186

huippu 194 rytmi 196 lokero 218

biologia 204 aidat 224

lipas 210 mylly 228

paLuu MenneisYYteen 232 muutos 234

seuraus 240

koulu 250

onni 244

odotus 258

epiLogi 264 tiede 266

järjestelmä 272

ihminen 278 jälkikirjoitus 282 tilastot 285 puheenjohtajat 297 viitteet 300 lähteet ja kirjallisuus 322 kuvalähteet 333

”Se, jossa selkiät heikkopäisyyden merkit hawaitaan, pitää joutuisimmasti saatettaman hourukuurin alla olemaan.”

Keisarillinen asetus mielisairaiden hoidosta 4.2.1840.

8

toivo | häpeä

johdanto

johdanto

9

Luola

K

alkkikiviluolasta löytyi osa pääkalloa, kaksi sääriluuta ja useampia kylkiluita. Aluksi vaikutti

siltä, että melko kookkaat luut olisi-

vat voineet kuulua karhulle, joita vielä tuolloin saattoi nähdä laakson syrjäisillä seuduilla, tai jollekin muulle isokokoiselle petoeläimelle. Varmaa oli ainakin se, että luut olivat vanhoja. Vuosituhansia suljettuna olleen luolan suuaukko oli paljastunut kun kalkkikiveä oli ryhdytty louhimaan läheisen kaupungin tarpeisiin, ja samalla paljastuivat myös luolan kätkemät salaisuudet. Luut olivat ikivanhoja, tieteelle tuntemattoman ihmislajin luita.

Vuonna 1856 Neander-joen laaksosta löydetty ja löytöpaikkansa mukaan neanderthal-ihmiseksi nimetty fossiili oli ensimmäinen kiistämätön todiste anatomisesti erilaisen ihmislajin ja siten toisenlaisen ihmisyyden

Kuva: Helsingin yliopistomuseo.

10

Toivo | häpeä

johdanto

11

olemassaolosta.1 Laakson kalkkikiviluolassa maailma näkyi uudessa valossa. astumalla luolaan ja löytämällä aiemmin kätkössä olleet fossiiliset todisteet toteutui platonin kuuluisa luolavertaus käänteisessä järjestyksessä. platonin vertauksessa luolaan kahlehditut vangit elävät varjojen maailmassa luullen sitä todelliseksi, ja vasta vapauduttuaan pääsevät näkemään todellisen maailman; neanderthalihmisen luiden löytäjät puolestaan saivat luolaan astuessaan todeta oman maailmanjärjestyksensä vajavaiseksi.2 Samaan aikaan myös englantilainen luonnontieteilijä Charles darwin julkaisi teoriansa lajien synnystä ja evoluutiosta. nämä fossiililöydöt ja niistä johdetut teoriat pakottivat arvioimaan ihmisen paikan maailmassa uudelleen. Katolisen kirkon ja sittemmin siitä erkaantuneiden protestanttisten kirkkokuntien maailmankuva oli asettanut ihmisen muun luomakunnan yläpuolelle, kaikkivaltiaasta seuraavaksi olennoksi. Kuninkuuteen ja aateluuteen perustuva poliittinen järjestelmä puolestaan oli lukinnut ihmisen alamaisen osaan ja sen myötä tiukkaan poliittiseen kontrolliin. Taloudellinen niukkuus ja pääosin maanviljelyyn

12

toivo | häpeä

Philippe Pinel vapauttaa hullut kahleista pariisilaisessa Salpêtrière’in mielisairaalassa 1795.

perustuva yhteiskuntajärjestys olivat nekin antaneet tavallisen ihmisen elämälle tiukat raamit. Kaiken tämän seurauksena eurooppalaisen ihmisen osa oli vuosisatojen ajan ollut melko tarkkaan määritelty, ja normista poikkeamista ei ollut katsottu erityisen hyvällä.

Tieteen – erityisesti luonnontieteen ja lääketieteen – sekä tekniikan 1600-luvulta alkanut kehitys oli käynnistänyt hitaasti etenevän muutoksen, jonka seuraukset alkoivat näkyä kaikkialla Euroopassa yhä selvemmin 1800-luvun mittaan. Väestönkasvu oli kiihtynyt ja kilpailu elintilasta koventunut.

Samaan aikaan vallitsevien totuuksien kyseenalaistaminen oli yleistynyt.

Valistusfilosofit Voltairesta lähtien olivat korostaneet järjen ja tiedon merkitystä ihmisen ja yhteiskunnan keskeisinä rakennuspalikoina.

Valistusaika synnytti monia vallankumouksia. Kumouksista tunnetuimmat tapahtuivat Ranskassa, jossa päättäväisimmin ruvettiin rakentamaan uutta ihmiskuvaa. Rahvas syöksi kuninkaan vallasta vuonna 1789, ja vallankumouksen symboliksi kohosi Pariisin Bastille-linnoitukseen vangittujen vankien vapauttaminen 14. heinäkuuta 1789. Vallankumouksen aallonharjalla myös pariisilaisen Bicêtren mielisairaalan uudistusmielisen johtajan Philippe Pinelin kerrotaan vapauttaneen kahleista omat ”vankinsa” eli sairaalaan suljetut mielisairaat.

Vaikka Bicêtren potilaiden vapauttamista koskeva kertomus taitaakin olla tarua,3 on se ollut hyvin kestävä myytti symboliarvonsa takia. Kahleet olivat valistusajan keskeinen symboli, sillä niiden nähtiin väkivalloin pitelevän vapaaksi luotua ihmistä aloillaan. Myös Platonin luolavertauksessa kahleilla on sama merkitys. Kahleisiin kiteytyi kysymys ihmisoikeuksista ja ihmiskuvasta sekä murros vanhan, perinnölliseen eriarvoisuuteen sidotun maailmanjärjestyksen ja uuden, vapaaseen yksilöön keskittyvän yhteiskuntasopimuksen välillä.

Poliittinen tarina Bicêtren potilaiden kahleiden poistamisesta peittää alleen psykiatristen potilaiden hoidon kannalta paljon tärkeämmän valistusajan perinnön. Pinel yritti ymmärtää vaikeitakin mielenterveyden ongelmia ja pyrki havainnoinnin kautta löytämään potilailleen sopivimmat hoitomuodot. Pinel oli saanut eläintieteellisen koulutuksen (hän oli suuntau-

14

Toivo | häpeä

tumiseltaan anatomi ja taksonomi), ja samaa havainnointiin pohjautuvaa lähestymistapaa Pinel käytti tultuaan nimitetyksi Bicêtren mielisairaalan johtajaksi. Havainnoinnin pohjalta Pinel eteni diagnoosiin ja diagnoosista hoitoon.

Pinelin keskeinen ja kaikista vallankumouksellisin viesti oli: vaikeaakin mielisairautta voidaan hoitaa, ja joskus sairaus voidaan jopa parantaa. Tässä parannustyössä keskeistä oli terapeuttinen sairaalayhteisö, jossa potilas voisi vapautua elämäänsä aiemmin hallinneista epäterveistä intohimoista.

Tämä näkemys poikkesi merkittävästi aiemmin vallinneesta linjasta. Vaikeimmat mielenterveyspotilaat oli eristetty asyyleihin, ei saamaan hoitoa, vaan pois terveiden (tai terveinä pidettyjen) silmistä. Parantumattomiksi julistetut mielenterveyspotilaat olivat terveiden silmissä ensisijaisesti hulluja ja vasta toissijaisesti ihmisiä.4 Philippe Pinelin vielä eläessä mielisairauden tutkimukseen syntyi toinenkin koulukunta, joka lähestyi aihetta aivan eri lähtökohdista. Pinelin oppilas A.L.J. Bayle esitteli väitöskirjassaan 1822 kuuden dementia- ja halvauspotilaan ruumiinavaustulokset, joissa oli viitteitä tulehdusmuutoksista potilaiden aivoissa. Jos Pinel käynnisti psykiatrian ”humaanin” tutkimushaaran, oli Bayle aloittamassa toista, biologista tutkimuslinjaa. Nämä kaksi erilaista lähestymistapaa ovat sittemmin määritelleet psykiatrian tutkimusta ja hoitoja.5 Valistusajan uudet ihanteet, käytännöt ja keksinnöt levisivät nopeasti myös Suomeen, jossa alettiin rakentaa kansallista mielisairauden hoitoverkostoa 1800-luvun kuluessa. Uusi toivo mielisairauden parantumisesta kulki tämän prosessin mukana, mutta muinainen häpeä sairastumisesta seurasi tiukasti kantapäillä.

johdanto

15

saari

S

eilin saarelle, kolmenkymmenen kilometrin päähän Turusta luoteeseen, oli vuonna 1619 perustettu leprasairaala, hospitaali, jonne sijoi-

tettiin spitaalisten lisäksi myös sokeita, raajarikkoja ja mielisairaita. Leprataudin harvinaistuessa Seilin laitos keskittyi 1700-luvun puolivälistä lähtien hoitamaan yksinomaan mielisairaita. Seilin hospitaalia pidetään Suomen ensimmäisenä mielisairaalana; toinen on Kruunupyyn vuonna 1631 perustettu hospitaali.

Vaikka Seilin saari ei aivan ulkosaaristossa sijainnutkaan, oli laitoksen sijoittaminen meren ympäröimälle karulle saarelle sekä käytännöllistä että vahvasti symbolista. Vakavasti mielisairaat, yhdessä muiden parantumattomien ja hyödyttömien kanssa, oli kätevintä sijoittaa terveellisen välimatkan päähän terveistä. Mielisairaanhoito oli rakennettu juuri tämän jakolinjan ympärille: ne, joilla nähtiin toivoa parantumisesta, hoidettiin lääkärijohtoisissa lääninlasareteissa, parantumattomat sijoitettiin pappien johtamiin hospitaaleihin. Hospitaalipaikkoja riitti vain murto-osalle apua tarvitsevista, joten suurin osa heistä oli virallisen avun ulkopuolella suvun ja perheen hoidettavina, uuninpankkojen harmittomina tursakkeina tai paikoilleen sidottuina raivopäinä.

1700-luvun alusta lähtien hoivataakkaa oli pyritty jakamaan siirtämällä vaivaisten hoito jossain määrin myös ruotulaitoksen, eli talollisten muodostami-

16

Toivo | häpeä

Seilin hospitaali perustettiin Turun ulkosaaristoon 1600-luvulla ensin spitaalisten, sittemmin parantumat­tomina pidettyjen hullujen lopulliseksi sijoituspaikaksi.

Viimeiset potilaat poistuivat Seilistä 1962. Kuva: Museovirasto/ Johan Knutson.

johdanto

17

en ruotujen, tehtäväksi. Vaivaisia hoidettiin myös kirkon ja sen ympärillä toimineiden pyhimyskiltojen ja ritarikuntien toimesta.6 Sota ravisteli tätä vakiintunutta asetelmaa. Vuoden 1809 sodan jälkeen Suomi siirtyi Ruotsilta Venäjälle ja maahan alettiin rakentaa uutta hallintoa.

Suomen uuden senaatin eli hallituskonseljin ensimmäisellä päätöksellä elokuussa 1809 maahan perustettiin kansliatoimituskunta, aikansa ”superministeriö”, huolehtimaan lähes kaikista julkisista palveluista: opetuslaitoksesta, postista, yleisistä teistä, vankeinhoidosta sekä ”waivaishoidosta ja yleisistä hywänteko-laitoksista”. Kansliatoimituskunta sijaitsi alkuun Turussa ja sen päälliköksi nimitettiin Carl Erik Mannerheim.7 Toimituskunnan päällikön ensimmäisiä tehtäviä oli ottaa selvää julkisten palvelujen tilasta. Yksi Mannerheimin tarkastusmatkoista suuntautui läheiseen Seilin saareen heinäkuussa 1810. Keskellä kesäistä saaristoluontoa Mannerheim raportoi kohdanneensa masentavan näyn. Laitoksen 43 hoidokkia oli suljettu ”ahtaisiin, täysin epäsopiviin karsinoihin”. Sairaat joutuivat makaamaan lauta-alustoilla ilman olkia tai peitteitä, ja useimmat hoidokeista olivat olleet miltei alasti. Lääkärinhoitoa ei hoidokeille ollut järjestetty. Olosuhteet olivat Mannerheimin mukaan epäinhimilliset. Näissä oloissa hoidokit eivät voineet parantua, vaan heidän tilansa vain paheni.8 Täsmälleen samansisältöinen raportti laadittiin samoihin aikoihin Ranskassa: “Näin heidät [potilaat] alastomina, puettuina rääsyihin, suojanaan vain olkia lattian kosteaa kylmyyttä vastaan. Näin heidät huonosti ravittuina, vailla raitista ilmaa, vailla vettä jolla sammuttaa janonsa, vailla elämisen perimmäisiä edellytyksiä.” Nämä sanat kirjoitettiin vuonna 1817, pian Waterloon taistelun ja sitä seuranneen vallanvaihdon jälkeen, jolloin paikkoja vallan kabineteissa jaettiin uudelleen, ja näissä oloissa oli luonnollista korostaa paitsi olosuhteiden viheliäisyyttä, myös omaa kykyään puuttua ongelmiin. Raportin laatijan J.E.D. Esquirolin urakehitys lähtikin vahvaan nousuun raportin jälkeen.9 Myös C.E. Mannerheimilla saattoi olla syytä liioitella näkemäänsä. Mannerheim tosin oli jo paitsi kansliatoimituskunnan päällikkö myös Suomen aatelin korkea-arvoisin jäsen, joten urakehitystään silmälläpitäen hänen ei tarvinnut raporttiaan kirjoittaa. Toisaalta Suomen sodan 1809 jälkeen tapah-

18

Toivo | häpeä

tuneen vallanvaihdon jälkeen maan hallintoa oltiin luomassa uudelleen, ja Mannerheim käytti tilannetta hyväkseen ajaessaan keskushallinnon uudistuksia. Hänen mukaansa tilanteen korjaamiseksi tarvittiin ”monimuotoisia parannuksia sekä kokonaan uusi organisaatio”.10 Seuraavat askeleet olivat ripeitä, suoranaisia harppauksia.

Saman vuoden marraskuussa Mannerheim seisoi hallituskonseljin talousosaston edessä esitelmöimässä maan lääkintätoimen uudelleenorganisoimiseksi. Mannerheimin perusteluissa näkyi valistuksen perintö ja ennen kaikkea Antti Chydeniuksen puoli vuosisataa aiemmin esittämä ajatus: ihmiset ja heidän työnsä olivat valtakunnan tärkein resurssi, ja tätä arvokasta hyödykettä oli järkevää hoitaa hyvin. Siksi lääketieteeseen ja hyvään hoitoon tuli panostaa: ”Ihminen ei voi ilman terveyttä olla hyödyksi itselleen enempää kuin yhteiskunnallekaan. Kaikki viisaat hallitukset ovat sen tähden huolehtineet valtakunnan kalleimman omaisuuden ja sen varsinaisen voimalähteen, väestön, säilymisestä hyvien lääkinnällisten toimenpiteiden avulla. Siellä missä viime vuosisadalla oli alettu sijoittaa suurempia summia lääkinnällisten laitosten ja yleisen sairaanhoidon edistämiseksi, olivat ne johtaneet tyydyttäviin tuloksiin. […] Sen sijaan lääkärien, lääkkeiden ja asianmukaisen hoidon puute oli päästänyt kulkutaudit valloilleen, tuhonnut suuren osan väestöstä ja laskenut tietyt tartunnat leviämään, minkä seurauksena huomattava ihmismäärä oli käynyt osittain pitkiksi ajoiksi, osittain jopa pysyvästikin kykenemättömäksi hyödyttämään valtiota.”11 Seilin epäinhimillisistä oloista kertonut raportti oli osa tätä palapeliä, jonka seurauksena Suomeen perustettiin vuonna 1811 lääkäritoimen keskusviraston tehtäviä hoitamaan lääkintökollegio, Collegium Medicum.12 Lääkintökollegion perustaminen oli käännekohta suomalaisessa terveydenhoidossa, ja sen myötä mielisairaanhoidossa. Ensimmäistä kertaa maassa oli keskushallinto, jolla oli valtaa ja halua ohjata maan terveyden- ja sairaanhoitoa.

Tämän vahvan keskusvallan turvin Suomeen rakennettiin seuraavan reilun puolentoista vuosisadan turvin kattava terveyden- ja sairaanhoidon verkosto. Vahvasta ja normittavasta keskusjohtoisesta julkisesta terveydenhuollosta tulikin Suomen tavaramerkki miltei seuraavan vuosisadan loppuun saakka.13

johdanto

19

Tiettävästi ensimmäinen hypnoosia lääkärintyössä soveltanut suomalainen oli Turun toiseksi kaupunginlääkäriksi 1850-luvun lopulla valittu Berndt Gustaf Hahl. Hän kertoi Turun lääkäriyhdistyksen kokouksessa lokakuussa 1888 käynnistään ”hypnotisööri toht. Wetterstrandin” eli ruotsalaislääkäri Otto Georg Wetterstrandin luona ja mainitsi omista varsin lupaavista hoitokokemuksistaan. Hahl oli kokeillut ”hypnotismin terapeutista arvoa” lähes sadan potilaan hoidossa, ja tulokset olivat useimpien kohdalla joko tyydyttäviä tai hyviä.

Suomalaislääkärit hakivat oppia hypnoosin – tai hypnotismin – käyttöön Ruotsin ohella Ranskasta. Kirurgi Maximus af Schultén ja neurologi Ernst Alexander Homén, kummatkin Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston myöhempiä professoreita, paneutuivat aiheeseen 1870ja 1880-lukujen taitteessa Pariisin kuuluisaan, professori Jean-Martin Charcot’n johtamaan Salpêtrièren sairaalaan suuntautuneilla opintomatkoillaan. Charcot oli tullut tunnetuksi 1800-luvun lopun muotisairauden, hysterian, tutkijana. Vastoin ajan vallitsevia käsityksiä hän ajatteli, ettei hysteeristen oireiden – hallusinaatioiden, kouristusten, erilaisten tuntopuuskien ja halvausten – taustalta aina löytynyt orgaanista syytä. Charcot näki hysterian suurelta osin mielen sairautena, ja Salpêtrièressä käynnistyi hänen johdollaan kliininen hypnoositutkimus.

Hysteriasta ja hypnoosista kiinnostui samoihin aikoihin myös muu suomalainen lääkärikunta. Keskustelu alkoi hyvin charcot’laisessa hengessä, ja Salpêtrièren koulukunnan innoittamat teemat – hysterian ja hypnoosin ohella muun muassa epänormaalit tajunnan tilat, unissakävely ja magnetismi – löysivät tiensä sekä lääketieteellisiin julkaisuihin että tieteenalaa popularisoiviin kirjoituksiin. Vuonna

20

toivo | häpeä

1881 fysiologian dosentti Robert Tigerstedt esitteli Helsingfors Dagblad -sanomalehden artikkelisarjassa Salpêtrièressä tehtyjä animaalista magnetismia ja somnambulismia koskevia tutkimuksia, ja keväällä 1889 lääketieteen kandidaatti Louis Gratschoff kertoi Finska Läkaresällskapets Handlingar -lehdessä pariisilaissairaalassa seuraamistaan hypnoosikokeista otsikolla ”Hysteerinen unikohtaus ja hypnoottinen uni”.

Myös arvovaltainen aikakauskirja Duodecim osallistui keskusteluun julkaisemalla 1800-luvun lopussa lukuisia tapausselostuksia hypnoosihoidoista. Numerossa 5/1889 Reinhold Envald kertoi käyttäneensä ”hypnoottista suggestionia” menestyksekkäästi yli sadan eri-ikäisen potilaan hoitoon. Envaldia huomattavasti synkemmin hypnoosin mahdollisuuksiin suhtautui Mäntsälän kunnanlääkäri Emil Fredrik Broms. Vaikka hänen kokemuksensa muutaman juoppoudesta, päänkivistyksestä ja paikkapelosta kärsineen potilaan hoidosta olivat lupaavia, ei suuri osa hoidokeista reagoinut lainkaan hypnoosi-induktioon. Tämän Broms arvelee johtuneen joko ”hypnotisöörin viasta” tai siitä, että ”jäykkä, kylmäverinen kansamme on hypnotismille ynnä suggestioneille enemmän ottokyvytön kuin vilkkaat ranskalaiset, saksalaiset y.m. eteläiset”.

Kaiken kaikkiaan Broms näyttää uskoneen, että hypnotismin parantava vaikutus perustui ennen muuta hoidon lumevaikutukseen. Koska monien sairauksien syntymekanismeja ei 1800-luvun lopussa tunnettu, oli myös ymmärrettävää, että oletettavasti haitatonta hypnoosia kokeiltiin sellaistenkin sairauksien hoitoon, joiden huono vaste ei nykytiedon valossa ollut yllättävää. Hypnoosin suosio kääntyi 1900-luvun alussa selvään laskuun; hiipunutta innostusta heijasteli aihetta käsittelevien kirjoitusten yhtäkkinen katoaminen Duodecimin sivuilta. Artikkelihaku lehden verkkoarkistosta sanoilla ”hypnoosi” ja ”hypnotismi” kertoo, että ensimmäinen 1900-luvulla julkaistu selvästi hypnoosiaiheinen kirjoitus olisi vasta vuonna 1969 ilmestynyt Olli Ihalaisen ja Reima Kampmanin ”Hypnoanalyysi”. Nykyään hypnoosi on tehnyt paluun hyväksyttyjen tutkimuskohteiden joukkoon.

Lähteet: Duodecim 6/1889, 12/1890, 1/1891,1/1900, 4/1903, 23/1969; Lauerma, Hannu: Hypnoosin historia Suomessa. Teoksessa Kallio, Sakari & Lauerma, Hannu (toim.): Hypnoosi ja suggestio lääketieteessä ja psykologiassa, 77–78. Kustannus Oy Duodecim, Helsinki 2004. Hahlin elämäkertatiedot teoksesta af Schultén, Hugo (toim.): Finlands läkare och apotekare – Biografiska uppgifter om Finlands nu lefvande läkare och apotekare. Werner Söderström Förlag, Borgå 1889.

johdanto

21

laitos

S

uo­men pääkaupunki siirrettiin Helsinkiin keisarillisella asetuksella vuonna 1812. Pieni, muutaman tuhannen asukkaan kaupunki alkoi kasvaa nopeasti, ja kaupungille alettiin rakentaa uutta monumen-

taalista keskustaa. Vastaavalla tavalla vain sata vuotta aiemmin Venäjän pääkaupunki oli siirretty Nevajoen suistoon perustettuun uuteen Pietarin kaupunkiin. Pietari rakennettiin eurooppalaisten esikuvien mukaan eurooppalaisten arkkitehtien toimesta, ja näin rakennettiin myös Helsinki. Jos Pietari oli kopio ulkomaisista esikuvista, oli Helsinki monessakin mielessä tämän kopion kopio.

Suomen ensimmäistä varsinaista mielisairaalaa ruvettiin perustamaan vihdoin vuonna 1834 uuteen pääkaupunkiin Helsinkiin – ja tietysti Pietarista haetun eurooppalaisen esikuvan mukaan. Lääkintöylihallituksen silloinen ylijohtaja Carl Daniel von Haartman haki perustettavan laitoksen mallin Pietarin ulkopuolelle, Pietar­hovin palatsiin johtavan tien varrelle 1820-luvulla nousseesta ”Kaikkien kärsivien sairaalasta”, joka oli rakennettu englantilaisten esikuvien mukaan.14 Paikka Suomen ensimmäiselle oikealle mielisairaalalle löytyi Helsingin kaupunkialueen ulkopuolelta Lapinlahden niemeltä. Sairaalarakennuksen arkkitehdiksi valittiin Carl Ludvig Engel, jonka suunnittelemaa pääkaupungin monumentaalikeskustaa parhaillaan rakennettiin, ja rakennus valmistui vuonna 1841. Lapinlahden sairaala oli H-kirjaimen muotoinen rakennuskompleksi, jonka pääjulkisivun muodosti kaksikerroksinen päärakennus ja tähän liittyvät yksikerroksiset taloussiivet. Näiden väliin jäävä piha-alue oli suljettu tiilimuurilla.

Päärakennus oli sairaalan ydin. Sen potilasosastot jakoi kahtia pitkä keskikäytävä, joka päättyi suureen venetsialaiseen ikkunaan; pienet ja yksin-

22

Toivo | häpeä

C.L. Engelin suunnittelema ja vuonna 1841 valmistunut Helsingin Lapin­ lahden sairaala oli ensimmäinen suomalainen mielisairaala. Sairaala rakentui pitkien käytävien varrelle sijoitettujen sellien ympärille. Lapinlahteen otettiin potilaita kaikkialta Suomesta. Sairaalan ensimmäinen potilas, romani­­nainen Mikkelin läänistä, otettiin sisään heinäkuussa 1841.

Kuva: Kansallisarkisto / C. L. Engel.

kertaiset potilashuoneet oli sijoitettu molemmin puolin käytävää. Käytävän valoisuutta oli suunnittelussa pyritty lisäämään sijoittamalla potilashuoneiden ovien päälle pienet puoliympyrän muotoiset lunetti-ikkunat. Kullakin potilasosastolla oli potilashuoneiden lisäksi omat seurustelu-, ruokailu- ja työskentelytilansa, ja ulkona sijaitsivat ulkoilupihat sekä sairaalan puutarha. Sairaalaan rakennettiin myös wc- ja viemärijärjestelmä, mikä oli rakennusaikana erittäin harvinaista. Vaikka sairaalarakennus oli Engelin muiden töiden rinnalla yksinkertainen, jopa askeettinen, oli se Helsingin tavalliseen rakennuskantaan verrattuna suureellinen, jopa mahtipontinen, ja hyvin varusteltu.15 Sinänsä tässä ei ollut mitään ihmeellistä ja tilanne oli sama kaikkialla Euroopassa: jo Pietari Suuri oli Länsi-Euroopan kiertueellaan 1600-luvun lopulla tutustunut upouusiin vaivaistaloihin ja sairaaloihin ja todennut niiden olevan näyttävämpiä kuin vanhojen kuninkaallisten palatsien. (Tsaari olikin lausunut serkulleen kuningas Vilhelm II:lle, että tämän kannattaisi siirtää hovinsa Greenwichin merimieskotiin ja lähettää merimiehet kuninkaalliseen palatsiinsa Whitehalliin.)16 Näillä näyttävillä sairaalarakennuksilla oli toki lääkinnällinen funktionsa ja ne tarjosivat paikan apua tarvitsevien säilyttämiseen ja hoitamiseen.

johdanto

23

Mutta rakennuksilla oli myös toinen, epäsuorempi yhteiskunnallinen funktio: oli tärkeää, että kaikille yhteiskunnan jäsenille oli osoittaa oma paikkansa. Väestömäärän kasvaessa ja tuotannon teollistuessa yhteiskunta oli monimutkaistumassa, minkä seurauksena esivalta pyrki vahvistamaan otettaan alamaisistaan. Hallintokoneisto pyrki toimimaan liimana, joka kiinnittäisi eri suuntiin pyrkivät toimijat yhteen. Lapinlahden sairaala täytti myös tämän tehtävän julistamalla konkreettista esivallan läsnäoloa.

Lapinlahden sairaalan rakentamisen rinnalla Suomeen laadittiin myös maan ensimmäistä mielisairaslakia. Vuonna 1840 annetun keisarillisen asetuksen nimi, ”Keisarillinen asetus mielisairaiden hoidosta ja heidän parantamiseksi tarpeellisten ajanmukaisten laitosten rakentamisesta”, kuvaa sen sisältöä epätarkasti: hoidon määrittelyn sijaan asetus keskittyi hoitovastuiden ja -ketjujen määrittelyyn. Keskeistä oli, kuka hoidon tarpeesta päätti, kenen vastuulle ”hourun” hoito kuului ja – ehkä tärkeimpänä – kenen se tuli maksaa. Esimerkiksi mielisairaiden laitokseen lunastamisen johdosta suoritettavat maksut maksuaikatauluineen asetus määritti hyvinkin tarkasti.17 Suomen psykiatrista hoitoverkostoa rakennettiin pykälät ja tiiliseinät edellä. Niin pykälät kuin sairaalarakennuksetkin pyrkivät määrittelemään hoitoa tarvitsevien potilaiden paikan yhteiskunnassa. Psykiatrisen hoitojärjestelmän rakentaminen kuvaa hyvin koko Suomen tilannetta 1800-luvulla. Suomelle luotiin oma hallinto lähes tyhjästä; maahan laadittiin uusia lakeja ja perustettiin keskusvirastoja niitä toteuttamaan. Mielisairaudet ja niiden hoito olivat osa tätä kansallista ”projektia”. Samaan aikaan rakennettiin terveydenhoitojärjestelmää sairaaloineen, koulujärjestelmää kouluineen, puolustuslaitosta kasarmeineen, teitä, kanavia, rautateitä – lyhyesti sanottuna modernia Suomea. Suomi haki muotoaan laajan keisarikunnan autonomisena osana.

Maa, yhteiskunta ja kansa määriteltiin tämän työn kautta uudelleen.

Lapinlahti oli tässä työssä yksi, ja mielisairaanhoidon alalla ensimmäinen, palanen.

24

Toivo | häpeä

Lapinlahden sairaalan potilashuone.

Paljaiden seinien toivottiin rauhoittavan potilaita.

Kuva: Helsingin yliopistomuseo.

 

johdanto 

25

”olisiko utopistista uskoa, että muun lääketieteen hienostuneet tutkimusmenetelmät pystyttäisiin omaksumaan myös psykiatriaan?”

Professori Christian Sibelius vuonna 1910

LUKU i

kansallinen

hulluus

26

toivo | häpeä

johdanto

27

Diagnoosi

S

uo­men kirkkojen saarnastuoleista luettiin kesän 1889 kuluessa julki keisarillisen majesteetin Aleksanteri III nimissä annettu armollinen asetus sairasmielisten hoidosta. Tämä viisi sivua ja 16 pykälää pitkä

asetusteksti kertoi kyllä seurakuntalaisille, että sairasmielisiä varten oli olemassa laitoksia ja hallintoviranomaisia, mutta kuka oli sairasmielinen ja miten häntä laitoksessa hoidettaisiin? Siihen kysymykseen ei kirkkoherran lausuma teksti tuonut valaistusta.

Asetus oli valmisteltu samaan aikaan rikoslain uudistuksen kanssa. Rikoksiin syyllistyneet ja muutenkin ympäristölleen vaaralliset potilaat olivat asetuksen tärkein kohderyhmä. Näistä oli kokemusta: nuori hämäläinen renki Juhani Adaminpoika oli julmasti murhannut kaksitoista ihmistä 1800-luvun puolivälissä saaden kansan suussa pyöveliä tarkoittavan lisänimen ”Kerpeikkari”. Useimpien ihmisten silmissä mielisairauksissa oli melko selkeä jako: oli eristettäviä ja vaarallisia täyshulluja kuten Kerpeikkari, ja sitten oli vähemmän vaarallisia hassahtaneita, joiden tilasta oli vaikeampi sanoa mitään varmaa.18 Kysymykseen sairasmielisyyden määritelmästä saattoivat vastata vain lääkärit – mutta heidänkin mahdollisuutensa tehdä luotettava diagnoosi oli melko rajoittunut. Suomessa ei voinut erikoistua psykiatriaan muuta kuin mielisairaaloissa tehtävän käytännön työn kautta, sillä tieteenalalla ei ollut professuuria eikä sitä opetettu maan ainoassa korkeakoulussa Helsingin yliopistossa. Käytännössä suomalainen akateeminen järjestelmä ei tunnustanut koko tieteenalan olemassaoloa.

Tosin jo vuoden 1840 asetuksen mukaan lääketieteen kandidaattien olisi kuulunut voida harjoitella psykiatriaa Lapinlahden sairaalassa ennen lisensiaatin tutkinnon suorittamista. Sairaalan ensimmäinen ylilääkäri

28

Toivo | häpeä

Eristys ja julkinen häpäisy olivat yhteiskunnan kontrollikeinoja rikollisesti tai sopimattomasti käyttäytyviä kohtaan, kuten tässä 1800-luvun kuvassa Koiviston kirkosta. Usein myös mielenterveysongelmista kärsineet joutuivat samojen toimien kohteiksi. Kuva: Museovirasto.

Leonard Adolfsson Fahlander (ylilääkärinä 1840–1868) oli kuitenkin estänyt mää­räyksen toteuttamisen. Lapinlahden sairaala oli ahdettu niin täyteen potilaita, että Fahlander oli joutunut tekemään ikävän valinnan: painottaako potilaiden hoitoa vai tieteenalan kehitystä? Fahlander valitsi potilaat.19 Kotimaisen opetuksen puuttuessa korkeampi oppi oli haettava ulkomailta.

Ylilääkäri Fahlander itse oli viettänyt kaksi vuotta ulkomailla opiskellen alaa keisarin myöntämän matka-apurahan turvin. Myös Fahlanderin seuraaja Anders Thiodolf Saelan (ylilääkärinä vuosina 1868–1904) oli hakenut oppia ulkomailta ennen ylilääkäriksi nimittämistään. Saelanin vuosina 1866–1867 tekemä opintomatka oli suuntautunut Skandinavian ja Keski-Euroopan mielisairaaloihin.20 Saelanin Keski-Euroopan kiertue osui otolliseen hetkeen. 1800-luvun loppupuolella psykiatria kävi saksankielisen Euroopan johdolla läpi merkittävää muutosta. Muutoksen ytimessä olivat mielisairaaloiden sijaan yliopistoklinikat. Tämän vallankumouksen alullepanija oli Berliinin yliopiston ja sen alaisuudessa toimineen Charité-sairaalan psykiatrian professori Wilhelm Griesinger, joka oli pitkän uransa aikana työskennellyt laajasti lääketieteen eri erikoisaloilla.

Vielä 1800-luvun puolivälissä moni psykiatri uskoi, että kaikkien mielisairauksien taustalla oli yksi ja sama syy, eräänlainen ”yleishulluus”, jonka seurausta kaikki näkyvät oireet olivat. Tämän näkemyksen mukaan kaikki psykoottiset sairaudet oli mahdollista kuvata yhdellä yhtenäispsykoosin (”Einheitspsychose”) käsitteellä. Näin ajatellen sairauksien luokittelu ja diagnosointi oli turhaa, sillä diagnoosi oli kaikilla potilailla sama – hulluus.

Tämän lähestymistavan seurauksena psykiatrian tautinimikkeistö tyytyi kuvailemaan oireita lukemattomien eri häiriökuvausten kautta (kuten ”krooninen harha-aistimushäiriö”) tai puhkeamishetken mukaan (esimerkiksi ”hääyöpsykoosi”). Yleishulluuden hoidoksi potilaille tarjottiin yleishoitoa eli lepoa ja rauhaa.

Uusi yliopistoklinikoille keskittynyt psykiatria edellytti toisenlaista asennoitumista mielisairauteen. Pelkkään oireiden kuvailuun keskittynyt psykiatria ei tuntunut täyttävän niitä tieteen peruskriteerejä, joita muilla lääketieteen

30

Toivo | häpeä

aloilla noudatettiin. 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla usko yhtenäispsykoosiin murtui ja uusia lähestymistapoja alkoi syntyä. Biologista linjaa edustaneet psykiatrit, kuten Wilhelm Griesinger, etsivät sairauksien syitä aivoista ja aivojen rakenteista.

Griesinger oli vakuuttunut psykiatristen sairauksien neurologisesta luonteesta (Griesingerin käyttämä termi tosin oli hermosairaus, ”Nervenkrankheit”). Perustamansa vaikutusvaltaisen aikakauslehden Archiv für Psychiatrie und Nervenkrankheiten vuonna 1867 julkaistussa ensimmäisessä numerossa Griesinger julisti uuden aikakauden alkaneen: ”Psykiatria on kokenut muutoksen suhteessaan muuhun lääketieteeseen. […] Tämä muutos perustuu ensisijaisesti siihen oivallukseen, että potilaat, joilla on niin kutsuttu ’henkinen sairaus’ ovat todella yksilöitä, joilla on hermojen ja aivojen sairaus. Psykiatrian pitää sen vuoksi vapautua suljetusta ammattikunta-asemastaan ja tulla kiinteäksi osaksi yleislääketiedettä, joka on avoinna kaikille lääkäripiireille.”21 ”Griesingerin malli”, eli neurologiaan ja psykiatriaan keskittyneiden sairaalaklinikoiden perustaminen yliopiston alaisuuteen, levisi saksankielisessä Euroopassa. Berliinin ohella Göttingenin, Münchenin ja Heidelbergin klinikat olivat uuden suuntauksen lippulaivoja. Hieman toisenlainen keskus sijaitsi Wienissä, jossa aivojen ja selkäytimen tutkimukseen erikoistunut patologi Theodor Meynert meni vielä paljon pitemmälle kuin Griesinger.

Meynert etsi aivojen etulohkoista syitä erilaisiin psykiatrisiin oireisiin varjoaineiden ja mikroskoopin avulla, ja löysikin yhden: Meynert oli ensimmäinen, joka löysi neurosyfiliksen aiheuttamat aivomuutokset.22 Meynertin näkemykset levisivät nopeasti myös Suomeen. Suomalaisista psykiatreista Meynertin oppilaana oli Niuvanniemen keskuslaitoksen ensimmäinen ylilääkäri Axel Hårdh, joka opiskeli psykiatriaa Meynertin johdolla Wienissä vuosina 1882–1883.23 Psykiatrian kliininen opetus käynnistyi Lapinlahdessa vuonna 1894. Saelanin johdolla tuolloin aloitettu kandidaattien kolmikuukautinen opetusohjelma piti sisällään opetusta kahdesti viikossa, minkä lisäksi kandit saivat halutessaan olla mukana päivittäisillä kierroilla ja avustaa sairaanhoidossa.

Melko riisuttu kandiohjelma ei kummoista psykiatrista ammattitaitoa valmistuville lääkäreille tarjonnut, eikä maasta 1900-luvun alkaessa löytynyt

luku 1 • kansallinen hulluus

31

koulutettuja psykiatreja. Kun Niuvanniemen ylilääkärin virka tuli avoimeksi vuonna 1898, päätyi lääkintöhallitus sopivien hakijoiden puutteessa omintakeiseen ratkaisuun: virkaa ei laitettu lainkaan hakuun, vaan haettavaksi julistettiin sen sijaan matkastipendi ulkomailla tapahtuvia psykiatrian opintoja varten. Stipendiaatin tuli hankkia ulkomailta tietoja mielisairauden hoidosta sekä sitoutua Suomeen palattuaan hakemaan Niuvanniemen ylilääkärin virkaa.

Stipendin sai Albert Björkman, vastavalmistunut lääketieteen lisensiaatti. Björkmanin matka oli kuin nuorten brittiherrasmiesten Grand Tour, jonka kuluessa gentlemanit tutustuivat keskisen ja eteläisen Euroopan kulttuurikohteisiin, mutta Björkmanin tapauksessa matkakohteiksi valikoitui psykiatrian huippuyksiköitä. Björkman tutustui englantilaisiin mammuttisairaaloihin, kuten yli 2 000 potilaan Redhilliin, Clayburyyn ja Bethlemiin, mutta myös sveitsiläisiin ja saksalaisiin avolaitoksiin ja perhehoitoon. Berliinissä Björkman syventyi oikeuspsykiatriaan ja neurologiaan.

Pisimpään hän oli Heidelbergissä professori Emil Kraepelinin klinikalla saamassa teoreettisen psykiatrian opetusta; Heidelbergissä hän pääsi myös kuuluisan neurohistologi Franz Nisslin laboratorioon. Nimityksen Niuvanniemen ylilääkäriksi Björkman sai pian kotimaahan palaamisensa jälkeen lokakuussa 1899.24 Emil Kraepelin oli vuosisadan vaihteessa psykiatrisen taivaan kirkkaimpia tähtiä, joka toi psykiatrian piiriin kokonaan uuden ulottuvuuden – ajan.

Siinä missä Meynert luotti tietyllä hetkellä otettuihin aivopreparaatteihin sairauden selittäjinä, Kraepelin uskoi, että sairaus kehittyi ajan myötä.

Kraepelin uskoi, että psykiatristen sairauksien kenttä koostui itsenäisistä sairauskokonaisuuksista, jotka poikkesivat toisistaan syidensä ja seuraamustensa suhteen. Eri sairauksien identifioimisessa keskeistä oli sairauden etenemisen seuraaminen. Kraepelin uskoi biologisen psykiatrian mahdollisuuksiin sairauksien syiden selvittämisessä, mutta oli realisti sen avulla saavutettavien tulosten suhteen: 1800-luvun menetelmillä työ näytti olevan tuskallisen hidasta. Eri sairauskokonaisuuksien identifiointi sairauksien etenemistä seuraamalla vaikutti nopeammalta tieltä psykiatrisen ymmärryksen lisäämiseksi. Kartoittaakseen sairauden etenemisen kohti sairauden luonteen paljastavaa lopputulosta Kraepelin alkoi tehdä potilaistaan pitkiä

32

Toivo | häpeä

sairaskertomuksia, joiden tilastollisen analyysin hän uskoi auttavan sai­ rauksien ymmärtämisessä.25 Kraepelin päätyi 1899 julkaisemassaan psykiatrian oppikirjassa lopulta luokittelemaan 13 psykiatrista sairauskokonaisuutta. Näistä valtaosa pohjautui selvään orgaaniseen syyhyn (kuten kehitysvammaisuus), eikä luokittelussa ollut näiltä osin mitään vallankumouksellista. Sen sijaan ei-orgaaniset sairaudet Kraepelin jakoi elegantisti kahteen leiriin: sairauksiin, joissa oli affektiivinen eli mielialaan liittyvä tekijä, ja niihin, joissa tätä tekijää ei ollut.

Mielisairauksien jako kahteen suureen leiriin teki diagnosoinnin yksinkertaiseksi. Jos potilailla oli selittämättömiä ja voimakkaita mielialaoireita, kuten alakuloa tai euforisuutta, itkuisuutta tai muuta maniaa, heidät diagnosoitiin maanis-depressiivisiksi. Jos he olivat psykoottisia ilman affektiivista tekijää, tuli heidän diagnoosikseen dementia praecox (eli skitsofrenia).

Näiden kahden eri leirin ennusteet olivat erilaiset: maanis-depressiiviset paranisivat oikealla hoidolla, skitsofreenikot todennäköisesti eivät.26 Kraepelinin luoman luokittelun tavoite oli ensisijaisesti auttaa lääkäreitä laatimaan luotettava diagnoosi. Tämä tieteelliseen työhön perustunut sairauksien luokittelu oli kestävä saavutus, joka on nykytietämyksen valossa edelleen paikkansapitävä. Kraepelinin tulokset olivat seurausta paitsi pitkäjänteisestä työstä, myös keskittymisestä olennaiseen. Sairauden syyn selvittäminen tai tehokkaan hoidon löytäminen sai jäädä myöhemmäksi.

luku 1 • kansallinen hulluus

33