Policy 4/2019 by Policy

Po l i c y 4 / 1 9 Pääkirjoitus

Haastattelussa Jussi Halla-Aho: Populismi - ase vai agenda?

Suomen EU-puheenjohtajakausi - mallioppilas näyteikkunassa

Politiikka tänään

Mitä Aristoteles ajatteli politiikasta?

Mitä tapahtui poliittisille unelmille, Tuomas Nevanlinna?

Vaiettu vallankaappaus: mitä Boliviassa todella tapahtuu?

Maailma pienoiskoossa – Miten maailman epätasa-arvoisin maa epäonnistui kääntämään suuntansa

Jouluiset vooskoopit

On work, Universal Basic Income, robots, and the meaning of life

VOOn risse – seikkailua laineilla

Kulttuurivinkit

Vihaiset VOOlaiset

Päätoimitus Eetu Kukila Siiri Luukkanen Marja Silvolahti Aaro Taina Juho-Eeli Tuori Kirjoittajat Onni Ahvonen, Iikka Arve, Yuri Birjulin, Eetu Kukila, Eero Lipponen, Janne Lodewijks Marika Luostarinen, Laura Perälä, Tuukka Saari, Marja Silvolahti, Juho-Eeli Tuori, Viivi Voutilainen Kannen kuvat: Jessica Eerikas, Wikimedia Commons, Tuomas Nevanlinna 2 | Policy 4/19

Lehden kuvat: Yuri Birjulin, Jessica Eerikasm, Diego Felgueroso, Jessica Eerikas, Netta Pasuri, Unsplash, Marja Silvolahti, Aaro Taina, Eino Taina, Wikimedia Commons Taitto Siiri Luukkanen Aaro Taina Eetu Kukila

Yhteystiedot voopolicy@gmail.com www.policylehti.com instagram: @policymedia Facebook: policyvoo HYY:n järjestölehtituella tuetaan Policy-lehteä. Painos 80 kpl. ISSN 1235-4031 (painettu) ISSN 2323-9468 (verkkojulkaisu)

Valtio-opin opiskelijat ry PL 54 00014 Helsingin Yliopisto

PÄ Ä K I R J O I T U S

Kunnianarvoisa lukija! Maailmalta kantautuu aika ajoin kriittisiä uutisia, joiden sävy ei ole mitenkään mieltä rauhoittava. Toimittajien työtä halveksutaan, liberaalia demokratiaa rapautetaan ja ihmisoikeuksia poljetaan. Onneksemme voimme julkaista jo 41-vuotista Policya levollisin mielin siitä, että opiskelijajournalismi elää ja voi hyvin. Kuluneen vuoden aikana olemmekin julkaisseet kirjavan joukon artikkeleita aina kotimaan politiikan syövereistä kansainvälisen areenan kautta voolaisia askarruttaviin aiheisiin ja kulttuurisiin ilmiöihin. Vuosi on vierähtänyt, ja niin on myös aika Policyn vuoden 2019 päätoimituksen siirtyä syrjään uuden polven tieltä. Mutta ei uutta ilman jotain vanhaa, sillä innokas uusi päätoimituskokoonpano sisältää myös vakaata kokemusta. Lämpimät onnittelut Policyn seuraavan vuoden päätoimittajat Eero Lipponen, Siiri Luukkanen, Laura Perälä, Saara Pylkkänen, Aaro Taina ja Viivi Voutilainen! Policy jatkaa hyvissä käsissä. Jännittävä ja tapahtumarikas syksy saa päätöksensä Policyn neljännessä ja vuoden viimeisessä numerossa. Politiikan rikas arki ei jää pelkästään eduskunnan käytäville, vaan seuraa myös käsissäsi olevaan lehteen! Sen sivuilta voit lukea Jussi Halla-ahon ja Tuomas Nevanlinnan haastattelut, tutustua länsimaiden medioissa yksipuolisesti esitettyyn Boliviaan sekä tarkastella perustulon merkitystä yhteiskunnassa. Jos kuitenkin edelleen astut harha-askelia ja tunnet risteilyaluksen keinunnan, toimitus suosittelee palaamaan rissetunnelmiin reportaasin parissa ja Vihaisten voolaisten risteilyllä mieltä askarruttaneisiin, jopa ennustajan kykyjä lähenteleviin aivoituksiin. Lähenevän joulun mietityttäessä antaudu varauksetta jouluisten vooskooppien johdateltavaksi ja tunne tähtimerkkien opastava vaikutus sisälläsi. Kiittäen kuluneesta vuodesta Eetu, Marja, Juho-Eeli, Aaro ja Siiri! Policy 4/19 | 3

Haastattelussa Jussi Halla-aho: Populismi – ase vai agenda? Teksti: Laura Perälä ja Janne Lodewijks Kuvitus: Jessica Eerikas

erussuomalaiset nähdään Suomessa populistisena puolueena. Aiheesta on kirjoitettu paljon, mutta halusimme kuulla, mitä mieltä on itse puolueen puheenjohtaja Jussi Halla-aho. Haastattelimme häntä perussuomalaisten politiikasta, populismista ja viestinnästä. Vastausten analysoimiseksi sekä perkaamiseksi pyysimme kommentteja poliittisen viestinnän tutkijalta Juha Herkmanilta. Perussuomalaisten puoluetoimistolla meidät vastaanotti hyvin rauhallinen ja tavallisen oloinen keski-ikäinen mies, jonka toteemieläin on kissa. Ensivaikutelman perusteella on vaikea uskoa, että tämä on yksi Suomen keskustelluimmista ja mielipiteitä jakavimmista henkilöistä. Kahvin ynnä muun tarjoamisen jälkeen Halla-aho ehdottaa, että istuisimme häntä vastapäätä. Sitten päästään asiaan. Ensimmäisenä tahdoimme selvittää, miten Halla-aho itse määrittelee populismin ja mitä se hänelle merkitsee. Halla-aho ymmärtää populismin kahta kautta: “Populismi voi olla metodi tai substanssi. Kielteisessä mielessä se tarkoittaa politiikkaa, jossa haistellaan, mikä menisi tänään kaupaksi. Puolue määrittelee linjansa sen mukaan mikä on trendikästä. Populismi myönteisessä mielessä tarkoittaa sitä että ihmisten, siis sen niin sanotun kansan, mielipiteillä, huolilla, peloilla ja toiveilla on merkitystä. Eivätkä väärää mieltä olevat ihmiset ole ainoastaan tavallaan paremman väen koulutuksen tarpeessa, vaan että mielipiteet itsessään ovat aina legitiimejä, olivat ne mitä hyvänsä.” Miten vedenpitävä on Halla-ahon määritelmä? Herkmanin mukaan Halla-ahon esiin nostamat negatiiviset

4 | Policy 4/19

piirteet ovat yleinen tapa ymmärtää populismia. Harvinaisempaa taas on nähdä populismi kansan äänen vahvistajana. Se on lähinnä juuri populisteiksi nimitettyjen itsensä toistama näkemys. Populistisen tyylin ja agendan täysi erottaminen toisistaan on mahdotonta ja Herkman näkee, että erottelu toimii myös keinona torjua kielteisiä mielikuvia populismista. Miten perussuomalaiset sitten sijoittuvat tässä kahtiajaossa? Halla-ahon mukaan heidän tapauksessaan on kyse on juuri substanssipopulismista. Puolueella on tietty ideologia

Se mitä meistä sanotaan ei haittaa meitä poliittisesti. ja arvot, joiden mukaan toimitaan sen sijaan, että pyrittäisiin miellyttämään kaikkia. Kun on kyse trendikkyydestä, Halla-ahon mielestä perussuomalaiset on päinvastoin kaikista vähiten populistinen puolue Suomessa. Siinä, mitä perussuomalaisten toiminnassa nimitetään populismiksi, onkin sen sijaan usein kyse uusien asioiden politisoimisesta. Voidaanko populismi siis näin ajatellen nähdä demokratiaa vahvistavana tekijänä, eikä sen uhkana? “Nimenomaan näin. Meillä on tiettyjä varsin merkittäviä poliittisia sektoreita suljettu kokonaan keskustelun ulkopuolelle. Maahanmuutto varmasti kaikkein päällimmäisenä. Sitä on vuosikymmeniä käsitelty asiana, joka on poliittisen keskustelun ulkopuolella, asiana joka vain tapahtuu. Tämän keskustelun politisoiminen ja sen korostaminen, että tästä asiasta voidaan olla kahta eri mieltä ja päättää äänestämällä, koetaan populismiksi – kun taas sitten jotain ilmeisen populistisia puheenvuoroja siitä, että lupaillaan eläkeläisille ja lapsiperheille kaikenlaista, mitä ei kuitenkaan aiota toteuttaa, niin tätä ei kuitenkaan pidetä samalla tavalla populismina.” Herkmanin mukaan argumentti populismista politisoijana on validi ja usein tutkijoidenkin allekirjoittama. Populismin negatiiviset seuraukset tulee hänen mielestään kuitenkin myös mainita: esimerkiksi vastakkainasettelujen

korostuminen vaikeuttaa politiikan tekemistä ylipäätään. Eräs populistien toimintaan liitetty piirre on ajatus enemmistön edustamisesta. Tästä puhuu myös Halla-aho. Hän on huolissaan ajattelusta, jossa tiettyjä arvoja ja mielipiteitä pidetään automaattisesti demokraattisempina kuin toisia: “Demokratia siis tarkoittaa jotain aivan muuta kuin sitä, mitä enemmistö ajattelee. Se alkaa olla määrällisen suureen sijasta laadullinen suure. Ajatellaan, että hyvät asiat ovat demokratiaa. Siis vaikka enemmistö olisi jotain eri mieltä, ei ole demokratiaa, että mennään tämän enemmistön mukaan.” Herkmanin mukaan on tyypillistä populistista retoriikkaa, että liberaalidemokratioiden tapaa kantaa huolta vähemmistöjen oikeuksista arvostellaan: “Onkin kiinnostavaa, että esimerkiksi Suomessa erilaisten mielipide- ja arvokyselyiden perusteella enemmistö on monissa asioissa paljon suvaitsevampi kuin perussuomalaisten kannattajakunta, joten argumentti ei usein toimi.” Olkoon populismi miten tahansa määritelty, yksi asia on kuitenkin varmaa: perussuomalaisia pidetään yleisesti populisteina ja tätä harvoin ilmaistaan kehuna. Pitäisikö tällaisesta negatiivisesta leimasta pyrkiä eroon? Vaikeuttaako se puolueen työtä ja toimintaa? Halla-ahon mukaan näin ei ole: “Yleensä voidaan sanoa, että se mitä meistä sanotaan ei haittaa meitä poliittisesti. Se [negatiivinen leimaaminen] ei ole toivottavaa eikä mukavaa tai rakentavaa, mutta siitä ei ole meille vahinkoa. Ne ihmiset, jotka nimittelevät meitä populisteiksi, eivät tee sitä siksi että heillä olisi jonkinlainen väärinkäsitys meistä vaan siksi, että he vastustavat poliittista agendaamme. Näin ollen mikään, mitä me sanotaan ei muuta sitä tapaa, millä meistä puhutaan.” Herkman menisi vielä pidemmälle, hän uskoo, että populistin leimalla saattaa olla jopa positiivisia vaikutuksia perussuomalaisille: “Esimerkiksi vastakkainasettelu “eliittimedian” ja “eliittipoliitikkojen” kanssa on vedonnut tiettyyn kannattajaryhmään ja kääntynyt puolueen eduksi.” Halla-aholta halusimme kysyä myös konkreettisia viestinnällisiä syitä niin hänen kuin perussuomalaistenkin menestyksen takana. Pohdimme sitä, minkälainen vaikutus Halla-ahon retoriikalla on suureen kannatukseen ja kuinka

Policy 4/19 | 5

tietoinen hän on omasta viestinnästään. Halla-aho haluaisi uskoa, että perussuomalaisten suosio perustuu lähinnä heidän poliittisiin kantoihinsa, mutta tiedostaa, että asia ei ole näin yksinkertainen. “Sen kummempaa viestinnällistä salaisuutta minulla ei henkilökohtaisestikaan ole, kuin että vastataan siihen mitä kysytään, ja puhun asioita joihin voin itse uskoa.” Puolueen viestintää Halla-aho kuitenkin kommentoi. Hänen mukaansa monet poliitikot pyrkivät välttämään sitä, että antaisivat itsestään vaikutelman, että he eivät tiedä jostain asiasta. Halla-ahon mielestä tällaiseen ei pidä sortua: “Olen yrittänyt niitäkin asioita lähestyä niin, ettei ole synti, jos en niistä asioista tiedä mitään ja voin myös sanoa, jos en niistä tiedä. Luulen, että tietty rehellisyys perussuomalaisten viestinnässä ja omassakin viestinnässä on se, minkä monet ihmiset aistivat, ja vaikkei se tee kaikkiin välttämättä hyvää vaikutelmaa, se tekee aika moniin poikkeavan vaikutelman.” Myös Herkmanin mukaan tärkeä vetovoimatekijä

6 | Policy 4/19

Halla-ahon tyylissä on sen poikkeavuus muista poliitikoista ja tietynlainen ”kotikutoisuus”. Onko perussuomalaisilla siis jonkinlainen onnistunut viestintästrategia, joka pyrkii vetoamaan tiettyihin äänestäjäryhmiin? Onko kohujen tarkoituksellinen muodostaminen tällainen strategia? Halla-aho näkee tilanteen päinvastaisesti: “En ole koskaan yhtään kohua aiheuttanut tarkoituksellisesti, vaikka tällainen tulkinta jälkikäteen usein tehdään. Siinä on usein se efekti, että toimittajat, jotka ovat ideologisista syistä kimpussamme, pyrkivät tekemään meistä kohuja. Kun he huomaavat, että tämä toimii heitä itseään vastaan, he selittävät tämän asian jotenkin itselleen sillä tavalla, että perussuomalaiset tarkoituksella synnyttivät kohun saadakseen itselleen kannatusta. Toimittaja on kuitenkin ainoa aktiivinen toimija siinä tilanteessa, me ei olla tehty yhtään mitään. Myrskyn silmässä oleminen ei ole inhimillisellä tasolla mukavaa, mutta kun siitä ei ole koskaan ollut meille poliittista vahinkoa, niin meitä ei häiritse se, että mekanismi toimii juuri sillä tavalla.” Halla-aho toi esille myös perussuomalaisten viestinnällisen strategian puuttumisen ylipäätään. Hänen näkemyksensä sananvapaudesta ja viestinnän sääntelystä on ”optimistisen darvinistinen”. Hän ajattelee tyhmien ja liian radikaalien mielipiteiden karsiutuvan itsestään pois mediasta. Karsiutuminen perustuu siihen, etteivät huonot mielipiteet saa huomiota, eivätkä siten ”pärjää”. Tämän hän ajattelee pätevän erityisen hyvin sosiaalisen median kohdalla ja tällä ajatuksella hän lähestyy

myös puolueen viestinnän sääntelyä. Hän näkee, että perussuomalaiset saavat sanoa mitä haluavat, ja jos he sanovat jotain mitä ei olisi pitänyt, yritetään tästä virheestä oppia koko puolueen kesken.

Halla-Ahon näkemys sananvapaudesta ja viestinnän sääntelystä on ”optimistisen darvinistinen“.

on käytännön totuus myös muuta. Herkman myöntää, että Soinin poistumisen myötä ”eliitin” ja ”kansan” vastakkainasettelu on vähentynyt. Hän kuitenkin nostaa esille viime kevään vaalivideon, missä tätä vastakkainasettelua käytettiin selvästi hyväksi. On myös useita yksittäistapauksia, joissa hänen mielestään perussuomalaisten kansanedustajat ovat tietoisesti yrittäneet hämmentää ja provosoida, ja sitä kautta on saatu julkisuutta. Halla-aho tuntuu ymmärtävän liian ilmiselvän populistisen puheen ja tahallisen provosoinnin sudenkuopat ja onnistuu kiertämään ne taitavasti. Samaa ei ehkä voida sanoa kaikista hänen puoluetovereistaan. Seuraavaksi meidän pitäisikin varmaan haastatella Sebastian Tynkkystä tai Laura Huhtasaarta.

Voidaanko kuitenkin nähdä, että tämä strategiattomuuskin on jonkinlainen strategia? Perussuomalaisilla on paljon kohuja aiheuttavia poliitikkoja ja kohut toimivat heidän edukseen, joten voidaan nähdä, että sääntelemättömyys on juuri erittäin toimiva strategia. Tämä kääntyy vielä toisellakin tapaa perussuomalaisten eduksi, sillä ajatus strategiattomuudesta vetoaa itsessään moniin kannattajiin ja antaa perussuomalaisista puhtaan ja läpinäkyvän kuvan. Onko siis yhdentekevää, onko strategiaa suunniteltu vai ei, jos se kuitenkin on olemassa ja toimii puolueelle sopivalla tavalla? Kysyimme Halla-aholta myös mestari-nimityksestä ja siitä, miksi perussuomalaisten kannatus on heikompaa vanhempien ikäryhmien joukossa. Hän oli huomannut, että teineihin vetoavat hyvin Youtuben “servausvideot”, joissa asetelmana on ”säkättävä apinalauma” hänen kimpussaan. Mielenkiintoista tässä on, että Halla-ahon mukaan tällaiset asiat vetoavat niiden viihteellisyyden ansiosta, vaikkei ihmisillä olisikaan varsinaisesta substanssista mitään mielipidettä. Onko perussuomalaiset siis hankkinut nuoret kannattajansa osittain juuri puolueen populististen metodien avulla? Vaikka Halla-aho perusteleekin vakuuttavasti perussuomalaisten tekevän niin sanottua hyvää populismia,

Policy 4/19 | 7

Suomen EU-puheenjohtajakausi 2019 – mallioppilas näyteikkunassa Teksti: Viivi Voutilainen

Liikanen iloitsi siitä, että he olivat selvinneet hengissä, Jokelainen ei sen sijaan vielä uskaltanut.

Suomen kolmas EU-puheenjohtajakausi eli Euroopan unionin neuvoston puheenjohtajuus alkoi viime heinäkuussa. Puheenjohtajamaan tärkeimmät tehtävät ovat johtaa ja suunnitella ministerineuvostojen ja työryhmien kokouksia, viedä eteenpäin EU:n lainsäädäntötyötä, huolehtia EU-asioiden käsittelyn jatkuvuudesta, sekä edustaa itse neuvostoa suhteessa EU:n muihin toimielimiin. Puheenjohtajamaan agenda ei siis ole edistää kansallisia tavoitteita, koska kyseessä on puheenjohtajan puolueeton pesti ja koko unionin eduista huolehtiminen. Puheenjohtajamaalla on kuitenkin mahdollisuus vaikuttaa siihen, millaisia asioita nostetaan asialistalle ja millaisesta näkökulmasta kyseisiä asioita käsitellään.

8 | Policy 4/19

Kuva: Wikimedia Commons

”Puheenjohtaja ei tee agendaa, vaan agenda puheenjohtajan”

Kiireellä suuriin haasteisiin

Mitä jäi käteen?

Suomen puheenjohtajakausi on ollut poikkeuksellinen monestakin syystä. Ensinnäkin Suomen puheenjohtajakausi alkoi ryminällä pitkän ja poliittisesti raskaan vaalikevään jälkeen. Koska puheenjohtajuus alkoi niin pian eduskuntavaalien jälkeen, oli Suomen EU-puheenjohtajuuskauden ohjelmaa ja asialistaa valmistelemassa Sipilän hallitus, vaikka itse puheenjohtajuuden tulisi hoitamaan Rinteen hallitus. Suomen puheenjohtajuuskausi sattui myös itse unionin kannalta instituutionaaliseen käännekohtaan: puheenjohtajalta toiselle periytyvälle asialistalle jäi esimerkiksi paljon resursseja ja aikaa vievä jo pitkään tapetilla ollut Brexit-vääntö ja uuden komission kokoaminen. Tämän lisäksi hoidettavaksi tuli Eurooppa-neuvoston nimityspaketti ja EU:n pitkäaikaisen budjetin eli monivuotisen rahoituskehyksen neuvottelupaketin tuottaminen vuosille 2021-2027. Nämä suuret ja haastavat asiakokonaisuudet ovat jättäneet vähemmän aikaa niin sanotulle perinteiselle lainsäädäntötyölle ja raivanneet sen sijaan tilaa poliittiselle keskustelulle, jonka merkitys on korostunut.

Koska puheenjohtajan rooli ei ole edistää kansallisia tavoitteita, vaan toimia puolueettomana koko unionin asioiden edistäjänä, kansallisen ohjelman tavoite on enemmänkin heijastaa puheenjohtajamaan yleistä arvomaailmaa muille unionin jäsenille. Erityisesti painottui nimenomaan hyvän maineen ylläpitämisen tärkeys ja yritys luoda kuva hyvin toimivasta ja organisoidusta puheenjohtajamaasta, joka hoitaa tehtävänsä kiitettävästi. Suomi onkin puheenjohtajuuskautensa aikana vienyt yhteisiä tavoitteita intohimoisesti ja puolueettomasti eteenpäin haastavista puitteista huolimatta. EU-sihteeristössä työskentelevän Jaana Jokelaisen mukaan Suomen puheenjohtajuuskauden selkein ja erityisesti korostunut teema on ollut kestävyys, joka on näkynyt niin ohjelmien sisällössä kuin käytännön järjestelyissäkin. Suomi esimerkiksi luopui EUpuheenjohtajamaalle perinteisestä tavasta valmistaa jokaisen maan jäsenistölle omaa kauttaan symboloiva kravatti tai huivi, ja kompensoi säästyneillä varoilla ministereiden ja asiantuntijoiden Brysseli–Helsinki-välin lentopäästöjä.

Kestävää tulevaisuutta tekemässä

Sihteeristön tunnelmia

Hallituksen vaihtuminen ja siitä aiheutunut tiukka aikataulu hankaloitti myös puheenjohtajuuskauden ohjelman suunnittelua. Hallitus nimettiin 6.6.2019 pitkien hallitusneuvotteluiden jälkeen, ja virallinen puheenjohtajuuskauden ohjelma valmistui 26. kesäkuuta. Vaikka Sipilän ja Rinteen hallitusten näkökulmien välillä on eroavaisuuksia, oli koko eduskunta otettu Sipilän hallituksen kaudella ohjelman valmistelua edeltäviin keskusteluihin. Siten ohjelmasta ei tarvinnut juuri karsia mitään, sen sijaan siihen lisättiin kohtia. Lopullinen ohjelma kantaa nimeä ”Kestävä Eurooppa – kestävä tulevaisuus”, ja se koostuu neljästä teemasta. Ensimmäinen näistä on yhteisten arvojen ja oikeusvaltioperiaatteen nostaminen EU:n toiminnan kulmakiviksi. Lisäksi Suomen ohjelmassa korostetaan kilpailukykyistä ja sosiaalisesti eheää Euroopan unionia, EU:n roolia globaalina ilmastojohtajana sekä kansalaisten kokonaisturvallisuuden takaamisen tärkeyttä.

Kun EU-sihteeristön Vesa Liikaselta, Jaana Jokelaiselta ja Anna Yletyiseltä kysyttiin, mikä on ollut Suomen puheenjohtajuuskauden suurin saavutus heidän mielestään, oli kiireen ja stressin tuntu käsinkosketeltavaa. Liikanen iloitsi siitä, että he olivat selvinneet hengissä, Jokelainen ei sen sijaan vielä uskaltanut; onhan edessä vielä puheenjohtajuuskauden loppuun saattaminen ja loppuraporttien kirjoittaminen. Jokelainen nostikin suurimmiksi saavutuksiksi kaikkien EU-puheenjohtajuuskautta varten tarvittavien asiantuntijoiden ja ministereiden sekä muiden työntekijöiden rekrytoimisen ja kouluttamisen, sekä sen, että kaikki sopimukset saatiin tehtyä. Yletyinen, joka taas oli mukana Suomen puheenjohtajuuskaudella käytännön järjestelyissä, painotti onnistumista selkeydessä ja toimivuudessa kokousten osalta. Kaiken kaikkiaan tunnelma pian päättyvän puheenjohtajuuskauden ympärillä oli uupunut, mutta kuitenkin suhteellisen tyytyväinen.

Policy 4/19 | 9

Teksti ja toteutus: Marja Silvolahti

10 | Policy 4/19

Policy 4/19 | 11

MITÄ ARISTOTELES AJATTELI POLITIIKASTA? Teksti: Eero Lipponen Kuvitus: Eino Taina

Sana politiikka juontaa juurensa kreikkalaista kaupunkivaltiota tarkoittavasta termistä polis. Politiikalle – polista koskeville asioille – rikkaimman ja monipuolisimman kuvauksen antiikissa antoi filosofi Aristoteles.

eoksessa Politiikka Aristoteles kehittelee tiedettä, jonka ihanteellisena tavoitteena on tutkia hyvän elämän yhteisöllisiä ehtoja kaupunkivaltiossa. Tämä tiede on Aristoteleen ajattelussa likeisessä suhteessa etiikkaan, joka määrittelee sen elämänmuodon ja ne hyveet, joiden kantajaa voidaan kutsua onnelliseksi. Jos etiikka vastaa kysymykseen yksilön onnellisuuden ehdoista, politiikka tarkastelee samaa kysymystä valtion tasolla. Etiikan ja politiikan kietoutuneisuutta kuvaa Aristoteleen kuuluisa määritelmä ihmisestä poliittisena eläimenä (zoon politiko). Poliittisen eläimen moraalinen toimijuus ja sitä myöten onni on sidottu valtiollisessa yhteisössä elämiseen. Valtion muurien ja siten inhimillisen moraalin ulkopuolinen elämä herättää Aristoteleessa levottomuutta: Se, joka ei kykene muodostamaan yhteisöä, tai se, jonka ei sitä itseriittoisuutensa takia tarvitse tehdä, ei ole kaupunkivaltion osa vaan ikään kuin villipeto tai jumala.

12 | Policy 4/19

Jumalan ei itseriittoisuuttaan tarvitse muodostaa yhteisöä, ja ylivoimaisen hyvyytensä tähden hänen toimintaansa ei sovi arvioida inhimillisen moraalin kehikossa. Eläimet eivät taas voi olla moraalisia, sillä ne ovat vailla kieltä, hyvän ja pahan mittapuuta. Valtio on Aristoteleelle yhteisö, joka on lähtökohtaisesti eettiseen päämäärään suuntautunut. Se on yhteisö hyvää elämää varten. Aristoteleen poliittisen ajattelun aukikeriminen onkin aloitettava hänen etiikkansa keskeisistä käsitteistä.

Onnellisuus, eudaimonia

Aristoteles esittää etiikkansa pääteoksessa, Aristoteles esittää etiikkansa pääteoksessa, NiNikomakhoksen etiikassa, että onnellisuus (eudaimonia) komakhoksen etiikkassa, että onnellisuus (eudaimonia) on elämän elämän päämäärä. päämäärä. Väitettään Väitettään hän on hän perustelee perustelee sillä, sillä, että että onnellisuus on on jotakin jotakin itsessään itsessään haluttavaa, haluttavaa, jotakin, jotakin, joka joka onnellisuus ei ei ole ole väline väline mihinkään mihinkään muuhun muuhun päämäärään. päämäärään. Sitä Sitä vastoin vastoin kaikki muut pyrinnöt nautintojen tavoittelusta kaikki muut pyrinnöt nautintojen tavoittelusta jalojen jalojen tekotekojen harjoittamiseen harjoittamiseen näyttäisivät näyttäisivät toimivan toimivan välineinä välineinä onnellionnellijen

suuteen. Onnellisuus on Aristoteleelle itseriittoista: se sisältää itsessään kaiken ihmiselämälle riittävän, eikä mikään muu hyvä voi lisätä sen hohdokkuutta. Jos onnellisuus kerran on elämän päämäärä, niin mitä se tarkalleen ottaen on? Aristoteleen ajattelua ohjaa teleologinen essentialismi. Hänen mukaansa maailman substansseilla on omat olemuksensa, essentiat, joihin on sisään koodattuna substanssien päämäärät (telos). Esimerkiksi silmän olemus sisältää sen päämäärän, näkemisen. Silmän hyvyyttä voidaankin arvioida sen olemukseen vedoten: ”silmän hyveen johdosta näemme hyvin.” Ihmisen olemusta taas määrittää järki, joten hänen

tehtävänään on kultivoida omaa luonnettaan ajattelukyvyn lähtökohdista käsin. Ihmisen hyvä elämä eli onnellisuus toteutuu sielun järjellisen osan mukaisena toimintana (praksis). Järjen vaatimuksista poikkeavan elämän Aristoteles tuomitsee onnettomaksi. Teleologisesta essentialismista seuraa nykylukijassa hämmennystä herättävää eettistä ja poliittista ajattelua. Kun Aristoteles puhuu onnesta, kyseessä ei ole moderni henkilökohtainen onnellisuus, jota voisi tavoitella itselle parhaiten sopivia elämäntapoja ja -käytäntöjä kokeillen. Aristoteleen mukaan on olemassa yksi objektiivisesti rajattava hyvän elämän malli – ihmiselämä

Policy 4/19 | 13

Aristoteles oli siinä oikeassa, että ympäri kellon työskentely on mahdotonta yhdistää aktiiviseen kansalaisuuteen.

lajityypillisen järjen mukaan. Onnellisuuden määrittely järjen mukaisena toimintana (praksis) sulkee ulkopuolelleen erään nykyään luontevalta tuntuvan onnellisuuskäsityksen, käsityksen, jonka mukaan onnellisuus olisi ymmärrettävä psykologisena tilana tai tunteena. Lisäksi Aristoteleen onnellisuuden käsitettä hahmoteltaessa on otettava huomioon, että hän erottaa toisistaan tekemisen (poiesis) ja toiminnan (praksis). Tekemisessä valmistusprosessi voidaan irrottaa sen päämäärästä. Esimerkiksi käy vaikkapa ruuanlaitto, jonka tähtäimessä on nälkää tyydyttävä ruoka. Sen sijaan toiminnan kohdalla tällaista erottelua ei voida tehdä. Onnellisuus elämän päämääränä on hyvässä toiminnassa aina läsnä.

H y vä e l ä m ä ja h y v e - e t i i k k a Hyvä elämä edellyttää sen mukaiseen toimintaan harjaannuttamista. Aristoteleen ihmisen sielu jakautuu rationaaliseen ja irrationaaliseen osaan. Kasvatuksen silmämääränä on saattaa irrationaaliset halut ja tunteet järjen käsittämän hyvän elämän mallin kanssa sopusointuun. Tottumusten täytyy kovertaa halujen ja tunteiden virrat järjen uomiin. Tavoitteena on luonteen hyve,

14 | Policy 4/19

joka ylittää järjen ja tunteiden ristiriidan niin, että ihminen aina vilpittömästi iloitsee ja nauttii moraalisesti hyväksi tietämästään ja halveksuen karttaa kaikkea pahaksi tunnistamaansa. Hyveellinen tuntee puhdasta rohkeutta nähdessään toverinsa “sotatantereella alakynnessä”. Ystäviään hän kestitsee runsaskätisesti, sillä haluaa osoittaa jaloutta. Luonteen hyve on siis halujen ja tunteiden oikeanlaiseen suuntautumiseen perustuva toimintavalmius. Aristoteles nimeää yhteensä kaksitoista luonteen hyvettä, esimerkiksi oikeudenmukaisuuden, miehuullisuuden ja suurisieluisuuden. Suurin osa ihmisistä ei Aristoteleen mukaan kuitenkaan ole hyveellisiä. Hän pitää heikkoluonteisuutta ihmisten enemmistölle tyypillisenä. Heikkoluonteisella on kyllä oikea käsitys hyvästä elämästä ja sen vaatimuksista, mutta ruumiillisten nautintojen houkutukset sokaisevat alati hänen eettisen näkökykynsä. Siinä missä hyveellisen halut ja tunteet ovat valjastettu järjen ohjaksiin, heikkoluonteisella ne haraavat järkeä vastaan. Kärjistetään: kun juhlien isäntänä toimiva hyveellinen jakaa ilomielin kakkua vierailleen, samassa asemassa heikkoluonteinen unohtaa hyveen vaatimuksen ja pakenee kulman taakse ahmimaan houkuttelevan herkun.

V a l t i o n t e h tävä

Valtiollinen yhteisö on Aristoteleen mukaan ”olemassa hyvää elämää varten”. Ja parhaassa valtiomuodossa kansalaiset elävät Nikomakhoksen etiikan luonteen hyveitä seuraten. Valtion eettistä tehtävää korostaen Aristoteles hyökkää niitä vastaan, jotka ymmärtävät valtion kapeasti oikeudellisilta loukkauksilta suojelevaksi, maanpuolustusta organisoivaksi ja kaupallisia suhteita sääteleväksi instituutioksi. ”Valtiota ei kuitenkaan perustettu pelkästään elämisen takia, vaan pikemminkin hyvän elämän.”

Aristoteelinen valtio säätelee kansalaisten yksityiselämää tavalla, joka on nykyajan liberaaleille demokratioille perin vieras. Tämän valtion laki asettuu ihmisten moraalisten valintojen, elämänmuotojen ja yhteisöllisten suhteiden ohjenuoraksi. Pedantin lainsäätäjän tehtävä nojaa vahvasti Aristoteleen pessimistiseen oletukseen heikkoluonteisuuden yleisyydestä. Koska heikkoluonteiset eivät itsenäisesti suuntaudu kohti hyvää elämää, on heitä laeilla ja rangaistuksilla taivutettava siihen: Tarvitsemme siis lakeja tähänkin ja ylipäänsä kattamaan koko elämää, sillä useimmat ihmiset tottelevat pikemminkin pakkoa ja rangaistusta kuin argumenttia ja sitä, mikä on jaloa.

Näin ankaraa kontrollia Aristoteles tuskin hyveellisten ihannevaltioon vaatisi. Eihän täydellinen kansalainen tarvitse ohjausta. Luonteen hyveineen hän suunnistaa moitteettomasti moraalin maastossa.

K a n s a l a i s u u s ja s e n e h d o t

Keskeinen poliittista yhteisöä koskeva kysymys liittyy kansalaisuuteen. Koska Aristoteleen määritelmän mukaan kansalainen on valtiollisesta vallankäytöstä osallinen henkilö, saa kysymys muodon: keille vallankäyttö yhteisössä kuuluu? Hyvään elämään tähtäävässä yhteisössä valtaa käyttäviä kansalaisia ovat ne, joilla on edellytykset hyveeseen ja riittävästi aikaa poliittiseen vapauden harjoittamiseen.

Policy 4/19 | 15

Heikkoluonteinen unohtaa hyveen vaatimuksen ja pakenee kulman taakse ahmimaan houkuttelevan herkun.

16 | Policy 4/19

Nämä kriteerit kääntyvät ankaraksi ulossulkemisen logiikaksi. Aristoteleen rasistiset ja sovinistiset ennakkoluulot ovat tunnettuja: Poitiikassa hän kehittelee psykologisia argumentteja oikeuttaakseen naisten poissaolon politiikan kentiltä ja osoittelee syitä, miksi orjien alisteinen asema on luonnollinen. Rasittavan työn parissa raatavilta hän yhtä lailla sulkee politiikan portit, koska vapaa-ajan puute estää heitä omistautumasta julkiselle toiminnalle ja hyveen kehittämiselle. Tämän karsinnan jälkeen kansalaisiksi Aristoteles kelpuuttaa niin sanotut vapaat miehet, tietynlaisen varakkaan eliitin, joiden politikoinnille, filosofoinnille, musiikkiharrastuksille ja muille hyvettä kehittäville aktiviteeteille puitteet antiikin maailmassa takasi muiden aherrus. Tässä sinänsä tunkkaisessa ajattelussa esiintyy itseasiassa kiinnostava näkemys poliittiseen toimintaan osallistumisen ja itsen moraalisen kehittämisen ehdoista: poliittinen toiminta ja hyve edellyttävät vapaaaikaa, varallisuutta ja hyveen kultivointiin keskittyviä harrastuksia. Aristoteleen ajatusta poliittisen osallistumisen materiaalisista ehdoista on hyödyllistä tarkastella nykyisen osallistumiskeskustelun yhteydessä, vaikka poliittisen osallistumisen olosuhteet ovat radikaalisti muuttuneet antiikin ajoista ja yksilönoikeuksien tärkeys kasvanut. Mielenkiintoisen tulokulman keskusteluun saa, kun huomaa ettei Aristoteleen havaintoa ole pakko tulkita julkisen piirin rajaamisen perusteluksi. Sen sijaan se voidaan kääntää vaatimukseksi kansalaisen elämän materiaalisten ehtojen kehittämisestä. Nimittäin jos poliittisen osallistumisen mahdollisuuksia todella haluttaan edistää nykydemokrati-

oissa, on tähdättävä köyhyyden poistamiseen ja ihmisten vapaa-ajan kasvattamiseen. Aristoteles oli siinä oikeassa, että ympäri kellon työskentely on mahdotonta yhdistää aktiiviseen kansalaisuuteen. Liiallinen riippuvuus työnantajan oikuista typistää sekin potentiaalia demokraattiseen toimintaan. Valitettavasti nämä seikat varsin usein unohtuvat poliitikoilta ja virkamiehiltä, jotka intoilevat osallisuudesta. Yhteiskunnalliset liikkeet ovat jo pitkään vaatineet vastikkeetonta perustuloa. Pitäisikö tätä ääntä kuunnellen tähdätä poliittisen vapauden kasvattamiseen?

Policy 4/19 | 17

Mitä tapahtui poliittisille unelmille, Tuomas Nevanlinna? Teksti: Juho-Eeli Tuori

18 | Policy 4/19

Tuomas Nevanlinna on 59-vuoTuomas Nevanlinna on 59-vuotias, tias, filosofisesti suuntautunut filosofisesti suuntautunut kirjoittaja kirjoittaja ja suomentaja. Neja suomentaja. Nevanlinnan kolumvanlinnan kolumneja, esseitä ja neja, esseitä ja pakinoita on julkaistu pakinoita on julkaistu jo 1980-lujo 1980-luvulta lähtien useilla eri vulta lähtien useilla eri alustoilla, alustoilla, kuten HS:n Nyt-liitteeskuten HS:n Nyt-liitteessä ja Ylen sä ja Ylen kulttuuricocktailissa. kulttuuricocktailissa. Yksittäisten Yksittäisten kirjoitusten lisäksi Nekirjoitusten lisäksi Nevanlinna on vanlinna on julkaissut kaksi esseejulkaissut kaksi esseekokoelmaa, kokoelmaa, yhden lastenkirjan sekä yhden lastenkirjan sekä suomensuomentanut muun muassa Roald tanut muun muassa Roald Dahlin Dahlin lastenromaanin Iso kiltti jätti. lastenromaanin Iso kiltti jätti. Silti Nevanlinna on monelle tutuin Silti Nevanlinna on monelle turadiosta. Jukka Relanderin kanssa tuin radiosta. Jukka Relanderin vuosina 2001-2016 Radio Helsinkanssa vuosina 2001-2016 Radio gissä esitetty keskusteluohjelma Helsingissä esitetty keskusteTukevasti Ilmassa oli parhaimmilluohjelma Tukevasti Ilmassa oli laan niin näkyvä filosofis-intellektuparhaimmillaan niin näkyvä filoaalinen ilmiö, että suosittu Ketonen sofis-intellektuaalinen ilmiö, että & Myllyrinne -huumoriohjelmakin suosittu Ketonen & Myllyrinne parodisoi kaksikon maneereja koko-huumoriohjelmakin parodisoi naisen sketsin verran. kaksikon maneereja kokonaisen Nevanlinna on tehnyt myös ”oisketsin verran. keita töitä” päätoimittamalla kultNevanlinna on tehnyt myös tuurilehtiä, päivystämällä Kriittisen ”oikeita töitä” päätoimittamalla korkeakoulun toiminnanjohtajana ja kulttuurilehtiä, päivystämällä opettamalla Kuvataideakatemiassa. Kriittisen korkeakoulun toiminTämä yhteiskunnallisesti monipuolinanjohtajana ja opettamalla nen ajattelija teki hiljattain yllätysKuvataideakatemiassa. Tämä yhteiskunnallisesti monipuolinen ajattelija teki hiljattain yllätys-

käännöksen lähtemällä tarkkailijan paikalta mukaan puoluepolitiikkaan. Keväällä 2019 Nevanlinna asettui ehdolle sekä eduskunta- että eurovaaleissa Vasemmistoliiton listalta, tulematta kuitenkaan valituksi. Keväällä osallistuit ensimmäistä kertaa edustukselliseen politiikkaan. Miltä tuntui siirtyä päivänpolitiikan ulkopuolelta kuvaamaasi ”niukkuuden maailmaan, jossa ei voi sanoa, tehdä tai ehdottaa ihan mitä tahansa”?

kansainvälisten paineiden ja luottomarkkinoiden kiristysvallan vuoksi aika pienet. Sen rajoitteet huomioiden yksi suuri tehtävä poliitikoilla olisi puhua politiikasta uusin ja erilaisin tavoin. Sitä lähdin alunperin ehdokkuudellani hakemaan. Ties kuinka kauan on puhuttu vasemmiston kriisiytymisestä. Millaista vasemmistopolitiikkaa haluaisit nähdä tulevalla vuosikymmenellä?

Tarvittaisiin laajempaa perspektiiviä, ei niinkään laajempia Käyttämäni vertauskuva liittyy laajemmin filosofian ja tavoitteita. Nämä kaksi asiaa usein sekoitetaan. Jos välittöesseistiikan aloihin, joissa työskennellään, ajatellaan ja mässä näköpiirissä ei ole vallankumousta tai kapitalismin kirjoitetaan virtuaalisessa tilassa. Siellä puhutaan mahdollimullistumista, niin saman radikaaliusasteen asioista ei tulisi suuksista, perimmäisyyksistä: asioista jotka eivät ole välitpuhua ollenkaan. Tämä on virhepäätelmä. tömästi olemassa tai toteutumassa. Päivänpoliittinen puhe Työväenliikkeen sankarilliset vuodet päättyivät noin on rakentunut toisella tavalla. Vaikka politiikkoja syytetään vuonna 1980, jolloin reaalisosialismin ja sen kansainvälija epäillään lupailemisesta, niin varsinkin Vasemmistoliisen legitiimiyden alamäki alkoi myös vasemmiston sisällä. tolle aina esitetään kysymykset ”mistä rahat” ja ”minkä Samaan aikaan tapahtunut kustannuksella”, eli se koko hyvinvointivaltion haastamikeskusteluavaruus on politiiEn kaipaa takaisin näitä nen ja kriisiytyminen saivat kassa niukka ja äärellinen. puolistalinistisia ideoita, joilla ei ole huippunsa 1990-luvun alussa Filosofiahan ei ole empiirinen tiede. Olen aina mitään uskottavuutta nykypäivänä. On Neuvostoliiton romahtaessa. kommunistien kesseurannut politiikkaa tästä silti syytä kiinnittää huomioita siihen, Varsinkin kuudessa, mutta myös sosivirtuaalisesta näkökulmasta että ne saivat aikaan tiettyjä juttuja. aalidemokraattisessa siivessä, ja yrittänyt kaivaa sen puolen oli sankarillisina vuosina sieltä esiin. Monista päivänlaajempi horisontti, iso teoria. poliittisista yksityiskohdista, Marxismi oli maailmankatsomuksen asemassa tarjoten vaskuten eläkeläisten raippaverosta, mulla ei ole ollut hirveän tauksen lähes kaikkiin kysymyksiin. Oli käsitys historiasta tarkkaa käsitystä. Ehdokkuuteni oli siis samalla opintomatja työväenluokan osuudesta sen sisällä. ka päivänpolitiikan empiriaan. En kaipaa takaisin näitä puolistalinistisia ideoita, joilla Tämä teki vaalipaneeleihin osallistumisesta jossain määei ole mitään uskottavuutta nykypäivänä. On silti syytä rin jännittävää. Mulla ei ole ollut mitään virkaa yliopistolla, kiinnittää huomioita siihen, että ne saivat aikaan tiettyjä mutta kyllä mulla akateeminen mielenlaatu tai yliminä on, juttuja. Sillon kun tehtiin päivänpoliittisia päätöksiä, ne eli kaikki mistä puhuu pitää tietää tosi tarkkaan. Vaalipapystyttiin sijoittamaan laajempaan kehykseen, joka antoi neeleissa tuli kuitenkin eteen kysymyksiä, joissa joutui niille mielen, ja ne olivat osa isompaa kamppailua. Konklähinnä tarkastamaan puoluelistasta, miten tästä ajatellaan. reettisia ratkaisuja arvioitiin tätä laajempaa näkemystä Asioiden moninaisuus, vaikeus ja verrattain lyhyt (vavasten, että edesauttavatko ne sitä vai eivät. Se sai myös jaan vuoden) perehtymisaika tekivät minusta ehkä liiankin puskemaan toivottomilta näyttävissä tilanteissa, jolloin varovaisen. Pääideana ehdokkuudessani oli puhua eri ”realiteeteille” ei annettu heti periksi. tavalla politiikasta ja tuoda puheen tasolla näitä virtuaaTämän virtuaalisen kehyksen loppuminen typisti aika lisia mahdollisuuksia esiin. Parlamentaarisen politiikan äkkiä vasemmiston meiningin. 1990-luvun puolivälin vaikutusmahdollisuudet moniin perustaviin asioihin on

Policy 4/19 | 19

Kuva: Unsplash

sosialidemokratia oli pikemminkin uusliberalismin normalisointia kuin kääriytymistä vasemmistopolitiikkaan. Laitavasemmisto oli enimmäkseen sormi suussa ja kannatus heikompaa kuin nykyään. Historiallista tilannetta ei voi korvata, mutta se tulisi tiedostaa. Tavallaan olemme samanlaisessa tilanteessa kuin työväenliike oli 1800-luvun alussa. Kaikki tavat puhua politiikasta ja kaikki olemassa olevat eturyhmät olivat silloin 1700-luvulta peräisin, ja ne asetelmat liittyivät Ranskan vallankumouksen välisiin vastakkainasetteluihin. Sen aikainen poliittinen puhe oli säätymäisten luokkien intresseistä kumpuavaa. Oli porvaristo, vanha aatelisto ja niiden ulkopuoliset kvasisäädyt. Työväenluokalla ei ollut tässä vaiheessa paikkaa poliittisessa systeemissä tai puhetapoja artikuloida näkökulmiaan. Myöhemmin nousi esiin chartismi, utopiasosialismi ja Marx, joka läväytti tämän ison kuvion pöytään. Me ollaan nyt kierretty tämmöinen kehä ja päädytty tavallaan takaisin alkupisteeseen. Vasemmiston uusi perspektiivi ei voi olla mikään yksi asia, vaan tietoisuutta ja keskustelua siitä laajemmasta kehyksestä. Siksi mä oon tutkinut näitä vallitsevia utopiakeskusteluja juuri tästä näkökulmasta, enkä siitä, mikä yksittäinen utopia me valitaan kannatettavaksi tai toteutettavaksi. Pelkkä tietoisuus ja jatkuva keskustelu siitä, että toisenlainen maailma on mahdollinen, värittää politiikan teoriaa aivan uudella tavalla.

Olet useasti puhunut ”työväenluokan varjoista” viitatessasi nykyiseen oikeistopopulistiseen liikehdintään niin kansallisella kuin kansainvälisellä tasolla. Mitä tarkoitat näillä varjoilla? Empiirinen havainto, joka kiinnittää heti huomiota, on se milloin oikeistopopulismiksi tai jopa äärioikeistoksi kutsuttu Pandoran lipas tuli ensimmäistä kertaa Euroopan poliittiselle näyttämölle. Empiirinen korrelaatio tässä on se, että tämä liittyy tarkalleen työväenliikkeen hajoamisen ja vaikutusvallan menettämisen vuosiin. Niiden jälkimainingeissa alkoi koko uuden populistisen liikkeen nousu. SMP:stä voidaan puhua, mutta se oli maalaispopulismia. Tämä uusi liikehdintä alkoi 1990-luvun puolivälin jälkeen Euroopan unioniin liittymisen ja sosiaalidemokraattien valtaannousun yhteydessä. Clinton Yhdysvalloissa, Schröder Saksassa, Blair Englannissa, Lipponen ja Ahtisaari Suomessa. Suurten länsimaiden ja piskuisen Suomen johtajat edustivat tätä samaa linjaa, jossa ei ollut tietoakaan ay-liikkeen merkityksestä tai vanhojen vasemmistopuolueiden yhteydestä siihen, vaan niistä pyrittiin juuri eroon. Uuden oikeiston nousu alkaa tästä. Siinä mielessä sen alkusyy on vasemmalla eikä oikealla. Tuntuu hassulta sanoa näin, kun se nimenomaan tulostuu uutena oikeistona. Se lähtee vasemmiston kriisistä ja sen keskeisten ajattelutapojen ja instituutioiden hajoamisesta. Tässä yleisessä mielessä se on varjo. Jos ajattelee tarkemmin niitä teemoja, joita on oikeistopopulismissa, ne

Halla-aho on uusliberaali kalkyloija, joka sanoo sen, mitä liberaalit eivät kehtaa sanoa: kaikelle lasketaan hinta, paitsi kirkkoslaavin tutkijoille.

20 | Policy 4/19

on sellasia teemoja jotka ovat aina olleet työväenluokan toiminnassa mahdollisina ajattelutapoina olemassa. Vasemmistolainen työväenliike onnistui aiemmin tukahduttamaan tai kanavoimaan ne rakentavasti. Yksi esimerkki on herraviha sekä kapitalisteja että poliittisia päättäjiä kohtaan, mikä on täysin ymmärrettävä asenne.Työväenliikkeessä tämä herraviha osattiin kanavoida johonkin sellaiseen ”taistellaan paremman maailman puolesta kollektiivisesti ja blaa blaa blaa” -kuvioon ja kaunan tuhoisimmat muodot pystyttiin estämään. Asiat ovat muuttuneet siten, että Perussuomalaisten nykyinen varjo ei enää niinkään ole työväenliike, vaan pikemminkin uusliberalismi. Soini oli välittäjä Vennamon ja Halla-ahon välillä. Halla-aho on uusliberaali kalkyloija, joka sanoo sen, mitä liberaalit eivät kehtaa sanoa: kaikelle lasketaan hinta, paitsi kirkkoslaavin tutkijoille. Kirjoitit vuonna 2002 jälkisanat ranskalaisfilosofien Philippe Lacoue-Labarthen ja Jean-Luc Nancyn teokseen Natsimyytti. Pohtiessasi siinä totalitaristisen järjestelmän rakentumista käytät apunasi filosofi Hannah Arendtin ajatuksia. Löydätkö Arendtin 1950-luvun totalitarismianalyysista käyttökelpoista sisältöä hahmottamaan 2010-luvun ääriajattelua? Arendthan on mahtava ja sitä kannattaa lukea. Eräässä mielessä poliittinen filosofia kuoli jo viimeistään 1700-luvulla. Arendtin yhtäaikaisena voimana ja heikkoutena oli yritys elvyttää poliittisen filosofian näkökulma 1900-luvulla. Siitä tulee viime kädessä kuitenkin liberaalia yhteiskuntafilosofiaa, mikä näkyy siinä totalitarismi-kirjassakin. Siinä on koko ajan Stalinin ja Hitlerin symmetria, vaikka ne olivat juuri virtuaaliselta kantilta täysin eri hahmoja. Empiirisesti Stalin saattoi olla paljon pahempi ja synnytti myös täysin erilaisia vastarinnan muotoja.

Onko totalitarismi sellainen asia, mitä kukaan ohjelmallisesti kannattaa? Marxilaiset eivät sitä kannattaneet, se on aivan selvä asia. Totalitarismi-termi taitaa olla Mussolinin ajan keksintöä Italiassa, jossa sillä oli jonkinlainen myönteinen kaiku siinä piirissä. Sehän ei tarkoittanut tätä Arendtin jälkikäteen analysoimaa totalitarismia. Veikkaisin, että sen mallina oli totaalisen mobilisaation idea, joka oli ensimmäisen maailmansodan ajalta tuoreena ihmisten mielissä. Ihmisten totaalinen liikekannallepano ja sen “ratas koneistossa” -tyylisen kokemuksen jonkinlainen estetisointi, jossa yritetään uittaa vanhan kunniasodan ilmapiiriä uuden totaalisen sotakoneiston sisään. Varhaisessa natsismissa oli tällaista ideaa. Moderniin ja sekulaariin, sotakoneistoksi paljastuneeseen koneistoon tuotiin tällainen kunnia- ja uhrikieli ja vanhat rituaalit panssariksi traumaattisuutta vastaan, joka tähän sodan kokemukseen liittyi. Kyllähän ne Arendtin kuvaamat lähtökohdat on jossain määrin olemassa. Joskin siinä on vähän sellaista epämääräistä amerikkalaista sosiologiaa, jossa nämä atomisoidut massayhteiskunnat on ok, mutta kyllä musta vaaditaan vähän täsmällisempiä käsitteitä. Jos nyt hyväksytään ne Arendtin käsitteet, niin totta kai ne ainekset on olemassa. Mä en siitä tekis vielä sitä johtopäätöstä, että meidän kannattais sitä totalitarismia tässä ensimmäisenä pelätä. Mä mielummin puhuisin fasismista, vaikka se on tunnetusti myös erittäin epämääräinen termi. Joko se tarkoittaa vaan Hitleriä tai sitten se tarkoittaa kaikkia muita paitsi Hitleriä. Se, miksi mä kuitenkin käyttäisin näistä epäonnistuneista tai epämääräisistä termeistä mielummin fasismia kuin totalitarismia liittyy siihen, että totalitarismikeskustelu on niin kytköksissä siihen kylmän sodan asetelmaan. Sen suurin käyttö on ollut vasemmiston henkistä nujertamista. Kaikki yritykset parantaa maailmaa johtaa terroriin ja helvettiin. Sehän se metaviesti siinä on.

Policy 4/19 | 21

Vaiettu vallankaappaus: mitä Boliviassa todella tapahtuu? Teksti: Tuukka Saari ja Onni Ahvonen

oliviassa tapahtui 10.11.2019 sotilasvallankaappaus. Asevoimien päällikön Williams Kalimanin “suosituksesta” demokraattisesti valittu presidentti Evo Morales joutui eroamaan tehtävästään ja onnistui niukasti pakenemaan maasta Meksikoon. Uutisointi aiheesta on ollut sekä suomalaisessa että kansainvälisessä valtavirtamediassa heikkoa tai pintapuolista, ja sanaa vallankaappaus on vältelty johdonmukaisesti. Monet tapahtumien kulkuun liittyneet asiat ja taustat ovat jääneet kokonaan vaille kaupallisen median huomiota. Esimerkiksi Helsingin Sanomien pääkirjoitus (13.11.2019) ei nojaa tutkimuksiin eikä ota huomioon maan historiaa tai osallisten agendaa tapahtumien taustalla. Mitä Boliviassa siis todella tapahtuu? Kenen käsissä valta tällä hetkellä on? Miksi Bolivia on taloudellisesti merkittävä, ja mikä on USA:n rooli tässä näytelmässä?

Jeanine Áñez. Áñesta pidetään äärioikeistolaisena, ja hän edustaa Moralesia vastustavana puolueena pidettyä MDS:tä (Movimento democrata social). Puolue sai vaaleissa ääniä yhteensä noin 4 prosenttia eli alle kymmenesosan MAS:n äänimäärästä. Ensi töikseen Áñez julisti palauttavansa katolisen uskon valta-asemaan Boliviassa, maassa, jonka väestöstä valtaosa on alkuperäiskansoja ja joka Moralesin kaudella on siirtynyt kohti sekulaaria hallintoa. Moralesin vastainen oppositio on organisoitunut lähinnä pääkaupunki La Pazin suurituloisilla alueilla sekä separatistisen Santa Cruzin alueella, joka on maan kaupankäynnin keskus. Siellä Moralesin vasemmistolainen, luonnonvaroja kansallistanut politiikka on luonnollisesti herättänyt vihaa. Opposition

toiminnan yksi johtavista hahmoista on Bolivian ulkopuolella pitkälti tuntematon miljonääri Luis Fernando Camacho, joka on toiminut myös Santa Cruzista peräisin olevan puolisotilaallisen fasistijärjestö Unión Juvenil Cruceñista:n johtajana. Järjestö on tunnettu mm. natsitervehdyksestään, vihastaan “saatanallisia” alkuperäiskansoja kohtaan sekä yleisesti rasistisista ja homofobisista kannanotoista. Opposition mielenosoituksista on videomateriaalia, jossa alkuperäiskansojen Wiphala-lippua ja presidentti Moralesin yksityisasunnon sisältöä poltetaan kadulla. Camacho itse oli ensimmäisten joukossa suorittamassa invaasiota tyhjilleen jääneeseen presidentin palatsiin, jossa tämä julisti käsi Raamatulla kristinuskon paluuta Boliviaan. Suuret ihmisoike-

Vallankaappauksen arkkitehdit

Lähes välittömästi Moralesin ja usean muun hänen johtamansa puolueen, MAS:in (Movimiento al Socialismo) poliitikon erottua tehtävästään Bolivian presidentiksi julisti itsensä senaatin toinen varapuhemies

22 | Policy 4/19

Morales on maansa ensimmäinen alkuperäiskansoja edustava presidentti – ja Etelä-Amerikan ainoa sellainen.

Kuvat: Wikimedia Commons

usjärjestöt eivät toistaiseksi ole nähneet länsimaisen median ja valtioiden tapaan tarpeelliseksi tuomita tilannetta. Varsinainen vallankaappaus ja opposition nousu eivät olisi olleet mahdollisia ilman asevoimien, poliisin ja Yhdysvaltain tukea. Yhdysvallat – presidentti Trumpin johdolla – ei aikaillut vallankaappauksen jälkeen antaa virallista lausuntoaan. Se ilmaisi välittömästi tukensa uudelle hallitukselle ja “suurelle demokratian voitolle Etelä-Amerikassa”. Näytelmä muistuttaa paljolti Venezuelan tilannetta, jossa kansalle lähes tuntematon oikeistopoliitikko Juan Guaidó julisti itsensä epädemokraattisesti maan presidentiksi USA:n ja muiden länsimaiden tukemana – ainoana erona se, että Guaidólla ei ole takanaan asevoimien tukea. Grayzone-nettilehden selvitysten mukaan Bolivian vallankaappauksen suunnittelijoista ase- ja poliisivoimien sisällä ainakin kuusi keskeistä henkilöä on koulutettu pahamaineisessa School of Americas (SOA) -koulutuskeskuksessa. SOA on Yhdysvaltojen asevoimien vuonna 1946 perustama koulutuskeskus, jonka päätarkoituksena on “vasta-kapinallinen” sodankäynti. SOA:ssa koulutuksen saaneisiin lukeutuu bolivialaisten vallankaappauksen suunnittelijoiden ohella pahamaineisia sotilasdiktaattoreja, kuten Panaman Manuel Noriega sekä Argentiinan Roberto Eduardo Viola. Myös Bolivian asevoimien päällikkö Williams Kaliman on osallistunut SOA:n kurssille vuonna 2003. Hän on lisäksi toiminut sotilas- ja poliisilähetys-

Policy 4/19 | 23

töavustajana Bolivian suurlähetystössä Washingtonissa vuonna 2013, joten suorat yhteydet Yhdysvaltoihin ovat ilmeiset. Tästä kaikesta ja paljosta muusta kaupallinen media on vaiennut. Sen sijaan se on keskittynyt esittämään Moralesin vastaisia argumentteja, joiden nojalla sotilasvallankaappaus on globaalisti pyritty oikeuttamaan.

Argumentit Moralesia vastaan

Vallankaappausta puolustavat argumentit voidaan kiteyttää

kin poisti uudelleenvalintaa koskevat rajoitukset, ja korkein oikeus hyväksyi myöhemmin Moralesin oikeuden pyrkiä neljännelle valtakaudelle. Jopa OAS:n (Organization of American States) päällikkö totesi, että Moralesilla oli oikeus pyrkiä neljännelle valtakaudelle. (On myös hyvä tietää, että Boliviassa korkeimman oikeuden tuomarit ovat demokraattisesti valittuja, eivät presidentin nimittämiä, toisin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa.) Morales toimi tämän mukaisesti lain puitteissa, ja hänellä oli oikeus pyrkiä neljännelle valtakaudelle. Syytökset vaalivilpistä pe-

Maassa on arviolta 70 prosenttia maailman litiumvaroista – litiumia käytetään muun muassa sähköautojen akuissa –, ja Morales on avoimesti vastustanut monikansallisten yritysten pyrkimyksiä hallita ja tehdä voittoja Bolivian luonnonvaroilla. kahteen pääväittämään: Moralesin pyrkimys neljännelle valtakaudelle oli laiton ja Moralesin hallitus sekä MAS-puolue syyllistyivät vaalivilppiin viimeisissä vaaleissa. Ensimmäinen väite perustuu vuonna 2016 pidettyyn kansanäänestykseen, jossa äänestettiin presidentin toimikauden rajojen purkamisesta. Tämä päättyi Moralesin niukkaan tappioon. Seuraavana vuonna Bolivian perustuslakituomioistuin kuiten-

24 | Policy 4/19

rustuvat OAS:n väitteeseen, jonka mukaan vaaleissa esiintyi suuria epäsäännöllisyyksiä. Morales voitti vaalit ensimmäisellä kierroksella hieman yli 47 prosentin ääniosuudella, joka oli yli 10 prosenttia enemmän kuin toiseksi tulleen Carlos Mesan äänimäärä. Boliviassa on järjestettävä vaalien toinen kierros, jos marginaali on alle 10 prosenttia. OAS:n mukaan Bolivian vaalilautakunta keskeytti

äänestyksen vuorokaudeksi, kun 85 prosenttia äänistä oli laskettu. Väitettä ei ole kuitenkaan perusteltu kunnolla, eikä Bolivian vaalijärjestelmää ole selkeästi esitelty valtamediassa. Boliviassa on kaksi ääntenlaskentajärjestelmää. Ensimmäinen on niin kutsuttu pikalaskenta, joka on toimeenpantu OAS:n ehdotuksen mukaisesti Boliviassa sekä muissa Etelä-Amerikan maissa. Kuten CEPR (Center for Economic and Policy Research) tutkimuksessaan toteaa, pikalaskenta on suunniteltu tuottamaan nopeasti epätäydellinen ja ei-lopullinen tulos heti vaaliyönä, jotta tiedotusvälineille ja yleisölle voidaan osoittaa äänestyskehitys. Pikalaskenta harvoin käsittelee sataa prosenttia tuloksista. Toinen ääntenlaskentajärjestelmä on virallinen laskentajärjestelmä, joka on Bolivian lainsäädännön mukaan oikeudellisesti sitova. Virallinen laskenta on perusteellinen ja tarkka, ja sen valmistuminen vie kauemmin. Bolivian vaalilautakunta käyttää sitä lopullisten vaalitulosten määrittämiseen sekä ilmoittamiseen. Virallisessa laskennassa ei ollut epäselvyyksiä eikä merkittäviä katkoja. Mediakohun sekä OAS:n väitteen taustalla oli pikalaskennan lopettamisen ja lopullisen tuloksen välissä ollut tauko, jonka aikana virallisen ääntenlaskun tulosta kuitenkin jatkuvasti päivitettiin verkossa. CEPR:n tutkimus, johon sisältyi yksityiskohtainen tilastollinen analyysi, totesi seuraavasti: “analyysista ei löytynyt todisteita siitä, että väärinkäytökset tai petokset olisivat vaikuttaneet viralliseen tulokseen,

joka antoi presidentti Evo Moralesille ensimmäisen kierroksen voiton”. Ohessa myös graafi, joka näyttää pikalaskennan etenemisen sekä lopullisen tuloksen. Länsimaiset mediat ovat kritiikittä omaksuneet OAS:n kannanotot sellaisenaan, vaikka organisaatio ei ole perustellut väitteitään eikä esittänyt tilastollista analyysia. Sitä paitsi käsitys, jonka mukaan OAS olisi puolueeton organisaatio, on hyvin kyseenalainen. OAS saa 60 prosenttia rahoituksestaan Yhdysvalloilta, mikä antaa maalle suhteettoman taloudellisen valta-aseman organisaatiossa. Tätä valta-asemaansa Yhdysvallat on hyödyntänyt useasti myös käytännössä. OAS:n historiassa on runsaasti esimerkkejä siitä, että se toimii Yhdysvaltojen intressien mukaisesti horjuttaen demokraattisesti valittuja vasemmistolaisia hallituksia Etelä-Amerikassa, esimerkiksi Haitissa vuonna 2000. Organisaatio perustettiin vuonna 1948 kylmän sodan aikana yhdistämään jäsenmaat kommunismia vastaan yhdessä SOA:n kanssa, ja sen päämaja sijaitsee Washingtonissa.

Moralesin ja MAS:n harjoittama politiikka

Kuka siis on Evo Morales ja millaista politiikkaa hän on Bolivian presidenttinä toteuttanut? Morales on toiminut presidenttinä vuodesta 2006 saakka. Hänellä on ollut suuri kannatus ennen kaikkea siksi, että hän on ajanut sosiaalisesti oikeudenmukaista politiikkaa ja parantanut huomattavasti alkuperäiskansojen asemaa maassa. Morales on maansa

ensimmäinen alkuperäiskansoja edustava presidentti – ja Etelä-Amerikan ainoa sellainen. Sillä on erityisen iso merkitys Boliviassa, jossa valkoinen eurooppalainen eliitti on ollut vallassa ja sortanut alkuperäiskansoja satoja vuosia. Moralesin presidenttikausien aikana köyhyys on vähentynyt 42 prosentilla ja äärimmäinen köyhyys 60 prosentilla. Samalla työttömyys on puolittunut ja lukutaidottomuus käytännössä poistettu. Myös maan bruttokansantuote on noussut merkittävästi, vaikkakin elintason mittarina sitä ei tietysti voi pitää. Morales piti itseään osana suurempaa Etelä-Amerikan dekolonisaatioliikettä, jossa uusklassisen talouspolitiikan hylkääminen ja maiden luonnonresurssien kansallistaminen on ollut keskiössä. Morales itse totesi, että hänen suurin rikoksensa oli se, että hän on alkuperäiskansan edustaja, vasemmistolainen ja anti-imperialisti. Moralesin ajaman politiikan merkitys korostuu, kun otetaan huomioon Bolivian arvokkaat luonnonvarat. Maassa on arviolta 70 prosenttia maailman litiumvaroista – litiumia käytetään muun muassa sähköautojen akuissa – ja Morales on avoimesti vastustanut monikansallisten yritysten pyrkimyksiä hallita ja tehdä voittoja Bolivian luonnonvaroilla. Moralesin ja MAS:n politiikan ytimessä on niin sanottu luonnonvaranationalismi, joka tähtää siihen, että oman maan väestö hyötyy luonnonvaroistaan. Morales on pyrkinyt kehittämään kansainvälistä yhteistyötä ulkomaiden ja yritysten kanssa tavalla, joka hyödyttäisi Bolivian kansaa eikä vain monikansal-

lisia suuryrityksiä. Yhdysvaltojen ja muiden länsimaiden kaupalliset ja ideologiset intressit ovat siis heti Moralesin valinnan jälkeen olleet uhattuina. Tässäkään kontekstissa ei ole syytä unohtaa supervallan taipumusta sekaantua Etelä-Amerikan maiden politiikkaan ja luonnonrikkauksiin koko mantereen postkolonialistisen historian aikana. Lukuisista vallankaappauksista ja luonnonvarojen riistämisestä aina Washingtonin konsensukseen manner on toiminut Yhdysvaltalaisille suuryrityksille rahasampona ja esimerkiksi Chilessä Milton Friedmanin talouspolitiikan koelaboratoriona. Historian valossa oli jo ennen Moralesin ensimmäistä valintaa selvää, ettei tämä miellyttäisi maan oligarkkeja tai Yhdysvaltoja, jonka köyhissä maissa harmia aiheuttaneet taloudelliset intressit olivat uhattuna. Yhdysvaltojen suosimasta politiikasta voidaan nostaa esiin vesivarojen yksityistäminen Boliviassa yhdysvaltalaiselle Bechtel co.:lle, mistä seurasi Cochabamban vesisodaksi nimitetty protestijoukko vuosina 1999-2000.

Alkuperäiskansojen reaktio

Kuten jo aiemmin todettua, on Bolivian kannalta tilanne erityinen, sillä maan väestöstä alkuperäiskansoja on suurin osa kaikista mantereen maista, ja kansojen asema on käytännössä koko Bolivian itsenäisen historian ajan ollut sorrettu. Morales ja MAS ovat kuitenkin tuoneet muutosta tähän mm. virallistamalla alkuperäiskansoja edustavan Wiphala-lipun, niiden kielten aseman sekä vähentämällä köyhyyttä merkittävästi. Sotilasvallankaappauksen

Policy 4/19 | 25

aiheuttama reaktio kansassa on siten odotettu. Maa on tällä hetkellä täysin sekasorrossa, täynnä alkuperäiskansojen ja muiden MAS:n kannattajien rauhanomaisia marsseja, protesteja ja tiesulkuja asevoimien ja poliisin tukemaa hallintoa vastaan. Kansa ei ole luovuttanut ja jatkaa taistelua parhaillaan, mutta tilanne on huolestuttava: asevoimat ovat useampaan otteeseen avanneet tulen ja käyttäneet kyynelkaasua protestoijia vastaan – henkensä menettäneitä on useimpien raporttien mukaan jo runsas kolmekymmentä (vertaukseksi Hong Kongin protesteihin, joiden kuolinluku on 2). Väkivallalle ei näy loppua niin kauan kuin suurin osa ulkopuolisesta maailmasta seisoo sotilashallinnon takana. Áñezin johtama hallinto on myös uhannut demokratiaa ja ihmisoikeuksia julkaisemalla listan MAS:n lainsäätäjistä ja paikallisista journalisteista, jotka koetaan kapinallisina tai jonkin sortin uhkana valtaapitävää hallintoa kohtaan. 1970-luvun Chilessä alkanut Augusto Pinochetin hirmuhallinto vei vastaavin perustein tuhansia vasemmistoaktivisteja, taiteilijoita ja muita Allenden kannattajia Estadio de Chilelle teloitettavaksi. Tämä historiallinen konteksti on syytä pitää mielessä Bolivian tilanteen kehitystä seurattaessa.

Valikoiva media

Medialla pitäisi olla vallan vahtikoiran rooli demokraattisessa yhteiskunnassa. Tämä kuitenkin toteutuu harvoin käytännössä, ja Bolivian sotilasvallankaappaus on

26 | Policy 4/19

siitä osuva esimerkki. Länsimaisessa mediassa vallankaappauksiin on suhtauduttu valikoivasti. Bolivian kohdalla suhtautuminen on ollut hyvin varovaista, ellei jopa hyväksyvää. Tämä asennoituminen on heijastunut Suomen mediaan: ne ovat pääosin toistaneet suurten länsimaisten uutistoimistojen raporttien sanomaa. Omia

analyyseja tai kriittistä journalismia Bolivian tilanteesta suomalaisissa medioissa ei ole juurikaan näkynyt. Se kertoo paljon maailmanpoliittisia aiheita käsittelevän journalismin tilasta. Suomalaiset mediat eivät ole tuominneet väkivaltaisen oikeistolaisen sotilasvallankaappauksen toteuttamista, eivätkä ne ole kriittisesti käsitelleet OAS:n vaalivilppiväitteitä. Sen sijaan ne ovat esittäneet Morale-

sin vallanhimoisena johtajana, joka käytti perustuslakikikkailua jatkaakseen vallassa (samankaltaisia väitteitä on vaikea löytää esimerkiksi Angela Merkelin osalta, joka on ollut Saksan johdossa vuodesta 2005 saakka). Sanaa “sotilasvallankaappaus” on vältetty kuin ebolapotilasta, vaikka Morales erosi virastaan armeijan

Historia tulee osoittamaan tämän(kin) vallankaappauksen rikokseksi.

päällikön kehotuksesta. Kuten historioitsija Greg Grandin kirjoittaa Jacobin-lehdessä, kyseessä on aina sotilasvallankaappaus, kun armeija puuttuu tilanteeseen tällä tavalla. Journalismi pyrkii objektiivisuuteen, eikä se saa sisältää valheita tai tahallista vääristelyä, mutta hyvä journalismi ja objektiivisuus eivät vaadi neutraaliutta. Amerikkalaisen historioitsijan Howard Zinnin sanoin: “Neutrality is a fiction in an

unneutral world. There are victims, there are executioners, and there are bystanders... and the ‘objectivity’ of the bystander calls for inaction while other heads fall.”

Vastareaktion puute

Suomalaisen journalismin heikolla tasolla on huomattavia seurauksia. Jos ihmiset eivät saa luotettavaa ja kriittistä informaatiota kaupallisista medioista, ei voi myös-

kään syntyä ymmärrystä maailman tapahtumista. Kun kenraali Pinochet kaappasi CIA:n avulla vallan vaaleissa valitulta Allendelta, vastareaktio oli valtava Suomessa ja ympäri maailmaa. Bolivian tapahtumat – monista yhtäläisyyksistä huolimatta – eivät ole herättäneet vastaavanlaisia reaktioita. Mistä tämä johtuu? Jos toimittajat tekisivät huolellisempaa taustatyötä ja jos heille annettaisiin enemmän mahdollisuuksia kirjoittaa asioista kriittisesti, niin ihmisten yhteiskunnallinen tietoisuus, kansainvälisten tapahtumien ymmärrys ja kriittinen ajattelu kasvaisivat. Vaikka Suomi ei ole Bolivian tapauksessa suoraan asiaan yhteydessä, on poliittinen ymmärrys entistä tärkeämpää globaalissa maailmassa. Ollakseen totuuden- ja johdonmukainen median olisi pitänyt tuomita Bolivian vallankaappaus eikä keskittyä Moralesin politiikan arvosteluun. Unohtamalla alkuperäiskansojen oikeudet ja jättämällä kertomatta kaappausta vastustavien protestien taustoista ja osallistuneiden motiiveista asevoimien väkivalta on ikään kuin hyväksytty. Tulkitsipa tilannetta miten tahansa, on Moralesin virka voimassa tammikuuhun saakka, ja asevoimien avulla valtaan nostettu johto on yksi maailman epädemokraattisimpia. Historia tulee osoittamaan tämän(kin) vallankaappauksen rikokseksi. Mutta tilanne ei ole ohi. Kuten Eduardo Galeano aikanaan kirjoitti: “History never really says goodbye. History says, see you later.”

Policy 4/19 | 27

Maailma pienoiskoossa – Miten maailman epätasa-arvoisin maa epäonnistui kääntämään suuntaansa

Teksti ja kuvat: Yuri Birjulin

28 | Policy 4/19

Meillä Suomessa ollaan huolestuneita eriarvoistumiskehityksestä, ja lisääntynyt monikulttuurisuus on yhä tärkeämpi teema. Etelä-Afrikka taas on valmiiksi maailman eriarvoisin valtio, jossa kulttuurien rinnakkaiselo on ollut erittäin vaikeaa. Nyt tilanne pitäisi korjata, mutta tähän asti siitä ei ole tullut mitään. *Artikkelissa käytetty terminologia ei tarkoita, että kirjoittaja hyväksyy vanhan rotuerottelujärjestelmän jaon ihmisistä eri värisiin ja eriarvoisiin. Kirjoittaja noudattaa Etelä-Afrikassa edelleenkin käytössä olevaa tapaa kuvata eri ihmisryhmiä ja yhteiskuntaluokkia viitaten ihmisen etniseen taustan ja ihonväriin.

telä-Afrikka voisi olla paratiisi tropiikissa. Ei ihme, että Euroopasta asti tulleet uudisasukkaat halusivat asuttaa kuvankauniin Kapin niemimaan. Aurinkoinen ilmasto, kaksi valtamerta ja niitä reunustavat upeat Lohikäärmevuoret luovat ihanteelliset puitteet esimerkiksi pinotage-viinien maistelulle. Paratiisissa kulttuurit elävät sulassa sovussa: kaupungin markkinoilla näkyy afrikkalaisia värejä ja tuoksuu intialaisia tuoksuja, ja maatilaa reunustaa komea valkea hollantilaistalo. Jokin meni kuitenkin pieleen. Ihmiset eivät tulleetkaan keskenään toimeen. Historian saatossa paratiisin sijaan Etelä-Afrikkaan saatiin apartheid. Rotuerottelupolitiikka varmisti sen, että pieni valkoinen osa sai asua kuin Kaliforniassa, kun loput asuivat kuin Kongossa, eivätkä saaneet edes tulla toiselle puolelle aitaa ilman lupaa. Nelson Mandela sai erottelun loppumaan vuonna 1994, mutta vain poliittisella tasolla. Perintönä jäi ei mikä tahansa eriarvoisuus, vaan maailman jyrkin epätasa-arvo. Laskeutuessani ensimmäisen kerran Johannesburgiin O.R. Tambon lentoasemalle ajoin 14 miljoonan asukkaan Gautengin metropoliprovinssin halki, ja silmiin pisti vahvasti länsimaalaisuus. Missään ei näkynyt monelle Afrikan kolkalle tyypillistä menoa ja meininkiä, tienvarsikaupustelua ja hallittua kaaosta. Metropolin loputtomalta tuntuvia omakotitalolähiöitä halkoivat kymmenkaistaiset kauppakeskuksilla reunustetut moottoritiet kuin Espoota konsanaan. Oikeasti kyseessä on kuitenkin vain optinen harha. Apartheidin aikaan Etelä-Afrikka rakennettiin niin, että mustat afrikkalaiset ja heidän katastrofaaliset

olonsa olivat poissa silmistä. Neljä viidesosaa maasta kuului pienelle valkoiselle vähemmistölle, kun mustat* siirrettiin asumaan kaupunkien reunamaille rakennettuihin townshipeihin. Maantieteellinen erottelu mahdollisti sen, että erivärisiin ja sähköaidan toisella puolella oleviin ihmisiin ei vain tullut samaistuttua. Sen takia matkailijan vinkkelistä Etelä-Afrikassa näyttää niin länsimaalaiselta, ja hetkittäin voi melkein unohtaa, että tässä maassa on ongelmia. Jos katsoo tilastoja, ongelmia ei pääsekään enää pakoon. Puolet nuorista on työttömänä ja maassa murhataan joka päivä yli 50 ihmistä, aivan kuin konfliktialueella. Paikallisten lohduttavat sanat muistuttavat siitä, kuinka vaikeaa on samaistua aidan toisella puolella eläviin: ”suurin osa väkivaltarikoksista tapahtuu kuitenkin siellä townshipeissa, tuttujen kesken”. Valkoisten taloissa on kuitenkin varmuuden vuoksi kahdeksanlankainen sähköaita, ja yöaikaan suositus on ajaa tyhjällä kadulla mieluummin punaisia päin autokaappausten välttämiseksi.

Kun poliittiset vapaudet eivät poista köyhyyttä Miten tässä näin pääsi käymään? Eikö Etelä-Afrikasta pitänyt tulla sateenkaarivaltio, jossa apartheidin kaatumisen jälkeen eriarvoisuudesta oltaisiin päästy eroon? Miksi minun pitää katsella Johannesburgin keskustaa punaisen turistibussin yläkerrasta, enkä voi kävellä katuja pitkin rauhallisin mielin? Meillä Suomessa on huolestuttu eriarvoistumiskehityksestä, mutta Etelä-Afrikassa eriarvoistuminen on Policy 4/19 | 29

kehittynyt äärimmilleen. Rotukysymyksistä on sentään päästy ainakin näennäisesti eteenpäin, vaikka jyrkät luokkaerot edelleen noudattavat hyvin paljon vanhaa rotujakoa. Maassa, jossa on 11 virallista kieliryhmää ja joka historiankirjoissa muistetaan englantilaisten ja hollantilaisten välisestä sodasta, on tietysti vaikeaa myös synnyttää mitään yhteistä kansallisidentiteettiä. Mandelan suurimpana perintönä voi pitää sitä, että Etelä-Afrikasta todella tuli demokraattinen valtio vuoden 1994 jälkeen, eikä hän takertunut valtaan niin kuin esimerkiksi naapurimaa Zimbabwessa teki Robert Mugabe. Maassa on aktiivinen kansalaisyhteiskunta ja vapaa media, jota luettaessa toistuvat esimerkiksi sanat corruption, disaster ja madness. Toisaalta Mandelan puolue ANC (African National Congress) hallitsee yhä, ratsastaen vapautuspuolueen mandaatillaan. ANC identifioituu voimakkaasti afrikkalaiseksi työväenpuolueeksi – joskin sen sisältä löytyy valtavasti eroja. Yleisenä arviona on, että ANC on viimeisen 25 vuoden aikana muuttunut umpikorruptoituneeksi valtakoneistoksi, joka ei ole kyennyt tekemään taloudelliselle epätasa-arvolle juuri mitään. Silti muutkaan puoluevaihtoehdot eivät toimi sen paremmin. Suurin oppositiopuolue DA (Democratic Alliance) on pysytellyt oikeistolaisena valkoisten puolueena, jolle ei Johannesburgin, Pretorian ja Kapkaupungin ulkopuolella kovin paljoa lämmetä. Lisäksi on vielä Julius Maleman äärivasemmistolaiseksi leimattu EFF (Economic Freedom Fighters), joka esimerkiksi ajaa

“

Nallekarkit eivät jakaudu tasan, kun apartheidin perintönä markkinat ovat hyvin keskittyneitä suurten, valkoisten omistamien yritysten ympärille.

30 | Policy 4/19

viljelymaiden ja kaivosten takavarikoimista ilman korvauksia. Maanomistuskysymys auttaakin ymmärtämään, miksi poliittiset vapaudet eivät vielä riitä EteläAfrikassa. Miten hyvinvointi voi jakautua tasaisemmin, jos vieläkin vuonna 2017 valkoiset (9 % väestöstä) omistavat 72 % kaikesta maasta? Toisaalta, miten maanomistus voisi jakautua reilummin ilman että maata pakkolunastettaisiin nykyisiltä omistajilta? Helppoja ratkaisuja ei ole. Samankaltaiset luvut koskevat kaikkea muuta yritystoimintaa. Nallekarkit eivät jakaudu tasan, kun apartheidin perintönä markkinat ovat hyvin keskittyneitä suurten, valkoisten omistamien yritysten ympärille. ANC on yrittänyt ratkaista tätä omalla BEEohjelmallaan (Black Economic Empowerment), jossa yrityksiä sertifioidaan sen mukaan, kuinka suuri osuus omistajuudesta on mustien käsissä. Ongelmaksi kuitenkin muodostuu se, ettei ohjelmalla päästä niin sanotuista rodullisista silmälaseista eteenpäin, ja esimerkiksi ulkomaisten yritysten on vaikeaa tulla kilpailemaan Etelä-Afrikan markkinoille ilman sertifikaattia. Näitä ulkomaisia investointeja EteläAfrikka kovasti tarvitsisi, sillä maan taloudellinen tilanne on heikko ja työttömyysluvut valtavia.

Rikollisuuden ja väkivallan ikeessä Johannesburgin keskusta näyttää New Yorkilta, mutta hylätyt pilvenpiirtäjät ja jatkuva vaaran tunnelma saa sen tuntumaan pikemminkin Gotham Cityltä. 1990-luvulla valkoiset käytännössä hylkäsivät keskustan ja rakensivat uuden Sandtoniin, pohjoisiin vehreisiin lähiöihin. Kauppakeskusten ja lasitornien lisäksi siellä ei tosin ole mitään kiinnostavaa. Keskustassa taas minulle kerrottiin, että minut ryöstetään, jos kuljen kävellen mihin tahansa vuorokaudenaikaan. Onneksi viime vuosina osa keskustan alueista on kokenut hiljattaista gentrifikaatiota: Mabonengin kortteleissa vilisee berliinimäisiä taidemarkkinoita, ja Braamfonteinin opiskelijakaupunginosasta on tullut yhä trendikkäämpi ja turvallisempi bailaamisen keskittymä. Rikollisuuden suurta määrää voi ainakin osittain selittää työttömyyden ja valtavan elintasokuilun yhdistelmällä. Sen takia rikollisuus keskittyy erityisesti kaupunkeihin, missä rikkaat ja köyhät asuvat vierekkäin. Niin kauan, kun nuoret eivät pääse töihin, rikollisiin ratkaisuihin tarttuminen on monille ainoa ikävä vaihtoehto.

“

Vaikka poliittiset ja taloudelliset ongelmat ovat monen mielestä ajamassa Etelä-Afrikkaa kohti turmiota, päällimmäisenä tunnelmana on täällä kuitenkin upea kulttuurien ja luonnon monimuotoisuus. Maata riivaava väkivalta ei kuitenkaan liity pelkästään luokkaeroihin. Etelä-Afrikka on yksi maailman vaarallisimmista maista naisille, ja naisiin kohdistuvat väkivaltatilastot voisivat olla sota-alueelta. Syyskuussa 2019 Etelä-Afrikan hallitus julisti kansallisen kriisitilan naismurhien seurauksena. Samassa kuussa myös toisenlainen väkivalta-aalto sai runsaasti huomiota: muukalaisvihamielisyys purkautui nigerialaisiin maahanmuuttajiin, joita murhattiin ja joiden kauppoja poltettiin kaupunkien keskustoissa. Tilanne saatiin rauhoittumaan, mutta pitkällä tähtäimellä väkivallan kierrettä tuskin saadaan helpotettua tuosta vain.

Oikealle ja vasemmalle samaan aikaan Yksi helpotus olisi siis elintasokuilun kaventaminen. Palapelin ratkaiseminen on kuitenkin todella hankala yhtälö. Jotta luokkaeroja saataisiin kitkettyä, tarvittaisiin aktiivista sosiaalipolitiikkaa ja tiukempaa valtion sääntelyä. Samalla työttömyyden vähentämiseksi tarvittaisiin investointeja ulkomailta ja rajoituksista vapaata toimintaympäristöä yrityksille. Karkeasti sanottuna politiikkaa pitäisi vetää oikealle ja vasemmalle samaan aikaan. Lisäksi väkivaltaongelma pitäisi saada ratkaistua. Mikään ei kuitenkaan onnistu, sillä valtio ei korruption vuoksi kykene toimeenpanemaan päätöksiään. Korruptio paheni presidentti Jacob Zuman 10-vuotisella kaudella vuosina 2009-18. Zuma vetosi työväenluokkaan karismaattisella populismillaan, mutta tällä hetkellä häntä syytetään niin kutsutusta valtiokaappauksesta, jonka taustalla olivat intialaiset Guptan liikemiesveljekset. Nykyistä presidentti Cyril Ramaphosaa pidetään kunnollisempana johtajana, mutta hänellekin vanhana ammattiliittomiehenä tulee olemaan vaikeaa saada maan kipeästi kaipaamia uudistuksia läpi. Korruptio ja viranomaisten heikko ammattitaito jumittavat kaikkea päätöksentekoa.

Policy 4/19 | 31

Monimuotoisuus rikkautena ja haasteena Vaikka poliittiset ja taloudelliset ongelmat ovat monen mielestä ajamassa Etelä-Afrikkaa kohti turmiota, päällimmäisenä tunnelmana on täällä kuitenkin upea kulttuurien ja luonnon monimuotoisuus. Etelä-Afrikka on kuin maailma pienoiskoossa myös hyvässä: täältä löytyvät vuoret ja aavikot, savannit ja valtameri, ja kaikennäköiset ja -kieliset ihmiset pitävät sitä kotinaan. Ihmiset täällä ovat ystävällisiä ja yhteisöllisiä, ja kaikki kantavat aidosti huolta maan tulevaisuudesta. Vaikka elämä täällä ei ole helppoa, voisin myös jäädä tänne nauttimaan paikallisten rakastamista lämpimien viikonloppuiltojen braai-grillailuista. Kaunis hetki oli marraskuun kultajuhla, kun maajoukkue Springboks voitti rugbyn maailmanmestaruuden. Rugby oli apartheidin aikaan tiukasti valkoisten laji, mutta näissä mestaruuskisoissa kultajuhliin sekoittui näkyvästi myös afrikkalaista tanssia, laulua ja rumpumusiikkia. Tiedämmehän me Suomessakin, kuinka Leijonat tai Huuhkajat saavat kansan taakseen. Samalla Etelä-Afrikassa yhteistä kulttuuri-identiteettiä on vaikea löytää, ja monien on hankala istua omankaan kulttuurinsa ahtaisiin muotteihin. Esimerkiksi apartheidin taustalla olleiden afrikaanereiden (1600-luvulla Etelä-Afrikkaan muuttaneiden hollantilaisten jälkeläisten) perinteisesti hyvin kalvinistinen ja konservatiivinen maailmankuva on monelle nuorelle liian ahdas ja nykypäivänäkin rasistinen. Apartheid on tahrannut afrikaans-kulttuurin maineen (ja sitä kautta työllistymismahdollisuudet) niin pahasti, että moni nuori valitsee lähdön ulkomaille. Lähteminen on helpompaa kuin historian kaikujen selvittäminen kotimaassa. Jos taas Etelä-Afrikan luonto on kuin maailma pienoiskoossa, niin sen ongelmat eivät ole pientä kokoa nähneetkään. Ilmastonmuutos näkyy täällä voimakkaammin kuin mihin me olemme Suomessa saaneet tottua. Etelä-Afrikka on yksi maailman kuivimmista maista, ja odotettu sadekausi alkoi tänäkin vuonna puolitoista kuukautta myöhässä. Maassa on vesikriisi, ja pari vuotta sitten Kapkaupunki oli lähellä tilannetta, jossa vesi oli loppua hanoista kokonaan. Marraskuussa KwaZulu-Natalin provinssissa koettiin sääilmiö, jota ei aikaisemmin siellä seudulla ollut nähty: maaseudun taloja tuhosi valtava tornado.

32 | Policy 4/19

Tulevaisuuteen ubuntun voimin Etelä-Afrikan haasteista voimme oppia myös Suomessa. Maa on äärimmäinen esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun kulttuurit ja yhteiskuntaluokat ovat niin eristyksissä toisistaan, että ihmisten on vaikea yhdistyä ajamaan kaikkien yhteistä asiaa. Etelä-Afrikan poliittinen järjestelmä noudattaa edelleen rotujakoa, ja valtapuolue ANC:n suosio perustuu yhä apartheidin aikaiseen vapautustaisteluun. Vapautustaistelun merkitystä ei saa väheksyä, mutta katseen pitäisi olla pikkuhiljaa edessäpäin historian sijaan. Meillä Suomessakin voi nähdä kehitystä, jossa kaupunginosat jakautuvat yhä enemmän hyvä- ja huono-osaisiin, ja jossa rasismi ulkomaalaisia kohtaan on kasvussa. Sähköaitoja meillä ei sentään ole, mutta henkisiä muureja eri väestönryhmien välille syntyy

valitettavasti yhä enemmän. Poteroihin kaivautuminen on huolestuttava kehitys, josta pitäisi aktiivisesti pyrkiä eroon. Apartheidin mellakoidentäytteisinä loppuaikoina valkoisia varusmiehiä lähetettiin ”rauhoittamaan tilannetta” slummeihin. Tarina kertoo, että monelle varusmiehelle se oli ensimmäinen kerta, kun he kävivät townshipissä ja näkivät mustan väestön kurjat olot. Epätasa-arvo ja apartheidin järjettömyys näyttäytyivät varusmiehille koko suuruudessaan, mikä vaikutti apartheid-järjestelmän suosion laskemiseen myös valkoisen väestön keskuudessa. Sen takia kaikista tärkein lääke sosiaalipolitiikan ohella on yksinkertainen: ihmisten tulisi kohdata toisiaan enemmän. Ensimmäinen asia, joka EteläAfrikassa pitäisi tehdä, on varmistaa, että mustat, valkoiset ja kaikki muut olisivat aktiivisesti tekemisissä toistensa kanssa. Vasta sen jälkeen Etelä-Afrikka voi saada maareforminsa läpi ja taloutensa kuntoon. Perinteinen afrikkalainen ubuntu-maailmankatsomuskin sen viisaasti kertoo: minä olen koska sinä olet. Ihmisyys on väistämättä kytköksissä muihin ihmisiin, joten tärkeintä on yhdistyminen yhteisen asian eteen. Se onnistui jo Etelä-Afrikassa vuonna 1994, joten miksei se onnistuisi nyt? Kirjoittaja on maailmanpolitiikan maisteriopiskelija, joka vietti syksyn suurlähetystöharjoittelussa Pretoriassa.

“politiikan Sen takia kaikista tärkein lääke sosiaaliohella on yksinkertainen: ihmisten tulisi kohdata toisiaan enemmän.

Policy 4/19 | 33

Jouluiset vooskoopit Kauris 23.12. - 20.1.

Oinas 21.3. - 20.4.

Sinulle joulussa on tärkeintä tunnelma ja aloitatkin jouluradion kuuntelemisen hyvissä ajoin. Ota ilolla vastaan jokainen pyyntö joululounaalle tai seuraksi markkinoille, sillä kauris luo joulutunnelman läsnäolollaan.

Oinas haluaa olla osallisena kaikissa askareissa niin, että loppuun palaminen uhkaa sekä henkisesti että piparkakkujen osalta. Pyydä siis rohkeasti apua askareisiisi, sillä ei kukaan huomaa, että laatikoistasi 80 % on valmistuotteita.

Tunnettu kauris: Tarja Halonen

Tunnettu oinas: Laura Huhtasaari

Vesimies 20.1. - 19.2.

Härkä 21.4. - 21.5.

Haluat tänä vuonna antaa parhaimmat joululahjat. Kohtaat suurta houkutusta urkkia muiden antamien käärepapereiden sisälle etukäteen. Älä kuitenkaan alennu vilppiin, mutta jos niin teet, ota paketit vastaan niin yllättyneen oloisena kuin vain osaat. Voit löytää tukea ja turvaa yllättävästä kohtalotoverista.

Materialistinen joulu ei ole mieleesi, vaan päätät olla ostamatta mitään. Olet muille esimerkkinä kestävämmästä joulusta niin taloudellisesti kuin ympäristönkin kannalta. Kysy myös rohkeasti seitankinkkua, jos sellaista ei näköpiiristäsi löydy.

Tunnettu vesimies: Anneli Jäätteenmäki

Tunnettu härkä: Li Andersson

Kalat 19.2. - 20.3.

Kaksonen 22.5. - 22.6.

Kaipaat lumista joulua, mutta joudut pahasti pettymään, sillä tihkusateinen sää muistuttaa pikemminkin lokakuuta. Kannattaa siis unohtaa hiihtäminen nietoksissa ja keksiä uusia harrastuksia sisätiloissa.

Rakastat viettää joulua omassa rauhassa. Mikäpä onkaan sen nautinnollisempaa kuin kuuma tee ja mieltä kutkuttava kirja. Älä kuitenkaan jätä ystäviäsi huomiotta, sillä ilman seuraasi he saattavat jäädä varsin toimettomiksi.

Tunnettu kalat: Maria Ohisalo

Tunnettu kaksonen: Timo Soini

34 | Policy 4/19

Kuva: Unsplash

Teksti: Eetu Kukila

Rapu 22.6. - 22.7.

Vaaka 23.9. - 23.10.

Et saa mielestäsi maailman uutisotsikoita, vaan pollaasi painavat globaalit kriisit. Lakkaa maaninen uutisotsikoiden seuraaminen, sillä konfliktinratkaisutaidoillasi on myös kysyntää joulupöydässä setvimään kehkeytyviä perheriitoja.

Vietät joulun reissaten Tukholman-risteilyllä. Välillä onkin hyvä avartaa maailmankuvaa tutustumalla muiden pohjoismaiden joulunviettoon. Ruotsissa voikin tutustua kävelykatuun ja perunalaatikon sijaan maistella toast skageneita.

Tunnettu rapu: Martti Ahtisaari

Tunnettu vaaka: Björn Wahlroos

Leijona 22.7. - 23.8.

Skorpioni 23.10. - 22.11.

Haluaisit viettää joulun ulkomailla, mutta samalla tunnet moraalisen piston ilmaston puolesta ja tyydyt vain haaveilemaan kaukomatkoista. Kannattaa siis ennakkoluulottomasti siirtää katse kotimaan matkailuun. Kenties mökkiloma on sinun juttusi tänä vuonna.

Nautit jouluna herkuttelusta, mutta nyt ei vegeillä. Kannat notkuvaan herkkupöytään maankuulua pekonipastaa. Suusta putoilevien sammakoiden lisäksi voitkin aterioinnin yhteydessä kehottaa muuta seuruetta ryhtymään vaikka synnytystalkoisiin ja pyytää selkeämpää viestintää.

Tunnettu leijona: Jutta Urpilainen

Tunnettu skorpioni: Antti Rinne

Neitsyt 23.8. - 23.9.

Jousimies 22.11. - 22.12.

Sinulla on taipumus huomion keskipisteenä paistatteluun ja saavutkin suvereenisti juhlapaikalle kaikkien seurueesi jäsenten kutsumana. Älä kuitenkaan vaienna epämieluisia keskustelunaiheita, sillä vasta saunassa puidaan maailman laita.

Joulun aika on yhtä pikkujoulujuhlaa. Osallistut mielelläsi karaokeen ja annat koko tanssilattian säkenöidä liikkeistäsi. Älä kuitenkaan masennu joulun loputtua, sillä pian tulevat jo uudenvuoden kekkerit uusine pirskeineen.

Tunnettu neitsyt: Urho Kekkonen

Tunnettu jousimies: Paavo Arhinmäki

Policy 4/19 | 35

On work, Universal Basic Income, robots, and the meaning of life. Text: Maria Luostarinen Illustration: Netta Pasuri

niversal Basic Income. A string of words that have captured a fair share of attention over the years. Indeed, it’s a well-established view that UBI has its pool of strong advocates and, on the flip side, those that are strictly against it. But let’s, for a moment, examine what UBI is to be precise. As the name suggests, UBI is for everyone, regardless of income, employment status or any other factor; it is universal. A fuller definition for basic income includes the following: “basic income is a periodic cash payment unconditionally delivered to all on an individual basis, without means-test or work requirement“ (Basic Income Earth Network, 2019). However, this definition is not completely agreed upon, as questions regarding the eligibility, its amount, mode, frequency of distribution, as well as conditionality remain open for debate and, indeed, tend to vary from experiment to experiment. Despite this, one of the defining features of basic income is its universality. But this feature is also problematic. Would people stop working if they didn’t have to do so to put bread on the table? To consider the question above, we might ask Andrew Yang (Democratic candidate for US Presidency, entrepreneur and author) who has pondered answers to this. In general, Yang suggests a monthly UBI of 1000 USD called the Freedom Dividend. This would tip all Americans slightly above the poverty line of 11,770 USD of annual income. In support of UBI, Yang writes in his book The War on Normal People – the truth about America’s disappearing jobs and why Universal Basic Income is our future (2018: 186) that “Even with the Freedom Dividend attending to people’s ability to feed themselves, the thing that still freaks everyone out about replacing jobs is this: What will people do all day? Work has been proven to be a vital part of a healthy life and society. Long-term unemployment is one of the most destructive things that can happen to a person. Getting a bit of money doesn’t necessarily change that”. So, perhaps a life void of work would not bode well with most humans who have an inherent need to seek meaning and purpose to their lives. To continue on the same theme, not only is it worrisome that UBI may cause people to work less, but it is worrisome

36 | Policy 4/19

what will happen to the future of work; UBI may need to be implemented regardless, as robots replace us in our jobs. To quote a tweet from Elon Musk (co-founder and CEO of Tesla): “Gas cars are so last-century!”. Indeed, not only are electric cars becoming increasingly popular, but self-driving cars seem to be slowly but steadily replacing human drivers. Although amazingly convenient (and probably safer!), they are a step towards taking the jobs of millions of people who drive for a living. And this is just one example of a job that can and will be automatized in the future. Its logical to suggest that as a result of this we would simply come up with new jobs. And sure, this would happen, but it wouldn’t necessarily happen fast enough to seize the displacement of many people who wouldn’t be able to find a job in the meantime either due to lack of education or where they happen to live.

Long-term unemployment is one of the most destructive things that can happen to a person. Overall, inconsistencies in basic income experiments make it difficult to judge whether implementing it as a policy more widely makes sense. We also cannot predict what work will look like in the future. However, it appears farfetched to suggest that people would stop working because of UBI, but rather, it’s more likely that they might have to because of robots. And then we must find solutions for those who still wish to contribute after being displaced from their jobs. For now, it seems appropriate to leave you - the reader – with the following quote from French critic and poet Paul Valery: “The trouble with our times is that the future isn’t what it used to be”.

Policy 4/19 | 37

VOOn risse – seikkailua laineilla Teksti: Eetu Kukila

”Kaikki laivaan”, kuului huuto

vegelinjastoa. Viinihana puolestaan löytyi pisimmän jonon takaa, joten nokkelimmat täyttivät useita laseja syliin kuljetettavaksi. Erään Silja Line Specialin säkeistön jälkeen laulaminen kiellettiin henkilökunnan pyynnöstä, mutta kuten arvata saattaa, mitkään toimet eivät saaneet valtsikalaisia vaikenemaan. Niinpä kuiskail-

käyntiin huikeine biiseineen, joiden siivittämänä tanssiliikkeet tulivat esiin kuin luonnostaan. Bailaamista jatkui myöhään yöhön karaoken vaihduttua diskoksi. Laivan keulassa sijainneessa Starlight-yökerhossa ei voolaisia näkynyt, vaan housebandin soittaessa tanssilattia ammotti tyhjyyttään. Ris-

pitkin parin päivän kuluttua. Ennen sitä oli nimittäin vielä kokonainen risteily edessä! Laiva lähti matkaan ilman sen kummempia viivästyksiä ilmastoaktivistien tai myötätuntolakkojen osalta. Alkuun oli tuttuun ja totuttuun tapaan vuorossa buffet, jossa parveili satamäärin punahaalarisia etsimässä

len kävi laulut, kunnes henkilökunta taipui (vähemmän) hiljaisen protestimme edessä.

sekapteenin ja muutaman vanhemman tieteenharjoittajan voimin täytyikin keski-ikäisille kanssamatkustajille näyttää mallia, kuinka reivata. Pian tanssilattia täyttyi ja koimme tehtävän suoritetuksi. Jännittävän ja hullunkurisen fuksispektaakkelin voittajiksi suoriutuivat tiukan kisailun jälkeen hallitus-

Kuva: Aaro Taina

terminaalista, kun pirteä joukko valtiotieteilijöitä marssi kohti paattia. Oli taas aika vuoden suurimman ja kauneimman, Voon rissen, jossa tänä vuonna oli ennätysmäärä risteilijöitä mukana! Vähät he kuitenkaan tiesivät olotiloista, joita tulisivat potemaan kävellessään takaisin samaisia putkia

38 | Policy 4/19

Juoma kouraan Tax Freesta ja eikun fiilistelemään käytävälle Punaisen tiilen raikuessa salakuljetetuista matkakaiuttimista. Kello 21:30 pärähtikin sitten kauan odotettu karaoke

Kuva: Wikimedia Commons

laiset. Voiton voi kuitenkin ainoastaan selittää kokemuksen tuomalla taidolla ja loppuun asti hiotulla strategialla, josta kannattaakin ottaa opiksi tulevia risteilyjä silmällä pitäen. Menomeininki jatkui käytävällä aamuyön myöhäisille tunneille saakka. Energisimmät soittivat menevimpiä klassikoita Abbalta ja Queenilta tanssiliikkeiden alkaessa myötäillä laivan nukuttavaa keinuntaa.

Buffetissa parveili satamäärin punahaalarisia etsimässä vegelinjastoa.

Vaikka huominen on huomenna, iski aamu yllättäen ja aivan liian nopeasti. Maihin oli kuitenkin mentävä. Eräät vaelsivat nauttimaan hengenravintoa kansankodin tarjoamissa museoissa, toiset (joihin allekirjoittanut kuuluu) luopuivat kulttuurihaaveista oitis. Asetimme siis tavoitteeksemme legendaariseksi muodostuneen vegebuffetin, joka keräsi sankoin joukoin risteilijöitä. Buffetia buffetin perään. Tihkusateisen Tukholman jälkeen päivätorkut olivat voittajan valinta. Mutta kyllähän sen fuksikin tiesi, ettei laivalle rentoutumaan tultu, vaan never stop the madness ja kohta vedettiin taas. Aktiviteetteihin kuuluivat hyvin samanlaiset ohjelmanumerot kuin edellisenä iltana: beer pongia käytävällä, karaokea ja bailaamista. Erään hyttikäytävän opastekyltti sai tarpeekseen ja otti hatkat. Maarianhaminassa yhdentoista tienoilla eräs sektio puolestaan korkkasi skumppapullon veisaten samalla Kansainvälistä ratkottuaan ensin postilakon.

taamaan akkuja pikkujoulukautta varten. Loppukaneetiksi voikin todeta, että risteily antaa ja risteily ottaa. Rissejournalistille iski nimittäin laivaflunssa, josta seuranneet kuumeiset olotilat vauhdittivat tämän reportaasin kirjoittamista. Ja edelleen keinuttaa. Toimitus kiittää kaikkia kanssamatkustajia ja toivottaa voimia tuleviin koitoksiin niin laineilla kuin karaokelattiallakin.

Vielä aamuyöllä oli laivassa liikkunut sitkeä huhu jatkoista Pataässässä.

Lauantaina maihin tultaessa paatista antautui joukko koomaisia zombeja. Vielä aamuyöllä oli laivassa liikkunut sitkeä huhu jatkoista Pataässässä, mutta kirjoittaja todella toivoo, että kyseessä oli niin kutsuttu fake news, ja että kaikki pääsivät koteihinsa la-

Policy 4/19 | 39

Kulttuurivinkit Teksti: Iikka Arve

Kirjan toisena kertojana toimii kouluttamaton mutta itseoppinut kulttuurifanaatikko Renée Michel, jonka silmin kuvataan ovenvartijan elämää ranskalaisessa porvarilliskodissa. Jo kyseinen valta-asetelma toimii hedelmällisenä maaperänä yhteiskuntakritiikille, joka kanavoituu sekä Renéen että romaanin toisen kertojan, 12-vuotiaan Paloman kautta. Paloma on eliittiperheen lapsi, joka kokee olevansa niin älykäs ja tärkeä, että päättää tehdä itsemurhan 13-vuotissyntymäpäivänään. Lisätwistiä juoni saa bisnesmoguli Kakuro Ozun muuttaessa taloon. Ozu näkee varautuneen Renéen piikkien alta hänen todellisen luonteensa. Kaunista.

Muriel Barbery: Siilin eleganssi Ranskalaisen kirjailijan ja filosofianopettajan Muriel Barberyn hittiromaani Siilin eleganssi on sopivan kevytlukuinen teos muun muassa taiteesta, filosofiasta ja yhteiskunnasta.

40 | Policy 4/19

Kirjan rakenne osoittautuu pääosin toimivaksi: kaksoiskertojarakenne on mielenkiintoinen ratkaisu, mutta kertojat ovat ajatuksiltaan liian samankaltaisia. Samantyylisiä ajatuksia kerrotaan pitkälti samoista asioista kahdesta eri elämäntilanteesta, mikä osoittautuu hivenen kömpelöksi kokonaisuuden kannalta. Vaikka kirjan filosofiset, jopa esseemäiset katkelmat antavat paljon ja toimivat oivallisena syventymisenä henkilöiden mieliin,

rikkovat ne silti kirjan sujuvuutta olemalla turhan irrallisia. Vaikka kirja saattaa juoneltaan jäädä pinnalliseksi ja rakenteeltaan hieman epäonnistuneeksi, on Siilin eleganssi kaunis ja ajatuksia herättävä teos. Taiteen ja kulttuurin ystäville se tarjoaa paljon: kirja on täynnä viittauksia aina japanilaisesta art housesta Anna Kareninaan. Siilin eleganssi rakentuu kauniin ajatuksen taakse, mutta kirjana se ei yllä täysin onnistuneeksi.

elektroniseen ja ambientiin nojaavasta aikaisemmasta tuotannostaan. Viime vuoden loppupuolella julkaistua levyä on kuvailtu muun muassa post-souliksi, ja se aaltoilee useiden eri genrejen, kuten elektronisen, popin ja rockin sisällä. Yves Tumor: Safe In The Hands of Love Safe in the Hands of Love on yhdysvaltalaislähtöisen Yves Tumorin Warp Records -debyytti, jolla artisti selkeästi irtaantuu kokeelliseen

Yves Tumor ottaa levyllään rohkeasti vaikutteita eritoten Dean Bluntin ja Arcan tuotannosta, mutta onnistuneesti kuulostamatta liikaa niiden johdannaisilta. Levy on synkkä, toisinaan kakofoninen, mutta ennen kaikkea kaunis kokonaisuus. Safe In

David Lynch: Rabbits David Lynchin kauhu on nerokasta. Lynchillä on syvällinen ymmärrys siitä, mikä ihmisissä saa aikaan pelon tunteita, joita on vaikea rationalisoida. Lynch harvoin hyödyntää väkivaltaa, maagisia hahmoja tai muita perinteisiä kauhun keinoja. Lynchin kauhu syntyy surrealistisesta epätavallisuudesta. Rabbits-lyhytelokuvassa hahmot ovat ihmisen ja jäniksen risteymiä – jo tämä seikka synnyttää kauhua. Kun kaksi yhteenkuulumatonta asiaa yhdistetään, ihminen ei osaa kategorisoida syntynyttä mihinkään tuttuun ja turvalliseen lokeroon. Rabbitsin dialogi on sekavaa. Repliikit eivät tue toisiaan,

The Hands of Love tarjoaa synkkyytensä keskellä valopilkun kappaleella Noid, mutta myös sysää raskaisiin ja syviin vesiin kappaleessa Hope In Suffering. Levy käy loppupuolella läpi lyhyen suvantovaiheen, mutta äänekäs ja kaoottinen Let The Lioness In You Flow Freely päättää levyn vakuuttavasti, jättäen kuulijan miltei hengästyneeksi. Suomessa tänä vuonna kaksi kertaa keikkailleen Yves Tumorin esiintyminen on vailla vertaansa: mystinen, androgyyninen siluetti liikkuu lavalla silkinpehmeästi tuoden musiikkiin kokonaan uuden ulottuvuuden.

eivätkä hahmot tunnu keskustelevan toistensa kanssa lainkaan. Repliikkien uudelleenjärjestelyllä ne todennäköisesti muodostaisivat eheän kokonaisuuden, mutta sitä Lynch tuskin haluaisi tehtävän. Elokuvan pysähtyneisyys on henkeäsalpaavaa, ja pienetkin muutokset hahmojen liikkeissä tekevät katsojan olon entistä epämukavammaksi. Taustanauru on viimeinen naula arkkuun: se viimeistään sinetöi tunteen siitä, että elokuvassa ei ole kaikki osaset kohdallaan. Rabbitsia on vaikea selittää auki. Se on todella subjektiivinen kokemus, sillä elokuva ei tarjoa työkaluja joilla selkeyttää sitä, mitä siinä tapahtuu. David Lynch pyrkii kaikin keinoin katsojan pään sisään, mutta sinne päästyään hän ei enää tee mitään. Hän antaa katsojan tehdä loput.

Policy 4/19 | 41

VIHAISET Policyn päätoimitus jalkautui VOO:n suurimmalla ja kauneimmalla matkalla risteilijöiden näennäisen iloiseen joukkoon selvittämään, mikä voolaisia todella vituttaa.

Mikä vituttaa Antti Rinteen hallituksessa? - Keskusta, keskusta, keskusta. Keskusta vituttaa aivan vitusti. - Joku saattaa tunnistaa, en mä uskalla vastata, täs on äänitys, en vastaa. - Vituttaa kepu, muuten täydellinen hallitus. Pro Antti Rinne, Pro Posti, Pro ay, Pro Mikko Kärnä, Pro liha, Pro maito, Pro joulujuhlat. - Mua vituttaa, että Pirkka-Pekka Petelius ei ole pyytänyt minulta anteeksi. - Vihreät on myyny ittensä halvalla, kepun kiristyssiteessä. - Antti Rinne vaihdetaan, Paaterolle potkut, uusi pääministeri Sanna Marin tai Ville Skinnari. - Paateron sekoilu postin kanssa vituttaa, Antti Rinteelle nolo paikka vanhana Ay-miehenä. - Mä en oo muutamaan viikkoon ihan hirveesti seurannu hesarin uutisia Suomen hallituksen työskentelystä, koska oon tehny niin paljon virkkuutöitä. Mä teen tällä hetkellä torkkupeittoa. Mut joo, kyllähän Antti Rinne aina var-

Entä oppositiossa? - Se, että kokoomuksel ei oo mitää selkärankaa vaa ne

on ruvennu persuiks. Siis vaikken oo kokoomuslainen nii arvostin niitä aiemmin siitä et niil on jotain arvoja mut nykyää ne on vaa vitun perussuomalaisii. - ”Joulujuhlat haista vittu, shalalalalaa…” - Lähinnä vituttaa EK jolla on kyrpä otsassa. - Huolestuttaa erityisesti se, että Kokoomus ja Perussuomalaiset lähentyvät toisiaan. Sitten minä en enää äänestä Kokoomusta. - No persuissahan nyt vituttaa aina kaikki. Vaikka pakko myöntää, että Halla-aho on tosi taitava puhuja. - Kokoomus, Kd ja persut yhdentyy, kohta ollaan Ruotsin kaltaisessa blokkipolitiikassa.

Kuva: Unsplash

maan vähän kaikkia vituttaa.

42 | Policy 4/19

Mikä vituttaa risteilyssä? - Mua vituttaa risteilyssä, et ihmisil on ihan sika suuret suunnitelmat Tukholmaan, silleen taidemuseoita, shoppailua blaa blaa. Miksei voida vaa hakea ruokaa ja darrailla tääl laivassa yhessä? - Ei risteilyssä voi vituttaa mikään. - Vituttaa just nyt se, et tos viereisessä hytissä kadetit kuuntelee sellaista räppimusiikkia, joka sisältää hyvin arkoi sanoja. Ja he myös ilmaisevat nämä sanat ääneen ja se on sillee hyvin problemaattista meidän yhteiskunnassa. Mitä vittua mä selitän.

Mikä vituttaa polvilaisissa ja etenkin valtio-opin opiskelijoissa? - Ne ei oo polholaisia. - Eei mua mikään vituta, ihan kivaa jengii. - Kait ne on ihmisiä myös, ei mikään vituta. - Kai ne on. Mäki oon ymmärtäny et ne on ihmisii. Ja ihan söpöjä.

No kai nyt joku vituttaa? - Ennen kaikkea vituttaa hottilaiset koska ne on ihan vitun tylsiä ihmisiä ja pottilaiset hallitsee maailmaa, mut sille ei anneta tarpeeksi rispektiä tänä päivänä. - Humalaisia informantteja ei sais haastatella. - Mä haluisin vaa sanoo et mä oon se jätkä ketä teki ne poliisimurhat.

Vituttaako Kuppala nykyään? - KUPPALA VITUTTAA IHAN HELVETISTI, koska Kuppalaan ei mahdu enää ketään.

Mikä vituttaa just nyt elämässä? - Tällä hetkellä, oudosti, ei vituta mikään. Se johtuu

ehkä siitä, että alkoholi on sumentanu mun aivot. - Nälkä. - Se että on kuume. Se vituttaa aika paljon. - Se että ei saa seksiä. - VR EI OO IKINÄ AJALLAAN, se vituttaa kaikista eniten. Haistakaa paska VR. - Se et mun viinipullo on kadonnut.

Mikä vituttaa joulussa?

- Perhe. - Kuluttaminen, kulutus, kulutusjuhla. - Periaattees mä oon sillee ugh, kapitalismi, hirveen rankkaa kulutusjuhlaa. Mutta sitten siinä on myös se, että mä myös rakastan lahjoja.

VOOLAISET Policy 4/19 | 43

44 | Policy 4/19