Policy 3/2022

P O L I C

Policy 3/2022

Tekijät

Päätoimitus

Jyri Huttunen, Hanna Karlson, Ilona Rantala, Sampo Untamala ja Leo Valkama

Kannen kuva Anna Colussi

Kirjoittajat

Joonas Aitonurmi, Aaro Forssell, Anne Maria Holli, Jyri Huttunen, Aino Häkkinen, Kristian Keinänen, Eetu Kukila, Axel Kukkurainen, Tilda Lassila, Anni Lempiäinen, Eero Lipponen, Laura Perälä, Olli Puumalainen, Juho Pylvänäinen, Leo Valkama ja Oliver Watson

Kuvittajat

Anna Colussi, Helsingin kaupunginmuseo, Kristian Keinänen, Eeri Laaksonen, Lotta Laaksonen, Roosa Lappi, Olli Puumalainen, Tuuli Pänkäläinen, Maijastina Tuominen, valtioneuvoston kanslia ja Wikimedia Commons

Yhteystiedot

voopolicy@gmail.com www.policylehti.com Instagram: @policymedia Facebook: Policyvoo

Julkaisija: Valtio-opin opiskelijat ry

Paino: AM Digipaino

ISSN 1235-4031 (painettu)

ISSN 2323-9468 (verkkojulkaisu)

Policy-lehteä tuetaan HYY:n järjestölehtituella.

Sisällys

Pääkirjoitus

Fuksin puheenvuoro: Avoimen väylän valefuksit

Onko Venäjällä tulevaisuutta?

Blokkipolitiikka myrskyssä – Analyysi Ruotsin valtiopäivävaaleista

Yes In My Backyard

Kuningasperhe, menneisyyden taakka ja tasavaltaistuva Kansainyhteisö

VOOlaisen matkaopas Suurimmalle ja Kauneimmalle Kulttuurimatkalle

Neutraali Kiina?

Ristiriitojen monarkia

Hataralla pohjalla

Eläköön 50-vuotias Policy!

Oppimisen politiikat

Vieraskynä: Lupa fanittaa?

Pääkirjoitus

Policy täyttää tänä vuonna 50 vuotta. Muistamme juhla vuotta tässä numerossa tutustumalla entisten päätoimittajien muistoihin Policysta. Lukiessa vanhoja lehtiä voi huomata, että samat teemat toistuvat usein vuodesta ja vuosikymme nestä toiseen. 80-luvun Policyn kannessa viitataan inflaation ja opiskelijoiden toimeentuloon, kun taas vuonna 2000 leh den kannessa on Nato-kannanotto.

Historiasta voidaan aina ottaa oppia, vaikka uudet tapahtu mat muuttavat tapoja käsitellä samoja aiheita. Policyn en tisten päätoimittajien puheenvuoroista huokuu Policyn mo nimuotoisuus. Lehtemme on aina ollut alusta, jossa tiukka yhteiskunnallinen analyysi ja opiskelijaelämän ilot ja mur heet elävät sovussa keskenään.

On vaikuttanut jo pitkään siltä, että isojen maailmanlaajuis ten ilmiöiden, tapahtumien ja käänteiden määrä on käsittä

mättömän suuri. Asioita on niin paljon, että niihin on hanka la syventyä tai sisäistää kerralla. Toivottavasti tämä numero tarjoaa mahdollisuuden keskittymiseen ja rauhoittumiseen. Tällä kertaa valtio-oppinut journalismi syventyy monipuo listen aiheiden äärelle, kuten Ison-Britannian monarkiaan ja kuningatar Elisabet II:n perintöön sekä tiukkaan ulkopoliit tiseen analyysiin Kiinan ja Ukrainan sodan suhteesta.

Syksyn pimeyttä tulee valaisemaan legendaarinen valtio-opin opiskelijoiden risteily VOOsse, johon voit löytää lehdestäm me hauskoja ja kokemuksen rintaäänen sävyttämiä vinkkejä. Syksyyn kuuluu olennaisesti myös uudet fuksit ja uusi vuo sikurssi. Lehdestä voit päästä lukemaan heidän ajatuksiaan!

Päätoimitus toivottaa antoisia ja monipuolisia lukukoke muksia!

Jyri Huttunen, Hanna Karlson, Ilona Rantala, Sampo Untamala ja Leo Valkama

Avoimen väylän valefuksit

Kielitoimiston sanakirjan määritel män mukaan “fuksi” on “ensimmäi sen vuoden opiskelija (yliopistossa)”. Määritelmä on ongelmallinen, sillä se ei tarkenna, mitä ensimmäisen vuoden opiskelija tarkoittaa. Tutkinnon suori tusoikeutemme alkoi vasta nyt, vaik ka pääsimme sisään avoimen väylän haussa, joka vaati tutkinto-ohjelman suoritettuja opintoja. Tuntuu hassul ta sanoa, että olemme ensimmäisen vuoden opiskelijoita, kun takana on jo vuosi polvin opintoja.

Aloitimme yliopistossa tänä syksynä, ja meidät lasketaan fukseiksi, mutta olemme opiskelleet ensimmäisen vuo den edestä opintoja avoimessa yliopis tossa. Kela ja yliopisto ainakin näkevät meidät fukseina: opinto-oikeus alkoi tänä syksynä, ja meillä on sama aika suorittaa opintoja kuin kaikilla muil lakin. Mutta miten me tämän asian koemme? Ollako vai eikö olla fuksi?

“Sitten kun menette näille perus teet-kursseille” ja “me tavataan teidän kanssa vasta sitten ensi vuonna toi sen vuoden kursseilla” ovat lauseita, joihin törmäsimme syksyn alun in fotilaisuuksissa. Näihin vastauksina totesimme, että “eipä mennä” ja “hei kappas vaan, ensi tiistaina nähdään sun pitämällä luennolla”. Monen tuutorin kanssa keskustellessa kävi ilmi, että olemme samoilla kursseil la; vaikka saimme tutkinto-oikeuden vasta syksyllä, jatkamme käytännössä aiemmin aloitettuja opintoja. Itsenäi nen opiskelu, viittaustekniikka ja tie teellinen teksti ovat jo tuttuja asioita. Heywoodin ja ensimmäisen tentin sijasta stressiä ovat tuottaneet sidot tujen opintokokonaisuuksien purka minen, suoritettujen opintojen hyväk siluku ja se, mitä kursseja valitsemme. Emme jaa muiden fuksien kaikkia yhteisiä kokemuksia ja huolia yliopis ton aloittamisesta, mikä saa meidät kyseenalaistamaan meidän omaa fuk siksi identifioitumistamme.

"Mä oon polvin fuksi, mut tulin avoi

men väylään kautta, niin mulla on jo ekan vuoden opinnot tehty" on vakio vastaus, kun joku kysyy keitä olemme. Aivan kuin meillä olisi joku tarve teh dä huomio, että emme ole vain fuk seja, vaan jo pidemmällä opinnoissa. Toisaalta tuntuu huijaukselta väittää, että olemme fukseja, kun kursseja on suoritettu 70 opintopisteen edestä.

Aivan varmasti joku pian ihmettelisi, miksi me emme ole perusopintojen kursseilla, jos esittäydyttäisimme vain fukseiksi.

Teksti: Aino Häkkinen ja Aaro Forssell

Kuva: Roosa Lappi

ryhmän välillä: luennoilla näemme lähinnä toisen vuoden opiskelijoita ja tapahtumissa pyörimme muiden fuksien kanssa. Alussa tämä aiheutti stressiä siitä, miten ystävyyssuhtei den muodostaminen onnistuu. Syk syn edetessä on enemmän kuitenkin osannut arvostaa sitä, että pääsee tu tustumaan useampiin ihmisiin. Toisin sanoen eri ihmisten kanssa oleminen antaa paljon mahdollisuuksia uusille ihmissuhteille.

Ehkä olemme valefukseja: teoriassa olemme fukseja, mutta käytännössä enemmän toisen vuoden opiskelijoita. Muut näkevät meidät fukseina ja niin hän me tavallaan olemmekin. Emme ehkä täysin voi samaistua fukseihin tai asennoitua siihen “fuksiasemaan” kaikissa asioissa, mutta kuitenkin koemme paljon uutta virallisen yli opistoelämän vasta avautuessa meille. Niistä uusista asioista, etenkin tapah tumista, koemme samaistumisen tun teita fuksien kanssa. Ne luo tunnetta, että emme ole vain kahden erillisen “porukan” välillä.

Tapahtumien suhteen tunne on eri lainen ja fuksistatuksen kyseenalais taminen on unohtunut kokonaan.

Sitseillä laulun sanojen “Ken on fuksi kakskytkaksi ylös nouskohon!” kajah taessa nousemme ylpeänä seisomaan ja tunnemme yhteenkuuluvuutta. Fuksiaiset, fuksisitsit ja fuksiseikkailu ovat ehdottomasti olleet syksyn ta pahtumista tähän mennessä parhaat. Tapahtumissa on saanut tavata ja tutustua mitä ihanimpiin kanssafuk seihin, ja uusia kaverisuhteitakin on ehtinyt muodostua. Näihin ihmisiin emme kuitenkaan ainakaan toistai seksi ole törmänneet kursseilla.

Tuntuukin, että pompimme kahden

On hyvä muistaa, että emme varmasti ole yksin näiden pohdintojen kans sa. Helposti unohtuu, että me emme poikkeuksellisesti tulleet polviin jos tain valtsikan takaovesta. Avoimen kautta sisään pääsee vuosittain opis kelijoita, ja on myös muita opiskelijoi ta, jotka poikkeavat valtavirtamallista, jossa ensimmäiset yliopisto-opinnot on aloitettu nyt syksyllä pääsykoe- tai yhteisvalinnassa hyväksytyksi tulemi sen jälkeen.

Totuus on se, että me kaikki fuksit olemme yksilöitä ja koemme fuksiu den yksilöllisesti. Loppujen lopuk si sillä, millaisiksi fukseksi itsemme identifioimme, ei ole mitään väliä. Olemme joka tapauksessa yliopistos sa, ja sehän on se pääasia. Ihan sama, mihin ryhmään kuulumme tai kuu lummeko mihinkään tiettyyn. Täällä on kivaa. <3

Onko Venäjällä tulevaisuutta?

Teksti: Kristian Keinänen

Sodan alkamisen jälkeen otetut ku vat venäläisistä kouluista palauttavat mieleen Natsi-Saksan ja Pohjois-Ko rean kaltaiset diktatuurit, joissa kaikki yhteiskunnan osa-alueet val jastetaan palvelemaan autoritaarista hallintoa. Sodan myötä Venäjän luisu autoritarismiin on ollut nopeaa ja viimeistään nyt on käynyt selväksi, että Putinin Venäjä ei välitä ihmis oikeuksista eikä naapurimaidensa suvereniteetista. Yhteiskunnallinen tilanne Venäjällä on tällä hetkellä arvaamaton ja herättää kysymyksiä, joista muutamiin pyrin tässä artik kelissa vastaamaan.

Miksi Venäjän ymmärtämi nen on tärkeää?

Väitän, että on harvoja pieniä maita, joissa suurvaltanaapuria ymmärre tään yhtä huonosti kuin Suomessa Venäjää. Vaikka huomio keskittyy sodan aikana oikeutetusti Ukrainaan ja sen tulevaisuuteen, on silti tärkeää tarkastella myös, mitä Venäjällä ta pahtuu. Venäjän tilanne ja muutok set maan sisäpolitiikassa vaikutta

vat myös koko muuhun maailmaan, esimerkiksi energiapolitiikkaan ja muuttoliikkeeseen Euroopassa. Ve näjä muodostaa Suomelle ja muulle Euroopalle turvallisuusuhan: perin teinen sota ja hybridivaikuttaminen eivät ole poissa laskuista. Venäjän ymmärtäminen on riskien hallintaa.

Venäläiset aktivistit ja oppositiopo liitikot ovatkin saaneet tukea länsi mailta, ja tuen on myös jatkuttava, sillä tämän päivän sodanvastainen oppositio voi muodostaa tärkeän pohjan demokraattisen Venäjän kansalaisyhteiskunnalle. Venäjän so danvastaisella oppositiolla on myös tärkeä rooli sodan lopettamisessa Ukrainassa. Venäjän kansalaisyhteis kunnan ja sodanvastustajien suures ta roolista kertoo myös perjantaina jaettu Nobelin rauhanpalkinto, jonka yksi saajista oli venäläinen ihmisoi keusjärjestö Memorial.

Miten sota on vaikuttanut kansalaisyhteiskunnan toimintaan Venäjällä?

Kun hyökkäyssota Ukrainassa alkoi, venäläiset sodanvastustajat järjesti vät laajoja mielenosoituksia useissa Venäjän kaupungeissa. Sodan alussa mielenosoituksia järjestettiin päivit täin ja myöhemminkin säännöllisin väliajoin. Vallanpitäjät pyrkivät ha joittamaan mielenosoitukset poik keuksellisen rajuin toimin: ihmisiä vietiin putkaan massoittain ja heille määrättiin jopa kymmenen vuoden vankeustuomioita. Putkaan päätyi niin Leningradin piirityksen koke nut eläkeläisnainen kuin alakoului käisiä lapsiakin.

Hyökkäyssota Ukrainassa on vai kuttanut voimakkaasti Venäjän jo valmiiksi ahtaalla olleeseen kansa laisyhteiskuntaan ja kiihdyttänyt entisestään Venäjän muutosta auto ritaariseksi valtioksi. Sota on ollut suurin yksittäinen muutos hallinnon toiminnassa kansalaisyhteiskuntaa ja oppositiota vastaan. Sodan aikana muutos oli dramaattinen: sosiaalisen median alustat, kuten Facebook ja Instagram kiellettiin ja mielenosoi tukset tukahdutettiin väkivaltaises

ti. Muutoksia nähtiin myös lain säädännössä: sodan aikana Venäjän hallinto on lainsäädännön keinoin rajoittanut mielenosoitusten järjes tämistä ja vapaata tiedonvälitystä. Jopa sodan kutsumisesta sodaksi voi saada vankeustuomion; Kremlin nä kökulmasta kyseessä on sotilaallinen erityisoperaatio. Kokonaisuutena kansalaisyhteiskunnan toimintamah dollisuudet ja Venäjän ihmisoikeusti lanne ovat heikentyneet entisestään sodan myötä.

Syyskuun 21. päivä Vladimir Putin ilmoitti televisioidussa puheessaan osittaisesta liikekannallepanosta Ukrainan sodan vuoksi. Aiemmin Ukrainassa taistelleet venäläisjoukot olivat koostuneet palkkasotilaista ja vapaaehtoisista. Liikekannallepano

on Venäjän historiassa poikkeuksel linen toimenpide; viimeksi liikekan nallepanoon turvauduttiin Venäjällä toisen maailmansodan aikaan. Lii kekannallepano on saanut liikkeelle uuden protestiaallon sotaa vastaan, minkä lisäksi sadat tuhannet venä läiset ovat lähteneet maasta paetak seen liikekannallepanoa. Kun sodan seuraukset näkyvät yhä enemmän venäläisten arjessa, voidaan odottaa vastarinnan voimistumista.

Miksi Venäjän kansalaisyhteiskunta on heikko?

Venäläisen kansalaisyhteiskunnan heikkoutta perustellaan usein neu vostohistorialla. Neuvostoliitossa kansalaisten vapaudet olivat vie lä nykyistäkin rajoitetumpia, eikä

“Kun sodan seuraukset näkyvät yhä enemmän venäläisten arjessa, voidaan odottaa vastarinnan voimistumista.”

vapaata mediaa käytännössä ollut. Toisaalta neuvostohistoria ei ole ai nut syy nykytilanteelle, minkä osoit tavat Baltian maiden ja Ukrainan esimerkit. Siellä demokratian piir teet toteutuvat Venäjää paremmin neuvostohistoriasta huolimatta. Op positiopoliitikko Aleksei Navalnyi esitti mielipidekirjoituksessaan (The Washington Post, 30.9.2022) Venäjän tilanteen syyksi presidentiaalista jär jestelmää, johon Venäjällä päädyttiin Neuvostoliiton hajoamisten jälkeen. Hänen mukaansa juuri presidentin laajat valtaoikeudet Venäjällä ovat syynä siihen, että Venäjä ei ole on nistunut kehittymään demokraatti seksi valtioksi.

Neuvostoajan poliittista osallistu mista leimasivat toisinajattelijoiden vainot ja vankileirit. Neuvostoliiton hajottua toivottiin Venäjän kehit tymistä demokraattiseksi valtioksi, ja kansalaisyhteiskunta kehittyikin hitaasti sen kohtaamista haasteis ta huolimatta. Esimerkiksi vuosina 2011 ja 2012 nähtiin massiivisia

protesteja ympäri Venäjää, kun kan salaiset osoittivat mieltään parla menttivaaleissa havaittua vaalivilppiä ja Putinin kolmatta presidentinkaut ta vastaan. Venäläiset muistelevat, että tuohon aikaan protestoiminen oli vielä verrattain riskitöntä, vaikka huonolla tuurilla mielenosoituksesta saattoikin joutua päiväksi putkaan. Nykyään protestoimisesta voi saada vuosien mittaisen vankeustuomion.

Venäjän kansalaisyhteiskunnan heikkoa tilaa on Suomessa kasva neena vaikeaa ymmärtää, sillä me Suomessa olemme tottuneet siihen, että meillä on mahdollisuus vai kuttaa politiikkaan ja tarvittaessa vastustaa vallanpitäjiä. Yksi merkit tävistä syistä Venäjän kansalaisyh teiskunnan heikkoudelle on juuri se, ettei maassa ole demokraattisen osallistumisen perinnettä. Itsenäi sen tutkimuslaitos Levada Centren tutkimuksessa vuonna 2021 vain 3 % venäläisistä vastasi osallistuvansa poliittiseen toimintaan. Aktiivisuus politiikassa Venäjällä on vaarallista; vastustaessaan vallanpitäjiä yksilö riskeeraa elinkeinonsa, vapautensa ja jopa henkensä. Mielestäni poliittinen passiivisuus on keino puolustautua: kun politiikkaan ei voi kuitenkaan vaikuttaa ja yrittäminen on vaarallis

ta, moni päätyy sulkemaan politiikan oman elämänsä ulkopuolelle.

Millaiset mahdollisuudet venäläisillä on vastustaa sotaa ja Putinia?

Navalnyi arvioi mielipidekirjoituk sessaan, että sotaa kannattaa varsin pieni, mutta äänekäs imperialistien vähemmistö. Ongelmaksi tosin nou see se, ettei sotaa vastustavat ihmi set uskalla vakavien seurausten pe lon vuoksi osoittaa mieltään sotaa vastaan. Toistaiseksi sodanvastaiset mielenosoitukset ovatkin jääneet pitkälti tuloksettomaksi, mutta kan natuspohja oppositioliikkeelle voisi olla nykyistä laajempi.

Erityisesti liikekannallepanon myö tä on potentiaalia myös laajemmalle protestiliikehdinnälle, kun sodan seuraukset tulevat osaksi kansalais ten arkea eikä elämää ole mahdollista jatkaa kuten ennen. Useissa kaupun geissa on järjestetty laajoja mielen osoituksia mobilisaatiota vastaan. Mielenosoitusten sijaan suurimmat ihmismassat ollaan kuitenkin näh ty Georgian ja Kazakstanin rajoilla, kun venäläismiehet pakenevat lii kekannallepanoa ulkomaille. Laaja muuttoliike on selkeä viesti vallan pitäjille siitä, että kansalaiset eivät ole valmiita riskeeraamaan henkeään sodassa Ukrainaa vastaan.

Aivan viime aikoina venäläisessä mediassa on nähty enemmän val taapitävien arvostelua. Erityisen poikkeavaa on se, että osa kritiikistä on kohdistunut presidentti Putiniin, joka yleensä on ollut mediakritiikin ulkopuolella. Toisaalta kritiikki ei kohdistu itse sotaan tai sen oikeu tukseen, vaan lähinnä sotatoimiin ja sodan johtoon, jota pidetään tai tamattomana. Valtamedian totaali nen kääntyminen Putinia vastaan on epätodennäköistä, mutta lisääntynyt kritiikki on merkki siitä, ettei Pu tinin valtaa pidetä itsestäänselvänä. Myös monet uudet toimijat, kuten useat kaupunginvaltuutetut ja venä läisten suosikkilaulaja Alla Pugat sova ovat kritisoineet vallanpitäjiä sodan vuoksi. Sota on herättänyt monissa tyytymättömyyttä, ja muu toksen mahdollisuus on kasvanut. Todellinen yhteiskunnallinen muu tos vaatisi kuitenkin entistä suurem pien ihmismassojen mobilisoimista sotaa vastaan.

Miltä Venäjän tulevaisuus näyttää?

Venäjän tulevaisuus tässä tilanteessa riippuu pitkälti siitä, mitä sodassa ta pahtuu: jos Venäjä kärsii edelleen li sää tappioita, kansalaisten tyytymät tömyys kasvaa entisestään. Toisaalta huono sotamenestys voisi provosoi

Vihreä nauha on muodostunut Venä jällä sodanvastustajien symboliksi.

Sodanvastainen mielenosoitus 24.2.2022 Jekaterinburgissa

da valtaapitäviä myös rajoittamaan kansalaisvapauksia lisää. Aleksei Na valnyin näkemyksen mukaan täytyy katsoa sotaa pidemmälle. Ukrainan on voitettava sota, mutta sen lisäksi pitää varmistaa, että Venäjä kehittyy valtioksi, joka ei aloita sotia.

Myös Putinin kohtalo hallitsijana näyttää olevan sidoksissa Venäjän sotamenestykseen. On vaikeaa us koa, että Putinin valta kestäisi hävi tyn hyökkäyssodan. Median lisäksi Putinin kritiikki on kasvanut myös sotaa puolustavissa Telegram-ryh missä sekä Putinin lähipiirissä. Lo kakuun alussa 70 vuotta täyttäneen Putinin terveydentilasta on liikkunut villejäkin huhuja, mitkä osaltaan ai heuttavat epävarmuutta Putinin hal linnon suhteen. Venäjän vastikään uudistetun perustuslain mukaan Putin voi olla vallassa vielä vuoteen 2036 asti, mutta nähdäkseni on var sin todennäköistä, että valta vaihtuu jo ennen sitä.

Putinin valtakauden päättymisen jälkeen Venäjällä on kolme mah dollisuutta: joko Venäjä jatkaa sa maa linjaa uuden johtajan kanssa, liikkuu entistä autoritaarisempaan suuntaan tai aloittaa prosessin de mokratisoitumiseksi. Putinin lähi piirissä on tahoja, jotka kannattavat vielä agressiivisempaa sodankäyntiä

ja jos tällainen henkilö pääsisi nou semaan Putinin tilalle, seuraisi lisää eskalaatiota Ukrainassa ja tiukem paa kontrollia kotimaassa. Todennä köisin skenaario on se, että Putinin seuraajaksi tulee Putinin lähipiirin edustaja, joka pyrkii pitämään asiat sodan jälkeen sellaisena kun ne nyt ovat. Tällainen henkilö voisi olla esi merkiksi Venäjän pääministeri Mi hail Misushtin, ulkoministeri Ser gei Lavrov tai puolustusministeri Sergei Shoigu.

Parhaimmassa tapauksessa on mahdollista, että Venäjä muuttaa suuntaansa ja ottaa askeleita koh ti demokratiaa ja ihmisoikeuksien kunnioittamista. Tämä vaatisi pitkän prosessin ja laajoja yhteiskunnallisia levottomuuksia, sillä Kreml ei luovu vallastaan vapaaehtoisesti. Demo kraattinen Venäjä kohtaisi varmasti monia haasteita. Kun demokratiaan ei olla totuttu, luottamusta instituu tioihin on vaikeaa rakentaa. Ongel mana on myös se, että opposition heikkouden vuoksi sopivaa henkilöä demokraattisen Venäjän johtajak si on vaikeaa löytää. Tällä hetkellä rangaistussiirtolassa istuvaa Aleksei Navalnyia pidetään venäläisen op position johtajana ja mahdollisena Putinin haastajana, mutta häntäkin on kritisoitu populistisesta politii kanteosta.

Onko demokraattinen Venäjä mahdollinen?

Vaikka paras vaihtoehto toteutuisi ja Putinin jälkeinen Venäjä päätyisi demokratian tielle, demokratia on järjestelmänä hauras ja sen rakenta minen vie aikaa. Toistaiseksi Venäjä näyttää muuttuvan yhä autoritaa risemmaksi eikä opposition rohkea toiminta ole onnistunut pysäyttä mään sotaa tai haastamaan Putinia. Demokraattinen Venäjä tuntuukin olevan tällä hetkellä harvan ihmis oikeustaistelijan unelma. Onko Ve näjällä siis toivoa ollenkaan? Väitän, että on.

On tärkeää muistaa, että myös län simainen liberaalidemokratia on varsin nuori ilmiö. Kuka olisi toisen maailmansodan tuoksinassa uskonut että Saksasta tulisi ihmisoikeuksia kunnioittava ja demokraattinen val tio? Myös osa entisistä neuvostota savalloista ovat paitsi demokratioita mutta Euroopan unionin jäseniä. 2000-luvun alussa venäläiset seura sivat toiveikkaina uudistuksia. Kan salaisyhteiskunta alkoi kehittymään ja vastaava voi tapahtua uudestaan. Toivottomuus on myös vaarallista, sillä se estää yhteiskunnallisen muu toksen. Muutos on Venäjällä mah dollista silloin, kun sekä venäläiset itse että kansainvälinen yhteisö us kovat siihen.

Kuvat: Kristian Keinänen (grafiikka), Wikimedia Commons (vihreä nauha), Vladislav Postnikov/Wikimedia Commons (mielenosoitus)

Blokkipolitiikka myrskyssä – Analyysi Ruotsin valtiopäivävaaleista

Kirjoittaja: Eetu Kukila Kuvat: Wikimedia Commons

Ruotsissa käytyjen vaalien lopputulos vaikuttaa merkilliseltä. Miten sosiaalidemokraatit lisätessään kannatusta ja voittaessaan vaalit menettivät pääministeripaikkansa? Kuinka vasta vaalien kolmanneksi suurin maltillinen kokoomus sai hallituksen muodostajan tehtävän? Taustalla vaikuttaa kaksipuoluejärjestelmää muistuttavan blok kipolitiikan periaatteet.

Ruotsissa käytiin viime syyskuussa sa maan aikaan kolmet vaalit: valtiopäi vä-, maakunta- ja kuntavaalit. Näistä suurinta huomiota herätti odotetusti valtiopäivävaalit. Niissä valittiin 349 kansanedustajaa seuraavalle vuodet 2022–2026 kattaville valtiopäiville.

Äänestysaktiivisuus jäi vähäisemmäk si edellisistä vaaleista. Huolimatta ää nestysaktiivisuuden laskusta Ruotsin noin 83 prosentin äänestysaktiivisuus ylitti yli 10 prosenttiyksiköllä Suomen eduskuntavaalien äänestysprosentin.

Valtiopäivävaaleissa eniten ääniä ke räsi sosiaalidemokraattinen puolue (30,3 %), joka lisäsi äänimääräänsä vuoden 2018 vaaleihin verrattuna ja sai seitsemän edustajapaikkaa lisää maan parlamenttiin. Yhteensä dema reilla on vaalien jälkeen 107 paikkaa valtiopäivillä.

Hopeasijalla vaalien tuloksissa pais tattelee ruotsidemokraatit (20,5 %), jotka lisäsivät kannatustaan noin viisi prosenttiyksikköä edellisiin vaaleihin verrattuna. Ruotsidemokraatit sai vat 11 uutta edustajapaikkaa, jolloin puolueen paikkamäärä parlamentissa kohosi 73:een.

Kolmanneksi tullut maltillinen ko koomus koki vaalitappion. Puolue sai ääniä vain 19,1 % menettäen kak si edustajanpaikkaa parlamentissa pudottaen puolueen paikkamäärää 68:aan.

Vaalimatematiikan näkökulmasta so siaalidemokraatit voittivat – ja kirk kaasti. Kannatus nousi edellisistä vaa

leista ja puolue kahmi eniten edustajia parlamenttiin. Päähaastaja maltillinen kokoomus ei päässyt tekemään niska lenkkiä pääministeripuolueesta.

Kuitenkin vain päivä ääntenlaskun loppuun saattamisesta antoi sosiaali demokraattien puheenjohtaja

Magdalena Andersson eroilmoituk sensa pääministerin tehtävistä. Miten näin pääsi käymään? Vastatakseen tä hän kysymykseen on luotava katsaus Ruotsin parlamentaariseen järjestel mään ja sitä leimaavaan blokkipoli tiikkaan.

Blokkipolitiikka

Ruotsin poliittinen historia on sosi aalidemokraattien historiaa. Demarit olivat 1940-luvun jälkeen pitkään vallan kahvassa, välillä jopa yksinään. Historiansa aikana sosiaalidemo kraatit eivät ole koskaan muodos taneet enemmistökoalitiohallitusta tai vastaavaa sinipunahallitusta kuin Suomessa on nähty kokoomuksen ja SDP:n välillä. Kuitenkin vuosikym menten saatossa demarit ovat tarvin neet, ja saaneet, tuekseen vasemmis topuolueen, ympäristöpuolue vihreät ja viimeisimpänä keskustapuolueen. Demareiden ympärille on muodostu nut niin kutsuttu vasemmistoblokki.

Sosiaalidemokraattien valtaa horju tettiin kunnolla vasta 2000-luvulla. Tuolloin vuosien 2006–2014 aikana porvarillisten puolueiden liittouma pääsi hallitusasemiin. Näin maltillisen kokoomuksen, kristillisdemokraat tien, liberaalien ja tuolloin vielä kes kustapuolueen muodostama oikeis tolainen porvariblokki asetti pysyvän vastavoiman vasemmistolle.

Ruotsin parlamentaarinen järjestelmä

koostuu siis kahdesta vastakkaisesta ryhmittymästä: oikeisto- ja vasem mistoblokista. Jokainen parlamentin puolue on järjestäytynyt jompaan kumpaan blokkiin luodakseen vas tavoiman toiselle ideologiselle vasta kohdalle.

Blokkipolitiikan syntyyn on vaikutta nut muiden muassa maan parlamen taarinen järjestelmä. Vaalien voittajat eivät ole pystyneet muodostamaan hallitusta yksin, vaan ovat tarvinneet tukea omiensa ulkopuolelta. Tuki on haettu johdonmukaisesti oman aat teellisen ja ideologisen siiven lähet tyviltä. Vihreät ja vasemmistolaiset puolueet ovat tukeneet lähintä heidän politiikkaansa ajavaa suurta puoluetta ja oikeistolaiset puolueet heidän arvo jaan lähellä olevaa suurta puoluetta. Jako oikeistoon ja vasemmistoon on erittäin selvä.

Suomen politiikasta poiketen Ruot sissa hallitukset ovat lähtökohtaisesti olleet vähemmistöhallituksia. Hal litus pysyy pystyssä koska yli puo let valtiopäivistä ei vastusta istuvaa pääministeriä. Tilannetta voidaankin luonnehtia niin, että tukemisen sijaan

pikemminkin siedetään nykyistä hal litsevaa puoluetta. Vallassa pysyäkseen hallitseva puolue kuuntelee oman blokkinsa vaatimuksia.

Vaalien tulokset ilmoitetaan myös blokkikohtaisesti. Myös näissä vaa leissa tulokset kerrottiin niin, että oikeistoblokki sai valtiopäiville 176 paikkaa ja punavihreä blokki 173 paikkaa. Oikeistoblokki sai siis enem mistön parlamenttiin aiheuttaen va semmistoblokille häviön, vaikka so siaalidemokraatit olikin puolueiden välisessä vertailussa voittaja.

Kärjistettynä voidaan todeta, että vain blokkien vaaleissa keräämällä paikkamääräjaolla on väliä. Mutkia edelleen suoristaen sana “blokki” voi daan korvata sanalla “puolue”, eikä se johda harhaan. Kahden blokin muo dostamassa poliittisessa kentässä va semmisto- ja oikeistopuolueet eivät mahdu samaan hallitukseen; toisen blokin on oltava oppositiossa toisen hallitessa. Ruotsin parlamentin toi mintakulttuuria muistuttaakin kaksi puoluejärjestelmää.

“Tuen sijaan pikemminkin siedetään nykyistä hallitsevaa puoluetta”

Ruotsalainen kaksipuolue järjestelmä

Ruotsin valtiolaivan ruorista kilpailee käytännössä kaksi puoluetta. Toinen pysyttelee vallassa oman blokin tuen ansiota ja vastapuolen blokki pyrkii kaikin puolin horjuttamaan tilannetta edukseen.

Oikeisto- ja vasemmistoblokkien vä linen yhteistyö on vähäistä, lähes ole matonta. Hallitukset koostuvat vain yhden blokin jäsenistä. Samaan blok kiin kuuluvat puolueet tukevat omi aan eivätkä muodosta toisilleen kovin vahvaa sisäistä oppositiota.

Blokkipolitiikan myönteisinä puolina on esitetty sen tarjoavan äänestäjille selvät vaihtoehdot vaaleihin. Annet tu ääni tukee tiettyä arvomaailmaa, eikä se hyödytä vastapuolta. Suomen kaltaisia, jopa kuuden eri ideologisen puolueen monipuoluehallituksia ei näin ollen ole länsinaapurissa nähty. Ruotsin blokkipolitiikka tarjoaakin selvän ideologisen vastakkainaset telun ja hallitus-oppositioasetelman. Tämä selkeyttää äänestäjän valintaa.

Toisaalta Suomen kaltaista konsen sushakuisuutta ja eri arvomaailmojen välistä yhteistyötä ei ole Ruotsissa totuttu kokemaan. Eri ideologioiden pohjalta ponnistavat ruotsalaiset puo lueet eivät ole luopuneet vastakkain asettelusta, eikä apua oteta vastapuo lelta. Suomeen verrattuna Ruotsin politiikkaa onkin luonnehdittu pola risoituneemmaksi.

Ruotsin parlamentaarinen järjestelmä muistuttaakin näin vahvaa kaksipuo luejärjestelmää, jossa keskeistä ei ole sisäisten näkemysten yhteensovitta minen, vaan vastavoiman luominen toiselle osapuolelle.

Blokkijärjestelmän murros

Suomen poliittiseen historiaan elä mään jäänyt “jytky” kantautuu vuo den 2011 eduskuntavaaleista. Tuol loin perussuomalaiset murtautuivat eduskunnan ulkolaidoilta vaalivoit toon ja tulivat vaaleissa kolmanneksi lisäten 34 paikalla edustajiaan. Vaali en lopputulos aiheutti kolmen suuren puolueen hegemonian murtumisen ja oikeistopopulistisen puolueen nouse misen parlamentin ytimeen.

Ruotsin politiikkaa seuranneet ovat jo pitkään ennustaneet kahden suuren blokin murtumista ruotsidemokraat tien nousun myötä. Oikeistopopulis tinen ruotsidemokraatit on vaaleista toiseen kasvattanut paikkamäärään sä ja aiheuttanut blokkijärjestelmän kolhiintumista. Oikeistoblokin muut puolueet joutuvat tahtomattaan otta

maan huomioon Jimmie Åkessonin luotsaaman, natsisympatioistaankin mediassa kohistun, ruotsidemokraat tien äärioikeistolaiset äänenpainot. Keskustapuolueelle riitti ja se vaihtoi leiriä, mutta muut ovat pysyneet ase missaan.

Ruotsidemokraatit kuuluvat oikeis toblokkiin, mutta puolueen äärioi keistolainen tyyli ja politiikka on herättänyt muissa porvariblokkiin kuuluvissa kiusaantumista. Keskus tapuolue hylkäsikin porvariblokin ja liittyi tukemaan sosiaalidemokraatte ja, vaikka puolueiden talouslinjat oli vatkin eri puusta veistetyt. Keskustan tapauksessa puolueen vaalimat arvot ylittivät talouspolitiikkaan liittyvät erimielisyydet.

Ruotsidemokraatit eivät saa rajuilla ulostuloillaan ja oikeistopopulistisella

“Ruotsin parlamentti muistuttaa kaksipuoluejärjestelmää”

tyylillään laajaa hyväksyntää omalta porvariblokiltaan. Ruotsidemokraatit ei voi havitella pääministeripaikkaa, koska puolueelta puuttuu oman blok kinsa tuki – puhumattakaan vasem mistoblokin tuesta. Toisin sanoen, oman blokkinsa sisällä vaaleissa eni ten ääniä saaneen puolueen asemas ta huolimatta on ruotsidemokraatit poliittisesti kyvytön muodostamaan hallitusta.

Nyt päästään aiemmin esitettyyn ky symykseen siitä, miksi vaaleissa vas ta kolmanneksi tullut puolue aloitti hallitustunnustelut. Oikeistoblokin tukala tilanne ratkaistiin siten, että ruotsidemokraatteja ei päästetty ko koamaan hallitusta, vaan jonkun muun oli otettava vetovastuu. Maltil lisen kokoomuksen puheenjohtaja Ulf Kristersson aloitti heti vaalituloksen selvittyä hallitustunnustelut ja tulee todennäköisesti muodostamaan Ruot siin tulevan hallituksen.

Ruotsin valtiolaiva aallokos sa

On sanottu, että Ruotsin vaaleissa vain puolueella on väliä. Eräällä ta valla niin onkin: Ruotsissa käytet ty listavaalitapa korostaa puoluetta ehdokkaan sijaan. Puoliavoimessa listavaalissa jokainen puolue asettaa ehdokkaat listallensa järjestykseen, jonka mukaisesti ehdolla olijat tulee valituksi. Äänestäjän tehtäväksi jää ensisijaisesti äänestää haluamaansa puoluetta.

Valtiopäivillä järjestäytyessään puo lueet omaksuvat jommankumman blokin toimintatavat ja poliittinen järjestelmä saa samoja sävyjä kuin kaksipuoluejärjestelmät. Blokkipoli tiikan syvälle muuratut perustukset ovat kuitenkin alkaneet natisemaan liitoksistaan, kun yleiseurooppalaista trendiä seuraten vanhojen puolueiden hegemonia rakoilee oikeistopopulis tisten puolueiden toimesta.

Ruotsin valtiolaiva vältti myrskyn, kun vaaleissa kolmanneksi tullut mal tillinen kokoomus otti hallituksen vetovastuun itselleen pelastaen oikeis toblokin sisäiseltä hajaannukselta. Sa

malla blokkijärjestelmä säilyi ainakin seuraaviin vaaleihin asti.

Mutta kuinka käy aaltojen noustessa? Oikeistopopulistisen liikehdinnän si säpoliittiset vaikutukset ja kansainvä lisen turvallisuusympäristön muutok set aiheuttavat vääjäämättä muutoksia puolueiden välisessä työskentelyssä. Tuleeko vielä aika, jolloin Ruotsissa nähdään viisaammaksi ylittää kaksi puoluejärjestelmän rajoitteet ja tart tua valtiolaivan ruoriin yhteistyöllä?

Toimittajien lempilainausta käyttäen, nähtäväksi jää.

Kirjoittaja on Policyn entinen päätoimit taja.

Yes In My Backyard

Teksti: Tilda Lassila

Kuva: Helsingin kaupunginmuseo

Katselin vanhan lukioni ikkunasta Kal lion kirjaston takana seisovaa vihreää vessaa. Sisään raahautui sekavan oloi nen ja etäisesti Andy McCoylta näyttävä mies. Hänen siellä ollessaan vessan ohi kulki lastentarharyhmä parijonossa.

Kävelin Dallapénpuiston läpi kohti kotia. Lunta oli kerätty kasoihin puiston vihre än vessan reunustoille. Lapset rakensivat nuoskalumesta linnaa tai liukurimäkeä. Olin juuri lukenut sanomalehdestä huu mejutun, jonka kuvituskuvana piikitet tiin kyseisessä vessassa.

Jätän kaupunkipyörän Brahenkentän edustalle. Vierestäni juoksee lapsilauma kohti nurmikenttää pallo kainalossa. Koitan olla katsomatta, kuinka edessä olevan vihreän vessan ovea hakkaa seka va mies. Sisältä kuuluu useamman ihmi sen ääni ja epämääräistä huutoa.

Suomen päihdepolitiikkaan ollaan vaadittu eri tahojen toimesta monia merkittäviä ja joidenkin mielestä ra dikaalejakin muutoksia. Monet ovat päätyneet lopputulokseen, että sota huumeita vastaan sekä toisaalta sil mien sulkeminen ongelmille ja niiden perimmäisille syille eivät ole olleet toimivia keinoja päihteiden aiheut tamien yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseksi. Esitettyjä uudistuksia ovat esimerkiksi huumeiden hallus sapidon ja käytön dekriminalisointi, kannabiksen laillistaminen sekä käyt

töhuoneet, joita tämä juttu käsittelee.

Haluan heti ensi kädessä todeta, et teivät käyttöhuoneet sinänsä koske minua. En itse, eikä kukaan läheise ni, ole kohderyhmää. Päihdepolitiikan tulisi lähteä siitä, että jokaiselle ih miselle kuuluu ihmisarvoinen elämä, eikä päätösten hyödyn mittarin tulisi olla verrannollinen minun tai kaltais teni siitä saamaan suoraan hyötyyn. Päihdepolitiikan tulisi kiinnittää huo miota päihdeongelmien juurisyihin sekä kokonaisvaltaisesti tarkastella päihdepalveluita siten, että ne tukisi vat päihteidenkäyttäjiä ja addiktiota sairastavia kaikista parhaiten.

Välillä tuntuu, että asioilla ei ole suo malaisessa yhteiskunnassa merkitystä, mikäli ne eivät koske hyväosaista kes kiluokkaa. Yhteiskunnan marginaa lissa olevat ongelmat voidaan kuitata juurikin sillä – marginaalisuudella. Ei koske minua, joten mitään ei tarvitse tehdä.

Käyttöhuoneissa on kyse terveyden huollon ammattilaisten valvomista ja puhtaista tiloista, joissa suonensisäis ten huumeiden käyttäjät voivat piikit tää itse hankkimaansa ainetta. Tilassa tarjotaan myös puhtaita käyttövälinei tä. Käyttöhuoneiden tarkoituksena ja tavoitteena on vähentää huumekuo lemia ja ehkäistä pistämisen myötä leviäviä tauteja, mutta myös tarjota

huumeiden käyttäjille kontakti sosi aali- ja terveydenhuoltoon.

Käyttöhuoneita on käytössä kahdek sassa Euroopan maassa. Suomessa niiden ympärillä ollaan käyty paljon keskustelua niin perinteisessä medias sa kuin sosiaalisessa mediassa. Käyt töhuoneita koskeva kansalaisaloite onnistui tänä vuonna keräämään yli 50 000 allekirjoitusta ja etenee siten eduskunnan käsittelyyn. Esimerkik si Helsingin kaupunki on näyttänyt käyttöhuoneille vihreää valoa. Se on esittänyt, että sosiaali- ja terveysmi nisteriö säätäisi erillislain, joka mah dollistaisi käyttöhuoneiden kokeilun.

Yleinen keskiluokkainen argumentti käyttöhuoneita vastaan on niin kut suttu NIMBY eli Not In My Backyard, ei minun takapihalleni. Käyttöhuonei den pelätään tuovan mukanaan huu meiden käyttäjiä ja heidän puolestaan mukanaan esimerkiksi väkivaltaa. Jäl leen kerran: jos ongelmaa ei näe, on gelmaa ei ole olemassa.

Rakkaassa kotikaupunginosassani Kalliossa päihteidenkäyttö ja -käyt täjät näkyvät. Huumeet ovat osa ar kipäivää samalla tavalla kuin trendi kahvilat, taidelukiolaiset ja pipopäiset keski-ikäiset miehet skeittaamassa. Vaikka yhteiselo sujuukin varsin luon tevasti ja kalliolaiset ovat tottuneet päihteidenkäyttöön katukuvassa, en

usko, että kukaan voisi väittää asioi den tilan olevan erityisen miellyttävä. Asukkaat joutuvat pelkäämään, että lapsi tai lemmikki koskee vahingossa likaiseen neulaan. Täytyy pitää silmäl lä selustojaan, kun odottaa Kurvissa bussia tai haluaa Piritorille kauppaan. Vaikka en itse esimerkiksi juurikaan pelkää Kalliossa asumista, on väkival lan uhka silti olemassa.

Ongelma ei ole ainoastaan Kalliossa. Päihteitä ja niiden käyttöä on esimer kiksi kirjastoissa, kauppakeskuksissa, puistoissa ja rappukäytävissä ympäri kaupunkia. Kun keskuskirjasto Oodin yläkerrassa lapset leikkivät omassa nurkkauksessaan, voi hyvinkin olla, että joku piikittää Subutexia kellari kerroksen vessoissa.

Hyväosainen keskiluokka, ei silti syytä huoleen. Käyttöhuoneet eivät ole tulossa paikkoihin, joissa näitä ongelmia ei muuten olisi. Ainakaan toivottavasti. Olisi hyvin epärationaa lista asettaa käyttöhuoneita alueille, jotka eivät olisi jo valmiiksi tuttuja asiakaskunnalle. Päihteidenkäyttäjil

le tarjotaan jo nyt puhtaita välineitä, korvaushoitoja ja päihdekuntoutusta. Ja hyvä niin. Olisi siis loogista, että käyttöhuoneet sijoitettaisiin siten, että niitä tarvitsevat osaavat sinne hakeu tua. Päihdepalvelujen keskittäminen ja saavutettavuuden varmistaminen olisi kaikkien etu.

“Välillä tuntuu, että asioilla ei ole suomalaisessa yhteiskunnassa merkitystä, mikäli ne eivät koske hyväosaista keskiluokkaa. Yhteiskunnan marginaalissa olevat ongelmat voidaan kuitata juurikin sillä –marginaalisuudella.”

Mikään ei siis sinänsä muuttuisi. Paitsi, että huumeiden käyttäjien olot paranisivat ja huumekuolemia voi taisiin toivottavasti ehkäistä. Lisäksi kaupunkiympäristö olisi kaikille tur vallisempi. Kaikki voittavat, kun myös

kalliolaiset lapset saavat leikkiä puis tossa ilman, että vanhemman tarvitsee liikaa pelätä, mihin lapsi voi koskea.

Vaikka meidän tuleekin kohdistaa toimia myös ennaltaehkäisyyn ja vie roitukseen, olisivat käyttöhuoneet merkittävä askel kohti parempaa päihdepolitiikkaa. Toisin kuin joissain argumenteissa väitetään, toimet eivät sulje toisiaan pois. Huumeita tulee ole maan aina ja niitä tullaan aina käyttä mään. Käyttöhuoneiden olemassaolo ei muuttaisi tätä suuntaan tai toiseen. En usko, että yksikään nuori alkaisi piikittämään Subutexia siksi, että olisi olemassa valvottu tila sen tekemisel le. Vaikka käyttöhuoneet tuovat myös merkittävää hyötä huumemaailman ulkopuolisille, vetoaisin kuitenkin en sisijaisesti solidaarisuuteen. Jokaisella on oikeus hyvään elämään, eli hän sitä millä tavalla tahansa.

Lopuksi kerrottakoot terveiset Kal liosta: otan mielelläni käyttöhuoneen vaikka takapihalleni. Ja mielellään heti. Yes in my backyard.

Kuningasperhe, menneisyyden taakka ja tasavaltaistuva Kansainyhteisö

Teksti: Juho Pylvänäinen

Kuva: Eeri Laaksonen ja Lotta Laaksonen

Kuningatar Elisabet II:n kuolema on merkittävä käännekohta Yhdistyneen kuningaskunnan historiassa. Edes menneen kuningattaren vuonna 1952 alkanut valtakausi oli Britannian his torian pisin. Muutama vuosi toisen maailmansodan jälkeen valtaistuimel le noussut Elisabet II todisti britti-im periumin hajoamista, viimeistenkin siirtomaiden itsenäistyessä. Impe riumin on korvannut Kansainyhteisö, jonka tarkoituksena on ylläpitää Yh distyneen kuningaskunnan suhteita vanhoihin siirtomaihin.

Osa Kansainyhteisön jäsenistä tunnus tavat edelleen Britannian monarkin symboliseksi johtajakseen. Näitä mai ta kutsutaan nimellä “Commonwealth realm” ja niihin kuuluvat muun muassa Kanada, Australia ja Jamaika. Alun perin vuonna 1926 perustetun Kansainyhteisön kaikkien jäsenten oli tarkoitus pitää monarkkia pää miehenään, mutta Intian julistautues sa tasavallaksi vuonna 1949 sääntöjä muutettiin ja tasavaltojenkin annettiin pysyä jäseninä. Jäsenyyden ehtoja on avattu myös siten, että muutkin kuin vanhat imperiumin osat saavat liittyä Kansainyhteisöön.

Viime vuosina tasavaltalaisuus on taas nostanut päätään Commonwealth realmeissa. Barbados julistautui ta savallaksi vuonna 2021 ja Jamaikan hallitus on julistanut saman olevan yksi tämän vaalikauden tärkeimmis tä tavoitteistaan. Myös Antiguaan ja Barbudaan suunnitellaan kansanää nestystä aiheesta ja jotkut australialai set kokevat kuningattaren kuoleman olevan hyvä taitekohta monarkiasta

luopumiselle. Jopa Britanniassa re publikanismi kerää suosiota (ei vähi ten taannoin Guardianin paljastaman ”monarkin suostumus”-kohun takia), vaikka kollektiivisen suremisen aika na kyseistä mielipidettä ei paljoa jul kisesti esitetä.

Kansainyhteisön maille tasavallaksi julistautuminen ei aiheuta valtavaa käytännöllistä muutosta. Monarkin valta on Yhdistyneessä kuningaskun nassakin hyvin rajattua ja Kansainyh teisön maissa lähes olematonta. Bar badoksessa kuningatarta edustaneen kenraalikuvernöörin nimi muutettiin presidentiksi. Nimitysvastuu säilyi Barbadoksen parlamentilla. Nykyi nen kuningas Charles III oli Walesin prinssin roolissa paikalla, kun Barba dos julistautui tasavallaksi ja vakuutti Barbadoksen ja Yhdistyneen kunin gaskunnan välien pysyvän entisellään.

Symbolista merkitystä julistuksella tietysti on, varsinkin Karibian maissa, joissa tasavaltajulistusten taustalla on vaatimus korvauksista kolonialismin ajan rikoksista. Keväällä pr-operaa tioksi suunniteltua prinssi Williamin ja Katen matkaa Jamaikalle varjosti vat laajamittaiset mielenosoitukset, joissa vaadittiin sekä lopullista irtau tumista brittivallasta että kuninkaal lista anteeksipyyntöä.

Mikä on ollut kuninkaallisten rooli kolonialismissa? Britannian kohdalla kolonialismi oli parlamentin, kunin kaallisten ja yksityisten kauppakom panioiden yhteisprojekti. Tällä het kellä asuttamattomia kuninkaallisia palatseja hallinnoiva Historic Royal

Palaces on aloittanut tutkimuksen, jonka tarkoituksena on selvittää ku ninkaallisten palatsien ja orjuuden yhteyttä. Tutkimus on jatkumoa aiemmin tehdylle, Britannian luon tokohteita ja kulttuuriperintöä vaa livan National Trustin, vastaavalle tutkimukselle. Historic Royal Palace sin kuraattori, Lucy Worsley, kertoi Timesin haastattelussa, että kaikes sa Stuarteihin (hallitsivat Englantia, Skotlantia ja Irlantia 1603–1714) liittyvässä on auttamatta mukana or juudesta saatua rahaa. Esimerkiksi Walesin prinssin asuntona käytetyn Kensington Palacen alun perin osta nut Vilhelm III omisti osakkeita Ro yal Africa Companyssa.

Kiinteistöjen lisäksi brittikuninkaal listen kruunujalokivillä on vahva ko lonialistinen historia. Afrikan tähtenä (jonka mukaan nimetyn lautapelin kolonialistisuus vaikutti tulevan mo nelle yllätyksenä) tunnettu timantti, Cullinan I, löytyy kuninkaallisesta valtikasta, kun taas samasta raaka timantista hiottu Cullinan II löytyy kruunajaisissa käytetystä Imperial State Crownista. Tämän lisäksi kunin gataräidin kruunua koristaa Koh-iNoor-timantti, joka on historian var rella vaihdellut omistajaa persialaisten ja intialaisten hallitsijoiden välillä, kunnes East India Company, pakotet tuaan Punjabin lapsihallitsijan kirjoit tamaan asiaankuuluvat paperit, julisti sen kuningatar Viktorian omaisuu deksi. Sittemmin ainakin Intian, Pa kistanin ja Afganistanin hallitukset ovat vaatineet timantin palautusta. Cullinanin osien kohdalla samanlaisia vaateita ei ole syntynyt, sillä timantit

“Britannian kohdalla kolonialismi oli parlamentin, kuninkaallisten ja yksityisten kauppakompanioiden yhteisprojekti.”

olivat alun perin lahja Etelä-Afrikan siirtomaahallitukselta.

Kuningatar Elisabetin kohdalla voi toki huomauttaa, että britti-impe riumin hajoaminen sijoittuu juuri hänen valtakaudelleen. Valtaosa ny kyisistä Kansainyhteisön jäsenistä on itsenäistynyt Elisabetin vuoden 1952 valtaannousun jälkeen ja vaikka hän pysyikin Kansainyhteisön nimellisenä johtajana, on Yhdistyneen kuningas kunnan suhde entisiin siirtomaihin tasavertaistunut hänen valtakaudel laan. Elisabetin valtakaudelle sijoittuu kuitenkin myös verinen Mau-mau-ka pina, jossa kenialaisten kikujujen kansannousu murskattiin verisesti. Konflikti alkoi Elisabetin kuningatar kauden ensimmäisenä vuonna 1952 ja jatkui vuoteen 1960 asti. Virallis ten lukujen mukaan konfliktissa kuoli kymmenentuhatta kenialaista, mutta historioitsijoiden mukaan luku on paljon suurempi. Murhien ja teloitus ten lisäksi kidutus ja laittomat pidä tykset olivat yleisiä.

Elisabetin rooli Kenian tilanteessa on herättänyt kysymyksiä. Historioit sija Caroline Elkins kertoo Voxin haastattelussa kuinka ainakin Britan nian silloinen pääministeri Harold Macmillan pyrki harhaanjohtamaan kuningatarta, väittäen Keniassa ta pahtuneiden raakuuksien olleen vain yksittäisten siirtomaavirkamiesten ylilyöntejä, eikä hallituksen viralli nen linja. Täten vastuuta Kenian raa kuuksista ei voida suoraan sälyttää kuningattarelle, vaikka Elkins myös huomauttaa, että tämä oli tunnettu ulkopoliittisesta tietämyksestään ja hyvästä valmistautumisestaan tapaa misiin pääministerin kanssa. Tätä taustaa vasten voi olla vaikea uskoa, että Elisabet olisi ollut täysin tietämä tön Kenian tapahtumista.

Mau-mau-kapinan tapauksessa on huomattavaa, että vuonna 2013 brit tihallitus myöntyi maksamaan 20 miljoonaa puntaa korvauksia reilulle viidelle tuhannelle kidutuksen uhriksi joutuneelle kenialaiselle. Tästä pääs

täänkin myös monia Karibian maita puhuttaneeseen teemaan, eli korva uksiin kolonialismin ajan rikoksista. Kuningasperheen kannanotot kolo nialismiin liittyen ovat olleet käden lämpöisiä. Viime kesänä Kansainyh teisön kokouksessa silloinen prinssi, nykyinen kuningas, Charles puhui valtavasta henkilökohtaisesta surusta, jota hän tuntee kolonialistisen histo rian suhteen. Lausuntoon ei kuiten kaan liittynyt suoraa anteeksipyyntöä tai monarkiainstituution vastuun tun nustamista. Spekulaatioiden mukaan suora anteeksipyyntö voisi avata oven korvauksille.

Siinä missä britti-instituutiot ovat tehneet omia tutkimuksiaan orjuu den ja omistustensa suhteesta, on Karibian maiden perustama Caricom Reparations Council (CRC) tehnyt oman kymmenkohtaisen suunni telman korvausten järjestämisestä. CRC:n mukaan eurooppalaiset halli tukset olivat vastuussa laajamittaisen orjuuden mahdollistaneista rakenteis ta ja hyötyivät näistä rahallisesti, mikä on mahdollistanut nykyisen elintason Euroopan maissa. CRC:n suunnitel maan kuuluu muun muassa velkojen mitätöintiä, koulutus- ja terveyspoliit tisia uudistuksia sekä Afrikasta vie tyjen orjien jälkeläisille mahdollisuus palata lähtömaihinsa.

CRC:n suunnitelma muistuttaa siitä tärkeästä tosiasiasta, että vastuu ko lonialismista tai siitä saadut hyödyt eivät rajoitu vain Britannian kunin gasperheelle. Kolonialismin rikosten selvittäminen on laajempi yhteiskun nallinen tehtävä, johon kaikkien glo baalin pohjoisen maiden tulee osallis tua. Kuningasperheellä on kuitenkin suuri symbolinen arvo. Charles itse viittasi ensimmäisessä puheessaan monarkian historiaan, korostaen kuinka tärkeitä traditiot ovat, vaikka maailma muuttuukin ja kuningasper he muuttuu sen mukana. Historiaan viittaaminen vaatinee kauniiden sere monioiden lisäksi myös synkempien kausien tunnustamista.

Toki pelkkä tunnustus ei riitä. Esi merkiksi British Museumin sivuilta löytyy lista eniten julkisuutta saaneis ta varastetuista aarteista, sekä perus telut sille, miksi niitä ei palauteta, ai nakaan pysyvästi. Myöskään Historic Royal Palacesin selvitystä ei tule pitää vallankumouksellisena. Kuten sanot tua, HRP hallinnoi vain asuttamatto mia kuninkaallisia palatseja. Näiden lisäksi on olemassa kruunun omista mia palatseja, sekä muutama Wind sor-Mountbattenien suvun henkilö kohtaisesti omistama linna. Näiden taustoista ei tiettävästi olla tekemässä selvitystä. On myös epäselvää, mitä HRP voi tehdä tilanteen korjaamisek si, jos mitään.

Kolonialismin historia jatkaa kunin gashuoneen maineen tahraamista niin pitkään, kun asiaan ei kunnolla puu tuta. Charlesin puheet henkilökohtai sesta surusta voidaan nähdä yrityk senä kommentoida asiaa, lupaamatta mitään konreettista. Ulkoisen paineen kasvaessa on selvää, että asiaa ei voi kierrellä ikuisesti.

“Kuningasperheen kannanotot kolonialismiin liittyen ovat olleet kädenlämpöisiä.”

VOOLAISEN MATKAOPAS SUURIMMALLE JA KAUNEIMMALLE

KULTTUURIMATKALLE

Marraskuun valopilkku ja vuoden suurin ja kaunein kulttuurimatka on pian käsillä! VOOsse ei ole ainoastaan päättymättömiä iltoja Itämeren aalloilla; länsinaapurin pääkallopaikalla on mittava ja monipuolinen museotarjonta sivistyksennälkäiselle valtiotieteilijälle.

Museoita

Kaikki hinnat on merkitty opiskelijahintoina, jos museo sellaisen tarjoaa. Jos Frank ja hyvät selitykset eivät kelpaa, voi reissusta tulla muutaman kruunukympin kalliimpi. Lista ei tietenkään ole kaikenkat tava, mutta alkuun sillä varmasti pääsee. (21.10. 1 EUR = 11,09 SEK)

Djurgården

Vasa-museo (170 SEK)

Pohjoismainen museo (120 SEK)

Abba-museo (180 SEK)

Viikinkimuseo (155 SEK)

Liljevalchin taidehalli (100 SEK)

Prinssi Eugenin taidekokoelma(140 SEK).

Skansen(140 SEK)

pohjoispuoli ja Östermalmin ympäristö

Historiallinen museo (maksuton)

Armeijamuseo (maksuton)

Näyttämötaiteen museo (maksuton)

Hallwylin palatsin taide-ja kotimuseo (maksuton, aukeaa klo 12)

museopuisto

museo(maksuton)

museo(maksuton)

SEK)

Tekniikan museo (160 SEK)

Skeppsholmen

(maksuton)

taiteen ja kulttuurin museo (maksuton)

museet (maksuton peruskokoelma)

Kansallismuseo (maksuttomia pysyviä näyttelyitä)

ja sen pohjoispuoli

Kuninkaanlinna(80 SEK)

Livrustkammaren (maksuton)

Keskiaikamuseo(maksuton)

Välimeren arkeologian museo (Medelhavsmuseet, maksuton)

Tanssimuseo (100 SEK)

(maksuton)

Fotografiska (125–185 SEK)

Kaukaisuus

Luonnonhistoriallinen museo (pohjoisessa kartan ulkopuolella Tukholman yliopiston alueella, 130 SEK)

Kartalla ei näy kaikkia metroasemia. Merkityille punaisen

asemille pääseee suoraan Gärdetin asemalta sataman kupeesta.

Tukholma on VOOn rissen välipäivänä ainutlaatuinen kult tuurielämys vaativissa olosuhteissa. Hyvässä seurassa jaettu museoelämys stimuloi keskustelua ja tyydyttää valtiotietei lijälle tyypillistä kyltymätöntä tiedonjanoa – sopivasti en nen sen toisen janon tyydyttämistä.

Määrätietoinen liikkeellelähtö on menestyksekkään museo kierroksen A ja O. Museot aukeavat liki poikkeuksetta klo 10 tai 11 ja sulkeutuvat klo 17. Koska laiva on Tukholmas sa klo 10 ja suuntaa paluumatkalle 16:45, tehokasta pe liaikaa kaupungilla on noin neljä tuntia. Aikaa säästääksesi syö aamiainen laivassa, jos vain vatsasi sen kestää. Korkkaa tasoittava(t) tarpeen vaatiessa. Ylipuhu joukkueesi museo kierrokselle jo edellisenä iltana, valitse kohteesi etukäteen ja tartu aamulla ohjaksiin. Illalla voit hoivailla kulttuuri kierroksen jäljiltä kolottavia jäseniä risteilyaluksen kylpylä osastolla.

Museoita

Keskinen Tukholma voi ylpeillä useilla museokeskittymil lä. Djurgårdenilla pääset syventymään Vasa-museoon (170 SEK), Pohjoismaiseen museoon (120 SEK), Abba-museoon (180 SEK), Viikinkimuseoon (155 SEK), Liljevalchin tai dehalliin (100 SEK) tai pidemmällä muun muassa Prinssi Eugenin taidekokoelmaan (140 SEK).

Djurgårdenin pohjoispuolella Östermalmin tienoilla sijait sevat muun muassa Historiallinen museo (maksuton), Ar meijamuseo (maksuton), Näyttämötaiteen museo (maksu ton) ja Hallwylin palatsin taide- ja kotimuseo (maksuton, aukeaa klo 12).

Gärdetin museopuistossa osoitteessa Djurgårdsbrunnsvä gen 24 voit seikkailla Merihistoriallisessa museossa (mak suton), Etnografisessa museossa (maksuton), Urheilumu seossa (maksuton), Poliisimuseossa (40 SEK) ja Tekniikan museossa (160 SEK)).

Skeppsholmenin saarella sijaitsevat arkkitehtuurimuseo (maksuton), Itä-Aasian taiteen ja kulttuurin museo (mak suton) ja taidemuseo Moderna museet (maksuton perus kokoelma). Kansallismuseo (maksuttomia pysyviä näytte lyitä) sijaitsee sillan päässä mantereen puolella.

Vanhassakaupungissa ja sen ympäristössä voit vierail la kuninkaanlinnassa (80 SEK), Livrustkammarenissa (maksuton), Keskiaikamuseossa (maksuton), Välimeren arkeologian museossa (Medelhavsmuseet, maksuton) tai Tanssimuseossa (Dansmuseet, 100 SEK).

VOOlaisten kestosuosikki Fotografiska (125–185 SEK) sijaitsee muista museoryppäistä erillään Södermalmin puo lella osoitteessa Stadsgårdshamnen 22. Tukholman kau punginmuseo (maksuton) on matkan varrella heti van hankaupungin jälkeen. Luonnonhistoriallinen museo (130 SEK) sen sijaan möllöttää keskustan pohjoispuolella Tuk holman yliopiston alueella.

Suositukset ja varoitukset

Museoita on siis koko läjä, mutta mihin niistä kannattaa suunnata? Olotiloista riippuen yksi joukkue ehtii syynätä kaksi kohdetta ilman mahdottomia ponnistuksia. Onnistu neella rissemuseoreissulla mielen ylevöittäminen onnistuu ilman syvällistä perehtymistä tai piinkovaa keskittymisky kyä.

Autenttisten VOOssen välipäivän tutkimusten perusteella Vasa-museo on takuuvarma hitti. Livrustkammaren tar joaa ”vähän outoon oloon” sopivan maistiaisen menneiden monarkkien loisteesta. Itä-Aasian museo on sopivan koko luokkansa ja laadukkaiden näyttelyidensä ansioilla mainio kohde. Sotahistoriaan suuntautuneen risteilijän kannattaa raivata tiensä Armeijamuseoon. Historiallinen museo oli kokemuksena tukevaa perustasoa. Pohjoismainen museo sen sijaan osoittautui risteilyoloissa puuduttavaksi. Luon nonhistoriallisesta taas jäi sekava ja sokkeloinen vaikutelma. Tänä vuonna allekirjoittanut suosii taidetta laveasti ymmär rettynä. Hallwylin museo ja Arkkitehtuurimuseo houkutte levat, mutta niin tekevät myös kuninkaanlinna ja Fotogra fiska. Lopulliset kohteet varmistuvat tietysti vasta Itämeren aaltojen armosta.

Kirjoittaja, Olli Puumalainen, on innokas museoharrastaja ja kohta viiden VOOssen veteraani, joka on suurimman ja kau neimman rissen välipäivinä ehtinyt koetella itseään jo seitse mässä eri museokohteessa.

Neutraali Kiina?

Teksti: Anni Lempiäinen • Kuvitus: Anna Colussi

Kun Venäjä helmikuussa 2022 hyökkäsi Ukrainaan, ju listi sen monivuotinen yhteistyökumppani Kiina olevansa neutraali konfliktin suhteen vaatien kumpaakin osapuolta pyrkimään rauhanomaiseen ja diplomaattiseen ratkaisuun. Vaikka vain joitakin viikkoja ennen hyökkäystä Kiina ja Ve näjä olivat syventäneet suhdettaan, ei Kiina ole tähän päi vään mennessä tukenut tai tuominnut Venäjän toimia, vaan yhteistyö maiden välillä on jatkunut.

Kiinan näennäisesti neutraali asema konfliktin suhteen on aiheuttanut länsimaissa epävarmuutta, mikä voi etenkin pit

källä aikavälillä heikentää Kiinan jo muutenkin monimut kaisia suhteita länsimaihin. Kun esimerkiksi The Conversa tion -julkaisun mukaan Venäjän aloittama sota on avannut tietä toiselle kylmälle sodalle, mihin Kiinan neutraalisuu den voidaan katsoa tässä maailmantilanteessa perustuvan? Onko neutraalisuus nykymaailmassa edes mahdollista?

Neutraalilla valtiolla tarkoitetaan toimijaa, joka pysyttelee poliittisesti ja ennen kaikkea aseellisesti muiden toimijoi den välisten konfliktien ulkopuolella. Historiallisesti neut raalisuutta voidaan tarkastella myönteisemmästä kulmasta

esimerkiksi kylmän sodan aikaan. Tuolloin neutraalisuutta strategisessa kulttuurissan korostanut valtio nähtiin itsenäi senä ja omilla jaloillaan seisovana toimijana, joka ei ottanut osaa polarisoituneeseen suurvaltakamppailuun. Neutraali suus ei kuitenkaan ole sama asia kuin puolueettomuus, jolla taas viitataan toimijaan, jolla ei ole henkilökoh taista intressiä käynnissä olevaa konfliktia tai sen lopputulosta kohtaan.

Kylmän sodan tultua päätökseensä etenkin länsimainen suhtautuminen neutraalisuu teen positiivisena periaatteena kansain välisissä suhteissa muuttui. Yhteistyötä, solidaarisuutta, ihmisoikeuksia ja kollektii vista turvallisuutta valtioiden toiminnan keskiössä nousi edustamaan esimer kiksi Euroopan unioni. Neutraalisuus konfliktitilanteissa integroituneessa maailmassa saattaa näyttäytyä moraa littomana ja itsekkäänä.

Kiina puolestaan korostaa strategi sessa kulttuurissaan neutraalisuutta, suvereenisuutta sekä itsenäistä sisäpo litiikkaa. Valtion alueellinen koskemat tomuus ja oikeus itsenäiseen päätäntä valtaan valtion sisäpoliittisissa asioissa, suojassa muiden valtioiden mielipiteil tä, korostuu Kiinan toiminnassa suh teessa ulkovaltoihin. Se on näkynyt esimerkiksi Kiinan suhtautumisessa Afganistanin Taleban-johtoon. Kun länsimaat ovat tuominneet Talebanin ihmisoikeusrikkomuksia, on Kiina pyrkinyt yhteistyön maan kanssa oman etunsa vahvistamiseksi.

Kiinan määritelmä neutraalisuu desta poikkeaa näin ollen län simaisista tulkinnoista. Kiinan neutraali suhtautuminen ja alu eellisen suvereenisuuden vaali minen näkyy myös sen suhteessa EU:hun.

Kiinalle sen suvereenisuuden loukkaaminen, esimerkiksi toisen valtion puuttuminen sen sisäpoliittisiin päätöksiin tai raja-asioihin, antaa sille oikeuden puolustaa omaa tur vallisuuttaan parhaaksi katsomallaan tavalla. EU:n toiminta puolestaan on korostanut ihmisoikeuksia ja kollektiivista yhteistyötä niin politiikan kuin turvallisuu denkin saralla rajoista huolimatta.

Kiinan mukaan tämänkaltainen EU:n toi minta ylittää unionin valtaoikeudet. Esimer kiksi Politicon mukaan Kiina katsoo, että Hongkongin ja uiguurien kysymykset ovat maan sisäisiä asioita. Muiden maiden tulisi ainoastaan keskittyä kauppasuhteiden vahvistamiseen. Tämä on osoitus Kiinan alu eellisesta tulkinnasta, jonka mukaan Kiina voi puolus taa omaa alueellista päätän tävaltaansa. Kiinan mukaan poliittiset kysymykset jää vät talousasioiden ulkopuo lelle.

Kiinan suhde Venäjään liittyy valtion turvallisuuden yl läpitoon oleellisesti. Vaikka Kiinan ja Venäjän historia on ollut takkuinen, on niiden jaettu inho Yhdysvaltoja kohtaan ylläpitänyt yhteistyötä esimerkiksi yhteisten sotaharjoitusten kautta. Yhteistyö toimii vastavoimana Yhdysvaltojen valta-asemaa kohtaan ja on korostunut esimerkiksi Taiwanin yhä kiristyvän kysymyksen myö

Venäjän ja Kiinan yhteistyöstä ei voida kuitenkaan pu hua virallisesti liittoumana, koska Kiina on jatkuvasti korostanut neutraalisuuttaan suhteessa muihin valtioi hin. Ukrainan sodasta huolimatta maiden välinen yh teistyö on jatkunut. Kiina perustelee strategisesti ja ta loudellisesti tärkeää suhdettaan Venäjään oman etunsa suojelemisen nimissä. Kiina väittää pysyvänsä neutraa lina, vaikka puolueeton se ei konfliktin suhteen näytä olevan. Mitä neutraalisuus lopulta tarkoittaa Kiinalle ja mihin valtio pyrkii?

“Kiina perustelee strategisesti ja taloudellisesti tärkeää suhdettaan Venäjään oman etunsa suojelemisen nimissä.”

“Onko neutraalisuus nykymaailmassa edes mahdollista?”

“Venäjän hyökkäys Ukrainaan rikkoo Kiinan ydinperiaatteita”

Maartje Abbenhuissin mukaan neutraalisuus ei ole kos kaan passiivista. Neutraalien valtioiden käytös määrittää vahvasti sen, miten konflikteja tulevaisuudessa nähdään ja käsitellään. Vaikka Kiina on pyytänyt sodan osapuolil ta rauhanomaista ratkaisua, ei sen toiminnan voida katsoa olevan puolueetonta etenkään länsimaiden silmissä.

Kiina on syyttänyt Naton laajenemista ja Yhdysvaltoja Uk rainan tilanteesta. Kiina katsoo Naton provosoineen tilan netta tulemalla liian lähelle Venäjän rajoja. Naton syyttä minen tilanteesta antaa pelivaraa Kiinalle, koska Venäjän hyökkäys Ukrainan alueelle rikkoo Kiinan ydinperiaatteita jokaisen maan alueellisesta suvereenisuudesta. Nyt se voi osoittaa syyttävää sormea Naton ja Yhdysvaltojen suuntaan pyrkien samalla pitämään kiinni omasta asemastaan ja ar voistaan muiden maiden silmissä.

Kiinalle suhde Venäjään on arvokas. Energiantuotannon lisäksi Venäjän mahdollinen romahdus olisi Kiinalle alueel lisesti huolestuttava asia maan turvallisuuden ja valta-ase man takia. Pitkän rajan lisäksi Kiina jakaa Venäjän kanssa kielteisen suhtautumisen Yhdysvaltojen suurvalta-asemaan sekä länsimaisiin arvoihin. Vaikka Kiinan omat mediat ovat suhtautuneet Venäjään myönteisesti, ei Kiina ole tuke nut Venäjää julkisesti. Monet kiinalaisyritykset ovat myös muuttuneet varovaisemmiksi Venäjä-suhteidensa kanssa.

Suhteet vauraisiin länsimaihin ovat Kiinalle merkitykselli siä sen oman talouskasvun kannalta. Vaikka Kiina pyrkii suojelemaan suhteitaan länsimaihin, on sen jatkunut yhteis työ Venäjän kanssa murentanut Kiinan suhteita esimerkiksi Eurooppaan, jossa monet valtiot eivät erota taloudellisia suhteitaan ihmisoikeuksista ja solidaarisuudesta Ukrainaa kohtaan. Länsimaiden Venäjälle asettamat pakotteet ovat vahva merkki myös Kiinalle länsimaiden suhtautumisesta konfliktiin.

Kiinan omat toimet sodan alun jälkeen sekä sen henkilö kohtainen määritelmä neutraalisuudesta ovat nostaneet esille kovenevien sanktioiden mahdollisuuden Kiinaa vas

taan, mikä kärjistäisi ennestään Kiinan jo nyt kärsineitä suhteita länsimaihin. Ukrainan sodan myötä Euroopan suh tautuminen Kiinaan on muuttunut. Länsimaiden voimakas yhtenäinen rintama on vaikeuttanut Kiinan tasapainoilua Venäjän ja lännen välillä.

Aiemmin Kiina ylläpiti hyviä suhteita Ukrainaan, eikä esi merkiksi tunnustanut vuonna 2014 Krimiä osaksi Venäjää. Nyt Kiina on tilanteessa, jossa monet Itä- ja Keski-Euroo pan maat ovat muuttuneet skeptisiksi Kiina-yhteistyön suh teen. Se vaikuttaa Kiinan omiin taloudellisiin pyrkimyksiin, etenkin sen Uusi Silkkitie -projektiin. Ylen mukaan Kiina on nyt uhan alla myös siksi, että Venäjän käymä sota etään nyttää Eurooppaa Kiinasta.

Nykymaailmassa neutraalisuuteen etenkin valtakeskiössä olevien valtioiden osalta liittyy joka tapauksessa aina val tion omakohtaisia taka-ajatuksia ja intressejä, jotka eivät välttämättä suoraan liity valtion itsenäisyyden säilyttämi seen muiden valtioiden välisten konfliktien varjossa. Kun Venäjän sota Ukrainassa on vastoin Kiinan syviä arvoja ja periaatteita, se uhkaa heikentää myös Kiinan mainetta suh teessa muihin valtioihin pitkällä aikavälillä. Sota on paljas tanut länsimaille jo syvemmin ne riskit, joita yhteistyöhön Kiinan kanssa liittyy.

Kylmän sodan aikana neutraalisuudella pyrittiin pysymään itsenäisenä valtiona ääripäiden välillä, mutta Kiinan kohdal la on juurtunut sen pyrkimykseen ajaa omia etujaan. Kii nan tarkoituksena on ennen kaikkea pelastaa itsensä, oma valta-asemansa, oma suvereenisuutensa ja oma maineensa riippumatta siitä miten Ukrainan tilanteessa lopulta käy. Kiina yrittää tasapainoilla kahden välillä. Kiina voi ehkä kutsua itseään neutraaliksi, mutta puolueeton se ei missään mielessä ole.

“Suhteet vauraisiin länsimaihin ovat Kiinalle merkityksellisiä”

Ristiriitojen monarkia

Kun sain tietää, että kuningatar Elisabet II oli kuollut, yllä tyin siitä, miten moni suomalainen kommentoi sosiaalisessa mediassa yli 70 vuotta vallassa olleen monarkin poisme noa. Suurin osa kommenteista oli surevia, muutama seuraa mani suhtautui kuningattaren kuoleman saamaan media huomioon kriittisemmin. Oli kuningattaresta mitä mieltä tahansa, Elisabet II:lla oli yllättävän suuri vaikutus myös suomalaisiin.

Neljästä isovanhemmastani kolme on brittejä ja vain yksi on suomalainen, mutta olen asunut käytännössä koko elämäni Suomessa. En tiedä, olenko käytännössä enemmän suoma lainen vai britti, sillä eri kotimaani näkyvät eri tilanteissa eri tavoin. Minulla on valtava määrä sukulaisia Englannissa, mutta harvoin tulee mahdollisuuksia tavata heitä. Suomessa sukulaisia on vain muutamia. Helsinkiläinen identiteettini on saanut vahvistusta siitä, ettei minulla ole hirveästi juuria ja sukulaisia muualla Suomessa.

Epäselvä olo omasta taustastani heijastuu myös siinä, miten suhtaudun monarkiaan. Olen kasvanut Suomessa tasaval taan, mutta huomaan monarkian silti herättävän minussa jostain syvältä kumpuavia kunnioituksen tunteita. Minulla ei kuitenkaan ole henkilökohtaista kokemusta brittiläisten nuorten asenteista monarkiaa kohtaan, sillä en tunne ikäi siäni brittejä. Tiedänkö edes, mistä perustuslaillisessa mon arkiassa on kyse?

anglikaaninen kirkko ovat muodollisesti kuninkaan vallan alla. Käytännössä hänen valtansa on kuitenkin delegoitu säädöksillä tai pitkillä käytännöillä muille tahoille.

Toisinaan monarkin neutraalin ja huolitellun ulosannin ta kaa yritetään etsiä todellisia poliittisia mielipiteitä. Esimer kiksi Brexit-vuonna 2017 kuningatar Elisabet II oli son nustautunut parlamentin avajaispuheessaan siniseen asuun, johon kuuluvassa hatussa oli Euroopan lippua muistuttavia keltaisia yksityiskohtia. Tämän arveltiin olevan hienovarai nen kannanotto EU-jäsenyyden puolesta.

Perustuslaillisia monarkioita on maailmassa vain muutama kymmen, joten mistään kovin yleisestä valtiomuodosta ei ole globaalilla tasolla kyse. Parlamentaarisessa perustuslail lisessa monarkiassa monarkin tehtävä on olla ennen kaik kea symbolinen johtaja. Britannian monarkki, kuningas Charles III, on virallisesti maan valtionpäämies. Esimer kiksi Britannian hallitus eli hänen majesteettinsa hallitus ja

Periaatteessa monarkin on pysyttävä politiikassa virallisesti neutraalina, mutta käytännössä hänellä on keskusteluyhteys päivänpolitiikkaan. Kuningas ja pääministeri tapaavat yksi tyisesti ja keskustelevat politiikasta vähintään joka viikko. Lisäksi kuninkaalla on joitain perustuslaillisia oikeuksia ku ten esimerkiksi oikeus hajottaa parlamentti pääministerin pyynnöstä. Nämä ovat käytännössä ehkä enemmänkin vel vollisuuksia, joita voidaan verrata presidentin muodollisiin valtaoikeuksiin Suomessa.

Yleisesti katsotaan hyväksi, että symbolinenkin johtaja edustaa kansaa. Charlesin voimakkaat kannanotot 80-lu vulla ilmastonmuutoksen torjunnan, luomuruoan ja parem man arkkitehtuurin puolesta olivat aikaansa edellä, mutta eivät ne riitä siihen, että tuntisin hänen edustavan minua. Ei ole yllätys, että suurituloiset kannattavat monarkiaa eniten, kun heidän elämäntyylinsä on kuninkaallisia lähimpänä.

Monarkiaa kohtaan paljon kielteisiä tunteita herättää sen yhteys kolonialismiin. Pariin sataan vuoteen kuninkaalli set eivät ole virallisesti saaneet vaikuttaa asiaan, vaan ko lonialismin nykytilasta voidaan syyttää enemmän maan

”- kolonialismin nykytilasta voidaan syyttää enemmän maan demokraattisesti valittuja hallituksia. ”

”Esimerkiksi Britannian kolonialismista seurannut taloudellinen menestys on varmasti nostanut kansalaisten uskoa demokratiaan.”

demokraattisesti valittuja hallituksia. Olisin huolissani, jos epädemokraattisesti valituilla kuninkaallisilla olisi edelleen paljon suoraa valtaa vaikuttaa kolonialismiin – puolesta tai vastaan.

Yleisin puoltolause perustuslailliselle monarkialle on sen vakaus. Britannian demokraattinen hallinto on kyllä pysy nyt vakaana satojen vuosien ajan, mutta en usko, että kiitos kuuluu monarkialle. Esimerkiksi Britannian kolonialismis ta seurannut taloudellinen menestys on varmasti nostanut kansalaisten uskoa demokratiaan. Monarkiaa siis kiitellään kolonialismin saavutuksista. Kuninkaalliset eivät ole pyy täneet kolonialismia anteeksi, vaikka on selvää, että sama instituutio on aiemmin vaikuttanut sortoon hyvin voimak kaasti. Rasismilla on pitkä historia monarkian instituutios sa, mikä näkyy edelleen kuningasperheen jäsenten sanoissa ja teoissa.

Tämä ei sulje pois sitä merkitystä, joka monarkian tuo malla pysyvyydellä ja jatkuvuudella silti on monen britin omassa elämässä, myös minun. Samalla kun Britanniassa ja muualla Euroopassa on nähty mitä kurjempia tapahtumia, ovat kuninkaalliset pysyneet samoina. Elisabet II oli hal litsijana elämäni ensimmäiset 21 vuotta. Se on pitkä aika, jonka sisälle on mahtunut 9/11, oikeistopopulismin nousu Euroopassa, Trump, Brexit ja useita sotia. Ikävien poliit tisten tapahtumien keskellä monarkia on tuonut kriittisistä ajatuksistani huolimatta mielenrauhaa.

Monarkia on kiistatta epädemokraattista ja kallista yhteis kunnalle. Minusta ei tunnu oikealta, miten paljon rahaa kuningashuoneen ylläpitämiseen käytetään samalla, kun konservatiivipuolueen uusliberalistinen talouspolitiikka te kee tuhojaan muulle kansalle. Kuningas Charles III:n ehdo tukset monarkian keventämisestä ja toivomus edeltäjäänsä nähden paljon vaatimattomammasta kruunajaistilaisuudes ta kuulostavat askelilta oikeaan suuntaan. Toivottavasti uudistuksilla pyrittäisiin myös kohti kolonialismin ja sitä edelleen jatkavan rasismin aiheuttaman tuhon korjaamista. Siitä kuningas Charles III ei ole sanonut sanaakaan.

Monarkia kätkee sisälleen ristiriitaisuuksia niin omassa suhtautumisessani siihen kuin koko Britannian tasolla. Olen vastustanut monarkiaa ennen ja vastustan sitä edelleen, mutta kuningattaren kuoleman myötä olen myös miettinyt, mitä hyvää monarkia on tuonut minun elämääni.

En rakasta boomereita sukupolvena, mutta rakastan silti isovanhempiani. Samalla tavalla en arvosta monarkiaa ins tituutiona, mutta monet kuninkaalliset erättävät minussa arvostusta. En ole monarkisti, mutta tulen varmasti seuraa maan ja välillä myös fanittamaan kuninkaallisia niin kauan kuin sellaisia vielä on – toivottavasti ei kuitenkaan liian kauaa.

Teksti: Oliver Watson

Hataralla pohjalla

Suomalaiset työmarkkinat ovat vuosikymmeniä perustuneet ammattiliittojen ja työnantajajärjestöjen neuvotteluihin. Tällä hetkellä työnantajat suunnittelevat järjestelmään muutoksia, jotka romuttaisivat nykyisen sopimuskulttuurin.

Teksti: Jyri Huttunen • Kuvitus: Tuuli Pänkäläinen

Julkisten alojen työehtosopimusneuvottelut ovat olleet tänä vuonna näkyvästi otsikoissa. Keskiössä olivat hoitajaliitot Tehy ja Super, joiden koko alkuvuoden kestänyt työtaistelu palkkaohjelman puolesta päättyi sopimukseen vasta loka kuun alussa. Hoitajat lakkoilivat sekä valmistelivat uusia lakkoja ja mittavia joukkoirtisanoutumisia.

Myös muiden julkisten alojen sopimuksen synty oli työn ja tuskan takana. Julkisten alojen sopimus syntyi niin ikään mittavien lakkojen ja neuvottelujen jälkeen kesäkuussa. Hoitajat eivät sopua hyväksyneet, vaan jatkoivat työtaistelua vielä kuukausia. Sekä hoitajien että muiden julkisten alojen työehtosopimukset johtivat palkkaohjelmiin, jotka korotta vat alojen palkkoja yksityistä sektoria enemmän. Työnteki jäliitot onnistuivat lopulta tavoitteessaan kuroa umpeen jul kisten ja yksityisten alojen palkkojen epätasapainoa, vaikka työnantajia edustava Kuntatyönantajat piti korotuksia liian kalliina.

Julkisen sektorin mittavat työtaistelut ja laajat palkkaoh jelmat johtivat yksityisen sektorin liittojen pettymykseen. Niin työnantajaliitot kuin ammattiyhdistykset pitävät epä reiluna sitä, että julkisten alojen palkat nousevat enemmän kuin yksityisellä sektorilla, joka on yleensä määritellyt palkankorotusten enimmäistason. Työnantajajärjestöt ovat esittäneet, että yksityisellä sektorilla ei sovittaisi palkanko

rotuksista työehtosopimuksissa. Jopa koko työehtosopimus järjestelmästä luopumista on väläytelty.

Myös yksityisen sektorin oma työmarkkinakierros oli niin ikään rauhaton. Alkuvuodesta Teknologiateollisuus sai sol mittua työehtosopimukset vain päiviä ennen Pron ja Teol lisuusliiton suunnittelemia lakkoja. Sen sijaan Paperiliitto lakkoili UPM:n tehtailla keväällä lähes neljä kuukautta.

Kiihkeät työtaistelut ja hankalat sopimuskierrokset ovat selkeitä oireita suomalaisen työmarkkinajärjestelmän mur roksesta. Perinteisesti työmarkkinat ovat perustuneet työn antajajärjestöjen ja ammattiyhdistysliikkeen neuvotteluille. Järjestöt ovat neuvotelleet työehdoista ja palkankorotusten tasosta. Näin ollen lainsäädäntö on ollut ohutta; työelämän ehdot on määritelty eduskunnan sijaan työmarkkinajärjes töjen neuvotteluissa.

Työmarkkinoiden sopimusjärjestelmän perusteet valettiin jo vuonna 1940, kun työnantajaosapuoli tunnusti ay-liik keen neuvottelukumppaniksi. Keskellä talvisotaa tarvittiin yhtenäistä kansaa työmarkkinakiistojen sijaan. Työmark kinajärjestöjen suhde on yksinkertainen: työntekijöille taataan parempi mahdollisuus neuvotella palkoista ja työ ehdoista, kun taas työnantajat saivat rauhan lakkojen uh kilta. Valtiolle sopimusjärjestelmän tarkoituksena oli taata

yhteiskuntarauha ja estää kylmän sodan aikana työväestöä radikalisoitumasta.

Sopimusjärjestelmä vahvistui vuosien mittaan ja saavutti huippunsa tulopoliittisissa kokonaisratkaisuissa. Vuodesta 1968 työnantajien keskusjärjestöt, ammattiyhdistysliikkeen keskusjärjestöt ja hallitus sopivat yhdessä raamit työehto sopimuksille. Samalla sovittiin valtion finanssi- ja sosiaali poliittisista toimista. Suomen kansainvälistä kilpailukykyä säädeltiin markan devalvaatiolla.

Työnantajien keskusjärjestö Elinkeinoelämän keskusliitto irtisanoutui keskitetyistä tulopoliittisista ratkaisuista vuon na 2017. Sen jälkeen työehtosopimukset on muodostettu täysin alakohtaisten työnantaja- ja työntekijäliittojen vä lillä. Yhteiskuntarauhaa ei voida taata samoilla keinoilla

2020-luvun globalisoituneessa talousjärjestelmässä kuin kylmän sodan ajan markka-Suomessa.

Suomi kuuluu Euroopan unioniin ja euroalueeseen. Sisä markkinoilla kilpailuun osallistuu lähes samoilla ehdoilla yrityksiä myös 26 muusta EU-maasta. Suomalaisten yri tysten kilpailukyvyn kannalta on olennaista, että ruotsa laiset, tanskalaiset tai saksalaiset yritykset eivät tee samaa työtä halvemmin ja paremmin. Euroalueella rahapolitiikka ei jousta suomalaisten työmarkkinoiden tarpeiden mukaan, vaan päätöksiä on tekemässä myös 19 muuta maata.

2020-luvulla työnantajaliitoille on ollut entistä keskei sempää säilyttää Suomen kansainvälinen kilpailukyky. Sen vuoksi on päädytty niin sanottuun Suomen malliin, jossa vientialojen, kuten Teknologiateollisuuden ja Metsäteolli

suuden palkkaneuvottelut käydään ensin. Neuvotteluissa määritellään palkankorotusten katto, johon muiden liitto jen on tyydyttävä.

Koska vientialojen liitot ovat päässeet määrittelemään pal kankorotusten tason, julkisten alojen työntekijät ovat jää neet jälkeen yksityisten alojen palkkakehityksestä. Koska omien jäsenten ostovoiman säilyttäminen on ammattiyh distysten keskiössä, julkisten alojen liitot olivat jo pit kään ennen tämän vuoden työtaistelua kerryttäneet turhautumista työmarkkinoiden tilaa kohtaan.

Lisäksi yksityisten alojen työnantajat ovat itse alkaneet murentaa järjestelmää. Työnantajien tavoitteena on sopia palkoista ja työehdois ta yhä paikallisemmalla tasolla. Esimerkiksi Metsäteollisuus on lopettanut kokonaan alakohtaisten työehtosopimusten neuvot telemisen. Myös Teknologiateollisuus yritti irtisanoutua liittotason neuvot teluista. Julkisten alojen sopimukset, joissa palkankorotukset määritellään suoraan tietyn verran suuremmiksi kuin yksityisen sektorin korotuk set, ovat entisestään kiihdyttäneet työnantajien puheita.

Tällä hetkellä Suomen työ markkinajärjestelmä ei toimi niin kuin sen pitäisi. Työ markkinoiden osapuolet ovat ta voitteissaan todella kaukana toisistaan. Ay-liike yrittää pitää kiinni liittokohtaisesta sopimisesta ja kollektiivisesta työehtosopimusjär jestelmästä. Sen sijaan työnantajien tavoitteena on lisätä paikallista sopimista yritysten ja jopa yritysten eri osien tasolla. Se käytännössä tarkoittaisi nykyisen sopimusjärjes telmän viimeistenkin rippeiden romuttamista.

Suomalaiset työmarkkinat ja niiden etujärjestöt rakentuvat ajatukselle 40 tunnin työviikosta ja eläkeviroista. Työelämä on kuitenkin voimakkaassa muutoksessa globaalisti. Esi merkiksi digitalisaation ja globalisaation kaltaiset me-

gatrendit vaikuttavat kaikkien työnkuvaan duunareista toi mitusjohtajiin.

Lisäksi työelämän rajat ovat muuttuneet epämääräisemmik si. Alustatalous ja kevytyrittäjyys hämärtävät työntekijän ja yrittäjän rajaa. Yhä harvempi työskentelee samassa paikassa tai edes samankaltaisissa työtehtävissä koko uraansa eläk keeseen asti. Jotkut haluavat tehdä töitä osa-aikaisesti. Ko ronapandemia osaltaan murensi käsitystä paikkasidonnai suudesta sekä hämärsi työ- ja vapaa-ajan erottelua.

Kun yhteen työhön tai ammattiin ei sitouduta yhtä vahvasti kuin aiemmin, ammatti yhdistysliikkeen houkuttelevuus kärsii. Myös Suomessa työn tekijöiden järjestäytymisaste ja ammattiliittojen jäsenmäärä on laskenut. Se heikentää myös ammattiliittojen legitimiteettiä työehtojen sopimusosapuolena. On kuitenkin selvää, että myös tu levaisuuden työntekijät tarvitsevat edunvalvojia.

Kaikkia tulevaisuuden muutoksia työ elämässä on mahdotonta ennustaa nyt. On ilmeistä, että suomalainen työmarkki najärjestelmä kaipaa kokonaisvaltaista uu distamista. Nykyiset käytännöt eivät onnistu takaamaan yhteiskuntarauhaa, kilpailukykyä tai ostovoimaa.

Hyvä työmarkkinajärjestelmä ottaa huomioon sekä työnantajien että palkansaajien oikeudet ja tar peet. Paikallinen sopiminen voisi johtaa työntekijöi den aseman heikkenemiseen. Työmarkkinaosapuolten näkökulmasta pakottavan lainsäädännön lisääminen teki si järjestelmästä entistä kankeamman ja veisi merkittävän osan sekä työnantajien että työntekijäliittojen vallasta. Näin ollen paras vaihtoehto on sopimuskulttuurin kehittäminen. Se vaatii osapuolten vuoropuhelua, johon sopimuskumppa nit toivottavasti edelleen kykenevät.

“Hyvä työmarkkinajärjestelmä ottaa huomioon sekä työnantajien että palkansaajien oikeudet ja tarpeet.”

Eläköön 50-vuotias Policy!

”Aikalaistietojen mukaan vuoden 1972 keväällä opiskelijat olivat sen verran vihaisia laitosneuvostojen lakkauttamisesta, että he päättivät perustaa lehtisen, jossa he saivat purettua tunteitaan tekstiksi. Tämä lehtinen oli ensimmäinen Policy. Nyt 50 vuotta myöhemmin Policyn historiassa on ehtinyt ta pahtua paljon. Policy on ollut useamman kerran kansallisen median lähteenä, Policyn entisiä päätoimittajia on noussut yhteiskunnan merkittäviin virkoihin ja ennen kaikkea Policy on tuottanut yhteisöllisyyttä viimeiset 50 vuotta valtio-opin opiskelijoiden kesken. Policyn historia tosin ei ole ollut aina täysin selvillä, sillä päätoimittajat eivät ole tarkalleen ottaen tienneet milloin lehti perustettiin. Policyn 10-vuotisjuhlaa on juhlittu vuonna 1982, 20-vuotisjuhlaa vuonna 1997 ja 40-vuotisjuhlaa vuonna 2018. Nyt siis VOOn historiikkia varten tehdyn selvityksen jälkeen ollaan tultu käsitykseen, että Policy perustettiin vuonna 1972, mutta aina on mah dollista, että Policyn 60 vuotispäivät eivät olekaan vuonna 2032.

Juhliaksemme Policyn 50 vuotista historiaa laitoimme viestiä entisille päätoimittajille ja kysyimme heiltä muistoja ja tari noita Policyyn liittyen. Tästä voit lukea joitain niistä.”

Leo Valkama Policyn päätoimittaja 2022

”Lämpimät onnittelut kunnioitettavan 50 vuoden iän saa vuttaneelle Policy-lehdelle! Minulla oli kunnia toimia vih reänä ja viestinnällisesti täysin toistaitoisena fuksina lehden päätoimittajana vuonna 1982. Kauhistuksekseni minut näet valittiin siihen pestiin sen sijaan, että olisin päässyt VOOn hallituksen rivijäseneksi, mikä oli oma pyrkimykseni. Leh den toimittaminen oli kuitenkin hauskaa ja integroi minut mainiosti opiskelijameininkeihin.

Samoin kuin varmaan nykyäänkin, päätoimittajan pääasi allinen tehtävä oli tuolloin tingata opiskelijakavereita kir joittamaan lehteen − ihan mistä vain. Onneksi täysin va paaehtoisena vakituisena avustajana mukana oli pilapiirtäjä Pekka K., syvällinen ajattelija, joka ei kuitenkaan ruven nut valitettavasti filosofisia ja politiikkaa syvältä luotaavia ajatuksiaan kirjaamaan tekstin muotoon artikkeleiksi. Hän kuitenkin julkaisi joka numerossa karikatyyrin jostakusta opettajasta. Nämä piirrokset huomioitiin myös opettaja kunnassa, jossa arvuuteltiin, kenen vuoro olisi seuraavana ja mikä heidän maneereistaan pääsisi Pekan lämpimän huu morin kohteeksi.

Näin jälkikäteen, mikrotietokoneiden tulon myötä ja teks tinkäsittelyn ja toimittamisenkin helpotuttua, muisteloissa kärkeen nousee suuri äimistys siitä, miten vähillä teknisillä resursseilla ja ankeissa oloissa lehteä tuolloin tehtiin. Valt sikan kirjastossa oli muutama huonosti toimiva, mustetta

pahasti tahriva manuaalinen kirjoituskone, jolla itse kävin kirjoittamassa omia juttujani (sähkökirjoituskoneen sain vanhemmiltani joululahjaksi vasta paljon myöhemmin).

Lehden sivut printattiin Mariankadulla nykyisen Tieteen talon takapihalla olevassa kirjapainossa, joka oli ilmeises ti toiminut siellä radikaalilta 1960-luvulta saakka. Neljästi vuodessa piti organisoida kaverit sinne kolmeksi – neljäksi tunniksi laittamaan lehti kokoon jakelua varten: tehtävä piti sisällään paperipinojen järjestelyä oikeaan kuosiin ja sivujen niittaamista yhteen. Kun lehdykän näköinen opus oli kasas sa, sitä juoksutettiin sitten jakoon mm. laitoksen käytävälle ja muihin sopiviin paikkoihin, josta innokkaat kansanjou kot sitä saattoivat poimia mukaansa.”

Anne Maria Holli

Yleisen valtio-opin, erityisesti politiikan tutkimuksen pro fessori Policyn päätoimittaja 1982

”Policy toimi hienona reittinä toimittajaksi, mutta olisipa tullut reviteltyä enemmän! Asiallisia juttuja ehtii ja joutuu tekemään myöhemminkin. Opiskelijalehdessä kaikki kun on vapaata muodosta sisältöihin, joten tilaisuus rikkoa konven tioita ja luoda uutta kannattaa käyttää hyödyksi! Vaikkakin yhtä tärkeää on antaa julkaisulla tilaa kanssaopiskelijoille ilmaista itseään ja päästä kasvamaan asiantuntijana ja kir joittajana. Päätoimittajakollegoiden kanssa tasapainoteltiin journalismin harrastamisen ja hihittelyn välillä. Lämpimiä muistoja on ainakin Politiikka puuhana -puuhatehtävistä. Teivo joutui useamman kerran kohteeksi, muun muassa la byrinttitehtävässä jossa Teivo piti ohjata pois yritysvastuun umpikujasta. Toinen hyvin mieleen jäänyt oli Lauri Hola pan haljakan vatkulin käsite, josta teimme reseptin. Viesti on edelleen ajankohtainen: vähemmän haljakkaa vatkulia ja enemmän maailman muuttamista! Eläköön Policy!”

Joonas Aitonurmi Policyn päätoimittaja 2013–2014

”Itse päädyin hakemaan päätoimittajaksi lähes yksinään edeltäjieni rohkaisusta, kuuluisalla VOOssella tapahtuneen keskustelun seurauksena. Vaikka keskustelua tarkemmin muistan sinisen kokolattiamaton ja punaisten haalarien vili nän, on keskustelun ydin kuitenkin kirkkaana mielessä: sulla on sanottavaa ja ideoita, sun pitäis olla päätoimittaja.

Sittemmin itse päätoimittajana, edeltäjien esimerkkejä seu raten toteutin samaa taktiikkaa. Mikäli kuulin jonkun kerto van jotain mielenkiintoista, puhuvan jostain intohimoisesti tai kuten hyvään valtio-oppineeseen tapaan kuuluu, väittele vän jostain intohimoisesti illanvietossa, lähestyin tätä. ”Sulla tuntuu olevan tästä paljon sanottavaa, pitäiskö sun kirjottaa siitä?”

Ärsyttävää tai ei, tämä tapa haalia juttuja ja kirjoittajia ka saan mitä arkisimmissa tilanteista kertoo jotain olennaista Policyn toiminnasta ja filosofiasta: Policy on ennen kaikkea alusta, jossa jokainen voi tuoda esiin omat ajatuksensa, kes kustella niistä ja kehitellä niitä. Avoimuus, yhteisöllisyys ja lähestyttävyys ovat Policyn ehdoton valttikortti, sillä portin vartijuutta ja sisäpiirin kerhoja politiikan ja akatemian sisäl tä löytyy jo tarpeeksi.”

Laura Perälä Policyn päätoimittaja 2020–2021

Oppimisen politiikat

Teksti: Eero Lipponen • Kuva: Wikimedia Commons

Monet kasvatustieteilijät ovat esit täneet, että oppimisen käsitettä on viime vuosikymmeninä alettu yhä useammin käyttää kasvatuksen käsit teen sijaan. Oppiminen on ikään kuin korvannut kasvatuksen. Kasvatusteo reetikko Gert Biestan mukaan ”oppi misen uusi kieli” ilmenee esimerkiksi siinä, miten opettamisen sijaan yhä useammin puhutaan oppimisen “fa silitoinnista”, ja siinä, miten kasvatus on uudelleenmääritelty oppimismah dollisuuksien tarjoamiseksi. Ilmiö havaitaan myös sanan “oppija” yleis tymisessä ja siinä, miten elinikäisen oppimisen käsite (lifelong learning) on korvannut jatkuvan kasvatuksen käsitteen (permanent education). Bies ta kuvaa kehityskulkua vaikeasti suo mennettavalla termillä learnification

Oppimisen korostuminen on Biestan mukaan ongelmallista kahdesta syys tä. Ensinnäkin oppiminen on indivi dualistinen termi; se viittaa johonkin, mitä yksilöt tekevät (vaikka he tekisi vätkin sitä yhdessä). Kasvatus taas on lähtökohtaisesti suhdekäsite; se kuvaa suhdetta, jossa joku kasvattaa jotakuta toista tietty päämäärä mielessä. Toi seksi oppiminen on prosessikäsite, eli sen avulla puhutaan aktiviteeteista mutta jätetään niiden sisällöt ja pää määrät avoimiksi. Näin ollen oppimi

sen kieli tekee vaikeaksi kysyä kysy myksiä, jotka koskevat kasvatuksen sisältöä, tarkoitusta tai suuntaa. Mei dän on toisin sanoen yhä hankalampi kysyä, mitä opimme ja mitä varten opimme.

Tässä vaiheessa lienee ilmeistä, että learnification merkitsee ennen kaik kea eräänlaista kasvatuksen ja koulu tuksen depolitisoitumista. Oppimisen kieli sulkeistaa poliittisia kiistoja he rättävät kysymykset sisällöstä ja pää määrästä korvatakseen ne teknisellä kysymyksellä prosessin tehokkuudes ta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kasvatuksen ja koulutuksen si sällöistä ja päämääristä olisi yhtäkkiä tullut epäpoliittisia – niiden poliitti suuden havaitsemisesta on ainoastaan tullut vaikeampaa.

Learnification ei silti ole mikään totaa linen prosessi, joka tekisi kaiken kri tiikin mahdottomaksi – tämän osoit taa jo Biestan ajattelun olemassaolo. Siten voimme samaan aikaan nähdä kasvatuksen ja koulutuksen depoli tisoitumisen, esimerkiksi oppimisen kielen omaksuneissa opetussuunni telmissa ja oppilaitosten strategioissa, ja repolitisoitumisen, esimerkiksi fe ministisissä ja antirasistisissa pedago giikoissa.

Seuraavaksi kiinnitän huomiota kol meen tapaan, joilla oppimista voi daan politisoida ja joilla sitä on vii me vuosina politisoitu. Ensinnäkin oppiminen politisoituu, kun kysymys sisällöistä otetaan vakavasti. Toinen oppimisen politisoimisen strategia on kiinnittää huomio oppimisen me netelmiin. Kolmas oppimisen poliitti nen kritiikki kohdistuu itse oppimisen käsitteeseen, tarkemmin sanottuna op pimisen oletettuun luonnollisuuteen, jonka kritiikki kiistää.

”Shakespearekohu” ja oppimisen sisällön politisoiminen

Varmasti eniten huomiota viime vuosina saanut oppimisen sisältöjä koskeva keskustelu käytiin Suomen Kuvalehden nostattaman ”shakespea rekohun” ympärillä loppuvuodesta 2020. Tämä ei ole nyt ookoo -nimi sessä jutussa Taideyliopiston Teatte rikorkeakoulun (TeaK) opiskelijat esitettiin herkkähipiäisenä ja ahdas mielisenä ryhmänä, joka kieltäytyy lukemasta Shakespearea ja terrorisoi opettajia soveliaisuusvaatimuksillaan.

Vastareaktiona Suomen Kuvalehden yksipuoliselle jutulle – jutussa ei sitee rattu yhtäkään opiskelijaa – Yle teki artikkelin, jossa se haastatteli TeaKin

opiskelijoita. Jutussa haastatellut opis kelijat kielsivät väitteen siitä, että he vartioisivat TeaKissa jonkinlaista ide ologista puhdasoppisuutta ja vastus taisivat Shakespearen lukemista. Sen sijaan opiskelijat näkivät tervetulleena oppimisen sisältöjä koskevan kriitti sen keskustelun. Artikkelissa haasta teltu Rasmus Arikka toteaa, että “[o] n – – täysin perusteltua kysyä, miksi luemme juuri tämän teoksen tai miksi juuri tämä teos on kanonisoitu.”

Monet ajattelevat edel leen, että taidekaanonei hin on sisällytetty teok sia puhtaasti taiteellisen arvon perusteella, jolloin yhteiskunnallisten teki jöiden, kuten rotuun ja sukupuoleen liittyvien hierarkioiden, ei katsota vaikuttaneen teosvalin toihin. Näin ajateltaessa kaanoneista tulee taiteen luonnollisen arvojär jestyksen ilmaisijoita ja taidekoulujen itsestään selviä oppisisältöjä. An netun kaanonin ja si sällöllisesti tyhjän ”op pimisen” yhteispeli on varmasti omiaan depo litisoimaan koulutuk sen kysymykset. Siten haastamalla kaanonin luonnollisuuden TeaKin opiskelijat nähdäkseni politisoivat oppimisen ”sisältökysymyksen”. Sa malla kysymys oppimisen päämäärästä aktivoitui: kaanonin ulossulkevuu den paljastaminen voi nimittäin olla tie kysy mykseen siitä, pitäisikö koulutuksen tavoite olla yhteiskunnassa vallitsevan epätasa-arvon vastustaminen.

Kriittinen pedagogiikka ja oppimisen menetelmän politisoiminen

Kriittinen pedagogiikka on arvostel lut ajatusta, jonka mukaan pelkästään oppisisältöjä muuttamalla voidaan haastaa vallitsevia valtarakenteita. Pe rinteen oppi-isä, brasilialainen Pau lo Freire, on esittänyt teoksessaan

Sorrettujen pedagogiikka (1970), että vallankumouksellisen pedagogiikan on omaksuttava kokonaan toinen me netelmä kuin valtaa säilyttävän peda gogiikan. Jälkimmäistä kasvatuksen menetelmää hän kutsuu ”tallettavaksi kasvatukseksi”, edellistä ”problemati soivaksi kasvatukseksi”.

Freiren mukaan ihmiset jakautuvat hierarkkisessa yhteiskunnassa sorta jiin ja sorrettuihin, toiminnan sub

tietoa oppilaiden “pankkitilipäihin”. Tallettava kasvatus viittaa siis sellai seen luennointiin, jossa “Opettaja pu huu, ja oppilaat kuuntelevat nöyrinä” ja jossa “Opettaja tietää kaiken, ja op pilaat eivät mitään”. Tällainen opetus jähmettää kaikki sisällöt, jolloin maa ilman muuttaminenkin alkaa näyttää mahdottomalta.

Jos kasvatuksella halutaan edistää ta sa-arvoa ja palauttaa ihmisten ihmi syys, on – ainakin Freiren mukaan – tallettava kas vatuskäytäntö korvattava problematisoivalla kasva tuksella. Silloin opettajan ja oppilaan välinen hie rarkia puretaan niin, että “molemmat osapuolet ovat samanaikaisesti sekä opettajia että oppilaita”. Opettaja lakkaa olemasta ainoa, joka on äänessä, ja tieto lakkaa olemas ta opettajan omaisuutta muuttuakseen joksikin, mikä voidaan saavuttaa vain yhteisen tutkimisen avulla. Tämä tutkimi nen toisin kuin tallettava kasvatus, joka “vahvistaa ihmisten fatalistisia kä sityksiä”, näyttää sorre tuille “heidän tilanteensa ongelmana”, joka edellyt tää poliittista ratkaisua. Freire kiteyttää proble matisoivan kasvatuksen hengen seuraavasti:

Problematisoiva kasvatus humanistisena ja vapaut tavana käytäntönä lähtee siitä perusolettamuksesta, että sorrettujen on taisteltava vapautu misensa puolesta.

jekteihin ja toiminnan objekteihin. Hierarkkinen rakenne estää niin sor tajien kuin sorrettujenkin “täyteen ih misyyteen kasvun”. Tallettava kasva tus toisintaa kyseisen valtasuhteen ja vieraantuneisuuden asettamalla opet tajan toiminnan subjektiksi, joka “tal lettaa” omistamaansa abstraktia ja op pilaiden kokemusmaailmasta irrallista

Nähdäkseni tämä lyhyt keskustelu Freiren kanssa auttaa meitä havait semaan, että oppiminen tuskin johtaa progressiivisiin tuloksiin – olipa sen sisältö kuinka radikaalia tahansa –mikäli itse oppimisen menetelmä on passivoiva. Hieman yksinkertaistaen voidaankin todeta, että Freire perään kuuluttaa osallistavia oppimiskäytän töjä, joiden avulla puretaan valtara

Paulo Freiren muistomerkki Brasiliassa

kenne, joka epää sekä sortajilta että sorretuilta heidän ihmisyytensä.

Oppimisen luonnollisuuden purkaminen

Freiren radikaali henki jaksaa yhä ihastuttaa. Sen sijaan vuonna 1970 ilmestyneen Sorrettujen pedagogiikan sisältö ei kenties tunnu kovinkaan kumoukselliselta vuonna 2022. Tämä johtuu etenkin siitä, että valtaa käy tetään nykyään – ainakin pohjoisissa ”tietoyhteiskunnissa” – usein pikem minkin osallistamiseen ja aktivoi miseen kuin epäämiseen ja passivoi miseen. Eivätkä nykyiset “sortajat” halua “sorrettujen” olevan kuuliaisia ja jumalanpelkoisia vaan pikemminkin toivovat näiltä aktiivisuutta ja yrittä jämäisyyttä. Samoin tiedämme, ettei nykykoulussa – eikä edes yliopistossa – opettaja ole ainoa, joka puhuu sillä aikaa, kun oppilaat kuuntelevat nöy rinä. Päinvastoin osallistavat mene telmät ovat muodissa, ja niiden avulla istutetaan henkilökohtaista vastuun tuntoa. Osallistavan pedagogiikka on hävittänyt radikaalin leimansa.

Samalla kun osallistumisesta ja ak tiivisuudesta on tullut velvoittavia imperatiiveja, oppiminen itse, kuten edellä mainittu Biesta esittää, on alet tu nähdä jonain luonnollisena, saman kaltaisena – ja yhtä välttämätöntä –kuin ruuansulatus ja hengittäminen. Tästä seuraa helposti väite siitä, että jokainen normaali ihminen voi oppia, mistä ei ole pitkä matka väittää, että jokaisen normaalin ihmisen pitää op pia. Lopulta alkaa näyttää siltä, että jos joku ei halua oppia tai omaksua

oppijan identiteettiä, hänessä on jo tain vikaa. Tämä tietenkin vaikeuttaa oppimisesta ja osallistumisesta kiel täytymistä.

Voidaankin todeta, että kun elini käisestä oppimisesta on tullut yksi lön velvollisuus, radikaalilta ei näytä enää osallistava oppiminen, vaan se että kieltäytyy osallistumasta oppi miseen. Ja kun oppimisesta on tullut jotain luonnollista ja ei-oppimisesta epäluonnollista, radikaalilta ei näytä oppimistoiminta, joka freireläisittäin palauttaa ihmisten kadotetun ihmi syyden, vaan oppimisen luonnollisuu den kieltäminen, oppimisen “denatu ralisaatio”.

Viimeinen tapa politisoida oppiminen liittyykin oppimisen luonnollisuu den kiistämiseen. Biestan mukaan on kaksi tapaa denaturalisoida oppimi nen. Ensinnäkin oppiminen menettää luonnollisuutensa, kun osoitetaan, ettei oppiminen ole deskriptiivinen, kuvaileva käsite vaan evaluatiivinen, arviointiin liittyvä käsite. Toiseksi op pimisen ei-luonnollisuus tulee esille, kun kieltäydytään oppijan identitee tistä.

Ensimmäinen tapa purkaa oppimisen luonnollisuus lähtee laajalle levinneen oppimisen määritelmän tarkastelusta. Tämän määritelmän mukaan oppimi sella viitataan mihin tahansa enem män tai vähemmän pysyvään käytök senmuutokseen, joka ei ole seurausta orgaanisesta kypsymisestä vaan olion ja ympäristön välisestä vuorovaiku tuksesta. Käytännössä emme kuiten kaan nimeä kaikkea tällaista muutosta

oppimiseksi. Toisin sanoen “oppimi sen nimen” saavat muutokset, joita ar vostamme joko positiivisesti tai nega tiivisesti, muiden muutosten jäädessä “pelkiksi muutoksiksi”. Puhuessamme oppimisesta emme siis kuvaile faktoja vaan teemme arvoarvostelmia. Oppi misen käsitteen ymmärtämisestä tällä tavoin seuraa se hyöty, että voimme joka kerta kyseistä termiä käytettäes sä kysyä paitsi sitä, millä perusteella identifioimme tapahtuneen muutok sen oppimiseksi, myös sitä, kenellä on valta määritellä tietty muutos oppimi seksi.

Toinen tapa denaturalisoida oppimi nen on kieltäytyä oppijan identiteetis tä, jolloin tulee näkyväksi, ettei oppi jan identiteetti ole välttämätön. Tämä kieltäytyminen on nähdäkseni tärkeä poliittinen teko aina silloin, kun op pimisen nimissä yksilöä kuormitetaan ongelmilla, jotka pitäisi kantaa kol lektiivisesti. Näin tapahtuu esimer kiksi silloin, kun oppimista tarjotaan ratkaisuksi työttömyyteen sen sijaan, että kysyttäisiin, miksi ylipäänsä yllä pidämme sellaista talousjärjestelmää, jossa ihmisten on jatkuvasti oltava huolissaan työllisyydestään.

Joskus oppiminen pitää politisoida kysymällä kysymyksiä oppimisen si sällöistä, joskus menetelmistä, mutta toisinaan meidän on kerta kaikkiaan sanottava oppimiselle ei – ja tässä tehtävässä meitä auttaa oppimisen nä keminen ei-luonnollisena.

“Voidaankin todeta, että kun elinikäisestä oppimisesta on tullut yksilön velvollisuus, radikaalilta ei näytä enää osallistava oppiminen, vaan se että kieltäytyy osallistumasta oppimiseen.”

KOHTI TYÖELÄMÄÄ YKAN KANSSA

YKA on ammattiliittojen edelläkävijä ja mukana matkallasi työelämään.

Autamme löytämään uravaihtoehtoja ja kehittämään ammatti-identiteettiä

Valvomme yhteiskunta-alan opiskelijoiden etuja

Toimintamme on yhteisöllistä: ykalaiset

kohtaavat tapahtumissa, opiskelijatoiminnassa, vertaisverkostoissa, paikallisyhdistyksissä ja mentoroinnissa

Lue lisää: yka.fi

Yhdessä yhteiskuntaa rakentamassa

Lupa fanittaa

Yle uutisoi elokuussa erikoisesta ilmiöstä, joka ei välttämät tä olisi ylittänyt uutiskynnystä ulkomailla. Uutisessa kerrot tiin Sanna Marinin aiheuttamasta yleisöryntäyksestä Lah den torilla. Sinänsä Marinin aiheuttama julkinen kiinnostus ei ole yllättävää – onhan hän pääministeri, ja sen vuoksi näkyvä poliittinen hahmo. Marin on kuitenkin julkisessa diskurssissa paljon muutakin kuin pääministeri.

Marin on globaalisti paljon näkyvämpi ja kiinnostavampi henkilö kuin edelliset pääministerimme. Hänelle sosiaali nen media on selvästi tiiviimpi osa henkilöbrändiä kuin häntä edeltäneillä pääministereillä Antti Rinteellä, Juha Sipilällä tai Alexander Stubbilla. Marinin Instagram-profiilia seuraa lähes miljoona käyttäjää, kun taas kukaan muu 2000-luvun pääministereis tä ei tavoita edes sataatuhatta seuraajaa samalla alustalla – Marinin lisäksi ainoastaan Stubbilla on yli 10 000 seuraajaa. Marin ei ole pelkästään po liittinen toimija, vaan hän on myös kansallisesti suurimpia sosiaalisen median vaikuttajia.

Tietenkään Instagramin seuraajamäärät eivät ole ver tailtavissa oleva kannatuksen mittari. Some on kuiten kin keino tavoittaa äänestäjiä ja rakentaa kannatusta niin itselleen kuin puolueellekin. Politiikassa somejulkisuus on keino nostaa kannatuslukuja siinä missä kaikki muut strate giat. Suomessakin on nähty puolueiden nostavan omille eh dokaslistoille urheilijoita, missejä sekä muusikkoja. Onkin enemmän tapa kuin poikkeus, että joka eduskuntavaaleissa puolueet nostavat listoilleen omat James Potkukelkkansa nostamaan puolueen kannatusta. Politiikan ulkopuolisten

nimien mukana toivotaan sellaisten äänestäjien aktivoi tuvan, jotka eivät löydä perinteisistä poliitikoista itselleen resonoivia kandidaatteja.

Itse suhtauduin ensi alkuun uutiseen Marinia fanittavasta lahtelaisjoukkiosta varsin nyrpeästi. En pidä poliitikkojen ihailusta, sillä koen sen usein sokeasti sivuuttavan heidän tekemänsä politiikan. Tästä surullinen esimerkki löytyy At lantin toiselta puolelta. Yhdysvallat vaikuttaa langenneen ikuisen viihteellistämisen ketjuun, jossa sekä poliitikkoja että puolueita kannatetaan sokeasti. Pahimmissa tapauksis sa politiikka vaikuttaa irvokkaalta viihteeltä.

Poliittiset keskustelut näyttävät Yhdysvalloissa kääntyneen huonoiksi roast-battleiksi, jossa kak si tai useampi eläkeläistä kilpailevat kumpi keksii nokkelemman tavan ivata vastapuolta. Katsomo on täynnä ihmisiä mukanaan oman puolueen lip pu ja uusin iskulause printattuna hattuihin. Po liitikan ympärillä pyörivä sirkus vaikuttaa usein täysin maaniselta. Esimerkiksi Capitolin valtaus on lähinnä verrattavissa urheiluhuliganismiin.

Lahden torille kokoontunut joukko ei ole mitenkään rin nastettavissa Yhdysvaltojen tilanteeseen. Oikeastaan joukko odottamassa yhteiskuvan ottamista pääministerin kanssa ei ole millään tapaa ongelmallinen. On hyvä, että politiikka kiinnostaa edes epäsuorasti. Voi olla, että Marin on toimi nut piristysruiskeena Suomen poliittisella kentällä. SDP on ainakin kokenut sukupolvenvaihdoksen Marinin aikana ja löytänyt nuorista puolueelle uutta kohderyhmää. Politiikka

“Itse suhtauduin uutiseen nyrpeästi”

Teksti: Axel Kukkurainen

ei ole perinteisesti ollut nuorten suurimpia kiinnostuksen kohteita, ja usein nuoret ovatkin epäaktiivisin ikäryhmä ää nestystilastoissa.

Poliitikkojen fanitus ei sinänsä ole Suomessa uusi ilmiö, vaan poliitikkojen persoonat ovat aina kiinnostaneet. Ei tarvitse katsoa Polhon logoa pidemmälle löytääkseen merkkejä Kekkosen henkilöbrändin perinnöstä. Kek kosen nauttima kansansuosio perustui nimenomaan hänen politiikan ulkopuoliseen persoonaansa, jota mediassa tuotiin esiin uutisoimalla muun muassa hänen hiihtoreissuistaan sekä korostamalla hänen presidentillistä karismaattisuuttaan.

Jälkikäteen katsottuna Suomen poliittinen histo ria on täynnä johtajia, joilla on vahva henkilöb rändi, suorastaan ikoninen asema. En väitä, etteikö heillä olisi ollut myös poliittista substanssia, mutta esimerkiksi Niinistö ja Kekkonen eivät ole rakentaneet kansansuosioitaan pelkän politiikan päälle. “Koko kansan Sale” perustuukin enemmän mielikuvaan pipolätkää pe laavasta, helposti lähestyttävästä presidentistä kuin hänen poliittisista mielipiteistään.

Mikä on Marinin paikka tässä yhtälössä? Onko hänen suo sionsa sosiaalisessa mediassa globaalia perua oleva ilmiö, vai onko hän ensimmäinen oikea someosaaja osana suoma

laisten poliittisten johtajien jatkumoa? Marin on kiinnos tava persoona varsinkin Instagramin kohdeyleisölle. Hän on persoonana paljon mielenkiintoisempi ja vallankumo uksellisempi poliitikko kuin esimerkiksi Antti Rinne, jon ka kohdalla voi raksia kaikki ruudut perinteisen poliitikon bingolistalla.

Marinin fanitus ilmiönä luo enemmän mahdollisuuksia kuin haittoja. Tärkeintä on, että Marinin kannatta jat säilyttävät kriittisyyden hänen tekemälleen po litiikalle, eivätkä seuraa sokeutuneina maamme suurinta poliittista vallankäyttäjää. Kunhan Ma rinia äänestävät tietävät myös hänen poliittiset linjauksensa, eivätkä äänestä häntä ainoastaan Vogue-kuvauksista vaikuttuneina, pidän ilmiötä varsin positiivisena.

Osa Marinin seuraajakunnasta koostuu kansainvä lisistä seuraajista, jotka ovat kiinnostuneet hänestä ja Suomesta. Suomi saa siis kansainvälistä positiivista näky vyyttä esimerkkivaltiona, jossa nuori nainen voi olla po litiikan vahvin hahmo. Kotimaisesti Suomi on valtio, jos sa valtionjohtoa voi ansaitusti fanittaa ja samalla laillisesti kritisoida, eikä sitä pitäisi ottaa itsestäänselvyytenä. Tästä ilosta saakin mielestäni eniten irti sitseillä UKK-laulun yh teydessä, kun itse kukin pääsee pohtimaan laulun ironian tasoa viimeistään Napoleon-vertauksen kohdalla.

Kirjoittaja on yksi Poleemin päätoimittajista. Poleemi on VOOn ensirakkauden Polhon ainejärjestölehti, joten myös Policyn ja Poleemin välit ovat läheiset ja lämpimät.

“Valtiojohtoa voi samalla fanittaa ja kritisoida”

Sanna Marinin kuvat keräävät Instagramissa kymmeniätuhansia tykkäyksiä. Kuvat: Valtioneuvoston kanslia