Policy 1/2022 by Policy

POLICY 1/2022

Policy 1/2022 3

Pääkirjoitus

Puheenjohtajan tervehdys

Kuka vetää kulttuurin ohjista?

Politiikassa ei ole tervettä järkeä

Mitä ministeri?

Mitä tulee tietää aluevaaleista?

Epäonniset aluevaalit onnistuivat kuitenkin

Itseinhon markkinoilla – kapitalistisen naiskuvan mahdottomuus

Vihainen VOOlainen

The Origin of Happiness?

Vieraskynä: Ole cool ja lue mitä haluat

Kolumni: Alkuperäisteokset kunniaan

Päätoimitus

Joanna Ahola, Jyri Huttunen, Hanna Karlson, Ilona Rantala, Tuukka Saari, Sampo Untamala ja Leo Valkama

Kirjoittajat

Ryan Cheng, Jyri Huttunen, Kristian Keinänen, Lilja Lahtinen, Tilda Lassila, Wilma Parkkari, Henrik Peiponen, Elli Pihlajaniemi, Nelli Sillanpää, Leo Valkama ja Oliver Watson

Lehden kuvat

Dora Arruda, Inka Fagerlund, Kristian Keinänen, Anna Koskela, Kaisa Laaksonen, Heidi Pyykkönen, Ella Saunders, Maijastina Tuominen, Sampo Untamala, valtioneuvoston kanslia, Valtio-opin opiskelijat ry ja Wikimedia Commons Kannen kuva

Yhteystiedot

Valtio-opin opiskelijat ry Unioninkatu 35 00014 Helsingin yliopisto voopolicy@gmail.com www.policylehti.com Instagram: @policymedia Facebook: Policyvoo

Policy-lehteä tuetaan HYY:n järjestölehtituella

Dora Arruda

Painos 80 kpl

ISSN 1235-4031 (painettu) ISSN 2323-9468 (verkkojulkaisu)

Pääkirjoitus

aas on vuosi vaihtunut, ja lehdellemme on valittu uusi päätoimitus. Lähdemme suurella joukolla ja innolla tekemään perinteikästä lehteämme vuodelle 2022. Tunnelma on kuitenkin odottava. Joko nyt pääsisi palaamaan siihen normaaliin, jonka koimme viimeksi vuonna 2019? Tuntuu siltä, että tämä on viimein se sauma, jolloin voi suunnata katseet vihdoinkin tulevaisuuteen, vaikka täysin siltä ei tunnukaan. On uskomatonta ajatella, että perinteistä opiskelijaelämää on koettu viimeksi vuonna 2019. Koronakriisin aikana opintonsa aloittaneet opiskelijat eivät ole saaneet ollenkaan maistaa täyttä normaaliutta. Vuoden 2019 syksyllä aloittaneet eivät ole ikinä päässeet kokemaan perinteisiä tapahtumia, kuten normaalia opiskelijavappua, vaikka opiskelijavuosi on heille jo kolmas. Loppujen lopuksi kaikki opiskelijat ovat kärsineet rajoituksista. Nyt saa kuitenkin olla toiveikkain mielin, sillä tilanteen paranemisesta on paljon viitteitä.

yhteisöä ei sillä pysty hajottamaan, ja yhteisöstä saammekin olla kiitollisia. Opiskelijalehtitoiminta on tärkeä osa opiskelijaelämää, ja siitä on pidettävä kiinni.

Vuodenvaihde on tuonut politiikan kenttään paljon uutta. Aluevaalit eivät äänestäjiä houkutelleet ja Venäjän ja Ukrainan välinen sota on kuohuttanut koko maailmaa. Monille maailmanmenon, yhteiskunnan ja politiikan seuraaminen on aiheuttanut viime vuosina pelkkää ahdistusta ja melankoliaa. Maailman tilanteesta on syytä olla huolissaan, mutta toivottavasti yhteiskunnan avaaminen, opiskelijatapahtumat ja muut sosiaaliset kanssakäymiset toisivat mukanaan jotain positiivista.

Lehti on jälleen täynnä mielenkiintoista pohdintaa ja mielipiteitä moniin teemoihin liittyen. Haluamme kiittää kaikkia kirjoittajia ja kuvittajia!

Lehteämme on nyt tekemässä monimuotoinen joukko opiskelijoita monelta eri vuosikurssilta. Helsingin yliopiston ylioppilaskunta leikkasi vuodenvaihteessa järjestölehtien lehtituesta, mikä vaikeuttaa lehden toimintaa ja mahdollisuutta julkaista printtilehteä. Policyn toiminta kuitenkin jatkuu elinvoimaisena. Rahoista voi leikata, mutta lehden

Policyn numeroita voi tämän vuoden aikana lukea verkkosivuiltamme, mutta myös printtilehtenä. Fyysisessä printtilehdessä on jotain maagista ja hienoa, minkä vuoksi onkin mukava, että todennäköisesti saamme tänä vuonna julkaistua kaikki numerot myös paperisena.

Eloisaa kevättalvea ja ajatuksia herättäviä lukuhetkiä kaikille toivottavat Joanna Ahola, Jyri Huttunen, Hanna Karlson, Ilona Rantala, Tuukka Saari, Sampo Untamala ja Leo Valkama

Puheenjohtajan tervehdys Teksti: Nelli Sillanpää Kuva: Inka Fagerlund

Tervehdys kaikki VOOlaiset ja VOOnmieliset! Uusi vuosi ja uudet kujeet? Vuoden 2022 alku on tuntunut tähän mennessä eräänlaisen vaiheikkaan ympyrän sulkeutumiselta. Syksyn jälkeen kärjistynyt pandemiatilanne rajoittaa jälleen järjestötoiminnan mahdollisuuksia kevätlukukauden alussa. Tunnelin päässä on kuitenkin näkyvissä kirkastuva valonpilkahdus, rajoitusten lieventyessä jo tätä tervehdystä kirjoittaessani. Joululoma on toivottavasti tarjonnut teille kaikille hengähdystauon opinnoista ja ladannut sosiaaliset akut syksyn tapahtumarupeaman jälkeen. Kerätkää siis voimianne ja pitäkää hatuistanne kiinni, sillä kevään mittaan vauhdin on määrä kiihtyä jälleen! Tapahtumien uudelleenkäynnistyminen tuo kuitenkin mukanaan hyvän seuran ja virkistäytymisen ohella myös tiettyjä haasteita. Vuoden 2021 alkukeväästä valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijoiden keskuudessa toteutettu suuri yhdenvertaisuuskysely osoitti suuria aukkoja erityisesti politiikan ja viestinnän kandiohjelman turvallisen tilan toteutumisessa. Kyselyn tulokset olivat erittäin huolestuttavia, ja ne herättivät myös mediahuomiota henkilökunnan yleisen kiusaamisen ja häirinnän vastaisen vetoomuksen myötä. Vastauksissa nousi selkeimmin esille polvin opintosuuntavalintaan liittyvä huono ilmapiiri, vähättely, sukupuoleen liittyvät stereotypiat ja opiskelijoiden kokema seksuaalinen häirintä. Valtsikaa pidetään yleisesti ottaen hyvin valveutuneena yhteisönä. Olemmehan yhteiskunnallisen alan opiskelijoita ja luentomme käsittelevät päivittäin yhdenvertaisuuteen ja epätasa-arvoon liittyviä tematiikkoja. Valtsikassa otetaan yhdenvertaisuusasiat vakavasti ja niistä myös keskustellaan paljon – mikä myös osaltaan vaikuttaa siihen, että ne tulevat esille. Turvallisemman tilan periaatteiden käytännön toteutumisen puutteet on tärkeä tiedostaa ja niistä tuleekin

Kuka? Nelli Sillanpää on toisen vuoden politiikan ja viestinnän opiskelija ja VOOn puheenjohtaja vuonna 2022. Hänelle tärkeitä mielenkiinnon kohteita ovat musiikki ja erilaiset urheilulajit laskettelusta pesäpalloon.

keskustella avoimesti, olemassa olevia ongelmia kieltämättä. Aloittaessani opintoni polvissa syksyllä 2020 olin positiivisesti yllättynyt siitä, miten laajasti opiskelijoiden yhdenvertaisuus otettiin huomioon. Koin ylpeyttä valitsemastani opinahjosta. Ylpeyttä valtsikasta ja yhteisöstäni, jossa ihmisten erilaisuus osataan ottaa huomioon.

On kuitenkin naiivia ajatella, että valtsikakuplassa tasa-arvo tai yhdenvertaisuus olisi valmis. Sitä se ei todellakaan ole. Yhdenvertaisuuden täysi toteutuminen on tavoite, johon VOO on järjestönä sitoutunut pyrkimään. Yhdenvertaisuus on prosessi, jota meistä jokaisen tulisi edistää jokapäiväisessä toiminnassamme. Erityisesti nyt keväällä tapahtumien jälleen käynnistyessä on tärkeää palauttaa mieleen yhteiset pelisäännöt. Haluan omalta osaltani muistuttaa jokaista polvilaista kohtelemaan kaikkia kohtaamiaan ihmisiä vertaisinaan. Paremman ilmapiirin luomiseksi on passiivisen toiminnan lisäksi harjoitettava aktiivista, myönteisen ja kannustavan ilmapiirin luomista. Sen sijaan, että kiinnittäisimme huomiota vain siihen, ettemme tarkoituksellisesti tai vahingossa loukkaisi toista ajattelemattomilla kommenteilla tai ”vitseillä”, voi jokainen meistä aktiivisesti edistää lämmintä ja vastaanottavaista ilmapiiriä esimerkiksi tervehtimällä ystävällisesti tuttavia kampuksella ja huomioimalla myös itselle vähemmän tuttuja kasvoja yhteisissä juhlinnoissa. Myös pelkkä lämmin hymy voi saada aikaiseksi paljon.

Loppuun haluan vielä korostaa, että sinun panoksesi, hyvä lukija, on tärkeä. Osallistu tapahtumiin, ota muut huomioon ja anna meille palautetta! Positiivisesta palautteesta tulee aina hyvä mieli, se kannustaa jatkamaan hyvällä polulla. Kehittävä ja rakentava palaute puolestaan vie eteenpäin, asettaa uusia tavoitteita ja auttaa meitä kehittymään järjestönä, ihmisinä ja yhteisönä.

Kuka vetää kulttuurin ohjista?

ulttuuriala on kriisissä. Korona-aika on pudottanut merkittävästi alan toimijoiden tuloja ja kansalaiset ikävöivät livekonsertteja ja teatterikäyntejä. Rajoitusten epäsuhtaisuutta on protestoitu niin mediassa kuin mielenosoituksissakin, eikä pandemian tuomalle ahdingolle näytä tulevan loppua.

tämän ongelmallisuuden; valtion rahoittamana kulttuurituotanto joutuu antamaan pois osan vapauksistaan. Kulttuurin – erityisesti taiteen – tarkoitushan on nostaa esiin yhteiskunnallisia ja tärkeitä asioita sekä pohtia julkisesti kysymyksiä, joista ei välttämättä voida keskustella ääneen. Riippuvuus julkisesta rahoituksesta voi hankaloittaa vallanpitäjiä kritisoivan kulttuurin tuottamista ja siten estää joidenkin asioiden käsittelyä julkisesti, kulttuurin kautta.

Rahoitustrendi kulttuurialalla on jo muutenkin ollut laskussa. Aiemmin jopa puolet kulttuurialan valtiontuista muodostaneet veikkaustulot ovat vähentyneet viime vuosina, eikä tämän luomaa aukkoa kulttuurin tuissa ole pystytty täysin tukkimaan. Hallitus on vain lisännyt kulttuurialan ahdinkoa esittämällä tukiin leikkauksia, mutta joutunut sitten perumaan ne uutisesta syntyneen älämölön seurauksena.

n selvää, että julkinen rahoitus aiheuttaa kulttuurin ja taiteen vapaudelle merkittäviäkin rajoitteita. Vastakkainen vaihtoehto – yksityinen, markkinapohjainen rahoitus – ei kuitenkaan sekään vaikuta järin ruusuiselta: Markkinakontekstissa se, mistä kansalaiset ovat valmiita maksamaan pärjää markkinoilla. Tällöin vähemmän suosituista sisällöistä tulee tuotantoyhtiöille ja sijoittajille tappiollisia, eikä jatkorahoitusta heru. Kulttuurin sisällöt muovautuvat kohti yksipuolisempaa, helppotajuisempaa ilmaisua samalla, kun kokonaiset taiteenlajit, valtavirrasta poikkeavat tyylit ja perinteet uhkaavat kuolla sukupuuttoon.

Samaan aikaan kansalla on oma mielipiteensä asiasta. Selvittääkseni mahdollisia syitä kansalaisten haluttomuudelle maksaa kulttuurista menin paikkaan, jossa yhteiskunnallinen keskustelu on tunnetusti parhaimmillaan: Vauva.fi:n keskustelupalstalle. Keskustelupalstoilla kävi ilmi, että kulttuuritoimijat, etenkin taiteilijat, ovat “vihervassari loisia” (vierailija, Vauva.fi, 27.12.2019), jotka “pitäisi kouluttaa vähintäänkin alansa opettajaksi, että pystyisivät elättämään itsensä ilman yhteiskunnan tukia” (vierailija, Vauva. fi, 27.12.2019). Sama kysymys nousee esiin kerta toisensa jälkeen: miksi pitäisi olla veronmaksajien harteilla elättää kulttuurialan toimijoita(, joiden töitä ja tuotoksia sitten kuitenkin odotetaan tarjottavan ilmaiseksi kaikkien pällisteltäviksi)?

Voimme jo nyt nähdä, mitä kulttuurituotannon kaupallistuminen tekee sen sisällöille. Kaupallisen kulttuurin huipentuma ovat tiuhaa tahtia lisääntyvät suoratoistopalvelut, joita on niin musiikin ja elokuvan, kuin kirjojenkin kulutustarkoitukseen. Näiden houkuttelevuus syntyy kohtuullisen matalista kuukausimaksuista (vaikkakin nämä kallistuvat vuosi vuodelta) ja hintaan suhteutettuna hulppean laajat sisällöt. Sen sijaan, että ostaisi elokuvalipun, joka useimmiten maksaa enemmän kuin suoratoistopalvelun kuukausimaksu ja jolla voi katsoa tietyn elokuvan vain yhden kerran, saa suoratoistopalvelusta huokeaan hintaan lukemattomia elokuvia ja tv-sarjoja katsottavakseen. Puhumattakaan sitten vaikkapa teatteri- tai konserttilipuista, jotka maksavat moninkertaisesti suoratoistopalvelujen kuukausimaksuihin verrattuna.

“Kulttuurin sisällöt muovautuvat kohti yksipuolisempaa, helppotajuisempaa ilmaisua samalla, kun kokonaiset taiteenlajit, valtavirrasta poikkeavat tyylit ja perinteet uhkaavat kuolla sukupuuttoon.”

Lisäksi suoratoistopalveluissa on jotain jokaiselle, tai ainakin suurimmalle osalle – valmiiksi pureskeltua sisältöä, jota on vaivatonta ja nopea kuluttaa – eikä sisältö koskaan lopu kesken! Kuten aiemmin totesin, kulttuuri ja taide ovat merkittäviä yhteiskunnallisen keskustelun osapuolia. Ei ole itseisarvo, että kulttuuri on helposti sulatettavaa ja kertakäyttöistä. Sen ei ole tarkoitus ainoastaan tuottaa vastaanottajalleen pikadopamiinia, jonka avulla turruttaa pitkän päivän vastoinkäymisten aiheuttamaa pahaa oloa (vaikka toki tällaistakin kulttuuria tarvitaan). Kuitenkin juuri tällaiset sisällöt ovat sellaisia, jota kysynnän ja tarjonnan laki suosii; sen tuotanto on suhteellisen halpaa ja se houkuttelee

Samaa mieltä näytetään olevan myös virallisemmissa yhteiskunnallisen keskustelun kanavissa. Helsingin Sanomissa (21.5.2017) Heikki Pursiainen kritisoi valtion kulttuurille myöntämien tukien suuruutta ja kohdentamista. Hänen mielestään tukien kohdentaminen liian yksipuolisesti – siis etenkin suomalaisille toimijoille – kaventaa kansalaisten pääsyä monipuolisen kulttuurin pariin. Lisäksi Pursiainen nostaa esiin valtiontukien seurauksena syntyvän riippuvuussuhteen kulttuurin ja julkisen rahoituksen välille, ja

suurta yleisöä. Ja kun tällaisen kulttuurin tuotantoa tuetaan ja sen tarjonta kasvaa, myös kulutus lähtee herkästi myötäilemään tarjonnan suhteita.

jäyttää kulttuurin kirjosta kokonaisia taiteenaloja ja marginaalissa toimivia tekijöitä tyystin. Markkinapohjainen rahoitus ei siltikään olisi ongelmaton. Kaupallinen kulttuuri ei ole sen vapaampaa kuin julkisesti rahoitettukaan; toki yksityinen rahoitus mahdollistaa vallanpitäjien kritisoinnin, mutta tuskinpa kulttuuriprojektiin sijoittavat suuryritykset katsoisivat hyvällä kapitalistista järjestelmää ja sen toimijoita (juurikin näitä suuryrityksiä) rankasti kritisoivaa sisältöä.

Kaupallinen kulttuurintuotanto suosii isoja tekijöitä. Otetaan esimerkiksi kaupalliset radiokanavat, joiden sisällöt ja soittolistat valikoi kourallinen henkilöitä Suomessa. Radiossa soitetaan musiikkia, jonka todennäköisesti suurin osa kuuntelijoista tuntee. Ja entäpä Spotify, musiikkialan johtava suoratoistopalvelu, joka toimii lähes kaikkien nykyalustojen tavoin algoritmien varassa? Periaatteessahan Spotifysta voi parhaimmillaan löytää hyvinkin tuntematonta musiikkia – jos tietää, mitä etsii. On kuitenkin hyvin vaikea astua markkinoille marginaalista: Spotifyssa oman musiikin ylläpitäminen on melko työlästä ja saattaa jopa maksaa rahaa.

un katsomme viime aikoina pinnalla olleita televisiosarjoja, näemme selkeänä kaupallisen kulttuurin ongelmallisuuden. Hyvin merkittävä osa näistä sarjoista on johonkin suoratoistopalveluun sidottuja. Lisäksi sarjoissa on usein kulutuskulttuuria ihannoivaa kuvastoa: henkilöiden elämäntyyli on hulppea, samoja vaatteita Toisaalta markkinat myös ei nähdä näytöllä kahta asettavat eri taiteenmuokertaa, asunnot ovat suudot hierarkiseen järjesria ja teknologiset laitteet tykseen. Markkinoiden uusinta ja kehittyneintä näkökulmasta vaikkapa mallia. Vaikka eksplisiitkuvataide ei näyttäydy tisesti mitään ideologiaa kovinkaan kannattavaei kaupallisessa kulttuuna sijoituskohteena, silrissa pönkitettäisikään, lä siitä ei voida tehdä voi asioiden esitystavasta kulutushyödykettä, eikä huomata taustalla vaikutsitä voida operationalitavat arvot ja asenteet. soida samalla tavoin kuin Selkeämmät kannanotot musiikkia tai elokuvaa. valikoituvat sen mukaiKuka vetää kulttuurin ohjista? Ainakaan tietääkseni kusesti, minkä taakse suuri vataiteelle ei ole olemassa yleisö milloinkin kykenee suoratoistopalveluja – ja millainen tällainen suoratoistopalasettumaan – toisin sanoen kantaa otetaan lähinnä silloin, velu edes olisi? Kuuluisista teoksista toki löytyy kuvia nekun sillä voidaan tehdä voittoa. tistä ilmaiseksikin, mutta kuka nyt haluaisi pällistellä kuvaa taulusta oman tietokoneensa näytöltä sen sijaan, että sitä Huolimatta siitä, mistä rahoitus tulee, se sitoo tuotetun voisi ihastella todellisessa koossaan, fyysisenä? kulttuurin sisältöä. Julkinen rahoitus edellyttää poliittista sitoutumattomuutta, ja toisaalta markkinat suosivat omia Pursiainen kritisoi suomalaisen kulttuurin suhteellisen arvojaan heijastelevaa sisältöä. Ulkopuolinen rahoitus aisuurta osuutta valtiontukien saajista perustellen väitteensä heuttaa aina kulttuurin tuottajalle riippuvuussuhteen rakansalaisten näköpiirin kaventumisella tällaisen vinouman hoittajasta, jolloin taiteellinen vapaus on rahoittajan mieliseurauksena. Kuitenkin voimme varmasti tässä kohtaa tovaltaisuuden varassa. deta, että kohdistettaessa näitä tukia suomalaisen kulttuurin tuotannolle ei kansalaisten mahdollisuuksia monipuoliseen kulttuurin kulutukseen rajata yhtään sen enempää kuin täysin kaupallistuneessa kulttuurissa. Eikä sovi unohtaa, että kansainvälisesti Suomi on hyvin pieni maa. Tuskinpa Suomi pärjäisi kilpailussa englanninkielisestä maailmasta, etenkin Teksti: Elli Pihlajaniemi • Kuvitus: Heidi Pyykkönen Yhdysvalloista tulevalle kulttuuritarjonnalle. Oletetaanpa, ettei kysynnän ja tarjonnan laki uhkaisi syr-

Politiikassa ei ole tervettä järkeä ”Vihreät on sellainen tunnekuohupuolue, joka ei anna tosiasioiden häiritä elämäänsä. Se pystyy hyödyntämään varsinkin nuorten ihmisten angsteja hyvin tehokkaasti.” – Jussi Halla-aho

”Perussuomalainen puolue on nostalgiapuolue, joka on perustettu puolustamaan kuvitteellista mennyttä maailmaa, jossa heidän kannattajillaan olivat asiat paremmin” – Ville Niinistö Politiikka-Suomi, jakso 10, Yle 2021

Ihmisellä on hirmuinen taipumus yksinkertaistaa asioita. Luonnontieteellistämme monimutkaiset ilmiöt helppotajuisiksi malleiksi, sillä meidän ei silloin tarvitse liikaa vaivautua selvittämään niiden tarkkaa sisältöä. Politiikassa asettelemme puolueet, ehdokkaat ja mielipiteet kahden ääripään rajaamille akseleille.

Järjellä on alakäsitteitä. On maalaisjärki, jossa jätetään liian vaikeat kysymykset pois, koska niihin ei haluta vastata. Toisaalta on myös mediaseksikkäämpi, kaupunkilaisempi versio: terve järki. Tunteet–järki-akseli harvoin kohtaa todellisuuden kanssa, sillä jos järki olisi todella jotakin objektiivista, olisi politiikan ongelmat ratkaistu jo kauan sitten.

Kaikkein tunnetuin ja perinteisin näistä on vasemmisto–oikeisto-akseli. Käytämme sitä edelleen, vaikka sen perinteinen määritelmä ei edusta puolueiden eroja enää kovin luotettavasti. Myöhemmin sen rinnalle onkin luotu GAL–TAN-akseli, joka heijastaa paremmin uudelleen määrittyvää puoluekenttää, mutta tämä akseli ei ole samalla lailla vakiintunut.

Tunteiden paikka yhteiskunnassa

Tunteiden ja järjen vastakkainasettelu ei ole mikään uusi asia. Platon jaottelee Valtio-teoksessaan ihmisen inhimilliset motivaatiot halusieluun, himosieluun ja järkisieluun. Järkisielultaan parhaimmat tulisi valita hallitsijoiksi, kun taas himosielun ja halusielun määrittelemille ihmisille jää käytännöllinen työ. Jo tuolloin tunteiden ja järjen erottelu on katsottu tarpeelliseksi toimivan yhteiskunnan hierarkian kannalta.

Kuitenkin politiikassa esiintyy nykypäivänä vähemmän “luonnontieteellinen” akseli, joka on häikäisevän inhimillinen. Tunteet–järki-akseli on poliittisen vaikuttamisen keino, jota polarisoituneessa poliittisessa keskustelussa kuulee entistä enemmän. Sen määritelmä riippuu aina käyttäjästään, mutta johtopäätökset ovat yleensä samat.

Käytännössä järjellä voidaan tarkoittaa mitä tahansa. Järkeä on toisinaan leikkaaminen koulutuksesta tai terveydenhuollosta. Järjellä voidaan syrjiä seksuaalitai sukupuolivähemmistöjä. Järkeä voi olla myös se, että aluevaaleissa kampanjoidaan sosiaali- ja terveydenhuollon ja pelastustoimen sijaan bensan hinnalla.

”Viha on kaukana järjestä, sillä se on tunne.”

Puoluekenttä on mullistunut 1960–1970-luvulta alkaen. Ensin tulivat kristillisdemokraattiset puolueet, sitten oikeistopopulistiset puolueet ja niiden jälkeen vihreät puolueet. Niiden kannattaminen ei enää perustu omaan konkreettiseen taustaan vaan sosiaaliseen identiteettiin. Affektiivinen polarisaatio eli puolueiden kannattajien välinen vihanpito on lisääntynyt myös Suomessa viimeisen kymmenen vuoden aikana. Viha on kaukana järjestä, sillä se on tunne.

Tunteet nähdään yleensä politiikassa haitallisena voimana, joka vie asioita väärään, lyhytnäköiseen suuntaan. Tunteiden alle luetaan esimerkiksi nillittäminen, ruikuttaminen ja valittaminen. Järjellä tarkoitetaan yleensä kauaskantoista politiikkaa, joka johtaa johonkin yhteiseen hyvään. Siis vain järjenkäyttö on tavoiteltavaa.

Kaikki puolueet väittävät olevansa järjen lähettiläi-

kohdellaan eri tavoin, kun he esimerkiksi liikuttuvat.

tä ja vastustajiensa olevan lyhytnäköisiä tunteilijoita, mutta tämän keskustelun käyminen leimaa erityisesti oikeistoa. Oikeisto kehystää julkisesta sektorista leikkaamisen, tuloerojen kasvattamisen ja kapitalismin edistämisen terveeksi järjeksi. Tuloerot ja talouskuri eivät edusta järkeä. Ne ovat osa uusliberaalia hegemoniaa, joka edelleen vaikuttaa ajatteluumme siitä, mikä on tavoiteltavaa. Viime kädessä oikeisto on edelleen etuliike, ja on vahingollista, että sitä yritetään pukea koko kansaa palvelevaksi järkevien kerhoksi.

Kohti parempia tunnetaitoja politiikassa

Politiikassa on kyse arvoista, joita ei voi selittää järjellä. Viime vuosien puoluekentän murros on kasvattanut tunteiden merkitystä politiikassa, ja on hölmöä pukea itselleen epämiellyttäviä mielipiteitä tunteiluksi. Tunteet ovat luonnollinen osa ihmistä, mitä ei pidä piilottaa. Jokaisen puolueen syvin tavoite politiikassa on onnellisuus keinoista riippumatta.

Tunteet, järki ja sukupuoli

Vihapuheen varjostamassa maailmassa täytyy kiinnittää huomiota siihen, mitä tunteilla ja järjellä oikeasti tarkoitetaan. Usein järjellä perustellaan inhottavia arvoja. Sosiaalisessa mediassa etenkin amerikkalaista aborttia, transsukupuolisuutta ja homoavioliittoja käsittelevää diskurssia leimaa facts versus feelings -ajattelu siitä huolimatta, että viha on aina tunne.

Sukupuoli kulkee käsi kädessä tunteet–järki-akselin kanssa. Järkeä puolustavat puolueet ovat eduskunnassa kaikkein miesvaltaisimpia. Tunnekuohupuolue vihreiden sukupuolijakauma on puolestaan eduskunnan naisvaltaisin. Sen 20 kansanedustajasta vain kolme on miehiä.

Kokoomus, keskusta ja perussuomalaiset muodostavat miesvaltaisten puolueiden blokin. Ainakin ensimmäinen näistä edustaa surullisenkuuluisan vaalikampanjansa perusteella tervettä järkeä ja toinen taas määritelmällisesti maalaisjärkeä. Kolmas varmaan hakee molempia, mutta kaikille kolmelle yhteistä on se, ettei niiden politiikka ole sen järkevämpää kuin vasemmiston.

Politiikassa kauneinta on se, kun rakennetaan siltoja ja kaadetaan muureja. Tunteiden avulla ymmärrämme toisiamme ja löydämme yhdistäviä tekijöitä. Koulukiusaamistapauksien tultua ilmi on puhuttu siitä, että kouluissa pitäisi opettaa enemmän tunnetaitoja. Politiikan tulisi ottaa tästä koppi. Paremmilla tunnetaidoilla osaisimme purkaa vihaamme vahingoittamatta muita, ja samalla oppisimme ymmärtämään toisiamme.

Tunteet nähdään yleensä naisellisena ominaisuutena julkisuudessa, joten ei ole ihme, että niitä paheksutaan. Ne kytkeytyvät rakenteelliseen naisvihaan. Toisaalta pitää myös ottaa huomioon se, että naiset osaavat ilmaista tunteitaan keskimäärin miehiä avoimemmin. Syy lienee siinä, miten sukupuolittuneesti meidät on kasvatettu. On ongelmallista, että tietty sukupuoli joutuu tämän vuoksi herkemmin alistetuksi, kun sen edustaja avaa suunsa.

Tunnekulttuuri on käynyt läpi murrosta viimeisten vuosikymmenten aikana. Julkinen elämä, media ja journalismi on tunteikkaampaa kuin ennen. Paljastukset, tunnustukset ja jyrähdykset ovat entistä enemmän esillä mediassa. Niillä on nykyään uutisarvoa. Julkiset tunteet ovat silti edelleen kiisteltyjä. Miehiä ja naisia

Teksti: Oliver Watson Kuva: Sampo Untamala

Mitä ministeri? Mitä ministeri? on juttusarja, jossa tutustutaan vähemmälle huomiolle jäävien ministerien työnkuvaan ja tehtäviin laajentaaksemme poliittista keskustelua myös pääotsikoiden ulkopuolelle. Teksti: Wilma Parkkari Kuva: valtioneuvoston kanslia

DP:n Timo Harakka nimettiin Marinin hallituksen liikenne- ja viestintäministeriksi joulukuussa 2019, edeltäjänään ei enempää eikä vähempää kuin Sanna Marin. Teatteritaiteen maisteri Harakka ehti hoitaa uutta virkaansa rauhassa vain muutaman kuukauden ajan, kunnes koronapandemia sekoitti hallituksen normaalin toiminnan. Policy-lehdessä ollaan kiinnostuneita siitä, mitä kuluvalla hallituskaudella vähemmän näkyvissä rooleissa olleet ministerit ovat pandemia-aikana puuhanneet.

Mutta mitä Harakan pitämät puheenvuorot pitävät sisällään?

Harakka on ministerikaudellaan pitänyt eduskunnan täysistunnoissa yhteensä 35 esittelypuheenvuoroa, joista seitsemän käsitteli hallituksen esityksiä liittyen viestintään. Lakiesitykset liittyvät sähköisen viestinnän ja tunnistautumisen parantamiseen, laajakaistarakentamiseen sekä sähköisiin tietulleihin. Suurin osa aloitteista pyrkii muuttamaan Suomen lainsäädäntöä EU-direktiivien mukaisiksi tai edistämään hallitusohjelman Elinvoimainen Suomi -osiota.

Harakka ei ole ministereistä näkymättömimmästä päästä. Jos tarkastellaan Helsingin Sanomien uutisointia tammikuusta 2020 helmikuuhun 2022, mainitaan Harakan nimi yhteensä 149 jutussa. Verrattuna pandemia-ajan yhteen keskeisimpään ministeriin, Krista Kiuruun, hakutuloksia tulee 199. Harakka ei siis jää kovin kauas. Verrattuna toiseen koronapandemian hillitsemisen/torjumisen kannalta vähemmän keskeiseen ministeriin, kehitysyhteistyö- ja ulkomaankauppaministeri Ville Skinnariin, voittaa Harakka Skinnarin tuloksin 149–49.

Puheenvuorojen joukossa on paljon kohua herättänyt hallituksen esitys liittyen Yleisradion toiminnan rajaamiseen. Esityksen taustalla on Euroopan komissiolle tehty kantelu Ylen saamista valtiontuista. Tiivistetysti lakiesityksessä ehdotetaan, että Ylen verkossa julkaistujen tekstimuotoisten sisältöjen tulee liittyä liikkuvaa kuvaa tai ääntä sisältäviin julkaisuihin lukuun ottamatta joitakin poikkeuksia.

Yle-laki on kerännyt monenkirjavaa kritiikkiä: Medialiitto kritisoi lakia Ylen toimintaa liian vähän rajaavaksi, MTV:n mukaan laki vääristäisi kilpailua liikkuvan kuvan kentällä (jossa MTV on Ylen lisäksi ainut toimija). Ylen sisältöjen rajoittamista vastaan tehtiin kansalaisaloite, joka sai tarvittavat allekirjoitukset ja lähetettiin eduskuntaan syyskuussa 2021. Sitä käsitellään nyt yhdessä alkuperäisen hallituksen

Eduskunnassa vuosina 2020 ja 2021 pidettyjen puheenvuorojen määrässä Harakan ero Kiuruun kasvaa; Kiurulla pidettyjä puheenvuoroja on yhteensä 416, Harakalla puolestaan 133. Vertailun vuoksi Skinnarilla pidettyjä puheenvuoroja on 38 ja esimerkiksi Eurooppa- ja omistajaohjausministeri Tytti Tuppuraisella 96.

esityksen kanssa.

Mediapoliittisesti merkittävänä tekona Harakan ministerikaudella voidaan pitää median koronatukien myöntämistä vuonna 2020. Muun muassa Medialiitto kritisoi tukia riittämättömiksi ja toteaa yhdessä Journalistiliiton kanssa, että tuki tulisi kohdentaa palkkatukena journalismin tuottamiseen tai freelance-ostojen tukena, jolloin tuki jakautuisi mahdollisimman kilpailuneutraalina.

Median koronatukien yhteydessä nousi keskusteluun myös mahdollisuus pysyvästä mediatuesta, sillä muissa Pohjoismaissa mediaa tuetaan huomattavasti suuremmilla summilla kuin Suomessa. Harakka kommentoi asiaa Journalisti-lehden haastattelussa näin: ”Kansalaisille on kohtalaisen vaikea perustella, mihin tukea tarvitaan. Kyse on kuitenkin yksityisen liiketoiminnan tukemisesta ja trendi on se, että yritystuista halutaan päästä eroon. Eivät kansalaiset ole hahmottaneet vaaran olevan niin ilmeinen kuin mitä me alan sisällä ajattelemme.” Pysyvän mediatuen esteenä tuntuukin olevan asian perustelu niin kansalle kuin hallituskumppaneillekin.

Median koronatukien lisäksi Harakan kaudella uudistetaan postilakia, jonka yhteydessä eduskunnassa heräsi huoli sanomalehtijakelun tilasta. Liikenne- ja viestintäministeriö valmistelee vastauksena huoleen jakelutukea, jolla turvattai-

siin sanomalehtien viisipäiväinen jakelu myös tulevaisuudessa. Hallituksen esitys jakelutuista on luonnosvaiheessa ja siihen liittyvä lausuntokierros on päättynyt eduskunnassa vuoden 2021 lopulla.

Viestinnän alalla on tapahtunut asioita koronapandemian aikana, mutta puheenvuorojen aiheiden jakautumisesta päätellen ministerin aika on kulunut pitkälti ministeriyden liikenneosion alle tipahtavien asioiden parissa. Samaa voi päätellä liikenne- ja viestintäministeriössä jutun kirjoituksen aikana vireillä olevista neljästä hallituksen esityksestä, joista kolme liittyy liikenteeseen ja yksi viestintään.

Harakan ministerikautta on vielä jäljellä, mikäli hallitus pysyy pystyssä eduskuntavaaleihin 2023 saakka. Nähtäväksi jää, onko luvassa vielä suuria viestinnällisiä uudistuksia tai mediapoliittisia kannanottoja. Tällä hetkellä viestintäministerin ja entisen yleläisen huomiota herättävimmäksi viestintä- ja mediapoliittiseksi teoksi on jäämässä Ylen toiminnan rajaaminen.

Mitä tulee tietää aluevaaleista?

uomen historian ensimmäiset aluevaalit on nyt käyty ja tulos on selvillä. Aluevaalit järjestettiin 23.1.2022 ja niissä sai äänestää koko Manner-Suomi Helsinkiä lukuun ottamatta. Analyysille haasteensa asettaa se, että tammikuussa pidetyt aluevaalit olivat lajinsa ensimmäiset, joten aiempaa vertailukohtaa ei ole. Aluevaltuustot ovat nyt järjestäytyneet ja käyvät parhaillaan luottamuspaikkaneuvotteluja. Uusien aluevaltuustojen tärkein tehtävä on käynnistää toiminta hyvinvointialueilla ja valmistautua siihen, kun 1.1.2023 vastuu sosiaali- ja terveyspalveluista sekä pelastustoimesta siirtyy kunnilta uusille aluevaltuustoille. Teksti: Kristian Keinänen

paikkakunnilla äänestettiin aktiivisemmin. Toisaalta vahva osaaminen sosiaali- ja terveydenhuollon kysymyksissä lienee vaikuttanut vasemmistoliiton verrattain korkeaan kannatukseen. Pienemmillä paikkakunnilla perinteisten puolueiden kannatus on tyypillisesti korkeampi, kun taas kaupungeissa menestyvät usein erityisesti vihreät.

Miten vaaleissa kävi? Aluevaalien suurin puolue oli kokoomus, joka sai valtakunnallisesti 21,6 prosenttia annetuista äänistä. Tulosta voi pitää erityisen hyvänä, sillä kokoomuksen perinteinen korkean kannatuksen alue Helsinki ei osallistunut vaaleihin. Kokoomuksen lisäksi vaalien voittajina voidaan pitää keskustaa, joka onnistui nostamaan kannatustaan ja sijoittumaan niukasti kolmanneksi. Hyvän tuloksen aluevaaleissa sai myös vasemmistoliitto, joka kiipesi tasan kahdeksan prosentin kannatuksellaan vihreiden ohi. Vaalien häviäjinä voidaan taas pitää vihreitä ja perussuomalaisia, joiden kannatus putosi merkittävästi vuoden 2021 kuntavaaleista.

Alle puolet äänioikeutetuista käytti ääntään Äänestysprosentti jäi aluevaaleissa odotetun matalaksi. Valtakunnallinen äänestysprosentti oli 47,5 eli sijoittui europarlamenttivaalien ja kuntavaalien äänestysprosenttien välimaastoon. Korkeimmat äänestysprosentit löytyivät Pohjanmaan maakunnista ja alhaisimmaksi äänestysprosentti jäi Vantaan ja Keravan hyvinvointialueella. Äänestysprosentti vaihteli myös maakuntien sisällä, pienillä paikkakunnilla äänestysaktiivisuus oli korkeampi kuin kaupungeissa ja maakuntakeskuksissa.

Mistä tulos johtuu? Syitä vaalitulokselle on varmasti monia, mutta kolmen suuren puolueen menestyksen syynä lienee äänestäjien turvallisuudenhakuisuus: uusissa vaaleissa äänestetään ennestään tuttua puoluetta ja ehdokasta. Kolmen suuren menestykseen vaikuttanee omalta osaltaan myös se, että pienillä

Alhaisen vaalituloksen syynä voi olla se, että vaalit ovat uu-

Aluevaaleissa äänestettiin sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisestä hyvinvointialueilla. Vantaan-Keravan hyvinvointialueen äänestysprosentti oli maan alhaisin. Kuva: Kristian Keinänen

det ja ihmisille on jäänyt epäselväksi, mistä vaaleissa äänestetään. Matala äänestysaktiivisuus voi myös johtua osittain koronaviruspandemiasta; äänestyksen aikaan tartuntaluvut olivat korkeat. Äänestysaktiivisuutta voi ensi vaaleissa parantaa se, että aluevaalit järjestetään vuodesta 2025 alkaen kuntavaalien yhteydessä.

Poikkeukselliset aluevaalit Tammikuun aluevaalit olivat historialliset myös siinä mielessä, että ensimmäistä kertaa Suomen historiassa enemmistö vaaleilla valituista edustajista oli naisia. Vaaleissa läpi menneistä ehdokkaista 53 prosenttia oli naisia ja 47 prosenttia miehiä. Naisten suureen määrään vaikuttanee se, että sosiaali- ja terveysalan ammattilaisista enemmistö on naisia ja sote-työntekijöitä äänestettiin uusiin aluevaltuustoihin todella paljon. Sosiaali- ja terveyspalveluja pidetään myös perinteisesti asiana, joka kiinnostaa erityisesti naisia, mikä on saattanut osin vaikuttaa äänestyskäyttäytymisen. Sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten hyvän pärjäämisen aluevaaleissa selittänee se, että tulevien aluevaltuustojen

tehtävät ovat tarkkaan rajattu sosiaali- ja terveydenhuoltopalveluiden järjestämiseen. Esimerkiksi kuntavaaleissa ja eduskuntavaaleissa ehdokkailta vaaditaan monen politiikan osa-alueen tietämystä, jolloin mikään ammattiryhmä ei nouse erityisemmin esiin valittujen joukossa.

Tie eduskuntavaaleihin Aluevaalien tulos herättää pohtimaan, voiko puolueiden aluevaalikannatus enteillä ensi vuoden eduskuntavaalien tulosta. Vaikka aluevaalitulos voikin heijastella pidempiaikaisia poliittisia trendejä, eduskuntavaalien tulosta ei sen perusteella voi luotettavasti ennustaa, sillä eduskuntavaalien lähtöasetelmat ovat täysin erilaiset. Helsinki on mukana vaaleissa, vaalipiirit ovat erilaiset ja vaaleissa käsitellään aluevaaleja laajempia teemoja. Ensi vuoden eduskuntavaalien kannalta mielenkiintoista onkin se, pystyykö keskusta säilyttämään aluevaalien korkean kannatuksen ja palaamaan takaisin suurten puolueiden joukkoon. On myös jännittävää seurata, pystyvätkö perussuomalaiset ja vihreät parantamaan kannatustaan.

Epäonniset aluevaalit H

allintovaalit. Asiantuntijavaalit. Vaalit ilman politiikkaa. Vaalit, joissa ei tarjota vaihtoehtoja. Vaalit, jotka eivät oikeastaan edes kiinnosta ketään. Vaalit, joissa kukaan ei edes tiedä mistä äänestetään.

Vaikka aluevaalien merkitystä vähäteltiin etukäteen rajusti ja vaalien jälkeen kauhisteltiin alhaista äänestysprosenttia, vaalit olivat kaikkea muuta kuin turhat. Terveydenhuolto, pelastustoimi ja sosiaalipalvelut ovat hyvinvointiyhteiskunnan peruspalveluita, joista päättäminen on politiikan ytimessä.

Otsikot vuodenvaihteessa olivat dystooppisia. Valtakunnallisessa mediassa aluevaalit tuomittiin epäonnistumaan jo etukäteen. Korona kuritti kampanjat minimiin, ja puolueiden vaaliohjelmia arvosteltiin samankaltaisuudesta. Vaalien tarpeellisuus kyseenalaistettiin: narratiivi epäpoliittisuudesta ja “hallintovaaleista” oli voimakas.

Totta kai vaalien lopputulos oli demokratian kannalta pettymys. On surullista, että ennakko-odotukset äänestysprosentin alhaisuudesta toteutuivat, ja alle puolet äänioikeutetuista käytti valtaansa. Vaalit jäivät monelle etäisiksi varmasti myös siksi, ettei Helsingissä äänestetty. Vakava koronatilanne vaikeutti puolueiden vaalikampanjoita. Todellisista haasteista huolimatta koko demokratia epäonnistuu pahasti, jos kansalaisia ei onnistuta vakuuttamaan vaalien tärkeydestä.

“Vaalien lopputulos oli demokratian kannalta pettymys” Aluevaalit olivat hyvin poliittiset, vaikka sitä koetettiin kyseenalaistaa voimakkaasti. Koko sosiaali- ja terveysuudistus oli läpeensä poliittinen prosessi; ei kai sen toteuttamistavasta muuten olisi väännetty vuosikausia. Vaikka koko poliittista kenttää on yhdistänyt konsensus sote-uudistuksen tarpeellisuudesta, ehdotukset sen toteuttamiseksi ovat olleet eri vaalikausilla hyvin erilaisia. Myös hallinnolliset uudistukset ovat poliittisia. Sama pätee myös hyvinvointialueiden tasolla. Kaikkia puolueita yhdistää halu säilyttää laadukkaat, tehokkaat ja yhdenvertaiset sosiaali- ja terveyspalvelut, mutta niiden keinot päästä tavoitteeseen eroavat huomattavasti.

Vaalien aikana kampanjointi oli laimeaa osittain koronarajoi 14

onnistuivat kuitenkin Nyt hyvinvointipalvelut pääsivät julkisen keskustelun ytimeen. Kerrankin keskusteltiin konkreettisesti siitä, miten sote-palvelut pitäisi ruohonjuuritasolla järjestää. Myös palveluiden järjestämisessä on eroja eri puolueiden välil-

lä: vihreät korosti mielenterveyttä, kokoomus kansalaisten valinnanvapautta ja vasemmistoliitto julkisia palveluja. Keskusta, RKP ja kristillisdemokraatit korostivat lähipalvelujen merkitystä. SDP:lle tärkeää oli sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstön aseman kehittäminen. Puolueiden vaaliohjelmat ovat optimistisia ja toiveikkaita, mutta niissä kuitenkin etsitään ratkaisuja konkreettisiin haasteisiin, joita suomalainen terveydenhuoltojärjestelmä on viime vuosina kohdannut.

“Hyvinvointipalvelut pääsivät julkisen keskustelun ytimeen” Milloin mielenterveyspalvelut, sote-alan ammattilaisten jaksaminen tai paloasemien määrä ovat olleet politiikan keskiössä samalla tavalla? Terveydenhuolto on ollut otsikoissa vuosikymmeniä, mutta varsinkin viime vuosina on pohdittu lähinnä hallintoratkaisuja, joita hallitus toisensa jälkeen on esitellyt. Sosiaali- ja terveydenhuollon ongelmat ovat olleet esillä julkisuudessa, mutta konkreettisia ratkaisuja käytännön haasteisiin on tuskin etsitty. Aluevaalit olivat siinä mielessä erikoiset, että niiden teemat keskittyivät yhteen politiikan sektoriin. Fokus säilyi melko hyvin sosiaali- ja terveyspalveluissa, ja tiukasti aluevaalien agendaan keskittyneet puolueet palkittiin tuloksissa. Sen sijaan koko aluevaalien ideaa arvostellut ja polttoaineen hinnalla kampanjoinut perussuomalaiset koki pahan vaalitappion, kuten sote-asioihin painottuvat aluevaalit ilmastovaaleiksi julistanut vihreät. Aluevaalit olisivat voineet sujua paremmin. Puolueet olisivat voineet hakea enemmän pesäeroa toisiinsa nähden, äänestysprosentti olisi voinut olla korkeampi ja vaalilupaukset olisivat voineet olla konkreettisempia. Vaalit kuitenkin lopulta toivat sote-politiikan hallintohimmeleistä konkretiaan.

ituksista johtuen. Kuva: Wikimedia Commons

Teksti: Jyri Huttunen

Itseinhon markkinoilla – kapitalistisen naiskuvan mahdottomuus Teksti: Tilda Lassila • Kuva: Dora Arruda Jo kauan ennen kuin naiset ovat olleet täysivaltaisia ihmisiä, he ovat olleet kapitalismin hyödykkeitä. Ja mistä saisikaan parempaa bisnestä kuin naisten itseinhosta. Naisille suunnattu markkinointi perustuu usein utopistiseen kuvaan siitä, millainen oikeaoppinen, ihannoitava ja yhteiskunnallisesti hyväksyttävä nainen on. Et ehkä voi olla yhtä hyvä kuin mies, mutta ostamalla tämän silitysraudan, puuterin tai parfyymin voit olla edes paras mahdollinen nainen.

Vuosien ja vuosikymmenien saatossa tavoiteltava naiskuva on muuttunut, mutta kaava on pysynyt samana. On jokin ihailtava ja näennäisesti saavutettava, mutta loppupeleissä epärealistinen tapa olla ihannenainen. Ja ihannenaiseuden voi saavuttaa ainoastaan kuluttamalla enemmän ja oikein. Tai no, todennäköisesti ei silloinkaan. Mutta kannattaa kuitenkin yrittää. Kaksituhattaluvun alku oli murroksen aikaa kasvaa tyttönä. Samanaikaisesti ihannoitiin hyvin spesifiin naiskuvaan sopivia esikuvia, mutta oltiin jo pääs-

ty siihen lopputulokseen, että tytöistä voi tulla isona mitä tahansa he haluavat. Kasvoin katsoen Winx-klubia ja Barbie-leffoja, joissa tytöt olivat supersankareita ja sotureita. Ja samalla uskomattoman laihoja, kauniita ja tiettyyn kauneusihanteeseen sopivia. Katsoin televisiosta Amerikan huippumallin hakua kausitolkulla ja kulutin elämääni GoSupermodelissa pukemassa omaa mallinukkeani. Mitä kalliimpia ja harvinaisempia vaatteita ja hiuksia käyttäjälleni ostin, sitä suositumpi minusta saattoi tulla.

“Mikäli naisessa tai naisen elämässä on puutteita, johtuvat ne todennäköisesti siitä, ettei nainen ole panostanut itseensä tai ympäristöönsä tarpeeksi.” Ennen sosiaalista mediaa maailma pyöri Hollywoodin ja lehdistön nostamien julkkisten ja idolien ympärillä. Haluttiin olla aivan kuten he, niin

ulkonäöllisesti kuin elämäntyyliltä. Jokainen pikkutyttö, minä mukaan lukien, haaveili poptähteydestä tai mallin tai näyttelijän urasta. Hollywoodin ja naistenlehtien rajatut kauneusihanteet olivat helppo paikka kiskoa pääomaa. Haluatko näyttää aivan Britney Spearsilta? Meidän tuotteita ostamalla onnistut.

Teini-ikäni lähestyessä näyttämölle saapui sopivasti sosiaalinen media. Sosiaalisen median ja ulkonäköpaineiden suhteesta ollaan puhuttu puutumiseen asti. Filtteröidyt ja lavastetut kuvat alkoivat sekoittumaan oikeaan elämään ja jättivät pysyvän lommon oman ikäluokkani mielenterveyteen. Itseinholle avautui aivan uusi maailma ja samalla myös kapitalismille avautuivat aivan uudet markkinat. Se, mikä alkoi viattomana Starbucks-kahvikuvien postaamisena, on nykyään alusta miljonääreille markkinoida tuotteita, jotka tekevät heistä vieläkin rikkaampia. Samaistuttavien tubettajien samaistuttavuus on muuttunut kertyneen varallisuuden myötä perinteisempään idolien fanitukseen. Ins-

tagramin uusimmat päivitykset ovat tehneet omien kuvien postaamisesta vaikeampaa ja yritysten tuotteiden ostamisesta helpompaa.

Jotenkin voisi ajatella, että kaiken sen voivottelun keskellä, kuinka kamalaa on, että nykynuoriso kasvaa sosiaalisen median ulkonäköpaineiden keskellä, olisimme päässeet ilmiön yli. Olemme tiedostaneet ongelman, eli eikö kaikki ole nyt ihan hyvin? Pikkuhiljaa sosiaalisessa mediassa on alkanut näkymään monenlaisia kehoja, osaamme käyttää blokkinappulaa ja hieman säälimme heitä, jotka ihan aidosti ihannoivat Kardashianeita. Keskustelemme tiedostavassa kuplassamme yhteiskunnallisista aiheista ja ilmiöistä, emmekä keskity mihinkään pinnalliseen pelleilyyn. Tai niin ainakin voisi luulla. Todellisuudessa itseinho ei ole kadonnut yhtään mihinkään, vaan markkinoitava naiskuva on jälleen muuttanut muotoaan. Sosiaalisen median algoritmien ja kuplautumisen ansiosta ihailtavien ihmisten määrä on räjähtänyt valtavaksi. Ei ole enää ainoastaan suuria supertähtiä, vaan juuri spesifisti omaan elämään ja intohimoihin sopivia somejulkkiksia. Ja sepä vasta kamalaa onkin, sillä nyt idolina on joku, joka on aivan täysin sellainen kuin itse haluaisit olla. Samanlainen kuin sinä, mutta kauniimpi, terveellisemmin elävä ja onnellisempi. Hänellä on enemmän ystäviä ja hän pitää enemmän hauskaa. Hänellä on upeampi asunto ja täydellisempi kumppani. Tai ainakin hän osaa brändätä kaiken tämän paremmin kuin sinä. Ja omistaa satoja tuhansia seuraajia enemmän kuin sinä, mikä tarkoittaa, että hän myös hyvinkin todennäköisesti myy tuotteita, joita ostamalla sinäkin voisit olla kuten hän. Nykyään sosiaalisessa mediassa arvostetaan aikaisempaa enemmän aitoutta ja itsevarmuutta. Kykyä olla

“Kun naisia velvoitetaan näyttämään ja olemaan tietynlainen, luodaan silloin yhteiskunnan voimin markkinarakoa.” juuri aito autenttinen sinä. Tai ainakin se henkilöbrändi sinusta, johon olet päättänyt sitoutua. Naiskuva on muuttunut sellaiseksi, että olet lähes tulkoon epäonnistunut, jos et ole itsevarma kehostasi ja seksuaalisuudestasi. Jos et osaa unohtaa sosiaalisaation mukanaan tuomaa vihaa itseäsi kohtaan, et saavuta tätä uutta ihannetta. Ilmiöstä saattaa syntyä turmiollinen ikiliikkuja, jossa itseään moittii, mikäli ei joskus pidä itsestään. Aina voi toki ostaa tuotteita, joita käyttäessä tuntee olonsa aivan varmasti itsevarmaksi omaksi itseksesi. Ihan kuin mainoksen hymyilevät naiset. Naiseuteen liittyy voimakkaasti se, että on itse vastuussa jokaisesta aspektista omassa elämässään. Naisen tulee huolehtia itsestään, lapsistaan ja turhan usein myös puolisostaan. Tämä on tietysti yhteydessä ihmiskunnan historian läpi kestäneeseen ajatukseen, että nainen osaa ainoastaan hoivata. Työelämässä naisen tulee näyttää huolitellulta, mutta ei liian räväkältä tai meikatulta. Mies saa käyttää samaa pukua vaikka joka päivä ja näyttää siltä, että ei ole nukkunut viikkokausiin. Oikeastaan se – ja rypyt, joita naisilla ei saa olla ollenkaan – vain korostaa auktoriteettia ja pätevyyttä. Mikäli naisessa tai naisen elämässä on puutteita, johtuvat ne todennäköisesti siitä, ettei nainen ole panostanut itseensä tai ympäristöönsä tarpeeksi. Eivätkä esimerkiksi yhteiskunnan vallitsevista oloista. Ja tämänhän voi helposti korjata kuluttamalla lisää; ostamalla tuotteita, jotka helpottavat arkeasi ja tekevät sinusta tehokkaamman osan

koneistoa sekä poistavat ne mahdolliset rypyt ja tummat silmänaluset.

Kun naisia velvoitetaan näyttämään ja olemaan tietynlainen, luodaan silloin yhteiskunnan voimin markkinarakoa. En väitä, etteivätkö ulkonäköpaineet olisi valtavat myös miehillä, ja etteikö toksista maskuliinisuutta olla käytetty kapitalismin pönkittämiseen valtavissa määrin. Väitän kuitenkin, että naisten epävarmuuksien valjastaminen markkinatalouden ylläpitoon on osatekijä vallitsevaan eriarvoisuuteen yhteiskunnassa. Markkinavetoinen naiskuva on hyvin valkoinen, vammaton ja cis-sukupuolinen – heteronormatiivisuutta unohtamatta. Kun naisia arvotetaan sen mukaan, kuinka paljon he kuluttavat, korostetaan sukupuolen lisäksi myös taloudellista eriarvoisuutta. Naisten vastakkainasettelu kapitalismin nimissä aiheuttaa myös turhaa sisäistä kiistelyä. Kun muilla naisilla on enemmän rahaa ja menee paremmin, on helppo alkaa myös vihaamaan ihailun kohteita. Sisäistetty misogynia – ja sen mukana patriarkaatti – elää ja voi hyvin, kun itseinhon ja kateellisuuden liekkeihin heitetään jatkuvasti bensaa.

VV ihainen

oolainen

n laskiainen, ja joukko vihaisia VOOlaisia on päätynyt Alexandrian alakertaan Kaivopuistosta. Valvotaan Policyn taittoa, koska ei mahduttu Kuppalaan eikä oo kyllä mitään muutakaan järkevää tekemistä tässä välissä. Olkaa hyvät.

On ihan helkkarin liukasta. Ja jos ei oo liukasta, niin sitten on märkää. Räjäytetyt sillat. Ja poltetut.

Kuppalabileisiin ilmottautuminen. Tai siis ilmottautumisen yrittäminen. Ei mahdu ei. Se, että Valkoisen cis-heteromiehen oodi poistettiin laulukirjasta. Kirjan ehdoton helmi ja mestariteos. Tiedekulman soittolista. Minne saa esittää toiveita? Maapähkinä-tofupata unarissa…

Ulkona on tosi liukasta. Vai sanottiinko se jo?

UniSportin salissa kuuluu sellasia outoja ääniä. Tosi häiritsevää.

Nastakengillä sisätiloissa kävelevät ihmiset. Se rouske kuuluu kilometrin päähän. Suomen euroviisubiisi. Miksei Cledos? Miksei edes Samma gamla vanliga? Samma gamla vanliga. Bänniä.

Se, kun kotimatkalla saat otettua maskin pipon alta pois ja kuulokkeet tippuu, ja samalla hukkaat lapaset ja avaimet. Ja kun sitten tajuat, että unohdit ostaa kauramaidonkin kaupasta ja esseen dedis on tänään.

The Origin of Happiness? Text: Ryan Cheng Illustration: Anna Koskela

ow do you define happiness? According to the 2021 World Happiness Report, Finland ranked as the happiest country in the world for the fourth time in a row. The report credited Finnish citizens for strong communal support and mutual trust, which has been especially crucial during the pandemic. Furthermore, the Finns widely believed they were free to make their own choices with minimal suspicion of government corruption. All of these were important factors contributing to their overall happiness. As an exchange student from Hong Kong, this was one of the most crucial reasons for me to prioritize the University of Helsinki as my exchange destination. Back in Hong Kong, different aspects of life made me feel perplexed, and the chance of traveling to a Nordic country enabled me to escape reality. This has also been a golden opportunity for me to explore the definition of happiness. Arriving here in winter time the sun is up only for seven hours and the sky turned dark already at 4 pm. I often joke with my friends that dinner is coming soon, not long after we finish our lunch! To be honest, it is quite dispiriting to rarely see the sunlight. Surprisingly I met a Finnish girl here, who told me that many Finns she knew often suffer from seasonal depression, due to the extremely long nighttime in winter and long daytime in summer! This made me question my beliefs: don’t most Finnish people feel blessed all the time? However, I gradually realized what “Finnish happiness” is. To begin with,

family life seems to be a core value in Finnish happiness. During my first two weeks here, I was often dissatisfied with the early closing time of shops and museums, given it is something that would rarely happen in Hong Kong. According to my new Finnish friend, apart from the slow pace of life, Finns place huge emphasis on work-life balance. Many Hongkongers (the name people from Hong Kong call themselves) try to relax themselves from the intense working environment by traveling around

during weekends. Finns on the other hand might prefer staying at home, playing with children in their backyard garden and treasuring every precious moment with their beloved ones. The healthy lifestyle of Finns also constitutes their happiness. Given Helsinki is a walking city, I love wandering around the great streets and small alleys, breathing the clean air that is intangible in Hong Kong. Season is never a barrier to the sports-crazy Finns

“Undoubtedly, Finland might be a utopia for many Hongkongers like us, who have lived a hectic and chaotic lifestyle with inadequate work-life balance, lack of leisure time and even strong distrust within society and towards the government.” as I often see them running even on snowy days and on the slippery ground on sunny days, let alone skiing and skating! Visiting the Sports Museum of Finland, I discovered the name of our student information system is not merely a name – “Sisu” is a Finnish word that denotes grit, resilience and perseverance in the face of adversity. The word has no equivalent in English. Not only does it represent the traits of Finnish sportsmen, but also a national spirit which has defined Finland in different challenging but historical moments, ever since the country gained independence from Russia. A significant part of Finnish happiness is thus determined by how they embrace the difficulties ahead.

Apart from physiological and psychological happiness, the Nordic welfare state model is notably essential to Finnish happiness. Taking a lecture related to the welfare state in Northern Europe, I realized that the model heavily stresses equality and fairness in income and wealth distribution. The public sector plays a crucial role in society as a welfare service provider, providing a safety net for the underprivileged, unemployed and retirees. A 40-year-old Finnish immigrant from Hong Kong told us that many overseas students come here to study and work with free tuition fees and generous housing allowances, while older generations arrive here for free medical services and other retirement benefits. Staying here for four years might even guarantee permanent citizenship. Furthermore, as stated by the above report, Finns have enormous mutual trust within society and

they trust the government, given its reputation as one of the least corrupt countries and its political freedom as a socialist democratic state. When the government suggested its citizens stay at home and wear a mask outside, most Finnish people have complied, which might partly explain the generally lower number of cases in Finland compared to other parts of Europe. This nearly “perfect” socialist economic model might contribute to Finnish satisfaction and the high living standard. Undoubtedly, Finland might be a utopia for many Hongkongers like us, who have lived a hectic and chaotic lifestyle with inadequate work-life balance, lack of leisure time and even strong distrust within society and towards the government. In the past two years, many of us felt undelighted, powerless, and even hopeless, in the face of social instability and the COVID-19 pandemic. The migration rate is surging. It’s not as if I could forget the astonishing but lamenting scenes of groups of families and friends saying farewell to their beloved ones when I arrived at the Hong Kong airport. It has been a long time since I found a smiling face in Hong Kong.

not only contains my collective memories but also will bring me long-term happiness.

We all understand that there is no utopia in reality and each place has its own problems to deal with, even Finland. While Hongkongers might learn from Finnish happiness, it is also crucial to note that happiness has many definitions, and everything depends on how people from different countries treat happiness. This does not necessarily mean I would be happier studying in Finland, for example. But If Hongkongers could learn some things from the sisu-spirit, maybe I could see more smiles in Hong Kong in the future. All in all, we can be “happy” at different stages of life. As children, we are delighted by sweets; as teenagers, we are delighted by our friends; as adults, we are delighted by our family; as the elderly, we are delighted by our retirement lives. Additionally, we can be “happy” under a wide variety of contexts. Happiness is a complex topic. Happiness can be simple, but other times it can be quite complicated.

However, after being here for a few weeks, I have done some slow-paced reflection on my life. Ironically, I began to realize that my birthplace was irreplaceable to me. I have lived such a busy lifestyle for over 21 years, but I still miss it and find it a bit hard to adapt to the “slowed-down” Finnish lifestyle. Though the same stressful situations don’t change at all, I feel like Hong Kong is still the place that

“I have lived such a busy lifestyle for over 21 years, but I still miss it and find it a bit hard to adapt to the “slowed-down” Finnish lifestyle.” 21

Ole cool L

ukeminen on ollut minulle rakas harrastus lähes koko elämäni ajan. Lapsuudessani tärkeitä teoksia minulle olivat erityisesti L. M. Montgomeryn tyttökirjat: upposin Vihervaaran Annan ja Uuden kuun Emilian mukana täysin 1800-luvun Kanadaan. Tarve luoda omaan arkeeni näistä kirjoista kumpuavaa estetiikkaa ja tunnelmaa määritti suurta osaa lapsuuteni vuosista. Tuolloin lukemisessa minulle tärkeintä oli erilaisiin maailmoihin sukeltaminen – en nähnyt kirjoja välineenä sivistyksen tai muunkaan hyödyn tai taidon saavuttamiseen.

ja lue

Toisaalta tilanne on lähes sama yhä tänä päivänä. Pyrin pitämään lukemisen rentouttavana harrastuksena, ja sen vuoksi luen vähän sitä sun tätä, yleensä satunnaisesti valittuja romaaneja. Tietokirjoihin en vapaa-ajallani kovin usein koske. Erotuksena lapsuuteeni on se, että nykyään koen aika ajoin painetta lukea sivistävää tietokirjallisuutta sekä keskittymistä vaativaa, syvällistä ja vaikeaselkoista kaunokirjallisuutta. Mietin, mitä ihmiset ajattelevat, kun he näkevät kirjahyllyni. Kuvittelen, että kaikki opiskelutoverini päivästä toiseen paneutuvat sosiologian klassikoihin. Seuraan kateellisena, kun kumppanini tarttuu Yhdysvaltojen, Bysantin tai alkukristillisyyden historiaa valottaviin teoksiin. Samalla tiedän, etten koskaan jaksaisi lukea yhtäkään niistä kannesta kanteen. Näiden, ehkä osin turhien ja kuviteltujen, paineiden keskellä ilahdun joka kerta, kun joku kyseenalaistaa kirjallisuuden kaanonin tai käsityksemme siitä, mikä ylipäätään on syvällistä ja

tärkeää kirjallisuutta. Ilmiöksi noussut Riina Tanskasen ylläpitämä Instagram-tili, Tympeät tytöt, ja hänen sarjakuvakirjansa, Tympeät tytöt – Aikuistumisriittejä, pureutuvat siihen, miten yhteiskunnassamme miesten kirjoittamia kirjoja usein pidetään universaaleina kuvauksina ihmisyydestä ja elämästä, kun taas naisten kirjoittamien teosten katsotaan kuvaavan universaalin ihmisyyden sijaan nimenomaan naisen arkipäiväistä kokemusta. Vaikka elämäni tärkeimmät kirjat kirjoittanut L. M. Montgomery on saanut osakseen tunnustusta ja vaikka hänen kirjojansa pidetään ainakin jossain määrin klassikoiden asemassa, ehkä osa minussa ajattelee tyttökirjojen lukemisen olevan kuitenkin jollakin tavalla vähän noloa. Nehän on suunnattu tytöille, ja ne kuvaavat tyttöjen elämää, joten ne ovat automaattisesti jotenkin vähemmän uskottavia, vähemmän tärkeitä ja – no, “tyttöjen hömpötystä”. Riina Tanskasen (ja myös muiden) nostamat huomiot kirjallisuudesta kuitenkin muistuttavat minua siitä, että tyttökirjojen ja naisten kirjoittaman ”hömppäkirjallisuuden” lukeminen on hyväksyttävää, jopa suotavaa. Tällainen feministisestä näkökulmasta klassikoihin pureutuva kritiikki saa minut myös laajemmin pohtimaan

mitä haluat yhteiskunnassamme vallitsevia käsityksiä kirjallisuudesta. Yleisesti klassikkoina pidettyjen eurooppalaisten kirjailijoiden teosten lisäksi on syytä tutustua POC-kirjailijoiden tuotantoon. “ – huomiot kirjallisuudesta kuitenkin muistuttavat minua siitä, että tyttökirjojen ja naisten kirjoittaman ”hömppäkirjallisuuden” lukeminen on hyväksyttävää, jopa suotavaa.”

ukemisella ei aina edes tarvitse tavoitella sivistystä. Sivistyksen sijaan lukemisesta voi jäädä käteen paljon muuta hyvää. Lukiessa voi rentoutua tai voi saada samaistumispintaa asioihin ja elämäntilanteisiin, joista ei ole omaa kokemusta. Ainakin minulla on useamman kerran käynyt niin, että kiinnostava tarina on saanut minut ottamaan selvää jostakin tapahtumasta, ilmiöstä tai itse kirjailijasta. Sitä kautta olen myös saanut uutta tietoa. Esimerkiksi Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja sai minut kiinnostumaan ja ottamaan selvää Aino Sibeliuksen henkilöhistoriasta.

Kaikenlainen lukeminen on tärkeää myös lukutaidon kehittymisen kannalta. Viime aikoina nuorten heikentynyt lukutaito on herättänyt keskustelua, kun Helsingin Sanomat (14.1.2022) julkaisi aiheesta artikkelin. Syitä lukutaidon huonontumiseen on varmasti useita, kuten myös mahdollisia ratkaisuja. Muistan, että peruskoulussa luettiin usein opettajan valitsemia kirjoja. Yksi lääke lukutaidon parantamiseen voisi olla se, että oppilaat saisivat enemmän sananvaltaa sen suhteen, mitä kouluissa luetaan. Omasta puolestani voin sanoa, että jos joku päättäisi, mitä minun täytyy lukea, en ehkä lukisi ollenkaan. Lukeminen varmasti vähenisi myös, jos antautuisin täysin kokemilleni paineille ja alkaisin valita luettavakseni vain vaikeaselkoista ja keskittymistä vaativaa kirjallisuutta, jonka kuvittelisin tekevän minusta jotenkin kelvollisemman ja sivistyneemmän ihmisen.

Jotta jaksan lukea vastaisuudessakin, on minun pyrittävä irrottautumaan siitä ajatuksesta, että keveinä pidettyihin rakkausromaaneihin uppoutuminen tai lapsuuden helppolukuisten lempikirjojen lukeminen uudestaan ja uudestaan olisi noloa. Vapautuminen paineesta olla cool ja uskottava voi avata uudenlaisia maailmoja sekä rikkoa pala palalta yhteiskunnan um-

mehtuneita ja patriarkaalisia normeja. Tympeät tytöt tuo Instagramin areena.stories-tilillä esiin monien mielestä villiltä kuulostavan ajatuksen siitä, että voisimme alkaa ihannoida 2000-luvun hömppäviihdettä klassikkokirjallisuutena. Tosiaan, miksi ei?

Teksti: Lilja Lahtinen Kuvitus: Ella Saunders

Kolumni: Alkuperäisteokset kunniaan! Teksti: Henrik Peiponen ja Leo Valkama Kuvitus: Kaisa Laaksonen

lemme opintojemme aikana kohdanneet Francis Fukuyaman The End of History-artikkelin vähintäänkin kahdeksassa eri yhteydessä. Artikkeli on selvästi politiikan tutkimuksen keskeisimpiä moderneja klassikoita, joka auttaa ymmärtämään miten 80-luvun lopun tapahtumiin reagoitiin lännessä. Ongelmamme on se, miten kurssi kurssin jälkeen Fukuyaman ajatusta historian lopusta esitellään. Siitä luetaan muiden tekemiä tulkintoja, mutta itse artikkelia, joka on alle 20 sivua pitkä, ei ole ikinä ollut kursseilla luettavana. Fukuyaman artikkeli ja sitä seurannut teos ovat selvästi klassikoita, mutta opiskelijoille tarjotaan jatkuvasti vain muiden tulkintoja siitä, eikä heitä laiteta itse tulkitsemaan Fukuyaman tekstiä.

Fukuyaman artikkeli toimii vain yhtenä näyttävänä esimerkkinä siitä, kuinka polvi-ohjelmassa keskitytään usein samojen ajattelijoiden ja samojen kirjojen toisen käden tulkintoihin. Luennoilla käsittelemme usein poliittisen ajattelun kaanonin merkittävien ajattelijoiden ajatuksia niin, että luennoitsija antaa opiskelijoille toisen käden tulkinnan alkuperäisteoksista. Ongelmallista on se, että sama toistuu myös kurssikirjallisuudessa. Kirjallisuus koostuu suurimmalta osin eri tyyppisistä “readereistä”, jossa käydään läpi

toisesta kädestä tulkiten merkittäviä yhteiskunnallisia ajattelijoita. Kuulemme vaikka kuinka monta kertaa siitä, mitä Aristoteles, Machiavelli, Marx, Weber ja kasa muita eurooppalaisen poliittisen ajattelun klassikoita ajatteli, mutta omat tulkinnat näistä teoksista jää hyvin vähäisiksi.

Kun puolestaan luemme tekstejä itse voimme luoda myös omia tulkintoja. Olemme olleet luennolla, jossa keskusteltiin Aristoteleen Politiikasta noin kuukausi sen jälkeen kun olimme lukeneet teoksen. Luennon aikana jäimme miettimään, olimmeko lukeneet saman kirjan luennoitsijan kanssa, vai todennäköisemmin, oliko hän jättänyt teoksen kokonaan lukematta. Vähintäänkin olimme luennoitsijan kanssa tulkinneet teosta aivan eri tavalla.

Readerit myös usein jatkavat ja vahvistavat vallalla olevia käsityksiä teorioista, jotka eivät välttämättä täsmää täysin alkuperäisteoksissa esitettyihin argumentteihin. Esimerkiksi Kari Palonen, joka on yksi Suomen merkittävimmistä politiikan tutkijoista, on Max Weberin uudelleenluennallaan haastanut oppikirjoihin iskostunutta käsitystä Weberin byrokratiateorioista. Ilman alkuperäisteosten lukemista näiden oppikirjatulkintojen haastaminen on kuitenkin mahdotonta.

Syvällisempi ymmärrys ja oma tulkinta voi tulla vain siitä, että opiskelijat itse lukevat nämä alkuperäisteokset. Nykyisessä mallissa opiskelijoille jää omalle vapaa-ajalle luettavaksi ne asiat, joista opinnoissa puhutaan. Opiskelijoiden on itse perustettava lukupiirejä ja kirjakerhoja, ja niinpä luotava seminaarit juuri niitä asioita varten, jotka yliopiston olisi pitänyt tarjota. ***

Politiikan tutkimus ja polvi-ohjelma koostuu ensisijaisesti lukemisesta, mutta lukemistakin voidaan harjoittaa monilla eri tavoilla. Seminaarimuotoinen työskentely, joka on anglo-amerikkalaisessa yliopistokulttuurissa keskeinen opiskelun muoto, sitoisi luettavat tekstit paremmin kurssien sisältöihin ilman, että luennoilla vain toistettaisiin kirjallisuudessa esille tulleita teemoja usein pintapuolisesta näkökulmasta. Opiskelijoiden olisi mahdollisesti myös helpompi motivoitua lukemiseen, mikäli luettavilla teksteillä tehtäisiin jotain muutakin, kuin oksennettaisiin niiden sisällöt tenttiin.

Luentopäiväkirjat mahdollistavat tietyn dialogin muodon, jota seminaarimuotoinen opiskelu edustaa, mutta tästä dialogista puuttuu aina toinen sosiaalinen osapuoli. Dialogin puut-

”Syvällisempi ymmärrys ja oma tulkinta voi tulla vain siitä, että opiskelijat itse lukevat nämä alkuperäisteokset.” 24

tumattomuus korostuu vielä senkin kautta, että palautetta kirjoitettavista töistä saa todella harvoin.

Yksi keskeisimmästä readerien eduista on se, että käsiteltävät teoriat ja ajattelijat voidaan suoraan samassa tekstissä asettaa ajalliseen ja paikalliseen kontekstiinsa sekä tarjota näille teorioille osuvia sovelluksia nykymaailmasta. Seminaaritapaisessa opiskelussa tämä kontekstualisointi tapahtuu keskustelun kautta. Tämän lisäksi luennot voivat olla keskeinen väline, jossa opettaja ensin kontekstualisoi tekstin ennen kuin opiskelijat lukevat sen.

Iso osa polvin luennoitsijoista on kirjoittanut opetettaviin aiheisiin liittyen omia teoksiaan, joista jotkut ovat oppikirjamaisia ja jotkut enemmän alkuperäiskirjallisuutta. Erityisesti viestinnän opintosuunnan kursseilla alkuperäisteoksia on luettu, mikä on ollut antoisaa, sillä tällöin todella saa lukea argumentin suoraan sen esittäjältä eikä toisen käden tulkinnan kautta. Näiden teoksien kuuluminen kurssikirjallisuuteen asettaa kuitenkin hieman kyseenalaiseksi argumentin alkuperäiskirjallisuuden lukemisen epämielekkyydestä verrattuna reader-teoksiin. On myös huomattava, että kurssikirjallisuuden käytännössä valitsevat kurssin vetäjät, joilla saattaa

olla taloudellinen intressi valita tietyt kirjat – varsinkin jos he olivat itse kirjoittamassa niitä. Toisaalta jos teokset on kirjoitettu suomeksi, saattavat heidän kirjansa olla parhaita alallaan Suomessa, joten ne voivat myös olla aiheellinen valinta.

Readerien ja alkuperäiskirjallisuuden väliseen suhteeseen voidaan ottaa myös kyynisempi näkökulma. Alkuperäiskirjallisuuden lukeminen korostaa politiikan teorian luonnetta itsessään poliittisena toimintana. Vaikka yhteiskuntatieteiden positivistinen kään-

”Toki readereitä lukemalla saa yleensä nopeammin ja helpommin paremman yleiskäsityksen tietystä teoriasta ja tämän kehittäjistä, mutta tämä ei tarkoita sen olevan arvokkaampaa kuin alkuperäisteoksia lukemalla saatu ymmärrys.” 25

“On keskeistä huomioida, että iso osa politiikan tutkimuksen readereistä ja oppikirjoista tulee eurooppalaisista ja yhdysvaltalaisista akateemisista instituutioista, joiden painopisteen eurokeskeisyys on kiistaton tosiasia.” ne onkin osin hämärtänyt politiikan tutkimuksen poliittisuutta ja normatiivisuutta, tulevat nämä aspektit alkuperäiskirjallisuutta lukiessa usein selkeästi esille. Teorian poliittisuus ja sen ilmentyminen alkuperäisteoksissa on rikkaus, joka readereitä lukiessa jää kokonaan puuttumaan. Kuten totesimme aikaisemmin, voidaan readereissä huomioida kirjoittajan ajallinen ja paikallinen konteksti ehkä tarkemminkin kuin itse alkuperäisteoksessa, mutta niistä puuttuu kirjoittajan oma intohimo aihetta kohtaan. Tämä on usein kaikista ilmeisintä radikaaleissa teoriatraditioissa, kuten postkoloniaalisessa teoriassa, mutta alkuperäisteokset tuovat myös maltillisempiin näkökulmiin poliittisuuden, joka niistä toisen käden lähteiden kautta usein katoaa. Alkuperäisteoksia lukiessa voi huomata kuinka erilaisiin johtopäätöksiin kaksi ajattelijaa voi päätyä, vaikka lähtökohdat olisivat hyvin samankaltaiset. Tässä voidaan huomata, että nekin ajattelijat, joiden kanssa on eri mieltä lähtevät monesti lähtökohdista, jotka itsekin hyväksyy. Readerien kautta alkuperäisteosten kirjoittajat jäävät etäisiksi hahmoiksi, joita on helppo demonisoida. Alkuperäisteosten lukeminen tuokin ajattelijat lähemmäksi lukijaa ja inhimillistää niiden kirjoittajia. Kuten olemme varmasti kaikki huomanneet, on osa alkuperäisteoksista kirjoitettu vaikeammin ymmärrettäviksi kuin ehkä olisi ollut tarvetta. Tämän voi kuitenkin nähdä osoituksena näiden “suurien” ajattelijoiden omasta inhimillisyydestä. Monimutkaiset teoriakehitelmät ovat yleensä syystäkin vaikeaselkoisia, sillä pyrkimys käsitteellistää sosiaalisia ilmiöitä ei ole yksinkertaistuksille otollinen maaperä. Emme tässä millään tasolla väitä, että monimutkaisuus, erityisesti kirjoitustyylissä, olisi hyve. Vaikeaselkoisuus

on saavutettavuuden puolesta yksi keskeisimmistä akateemisen tekstin ongelmista. Readerien arvo erityisesti post-etuliitteen taakse luetuissa teoriatraditioissa voi olla merkittävä, mikäli alkuperäisteoksen miellyttävä lukeminen vaatisi koko länsimaisen filosofian kaanonin tuntemuksen. Mielestämme voidaan kuitenkin erottaa tekstin vaikeaselkoisuus teoreettisesta monimutkaisuudesta.

Toki readereitä lukemalla saa yleensä nopeammin ja helpommin paremman yleiskäsityksen tietystä teoriasta ja tämän kehittäjistä, mutta tämä ei tarkoita sen olevan arvokkaampaa kuin alkuperäisteoksia lukemalla saatu ymmärrys. Ehkä työelämän tarkoituksia varten readerit tarjoavat pintapuolisuudessaan laajemman tietopohjan, jolla osoittaa olevansa pätevä analysoimaan milloin mitäkin ilmiöitä. Mikäli ohjelmamme tavoite kuitenkin on kehittää kykyämme käsitteellistää ja ymmärtää monimutkaisia sosiaalisia ilmiöitä, ei pelkkä pintapuolinen poliittisen jargonin sanavarasto ilman syvällistä ymmärrystä riitä sen saavuttamiseksi. ***

On keskeistä huomioida, että iso osa politiikan tutkimuksen readereistä ja oppikirjoista tulee eurooppalaisista ja yhdysvaltalaisista akateemisista instituutioista, joiden painopisteen eurokeskeisyys on kiistaton tosiasia. Politiikan tutkimuksen eurokeskeisyys on vakava ongelma, johon tutkimusalan on vastattava, jos se haluaa pysyä relevanttina vielä tulevaisuudessakin. Universaalit ja kaikenkattavat teoriat, jotka käsittelevät yhteiskunnallisia ilmiöitä vain globaalin pohjoisen kontekstista ovat osa akateemisen maailman koloniaalista luonnetta. Tämän muuttaminen lukematta alkuperäis-

kirjallisuutta tuottaa vielä nykyistäkin hitaamman prosessin, sillä readereissä radikaalit ei-eurooppalaiset ajattelijat on suodatettu valtavirran mukaisemmiksi. Politiikan tutkimuksen koloniaalisuuden purkamista ei voida mielestämme korostaa liikaa ja alkuperäiskirjallisuuteen tutustuminen on keskeinen osa sen prosessia.

Ymmärrämme kyllä, että kaikessa on rajansa ja varsinkin opiskelijoiden jaksamisen kannalta ei ole kestävää lisätä luettavan määrää merkittävästi. Kyse on ennemmin kirjallisuuden monipuolistamisesta ja painopisteen siirtämisestä readereistä alkuperäiskirjallisuuteen. Sen sijasta, että lukisimme readeria, jossa avataan samoja marxilaisia käsitteitä, voitaisiin lukea osia Marxin teoksista, joissa hän itse avaa samaiset käsitteet.

KOHTI TYÖELÄMÄÄ YKAN KANSSA YKA on ammattiliittojen edelläkävijä ja mukana matkallasi työelämään. Autamme löytämään uravaihtoehtoja ja kehittämään ammatti-identiteettiä ► Valvomme yhteiskunta-alan opiskelijoiden etuja ► Toimintamme on yhteisöllistä: ykalaiset kohtaavat tapahtumissa, opiskelijatoiminnassa, vertaisverkostoissa, paikallisyhdistyksissä ja mentoroinnissa ►

Lue lisää: yka.fi

Yhdessä yhteiskuntaa rakentamassa