TEKSTI Mari Vehmanen KUVAT Xxxx // XXX
MIESTEN LEHTI // TUKI
YHDISTYSELÄMÄÄ, EI SEN ENEMPÄÄ Kavereita, retkiä, makkaranpaistoa, pitkiä ajomatkoja kokouksiin, iloa ja joskus suruakin. Tukiyhdistyksissä ja Me Itse -ryhmissä toimivat miehet ympäri Suomea kertovat, mitä vapaa ehtoistyö on vaatinut – ja varsinkin antanut.
”On etuoikeus olla mukana muutoksessa” PERHEESEEMME SYNTYI VUONNA 1992
Down-tyttö Elli. Tunsin entuudestaan täkäläisen tukiyhdistyksen väkeä, ja menin mukaan heti Ellin ollessa yksivuotias. Saman tien olinkin jo hallituksessa. Vuosien varrella olen sitten toiminut esimerkiksi oman yhdistyksemme ja tukipiirin puheenjohtajana, liittohallituksessa sekä tälläkin hetkellä Me Itse ry:n hallituksen puheenjohtajana. Alkuaikoina ehdottomasti suurin syy osallistua oli vertaistuki. Esimerkiksi lapsiperheiden omassa juniorikerhossa pääsi tutustumaan muihin samassa elämäntilanteessa oleviin. Myöhemmin oma tuen tarve on vähentynyt, ja vaikuttamistyöstä on tullut itselle yhä merkittävämpää.
Yhdistystoiminta on lyhyesti sanottuna rikastuttanut elämää monin tavoin. Olen saanut kokea hienoja hetkiä ja tutustua uusiin ihmisiin. Osa heistä on jo edesmenneitä. Erityisesti moni kohtaaminen kehitysvammaisten ihmisten kanssa on jäänyt lähtemättömästi mieleen. Kehitysvammaisten ihmisten asiat ja oikeudet ovat edistyneet paljon muutamassa vuosikymmenessä. Koen olevani etuoikeutettu, kun olen saanut omalta pieneltä osaltani olla mukana tässä muutoksessa. Sitoutumista tämä on tietysti vaatinut. Lasten ollessa pieniä tuntui hetkittäin vaikealta löytää aikaa vapaaehtoistyöhön. Päivääkään en silti vaihtaisi pois. Yhdistystoiminta on murroksessa. Digitalisaatio tulee, ja ihmisten valmius sitoutua vähenee. Myös yhdistysten pitää uudistua, solmia kumppanuuksia ja pohtia, mikä vanhoissa käytännöissä on tärkeää ja säilyttä misen arvoista. Sillä tavoin selviämme kyllä. OLLI-PEKKA HAVERINEN, 60 KESKI-SUOMEN KEHITYSVAMMAISTEN TUKI RY
39
