Yhdistyselämää, ei sen enempää

Kavereita, retkiä, makkaranpaistoa, pitkiä ajomatkoja kokouksiin, iloa ja joskus suruakin. Tukiyhdistyksissä ja Me Itse -ryhmissä toimivat miehet ympäri Suomea kertovat, mitä vapaaehtoistyö on vaatinut – ja varsinkin antanut.

”On etuoikeus olla mukana muutoksessa”

PERHEESEEMME

SYNTYI VUONNA 1992

Down-tyttö Elli. Tunsin entuudes taan täkäläisen tukiyhdistyksen väkeä, ja menin mukaan heti Ellin ollessa yksivuotias. Saman tien olinkin jo hallituksessa. Vuosien varrella olen sitten toiminut esimerkiksi oman yhdistyksemme ja tuki piirin puheenjohtajana, liittohallituksessa sekä tälläkin hetkellä Me Itse ry:n hallituk sen puheenjohtajana.

Alkuaikoina ehdottomasti suurin syy osallistua oli vertaistuki. Esimerkiksi lap siperheiden omassa juniorikerhossa pääsi tutustumaan muihin samassa elämäntilan teessa oleviin.

Myöhemmin oma tuen tarve on vähen tynyt, ja vaikuttamistyöstä on tullut itselle yhä merkittävämpää.

Yhdistystoiminta on lyhyesti sanottuna ri kastuttanut elämää monin tavoin. Olen saanut kokea hienoja hetkiä ja tutustua uusiin ihmisiin. Osa heistä on jo edesmenneitä.

Erityisesti moni kohtaaminen kehitys vammaisten ihmisten kanssa on jäänyt lähtemättömästi mieleen.

Kehitysvammaisten ihmisten asiat ja oi keudet ovat edistyneet paljon muutamassa vuosikymmenessä. Koen olevani etuoi keutettu, kun olen saanut omalta pieneltä osaltani olla mukana tässä muutoksessa.

Sitoutumista tämä on tietysti vaatinut. Lasten ollessa pieniä tuntui hetkittäin vaikealta löytää aikaa vapaaehtoistyöhön. Päivääkään en silti vaihtaisi pois.

Yhdistystoiminta on murroksessa. Digita lisaatio tulee, ja ihmisten valmius sitoutua vähenee. Myös yhdistysten pitää uudistua, solmia kumppanuuksia ja pohtia, mikä vanhoissa käytännöissä on tärkeää ja säilyttämisen arvoista. Sillä tavoin selviämme kyllä.

OLLI-PEKKA HAVERINEN, 60

KESKI-SUOMEN KEHITYSVAMMAISTEN TUKI RY

”Kasvoin elämäntapaan pikkupojasta asti”

KEHITYSVAMMAISTEN

IHMISTEN maailma on tullut itselleni tutuksi isosiskoni Kitin kautta. Vaikka juttelumme on ehkä erilaista kuin yleen sä tämän ikäisillä, sisaruussuhteemme on mielestäni aika samanlainen kuin kenellä hyvänsä. Perheessämme on eletty ihan tavallista arkea, eikä Kitin vammai suus ole koskaan ollut mikään erityinen juttu esimerkiksi kavereilleni.

Äiti lähti tukiyhdistyksen toimintaan jo meidän lasten ollessa pieniä. Hän on ker tonut, kuinka istuin 3-vuotiaana mukana kokouksissa ja touhuilin omiani aikuisten keskustellessa. Yhdistys oli yksinkertaisesti osa meidän perheen elämää. Mieleen ovat jääneet esimerkiksi monet kesäreissut.

Kun olin yläkouluiässä, minulta alettiin

PERHEESEEMME KUU

LUU 30-vuotias autistinen poika Jukka. Hän sai diagnoosin 1993. Pari vuotta myöhemmin astelin ensimmäisen ker ran tukiyhdistyksen kokoukseen. Sillä tiellä olen edelleen, ja vuosien varrella luottamustehtäviä on riittänyt. Olen toiminut oman yhdistyksemme puheenjohtajana, piirihallituksessa ja monessa muussa roolissa. Kaikenlaiseen pääsee ja joutuu mukaan, kun ei osaa eikä halua kieltäytyä.

Varsinkin ensimmäisinä vuosina oli tärkeää saada olla vertaisten joukossa, sillä onhan lapsen diagnoosi aina aikamoinen pommi. Terveyskeskuksen tarjoamat tiedot ja tuki jäivät varsin ohuiksi. Omassa poru kassa kaikki tietävät, mistä on kysymys. Ei tarvitse selittää asioita aina uudelleen. ensimmäisen kerran kysyä vinkkejä ja apua yhdistyksen nettisivujen tekemiseen. Ny kyinen sivusto on suunnittelemani. Vastaan myös pitkälti tapahtumien ja muiden ajan kohtaisten tietojen päivittämisestä sivuille. Olen muuttanut opiskelemaan pois lapsuus seudulta, mutta jatkan mielelläni osallistumista tällä tavoin nettivastaavana. Urakka ei ole itselleni iso, mutta se auttaa yhdistystä.

En oikeastaan ihmettele, miksi ikäisiä ni miehiä on niin vaikea saada mukaan vapaaehtoistoimintaan. Elämässä on sellainen meno päällä, ettei kokouksissa istuskelu oikein houkuttele. Mutta yhdis tysten lähipiirin nuoria miehiä kannattaisi ehkä pyytää apuun vaikkapa some-viestin tää käynnistellessä. Meidän ikäluokkamme tuntee sen ympäristön.

Itselleni tämä on ennen kaikkea elä mäntapa, johon olen jo pienestä kasvanut kiinni.

NIKO OINONEN, 21

”Tämä homma on vaan niin syvällä sydämessä”

HAMINAN SEUDUN ERKAT RY

Ennen kaikkea yhdistystoiminta on an tanut ystäviä. Tämä homma on vaan niin syvällä sydämessä, ettei sitä osaa oikein edes selittää. Siitä on tullut rakas asia.

Yhdessä touhutessa myös pysyy ajan hermolla ja saa hyödyllistä tietoa. Yhdis tyskontaktien kautta Jukalle esimerkiksi on löytynyt käytettynä kohtuuhintainen rinnakkainpoljettava sähköpyörä. Sillä on hyvä lähteä ostoksille tai jätskille.

Onhan tämä pientä järjestelyä joskus vaatinutkin. Viljelijänä työskennellessä piti hankkia lomittaja, kun oli lähtö piiri kokoukseen Kuusamoon 420 kilometrin päähän. Mutta koskaan en ole kokenut, että yhdistyksessä toimiminen haittaisi elämää.

Miesten saaminen mukaan on tietysti ikuinen pulma myös täällä Pohjois-Poh janmaalla. Kaikille miehille sanoisin, että tulkaa ulos pois poteroistanne muiden joukkoon. Saatatte yllättyä positiivisesti.

ASKO KESTILÄ, 65

REISJÄRVEN KEHITYSVAMMAISTEN TUKI RY

”Yleismiestä aina tarvitaan”

MINUN POLKUNI

mukaan näihin ympyröihin ei ole ollut ihan tyypil linen. Sisareni entisen puolison veli on vaikeasti kehitysvammainen. Hänen kanssaan aikaa viettäessä pääsin ensimmäi sen kerran kurkistamaan vammaisten ihmisten maailmaan. Oli uusi ja kiinnostava kokemus etsiä puheen sijalle muita tapoja kommunikoida hänen kanssaan.

Ensin aloin työskennellä henkilökohtai sena avustajana ja tukihenkilönä. Vähitellen innostuin myös yhdistystouhusta.

Minun juttuni on hääriä taustatukena Me Itse -toiminnassa. Näen erittäin tär keäksi, että kehitysvammaisilla ihmisillä on omat yhdistyksensä ja niissä täysi valta päättää asioista.

Apukäsiä ja tekijöitä tarvitaan aina. Minun roolini onkin olla sellainen jokapaikanhöylä:

JENNI-TYTTÖMME

syntyi 1983. Eräs kaupungin vam maispalveluissa työskennellyt tuttava suositteli meille Tukiliiton ensitietokurssia. Siellä tutustuimme muihin perheisiin ja innostuimme lähtemään myös tukiyhdistyksen vuosiko koukseen.

Tempauduin mukaan, ja sillä tiellä kuluikin monta vuosikymmentä. Oman yhdistyksen lisäksi olen toiminut monissa tehtävissä tukipiirissä ja liittohallituksessa. Nyt olen antanut luottamustehtävissä jo tilaa nuoremmille. Mukana olen kyllä edel leen makkaranpaistajana ja apumiehenä.

Vuosien varrelle mahtuu monta hienoa hetkeä. Eräs sellainen oli, kun aloimme järjestää Intti tutuksi -leirejä ensimmäisten joukossa. Se oli kiva kokemus itsellekin.

Ennen kaikkea toiminta on tarjonnut paljon tuttavia ja jopa hyviä ystäviä. Vertaistukea on saatu ja annettu. Muis tavaroitten kuskaaja, retkien makkaran paistaja ja nukkasihtivastaava. Viimeksi mainitun tittelin olen myöntänyt itse itselleni ansiokkaasta pyykkäämisestä leireillä.

Yksi hauskimmista hommista on toimia karaokediskon vetäjänä. Yleensä en ehdi edes saada autoa kunnolla parkkiin ennen kuin ensimmäiset innokkaat ovat jo vastas sa varaamassa lauluvuoroja.

Nimenomaan tämä on vapaaehtoistyössä kaikkein parasta: tavata kivoja tyyppejä ja nähdä heidän ilonsa. Ihmisillä on kova tar ve kokoontua ja tehdä asioita yhdessä. Kun voi olla mukana mahdollistamassa tätä, saa itsekin valtavasti voimaa ja hyvää mieltä.

Olen viihtynyt mukana Me Itse -meinin gissä erinomaisesti. Suosittelen kokeilemaan. Eikä tarvitse arkailla, vaikka vammaisten ihmisten kanssa toimiminen olisi itselle uutta. Heistä monen kanssa juttelemme ihan tavallisesti. Ja jos puhumi nen ei suju, tavat ymmärtää toista löytyvät

MIKA KORKEAKANGAS, 43 VANTAAN ME ITSE -RYHMÄ

”Yhdessä tekeminen opettaa elämää”

kyllä. Lämmin halaus kertoo loput. tan hyvin, miten piirin puheenjohtajien kokoontumisista lähdettiin aina intoa puh kuen omiin yhdistyksiin jatkamaan taas hommia. Sanalla sanoen yhdessä tekemi nen on opettanut elämää.

Onhan tämä jotain vaatinutkin. Tunteja on kulunut lukematon määrä. Ja toisinaan on täytynyt käydä turhauttavaa taistelua virallisia tahoja vastaa, jotka eivät aina tahdo nähdä vapaaehtoistyön arvoa.

Olen saanut seurata ensin tietokonei den, sitten internetin ja lopulta sosiaalisen median tuloa osaksi yhdistystoimintaa. Uudistuttava on. Itsekin aikoinaan ajoin liittohallituksessa kovasti läpi tietoteknii kan hyödyntämistä.

En usko, että perinteisemmän vertaistoi minnan tarve katoaa silti minnekään. Kyllä ihmiset haluavat edelleen tulla yhteen. Yhdistyksille on paikkansa myös tulevai suudessa.

Kaikenikäisille miehille sanoisin, että mukaan vaan. Tukiyhdistyksissä on mo nenlaisia, ihan tavallisia ihmisiä, jotka ovat tämän saman asian yhdistämiä.

PEKKA POKKINEN, 72

MIKKELIN SEUDUN KEHITYSVAMMAISTEN TUKI RY