ValoWilli 2/2023

Willi

WIIPURILAINEN OSAKUNTA SOMESSA

NETTISIVUT wiipurilainenosakunta.fi

FACEBOOK Wiipurilainen Osakunta

INSTAGRAM wiipurilainenosakunta

TIKTOK wiipurilainenosakunta

Etukannen kuva: Tuulia Kettunen

Takakannen kuva:WiOL

Sisäkannen kuva: Tuulia Kettunen

WILLI 2/2023 | Päätoimittajat Enni Saukkonen ja Tuulia Kettunen | Kirjoittajat

Oona Laine, Jaakko Tanhola, Ulriikka Kaskinen, Seppo Kivimäki, Vilja

Antikainen, Vertti Vanonen, Ansa Kilpeläinen, Milla Muttonen, Enni Saukkonen| Ulkoasu ja taitto Enni Saukkonen ja Tuulia Kettunen | Painos 120 kpl |

Painopaikka Picaset Oy, Helsinki

Willi on Wiipurilaisen Osakunnan täysin sitoutumaton julkaisu. Lehti ilmestyy neljä kertaa vuodessa, joiden lisäksi ilmestyy yksi erikoisnumero eli FuksiWilli.

kaikille halukkaille osakunnan jäsenille kotiin. Mikäli osoitteesi muuttuu, ota yhteyttä päätoimittajiin: willintoimitus@gmail.com. Tämä lehti on saanut HYYn järjestölehtitukea.

Päätoimittajalta

Toissa talvena kävelin hämärän aikaan Hietaniemen hautausmaalla. Kaikkialla oli pimeää ja ainoastaan kynttilät ja kaukaiset katuvalot valaisivat siellä täällä. Yksi kynttilä kiinnitti huomioni erityisesti. Erään haudan edessä ei näkynyt jälkiä, oli vain puhdas lumikinos ja valonkajo sen alla. Kynttilä oli jäänyt lumen alle ja liekin himmeä, väreilevä hohto näytti siltä kuin lumen alla hakkaisi hehkuva sydän. Samaan aikaan koskettava ja karu näky pysäytti. Valo herättää eloon kaiken, jopa keskellä pimeintä talvea ja synkintä aikaa.

Mutta synkät ajat sikseen! Kevään tuoma loiste ja wiipurilaisten valovoimaisuus ovat herättäneet ainakin allekirjoittaneen eloon pitkän talven jäljiltä. Juhlaa on riittänyt loputtomiin (mutta ei ikinä kyllästymiseen asti!) ja ystävien seurassa matka kohti kesää ja lukukauden loppua on tuntunut aivan liian lyhyeltä. Onneksi on vielä hetki aikaa nauttia humusta tänä keväänä, ja

eiköhän sitä kesälläkin jotain osakuntaliitännäistä tekemistä keksi.

Ei uskoisi, että missään Willi-lehdessä voisi olla enemmän valoa ja loistetta kuin helmikuussa ilmestyneessä 370-juhlanumerossa, mutta niin siinä vain taisi käydä. Vuoden toisen lehden teemaksi valikoitui VALO, jonka huomaa tämän lehden jokaisella sivulla. Toivon, että luet tätä lehteä jossain mahdollisimman valoisassa ja leppoisassa paikassa. Ehkä lähdit terassille Willi kainalossa ja nyt istut iltapäivän auringossa lukien tätä loistokasta julkaisua. Toisaalta jos ikkunasta näkyy vesisade, suosittelen vahvasti sisälle jäämistä. Tämä lehti tuo auringonpaisteen sisälle sateellakin.

Valo-Willi on täynnä ajatuksia valosta ja pimeydestä, valon tuomasta toivosta ja valaisemisen historiasta. Pääsemmepä ihastelemaan myös wiipurilaisten lempivalaisimia ja upeita valokuvia kuluvalta vuodelta. Valoisia lukuhetkiä kaikille!

Kuva ihanan valoisasta päivästä maaliskuulta.

Teksti: Enni Saukkonen

Kuva: Emilia Terävä

Mitä tekee kuraattori, joka on vappuhulinoiden ryydyttämä ja yrittää kirjoittaa kiireessä tervehdystä valoaiheiseen lehteen?

No, nohevana kynäniekkana hän avaa Whatsappin ja sukeltaa aikamatkalle menneeseen lukemalla viestejä, joissa mainitaan tuo kyseinen sana. Antaa entisten aikojen nerouksiensa puhua puolestaan ja luottaa niiden luonteeseen vuosisadan aforismeina, kun ne on irrotettu kontekstistaan. Joten, täältä pesee:

Näät miut ihan liian hyvässä valossa. 2015

Oot pimeimpien öiden valo ja sähköttömän talon lämpö (tequila pistää runoilemaan). 2015

Valot pois miu huoneesta. Pois ne valot nyt, ja ulos sieltä, tai muute jäätte oikeest sinne nukkuu ja mie lähen. 2016

Maailmas on vähä enemmä valoo taasen. 2016

Hesas tarpeeks valoo. 2017

Elämäs on tiiäkkö ihan pakko tarttua jokaseen valonpisaraan. 2018

Selvis tosiaan et se asuu naapurissa ja sillä on mun valokynä. 2019

Tekniikat ja valot yritän hoitaa vaa osakunnilta. 2019

Ihana valoaamu. 2020

Mut onneks mennää valoo eikä pimeytee eli ei oo joku lokakuu. 2021

En saa laitteita ladattua enkä valoja päälle. 2020

Taktisesti valitsin viimeiseksi viestiksi lauseen, jossa legendaarinen ilmaus on mainittu. Olen sitä osakuntasukupolvea, joka oli syyllinen unohtumattomaan Jodel-kohuun. Olimme jälleen töhöilleet ja aiheuttaneet pahennusta erinäisillä touhuillamme, ja joku anonyymi kiteytti hommamme ikonisella tavalla: ”Valoja päälle, WiO.”

Nyt, vuosia kohutapauksen jälkeen, minun on aika pysähtyä tuon käskyn äärelle. Panimmeko valot todella päälle? Kasvoimmeko osakuntana, nytkähdimmekö jollakin lailla eteenpäin?

Kyllä ja emme. Väitän, että samanlainen hulina ja hölmöily on dna:ssamme aina ja vaan, vaikka ja osaltaan juurikin siksi, että sukupolvet vaihtuvat uusiin. Jotakin sanomista tulee vuodesta toiseen, viimeisimpänä vappusitsien taannoinen kumivene-episodi. Julkinen tiedotus tähän väliin: uusi paatti on hommattu ja ystävyyssuhteet naapuriosakuntaan säilytetty.

Ja kuitenkin olemme tavallaan ottaneet neuvosta vaarin. Haluamme parantaa olojamme, tehdä osakunnasta entistä avoimemman ja turvallisemman paikan. Valitsimme osakunnalle kummeja, jotka ovat tulevien osakuntalaisten tukena ja turvana ensi syksynä.

Silti uskallan väittää, että osakunta on siitä erityinen paikka, että se tulvii valoa maankin alla. Betonikellarin uumenissakin se on tuonut elämääni enemmän valoa kuin melkein mikään maanpäällinen upeus valtavine erkkeri-ikkunoineen. Kiitos siis valosta, WiO!

Teksti: Oona Laine

Kautta vuosisatojen meininki on ollut varsin pimeää. Siinäpä se oikeastaan on. Suurin osa ihmiskuntaa on ollut tosi pimeässä. Valaiseminen on vaatinut aivan pimeän määrän työtä, joten valoa on ollut vain minimimäärä. Aivan aikojen alussa on tietysti menty pelkästään leiritulen loimulla. Tästä kehittyi melko pian soihtu, kun palavan kepin päähän alettiin asettaa pihkaa ja muuta palavaa. Niillä sitten luolia valaistiin ja karkotettiin petoja. Jo kivikaudella kehitettiin myös alkeellinen öljylamppu, joita on löydetty ainakin 17000 vuoden takaa.

Useat valaisemiseen liittyvät keksinnöt ovat hämmentävän uusia. Kynttilänkin kehittivät roomalaiset vasta 500-luvulla ennen ajanlaskun alkua. He tosin käyttivät mieluummin öljylamppua, jossa he polttivat oliiviöljyä. Kiinalaiset olivat sentään tässä hieman edellä. He osasivat käyttää maakaasua valaisuun jo samoihin aikoihin.

Kynttilät syrjäyttivät öljylamput joillain alueilla keskiajalle tultaessa, koska myöhäisantiikin mullistukset estivät oliiviöljyn kauppaa. Kynttilät olivat tehty eläinrasvoista, ne savuttivat, haisivat, paloivat melko nopeasti ja olivat kalliita. Toki oli vahakynttilöitä, mutta ne olivat Euroopassa käytössä lähinnä kirkoissa, koska ne olivat aivan liian hintavia kansan käyttöön. Vasta teollistumisen myötä 1700-luvun lopulla alettiin kehittää parempia ja halvempia kynttilöitä. Nykyinen valumaton steariinikynttilä kehitettiin vasta 1829, jolloin kynttilän asema parhaana valaisutekniikkana oli jo takana. Öljylamput ja kaasuvalo olivat menossa ohi. Oleellista oli jälleen työläys. Kynttilän valmistaminen oli konstikas ja pitkäkestoinen prosessi, joka sekin alkoi eläinten tappamisesta ja niiden rasvan keittämisestä.

Kansa käyttikin pitkään öljylamppuja, päreitä ja muuta sellaista, koska kynttilöihin ei ollut varaa. Suomessakin kehittyi

Teksti: Jaakko Tanhola

omalaatuinen innovaatio valaisuun, nimittäin naurislamppu. Siinä koverrettiin nauris ontoksi ja täytettiin se hamppuöljyllä ja pantiin sekaan sydän. Tämä lamppu oli käytössä ainakin 1700-luvulle asti, ja sekin oli varakkaamman kansan laite. Muuten valoa on saatu luonnollisesti avotulesta, eli erilaisista kiukaista, takoista ja liesistä. Sekä totta kai päreistä, jotka ovat se ensimmäinen sähkötön valaisumuoto, joka suomalaisille tulee mieleen. Päre oli melkoisen työläs tapa tuottaa valoa. Yksi päre palaa noin 15 minuuttia. Sitä ennen täytyy tehdä melkoinen määrä veistämistä, enne kuin omasta metsästä valikoitu sopiva mänty on puukolla ja kirveellä saatu muutaman millin paksuisiksi suikaleiksi. Lisäksi ne aiheuttivat ilmeisen palovaaran avoliekillään. Öiset kirjoitussessiot eivät siis olleet kovinkaan mahdollisia. Lisäksi asumuksissa oli yleensä varsin pimeää päivälläkin, koska ikkunoita oli todella vähän, ja niissäkään ei käytetty lasia, vaan erilaisia kalvoja.

Öljylamppu oli ennen sähkövaloa käyttökelpoisin valonlähde, jonka kehitys vei vuosisatoja, mutta kiihtyi suuresti 1600-luvulta alkaen. 1780 ranskalainen nimeltä Argand kehitti parannetun lampun, joka antoi saman verran valoa kuin kuusi tai kahdeksan kynttilää. Se on vieläkin käytössä, kun sähköä ei ole saatavilla. Ongelma oli pitkään sopiva öljy. Pitkään käytettiin valaan öljyä ja erilaisia kasviperäisiä öljyjä, kuten hamppu- ja oliiviöljyä. Niiden ongelma oli liiallinen jäykkyys. Ne eivät nousseet kovin hyvin ylös lampun lankaa, eivätkä palaneet kovin puhtaasti. Myös itse lanka oli ongelma, sillä sitä piti trimmata ja säätää usein, koska materiaalit eivät olleet optimaalisia. Kerosiini keksittiin 1800-luvun puolivälissä, ja sen keksimisen myötä lampuista tuli vasta todella tehokkaita, kun niiden tekniikkaa lisäksi

parannettiin koko vuosisadan. Nykyään tehokkaimmat, paineistetut öljyvalot valaisevat jopa 1000 lumenin voimalla. Harmillisesti sähkövalo on vielä kätevämpää.

Katuvalaistus oli myös varsinainen uuden ajan airut, valistuksen valovoimaisimpia ideoita, joskin tästä oli annettu määräyksiä jo keskiajalla. Kadut olivat pimeitä ja vaarallisia. Niinpä niillä eivät juuri rehelliset kansalaiset mielellään liikkuneet, ainakaan jalan. Lisäksi kulkijat kantoivat mukanaan lyhtyjä tai soihtuja, tai värväsivät avukseen lyhdynkantajan. Tässä suhteessa 1500-luvulla yleistynyt lasi-ikkunainen lyhty oli aikanaan edistystä. Pimeys oli uhkaava ja läpitunkematon, ei sellaista nykyajan valosaasteista hämärää. Talonomistajia velvoitettiin monissa kaupungeissa pitämään öljylyhtyjä öisin talojensa edustoilla. Tällaisen menettelyn tehottomuus oli melko selvää. Ranska oli 1600-ja 1700-luvuilla katuvalaistuksen kärkimaa, olihan Pariisissa vuoden 1700 tienoilla peräti 2700 öljykäyttöistä katuvaloa. Nykystandardeilla määrä oli mitätön ja valoteho samoin. Suomessa pimeys jatkui luonnollisesti vielä pitempään kuin muualla Euroopassa. Ensimmäinen kotimainen katuvalo leimahti Turussa vasta vuonna 1805, ja Helsingissä vasta 1818. Valaistus alkoi parantua vasta kun keksittiin kaasuvalo. Se tuotti kirkkaan valon, joka paloi pitkiä aikoja ilman hoitoa. Kaasuvalo ei tosin tuonut vielä valoa koteihin, koska niiden vaatimat putkistot olivat haastavia asentaa ja vielä kalliita. Kaasuvalot yleistyivätkin ensin erilaisissa tehtaissa ja erityisesti teattereissa. Ongelmana oli edelleen se, että valo perustui tuleen, mikä tarkoitti tulipaloja.

Paras ratkaisu tähän oli tietenkin sähkövalo. Jo 1600-luvulla luonnontieteen pioneerit huomasivat sähkön ja valon yhteyden. Saksalainen Otto von Gueric-

ke huomasi sähkön tuottavan kipinöitä. Englantilainen Francis Hauksbee (jolla on muuten hauska nimi) kehitti alkeellisen valaisimen, joka perustui hienolla tavalla tyhjiöön lasipallossa, elohopeaan ja muuhun monimutkaiseen. Paha vain, että lasia piti hangata koko ajan valon tuottamiseksi. Yllättäen tälle tuotteelle ei löytynyt käytännön sovelluksia. Seuraava suuri saavutus oli valokaari, jonka keksi englantilainen Davy. Hän onnistui vuonna 1809 luomaan valokaaren kahden hiilisauvan väliin. Tätäkään ei voinut soveltaa käytännössä, koska kaarilamppu vaati jatkuvan hoitajan. Lisäksi sähkölaitoksia ei vielä ollut, joten ei toimivalle sähkövalolle ollut tarvettakaan. Kaarilamppu tuotti myös niin kirkkaan valon, että sillä ei voinut valaista ahtaita tiloja. Tämä johti 1800-luvun lopulla vuosisadan villeimpään valaistusideaan. Josko kokonaisen kaupungin voisi valaista yhdellä valtavalla, torniin asetetulla valokaarella? Tällä tavalla

insinööri Sébillot ja arkkitehti

Bourdais aikoivat hoitaa Pariisin valaistuksen ehdotuksessaan uudeksi maamerkiksi vuonna

1889. Tavoitteena oli tuottaa

niin paljon valoa, että Pariisissa ei olisi yötä lainkaan. Valo oli

tarkoitus heijastaa peilein joka

puolelle kaupunkia. Epäilijät

olivat sitä mieltä, että yksi torni ei riittäisi kaupungin laajetessa.

Nykyajan onneksi tornin kustannuslaskelmat olivat (kaiken muun ohella) pielessä, ja sen sijaan päätettiin rakentaa Eiffelin torni.

Samaan aikaan toisaalla kehitettiin jo käytännöllinen hehkulamppu. Ensi kertaa oli harvojen ja valittujen saatavilla

käytännöllinen, tuleton valonlähde. 1879 Thomas Edison kehitti ensimmäisen kaupallisen hehkulampun. Muut olivat päässeet samaan saavutukseen, mutta kauppamiehenä Edison onnistui levittämään lamppunsa kaikkialle. Nyt kehityksen tahti oli toinen kuin vielä öljylamppujen ja kaasuvalojen suhteen. Suomen ensimmäinen hehkulamppu syttyi Tampereen Finlaysonin tehtaalla jo 1882, vain viidentenä Euroopassa. Tästä ei olekaan enää pitkä askel moderniin sähkövaloon, joka vaivatta valaisee pimeät illat.

WiOlaisilla on ollut jo pitemmän aikaa laittaa valot päälle. Tässä yhteydessä voidaan korostaa sitä, että nykyään valot voi sentään vain laittaa päälle. Nopeasti, sivuseikkamaisesti, ikään kuin ohimennen. Aiemmin liekkiin perustuvat valaisimet vaativat jatkuvaa valvontaa, ja silti aina välillä paloi koko kaupunki. Työmäärät ovat monelle nykyihmiselle lähes käsittämättömiä. Sytytä aina tulesta tai tuluksilla kynttilä tai päre ja muista sammuttaa se. Valaiseminen oli sen verran vaikeaa ja vaarallista, että yliopiston kirjastoa ei Helsingissä valaistu mitenkään. Kirjaston lukusali oli avoinna talvisin vain muutaman tunnin, kun päivänvaloa riitti. Puhumattakaan siitä, mikä vaiva päreiden, kynttilöiden tai öljylamppujen valmistamisessa oli. Ei ihme, että suurin osa ihmisistä piti siis valaistuksen määrän minimissä ja asui siis pimeässä ja toimitti kaikki tehtävänsä päivänvalolla. Miettikää valaisemisen pimeää historiaa, kun seuraavan kerran räppäätte valot päälle.

Valon ja pimeän välissä

Teksti: Ulriikka Kaskinen

Kuva: Tuulia Kettunen

Istuin muutama päivä sitten asuntoni avoimen ikkunan äärellä ihastelemassa heleänä rusottavaa auringonlaskua. Oli samaan aikaan päivä ja yö, valo ja pimeä – ja minä siinä välissä. Jäin miettimään miten häilyviä käsitteitä valo ja pimeys ovat: sokaisevan kirkkauden ja sankan pimeyden väliselle asteikolle mahtuu loputon määrä valon välimuotoja. On iltarusko, kynttilän leikkivä liekki ja kevätaamun matala aurinko, joka paljastaa ilmassa leijuvat höytyvät ja näkymättömät hyönteiset seitteineen. Kuinka tylsä maailma olisikaan pelkän vahvan valon ja syvän pimeän äärellä. Vahvat tunnelmat piilevät valon ja pimeän välissä.

Sekä äärimmäinen valoisuus että pimeys voivat saavuttaa vahingollisia muotoja. On selvää, ettei tuntemaamme maailmaa olisi, jos vaeltaisimme auringottomassa pimeydessä sokeana siitä, mitä ympärillämme on ja ei ole. Maailma olisi kylmä ja eloton. Myös luonto tarvitsee valoa kukkiakseen. Toisaalta liiallinen valo ja kuumuus voivat tappaa, ja kirkkaita valoja voidaan käyttää jopa kidutusvälineenä.

Kävin äskettäin Ritarihuoneella järjeste-

tyssä puutarhanäyttelyssä, jossa esiteltiin suomalaisten orangerioiden ja puutarhojen tyylejä 1700-luvulta 1900-luvun alkuun. Sitruunapuut ja ruusupensaat hehkuivat elämää hämärässä ja hiljaisessa salissa, jossa vain kattokruunut ja lasimaalatut ikkunat vetivät ohuita valojuovia ympärilleen. Valo ja pimeys vuorottelivat huoneen eri kohdissa. Kasvien hehku suljetussa pimeydessä oli kuin vääristynyt, mutta kaunis illuusio maailmasta, jossa elämme. Tuo huone sai minut myös pohtimaan ajatusta, kuinka voin helposti vangita laatikon sisään pimeyden, mutta en valoa – valo pakenee. Valon ja pimeyden suhde on kuin jatkuva hippaleikki, jossa toista jahdataan, muttei koskaan täysin saavuteta. Valonsäteet kurottavat kohti pimeyttä, pimeys väistää, yhä uudelleen. Sama jatkuu näin tai toisinpäin.

Valo ja pimeys elävät siis vuorottelevassa symbioosissa antaen paitsi tilaa toisilleen, myös täydentäen toistensa olemuksia. Me sen sijaan koetamme tasapainotella niiden välillä – kaivaten molempia ja ennen kaikkea sitä, mikä on niiden välissä.

Valokarnevaali, Linnanmäki, syksy

Kuvia vuodesta: Seppo Kivimäki

Metsä, Uus-Lavola, kevät

Aleksanterinkatu, Helsinki, talvi

Kotisauna, Helsinki, kesä

Eira, Helsinki, kesä

Vallisaari, Helsinki, kesä

Parikkalan valo

Todettakoon ensin rehellisyyden nimissä, että alun perin tämän jutun piti olla reportaasi Parikkalan Valosta eli paikallisesta sähköyhtiöstä. Toimittaja oli kuitenkin sen verran nössö ja laiska, ettei suurista suunnitelmistaan huolimatta viitsinyt olla yhteydessä kyseiseen tahoon. Siispä jutun aihe muuttui, mutta ei onneksi radikaalisti. Tässä lehdessä valoa käsitellään moninaisten merkitysten kautta. Samaan tapaan myös Parikkalassa valoa voi löytää sen sähköisen olomuodon lisäksi muualtakin –kuten esimerkiksi tunnelin päästä.

Pikkupaikkakunnalta ”suurkaupunkiin” muuttaneena henkilönä minulla on kimurantti suhde omaan kotiseutuuni. Reilun neljäntuhannen asukkaan Parikkala on tarjonnut minulle unohtumattoman nuoruuden ja pään täydeltä hyviä muistoja, joita ei mistään muualta olisi voinut saada.

Tavallaan olen myös ylpeä siitä, että vartuin ihan rehellisesti maalla, jossa suurin menomesta oli paikallinen ABC. Toisaalta,

vaikka omia nuoruusmuistoja voi nykyään katsella nostalgianhuuruisten lasien läpi, ei niiden eläminen aina tuntunut yhtä hohdokkaalta. Kaipuu ison maailman meiningin pariin oli vielä Parikkalassa asuessa kova. Maltoin tuskin odottaa hetkeä, jolloin pääsen karistamaan peltojen keskellä kiemurtelevien hiekkateiden tomut jaloistani ja suuntamaan kohti Helsinkiä.

Nyt kun nuoruuden haaveet on osittain toteutettu ja kaupunkielämästä tullut arkipäivää, maaseudun rauhaa on alkanut arvostaa uudella tavalla. Painotellessa osakuntatoiminnan, opintojen ja töiden välillä huomaa kaipaavansa yhä useammin kauas kaikesta hektisyydestä. Maakuntaan pakeneminen tarjoaa tilaisuuden hengähtää. Fyysinen etäisyys auttaa unohtamaan Helsingissä odottavat kiireet, ja omassa vanhassa kotitalossa voi hetkeksi heittäytyä takaisin lapsuuden huolettomuuteen. Vaikka elämä on ehtinyt viimeisen puolivuosikymmenen aikana muuttua merkittävällä tavalla, pystyy tuttujen maisemien

Teksti ja kuva: Vilja Antikainen

keskellä melkein tuntemaan kuin aikaa ei olisi kulunut ollenkaan.

Harmillisesti aika ei kuitenkaan ole pysähtynyt edes Parikkalassa. Monen muun pikkupaikkakunnan tavoin sen kylänraiteilta on vuosien saatossa kadonnut palvelu toisensa jälkeen. Oman kotikyläni Särkisalmen keskusta on enää kuin häivähdys entisestä, ja suoraan sanottuna harmittaahan se. Kulkiessa tyhjien liiketilojen ja autioituneiden rakennusten ohi tulee väkisinkin mieleen, kuinka eläväisiä ne omissa muistikuvissa ovat. Tästä henkilökohtaisesta tragediasta huolimatta maaseudun näivettyminen ei ole ongelma, jota haluaisin ainakaan tässä vaiheessa lähteä itse korjaamaan. Suunnitelmissani kun ei ole toteuttaa Keskustan märkää päiväunta eli paluumuuttaa ja pyöräyttää viittä lasta turvaamaan kunnan elinvoimaa.

Onneksi valonpilkahduksia on nähtävissä ilman omaa kontribuutiotanikin. Yksi erityisen tärkeä niistä on Parikkalan lukio, joka ainakin itselleni on tarjonnut parhaat mahdolliset eväät elämää varten. Pikkupaikkakunnat joutuvat jatkuvasti kamppailemaan paikallisten koulujen lakkauttamista vastaan eikä Parikkala ole mikään poikkeus. Luokkakoot ovat pienentyneet vuosi vuodelta, ja viime vuonna ensisijaiseksi hakutoiveekseen oman lukioni oli valinnut vain kuusi ihmistä. Asiaa ei ole helpottanut koulun pitkittynyt remontti eivätkä naapurikunnan lukiolaisille tarjoamat ilmaiset asunnot.

Huolestuttava tilanne on kuitenkin hyvää vauhtia korjaantumassa, sillä tänä vuonna lukiossa alkaa eläinlääketieteelliseen valmentava erikoislinja. Samanaikaisesti päästään myös vihdoin ottamaan käyttöön sekä upouudet tilat että hyödylliseksi todettu ilmaisten asuntojen politiikka. Kevään iloisin uutinen onkin ollut, että lukio oli yhteishaussa ykköstoiveenaan

28 henkilöllä. Kaiken kaikkiaan hakijoita oli 64. Määrä kuulostaa uskomattomalta, ja toivon mukaan sitä saa hämmästellä jatkossakin. Uutinen on positiivinen myös osakunnan kannalta, koska eläinlääketieteen opetusta tarjoaa Suomessa ainoastaan Helsingin yliopisto. Kuka tietää, ehkä ensi syksynä lukiossa opintonsa aloittaakin liuta tulevia wiipurilaisfukseja.

Valoa tulevaisuuteen luo koulutuksen lisäksi paikallisen kulttuurielämän ja vaikuttajien aktiivisuus. Pienestä koostaan huolimatta Parikkala ei missään nimessä ole mikään ”nevahööd”-paikka. Monelle wiipurilaisellekin tutuksi tullut Patsaspuisto on useaan otteeseen saanut huomiota maailmalla asti. Suomen kartalle Parikkalaa puolestaan vie muun muassa vuosijuhlapuhujamme Jani Halme, ja löytyypä tuoreelta kunnanjohtajaltakin hyvin parikkalalaismielinen TikTok-tili. Viime aikoina tunnettavuutta on lisännyt myös Parikkalaan osittain muuttanut Mariska, jonka uusimmalta levyltä itse asiassa löytyy jopa paikkakuntaan liittyvä kappale Pahuus on hiipinyt Parikkalaan.

Valo tunnelin päässä on myös sattumoisin yksi ensimmäisistä asioista, jonka näkee, kun saapuu junalla Parikkalan asemalle. Joensuuhun matkaava juna pysähtyy lähes poikkeuksetta raiteelle 1, joka on hyvin loogisesti raiteiden 2 ja 3 välissä. Parkkipaikalle päästäkseen on laskeuduttava hämärään asematunneliin, jonka päässä häämöttää ainakin päiväsaikaan valoisa kylämaisema. Joku symboliikkaa etsivä voisi nähdä tässä jopa portaikon (tai ehkä enemmänkin rampin) taivaaseen, odottaahan heti ylhäällä kuitenkin legendaarinen Assan baari. Toisin kuin Maakuntarallissa väitetään, se tai mikään mukaan paikkakunnan kapakoista ei ole tällä hetkellä konkassa – niitähän löytyy peräti kolme. Parikkala-approja odotellessa!

Valoja päälle, WiO!

Tätä varsin meemikästä huudahdusta on viljelty osakunnalla viime vuosina melko runsaasti. Olenkin alkanut tässä pohtia, että miksi meitä edelleen tähän toimenpiteeseen kehotellaan? Onhan tässä valoja sytytelty. Olemmehan kuitenkin varsin valveutunut ja vapaamielinen joukko, joka vielä aktiivisesti edistelee yhdenvertaisuutta piirissään. Koko jutunhan on käsitetty tarkoittavan sitä, että me wiipurilaiset olisimme jotenkin vanhoillista, typerää ja hidasjärkistä joukkoa. Koska monet saavutuksemme ja tekomme muuta todistavat, päättelen että olemme olleet väärässä tämän tulkinnan kanssa. Jospa kysymys on jostain muusta, jostain paljon yksinkertaisemmasta?

Pitkien pohdintojen jälkeen ja konsultoituani joitain ulkowiipurilaisia, olen tullut siihen tulokseen, että tämä ei ole lainkaan meemin tarkoitus ja alkuperä. Me wiipurilaiset olemme vain surkeita laittamaan valoja päälle, ja kuljemme jatkuvasti pimeydessä. Sähkökatkaisijat ovat selvästi meille mysteerio. Tämän ongelman ratkaisemiseksi ajattelinkin siis laatia osakunnalle käytännönläheisen oppaan valokatkaisijoiden käyttämisestä. Vaikka ymmärrän, että valojen päälle laittaminen on monimutkainen, vaihteleva ja monelle wiolaiselle vieras ja vaativa toimenpide, keskityn tässä oppaassa Domus Gaudiumin osakuntatiloihin, koska täällä tuon huudahduksen useimmin kuulee. Täällä on vaikeus suurin ja pimeys synkin. Aut-

takoon tämä artikkeli kaikkia WiOlaisia sytyttämään valot niin Domus Gaudiumilla kuin muuallakin. Valokatkaisijoita on osakunnalla useita ja mitä erikoisimmissa paikoissa, mutta tämän oppaan avulla varmasti seniorit ja pukkiritaritkin saavat valot päälle jonain päivänä.

Tästä se siis lähtee! Kuvittele astuvasi sisään kellarin inisevästä pääovesta, näet välittömästi oikealla oven vieressä valokatkaisijan eli sähkönappulan. Tai näkisit, jos kellarissa ei vallitsisi todellinen wiipurilainen pimeys. Mutta oletetaan, että käytävästä suodattuu hiukan valoa pimeyteen.

Tässä kohtaa varmasti jokainen wiipurilainen huudahtaa mielessään, että valoja päälle. Tässä kohtaa toimenpide on vielä helppo. Paina sitä nappia rohkeasti. Nappeja on vain yksi, et voi erehtyä!

Mainiota, hyvin suoriuduttu! Pahin kellarin pimeys on jo hellittänyt ja samalla on opittu valokatkaisijoiden peruslogiikka.

Teksti ja kuvat: Jaakko Tanhola

Paina kerran sytyttääksesi valot. Älä toista liikettä; valoja ei kannata sammuttaa, tai voit vahingossa luoda uuden meemin.

Edetään seuraavaksi vaikkapa vessoihin. Täällä pätee sama kaava, niin ovella kuin kopissakin. Kerran painaen valot menevät päälle ja jos toistat liikkeen, niin päällesi lankeaa pimeys, tai ainakin hämärä. Tässä kohtaa voimme todeta yleismaailmallisen totuuden valonappuloista. Ne sijaitsevat lähes aina ja kaikkialla ovien vieressä. Tätä elämän tosiseikkaa eivät ainakaan humanistit osaa selittää. Ehkä valokatkaisimet ja ovet elävät jonkinlaisessa symbioosissa?

jatkossakin toistamaan tätä virhettä, mutta ei paineita, yrittää voi aina uudestaan. Nyrkkisääntönä on, että jos kytkimiä on useampi, niin kannattaa edetä alhaalta ylöspäin. Ylimmäinen kytkin sytyttää vain ”varattu”-lampun.

Vessan valokatkaisin. Huomaa klassinen sijainti oven vieressä. Siitä etsimällä ei usein mene harhaan!

Nyt kun olemme selvillä perusteista, niin edetään astetta vaativimpiin valoihin! Siirrytään siis lehtihuoneeseen. Ensimmäinen reaktio on jo tässä kohtaa tottuneen varmasti painaa katkaisijaa, mutta kuinka käykään? Valot eivät räpsähdäkään päälle. Mutta ei hätää, laske kättäsi parikymmentä senttiä, niin löydät lisää kytkimiä ja jo syttyy lamppu. Tämä on osakunnalla hyvin yleinen virhe, sillä kaikki mikä näyttää valokatkaisimelta, ei suinkaan sitä ole. Ulkonäkö pettää tässäkin. Tulet varmaan

HUOMAA! YMPYRÖIDYSTÄ

NAPPULASTA EI SYTY VALOJA WIOLLE!

Seuraavaksi voidaankin luoda vilkaisu osakunnan salattuihin valokatkaisijoihin. Nimittäin toimistoon, koppiin ja varastonurkkaan. Näissä paikoissa toki osakunnan terävin kärki, eli isännät ja muut virkailijat saavat valot päälle vaivatta, mutta muilla saattaa jo mennä sormi suuhun. Erityisesti toimiston valot aiheuttavat hämmennystä lukuisissa neuvottomissa civiksissä.

Niinpä tässä teille paljastan, että toimiston valot ovat salakavalasti piilotettu marttojen kaapin taakse. Ylioppilaskunta on edistyksellisesti ja loogisesti asentanut valot myös varastonurkkaan.

Koko Domus Gaudiumin parhaiten piiloutunut valokatkaisin. Monet ovat etsineet tätä veikeän viekasta nappulaa tunteja, kuitenkaan löytämättä.

Vielä viimeiset valot päälle ja sitten on valmista! Salin valot ovat koko Domus Gaudiumin vaativimmat, niiden edessä on nähty jopa joidenkin teekkarien nöyrtyvän. Näiden kanssa en osaa minäkään auttaa. Painele kytkimiä ja toivo parasta. Näitä valoja voi hämmentävästi himmentää, joten vanhasta kunnon paina kerran nappia- ohjeestakaan ei ole hyötyä. Onnea matkaan ja valoja päälle, kyllä te osaatte.

Vielä on jäljellä keittiö ja sali. Aloitetaanpa keittiöstä. Tässä on tärkeää muistaa, että jos kytkimessä lukee jotain, se on syytä lukea. Ihan niin kuin turvallisen tilan periaatteissakin sanotaan, älä oleta. Keittiön valokatkaisin on tullessa vasemmalla, oikealla on lämpölaitteiden kytkin. Sitä räpsimällä et saa aikaan muuta kuin emännistön kasvavaa ärtymystä. Jos olet välkky valojen sytyttäjä, luet lapun ja painat oikeaa (eli vasenta) katkaisinta.

Siinä ne nyt ovat. Salin valot, uhkaavan monimutkaisina. Nämä saavat todelliset asiantuntijatkin hämmennyksiin. Siitä vaan painelemaan, jos rohkeus riittää.

Vielä jää jäljelle joitain erikoisia ja eksoottisia valoja, joita voi myös laittaa päälle, kuten tohtori, siivouskomero ja diskovalot. Näihin en tässä tekstissä opasta, että teillekin jää jotain opittavaa ja oivallettavaa. Lisäksi näitä tarvitsevat vain kaikenlaiset erikoisasiantuntijat, kuten isännät ja HTK:n jäsenet, joiden kykyihin luotan täysin. Ei muuta kuin rohkeasti valoja päälle, wiipurilaiset!

Tämä ei ole valonappula. Älä koske.

Iloa, valoa ja olavia!

Kevät, tuo valon, kasvun ja toiveiden vuodenaika. On helppo ymmärtää, miksi valoa pidetään luonteenomaisesti iloisena, lähes myyttisen positiivisena ja pyhänä asiana. Vanhoissa kertomuksissa todetaan, kuinka pimeyden syrjäyttänyt valo on saatu jumalalta lahjana. On se toden totta välttämättömyys niin viherkasvien yhteyttämiselle kuin ihmisnäöllekin. Valo on jotain mikä saa meidät heräämään aamulla, se on jotain mikä mahdollistaa työskentelyn kirjastossa yömyöhään. Sitä voi jopa löytää tunnelin päästä.

Valon vastakohdaksi ymmärrettyä pimeyttä on historian saatossa käsitelty ikävänä ja epätoivottuna asiantilana, sitä on pidetty lähes suoraan synonyyminä pahuudelle. Pimeys on paitsi ikävää niin myös vaarallista. Se altistaa ihmisen pelolle ja epävarmuudelle. Valon ja pimeyden rajamailla kadunkulmilla käydään hämärää kauppaa. Pimeyden edessä olemme yksin, emmekä välttämättä näe eteemme. Pimeyden vaarallisuus konkretisoitui surullisella tavalla myös Ukrainassa, kun kuolemaan johtaneet liikenneonnettomuudet lisääntyivät Kiovassa 55 % sähkökatkosten aiheuttaman puutteellisen katuvalaistuksen takia. Pimeys on uhka turvallisuudelle.

Rohkenen kuitenkin väittää, että edellä esitetty kuvaus pimeydestä on turhan yksipuolinen ja negatiivinen. Pimeys ansaitsee hieman huolellisemman tarkastelun.

Ihmiselle ja monille muillekin eliöille on tyypillistä rytmittää elämä valon ja

pimeyden

vaihtelulle. Päiväsaikaan on hyödyllistä tehdä ruumiillinen työ ja saalistaa ravinto, kun taas pimeys mahdollistaa ihmiselle hetken hengähtää. Pimeyden puute voi olla haitaksi yöttömänä kesäyönä.

Pimeys mahdollistaa paitsi levon niin myös joidenkin yksilöiden tai eliöiden kukoistuksen. Pimeys ei paljasta puutteita tai virheitämme, ja monelle voikin olla mieluisampaa esimerkiksi ulkoilla tai tanssia pimeässä. On myös olemassa ainakin 15 erilaista kukan lajiketta, jotka kukkivat ainoastaan yöllä. Pimeyden edessä olemme samaa massaa, eikä kasvojenmuotomme tai ihonvärimme eroa muista. Valo sen sijaan paljastaa, sen edessä olemme alasti. Kuin näyttämöllä parrasvalossa, katsojien tuomittavana.

Pimeys ja erityisesti sopivan hämärä olosuhde voi olla vapauttavaa. Pimeässä ihmisen muut aistit terävöityvät. Pimeä pakottaa keskittymään kosketukseen, vailla arvioivaa katsetta. Nauttikaamme siis valosta ja pimeydestä yhtä lailla.

Teksti: Vertti Vanonen Kuva: Tuulia Kettunen

Valomiekka kenkälaatikossa

Teksti ja kuvat: Ansa Kilpeläinen

Sinistä lahjapaperia, rosoinen pahviputki, rutkasti teippiä ja keskinkertainen visio. Muistan ajatelleeni, että kovin hienoa siitä ei tule, mutta ajaa asiansa.

Syksyllä 2020 fuksiseikkailun teemaksi valikoitui Hollywood. Mahdollisuuksien rajattomuus ahdisti, oli lähdettävä päämäärättömästi kirpputoreille toivomaan, että jostain pilkahtaisi pienikin idea mahdolliselle seikkailuasulle. Sen piti olla jotain erilaista ja säväyttävää, samalla kuitenkin sopivan hajuton ja mauton. Myöhemmin olen miettinyt, että miksi ihmeessä.

Asun keksiminen tuntui liian vaikealta. En uskalla, ajattelin. Mitä jos olen ulkopuolinen ja ymmärtänyt koko pukukoodin väärin? Entä jos muut ovat pukeutuneet suoraan kuin punaiselle matolle samalla kun itse heilun valomiekkani kanssa pitkin Helsinkiä?

Vedin UFF:lta löytämäni housut ja paidan jalkaan. Olin suhteellisen tyytyväinen, mutta pohdin edelleen sitä, mitä muut minusta ajattelevat. Fuksipoloinen, yksin uudessa kaupungissa. Edessä olisi pitkä ilta sosiaalisten akkujen kuluttamista, keskusteluaiheiden keksimistä ja kiusallisen hiljaisuuden hetkiä piirissä. Vaikka olinkin innoissani, mietin samalla illan päättymistä ja omalle sohvalle käpertymistä. Katsoin valomiekkaa ja pohdin, että nyt on ainakin tehty olosuhteisiin nähden paras mahdollinen.

Ilta oli yllätyksellinen, nauruntäyteinen ja kupliva. Jokainen huoli osoittautui ainakin osittain turhaksi. Tuntemattomista opiskelutovereista tuli asteen tutumpia. Mietin illan aikana useaan otteeseen, että tämäkö on nyt sitä elämän parasta aikaa; miten siitä nautitaan, kun samalla pelottaa niin, että mahaa korventaa? Illalla kävelin kotiin Tervasaaresta, katselin Merihaan kerrostalojen valoja ja pohdin, että ylitinpä itseni taas tänään.

Valomiekka on tällä hetkellä kahtena kappaleena kenkälaatikossa, joka lepää häkkivarastoni pölyisellä hyllyllä. Samassa laatikossa ovat rooliasuni loputkin jäänteet. Avasin laatikon viimeksi vuosi sitten muuton yhteydessä, kun kävin läpi tavaroita ja vein turhia kierrätykseen. Katsoin valomiekkaa laatikossa ja totesin, ettei vielä ole aika luopua siitä. Laatikon avatessa sen sisältä putkahti sellainen määrä muistoja ja tunteenpurkauksia, jotka tuntuivat suorastaan yhtä hämmentäviltä kuin yläasteen päiväkirjamerkinnät. Tuntui kuin valomiekka olisi säilönyt fuksivuoden ilot ja surut sisäänsä, ikuistanut koronan aikana koetut myllerykset ja kiteyttänyt ne pahvirullasta askarreltuun taideteokseen.

En ole valmis luopumaan valomiekastani vielä pitkään aikaan. Se muistuttaa minua keskeneräisyydestä, epävarmuudesta, ilon hetkistä sekä yhteenkuuluvuudesta. Fuksivuoteni on kenkälaatikossa, jonka saan avata aina kun haluan.

´´ Illalla kävelin kotiin Tervasaaresta, katselin Merihaan kerrostalojen valoja ja pohdin, että ylitinpä itseni taas tänään.´´

Wiipurilaisten lempivalaisimia

Koonnut: Ulriikka Kaskinen

Tää tähtilamppu on aina ollut miun huoneessa lapsuudenkodissani Imatralla.

Lamppu tuo mieleen moniakin muistoja elämän varrelta, mutta etenkin miun yläasteaikaisen ensirakkauden silloin kauan sitten. J. Karjalaisen sanoin:

Tähtilampun alla

Siinä sängyn laidalla

Kun me kerran suudeltiin

Oi mä uskoin ihmeisiin

- Milla Muttonen

Tää valaisin oli mun lapsuudessani meidän mummolassa. Muistan aina pienenä ajatelleeni, että se on maailman kaunein esine ja kaikin tavoin täydellinen. Rakastin sitä niin paljon, että lopulta mummi antoi sen mulle lahjaksi. Yhä edelleen pidän

tätä maailman hienoimpana valaisimena, ja nyt se on löytänyt paikkansa mun

makuuhuoneen kampauspöydältä. <3

- Ulriikka Kaskinen

Miun kattolamppu on sika magee illuusio, siihen ei syty edes valot. Siks oonki niin pimee tyyppi. Tossa on siis pallo ja sit ku toi rautavekotin pyörii, ni suunnasta riippuen näyttää siltä, et se pallo joko nousee ylöspäin tai laskee alaspäin

- Niina Koistinen

Miun ensimmäinen joulukoriste omaan kämppään. Sain sen fuksivuonna DGO:n pikkujoulujen secret santa -lahjana ja joka vuosi kaivan sen esiin viimeistään pamauksen jälkeen.

- Vilma Väliketo

Kun muutin miun nykyiseen osakuntakämppään, olin varmaan eniten innoissani tästä aukosta, joka jakaa yksiön kahteen tilaan. Tiesin heti mitä haluan sille tehdä, ja heti muuttopäivänä ennen kuin laitoin mitään muita tavaroita paikoilleen ripustin siihen nää koristevalot.

- Tuulia Kettunen

“Diskopallo” on aina kiinni haalareissa. Miut kuulemma löytää helposti pimeässä, kun laitan sen välkkymään. Sain sen osana vuoden fuksi -palkintoa osakunnalta.

- Vilma Väliketo

Vaihtarikolumni - Anni Huomolin

Edellisessä kolumnissani, numerossa 5/2022, oli vaihtojaksoni vielä edessä ja käytännön järjestelyt kovassa käynnissä. Nyt tätä kirjoittaessa olen viettänyt Saksan maalla yli 6 viikkoa. Syksyllä tuskailin muun muassa Berliinin pääkaupunkialueen asuntotilannetta ja pohdin, opinko juomaan olutta kuten aito saksalainen. Voin todeta heti alkuun, ettei olut edelleenkään maistu. Tosin ihan iloinen yllätys oli kuitenkin vadelmaolut, joten ehkä tämä on alku.

Asuntokin löytyi pienen tuskailun jälkeen ja asettauduin kodiksi Charlottenburgin kaupunginosaan Länsi-Berliiniin, josta on nopeat junayhteydet vieruskaupunkiin Potsdamiin, jossa opinahjoni sijaitsee.

Sanotaan, että Saksa on luvattu byrokratian maa, ja sitä se tarjosi heti asuntoetsinnän kanssa. Jotta pääsee kunnolla käsiksi yksityisiin asuntomarkkinoihin, täytyy

takataskusta löytyä Schufa eli saksalainen luottotietorekisteriote. Opiskelija-asuntojakin on vain ripaus tarjolla, joten vaihtarina vaihtoehdot olivat rajatut, mutta löysin lopulta toimivan soluasunnon. Vuokrahinnasta voisin todeta, ettei vedä vertoja Mäkelänrinteen yksiölleni ja sen huokoi-

selle vuokralle.

Siinä missä Metropoliassa on yli 16 000 opiskelijaa, on Fachhochschule Potsdamissa vain viidesosa tästä, keskimäärin 3 600 opiskelijaa. Kurssivalikoima laajuus vastaa koulun kokoa, mutta onneksi mukaan mahtui saksan kielen kursseja ja pieni epäröivä saksa sujuu jo. Päivittäisessä elämäs-

Kohteeseen saavuttu!

sä soljuu kuitenkin pääosin englanti – sekä suomi, sillä kulttuurituotannon vaihtareista kolme neljästä tulikin Suomesta.

Suomikuplan kanssa voi ainakin päivitellä käytännön eroja Suomen ja Saksan välillä. Hämmennystä on aiheuttanut ainakin byrokratian, papereiden ja toimistotapaamisten määrä – Suomessa kaikki nämä hoituisivat netissä. Jouduin myös ensimmäisenä päivänä pyytämään naapurilta apua, kun en saanut puolen tunnin ähellyksen jälkeenkään kotioveni lukkoa auki. Ihmetystä on aiheuttanut myös sunnuntain kauppojen aukioloajat, tai oikeastaan se, ettei niitä ole, sillä kaikki ovat kiinni. Spätit ovat onneksi auki, kunhan muistat ottaa käteistä mukaan. ”Cash only” on tuttu näky monessa eri ovessa.

Vielä tuntuu olevan turistivaihe päällä, vaikka normaalia arkea uudessa ympäristössä alkaakin muodostumaan. Pakolliset Berliinin muurit, Brandeburgin Torit ja eläintarhat on nähty. Tutustuminen paikalliseen kulttuuriin ja vaihtoehtokulttuuriin on vasta alussa. Hyvää esimakua antoi vapun juhlinta. Kävin ihmettelemässä menoa Kreuzbergissä ja tuntui kuin olisin ollut Kallio Block Partyilla. Lähipuistossa taas bailattiin open air reivien tahtiin. Mielenkiintoinen paikka oli myös vanha vakoilutorni Teufeulsberg, joka on nykyään täynnä graffitteja ja tarjoaa paljon ihmeteltävää

– jos täällä ei tarpeeksi ihmeteltävää valmiiksi olisi.

Vaihtojakso Saksassa

Vaihtojaksoni kestää maaliskuun lopusta heinäkuun loppuun.

Opiskelen Fachhochschule Potsdamissa, mutta asun naapurikunnassa Berliinissä.

Kolumnissani kerron käytännön kokemuksista, kommelluksista ja vaihtarielämästä.

Hieman rosoinen meno sekä historian läsnäolo tuntuu olevan Berliinin tunnusmerkki. Graffiteilla höystettynä totta kai.

Valo osakunnalle ominaisena ilmiönä

Teksti: Milla Muttonen

En ole fyysikko, joten en osaa kirjoittaa valon ominaisuuksista peruskoulun oppimäärää enempää (jos sitäkään), enkä ole taiteilija, joten valon estetiikasta kirjoittaminenkaan tuskin luonnistuu. Olen humanisti, joten osaan ehkä kuitenkin kirjoittaa jotain ihmisistä. Toisinaan valo ei nimittäin ole aaltoliikettä ja hiukkasia, vaan se on yhteisö ja ihmiset siinä yhteisössä. Tämä kirjoitus onkin rakkaudenosoitus osakuntaystävilleni sekä koko osakunnalle, joka on viime vuosina ollut miun elämän johtotähti.

Kaikkein pimeimmillä hetkillä, kun aurinko on sammunut, osakuntaystävät ovat olleet korvaamattomia. Yksi ystävä leipoi miulle suklaakeksejä, kun en saanut mitään muuta syötyä. Kaksi ystävää ryntäsi kirjaimellisesti valonnopeudella lohduttamaan miuta, kun itkin aamuöisen Bottan lattialla. Aina on löytynyt joku, joka on jaksanut kuunnella ja halata. Osakuntalaiset ovat kyselleet kuulumisia, tsempanneet, pitäneet kädestä ja jopa antaneet osuvia biisisuosituksia, kun valo on ollut itseltäni täysin kadoksissa.

Vaan tuovat osakuntaystävät hehkua elämään myös iloisempina hetkinä. Löytyneekö mistään niin riemukasta porukkaa kuin wiipurilaiset? Useimmiten myö nauretaan, lauletaan ja aiheutetaan yleistä pahennusta isolla joukolla. Ilon ollessa ylimmillään

saattaa käydä niinkin, että kaveriporukan yhteinen aivosolu katoaa tyystin kuin fotoni atomiin absorboituessaan (tai jotain sellaista, yritin katsoa Wikipediasta).

Uskoisin, että Wiipurilainen Osakunta ja osakuntatoiminta loistavat meijän kaikkien elämiin aivan ainutlaatuista valoa. Synkkä tiistai-ilta keskellä pimeintä syksyä tai talvea muuttuu suorastaan juhlaksi hyväntuulisen kokousmeiningin ja emännistön herkkutarjoilujen äärellä. Sitsit ja muut juhlat ne vasta tarjoavatkin miltei maailmanluokan ilonpitoa. Voipa viranhoitokin tuoda valoa elämään ainakin silloin, kun kaikki sujuu ja osakunnan asioiden edistäminen onnistuu.

Kehotan nyt (kenties kliseisesti, mutta täysin tosissani) kaikkia nauttimaan jokaisesta hetkestä osakunnalla niin valoisina kuin synkempinäkin aikoina. Vaikka kuinka tuntuisi, että valmistuminen ja kokopäivätyö ovat valovuosien päässä, ovat ne kuitenkin kohtalaisen todennäköisiä jollain aikavälillä. Erittäin hyvä vaihtoehto on toki jatkaa osakunnalla käymistä valmistumisen jälkeenkin, jolloin ei tarvitse myöskään jäädä pimentoon uusimmista osakuntajuoruista. Uskon silti, että vie elämä meijät minne tahansa, niin osakunnalla syntyneet ystävyydet sekä muistot tulevat varmasti valaisemaan monien wiipurilaisten sydämiä vielä pitkään.

Osakuntaystävyyden tuoma valo näkyi myös Willin juhlanumeron (1/2023) valokuvakisaan osallistuneiden kuvissa.

Kuva: Essi Kuukka

Tiina Granström

Milla Muttonen

Valoisa sanakirja

Tämä fennisti ei malttanut olla menemättä sanakirjojen syövereihin etsimään lehden teeman mukaista tietoa. Tässä siis pieni katsaus suomen valo-sanan etymologiaan ja sen erilaisiin merkityksiin.

Valo-sana on peräisin jo 1500-luvulta, kirjallinen ensiesiintymä noin vuodelta 1580. Sen rinnakkaisia kirjoitusmuotoja aiemmin olivat valu tai walu. Ennen kaikkea sanalla viitattiin kuunvaloon tai päivänvaloon. Valo-sanalle löytyy vastine lähes kaikista suomen lähisukukielistä, mikä myös kertoo sanan vanhuudesta.

Sekä Kielitoimiston sanakirja että suomen etymologinen sanakirja määrittelevät valon seuraavasti: ´näköaistilla havaittava sähkömagneettinen säteily (fysikaalisena ja näköhavaintoon perustuvana ilmiönä)´. Valo voi olla esimerkiksi kirkasta, häikäisevää, voimakasta, heikkoa tai himmeää.

Valolla on paljon myös kuvainnollisia merkityksiä. Luoda valoa tarkoittaa selkeyden tuomista johonkin. Jonkin näkeminen huonossa tai oudossa valossa tarkoittaa, että asia on arveluttava tai epäilyttävä. Jonkin näkeminen uudessa valossa merkitsee sitä, että asiasta on uutta tietoa tai se näyttäytyy uudenlaisena. Vihreä valo

tarkoittaa universaalisti hyväksyttyä eteenpäin kulkemista tai yleistä hyväksyntää.

Tunnelin päässä näkyvä valo on yleinen symboli toivolle. Järjen valo tarkoittaa yleistä ymmärrystä ja sanonta valoja päälle merkitsee sitä, että järkeä olisi syytä käyttää.

1700-luvun lopulla valo-sanalla viitattiin myös luuvaloon, mikä tarkoittaa reumatismia tai kihtiä. Vanamo oli luuvalon hoitoon käytetty kasvi ja verivalo merkitsi ´veren epäkunnosta johtuvaa vaivaa´. Ainakin murteissa ja joissain sukukielissä valolla saatettiin viitata myös rankkasateeseen (jonkin eittämättä hyvin monimutkaisen sanaketjun kautta).

Yleisimpiä johdoksia sanalle valo ovat valoisa (= jossa on runsaasti valoa), valottaa/valuttaa (= antaa valua, panna valumaan) ja valostaa (= valaista, kajastaa, hohtaa). Valo-sanasta on johdettu myös (omituisen) monta suomuurainta eli lakkaa tarkoittavaa sanaa: valokas, valokka ja valokki

Valo-sana on lukuisien yhdyssanojen osa. Yleisin yhdyssana on valokuva (= ´kuva joka muodostuu valon vaikutuksesta valoherkälle pinnalle tai tallentuu digitaalisessa muodossa kameran muistiin´). Seuraavaan listaan keräsin joitain vieraampia ja erikoisempia yhdyssanoja.

Valoaistin = valoärsykkeitä vastaanottava elin (esim. silmä)

Valoammus (valaisuammus) = maaston, maalin tms. valaisuun käytettävä erikoisammus

Valodiodi (hohto/loistediodi) = puolijohdekomponentti, joka säteilee valoa, kun sen läpi johdetaan sähkövirta

Valoelin = eräiden hyönteisten ja syvänmeren kalojen valaisevia elimiä

Valohakuinen = valoon päin hakeutuva (erit. kasveista)

Valopakoinen = valosta poispäin hakeutuva (erit. kasveista)

Valohämy = himmeästi kajastava valo (maalaustaiteessa: valo- ja varjokohtien kuvaaminen pehmein ääriviivoin ilman jyrkkää siirtymää)

Valonpesin = auton valonheittimen pesin

Valopiha = suuren rakennuksen (tai rakennusryhmän) keskelle valon saantia varten jätetty tila

Valourut = diskoissa ym. käytettävä tehostelaite, jonka värilliset valot syttyvät ja sammuvat musiikin rytmin mukaan

Hajavalo = eri suunnista tuleva valo, joka ei muodosta varjoja

Kirkasvalohoito = säännöllinen oleskelu hyvin kirkkaasti valaistussa huoneessa vars. kaamosmasennuksen hoitomuotona

Juttu perustuu Kielitoimiston sanakirjasta (kielitoimistonsanakirja.fi) ja suomen etymologisesta sanakirjasta (kaino.kotus.fi/suomenetymologinensanakirja) löytyviin tietoihin.

Kirjoittaja suosittelee vahvasti kumpaankin sanakirjaan tutustumista.

Teksti ja kuva: Enni Saukkonen