Tutkain 1 / 2024

TUTkain

Valtiotieteellinen ylioppilaslehti vuodesta 1964

Ydinaseet Vaalien vuosi

Yksityisyys digiajan Kiinassa Kapea turvallisuusajattelu

Haastattelussa: Hassan Blasim

TEKIJÄT

Päätoimittaja: Olli Puumalainen

AD: Aura Savolainen

Viestintävastaava: Axel Alvessalo

Kirjoittajat: Olli Puumalainen, Justus Lehtisaari, Elisabeth Mäkiö, Sakari Valhas, Miikka Pynnönen, Matilda Van Santen, Samuli

Leppämäki, Meri Leppänen, Julianna Rasi

Kuvitukset: Olga Kallio, Justus Lehtisaari, Heta

Heikkala, Aura Savolainen, Armas Weselius

Logo: Aura Savolainen

Kansi: Aura Savolainen

Julkaisija: Kannunvalajat Oy

Paino: Picaset Oy

ISSN: 2670-0697

YHTEYSTIEDOT

Instagram / @tutkain X / @tutkainlehti LinkedIn / Tutkain tutkainlehti.fi tutkain@kannunvalajat.fi

Pahan päivän varalle

Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä. Näinä aikoina siellä sun täällä sorrutaan järjen kurinalaisuudesta lauma-ajatteluun ja kiihkoiluhöpöhöpöön. Suomalaisen yhteiskunnan tila – demokratian, oikeusvaltion ja julkisen keskustelun jama – paljastuu juhlapuheiden seläntaputtelumössön alta.

Jälki ei ole mairittelevaa. Järki, modernin sekulaarin yhteiskunnan peruskivi – systemaattinen, kriittinen ja riippumattomuuteen ponnisteleva ajattelu – käy heikosti kaupaksi.

Seurauksia ovat tieteen, tutkimuksen ja journalismin arvostuksen alamäki, oikeusvaltion peruspilarien avoin kyseenalaistaminen ynnä erinäiset protoautoritaariset mielihalut. Yhteiskunnallisen järki kysyy: Mikä on olennaista? Mikä on lopputulos? Miltä näyttää kokonaiskuva – eilen, nyt ja huomenna? Minulle? Sinulle? Hänelle? Parhaimmillaan järjen periaate virtaa yksilön ajattelusta valtion perusluonteeseen saakka. Tiede ja oikeusvaltio ovat sukulaissieluja. Kummassakaan kyse ei ole ’fiiliksestä’ vaan päätelmistä, jotka perustuvat johdonmukaisesti kerättyyn ja arvioituun todistusaineistoon, järjen institutionalisoimiseen. Molemmissa on kyse järjen painista yksilön ennakkoluuloja vastaan.

Koko liberaalin demokratian idea oli järjessä. Miten siitä saadaan politiikan menetelmä ja sisältö, valtion muoto? Muoto, joka vastaa yhteiskunnallisen järjen kysymyksiin. Muoto, joka palvelee sitä, mitä voi nimittää ei vain yhteiseksi vaan jokaisen hyväksi.

Ainakin paperilla, mutta edes paperilla. Vapaus ja yhdenvertaisuus ovat vastauksia järjen kysymyksiin, yksilön turvatakuita mielivaltaa vastaan. Järjen instituutiot ovat juuri pahoja päiviä varten, kun kykymme järkeen punnitaan, ihan koko yhteiskuntana. Ne ovat barrikadi liskoaivopolitiikkaa vastaan.

Ei järjen yhteiskunnan etsiminen tule valmiiksi, eikä politiikka ratkea. Siksi järjen yhteiskunta kääntää peilin itseensä ja juuri sillä asialla yhteiskuntatieteellinen tutkimus ja hyvä journalismi ovat.

Ehkä Tutkaimellakin on oma pieni panoksensa tässä tehtävässä. Ainakin Tutkain on järjen harjoittamista varten. Se on eräille tulevaisuuden ajattelijoille paikka pohtia, kokeilla ja kehittyä. 60-vuotisjuhlavuonna Tutkaimen linja olkoon uteliaisuus, tuo järjen käyttövoima: tekijän intohimosta puhuttelevaa luettavaa. Meitä ei sido tulosvastuu, vaan voimme keskittyä olennaiseen. Tuomiovalta on lukijan, kuten aina.

Tervetuloa tekemään, lukemaan ja ajattelemaan Tutkaimen parissa tänäkin vuonna!

Olli Puumalainen Päätoimittaja

Kuva: armas weselius

Pääkirjoitus

Lehdistönvapaudesta ja suuresta vaalivuodesta (K)apeakatseista turvallisuuspolitiikkaa

Kannut Kaakkoon

LYHYESTI PITKÄSTI

Vaalien vuosi

Kurkistus (palo)muurin

Ei mitään järkeä

Haastattelussa: Hassan

VISUAALISESTI

1300 traktoria, Elokapina ja Viktor Orbán

Taiwan sai jo uuden presidentin, eivätkä kaikki maailman johtajat tiedä miten reagoida. Samalla Pakistanin vilpillisiksi syytettyjen yleisvaalien kärkikolmikosta löytyi peräti kaksi rikostuomion saanutta ex-pääministeriä. Vaikka kaikessa ei voi pysyä perässä, media havahtuu usein geopoliittisesti kriittisiin hallintoihin vasta silloin kun ne vaihtuvat vaalien sijaan väkisin.

VAALIEN VUOSI

Teksti: Samuli leppänen

KuvITUS: AUra savolainen

VAALIEN N: o

Vuosi

2024 lähtee käyntiin useilla vaaleilla ympäri maailmaa. Vuoden aikana merkittäviä kansallisia vaaleja käydään muun muassa Iranissa, Etelä-Afrikassa, Intiassa, Indonesiassa, Azerbaidžanissa sekä Venäjällä. Amerikkalaisen National Democratic Institute -järjestön globaali vaalikalenteri listaa kuluvalle vuodelle jopa 60 isompaa vaalia. Suomalainen mediakäsittely muiden maiden kansallisista vaaleista on valikoivaa. Se keskittyy maantieteellisesti läheisiin, eurooppalaisiin, kohteisiin. Tapahtumat vaalien välissä jäävät myös usein katveeseen, ellei paikalle kehity akuuttia kriisitilannetta tai vallankaappausta.

Vaikka maailman hallintojen tai puolueiden tunteminen voi tuntua hankalalta, löytyy useista konteksteista yksi yhteinen ilmiö: median myötä lisääntyvä politiikan henkilöityminen. Yksi tapa kiteyttää olennaisimpia piirteitä maailman vaaleista onkin esitellä niiden keskeisiä hahmoja –heitä jotka vaaleista tarinoita rakentavat. Taiwanin ja Pakistanin jo käydyissä vaaleissa päähenkilöt olivat selvät.

Taiwan

Tsai Ing-wen on toiminut Kiinan tasavallan, eli Taiwanin, presidenttinä vuodesta 2016. Demokraattisen edistyspuolueen (DPP) johdossa Tsai on kannattanut saarivaltion vahvoja suhteita Yhdysvaltoihin ja vakautta Kiinaan päin. DPP:n linjan mukaisesti hän ei ole kokenut Taiwanin itsenäisyyden julistusta tarpeelliseksi, koska saari on jo itsenäinen valtio. Tsai on vastustanut Kiinan johtajan Xi Jinpingin suhtautumista Kiinan lähialueisiin. Xi on korostanut “yksi valtio, kaksi järjestelmää” -mallia muilla erillisillä talousalueillaan sekä Taiwan-suhteessa vuoden 1992 konsensusta. Taiwanilaisten solidaarisuuden osoitukset Hongkongin taannoisille demokratiamielenosoituksille heijastivat osaltaan asennetta Xin näkemyksiä kohtaan, joissa Taiwan on osa Kiinan kansantasavaltaa. Viimeisen vuoden ajan suhteet Kiinan kansantasavallan ja Kiinan tasavallan välillä ovat olleet varsin rauhallisia Manner-Kiinan sotilasoperaatioista huolimatta.

13. Tammikuuta Tsaille valittiin presidentinvaaleissa seuraaja, Lai Ching-te, samaisesta edistyspuolueesta. Istuvan varapresidentin voitto Kuomintangin ehdokkaasta Hou Yu-ihistä oli tiukka. Olennaisimmat ehdokkaiden väliset erot koskivat nykyistä dialogisempaa Kiina-suhdetta, riippuvuutta Yhdysvalloista ja puolustusmenoja. William Lainakin tunnettu tuleva presidentti on luvannut jatkaa Tsain varovaista linjaa sekä nostaa puolustusbudjettia aiemmasta. Vastaehdokas Hou kutsui presidentinvaaleja valinnaksi rauhan ja sodan välillä, kun taas Lai on puhunut valinnasta demokratian ja autokratian välillä.

Pekingin puolella Laita ei kunnioiteta, eivätkä Kiinan sotilaslennot saaren ympärillä ole hänen valintaansa päättyneet. Venäjän ulkoministeriön puhemies Maria Zakharova on ilmoittanut, että Moskovasta käsin saari nähdään jatkossakin osana Kiinan kansantasavaltaa.

Demokraattipuolueen presidentti tuskin antaa julistusta itsenäisyydestä, koska Tsain tapaan pitää sitä jo vallitsevana totuutena. Luonnollisesti radikaaleja eroja Tsain ja hänen varapresidenttinsä välillä ei ole, mutta kansainväliset reaktiot korostavat Lain aktiivisemmin vastustavaa suhtautumista Manner-Kiinan sotilaallisiin provokaatioihin. Mikäli Lai jatkaa kovaa linjaansa Kiinaa kohtaan noustessaan presidentiksi toukokuussa, voi tarve Yhdysvaltojen taloudelliselle ja sotilaalliselle tuelle korostua.

Pakistan

Pakistanin yleiset vaalit, joita on lykätty joulukuusta lähtien, pidettiin 8. helmikuuta. Yli 90 päivän viivästymistä perusteltiin väestönlaskennan tulosten huomioimisella vaalipiirien määrityksessä. Viivästyminen toi yleiset vaalit hyvin lähelle maaliskuun presidentinvaaleja. Samalla väliaikaishallitus torjuu terrorismin paluuta kahdessa maakunnassa ja valvoo epävakaata tilannetta Iranin ja Afganistanin kanssa jaetulla rajalla. Entinen pääministeri Nawaz Sharif on palannut maanpaosta konservatiivisen muslimipuolueen PML-N:n puikkoihin. Sharif nousi maan johtoon jo vuonna 1990 ja on sittemmin nähnyt kolme pitkää kautta pääministerinä. Näistä jokaisesta hänet on syrjäytetty ensin erottamisen,

sitten sotilasvallankaappauksen ja viimeiseksi korkeimman oikeuden päätöksen seurauksena. Muun muassa vuoden 2016 Panaman paperit -paljastuksia seuranneiden korruptiosyytteiden myötä Sharif tuomittiin vuonna 2018 10 vuoden vankeuteen ja elinikäiseen kieltoon poliittisesta virasta. Samalla myös hänen edustamansa PML-N-puolue menetti paikkansa vallan kahvassa Pakistanin oikeudenmukaisuusliikkeelle, PTI:lle.

PTI:n nykyinen johtohahmo Imran Khan puolestaan istui vaalien aikaan linnassa – korruptiosyytteistä hänkin. Hallituspuolueen nauttima sotilaallinen tuki ei suojannut Khania oppositiopuolueiden äänestäessä vastoin hänen luottamustaan vuonna 2022. Epäluottamuslauseen masinoineen koalition takana olivat Pakistanin kansallispuolue PPP ja ennen hallinnut PML-N, alkuperäisenä tavoitteenaan nimenomaan Khanin syrjäyttäminen. PML-N:n johdossa ja pääministerinä viime elokuuhun asti istui tutun sukunimen omaava Shehbaz Sharif, Nawazin veli.

Pakistan on viettänyt monia vuosikymmeniä sotilashallintojen alaisena ja kukin viimeisestä viidestä maan pääministeristä on ollut joko syytettynä tai vangittuna. Armeijalla on vaikutusvaltaa monien poliittisten elinten ja päättäjien ylitse, mutta Khanin aiempi kohtalo osoittaa ettei sotilaallinen tuki ei ole takuu poliittisen vallan säilyvyydestä. Pakistanin vaalit ovat tyypillisesti olleet kaikkea muuta kuin tylsät. Vallankaappausten ja korruptiosyytteiden takia valta on voinut vaihtua parlamentaaristen prosessien ulkopuolellakin. Jos helmikuun 8. vaalitulosta olisi käynyt uskominen, Khan olisi ottanut valta-asemansa takaisin vankilatuomiosta ja sotilasvallan vastustuksesta huolimatta. Vaaleja ennen maanpaosta palannut Sharif sai kuitenkin Islamabadin korkeimman oikeuden päätöksellä vapautuksen syytteistään nimenomaan Khania vastustaakseen. Kansainvälinen yhteisö on syyttänyt vaaleja vilpillisyydestä muun muassa vaalipäivän äänestyspaikkojen väkivaltaisuuksien, äänien varastamisen ja puhelinyhteyksien sulkemisen takia. Useat toimittajat ovat kertoneet, etteivät saaneet käsitellä PTI-ehdokkaita avoimesti. Lopulta pääministeriksi nousi PML-N:n ja PPP:n yhteisymmärryksestä jälleen kerran Shehbaz Sharif.

Keväästä kesään

On mahdollista, etteivät keväänkään tapahtumat määritä maiden tilannetta kovin kauas tulevaisuuteen. Taiwanissa niin vaaleja kuin tulevaa vaalikautta määrittää mantereelta tuleva paine. Sisäpoliittiset teemat jäävät toiseksi Etelä-Kiinan meren tulenaralle tilanteelle. Yhdysvaltojen reaktiota seurataan tarkalla silmällä. Pakistanin kaltaisten korruptiosta kärsivien maiden parissa huoli on demokratian sisäisestä kriisiytymisestä, väkivaltaisuuksista ja koko demokratian toteutumisen kyseenalaistamisesta.

Sotilasjohtajien vaikutusvalta, naapurien aiheuttamat paineet ja strateginen kumppanuus Washingtonin kanssa – yhtäläisyyksiä Taiwanin ja Pakistanin välille löytyy kyllä maantieteellisestä etäisyydestään huolimatta. Ehdolle lähteminen vankeudesta käsin tai itsenäisyyden kannattaminen sitä julistamatta ovat asioita, joita Euroopan politiikassa ei tapahdu joka päivä. Maiden hallinnollisia kulttuureja ja historiallista kehitystä voi

olla Euroopasta käsin katsottuna vaikea ymmärtää, jos ne kohtaa vain vaali-iltana, tai sotilaallisen selkkauksen yhteydessä.

Vuonna 2024 tapahtuvista geopoliittisesti merkittävistä vaaleista Taiwan ja Pakistan edustavat vain jäävuoren huippua. Niiden perusteella voidaan ennakoida tiettyjen ilmiöiden toistuvuutta korruptoituneiden päättäjjien epäluotettavuudesta Pakistanissa turvallisuuspoliittiseen tasapainotteluun Etelä-Kiinan merellä.

PTI:n ja PML:n valtataistelu laillisten kanavien ulkopuolella tulee mitä todennäköisimmin jatkumaan vaaleista toisiin, ellei uusia keskeisiä hahmoja nouse pelikentälle. Samalla Taiwanin ehdokkaiden linjat tuntuvat painautuvat toisiaan lähemmäksi sitä mukaan, mitä kovempi paine mantereen puolelta on. Kansalaisten yleinen luottamus Taiwanin turvallisuuteen ja ehdokkaiden luotettavuuteen on kuitenkin suhteellisen hyvä, kun taas Pakistanissa sisäiset väkivaltaiset konfliktit ovat yhtä vakiintunut osa kuvastoa kuin sotilaat päättäjien paikoilla.

VAALIEN VUOSI

Kurkistus (palo)muurin taakse – yksityisyys digiajan Kiinassa

Teksti: SAKARI VALHAS

Kuvitus:

Olga Kallio

Lohdutuksen sana hälle, jolla on olo, ettei äänensä tule koskaan kuulluksi: sinua kuunnellaan ja katsellaan päivät pitkät. Viettäessäni syys-talven Kiinassa jouduin kasvotusten sellaisten yksityisyyskäytänteiden kanssa, jotka kriisiyttivät käsitykseni vapaudesta. Onko Kiina digidystopian mörkö vai utopian suunnannäyttäjää?

Olen

monesti löytänyt itseni tilanteesta, jossa datan keruu on tullut puheeksi erityisesti modernia arkeamme vasten mietittynä. Maailma on rynnännyt uuteen informaatioyhteiskunnan aikakauteen salamannopeiden muutosten kautta. Uusista immateriaalisista ilmiöistä puhuttaessa saattaa yksityishenkilön olla hankala pysyä kehityksessä perässä. Dataan nojaava infrastruktuuri on muuttunut Leviathanin tukirangaksi, jos merihirvilön titteli voidaan vielä lukea kuuluvan valtionhallinnolle. Ylikansallinen Big Tech on noussut perinteisen valtiovallan rinnalle yhteiskunnalliseksi voimaksi. Ongelmana on Big Techin suurimpien firmojen kyseenalaiset käytänteet käyttäjiensä

yksityisyyden suhteen. Väittelyä yksityisyydensuojasta on käyty runsaasti etenkin EU:ssa ja tuloksena on saatu mm. GDPR ja myöhemmin digitaalisia palveluja koskeva säädöspaketti. Minkä takia yksityisyyden teema puhututtaa? Pitääkö banaali argumentti, että yksityisyyttä ei tarvita jos ei tee mitään pahaa, paikkaansa?

Yksityisyys tarkoittaa monia asioita, mutta sen ydin piilee siinä, että yksilöllä on vapaus valita kelle kertoo ja mitä. Yksityisyys on myös vapaus valita, mihin asetamme omat rajamme. Yksityisyytemme kautta määritämme kellä on pääsy kehoihimme, koteihimme, omaisuuteemme ja meitä koskevaan tietoon. Yksityisyytemme kautta neuvottelemme siitä, keitä olemme ja

sitä, kuinka kuulumme ympärillä olevaan yhteiskuntaan. Henkilökohtaisesti ajauduin miettimään hiljattain yksityisyyden teemoja päivittäin valtiossa, joka on ottanut useita suuria harppauksia päätyäkseen teknologiamahdiksi aina 1980-luvulta alkaen maan avatessa taloutensa kansainväliselle markkinataloudelle. Siellä Euraasian toisella laidalla jopa paikallinen Big Tech oli alisteinen yhdelle puolueelle uskolliselle hallinnolle, joka tuntui olevan kovin kiinnostunut kaikesta kansalaista koskevasta informaatiosta.

A Finlander in Beijing

Kiinassa saattoi jättää tavaransa levälleen junaan tai ravintolaan. Siellä ei esiintynyt vandalismia, ryöstöjä, murtoja tai huutelua kadulla. Epäilty syy näihin utopistisiin tuntomerkkeihin selvisi jo varhain saavuttuani maahan. Jalkaisin noin 20 minuutin pituisen työmatkani varrella kameroita oli niin runsaasti, että laskuissa oli mahdotonta pysyä perässä. Pekingissä on julkisilla paikoilla noin 1 150 000 valvontakameraa, josta tulee keskimäärin neliömetriä kohti 227,51. Tuskin koko kaupungista, niin suuri kuin se pinta-alaltaan onkin, löytyy kohtaa, jossa näpistyksen tai muun rikoksen olisi saattanut kadulla tehdä vailla todistusaineistoa. Ennen matkaa oli ohjeistettu, ettei omaa puhelinta kannattanut käyttää Kiinassa, jos halusi käyttää sitä vielä reissun jälkeen. Maassa kaikki asiointi tapahtui sovellusten,

lähtökohtaisesti WeChatin, kautta ja nämä vilisivät haitta- ja vakoiluohjelmia. Koska Kiinassa hallinnon aloitteesta suositaan kiinalaista, ovat länsimaiset maksuvälineet, sovellukset ja verkkosivut täysin pannassa. Idästä sarastava pii-aurinko, joka killitti jo kotona, paistoi Pekingissä kirkkaana. Heillä on omat versionsa Big Techin Big Fivesta, ja näiden käytänteet tuntuivat olevan yksityisyydensuojan kannalta hyvin kyseenalaisia. Passi oli avain asiointiin, ja sitä vaadittiin, tutkittiin ja kuvattiin joka kerta. Kasvojentunnistus on maailman edistyksellisintä ja kuuleman mukaan mahdollista jopa 14 kilometrin etäisyydeltä. Maassa oleskelun eteen piti käydä urakalta tuntunut byrokraattinen prosessi läpi, joka huipentui ulkomaalaisten terveystarkastukseen. Tarkastus kesti useamman tunnin ja sen yhteydessä kerättiin verikokeet, sydänfilmi, ultraäänikuva sisäelimistä, biometriset mitat sekä röntgenkuva ylävartalosta. Tarkastuksen jälkeen mieleen tuli väkisin kysymyksiä. Oliko Kiinan järjestelmissä minusta jo kuukauden jälkeen kattavammat tiedot, kuin mitä kotimaani rekistereihin on koskaan kertynyt? Varmaa oli se, että GDPR ei ulottunut Pekingin maaperälle. Varmaa oli myös se, että kaikki tieto maassa, ja sen ulkopuolella kiinalaisten yritysten kautta, oli Kommunistisen puolueen käytettävissä lainsäädännön ansiosta.

Eräs diplomaatti kertoi minulle pidoissa olleensa taannoin samaisessa terveystarkas-

tuksessa. Ultraääntä otettaessa oli miespuolinen diplomaatti kysynyt hoitajalta pilke silmäkulmassa, että onko vatsassa tyttö vaiko poika? Hoitaja oli silminnähden pahastunut ja syy pahastumiseen oli selvinnyt vasta myöhemmin. Syy ei ollut siinä, etteikö hoitajalla tai kiinalaisilla olisi huumorintajua (päin vastoin – on runsaasti), vaan siinä, että kahden lapsen politiikan perintönä vastaavaa kysymystä ei raskaudenajan ultraäänessä ollut sallittua esittää. Tämä tapaus toimi yhtenä niistä päivittäisistä esimerkeistä, joissa kulttuurien välillä vallitseva valtava ymmärryksen kuilu paljastui. Kiina tuntui arvoitukselliselta minulle ja kaikille muillekin ulkomaalaisille. Niillekin, jotka olivat kielen, opintojen tai perhe-elämän kautta omistautuneet maalle ja sen kulttuurille. Kaiken kaaoksen keskellä oli vaikeaa muodostaa koherenttia kuvaa Kiinan yhteiskunnallisesta tilasta. Kiinassa vallitsee kansallista yhtenäisyyttä korostava virallinen narratiivi, joka viittaa tiettyihin kollektiivisen kulttuurin ominaisuuksiin. Vaikka ulkomaalaisena koin maassa monet käytänteet tunkeileviksi, koin samaan aikaan, että ihmiset olivat kovin ystävällisiä ja avuliaita. Kenties kokemani oli vain kulttuurishokkia, eikä käytänteiden takana ollut salaliittoja tai pahoja aikomuksia. Kenties suomalaisena kannatti ottaa peräti muistiinpanoja, sillä Peking on turvallisempi kuin Helsinki. Kenties uusi uljas tulevaisuus oli silmieni edessä, mutten osannut arvostaa sitä.

Mikä on kiinalaisen kehityksen suunta?

Kiinalaisen koneiston motiiveja pohtiessani taustalla kummitteli menneinä vuosina säädetyt yksityisyyttä ja datan keruuta säätelevät lait, eli vuoden 2017 ’National Intelligence Law’, vuoden 2020 ’Data Security Law’ sekä vuoden 2020 ’Cryptology Law’. Nämä lait velvoittivat kiinalaisia yrityksiä ja kansalaisia – myös eri instituutioiden, kuten akateemisten laitosten kautta – luovuttamaan ja edesauttamaan datan keruuta KKP:n tahdon mukaisesti. Nämä lait ovat ristiriidassa EU-lainsäädännön kanssa ja täten aiheuttaneet närää yritysten osalta, jotka koettavat harjoittaa liiketoimintaa Kiinassa.

Kiinan suosituin sovellus on WeChat ja se pitää sisällään kaiken, mitä sovellukselta voi vaatia. Sillä viestitään yksityisesti ja ryhmissä, maksetaan ostokset ja lisäksi hoidetaan sen sisällä minisovellsusten kautta lähes kaikki muu tarpeellinen. WeChatin omistaa Tencent, joka puolestaan harjoittaa puolueen asettamissa raameissa sensuuria sovelluksen sisällä. Automatisoitu sensuuri poistaa esimerkiksi puoluetta kritisoivan sisällön ja suuriin keskusteluryhmiin lähetettäessä tällainen sisältö voi kiinnittää elävän moderoijan huomion. Tällöin voi napsahtaa kutsu poliisiasemalle ’’teelle’’, kuten pikkulinnut lauloivat.

Vuosien varrelta löytyy tapauksia, joissa WeChatin käyttäjiä on pidätetty vääränlaisen sisällön jakamisen seurauksena. Tapaukset osoittavat, että käy-

tännössä jokaisen puhelimesta löytyvään sovellukseen on pääsy Tencentin työntekijöiden lisäksi myös viranomaisilla. Vaikka arkisia asioita voi hoitaa ilman, että todennäköisesti kukaan hetkauttaa korviaan, todistavat nämä tapaukset sen, että Kiinan digitaalisessa infrastruktuurissa eletään valtsikan oppikirjojen mukaisessa panoptikonissa. Kansalainen on alttiina tarkkailulle missä ja milloin tahansa. Voiko teknologia muuntua lääkkeestä väärissä käsissä myrkyksi ja ruokkia totalitaristisen hallinnon vallanhimoa muuntaen ihmiset tuotteiksi, joiden käytöstä voi ensin tarkkailla algoritmien kautta ja tämän jälkeen muokata? Tulokulmia yksityisyyden miettimiseen on monenlaisia. Omat johtopäätökseni ovat vain muutaman kuukauden vierailun tulosta ja halusin saada tekstin tueksi kertojaäänen, joka on elänyt Kiinassa suurimman osan elämästään ja nähnyt omin silmin sen kehityksen kulun. Istuin alas Pekingissä tapaamani väitöskirjatutkijan kanssa, jonka kanssa olin jo Pekingissä sivunnut poliittista tilannetta hieman – hiljaiseen ääneen.

Kiinalainen perspektiivi

Kiinan kielen sanat māo ja Máo ovat meille länkkäreille hyvin samankaltaisia. Ensimmäinen tarkoittaa kissaa ja toinen taas viittaa tasavallan perustaneeseen puhemieheen Mao Zedongiiin. Päätin nostaa molemmat pöydälle, kun asialistalla olivat poliittisesti arkaluontoiset asiat, joihin uus-maolaisuuden uhka-

kuva lukeutuu.

Sichuanin provinssista Suomeen asti saapunut väitöskirjatutkija on useasti luonnehtinut itseään mielipiteiltään progressiiviseksi, ainakin verratessaan itseään muihin kiinalaisiin. Istunto vahvisti valitettavan monia negatiivisia odotuksia, mutta jätti elämään toivon vapaudesta sellaisena, kuin itse sen suomalaisena ymmärrän. Haastattelu olkoon loppukaneettina. Kehotan näin vain lukijoita pysymään valppaana yksityisyytensä suhteen, sillä se on edellytys vapaudelle. Ystäväni nimi on jätetty yksityisyyden nimissä pois potentiaalisesti arkaluontoisten yksityiskohtien takia.

Tienraivaaja suomalaisella kirjallisuuskentällä

Teksti: Matilda van Santen

Kuvat: Heta HEIKKALA

Suomessa lähes 20 vuotta asunut Hassan Blasim raivaa kirjallisuuskentällä tilaa tuleville sukupolville. Arabiaksi kirjoittava kirjailija toivoo, että länsimaissa kannettaisiin enemmän vastuuta rasismista.

Tammikuisena

keskiviikkona matkustan metrolla Kontulaan. Hyisestä räntäkelistä astun värikkään Mopo-baarin lämpimään tunnelmaan, jossa baaritiskiä koristaa Djembe-rumpu ja taustalla soi 2000-luvun alun listahittejä. Tusina miehiä katsoo tv:stä jalkapalloa.

Olen tullut tapaamaan irakilaissyntyistä suomalaiskirjailijaa Hassan Blasimia. Useita novellikokoelmia ja kirjoja julkaisut Blasim on maailmalla arvostettu suomalaiskirjailija. Brittilehti The Guardian on kuvannut häntä “ehkä parhaaksi elossa olevaksi arabialaisen fiktion kirjoittajaksi”. Viime vuonna ilmestynyt Täyslaidal-

lisia-novellikokeolma kokoaa yksiin kansiin palkitut teokset Vapaudenaukion mielipuoli ja Irakin Purkkajeesus.

Mopo-baarin asiakkaat tuntevat toisensa ja puhuvat kovaan ääneen, huutaen välillä toistensa päälle. Baarissa aistii myös välittämisen, sillä asiakkaat kättelevät ja puhuttelevat toisiaan habibiksi. Blasim ottaa minut halauksella vastaan kuin olisimme vanhoja tuttuja. Hänellä on tapana pitää haastatteluja Mopo-baarissa, koska harvat toimittajat ovat siellä käyneet - ja he saattavat pitää Kontulaa vaarallisena. Paikan välitön ilmapiiri kuitenkin rikkoo tuon mielikuvan.

Tällä hetkellä Blasim työskentelee elämästään kertovan dokumenttidraaman parissa. Hän ohjaa ja kirjoittaa sarjan, jonka kuvaukset ovat huhtikuussa. Samaan aikaan hän työstää hiljalleen uutta kirjaa. “Kirjailijat kirjoittavat aina. Minä olen hidas kirjoittaja, joten julkaisen kirjan kolmen vuoden välein. Kirjailijana olen enemmän taiteellinen kuin pohdiskeleva. Kyse on siitä miten kirjoittaa, ei teeman tai idean löytämisestä.” Elokuvat, kohtaamiset ihmisten kanssa, unet ja taulut voivat kaikki toimia materiaalina tarinoille. Blasimin mielestä kuitenkin tärkeintä on se, että lukee jatkuvasti.

Lukeminen

Mediassa on ruodittu lukemiseen käytetyn ajan vähentymistä ja lukutaidon heikkenemistä etenkin nuorten keskuudessa. Kysyn Blasimilta mitä hän on mieltä paljon huolta herättäneestä ilmiöstä. “En ole kovin huolissani, koska uusi sukupolvi hankkii tietoa eri tavalla. Minun 16-vuotias poikani ei lue kirjoja, mutta hän on todella fiksu ja kiinnostunut historiasta. Hän katsoo dokumentteja, joista voi saada saman verran tietoa, kuin lukemalla kolme kirjaa”, hän kertoo.

Kyse onkin Blasimin mukaan siitä, että välineet tiedonsaantiin ovat muuttuneet, kuten ne ovat muuttuneet aina uuden teknologian syntyessä. Teemat, kuten rakkaus, selviytyminen, viha ja draama pysyvät samana. Peruskysymykset kestävät aikaa, mutta välineet, joilla niitä käsitellään muuttuvat.

“Mielestäni uusi sukupolvi on todella älykäs, jopa liian älykäs” hän sanoo nauraen.

Haastattelun aikana käy ilmi, että Blasim on kova puhumaan. Puhe poukkoilee, mutta se on hyvin jäsenneltyä ja kriittistä. Hän kertoo, että Irakissa tarinankerronnalla on pitkä perinne, sillä se on tapa jakaa tietoa ja tarinoita. Siellä ihmiset haluavat puhua tuntemattomille, toisin kuin Suomessa.

Blasim on kirjoissaan käsitellyt laajoja ja synkkiäkin teemoja, kuten rasismia, pakolaisuutta, elämän haurautta ja sen arvaamattomuutta. Hänen kirjojaan kuvaillaan kaleidoskooppisiksi, sillä ne rakentuvat palasista, jotka liittyvät toisiinsa,

mutta ovat myös itsenäisiä kokonaisuuksia. Tunnistan tämän myös hänen puheestaan.

Blasimin kirjat olivat pitkään sensuroituja hänen synnyinmaassaan, jonka takia hän julkaisi niitä ilmaiseksi nettiin arabian kielellä. Näin ei kuitenkaan enää ole, sillä ajat ovat muuttuneet Arabikevään myötä parempaan suuntaan. Kansannousujen aalto haastoi pitkään hallinneet autokraatit ja horjutti vallitsevaa järjestystä. Median huomio harvoin ulottuu kulttuuriin asti.

“Kulttuuriset muutokset jäävät länsimaisessa mediassa usein konfliktien varjoon, joka on harmillista. Hyviä asioita onneksi tapahtuu, kuten edistystä sananvapaudessa, mutta vielä tarvitaan paljon työtä”.

Suomalainen kirjailija

Blasimin arabiaksi kirjoittamia teoksia on käännetty 25 kielelle. Vuonna 2014 hän voitti novellikokoelmallaan Irakin purkkajeesus brittiläisen Independent-lehden maineikkaan kirjallisuuspalkinnon, eikä se ole ainoa. Koska hän ei kirjoita suomeksi, häntä ei kuitenkaan hyväksytä Suomen Kirjailijaliiton jäseneksi. Liiton kielivaatimus jättää ulkopuolelle myös esimerkiksi saameksi kirjoittavat kirjailijat.

YLE:n toimittaja Pietari Kylmälä on kuvannut liittoa konservatiiviseksi, jopa elitistiseksi. Suomen Kirjailijaliitto poikkeaa vaatimuksellaan myös muista pohjoismaisista kirjailijaliitoista, joissa jäseneksi voi päästä millä tahansa kielellä. Blasimilta kysytään usein kokeeko hän itseään suo-

malaiseksi kirjailijaksi. Hänet tituleerataan milloin suomalaistuneeksi irakilaiskirjailijaksi, milloin suomalais-irakilaiseksi kirjailijaksi. Jälkimmäinen on totta ja se riittää hänelle. “En herää aamuisin murehtimaan minkä maalainen kirjailija olen. Tärkeintä on että arabiankieliset ja suomalaiset lukijat pitävät kirjoistani”.

“En herää aamuisin murehtimaan minkä maalainen kirjailija olen. Tärkeintä on että arabiankieliset ja suomalaiset lukijat pitävät kirjoistani”.

On kuitenkin tärkeää käydä keskustelua aiheesta, koska hän on kustantajalleen WSOY:lle ensimmäinen arabiaksi kirjoittava kirjailija. Blasim näkee itsensä tienraivaajana tuleville kansainvälisemmille sukupolville eli niille suomalaisille, joiden äidinkieli on jokin muu kuin suomi. On arvokasta, että suomalaisessa kirjallisuudessa vähemmistöjen tarinat ovat edustettuna. Niissä esiintyy paikkoja ja kokemuksia, joista westöt ja hirvisaaret eivät kirjoita. Suomen kulttuurikentällä löytyy tekijöitä Etelä-Amerikasta Afrikkaan, joten muutos kansainvälisempään suuntaan näkyy jo. Suomalaisessa mediassa ulkomaisia artisteja tai kirjailijoita kuullaan kuitenkin edelleen vähän. “Meillä on täällä paljon fiksua porukkaa eri

“Länsimainen kulttuuri keskittyy yksilöön, mutta muut nähdään yhtenä ja samana. Puhutaan pakolaisista ikään kuin he olisivat yksi suuri joukko.”

maista, joten kielitaidon puutteen ei pitäisi olla este palstatilalle”. Se että erilaiset ryhmät ja vähemmistöt ovat edustettuina rikastuttaa suomalaista kulttuuria, jossa piirit ovat lopulta hyvin pienet.

Pakolaisuus

Blasim on ollut Suomessa lähes 20 vuotta, mutta tuntee olevansa edelleen ulkomaalainen. Hänen mukaan suomalaiset eivät ole kovin ymmärtäväisiä ulkomaalaisia kohtaan. “Paikallisilla on suuri vaikutus siihen onko tulijalla tervetullut olo. Kotoutuminen ei ole sitä, että ihminen sulautuu osaksi suomalaista yhteiskuntaa tuosta noin vaan. Se on prosessi joka vaatii aikaa ja ymmärrystä molemmilta osapuolilta. Prosessin aikana pitää voida olla myös oma itsensä. Hassanista ei yhtäkkiä tule Anttia”, Blasim selittää. Kirjailija kokee itsensä kotoisaksi käydessään Brysselissä, koska siellä monikulttuurisuus ei ole enää

tuore ilmiö.

Myös medialla on iso vastuu siinä miten pakolaisia kuvataan. Aina ei tulla miettineeksi miltä heistä tuntuu, jotka ovat juttujen kohteena. “Länsimainen kulttuuri keskittyy yksilöön, mutta muut nähdään yhtenä ja samana. Puhutaan pakolaisista ikään kuin he olisivat yksi suuri joukko”, Blasim tuhahtaa.

Etenkin Suomessa syntyneille lapsille, joiden vanhemmat ovat tulleet muualta, voi olla raskasta ja hämmentävää lukea ja kuulla negatiivisesta suhtautumisesta maahanmuuttajiin. “Tulijoiden sukupolvi on tottunut rasismiin. He kantavat mukanaan traumoja menneestä, mutta heistä seuraava sukupolvi voisi olla vapaa tästä lastista. Kuitenkin median loukkaavan sävyn ja yleisen narratiivin myötä nuo traumat voivat siirtyä eteenpäin.” Kielen avulla tosiaan luodaan todellisuutta. Jokainen voi sanavallinnoillaan vaikuttaa siihen millaisia mieli-

kuvia ylläpidetään tai rikotaan. Rasismi

Keskeinen teema joka läpivalaisee Blasimin tuotannon on rasismi. Teoksissa esiintyy riipaisevia tarinoita eriarvoisuudesta ja kuvaillaan jatkuvan kamppailun värittämää elämää. “Kun sota on käynnissä, ei ole aikaa ajatella rasismia”, hän pohtii. “Irakissa on sodittu jo vuosisadan ajan, joten ihmiset keskittyvät selviytymiseen. Siinä ei ole rasismin purkamiselle tilaa”. Rasismia on se ettei löydä asuntoa ulkomaalaisen nimen takia, mutta myös pienet eleet, kuten ihmettelevät katseet tai pois katsominen tuntuvat pahalta. Rasismi ei ole yksistään Suomen ongelma, vaan sitä on kaikkialla. Siitä puhuminen on kuitenkin epämukavaa, etenkin niille jotka ovat etuoikeutetussa asemassa. Blasimin mielestä ei ole tarpeen tuntea syyllisyyttä, mutta pitää olla valmis kantamaan vastuuta. Keskustelumme kääntyy siihen kuka on oikeutettu

puhumaan rasismista. Usein juuri valkoiset valkoiset korkeasti koulutetut kantasuomalaiset ottavat kantaa Suomessa tapahtuvaan rasismiin. Ääneen tarvitaan lisää heitä, jotka ovat itse kokeneet rasismia.

Kirjailijan teosten kautta pääsee käsiksi arabiankielisen maailman politiikkaan, historiaan ja uskontoon. Blasim kertoo ihmisten usein sanovan, että he ymmärtävät Irakia luettuaan hänen kirjojaan. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä Irakia ei voi ymmärtää yhden kirjan perusteella. Jos haluaa ymmärtää Eurooppalaista kirjallisuutta, pitää lukea myös viime vuosisadan kirjallisuutta. Sama pätee arabiankieliseen maailmaan.

“Yksi syy rasismiin lännessä on se että länsimaalaiset ajattelevat olevansa parempia, koska he ovat valkoisia ja ovat hallinneet maailmaa vuosisatojen ajan. Myös kapitalismi on länsimainen keksintö, jolla on epätasa-arvoa tuottava ja ylläpitävä vaikutus.”

Lännen ylivalta

Blasim näkee lännen toiminnassa paljon kaksinaismoralismia ja suhtautuu siihen siksi kriittisesti. Yhtäältä korostetaan ihmisarvoja ja pakolaisten auttamista, mutta toisaalta ihonväri määrittää pitkälti yksilön aseman yhteiskunnassa.

“Minulla kesti neljä vuotta matkustaa Euroopan läpi Suomeen ylittäen usean maan rajan itä-Euroopassa. Mutta Ukrainan sodan alettua rajat on avattu kuudelle miljoonalle pakolaiselle. Kaltaiseni ihmiset näkevät siinä kaksinaismoralis-

mia”, hän pohtii. Blasimin mielestä Euroopassa on myös paljon hyvää ja hän kuvailee maanosaa koelaboratoriona uusille ideoille. Lännen historian sortavat ulottuvuudet nykyajassa kannattaa kuitenkin tiedostaa.

Viime vuosisadalta lähtien etenkin amerikkalainen popkulttuuri on levinnyt maailman joka kolkkaan. Frendit ja Star Wars ovat tuttuja, vaikka ei olisi koskaan Amerikassa käynytkään. Länsimaisella kirjallisuudella ja kulttuurilla on globaali valta-asema.

Nuoruudessaan Blasim luki länsimaiset klassikot läpi, sillä muuta ei ollut saatavilla. Marcel Proust, James Joyce ja Samuel Beckett tulivat tutuiksi. Elokuva-alan opintoihin kuului niinikään Ingmar Bergmanin ja Tarantinon elokuvien katsominen. Elokuvat toimivat ennemmin inspiraationa hänen teoksiinsa kuin kirjat. Pulp Fictionistä Blassam on ammentanut kirjojensa väkivaltakohtauksiin.

Blasim kokee, että lännessä eksotisoidaan muualta tullutta kirjallisuutta. Kirjallisuudentutkija Edwar Said on tutkinut tätä orientalismiksi kutsuttua ilmiötä, jolla alunperin viitattiin lähi-idän maihin. Orientalismille on Saidin mukaan tyypillistää nostaa Eurooppa idän yläpuolelle ja luoda idästä mystistä mielikuvaa.

Blasimilla on omakohtaisia kokemuksia kirjallisuusfestivaaleilta siitä, että ihmiset hämmästyvät kun hän tuntee länsimaista kirjallisuutta. “Kirjailijat kaikkialta maailmasta tietävät paljon Euroopasta ja lännestä. Länsimaalaiset itse eivät tiedä

tarpeeksi maailman muista kolkista.” Kun pakolainen kirjoittaa kirjan, sitä ei nähdä kirjallisuutena vaan se kehystetään kirjaili jan taustaa vasten.

Lopuksi

Haastattelun päättyessä aistin Mopo-baarin tunnelmassa hil peyttä. Naapuripöydän nainen liittyy seuraamme ja kertoo ko kemuksistaan eri arabiankie lisssä maissa. Olohuonomaiseen baariin tekee mieli jäädä pidem mäksikin aikaa.

pohtimaan Blasimin sanoja siitä, ettei sodan ollessa käynnissä ole aikaa purkaa rasismia. Meillä on Suomessa yhdessä mahdol lisuus vaikuttaa siihen millaisen kokemuksen Suomeen saapu neet ulkomaalaiset ja heidän jälkeläisensä saavat. Rasismin purkamiseen tarvitaan empatiaa ja ym märrystä.

KUKA?

Hassan Blasim (s. 1973) on irakilaissyntyinen kirjailija, elokuvakäsikirjoittaja ja -ohjaaja.

Muutti Suomeen vuonna 2004.

Kirjoittaa arabiaksi.

Opiskeli elokuva-alaa Bagdadissa ja tuottanut lyhytelokuvat Uneton, Luottamuksen arvoinen, Elämä kuin nopea nauru ja Juuret.

The Madman of Freedom Square (Vapaudenaukion mielipuoli) julkaistiin vuonna 2009 ja suomennettiin vuonna 2012.

The Iraqi Christ (Irakin purkkajeesus) julkaistiin vuonna 2013 ja voitti Independent Foreign Fiction Prize -palkinnon vuonna 2014.

Kirjoittaa iraqstory.com sivustolle ja Cinema Booklet -julkaisuun.

Yksi hyvä tapa lisätä niitä on tulla jatkossakin Kontulaan.

Ei mitään järkeä

– ydinaseiden paluu maailmaailmapolitiikan näyttämölle

Teksti: Miikka pynnönen

Kuvitus: Olga kallio

Kylmän sodan lopun piti päättää ydinaseiden kauhun aika. Niin ei käynyt. Ydinsodankäynnin laskelmien ja strategioiden sivuilla painivat järki ja järjettömyys.

Ydinaseet olivat 2023 pitkästä aikaa in. Atomipommin isänä tunnetusta Robert J. Oppenheimerista kertova, Christopher Nolanin ohjaama elämäkertaelokuva Oppenheimer sai ensi iltansa heinäkuussa ja keräsi yli miljardin lipputulot. Oppenheimer pohjautuu Kai Birdin kirjaan American Prometheus ja on varsin uskollinen lähdemateriaalilleen. Perusteellinen henkilökuva piirtää kuvan briljantista, ajoin idealistisesta fyysikosta, joka puskee kunnianhimollaan eteenpäin valtavaa Manhattan-projektia. Tiedeyhteisössä vaikuttanut aatteellisuus ja eettiset pohdinnat saavat väistyä, koska käynnissä on kilpajuoksu Hitlerin natseja vastaan. Saksan antautumisen jälkeen sotaponnistelujen kohteeksi vaihtuu keisarillinen Japani.

Tässä vaiheessa tiedemiehille alkaa valjeta, että atomipommia voitaisiin käyttää silloinkin, kun se ei ole välttämätöntä, eli poliittisiin tarkoituksiin. Orastava vastakkainasettelu Neuvostoliiton kanssa tarkoittaa, että samaa peliä pelaisi ennen pitkää kaksikin suurvaltaa.

Toisen maailmansodan jälkeen Robert Oppenheimer epäonnistuu yrityksissään vaikuttaa ydinaseille rakennettavaan maailmanjärjestykseen. Kaikkien tragedian pelisääntöjen mukaan kaikkivoipaisuuteensa kompastunut sankari joutuu lopulta kärsimään.

Historiallisen viihteen lisäksi ydinaseet ovat viime vuosina puhuttaneet enemmän kuin kertaakaan sitten kylmän

sodan. Vuosituhannen alussa ydinaseita pidettiin jäänteinä menneestä maailmasta ja ulkopoliittisen keskustelun näkökulmasta lähes yhtä vanhentuneina, kuin niiden korppulevykkeille koodatut ohjausjärjestelmät. Suurvaltakilpailun kovenevassa maailmassa ydinaseet ovat tehneet paluun ja osoittautuneet sen keskeisiksi pelinappuloiksi.

Helmikuussa 2022 Venäjän hyökkäys Ukrainaan toi ydinaseiden uhkan länsimaisen median etusivuille ja päätöksentekijöiden laskelmiin. Arvaamaton Venäjä kävi avointa sotaa Ukrainassa, mutta länsimaisten päätöksentekijöiden mielissä huolena oli myös sodan leviäminen Naton ja Venäjän välille. Ydinsota ei olisi silloin kaukana. Ydinaseita ei Ukrainassa ole käytetty. Tästä kansainvälisen politiikan tuntijat ovat päätelleet, että Venäjän sota on osoittanut, että ydinasepelote toimii. Näiden näkemysten mukaan ydinasepelote on estänyt konfliktin eskaloitumista ja laajenemista Venäjän ja Naton välille.

Toisaalta pelko ydinkonfliktista on myös jättänyt ukrainalaiset puolustamaan maataan yksin. Maa, jolla ei ole pääsyä ydinpelotteen piiriin, on altis ydinaseilla uhkailulle ja niillä painostamiselle. Niin ovat myös ne maat, jotka haluaisivat auttaa hyökkäyksen kohteeksi joutunutta.

Venäjän hyökkäyksen epäsuorana seurauksena ydinaseista debatoitiin Suomenkin presidentinvaaleissa tavalla, joka kuvaa uutta ulkopoliittista

todellisuutta Naton jäsenmaassa. Nato nojaa vahvasti ydinasepelotteeseen, mikä käy ilmi myös liittokunnan vuonna 2022 hyväksytystä strategisesta konseptista.

Puolustusliiton jäsenyyden myötä Suomi lunasti itselleen pääsylipun Yhdysvaltojen ydinasesateenvarjon suojaan. Vielä viime vuosisadalla suurvaltakamppailuissa Suomi toivoi voivansa istua aidalla ja pysyä puolueettomana ydinsodan sattuessa.

Todellisuus oli toinen, sillä Yhdysvalloilla oli suunnitelmia Suomen lentokenttien ja kaupunkien pommittamiseksi siinä tapauksessa, että konflikti Naton ja Varsovan liiton välillä roihahtaisi liekkiin.

Robert J. Oppenheimer ymmärsi nopeasti Manhattan-tiedemiesten keksinnön tuhoisan potentiaalin. Henkilökohtaisen tilinteon aika koitti pian onnistuneen Trinity-ydinkokeen jälkeen.

Yksi kirjan vaikuttavimmista, elokuvaankin yltäneistä kohtauksista on, kun Oppenheimer löytää järkyttyneen nuoren tiedemiehen oksentamasta Hiroshiman pommittamista seuranneissa juhlissa. Epäilys ja hahmoton syyllisyys alkavat kalvaa.

Fyysikon kirjeenvaihto paljastaa kauaskantoisen, lähes profetaalisen näkemyksen siitä, mihin atomiaseiden käyttö johtaisi, eli hallitsemattomaan asevarustelun kierteeseen. Oppenheimer ymmärsi pian, ettei mikään teknologinen keksintö voisi suojella Yhdysvaltoja atomiaseilta.

”Yhdysvalloilla oli suunnitelmia Suomen lentokenttien ja kaupunkien pommittamiseksi”

Vain kolme päivää maailmansodan päättymisen jälkeen Oppenheimer arvioi Yhdysvaltojen ulkoministerille: “Kansakuntamme turvallisuus ei voi nojata kokonaan tai edes osin tieteelliseen tai teknologiseen kykyyn. Se voi perustua vain tulevien sotien tekemiseen mahdottomaksi.”

Oppenheimer näki myös paljon vaivaa saadakseen presidentti Harry S. Trumanin kertomaan atomipommista Stalinille, heikoin tuloksin. Valtapolitiikka toimi omilla säännöillään ja juhlittu fyysikko onnistuikin manöövereillään suututtamaan tärkeitä ihmisiä, kunnes hänet suljettiin 1950-luvun poliittisissa kuohuissa ulos vaikuttamisen paikoilta maineensa menettäneenä.

Oppenheimer olisi halunnut rakentaa ydinaseille perustuvan turvallisuusjärjestyksen järjen varaan, kansakuntien yhteiselle rationaaliselle edulle.

Ketäpä holtiton asevarustelun kierre hyödyttäisi?

Puheessaan American Philosophical Societylle Oppenheimerarvioi tiedemiesten “luo-

neen mitä hirveimmän aseen, joka on äkillisesti ja perusteellisesti muuttanut maailman luonnetta – yllätys ja kauhu ovat yhtä keskeinen osa sitä kuin halkeavat atomit.”

Liennytyksen ja luottamuksen sijaan turvallisuutta päädyttiin lopulta rakentamaan juuri institutionalisoidun kauhun, eli pelotteen varaan. Niin sanotun MAD-doktriinin (Mutually Assured Destruction) eli suomalaisittain kauhun tasapainon mukaisesti Yhdysvallat ja Neuvostoliitto pyrkivät rakentamaan ydinasearsenaalinsa niin suureksi, että vastapuoli tuhoutuisi varmuudella. Kaikki pelimerkit laitettiin pelotteen varaan.

Dilemmaa koettivat ratkaista kylmän sodan eri valtiojohtajat vuorollaan. Richard Nixon aloitti neuvostoliittolaisten kanssa SALT-neuvottelut, joiden tuloksena ydinkärkien määrää vähennettiin ja ohjuspuolustusjärjestelmät kiellettiin. Se, ettei ballistisia ohjuksia voitaisi torjua, alleviivasi varmaa tuhoa.

Myöhemmin Ronald

Reagan käänsi asetelman ympäri ja ehdotti ydinkärkien täyskieltoa ja ohjuspuolustusjärjestelmien sallimista, minkä Gorbatsov hylkäsi epäluuloisena yhdysvaltalaisten teknistä ylivoimaa kohtaan.

Edes kylmän sodan loppu ei hälventänyt ydinaseisiin liittyviä huolia: ydinaseita jäi kosolti entisiin neuvostomaihin, missä ne olisivat saattaneet päätyä keskenään taistelevien faktioiden tai terroristien käsiin.

Luultavasti juuri tästä syystä presidentti George Bush kannusti vuonna 1991 Kiovassa pitämässään puheessa ukrainalaisia unohtamaan “itsetuhoiset” itsenäistymispyrkimykset. Kun Ukrainan ydinaseet sittemmin luovutettiin Venäjälle, tarkoituksena että Venäjä, Yhdysvallat ja Iso-Britannia takaisivat maan turvallisuuden.

Yhdysvalloissa ei koskaan saatu tarkkaan selville, allekirjoitettiinko Neuvostoliitossakin se näkemys, että ydinsotaa ei voinut voittaa, eikä siihen siksi tulisi ryhtyä. Epävarmuus toisen osapuolen aikomuksesta oli syöstä maailman ydinsotaan

useammin kuin kerran. Yhteisen rationaalisuuden oletus olikin kylmän sodan johtajilta kylmäävää uhkapeliä.

Järkeä on totisesti koeteltu. Korean sodassa Yhdysvaltojen joukkoja johtanut Douglas MacArthur halusi käyttää ydinaseita Kiinaa vastaan. Kuuban ohjuskriisissä 1962 ensi-iskua harkitsivat molemmat osapuolet. Tuolloin maailman kannalta parhaan ratkaisun teki lopulta neuvostoliittolainen sukellusvenekapteeni, joka kieltäytyi laukaisemasta ydinaseitaan sen jälkeen, kun yhteydet Moskovaan olivat poikki.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin 1983 järjestelmähäiriö Neuvostoliiton varoitusjärjestelmässä oli johtaa vastaiskuun, mutta vastuussa ollut upseeri päätti toivoa parasta eikä herättänyt esimiehiään. Muitakin läheltä piti -tilanteita on voinut jäädä kirjaamatta historian lehdille.

Helsingin yliopistossa opettavan Sonja Amadaen mukaan laskelmoivasta rationaalisuudesta, jonka varaan ydinasedoktriinit rakennettiin, voi kaikesta matemaattisesta houkuttelevuudestaan puuttua järkeä. Amadaen mukaan ydinsodan estämiseen pyrkivän MAD-doktriinin sijaan ydinasestrategian pohjana on todellisuudessa ydinsodan voittamiseen tähtäävä NUTS (Nuclear Utilization Targeting Selection). Siinä ydinaseiden käyttötarkoitus ei ole pelkkä pelote ja sodan välttäminen, vaan edun luominen ja ydinaseilla painostamisen hyödyntäminen sodan ja eskalaation hallitsemiseksi.

Kylmän sodan aikana kauhun tasapaino käsitettiin

kiikkulautana, jonka toisessa päässä istui Yhdysvallat ja toisessa Neuvostoliitto. Nyt maailma liukuu kohti moninapaisuutta. Niin sanotun kolminapaisen ydinasejärjestyksen muodostavat Yhdysvallat, Venäjä ja Kiina. Kiina on ydinkärkien kokonaismäärällä mitattuna Yhdysvaltoja ja Venäjää jäljessä. Sen onkin tulkittu suitsivan Venäjän ydinasepullistelua oman suhteellisen alivoimansa vuoksi. Samaan aikana Kiina kuitenkin kasvattaa omaa ydinasearsenaaliaan, panostaa ohjusteknologiaan ja rakentaa uusia ohjussiiloja.

Venäjän puhe ydinaseista on tarkoituksellisen monitulkintaista. Maan televisiossa sallitaan ydinaseilla pullistelu. Viestintästrategiaa voisi kuvata perinteisen venäläiseksi. Samaan aikaan kun Putinin valtiojohto tyynnyttelee uhkakuvia, duuman edustajat päästelevät höyryjä ja kannanotot löytävät tiensä myös länsimaiden medioihin.

Venäjän sotilaallinen epäonnistuminen Ukrainassa on korostanut maan yksiselitteistä riippuvuutta ydinaseistaan. Venäjä tarrautuukin nyt ydinasearsenaaliinsa, jossa roikkuvat rippeet maan suurvalta-asemasta.

Kuolemanyhtälöstä ei voi jättää pois myöskään muita ydinasevaltoja, joista riskialttein lienee uhmakas Pohjois-Korea. Iranin ydinohjelman tila herättää huolta alueellisesti ja pitää sisällään tuhon siemenet Lähi-Idän valmiiksi jännittyneessä tilanteessa.

Geopolitiikan maailmassa ydinaseet ovat strategisen tasapainon tekijä. Jos jokin

maa on pääsee lähelle ydinaseen hankkimista, se heiluttaa kiikkulautaa arvaamattomaan suuntaan. Suurvallatkaan eivät voi katsoa moista vierestä, alueellisista kilpailijoista puhumattakaan.

Ydinaseiden leviämisen estämiseksi tehdään paljon työtä. Jopa ydinaseiden luomaan pelotteeseen nojaava Nato tunnustaa päämääräkseen maailman ilman ydinaseita. Myös Yh-

dysvallat korostaa asevalvonnan ja ydinaseriisunnan tärkeyttä.

Ydinaseiden leviämisen estämiseen pyrkivään ydinsulkusopimuksen on allekirjoittanut jo 190 valtiota. Toistaiseksi ydinaseet ovat kuitenkin tulleet jäädäkseen, eivätkä suurvallat aio voi luopua omistaan niin kauan, kun vallitsee pieninkin epävarmuus siitä, että joku saattaisi niitä käyttää.

Ennen ensimmäistä ydinräjäy-

tystä Robert J. Oppenheimer paljasti tutkijakollegalleen huolensa: “Saatamme lopettaa kaikki sodat, mutta olemme tuomittuja elämään päättymättömässä pelossa”.

Ihmiskunta on elänyt päättymättömässä pelossa pian jo 80 vuotta, mutta vastoin Oppenheimerin pessimistisimpiä kuvitelmia, ydinaseet ovat tuoneet mukanaan myös vakautta. Ne ovat painaneet ydinasevalto-

jen johtajien omallatunnolla ja estäneet suurvaltoja ajautumasta avoimeen sotaan toisiaan vastaan.

Toistaiseksi järki on voittanut.

”Toistaiseksi järki on voittanut.”

Teksti: Justus lehtisaari

KuvITUS: AUra savolainen

Lehdistönvapauden kriisistä ja suuresta vaalivuodesta

Lehdistönvapaus ja demokratian tila kulkevat käsi kädessä. Mitä vapaampi, lehdistö, sen vankempi demokratia. Molempia koetellaan vaalien vuonna 2024.

Toimittajat ilman rajoja nosti esille vuosittaisessa lehdistönvapauden mittauksessaan, että ainoastaan noin neljässä prosentissa maailman maista lehdistönvapauden tila on “hyvä”, kun suurimmassa osassa maailman maita tilanne on “ongelmallinen”. Globaalisti trendi on jo vuosia ollut heikkenemään päin.

Tänä vuonna järjestetään ainakin 64 vaalit ympäri maailman. Vuosi ei ole demokratian kannalta merkittävä pelkästään vaalien määrän, vaan myös niiden laadun vuoksi – erityisesti eurooppalaisesta näkökulmasta.

Ilmassa leijuvat suuret kysymykset. Mitä esimerkiksi tarkoittaisi Euroopan ja Ukrainan kannalta Donald Trumpin palaaminen valkoiseen taloon samaan aikaan kun tuoreet gallupluvut povaavat äärioikeistolaiselle ID-puolueelle “jytkyä” tulevissa eurovaaleissa? Tämän vuoden vaalit tulevat määrittelemään pitkälti mihin suuntaan 20-luvun poliittinen kehitys tulee suuntautumaan.

Samaan aikaan lehdistön rooli tiedonvälittäjänä sekä näiden ja muiden suurten kysymysten käsittelijänä on globaalisti laskenut. Sosiaalisen median kanavat ovat vallanneet tilaa uutiskanavina – erityisesti nuorten sukupolvien keskuudessa.

Sosiaalinen media on myös osoittautunut erityisen tehokkaaksi väyläksi väärän tiedon ja suoranaisen propagandan levittämisessä. Uuden haasteen on myös tuonut tekoäly, joka on valjastettu entistä laadukkaamman valheellisen tiedon levittämiseen.

Näyttää huolestuttavasti siltä, että neljäs valtiovalta on ajautunut kriisin keskelle tiedonvälittäjän roolissa samaan aikaan kun sen toiminnan vapauksia on rajoitettu yhä useammassa maassa.

Tämä ei lupaa hyvää tulevien vaalien kannalta. Maailmaan mahtuu paljon huonoa journalismia, eikä kaikki lehdissä julkaistu tieto ole automaattisesti laadukasta tai oikeellista. Lehdistönvapaus edellyttää medioiden vastuuta, jossa lukijoiden terve mediakriittisyys on kultaa. Eikä kaikki median saama kritiikkikään ei ole aina täysin perätöntä. Ero on kuitenkin usein siinä, että vapaaseen mediaan uskovat kritisoivat sitä sen omilla standardeilla.

Mikä journalismin erottaa muista tiedonvälittäjän rooleista on sen suhde objektiivisuuteen ja ammatilliset eettiset normit. On turha hurskastella, että täysi objektiivisuus olisi saavutettavissa filosofisessa mielessä. Kyse on jatkuvasta ponnistelusta kohti läpinäkyvyyttä, luotettavuutta ja puolueettomuutta. Tällöin vapaa journalismi auttaa asettamaan vallanpitäjät vastuuseen, ja navigoimaan yhä monimutkaisemmaksi ja vaarallisemmaksi muuttuneessa maailmassa.

Kysymys lehdistönvapaudesta ja demokratian tilasta on luokkaa muna vai kana – on vaikea sanoa kumman tilan heikkeneminen enteilee kumpaa, vaikka yhteys näiden välillä on selvä. Tämän vuoden vaalit mielessä onkin siis erityisesti syytä kiinnittää huomiota lehdistönvapauden tilaan, niin huonolta kuin se näyttääkin.

Suhde on kuitenkin kaksisuuntainen ja tässä on toivoa. Lehdistönvapauden tai demokratian vahvistaminen vahvistaa myös toista. Ei ole sattumaa, että ne ovat kehittyneet länsimaissa historiallisesti käsi kädessä. Työsarkaa riittää molemmissa, jottei tämä 20-luku pääty kuin viime vuosisadalla.

(K)apeakatseista

Teksti: Elisabeth Mäkiö

KuvITUS: AUra savolainen

Politiikkaa seuratessa ei ole viime aikoina voinut välttyä yhdeltä teemalta – sodalta. Mitä kovemmaksi turvallisuuspuhe on käynyt, sitä kapeammaksi sen näkökenttä on kutistunut.

turvallisuuspolitiikkaa

Puolustusministerimme etsiessä keinoja estää

”epäisänmaallisen” reserviläisten paon, samaisia reserviläisiä kannustetaan aamu-TV:ssä olemaan ”elämänsä kunnossa” vuonna 2025. Ruotsissa puolestaan on (taas) menty meitä pidemmälle ja suoranaisesti kehotettu kansalaisia varautumaan Venäjän hyökkäykseen. Naton ydinaseiden kauttakulusta tuli presidentinvaalitenttien hittikysymys. Turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on koettu todellinen new year, new me -hetki ilmapiirin muuttuessa jatkuvasti kovemmaksi.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan helmikuussa 2022 muutti tietysti suomalaista Venäjä- ja turvallisuusajattelua peruuttamattomasti. Poliitikot syyttävät kilvan toisiaan sinisilmäisyydestä Venäjän suhteen. Suomessa reagoitiin määrätietoisesti muuttuneeseen ulkopoliittiseen turvallisuustilanteeseen eikä vakavastiotettavia Venäjän tekoja oikeuttavia soraääniä ole juuri kuultu. Muutoksessa on kuitenkin myös ikävä puoli: turvallisuusajattelun kapeneminen.

Samaan aikaan, kun Suomessa keskityttiin väittelemään jalkaväkimiinojen ja ydinaseiden tarpeellisuudesta, reserviläisten kunnosta ja aseellisen puolustuksen tärkeydestä, monet muut asiat katosivat turvallisuuskuvasta kokonaan.

Gazassa tapahtuva palestiinalaisten kansanmurha niputettiin geneeriseen ”Lähi-Idän konfliktit”-kategoriaan, hallituksen ajamat historialliset leikkaukset köyhimpien toimeentuloon ja niistä seuranneet lakot ollaan laajalti ohitettu sormenheristelyllä Hakaniemen suuntaan. Lisäksi ketään ei tunnu enää kiinnostavan nuorten syrjäytyminen, joitakin kädenlämpöisiä A-studion keskusteluiltoja lukuun ottamatta.

Kaiken lisäksi presidentinvaalien kysymyksenasetteluihin hiipi vaivihkaa uusi asetelma, jossa vastakkain ovat kansainväliset ihmisoikeuksia koskevat sopimukset ja kansallinen turvallisuus.

Harva on kuitenkaan kyseenalaistanut tätä vastakkainasettelua tai todennut tilanteen olevan oikeastaan päinvastainen – ihmisoikeuksien to-

teutuminen ja yhteisten sääntöjen noudattaminen kun useimmiten luovat turvaa, eivät heikennä sitä. Yhteisistä asioista huolehtimista ei edelleenkään nähdä turvallisuuspoliittisena tekijänä. Kaikesta kokonaisturvallisuuspuheesta huolimatta turvallisuutta ei hahmoteta kokonaisvaltaisesti.

Jo nyt esimerkiksi Gazan sodalla on ollut kauaskantoisia turvallisuuspoliittisia vaikutuksia. Iso-Britanniassa on varoitettu ”ennennäkemättömästä” islamilaisen terrorismin uhan noususta nuorten radikalisoituessa, kun taas Osama bin-Ladenin ajatukset muslimeista ja USA:sta löysivät yllättävän, uuden kannattajakunnan yhdysvaltalaisista teineistä TikTok-sovelluksen kautta. Suomessa yhtälöön voidaan lisätä vielä jatkuvasti epävarmemmat tulevaisuudennäkymät, heikko työllisyystilanne, alati heikkenevä toimeentulo matalapalkka-aloilla, ”maahanmuuttokriittisyyden” nimellä ratsastava rasismi, ankara talouskuri ja erityisesti poikien kasvava näköalattomuus. Ei ole vaikea keksiä, millaiset tahot löytävät otollisen kohderyhmän turhautuneista nuorista miehistä, joita yhdistää nyt myös suru ja raivo palestiinalaisten kohtelusta.

Gazan tilanteen lisäksi myös kotimaiset kehityskulut ansaitsisivat tulla nähdyksi turvallisuuspoliittisen linssin läpi. Hallituksen leikkauksia vastustavan lakkopäivän mielenosoituksessa näkyi useita kylttejä, joissa vaadittiin turvaa. Taloudellisen turvan ja turvallisuuden yhteys onkin päässyt viime aikoina unohtumaan monilta oikean laidan poliitikoilta – syrjäytymisestä ja köyhyydestä ei juuri puhuta, ja silloin kun puhutaan, ne leimataan uusliberaalin tyylin mukaisesti yksilöiden ongelmaksi. Poliittisen kentän oikealta laidalta ratkaisuksi tarjotaan joko rajojen laittamista kiinni ja henkisesti impivaaralaisen mökin nurkasta käsin vihervasemmistolaisille lällättelyä tai Petteri Orpoa Yhteisvastuukeräyksen kansikuvapoikana.

1300 traktoria, Elokapina ja Viktor Orbán

teksti ja kuvat: Justus lehtisaari

Mielenosoittajat ovat kasanneet Euroopan parlamentin edessä sijaitsevalle Place du Luxembourgille renkaita ja sytyttäneet ne palamaan.

Torstaina 31.1.2024, viimeisenä tammikuun yönä, valtasi Brysselin kummallinen torvien kakofonia, kun 1300 traktoria vyöryi kohti Euroopan parlamenttia. Saksasta ja Ranskasta alkanut maanviljelijöiden protestiliike oli saavuttanut Euroopan pääkaupungin, samaan aikaan kun Euroopan johtajat valmistautuivat kokoontumaan seuraavana päivänä keskustelemaan muun muassa Ukrainalle annettavasta 50 miljardin euron tukipaketista. Ensimmäisenä maanviljelijöitä vastaan Brysselin yöhön oli rientänyt Unkarin pääministeri Viktor Orbán, joka omien sanojensa mukaan toivotti “kansan äänet” tervetulleiksi kaupunkiin. Kuten yksi mielenosoituksen sloganeiksi muodostunut huudahdus asian ilmaisee: “Ursula, we are here!”

§Facebook-tilillään julkaisemallaan videolla Orbán tallustelee traktorien valtaamilla kaduilla ja kättelee kaupunkiin saapuneita mielenosoittajia. Orbánille maanviljelijöiden saapuminen oli varmasti helpotus – tai viimeinen mahdollisuus saada jotain tukea Ukrainan 50 miljardin euron tukipaketin kaatamiseksi, josta perjantain huippukokouksessa oltiin käymässä neuvotteluja.

Yön valjetessa aamuksi olivat traktorit ja mielenosoittajat vallanneet Euroopan parlamentin edessä sijaitsevan Place du Luxembourgin. Poliisit olivat linnoittautuneet parlamentin alueelle piikkilanka-aitojen taakse mellakkavarusteet ja vesitykit aseinaan. Mielenosoittajat puolestaan olivat varustautuneet tyhjillä kaljapulloilla, ilotulitteilla ja kananmunilla. Kumpikin puoli sai osumia, mutta pahemmilta vahingoilta vältyttiin - jos parlamentin edustalla sijaitsevan teollisuuspohatta John Cockerillin patsaan tuhoamista ei lasketa.

Mielenosoittajat olivat ripustaneet parlamentin seinään lakanan, jossa lukee “Free farmers, stop free trade”. Erääseen traktoriin kiinnitetty kyltti taas ilmaisee Euroopan johtajien olevan “monikansallisten yritysten huoria” – ei ihme että Orbán oli ensimmäisenä rientänyt mielenosoittajia vastaan kun he yöllä olivat saapuneet kaupunkiin. Natio-

nalististen iskulauseiden lisäksi löytyi mielenosoituksesta myös muutama Venäjän lippu – herkkua varmasti tämäkin Orbánille, joka Euroopassa tunnetaan Venäjä-mielisenä poliitikkona .

Mielenosoituksessa oli nähtävissä myös vahva ympäristöliikkeen läsnäolo, kuten esimerkiksi Elokapinan. Vapaakaupan vastustaminen ja ympäristöliike nivoutuvat yhteen Argentiinan, Brasilian, Paraguayn ja Uruguayn kanssa tehdyn Mercosur-kauppasopimuksen vastustamisen kautta. Greenpeace on esimerkiksi kuvannut sopimusta “painajaiseksi luonnolle”, sillä se kiihdyttäisi soijan ja naudanlihan tuontia Brasiliasta – huono asia niin ympäristön kuin myös Eurooppalaisten maanviljelijöiden kannalta.

Samaan aikaan kun Parlamentin edessä osoitettiin mieltä, käytiin muutaman korttelin päässä keskusteluja EU:n johtajien kesken. Ukrainan 50 miljardin euron tukipaketti vietiin läpi, eivätkä keskustelut muutenkaan tarjonneet tyydytystä sen enempää Orbánille kuin maanviljelijöillekään. Mielenosoitukset ovat jo saaneet jatkoa, kuten 26.2. Belgialaisten maanviljelijöiden liitot ovat uhkailleet jopa koko maan blokkaamisella. Mielenosoituksen sloganin voisikin muotoilla nyt uudelleen: “Ursula, we are here to stay!”. Vain tulevaisuus näyttää millaisia petikavereita seuraavista mielenosoituksista löytyy – Orbán ja Elokapina olivat jo varsin hyvä aloitus.

Square de Meeusin laitamille pysäköidyssä traktorissa on kovasanainen mielipide Euroopan johtajista; “Euroopan johtajat ovat ylikansallisten yritysten prostituoituja.”

Mielenosoitus on kerännyt runsaasti väkeä Place du Luxembourgille.

John Cockerillin patsaaseen on kiinnitetty kyltti kehottaa eurooppalaisia vastustamaan valtionjohdon mielivaltaisuutta.

Mielenosoitus on koonnut paikalle niin elokapinalaisia, maanviljelijöitä kuin vapaakaupan vastustajia.

Mellakkapoliisit ovat linnoittautuneet piikkilankojen taakse Euroopan parlamentin alueelle. Lähestyvät mielenosoittajat poliisi karkottaa vesitykeillä.

KANNUT KAAKKOON

Tervehdys

kaikille kannunvalajille! Hallituksen vuosi on käynnistynyt vauhdikkaasti. Vaikka päät ovat vielä perehdytyksistä pyörällä, olemme jo pitkällä tämän vuoden suunnittelussa. Tänä vuonna jatketaan tuttuja perinteitä, mutta luodaan myös jotain aivan uutta.

Yhteiskunta on palannut koronavuosien jälkeen normaalitilaan. Uuden hallituksen muodostaminen syksyn vaalikokouksessa ei ollut aivan helppoa. Järjestöaktiivisuuden lasku ei ole vain valtsikan haaste, vaan se näkyy ympäri järjestökenttää.

Järjestöissä edistämme yhteisiä asioitamme, nostamme opiskelijoiden ääntä kuuluviin sekä mikä tärkeintä, luomme merkityksellisyyttä omaan ja muiden elämään. Juuri näitä asioita nyt kaivataan.

Aiomme jatkaa Kannunvalajien näkyvyyden kasvattamista. Ihanteemme on Kannu, joka on helposti lähestyttävä, kaikkien valtsikalaisten yhteinen järjestö ja edunvalvoja. Erityisesti tuutoreilla on tärkeä rooli fuksien houkuttelemisessa mukaan opiskelija- ja ainejärjestötoimintaan.

Kaudellamme Kannunvalajat on kantaaottava yhteiskunnallinen toimija, joka puhuu monimuotoisuuden, kansainvälisyyden ja yhteisöllisyyden puolesta. Viime vuonna Kannu palkittiin opetuksen monimuotoisuuden edistämiseksi tehdystä työstä ja samalla linjalla jatkamme tänäkin vuonna.

Tarkoituksemme on toimia koko tiedekunnan ja valtsikayhteisön hyvinvoinnin ja yhdenvertaisuuden puolesta. Pyrimme vahvistamaan dialogia opiskelijoiden ja tiedekunnan välillä sekä viestimään opiskelijoiden vaikuttamisen paikoista kaikille saavutettavalla tavalla.

Ilman valtsikalaisia ei olisi Kannunvalajia. Toimintamme ytimessä on ja tulee aina olemaan toive ja tavoite siitä, että kaikilla jäsenillämme on mahdollisuus kokea kuuluvansa osaksi valtsikayhteisöä, opintosuunnasta riippumatta. Toivottavasti teillä on ollut kivaa alkuvuoden tapahtumissa. Niitä saimme tehdä tiiviissä yhteistyössä muiden ainejärjestöjen ja fuksitoimikuntamme kanssa. Pitkiksi venyvistä kokouksista erityisen mukavia tekevät Kannuklusterin uudistetut kokoustilat, joista suuri kiitos kuuluu talven aikana rehkineelle rempparyhmälle.

Iloa ja valoa tulevaan kevääseen!

Meri Leppänen, puheenjohtaja

Julianna Rasi, varapuheenjohtaja

Kannunvalajat ry

KOHTI TYÖELÄMÄÄ YKAN KANSSA

YKA on ammattiliittojen edelläkävijä ja mukana matkallasi työelämään.

Autamme löytämään uravaihtoehtoja ja kehittämään ammatti-identiteettiä

Valvomme yhteiskunta-alan opiskelijoiden etuja

Toimintamme on yhteisöllistä: ykalaiset kohtaavat tapahtumissa, opiskelijatoiminnassa, vertaisverkostoissa, paikallisyhdistyksissä ja mentoroinnissa

Lue lisää: yhteiskunta-ala.fi

Yhdessä yhteiskuntaa rakentamassa

TYÖELÄMÄ. PARAS AIKA OLLA ELOSSA.

Olemme Elo, suuri suomalainen työeläkevakuuttaja. Huolehdimme, että asiakkaamme saavat ansaitsemansa eläkkeet.

Autamme asiakasyrityksiämme menestymään ja vastaamaan muuttuvan työelämän haasteisiin. Hoidamme asiakkaidemme eläkevaroja tuottavasti, turvaavasti ja vastuullisesti.

Katso lisää osoitteessa elo.fi

TULEMUKAANTUTKAIMEEN

Haluatko kehittyä kirjoittajana? Onko sinulla aihe, ajatus tai argumentti, jonka haluat pukea sanoiksi? Innostaako kuvajournalismi tai visuaalinen ilmaisu?

Tutkain etsii jatkuvasti uusia kirjoittajia, kuvaajia ja kuvittajia. Olit sitten fuksi tai jo ännännellä vuodellasi, tervetuloa!

Paras tapa hypätä mukaan on tulla toimituskokoukseen, joita järjestetään neljästi vuodessa. Tiedon tulevasta kokouksesta löydät Tutkaimen somesta, nettisivuilta tai ottamalla yhteyttä päätoimitukseen. Vaikka kokous olisi jo mennyt, kysy rohkeasti lisää tai tarjoa juttuideaasi suoraan päätoimittajalle tutkain@ kannunvalajat.fi!

Neljästi vuodessa painettuna ja verkossa ilmestyvä Tutkain on Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijoiden* toimittama lehti. Tutkain on ilmestynyt vuodesta 1964.

Tutkainta julkaisee Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijajärjestö Kannunvalajat ry. Lehden journalistinen linja on riippumaton järjestöstä. Tutkain on puoluepoliittisesti sitoutumaton julkaisu.

Tutkaimen päätoimittaja valitaan Kannunvalajien vaalikokouksessa loppuvuodesta. Samalla voidaan valita myös lehden AD ja viestintävastaava.

*Julkaisemme toisinaan myös tiedekuntamme ulkopuolisten tekijöiden töitä. Älä epäröi tarjota ideaasi!