Stiiknafuulia 27 by Stiiknafuulia

Stiiknafuulia OULUN KIRJAILIJASEURAN KAUSIJULKAISU 27

Juurilla on hyvä elää ja luoda

JOULUKUU 2018 – 7. VUOSIKERTA

Pelkoa ja inhoa tavarahississä

New Yorkista Iihin saunarunoilemaan 8,00€

1799 6761

Pääkirjoitus Vuosi lähenee loppuaan, päivät ovat mustia, varpunenkin jouluaamuna niin kovin synkkä, että riisipuuro on vaarassa takertua kurkkuun. Mutta onneksi paikalliset kulttuuri- ja taidetapahtumat ovat sentään tuoneet iloa marrakseen! Valona pimeydessä loistanut Lumo-valofestivaali, useiden uutuusteosten julkistamistilaisuuksia sisältänyt Oulun sarjakuvafestivaali ja 37. kertaa järjestetty Oulun kansainvälinen lasten- ja nuortenelokuvien festivaali onnistuivat houkuttelemaan ihmisiä ulos vällyjen alta. Eikä tietenkään sovi unohtaa pitkälle syksyyn mieltä lämmittänyttä, syyskuista Uusi kirjallisuusfestivaali -tapahtumaa! Osana kirjallisuusfestivaalin ohjelmaa julkaistiin Botnia-palkintoehdokkaat, joista voiton vei Jenni Räinän ja Vesa Rannan teos Reunalla – tarinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä (Like, 2017). Paljon onnea voittajille! Räinän ja Rannan haastattelun pääsette lukemaan tämän lehden sivuilta. Onnittelut hienosta suorituksesta ovat paikallaan paitsi voittajille myös muille palkinnosta kisanneille, eli onneksi olkoon ehdokkuudesta Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen

Kuva: Emma-Olivia Kurtti

kolmetoista sinfoniaa (Gummerus), Harri Filppa: Kuolema meidät erotti (Pohjoinen kustannustoiminta), Heidi Köngäs: Sandra (Otava), Pirkko Lastikka: Etäisten teiden haibun (Basam Books), Pauliina Rauhala: Synninkantajat (Gummerus), Joni Skiftesvik: Finlandia City (WSOY) ja Pauliina Vanhatalo:

Stiiknafuulia

Julkaisija

Oulun kirjailijaseuran kausijulkaisu päätoimittaja: Maria Kurtti maria.kurtti@stiiknafuulia.fi taitto ja ulkoasu: Ilpo Koskela ilmoitusaineistot: tuomo.heikkinen@kirjallisuudentalo.fi www.stiiknafuulia.fi

Oulun kirjailijaseura ry Författarsällskapet i Uleåborg rf puheenjohtaja Antti Leikas www.oulunkirjailijaseura.fi yhdistys@oulunkirjailijaseura.fi Painopaikka Erweko Oy, Oulu 2018

STIIKNAFUULIA

Toinen elämä (Kustantamo S&S)! Vielä pidemmälle kun ajattelee, niin onnitella sopisi joka ikistä teistä, jotka olette Oulun kirjailijaseuran jäseniä, se kun tarkoittaa sitä, että te olette kirjoittaneet ainakin yhden kirjan. Ja se on jotakin se. Siihen ei moni pysty. Kirjoittaminenhan nimittäin on välillä aivan raastavaa hommaa, vaikka sitä kuinka rakastaisikin. Mutta lopussa kiitos seisoo ja tehty työ palkitsee, jos ei niinkään kovin rahallisesti, niin ehdottomasti ainakin henkisesti: ”Pystyinpäs!”. Onnittelen siis kaikkia Oulun kirjailijaseuran jäseniä, ja onnittelen ja kiitän myös kaikkia meitä, jotka olemme osallistuneet tämän lehden tekemiseen. Ja siitä pimeydestä vielä, siihen sopii lääkkeeksi ainakin kynttilänvalo, suklaa, villasukat, hyvä kirja ja punaviini. Näitä kaikkia lienee tarjolla myös pian koittavalla joululomalla, nauttikaamme siis niistä, ja nauttikaamme toisaalta myös niin lohdullisesta pimeydestä siitäkin! Kohtahan on kuitenkin kevät, ja sitten äkillinen valo taas ahistaa. Maria Kurtti, päätoimittaja

ISSN-L 1799-6767 ISSN 1799-6767 (painettu) ISSN 1799-7895 (verkko)

Stiiknafuulia

OULUN KIRJAILIJASEURAN KAUSIJULKAISU 27 JOULUKUU 2018 – 7. VUOSIKERTA Kannen kuva: Maria Kurtti

Botnia-palkinnon 2018 voittajat esitellään sivuilla 4-7. Kannattaa lukea! SISÄLTÖ: 4 Juurilla on hyvä elää ja luoda 8 12

Kirjoituksia Pariisista osa 2. Kirja-arvostelu: Liian kovan mullan sipuli

13 New Yorkista Iihin saunarunoilemaan 16 Kolumni:Epävarmuudesta

17 Pelkoa ja inhoa tavarahississä 19 Oulun kirjailijaseuran ja kirjallisuuden talon tapahtumat 2018 20 Kapulakieltä kyynellaaksossa 22 Kirja-arvostelu: Lapsista ja vanhemmista

23 Runoja 24 Löytämisen monologi 26 Syksyn uutuuskirjoja 29 Ilpo Koskela: Aleks Revel - Emigrantit 30 Veli-Matti Ural ja Esa Niskanen: Taivakoskelta ilmataisteluihin

ja keskinkertaisuudesta

www.stiiknafuulia.fi

Oulun kaupunki tukee Oulun kirjailijaseura ry:n toimintaa. www.ouka.fi

TILAA STIIKNA // Vuositilaus 4 numeroa,: 24 €/vuosi // Kestotilaus: 20 €/vuosi KANNATA // Yhteisöt ja yritykset: 300 € / vuosi. Yksityishenkilö: 50 € / vuosi. Kannatusjäsenet saavat lehden vuosikerran. TILAA JA KANNATA maksamalla summa tilille FI02 1107 3000 6818 60, merkitse yhteystietosi viestikenttään // Ks. lisää: www.oulunkirjailijaseura.fi

STIIKNAFUULIA

Kuva: Maria Kurtti. Takalolla ja Filpalla yhteistyö sujuu. ”Mukavahan se on tehdä hommia tyypin kanssa, joka on ollut niin monessa mukana”, Filppa tuumaa.

Botnia-voittajia, valokuvaaja Vesa Rantaa ja toimittaja Jenni Räinää kiinnostaa aikamme dokumentointi. Kumpikaan ei onneksi hingu pois pohjoisesta, vaan käyvät Helsingissä vain kääntymässä.

Teksti: Maria Kurtti 4

STIIKNAFUULIA

Juurilla on hyvä elää ja luoda Rannan kuvaama ja Räinän kirjoittama Reunalla – Tarinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä (Like, 2017) voitti Oulun kirjailijaseuran Botnia-kirjallisuuspalkinnon lokakuussa. Teos oli ehdolla myös Bonnierin Suuren Journalistipalkinnon Vuoden kirja 2017 -kategoriassa sekä vuoden 2017 TietoFinlandia-palkinnon saajaksi. Teos on dokumentti Kainuun ja Pohjois-

Pohjanmaan tyhjenevistä syrjäseuduista, joista suurin osa asukkaista on muuttanut kaupunkeihin työn ja opiskelupaikkojen perässä. Teoksessa kuvataan jäljelle jääneiden, usein iäkkäiden asukkaiden arkea, johon omat haasteensa tuovat esimerkiksi kuntaliitosten myötä kauas karkaavat peruspalvelut. Molemmat ovat nopeatempoista jour-

Anita. Kuvaaja Vesa Ranta, teoksesta Reunalla – tarinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä. Kuva- ja flamenco-taiteilija Anita asuu kissojensa kanssa isossa ateljeetalossa Haapajärven Kuonan kylällä. Anitaa ei saa kiinni puhelimitse, joten Ranta aikoo matkata taiteilijaa tapaamaan ja kysymään, suostuisiko tämä videohaastatteluun Saksan taidenäyttelyä varten.

nalistista työtä tehdessään tunteneet usein halua pysähtyä kiinnostavan aiheen äärelle pidemmäksi aikaa ja tutkia aihetta syvällisemmin. – Printtipuolella ei oikein ole enää sellaista kanavaa, johon voisi tehdä oikein huolella. Kirjat on siihen hyvä vaihtoehto, Ranta sanoo. – Hesarissahan oli myös se artikkeli, että tämmöiset maailmaa selittävät tietokirjat on nousussa globaalisti. Niille on tilausta kaiken hälyn keskellä, että ihmiset saisivat kokonaiskuvan edes jostakin, Räinä jatkaa. Räinä ja Ranta viettivät Reunallateoksen parissa reilut kaksi vuotta ja tutustuivat haastateltaviinsa. Osa teoksessa haastatelluista ihmisistä osallistui myös Botnia-palkinnon voittajan julkistamistilaisuuteen.

Syrjäkylien ääni Räinä on kotoisin Hyryn kylästä Kuivaniemestä ja Ranta Muhokselta, joten maaseutuaihe on tekijöille henkilökohtaisestikin läheinen. Molempia suivaannuttaa karikatyyrimäinen kuva, joka maaseudun ihmisistä usein luodaan. – Suomalaisessa valokuvataiteessa näkyy ilmiötä, että lähdetään pääkaupunkiseudulta jonnekin korpeen ja etsitään ne kaikista friikeimmän näköiset tyypit ja kuvataan suoraan salamalla päin naamaa, että saadaan mahdollisimman irvokas Twin Peaks -hahmo. Ja sitten pistetään äkkiä ovi kiinni ja ajetaan takaisin Helsinkiin, Ranta kuvaa. Rannan ja Räinän teoksessa pääosaan nousevat haastateltavien äänet. Yksi projektin parhaista puolista onkin ollut se, että haastatellut sivukylien ihmiset todella

kokevat teoksen kertovan omasta todellisuudestaan. – Musta se on hirveän tärkeää, jos on vain muutama tai kylän ainut asukas enää, että hänen ääni saadaan kuuluviin. Tämän ajan dokumentaatio, se on tärkeää, Ranta sanoo. – Julkisessa keskustelussa kuvitellaan, että sivukylillä olisi joku älytön vastavoima edelleen, että joku maalaisten kepulaisten salaliitto siellä jyllää. Ja oikeasti siellä on se muutama mummo ja ylityöllistetty maanviljelijä, jotka on uupumisen partaalla ihan täysin. Ei siellä ole mitään suurta vastavoimaa mihinkään, Räinä jatkaa. Teoksen aihepiiri on herättänyt laajaa kiinnostusta ja poikinut työtarjouksia myös printtimediasta. Ranta on vastikään tehnyt laajan reportaasin Suomen Kuvalehteen Reunalla-teoksen aihepiiristä. Myös Räinällä on riittänyt hyvin töitä vapaana toimitta-

STIIKNAFUULIA

jana, ja samaan aikaan rinnalla kulkenut Metsä meidän jälkeemme -tietokirja on tehnyt syksystä kiireisen. Räinä on yhdessä muiden tietokirjan tekijöiden kanssa haastatellut alan asiantuntijoita ja vieraillut metsissä ympäri Suomea. Teoksessa painottuu ympäristönäkökulma: Mitä uudet hakkuusuunnitelmat toteutuessaan tekisivät suomalaiselle metsäluonnolle? Onko metsää nykyään enemmän, vai hakataanko sitä enemmän kuin koskaan? – Metsästä tulee paljon ristiriitaista uutisointia, joten halusimme ottaa asiasta selvää, Räinä sanoo. Rantaa kiinnostaa erityisesti yhteiskunnalliset aiheet. Alkoholismia hän kuvaa suomalaiseksi kansantaudiksi, jonka taustalta löytyy usein masennus. Työn alla on suomussalmelaisessa alkoholistiperheessä varttuneista ja nykyään Oulussa asuvista siskoksista kertova teos. – Se on aika koskettava tarina. Tapahtumista on melkein kaksi vuosikymmentä, mutta jäljet siitä mitä on tapahtunut tulee edelleen mukana niissä ihmisissä. Toimittaja, jonka kanssa tätä teen, on kasvanut samanlaisessa perheessä, eli tietää kyllä mistä haastateltavat puhuu, Ranta kertoo. Dokumenttiprojektien lisäksi Ranta tekee muun muassa taidevalokuvausta filmikameralla. Rannasta on vain hyvä, että yhtaikaa on meneillään useampia projekteja. – Nyt on semmoinen tosi luova kausi meneillään, tulee tehtyä paljon juttuja. Varmaan johtuu siitä, että viisikymppiä lähestyy. – Pakko ehtiä ennen kuin kuolema korjaa! – Niinpä! Onkohan se jotain ikäkriisiä, aivan sama. Ranta kuitenkin lisää, että ehkä myös Reunalla-teoksen saama hyvä vastaanotto ja Botnia-palkinnon voittaminen ovat antaneet lisää pontta luovaan työskentelyyn.

Suomea fanittavat Hayamit Kaiken lisäksi Räinällä ja Rannalla on jo tekeillä seuraava yhteinenkin projekti, dokumenttielokuva, josta helsinkiläinen tuotantoyhtiö Illume on kiinnostunut.

STIIKNAFUULIA

Dokumentissa keskitytään Reunalla-teoksesta tutun, Japanista Iin Kuivaniemeen muuttaneen pariskunnan Mariko ja Keiichi Hayamin tarinaan. Mariko ja Keiichi ovat molemmat eronneet tahollaan useamman kerran, mikä on Japanissa edelleen tabu. Patriarkaaliseen ja kilpailuhenkiseen synnyinmaahansa kyllästynyt pariskunta kokee, että Suomessa ihmisillä on vielä aikaa toisilleen ja harrastuksilleen. Lisäksi heitä viehättää suomalainen tasa-arvo. Mariko tunnustautuu Minna Canthin suureksi ihailijaksi. Oman haasteensa dokumenttiprojektiin tuo yhteisen kielen puute. – Meillä on ollut apuna tulkki, sähköposti ja aika, että pääsisimme yhteisymmärrykseen. Heilläkin on kuitenkin syvä näkemys omista ratkaisuistaan, ja se pitäisi saada välitettyä meille oikein, vaikka he eivät puhu juuri englantiakaan. Haastattelut hoidetaan japaninkielisen tulkin avulla, ja välillä vaihdetaan Google Translatella käännettyjä sähköpostiviestejä. Ei ole kauaa siitä, kun Hayamit viimeksi lähettivät sähköpostia, kun Räinästä ja Rannasta ei ollut vähään aikaan kuulunut. Pariskunta odottaa jo innolla, että projekti päästään kunnolla aloittamaan.

Amerikkaan tekemään projekteja, jotka ei kumpua itsestä, Ranta sanoo. Reunalla-teoksen menestyksen myötä Ranta kertoo havahtuneensa siihen, miten paljon pohjoisesta tulee kiinnostavia kirjoja, ja menestystäkin tuntuu tulevan enemmän kuin ikinä. – Niin, ehdokkuuksia ja kaikkea. Täällähän on ihan tosi paljon laadukasta tekemistä. Ja toivottavasti siitä on myös synergiahyötyä, että kulttuurin nostoa tapahtuisi tulevaisuudessa vieläkin enemmän, Räinä sanoo. Moni luovan alan tekijöistähän muuttaa etelään. – Mun mielestä se olisi tärkeä kriteeri, että ihmiset myös jää tänne tekemään näitä luovan alan hommia. Räinäkin kertoo lähes jokaisen entisistä opiskelukavereistaan asuvan nykyään Helsingissä. Helsinki on Räinästä kiva kaupunki, jossa on mukava joskus käydä, mutta sinne muuttaminen ei häntä kiinnosta. Ei vaikka oman alan töistä olisikin siellä enemmän tarjontaa. Hänen mielestään pohjoiset olosuhteet tekevät hyvää luovuudelle: – Kun [valmiita] vaihtoehtoja ei ole, silloin on pakko tehdä itse omaa polkua. Jos haluaa tehdä jotain, niin sitten se pitää tehdä ite.

Pohjoisessa on luotava polkunsa itse Ranta puhuu lämpimästi vanhasta opinahjostaan Turun ammattikorkeakoulun Taideakatemiasta, jossa opiskelijoita kannustettiin omiin luoviin projekteihin jo opiskeluaikana. – Sitten piti palata juurilleen, ei jaksanut mennä etelään. Siellä on muutenkin ylitarjontaa tekijöistä. Kyllä tämä oma alue, missä on syntynyt, tuntuu kiinnostavimmalta kuitenkin. Eräs Reunalla-teokseen haastatelluista on Pudasjärven Siurualla asuva taiteilija Kari Tykkyläinen. – Kari puki aika hyvin sanoiksi sen, mitä itselläkin on ollut lähtöajatuksena koko hommassa, että jos ei inspiroidu siitä omasta ympäristöstään, niin se on tosi ikävää. On paljon uskottavampaa tehdä taidetta täältä, omalta reviiriltä, kuin lähteä jonnekin Etelä-

Räinä ja Ranta kehuvat Botniaa mahtavaksi palkinnoksi, joka nimenomaan tuo tärkeää nostoa pohjoiselle kirjallisuudelle. Rannasta olisi kuitenkin vielä parempi, jos palkinto rajattaisiin niille, jotka asuvat ja tekevät luovaa työtä Pohjois-Pohjanmaalla.

Vesa Ranta – Tuli tunnetuksi metalliyhtye Sentencedin rumpalina, jona toimi vuodesta 1989 yhtyeen lopettamiseen, vuoteen 2005 saakka. Sentencedin jälkeen soitti rumpuja The Man-Eating Tree -yhtyeessä, kunnes päätti keskittyä valokuvaamiseen syksyllä 2017. – Valmistui Turun ammattikorkeakoulun Taideakatemiasta valokuvaajaksi vuonna 2001. Tehnyt kuvajournalismia useille eri julkaisuille, kansikuvataidetta eri yhtyeille ja kuvannut musiikkivideoita. – Tehnyt yhdessä Katariina Vuoren ja Janne Pekkalan kanssa teoksen Saunakeittokirja – ruokaa ja tunnelmia kiukaan lämmössä (Tammi 2014) ja yhdessä Katariina Vuoren kanssa teoksen Lottovoittajien pöydässä – tarinoita köyhyysrajan takaa (Like, 2017). Oulussa ja Helsingissä esillä ollut

Reunalla-valokuvanäyttely matkaa ensi vuoden maaliskuussa Saksaan suomalaisen nykytaiteen näyttelyyn.

Huovinen. Kuvaaja Vesa Ranta, teoksesta Reunalla – tarinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä.

Jenni Räinä – Valmistunut Jyväskylän yliopistosta vuonna 2005 pääaineenaan puheviestintä. Opiskeli sivuaineina muun muassa luovaa kirjoittamista ja journalistiikkaa. – Työskennellyt muun muassa vakituisena uutistoimittajana maakuntalehti Pohjolan Sanomissa, minkä jälkeen siirtynyt vapaaksi toimittajaksi. Kirjoittaa useisiin eri aikakauslehtiin. – Like julkaisee Metsä meidän jälkeemme -tietokirjan toukokuussa. Räinän ohella tekijäjoukkoon kuuluvat haaparantalainen toimittaja Pekka Juntti, rovaniemeläinen toimittaja Anna Ruohonen ja rovaniemeläinen valokuvaaja Anssi Jokiranta.

STIIKNAFUULIA

Taideryhmän työtilana toimii Valveen Konstila. Dialogeja-näyttely päättyi 24.5, Dialogeja-julkaisuun pääsee tutustumaan vuoden loppuun saakka Valveen nettisivuilla: http://www.kulttuurivalve.fi/ tiedostot/julkaisu_V2.pdf ”

Kirjoituksia Pariisista 8

STIIKNAFUULIA

Viereisellä sivulla: Pariisissa taidetta löytyy kapeimpia käytäviä myöten. Koska tilat ovat usein pieniä, niitä käytetään maksimaalisesti hyödyksi. Tämä pieni yksityiskohta löytyi kahvilasta vessan kupeesta.

Osa 2. Teksti ja kuvat: Pirjo Suvilehto

Pirjo Suvilehdon Kirjoituksia Pariisista ilmestyy jatkosarjana. ”Kirjoitukseni syntyvät Joycen ja Hemingwayn jalanjäljissä. Nuoruuteni Pariisi on vuosikymmenten jälkeen alkanut puhutella minua uudestaan, ja siinä ovat uusimman runokirjani Morfeuksen koirat Paris Berlin (Atrain & Nord 2018) syntysijat.”

Maanantai 2.7. 2018 Pariisi Hyvin nukutun yön jälkeen herään kahdeksalta (elän siis edelleen Suomen aikaa) eli seitsemältä. Ikkunastani näkyy kattoreunuksen suojissa pesivän kaupunkipulun pesä. Se on niin Edith Piafin Pariisia. Pulusta näkyy vain pyrstöä. Hotellin alakerran isäntä Hotel BNF:ssä on ystävällinen ja rento. Vaihdettuamme kuulumiset katoan oviaukosta kadulle (minulla on oma avain sekä ulko-oveen että huoneeseeni, olen nyt tämän paikan asukas). Lähden kävelemään kohti osoitetta Jussie 4 ja Sorbonnen yliopiston tiedekuntaa Faculté des Sciences et Ingénierie. Jotenkin löydän varmasti luentosaliin Amphi 34 A, vaikka kaikki onkin uutta ja kokoluokaltaan suurta. Kierrän Mitterrandin kirjaston

Myös Pariisissa yliopistot ovat muodostaneet alliansseja. Konferenssin aikana olimme osoitteessa Campus Pierre et Marie Curie, 4 Place Jussieu, 75005 Paris.

ja kävelen joen viertä, sen reitin osaan. Kello 9.45 kolkuttelen ohi mennessäni Ranskan Instituutin ulko-ovea. Joku muukin jonottaa sisään, mutta ovet pysyvät vielä kiinni. Olisin piipahtanut juttusilla, mutta ovet avataan vasta kello 10. En nyt malta odottaa viittätoista minuuttia, joten jatkan matkaani, käyn paikassa ehkä joku toinen kerta. Olen hyvissä ajoin Notre Damen katedraalilla ja sen puistossa, tarkoituksella, ennen pahimpia auringonpaahteita. On helpompaa liikkua aamupäivästä. Yön jäljiltä Pariisi on sotkuisempi. Roskikset valuvat yli, on tölkkejä, pulloja, paperia. Illan ja yön hämärissä Seinen varsi viheriöineen on piknikpaikkana suosittu, ja ihmettelen, missä kaikki käyvät tarpeillaan. Mitenköhän puhdasta joen vesi on? Kaduilla suihkutellaan asfaltteja. Seinen varren vihreät pikkukojut ovat vielä suljettuina. Les bouquinistes eli bukinistit myyvät tarkasti määritellyin myyntiartikkelein vanhoja (ja uusia) kirjoja, julisteita, sarjakuvia, avaimenperiä ja muuta Pariisin tuliaista, ja tiedän tulevani näille kojuille illemmalla. Tämä on nyt kahden vuoden sisään kolmas reissuni Pariisissa, joka näyttää itsestään uusia puolia. Tuntuu hyvältä, ja nyt on omaa aikaa. Ympäristön äänimaailma

on runsas ja visuaalisesti jotenkin lainehtiva: kuuluu pulujen omituista uninaa, on tolkuttomasti työliikennettä, henkilöautoja, mopoilijoita ja pyöräilijöitä, jotka liikkuvat ruuhkissa mallillaan – on kaupunki, joka on lähdössä lomille heinäkuun alussa. Turistit jäävät. Kiertelen katuja, ostan valmiiksi pikku tuliaisia kotiin viemisiksi. On kevyttä sadetta, tuulahtelee, istun Seinen ylittävän sillan, Pont Neufin, penkillä. Lepuutan jalkojani heinäkuun alun helteessä myös Notre Damen katedraalia sivuavan puiston penkillä, syön banaania, rauhoitun, nautin olostani. Olen jonkin uuden äärellä tällä kansainvälisen tutkimuskentän alueella, kukapa olisi uskonut muutama vuosikymmen takaperin. Vuoden 1982 vierailusta Pariisissa on vierähtänyt aikaa, ja maalaaminen on vaihtunut kirjoittamiseksi, kirjoittaminen saanut uuden ulottuvuuden akateemisesta tutkimuksesta. Kaikenlaista liikkuu mielessäni. Jussien osoitteessa Sorbonnen yliopisto osoittautuu valtavaksi rakennuskompleksiksi, jonka keskellä on viheriö. Tapaan konferenssin järjestäjät Ampfi-salissa, johon muutamat osallistujat ovat jo asettuneet. Juttelen Vanessan kanssa, hän opettaa

STIIKNAFUULIA

Pariisin kaduilla käytetään sinivalkoista nimilaattaa ja vanhoista rakennuksista löytyy koristeellisia yksityiskohtia. ranskan kieltä ja on tullut osallistumaan konferenssiin Brasiliasta. Salissa on miellyttävän viileää. Jyrkästi alaspäin viettävä katsomo on sen verran hämärä, että seinälle heijastetut diat näkyvät hyvin. ”Humanities and science have emerged here in Paris”, sanoo Pauline tervetulopuheessaan. Avausluennolla kuulemme maalauksista ja runoudesta tutkimusmatkana, siitä miten taiteilija tutkii tarkoin valoa, kun hän maalaa lampaat vuorenhuipulle, tai liikkeen, kun se kulkee veden pyörteissä. Taiteilijat ja runoilijat tekevät jatkuvia havaintoja ja pyrkivät näin saamaan tarttumapintaa aiheeseensa. Taiteilija tutkii, millainen on lampaan temperamentti, sen kontakti toisiin lampaisiin, ja tämän öljyvärimaalaaja tekee tutkimalla myös psykologiaa taiteen keinoin – tunkeutumalla eläimen mieleen. Plenary-luennon keskeinen anti itselleni on humanismin ja tieteen yhdistäminen. Puhutaanhan pääosin taiteesta eikä niinkään teoriasta. On esimerkiksi taulu, jossa on varjo. Sitä ei tutkita varjon teoriaan

10 STIIKNAFUULIA

paneutumalla, vaan optisena näkynä, kokemuksena. Itse teen tätä myös lastenkirjailijana, sillä vaikka kirjoitan fiktiivisen tarinan, haluan sen faktojen osalta olevan totta. Esimerkiksi leikillisissä, koirahaaveista ja niiden toteutumisesta kertovissa kirjoissa Anni ja loistokoirat (Wsoy 2012) ja Anni ja ihana pentu (Wsoy 2014) faktatiedot pitävät paikkansa. Olen saanut kiinni ajatuksista, miten tutkia taiteita, kirjallisuutta, kirjailijoita, maalareita, maalausten taustoja, kirjailijoiden kanssasuhteita. Kirjoitan muistivihkooni pääpuhujan ajatuksen: ”Whose science and whose humanities are we thinking and writing about?” Kirjoitamme pääosin länsimaisesta näkövinkkelistä, ja koloniaalinen kulma jää puuttumaan. Ajattelen meille tyypillistä karttanäkymää maapallostamme. Sekin esitetään kuvana tietystä perspektiivistä, siten, että löydämme nopeasti oman länsimaisen näkymämme. Tarvitsemme globaalia yhteistyötä yhä kaukaisempiin maailmankolkkiin ja kaukaisempiin oppia-

loihin. Yksi konferenssin osallistujista esittää kysymyksen: voiko meillä olla tiedettä, joka selittäisi, mitä taiteilija tai runoilija pyrkii tavoittamaan työssään ja sen kautta ilmaisemaan jotain. Lopetamme ensimmäisen päivän ohjelman kello 19.30 ja siirrymme cocktailtapaamiseen yliopiston henkilökunnan tiloihin. Tarjoilupöydille on aseteltu sellaisia suola- ja makeapaloja ja samppanjapulloja jäissä, etten eläissäni ole sellaista näkymää nähnyt. Pitkän työpäivän jälkeen nämä maistuvat meille hyvin ja kylmä, virkistävä samppanja avaa kielenkantoja. Pienessä huoneessa seisomme, me eri maista saapuneet humanistit, vieretysten, ja puhumme vuolaasti. On kuuma, ja henki on hyvä. Ti 3.7.2018 kello 5.00 Herään liian aikaisin, eikä uni enää tule. Illalla ehdin nähdä hämärämpää Pariisia omasta vuoteestani, ja aamulla viideltä näen taas pulun kattosyvennyksessä,

Holokaustista selvinnyt ranskalainen poliitikko ja Ranskan Akatemian jäsen Simone Veil kuoli Pariisissa 30.6.2017, ja hänet haudattiin Panthéoniin. Veil sai saksalaisen Heinrich Heine -kirjallisuuspalkinnon vuonna 2010.

nukkumassa. Alan käydä läpi omaa esitystäni. Juon cappuccinoa ja tuumin tulevia yhteyksiä, kontakteja ja halua tulla Pariisiin kirjoittamaan, aluksi vaikka viikoksi. Pohdin, mitä puhun vapaasti ja missä kohtaa luen sitaatteja, sillä 20 minuuttia tulee kulumaan nopeasti. Pitää ehdottaa Paulinelle ja Georgelle, että kootaan esityksistä kirja. Aloitamme tänään kello 9, eli täytyy lähteä kävelemään. Jalkapatikalla näkee eri tavoin kuin metrossa. Voin opetella Pariisin metron myöhemmin, nyt en ehdi. Tekeepä hyvää osata asioita!

Fakta: – Ranskan instituutti (Institut de France) on perustettu 25. lokakuuta 1795. Se on samalla yhteinen nimitys viidelle akatemialle, jotka toimivat sen suojissa, sekä rakennukselle, jossa sekä instituutti että akatemiat toimivat. Rakennus sijaitsee Seinen vasemmalla rannalla eli eteläisellä puolella jokea. (Wikipedia) – Notre Damen katedraali on goottilaisen taiteen taidonnäyte ja yksi maailman suosituimmista vierailukohteista. Se rakennettiin Seine-joen Citén saarelle. Katedraalin rakentaminen aloitettiin 1163, ja se valmistui 1345. Ranskalaisen kirjailijan Victor Hugon romaani Pariisin Notre Dame (1831) on ollut

inspiraationa muun muassa klassikko elokuvalle Notre Damen kellonsoittaja (1939). – Pariisissa on julkisia WC-rakennuksia. Ne ovat ilmaisia ja niitä löytää kaupunkikuvasta. Osaan Seinen vartta on pystytetty urinaareja helpottamaan miesten vessatarpeita. – Kerrotaan, että Seinen varren ensimmäiset bukinistit eli kojuistaan myyvät kirjakauppiaat ilmaantuivat paikalle jo 1500-luvulla. Järjestäytyneeksi myyntitoiminta saatiin vuonna 1859, kun Pariisin kaupunki osoitti bukinisteille tietyt myyntipaikat. (https://pariisinlumo.com/2017/03/22/lesbouquinistes-seinen-varren-kirjakauppiaat/)

STIIKNAFUULIA

Kirja-arvostelu

Liian kovan mullan sipuli

Erään tapon tarina Katariina Vuori Like Kustannus Oy, 2018 250 s.

Teksti: Kirsi Huhtanen

12 STIIKNAFUULIA

”Mummo alkaa kuoria perunoita ja porkkanoita ja hakata sipulia leikkuulaudalla pieneksi. Se nostaa silmälasit otsalle ja pyyhkii silmiään ja sanoo, että onpas vihainen sipuli. Semmoinen on kasvatettu liian kovassa mullassa.” Erään tapon tarina on Katariina Vuoren tositapahtumiin perustuva narratisointi pohjoispohjanmaalaisen Asko-pojan perhehelvetistä. Askon lapsena kaltoinkohdeltu ja väkivaltainen isä piti koko lähipiiriään pelon vallassa 1980- ja 90-luvuilla. Kolmeen osaan jakautuvassa teoksessa Asko ja hänen isänsä Esko Argillander esiintyvät omilla nimillään. Muun perheen ja lähipiirin nimet on muutettu. Teoksessa on pääosassa Askon tarina, joka kerrotaan minä-muotoisena. Kerrontaan lomittuvat kuulustelu- ja esitutkintapöytäkirjat, teoksen lopun valokuvat sekä puheenvuorot vuodelta 2016 valottavat myös muita näkökulmia. Katariina Vuori on oululainen kirjailija ja toimittaja, joka on opiskellut ja työskennellyt eri aloilla mm. Lähi-idässä, Australiassa ja Afrikassa. Hän on kirjoittanut useita tieto- ja ruokakirjoja, kuten Lottovoittajien pöydässä (Like 2017) yhdessä Vesa Rannan kanssa. Vuoren viimeisin teos on alakulttuurilegenda Läjä Äijälän elämäkerta (Like 2018). Teoksen ensimmäinen osa kertoo tunteita ja tunnelmia herättävästi Askon lapsuudesta ja tapahtumista, jotka johtavat perhehelvetin lopettavaan surmaan. Toisessa osassa pöytäkirjat ja Keskipohjanmaan uutistekstit selvittävät tapahtumien kulkua samalla, kun Askon tarina kertoo elämän jatkumisesta. Asko-pojan elämä pyörii pelon ympärillä, mutta pinnan alla kuplii kapina ja katkeruus. Hän haluaa suojella äitiään, joka on yrittänyt parhaansa tehdäkseen Eskosta taas ehjän. Isältä peritty innostus Elvikseen ja erityisesti hänen musiikkiinsa on Askon ainoa lohtu. Vankilassa ollessaan Esko kuvautuu kaipaavaksi isäksi ja aviomieheksi, mutta vapautumisen jälkeen todellisuus on taas alkoholin ja väkivallan kierrettä. Esko on piru mieheksi, kuten Asko asian ilmaisee.

Ainoa ihminen, joka yrittää pitää Eskoa aisoissa, on Askon äidinäiti. Mummossa kytee pelosta huolimatta vahva vastarinta. Askon mukaan ”[m]ummon punatiilisen omakotitalon seinien sisällä on meidän turvalinnake” ja mummo todella tekee kaikkensa auttaakseen hänelle rakkaita ihmisiä. Väkivalta kuvautuu arkipäivään nivoutuneeksi väistämättömyydeksi, johon on toistaiseksi vain alistuttava. Väkivallan läsnäolo näyttäytyy Askolle melkein kuin ”normaalina” elämänä ja sellaisena se myös avautuu lukijalle. Vuori piirtää yksityiskohdilla ja preesensillä onnistuneesti esiin jatkuvan pelon ilmapiiriin. Teos on yhtä aikaa sekä mukaansatempaava että ahdistava. Pöytäkirjojen rehellisyys räjäyttää ajoittain varsinaisen tunnepankin. Kenenkään ei pitäisi koskaan joutua niin äärimmäiseen tilanteeseen, että sen ratkaisemiseen tarvitaan äärimmäisiä tekoja. Asko-pojan tarina nostaakin esiin hetkittäin epäilyksen. Eihän tämä voi olla totta. Eihän? Kolmannessa osassa puheenvuoron ottaakin Vuori. Hän kertoo tutkimuksen taustoista ja selvittää tapaukseen liittyviä lainopillisia erityispiirteitä. Lisäksi hän kertoo Askon ja hänen lähipiirinsä tapaamisesta vuonna 2016. Tämä tekee Askon tarinasta todellisen. Tarinan, joka oikeasti tapahtui. Teos onnistuu kertomaan väkivallan uhrin tarinaa tavalla, joka herättää ajatuksia niin yhteiskunnan kuin yksilön vastuusta. Perheväkivaltaan ei ole aina suhtauduttu riittävällä vakavuudella. Nyt asiat ainakin pitäisi olla toisin. Silti, kuinkahan monta kriisitilannetta olisi vielä tänäkin päivänä vältetty ennaltaehkäisevällä työllä? Asko valitsi toisin kuin isänsä ja elää nyt erilaista elämää. Liian kova lapsuus ei aina kasvata vihaisia aikuisia. Suosittelisin teosta kaikille niille, joita kiinnostaa, mitä naapurissa tapahtuu. Tosin en viihdearvon, vaan näkökulman vuoksi. Herkempien lukijoiden lienee syytä lähestyä teosta varoen, sillä kuvattu väkivalta perustuu tositapahtumiin eikä teos anna unohtaa sitä.

Tekstit tekstejä tekemässä

Hyväksymällä naisia halventavan puheen ja käytöksen sekä ummistamalla silmänsä esimerkiksi Virginian Charlottesvillessa 12.08.2017 tapahtuneille rasistisille mellakoille Donald Trump antaa Fishin mielestä hiljaisen hyväksynnän epätasa-arvolle. Amerikkalaisen kirjallisuuden illassa rotusyrjintä sekä naisten asema olivat niin ikään kantavia teemoja Fishin käsittelemissä teoksissa.

New Yorkista Iihin saunarunoilemaan 26.9. Iin kirjaston kokoontumishuoneen pöydälle on aseteltu vaikuttava määrä kirjoja. Ilmassa tuoksuu kahvi ja vastaleivotut muffinit, kun kirjallisuuden professori ja kirjailija Cheryl J. Fish puhuu lempikirjoistaan. Haastattelun yhteydessä hän innostuu kehumaan myös suomalaisia kirjailijoita.

Teksti: Anni-Sofia Kauppila Kuvat: Jan Åqvist STIIKNAFUULIA

– Rakastan Tove Janssonia! Kaikkea hänen tuotannossaan, niin aikuisten- kuin lastenkirjojakin. Newyorkilainen Fish opettaa ympäristöalan humanistisia tieteitä, kirjoittamista, kirjallisuutta sekä sukupuolentutkimusta New Yorkin Borough of Manhattan Community Collegessa. Hän on myös opettanut Amerikan kirjallisuuden ja elokuvatuotannon ympäristöoikeutta Fulbright-stipendin saaneena professorina Tampereen yliopistossa vuonna 2007. Tällä kertaa Fish vierailee Iissä KulttuuriKauppilan residenssitaiteilijana. Amerikkalaisen kirjallisuuden illassa Fish esittelee hänelle merkittävimpien amerikkalaisten kirjailijoiden tuotantoa, kuten Emily Dickinsonin runoutta. Elinaikanaan pimentoon jäänyt Dickinson tuli tunnetuksi postuumisti julkaistujen runokokoelmien ansiosta. Häntä pidetään nykyään yhtenä merkittävimmistä naiskirjailijoista. Fish on kiinnostunut vähemmistökulttuureiden asemasta ja se näkyy myös hänen kirjavalinnoissaan. Vuonna 1845 julkaistun Frederick Douglassin teos Narrative of the Life of Frederick Douglass, An American Slave (suom. Amerikkalaisen orjan omaelämäkerta) innoittaa Fishiä puhumaan luku- ja kirjoitustaidon tärkeydestä. Vankeudessa ollessaan Douglass oppi lukemaan ja kirjoittamaan itsenäisesti, minkä ansiosta hän onnistui vapautumaan orjuudesta. Vuonna 1970 julkaistun Toni Morrisonin The Bluest Eye (suom. Sinisimmät silmät) teoksessa taas käsitellään tummaihoisen päähenkilön häpeän tunnetta, jota Morrison on itse kutsunut “rodulliseksi itseinhoksi”. Suomen kauniin luonnon ja puhtaan ruoan ohella Fishin kiinnostus vähemmistökulttuureihin on yksi syy palata Suomeen. Haastattelumme jälkeen hän matkaa kohti Inaria: – Halusin tulla pohjoiseen, koska se on lähempänä saamelaisten alueita. Tämä oli minulle mahtava tilaisuus päästä syventämään tietämystäni Suomesta, erityisesti pohjoisen alueen kulttuurista. Fishin päähaara kirjallisuudentutkimuksessa on ekokritiikki. Siinä tarkastellaan fyysisen ja psyykkisen ympäristön sekä kulttuurisen representaation välistä suhdetta. Vieraillessaan Tampereella vuonna 2007 Fish tapasi saamelaisia elokuvantekijöitä. Tapaamisesta lähtien Fish on julkaissut

14 STIIKNAFUULIA

Suomen kauniin luonnon ja puhtaan ruoan ohella Fishin kiinnostus vähemmistökulttuureihin on yksi syy palata Suomeen.

kirjoitelmia siitä, kuinka saamelaisten elokuvantekijöiden ja valokuvaajien taiteessa näkyy oman kulttuurin ja identiteetin säilymisen tärkeys Fennoskandian alueella. Iihin perustettavasta moniammatillisesta taidetyöpajasta haaveileva Fish on vaikuttunut siitä, miten runsaasti taiteilijoita ja luovia ihmisiä Iissä on. Suomi-fanin runoissa saunalla on merkittävä rooli, mutta niin on myös ihmisillä, joihin hän on vierailunsa aikana tutustunut. – Olen kirjoittanut sinusta eräässä runossani, Fish paljastaa tilaisuuteen saapuneelle ystävälleen, kuvanveistäjä Sanna Koivistolle. Sanna Koivisto on tekstiilitaiteilija Helena Kaikkosen ja kuvanveistäjä Antti Ylösen ohella yksi KulttuuriKauppilan perustajajäsenistä.

Lukemisesta ja kirjoittamisesta Tällä hetkellä Fish työskentelee Gulf of Finland -nimisen käsikirjoituksen parissa. – Se on runokäsikirjoitus, joka pohjautuu kokemuksiini Suomessa. Siinä on joitain viittauksia Kalevalaan sekä saamelaiseen mytologiaan, mutta oikeastaan se on enemmänkin henkilökohtainen matkatarina kietoutuneena runoiksi. Lisäksi Fish on tehnyt liudan runoja, joita hän kutsuu saunarunoiksi. Joitain niistä on

Nimestään huolimatta runoissa ei välttämättä käsitellä saunomista, vaan Fishin tapaamia mielenkiintoisia ihmisiä.

julkaistu yhdysvaltalaisissa kirjallisuusjulkaisuissa. Nimestään huolimatta runoissa ei välttämättä käsitellä saunomista, vaan Fishin tapaamia mielenkiintoisia ihmisiä. Osassa sauna taas on selkeästi keskiössä ja löylyjä heitetään tiuhaan tahtiin. Keskustelumme polveutuessa ympäristöasioista miesten ja naisten väliseen tasa-arvoon, ei mainitsematta jää myöskään Yhdysvaltain presidentti Donald Trump, joka saa Fishiltä tiukkaa kritiikkiä. Siirrymme kuitenkin hyväntuulisempiin aiheisiin, kun Fish puhuu tuoreimmasta romaanikäsikirjoituksestaan. Kirjan päähenkilö matkustaa Yhdysvalloista Suomeen. – Tarina sijoittuu vuoteen 1999. Päähenkilö tulee Suomeen työskentelemään, mutta myös löytääkseen miehen. Fish sanoo haluavansa kirjoittaa humoristiseen tyyliin, helposti lähestyttävästi ja viihdyttävästi. – Mielestäni ihmisten pitäisi lukea niin viihdekirjallisuutta kuin korkeakirjallisuuttakin. On tärkeää ylläpitää tasapaino, varsinkin, kun ihmiset lukevat kirjoja nykyään niin vähän. Koko ikänsä runoja kirjoittanut Fish toivoo, että ihmiset lukisivat enemmän, ja viittaa tutkimuksiin, jotka osoittavat lukemisen kasvattavan muun muassa empatiakykyä ja mielikuvitusta.

Traumakirjallisuuden taitaja Vieraillessaan Norjan kirjallisuusfestivaaleilla vuonna 2011 Cheryl koki traumaattisen tapahtuman, kun Anders Breivik teki terrori-iskunsa Utøyan saarella Oslon lähistöllä. – Nautin ajastani festivaaleilla, kunnes ne keskeytettiin tapahtuneen vuoksi. Se oli traagista. Breivikin teko toi mieleeni syyskuun 11. päivän terroriteot New Yorkissa. Tapahtumahetkellä New Yorkissa paikan päällä ollut Fish on kirjoittanut iskuista kirjoissaan, ja niiden pohjalta on syntynyt myös runokäsikirjoitus Crater and Tower. Hän pohtii teoksissaan sitä, miten käsittelemme traumoja, jotka ovat yhtä aikaa henkilökohtaisia ja kansallisia. Fish toteaa koko maailman muuttuneen terrori-iskujen myötä. – En voinut heti kirjoittaa siitä, mitä New Yorkin terrori-iskuissa tapahtui, koska se oli niin henkilökohtainen asia. Sen sijaan lähdin St. Helensiin residenssitaiteilijaksi.

Suomi 100 vuotta -juhlatilaisuuden muisteleminen tuo hymyn Fishin huulille. - Luin runojani karjalanpiirakoiden tuoksussa ja mietin, että keskittyyköhän kukaan kuuntelemaan luentaa.

saaneensa yhteydenoton suomalaiselta mieheltä, joka oli nähnyt Fishin esiintyvän Suomi 100 vuotta -juhlatilaisuudessa New Yorkissa. – Markus-niminen mies kuuli minun lukevan otteita teksteistäni. Hän on pianisti ja ehdotti yhteistyötä, jonka seurauksena runoni nimeltä Flesh From Stone puettiin musiikiksi ja esitettiin eräässä helmikuisessa luentatilaisuudessa New Yorkissa. Fish pitää yhteistyöstä niin taiteilijoiden kuin tieteilijöiden kanssa. Hän haaveilee tulevansa takaisin Iihin ja perustavansa runotyöpajan saunaan. Cheryl kertoo asiasta pilke silmäkulmassaan, mutta samalla äärimmäisen vakavissaan.

Washingtonin osavaltiossa sijaitseva St. Helensin tulivuori purkaantui vuonna 1980, jonka jälkeen tutkijat ja kirjailijat ovat aika ajoin menneet katsastamaan purkauksen jättämiä jälkiä. – Nähdessäni luonnonkatastrofin tuhot ryhdyin prosessoimaan omia traumojani, jotka syntyivät terrori-iskujen seurauksena. Vuonna 2001 tapahtuneen terrori-iskun lisäksi Fish on todistanut World Trade Centerin maanalaisiin kerroksiin kohdistuneet pommi-iskut vuonna 1993 sekä selvinnyt vuoden 2012 hirmumyrsky Sandystä. Kirjailija kokee silti olevansa onnekas. – Olen terve. Minulla on työpaikka sekä perhe ja ystäviä. Monet ihmiset ovat kokeneet kauheampiakin asioita kuin minä. Sen lisäksi, että Cheryl kirjoittaa teoksis-

saan omista traumoistaan, ihmiset tulevat kertomaan hänelle elämässään tapahtuneista tragedioista. Kirjailija mainitsee, että näin on tapahtunut myös hänen vierailullaan Iissä.

Yhteistyötä suomalaisten kanssa Fish toivoo yhteistyönsä suomalaisten kanssa jatkuvan myös tulevaisuudessa. – Lokakuun 16. päivä pidän luennon Helsingin yliopistossa. Olen ollut yhteydessä ihmisiin, joihin tutustuin ollessani professorina Tampereella. Suomeen ja suomalaisiin jäntevästi verkostoituneella kirjailijalla on kokemusta myös runonlaulannasta. Hän kertoo

Fishiltä ovat ilmestyneet seuraavat kaunokirjalliset teokset: Iron Horse Literary Review, From Somewhere to Nowhere: The End of the American Dream (Autonomedia Press, 2017). Hänen runojulkaisunsa sisältävät myös poesiavihkon Make It Funny, Make it Last (#171, Belladonna, 2014). Fishin runoja on ilmestynyt aikakauslehdissä ja runokokoelmissa kuten The Bloomsbury Anthology of Contemporary Jewish American Poetry; Hanging Loose; Terrain.org; New American Writing; Santa Monica Review, Reed Magazine. Lisäksi hän on julkaissut teoksen Black and White Womens’s Travel Narratives: Antebellum Explorations (2004).

STIIKNAFUULIA

Kolumni: Minna Mikkonen

Epävarmuudesta ja keskinkertaisuudesta

Kuva: Timo Heikkala

Olen vuoden 2015 esikoiskirjailija ja mietin ammatillista identiteettiäni harva se päivä. Ensimmäisen romaanini julkaisun aikoihin ajattelin, että toisen romaanin vaikeus olisi kohdallani vain myytti. Seuraavan kirjani piti syntyä helposti, olinhan alkanut kirjoittaa käsikirjoitusta hyvissä ajoin ennen esikoisen ilmestymistä ja minulla oli mielestäni kasassa oivan tarinan ainekset, olipa liuskojakin tuolloin kertynyt jo puolet keskivertoromaanista. Tuosta harhasta on nyt kulunut kolme vuotta ja kymmenen kuukautta. Esikoisromaanini ilmestymisen jälkeen olen muun muassa saanut lapsen, kirjoittanut gradun ja ollut koko ajan silppupalkkatöissä osa- tai kokoaikaisesti, laatinut lukemattomia apurahahakemuksia, kärsinyt kokonaisvaltaisesta univelasta, kriisiytynyt milloin mistäkin asiasta ja opetellut elämääni uusiksi. Silti ruoskin itseäni hitaudesta ja ryven epäonnistumisen pelon alhoissa. Käsikirjoituskin on kokenut mullistuksia kaikilla mahdollisilla tavoilla, ja nyt, noin neljännen version kohdalla, alan uskoa että tästä voi ehkä syntyä vielä kokonainen teos. Oma uskoni ei kuitenkaan riitä. On lisäksi

16 STIIKNAFUULIA

vakuutettava kustantaja, kriitikot ja lukijat. Mitä jos kukaan ei tahdo kirjaani? Saanko kutsua itseäni kirjailijaksi, jos en koskaan kirjoita valmiiksi toista romaaniani? Olenko riittävä, jos? Kirjailijankin pitäisi olla itsevarma ja uskoa omaan työhönsä ja ilmaisuunsa, koska kuka uskoo, jos ei itse? Pitäisi kulkea pää pystyssä ja rinta rottingilla, sillä epävarmuus ja keskinkertaisuus ovat nykypäivän syntejä, oli ammatti tai toimiala mikä tahansa. Täytyisi uskottavin sanankääntein kuvailla omaa osaamistaan ja kyvykkyyttään markkinoilla, ja häpeilemättä pyrkiä kohti parasta itseään. Ei saisi sanoa, että olen epävarma. Eikä varsinkaan, että olen keskinkertainen. Mutta kun minä olen jatkuvasti epävarma ja nolo. Tätä vastaan on kirjoitettava. Kun kirjoitan, en pelkää mitään. Pelko, epävarmuus, häpeä ja nolous lymyilevät kirjoittamisen ulkopuolella. Työskentelen palkkatyössäni taiteilijaohjaajana nuorten työttömien aikuisten parissa, ja identiteettiasiat sekä itsetuntokysymykset ovat silläkin suunnalla aikamoisen

kaluttuja aiheita. Nämä kysymykset katoavat kirjoittamisen hetkellä. Kokemukseni niin taideryhmien ohjaajana kuin kirjailijana on, että taide luo tilan, jossa kaikenlaiset tunteet ja kokemukset – myös ne alhaiset ja nolot – ovat hyväksyttyjä ja ihminen on turvassa myös itseltään. Ei haittaa, jos ahdistaa, ei haittaa, jos olen tänään rikki ja liian auki tai kiinni. Rohkeutta on myös hyväksyä pelkonsa ja keskeneräisyytensä. Eräs tärkeimpiä oivalluksiani on viime aikoina ollut keskinkertaisuuden hyväksyminen. Myös meillä keskinkertaisilla koululaisilla, työntekijöillä, äideillä, puolisoilla ja kirjailijoilla on oikeus elää ja tehdä. Minulla on lupa kirjoittaa itselleni tärkeitä, vaikka keskinkertaisiakin teoksia, ja elää omana keskinkertaisena itsenäni. Minun ei tarvitse saavuttaa loistavia palkintoja taiteilijan urallani eikä minun tarvitse pinnistellä ollakseni toisenlainen, ehkä tasapainoisempi, itsevarmempi, tai kiinnostavampi. Kun ulkokirjalliset paineet alkavat liikaa kuormittaa, ajattelen sitä, miksi kirjoitan ja haluan kirjoittaa. Kirjoittaminen on tila, jossa olen kokonainen, eniten minä. Se riittäköön.

Teksti ja kuva: Anna Itkonen

Pelkoa ja inhoa tavarahississä

Tavarahissin ovet aukeavat hitaasti. Niiden välistä vyöryy matalaa, painostavaa taajuutta. Tulen piinallisen tietoiseksi siitä, etten ole yksin: hissin perällä on muovinen säkki, jonka suusta valuu mustia hiuksia pitkin lattiaa. Astun vastahakoisesti jylinän ja läsnäolon tihentämään ilmaan. Ovet sulkeutuvat. Inhoan pelon tunnetta, tuota ikävästi ihon alle hiipivää paniikkia, jota en hallitse. En ole koskaan onnistunut katsomaan kauhuelokuvaa alusta loppuun, splatterista elokuvateatterissa selviäisin tuskin sekuntiakaan. Pelkoni ei katso genreen: sille kelpaa väkivaltaelokuvien inhorealismi tai murhamysteerit, joissa pahin on ohi jo ennen ensimmäistä kohtausta, ainakin lahtausmielessä. Uusin toteutus Sherlockista sentään menettelee, joskin peukalo pausenappulalla ja tyyny kainalossa.

STIIKNAFUULIA

Kirjat antavat enemmän armoa, lukiessa karmeuksia voi annostella siedettävämmiksi. Riippuu mielikuvituksesta tai sen armeliaasta puutteesta, millaisina riivaajat, psykopaatit tai silvotut ruumiit näyttäytyvät. Omani tuntuu riittävän kuvitukseen mainiosti, olenhan hyppinyt yökkien yli muun muassa Miki Liukkosen O:n sivujen, kun vastaan tullut yksityiskohtainen tappamisen anatomia alkoi etoa. (Kohta löytyy sivulta 567 eteenpäin, jos välttämättä vaadit.) Palasin myöhemmin kyseiseen kuvaukseen, koska uhrin silmissä juokseva filmi jäi häiritsevästi kesken. Tai ehkäpä palasin sivuille kokemani kuvotuksen vuoksi? Aarhusin yliopiston kirjallisuuden ja median tutkija Mathias Clasen on pohtinut kauhun viehätystä kirjassaan Why Horror Seduces (2017). Hän kirjoittaa kauhun iskevän tehokkaasti kiinni ihmisen biologiseen puolustusjärjestelmään, jonka evolutiivinen tehtävä on suojella tätä uhkaavalta vaaralta. Kauhun suosio perustuu Clasenin mukaan mielihyvään, jota pelkojärjestelmän laukaisemien kielteisten tunteiden kokeminen turvallisessa ympäristössä tuottaa. Kauhun esiasteiksi voidaan lukea tämän perusteella vaikka lapsuuden hirviöleikit, joissa luotettava aikuinen jahtaa pakenevaa lasta juuri niin hitaasti ja ainoastaan sen aikaa kuin lapsi niin tahtoo. Siedettävä tasapaino ilmaisee itseään nautinnollisesti kiljumisen ja naurun välimaastossa. Hissi nytkähtää liikkeelle, polveni notkahtavat enemmän kuin pitäisi. Säkistä ilmestyy voimistuvan jylinän saattamana oksamainen käsi, toinenkin. Kaikki tapahtuu piinaavan hitaasti, kuin rituaalina: hissiin kuoriutuu

18 STIIKNAFUULIA

avoselkäiseen hääpukuun puettu luiseva ja huojuva olento, jonka kasvot ovat pitkien mustien hiusten peitossa. Hahmon lähestyessä minua kouristelevin liikkein alan toistella paniikinomaisesti mielessäni, että olen yhä tutun kulttuuritalon tavarahississä eikä tätä todella tapahdu. Kehoni tuntuu olevan täysin eri mieltä. Hissikokemukseni oli performanssitaiteilija ja tanssija Tashi Iwaokan Hissi butoaa! -teossarjan kolmas osa, joka esitettiin lokakuussa Valveella osana Akseli Klonkin Kesäaika päättyy -festivaalia. Iwaokan mukaan teos parodioi japanilaisen kauhuelokuvan stereotypiaa, riivattua morsianta, butotanssin ja performanssin keinoin. Myönnettäköön, ettei omalla kokemuksellani ollut juuri huumorin kanssa tekemistä, vaikka hahmon kauhukuvastosta tunnistinkin.

Vaikka en näe hiusten alta hahmon kasvoja, tunnen selkäytimessäni hänen tuijottavan minua. Huomaan kämmeneni nousevan avattuna vatsani ja hahmon väliin. Olenko lyömässä vai antautumassa?

Siihen tunnistamisen tasot myös loppuivat: teoksen hahmo ei ollut kulttuurisesta representaatiostaan poiketen vain androgyyni, vaan tunnistamattoman ei-inhimillinen; energialtaan lähempänä jonkinlaista alkukantaista, huokuvaa materiaa, jonka liikettä ja suuntaa oli mahdotonta ennustaa. Vaikka en näe hiusten alta hahmon kasvoja, tunnen selkäytimessäni hänen tuijottavan minua. Huomaan kämmeneni nousevan avattuna vatsani ja hahmon väliin. Olenko lyömässä vai antautumassa? Clasen liputtaa kauhun puolesta sen paljastavan luonteen vuoksi. Hyvä kauhuteos nostaa meissä pelon lisäksi liudan muitakin tunteita, jotka kertovat lahjomattomasti itsestämme ja omista reaktioistamme. Olen jäänyt miettimään, mihin pelkoni hississä

todella perustui: pelkäsinkö kohtaamaani epäinhimillistä hahmoa, reaktioni hallitsemattomuutta vai jotain minussa itsessäni olevaa tunnistamatonta? “The utter darkness exists throughout the world, doesn’t it? To think is the dark.” Tämän Tatsumi Hijikatan lausahduksen on tulkittu kertovan buton, Japanissa 50-luvun lopulla kehittyneen taidemuodon, erottamattomasta suhteesta toisen maailmansodan kauhujen jälkeiseen todellisuuteen ja ihmisen alitajuntaan. Pimeyden tanssi, ankoku buto, oli buton ensimmäinen luonnehdinta, joskin se on muiden avantgardististen liikehdintöjen tapaan vastustanut tiukkoja määritelmiä. Lukuisten suuntausten alla voidaan kuitenkin tunnistaa yhteinen pyrkimys alkukantaiseen ilmaisuun, joka ilmenee moninaisin tavoin pitkin leikkisän ja groteskin rajapintaa – Hijikatan mukaan ”ruumiina, jota ei ole ryöstetty”. Asuessani Helsingissä joitakin vuosia sitten kävin butotunneilla Esitystaiteen keskuksella. Suvilahden kolhot betonirakennelmat kehystivät osuvasti sitä ajasta ja arkiruumiista irtoamisen tunnetta, joka minut valtasi viikottain etsiessäni reittejä ihmisestä saveksi tai vedeksi. Butotanssija Yumiko Yoshioka on kuvaillut butoa transformaation tanssiksi, jonka avulla tanssija liikkuu näkyvän ja näkymättömän välillä. Katsojalle kokemus tanssijan intensiivisyydestä tämän muuntautuessa joksikin toise(udek)ksi – usein valkoiseksi maalattujen kasvojen ja äärimmäisen hitaiden liikkeiden tehostamana – voi olla hyvin koskettava ja kokonaisvaltainen, jopa puistattava. Voisiko pelko olla kehomme pimeää

tietoa? Miten tuohon pimeään alkulähteeseen päästään käsiksi? Tatsumi Hijikatan metodeihin tavoittaa ”ryöstämätön ruumis” kuuluivat muun muassa kipu, nälkiintyminen ja univaje, joiden tarkoitus oli auttaa tanssijoita tavoittamaan tila, jossa pienimmälläkin eleellä olisi valtava vaikutus. On myönnettävä, että metodi kuulostaa aavistuksen turkkalaiselta. Välähdykset vaikkapa Jumalan teatterista sekä buton groteskista kuvastosta ulostyönnettyine kielineen ja vääntyneine kasvoineen tuovat pelon rinnalle tarkasteltavaksi sille läheisen tunteen: inhon. Pelon ja inhon liitto on legendaarisen tehokas poliittinen väline: toiseus on yhdistetty likaisuuteen – sekä konkreettisesti että moraalisesti – muun muassa fundamentalististen ja äärinationalististen päämäärien ajamiseksi. Yhdistelmää on käytetty hyväksi myös taiteessa, usein kohahduttavin seurauksin. Mainittakoon, että ensimmäisenä butoesityksenä pidetty Hijikatan Kinjiki (1959) käsitteli homoseksuaalisuutta tavalla, joka raivostutti yleisön ja asetti hänen teoksensa esityskieltoon. Lavalla oli nuoren pojan ja vanhemman miehen lisäksi elävä kana, jonka poika kuristi hengiltä jalkojensa välissä esityksen lopuksi. (Kana ei kuulemma oikeasti kuollut.) Tabujen, kuten väkivallan ja seksuaalisuuden käsitteleminen on kiistatta yksi taiteen tehtävistä, kiistat kerääntyvät lähes poikkeuksetta sen keinojen ympärille. Kysykäämme vielä Hijikatan kanan innoittamana, mitä näytetään, mitä ei ja ennen kaikkea: mistä syystä? Mieleeni tulee Teemu Mäen karskin suoraviivainen

luonnehdinta viihteen ja taiteen erosta: viihde on eskapismia, taide todellisuuden kohtaamista. Käytännössä niiden suhde on paljon monimutkaisempi ja sekoittunut. Katsommeko (tai kuten minun tapauksessani, emme katso) kauhua kohdataksemme jotain itsessämme ja maailmassa vai katsoaksemme hetkeksi poispäin? Antaako psykologinen kauhu enemmän tilaa pimeän puolen kohtaamiseen kuin suoraviivainen splatteri? Miksi kauhuelokuvia tehdään, miksi kauhukirjallisuutta kirjoitetaan? On myönnettävä, että psykologinen kauhu, väkivaltaelokuva ja esimerkiksi de Saden sadistiset kuvaukset – joiden lukijoiksi ovat tunnustautuneet sekä Hijikata että Mäki – lähestyvät väkivaltaa ja tiedostamatonta hyvin eri tavoin ja inhoastein. Palataan vielä hetkeksi Valveen aulaan. Kun Iwaokan esitys oli ohi, istahdin tärisevin reisin aulan penkille ja päästin ilmoille helpottuneen, räkäisen naurun. Clasen muistuttaa kauhun tarjoamasta mahdollisuudesta kokea, miltä todellinen pelko tuntuu ja miten sen kanssa voi selvitä. Parhaimmillaan vastenmielisten kokemusten selättäminen antaa voimakkaan hallinnan tunteen. Toteamus on linjassa buton estetiikan kanssa: elämää vahvistetaan kohtaamalla sen pimeät, rumat puolet. Ehkä omille kauhun ja kuvotuksen aiheille on syytä siedättyä myös siksi, ettei tulisi tiukan paikan tullen katsoneeksi poispäin muillakaan elämänalueilla. Pimeissä kulmissa saattaa lymytä jotain olennaista.

Oulun kirjailijaseura ry/ Oulun kirjallisuuden talo TAPAHTUMAT Pohjoista kirjallisuutta -sarja Oulun kaupunginkirjasto, Kaarlenväylä 3, Oulu Oulun kaupunginkirjaston Pohjoista kirjallisuutta -sarja jatkuu syksyllä 2018. Vierailut järjestetään yhteistyössä Oulun kirjailijaseuran kanssa.

ke 12.12. klo 18, Tapahtumatila Laituri Antti Leikas: Tonttu - matka pimeyteen Tonttu vie lukijansa perimmäisten kysymysten äärelle - ja takuuvarmasti ennen kokemattoman jännitysnäytelmän pyörteisiin. Mitä ovat sielut, mistä universumi rakentuu ja kuinka tehokkaasti tonttu-Koposen maksa polttaa alkoholia? Hyppää kyytiin niin saat tietää. Tämä on matka pimeyteen.

Kirjoittaja on luovan kirjoittamisen aineopiskelija ja kohtaavan taiteen ystävä.

www.oulunkirjailijaseura.fi | www.kirjallisuudentalo.fi | Oulun kirjallisuuden talo -ryhmä

STIIKNAFUULIA

Joni Skiftesvik teki ensimmäisen aineistonkeruumatkansa Petsamoon 1988. Tässä kirjailija on Kuotsjärven rannalla lähellä Salmijärven kylää, josta hänen mummonsa lähti talvisodan loimuja pakoon Norjaan kolmen pikkutyttärensä kanssa. Vanhin tytöistä, 8-vuotias, oli Jonin äiti.

Kapulakieltä kyynellaaksossa - Kun siellä niminovellissa on se kapulakieli-sana. Mahdettiinkohan 1930-luvulla käyttää sellaista sanaa?

Joni Skiftesvik 20 STIIKNAFUULIA

Keväällä 1991 jätin uuden novellikokoelmani nimeltä ”Petsamon kultatynnyri” kustantajalleni WSOY:lle ja jäin odottamaan kommentteja. Jo parin, kolmen päivän kuluttua Eila Kostamo, silloinen kustannustoimittajani, kilautti, onnitteli valmistuneesta käsikirjoituksesta ja kertoi pitäneensä siitä kovasti, mutta halusi kuitenkin puuttua yhteen asiaan. - Kun siellä niminovellissa on se kapulakieli-sana. Mahdettiinkohan 1930-luvulla

käyttää sellaista sanaa? Olin osannut odottaa kysymystä. Novellini sijoittuu kesään 1939, eikä tätä nykyä tylsän kankeasta virastokielestä käytettävää kapulakieli-sanaa varmastikaan käytetty tuolloin nykyisessä merkityksessään. Mutta sanalla oli silloin toinen merkitys, ainakin Petsamossa, minulla oli siitä pitävät todisteet. Novellissani äkeä kulkukauppias saapuu Petsamon suurimpaan kylään Salmijärvelle,

äyskii siellä kolttamiehelle ja väittää tämän puhuvan kapulakieltä. Sivullinen oikaisee kulkukauppiasta tokaisemalla, että ruotsalaiset ne kapulakieltä puhuvat. Kerroin Eilalle, että suuresti arvostamani kirjailijamestari Pentti Haanpää matkusti kesällä 1930 Petsamoon ja käytti jo silloin päiväkirjamerkinnöissä useaan otteeseen kapulakieli-sanaa. Pentti Haanpää seurasi temmeltäviä lapsia 14.6. 1930 Petsamon Näsykässä ja kirjoitti päiväkirjaansa (Muistiinmerkintöjä. Otava): ”Pienet leikkivät lapset puhuivat kapulakieltä, kai venättä...” Kolme päivää myöhemmin Piippolan Pentti käyttää jälleen kapulakieli-termiä kahteen otteeseen kuvatessaan viinan ostoaan Norjan puolen Kirkkoniemessä. Silloin hän ilmeisesti viittaa sillä norjankieleen. Vaikuttaa silta, että kapulakieli-sana oli jäänyt erikoisena ilmauksena ikään kuin ”soimaan päähän” Haanpäälle jo menomatkalla Petsamoon postiautossa, kun juovuksissa oleva jätkä Haanpään sanoin ”saarnasi autossa koko välin”. Jätkän puheessa vilahtaneeseen sanaan kapulakieli Haanpää mieltyi niin paljon, että kirjasi sen (muodossa kalikkakieli) muistivihkoonsa eräiden muiden uusien sanojen mm. utopian, kantaalin ja mieronmaalaisen kera. Kun tänä päivänä kielenhuoltaja paheksuu substantiivi-tautia ja kapulakielisyyttä hän tuskin tiennee, että heidän terminologiaansa käyttelivät - Haanpään todistuksen mukaan - varsin tottuneesti Lapin kulkusällit jo 1930-luvulla, tosin tuolloin eri merkityksessä. Hieno esimerkki vivahteikkaan kielemme rikkaudesta ja sanojen merkityksen uusiutumisesta. Petsamon kultatynnyri -novellissani on myös toinen kiintoisa ilmaus.

Uusi Raamatun suomennoksemme syrjii vanhaa, kaunista kyynellaakso-sanaa. Minun protestini sanan syrjinnälle oli novellia kirjoittaessani se, että halusin sisällyttää sen novelliini. Petsamon kultatynnyri -novellissa ikämies rovasti lähtee käymään vanhalla kotiseudullaan Petsamossa, järkyttyy siellä saastuneen, raiskatun maankolkan nähtyään ja toteaa: ”Valkeuden maalari lienee unohtanut nämä seudut, niin paljon surua, likaa ja pettymystä olen ympärilläni tässä kyynellaaksossa ehtinyt nähdä.” Kyynellaakso on mielestäni yksi kauneimpia suomenkielen sanoja. Se menee edelle jopa joskus kauneimmaksi tituleeratusta äiti-sanasta.

Petsamon kultatynnyri -novellikokoelma ilmestyi 1991. Petsamo pilkahtelee esille useissa Skiftesvikin teksteissä. Hän on koonnut myös mittavan Petsamo-aineisen antologian (Petsamo - Suomen itäinen käsivarsi) sekä kirjoittanut näytelmän nimeltä Nikkelikukka, joka sekin sijoittuu Petsamoon.

Kyynellaakso on mielestäni yksi kauneimpia suomenkielen sanoja. Se menee edelle jopa joskus kauneimmaksi tituleeratusta äiti-sanasta. STIIKNAFUULIA

Kirja-arvostelu

Lapsista ja vanhemmista Riikka Pulkkinen Lasten planeetta Otava 2018. 382 s. Teksti: Riikka Lampela

22 STIIKNAFUULIA

Riikka Pulkkisen (s. 1980) uusimmassa teoksessa Lasten planeetta (2018) seurataan eroavan naisen elämää. Tarinan keskiössä ovat kertoja Frederika, hänen entinen miehensä Henrik sekä parin yhteinen tytär. Eroprosessia kuvataan teoksessa vuoden ajalta käyden läpi kaikki eroamisen kipeät vaiheet: päätöksen tekeminen, lapselle kertominen, huoltajuudesta sopiminen, erilleen muuttö, yksinoloon tottuminen, entiseen kumppaniin uudella tavalla tutustuminen. Vaikka Pulkkinen tuo esille eron monimutkaisimmat ja rankimmat puolet, kuvataan eroa silti ennen kaikkea vapautumisena ja uuden alkuna. Aiempi perhe oli pelkojen, ilkeiden sanojen ja katkerien katseiden vankila, josta päästiin pakoon vain hajottamalla perhe. Eron lisäksi teoksessa käsitellään runsaasti myös vanhemmuutta ja sen haastavuutta. Voimmeko ikinä päästä irti äitiemme ja isiemme, isoäitiemme ja isoisiemme varjosta, heidän tavoistaan olla vanhempia? Leimaako oma lapsuutemme myös tapaamme olla vanhempi ja siirtyykö kokemuksemme myös jälkikasvumme lapsuuteen? Pulkkinen nostaa esille joukon kysymyksiä, joihin on vaikea löytää yksiselitteisiä ratkaisuja. Lasten planeetta esittelee myös toisen, menneisyyteen sijoittuvan tarinan. Tällä aikatasolla kuvataan nuoren naisen psykoosia, minuuden pirstaloitumista ja sirpaleiden hidasta yhteen kokoamista. Psykoosin kuvaus vaikuttaa hieman horjuvalta, mutta toisaalta kielen tietynlainen leijuvuus sopii

sairauden kuvailuun. Vaikka teoksen aikatasot tuntuvat alkuun toisistaan hieman irrallisilta, yhdistää molempia silti hajoamisen ja itseyden uudelleen rakentamisen teema. Pulkkinen on teoksessa jälleen vahvimmillaan elämänmakuisten yksityiskohtien kuvailussa. Esimerkiksi teoksen alun joulukuvaus on kauneudessaan ja raastavuudessaan myös äärimmäisen uskottava. Pulkkisella on taito tuoda tarina lukijan iholle tunnistettavan ja autenttisen arjen kuvauksen kautta. Myös Pulkkisen kauniin lyyrinen kieli jaksaa ihastuttaa edelleen. Vaikka Pulkkinen käsittelee aihetta tyylilleen ominaisella herkkyydellä, tarkkuudella ja lämmöllä, tuntuu eron kuvaus silti osittain toisteiselta ja pintapuoliselta. Tarina on myös kokonaisuudessaan jokseenkin ennalta-arvattava, mutta toisaalta, mitä muuta erotarinalta voi odottaa? Lopulta eronneiden puolisoiden on hyväksyttävä, että heidän pelastuksensa on viime kädessä heistä itsestään kiinni. ”Tällä tarinalla ei ole onnellista loppua. Ei ole rakkautta, joka vapauttaisi, pelastaisi, kohottaisi. Kukaan ei tule. Äiti, isä, elämäni mies, minun mieheni, se oikea. Jumala. Poliisi. Laki. Valtio. Niinpä. Ei mitään. Ei ketään. Mutta haittaako se?” Lasten planeetta käsittelee tärkeää ja monia koskettavaa aihetta. Vaikka aiheen käsittelyä olisi voinut viedä vielä syvemmälle, tarjoaa teos silti Pulkkisen aiempienkin teosten tapaan todentuntuisen lukukokemuksen.

Runoja Valo välähti kun sinä synnyit vaikka hämärtyi jo kesäilta heinäaikana. Äitini sinut synnytti sodan jälkeen ennen minua, Synnytti tahtomattaan liian aikaisin kun putosi kuorman päältä väsyneenä aisan päälle. Nimettömänä tänne synnyit pyhä siskoni suon laidassa kuoppaisella kärrytiellä Ja jätit minulle äitimme kaiken rakkauden joka oli tarkoitettu sinulle. Eero Suvilehto

Se mitä meiltä lapsuudessa puuttuu, puuttuu koko elämän. Voimme sulkea sen mielestämme, mutta emme sielustamme. Voimme yrittää korvata sitä hyvinkin menestyksellisesti, mutta emme koskaan kokonaan. Voimme tulla tietoiseksi siitä läheisyyden kivun avulla, mutta takaisin menettämäämme emme saa. Hylätty lapsi pyrkii koko ikänsä korjaamaan menetystä menettämällä. Jukka Tervo

STIIKNAFUULIA

Löytämisen monologi Taru Hallikainen

Olen keski-ikäinen, korkeasti koulutettu, diplomi-insinöörin puoliso ja kolmen lapsen äiti. Ajan seitsenpaikkaisella Ford X-MAXilla kello kahdeksaksi töihin. Käyn viikonloppuisin keskusteluja ihmisyydestä, maailmankaikkeudesta, kaiken kattavasta energiasta, metaforista ja symboleista. Ohjeistan laittamaan ulkovaatteet naulakkoon ja syömään keittiön pöydän äärellä. Opetan sitomaan kengännauhat ja pyyhin kolme kertaa kaakaot pois suupielistä. Rakastan kauneutta, estetiikkaa ja mystiikkaa – pinnan alla piileviä virtoja. Laitan Facebookiin kuvia keskiluokkaista elämää viettävän perheenäidin mielenmaisemasta. Sellaisia mistä toiset samanlaiset tykkäävät.

24 STIIKNAFUULIA

Olen valtavirtaa suuressa massassa – siinä, jolla ja jossa valta on, sekä kädet, jotka tätä kehtoa keinuttavat. Käytän kieltä, jossa elää valta, retoriikassa, semantiikassa, taidossa muotoilla, vaikka palvelumuotoilla. Kielellä pääsee kulttuurin tavoille, eikä se silti ole kaikille sama, silloinkaan kun on. Toisille enemmän kuin toisille, hapuilevaa etsimistä ja löytämistä; sanojen, kenkien, uimahousujen, legojen, valomiekkojen, mustikoiden, kipukohtien, katseiden. Löysin päiväkirjamerkinnän parin vuoden takaa. Olin käynyt laskettelemassa Vuokatissa. Söin jauhelihakeittoa lounaaksi. Join myös minttukaakaon. Se kuuluu asiaan. Olla tavanomainen. Vaikutelma siitä on tärkeää. Kun on tavanomainen, sitä voi rikkoa sopivasti, ei liikaa. Ihan niin kuin äiti voi olla epätyypillinen äiti, kunhan täyttää riittävästi tavanomaisen äidin kriteerit. Tunnen itseni hieman hauraaksi tämän keskellä. Olen ja en ole. Tasapainoilua suuressa virrassa omasta ytimestä käsin. Että on uskollinen laumalleen sekä itselleen. Tekee mieli sanoa: Jumala, tuntuu kuin katselisit maailmaa kaksiteholasien takaa. Meille olet antanut usvaiset sukelluslasit ettei valo häikäise liikaa.

Minun on hyvä olla. Olen oppinut jotain, enkä edes tiedä mitä. On kadonnut jotain, joka oli hyvän esteenä, niin kuin puu keskellä tietä joka esti matkanteon, etenemisen. Olen saanut sellaisen taakan verenperintönä, että on pitänyt olla vahva ja sitten olen hyppinyt, vaikka en ole tiennyt miksi ja kenen tahtiin. Joskus olen hyppinyt niin paljon, että väsymyksen kourissa ilokin on ollut taakka ja päivänkakkaran valkoinen valo liian häikäisevä. Kun sinnittelee saattaa pysyä kasassa, vaikka kasassa pysyminen tarkoittaa kaiken jatkumista ennallaan. On helpompaa mennä rikki vähintään sen verran, että joutuu arpeutumaan ja luomaan uuden nahkan, luuta myöten, että voi löytää itseään syvyyksistä käsin – onnensa, ilonsa, rauhansa, ihan oman eikä opettajansa. Kun nuotit on poistettu viivastolta ja sävel lakannut soimasta, tyhjyys saapuu ja rakentaa uusia nuotteja, oikeassa tahdissa – omaa säveltäni ja silti enemmän yhdessä kuin koskaan aikaisemmin. Mitä enemmän menee rikki, sitä enemmän on mahdollista löytää. Ja vaikka ehjäksi ei tule enää koskaan, sitä ei edes kaipaa. Kiitos kysymästä, jos saan valita, otan tämän rikkinäisen elämän. Siinä minun on hyvä olla. Palataan alkuun. Menneisyyteen.

Mutta minulla on uudet silmälasit. Ostin Optiholmista. Näen nyt paremmin. Kirjaimet suoristuvat ja terävöityvät. Tunnen energian kulkevan kirjaimista kieleen ja sanoihin, jotka virtaavat ihmiseltä toiselle, liikuttaen sieluja, sitä jotakin meissä, joka kannattelee silloinkin, kun emme itse sitä ymmärrä tehdä. Silloinkin kun kuljemme väärään suuntaan, linkuttaen, umpihangessa tai kiitoradalla. Umpihangessa on parempi, siellä ei pääse yhtä pitkälle, jos valitsee väärin. Kiitoradalla ehtii ampaista itsensä kuuhun ennen kuin tajuaa tehneensä virheen. Paluumatka on silloin pitkä. Umpihangessa sen sijaan voi tarpoa omia jälkiään pitkin takaisin.

Kun aloitin koulun, ensimmäisen luokkani opettaja oli nimeltään Rauha. Hänen hiuksensa olivat lyhyet ja kiharat, sellaisen lyhyenlännän pyöreän naisen kiharapehko. Rauha soitti pianoa. Nyt olen ehtinyt kulkea läpi oman lapseni ensimmäisen kouluvuoden. Toukokuun viimeiseen viikkoon asti me molemmat selvisimme puhtain paperein, kunnes tuli viesti. Hän oli käyttäytynyt iltapäiväkerhossa huonosti: sanonut aikuisia laiskoiksi. Minun tehtäväni oli nuhdella häntä peitetyn hymyni takaa. Hän katsoi minua kysyvästi syvälle. Olimme mukana näytelmässä, josta annan meille roolisuorituksista arvosanaksi kiitettävän. Selvisimme

sittenkin puhtain paperein ja vastalahjaksi saimme mielenrauhaa, iloa ja keveyttä. Vaikka eihän mielenrauhaa voi saada lahjaksi vai voiko? Mielenrauha. En tiedä mitä se tarkoittaa – muille. Minulle se merkitsee olemassaolon harmoniaa, kun kaikki on hyvin, riippumatta siitä miten asiat todellisuudessa ovat tai eivät ole, pyhyyden läsnäolon kokemista päivittäisen elämän tekemisessä ja olemisessa – tässä ja nyt. Olemisen hyväksymistä sellaisena kuin se on, kuin myös räkäisiä neniä, kirkkaita silmiä, tuskaisia aamuherätyksiä, naurun kiljahduksia – rohkeutta olla omassa elämässä ilman haaveita ja haaveilla suuria. Kasvaa äidiksi lastensa jalanjäljissä. Heidän jotka taivuttavat minusta joustavan, opettavat mitä on rakastaa silloinkin, kun vihaa. Esitän lisää toiveita elämälle ja kun ne saapuvat, olen jo toisaalla haluamassa muuta, sillä ne saapuvat kaukaa, jostain linnunradan reunamilta, mutta ne tulevat – tiedän sen. Lahjoitan lapsilleni tämän perimätiedon. Niillä on tapana sanoa, että ei haaveilla elä, että tulee nälkä ja minä lukeudun hetkittäin niihin. Jalkojen on kosketettava maata, joko paljain jaloin, sukkasillaan, tennareissa, ei väliä, kunhan koskettaa. Kosketus on ihmisen hyvinvoinnille tärkeää. Suomalaiset koskettavat vähän, mutta paljon maata. Joskus minäkin luulin, että on helpompaa kastella kaverin kukkia kuin kasvattaa omia. Vaatii aikaa totutella puutarhurin rooliin – erityisesti siihen, että kaikki hyvä kasvaa ja iloaan voi sietää. Teksti on muokattu monologista, jonka kirjoittaja esitti tämän vuoden Taiteiden yössä.

STIIKNAFUULIA

Syksyn uutuuskirjoja

Eeva Maria al-Khazaali

Että näkisin siitä unia ”Sinä kirjoitat timantin sisällä.” Että näkisin siitä unia on taitava ja vivahteikas kokoelma runoja. Niiden pääteemoja ovat rakkaus, kaipuu ja kaupunki. Tekstit vaihtelevat kirkkaista aforismeista pitkään, varmaotteisesti toistoa hyödyntävään kymeen. Mukana on myös hienovaraista metalyyrisyyttä, mutta kokonaisuus välttää kaiken asetelmallisuuden ja ohjelmallisuuden. Eeva Maria al-Khazaali (s. 1986) osoittaa toisella teoksellaan kykynsä muuntelevaan ja jäntevään säkeeseen. Hänen lupaava debyyttinsä Unelma (ntamo 2009, nimellä Eeva Karhunen) saa viimein kaivattua jatkoa. Että näkisin siitä unia vakuuttaa kaikessa rikkaudessaan. ”[…] Siinä kuvassa koko täydellinen historia: olen ainakin tuhansia vuosia vanha, yhtä tuskallisen pitkästyttävä, tylsä kuin taudinkuva, verensokeri, maito ja tupakka, I like milk and cigarettes, unettava käsikirjaston teos, jonka sisään on käpertynyt elämäkerta: nimi jonka on aina kirjoittanut väärin. […] ” ntamo, lokakuu 2018

26 STIIKNAFUULIA

Kaisa Halmkrona ja Juho Raunio

Matkalla 2019 -murrerunokalenteri Matkalla 2019 -murrerunokalenteri on vuoden mittainen runollinen matka halki arjen ja juhlien. Kovakantinen kalenteri on tehty kestämään kaikki käänteet ja kätevä lukunauha pitää sinut ajan tasalla. Teoksen runot on valikoitu Kaisa Halmkronan aiemmista julkaisuista, nyttemmin loppuunmyydyistä teoksista Salarakhaus ja Kerjääksie rakhautta. Kaunis kuvitus on Juho Raunion käsialaa, kuvat on poimittu matkoilta maailmalla ja kotimaassa. Matkalla 2019 on Kustannus Mäntypuron kalenterisarjan toinen osa. Viime vuoden kalenterin aiheena oli vesi, tänä vuonna teemaksi on valittu metsä. Kaiken kauniin keskellä on runsaasti tilaa omalle luovuudellesi ja tärkeille muistiinpanoillesi sekä kokemuksillesi, jotka vuoden mittaan keräät hyvään talteen omaan Matkalla-kalenteriisi. Kustannus Mäntypuro, syksy 2018.

Lauri Hirvonen

Pein ja Ryhvelin rakettiriita Peillä on ikioma avaruusraketti! Kun pikkuveli Ryhveli painaa luvatta ohjaamon tärkeintä nappia, Pein kiukku kiehahtaa. Kuuluu tömps, kun veljesten kina päättyy tönäisyyn. Äiti käskee Peitä pyytämään anteeksi, eikä tämän auta kuin syöksyä avaruuteen kadonneen veljensä perään. Alkaa matka halki galaksien ja vieraiden planeettojen. Jos velipojan löytäminen avaruuden autiudesta on vaikeaa, ei anteeksipyytäminen tunnu Peistä yhtään sen helpommalta. Onneksi apuun rientää mummin ja ukin avaruuskoira! Pein ja Ryhvelin rakettiriita on Lauri Hirvosen kahdeksas lastenkirja. Kustannus-Mäkelä Oy, lokakuu 2018

ERKKI HUJANEN SIMO KATTILAKOSKI

RAVILEGENDA TAPSA PERTTUSEN TARINA

Erkki Hujanen ja Simo Kattilakoski

Ravilegenda Tapsa Perttusen tarina

Päivi Honkakoski & Ludi Wang

Tervatonttu Toivo Suomalaisesta tervaperinteestä kertova lastenkirja Tervatonttu Toivo (Nordbooks, 2014) ilmestyy syksyllä 2018 myös englanniksi ja japaniksi! Pieni tervatonttu Toivo seuraa salaa, kuinka tervaa poltetaan. Mutta miten käy, kun ilkeä Luihu yrittää tuhota koko tervahaudan? Tutustu sadun siivin vanhaan suomalaiseen tervanpolttoperinteeseen. Kirjan sivuilta netistä löydät tervatietoa ja puuhaa helpossa ja hauskassa muodossa. Kustantaja englanniksi: Atrain&Nord Kustantaja japaniksi: Kaichosha

Poromiehen pojasta Pelkosenniemeltä piti tulla poromies, mutta hän päätyi ravivalmentajaksi ja ohjastajaksi Etelä-Suomeen. Tapio ”Tapsa” Perttunen (s. 1956) on värikäs persoona, jonka moni tuntee Utsjoelta Pariisin ja Tukholman raviradoille saakka. Perttusen ura alkoi Sodankylän juhannusraveista 1973, ja nyt hän on yksi Suomen eniten kilpaillut raviammattilainen. Perttunen on ajanut 46 000 lähtöä, joista hän on voittanut 5 300 ja voittosumma on yhteensä 15,2 miljoonaa euroa. Mikä on saanut hänet innostumaan hevosista ja raviurheilusta jo 45 vuotta päivästä toiseen? Elämäkertaan on haastateltu iso joukko läheisiä ja käytetty erilaisia dokumenttilähteitä, myös aikaisemmin julkaisemattomia valokuvia. Tapsaa ei tarvitse selitellä ympäripyöreillä adjektiiveilla vaan tarinaan riittää kuvattavaa teonsanoilla, sillä hän on raviurheilun Mr. Bean, jolle sattuu ja tapahtuu. Docendo, heinäkuu 2018.

Jussi Hukkanen

Maailman Paskin Nalle – koko kooma Maailman Paskin Nalle on antisankari, joka puuttuu tarpeen tullen maailmaan suurimpiin ja pienimpiin asioihin. ”Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa” -idiomi toteutuu teoksessa täydellisesti. Vivahteikkaat kuvitukset sisältävät pääsääntöisesti yhden toteamuksen, jotka luovat tarinaan rikkaan sanoman. Maailman Paskin Nalle on enemmän käsite kuin konkreettinen hahmo, ja sukupuoleton, vaikka näyttäytyykin lukijalle Isähahmona. Nalle voi olla tarinoissa pelastava enkeli tai paskamainen ja kirosäkeitä heittelevä punasolun kaveri. Piirtäjälle Maailman Paskin Nalle on ovi, pelastuslautta, rinnakkaistodellisuus ja todellisuudessa maailmasta missä pitäisi saada sanoa kaikki vaikkei saisi. ”Maailman Paskimman Nallen kautta saan julkaista välittömästi tunteet, joita en ehtisi tuoda muuten esiin. Nalle voi olla kukin meistä, minä tai sinä, kelju naapurimme.” - Jussi Hukkanen POKUTO, marraskuu 2018

STIIKNAFUULIA

Pekka Isaksson ja Jouko Jokisalo

Kallonmittaajia ja skinejä Pekka Isaksson ja Jouko Jokisalo: Kallonmittaajia ja skinejä. Rasismin aatehistoriaa. Neljäs, täydennetty painos. Rasismi, rasistinen puhe ja puhe rasismista ovat nykypolitiikan ytimessä. Sanana rasismi on nuori, vajaat sata vuotta vanha. Rasistisella ajattelulla ja tieteenä pidetyillä rotuteorioilla on kuitenkin monivuosisatainen historia. Rasismia monipuolisesti tutkineiden aatehistorioitsijoiden Pekka Isakssonin ja Jouko Jokisalon Kallonmittaajia ja skinejä oli ilmestyessään vuonna 1998 ensimmäinen suomenkielinen yleisesitys rasismin aatehistoriasta. Kirja on ensipainoksesta kuluneen 20 vuoden aikana ehtinyt neljänteen, ajanmukaistettuun ja täydennettyyn painokseensa. Kirjoittajat analysoivat rotuajattelua, rotuteorioita ja rasismia kiinteänä osana eurooppalaista aatehistoriaa ja mentaliteettien kehitystä risti- ja löytöretkistä 2000-luvulla voimistuneeseen muslimivastaiseen rasismiin asti. Suomen Rauhanpuolustajat ry ja Rosebud, 2018.

28 STIIKNAFUULIA

Anja Lampela

Veli-Matti Ural ja Esa Niskanen

Isän lapsia

Taivalkoskelta ilmataisteluihin

Lampela kuvaa lapsuudenperheensä elämää sodanaikaisessa Rovaniemen Saarenkylässä vuosina 1939–1942 sekä Kalajoen Käännänkylässä 1942–1963 sellaisena kuin se näyttäytyi lapsille. Vaikka tapahtumat ovat pääosin tosia, romaanikirjailijalla on oikeus ja taipumus kutoa mukaan fiktion säikeitä. Muistot haalistuvat, muuttuvat, synnyttävät uusia muistoja. Kullakin muistelijalla on oma totuutensa. Niinpä Isän lapsia on tosipohjasta huolimatta fiktiivinen romaani, eikä tapahtumia tai henkilöitä ole syytä tarkastella historiallisen totuuden linssin läpi. Navetassa pieni nainen harjaa lehmän kylkeä. Nainen sanoo olevansa Liinu. Se esittelee lehmät ja vasikat ja sanoo, että kohta on lypsyaika. Yhtäkkiä Saara rupeaa parkumaan. Arvaan, mikä sille tuli. Tallissa minulla tulee Pollea ikävä, mutta elukoitten nähden en ala märisemään. Silitän Topin ja Tellun kiiltäviä kylkiä ja sanon, että minä olen Seppo Auno. Ne nyökyttää. Seppo 9 v, syksy 1942 Atrain&Nord, 2018

Kevättalvi 1939. Suomen ja Neuvostoliiton väliset neuvottelut päättyvät tuloksettomina. Ilmassa on pelkoa ja kaunaa. Kansakunta varustautuu pahimpaan. Valtion lähettämä kutsuntakirje repäisee metsänomistaja Mauri Niskasen kotiseudun kairasta taistelujen taivaille. Nuoren metsurin elämään kiitävät haaveet lentämisestä, ystävistä ja rakkaudesta. Riemukkaiden iltojen ja läheisyyden lisäksi lentosotamiehen hektistä eloa siivittävät kuoleman pelko ja yöttömät yöt. Kurssijuhla päättyy petokseen. Pilvilinnat luhistuvat kolmiodraamaan. Taivalkosken poika syöksyy pimeyteen. Mutta kuinka murtunut mies ehtii surra, kun horisontissa kohoaa vaara, joka uhkaa jokaisen suomalaisen vapautta? Veli-Matti Uralin ja Esa Niskasen tarina on kesyttämätön kuvaus sodasta, rakkaudesta ja velvollisuudesta talvisodan syttyessä. Sen viiva on lennokasta ja kieli väkevää. Zum Teufel, marraskuu 2018.

Ilpo Koskela 2010. Jatkuu. STIIKNAFUULIA

Veli-Matti Ural ja Esa Niskanen: Taivalkoskelta ilmataisteluihin

30 STIIKNAFUULIA

Koko tarina on julkaistu sarjakuva-albumina marraskuussa 2018. Katso esittely sivulta 28. Jatkuu.

100

5 00

Atrain&Nord Kustannusliike

Palautusosoite: Oulun kirjailijaseura ry Oulun kirjallisuuden talo, Sepänkatu 9, 90100 Oulu

25 100 5 95

0 75

25 5 0

Kotimainen. Paikallinen. op.fi/oulu

ravintolarauhala.fi

tuba.fi

Stiiknafuulia kiittää tukijoitaan