Stiiknafuulia 25

Stiiknafuulia OULUN KIRJAILIJASEURAN KAUSIJULKAISU 25

Tarinoita toivosta ja turvallisuudentunteesta

Matkalla seuraavaan kirjaan eli taustatutkimusretkellä Skotlannissa

KESÄKUU 2018 – 7. VUOSIKERTA

Dialogia ja taidekieltä

8,00€

1799 6761

Pääkirjoitus Ensimmäinen päätoimittamani Stiiknafuulia on materiaalien osalta valmis. Matkalla tähän mätkähdin toisinaan yrityksen ja erehdyksen lätäköihin, ja hetkittäin jouduin pysähtymään järkälemäisten esteiden edessä. Sormi suussa aikani hölmisteltyäni huomasin, että järkäle olikin mieleni loihtima kangastus. Vihdoin löysin taas tasaisemmalle maalle.

Olen tehtäväni puitteissa saanut tutustua uusiin, työtään suurella sydämellä tekeviin taiteilijoihin ja tehdä yhteistyötä monien luovien ja taitavien kulttuurintekijöiden kanssa. Erityiskiitokseni haluan osoittaa Ilpo Koskelalle, jonka apu ja ymmärrys alkutaipaleellani ovat olleet korvaamattomia. Lisäksi tahdon vielä kerran kiittää Stiiknafuulian entistä päätoimittajaa Kasimir Sandbackaa kaikesta tuesta ja arvokkaasta yhteistyöstä, jonka myötä opin valtavasti uutta ja jota muistan aina lämmöllä ja kunnioituksella.

Taiteen ja kulttuurin maailma on paikka, jossa viihdyn. Siellä ei ole useinkaan helppoa, mutta tärkeintä on, ettei se koskaan tunnu turhalta. Kirjoittaminen ja toisten tekstien lukeminen, kuvataiteen kokeminen, kaikkiin lukemattomiin uusiin maailmoihin uppoutuminen saa minut innostumaan niin, että tein hiljattain ennätykseni ja unohdin peräkkäin kaksi pakastepitsaa uuniin (luovassa uppoutumisvaiheessa kunnon kotiruuan kokkaamiseen ei tietenkään jää aikaa). Onnekseni kirjoittaminen sujuu paremmin tyhjällä kuin täydellä vatsalla, niin suuri ruuan ystävä kuin olenkin.

Muun muassa luovan uppoutumisen tärkeydestä ja rankkuudesta kertovat myös kirjailija Minna Mikkonen ja sairaanhoitaja, kuvanveistäjä Kirsi Inget lehden sivuilta löytyvässä artikkelissa, jossa käsitellään taiteen voimaannuttavaa vaikutusta osana

Kuva: Emma-Olivia Kurtti kuntouttavaa työtoimintaa. Myös runoilija ja sanataideohjaaja Timo Harju on kiinnostunut taiteen eheyttävästä voimasta, ja kertoo haastattelussaan vainoa kokeneiden lasten auttamiseen suunnatusta satukokoelmastaan.

Aapo Kukon kolumni kuvaa luovan työskentelyn polveilevaa ja pitkää matkaa valmiiksi teokseksi. Katja Törmäsen artikkeli puolestaan kertoo kirjailijan matkasta Skotlantiin, missä Törmänen hankki taustatietoa ja aisti tunnelmaa tulevaa teostaan varten.

Taide liikuttaa, konkreettisesti ja kuvaannollisesti. Mikä saa meidät matkustamaan taiteen vuoksi tuhansia kilometrejä, näkemään sen takia vaivaa lukemattomia tunteja ja nöyrtymään yhä uudelleen ja uudelleen korjaamaan ja viilaamaan, ottamaan vastaan kritiikkiä ja kipuilemaan riittämättömyydentunteen ja rimakauhun kanssa? Entä millä selittyy taiteen voima,

Stiiknafuulia

Julkaisija

Oulun kirjailijaseuran kausijulkaisu päätoimittaja: Maria Kurtti maria.kurtti@stiiknafuulia.fi taitto ja ulkoasu: Ilpo Koskela ilmoitusaineistot: tuomo.heikkinen@kirjallisuudentalo.fi www.stiiknafuulia.fi

Oulun kirjailijaseura ry Författarsällskapet i Uleåborg rf puheenjohtaja Antti Leikas www.oulunkirjailijaseura.fi yhdistys@oulunkirjailijaseura.fi Painopaikka Erweko Oy, Oulu 2018

2

STIIKNAFUULIA

joka kykenee muuttamaan, jopa pelastamaan ihmiselämän?

Ohjaaja-näytelmäkirjailija Esa Leskinen vastaa kysymykseen kirjoituksessaan Taide pelastaa (2012) seuraavasti: ”Taide ei pyri mihinkään. Taide ei ole jotain, mitä kulutetaan, että jaksaisi taas tehdä töitä. Taiteen päämäärä ei ole kasvattaa kansantaloutta, kiillottaa Suomi-kuvaa tai tuottaa ihmisille hyvää mieltä. Taide on radikaalisti jotain muuta kuin se järjen ja hyödyn kenttä, jossa meidän arkimaailmamme sijaitsee.

Taiteessa ei ole mitään järkeä. Taiteesta ei ole mitään hyötyä.

Ja siksi taide ja maailman taiteellinen näkeminen on oleellisinta, mitä ihminen voi tehdä. Se on unen, myytin ja uskonnon lisäksi ainoa väylä aivokuoren näennäisen järjestyksen ulkopuolelle, sinne missä ihmisen tiedostamaton mieli elää kaikessa mittaamattomuudessaan, ja missä se tyhjä paikka, missä ei vielä äsken ollut mitään, täyttyy itsestään merkityksestä.

Taiteen kyky poistaa ahdistusta ja luoda merkitystä on sukua unien näkemiselle.

Eivät kaikki unetkaan ole miellyttäviä tai ymmärrettäviä, mutta silti meille on välttämätöntä nähdä niitä. Tiede saattaa kysyä: miksi nähdä unia? Mitä hyötyä siitä on? Mutta aivan yhtä hyvin voisi kysyä: mitä hyötyä on hyödystä?”

Taide kumpuaa syvältä, tiedostamattomasta, eikä synny koskaan tyhjästä. Se ei ole koskaan merkitystä vailla. Sisällämme piilee yllättävää ja pelottavaakin luovaa voimaa, joka loihtii eteemme myös ylitsepääsemättömiltä tuntuvia esteitä. Ne eivät ole ”pelkkiä” mielen tekemiä tepposia, sillä ne voivat olla todellisempia kuin tonneja painava kivi. Onneksi se sama voima, joka järkäleet luo, kykenee myös hävittämään ne. On vain mentävä lähelle ja katsottava, mitä siellä on.

Maria Kurtti, päätoimittaja

ISSN-L 1799-6767 ISSN 1799-6767 (painettu) ISSN 1799-7895 (verkko)

Stiiknafuulia

OULUN KIRJAILIJASEURAN KAUSIJULKAISU 25 KESÄKUU 2018 – 7. VUOSIKERTA

Kannen maalaus: Henna Salmela

Maria Laineen mustetyö liittyy sivulla 7 alkavaan Dialogia ja taidekieltä -artikkeliin. Katso millä tavoin?

SISÄLTÖ:

15

Lauri Ahtinen: Näkymä

4

Tarinoita toivosta ja turvallisuudentunteesta

7

Dialogia ja taidekieltä

16 Oulun kirjailijaseuran ja kirjallisuuden talon tapahtumat 2018

10

Kolumni: Luovaa unissakävelyä

18 Kirja-arvostelu: Usko koetuksella

Kirja-arvostelu: Pimeänkutojat kutoo tarinan valveen ja unen rajapinnalle

19 Kolumni: Mikään ei ole itsestään selvää

11

12

25 Jukka Tervo: Tsunamin pellolle heittämä vene 26 Kirja-arvostelu: Naaraskarhun viesti teutaroivalle ihmisläjälle 27

Kevään uutuuskirjoja

20 Kiitokset Kuusamolle

Tekstit tekstejä tekemässä

www.stiiknafuulia.fi

Oulun kaupunki tukee Oulun kirjailijaseura ry:n toimintaa. www.ouka.fi

22 Matkalla seuraavaan kirjaan eli taustatutkimusretkellä Skotlannissa

30 Ilpo Koskela: La Minan paikallinen TILAA STIIKNA // Vuositilaus 4 numeroa,: 24 €/vuosi // Kestotilaus: 20 €/vuosi KANNATA // Yhteisöt ja yritykset: 300 € / vuosi. Yksityishenkilö: 50 € / vuosi.

Kannatusjäsenet saavat lehden vuosikerran.

TILAA JA KANNATA maksamalla summa tilille FI02 1107 3000 6818 60, merkitse yhteystietosi viestikenttään // Ks. lisää: www.oulunkirjailijaseura.fi

STIIKNAFUULIA

3

Satu kameleontille ja muita satuja sinulle -kokoelmateoksesta otettiin 500 kappaleen painos.

Satukirjan voi tilata tai lukea verkossa Varjo-hankkeen sivuilla www.varjohanke.fi

Timo Harju – Nina Haiko: Satu kameleontille ja muita satuja sinulle Ensi- ja turvakotien liitto, 2017 58 s.

Runoilija ja sanataideohjaaja Timo Harju kirjoitti satukirjan, jonka avulla keskustella eron jälkeisestä vainosta.

Teksti: Aino Isojärvi 4

STIIKNAFUULIA

Tarinoita toivosta ja turvallisuudentunteesta Kameleonttiperhe on särkynyt ja hajaantunut. On kovin hyödyllistä olla kameleontti silloin, kun ei tahdo herättää huomiota, ja toivoo pysyttelevänsä näkymättömissä.

Näin ajattelee tyttökameleontti Aava, joka toisinaan sulautuu välituntisin koulun

tiiliseinään saadakseen olla yksin, tai sitten tekeytyy hyppynaruksi, jotta voisi olla mukana toisten leikeissä ilman, että hänet ajetaan pois.

Toisaalta joskus on tavattoman vaikeaa olla kameleontti. Sellainen olo tulee, kun

Sanataiteilija Timo Harju on itsekin innokas lastenkirjallisuuden lukija. Kuvittaja Nina Haikon töihin (kuvassa) hän tutustui Kaarina Helakisan kirjojen kautta.

Kuva: Aino Isojärvi.

Aavan isä jotenkin vain muuttuu pullon näköiseksi, samalla kun äidistä tulee sirpale.

Sitten äidistä tulee ilman värinen, ja isä kävelee huomaamattaan äidin läpi. Kun Aava on totuttautunut uuteen elämäänsä ja asunut jo jonkin aikaa kolmisin äitinsä ja pikkusisaruksensa kanssa, ilmestyy isä eräänä päivänä hakemaan Aavaa koulusta.

Aluksi Aava on niin iloinen, että hän muuttuu ilmapalloksi. Pian isä kuitenkin alkaa tivaamaan äidistä, ja vannottaa Aavaa raportoimaan kaiken isälle. Kun Aava lähtee kävelemään kotiin, hän alkaa kutistua. Aava kutistuu kutistumistaan, kunnes ei ole enää varma, pääseekö hän enää milloinkaan kotiin.

Kun sanataiteilija Timo Harju kirjoittaa nuorelle yleisölle, hän pohtii aidosti lapsen näkökulmaa ja lähestymistapaa asioihin.

- Kirjoitusprosessin aikana on hyvä muistaa, millainen lapsi on itse ollut, jäljittää varhaisia ajatuksiaan ja ikään kuin tutustua tilanteeseen omien lapsuusmuistojensa kautta. Toisin sanoen se lapsi, joka minä joskus olen ollut, osaa eläytyä paremmin toisen lapsen asemaan, kuin mitä minä aikuisena osaan, hän pohtii.

Oululaisen Harjun satukokoelma Satu kameleontille ja muita satuja sinulle ilmestyi Ensi- ja turvakotien liiton julkaisemana viime vuonna. Nina Haikon kuvittama teos sisältää neljä vainosta kertovaa tarinaa, jotka on osoitettu vanhempien eron yhteydessä raskaisiin tilanteisiin joutuville lapsille.

Tilaustyönä syntynyt kirja toteutettiin kahden psykoterapeutin, Pirjo Ervastin ja Pia Marttalan kanssa käytyjen keskustelujen pohjalta. Lisäsävyjä Harju ammensi alan kirjallisuudesta sekä nimettömistä anekdooteista.

- Itse en henkilökohtaisesti ole kokenut vanhempien eroa tai väkivaltaa omassa lapsuudenperheessäni, mutta olen kohdannut paljon ihmisiä, jotka eivät ole olleet yhtä onnekkaita. Usein haluaisi sanoa jotain, mutta sitä ei oikein osaa. Sen sijaan taiteen

keinoin on mahdollista puhua vaikeistakin asioista, Harju kuvailee.

Satu hauskuuttaa ja lohduttaa Idea satukirjasta sai alkunsa Varjo-hankkeessa (2012–2017), joka oli eron jälkeisen vainon tunnistamisen ja ennaltaehkäisyn sekä vainossa osallisten auttamisen kehittämishanke.

Harjun mielestä satu on tyyli, jonka sisälle on helppo päästä. Sadun avulla on mahdollista kulkeutua pois arkisesta ympäristöstä ja uppoutua toisiin maailmoihin.

- Lapset nauttivat siitä, että sadussa on jokin uhka, joka tekee tarinasta jännittävän. Yhtä tärkeä osa on suojaisa tunne turvallisuudesta:

Projektin mittaan satuja testattiin ja hiottiin useaan otteeseen myös lapsiyleisön voimin.

- Lapset nauttivat siitä, että sadussa on jokin uhka, joka tekee tarinasta jännittävän.

Yhtä tärkeä osa on suojaisa tunne turvallisuudesta: siitä, että apu löytyy aina lopulta, vaikka sitten sellaisina tasapainottomuuden hetkinä, kun sitä vähiten osaisi odottaa.

Harju kertoo itse suosivansa villiä ja hykerryttävää hauskuutusta, jonka avulla luoda lohtua. Esimerkiksi kameleonttikertomuksessa Aavan surkean kotimatkan tukipilariksi rientää metsän erakko ja eläväisen ystävällinen pahvilaatikkolauma.

- Kaikki teoksen sadut ovat voimakkaasti metaforisia tai vertauskuvallisia. Ne voi siis ottaa vastaan ihan vain satuina, mutta yllättävän hyvin lapset osaavat poimia yhtenäisyyksiä esimerkiksi omaan elämäänsä.

Harjun mukaan vaino on usein naamioitunutta tai piiloutunutta, sellaista, mikä ei näy tavallisen arjen ulkopuolelle.

Vaikeasti päättyneiden parisuhteiden jälkeen lapsi voi joutua vallankäytön

välineeksi, jota käytetään kumppanin vahingoittamiseen tai vaivihkaiseen tiedon hankkimiseen. Lapselta saatetaan kärttää uhkailun ja lahjomisen avuin juoruntynkiä esimerkiksi entisen kumppanin nykyisestä seksielämästä.

- Tässä teoksessa on haluttu jutella rehellisesti näistä hankalista asioista. On tahdottu antaa lapselle mahdollisuus kokea, että nyt puhutaan juuri sinulle, ihan oikeasti ja tosissaan.

Harjun mukaan lapsille voi puhua kaikista aiheista. Ennemminkin on kyse siitä, miten asiasta kerrotaan, ja säilyykö luottamus keskustelun aikana.

Teoksen onnellisesti tai toiveikkaasti päättyvissä saduissa fantasiaelementit etäännyttävät, antavat suojaa ja siten punovat turvan tunteen tarinoiden yhteyteen. Kertomusten täpärät käänteet on mahdollista kokea ilman, että niistä koituisi konkreettista vaaraa, kuten tosielämässä.

- Jos ajatellaan lapsia niin sanottuna tiukasti rajattuna kohderyhmänä, niin lapsethan elävät elämäänsä koko ajan, sopeutuvat ja pyrkivät selviytymään, vaikka väkivallan pelko olisi alati läsnä. Tämänkin kirjan kohdalla tilanne oli se, että useimmat lapsista ovat joka tapauksessa jo kohdanneet kymmenen kertaa pahempia asioita, kuin mitä heille uskaltaisi kertoa.

Satukirjaa toivottiin juuri siksi, että se tarjoaisi väylän mutkikkaallekin keskustelulle. Satujen ansiosta ei tarvitse puhella heti lapsen omista asioista, vaan voidaan pakista hyytävän julmasta Linnanherrasta tai pelottavasta Syömäristä ja näiden teoista.

- Lapsi voi sitten halutessaan luoda yhteyksiä omiin kokemuksiinsa ja paljastaa juuri sen verran ajatuksia omasta elämästään, miltä itsestä tuntuu.

Verryttelevää kieltä ja innoittavaa taiteilijayhteistyötä Sanataideohjaajana työskentelevä Harju muistelee itse pitäneensä lapsena eniten Ritva Luostarisen kirjasta Lumottu karkkipurkki (kuvittanut Jaana Aalto) sen ainutlaatuisen tunnelman vuoksi. Mieleenpainuneita teoksia ovat olleet myös Michael Enden Momo sekä Seita Vuorelan (ent. Parkkola), Tove Janssonin, Astrid

STIIKNAFUULIA

5

- Kuvat tuovat tekstiin tasapainottavaa syvyyttä, Harju luonnehtii.

Satu kameleontille ja muita satuja sinulle päättyy pieniin harjoitteisiin ja tehtäviin, joiden avulla voi leikin ja yhteisen tekemisen kautta peilata tarinoiden tapahtumia omiin pohdintoihinsa. Yhdessä harjoitteessa esimerkiksi pohditaan omia, sopivilta tuntuvia rajoja ja merkitään ne villalangalla.

- Kaiken kaikkiaan olen ollut hyvin iloinen tästä satuprojektista. Meillä on Nina Haikon kanssa lennellyt jo kaikenlaisia uusia satuaihioita ilmassa, joten olisi mukavaa toteuttaa vielä toinenkin satuteos. Ja lastenrunokirja!

Harju kertoo itse lukevansa runsaasti runoutta sekä lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Tämä näkyy hänen leikkisänkujeilevassa,

Satu kameleontille ja muita satuja sinulle päättyy pieniin harjoitteisiin ja tehtäviin, joiden avulla voi leikin ja yhteisen tekemisen kautta peilata tarinoiden tapahtumia omiin pohdintoihinsa.

Satukirja tarjoaa keskusteluväylän vaikeillekin aiheille. On helpompaa jutustella tarinan kiusanhengestä, ennen kuin uskaltaa kertoa omista ongelmistaan. Kuvitus: Nina Haiko

Lindgrenin, Roald Dahlin ja Camilla Mickwitzin kirjat.

- Pidän absurdista ja hieman hulluttelevasta tyylistä, hienosta kielestä ja sen sulavasta verryttelystä. Olen itsekseni ihmetellyt, miksi lastenkirjallisuutta ohjataan nykyisin niin vahvasti kohti action-henkistä tarinavetoisuutta. Onko tämä kisailua pelien ja elokuvien kanssa? Miksi ei keskitytä siihen, missä kirjallisuus on ylivertaista?

Hitaasti huokuva tunnelma ja rikas, makusteleva sanailu on sitä, mitä Harju viljelee mielellään omissa teoksissaan. Satukirjassa hehkuu myös hänen taustansa runoilijana:

6

STIIKNAFUULIA

tekstin visuaalinen potentiaali päästetään oikeuksiinsa erilaisissa taittoratkaisuissa, lauseiden kiertyessä ja kaartuessa sekä suuremman fonttikoon loikatessa esiin.

Vaikka teos toimii kenties parhaiten ääneen luettuna, kommunikoivana ja yhteisenä kokemuksena, sen on haluttu viihdyttävän ja ilahduttavan myös itsenäistä lukijaa.

Kuvittaja Nina Haikon töihin Harju kertoo tutustuneensa Kaarina Helakisan lastenkirjojen kautta. Yllätyksellisten taittoratkaisujen lisäksi teosta rytmittävät kollaasi- ja sekatekniikalla toteutetut kuvat, joissa yhdistyy esimerkiksi liitu- ja maalaustaide.

lyyrisessä ilmaisussaan.

Tänä kesänä hän aikoo syventyä Gertrude Steinin proosarunoon Herkät napit sekä Timo Parvelan fantasiakirjasarja Sammon vartijoihin, sillä kuluvan kesän aikana Kulttuuritalo Valveella järjestetään roolipelileiri. Kesäkuussa ntamo julkaisee Harjun ja Veera Vähämaan runoteoksen Korvarunoja, jonka tekstit on kirjattu vanhusten puheesta hoivakotien osastoilla.

Työn alla on myös lähes valmis käsikirjoitus soveltavan taiteen oppaasta Minäkuvia ja sinäkuvia. Yhteisötaide hoitolaitoksissa ja erityisryhmissä.

Taideryhmän työtilana toimii Valveen Konstila. Dialogeja-näyttely päättyi 24.5, Dialogeja-julkaisuun pääsee tutustumaan vuoden loppuun saakka Valveen nettisivuilla: http://www.kulttuurivalve.fi/ tiedostot/julkaisu_V2.pdf ”

Dialogia taidekielellä Teksti ja kuvat: Maria Kurtti

Taideryhmän ohjaajat Kirsi Inget ja Minna Mikkonen puhuvat taidekieltä ja auttavat ryhmäläisiään löytämään omansa.

Kirjailija Minna Mikkosella ja pian sosionomiksi valmistuvalla sairaanhoitajalla Kirsi Ingetillä on takanaan jännittävä päivä: naisten ohjaaman taideryhmän Dialogejanäyttelyn avajaiset ovat juuri päättyneet Oulu10:ssä. Näyttely koostuu Oulun kaupungin kuntouttavaan työtoimintaan kuuluvan taideryhmän vuoden aikana syntyneistä kuva- ja sanataideteoksista.

Muutama vuosi sitten sairaanhoitajana työskennellyt Inget uupui työhönsä, ja huomasi taiteen auttavan elämän taitekohdassa. Vähitellen syntyi idea taideryhmästä, jossa taidetta hyödynnettäisiin voimaantumisen välineenä. Opiskeltuaan vuoden taideterapeuttisiin menetelmiin suuntautuvalla sosionomilinjalla Inget lähti kyselemään Oulun kaupungilta, olisiko ryhmälle

tilausta. Työllisyyspalvelut kiinnostuivat, ja ensimmäinen Ingetin ohjaama taideryhmä aloitti toimintansa 2016.

Inget kaipasi työparikseen taiteilijaa, ja kirjailija Mikkosen kanssa kemiat kohtasivat heti. Mikkonen tuli mukaan toimintaan kulttuuriosuuskunta ILME:een kulttuuria ja taidetta osaksi Oulun hyvinvointipalveluita tuoneen Uuttamo-hankkeen kautta tammikuussa 2017. Tämän vuoden helmikuussa Mikkonen siirtyi Oulun kaupungin palkkalistoille, ja sopimus jatkuu toukokuuhun saakka.

- Sen jälkeen ei ole mitään tietoa mistään, sanataiteen sekatyöläisenä vuodesta 2008 alkaen työskennellyt kirjailija sanoo.

- Mutta toiveissa on toiminnan jatkuminen ainakin jossain muodossa.

STIIKNAFUULIA

7

Inget ja Mikkonen puhuvat ohjaamisen kaksikielisyydestä, joka syntyy taiteilijan ja sosiaali- ja terveysalan ammattilaisen yhteistyöstä. Toisaalta molemmilla on tuntumaa kummaltakin alalta: Inget on tehnyt kuvanveistoa ikänsä ja myös opiskellut sitä Limingan taidekoulussa, Mikkonen puolestaan on työskennellyt ”entisessä elämässään” lähihoitajana neljän vuoden ajan.

Sittemmin Mikkonen opiskeli niin ikään Limingan taidekoulussa kirjoittamista.

Viime kesänä Mikkonen valmistui filosofian maisteriksi Jyväskylän yliopistosta kirjallisuus ja kirjoittamisen syventyvä suuntautuminen pääaineenaan.

tästä, luen näitä omia tekstejä, Mikkonen kuvaa.

Vuoropuhelun voimaa

Kun uusi kieli opitaan Usealla taideryhmän jäsenellä on meneillään jonkinlainen suunnanmuutos elämässään, monella on myös mielenterveysongelmia. Ryhmäläiset ovat toivoneet, että mielenterveyden ongelmista, kuten masennuksesta, puhuttaisiin myös taideryhmästä kertovissa lehtiartikkeleissa.

- Se tietynlainen herkkyys, mikä on taiteessa välttämätöntä, ei ole aina kuumaa valuuttaa arkimaailmassa, Inget sanoo.

- Jos olet auki, ja sun on pakko olla auki, jos meinaat taidetta tehdä, niin kyllähän sää olet auki sitten tuolla ulkonakin, Mikkonen jatkaa.

Molemmat tietävät, että tietynlainen ahdistus myös kuuluu taiteen tekemiseen.

Taideryhmän kokoontumisissa ahdistusta ei säikähdetä.

Taideryhmässä tärkeintä on itse prosessi, ei niinkään valmis teos. Luottamuksen rakentumiseen satsataan uuden ryhmän aloittaessa ryhmäytymisharjoituksilla.

Alussa moni osallistujista on lukossa niin henkisesti kuin fyysisesti, jolloin puhuminen ja vuorovaikuttaminen on vaikeaa. Taiteen tekeminen, yhteinen taidekieli, auttaa vapautumaan ja antaa jokaiselle oman äänen.

- Yhtäkkiä täällä onkin puheensorinaa ja tullaan näkyviksi, että minäpä nyt kerron

Kirjailija Minna Mikkoselle juokseminen on henkireikä ja kytköksissä kirjoittamiseen. ”Ajattelen monesti juostessa, että tämän avulla pystyn tekemään sen kirjankin loppuun, kun nyt tästä lenkistäkin selviän.”

Mikkosta kiinnostaa kirjailijana erityisesti dialogi. Myös ryhmäläiset innostuivat tekemään kuva- ja sanataidetta keskinäisenä vuoropuheluna, jossa kuvataideteos innoittaa runoa tai toisinpäin. Mikkosen idea koostaa taidenäyttelyn teoksista Dialogeja-julkaisu herätti heti ryhmäläisten kiinnostuksen. Moni on alkanut puhua pöytälaatikossa lepäävistä romaanikäsikirjoituksistaan ja niiden työstämisestä.

Dialogisuus on paitsi näyttelyn ja julkaisun, myös koko taideryhmän kantava periaate. Työ ohjaajana vaatii jatkuvaa reflektoimista ja tunnustelemista, minkälaista ohjausta ryhmä kaipaa.

- Taide on arvaamatonta, koskaan ei tiedä, mihin se vie. Se nostaa pintaan monenlaisia asioita, Inget tietää.

Mikkonen nostaa esille sen, ettei taide ja taiteen tekeminen ole eskapismia, kuten joskus ajatelellaan.

Taiteessa asioita ei paeta, vaan mennään niitä kohti. Syvälle meneminen tarkoittaa sitä, että lopulta joutuu kohtaamaan itsensä. Ja se ei olekaan mitään kevyttä puuhaa.

Sanataide toimii voimaannuttavana taiteena erityisen hyvin, koska sen avulla saa sanallistettua muuten hahmottomilta tuntuvia ajatuksia. Mikkonen ja Inget laittavat itsensä likoon osallistumalla ryhmäharjoituksiin, kuten päivän aloittavaan tajunnanvirtakirjoittamiseen ja seitsemän virkkeen novellien tekemiseen. Lopuksi tekstit jaetaan yhdessä.

-Muistan eka kerran kun luin omia tekstejä julkisesti ääneen, sehän oli aivan helvetin hirveää. Mutta kun siitä häpeän kynnyksestä pääsee yli aina uudelleen ja uudelleen, niin se normalisoituu, Mikkonen kertoo. – Ja mun täällä kirjoittamat tekstitkin on suurimmaksi osaksi ihan hirveitä. Silti luen niitä, vaikka hävettää.

- Se tietynlainen herkkyys, mikä on taiteessa välttämätöntä, ei ole aina kuumaa valuuttaa arkimaailmassa, Inget sanoo.

8

STIIKNAFUULIA

Ryhmäläiset itse ovat antaneet toiminnasta ”törkeän hyvää” palautetta. Suurin osa on kokenut vointinsa kokoontumisten loppuvaiheessa selvästi paremmaksi.

- On tullut sellaista palautetta, että tämä on ensimmäinen paikka, jossa minut on nähty ja kuultu, Mikkonen kertoo vaikuttavasta asiakaspalautteesta.

- Toisaalta se on samaan aikaan aika surullista, kun tietää, että ihmiset on ehkä hakeneet apua monesta paikasta. Mutta jos on taidekielinen ihminen, niin ehkä on vaikea tulla nähdyksi muulla tavalla, Inget jatkaa.

tyä], että mää nyt avaan tuon mun tietokoneen, anna mun uppoutua.

Ingetin lapset ovat nyt 5- ja 15-vuotiaita, Mikkosen poika täytti hiljattain kaksi.

Molemmat uskovat usean taiteen tekijän kamppailevan samojen ajankäytöllisten ongelmien kanssa. Pelkkä lastenhoito ja kotiarki eivät täytä taiteilijaa, joka tarvitsee taidetta ”voidakseen olla ja elää”.

Mikkosen vuonna 2015 ilmestynyt esikoisteos Kivenkerääjät (Minerva) kertoo kuusivuotiaan Veini-pojan näkökulmasta teini-ikäisen siskon katoamisesta. Teos sai kiitosta hienovireisen taidokkaasta surun kuvauksestaan, harvinaisen eheästä esikoiskokonaisuudesta ja uskottavuudestaan.

Tällä hetkellä olen onnellisessa asemassa, kun saan kirjoittaa Taiken apurahalla.

Ilman apurahaa ei ole aikaa vain kirjoittamiselle, ja lyhyetkin pätkät vievät käsikirjoituksia eteenpäin.

Mikkosen työn alla oleva toinen romaani koostuu kolmesta monologista ja käsittelee muun muassa eheän kertomuksen pakkomiellettä. Lisäksi Mikkonen työstää tekstiä, johon pohjaavan näytelmän ideointi poikkitaiteellisen työryhmän kanssa alkaa ensi syksynä. ”Pari viikkoa haastattelun jälkeen, sanataideohjaajan pestin loputtua, Mikkosen lähitulevaisuuden suunnitelmat ovat selvinneet: - Tällä hetkellä olen onnellisessa asemassa, kun saan kirjoittaa Taiken apurahalla.

Ilman apurahaa ei ole aikaa vain kirjoittamiselle, ja lyhyetkin pätkät vievät käsikirjoituksia eteenpäin.

Mikkosen työn alla oleva toinen romaani koostuu kolmesta monologista ja käsittelee muun muassa eheän kertomuksen pakkomiellettä. Lisäksi Mikkonen työstää tekstiä, johon pohjaavan näytelmän ideointi poikkitaiteellisen työryhmän kanssa alkaa ensi syksynä.”

Oman taiteen aika Inget ja Mikkonen tekevät molemmat osittaista työaikaa, eikä täyden työajan tekeminen ohjaajana tunnu realistiselta ajatukselta. Ohjaaminen vaatii myös oman taiteen tekemistä, Mikkosella sanataiteen ja Ingetillä kuvataiteen, ja se vie tunnetusti aikaa.

- Tykkään ohjata näitä ryhmiä, koska se on välitöntä dialogia ja vuorovaikutusta.

Kirjan kirjoittaminen on monen vuoden prosessi, jossa palaute tulee vasta vuosien päästä, Mikkonen kuvaa.

Sanataideohjaajan työ rytmittää kirjailijan arkea ja tarjoaa tärkeää sosiaalista kanssakäymistä. Jos keskittyy pelkästään kirjan kirjoittamiseen, on epävarmuus ja huoli kirjan julkaistuksi tulemisesta helposti liikaa läsnä. Toisaalta yksin vietetty aika työhuoneella on korvaamatonta.

-Tarvitsen yksinoloa aika paljon, etten uuvu, Mikkonen sanoo.

Myös Inget kaipaa riittävästi yksinäisyyttä ja aikaa taiteelle. Kesällä hänellä on viimein tilaisuus paneutua kuvanveistoon, mutta viime kesä kotiäitinä ”hiekkalaatikon reunalla” oli Ingetille raskas. Nelivuotias lapsi vaati jatkuvaa läsnäoloa, eikä taiteen tekemiseen ollut mahdollisuutta.

- I feel you, Mikkonen komppaa. - Se oli aivan järkyttävää se kaipuu [lapsen synnyt-

Kuvitus Maria Laine

Sanataideohjaajan työ rytmittää kirjailijan arkea ja tarjoaa tärkeää sosiaalista kanssakäymistä. Jos keskittyy pelkästään kirjan kirjoittamiseen, on epävarmuus ja huoli kirjan julkaistuksi tulemisesta helposti liikaa läsnä.

STIIKNAFUULIA

9

Kolumni: Aapo Kukko

Luovaa unissakävelyä

Omakuva Aapo Kukko

10 STIIKNAFUULIA

Viisi vuotta olen työstänyt taiteellista projektia. Se on hakenut muotoaan, noussut, muuttanut täysin suuntaansa ja karannut välillä kokonaan pois tekijänsä ulottumattomiin, lopulta kotiin palaten. Se on särkynyt matkalla kaivolle ja koonnut itsensä uudestaan ruukunpalasistaan. Nyt sitä on valmiina yli 130 sivua ja viimeiset askelmerkit näkyvät jo.

Kysymys on sarjakuvaromaanista, joka alun perin perustui runoilija Arvo Turtiaisen vankilapäiväkirjoihin jatkosodan ajalta.

Jo itsessään tuosta materiaalista olisi saanut hienon teoksen aikaiseksi. Tutustuin sitten Henrik Tikkasen matkakuvaukseen, jossa Tikkanen yhdessä Turtiaisen kanssa lähti Euroopan halki Italiaan 40-luvun lopulla.

Vankilatarina muuttui enemmän matkatarinan suuntaan ja käsikirjoitustyö täytyi aloittaa alusta. Syntyi pattitilanne, koneet suoranaisesti pysähtyivät. Maakuntamatka Helsinkiin ja arkistomaailmaan pyöräytti kampea jälleen. Aivojen kalaverkkomaista keräämiskoneistoa saattoi taas hyödyntää lukemalla kaikkea sekaisin ja ristiin: Dürrenmattin dekkareita, Meren ja Salaman novelleja. Elvi Sinervon runoja...

Ja lopulta tv-sarja kruunasi alitajunnassa velloneen käsikirjoituksellisen rakenteen ytimen. Tuo sarja oli brittiläinen Laulava salapoliisi. Kauas oltiin päästy 40-luvun Katajanokalta ja Sukevalta. Tai oikeastaan hyvin lähelle.

On täysin selvää, että viisi tekemisen vuotta muuttaa sekä hioo teoksen kuin teoksen asua. Aika on ystävä ja matkakumppani, joka luovassa työssä yleensä voidaan kokea tukalaksi seuraksi. Kiire ja muut työt pakottavat nopeisiin ratkaisuihin, jotka eivät välttämättä ole kaikkein mielek-

käimpiä. Tutkimusmatkailu työnsä parissa taas on mitä mielekkäintä, koska silloin tekijä selvittää itselleen työnsä raameja ja rajoja. Samalla tulee lukeneeksi, kuulleeksi ja nähneeksi kaikkea sopivasti myös yli laitojen. Aivokovalevy tallentaa muistiin: tätä voisikin käyttää sitten siinä toisessa jutussa.

Mikään tutkimustyö ei mene hukkaan.

Uskon unissakävelijän logiikkaan, jonka Jouko Turkka on eräässä yhteydessä maininnut liittyen taiteelliseen työskentelyyn. Palaset löytyvät intuitiivisen ja joskus välittömänkin etsimisen jälkeen, mutta tähän nopeaan oivallukseen voi kulua vuosia. Minulle kaiken aikaisemman kirkasti televisiosarja, vaikka en ole viime vuosina juurikaan sarjoja seurannut. Tämä kuitenkin korostaa uteliaan hortoilun tuottamaa haluttua tulosta: taide ei katso muotoaan kun se pääsee ihon alle. Sytykkeen voi saada lauseenpätkästä tai tunnusmelodian ensitahdeista.

Toisaalta: miksi olettaa tietävänsä päämäärää kun matka on vielä kesken. Parhaimmassa tapauksessa tekijä on teoksensa ensimmäinen etuoikeutettu lukija, varsin onnekas sellainen.

Elämäkerrallisen sarjakuvaromaanin sijasta olen luonut matkakertomuksen menneisyyden ja tulevaisuuden välillä, pohdinnan sosialistisen ja porvarillisen maailman välille. Vihdoin ja viimein teoksen olisi tarkoitus ilmestyä ensi vuonna. Sitten onkin aika aloittaa uuden luovan viisivuotiskauden suunnittelu uusien aiheiden parissa.

P.S. Sosialisti ja nihilisti -työnimellä kulkevan sarjakuvaromaanini näyttely avautuu Oulun Uuden kirjallisuusfestivaalin yhteydessä Oulun pääkirjaston Sarjastossa syyskuussa.

Kirja-arvostelu

PImeÄNkuTOjaT

Alman elämä mullistuu, kun hänen rauhallisen iltapäivänsä keskeyttää Frank Pohjoispuoli, joka ilmoittaa Alman miehen Simonin kuolevan kahden kuukauden sisällä. Sen jälkeen Alman elämä muuttuu tappavan tylsästä aivan toisella tapaa tappavaksi. Mitkään Alman harvoista ihmissuhteista eivät säily ennallaan, kun Simonin ahdistavat unet alkavat hallita pariskunnan elämää.

Mieli on loinen ruumiissa, samalla tavalla kuin elävä ruumis on kohonnut alkujaan elottomasta luonnosta. Ennemmin tai myöhemmin mielikin tarjoaa kasvualustan jollekin muulle.

Alma ja Simon ovat kaikkea muuta kuin onnellinen pariskunta. Alma on sosiaalisesti eristynyt; hän on miehensä työn perässä Tukholmaan muuttanut suomalainen, joka ei ole ollut halukas opettelemaan ruotsin kieltä. Almalla on myös useampi elämää vaikeuttava perussairaus, eikä hän niiden vuoksi käy töissä. Simon puolestaan on aina töissä ja tylsä. Lisäksi Alma epäilee, että hänellä on suhde työkaveriin, Kristiinaan.

Alman henkireikä on Regina, suomalainen akupunkturisti, jolle hän vuodattaa murheensa. Muutoin Alma kuluttaa päivänsä pelaamalla videopelejä. Hahmokavalkadi on pieni, mutta jokaiseen keskeiseen hahmoon on selvästi panostettu, vaikka hahmoja ei olekaan selitetty puhki.

Kirjailija Minna Roininen (1989) on kirjailija ja psykologi. Hänen esikoisromaanissaan Pimeänkutojat luodataan ihmismieltä toden ja unen rajojen hämärtyessä. Unimaailman korpimailla on käynnissä ihmismielen selviytymiskamppailu. Osa teoksen kannalta keskeisistä hahmoista vaikuttaa elävän jossain unen ja todellisuuden rajapinnalla. Tällaisia hahmoja on unen hirviöt ”pimeänkutojat” sekä unimaiden eräoppaana toimiva Simonin mielikuvitusystävä Rahkoi. Myös Alma saa oppaan selviytymiskamppailulleen: – Jos kuvittelet selviytyväsi, sinun täytyy alkaa muistaa uniasi ja enemmänkin, oppia hallitsemaan niitä. Et voi säntäillä ympäriinsä kuin päätön kana, koska juuri sillä tavalla ne saavat vainun, ja jos ne saavat sinut ensin,

M

Minna Roininen

inna Roininen (s. 1989) on kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta ja asuu Helsingissä. Hän on valmistunut psykologiksi Jyväskylän yliopistosta.

Pimeänkutojat on Roinisen ensimmäinen romaani, ja se perustuu hänen elektroniseen syväkirjaansa Unohdetut ovet (Kirjalabyrintti 2015).

Pimeänkutojat kutoo tarinan valveen ja unen rajapinnalle

Minna Roininen Pimeänkutojat Osuuskumma, 2017 270 s.

Teksti: Teija Rönni

Simonilla ei ole toivoa. Sinä päivänä, kun ne saavat haltuunsa hänen mielensä mustimman osan, ne tekevät hänellä mitä haluavat.

– Mitkä ne? Alma kysyi, vaikka aavisti, että jo tiesi. Hän oli kuullut ne. Haistanut ne.

– Pimeänkutojat.

Hahmot kamppailevat oman selviytymisen ja lähimmäisen auttamisen välisessä ristipaineessa. Teoksen henkilöhahmot herättävät kysymään, missä määrin heidän motiivinsa auttaa kumpuavat aidosta välittämisestä ja missä määrin omasta halusta selviytyä. Rakastaako Alma vielä miestään ja kuinka kovasti Alma haluaa auttaa häntä?

Voiko ja uskaltaako hän luottaa ihmisiin, jotka ovat tarjonneet apuaan?

Kirja on nopealukuista proosaa, jonka pääpaino on aidontuntuisessa dialogissa.

Tarina etenee kronologisesti, vaikka unet ja muistot vievätkin lukijaa menneisyyteen ja paikkoihin, jotka ovat olleet tai voisivat olla.

Unissa matkataan päähenkilön nuoruuteen sekä ostoskeskukseen, jossa pimeänkutojat pesivät ja jännitys kulminoituu. Valvemaailmassa Alma seikkailee Tukholmassa, Helsingissä ja nimettömäksi jätetyllä pohjanmaalaisella pikkupaikkakunnalla Oulun ja Helsingin välisen junaradan varrella.

Genreltään teos edustaa pikemminkin tyypillistä suomikummaa kuin kauhukirjallisuutta. Kauhukirjallisuudeksi Pimeänkutojat ei ole erityisen pelottava, vaikka pitääkin lukijan otteessaan loppuun saakka. Kirja seikkailee suomikummalle ominaisesti unen, fantasian, todellisuuden, menneisyyden ja nykyisyyden rajamaastossa. Painajaismaisesta rajamaastosta huolimatta ei lukijaa hukata pahasti matkalle.

Kirjan loppuhuipennus jää vaisuksi. Yhteen nivoutumisen sijaan osa tarinan auki kiertyvistä langanpäistä näyttää katoavan ilmaan. Osa lukijan unohtamista tai epäolennaisena pitämistä langanpäistä puolestaan kiedotaan takaisin mukaan. Uutta informaatiota hahmoista, unista ja unen olennoista esitellään tahdissa, jossa on enimmäkseen helppo pysyä mukana.

Pimeänkutojat on kaikkineen kiinnostavaa kesäluettavaa suomikumman ystäville.

STIIKNAFUULIA

11

Tekstit tekstejä tekemässä

Teksti: Markku Varis Näytelmällä ei oikeastaan edes ole kirjoittajaa, vaan teksti syntyy vasta, kun näyttelijät tuovat sen lavalle ja yleisö antaa sille omat tulkintansa.

12 STIIKNAFUULIA

SODANKYLÄ. Kirjallisuuden päälajeista draama noudattaa kaikkein tunnollisimmin Roland Barthesin toteamusta ”tekijän kuolemasta, tekstin syntymästä”. Näytelmällä ei oikeastaan edes ole kirjoittajaa, vaan teksti syntyy vasta, kun näyttelijät tuovat sen lavalle ja yleisö antaa sille omat tulkintansa.

Silti voimme puhua näytelmäkirjallisuudesta epäilemättä, kuka seisoo tekstin takana.

Mitä tämä kaikki vaatii lukijalta tai kirjoittajalta? Voiko näytelmää edes lukea ilman

performanssia?

Kun olen lukenut esimerkiksi Hella Wuolijokea tai Eeva-Liisa Mannerin Poltettua oranssia, olen vakuuttunut, että kyse on loistavasta sanataiteesta. Silti sekä Niskavuorelta että Mannerin sairashuoneesta olen nähnyt versioita, jotka poikkeavat paljon alkuperäistekstin pohjalta luomastani mielikuvasta.

Ristiriitainen kokemus ei ole harvinaista: myös kirjoista tehdyt elokuvat useimmiten

Joni Skiftesvik on suosittu oululainen kirjailija, jonka näytelmä Katsastus veti hyvin yleisöä myös teatteriin. Katsastus on myös Matti Ijäksen vuonna 1988 ohjaama, kulttimaineeseen noussut tv-elokuva, joka pohjautuu Joni Skiftesvikin novelleihin Vanha mies, Näprääjä ja Katsastus.

Kuva: Oulun teatteri, Kati Leinonen.

herättävät enemmän pettymystä kuin ihaimietinnöt ja kannanotot niin ikään syntyvät lua. Poikkeuksena on ollut Milan Kunderan ryhmätöinä. Elokuvien käsikirjoitukset teoksesta Elämisen sietämätön keveys tehty kautta aikain ovat useammin olleet tiimifilmi. Sen näin ennen kuin luin kirjan. työtä kuin yksittäisen henkilön jumalaista Kirjan maailma aina rakentuu vasta lukiinspiraatiota. jan mielessä. Oikeastaan niin syntyvät kaikki Tekijänoikeuksien kannalta ryhmätyö muutkin tekstimerkitykset, myös ruokaohon hankala: kuinka moni henkilö todella jeen kaltainen selkeähkö viesti. on osallistunut teoksen kirjoittamiseen.

Muihin kirjoituksiin verrattuna draaman Tällaisia asioita on ryhdytty miettimään erityispiirre kuitenkin on, että koko teatterin muun muassa saamelaisten joikujen osalta. henkilökunta antaa panoksensa esitettävälKoska joiussa yleensä lauletaan jokin le teokselle. Näyttelijät tulkitsevat, ohjaajat henkilö, voidaan aiheellisesti ajatella, että piirtävät suuntaviivoja ja hahmottavat joiuttu henkilö on osaltaan ollut tuottamaskokonaisuuden, muusikot tuovat musa esitettyä teosta. Tällöin täytyisi joikaajan kaan oman äänimaailmansa, lavastajat ja lisäksi myös kohdehenkilö merkitä teoksen puvustajat omat semioottiset sanomansa. tekijäksi ja saada osansa mahdollisista tekiJopa teatterirakennus osallistuu lopputuojänpalkkioista. tokseen: kaikki ajateltu Monta kirjoittajaa lavastus ei kenties teoksen tekijänä liittyy olekaan mahdollista. kysymykseen interPitää oikoa polkuja. Tai tekstuaalisuudesta eli ainakin lyhentää liian tekstienvälisyydestä pitkää tekstiä. tekstien osana. TavalliKenen näytelmää siis Kenen näytelmää sesti intertekstuaalisuus siis katselemme, jos ymmärretään niin, ettei katselemme, jos katselemme Aleksis näkyvillä oleva kirjoitus katselemme Aleksis Kiven Nummisuutareikoskaan toimi yksinään Kiven Nummisuutareita? vakuumissa, vaan se käy ta? Ilmeisesti kuitenkin Aleksis Kiveä ja vaikkapa keskustelua aiempiOulun kaupunginteatteen, nykyisten ja jopa rin versiota siitä jonkun tulevien tekstien kanssa. ohjaajan tulkintaSe lainaa rakenteita ja na jonakin tiettynä sisältöjä muualta. esityspäivänä. Toisena Helppoa intertekspäivänä liikkeellä ovat tuaalisuutta on, kun toisenlaiset vivahteet ja teoksessa suoraan viitavastaanottajat. taan muualle. Vaikeampaa on, kun muualta Ajatus draamasta kollektiivisena tekstinä otetaan ajatussisältö mainitsematta alkuon sopusoinnussa sen kanssa, mitä tiedämperäistä teosta. Vaikeinta on, kun alkuperäime Shakespearen tai Moliéren näytelmien sestä tekstistä on jäljellä pelkkä perusidea. syntyvaiheista. Varsinkin Moliéren on kerTällaista intertekstuaalisuutta on sekin, kun rottu kirjoittaneen komediansa siten, että Shakespeare ryöväsi näytelmiensä aiheita kulloisenkin näyttelijäseurueen jokaiselle aiemmin esitetyistä italialaisista komedihenkilölle on löytynyt rooli esityksestä. oista tai tragedioista. Tai kun kioskiviihde Toisin sanoen hänen tekstiensä henkilöiden uusintaa vanhoja Grimmin satuja. määrä on rajoittunut siihen, kuinka monta Tekstin osana intertekstuaalisuus saa näyttelijää on ollut kiertämässä Ranskaa ja pohtimaan, missä kulkevat tekstin rajat. etsimässä uusia yleisöjä. Toki yhdellä näytJos Haanpäällä on viittauksia Raamattuun, telijällä on voinut olla samassa esityksessä kirjoittautuuko sen koko sisältö osaksi monta roolia, muttei loputtomasti.

Haanpään teosta? Eittämättä lainailujen Kollektiivinen kirjoittaminen ei ole havaitseminen avartaa tekstien sisältöjä päättynyt suuriin tunnettuihin. Itse asiassa vastaanottajan tulkintaa varten. Esimerkiksi tietokoneet ja pilvipalvelut ovat palauttaelokuvissa toisinaan viitataan aiempiin eloneet sen yhdeksi nykyajan kirjoittamisen kuviin ja osoitetaan kunnioitusta aiemmille muodoksi. Jo kouluissa harjoitellaan yhohjaajille. Samalla viittaukset antavat vihteisten esseiden kirjoittamista; työpaikoilla jeen, millaisen tradition kautta uutta teosta

STIIKNAFUULIA

13

Oululaista näytelmää

Pauliina Rauhalan kirjaan perustuvan Taivaslaulun ohjasi Heta Haanperä.

Näytelmää esitettiin Oulun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 12.9.2015 – 9.12.2016, ja sen näki yhteensä 34 750 katsojaa. Kuva: Oulun teatteri, Jussi Tuokkola.

14 STIIKNAFUULIA

on syytä tulkita.

Osaltaan intertekstuaalisuus on yhdistämässä yksittäisiä teoksia samaan historialliseen jatkumoon. Sillä tavoin se on muodostamassa ja vahvistamassa genren asemaa ilmaisun synnyssä ja vastaanotossa.

Tavallisesti näytelmät syntyvät kirjailijan muun tuotannon ohessa, niin myös Teuvo Pakkalan näytelmät Tukkijoella-tekstistä (1899) alkaen. Vastaavasti Aku-Kimmo Ripatti muistetaan runoista, aforismeista, romaaneista ja pamfleteista, mutta hän kirjoitti myös kuunnelman, kaksi näytelmää, kaksi televisionäytelmää ja yhden elokuvakäsikirjoituksen.

Hyvin tuotteliaita näytelmäkirjailijoita Oulussa ovat olleet Paavo Rintala ja Anu Kaipainen, jonka Arkkienkeli Oulussa alkujaan ilmestyi romaanina (1967) mutta siirtyi sitten myös näyttämölle. Monet oululaisnäytelmät tai -elokuvat ovatkin alkujaan ilmestyneet kirjana, Anna-Leena Härkösen Häräntappoase (1984) muiden ohessa. Uudemmista kirjoittajista mainittakoon Pauliina Rauhala, jonka romaanista Taivaslaulu (2013) tehty samanniminen näytelmä saavutti suuren suosion Oulun kaupunginteatterissa.

Esitettäväksi tarkoitettuja näytelmiä ei useinkaan paineta kansiin. Siten kirjoittajana tuntemattomiksi saattavat jäädä monet ohjaajat, jotka ovat myös kirjoittaneet työstettävät näytelmänsä. Esimerkiksi Oulun kaupunginteatterin johtajalta Jussi Helmiseltä (vuosina 1986–1990) ei näytelmiä tahdo löytää luettavaksi, vaikka hän niitä onkin kirjoittanut.

Näytelmien asemesta Helmiseltä on ilmestynyt teatterin arjesta kertova mietelmäkokoelma Teatterissa on käytävä – puhetta teatterista (Lasipalatsi, 2003). Siinä hän muun muassa toteaa: ”Huono taiteilija näkee vaikeutta joka tehtävässä, hyvä tehtävää joka vaikeudessa.” ”Näyttelijän kuudes käsky: älä varasta yleisöltä oivalluksen riemua.”

Teatterit ilmeisen mielellään käyttävät paikkakunnan omia kirjoittajia. Joni Skiftesvikin viimeisin Katsastus-näytelmä tosin esitettiin jo vuonna 2010. Keväällä 2018 kaupunginteatteri käytti oululaisia tai oululaislähtöisiä kirjoittajia Rakkautta-esityksessä. Härkösen ja Skiftesvikin lisäksi mukana olivat Essi Kummu ja Jarno Mällinen.

Laaja on tekijöitten joukko.

STIIKNAFUULIA

15

Lauri Ahtinen 2018

Oulun kirjailijaseura ry / Oulun kirjallisuuden talo

Tapahtumat 2018

Ma 18.6. klo 18 Lesungääneenluentailta Oulun kirjallisuuden talo, Sepänkatu 9, Oulu Tilaisuudessa kaksi kirjailijaa lukee ääneen romaanejaan, puolisen tuntia per kirja.

Katja Törmänen lukee Karhun morsian -romaania (Like, 2018). ’”Taru ja historia yhdistyvät Katja Törmäsellä omaperäiseksi kertomataiteeksi.”

- Kaleva ”Karhun morsian on yksi antoisimpia lukemiani kotimaisia fantasiaromaaneja. Se punoo tunnistettavista, ihmisenkokoisista ongelmista, ja pohjoista historiaa onnistuneesti hyödyntävän maailman ympärille tiivistunnelmaisen, jouhevasti etenevän tarinan.” - Muissa maailmoissa -blogi” Antti Leikas lukee Tonttu - Matka pimeyteen -romaania (Siltala, 2018). Kun romaanin päähenkilö, kirjailija Antti Leikas saa yhtäkkiä monelta taholta avokätistä apurahaa niinkin outoon hankkeeseen kuin tonttututkimukseen, hänen hälytyskellojensa pitäisi soida. Kirjailija Leikas on vaaroja kaihtamaton mies ja löytää siksi itsensä keskeltä koko universumin olemassaoloa uhkaavia tapahtumia.

Tilaisuus on osa Oulun Päiviä 15.6.8.7.2018.

Järjestäjä: Oulun kirjailijaseura ry / Oulun kirjallisuuden talo

Ti 14.8. klo 19 Muusat Kirjallisuuden talossa Oulun kirjallisuuden talo, Sepänkatu 9, Oulu KLO 19 KÄÄNNÄN SUN ILTASI TÄHTIHIN Kääntäminen on myös tekstiin sisältyvien merkitysten kääntämistä. Mirka Ulanto

16 STIIKNAFUULIA

ja Pauli Tapio keskustelevat romaanien, sarjakuvien ja muiden tekstien suomentamisen ihanuudesta ja tuskasta. Asterixia suomeksi kääntänyt Mirka Ulanto on englantia, ranskaa ja venäjää opiskellut Sanahirviö-käännöstoimiston perustaja. Pauli Tapio on runoilija, kääntäjä ja tohtoriopiskelija, jonka teos Varpuset ja aika (Poesia) sai viime vuonna HS:n kirjallisuuspalkinnon.

Keskustelua johdattelee Laura Siitonen.

KLO 19.30 TUPLAJULKKARIT: RANTA & AHTINEN Ville Ranta palaa kotimaisen sarjakuvan keskiympyrään sarjakuvaromaanillaan Kuningas menettää päänsä (WSOY). Linnan katto vuotaa, narrin jutut eivät naurata eikä seksikään maistu. Siispä kuningas lähtee absurdille seikkailulle kellistämään eksistentiaalista ahdistustaan (ja naisia).

Lauri Ahtisen Elias (S&S) on sarjakuvaromaani yksin Suomeen tulleesta hazarapojasta. Sodassa unelmat katoavat, mutta turvassa pitäisi olla iloinen ja kiitollinen.

Vaikkei tunne enää mitään. Paitsi kotiikävää ja pelkoa, että joutuisi palaamaan takaisin.

KLO 20 AUTION SAAREN TIETOKIRJAT Tietokirjailijat Henrik Rydenfelt, Robert Brantberg ja Reijo Valta kertovat, mitä tietokirjoja ottaisivat mukaan autiolle saarelle.

Löytyykö repusta 70-luvun kirjahyllyn massiivinen aarre Kansojen historia vai Martti Paloheimon Sukupuolielämän tietokirja vuodelta 1968, vaiko jotain aivan muuta?

KLO 20.30 PUHEENVUORO: MIKSI VIHATA ROMAANIA Tommi Melender kertoo, miksi hän vihaa romaaneja ja miten kirjallisuutta on vihattu eri tavoin ja erilaisin perustein historian saatossa. Uusimpaan Parnassoon kirjallisuusvihasta esseenkin kirjottanut

Melender on julkaissut useita runoteoksia, romaaneja ja esseekokoelmia.

KLO 21 PIENOISPANEELI: KOTVIMISEN VALLANKUMOUS Keskustelun aiheena on positiivinen näkökulma prokrastinaatioon eli luovaan laiskotteluun, jota kotvimiseksikin kutsutaan. Kotvimisen kauneudesta ja hyödyllisyydestä kertovat myöhemmin syksyllä ilmestyvän, aihetta käsittelevän kirjan kirjoittajat Katri Rauanjoki, Jonna Pulkkinen ja Jenny Kangasvuo.

KLO 21.30 AUTIONAINEN VIHAISTEN NAISTEN VISUAALISUUS Oululaiset taiteilijat Inkeri Jäntti ja Eeva-Maria Kauniskangas ovat poikkitaiteellinen ja löyhärajainen duo, jonka visuaalinen taide kuvaa usein maailmaa feministisestä näkökulmasta, käyttäen hyväkseen pop-kulttuuria, myyttejä, mustaa huumoria sekä suomalaista luontoa ja luonnetta. Naiset keskustelevat yhteisistä tuotannoistaan ja esittelevät teoksiaan.

Lopuksi esiintyy Duo Kauniskangas, EevaMaria Kauniskankaan ja Riku Miettusen suomalaisia klassikoita synkkään sävyyn versioiva duo.

Tilaisuus on osa Oulun Muusajuhlia 14.19.8.2018.

Järjestäjä: Huutomerkki ry, Oulun kirjailijaseura ry / Oulun kirjallisuuden talo

To 16.8. klo 18 Lesungääneenluentailta Oulun kirjallisuuden talo, Sepänkatu 9, Oulu Tilaisuudessa kaksi kirjailijaa lukee ääneen romaanejaan, puolisen tuntia per kirja.

Jukka Takalo lukee Kuoleman nimi on Saab 96 -romaania (Nispero, 2018).

”Kaikkia muita täällä ahistaa joku, mutta meitä ei ahista mikään.” ”Te ootte kyllä vähän outoja”, sanoo vaalea. ”Ette niinkö jätkät yleensä.” ”Ootte ollu vaan huonossa seurassa”, sanon ja katson tyttöä joka kieltämättä voisi olla Nastassja Kinskin blondimpi pikkusisko.

Pekka Aittakumpu lukee Home Sweet Home -romaania (Arktinen Banaani, 2017).

Rajalat ovat haaveilleet omakotitalosta viisi vuotta, säästäneet sitä varten pääomaa kolme vuotta ja etsineet sopivaa netissä ja asuntonäytöillä yli vuoden. Sopiva talo löytyy notkosta, omasta rauhasta, keskeltä kolmentuhannen neliön hoidettua pihaa.

Unelma onnesta muuttuu painajaiseksi, kun uusi koti paljastuu hometaloksi. Seuraa pitkä ja hankala selvitysten sarja, jonka kulussa horjuvat paitsi talous ja terveys myös

hermot ja avioliitto.

Tilaisuus on osa Oulun taiteiden yötä 16.8.2018 sekä Oulun Muusajuhlia 14.19.8.2018.

Järjestäjä: Oulun kirjailijaseura ry / Oulun kirjallisuuden talo

Pohjoista kirjallisuutta -sarja Oulun kaupunginkirjasto, Pakkalan sali Kaarlenväylä 3, Oulu Oulun kaupunginkirjaston Pohjoista kirjallisuutta -sarja jatkuu syksyllä 2018.

Vierailut järjestetään yhteistyössä Oulun kirjailijaseuran kanssa.

Ke 5.9. klo 18 Pauliina Rauhala Ke 3.10. klo 18 Katja Törmänen Ke 31.10. klo 18 Kati Hiekkapelto Ke 12.12. klo 18 Antti Leikas

www.oulunkirjailijaseura.fi | www.kirjallisuudentalo.fi |

14.-15.9. Uusi kirjallisuusfestivaali Festivaali järjestetään Oulussa kolmatta kertaa. Festivaalilla julkistetaan tämän vuotiset Botnia-kirjallisuuspalkintoehdokkaat Kauppakeskus Valkeassa järjestettävillä Pop-up-kirjamessuilla. Oulun kaupunginkirjastossa emeritusprofessori Seppo Hentilä kertoo, miten vuoden 1918 sisällissota on vaikuttanut Suomeen ja suomalaisuuteen.

Kirjailija Pauliina Rauhala lukee ääneen Synninkantajat-romaaniaan Oulun kirjallisuuden talossa. Festivaalilla pidetään Aapo Kukon Sosialisti ja nihilisti -sarjakuvaromaanin näyttelyn avajaiset Sarjastossa. Lisäksi ohjelmistossa on mm. kirjanjulkistamisia Tubassa. Ohjelmisto julkaistaan kokonaisuudessaan osoitteessa: www.oulunkirjailijaseura.fi/festivaali

Oulun kirjallisuuden talo -ryhmä STIIKNAFUULIA

17

Kirja-arvostelu

Usko koetuksella

Pauliina Rauhala: Synninkantajat Gummerus, 2018 367 s.

Teksti: Riikka Lampela

18 STIIKNAFUULIA

Oululainen Pauliina Rauhala (s. 1977) nousi suureen suosioon esikoisteoksensa Taivaslaulu (2013) myötä. Teoksessa Rauhala käsittelee rohkeasti vanhoillislestadiolaisuuden vaiettuja ongelmia nuoren lapsiperheen raskaiden kokemusten kautta. Rauhala pohtii teoksessa kriittisesti myös naisen asemaa vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä. Saman yhteisön ja sen toimintatapojen käsittelyn parissa ollaan myös Rauhalan uusimmassa teoksessa Synninkantajat.

Synninkantajat sijoittuu 1970-luvun loppuun. Teoksessa keskitytään neljän eri kertojan avulla yhden suvun elämään pienessä kylässä Pohjois-Pohjanmaalla. Ääneen pääsevät jyrkkä saarnamies Taisto, uskossaan vapaamielisempi Aliisa, rajojen kanssa kamppaileva Auroora sekä alakouluikäinen Aaron. Teoksen viidentenä kertojana toimii aikuisena sukunsa tarinaa kirjoittava Aaronin veli Aleksi. Aleksin kirjoitusprosessi tuntuu muihin kerronnan tasoihin verrattuna jokseenkin irralliselta ja on siksi paikoin hieman haastavaa luettavaa. Taso tuo teokseen kuitenkin pienen mutta kiinnostavan linkin Taivaslauluun.

Synninkantajissa keskitytään vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä järjestettyihin hoitokokouksiin, joiden tarkoituksena oli saada jäsenet toimimaan yhteisön johdon toivomalla tavalla. Teoksessa uskonnollisen yhteisön aiheuttamat paineet ja henkilöiden oma oikeudentunto ovat välillä suuressa ristiriidassa; jokaisella teoksen henkilöllä on omat kamppailunsa ja kipukohtansa.

Taisto saarnaa hoitokokouksissa ankarasti, vaikka on pohjimmiltaan vanha mies, joka puhuu perhosillekin hellästi. Aliisan usko on vahva, mutta hän ei ole muiden yhteisön jäsenten suosiossa, koska pyrkii ymmärtämään rajojen häilyvyyttä. Hänen tyttärensä Auroora on rakastunut liikkeen ulkopuoliseen mieheen ja yrittää tehdä valintaa rakkauden ja uskon välillä. Aaron rakastaa perhettään ja sukuaan, ja hänen kamppailunsa vanhoillisen uskon repimässä yhteisössä on kaikkein kipeintä luettavaa.

Taivaslaulun tapaan myös Synninkantajien kieli on hyvin herkkää ja runollista.

Luonnon, vuodenaikojen vaihtelun ja kylän ohitse virtaavan joen kautta kuvataan teoksen henkilöiden sisäisiä, joskus salattujakin tunteita. Luonto edustaa sallittuja nautintoja; lintujen laulu on todellista musiikkia, luonnon muuttumisen seuraaminen mielenkiintoisinta elokuvaa. Teoksen henkilöt näkevät Jumalan rakkauden ja lempeyden selkeimmin juuri luonnossa, vaikkei ymmärrystä toisia ihmisiä kohtaan aina tunnukaan löytyvän. Luontokuvaus vilisee oivaltavia metaforia ja symboleja ja on koskettavinta juuri Taiston kohdalla. ”Huhuu, pääskynen ja rastas, joko poikaset ovat kuoriutuneet, eihän orava ole päässyt jyrsimään kotiovea, pesärosvo? […]

Linnuille minä uskon huoleni, heille jotka tietävät, että on vaarallista jättää kotiovi liiaksi auki toisten kulkea. Tämän maailman ihmiset ovat vieraantuneet Jumalasta ja luonnosta. He jättävät ukset selälleen ja jyrsivät pöntönaukot suuriksi, kiirehtivät kun eivät uskalla pysähtyä, aistillisuuden ja ahneuden vietteleminä uhraavat kodin ja lapset mutta eivät pysyväistä onnea löydä.”

Vaikka Rauhalan kieli on kiistatta kaunista, tekee kielikuvien runsaus tekstistä osittain hieman raskasta lukea. Teos on yleisestikin pohdiskelevampi kuin edeltäjänsä ja antaa lukijalle huomattavasti enemmän haastetta.

Rauhala käsittelee vanhoillislestadiolaisuutta ja sen ongelmia tarkkasilmäisesti ja monipuolisesti. Vaikka hoitokokousten linjaukset ja toimet näyttäytyvät nöyryyttävinä ja raakoina, pyrkii Rauhala myös ymmärtämään henkilöitä toimien takana. Rauhala näkee myös laajemman motiivin kokousten taustalla. Jäsenet haluavat pitää huolta toinen toisistaan ja varmistaa pääsynsä taivasten valtakuntaan. Rauhala kirjoittaa Synninkantajissa vaikeasta aiheesta kriittisesti, suhtautuen kuitenkin teoksensa henkilöihin ymmärryksellä ja tuomitsematta.

Kolumni: Pirjo Suvilehto

Mikään ei ole itsestään selvää

Kuva: Eero Väyrynen

Ystäväni istuu tällä hetkellä penkillä vajaan kuudensadan kilometrin päässä, kasvitieteellisessä puistossa, lukemassa vasta ilmestynyttä runokirjaani. Mikään ei ole itsestään selvää, ei se, että tapasimme monen vuosikymmenen jälkeen Facebookissa ja nyt hän lukee hengentuotostani, ei se, että kirjani on julkaistu, eikä se, että olen Tyrnävällä, siivoan ponien aitausta ja ajattelen, millainen kolumnin pitäisi olla ja mitä minä ajattelen. Mitä minä haluaisin kirjoittaa sinulle, kolumnin lukija?

Kolumnia luonnehditaan yleisesti niin, että se on ajankohtainen ja yleistajuinen, kadottamatta kirjoittamansa henkilön persoonakohtaista ääntä. On monenlaisia määritelmiä, mutta olen miettinyt yhtä erityisesti. Mistä haluan puhua? Kuinka henkilökohtaisesti haluan kirjoittaa?

Viime viikolla vieraanani oli amerikkalainen kollega. Hän on varsin lämminhenkinen, utelias ja tinkimätön ajattelija, ja muutaman päivän jälkeen oli uupunut ja koin tarvetta vetäytyä. Tällä viikolla sain vieraikseni delegaation kollegoitani Armeniasta Jerevanin pedagogisesta yliopistosta. Olen omalta osaltani houstannut heitä työni puolesta ja nauttinut heidän hienovaraisesta seurastaan. Heillä on takanaan kansallinen joukkomurha, ja se vaikuttaa edelleen heidän kansalliseen mielenmaisemaan.

Mikään ei ole itsestäänselvyys, että istun Tyrnävällä nuotiopaikalla, poni seuraa touhujani laidunlangan välimatkan päästä, ja kirjoitan. Ajattelen James Joycea, kuinka hän tavoitteli Ulysses-romaanillaan ideaa siitä, miten paljon huomioita, muistumia ja liikettä ihmisen ajatusvuorokauteen mahtuukaan. Mitä ihmisen mielessä tapahtuu vuorokauden aikana, saatikka viikon, kuukauden, vuosien ja vuosikymmenten aikana.

En tunnistanut kuvaa, kun uutinen DJ ja musiikkituottaja Aviciin (Tim Bergling) kuolemasta putkahti iltapäivälehtien sivuille ja tv-uutisiin. Kysyin, kuka hän on. Otin selvää henkilöstä, joka oli mitä ilmeisimmin vaikuttanut paljon musiikin rintamalla

2010-luvulla. Ihmiset tuntuivat olevan kovasti järkyttyneitä hänen kuolemastaan.

Kaiken lisäksi hän oli ruotsalaissyntyinen.

Kuulin True Stories -dokumenttielokuvasta, joka hänestä oli tehty. Pitihän se katsoa, ja menetin yöuneni. Tarina kosketti, vaikka en kevyen musiikin kenttää ollut enää juuri seurannut: toki se järkyttää, että alle 30-vuotias nuori mies riistää henkensä, että ei enää jaksa elää. Olin erityisen järkyttynyt siitä, että on olemassa systeemi (lukemattomia systeemejä, ja tämä yksi niistä), joka vähät välittää ihmisen henkilökohtaisesta hyvinvoinnista ja mielipiteistä silloin, kun on tahkottava rahaa. Aviciista tehty dokumentti herätti monta kysymystä, monta huokausta ja ajatuksen, että mikään ei todellakaan ole itsestään selvää. Tunnistin jotain kauhistuttavaa, että elämän ulkoiset olot voivat olla hyvinkin okei, jokapäiväinen leipä hyvinkin massiivisesti turvattu, mutta ympärillä pyörii monenlaista hiihtäjää.

Kaikki heistä eivät ole kuulemisen väärtejä, kaikkien matkaan ei kannattaisi mennä.

Mutta on tahkottava rahaa, pitää kehittää brändiä ja verkostoitua. Tuttua tarinointia myös meille taviksille.

En kuulu porukoihin, koen olevani kirjallisessa marginaalissa, teen omia juttuja niin työssä kuin vapaa-ajalla. Hyvät ystävät ovat minulle harvinaisia. Niin, ja Suomessa on hyvä elää, en pidä sitä itsestäänselvyytenä. En myöskään sitä, että voin ajatella ja olla suhteellisen vapaa. Että muistan vielä kohtuullisen paljon. Että en kulje ”piireissä”, enkä tahdo riistää itseltäni mitään peruuttamatonta. Voin myös soittaa ystävälleni ja kysyä vaatimattomasti, jaksoiko hän lukea kirjani, mitä hän ehkä piti siitä. Hän istuu Helsingin Kaisaniemen Botanic Gardenissa, juo teetä ja lukee runoja. Armenialaiset ystäväni ajavat minibussilla Rovaniemelle ”to see Santa Claus”, joka toteuttaa heidän toiveensa. Jerevanissa on ollut poliittista kuhinaa tänä keväänä, mutta nyt asiat tuntuvat olevan hyvin. Elämä on ihmeellistä.

Koko ajan tapahtuu.

STIIKNAFUULIA

19

Muutin perheeni kanssa Kuusamoon heinäkuussa 2008. Lämpötila oli kaksi astetta plussan puolella, seisoskelin hiekkalaatikolla pipo päässä ja sormikkaat käsissä. Mutta sisimmässä virisi lämpö, ulkopuolisuuden tunne: henkisen ja hengellisen ulkopuolisuuden tunne.

Vielä nyt, vuosikymmen myöhemmin, saan herkutella samalla lämmöntunteella. Se on tehnyt minusta kirjailijan.

Ensimmäiset kaksi vuotta olivat paratiisillista aikaa. Kuljin töissä Taivalkosken lukiossa.

Kumpikaan kyläpahanen ei saanut minua moraaliseen otteeseensa, sillä katosin Taivalkoskelta heti virka-ajan päätyttyä ja Kuusamossa minua ei tuntenut kukaan.

Olin kirjoittanut tosissani jo kauan, mutta eräänä tammikuun perjantaina vuonna 2010 availin bussissa Pentti Saarikosken Nenän pakinoita. Ennen yhtäkään pakinaa luin teoksen toimittaneen Pekka Tarkan Jälkisanan. Se herätti ajatuksen, näitä minäkin osaisin tehdä. Aloin hahmotella juttuja paperille heti, ja kas, viikonlopun jälkeen valmiina oli jo puolentusinaa poliittista pakinaa.

Aluksi pakinoin Koillismaan Uutisissa nimimerkillä ”Ruohikkorohvessori”, sitten Koillissanomissa nimimerkillä ”Korpipuusti”, ja myöhemmin kirjoitin Kaltioon uskonnosta ja Opettaja-lehteen nykykoulusta.

Samana keväänä vaimoni ehdotti, että osallistuisin Meidän perhe -lehden ja WSOY:n järjestämään kirjoituskilpailuun. En aluksi innostunut ajatuksesta, mutta elämäkerrallinen novelli isyydestä syntyi lopulta hyvin nopeasti, miltei yhdeltä istumalta.

Voitin kilpailun, mutta se ei rahan lisäksi poikinut mitään, edes kontakteja toiseen kilpailun järjestäjään, kirjankustantajaan.

Jatkoin pakinointia. Pakinoinnin ohessa isyysteksti sai seurakseen tiiviitä, aforistisia pätkiä, joista hahmottui käsikirjoitus nimeltään ”Hälynväläyksiä”, sopivasti vuoden 2012 Pentti Saarikoski -kirjoituskilpailuun lähetettäväksi. Kun kuulin, että määräaikaan mennessä kilpailuun saapui 1257 käsikirjoitusta, pyrin unohtamaan koko jutun.

Elokuun viidentenätoista päivänä klo 14.41 kaunokirjallisuuspäällikkö Antti Kasper Otavasta soitti ja ilmoitti minun sijoittuneen kolmanneksi. Se muutti tietenkin kaiken. Allekirjoitettiin kustannussopimus, ja aloin työstää käsikirjoitusta kustannustoimittaja Antti Arnkilin kanssa. Hän ymmärsi minua, kirjallista ominaislaatuani ja tavoitteitani täydellisesti. Esikoisteos Isäasentoja ilmestyi keväällä 2014.

Kaiken tämän on mahdollistanut henki-

Kiitokset K Teksti: Petri Vartiainen

20 STIIKNAFUULIA

Kuva:

Kuusamolle

nen ja hengellinen ulkopuolisuuteni täällä Kuusamossa. Mutta mistä se virisi?

Kuusamossa voi seisoa vuosikymmenten ajan vakaasti ja kirkassilmäisenä saman aatteen lipun alla, vaikka senhetkisen puoluejohtajan ruoskaniskut kirvelisivät selkäpuolella. Suurperheen isäntä voi sijoittaa isyysvapaansa hirvenmetsästysaikaan, eikä siinä ole mitään väärää tai paheksuttavaa. Auton lisäksi saa ostaa toisen auton, moottorikelkan, mönkijän, uisteluveneen ja päällä istuttavan ruohonleikkurin – jos kerran rahaa on. Onneksi vempeleitä kykenee ajamaan vain yhtä kerrallaan, joten nimitystä ”luontokaupunki” voi vielä uskottavasti käyttää.

Kuusamossa metsään suhtaudutaan kuin mihin tahansa taloudelliseen hyödykkeeseen, vaikka monilla alkuperäiskansoilla on täysin vastakkainen näkökulma. Mutta mepä emme olekaan mitään alkuperäiskansaa, vaan yhteisönä yhtä kevyesti päälle liimattu kuin nämä äsken esittämäni kuusamolaisyleistykset. Todellinen kuusamolaisuus on niin laaja käsite, ettei sitä tavoiteta 1800-luvulle ulottuvalla sukupuulla. Kuusamolaisuus on mielentila, savolaisnomadien mystinen mikrokosmos saamelaisilla paikannimillä merkittynä.

Kuulostaako hullulta? No varmasti, olenhan asunut Kuusamossa jo kymmenen vuotta. Ja suoraan sanottuna: Kuusamossa kukkii kaikenlainen hulluus. Siksi minun on turvallista ajatella ja kirjoittaa täällä. Rajat on vedetty leveälle.

Minulla ja Kuusamolla ei ole paljon yhteistä taivalta takana, mutta silti tunnen nostalgista yhteenkuuluvuutta monessa asiassa. Kuusamosta löytyy yhä kapeita, haaleanasvalttisia maanteitä, kuten 1980-luvulla eteläisestä Suomesta. Kristillisillä instituutioilla on vahva asema, niiden sanoma otetaan yhä todesta. Paikallislehteen kirjoitetaan muutaman aktiivin väkevällä kynällä evoluution kieltäviä julistuksia. Tämä kaikki pöyristyttävä taikausko tuo hersyvää huumoria, niin arkeen kuin juhlaankin. Kuusamo on aito kappale mennyttä maailmaa.

Siksi tärkein menestystekijä on, ettei mi-

kään muutu. Olen monesti miettinyt, onko se poliittisten päättäjiemme yksinkertaisuudesta johtuvaa saamattomuutta vai sittenkin kaukokatseisuutta, hitaasta viisaudesta kumpuavaa. Joka tapauksessa lopputulos on sama, kaikki pysyy ennallaan. Voimme investoida Rukalle tai muurata liikuntahallin laajennuksen peruskiven, mutta ne eivät ole todellista muutosta, vaan vanhan kertausta.

Asun kaukana kaikesta, kirjallisuuspiireistä, Helsingistä, jatkuvista vaikutteista. Myös tällainen ulkopuolisuus on minulle tärkeää.

Muutama tärkeä kontakti riittää.

Onnellisin olotilani on kiireetön lukuhetki muutamien vanhojen lempikirjojen parissa.

Ratkaiseva kysymys kuuluukin, haluaako klassikkojen herättävän aina samoja ajatuksia, vai ennen kokemattomia, kokonaan uusia oivalluksia. Tämä on Kuusamossa niin harvinaista, että pidän jatkossakin kiinni ulkopuolisuudentunteestani. Tai ainakin minun on tärkeää uskoa, että sellaista ulkopuolisuutta voi olla olemassa. Niin uskon, ja juuri tällainen ”uskominen” vie minut niin lähelle aitoa kuusamolaisuutta, että ihan pelottaa.

Kuusamoa yritetään kehittää tuhannella uudella työpaikalla. Onhan se jännittävän korkea luku. Minulle itselleni riittää pienempikin numero, kuten yksi. Yksi elämä, yksi vaimo, yksi usko eli yksin uskominen. Siitä jokainen teksti lähtee rakentumaan, että sen kirjoittaja uskoo siihen.

Kiitos, Kuusamo. Toteutit pitkäaikaisen haaveeni, annoit mahdollisuuden yrittää kirjailijaksi.

Kiitos tuhannesti.

Petri Vartiainen on kuusamolainen kirjailija. Teksti pohjautuu Juuret pohjoisessa -seminaarissa Kuusamossa marraskuussa 2017 pidettyyn alustukseen.

Tommi Tuomi, Otavan Kuvapankki

STIIKNAFUULIA

21

Kirjailija miehineen onnea tuovan simpukan etsinnässä Brough of Birsaylla. Näillä kiville uskaltautuu vain laskuveden aikaan.

Matkalla seuraavaan kirjaan eli taustatutkimusretkellä Skotlannissa Teksti ja kuvat: Katja Törmänen

22 STIIKNAFUULIA

Kolmannella tunnilla Edinburghin National Museum of Scotlandissa iskee uupumus.

Vitriini toisensa jälkeen esittelee kaikkea sitä, minkä kanssa kuvaamani aikakauden ihmiset elivät, mutta minä en kykene ottamaan enää mitään vastaan. Olen lukenut joka ikisen tietoiskun, tarkkaillut jokaisen esineen pintaa ja väriä ja kuvitellut miltä se näytti vähän kuluneena, arkisena ja ehjänä, mutta nyt silmäni kieltäytyvät yhteistyöstä.

Mitä kaikkea minulta jää nyt näkemättä, huolestun, pelkään tyriväni kirjan heti alkumetreillä jaksamattomuuteni takia.

Rauhoitu, komennan itseäni. Sinä tulet tänne takaisin, muistatko?

Aivan. Ajatuksenani on palata PohjoisSkotlannin saarille myöhemmin muutamaksi viikoksi kirjoittamaan, niin että voin elää ja nähdä saarten valoa ja tuulta todeksi, poimia mukaani muutakin kuin sen satunnaissään, jossa lyhyen vierailuni vietän.

Myöhemmin huomaan, että jostakin paitsi jäämisen tunne on sitkeä seuralainen.

Se palaa luokseni heti, kun en jaksa käyttää jokaista hetkeä uuden tutkimiseen, kun väsymys pakottaa aikaisin nukkumaan tai nälkä palaamaan kalliopolulta autolle. Mistä kaikesta jään paitsi? Ellen olisi kääntynyt pois, olisin ehkä löytänyt juuri sen paikan, jossa olisin saavuttanut täydellisen yhtey-

Yesnaby Orkneyn länsirannikolla oli se maisema, johon kirjailija olisi halunnut jäädä asumaan.

den kirjani kanssa, minkä jälkeen kirjoittaminen olisi pelkkää hilpeää naputtelua ilman haparointia tai harha-askelia.

Saahan sitä kuvitella.

Nyt aloittamani kirja, itsenäinen jatkoosa helmikuussa julkaistulle Karhun morsiamelle, sijoittuu osittain Pohjois-Skotlantiin, Shetlannin ja Orkneyn saarille. Tuolloin, hieman ennen kuin viikingit valloittivat saaret 800-luvun lopulla, niitä asuttivat piktit.

Vaikka en kirjoita historiallista romaania vaan spekulatiivista fiktiota, on silti asioita, joiden haluan olevan todenmukaisia: luonto, materiaalit ja ympäristö, ja näiden asioiden tutkimista varten olen matkalla.

Olen lukenut oppaita sen verran, että osaan suunnitella matkareitin, mutta kuvakavalkadeja olen tietoisesti kartellut. Haluan välttää vahvan ennakkomielikuvan ja nähdä saaret ”kuin ensi kertaa”, niin hyvin kuin se on mahdollista.

Ihan ensimmäisenä haluan kuitenkin tutkia museoita pääsaarella, ja ennen Edinburghia olen käynyt varta vasten Yorkissa, Jorvikin Viking Centerissä. Keskus on tehty huolella ja houkuttaa varmasti erityisesti lapsia, mutta en jaksa innostua. Viikingit tuntuvat kaukaisilta, en saa maailmasta kiinni. Sähellän. Menen väärälle junalaiturille enkä pääse portista takaisin, läikytän kahvia hameelle ja smoothieta neuleelle, sählään jatkuvasti käsilaukkuni kanssa. Tiputan matkalipun niin, että on millistä kiinni, ettei se tipahda ilmastointiritilän väliin kadoksiin.

Junassa näen esihistoriallisen kivikehän

radan ja rivitalon välissä, mietin oliko niillä paikoilla pyhän tuntua vielä silloin, kun viikingit saapuivat tänne ensimmäistä kertaa. Toivon, että saarilla olisin paremmin tunnelmassa kiinni.

Pääsemme saarille, ensin Shetlantiin ja sitten Orkneylle. Sää hellii auringolla, sade vain hipaisee parina päivänä. Mieheni on mukana kuskina, muutoin liikkuminen olisi vaikeaa, ja näemme esihistoriallisten kivikehien lisäksi saman ajan asutuspaikkoja, kivitornien ja -talojen jäänteitä kaukaa vuosituhansien takaa, vierailemme niin museoissa kuin piktien ja viikinkien asuinsijoillakin, ja alan lämmetä. Skotit ovat varustaneet nähtävyytensä runsailla tietotauluilla, joita ahmin: näin piktien aikaan metsästettiin, tuollaisia amuletteja ihmiset käyttivät, noin tehtiin vesitiivis astia maahan kivestä ja savesta. Kasvi- ja lintutiedotkin kelpaavat, sillä kaikki helpottaa työtäni kotona.

Karhun morsiamen kanssa huomasin, miten aikaavievää on etsiä netistä vuodenaikaan ja paikkaan sopivia lintulajeja tai vaikka rannikolla viihtyviä kukkia, ja nyt paljon tarpeellista tietoa tarjotaan minulle suoraan, sen kun nielaisen ja sulatan.

Viikinkeihin törmää saarilla silloinkin, kun heitä ei erityisesti etsi. Poukama, johon sattumoisin laskeudumme, on toiminut kalastussatamana jo viikingeillä. Saari, jolle pääsee vain laskuveden aikaan, on ollut paitsi piktien, myös mahtiviikingin koti.

Niemennokka, jolle pysähdymme maisemia katsomaan, on ollut viikinkien asemapaik-

ka. Historia on läsnä, aivan kädenojentaman päässä.

Löytäisi useimmat tiedot kirjoistakin, myönnän, mutta silloin ne eivät asettuisi oikeaan paikkaan eivätkä mittakaavaan.

Rannikon jylhyyttä tai kivikehän laajuutta ei hahmota ennen kuin paikan päällä, ja sitten on vielä se kaikki muu, jota kirjoista ei saa: miten niityt näyttävät laskeutuvan rantaan mutta leikkautuvatkin kesken, miltä hiekalle huuhtoutunut levä tuntuu kädessä. Mudan tuoksu, onkaloon kuohuva vesi, miten tuuli on aina läsnä, kuin maiseman osa. Ja se ohikiitävä, täydellinen hetki, kun niityllä merta kohti harppoessa tuntuu kuin olisi tavoittanut juuri oikean rytmin, sen millä täällä on kuljettu ikiajoista lähtien. Koen kohtaavani juuri oikeita asioita, ja olen tyytyväinen.

Silti jokin hiertää.

Rannikko on huikea. Jyrkästi putoavat kallionkielekkeet, viistosti lohkeavat kivet joihin tyrskyt iskevät, meren sävyt ja kuohu, niitä hengitän sisääni enkä haluaisi lähteä pois ollenkaan. Mutta tuskin meri on kadonnut näkyvistä, kun levottomuus hiipii niskaan.

Ajamme sekä Shetlannin että Orkneyn pääsaarten halki, ristiin rastiin. Lempeästi kumpuileva, puuton maisema jättää kylmäksi. Puiden ja kallioiden puutteessa katse hakee edes jotain, mihin tarttua, löytää vain aitoja ja tien mutkia, sinne tänne sijoitettuja karun ruskeita taloja. Kanervaniitytkin ovat vielä ruskeita, ja tasainen vihreä nurmi alkaa pian tuntua yksitoikkoiselta. Sisämaassa

STIIKNAFUULIA

23

Broch of Gurness, yli 2000 vuotta vanha asutuskeskus. Täällä asuivat rautakautisten ihmisten jälkeen ensin piktit ja sitten viikingit.

Viikinkien pelinappuloita esitteessä ja niitä kovasti muistuttava kivi kirjailijan kirjoituspöydältä.

24 STIIKNAFUULIA

mikään ei sykähdytä. Edes kivikehillä, muinaisilla mahtipaikoilla, ei tunnu mitenkään erityiseltä. Entä jos olenkin tehnyt hirvittävän virheen tulemalla tänne, olisiko pitänyt mennä jylhempään Skotlantiin, munrojen ja laaksojen maahan?

Tai jonnekin aivan muualle?

Koska tarinan maailma on niin valmis mielessäni, elättelen toiveita, että jossain kohtaa käännymme mutkasta, taivas kirkastuu ja yhtäkkiä vain tiedän: tässä se on.

Minun kirjani maisema.

Sitä hetkeä ei tule, ja se saa minut epäilemään, olenko sittenkin suunnitelmissani väärillä jäljillä. Kai minä tietäisin, jos olisin Oikeassa Paikassa?

Ajatus hiertää kuin kivi kengässä, kunnes oivallus saapuu. Pakotta, kevyesti, kuten oivallukset tapaavat. ”Sillä ei ole mitään väliä, pidätkö sinä näistä maisemista vai et.”

Jään tuijottamaan eteeni. Haluan protestoida: miten niin ei ole? Minähän sen kirjan kirjoitan!

Mutta millainen kirjailija sijoittaa kirjansa vain paikkoihin, jotka tekevät häneen vaikutuksen? Eikö tarina muka toimi, ellei sen taustana ole matkailumainosmaisen huikeita näkymiä? Olen täällä keräämässä taustatietoja, en hurmioitumassa maisemista.

Ja eikö itse asiassa ole vain hyvä, etten ole paikan lumoissa? Muistan taas, ettei siitä ole lumoutunut päähenkilönikään, ja näin pääsen ehkä paremmin hänen tuntoihinsa käsiksi.

Oivallus pudottaa kiven kengästä ja tekee olon kevyemmäksi. Minun ei tarvitse palata kotiin haltioituneena, riittää että olen vähän paremmin maisemassa sisällä.

Vasta kotona sisäistän kunnolla sen, ettei edes ole minun käsissäni valita sitä, missä tarinani tapahtuu.

Minä en sitä päätä, tarina päättää.

Viikko kotiinpaluusta yritän kerätä matkan annin kasaan. Plaraan muistikirjaa, katselen esitteitä ja valokuvia. Yhdestä oppaasta huomaan kuvan, jossa on viikinkien kivinen pelilauta ja kvartsisia pelinappuloita. Katseeni karkaa työpöydälle. Sitä koristaa kuvan pelinappuloiden kanssa lähes identtinen kivi, on koristanut jo vuosia. En muista mistä sen olen mukaani noukkinut, muistan vain viehättyneeni sen pyöristyneen kolmiomaisesta muodosta. Pyörittelen kiveä sormissani, mietin missä kaikkialla se on kulkenut. Huomaan hymyileväni.

Ehkä minun ei tarvitse olla huolissani, sainko reissusta kaiken mahdollisen irti.

Oleellisen olen tainnut poimia mukaani joka tapauksessa, sillä vain kestää hieman kiteytyä.

Tsunamin pellolle heittämä vene Jukka Tervo - runo romaanista Mariaanien haudalla (2017)

Tsunamin pellolle heittämä poliisivene pelkää vettä. Se on säilykepurkki jonka kohdalla katse luodaan maahan.

Intian valtameren tuhatkiloinen tiikerihai nuuhkii nilkkojani pinnan alla, lämmin kuolema liplattaa.

Tässä kohdassa miljoona tonnia kivitalon painoista nestettä romahti käsi kädessä kävelevien

Sillä ei ole tunteita eikä ajatuksia, vain värähdys ajan otsalla ja maanosat ryskyvät toisiinsa

vanhusten hautaan.

jäisten geishojen tanssiessa hengitys höyryten ilmastointilaitteessa.

He tarttuivat toisiinsa kuin alttarilla epätoivoisten puhelinten suristessa itkuhälyttiminä ikuisen huoneissa.

Depressio tietää mutta ei jaksa ajatella, se seisoo sokeuden päällä mannerlaattojen reunamilla ilman tukea.

Kun tämä hetki loppuu alkaa uusi samanlainen mutta toinen.

Kävelemme maailma ympärillämme paikallaan toistemme lomassa

Surun jumalat laskeutuvat veteen kadoten iltaan kuin kansat, niin monta tulevaisuutta häviää jäljettömiin.

Käy vieno tuuli huoneessa jossa sukupuuttoon kuolleet eläimet vierailevat kuviteltavina.

Kaikki on taas kohdallaan paitsi todellisuus.

Siitä tämä runo pitää huolen.

ja lakkaamaton rytminen kohina levittää hiekkaa rantaolentojen

Taivaan kansi kolahti, poissaolon loputon hyräili ja laivat kelluivat

koloihin ja poluille.

vatsat kohti linnunratoja.

Olen keskellä tapahtumia jotka eivät tapahtuneet minulle.

On viimeinen ilta ja tuliset leijat sylissämme astumme pimeyteen,

Naisen vartalo nousee merestä, ametisti taivaalla siristelee silmiään,

hiekan ja meren rajalla on ikuisuus joka hyväksyy läsnäolomme ja hyvästit,

rannalla leveäharteiset nuoret miehet pelaavat jalkapalloa, valokuvat juoksevat hetkien mestauslavalle,

ottaa palavan

Tapaninpäivänä 2004 juuri tässä vaakasuora putous hyökkäsi mustaa mutaa hampaissaan taivaanrannasta kaiken kimppuun huutaen vesipanssarivaunukolonnan käsittämätöntä kieltä.

Yli kaksisataatuhatta ihmistä lopetti tuottamasta iloa, arkea, surua ja sunnuntaita toisilleen.

Sille ei ole mittakaavaa sielussa.

Samea törky tuijotti hiljaisuudella, kauhea kesäkeitto vetäytyi korallien loimuun meren pohjan vuoristoihin sieluista tahmeana ja elottomana eikä kukaan löytänyt kotiin.

Oranssiin pukeutuneet aurinkomiehet kävelivät ilmassa ja tunsivat vuosituhantisen hetken jolloin vesi korahteli ja roina kaikkialla mätäni.

Yö on silmät kiinni,

pitkähäntäveneiden sudenkorennot välkehtivät kaukaiseen maahan.

Khao Lakin aalloilla uinuu valoheijasteita Buddhan suuruudesta silmät raollaan.

muiston käsistämme ja vetää sen hitaasti avaruuteen toisten samanlaisten kanssa.

Varjoon jähmettyneiden talojen ikkunat värisevät, meri hieroo maapallon kupeita.

huojuu ja rapisee puissa ja pensaissa, käärii sitten hämärän peiton ja vetäytyy itsekseen hyräillen avaruuden terminaaleihin.

Heti on aamu, ajattoman paluu.

Auringon vanhuksen käsi mittaa kuumetta, meri on tasainen ja tulessa.

On kaikki niin kuin eilen.

Niin paljon olemattomuutta, niin tiheää

Ja aika jatkuu.

Meressä tapahtuu asioita, viidakosta käy näkymätön kuhina kuin sielut olisivat uimassa.

STIIKNAFUULIA

25

Kirja-arvostelu

eero suvilehto

n i s p e r o n

k a h v i l a r u n o t

Naaraskarhun viesti teutaroivalle ihmisläjälle Eero Suvilehto Ursula Nispero Oy. 61 s.

Teksti: Anni-Sofia Kauppila

26 STIIKNAFUULIA

Oulussa asuvan kirjailijan ja kirjallisuuden dosentin Eero Suvilehdon (s. 1947) Ursula on ajatuksia herättävä runoelma. Tiiviistä ulkomuodostaan huolimatta aforistinen teos saa lukijansa kysymään: Mikä on ihmisen rooli tässä maailmassa? Onko koulutus sydämen sivistystä tärkeämpää ja ”luomakunnan kruunu” täysin sokea omalle käytökselleen? On pysähdyttävä suurten asioiden äärelle.

Runokirjan takaliepeessä lukee, että uskontojen ja kansanperinteen tematiikkaa käsittelevä teos tarjoaa näköaloja myös nykypäivän merkillisyyksiin. Kantaa otetaan vakaviin aiheisiin, kuten haasteelliseen työelämään lieveilmiöineen sekä alati enemmän valloilla olevaan kulutushysteriaan.

Neljään runoon, “Kevät”, “Kesä”, “Syksy” ja “Talvi”, jakautuvaa Ursulaa voi lukea kepeänä rakkausrunoelmana, jossa pääosaa näyttelevät Äijä ja naaraskarhu Ursula.

Kronologisuus mahdollistaa suhtautumisen teokseen eräänlaisena pienoiseepoksena.

Naaraskarhua voidaan pitää metaforana luonnosta, Äijä puolestaan muodostaa kuvan perussuomalaisesta miehestä, joka ei kaihda työntekoa, mutta ei myöskään piilottele herkkyyttään. Dualismi luonnon ja luonnottoman välillä korostuu, mutta ei paatoksellisesti. Äijä humaltuu älykkään karhun sanoista: ”Laittoivat viisaat minut missiolle / puhumaan karhun suulla luonnon lakia, / kun ihminen ei enää haista maata ei ilmaa, / ei vettä maista. / Aivoillansa numeroita nuuhkivat / himossa kiilusilmät pörssikursseja.”

Metafora karhusta avautuu Äijän puolustaessa ”Nalle helluaan”: ”Karhua, sydäntäsi sinä maisteri / et koskaan kosketa. / Kun aina järki kädessä, / ei rakkaus satuta”, Äijä nyt puolusteli.” Tiukkatukkaiset maisterit ja kirjanoppineet eivät ymmärrä karhun ja miehen hiuksianostattavaa suhdetta. Mutta he eivät taida tajuta elämästä liiemmin mitään muutakaan.

Tarina naaraskarhun ja Äijän rakkaudesta on hyvän mielen kirja, mutta teemoiltaan paikoin ankeakin. Ihmisen suuruudenhulluus ja erkaantuminen luonnosta pistää lukijan syystäkin mietteliääksi. Myös nykypäivän ihmissuhteet ovat tapetilla: “Lattia

luistaa ja suhteet, / mutta kenellä riittää pito”. Humoristinen ja oivaltava kerronta saa lukijan janoamaan lisää. Äijän ja karhurouvan henkilöhahmot eivät ole litteitä ja karikatyyrimäisiä vaikka jo Äijän nimi antaisi osviittaa moiseen tulkintaan. Karhunaaras viittaa kintaalla länsimaiselle elämäntyylille, jota Äijä hänelle esittelee. Aivan sokea materialle ei kuitenkaan karhukaan ole ihastuessaan korkokenkiin. ”Kevät puhkoi puissa silmuja, / nosteli torilla pakaroita / punaisten korkojen kanssa / Halusipa silloin Halinalleni / hänkin samanlaiset”.

Eläimellisyydestään huolimatta on karhussakin inhimillisiä piirteitä. Tämä vihjailee Suvilehdon psykologisesta tarkkanäköisyydestä ja saa pohtimaan mitä on ihmisyys?

Voiko eläinkin himoita? Voiko kaiken selittää järjellä ja oppia lukemalla kirjoja?

Teoksen edetessä yhteiskunnallinen kantaaottavuus ja kapitalismin kritiikki kärjistyy. Äijä johdattelee karhunaaraan ihmisten perussynnin lähteille – kapakkaan, jossa oppineet yrittävät valistaa karhua, mutta hänpä toteaa: ”Suurin ero, että kenguru ei kuten serkkunsa / hypi rahan eikä maineen perässä. / Kyllä sen tietäjät ovat tienneet / jo satatuhatta vuotta, / että on karhukin ihmisen serkku”, / valisti metsän rouva.”

Karhurouva kyllästyy ”korkeaotsaisiin ja marmoripohkeisiin” suurmiehiin ja särö rakkauteen syntyy, kun Äijä tuntee iskun takaraivossaan ja ”kynnet karhun kynsiksi.”

Tämä muodostuukin runoelman käänteeksi ja saa lukijan pohtimaan voiko karvakorvan ja miehen liitto kestää. Onko ihminen jo täysin vieraantunut luonnosta?

Ironiseen tyyliinsä Suvilehto kuitenkin saattaa aisaparinsa yhteen. Äijä kiipeää karhunsa selkään ja yhdessä he nousevat lentoon vain todistaakseen ihmiskunnan hiekkalaatikoiden käyneen niin ahtaiksi, että tapellaan jo Saharasta. Ursulan käsitys ihmiskunnasta on vähintään yhtä alhainen kuin maisterin käsitys villielukasta. Silti karvakorva kiteyttää: rakasta lähimmäistäsi, olipa hän karhu, Äijä tai vain pelkkä ihmisläjä. Lopulta olemme kaikki samasta tähtipölystä muovautuneita.

Kevään ja syksyn uutuuskirjoja

Johanna Hulkko

Geoetsivät ja Linnavuoren lurjus Kesäloman lopuksi Geoetsivät osallistuvat Nokian Linnavuoressa pidettävälle geokätköilyleirille. Leiriläiset majoittuvat ja opiskelevat koululla, jolla kerrotaan kummittelevan. Jo ensimmäisen päivän aikana leiriläisten kännyköitä ja lompakoita katoaa mystisesti. Kun etsivien keinot syyllisen löytämiseksi loppuvat, he saavat apua yllättävältä taholta. Leiri päättyy tiukkaan kätköilykisaan, jonka voittajiksi selviävät vain nopeimmat ja nokkelimmat.

Geoetsivät-sarjan yhdeksäs osa tarjoaa jälleen rautaisannoksen geokätköilyä, jännitystä ja huumoria! Etsivien leireillessä heidän kotipuolessaan ollaan sulkemassa rakasta lähikirjastoa. Kirjaston puolesta taistellaan monin tavoin, ja Raparperin isä tekee omalaatuisen maailmanennätyksen.

Karisto, heinäkuu 2018.

Johanna Hulkko & Marjo Nygård

Pekka Jaatinen

Ihana Maija

– Romaani sukellusvenesodasta ja jäljestä, jonka se ihmiseen jättää

Maija rakastaa hyönteisiä. Hänellä on vilkas mielikuvitus, ja joskus ihmisetkin näyttävät himmikiilukaisilta. Päiväkodissa pian aloittava Maija käy äidin kanssa neuvolassa.

Mittaukset jännittävät äitiä enemmän kuin tarmokasta tyttöä, joka tietää että neuvolan täti Sinikka on kiltti seinäkultiainen.

Kariston kuvakirjakisassa kunniamaininnan saanut Ihana Maija on herttainen tarina kotihoidosta päiväkotiin siirtyvästä tytöstä.

Kuvakirja nostaa esiin tärkeitä ja ajankohtaisia teemoja, kuten terveellisiä elämäntapoja, ystävyyttä ja rakastavien vanhempien merkitystä lapsen itsetunnon tukemisessa.

Aiheet lomittuvat luontevasti toisiinsa, ja hykerryttävä ja värikylläinen kuvitus loihtii näkyville kertomuksen sisimmän.

Karisto, toukokuu 2018.

Pimeys

Ollaan jatkosodan kynnyksellä, kun sukellusvene Vesihiisi saa erittäin salaisen tehtävän. Veneessä on radio- ja vesikuuntelumatruusi Veijo Leskinen, älykäs ja matemaattisesti lahjakas nuori mies, ensimmäisessä varsinaisessa sotatoimessaan, niin rauhan aika kuin vielä onkin.

Sitten sota syttyy.

Vuosikymmeniä myöhemmin Kemissä kaksi nuorta miestä tapaavat Veijo-sedän, sukulaisen ja sotasankarin. Alkoholia kuluu eikä todellisuus aina erotu kuvitelmista, nykyisyys menneestä. Kahta maailmanaikaa yhdistää Veijon pistooli, saksalaisvalmisteinen Parabellum.

Laadukkaista sotakirjoistaan tunnettu Pekka Jaatinen eläytyy tosipohjaisessa romaanissaan sukellusvenemiehen karuun elämään koskettavasti ja elävästi. Jaatinen kuvaa myös sotatraumaa, sen syntyä ja seurauksia niin sodan kokeneille kuin ihmisille heidän ympärillään.

Johnny Kniga, syyskuu 2018.

STIIKNAFUULIA

27

Jenny Kangasvuo, Jonna Pulkkinen & Katri Rauanjoki

Kotvimisen vallankumous Kotvimisen vallankumous on ensimmäinen suomalainen prokrastinaatiota eli vetkuttelua ja lykkäämistä käsittelevä tietoteos. Se muistuttaa prokrastinaation olevan yksilön haitallisen piirteen tai huonon tavan sijasta laaja ilmiökenttä, jolla on yhteytensä niin työelämään, koulujärjestelmään kuin politiikkaankin. Prokrastinaatiolle on myönteinen suomalainen vastine: kotviminen.

Nykyisessä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä korostetaan tehokkuutta ja tuottavuutta pohtimatta lainkaan, mitä nämä käsitteet sisältävät. Kotvimisen vallankumous muistuttaa, että tehokkuus ja tuottavuus varsinkin luovilla aloilla vaatii myös joutilaisuutta.

Kotviminen on hyödyllistä ja mielekästä, niin ihmiselle itselleen kuin työn sisällölle ja tulokselle. Eläköön kotvimisen vallankumous!

Karisto, lokakuu 2018.

28 STIIKNAFUULIA

Joni Skiftesvik

Jukka Takalo

Finlandia City

Kuoleman nimi on Saab 96

-omaelämäkerrallinen r omaani satamakylän pojasta Poika löytää kalastusreissulla salakuljettajien viinajemman mutta pudottaa lastin vahingossa joenpohjaan. Mieli maalaa hurjia kuvia tuntemattoman trokarin kostosta ja elämä on äkkiä täynnä painajaisia ja mysteerejä.

Joni Skiftesvikin kotikylän asukkaat uurastavat satamassa ja tehtaalla, merimiehet remuavat rannoilla, kulkurit kiertävät kyliä ja lahkolaiset saarnaavat. Nuori Joni ahmii kirjoja, haaveilee merikapteenin urasta ja kyhää kirjeitä merillä seilaavalle isäpuolelleen. Omalle isälle kirjoitetut kirjeet jäävät lähettämättä.

Kansainvälinen ja eläväinen ympäristö tulvii tarinoiden aineksia. Myöhemmin monet lapsuuden ja nuoruuden sattumukset ja satamakylän värikkäät hahmot ovat siirtyneet kirjailijan teoksiin.

Finlandia City on rinnakkaisteos omaelämäkerralliselle romaanille Valkoinen Toyota vei vaimoni (2014), joka toi Joni Skiftesvikille Runeberg-palkinnon.

WSOY, kesäkuu 2018.

Kuoleman nimi on Saab 96 -romaani on aikamatka viime vuosituhannelle, kaupunkiin jäätikön reunalla ennen nokioita ja teknologiabuumia. Tapahtumat sijoittuvat vuoden pisimpään yöhön, pimeyteen joka sinkoaa nuoret sankarimme sata kilometriä tunnissa kohti seuraavia avaruuksia.

Teos on lauluntekijänä tunnetuksi tulleen Jukka Takalon ensimmäinen fiktioromaani.

Nispero, toukokuu 2018 .

Sammakkolampi

Markku Varis Atrain&Nord

Katja Törmänen

Markku Varis

Jere Vartiainen

Karhun morsian

Sammakkolampi

Minuus | Miinus

Kaksi naista miesten hallitsemassa viikinkimaailmassa.

Ennalta määrätty kohtalo.

Karhun kirous kaiken yllä.

Karhun morsian on tiivistunnelmainen fantasiaromaani Surmankylän Aslaugista ja Suolakarin Freydisistä. Toisilleen tuntemattomat naiset kulkevat kohti sukupolvia vanhaa kohtaloa, joka ratkaisee paitsi heidän myös kylien tulevaisuuden. Alistuvatko naiset kohtaloonsa, vai etsivätkö he oman tiensä huolimatta siitä, mihin muinaiset valat ja kunnia heitä velvoittavat?

Suomalaisesta ja skandinaavisesta mytologiasta ammentava romaani pureutuu sukupuolisen vallan kysymyksiin. Karhun morsian voitti Liken ja Tähtivaeltajan järjestämän spekulatiivisen fiktion kirjoituskilpailun. ”Hieno ja vetävästi kirjoitettu aikuisten fantasia.” - Kirjahilla-blogi Like, helmikuu 2018.

Oli sammakoita kasvava lampi, kylä sen ympärillä ja Kaisa Karoliina, jonka isoäiti oli sammakon kudusta syntynyt.

Markku Variksen kirjoittama Sammakkolampi sijoittuu pääosin Sattaseen, pieneen lappilaiskylään Sodankylässä.

Aikahaarukka ulottuu kylän synnystä nykypäiviin; Sattasesta tehdään matkoja muualle Lappiin ja Suomeen, jopa kauas ulkomaille.

Markku Varikselta on aikaisemmin ilmestynyt tieteellisiä teoksia sekä Nordbooksin julkaisemana episodiromaani Pena Peura (2016) ja eräkertomusten kokoelma Saalistus (2016). Molemmista teoksista tuttuja hahmoja esiintyy myös Sammakkolammessa.

Sammakkolammen kansikuvan, samoin kuin Pena Peuran ja Saalistuksen kansikuvat, on tehnyt tussilla sodankyläläinen taiteilija Helena Junttila.

Atrain&Nord, toukokuu 2018.

Minuus | Miinus on oululaisen psykologi Jere Vartiaisen (s. 1983) kolmas teos. Se on monimuotoinen ja intiimi, raa’astikin maskuliinisuutta käsittelevä runokokoelma.

Populaarikulttuuria ja visuaalisia elementtejä hyödyntävä kokonaisuus nostaa esille ja purkaa palasiin mieheksi kasvamisen väkivaltaiset umpisolmut. Vartiainen on lavarunouden vuoden 2014 Suomen mestari ja hänen runojaan on julkaistu myös Tuli&Savussa, Lumoojassa, Nuoressa Voimassa sekä Kulttuurivihkoissa. Vuonna 2016 hänelle myönnettiin Oulun kirjailijaseuran Pakkala-palkinto.

Kolera, huhtikuu 2018.

STIIKNAFUULIA

29

La Minan paikallinen

Ilpo Koskela 2008.

30 STIIKNAFUULIA

Ilpo Koskela 2008.

STIIKNAFUULIA

31

00

100

5

95

5

75

5 00

5

Atrain&Nord Kustannusliike

Palautusosoite: Oulun kirjailijaseura ry Oulun kirjallisuuden talo, Sepänkatu 9, 90100 Oulu

25 100 5 95

5

0 75

5

25 5 0

Kotimainen.

Paikallinen. op.fi/oulu

ravintolarauhala.fi

tuba.fi

Stiiknafuulia kiittää tukijoitaan