Tule siksi joka olet Teksti: Annukka Tapani, Kuva: Inka Suhonen
Olen sosiaalipsykologi, kuka tai mikä siis olen? Jo graduvaiheessa vuonna 1992 pohdin, miten ammatinvalinta määrittää ihmisen elämäntapaa. Sen myötä ajatusmaailmaani on vahvasti vaikuttanut G.H. Meadin (1962) symbolisen interaktionismin teoria ja ennen kaikkea ajatus siitä, kuinka erilaisia olemme erilaisissa viiteryhmissä ja tilanteissa, tai sitten puolestaan kuinka joskus, ”I”:n eli aktiiviminän ansioista tai syystä, rikomme virallisia käyttäytymiskaavoja. Tässä tekstissä pyrin valottamaan ajatusta siitä, kuinka moninaisissa työtehtävissä sosiaalipsykologi voi toimia. Oma urani on ehkä tyypillinen tarina tässä epätyypillisten työsuhteiden luvatussa maassa ja yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa epätyypilliset työsuhteet ovat jo niin tavallisia, että ne ovat muuttumassa tyypillisiksi: olen siis saanut kuulua ”pätkälistöön” (Lehtonen 2006) koko työurani ajan. Tarinaani taustoitan muutamalla ajatuksella opinnoista ja sen jälkeen katsastan, miten erilaisissa työyhteisöissä olen saanut osaamistani hyödyntää ja identiteettiäni rakentaa.
Lääkintävoimistelijakoulutukseen pääsin ja suoritin tutkinnon sekä työskentelin alalla noin 5 vuotta. Yrittäjänä toimiessani päädyin kuitenkin jatkamaan opintojani ja pohjoismainen filologia jäi approon, tanskan kieltä en vielä ole oppinut, mutta sen sijaan käytyäni Antti Eskolan luennolla oivalsin, että sosiaalipsykologia on ”se” juttu. Pääaineeksi vaihtui sosiaalipsykologia ja valmistuin yhteiskuntatieteiden maisteriksi 1993. Tampereen yliopiston rekrytointipalvelun järjestämistä työnhaun preppauskursseista oli iso apu, että pääsin työuran alkuun.
Kouluttajana Valmistuttuani työelämään pääsemistä helpotti taustalla oleva ammatillinen tutkinto: pääsinkin Porin ammatilliseen aikuis-
6
koulutuskeskukseen kouluttajaksi. Asuin silloin Kokemäellä ja työmatkaa kertyi 50 kilometriä per siivu, mutta uusi työ uusine haasteineen sai matkan tuntumaan mahdolliselta. Suunnittelin ja toteutin ammatissa toimiville hierojille täydennyskoulutuksen. Kun aikuiskoulutuskeskuksessa levisi tieto lääkintävoimistelijan taidoistani, huomasinkin pian olevani mukana vajaakuntoisten työnhakijoiden ohjaavassa koulutuksessa. Tuki- ja liikuntaelimistön ongelmista uskoin kyllä selviytyväni, mutta uutena ilmiönä kohtasin urani ensimmäiset paniikkihäiriöstä kärsivät opiskelijat. Ehkäpä se, että en asiasta liikoja tiennyt, myös auttoi ohjaustyössä: ihmisen kohtaamisestahan siinä loppujen lopuksi on kyse ja sitä olin saanut ”harjoitella” lääkintävoimistelijana esimerkiksi neurologisten asiakkaiden koti- ja koulukäynneillä.
Uraohjaajana Silloin satakuntalaistuneena hämäläisenä useat paikkakunnan vaihdokset sävyttivät elämääni ja hoitovapaan jälkeistä työpaikkaa etsinkin Raumalta. Hain työvoimatoimistossa avoinna ollutta ammatinvalintapsykologin tehtävää. Siihen en sosiaalipsykologina ollut kelpoinen, mutta sain puolipäiväisen työvoimaneuvojan sijaisuuden. Työhallinnon palkkausta tunteville lienee selvää, että rahallisesti se ei ollut kovinkaan kannattavaa, mutta ammatillisesti kyllä: jo kuukauden kuluttua ”etenin” työvoimaohjaajaksi: sain suunnitella ja toteuttaa erilaisille työttömien ryhmille työnhakukoulutusta. Työhallinnon hienon koulutusjärjestelmän
Suomen sosiaalipsykologit ry
L
ukion jälkeen halusin kieliä tai liikuntaa opiskelemaan: koska tanskan kieli kiinnosti, hain Tampereelle pohjoismaista filologiaa lukemaan. Pian kävi ilmi, että jos en halua ruotsin opettajaksi, päädyn kielenkääntäjäksi osuusteurastamolle. Käänsin opiskelutoverieni uraohjauksen siivittämänä katseeni lääkintävoimistelijakoulutukseen: kun ”sinä olet niin liikunnallinen” ja ”kehtaat” aina siellä jäähallilla olla. Mukavaa murrepohdintaa, joka vasta myöhemmin aukeni minulle, pitkän aikaa mietittyäni, että miksi en ”kehtaisi”. Jälkeenpäin olen kehdannut monenlaista.