Vilkkumaa (Gummerus)

VILKKUMAA

MAIJA VILKKUMAA & MIINA SUPINEN

Graafinen ilme: Bifu/People’s

Kustantaja:

Gummerus Kustannus Oy

Helsinki

Painopaikka: ScandBook, Liettua 2023

ISBN 978-951-24-3197-7

© Miina Supinen, Maija Vilkkumaa ja Gummerus Kustannus Oy

11 Esipuhe

14 Toisen tekijän esipuhe

1973–1988

19 Toinen Maija

22 Meille tulee vauva

25 Mun äiti ei tottele mua!

28 Älä ota Yrjön vehkeitä!

31 Miten murtoluku jaetaan toisella murtoluvulla?

35 Rakas Aino, olen niin tuskainen!

38 Nyt on elokuu, ja minä olen viljaa

42 Me kerrotaan opettajalle

55 Kaupallisen joulun vastainen nuoriso

58 Miksi laulat niin rumasti vaikka osaat laulaa kauniistikin?

61 Tästä voisi oikeasti tulla biisi

64 Muutama fakta Helsingistä

1988–1995

1995–2003

159 Maksaisin koko minibaarin

164 Vähäkalorista valkkarisoodaa

168 Meikit, ketjut ja vyöt

173 Onnea vaan sulle!

176 Julkisuutta ei voi hallita kuin kieltäytymällä siitä

179 Vääränlainen nainen

181 Sama leffa kaikilta kanavilta

185 She’s famous in Finland

189 Manhattanin valot 195 Vaaleanpunaisessa huoneessa

199 Tehdään tämä itse!

203 Kadehdin ihmisiä, jotka eivät ole vielä kuulleet tätä levyä

206 Kiitos kun kirjoitat mun elämästä

210 Kultalevyt narikassa

214 Ei ole mikään pakko tehdä lapsia

261 Jos oisin Superpallo

267 Kirsikkasuu, tähtisilmä

270 Karismaattinen, hauska ja ystävällinen

273 Pehmopupu nimeltä Saara

277 Mahtavaa kun sävellät kunnolla

283 Rockia ei ole missään

286 Poikiva lehmä

291 Viimeinen keikkakesä

2011–2020

295 Eniten totta on fiktio

299 Prinsessainen kakku

303 Merimiehen muija ja kalamiehen koira

307 Turhautunut kotiäiti kapinoi autofiktiota vastaan

310 Jäbä ja meitsi

313 Jutut, jotka toimivat melkein

317 Ihminen, jota rakennusliikkeet pitävät laajalti pilkkanaan

320 Nainen voi saada kolmesta kaksi

324 Tuttua ja ihan uudenlaista

326 Sehän olisi maailman siisteintä!

330 Nimeltämainitsematon ohjelma

334 No niin, tästä saatte!

338 Vain taidon pitää ratkaista

340 Kolme gorillaa

342 Radioon sopiva hittisinkku

347 #metoo – miksi niitä pitää kaivella?

350 Avain löytyy elefantin alta

353 Flying V

356 Häiriötä ja sekoittamista

362 Kaikkialla mustaa

366 Keppi Salminen laittaa skitan linjaan

370 Feministiräntti

373 Paljon lähempänä kuin luulet

376 Please don’t put your life in the hands of a rock’n’roll band

380 Jättiläisen vatsassa

383 Sairaan kova

386 Passiivinen päähenkilö

390 Virus riehuu

397 Maailman paras takki

402 Jos oisin mies 2020–2023

407 Mites olet ajatellut juhlia?

411 Viisi valkohäntäpeuraa

414 Hän on äitini

417 Kelle selitit Ukrainan

419 Rakas ja ainoa

423 Itsevarma ja uljas

426 Taivaan halki kulki sähköjohtoja

429 Taas bileissä

ESIPUHE

Kun tajusin täyttäväni viisikymmentä vuotta, selkäydinreaktioni oli piiloutua kiven alle. Henkeä ahdisti ja hävetti. Lehtien sivuilta lukemani lausahdukset minkä tahansa alan ihmisestä, joka oli ”ymmärtänyt lopettaa ajoissa”, tuntuivat merkityksellisiltä viesteiltä juuri minulle. Pitäisikö minunkin? Lopettaa? Mennä pois? Mutta kun en halunnut! Minähän olin täynnä virtaa, viimeinkin.

Nuorena minua väsytti usein ja paljon. Mä en jaksa enää, mua väsyttää, en tahdo enää kiertää tätä ympyrää, kirjoitin Tarharyhmän biisiin. Ensimmäisellä soololevylläni ajetaan autolla pakoon raskasta parisuhdekriisiä ja lauletaan Ja jos saisin mitä vaan, mä menisin nyt nukkumaan, ja aamulla kaikki toisin ois, tai jos ees ois vähän parempi olla.

Ja sitten myöhemmin, kun lapseni olivat pieniä, olin väsynyt jatkuvasta univajeesta, kuten kaikki pienten lasten vanhemmat.

Mutta nyt, lähestyessäni viittäkymmentä, en yhtäkkiä ollutkaan

enää väsynyt. Maailma ei tuntunut niin pelottavalta ja paineiselta paikalta kuin nuorena. Jos vastaan tuli ongelma, olin todennäköisesti törmännyt samankaltaiseen aiemminkin ja selvinnyt siitä. Päätin, etten sittenkään mene piiloon kun täytän 50. Pikemminkin korostan ikääni! Teen levyn, jonka nimenä on syntymävuoteni 1973, teen samannimisen ison keikan Jäähallissa, kerron kaikille juttuja 70- ja 80-luvuista. Ja kun ihailemani kirjailija Miina Supinen otti minuun yhteyttä ja kysyi, haluaisinko kirjoittaa hänen kanssaan omaelämäkerran, sanoin: totta kai!

Tämän kirjan kirjoittaminen on ollut ajoittain raskasta, mutta voittopuolisesti riemukasta. Oman elämän tapahtumia ei aina jaksaisi muistella tai ainakaan kirjoittaa ylös, mutta samalla elämän piirtyminen tarinaksi on voimallinen kokemus. Kun käy läpi hyvän ja vaikean, muistojen harmaa massa saa muodon. Olemme Miinan kanssa kirjoittaneet toistemme tekstien päälle, poistaneet, lisänneet, puhuneet ja päätyneet uusiin ratkaisuihin. Prosessi on ollut moneen suuntaan haarova mutta nautinnollinen, ja sen ansiosta kaiken ajatellun, puhutun ja kirjoitetun hetteiköstä on paljastunut kirkas tarina. En voi kuvitella parempaa kirjoitusparia kuin Miina –hän on herkkävaistoinen, hauska ja äärettömän taitava.

Omaelämäkerran kirjoittamisessa on jotakin hurjaa, liiallistakin. Onko tämä narsistinen projekti? Kiinnostaako ketään? On vaikeaa nähdä lähelle, välillä mahdotonta tajuta, mitkä tarinat ovat kertomisen arvoisia.

Prosessissamme on ollut koko ajan johtoajatus, että kirja kertoo paitsi minusta ja musiikkini taustoista, myös Suomesta, rockmusiikin taiteesta, sukupuolesta ja musiikkibisneksestä. Sellaisena se toivottavasti laajenee sanomaan jotakin yleistä, eikä jää vain yhden ihmisen tarinaksi.

”Ärsyttää, kun kaikki 50-vuotishaastattelut ovat niin täynnä voimautumista”, sanoi ystäväni Anna Tulusto, joka myös täyttää tänä vuonna viisikymmentä. ”Onhan tässä iässä voimaa, mutta on muutakin.”

Niin on. On se hiipivä fiilis, että aikaa ei ole enää loputtomasti jäljellä.

Kun osallistuin keväällä 2023 musiikkialan upeaan palkintojuhlaan Emma-gaalaan monen vuoden tauon jälkeen, muistelin ihan ensimmäistä Emma-gaalaani vuodelta 1993. Tarharyhmä oli silloin yhtyetulokas-kategorian ehdokkaana, gaala oli vaatimaton ja pidettiin Kappeli-ravintolassa. Ihmisillä oli villapaidat ja tarjoiluna pari drinkkilippua.

Muistan nuo ajat 30 vuotta sitten todella hyvin. Tavallaan ne olivat ihan juuri äsken. Vaikka maailma on muuttunut ja minä olen elänyt satoja seikkailuja, niistä on silti silmänräpäys.

Töölössä, elokuussa 2023

Maija Vilkkumaa

TOISEN TEKIJÄN ESIPUHE

Suuria ihmisiä on vaikea kuvailla. Siihen ei riitä muutama kuvaava adjektiivi. Joskus tarvitaan kokonainen kirja.

Maija Vilkkumaa on sukupolvensa suurimpia artisteja, lauluntekijöitä ja feministi-ikoneja. Hänestä on kirjoitettu tuhansia haastatteluja, arvioita, twiittejä ja postauksia ja 2000-luvun alussa Luca Garganon mainio kirja. Mutta mikään niistä ei kuvaa häntä täysin.

Kun tapasimme ensimmäisen kerran, odotin tapaavani itsevarman ja ehkä kovankin ihmisen, mutta Maija oli ystävällinen ja herkkä. Tuntui siltä, että hän haluaisi olla ystäväni ja ojentaisi minulle hieman arasti luottamustaan.

Kuuntelimme Äidinmaa-kappaleen demoa ja joimme kapselikahvia.

Maijan työhuone oli värikäs, kimaltava ja hieman intialaistyylinen, aika överi. Siellä oli sähköpiano, kitaroita, punaisten huul-

ten näköinen sohva, tiiliskivimäisiä sanakirjoja, kuvausvalo, peili ja äänityskoppi. Seinälle oli kiinnitetty kuvia New Yorkista ja Maijan tyttäristä pieninä sekä polaroid-kuva, jossa hän nauroi faniensa kanssa. Useimmiten huone oli aika sekaisin, ja joskus tullessani paikalle näin ikkunasta, että Maija imuroi kiivaasti. Myöhemmin, kun tutustuimme paremmin, hän ei enää vaivautunut.

Siellä tämä kirja on enimmäkseen syntynyt.

Kirjan tekeminen on raskasta hommaa, mutta aina kun lähdin Maijan työhuoneelta, askeleeni oli kevyt ja maailma tuntui kiinnostavalta, uudelta ja tutustumisen arvoiselta, aivan kuin jotakin Maijan energiasta olisi tarttunut minuunkin. Kaikki, jotka ovat käyneet Maijan keikoilla, tietävät mistä puhun. Tämä ilta on elokuva, hän saattaa sanoa lavalta. Ja sä olet pääosassa.

Maija on ainoa, joka meille annettiin, sanoi toimittaja Niina Mäkeläinen, kun puhuimme 1990-luvun miesvaltaisesta rockskenestä. Siellä Maija loisti sähikäisenä pimeydessä. Vaikutusta on hankala sanallistaa, koska se on niin järisyttävä ja toisaalta niin herkkä ja hauras. Maijan kappaleet koskettivat jotakin kipeää ja vaikeaa, lohduttivat ja rohkaisivat, aivan kuin joku olisi nähnyt meidät kunnolla ensimmäistä kertaa.

Maija oli ikäisemme nuori nainen, joka johti omaa bändiään, mutta eli monella tavalla samantapaista elämää kuin me muutkin. Hänen laulunsa kertoivat nuorten naisten elämästä, siitä, ettei maailma aina hyväksynyt meitä sellaisina kuin olimme, mutta omaa tietä täytyi silti seurata.

Se oli vallankumous, ja se jatkuu edelleen. Musiikkialan vaikuttaja Asko Kallonen on luonnehtinut häntä nykypäivän vahvojen naisartistien kantaäidiksi.

Yritin tätä kirjaa tehdessäni selvittää yhä uudestaan, mikä Maijan salaisuus oli, mutta aina kun luulin löytäneeni sen, hänestä paljastui jotakin uutta. Maija oli seurallinen ja kupliva, mutta välillä myös hiljainen ja vetäytyvä. Hän oli suorapuheinen ja älykäs, mutta aina hyvin kohtelias ja ystävällinen. Koko Suomi pitää häntä

vahvana naisena, mutta joskus hän valvoi yöllä ja pelkäsi, ettei kukaan pidä hänestä, jos hän sanoo liian tiukasti mielipiteensä.

Miten Maija on tehnyt sen kaiken? Miten hänestä tuli sukupolvensa suurin artisti? Oliko hän niin lahjakas? Käsittämättömän sinnikäs? Oliko hänellä niin mieletön pokka? Auttoiko joku koko ajan kulisseissa? Vai oliko hän jotenkin rikki, kuten taiteilijoiden niin usein väitetään olevan?

Luulen, että suurin salaisuus on se, että Maija rakastaa maailmaa, sen loputonta kauneutta, monimutkaisuutta ja ristiriitaisuutta, ja haluaa kertoa muillekin, miltä se hänestä näyttää. Se kuuluu jokaisessa hänen kappaleessaan, karuissa ja vihaisissakin, niissä ehkä kaikkein selvimmin. Ja nyt tässä kirjassa. Kävi nopeasti ilmi, että Maija on paitsi lahjakas, myös ammattitaitoinen kirjoittaja. Hän hallitsi tekstiä kaaoksen ja järjestelmällisyyden yhdistelmällä, joka on mielestäni ominainen monille kaikkein säkenöivimmille kirjoittajille. Teimme kirjaa rohkeasti, astuimme pimeille kujille ja avasimme ovia, joita ei ollut vielä koskaan avattu.

Vilkkumaa on Maijan kirja. Nämä muistelmat on tehty hänen sanoistaan ja ajatuksistaan. Olen ylpeä siitä, että nimeni on mukana kannessa, ja toivon ettei se ole siinä täysin aiheetta, mutta kaikki, mikä tässä kirjassa on kaunista ja lumoavaa, on Maijan ansiota. Minun tehtäväkseni muodostui kannustaa ja kirkastaa. Ehkä se on samantapainen rooli kuin bändillä ja tuottajilla, jotka tuovat oman panoksensa Maijan lauluihin ja saavat ne kuulostamaan entistä enemmän Maija Vilkkumaalta.

Toivon että pidätte tästä tarinasta yhtä paljon kuin minä. Nähdään keikoilla!

Herttoniemessä, elokuussa 2023

Miina Supinen

1973–1988

TOINEN MAIJA

”Kahdeksantoista bussilla me mentiin, enkä mä huitonut Ikkaa yhtään! Pannu! Hei, hei, hei, hei, heeeei!”

Huusin viimeisen hein mikrofoniin ja purskahdin nauruun.

Pannu-kohta nauratti minua hysteerisesti. Pannu! Eihän se liittynyt muuhun kappaleeseen ollenkaan!

Keksimäni laulu kertoi bussimatkasta hoitopaikasta kotiin. Olin kerrankin ollut Ikalle eli Sirkalle eli äidilleni kiva, enkä ollut huitonut häntä ollenkaan. Lauluun oli tarvittu vielä loppuhuipennus, ja juuri sen syntyhetkellä isä oli tehnyt keittiössä paistinpannulla ruokaa. Pannu! Nauru ei loppunut millään!

Asuimme Kruununhaassa, mutta hoitopaikkani oli Töölössä. Olimme asuneet siellä, kun olin ollut ihan pieni vauva. Äitini oli kotoisinkin Töölöstä ja unelmoi muutosta takaisin. Matka Töölöstä

Krunikkaan ei ollut pitkä, mutta bussi kiemurteli, ja minulle tuli aina paha olo. Silloin saatoin huitoa äitiä ja itkeä.

”Jäädään Metsätalolla, tulee parempi olo kun pääset ulos”, äiti sanoi.

Ja niin me jäimme, ja joskus oksensin Varsapuistikon nurmikolle. Sitten katselimme äidin kanssa patsasta: siinä oli kaksi hevosta, tamma ja sen varsa. Tamma nuuhki varsaansa, joka seisoi horjuvin jaloin.

”Tuon patsaan nimi on Äidinrakkaus”, äiti kertoi.

Näistä matkoista kertova pannulaulu päätyi kasetille, jolle äänitin juttujani. Magnetofoni oli iso, ja isän tai äidin piti painaa äänitys käyntiin. En saanut neljävuotiaan sormillani painetuksi yhtä aikaa recciä ja playta.

Muutenkin magnetofonia piti käsitellä huolellisesti. Vanhempani pelkäsivät, että kasetin nauha tursuaisi ulos ja katkeaisi. Luotin heidän näkemykseensä ja suhtauduin kasetteihin kunnioittavasti. Myöhemmin, teini-iässä, katkaisin loputtomalla kelaamisellani useita kasettinauhoja ja teippailin niitä suvereenisti kokoon, mutta selvästikään vanhemmillani ei ollut tällaisia erityistaitoja.

Magnetofoniin oli liitetty pieni mikrofoni, johon puhuin ja lauloin. Sen jälkeen halusin aina kuunnella juttujani, tai, kuten asian koin: halusin kuunnella toisen Maijan juttuja. Toinen Maija oli myyttinen hahmo magnetofonin sisällä.

”Nyt annetaan kyllä jo toisen Maijan puhua!” huusin pannulaulun jälkeen. Sitten katsoin itseäni peilistä ja näin henkselit, jotka olin juuri saanut. Ne olivat hienot, se oli fakta.

”Toisella Maijalla ei olekaan tällaisia pellehenkseleitä kuin mulla”, ylvästelin. En osannut keskeyttää äänitystä yksin, joten menin isän luokse.

”Nyt mä voisin kuunnella”, sanoin, ja koska äänitys oli vielä päällä, sekin tallentui nauhalle.

”Justhan sä aloitit”, sanoi isä. Hän kuulosti siltä, että on juuri alkanut lukea kiinnostavaa kirjaa. Nauhalla oli hiljaista.

”Miks sä oot vihainen?” kysyin sitten pienellä äänellä.

Isä nousi heti ja tuli auttamaan magnetofonin kanssa. Lapsi oli nauhalla kohtuuton: isä ei ollut ikinä vihainen. Hänellä oli ystävälliset kasvot ja lämpimät kädet ja hän kertoi vitsejä.

Aamuöisin heräsin ja huusin ”Ilpo! Tuu patjalle viereen nukkumaan!” ja isäni kömpi sängystään patjalle sänkyni viereen ja jatkoi unia siinä. Neuvolassa oli näet sanottu, että lasta ei saa ottaa viereen nukkumaan. Mutta jos lapsi herää huutelemaan aamuyöllä, mitä silloin voi tehdä? Kömpiä itse lapsen viereen nukkumaan.

Neuvolassa oli myös kerrottu, että tutti on vauvalle vahingoksi, joten minulle ei annettu sellaista. Sen sijasta imin peukaloa, mikä osoittautui ongelmalliseksi. Siinä missä tutin voi heittää pois, peukaloa ei voi.

Isoisän luona oli Max ja Moritz -lastenkirja, jossa kaamea kraatari – se tarkoitti kai jonkinlaista ompelijaa – hyökkäsi pimeydestä ja leikkasi peukaloa imevältä lapselta peukalot pois. Lapsi jäi verta suihkuavana itkemään. Luin kirjaa mykistyneenä. Miten tällaista saa näyttää lapsille, mietin, enkä siltikään pystynyt lopettamaan peukalonsyöntiä. Lopulta, ollessani ekaluokkalainen, kouluterveydenhoitaja kehotti laittamaan yöksi käsivarteen ideaalisiteen. Se piti käden suorana niin, että kun peukalo oli menossa unessa suuhun, se ei mennytkään.

TÖÖLÖLÄISTYTÖSTÄ TULI SUPERTÄHTI, BÄNDIN POMO, FEMINISTI-IKONI JA PERHEENÄITI?

Maija Vilkkumaan tarina alkaa lapsuudenkodin levysoittimen ääreltä ja kulkee katusoittokeikoilta Suomen suurimmille

lavoille, myyntilistojen kärkeen ja suosion huipulta hiekkalaatikon laidalle. Lukija pääsee seikkailulle musiikkibisneksen kulisseihin, New Yorkin kaduille ja luovan ihmisen mieleen, jossa laulut löytävät muotonsa. Omaelämäkerta kattaa

Maija Vilkkumaan ensimmäiset 50 vuotta – ajanjakson, jolloin on nähty merkittäviä muutoksia niin musiikkimaailmassa kuin naisena elämisessä. Kirjassa soi kirkkaana Maijan ääni: villi, herkkä ja hauska.

MAIJA VILKKUMAA (s. 1973) on lauluntekijä ja rocktähti.

MIINA SUPINEN (s. 1976) on kirjailija ja toimittaja.

www.gummerus.fi

99.1 / ISBN 978-951-24-3197-7

Valokuva: Liisa Valonen / Kansi: People’s