Mia Myllymäki, Huomistarhuri (Gummerus)

MIA MYLLYMÄKI

HUOMISTARHURI

GUMMERUS

Tämän teoksen kirjoittamista ovat tukeneet Keski-Pohjanmaan Kulttuurirahasto, Taiteen edistämiskeskus ja Kirjallisuuden edistämiskeskus KIDE.

Copyright © Mia Myllymäki ja Gummerus

Kustantaja:

Gummerus Kustannus Oy

Helsinki

Painopaikka:

ScandBook UAB

Liettua 2023

ISBN 978-951-24-3325-4

I OSA

Katson ikkunasta alas kadulle, jolla useiden kymmenien ihmisten muodostama kulkue marssii kohti Egalecon keskustaa. Heidän äänensä kantautuvat sisään boven rakenteiden ja kasvillisuuden vaimentamina, mutta erotan laulua säestävän musiikin, torventörähdykset ja rummun tasaisen jytinän.

Monet juhlijoista heiluttavat kasviväreillä värjättyjä huiveja tai varta vasten lehdistä ja kukista askarreltuja kransseja. Kulkue kantaa edellään monivärisiä viirejä sekä ekokaupunkimme lippua, jossa ruohonvihreän pohjan ylittävällä kultaisella aallolla ratsastaa säkenöivä tähti. Lippu herättää minussa ristiriitaisen tunteen, koska se symboloi sekä kadotettuja valtakuntia että lupausta paremmasta tulevaisuudesta.

Egalecossa marssii tänään useita samanlaisia kulkueita, mutta en voi olla ajattelematta, että pisinkin niistä on vain halju muisto menneen maailman karnevaaleista. Niiden ajatteleminen aiheuttaa kylmiä väreitä. Ravistelen käsiäni saadakseni tuntemuksen katoamaan.

Kaupunki on valmistautunut juhlapäivää varten ohjelmanumeroilla, puheilla, työpajoilla ja foorumeilla, joissa julistetaan rakkautta ja toivoa. Halutessani voisin valita jonkin lukemattomista teatteri- ja sirkusesityksistä, konserteista ja pienimuotoisemmista jammailukeikoista, tai voisin kiertää tunteja ihailemassa taideteoksia kaduilla ja gallerioissa, seurata paraateja, osallistua sellaiseen.

Suurin osa asukkaista on jollain tavalla mukana järjestelyissä.

Tavallaan minäkin, koska keräsin veljeni kanssa viime viikolla tammenlehtiä ja linnunsulkia koululaisten värjättäviksi, jotta he saivat koristella lähikoulun pääsisäänkäynnin.

Vaikka en voi nähdä marssijoiden kasvoja tai kuulla kunnolla heidän nauruaan ja lauluaan, heidän ilonsa välittyy lasin läpi asuinkerrokseni korkeuteen. Kepeys ja hyvä tuuli välttävät silti tarttumasta minuun kuten haluaisin.

Tunteeni kiertyvät ja sotkeutuvat toisiinsa. Riemu ja rakkaus etsivät sopukoita, joihin pääsisivät juurtumaan, mutta ne eivät asetu minuun niin kuin muihin. Siksi valitsen olla menemättä heidän joukkoonsa juhlimaan.

Aurinko äityy rällöttämään pienten kumpupilvien purjehdittua itään. Valo lankeaa ylhäältä ikkunaan ja paljastaa lasin ulkopintaa peittävän paksun siitepölykerroksen. Pian runsain siitepölykausi alkaa ja jokaisessa bovessa ryhdytään säännölliseen ikkunoiden pesuun. Vaikka meidän bovessamme on muita vähemmän erivärisiä ja -lajisia kukkia, se ei tarkoita pienempää siitepölymäärää. Kirsikkapuut ja -pensaat ja heinät, kaikki äkkiseltään vaatimattomankin näköiset korret huomaamattomine kukintoineen tuottavat valtavan määrän itiöitä.

Rakastamme siitepölyä. Vuosissa laskettuna ei ole kovin kauan siitä, kun vaikutti todennäköiseltä, että planeettamme on kukkansa kukkinut.

Tarkennan katseeni heijastukseen ikkunalasissa. Hymy ei ylety suupielistä silmiin saakka. Sisälläni tyytyväisyys on kasvattanut vahvahkot juuret, mutta vielä se ei verso. Kalpean kuvajaiseni hailakat kulmakarvat ja ohueksi viivaksi vetäytynyt suu muodostavat miinusmerkit kasvoille. Näytän tympeältä.

Tympääntyneeltä. Joku sanoisi katkeralta, ehkä surulliseltakin. En kiellä.

Tänään Egalecossa juhlitaan elämän jatkumista, mutta asiaan kuuluu myös muistella katastrofeissa kuolleita. Niitä, jotka jäivät tai jätettiin jälkeen hautautumaan menneisyyden tuskaisiin kerroksiin. Rintaa puristaa yhdellä jos toisella, ja niin saakin.

Minä olen tällainen kaikkina päivinä. Jos kieltäisin sen, en olisi rehellinen.

En ole tyytyväinen, eikä minulla ole mitään syytä olla tyytymätön.

Olen tyytymätön omaan tyytymättömyyteeni.

Mistä haaveilla, kun unelmat ovat täyttyneet? Toivoin rauhaa, turvaa, ruokaa ja suojaa itselleni ja veljelleni AJ:lle. Olen saanut kaiken mitä olen pyytänyt, ja jonkin enemmän tahtominen olisi silkkaa itsekkyyttä.

Täytän pian kolmekymmentäkahdeksan. Joskus epäilen kadottaneeni vuosia välistä, mutta AJ vakuuttaa pitäneensä lukua kuukausien ja vuosien kulusta. Minä laskin aivan muita asioita selviytymisemme aikana. Joka tapauksessa minulla pitäisi olla vielä pitkästi elämää edessäni.

Usein mietin, miten saan sen kulumaan.

2

Asuntomme jykevä puuovi kolahtaa vaimeasti, ja kuulen AJ:n potkaisevan kengät jalastaan. Sinne ne jäävät taas keskelle eteisen lattiaa. Joskus aiemmin jaksoin huomauttaa, että kenkien paikka on telineessä. Kuuntelen AJ:n liikkeiden aiheuttamaa kahinaa ja pehmeitä askeleiden ääniä selkäni takana, kun hän saapuu keittiöön ja laskee jotain pöydälle.

”Ai, olet täällä”, AJ sanoo. Hän tuo mukanaan keväisen ja kirpakan ulkoilman tuoksun.

Käännyn pois ikkunasta. AJ halaa minua pikaisesti kuten aina. Hän on samanpituinen kuin minä, mutta hänen kätensä ovat pitkät. Ne tuntuvat aina kahmaisevilta, vaikka käväisevät vain nopeasti ympärilläni.

Hän purkaa pöydälle laskemastaan punotusta korista herneitä, pavunpalkoja, kirkkaanoransseja porkkanoita, kolme isoa naurista, jäähtyneen kauralimpun, pienen täyttöpullollisen pellavansiemenöljyä ja kahta vihreää salaattia. Osa niistä päätyy viileäkaappiin, osa kuivakaappiin, toivon mukaan oikeassa järjestyksessä.

”Missä sitten olisin?” kysyn, vaikka arvaan vastauksen.

”No, juhlimassa, katsomassa marssia.”

Naurahdan tahattomasti, mutta AJ ei hymyile.

”Onko meillä mitään valmista ruokaa? Pitäisi viedä jotain Dawlishille”, AJ sanoo. Hän pyörittelee öljypulloa kädessään.

”Otin ruokaa illaksi, mutta se ei ehkä riitä huomiseksi.”

”Kaapissa on eilisen padan jämiä, ja voin huomenna hakea täydennystä. Lähden kohta vuoroon”, sanon. AJ:n sanat naapuristamme herättävät uteliaisuuteni. ”Mikä Dawlishilla on?”

”Hän sanoo olevansa herkkä ilmojen vaihtelulle. Pientä kuumeilua.”

Nyökkään AJ:lle. Pääasia ettei kyse ole mistään vakavasta. Emme tunne alakerran iäkästä naapuriamme kovin hyvin, vaikka olemme asuneet lähekkäin yli kaksi vuotta nykyisen asuntokierron aikana. Dawlish pitäytyy mieluiten omissa oloissaan niin kuin minäkin. Tiedämme kuitenkin sen, että häntä on turha kehottaa tohtorin pakeille. Hän pitää jokaista elinpäiväänsä yliaikana itselleen ja on valmis lähtöön, kun aika tulee.

AJ kysyi kerran hänen tarinaansa, mutta Dawlish kohautti olkiaan ja sanoi:

”Olen 87-vuotias. Voisin tuhlata meidän molempien aikaa höpinöilläni. Toki tässä iässä olisi houkuttelevaa muistella menneitä, mutta jotain elämästä ja maailmasta oppineena katson mieluummin eteenpäin.”

Minusta siinä on ikuinen ristiriita. Katsoa eteenpäin. Olla katsomatta taaksepäin. Osata mennä eteenpäin ilman että kantaa menneisyyden taakkaa harteillaan. Ottaa silti opikseen kaikista virheistä, jotta voi välttää niitä tulevaisuudessa. Siinä on minun ongelmani.

AJ tutkii suu mutrussa kylmäkaappimme sisältöä ja nostaa sieltä kattilan, johon olen säilönyt edellispäiväistä pataa. Sekoitin kauran joukkoon kukkakaalin paloja ja keittopapuja. Pata maistuu hyvältä mutta jäi vähän kuivaksi. Ehkä se siitä huolimatta kelpaa Dawlishille.

AJ ottaa kaapista kauhan ja syvän lautasen. Keittiöön laskeutuu hiljaisuus, jonka rikkoo ruoan kauhomisen ääni. AJ:n kasvojen lihakset ovat kiristyneet. Tunnistan merkit. Hän haluaisi ottaa jotain puheeksi.

”Sanopa sibu…” hän aloittaa.

Puren poskeani. AJ kutsuu minua hellittelevästi sibuksi yleensä vain silloin kun haluaa puhua jostain tärkeästä tai vaikeasta. Sovimme sibun käytöstä pian tavattuamme, kun päätimme selvitä ja pitää huolta toisistamme. Sibu tuntuu edelleen parhaalta sanalta, koska en halua olla sisko enkä veli. Sisarus taas kuulostaa makuuni liian viralliselta.

AJ pyyhkäisee vapaalla kädellään siiliksi ajelemaansa päälakea katse haparoiden.

”Katselit äsken ikkunasta kadulle ja murehdit jotain”, hän jatkaa pitkäksi venyneen tauon jälkeen. ”Olet jatkuvasti synkällä tuulella ja vetäydyt tänne kuin inhoaisit kaikkia muita. Silti selvästi kaipaat porukkaan. Että miksi?”

Etsin käsilleni sopivaa paikkaa ja päädyn ristimään ne selkäni taakse pois näkyvistä. Voisin vastata AJ:lle rehellisesti, mutta poskien pureminen on helpompaa. Etsin apua seiniltä ja keittiön kellotaulusta. Viisarit liikahtavat parahiksi osoittamaan hetkeä, jolloin minun on ryhdyttävä tekemään lähtöä.

”En halua myöhästyä vuoronvaihdosta”, sanon.

”Just”, AJ sanoo. Hän kolauttaa kauhan tiskialtaaseen ja siirtää padan takaisin kylmäkaappiin. Jokaisessa eleessä on aavistus ärtyisyyttä.

Lasken vettä juomalasiin ja asetan sen hetkeksi pöydän reunalle. Joinain päivinä pohjalle laskeutuu hivenen sakkaa, mutta tänään vesi on kirkasta. Ilma on ollut seesteinen muutaman päivän. Sateella ja kovalla tuulella boven katolla sijaitseva säiliö sekoittuu, ja silloin vesi on sameaa ja pahan makuista. Kestämme sen, koska tiedämme, että asiaan on tulossa muutos. Boveamme uudistetaan vuoden sisällä niin, että ulkopuolisista juomavesisäiliöistä luovutaan. Jatkossa saamme vetemme suoraan talon omasta vesikierrosta, kuin asuntomme olisi yksi oksa suuressa puussa, osa laajempaa kokonaisuutta.

Muutos lisää jonkin verran boven huolenpitoon vaadittavaa työtä, mutta minusta se ei ole ongelma. Olen valmis puhdistamaan suodattimia ja korjaamaan pumppuja vaivasta välittämättä, kunhan talomme asukkaat saavat jatkossa säännöllisemmin maukkaampaa ja puhtaampaa vettä.

Hörppään lasista ja vilkaisen AJ:ta, joka tuijottaa minua suu mutrussa.

”Vesi on hyvää. Ottaisitko talteen muutaman pullon?”

AJ nyökkää, mutta otsalle kohoaa tyytymättömyydestä kieliviä ryppyjä.

”Aiotko vastata kysymykseeni joskus?”

”Aion”, vastaan ja jätän lisäämättä, että joskus se on ensi vuosikin.

Kiiruhdan huoneeseeni pukemaan vartijanasua päälleni. Sänkyni vieressä on pieni jakkara, jonka päälle olen asetellut kauluspaidan, suorat housut ja harvanappisen takin. Se ei ole kummoinen univormu mutta kuitenkin asiallinen sinisävyinen kokonaisuus. Riisun vapaa-ajan vaatteeni, moneen kertaan paikatut löysät farkut ja harmaan pellavapaidan, ja viikkaan ne sängylle. Egalecon vaatemuoti noudattaa pääsääntöisesti kahta periaatetta: kestävyyttä ja käytännöllisyyttä. Kaikki vaatekappaleet ovat käyneet läpi jonkinlaisen kierrätysprosessin, ja ne ovat kuluneet käytössä ohuiksi ja nukkaisiksi. Uutta kangasta valmistetaan kasvikuiduista toistaiseksi vähän ja ainoastaan tarpeeseen.

Napitan kauluspaidan ja silitän sitä suoraksi päälläni ennen kuin tungen helman housuihin. Vaatehuollostamme vastaava kilta hoitaa hommansa hyvin. Se kierrättää kuluneet vaatteet ja lakanat uusiksi vaatteiksi, matoiksi ja tyynyjen täytteiksi. Huoltovarmuutta on ajateltu pukeutumisenkin suhteen jo Egalecon perustamisen aikoihin, jolloin varastoihin kerättiin kaikenlaisia kestäviä ja ekologisia kankaita ja materiaaleja.

Kun olen vaihtanut vaatteet, käyn noutamassa Dawlishille tarkoitetun lautasen keittiöstä. AJ nojaa kädet puuskassa ovenpieleen ja odottaa edelleen vastaustani. Hänessä on kolmestakymmenestäkahdeksasta ikävuodestaan ja rankoista kokemuksistaan huolimatta yhä jäljellä jonkinlaista lapsekasta pyöreyttä. Siilitukka ei sovi AJ:lle lainkaan, enkä ole ainoa, joka on siitä hänelle leikkimielisesti huomauttanut.

Hänen odottamansa sanat kytevät sisälläni mutta tukahtuvat johonkin tahmeaan kauan ennen kuin voin edes kuvitella pukahtavani ne ääneen.

AJ on maailmassa ainoa, joka tietää mitä olen käynyt läpi. Hän on tullut kanssani kaukaa, ottanut saman määrän askeleita, raahannut minua silloin kun hän on ollut meistä se, jolla on ollut enemmän voimia jäljellä. Sellainen yhdistää kaksi ihmistä väkisin. Jaoimme kaiken siihen saakka, että pääsimme turvaan.

Reilun kolmen vuoden ajan ekokaupunki ja sen arkiset askareet ovat auttaneet minua löytämään jälleen rajoja ja pintoja, joista yksilöllisyyteni muodostuu. Olen kylvänyt, kastellut ja korjannut satoa. Yhteiset kunnossapitotyöt kompostin tyhjennyksestä kadunlakaisuun ovat kiinnittäneet minut todellisuuteen. Silti joudun päivittäin etsimään minuuttani, joka hajosi matkalla tänne.

Joistain seikoista kerroin alkuaikoina Ruthille, joka toimi terapeuttinani ja perehdytysjakson ohjaajanani Egalecossa. Pitäydyin ulkoisissa kokemuksissani. Sisäisessä maailmassani on asioita, jotka ovat niin tahmaisia ja kummallisen muotoisia, etten käsitä niitä itsekään. Tahmaisuus on lisääntynyt viime aikoina, enkä jätä AJ:lle puhumatta jästipäisyyttäni, vaan koska en löydä riittäviä sanoja.

AJ:n katse on vaativa, ja haluan vain livahtaa tieheni. Tiedän, että hän painostaa minua aiheesta, mutta juuri nyt en pysty hengittämään. Vedän eteisessä lyhytvartiset buutsit jalkaani ja pujahdan ovesta rappukäytävään. Juoksisin yhtä kyytiä ulos saakka, ellei minulla olisi ruokalautasta mukanani.

Romaani muistoista ja maailmasta, jossa versoo toivo

Vuosia sitten Stille Triple joutui jättämään taakseen Suomen, puolisonsa ja maailman sellaisena kuin se tunnettiin. Pitkä pakomatka vei tuhoutuneen Euroopan halki ekokaupunkiin, jossa jokainen asuja on puutarhuri ja elämää ylläpidetään vehreissä kerrostaloissa, bosco verticaleissa.

Luonto löytää tiensä tuhon läpi, ja uudessa maailmanajassa pahin vastus onkin ihmismielessä. Menneisyys ei jätä Stilleä rauhaan. Kun läntiseltä mantereelta tulee avunpyyntö, hän tuntee saavansa toisen mahdollisuuden.

Kauanko mennyttä pitää surra, ja voiko sortuneiden kaupunkien rankojen keskellä rakentaa harmonista tulevaisuutta? Entä miten toivo herää?

9 789512433254