Debatti 2 17 web

NRO 2/2017

Vallankumous

Tieto

Vallankumous

SOSIALI­ DEMOKRAATTINEN MIELIPIDELEHTI

Debatti Debatti on Sosialidemokraattiset Opiskelijat – SONK ry:n julkaisema itsenäinen mielipidelehti, jonka kannat eivät välttämättä edusta järjestön poliittista linjaa.

PÄÄTOIMITTAJA ERIK IMMONEN ERIK.IMMONEN@GMAIL.COM TOIMITUSSIHTEERI NOORA LUUKKA KIRJOITTAJAT JOONAS AITONURMI, ERIK IMMONEN, JESSE JÄÄSKELÄINEN, URSULA KORPIJÄRVI, EEVA KUUSINEN, MIIKKA LÖNNQVIST, EEMELI PELTONEN, IDA PILTONEN, PATRIK SAARTO, WIKING VUORI

YHTEYSTIEDOT SOSIALIDEMOKRAATTISET OPISKELIJAT SONK RY, SILTASAARENKATU 18–20 C 6.KRS, 00530 HELSINKI WWW.SONK.FI GRAAFINEN ULKOASU FREDRIK BÄCK PAINO SUOMEN UUSIOKUORI OY WWW.UUSIOKUORI.FI ILMOITUSTEN MYYNTI NOORA LUUKKA PUH. 045 277 5070 PAASIHTEERI@SONK.FI

Sisällys

4 PÄÄKIRJOITUS ERIK IMMONEN 5 ANTEEKSI PYYTÄMÄTTÄ 6 Puheenjohtajan kynästä Jesse Jääskeläinen 7 HAASTIS: PERTTI TORSTILA ERIK IMMONEN 10 KOLUMNI: Vanhat kansanliikkeet ovat uuden edessä EEMELI PELTONEN 12 TEEMA: vallankumous 13 Ensimmäisenä ammutaan lakimiehet WIKING VUORI 15 Revolution – det nya normala URSULA KORPIJÄRVI 16 Huhtikuun vallankumous EEVA KUUSINEN 18–19 TAIDEKLASSIKKO HYÖKKÄYS

20 Le roi est mort, vive le roi – Sosialidemokraatit ja monarkia ERIK IMMONEN 22 Vallankumousten Ukraina tarvitsee vahvempaa parlamentarismia patrik saarto 24 Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta – Paavin kamppailu kommunismin Leviatanin kanssa ERIK IMMONEN 26 Suomen koulutuspolitiikan hullut vuodet ida piltonen 28 ARVIOT 29 ELOKUVA: MR. GAGA JOONAS AITONURMI 30 KIRJA: Sisällissodan Naiskaartit MIIKKA LÖNNQVIST 32 YHTEYSTIEDOT 33 taidenurkka JOONAS AITONURMI 34 SEURAAVASSA NUMEROSSA

4 | PÄÄKIRJOITUS

Vallankumouksen kyltymättömästä nälästä ”Kun vallankumous tulee, sinutkin ammutaan.”

K

un edesmennyt isoisäni kuuli aikoinaan nämä sanat erään tuntemansa kommunistin suusta, hän oli ymmärrettävästi varsin hämmentynyt. Toteamus oli typerä jo silloin vuosikymmeniä sitten. Nykyisin se olisi vielä typerämpi. Sairaat fantasiat vallankumouksesta elävät silti yhä Suomessakin. Nuoret Ranskan, Venäjän tai Kuuban vallankumouksia ihannoivat fanaatikot lukevat silmät innosta loistaen kuvauksia vanhan vallan edustajien teloituksista ja kokonaisten ­yhteiskuntien syöksemisestä kaaokseen.

Kun Fidel Castro kuoli viime marraskuussa, jopa ­sosialidemokraatit ryhtyivät kiistelemään siitä, kuinka tähän diktaattoriin tulisi suhtautua. Jotkut katsoivat, että ihmisoikeusloukkaukset, joukkoteloitukset, mielivaltainen oikeudenkäyttö ja poliittisen tyrannian rakentaminen eivät lopulta olleet niin vakavia asioita, koska Kuubassa on nykyisin kattavat julkiset palvelut. Meidän tulisi kuulemma pitää Castroa sankarina tai vähintään visionäärinä.

Keskustelussa Castron rikoksista huomautettiin, että

Ranskan suuressa vallankumouksessakin tapettiin paljon ihmisiä, mutta pidämme sitä silti muka yhtenä aatteemme kulmakivistä. Idea oli, että jos Ranskan vallankumous­ kelpaa ihailun kohteeksi, myös Castroa voidaan pitää arvossa. On käsittämätöntä, kuinka perusteettomasti glorifioitu käsitys Ranskan vallankumouksesta elää yhä.

Kyse oli verisestä murhenäytelmästä. Yhteiskunnan holtittoman uudistamisen alttarilla uhrattiin niin kuningas Ludvig XVI ja kuningatar Marie-Antoinette kuin suuri joukko aatelistoa ja nunniakin, mutta myös työläisiä ja maanviljelijöitä. Savoijilainen filosofi Joseph de Maistre ei epäröikään kutsua Ludvig XVI:ta kunnianarvoisaksi marttyyriksi teoksessaan Éclaircissement sur les sacrifices.­ Kun taas Vendéen alueen talonpojat eivät innostuneet vallan­kumousjohtajien toimista, seurasi kansannousu, jonka uusi hallinto kukisti julmasti. Aivan kuin Daish/ISIS -terroristijärjestö, vallankumoushallinnon joukot muun muassa hukuttivat tuhansia miehiä, naisia ja lapsia. Hélas!

Siinäpä upea aatteen kulmakivi. Se, että vallankumous söi omat lapsensa, on runollista oikeutta: jopa vallan­ kumousjohtaja Maximilien de Robespierre päätyi lopulta giljotiiniin.­ Robespierre, Vladimir Lenin, Lev Trotski ja Fidel Castro eivät olleet sankareita vaan rikollisia. Jos Dante Alighieri kirjoittaisi Jumalaista näytelmäänsä nyt, hän sijoittaisi heidät kaikki helvetin alimmille kehille. Syystäkin. Poliittinen vallankumous on kaoottinen voima, jonka torjumisessa reformistisella sosialidemokratialla on ollut tärkeä rooli. Suomessa esimerkiksi Väinö Tanner ja asevelisosialistit omistautuivat aikoinaan yhteiskunnan rauhanomaiselle kehittämiselle, ja eri puolilla Eurooppaa rohkeat sosialidemokraatit taistelivat sotien jälkeen vaarallista radikalismia vastaan retorisin, poliittisin ja älyllisin keinoin. Vaalikaamme heidän muistoaan, ja muistakaamme, mistä liikkeessämme on todella kyse: oikeudenmukaisuudesta ja solidaarisuudesta, ei kaaoksesta tai väkivalta­fantasioista. D erik immonen Kirjoittaja on Debatin päätoimittaja, jonka mielestä cembalo on giljotiinia parempi keksintö.

DEBAT TI 2/2017

ANTEEKSI PYYTÄMÄTTÄ | 5

Anteeksi pyytämättä

H

E TULEVAT KULKEMAAN ­GLOBALISTISEN HELVETIN LÄPI. – Komsomolskaja Pravda

”Nyt pakkoruotsin valta murtuu paikallisesti, seuraavaksi tavoitteenamme on yksilöitä kunnioittava kielivapaus koko Suomessa. Järki voitti ideologisen pakon.”

— Perussuomalaisten Nuorten varapuheenjohtaja Toni Ahva 24.4. julkaistussa PS-Nuoret iloitsee kieli­ vapaudesta! -kannanotossa, joka kommentoi hallituksen puoliväliriihessä tehtyä päätöstä niin sanotusti vapauttaa 2200 koululaista ruotsin kielen opiskelusta.

"Presidentti Trumpin verotiedot eivät paljasta lainkaan rahavirtoja missään muodossa venäläisistä lähteistä, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta."

— Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin asianajajat käytyään toukokuun alussa läpi presidentin verotiedot viimeisen kymmenen vuoden ajalta. ”He tulevat kulkemaan globalistisen helvetin läpi. He eivät ansaitse demokratiaa, jonka hintana oli miljoonien neuvostosotilaiden henki.”

— Venäjän suurin päivälehti Komsomolskaja Pravda kommentoi toukokuun alussa Ranskan presidentinvaalien tuloksia. ”Niillä fiiliksillä, mitä olen saanut heikoista virtauksista, mielikuvani on, että kasvu tulee olemaan korkeampi kuin ennustetut faktiset luvut.”

— Elinkeinoministeri Mika Lintilä (kesk) ennusti toukokuun alussa vuodelle 2017 suurempaa talouskasvua kuin valtiovarainministeriö. ”Menen, vaikka ei kutsuttaisikaan.”

— Perhe- ja peruspalveluministeri Juha Rehula (kesk) vakuutti toukokuun puolessavälissä Kittilässä pidetyssä Keskustan Lapin piirikokouksessa olevansa käytettävissä sovittelijaksi Lapin sote-kiistan ratkaisussa.

”Euroviisut asettuvat pahan ilman linnuksi – black birdiksi ja hegemoniapommiksi Kiovaan vaikuttamaan fasistisen ja markkinavoimaisten arvojen puolesta.”

— Suomen kommunistisen puolueen puheenjohtaja Juha-Pekka Väisänen kommentoi Euroviisuja SKP:n nettisivuilla 7.5. julkaistussa artikkelissa Euroviisut on musta lintu. ”Suomikin vuonna 1944 hääti Lapista saksalaiset eli ymmärsi loppujen lopuksi olleensa väärällä puolella. Kyllä suomalaisten pitäisi hyväksyä fasismin vastainen kulkue.”

— Uuden suomalais-venäläisen yhdistyksen RUFI ry:n puheenjohtaja Daria Skippari-Smirnov kommentoi 9.5.

Ylelle yhdistyksensä organisoimaa voitonpäivän marssia. ”Vaikka kansalaisten enemmistö vastustaa Suomen Natoon liittymistä, herrat eivät tunnu siitä välittävän.

Siksi on saatava aikaan niin laajaa ja näkyvää Natoa vastustavaa toimintaa, että johtajienkin on pakko ottaa se huomioon.”

— SKP:n Lapin piirin vuosikokous otti 15.5. nettisivuillaan kantaa Suomen, Ruotsin ja Norjan Arctic Challenge Exercise 2017 -lentotoimintaharjoitukseen. ”Suomen puolueettomuusstatuksen ja länsisuhteiden vahvistaminen eivät kuuluneet presidentti Mauno Koiviston työkalupakkiin. Hän suorastaan kavahti tätä sektoria.

Silti hänestä oli mukava poseerata suurvaltajohtajien kanssa tilanteissa, jotka olivat luonteeltaan protokoläärisiä. Lähentyminen Länttä myös integraatiopolitiikassa oli Koivistolle vaikea, jopa vastenmielinen asia.”

— Aiemmin diplomaattina toiminut historioitsija Jukka Seppinen kommentoi 15.5. blogissaan presidentti Mauno Koiviston elämäntyötä.

DEBAT TI 2/2017

6 | PJ:N KYNÄSTÄ

Puheenjohtajan kynästä

K

ymmenen vuotta sitten markkinoilla esiteltiin Applen ensimmäinen iPhone. Samaan aikaan Facebook alkoi yleistyä Suomessa ja Kindlen ensimmäiseen lukulaitteeseen mahtui 200 kirjaa. Reilut 20 vuotta sitten tietokoneet ja internet alkoivat yleistyä kodeissa. Noista vuosista teknologia on harpannut valtavasti eteenpäin, mutta koulutuksemme on muuttunut lopulta vain vähän. Teknologinen vallan­kumous on haastaja, joka ravistelee koulutuksemme peruskiveä.

Kun tarkastelemme viimeisten vuosikymmenten aikaista historian kulkua, huomaamme, että kyse ei ole vain uusista keksinnöistä ja teknologiasta, vaan mittavasta yhteiskunnallisesta tapahtumaketjusta. Teknologinen vallankumous on tuottanut valtavan määrän uusia työpaikkoja ja aloja, mutta tehokkuuden lisääntymisen myötä se on vienyt niitä myös mukanaan.

Tämän takia suorittavaan työhön tarvitaan yhä vähemmän ihmisiä, ja ajattelutyön merkitys taas korostuu aikaisempaan verrattuna. Tähän nykyinen koulutusjärjestelmämme vastaa laahaten: olemme luopumassa ulkoaopettelusta ja siirtymässä enemmän tiedon soveltamiseen. Yliopistoissa tietokoneella kirjoitettavat tenttivastaukset rantautuivat vanhimpaan yliopistoomme vain muutamia vuosia sitten.

Lähes nykyhetkeen asti olemme pitäneet itsestään­ selvänä sitä, että ihmisen kykyä keksiä ja ajatella on lähes DEBAT TI 2/2017

mahdotonta korvata. Taustalla on ihmisen ainutlaatuinen ominaisuus oppia, muistaa ja yhdistellä asioita abstraktilla­ tavalla. Teknologisen vallankumouksen seuraava vaihe on kuitenkin enää vain harppauksen päässä, ja pian se saattaa korvata myös suuren osan ihmisen aivotyöstä.

Esimerkiksi ensimmäiset robottitaksit alkoivat ajaa Singaporessa jo viime vuoden puolella. Samalla tietokoneet voittavat ihmisen useimmissa lautapeleissä mennen tullen ja luovat sujuvia rap-lyriikoita. Teknologia on monin tavoin myös erilaisten innovaatioiden taakse piirtyvän ajattelun tukena. Tämän kaiken mahdollistaa tietokoneiden syvä oppiminen, joka hiljalleen rantautuu työmarkkinoille. Tällä ilmiöllä on puolestaan merkittävä vaikutus siihen, millaiseksi rakennamme koulutusjärjestelmämme.

Kun tekoäly ja robotit vapauttavat ihmisen osin myös ajattelutyöstä, koulutuksen on vastattava siihen, mitä teemme meille jäljelle jäävällä ajalla. Sivistys ja kulttuuri voivat saada tässä suhteessa uusia merkityksiä. Tekno­ logisen vallankumouksen vauhti on nopea. Jotta koulutus vastaisi tulevaisuuden tarpeisiimme, sen on otettava ripakoita askelia. Kehityksestä jäävät ne yhteiskunnat, jotka jättävät tällaisena aikana sijoittamatta koulutukseen, tutkimukseen ja sivistykseen. D Jesse Jääskeläinen Kirjoittaja on SONKin puheenjohtaja.

HAASTIS | 7

Murroksia, onnistumisia ja ongelmia – Eurooppa asiantuntijan silmin ”Päivä sen jälkeen, kun lähdin eläkkeel­ le ulkoministeriöstä helmikuussa 2014, vihreät miehet ilmestyivät Krimille.”

Liennytyksen työmiehelle tämä oli huono uutinen.

T

oteamus pysäyttää konkreettisuudellaan, vaikkei sen pitäisi yllättää. Sen lausunut Pertti Torstila (s. 1946) teki ulkoministeriössä lähes 44 vuotta kestäneen komean uran, jonka aikana hän toimi muun muassa suurlähettiläänä ja lopulta valtiosihteerinä. Pian eläköitymisensä jälkeen hänet valittiin Suomen Punaisen Ristin puheenjohtajaksi, ja hän osallistuu aktiivisesti muidenkin järjestöjen toimintaan. Pakolaiskriisin keskellä Torstila on ottanut näkyvästi kantaa solidaarisuuden ja avoimuuden puolesta ksenofobiaa vastaan.

Hän on puhunut painokkaasti kansainvälisen ja erityisesti eurooppalaisen yhteistyön merkityksestä. Itäblokin murtumista aitiopaikalta Wienissä ja Budapestissä vuosina 1989–1996 suurlähettiläänä seurannut Torstila on tarkkaillut eurooppalaisen yhteistyön kehitystä ja kansainvälisen politiikan ylä- ja alamäkiä vuosikymmenten ajan.

Euroopan unioni on 2000-luvulla saanut kamppailla monien vaikeuksien kanssa. EU järkyttyi, kun britit päättivät kansanäänestyksessä erota unionista. Torstila pettyi syvästi. ”Brexit on masentava asia. Se ei ole unionille hyväksi, mutta briteille itselleen se on vielä pahempi.”

Hän myöntää, ettei halunnut eikä osannut odottaa brexitiä. ”Unionin ja Britannian ystävänä oletuksessani, ettei kansanäänestyksen tulos olisi tämä, oli mukana myös paljon toivetta.” Kuten meillä muillakin.

Politiikan asiantuntijaa hiertää tapa, jolla brexitistä sälytettiin vastuu itseään huonosti informoineelle suurelle yleisölle. ”On demokratian pilkkaa, kun vaikean asian äärellä demokraattisesti valitut kansanedustajat hyppäävät kansan taakse sanoen, että tämä on liian vaikea juttu, antaa kansan valita.” Britit eivät tule saamaan helppoa brexitiä, Torstila uskoo. ”Margaret Thatcher lienee esikuva Theresa Maylle, mutta jos May kuvittelee panevansa EU:n polvilleen rautarouvan tyyliin, hän erehtyy. Ajat ja  DEBAT TI 2/2017

ERIK IMMONEN

8 | HAASTIS

PERTTI TORSTILA

E

U TARVITSEE PIRISTYS­ RUISKEEN JA ERÄÄNLAISEN IMAGOVALLANKUMOUKSEN. – Pertti Torstila

DEBAT TI 2/2017

HAASTIS | 9

asiat ovat nyt toiset. Britannian painoarvo tulee neuvottelujen aikana paljastumaan.”

Nuorten poliittista osallistumista vaativa Torstila moittii sitä, että vanhemmat ikäluokat päättivät näin merkittävästä asiasta nuorten puolesta: ”Maailman väestöstä yli puolet on tällä hetkellä alle 30-vuotiaita. Nyt iäkkäät britit päättivät, että unionista lähdetään. Nuoriso oli selkeästi unionin puolella. Vanhat ottivat käsiinsä valtaa, joka ei kuulu enää vain heille.

Tämä on perin lyhytnäköistä maan, Euroopan ja ennen kaikkea brittinuorten kannalta.” Tällaisia puheenvuoroja soisi kuultavan useamminkin suomalaisilta vaikuttajilta.

Torstila tunnistaa historiattomuuden päivän­ politiikan suurena ongelmana, ja kytkee sen myös EU:n kuvakysymykseen. ”EU tarvitsee piristysruiskeen ja eräänlaisen imagovallankumouksen. Maailmansodan päättymisestä on jo yli 70 vuotta. Perimmäiset syyt, jotka johtivat maanosan yhdentymiseen, on uudelleen tuotava esiin.

Perusidea yhteistyöstä ja rauhasta on palautettava ihmisten mieliin, yli tyhjänpäiväisyyksien.” Torstila katsoo, että kansallisvaltio ei tule katoamaan, eikä hän tuomitse isänmaallisuutta. Tunkkaisesta nationalismista hänellä ei kuitenkaan ole hyvää sanottavaa. ”Tarvitsemme yhtenäisempää, solidaarisempaa Eurooppaa. Yksikään maa ei kykene hoitamaan nykypäivän ongelmia – ympäristöä, pakolaisia tai terrorismia – yksin.”

Mutta entä sitten Krim ja ne surullisenkuuluisat vihreät miehet? Torstila näkee historiattomuutta myös suhtautumisessa Venäjän häikäilemättömiin toimiin Ukrainassa. ”Rajojen loukkaaminen, kansojen valinnanvapauden estä­­minen, toisten sisäisiin asioihin puuttuminen, voima­­ politiikka, nollasummapeli ja etupiiriajattelu on huolestuttavaa. 1930-luvun synkkä kaiku ei tunnu enää kuuluvan.

Eroja toki on, mutta huomio pitäisi kiinnittää yhtäläisyyksiin.” Sopimusrikkomukset tulee selväsanaisesti tuomita ja sanktioida. ”Ilmassa on pienempien painostamista ja suurvaltahegemonian nousua. Katsomalla poispäin emme välty menneiden toistumiselta.”

Torstila näki uransa aikana kylmän sodan päättymisen, liennytyksen, Berliinin muurin kaatumisen, Neuvostolii-

ton hajoamisen ja Suomen liittymisen Euroopan unioniin.

Suurlähettiläänä Wienissä ja Budapestisssa hän todisti Euroopan mullistusta. Hän näki, kuinka itäsaksalaiset kesällä 1989 vaelsivat tuhansittain vapauteen Itävaltaan yli Unkarin rajan. ”He täyttivät Wienin puistot ja Länsi-Saksan suurlähetystön pihan. Samaan aikaan ETYK:in neuvottelupöydässä DDR:n delegaatiot uskoivat, että heidän valtionsa kestäisi. Vaan ei kestänyt ja vapaus voitti.”

Toiveiden maailma ei kuitenkaan toteutunut. Suurten muutosten sävyttämä voiton tunne oli hetkellinen. ”Kommunismin romahtamisen yhteydessä ajateltiin, että nyt tulee suuri ja pysyvä murros. Pian Jugoslaviassa nähtiin, että ruma nationalismi elää eivätkä sodat ole ohi Euroopassakaan.”

Kun vuonna 2007 Munchenissä Vladimir Putin näytti todelliset kasvonsa ja syytti länttä Venäjän nöyryyttämisestä, ongelmia oli luvassa. ”Sitten tulikin Georgian sota ja jatkoa Ukrainassa.” Diplomaatin toivo vahvaan Eurooppaan ei ole kuitenkaan kadonnut, vaikka viime vuosien tapahtumat arveluttavat. ”Olen nähnyt tämän voiman merkityksen, enkä menetä uskoani siihen.”

Selvää on kuitenkin, että paljon on tehtävä työtä, jotta 1990-luvun alun toiveikkaisiin tunnelmiin päästäisiin takaisin. D Erik Immonen Kirjoittaja on Debatin päätoimittaja.

DEBAT TI 2/2017

10 | KOLUMNI

Vanhat kansanliikkeet ovat uuden edessä

H

arvemmin Euroopan poliittisessa historiassa­ yksittäistä kansallista vaalitulosta on tulkittu yhtä monin tavoin kuin toukokuussa Ranskassa käytyjen presidentinvaalien tulosta. Yksimielisyys eri arvioiden välillä vaikuttaisikin löytyvän vain vaalituloksen kiistattomasta poikkeuksellisuudesta.

Ranskan presidentinvaalit rikkoivat monia traditioita, joita on pitkään pidetty itsestäänselvyyksinä eurooppalaisissa demokratioissa. Yleensä hyvin menestyneet poliittisen järjestelmän perinteisten puolueiden ehdokkaat hyytyivät lähes täysin kalkkiviivoille vaalien ensimmäisellä kierroksella.

Kokonaisuutena vaaleissa ensimmäisellä ja toisella kierroksella annetuista äänistä lähes puolet annettiin kommunistien ja äärioikeiston ehdokkaille. Vastaavia äänimääriä äärilaitojen ehdokkaat eivät ole keränneet Ranskassa – tai muuallakaan – vuosikymmeniin.

Analyyseissä suurin huomio on keskittynyt vaalien voittajaan Emmanuel Macroniin. Ranskan 25. presidentiksi valitun Macronin nousu politiikan huipulle on tapahtunut uskomattoman nopeasti.

Entinen pankkiiri ja sosialistipuolueen ministeri Macron oli ehtinyt perustaa En Marche -ryhmänsä vain vuotta ennen presidenttikisaan lähtemistä. Siksi ei ole yllättävää, että Macronin mahdollisuuksia menestyä presidentinvaaleissa pidettiin aluksi vähäisinä.

Macronin En Marche -liike on poliittinen hybridi. Se yhdistää perinteisiä oikeiston ja keskusta-vasemmiston teesejä tavalla, joka kerää laajaa kannatusta ranskalaisilta.­ Samalla liike on onnistunut vetoamaan kansalaisten tyyty­mättömyyteen perinteisiä valtapuolueita kohtaan.

Sosialidemokraateilla ja keskusta-oikeistolla on ollut DEBAT TI 2/2017

odotetusti vaikeuksia vastata En Marchen ja Macronin haasteeseen. Eniten kilpailutilanteesta ovat kärsineet juuri­ ranskalaiset sosialistit, joiden on käynyt vaikeiksi viestiä omaa tarkoitustaan poliittisena toimijana En Marchen rinnalla.

Lähestyvien Ranskan kansalliskokouksen vaalien mielipidemittaukset osoittavat, että En Marche kykenisi lähes täysin korvaamaan sosialistit parlamentin merkittävimpänä ryhmänä. Toki myös perinteisten oikeistopuolueiden valta heikentyisi.

Eurooppalaisen sosialidemokratian pitkään jatkuneessa ahdingossa Ranskasta saattaakin tulla siten merkittävä ennakkotapaus. En Marchen saadessa enemmistön Ranskan kansalliskokoukseen sosialistit käytännössä syrjäyttäisi aivan uusi ja uudenlainen poliittinen voima.

Vastaavan kohtalon ovat 1900-luvun saatossa kokeneet lähinnä erilaiset liberaalipuolueet. Tästä varoittavina esimerkkeinä toimivat Saksan liberaalien FDP:n nollatulos vuoden 2013 liittopäivävaaleissa sekä Britannian liberaali­ demokraattien hiipuminen kahdeksaan edustajanpaikkaan vuoden 2015 parlamenttivaaleissa.

Ranskan vaalien keskeisin opetus lienee, etteivät kansanliikkeet enää ole ikuisia. Perinteiset poliittiset voimat oikealta vasemmalle voivat korvautua laajemminkin En Marchen kaltaisilla poliittisilla liikkeillä. Tämän pitäisi herätellä vanhojen puolueiden toimijoita vakavaan itsetutkiskeluun siitä, miten muuttuvan maailman haasteisiin vastataan uskottavasti. D Eemeli Peltonen Kirjoittaja on järvenpääläinen kaupunginvaltuutettu (sd.) ja politiikan tutkimuksen opiskelija Helsingin yliopistossa.

KOLUMNI | 11

E

UROOPPALAISEN SOSIALI­DEMOKRATIAN PITKÄÄN JATKUNEESSA AHDINGOSSA RANSKASTA SAATTAAKIN TULLA SITEN MERKITTÄVÄ ENNAKKOTAPAUS.

DEBAT TI 2/2017

12 | VALLANKUMOUS

Val lanku mous DEBAT TI 2/2017

VALLANKUMOUS | 13

Ensimmäisenä ammutaan lakimiehet

M

inulle tuntemattomaksi jäänyt ajattelija sanoi joskus, että vallankumouksessa ammutaan ensimmäisenä lakimiehet. Oman ammatti­ alani kannalta huolestuttavalta kuulostavan ajatuksen taustalla lienee se, että juristeja pidetään yleensä konservatiiveina, jotka puolustavat kulloinkin voimassa olevaa järjestelmää sen epäreiluudesta piittaamatta. Myönnän, ettei ajatus ole täysin tuulesta temmattu.

Juridiikka ja vallankumous eivät kuulosta todennäköisimmältä parivaljakolta. Syynä on Suomessa erityisen vahva laillisuusajattelu. Juristin näkökulmasta on vaikea tukea huolella laaditun oikeudellisen järjestelmän kumoa­mista hetken kiihkomielisessä vallankumouksessa.

Laillisuusajattelu onkin yleensä erinomainen lähtökohta kaikkeen: kestävimmät muutokset saadaan aikaiseksi demokraattisessa prosessissa, ei hakkaamalla poliisihevosia.

Kansalaistottelemattomuutta puolustavissa puheenvuoroissa unohdetaan yleensä, että jos hyväksytään yhden tahon laiton toiminta, on vaikea enää perustella puuttumista toisen tahon laittomaan toimintaan.

Oikeusteoreettisella tasolla laillisuusajattelu on kuitenkin kiusallisen ilmassa roikkuva ajattelumalli. Nykyisen perustuslakimme mukaan valta on peräisin kansalta, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. Juridisessa ajattelussa suositaan oikeuspositivismia, jonka mukaan lain pätevyys ja hyväksyttävyys ei ole riippuvainen lain sisällöstä, vaan siitä, että se on säädetty oikein. Ajattelu-

malli on verrattain nuori, sillä vuosisadat oikeusajattelua ovat hallinneet erilaiset luonnonoikeuden versiot, joissa lain hyväksyttävyys on riippunut siitä, vastaako sen sisältö Jumalan tai luonnon yleistä lakia.

Jos valta on peräisin kansalta, millä voidaan silloin perustella sitä, ettei kansa voi kumota vallitsevaa järjestystä väkivalloin? Ja jos mikä tahansa oikein säädetty laki on pätevä, millä perusteella voitaisiin tuomita esimerkiksi­ apartheid tai natsien rotulainsäädäntö? Kysymykset osoittavat varsin selvästi, ettei laillisuusajattelu hyvistä puolistaan huolimatta ole mikään moraalinen kompassi tai aina oikeassa oleva dogmi. Sen taakse ei voi piiloutua suojaan, kun keskustellaan lainsäädännön moraalista tai yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuudesta. Itse asiassa laillisuusajattelu on vain käytännöllinen työkalu, joka antaa meille tilaisuuden keskustella ja suunnitella rauhassa yhteiskunnan tulevaisuutta.

Vallankumouksia on monenlaisia ja omasta mielestäni­ parhaiten niistä toimivat ne, joihin ei liity väkivaltaa.

Mikäli kuitenkin vallitseva järjestelmä joskus kaadetaan väki­valloin, ei kannata ampua kaikkia juristeja. Myös uusi hallintokoneisto tarvitsee byrokraatteja. Ilmoittaudun ­vapaaehtoiseksi uuden järjestelmän puolustajaksi. D Wiking Vuori Kirjoittaja on oikeustieteen ylioppilas.

DEBAT TI 2/2017

14 | VALLANKUMOUS

I

STÄLLET FÖR ATT FOKUSERA PÅ ENSKILDA MAKTHAVARE KRETSAR BEGREPPET REVO­ LUTION IDAG ALLTMER KRING NORMER OCH KULTUR.

DEBAT TI 2/2017

VALLANKUMOUS | 15

Revolution – det nya normala

D

en ursprungliga idén med revolution är att byta makthavare eller strukturer, och övergå till en ny tidsera. Numera kan revolution dock se annorlunda ut och man kan vara revolutionär genom att inte följa samhällets rekommendationer och trender. Samtidigt som man gör uppror mot den kommersialiserade kulturens normer har man också börjat utnyttja begreppet revolution i kommersiella sammanhang. Detta har lett till att ordet ”revolution” har blivit vanligare, mer vardagligt och till och med mildare.

Ett bra exempel på hur revolution kan ta sig uttryck i dagens samhälle är den av YLE lanserade kampanjen ”vaaka­ kapina”. Kampanjens mål är att uppmuntra folk att ha en positiv bild av sin kropp och sig själv samt bryta de rådande skönhetsidealen. Därtill har det lanserats ”Fashion Revolution” som har som mål att få fler att fästa uppmärksamhet på de dåliga arbetsförhållandena inom klädindustrin.

Med dessa två kampanjer försöker man uppnå en förändring i den kommersiella kulturen. Istället för att fokusera på enskilda makthavare kretsar begreppet revolution idag alltmer kring normer och kultur. Människor upplever att det är storföretagen, inte makthavare, som inverkar på de rådande skönhetsidealen och arbetsförhållandena.

Det är också intressant att diskutera Elovenas pinfärska reklam. Den lyder ungefär: ”Den nya matrevolutionen är här, nu får man äta glass även som mellanmål”. Man alltså uppmuntras att bryta den sociala normen som säger att man ska äta glass endast som efterrätt. Man använder alltså revolution inom marknadsföring och även i detta fall riktas revolutionen mot de gällande sociala normerna.

Ett annat exempel på att revolutionen har blivit kom-

mersiell är då den marxistiska revolutionären Che Gue­ vara trycks på t-shirts och affischer som säljs med god åtgång. Klädernas åtgång har ofta inte någon politisk kontext, utan Che Guevara har blivit som vilket ansiktslöst och populärt varumärke som helst.

Ett ytterligare exempel på hur man använder revolution i kommersiellt syfte är den nya tygbutiken i Helsingfors med namnet Kangaskapina. Revolution kommer fram även i butikens slogan som lyder: ”en tygbutik med revolutionärt förmånliga priser”. Enligt företagets webbsidor vill man göra revolt mot alltför dyra priser. Återigen ser man att revolution numera kan riktas mot de dyra tygpriserna i stället för fysiska makthavare.

Trots att revolution kan se lite annorlunda ut idag än för några århundraden sedan finns fenomenet kvar. Kanske är det sist och slutligen inte speciellt förvånansvärt att människor brukar bli fascinerade av revolution. Folk blir trötta på samhällets ojämlika strukturer, eller alternativ till att de inte får äta glass som mellanmål, och då är revolution en möjlig lösning. Med hjälp av marknadsföring vill man övertyga konsumenter varför de borde välja en viss produkt eller ett visst företag. Tröskeln för detta val är naturligtvis lägre ifall konsumenten anser att han eller hon kan förändra sitt liv till det bättre ­– och därmed göra en revolution i sitt liv – med hjälp av produkten eller företaget i fråga. Revolution har på många sätt blivit det nya normala. D Ursula Korpijärvi Skribenten studerar nationalekonomi och är medlem i SONKs styrelse.

DEBAT TI 2/2017

16 | VALLANKUMOUS

Huhtikuun vallankumous

V

OITAISIINKO SUOMESSAKIN KOKEILLA TÄYDEN PALKAN MAKSAMISTA VANHEMPAIN­ VAPAAN AJALTA JA KATSOA, MILLAISET VAIKUTUKSET KOKEILULLA OLISI?

S

uomessa hyvät uutiset ovat viime aikoina olleet vähissä, mutta onneksi läheltä löytyy esimerkkejä edistyksellisestä ajattelusta. Suomen SAK:ta vastaavan Tanskan palkansaajakeskusjärjestö Landsorganisationen i Danmarkin (LO) yksityisten alojen kolmivuotinen sopimus sai huhtikuun jäsenäänestyksessä enemmistön tuen taakseen. Tämä kolmivuotinen sopimus nostaa palkkoja noin seitsemällä prosentilla. LO:n laskujen mukaan tämä vastaa noin kahden prosentin reaalipalkkojen koro­ tusta. Palkankorotuksetkin olisivat sinänsä tervetulleita kiky-Suomessa, mutta erityisen kiinnostavaa OK17-nimellä kulkevassa sopimuksessa on vanhempainvapaan uudistus. Kumpikin vanhempi saa siis täyden palkan vanhempainvapaan ajalta. Aika, jolta täyttä palkkaa tullaan maksamaan, saattaa toki vaihdella eri alojen sopimuksissa.­ Sitä, että kumpikin vanhempi saisi vanhempainvapaan ajalta täyden palkan, ei Pohjoismaissa ole aiemmin kokeiltu. Sitä vastoin on tehty kokeiluja, joissa isille on maksettu vanhempainvapaan ajalta täyttä palkkaa. Muun muassa­ Islannissa houkuteltiin tällä keinolla isiä pitämään vanhempainvapaata muutamia vuosia sitten. Suurin osa isistä tarttuikin tilaisuuteen taloudellisen edun houkuttelemina, ja tällä oli positiivinen vaikutus myös kansanterveyteen – isät alkoivat huolehtia terveydestään paremmin lasten neuvolakäyntien myötä.

DEBAT TI 2/2017

Kansanterveys sikseen, vaikka myös se on tärkeä aihe.

Voitaisiinko Suomessakin kokeilla täyden palkan maksamista vanhempainvapaan ajalta ja katsoa, millaiset vaikutukset kokeilulla olisi? Edistäisikö tämä tasa-arvon toteutumista vanhempainvapaiden pitämisessä? Suomi tulee muiden Pohjoismaiden jäljessä, kun tarkastellaan vanhempainvapaiden käyttämistä – meillä kun vapaat pitää useimmiten äiti. Suomessa isistä vain kahdeksan prosenttia käyttää vanhempainvapaata. Luku on varsin kalpea verrattuna Ruotsin 26 prosenttiin.

Suomi tuntuu ottaneen takapakkia. Niin kauan kuin maassamme on valloillaan familismin ideologia, joka perustuu kotiäitiyteen ja niin kutsuttuun hyvään vanhemmuuteen, ei vanhempainvapaan pitämisen tasa-arvoistumisesta voi edes haaveilla. Valitettavasti Suomessa kehitys on ollut juuri familismin mukaista: Suomi on siirtynyt kahden perheenelättäjän mallista – eli kahdesta työssäkäyvästä tai opiskelevasta vanhemmasta – kohti yhden perheenelättäjän mallia.

Perimmäinen kysymys onkin selvä: onko vanhempainvapaan pitäminen äitien velvollisuus ja isien oikeus? D Eeva Kuusinen Kirjoittaja on harjoittelijana ay-liikkeellä, ja hän kirjoittaa gradua perhepolitiikasta.

VALLANKUMOUS | 17

DEBAT TI 2/2017

HYÖKKÄYS (EDVARD ISTO, 1899), kuva: NOORA LUUKKA

20 | VALLANKUMOUS

Le roi est mort, vive le roi – Sosialidemokraatit ja monarkia Kuinka sosialidemokraattien tulisi suh­ tautua monarkiaan? Suomessa asia ei ole näkyvä keskustelunaihe, sillä maamme on ollut lähes koko itsenäisyytensä ajan tasa­ valta. Euroopassa on silti yhä kaksitoista monarkiaa, ja koska liikkeemme on kan­ sainvälinen, muidenkin kuin suomalaisten sosialidemokraattien arvojen tarkastelu on meilläkin tarpeen.

”S

ocialdemokratin vill upprätthålla och utveckla den demokratiska samhällsförvaltningen. I linje med detta har vi uppfattningen att statschefen ska utses i demokratisk ordning och att monarkin ska avskaffas.”

Näillä sanoilla Ruotsin sosialidemokraattisen työväenpuolueen ohjelma linjaa puolueen tähtäävän monarkian lakkauttamiseen, ja perustelee tätä tavoitetta demokratian yhteiskunnalle asettamilla vaatimuksilla. Britannian työväenpuolueen Labourin puheenjohtaja Jeremy Corbyn taas on julkisesti ja toistuvasti todennut kannattavansa Yhdistyneen kuningaskunnan monarkian lakkauttamista ja korvaamista tasavaltalaisella valtiomuodolla. Onneksi tämä Kremlin valheita länsimaiselle yleisölle suoltavalla Russia Today -kanavalla mieluusti esiintyvä harvinaisen epäkarismaattinen pseudoputinisti on yllättävässä viisauden puuskassa myös linjannut, ettei aio ajaa asiaa aktiivisesti.

God save the Queen! Kuningattarensa Elisabet II:n kansansuosion edessä Corbyn on jo luontaisen mitäänsanomattomuutensa vuoksi voimaton. Ongelma tosin on, että tämä maailmanpolitiikkaa tai faktoja ylipäätään huonosti hahmottava radikaali ei ole ajatuksineen yksin. Eri DEBAT TI 2/2017

puolilla Eurooppaa monet sosialidemokraatit ja työväenpuolueiden jäsenet kannattavat enemmän tai vähemmän suurella innolla maanosamme viimeistenkin monarkian ilmentymien kaatamista. Ruotsissa sisarpuolueemme näyttää ajattelevan, että tasavaltalaisuus on suorastaan sosialidemokraattisen arvomaailman välttämätön seuraus. Asenne tuntuu olevan, että monarkki on sietämätön menneen maailman muisto, jonka tiukasti rajoitetutkin valtaoikeudet ovat loukkaus kansainvälisen liikkeemme arvo- ja aatemaailmaa kohtaan.

Moderni sosialidemokratia muotoutui reformistiseksi, yhteiskunnan järkevää uudistamista peräänkuuluttavaksi voimaksi 1900-luvun kuluessa. Ruotsin demarien vaatimus monarkian lakkauttamisesta ei siis ole välttämätöntä seurausta sosialidemokraattisesta arvomaailmasta, sillä se on tarpeetonta ruotsalaisen kulttuuriperinnön haastamista, ja merkki eräänlaisesta henkisestä juurettomuudesta, jolle on vaihtoehtoja. Sosialidemokratian ei tarvitse tarkoittaa tradition hylkäämistä, eikä kaikessa tarvitse olla radikaali. Siten Espanjan sosialistinen työväenpuoluekin äänesti vuonna 2014 parlamentissa yksimielisesti Yhdistyneen vasemmiston esitystä vastaan, jonka hyväksyminen olisi johtanut kansanäänestykseen maan monarkian

VALLANKUMOUS | 21

S

OSIALIDEMOKRATIAN EI TAR­ VITSE TARKOITTAA TRADITION HYLKÄÄMISTÄ, EIKÄ KAIKESSA TARVITSE OLLA RADIKAALI. tulevaisuudesta. Tämä rohkea ratkaisu oli vahva puolustuspuheenvuoro yhteiskunnallisen jatkuvuuden voimalle.

Monarkian vastustus liittyy usein tiukkaan egalitarismiin, tai oikeammin modernin egalitarismin tiettyyn tulkintaan. Perityn aatelisarvon ilman erityisiä etuoikeuksiakin paikasta valtaistuimella puhumattakaan katsotaan olevan auttamatta ristiriidassa nykymaailman vaatimusten kanssa. Tämä kanta on ymmärrettävä, mutta sitä ei tule pitää ainoana oikeana, ja tasa-arvon käsitettä ja merkitystä voidaan tulkita eri tavoin. Itse asiassa perinteisesti termi tasa-arvoinen oli juuri aristokraattinen käsite: Spartassa poliittista ja sotilaallista valtaa käytti homoioi -yhteiskuntaluokka, jonka nimi tarkoittaa kirjaimellisesti vertaisia tai samankaltaisia. Britannian ylemmästä aatelista käytetty peerage-termi tarkoittaa vertaisista (peer) koostuva joukkoa, ja samaan viittasi Ranskan Ancien Régimen aikainen käsite pairie de France.

Aivan kuten monarkiaa ei tule pelätä, myöskään aatelin ideaan ei tule suhtautua kauhulla. Kansainvälisen työ­ väenliikkeen suurimpiin hahmoihin lukeutunut valtio­ mies Clement Attlee sai kuningattarelta aatelisarvon väistyttyään Labourin johdosta ja Britannian parlamentin alahuoneesta loppuvuodesta 1955. Jaarlin arvonsa turvin hän siirtyi parlamentin ylähuoneeseen. Attlee ei suinkaan ole Britannian historian ainoa Labourissa vaikuttanut pääri, ja parlamentin ylähuoneessa toimii työväenpuolueen listoilla tällä hetkellä useiden elinikäisten päärien lisäksi kaksi aatelisarvonsa perinnyttä vaikuttajaa, eli pa-

roni Grantchester ja varakreivi Hanworth. Britannian poliittinen järjestelmä on rakentunut monarkian ympärille – monarkian kaatuminen tarkoittaisi koko Yhdistyneen kuningaskunnan poliittisen elämän mullistusta.

Onkin paitsi surullista, myös historiatonta nostaa tasavaltalaisuus oikean sosialidemokraattisen ajattelutavan tunnusmerkiksi – aivan kuin demari ei voisi koskaan olla monarkisti. Jos Attleen kaltainen sosialidemokraattinen ikoni saattoi nousta jaarliksi, voimme vähintään tunnustaa, että tuollaisen nousun mahdollistavalla monarkkisella järjestelmällä on jotakin vanhoihin käytäntöihin, kestäviin arvoihin ja yhteiskunnan vakauden takaamiseen liittyvää merkitystä. On siis nähtävä, että demari voi kannattaa monarkian säilyttämistä Euroopassa kaikkialla, missä se on meidän päiviimme kestänyt, ja silti nukkua yönsä hyvin. ”The single and peculiar life is bound, With all the strength and armour of the mind, To keep itself from 'noyance; but much more That spirit upon whose weal depend and rest The lives of many. The cease of majesty Dies not alone; but like a gulf doth draw What's near it with it: it is a massy wheel, Fix'd on the summit of the highest mount, To whose huge spokes ten thousand lesser things Are mortis'd and adjoin'd; which, when it falls, Each small annexment, petty consequence, Attends the boisterous ruin. Never alone Did the king sigh, but with a general groan.”

William Shakespeare, Hamlet, kolmas näytös. D Erik Immonen Kirjoittaja on Debatin päätoimittaja.

DEBAT TI 2/2017

22 | VALLANKUMOUS

SASHA MAKSYMENKO

Vallankumousten Ukraina tarvitsee vahvempaa parlamentarismia

KIOVA, 27.1.2014

U

kraina on Neuvostoliiton jälkeisenä aikana tullut tunnetuksi kahtia jakautuneena maana, joka kipuilee menneisyytensä ja tulevaisuutensa, demokratiansa ja identiteettinsä kanssa. Tällä hetkellä maassa on yhä käynnissä sen lähihistorian pahin poliittinen kriisi, joka tosin voisi olla jo ohitse ilman Venäjän tunnettua sekaantumista tapahtumiin. Ukrainassa on nähty nyt kaksi poliittista vallankumousta, Oranssi vallankumous ja Euromaidan. Niillä ei ole kuitenkaan kyetty ratkaisemaan pirstaleisen poliittisen järjestelmän ongelmia.

Neuvostoliiton hajotessa yksi uusien valtioiden tulevaisuutta merkittävästi määrittävä seikka oli se, onnistuiko entinen valta säilyttämään asemansa maan johdossa.

DEBAT TI 2/2017

Mitä nopeammin valta vaihtui, sitä paremmat edellytykset liberaalilla demokratialla oli syntyä. Hitaat reformit taas sallivat vanhan vallan järjestäytyä uudelleen. Baltian maat onnistuivat kehittämään tasapainoisen demokratian ja liittyivät Euroopan unioniin. Venäjällä Boris Jeltsin kaatoi vuonna 1993 panssarivaunuin viimeiset neuvostorakenteet, mutta loi samalla pohjan vahvalle presidentti-­ instituutiolle. Kazakstanissa puolestaan viimeinen neu­­­vosto­johtaja Nursultan Nazarbajev on yhä maan itsevaltainen hallitsija. Ukrainassa ei tapahtunut vallankumousta – neuvostoajan eliitti jatkoi itsenäisen maan johdossa.

Itsenäistymisen kynnyksellä tärkeintä ei ollut poliittisten instituutioiden tehokkuus, vaan ulkomaiden vakuut-

VALLANKUMOUS | 23

I

TSENÄISTYMINEN OLI KANSALLISMIELI­ SIMMILLEKIN UKRAINALAISILLE NIIN TÄRKEÄ PRIORITEETTI, ETTÄ SE MENI VALLANVAIHDON EDELLE.

taminen siitä, että Ukraina on itsenäinen valtio. Itsenäistyminen oli kansallismielisimmillekin ukrainalaisille niin tärkeä prioriteetti, että se meni vallanvaihdon edelle.

Vuonna 1990 valittu korkein neuvosto pysyi vallassa aina vuoteen 1994 ja vuoden 1978 perustuslaki voimassa vuoteen 1996. Ukrainan ensimmäinen presidentti Leonid Kravtšuk valittiin korkeimman neuvoston puheenjohtajan paikalta ennen kaikkea varmistamaan itsenäistyminen. Vasta 1990-luvun jälkipuoliskolla Ukrainassa alkoi kunnolla institutionaalisten valintojen tekeminen, mutta ne tehtiin kaikkea muuta, kuin puhtaalta pöydältä.

Kutšma rakensi vinoutuneen presidentialismin Ukraina on jakautunut venäjänkielisempään, Venäjämielisempään ja vasemmistolaisempaan itään sekä ukrainan­kielisempään, kansallismielisempään ja oikeistolaisempaan länteen. Tämä näkyy selkeästi äänestyskäyttäytymisessä ja ulkopoliittisissa näkemyksissä.

Ensimmäinen parlamentti valittiin vuonna 1994 enemmistövaaleilla. Kommunistinen puolue voitti, mutta suurimman ryhmän muodostivat kuitenkin sitoutumattomat, joita oli lähes kaksinkertainen määrä kommunisteihin verrattuna. Epämääräistä sitoutumattomien massaa alettiin kutsua suoksi.

Presidenttivaalit voitti 1994 keskustalainen Leonid Kutšma. Tällöin muodostui tilanne, jossa vasemmisto, oikeisto ja presidentti keskustalaisine tukijoineen alkoivat pelata keskenään raadollista poliittista peliä liittoutuen eri kysymyksissä kaksi yhtä vastaan. Parlamentissa äänestettiin oikeisto-vasemmisto-akselilla, mutta itä-länsijännite oli silti läsnä.

Kun Ukrainassa alettiin laatia uutta perustuslakia, Kutšma alkoi pelata lisää valtaa presidentille. Oikeisto kannatti valtaoikeuksien lisäämistä heikentääkseen parlamenttia hallitsevaa vasemmistoa. Uusi perustuslaki astui voimaan 1996 ja Ukrainasta tuli muodollisesti presidentillinen valtio. Käytännössä maata odotti ajautuminen elektoraaliseen autoritarismiin.

Samalla Ukraina joutui institutionaaliseen umpikujaan. Duvergerin lain mukaan enemmistövaalit johtavat kaksipuoluejärjestelmään. Samoin presidentillisen järjestelmän valinta tukisi kaksipuoluejärjestelmää. Ukrainan jakautunut yhteiskunta ja kehittymätön puoluekenttä tekivät kaksipuoluejärjestelmän kuitenkin mahdottomaksi. Puolueet rakentuivat persoonien ympärille ja olivat

lähinnä­vaaliorganisaatioita, jotka hajosivat heti vaalien jälkeen.

Seuraavissa vaaleissa käytettiin sekoitettua vaali­ tapaa. Sitoutumattomien määrä väheni, mutta käytännössä valinta toi molempien tapojen huonot puolet esiin. Ryhmiä pääsi sisään enemmän ja sääntönä oli, että paikka seurasi aina edustajaa, joten valitut saattoivat vaihtaa vaalien jälkeen ryhmiä miten halusivat. Puolueiden saama taloudellinen tuki kannusti hajautumaan useammaksi puolueeksi ja edustajia saatettiin jopa lainata. Hajanainen parlamentti vahvisti presidentin valtaa.

Oranssi vallankumous toi semipresidentialismin Kutšman valtakausi päättyi yritykseen tehdä Viktor Janukovitšista vaalivilpillä hänen seuraajansa. Vasemmisto ja oikeisto onnistuivat tekemään yhteistyötä sen kriittisen hetken ajan, että vilppi paljastettiin ja Viktor Juštšenko voitti uusintakierroksella Maidanin aukion velloessa oranssina mielenosoittajista vuonna 2004.

Oranssin vallankumouksen jälkeen valtaa siirrettiin presidentiltä pääministerille ja vuoden 2006 parlamenttivaalit käytiin kokonaan suhteellisella vaalitavalla. Edustaja­ paikat kiinnitettiin puolueisiin. Hallitusneuvotteluissa oranssi koalitio kuitenkin hajosi ja Juštšenko joutui valitsemaan Janukovitšin pääministerikseen. Myöhemmin palattiin sekoitettuun vaalitapaan.

Euromaidan – aika antaa valta puolueille?

Janukovitšin valinta presidentiksi 2010 oli sikäli askel kohti toimivaa demokratiaa, että edellisvaalit hävinnyt ehdokas sai uuden mahdollisuuden. Tälläkin kertaa kaikki johti kuitenkin Maidanille. Presidentti- ja parlamenttivaalit 2014 pidettiin poikkeuksellisissa olosuhteissa, sillä vaaleja ei kyetty järjestämään Krimillä ja maan itäosissa.

Tukialueensa menettänyt kommunistinen puolue putosi parlamentista, Janukovitšin Alueiden puolue jätti vaalit väliin. Voittajiksi nousivat maltilliset kansallismieliset ja länteen suuntautuvat ryhmät.

Poliittiseen järjestelmään ei tehty muutoksia, puoluekenttä on yhä epävakaa ja uusia liikkeitä perustetaan lisää. Todellinen vallankumous voisi syntyä, jos poliittinen jatkuvuus voimistuisi pysyvien puolueiden kautta. Ehkä Ukrainan tulisi kokeilla vahvempaa parlamentarismia tasapainoisemman monipuoluejärjestelmän saavuttamiseksi. D Patrik Saarto Kirjoittaja opiskelee Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimusta Helsingin yliopistossa ja Aleksanteri-instituutissa.

DEBAT TI 2/2017

24 | VALLANKUMOUS

Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta – Paavin kamppailu kommunismin Leviatanin kanssa

I

tä-Euroopan kommunistiset hallinnot toteuttivat kymmenien vuosien ajan virallisesti vallankumouksellisen ideologian lupausten aktualisoimiseen tähdännyttä poliittista kokeilua. Kun itäblokki hajosi, valta vaihtui eri maissa erilaisten vallankumousten muodossa.

Toisaalta vastavallankumous on Joseph de Maistren mukaan vallankumouksen perumista, eikä pelkästään vallankumous vallankumousta vastaan, ja siten näistä kumouksista­ voidaan tunnistaa myös vastavallankumouksen aspekteja. Painottipa itäblokin murtumisen vallankumouksellista tai vastavallankumouksellista puolta, kyse oli maanosamme kannalta 1900-luvun merkittävimmistä poliittisista ilmiöistä. Suomessakin on keskusteltu Mihail Gorbatšovin tai Ronald Reaganin kaltaisten hahmojen rooleista kylmän sodan päättymisessä. Erityistä huomiota ansaitsee myös paavi Johannes Paavali II, joka nimittämisestä kardinaaliksi tulee tässä kesäkuussa kuluneeksi 50 vuotta.

Karol Wojtyła näki nuorena natsien miehitysvallan toimet Puolassa ja sitä seuranneen kommunistisen hallinnon rikokset. Kun hänet valittiin paaviksi vuonna 1978, ja hän otti lyhytaikaisen edeltäjänsä Johannes Paavali I:n kunniaksi nimen Johannes Paavali II, hän teki nopeasti selväksi poliittiset kantansa. Hän vastustaisi kaikenlaista totalitarismia. Uusi paavi nähtiin heti ongelmana Neuvostoliitossa ja Puolassa,­ eikä turhaan: hän lopetti Vatikaanin Ostpolitikin ja asetti kirkon törmäyskurssille kommunismin kanssa. Alle vuosi­ Wojtyłan paaviksi nousemisen jälkeen DDR:n Roomansuurlähetystön poliittinen osasto arvioi Vatikaanin ulkopolitiikan muutoksia luonnehtimalla Johannes Paavali II:n linjaa vuonna 1978 kuolleen Paavali VI:n lähestymistapaa dynaamisemmaksi, mutta myös vähemmän diplomaattiseksi ja avoimempaa vastakkainasettelua hake­vaksi.

Kirkon diplomaatit maineikasta kardinaali Agostino Casarolia myöten alkoivat suhtautua pessimistisesti toiveiDEBAT TI 2/2017

siin suhteiden kehittämisestä itä­blokin maiden kanssa, sillä heistä uusi paavi näytti priorisoivan kommunistien haastamisen dialogin edelle.

Puolalaisessa paavissa, jonka suosio tavallisen kansan parissa oli suurta, oli kommunisteille jotain suunnattoman kiusallista. Tuo reaktionääriseksi tuomitun kirkon pää, jonka kaltaisten hahmojen vallasta kommunismin piti vapauttaa sorron yössä kulkeneet proletariaatin jäsenet, saikin noilta samoilta proletaareilta suuremman suosion kuin Itä-Euroopan maiden nomenklatuura saattoi koskaan edes toivoa itse saavansa. Kommunismin lunastamattomien lupausten edessä pehmeästi hymyillyt mutta todellisuudessa järkkymättömän luja paavi näyttäytyi merkkinä paremmasta huomisesta ja yhteiskunnallisesta muutoksesta.

Kun Johannes Paavali II ilmoitti vierailevansa Puolassa, Leonid Brežnevin vastustuksesta ja Puolan valtiojohdolle välittämästä ohjeistuksesta huolimatta vierailua ei voitu estää. Kesäkuussa 1979 tehty vierailu olikin tuhoisa Puolan johdolle: miljoonat tulivat katsomaan paavia ja osallistumaan hänen viettämäänsä messuun Varsovassa. Vierailu innoitti­ vuonna 1980 nähtyä Solidaarisuus-liikkeen (Solidarność) toiminnan käynnistämistä ja siihen liittyneitä suurlakkoja. Tuo ammattiliitto sai paavista hyvin myötämielisen tukijan. Paavin kuvat tehtaiden seinillä saivat uuden merkityksen, kun katolisen sosiaaliopin innoittama, mutta toki todellisuudessa varsin heterogeeninen Solidaarisuus alkoi vaatia muutosta paavin tuella.

Puolalla oli paavin vierailun jälkeenkin pitkä matka demokratiaan, ja myös muut kommunistien johtamat valtiot jatkoivat yhteiskunnallisten ristiriitojen kanssa painimista. On totta, että Johannes Paavali II ei kaatanut yksin totalitarismia Euroopassa. Suurten poliittisten ja taloudellisten prosessien pelkistäminen yksittäisten ihmisten tekoihin on usein liian simplististä. Silti jo pelkällä

VALLANKUMOUS | 25

paavi Johannes Paavali II New YorkISSA, LOKAKUU 1979

P

UOLALAISESSA PAAVISSA, JONKA SUOSIO TAVALLISEN KANSAN PARISSA OLI SUURTA, OLI KOMMUNISTEILLE JOTAIN SUUNNATTOMAN KIUSALLISTA.

puolalaisen valinnalla paaviksi oli suunnaton merkitys, ja on vaikea kuvitella Solidaarisuuden nopeaa nousua suureksi maanalaiseksi liikkeeksi ilman paavin sille suomaa tukea, johon liittyi myös yhdessä Yhdysvaltain kanssa koordinoitu aineellinen apu. Solidaarisuus puolestaan innoitti kansoja Puolan ulkopuolella.

Tiukentuneesta perusasenteestaan huolimatta Vatikaani säilytti Johannes Paavali II:n aikana myös mahdollisuuden keskusteluun. Todellisia merkkejä liennytyksestä nähtiin silti vasta aivan kylmän sodan lopulla, kun Vatikaanissa moni jo katsoi, että kommunismin lopullinen luhistuminen oli vain ajan kysymys. Paavin pelisilmä ei pettänyt. Esimerkiksi pyhän Methodioksen ja pyhän Kyrilloksen 1100-vuotisjuhlan puitteissa vuonna 1985 kardinaali Casarolin johtama Vatikaanin delegaatio tapasi Tšekkoslovakian valtiojohtoa. Kun Gorbatšov käynnisti poliittiset uudistuksensa, Vatikaani viesti suhtautuvan-

sa niihin myönteisesti. Casaroli tapasikin Gorbatšovin Kremlissä vuonna 1988, kun kardinaali oli osallistumassa Kiovan Rusin kasteen 1000-vuotisjuhlaan. Casaroli myös piti puheen Bolshoi-teatterissa, jossa hän suoraa kritiikkiä esittämättä kommunistisen puolueen koko johdon edessä vaati Kremliä edistämään uskonnonvapautta Neuvostoliitossa.

Paavi ei halunnut korvata totalitarismia vain sekulaarilla, liberaalilla demokratialla tai laissez-faire-kapitalismilla. Hän oli katolisen sosiaaliopin yhteiskunnallisesti konservatiivinen kannattaja. Vaikka hän oli teologisesti tietyiltä osin uudistusmielinen, hänen käsityksensä vallasta ja hallitsemisesta olivat ristiriidassa modernin poliittisen diskurssin kanssa. Paavi pettyi, kun Euroopan unioni ei määritellyt Eurooppaa pohjimmiltaan kristityksi maanosaksi, ja kylmän sodan jälkeen hän toistuvasti moitti kapitalismin virheitä. Pitipä näitä ja muita hänen kantojaan kiitoksen tai moitteen arvoisina, hänen merkityksensä Euroopan poliittiselle historialle on tunnustettava: vuonna 2005 kuollut Johannes Paavali II oli paitsi miljardin katolilaisen hengellinen johtaja, mutta myös suuri yhteiskunnallinen vaikuttaja, ja omalla tavallaan keskeinen (vasta) vallankumouksellinen. D erik immonen Kirjoittaja on Debatin päätoimittaja.

DEBAT TI 2/2017

26 | VALLANKUMOUS

Suomen koulutuspolitiikan hullut vuodet

O

n käynnissä merkittävä yhteiskunnallinen murroskausi, Suomen koulutuspolitiikan hullut vuodet. Vallankumouksia tapahtuu opettamisessa, oppimisessa ja opetusteknologiassa. Kaikki muuttuu nopeasti. Käsitteenä vallankumous on kokenut inflaation, kun poliitikot ja kasvatustieteilijät viljelevät sitä, ja näin vallankumouksen retoriikka antaa yksipuolisen kuvan muutoksesta. Poliittisessa prosessissa muutosta tai kehitystä voidaan lähestyä revolution-käsitteen kautta. Lyhyesti käsite tarkoittaa merkittävää, paikannettavaa hetkeä, vallankumousta, joka mullistaa koulutuspolitiikassa vallitsevaa järjestystä ja ajatusmaailmaa. Esimerkiksi digitalisaatio näyttäytyy murroksena, ei asteittaisena prosessina.

Tarjottimella tuodaan ajatuksia esimerkiksi pelilliDEBAT TI 2/2017

syydestä, yhteisopettajuudesta, itsensä johtamisesta tai asiantuntijuudesta. Nykyinen lainsäädäntö ja uusi opetussuunnitelma mahdollistavat jo kaiken tarvittavan vapauden erinäisistä kokeiluista uuden opetusteknologian hyödyntämiseen – siis vallankumoukseen. Miksi mitään ei tapahdu?

Muutos onkin luonteenomaista prosessille. Opetushallituksesta käsin, top–down-mallilla johdetut vallankumoukset eivät johda nopeasti itse toimintakulttuurin muutokseen. Koululaitoksen kaltaisen vakiintuneen instituution toimintakulttuuria on harvinaisen vaikea muuttaa tai syrjäyttää.

Iloista kannustusta vallankumoukseen voi hakea Educa-messujen seminaareista, joissa puhutaan, uskokaa tai

VALLANKUMOUS | 27

K

OULULAITOKSEN KALTAISEN VAKIINTUNEEN INSTITUUTION TOIMINTAKULTTUURIA ON HARVINAISEN VAIKEA MUUTTAA TAI SYRJÄYTTÄÄ.

älkää, hauskan oppimisen vallankumouksesta, ja siitä, kuinka ongelma piilee opettajien asenteissa. Varmasti toisinaan kyse onkin näistä usein tiedostamattomista asenteista, joita ovat muun muassa usko virheiden korjaamiseen tai lineaarisuuteen. Saattaa kuitenkin olla opettajien tietoinen valinta pysyä tiukasti kiinni toimintakulttuurissa, joka on todettu myös helpoksi tavaksi selvitä omasta, henkisesti kuormittavasta päivästään. Kuormittavista päivistä kärsivät myös lapset, joiden keskittymisestä kuluu suuri osa pärjäämiseen. Vaatimuksia eivät suinkaan lisää kaiken maailman dosentit, vaan kaiken maailman poliitikot, jotka käyttävät trendisanaa revolution kun halutaan panostaa maailman osaavimpaan kansaan ja huippukoulutukseen älykkäässä ympäristössä. Voidaan puhua myös kerrostuneisuudesta, jossa lisätään uutta järjestelmää toisen päälle. Kuormitusta lisää entisestään näiden järjestelmien ylläpito. Väitän, että yksi koulutuspolitiikkamme aidosti suurimmista kysymyksistä onkin, miten luoda olosuhteet, joissa vallitsisi edes ajoittainen dolce far niente. ”O me! O life!... of the questions of these recurring; Of the endless trains of the faithless – of cities fill’d with the foolish; Of myself forever reproaching myself, (for who more foolish than I, and who more faithless?)

Of eyes that vainly crave the light – of the objects mean – of the struggle ever renew’d; Of the poor results of all – of the plodding and sordid crowds I see around me; Of the empty and useless years of the rest – with the rest me intertwined; The question, O me! so sad, recurring – What good amid these, O me, O life?”

Runo on tuttu vuoden 1989 elokuvasta Dead Poets Society, jossa opettaja John Keating siteeraa Walt Whitmania.

Mieleeni on painunut kohtaus, jossa oppilas kysyy opettajalta, miten tämä kestää työskennellä akatemiassa, jonka toimintakulttuuri on pysähtynyttä. Keating vastaa oppilaalle epäröimättä: ”Koska rakastan opettamista.”

Tuoreissa koulutuspoliittisissa raporteissa kannetaan eniten huolta siitä, kuinka oppilaiden asenne koulua koh-

taan on koventunut, joko siksi, koska tiedoilla ja taidoilla ei koeta olevan henkilökohtaista merkitystä, tai vaihtoehtoisesti koska koulu ei nykymaailmassa tarjoa varmuutta työpaikasta tai yhteiskunnallisesta asemasta. Olennainen kysymys ei kuitenkaan ole välttämättä se, miten herätämme oppilaissa merkityksen kokemisen tunteen, vaan se, miten luomme parhaat mahdolliset olosuhteet merkityksen kokemiselle. Miten mahdollistamme intohimoisen opettamisen? Toimeliaisuus on luontaista ihmiselle, ja keskeisiä kehittymisen välineitä ovat asioiden ja ilmiöiden ihmettely ja kysymysten esittäminen. Tiedon merkitys ja intohimo tietoon säilyvät kuitenkin ajasta riippumatta ihmiselle samoina. Kuten Whitman totesi: ”Answer.

That you are here – that life exists, and identity; That the powerful play goes on, and you will contribute a verse.”

Toimintakulttuurissamme pidetään edelleen tietäminen erillään intohimosta, maailma irrallaan koulusta ja vallan­ kumous toimintakulttuurin muutoksesta. Esimerkkinä tästä on, että koululaitosta halutaan suojella politiikalta.

Vallitsevien olosuhteiden muuttaminen on tärkein kysymys, jolloin verkostomainen kehittäminen voisi toimia olennaisessa roolissa. Muutosta tai kehitystä voidaan lähestyä myös käsitteen evolution kautta, joka tarkoittaa asteittaista muutosta eikä palaudu yksittäisiin tapahtumiin. Näkökulmaan liittyy ajatus siitä, että instituutiot eivät pelkästään sopeudu vallitseviin olosuhteisiin, vaan vuorovaikutuksellisesti muokkaavat olosuhteita itselleen suotuisiksi.

Tehokkuutta, huippuosaajia sekä huippukoulutusta vaaliva ajattelu on saanut vahvan legitimiteetin yhteiskunnassamme – ja voisimme toisinaan pohtia, onko siinä mitään väärää. Käsitettä revolution voidaan kuitenkin käyttää luomaan yhteiskuntaan illuusio siitä, että jotakin suurta, hienoa ja mahtavaa tapahtuu koko ajan, samalla kun toisaalla koulutuksesta leikataan mittavia määriä ja hyvinvointi heikkenee. Opettajat uupuvat ja samaan aikaan koulutus periytyy, koulunkäyntiohjaajien määrää vähennetään, ryhmäkoot ovat liian suuria, ammatillisesta koulutuksesta leikataan, eikä edelleenkään Eeroa kiinnosta lukea Seitsemää veljestä. Kaikkea sitä.

Onko siis vallankumous oikeasti ainaista pyrkimystä eteenpäin, kohti valoisampaa tulevaisuutta? D Ida Piltonen Kirjoittaja on TASY ry:n puheenjohtaja ja SONKin liittohallituksen jäsen. Kirjoittaja inhoaa muun muassa käsitteitä vallan­ kumous, kupla, älykäs epärehellisyys, tahtotila ja joustavuus.

DEBAT TI 2/2017

28 | ARVIOT

Arviot

DEBAT TI 2/2017

ARVIOT | 29

Tanssi vapaudelle Tomer Heymann: Mr. Gaga (Heymann Brothers Films 2015, pääosassa Ohad Naharin).

A

ina välillä tulee vastaan dokumentteja, joiden katsomisesta on ihan pähkinöinä vielä päiviä myöhemmin. Ohad Naharin on israelilainen nyky­tanssin koreografi, ja hänestä kertova dokumentti Mr. Gaga pistää katsojansa pähkinöiksi, sillä niin väkevästi se todistaa liikkeen voimaa.

Ensinnäkin Mr. Gaga on erinomainen elokuva. Nykytanssia tunnutaan pitävän usein vaikeana ja outona lajina, mutta Tomer Heymannin nerokas filmatisointi avaa tenhoavasti Naharinin teoksia, tyyliä ja kertoo kuka tämä arvostettu nykytanssin nero oikein on. Matka kulkee tanssin kautta Naharinin (s. 1952) lapsuuden kibbutsista, New Yorkin huipputanssinopettajien kautta israelilaisen Batsheva Dance Companyn taiteelliseksi johtajaksi. Elokuvan nimi tulee Naharinin kehittämästä liikekielestä, gagasta.

Gaga liikuttaa ja lumoaa, vaan ei vangitse.

Se vapauttaa. Politiikan teoreetikko Hannah Arendt vertasi vapautta toimia yhdessä kreikkalaisten analogioihin politiikasta ja tanssista, mikä ei ole vapautta vain annettujen vaihtoehtojen välillä, vaan vapauden spontaania alkamista, ilmentymistä ja sen säilyttämistä.

Tähän tanssin vapauteen liittyi elokuvassa käsitelty erikoinen kulttuuripoliittinen tapahtumasarja, joka sai alkunsa, kun Naharinia ja Batsheva Dance Companya pyydettiin esittämään Israelin valtion 50-vuotisjuhlissa Naharinin teos Deca Dance, jossa tanssijat esiintyvät alusvaatteissa. Katsojan paheksunnasta alkanut tapahtumaketju eskaloitui jopa presidentin pyyntöön, että tanssijat esiintyisivät pitkissä ja peittävissä kalsongeissa. Naharin ja tanssijat eivät lopulta suostuneet pyyntöön ja niin koko esitys peruttiin juhlallisuuksista vain puolta tuntia ennen esitystä.

Vaikka dokumentti ei käsittele varsinaisesti politiikkaa, Naharin pohtii tapahtumasarjaa, fundamentalististen äänten sijaa kovasti rakastamassaan kotimaassaan ja mahdollisuuksia taiteelliseen työskentelyyn tai muuten kannanottamiseen, esimerkiksi ihmisoikeuskysymyksiin.

Koreografioissaan Naharin on käynyt läpi muun muassa armeija-aikaansa. Näin ei kulttuuripolitiikkaakaan sovi jättää vain niiden vietäväksi, jotka siitä eniten tahtovat karsia sävyjä tai kangistaa paikoilleen.

Sillä kuitenkin kaiken aikaa Naharin ja Batsheva ovat järjestäneet myös avoimia tilaisuuksia, joihin kaikki liikkumisen ilosta kiinnostuneet ovat päässet kokeilemaan, miten vimmaisesti selkärangasta Naharinin kehittämä liikekieli gaga lähtee ja liikuttaa. Tätä kuvaavassa upeassa kohtauksessa vapaus ja yhdessä tekeminen kietoutuvat pakahduttavalla tavalla kieleksi, johon ei sanoja tarvita. D Joonas Aitonurmi Kirjoittaja on Debatin toimituskunnan jäsen.

DEBAT TI 2/2017

30 | ARVIOT

Historian hämärään kadotetut naiset Tuomas Hoppu: Sisällissodan Naiskaartit – Suomalaisnaiset aseissa 1918 (Gummerus)

S

uomen sisällissodasta tulee­ ensi vuonna kuluneeksi sata vuotta.

Monella meillä on historian tunnilta peräisin oleva käsitys siitä, mitä sisällis­ sodan aikana tapahtui. Sodan julmat seu­ raukset ovat meille tuttuja esimerkiksi Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogiasta. Moni yksityiskohta sodasta ja sen jälkiseuraamuksista on kuitenkin varsin huonosti tunnettu. Yksi tällainen on punakaartissa taistelleiden naisten kohtalo.

Täällä Pohjantähden alla -romaanissa oli pitkään lähes ainoa kuvaus naisten sodan jälkeen kokemasta väkivallasta. Laurilan Elma antoi nimen koko nimettömälle puna­ kaartilaisnaisten joukolle. Punakaartin naisiin kohdistunutta väkivaltaa on sivuttu yleisellä tasolla sisällissotahistorioissa sekä yksittäisissä tutkimuksissa. Tuomas Hopun tänä keväänä ilmestynyt Sisällissodan Naiskaartit – Suomalaisnaiset aseissa 1918 on silti ensimmäinen perusteellinen selvitys, jossa käydään systemaattisesti läpi myös naisten kohtaloita taisteluiden päätyttyä.

Sisällissotaan osallistui noin 2 600 punaista naissotilasta. Näiden lisäksi punakaarteissa toimi noin tuhat aseettomissa tehtävissä palvellutta naista. Monin paikoin aseistetutkaan naiset eivät kuitenkaan osallistuneet taisteluihin.

Sodan lähestyessä loppuaan naisilla oli yhä merkittävämpi rooli miehistöpulan vaivaamassa, viimeistä taistoaan käyneeässä punakaartissa. Taistelutoimintaan osallistuneista naisista pääosa taisteli sodan lopussa Hämeessä, jossa aseissa oli eri arvioiden mukaan noin tuhat naista.

Erityisen julmaa oli juuri näiden naisten kohtelu. Yhdeksi syyksi on tarjottu sitä, että pääosassa sodan viimeisistä taisteluista olivat saksalaiset. Heitä seuranneet valkoiset kohdistivat vihansa pidätettyihin punaisiin. Keväällä DEBAT TI 2/2017

velloneet huhut punaisten julmuuksista ja erityisesti naiskaartien raivokkaista taistelusuorituksista villitsivät kostonhimoa.

Punaisia naisia teloitettiin sodan jälkeen noin kolmesataa. Suurin osa heistä teloitettiin Lahdessa, jossa ammuttiin toukokuun alussa 200 naista. Aikalaiskertomusten mukaan teloitusperusteeksi riitti tuolloin pelkkä housuihin pukeutuminen, jolla naiset ilmensivät naiskaartilaisuuttaan. Miesten teloituksia perusteltiin yleensä rikoksella, mutta naisten ampumiseen riitti ilmeisesti syyksi se, että oli nainen ja kuului punakaartiin. Muuallakin Hämeessä naiset joutuivat poikkeuksellisen raskaiden kostotoimien kohteeksi. Esimerkiksi Valkeakosken naiskomppanian sotatie päättyi hauholaisella suolla vappu­ aamuna 1918 suoritettuun joukkoteloitukseen. Noin kolmenkymmenen naiskaartilaisen kerrotaan joutuneen kaivamaan itselleen haudan suon laitaan.

Suomi juhlii kuluvana vuonna sen satavuotista itsenäisyyttä. Samalla kun juhlapuheissa muistetaan suurmiehiä ja kansakunnan saavutuksia, on hyvä uhrata ajatus sillekin tosiasialle, että sataan vuoteen mahtuu myös sellaista, joissa ei ole aihetta ylpeydelle. Sisällissodan sotarikoksiin syyllisiä ei enää tuomiolle saada. Satavuotias Suomi on näille historian hämärään kadotetuille naisille silti sen velkaa, että tuo myös heidän tarinansa vihdoin päivänvaloon. D Miikka Lönnqvist Kirjoittaja on Sosialidemokraattisten Nuorten pääsihteeri, joka on tutkinut punakaartilaisnaisten vaiheita omalla koti­ seudullaan Hämeessä.

ARVIOT | 31

DEBAT TI 2/2017

32 | SONK

SONK toimii ympäri Suomen!

SONKin toimisto: Sosialidemokraattiset Opiskelijat – SONK ry.

Siltasaarenkatu 18–20 C 6.Krs 00530 Helsinki sonk@sonk.fi www.sonk.fi Puheenjohtaja Jesse Jääskeläinen 045 112 9299 puheenjohtaja@sonk.fi Pääsihteeri Noora Luukka 045 277 5070 paasihteeri@sonk.fi Osoitteenmuutokset ja jäsenasiat toimisto@sonk.fi

Joensuun Sosialidemo­ kraattiset Opiskelijat JOSY Puheenjohtaja Henna Räsänen hennarasanen@gmail.com

Jyväskylän Sosiali­ demokraattiset Nuo­ ret ja Opiskelijat JSDN Puheenjohtaja Yannick Lahti yannic.lahti@jyu.fi www.jsdn.fi

Lahden Demario­ piskelijat LDO Puheenjohtaja Roosa Rinne roosa.rinne@outlook.com

DEBAT TI 2/2017

Opiskelijoiden sosiali­ demokraattinen yhdistys OSY, Helsinki

Tampereen Sosiali­ demokraattinen Opiskelijayhdistys TASY

Puheenjohtaja Mia Salomäki mia.salomaki@helsinki.fi

Puheenjohtaja Ida Piitonen ida.piltonen@gmail.com tasyry.blogspot.com

Otaniemen opiskelija­ demarit Oodi, Espoo Puheenjohtaja Pinja Raitanen pinja.raitanen@gmail.com

Oulun Opiskelijoiden Sosialidemokraattinen Yhdistys OOSY Puheenjohtaja Jaakko Huuki jaakko.huuki@gmail.com oosy.sdp.fi

Rovaniemen Sosiali­ demokraattinen Opiskelijayhdistys ROSO Puheenjohtaja Hannu Mällinen hmalline@ulapland.fi rosolaiset.blogspot.fi

Sosialidemokraattiset Ammattikorkeakoulu­ opiskelijat SOMA Puheenjohtaja Teemu Kokkonen teemu.erik.kokkonen@gmail.com soma.sdp.fi

Turun Opiskelijoiden Sosialidemokraattinen Yhdistys TOSY Puheenjohtaja Wille Jäntti wille.jantti@hotmail.com www.tosy.fi

Vaasan Sosialidemokraattiset­ Opiskelijat VSDO Puheenjohtaja Kaisa Ranta kaisahenriikka.ranta@gmail.com

Åbo Socialdemokratiska Studerande ÅSS Ordförande Ursula Korpijärvi ursula.korpijarvi@abo.fi

JOO NAs AITO NUR MI

TAIDENURKKA | 33

DEBAT TI 2/2017

Yhdessä SONKin kanssa yhtenäisen Euroopan puolesta, sivistyksen puolella, rasistista ääliöintiä vastaan Euroopan parlamentin jäsen Miapetra Kumpula-Natri www.miapetra.fi miapetra.kumpula-natri@ep.europa.eu  @miapetrakumpula  facebook.com/kumpulanatri

TILAA UUTISKIRJE VERKKOSIVUILTA!

Seuraavassa numerossa: Reaktio Debatti jatkuu netissä: Facebook.com/Debatti.lehti issuu.com/demariopiskelijat_sonk

DEBAT TI 2/2017

Lahjoituksia suomalaisten hyväksi Taloudellinen ja sosiaalinen vastuu sekä vastuu yhteisestä ympäristöstämme ovat keskeinen osa satavuotiaan Osuuskunta Tradekan toimintaa. Kannamme vastuuta suomalaisista lahjoittamalla vuosittain keskimäärin vähintään 10 % verojen jälkeisestä tuloksesta yleishyödyllisiin tarkoituksiin mm. lapsia ja lapsiperheitä tukeville järjestöille, nuorisojärjestöille sekä ikääntyvien ihmisten loma- ja virkistystoimintaan.

R

www.tradeka.fi

36 |

A7 W1

Debatti 2/2017