Sakari Topeliuksen sadun pohjalta näytelmäksi kirjoittanut Anna Krogerus
Videoiden animointi Tero Koivisto
Ohjaus Anne Rautiainen
Äänisuunnittelu sekä Metsä on koti -kappaleen sävellys Kyösti Kallio
Lavastus ja pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Koreografinen asiantuntija Taina Kopra
Kampausten ja maskeerausten suunnittelu Eija Mikkola
Tuottaja Heidi Kollanus
Valo- ja projisointisuunnittelu Juha Haapasalo
Apulaistuottaja Elise Richt
Esityksen kesto 1:45 väliaikoineen
Katariina Havukainen (Näty) Adalmiina Teija Auvinen Kuningatar, Mummo, Nekalan mummo Auvo Vihro Kuningas, Susi, Seksuaali Verneri Lilja Prinssi, Sanansaattaja Jukka Saikkonen Seppä, Palvelija, Vartija, Vuohi Sonja Halla-aho Lähteen henki, Punainen haltiatar, Adalmiinan ystävä, Susi, Vuohi, Neito 1 Milla Länsiö Lähteen henki, Sininen haltiatar, Adalmiinan ystävä, Susi, Vuohi, Neito 2
Kerrotaan... kerrotaan... kerrotaan, että tämä lähde on hyvin vanha. Kerrotaan... kerrotaan, että lähteen vesi pulppuaa syvältä maan uumenista. Puiden juuria syvemmistä suonista. Metsän vanhimman puun vanhinta juurta syvemmältä. Kerrotaan... kerrotaan, että lähde on ollut tällä paikalla ammoisista ajoista asti. Ollut ja kuvastanut kaikkea, mitä taivaalla kulkee. Päivällä pilvien alati muuttuvia muotoja. Yöllä taivaan valoja. Rouva kuuta ja hänen tähtipoikiaan. Kerrotaan... kerrotaan... kerrotaan, ettei tämä ole tavallinen lähde. Lähde, josta eläimet pysähtyvät juomaan. Tai ihmiset poikkeavat täyttämään vesipullonsa marjamatkalla. Ei, ei. Vaikka kyllä sitäkin tapahtuu. Kaikkea tapahtuu tässä suuressa maailmassa. Iloista ja surullista, odottamatonta ja hartaasti odotettua, ja kaikkea siltä väliltä. Kerrotaan... kerrotaan...
että aina kun janoinen metsän kulkija saapuu lähteen reunalle.
Nostaa ilahtuen käteensä tämän pahkakupin. Upottaa sen lähteeseen. Nostaa huulilleen. Ja juo. Silloin lähde antaa hänelle tarinan. Siitä merkillisen, että tarina vastaa juuri siihen kysymykseen, joka kulkijan mieltä kulloinkin painaa. Sillä tämä on tarinoiden lähde, kaikkien tarinoiden alku ja loppu. Täältä tarinat kumpuavat, ne kulkevat metsän kuiskeessa kaikkialle maailmaan. Ja tänne ne myös palaavat, maailmalla kierreltyään, yhdessä pilvien kyynelten kanssa. Ja kerrotaan... kerrotaan, että tarinat ovat kuin pilviä itsekin. Ne voivat ottaa lukemattomia erilaisia muotoja. Mutta lopulta on vain yksi vesi. Yksi lähde. Yksi tarina. Jota me kaikki kerromme... kerromme... kerromme... Ja nyt on tarinan aika.
– Adalmiina! Hänen nimensä olkoon Adalmiina! Voi elämän kevät. Minulle on syntynyt tytär. Tytär. Kuninkaantytär. Kuulkaa kaikki! Kuulkoon koko valtakunta, että minulle on tänä aamuna syntynyt tytär!
–Kunpa kohtalo olisi hänelle suopea ja varjelus kulkisi hänen vierellään. En ole koskaan tuntenut samaan aikaan tällaista onnea ja tuskaa.
–Tytär. Mitkä varpaat, mitkä pienet vaaleanpunaiset varpaat ja sormenpäät hänellä onkaan. Kuulkoon koko valtakunta, että minun tyttärelläni on maailman täydellisimmät pienet varpaat!
–Kaikki on hyvin, kunhan me vain pidämme huolta yhdestä asiasta, siitä ettei Adalmiina koskaan hukkaa helmeään. Niin hän saa pitää Punaisen haltiattaren hienot lahjat, eikä meidän tarvitse murehtia muusta.
–Sädehtiköön sinun kauneutesi aina kuin tämä helmi. Kimaltakoon sinun rikkautesi aina kuin tämä helmi. Loistakoon sinun viisautesi aina kuin tämä helmi.
–Niin kauan kuin prinsessalla on jäljellä helmi ja muut kolme lahjaa, minun lahjallani ei ole voimaa. Mutta jos hän hukkaa helmensä ja kauneutensa ja rikkautensa ja viisautensa, hän saa minulta korvaukseksi neljännen lahjan, ja se on sydämen voima.
Mutta millainen oli prinsessa Adalmiina viisivuotiaana tai kymmenen vanhana? Kuvankaunis, upporikas ja viisaampi kuin moni, jota professoriksi kutsutaan. Sehän on kaikille selvää. Jo Punainen haltiatar kertoi meille kaiken sen antaessaan lahjansa. Kaunis, rikas, viisas. Kertooko se kovin paljon Adalmiinasta?
–No, niin tyttöseni, isin oma kultalintu. Kerrohan mikä mieltä painaa.
–En olis halunnukaan leikkiä noin nolojen tyyppien kanssa. Palvelija! Sano, ettei koko maailmassa ole niin kaunista, niin lahjakasta ja rikasta tyttöä kuin minä. –Mä en halua että kukaan muu on prinsessa paitsi minä!
–Huh huh, kyllä täytyy sanoa, että jos lapsen kasvattamista valtakunnan hallitsemiseen vertaa, niin kuningaskin lähtee töihin lepäämään. –Noo. Meidän Adalmiinilla on tuota temperamenttia. On aina ollut. –Ja se on hyvä asia. Yksinomaan hyvä, kyllä tässä maailmassa pitää puolensa osata pitää. –Niin.
–Miksi juuri minun täytyy olla prinsessa? Miksi en voisi olla tavallinen tyttö tavallisessa kodissa? Silloin minulla olisi oikeita ystäviä, eikä vain sellaisia joita äiti ja isä tuovat linnaan. Jossakin tuolla suuressa maailmassa on varmasti joku ihminen, joka voisi olla ystäväni. Joku ihminen joka pitäisi minusta. Joku muu kuin äiti tai isä.
–Voi lapsiparkaa. Lienetkö kauan jo harhaillut yksin tässä metsässä? –En muista. Kauan kai. – Jos kerran olet aivan yksin maailmassa, etkä tiedä minne mennä, saat jäädä tänne minun luokseni. –Kiitos. Voi kiitos teille. Pelkäsin, että mummo ajaa minut ulos yöhön. –En tietenkään aja. Mutta minä olen vain köyhä vanhus, enkä voi tarjota sinulle leveätä leipää. –Minulle kelpaa mikä vain, jos vain saan jäädä. –Tarvitsen jonkun, joka vartioi metsässä minun vuohiani. Se saa olla sinun tehtäväsi, lapsukaiseni.
–Vähäänpä olet tyytyväinen, ja hyvä niin. Saat nukkua tuossa olkien ja sammalten päällä. –Hyvää yötä, mummo. –Hyvää yötä, tyttöseni.
–Kas, mikä kalansaalis se sieltä nousee. Sehän on kruunu. Kruunu, johon on upotettu helmi. Prinsessa Adalmiinan tunnusmerkki. Voi tyttöraukkaa, hän on varmasti hukkunut tähän lähteeseen. Minun on vietävä heti sana kuninkaalle ja kuningattarelle.
– Armollinen kuningas, armollinen kuningatar. –Mene pois. Anna meidän olla! –Mutta portilla on nuorukainen, joka väittää löytäneensä prinsessan kruunun! – Mitä!
– Jos Adalmiina elää, hän on nyt 18-vuotias. Tämä kruunu ei sovi kenenkään muun päähän kuin tyttäremme. Me siis kutsumme kaikki valtakunnan 18-vuotiaat neidot kruunua sovittamaan. Kenelle se sopii, hänet tiedämme kadonneeksi tyttäreksemme.
–Rakas, Adalmiina! Tuletko vaimokseni? –Olen niin iloinen, että tapasimme toisemme jo metsässä. Sinä tiedät kuka oikeasti olen, et vain sitä miltä näytän ja mitä omistan. – Minä rakastuin sinuun sillä hetkellä kun ensimmäisen kerran kuulin laulusi ja näin vilpittömät silmäsi. Siitä hetkestä asti en ole osannut ajatella mitään muuta kuin sinua. –Vastaus on kyllä. Minä tulen sinun vaimoksesi.
Tekninen päällikkö Mika Lehtinen
Tarpeistonhoitaja Hanna Mattila
Näyttämömestarit Hannu Alanen, Antti Lauttamäki
Pukija/pukuhuoltaja Laura Lipiäinen
Apulaisnäyttämömestari Kari Koskiranta Erikoistehostemestari Esa Heikkinen Kuiskaaja-järjestäjä Juha Äystö Ääniajot Kyösti Kallio / Niklas Vainio Valoajot Juha Haapasalo / Tero Koivisto
Kampaukset ja maskeeraus TTT:n kampaamo Sari Raution johdolla, teosvastaava Eija Mikkola sekä Emmi Puukka ja Pepina Granholm
Lavasteiden valmistus TTT:n lavastamo Aatu Rantasen johdolla Viivi Kettunen, Kari Kokkonen, Janne Lahdensalo, Toni Palander, Marianne Rautiainen, Raino Saastamoinen, Kari Toivonen, Seija Vuorinen Pukujen valmistus TTT:n puvusto Eila Jouttunpään johdolla, teosvastaava Inessa Tapala sekä Taija-Leena Autio, Satu Eriksson, Päivi Hatanpää ja Heli Tapper
Susien ja vuohien puvut Osk Työhuone Hengari Tarpeiston valmistus Virpi Antila, Hanna Mattila Graafinen suunnittelu, piirrokset ja juliste Anne Sillanaukee Valokuvat Kari Sunnari Esitysoikeuksia valvoo Näytelmäkulma – Nordic Drama Corner
Kaikki mitä todella tarvitsemme, meillä jo on. Siitä kertoo Zacharias Topeliuksen satu Adalmiinan helmi. Muistan prinsessa Adalmiinan tarinan koskettaneen sydäntäni jo lapsena. Adalmiina innosti minua yhdessä Tuhkimon ja muiden satujen sankarien kanssa mahtaviin orpolapsileikkeihin. Kodin ja vanhempien menetys on yksi lapsuuden peruspeloista, ja kuten sadut myös leikit käsittelevät vain kaikkein tärkeimpiä asioita.
Adalmiinan helmi on varmasti yksi Topeliuksen rakastetuimmista saduista. Se on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1856 Eos-lehdessä ja myöhemmin satukokoelmassa Läsning för barn (Lukemisia lapsille vuodesta 1874 alkaen). Olen kirjoittanut näyttämösovituksen Asko Sahlbergin suomentaman alkuperäissadun pohjalta (Teos & Söderströms 2012). Sahlbergin käännöksen kuvittaneen Lena Frölander-Ulfin upea kuvitus on osaltaan innoittanut teatteritekstin syntyä ja vaikuttanut valitsemiini painotuksiin. Topeliuksen tarinassa pikkuprinsessa Adalmiina saa lahjaksi punaiselta haltiatarkummiltaan taikaesineen, kauniin helmen, jonka mukana seuraavat alati kasvava kauneus, viisaus (merkityksessä äly, oppineisuus) ja rikkaus. Sininen haltiatar antaa arvoituksellisemman lahjan. Se astuu voimaan vain, mikäli prinsessa kadottaa helmensä ja sen suoman yltäkylläisyyden. Sinisen haltiattaren lahja on ”nöyrä sydän”. Topeliuksen sadussa nöyryys asettuu ennen muuta itsekeskeisyyden vastavoimaksi, se on tyytyväisyyttä elämään sellaisena kuin se vastaan tulee. Elämä on väistämättä valoa ja varjoa, iloa ja pettymystä, ja nöyrä asenne auttaa vaikeuksien keskellä eteenpäin. Nöyryys on kuitenkin sana, joka kantaa mukanaan myös monenlaista painolastia. Kristinuskon sisällä nöyryyden ihannetta on käytetty myös vallan ja alistamisen välineenä. Tyttöjen kasvattamiseen on kulttuurissamme liittynyt kiltteyteen ja nöyryyteen painamista ”naiselle sopivana” asenteena. Alistamista sekin. Jokin aika sitten syntyi suoranainen nöyryysbuumi, kun toinen toistaan menestyneemmät huippu-urheilijat ja poliitikot olivat mediassa kilvan liikkeellä ”nöyrällä asenteella”. Nöyryys alkoi tökkiä. Mietin millä sanalla korvaisin näytelmätekstissä kulttuurin kuormittaman ’nöyryyden’. Monien vaiheiden kautta päädyin lopulta ilmaisuun ”sydämen voima”.
Yhdessä ohjaaja Anne Rautiaisen kanssa halusimme säilyttää teoksessa vanhan ajan sadun lumon, tuoda lapsikatsojat tarinankerronan taikapiiriin, mutta myös korostaa Topeliuksen alkuperäistarinan niitä piirteitä, jotka puhuttelivat meitä tässä ajassa elävinä vanhempina. Keskeisesti nousi esiin kysymys vauraudesta ja rajoista. Adalmiina elää tarinan alkaessa yltäkylläisyydessä kuninkaanlinnan muurien suojissa. Niin elävät myös meidän lapsemme. Heidän lapsuutensa on ollut ennen näkemättömän vauras ja turvallinen. Tietoa ja oppia on helposti saatavilla rajattomasti. Myös muurit ovat olemassa globaalin talouden rakenteiden muodossa. Köyhä väki pyritään pitämään muissa maanosissa. Heidän tekemillään leluilla meidän lapsemme kuitenkin leikkivät. Eikä yltäkylläisyys välttämättä tuo onnea mukanaan. Kun elämä Suomessa oli aineellisesti ahdasta, rajat tulivat myös lapsille vastaan itsestään. Joissakin perheissä se on todellisuutta tänäänkin. Mutta useimmat tämän päivän vanhemmat joutuvat pohtimaan, tehdäänkö lapsille eri ruokia, jos he eivät suostu syömään yhteistä, ja miten monta joululahjaa on sopivasti, mikä jo liikaa. Paljonko lapsi voi viettää aikaa päivässä ruudulla, ja pitääkö vanhempien tavata omia ystäviään aina lasten ja Hoplopin ehdoilla? ”Curling-vanhemmuudestakin” on puhuttu: haluaisimme harjata pikku prinsessojemme ja prinssiemme tieltä pienimmätkin vastoinkäymiset sen sijaan, että meillä olisi aikaa ja taitoa olla heidän kanssaan ja tukea heitä vastoinkäymisten keskellä. Itsensä tunteminen ja kuuleminen eivät ole ihmiselämässä itsestäänselvyyksiä. Eivät ole olleet sitä koskaan eivätkä ole tänä aikana, joka syöttää lapsille valtavan määrän virikkeitä, tavoitteita ja roolimalleja jo vaippaikäisestä alkaen. Kun Adalmiina menettää kaiken, hän löytää sydämensä. Oman sydämen kuunteleminen ei ole itsekkyyttä eikä käpertymistä pois elämästä. Päinvastoin. Matka voi olla pitkä, mutta ihmissydämen pohjalla asuu luontainen kykymme myötätuntoon ja yhteisen hyvän palvelemiseen. Sydämen tasolla olemme kaikki yhtä, ja siinä on voimamme. Voisinko toivoa mitään parempaa lapsille – omilleni ja toisten. Porvoon Hinthaarassa 18.12.2017 Anna Krogerus