TORSO / LINE / 01 / 2014 by Tanya Tyan

TORSO

LINE 01 2014

Päätoimittaja / Editor in chief Hilla Kurki

TORSO

Toimitus / Editorial staff Fanny Haga Tania Hoffrén Veera Konsti Meela Leino Pouyan Mohseninia Aliisa Talja Nikolai Tiitinen Silla Virmajoki

Graafinen suunnittelu / Graphic design Tania Hoffrén

Avustajat / Contributors for this issue Habib Asoodeh Moslem Ebrahimi Regis Frias Maanmittauslaitos collective Chan Young Park Viivi Prokofjev Samuli Saarinen Armi Teva Hamid Yabandeh Noora Ylönen

Fontti / Typeface “AAAAAAAA” by Mikko Varakas

E DI TOR I A L

HILLA KURKI

Line is definite. Sometimes invisible but always present. It is the way we perceive time, as a linear continuum, the format we plan our lives upon. Future events we see in front of us like storyline of a movie, our memories becoming a timeline we can scroll back and forth. We communicate trough lines, by looking, drawing and touching. Sliding our gaze on surfaces, our fingers on screen, our pens on paper, we strive to create. In the art world there once was a ferocious dispute between color and line: which one held more significance, which one gave the work its true essence and form. This fight now long gone, the traditional lines of paint and ink are giving in to lines of ones and zeros. Lines divide and make distinctions. When we identify in something it is like starting a journey down a certain path. The direction is set and other routes are closed outside the boundaries. They are roads we might never roam. Our identities are built upon these choices of either-or. Sometimes we are given only two options. Between every such binary opposition there lies a line. That line can be almost violent, forcing us to choose sides, even in matter as vague as gender. They say one can read a person by the lines of her hand. Even if one does not believe in palm reading, one can not escape the identification we carry on each unique fingertip. Lines do not lie. It is all connected, and connected by lines.

Sisällys / Content

TORSO

03 05 06 08 12 14 22 24 27 30 31

Editorial Staff Introduction ARTS is in New Hands Enviromental Persian Typography Pakoja ja samaistumisia Photoessay No, miks te piirrätte? Story of the Nun Hidden Line Bathroom Poetry Signature Performance

Valokuvat / Photos Habib Hilla Meela Hamid

Asoodeh (8) Kurki (cover,16,17,18,19) Leino (15,17,20,21) Yabandeh (10-11)

Kuvitukset / Illustrations Regis Frias (27,28,29) Viivi Prokofjev (25) Samuli Saarinen (12) Aliisa Talja (22,23) Armi Teva (22, back cover) Nikolai Tiitinen (3) Silla Virmajoki (30) Noora Ylönen (6)

Hilla Kurki

Silla Virmajoki

Meela Leino

Nikolai Tiitinen

Pouyan Mohseninia

Veera Konsti

Fanny Haga

Tania HoffrĂŠn

TORSO

Aliisa Talja

TORSO

A RT S IS I N N E W H A N DS

Maaliskuun alusta ARTSin dekaanina on toiminut professori Anna Valtonen. Uuden dekaanin käsi paljastaa meille, millainen hän todella on.

& Since the beginning of March ARTS has had a new dean, professor Anna Valtonen. We decided to find out what kind of person she really is – with the means of palm reading. This hand seems strong and full of life force. The reddish color of the palm shows that blood is flowing, and things in general are on

a constant move. The fingers appear to be long, and this tells us that the person is capable of abstract thinking and is considerant in character. The index finger and the ring finger are of the same length - a sign of good confidence and an overall harmony in life. Line of Life, travelling from the edge of the palm and circling towards the Girdle of Venus and the wrist, hints of vitality. The person must be strong built, because of the clear feature and length of the Line of Life. The smaller lines that cross the Line of Life are called the Lines of Experience. They show signs of problems and worries concerning the relationships with family and friends. Smaller lines also arise straight from the Line of Life. These tell of entrepreneurial tendency and strength to overcome all illness. The Line of Head attaches lightly to the Line of Life, which is also a sign of a consiredant and thoughtful person. She is not a person of extremes. This person has a great capability in organizing things and great interest in details. This person finishes what she has started, her ideas come to see reality. Line of Heart is strong, but not as determined as the Line of Head. This person is guided by her logic and reason, not her feelings. This conclusion is strengthened by the overlap of the Lines of the Head and the Heart. Loops of the Line of the Heart tell us that there are some feelings set aside. There is also a disconnection in this Line, a sign of great loss in love.

KÄDESTÄ KATSOVA NORPPA

Ensi katsomalta henkilön käsi vaikuttaa voimakkaalta ja elinvoimaiselta, koska sen punertava väri osoittaa veren virtaavan ja asioiden olevan jatkuvassa liikkeessä. Sormet ovat melko pitkät, mikä antaa viitteitä henkilön abstraktista ajattalekyvystä ja harkitsevaisuudesta. Etusormi ja nimeton ovat samanpituiset. Tämä ilmentää hyvää itsevarmuutta ja harmonista pohjavirettä elämässä. Käteen uurtuneet juonteet, merkit ja viivat johdattavat meidät yhä syvemmälle tutkiessamme henkilön persoonaa. Elämän viiva, joka kulkee kämmenen reunalta etusormen ja peukalon välistä kaartuen venuksen kukkulan ympärille rannetta koti, antaa meille lisäviitteitä henkilön vitaalisuudesta. Hänellä on runsaasti elinvoimaa ja vahva rakenne, sillä elämän viiva on selväpiirteinen ja pitkä, ilman huomattavia katkoksia. Elämän viivan poikki kulkee kädessä pienempiä viivoja, joita kutsutaan kokemusviivoiksi. Ne osoittavat problemaattisia tilanteita ja huolia koskien perhettä ja ystäviä. Pieniä viivoja kohoaa elämän viivalta joissain kohdin myös ylöspäin. Ne ovat puolestaan kertovat yrittelijäästä ihmisestä, jolla on voimaa parantua sairauksista. Pään viiva alkaa elämän viivan tavoin peukalon ja etusormen välisestä tilasta. Se liittyy alkamiskohdassaan kevyesti elämän viivaan, mikä osoittaa ajattelevaisuutta ja harkitsevaisuutta. Henkilö ei ole äärimmäisyysihminen. Melko pitkä ja verrattaen suora pään viiva, joka henkilön kädestä löytyy, osoittaa

hänen olevan organisointikykyinen ja omaavan kiinnostusta yksityiskohtiin ja kykyä saattaa ideat alusta aina päämäärään saakka. Sydämen viiva, joka kulkee kämmenessä pikkusormen alapuolelta kohti peukaloa, kertoo jotakin henkilön suhteesta tunneasioihin. Sydämen viiva on henkilön kädessä vahva, mutta päänviivaa paljon häilyvämpi ja epäsäännölisempi. Tämä viittaa siihen, että järkiperäisyys ja loogisuus näyttäisivät ohjaavan henkilön ajattelua ja ratkaisuja elämässä. Tätä johtopäätöstä vahvistaa myös se, että sydämen viiva ja pään viiva kulkevat pitkän matkaa päällekkäin. Sydämen viivan silmukat saattavat kuvastaa syrjään sysättyjä tunteita, joita henkilö pitää vaikeina kohdata. Sydämenviivalta löytyy selkeä katkos, joka voi kertoa suuresta menetyksestä rakkaudessa tai muista tunnesuruista.

ENVIRONMENTAL PERSIAN T YPOGRAPHY 8

raphy are so minute that we, as readers, are not capable of understanding the details of drawing letters. Instead, we see each letter and word as a whole. It is the line, which carries out the actual role in each paragraph that draws our eyes from one point to another. It is this stretch of lines that is most conspicuous in Persian typography because most of the characters are connected to each other, and Persian writing uses cursive line types. In addition, most of the characters in Persian writing are drawn on a stretched and horizontal structure, unlike most of the Latin characters that are vertical and standing. All the above-mentioned reasons causes the Persian writing to have lines with more stretches and movements compared to Latin writing. Using Persian typography in urban art is the most significant feature of Ebrahimi’s work. Many artists from the Middle East have used cursive line types in their art works, but it is his style and the way he uses the cursive line types that have made his works unique. Moslem’s projects make use of the mechanical typeface, which is known as the font. This source of inspiration is used to provide information and echoes what is seen in public and urban spaces. Ebrahimi states that the reason he is interested in and makes use of this type of writing is that his profession and field of study is Type Design, and therefore he is in the know about Persian typography. In his work he takes the freedom to modify the common structure of the language, and re-

sponds to environmental conditions. He goes on to explain that typography usually has a mechanical and highly organized structure. Due to his profession he has always been forced to abide to the exact and mechanical rules of typography. The use of typography in the environment as a work of art helps him to freely handle typography and this time, impose his human feelings on typography. Persian calligraphy and typography have a property called “Kashida”, a Persian word meaning extended or drawn, which is used to signify a kind of justifying in some cursive and typographical writings. A calligrapher or type designer is capable of extending the line between two characters. Ebrahimi maximizes the effect of this property by extending the line between the characters based on different situations. For reading his typography, the reader has to walk a long distance in order to read the lines. Thus, the reader has to move his body instead of his eyes.

POUYAN MOHSENINIA

The usage of line in typography has a special status and has worked as a source of inspiration for many. This is especially true for Persian fonts, which have been reworked in various projects by artists around the world. Persian typography is currently used in graphic design, engraving on various materials, architecture and urban art. It is present also in a variety of old landmarks by a young Iranian artist, Moslem Ebrahimi, an award-winning visual and urban artist, researcher, and a University lecturer with a Master degree in Graphic Design. I interviewed Moslem Ebrahimi and the following are his views regarding the status of “line” in Persian typography. Line carries an important role and identity beyond its usage in drawings as a means to create shape or texture. Line represents movement, and movement is the origin of life. All beings are constantly moving. A movement, which occurs between two significant points. The movement of a passenger from the point of departure to his destination, a lover’s movement towards his beloved, or from birth to death. Thus, regardless of whether an image consists of a line, area or volume, it is considered as a line if eyes move along the image from one point to another. According to the above definition, in typography, line can be considered as an element, which is used to draw letters. For instance, when a pen leaves a trace of ink on a surface while moving from a point to another, it is considered a line. Most of the writings that we see and deal with in the context of typog-

TORSO

PA KOJA JA SA M A IST U M ISI A

un olin lapsi, pieni poika, ihastelin intiaaneja, intiaanimiehiä. En sitä, että voisi olla intiaanipäällikkö, seikkailla yhdessä toisten kanssa, sotia tai johtaa heimoa. Ihastelin intiaanipäälliköiden sulkapäähineitä: ne olivat kauniita, niissä oli sulkia ja värejä. Olisin halunnut olla pukeutunut sulkiin ja värikkäästi ja kulkea luonnon helmassa turmeltumattomana ja puhtaana. Intiaanipäällikkö oli ainoa mieshahmon kuva, johon pystyin edes jotenkin samaistumaan. Miehet yleisesti näyttäytyvät minulle jonakin sellaisena joukkona, joka tuhoaa kaiken kauniin ja kaiken luonnon. Länsimaisille, keskiluokkaisille pojille suunnatussa seikkailukirjallisuudessa intiaanit olivat eksotisoituja toisia, jotka elivät toisin.

sikouluiässä tytöt rupesivat haaveilemaan korvakoruista. Kaikki tytöt odottivat innolla milloin viimein saavat rei’ät korviinsa, se oli kai siirtymä pienestä tytöstä isoksi tytöksi. Kaikki odottivat sitä kovin - paitsi minä. En halunnut tulla lävistetyksi. Halusin pysyä koskemattomana ja kokonaisena. Mutta ilmeisesti kaikkien tyttöjen korvalehdet lävistettäisiin joskus ja kaikilla naisilla oli korvakorut. Sitten esikouluuni tuli työharjoitteluun nuori nainen. Huomasin välittömästi hänen täydelliset, rei’ittämättömät korvanlehtensä. Siitä hetkestä lähtien tiesin, että tulen pääsemään pakoon. Minua ei tultaisi koskaan rei’ittämään. Voisin säilyä kokonaisena, omana itsenäni, se olisi oikeasti mahdollista.

n vain onnistu sovittamaan itseäni mielikuvaani aikuisesta naisesta. En halua pukeutua huolitellusti. En halua käyttäytyä sopivasti.Teininä ajattelin että tämä on varmaan joku vaihe, joka menee sitten ohi ja vanhempana kaikki on toisin, että silloin haluankin olla nainen. Mutta nyt olen vanhempi, paljon vanhempi. Eikä se ole mennyt mitenkään ohi. Rymyän nukkavieruissa, liian isoissa kirpparivaatteissa ja liian lyhyissä hameissa.”Tyttö” tuntuu paremmalta kuin “nainen”, mutta sekin särähtää korvaan. Silti koen naisista esitetyt kuvat vaativina, ne vaativat jotain minulta, ja jokin jää vaivaamaan kieltäytyessäni niiden vaatimuksista. Neuvottelen naisen, tytön ja jonkun muun rajaa mielessäni ja käytökselläni. En ole oppinut

istumaan kauniisti, olemaan kiroilematta tai käyttämättä minihameita, mutta silti muut eivät välttämättä näe sisäistä neuvotteluani.

apsena tuntui usein, että oli jotenkin vääränlainen, jotenkin huono. Vähän liian kömpelö. En osannut olla kiinnostunut asioista, joista muut tytöt olivat kiinnostuneita. En osannut hyppiä hyppynarua. En halunnut tanssia hitaita koulun diskossa tai meikata. Luin mieluummin kirjoja kuin juttelin ihastuksista luokan poikiin. Tuntui, että oli vaan joku yksi muotti, johon olisi pitänyt sopia ja joka oli aina jotenkin liian kapea: aina oli mahdollista mokata, oli kyse sitten pyöräilystä liian lyhyessä hameessa tai siitä, että oli liian äänekäs tai sanoi mielipiteensä liian suoraan. Myöhemmin vasta tajusin, ettei muotteihin tarvitse sopia. Että voi olla tosi monella tapaa. Että voi olla mieltä asioista, olla vihainen, olla äänekäs ja pitää kiinni omista mielipiteistään ja ajatuksistaan ja oikeudesta ilmaista niitä, mutta kuitenkin olla haavoittuvainen, epävarma, hymyillä, hihitellä ja olla empaattinen. Ei tarvitse olla joko kova ja vahva tai herkkä ja feminiininen, vaan voi olla sekä että.

n tiedä oliko minulle lapsena olemassa tyttöjen ja poikien leikkejä. Jos kiipeilin puissa tai harjoittelin ninjapotkuja, kehuttiin, että olen vahva, jos taas pukeuduin fantasia-vaatteisiin, että olen kaunis. Leikin nukeilla, poimin kukkia ja kävin isän kanssa metsäs-

lle kouluikäisenä elin ongelmitta pojan roolissa. Kieltäydyin tyttöjen vaatteista ja tahdoin siilitukan. Samalla kuitenkin ymmärsin, ettei kehoni ole kuten muiden poikien. Kasvoin uskonnollisessa perheessä. Muistan kuinka 5-vuotiaana rukoilin jumalaa, että olisin oikea poika. Piilouduin kaappiin ja rukoilin, että avatessani kaapin oven olisin kuten muut pojat. Kaapista ulostulo sai kohdallani surullisen merkityksen.

iime yönä olin valveilla. Tunsin ruumiini poikamaiseksi, koska olin breikannut iltapäi-

vällä poikien kanssa ja kulkenut nukkavieruissa, löysissä ja mukavissa vaatteissa. Ruumiini on laiha ja kulmikas ja näytän poikamaiselta. Mutta yöllä valvoin alkavien kuukautisten takia ja pohdiskelin äitiyttä. Minulla on haave äitiydestä mutta kaikki mielikuvani äitiydestä ovat feminiinisen runsaita. Tuntuu, että jotta voisin haaveilla raskaudesta, synnytyksestä ja imettämisestä, minun tulisi olla jotenkin äidillisen naisellinen. Sitten oivalsin että huolimatta omista fiiliksistäni ja sukupuolen kokemisesta minulla kuitenkin on munasarjat ja kohtu, joka par’aikaa muistutti kivulla olemassaolostaan. Tajusin, että äitiyshaaveeni voivat toteutua, riippumatta siitä, miten hyvin sovin sukupuolitettuihin normeihin.

aikka synnyin fyysisesti mieheksi en ole kuitenkaan koskaan samaistunut miehuuteen tai kokenut olevani mies – korkeintaan voin olla poika. Mieluiten olisin eläin tai en olisi mitään sukupuolta. Miesten läheisyys, kosketus ja tunteidenilmaisu ovat äärimmäisen rajoitettua. Ja sitä rajoitetumpaa mitä kauemmas hippipiireistä ja Helsingistä mennään. Ehkäpä siksi kovien kännien vetäminen on niin suosittua, kun silloin tunteiden ilmaisu on sallittua myös miehille känniin vedoten. Miesten homostigman pelko estää alitajuisesti niitäkin miehiä, joille homous on ihan ok, osoittamasta toisille miehille läheisyyttä. Naisten on helpompi halata toisiaan ilman, että kukaan alkaa vetämään siitä tuomioita ja mielikuvituksen tuotoksia. Siksi miehet kättelee niin paljon. Se on tietenkin kulttuurisidonnaista - Etelä-Euroopassa on ihan sopivaa antaa mies miehelle poskisuudelmia. maanmittauslaitos.wordpress.com

MAANMITTAUSLAITOS COLLECTIVE

inusta tuntui etten voinut paeta minnekään. Minun kokemukseni ja kehoni eivät sovi tähän sukupuolijärjestelemään eikä siinä ole minulle paon paikkaa. Onneksi löysin testosteronihormonin. Ääneni madaltui, partakarvani alkoivat kasvaa, rasva ei keräänny enää reisiin vaan mahaan. Kukaan ei luule minua enää naiseksi. Elämä on helpompaa.

tämässä, myöhemmin sain oppia ampumaan haulikolla. En ajatellut näitä mitenkään sukupuolittuneina, en muista vanhempieni koskaan sanoneen, että tee tai ole näin, koska olet tyttö. Sukupuoli tuli olevaksi vasta murrosiässä. Yhtäkkiä tytöt ympärillä alkoivat muuttua joksikin, mitä minä en halunnut tai osannut olla, mutta mitään vaihtoehtoista olemista ei ollut. Koska en sopeutunut odotettuun malliin, eristäydyin. Ero oli myös vahvasti fyysinen siinä, että kun muilla alkoivat menkat tai rinnat kasvaa, minulla niin ei tapahtunut. Sen sijaan aloin 12 vanhana nyppimään viiksiä kun ne herättivät liikaa negatiivista huomiota. Yritin käyttää rintsikoita, mutta luovuin, koska se tuntui jotenkin naurettavalta. Pienistä rinnoistani heitettiin vitsiä. En ollut varma, määrittelisinkö kehoni naisen kehoksi, koska en kokenut minulla olevan sen tunnusmerkkejä, kuukautisia tai rintoja. Kun koulu loppui ja aloin matkustaa ja käydä matkojen välillä töissä, antoivat myös ne kaikki tilat rajoituksia ja sääntöjä sille, miten niissä tuli naisen kehossa olla. Samalla aloin ymmärtää, miten opittua ja kulttuurista kehossa oleminen on ja miten valtavasti siinä on vaihtelua.

L I N E VS . COLOR

TORSO

NO, M I K S T E PI I R R ÄT T E? E: Mun mielest se on super jännä se just. No ihan joku perus harjotus et piirtää elävää mallia ja... Tai just se et miten tuntuu et se ei edes oo sataprosenttista se keskittyminen vaan niinku viel enemmän ku se niinku koko se fyysinen liike ja... Tai et siin on koko ajan samalla se niinku havainto ja se malli. Ja sit samalla on se oma jälki, mitä siihen lisää ja mitä siihen niinku... Tai ikään ku et millä sit perustelee sen et miks mä ees piirrän. Tai mun mielest se perustelee vähän niinku sen et miks mä ees piirrän. Se et se sit... Se viiva. Tai siis että... A: Minkälaisen viivan jättää siitä. E: Nii. vaikka et sit jos on jo tain kainalokarvoja. Niin se viiva saaki olla sellasta, ihan niinku sellast... A: Pöheikköö. E: Ku ei se piirustus kuitenkaan voi olla yhtä hieno ku se mallin vartalo niin siin pitää olla jotain muuta lisäks. L: Nii jotain enemmän.

E: Nii. Ja sit se viiva on se, mitä on enemmän. E: Tai et jos vaik ajattelee, et no opiskelee sillee muotoilua. Niin se on apuväline. Mut se ei niinku tunnu niin tärkeeltä. Mutta kyl... Mutta sit se piirtäminen. Et jos piirtää sen piirtämisen takia. Niin sen jotenki kokee sen ite teon, tai sen ite niinku, sen teon niinku itsessään hyvänä. Ikään ku, että taide on hyvää. L: Mm. Mitä sä tarkotat? Tai onks se se tekeminen vai se lopputulos josta se tulee? E: Et on vaan sellanen tunne, et se niinku, riippumatta musta, niin se piirtäminen on osa tällasta taiteellista ilmasua, joka on hyvä. Ja mä en ite niinku liity siihen hirveesti. Mutta että sit tekemällä sitä niin pääsee osaks sitä. Toi on ehkä vähän tollanen jotenki henkinen näkemys. Mutta sit myös se, että sellanen niinku... Jonkinlainen... Ku näkee jotain ja on kikseissä siitä, mitä näkee. Ja sit... Niin se on vähän niinku sen vaali-

selkeesti niinku samaa. Et sit siel on se sama teema koko ajan. Tai mä uskon kyl et. Et kannattaa koko ajan aatella et tekee jotain uutta. Tai kyl se tulee ihan luonnostaan se oma jälki. L: Niin no ku mä meinasin just kysyy, et ootteks te jotenki. Ajatellu etsivänne jotenki sitä et. Sitä sellast omaa kädenjälkee? E: Mä oon, mutta ei siit- se oo ikinä kyllä löytyny ennen ku nyt, kun on heittäny sen pois. Ja sit tajuu, et siel onki joku kädenjälki takana. A: Mut kyl se on niinku... Mm, nimenomaan. L: Mul tulee. Se on vähän niinku, et jos on haku päällä. Ihan oikeesti! E: Nii-i. Flirttailee vähä kaikkii jälkii. L: Ja sit mikään ei. Mikään ei jää. Ja sit ku sen lopettaa, niin sit se tulee ku ittestään, koska sit on aidoimmillaan ja on rento. A: M m . T o t t a . E: Mut pitää olla herkkä. Herkkä katse. L: Nii. Nii ja jotenki altis. Pitää altistaa itsensä L: Mut mitä se merkkaa löytää se jälki? Tai mitä merkkaa, että pystyy tekemään jotain, joka on niinku sitä sua? E: No onks se sitä olemassaolemista?

ALIISA TALJA

mista, et kattoo jotain. Ja sit, koska jos vaan kattelee sitä, niin sitä ei jaksa kattella niin kauaa. Mut sit ku piirtää ni sit... Sen näkee paljon tarkemmin sen asian ja sit se on sellast kikseilyä. Siitä asiasta. L: Mm, eli maailmasta? E: Nii! A: Tost tuli vaan mieleen just se, et jos miettii joku oma viiva. Ja oma jälki. Ja sehän on vähän niinku oma käsiala, mikä sul on siinä piirtämisessä. Niin sehän on niinku kaikista... Tai just sillee, et se on se sulle luonteva tapa tehä sitä viivaa. Et sehän on nimenomaan se, mun mielestä, mikä tekee sit niinku... Jos sä katot jonku kädenjälkee, et se kertoo myös siitä ihmisestä. Se tulee siihen (jälkeen), et millä tavalla sä tykkäät työskennellä. Tykkäätsä näprätä pieniä asioita, miljoonia yksityiskohtia ja millä tavalla sä teet niitä viivoja. E: Mut toi on niin ihmeelli- tai siis että koska ei sitä nyt heti tuu kuvitelleeks että jotain kynää nyt vois niin hiton monel taval käsitellä. Ja tosta just ehkä se, et sit oppii kuuntelemaan sitä omaa, omia niinku niit tuntemuksia. Mut ei niit tajua kuunnella, ku ei tajua, et on erilaisia tapoja. A: Mulle tuli vähän mieleen silleen, et voiks sitä vertaa vaiks johonki urheiluun? Koska kyllähän ihmiset vaikka pyöräilee monesta eri syystä. Toiset rakastaa vaan sitä polkemisen iloa, toiset tekee sitä sen takia, et ne saa vaik paremman kunnon ja elää vähän pidempään ja toiset tykkää pyöräillä tosi kovaa koska ne on tosi hyviä siinä. Tai sit, ettei... E: Tai vauhdin huuma! A: Nii. L: Niin tai sen kulttuurin takia. Vaik joku fiksikulttuuri. A: Mun mielestä ei niitä voi silleen laittaa paremmuusjärjestykseen. E: No nii. Mm! A: Mut et jos miettii ihan sitä henkilökohtasta, omaa jälkee. Tai et kyl jo monelta ihmiselt tunnistaa, et toi on sun tekemä. Et siin on se joku niinku oma, joka tulee siihen. Mistä tietää, että on löytäny sit sen oikeesti oman E: Mä oon nyt niinku tajunnu sellasen nyt viime aikoina ku. Joka työn kohalla mä oon aatellu, et: Noh, mä voisin nyt alkaa tekeen tota samaa tyyliä, mitä mä tein viimeks. Ja sit... Mut sit mä oon ollu sillee: Et no, mut mä en nyt jaksa. Et mä teen ihan muuta. E: Sit (myöhemmin) mä otanki ne kaikki siihen ja niis on kaikis niinku. Ne on

MEELA LEINO

NUN ‘The one thing that everybody wants is to be loved’. A nun’s story after 50 years in a cloister. I am standing in front of a 4-meter brick wall and a massive wooden gate in Notting Hill. For the 19 Discalced Order of Carmelite Nuns they are the only thing to remind them of the outside world. Sister Mary of St. Philip who entered the Monastery in her early twenties, is one of them. During the 50 years she has lived there, she has only been outside the walls to see a doctor and an optician. I am waiting for her in a parlour where nuns have been allowed to quickly meet their families once a month since the opening of the Monastery in 1878. As I ponder how many tears have been shed and cookie bags exchanged in the room, Sister Mary opens the wooden jalousies on one of the walls and I rush to shake her hand. There is a slight problem, however. She is behind heavy metal bars which hinder any physical contact. She calm-

ly greets me with a polite smile that exposes her rugged features and sits on a chair that has been made invisible by her loose, black habit. Her hair is covered by a black-and-white scarf and her hands are inside the black fabric of her clothes. She just came from a choir practice, the first advent is almost here. Already in the age of 18, Mary decided she wanted to make her Christian beliefs into an occupation but it took her a while to find the Carmelites. Her family was Roman Catholic but she did not practise the religion much with her family. Instead, Mary’s father was an academic and he wanted her to get a degree before making any permanent decisions. She studied English language and literature at Cambridge, and worked as an au-pair in France but did not feel like either health care or teaching attracted her career-wise.

‘I started to get more and more frustrated about which way to turn. Then I thought that the one thing that everybody wants is to be loved. But how can I personally make that into something real that I could give my life to?’ she asks, her hands moving inside her habit. ‘While being in France I got introduced to a priest who told me about these women who devoted their whole lives to the praise and glory of God. Something clicked – if you give everything to God, He will take care of the rest. God will make sure your life is used well, that was really what I was looking for. It wasn’t long before I came back to England and went to see the Carmelites here. I was tested for two years and considered all the options that could have been open to me. Then I took my vow,’ she reminisces. The Discalced Carmelites are a relatively

MEELA LEINO

new reform group, which was founded by St. Teresa of Ávila in the 16th century, and is known for its very strict rules that control the everyday of the nuns. T h e y b elie v e t h a t through imitating the sufferings of Jesus and St. Teresa they are able to come closer to God and to understand the pain of those less fortunate. Before they become nuns they take a vow of Poverty, Chastity and Obedience. After this they live in a closed world where the materialism of the modern world is rejected. They do not have television, newspapers or radio. They do not leave the Monastery unless they have to go see a doctor. They do not own anything, except a toothbrush, which they are given from the cloister. They often fast and only eat what they can get from the garden and the small donations made by nuns’ families, mostly vegetarian nutrition. The days are spent in prayer and contemplation as well as in hard physical work including washing and polishing floors, doing the laundry, gardening, and baking altar bread. All this is done by hand or with a minimal use of the electricity provided by solar panels on the rooftops. ‘It’s not a specific aim of Carmelites to be self-sufficient, although we are to some extent. Instead, we try to be poor. We just use whatever comes to hand. We’re not here to enjoy glorified existence. How can we understand the suffering of the poor if we live a life in luxury?’ The nuns also maintain silence throughout the day with the exception of two 1-hour periods of recreation. ‘We aren’t silent for the sake of being silent. How

can we hear when God is talking to us if we are rambling all the time? We do talk if the work we are doing requires it, like when taking care of an ill sister’, she explains. ‘When I do go out, I see these people who have earphones in their ears, they are on the phone constantly, and they talk and eat all at the same time. I could not live like that.’ 800 years ago it would have been nearly impossible for a Carmelite Nun to ever permanently leave the Monastery. Today, however, there is a growing trend of few nuns eventually leaving the Monastery due to disbelief or a wish to lead a less restricted life. Sister Mary has also had her moments of disbelief and regret. ‘The hardest moment for me was probably not being able to be there when my sister gave birth,’ she says quietly as her eyes focus on the floor. She quickly collects herself and looks at me. Her tone changes into one that people tend to have when they read the bible and, like in defence, she adds: ‘I think it is a very common thing for anybody deeply connected in church life to realize that we will never be able to have conclusive proof. But neither can an atheist. Even when you get to these dark patches where God doesn’t exist anymore and there is nothing, I do believe and I’ve dedicated my life to this. If there’s just a void on the other side, at least there would be no one to tell me that I was wrong. But if I am right, there will be someone to see me.’ The future of Carmelites is unknown but the amount of Carmelite cloisters has dropped from 39 to 22 in the past 100 years and

instead of the suggested 25, Notting Hill Monestary only has 19 nuns. That said, in an attempt to keep the numbers constant the Carmelites have recruited younger Chinese and Filipino women and the youngest nun at Notting Hill Carmelite Monastery is a 34-year-old Philippine citizen. Sister Mary does not see the change as a problem: ‘We always take quality over quantity,’ she says confidently. We have people who have joined the community at a quite a mature age, in their fifties, and people from different cultures. Everyone who joins the community, changes the community. It’s like cooking: if you add another ingredient in the pudding, you will change the flavour of the pudding – for better or for worse. Everyone brings something new, and we learn to appreciate that, but we try to make sure that no flavour is dominating over the other. Sister Mary ad mits that entering the Monastery is not an easy thing to do for anyone. ‘If we want to accept you in the community, you have to be ready for change. It is not easy to perceive what is change and what is losing something. You have to get used to the food, clothes and lack of possessions. I think it is better to enter the monastery when you are young, because if you are a self-motivated and responsible citizen it can be quite difficult to learn to live like we do. But if you are willing to learn it shouldn’t be a problem.’

THE HIDDEN LINE beginShape();

vertex(x2, y2); // the desktop revolution Then came the light, in the form of the desktop metaphor along with that little rodent-like cartesian movement tracker. All of a sudden computers became accessible to everyone. Even artists, these tameless beasts, who had been taught by parents and teachers since tender age that they suck at maths, could now communicate with that fancy abacus and express their creativity in brand new ways. I used to be

MEELA REGIS LEINO FRIAS

vertex(x1, y1); // the dawn of computers (Screen Shot 2014-04-09 at 8.43.09 AM) In the beginning was the Word. And the Word was with Command Lines. There is something miraculous about telling a computer what to do and having that wish granted. In the old days, the only way we could communicate with those now pervasive machines was by means of human-like languages, the so-called command lines. That pretty much reduced the computer community to a small group of technically minded people. These people were able to feel an exhilarating power: that of fiat. Print this text, add these numbers, check the validity of this information.

TORSO

one of those beasts. I hated math and thought that my left brain hemisphere was broken. Incidentally, at the flip side of this coin there is a whole class of Homo Sapiens who believe their right brain hemisphere is not functioning. Like many artists and creatives, these creatures do not dare to wander on prairies where they do not feel welcome. vertex(x3, y3); // watching the night sky h t t p://w w w.t h e n ig h t s k yg u y. c o m / w p - c o n t e n t /u p loads/2014/01/m41.jpg As a kid I loved to hear my uncle talk about astronomy. Big bang, nebulae, planets, stars were always in our bedtime stories. I felt a bit embarrassed that I never quite visualised the shapes that the ancient people called constellations. Even though they were doing something I already loved doing: connecting dots. Professional specialisation — which usually comes in the form of those neat conceptual boxes with a straightforward label such as ‘lawyer’, ‘architect’ or ‘designer’ — is like those lonely night lights. It seems we, as a society, haven’t learned how to deal with complexity. It scares us. So we try to fit in one of those pre-provided boxes and sit still while world fades into the chaos it is. But we are not stars. We are more like neurones in a brain. We’re all connected. Our skills do not live in squared boxes. vertex(x4, y4); // watching the brain (http://s2.djyim g.co m/n3/ eet-content/uploads/2013/10/ b r a in - c ell- s h u t t e r stock-149892479-WEBONLY.jpg) (h t t p://w w w.t h e r s a.o r g /

events/rsaanimate/animate/ rsa-animate-the-power-of-networks) The good thing about getting older is that you gradually start to see the shades of grey between black and white. So at some point I realised we are all humans, and, as bad as we can be at some things, there is no wall inside our brains that stops us from being better, even though we might not be the next Einstein. And there is no clear division between rational and intuitive thinking. Or rather, there is no human activity that hangs on only one of those. Even the messiest artist must still be able to master some “boring”, technical procedures. And it takes a lot of creativity to solve complicated mathematical problems. This connected quite a few points in my head. A former illustration teacher of mine once told me that a drawing is made with our brains, not with our hands. He meant that we need to learn how to see before we can reproduce something on paper. However we need motor abilities to do an illustration. And we do not think of the chaos in our heads when we do things, but instead we need to summon all sorts of different skills while doing the most simple tasks. After a lot of practice they become automatic and we forget how long it took for us to acquire them. But all and all they form an array. And they need to work in harmony if we are to do anything fruitful. At the twilight of the 20th century I started working with Csound — a software for sound synthesis and processing based on the C computer language. Later I started working informally with Processing — this empty

canvas into which the only symbols you are allowed to add are those present on your computer keyboard — just for the heck of it. I was actually subconsciously becoming part of a trend of practices that some people call “creative coding”. This started to gain momentum a while ago, when Processing started to become popular among visual artists and designers. Many of them realised it is possible to use logical instructions to express themselves in ways that our Adobe suites and tablet pens could not enable.

endShape();

References: Steven Johnson: Interface Culture Ira Greenberg: Processing: Creative Coding and Computational Art Manuel Lima: The power of networks

REGIS FRIAS

vertex(x5, y5); (http://w w w.physics.unlv. edu/~jeffery/astro/constellation/constellation.html) I wouldn’t go as far as saying I was tamed. My point merely is that computer code is now part of the canon. It is part of artists and designers toolkit just like the Adobe suite. We need to be familiar with lines of codes as well. People like me live in Finland without speaking Finnish, but how much are we missing? A lot. All the jokes, all the TV rubbish, all the quirks. Living in the modern world without the ability to read and write computer code is the same. Of course it is possible, but what a wonderful Pandora’s box it is once you open it. Maybe it is just a question of help. Once my uncle took me to the planetarium where they projected all these nice light spots that we call stars. By means of modern sorcery they helped me visualize the constellations in a way I would never forget: they connected the dots right there in front of me.

vertex(x6, y6); So why all this fuzz about the code? And what does it have to do with this issue’s theme other than some silly metaphors? Well, it turns out that my editor wanted me to write about all these lines that seem so fashionable in code art these days. I’m a subscriber of that practice myself, as you can observe from the illustrations on this page done by me. http://regisfrias.com/ portfolio/fraction/ , http:// regisfrias.co m/p or tfolio/ fraction/#imggal , https:// vimeo.com/26474542 , https:// vimeo.com/81620179 , https:// vimeo.com/53753906 But other, more skilled people have done impressive work using an algorithm called Delaunay Triangulation, which deserve our attention (http://www.creativeapplications.net/tag/delaunay/, http://en.wikipedia. org/wiki/Delaunay_triangulation) And this was the sparkle that gave rise to this article and one of the most recent examples in the socalled creative code field. The line has been used in art ever since its early days. It seems to be the most natural form of visual expression as it only requires us to convert arms motion into images by means of a tool. The novelty now — at least for the majority of designers and artists — is that we can use our analytical skills instead of natural movements. Every tool extends our capacity in a certain way, but maybe you should consider in what direction the line of code could extend yours.

SILLA VIRMAJOKI

BAT H ROOM POE T RY

SIGNATURE PERFORMANCE Look! It’s moving. It’s alive. It’s alive... It’s alive, it’s moving, it’s alive, it’s alive, it’s alive, it’s alive, and IT’S ALIVE! Henry Frankenstein (1931)

animation with, they are easy to use in any project. Correia has developed the AVVX project based on the geometric elements. The project is using the SVG format and it is an online free and open-source software. There were two main objectives behind his creation: to provide the possibility of developing quick graphic material, and to design a flexible tool for live visuals. Correia had the idea that there should be a database for vector graphics such as sound.org is for sounds. Thus, he created a simple custom online database of vector graphics for live visuals. There is still a long journey to what Correia desires as his ideal though. By creating the AVVX.org as a community website he is a step closer to online distribution of graphics for AVVX. “Because AVVX was designed using web technology, and because vector graphics are lightweight, there is a large potential for the creation of a connected community of live visuals performers, sharing graphical material - even during a live performance” Nuno N. Correia, 2013

POUYAN MOHSENINIA

You have probably been to events like concerts, nightclubs, music festivals or even to an art performance. Then you have also seen the results of VJing: the realtime visuals, a live multimedia performance that can include music, actors and dancers. VJ is the abbreviation of “Visual Jockey”. The same way as DJing is a selection and manipulation of audio, VJing is the manipulation and selection of visuals. The origins date back into the 70‘s in New York club scene. It is defined as the characteristic of VJing to manipulate or create images for the audience through technological mediation in synchronization to music in real-time. During the past few decades several research projects, books, talks, presentations and conferences, such as “VJ Cultuur – a state of flux” and “Ars Electronica”, have been dedicated to VJing . Visual live performance has now shifted into a field of interdisciplinary practices. If you ever want the graphic objects that you create to stay with the quality you create them in then you should cross by vector graphics and scalable vector graphics format. Since the SVG files are not

made of a specific number of dots, they can be scaled to a larger size without losing their image quality. No pixels, just a smooth and clean edge. SVG is an XML-based vector image format for two-dimensional graphics. It was developed in 1999 by the World Wide Web Consortium (W3C). SVG images and their behaviors are defined in XML text files. Though XML files, SVG images can be created and edited with any text editor and it is often more convenient to create them with drawing programs. Common types of vector graphics include Adobe Illustrator files. Many Flash animations also use vector graphics, since they scale-up better and typically take up less space than bitmap images. Nuno N. Correia a researcher, a new media artist, and musician (also as Video Jack and Coden), is a lecturer at Aalto ARTS – Media Lab Helsinki. Correia earned a Doctor of Arts in New Media degree from Aalto University, with the thesis “Interactive Audiovisual Objects“. He believes that todays’ technology is very suitable for further explorations in this aesthetics - to attempt to represent or compliment music with shape, color and motion. He came up with his signature performance by creating the AVVX (AudioVisual Vector eXchange), a tool for live visuals and audiovisual performance. Since Vector Graphics are very light in size, flexible and quick to create

Interested in contributing to Torso? Let us know! torsolehti.fi lehtitorso@gmail.com facebook.com/torsolehti

OPISKELIJAN ORNAMO ORNAMO.FI>JĂ&#x201E;SENYYS FINNISHDESIGNERS.FI 32

Do you want to experience the world on a different level? Take part in solving global issues. Global Citizen is a 6 to 12 weeks long volunteering program provided by AIESEC Aalto. The international community development program is focused on creating impact in the host environment; working with NGOs, schools or charities on the front line together with other international volunteers. We are looking for people who are interested in doing something meaningful for society as well as learning and developing personally. This summer we are promoting education and environmental projects in Kenya, the Philippines and Colombia. Apply by the end of June to ensure a place this summer! Go to http://globalcitizen足fi.com or book a date with joao.corsini@aiesec.net or find more information facebook.com/AIESECinAalto

Liity kaltaistesi joukkoon! Liity juniorijäseneksi Grafiaan, niin saat etuna jäsenmaksun 2014 sekä Vuoden Huiput 2013 -kirjan yhteishintaan 80 € (norm. juniorijäsenmaksu 60 €/vuosi). Juniorijäsenyys myönnetään viideksi vuodeksi. Jäsenetuina mm. apurahoja, tekijänoikeusneuvontaa, Grafia-lehti, Graafikon tuoreet eväät -opas ja alennuksia. Täytä hakemus www.grafia.fi Muista mainita koulutuskohdassa opiskelupaikkasi Aalto-yliopisto ja etukoodi ”Aalto-juniori”. Visuaalisen viestinnän suunnittelijoiden järjestö Grafia ry Uudenmaankatu 11 B 9, 00120 Helsinki (09) 601 942 | grafia@grafia.fi