900 000 suomalaista by Pelirajat'on

900 000 SUOMALAISTA 9 tarinaa rahapelaamisesta

Julkaisija: Sosped säätiö – Sosped stiftelsen – Sosped Foundation Elimäenkatu 25-27, 00510 Helsinki www.sosped.fi | pelirajaton.fi Toimitus: Jari Hartikainen, Jouni Saarelainen, Pirita Tiusanen ja Emma Sjölund Tekstit: Pelirajat’on-hankkeen vertaiset ja ohjaajat Mallit: Anna, Miikka, Merja, Mikko, Pasi, Siru, Tapio Kuvaaja: Johanna Viljakainen, Kari Väisänen Kuvastudio: Studio Skaala Kuvankäsittely: Pasi Savoranta Taitto: Mikko Hänninen Painos: 2000 kpl Painopaikka: Printlanti Kannet: Galerie Art Volume 250g Sisäsivut: Galerie Art Volume 135g ISBN 978-951-98657-8-2 (sid.) ISBN 978-951-98657-9-9 (PDF)

900 000 SUOMALAISTA Miksi pelasin jälleen liikaa, vaikka toisin päätin ja lupasin? Miksi läheiseni pelaa, vaikka se aiheuttaa niin paljon kärsimystä? Miten tästä eteenpäin? Yli 100 000 suomalaista pelaa rahapelejä ongelmallisesti. Seurauksista kärsivät myös läheiset, puolisot, vanhemmat ja lapset. Rahapeliongelma koskettaa jopa 800 000 läheisen elämää. Pahimmillaan liiallinen pelaaminen johtaa umpikujaan, josta ei näytä olevan ulospääsyä. 900 000 suomalaista -julkaisu nostaa esille ja keskusteluun rahapelaamisesta aiheutuvia haittoja. Siinä olevat selviytymistarinat tuovat toivoa niille, jotka kamppailevat ongelmien kanssa. Ette ole yksin. ”Tiedän että kaikesta voi selvitä - myös peliongelmasta!”

PEKKA

Kaikki muuttui vuoden 1988 alussa, kun kaupunkiin tuli Jokeri Pokeri -peliautomaatti. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Olin huoltoasemalla töissä ja kokeilin työvuoron päätyttyä peliä, ensin muutamalla markalla, myöhemmin muutamalla kympillä. Pelistä teki koukuttavan sen nopeatempoisuus, tuplausmahdollisuus ja kuvitelma siitä, että pelin lopputulokseen voi vaikuttaa. Sitten vaihdoin työpaikkaa toiselle huoltoasemalle. Siellä ei ollut Jokeri Pokeria, joten pelasin pajatsoa, hedelmäpeliä, rulettia, raaputin Ässä-arpoja ja pelasin Veikkauksen pelejä. Vuoden 1988 lopussa tällekin huoltoasemalle tuli Jokeri Pokeri, ja sitten se oli menoa. Asuin vielä kotona isän ja pikkuveljen kanssa. Elämä alkoholisoituneen isän kanssa oli jatkuvaa taistelua, eikä kotiin huvittanut mennä kuuntelemaan naljailua. Työvuoron jälkeen oli helpompi jäädä vähäksi aikaa pelaamaan ja rentoutumaan. Peli oli ystävä, joka ei moittinut. Aluksi pelasin muutamalla kympillä. Joskus voitin, mutta enimmäkseen hävisin. Pikku hiljaa panokset nousivat, ja käytin pelaamiseen yhä enemmän aikaa ja rahaa. Tilannetta ei helpottanut se, että työpaikalta pystyi ottamaan

ennakkoa seuraavasta tilistä. Pian seuraava tili olikin jo edeltä käsin pelattu. Rahapulassa tein siivoushommia keikkaluontoisesti. Kymmenet kerrat lähdin pennittömänä itku kurkussa kotiin ja vannoin, etten enää ikinä pelaa, mutta aina löytyi syy pelata. Jos oli hyvä mieli, palkitsin itseni pelaamisella, pahaa mieltä taas pahensin pelaamalla. Yhteydenpito ystäviin väheni. En tarvinnut heitä, koska pelikone oli paras ystäväni.

Hetkellinen ryhdistäytyminen Keväällä 1989 veljeni lähti armeijaan ja hankimme yhteisen kimppakämpän, jonka ylläpito ja kalustus lankesivat minulle. Tämä pakotti hetkellisesti hillitsemään pelaamista, mutta pelasin silti jokaisen markan. Veljen kotiuduttua pidin pelaamisessa pienen tauon, jotta sain talouden tasapainoon. Pelihimoon hain helpotusta viinasta. Siihenkin menivät kaikki rahat. Sitten ajattelin, että nappaan pelistä mukavat voitot, joilla kuittaan nekin rahat. Toisinhan siinä kävi. Jotenkin selvisin tilipäivästä toiseen. Otin pankista lainaa ”autoremonttiin”. Syksyllä sain määräaikaistililtä vapautuneet säästöt käyttööni ja suurin osa niistä meni peleihin. Maksoin myös pankkilainan, hankin jotain pientä ja kävin ulkomailla. Jossain vaiheessa olin vaihtamassa työpaikkaa, jotta pääsisin pelaamisesta

len ollut kiinnostunut rahapeleistä pikku pojasta lähtien. Ala-asteen luokkaretkellä pelasin vähät rahani 50 pennin pajatsoon. Teini-ikäisenä pelasin peliautomaateilla, sekä korttia rahasta. Myös Ässä-arpoja raaputin. Lukioaikana kävin bingossa. Täysi-ikäisenä pelasin ravintolassa kasinopelejä: rulettia ja Black Jackia. Pelaaminen oli silloin kuitenkin vielä hallinnassa.

eroon parisuhteenkin takia. Pomo ei kuitenkaan halunnut päästää minua menemään, vaan sai kunnon palkankorotuksella minut jäämään. Parisuhde meni saman tien karille. Mitäpä iloa oli palkankorotuksesta, kun kaikki rahat menivät peleihin.

Siinä minä istuin ja odotin kuolemaa.

Mopo karkaa käsistä Keväällä 1991 muutimme veljen kanssa kumpikin omiin asuntoihimme samaan rivitaloyhtiöön. Pelasin nyt sekä vapaa- että työaikana yhä isommin panoksin. Koetin päästä omilleni – niin kuin se muka olisi ollut mahdollista. Tilin pelasin ennakkoon ja kun rahaa ei ollut, otin pankkitilille pari tonnia nostovaraa, joten tili oli kaiken aikaa pari tonnia miinuksella. Laskut jäivät rästiin ja menivät lopulta ulosmittaukseen. Ensimmäisellä kerralla se vähän pysäytti, mutta siihenkin tottui. Postista tuli vain karhukirjeitä, joten lopetin postilaatikon tyhjentämisen. Erään pitkän pelirupeaman jälkeen yritin itsemurhaa hirttäytymällä saunan oveen. Se ei kuitenkaan onnistunut, koska köysi oli liian ohut, se sinkui ja oven saranat pettivät. Heräsin kylpyhuoneen lattialta naru kaulassa ja ovi kaatuneena niskan päälle. En mennyt seuraavana päivänä töihin, koska olin henkisesti aivan romuna. Ruuvasin oven takaisin paikoilleen ja jatkoin elämää. Kohta tämän jälkeen veli huomasi postilaatikkoni pursuavan ja tuli käymään. Selvittelin laskusumaa ja huomasin, ettei tilanne ollut aivan toivoton. Jotenkin sain raha-asiat järjestymään hetkellisesti, mutta heti kun ne olivat kunnossa, pelasin ne taas kuralle. Seurustelukuviotkin menivät sekaisin, kun vietin mieluummin aikani pelikoneen parissa.

Sitten tuntui, etten jaksa enää yksin miettiä asioita, joten varasin ajan mielenterveystoimistoon. Saihan siellä purkaa sydäntään, mutta varsinaista apua ongelmaani ei löytynyt. Peliriippuvuus tuntui olevan outo asia heillekin. Päätin pärjätä omin päin.

Paha vuosi

”

Tein töitä hullun lailla saadakseni mahdollisimman paljon rahaa ja pekkaspäivätkin otin rahana. Kaikki meni peleihin. Laskut jäivät maksamatta, ja ulosottomies tuli tutuksi. Puhelinliittymä suljettiin ja välillä sähkötkin olivat poikki. Luotto- ja pankkikortit otettiin pois ja nostovara peruttiin. En saanut pankista edes automaattikorttia. Sen jälkeen olin jonkin aikaa pelaamatta ja yritin maksaa laskuja ja pankkitilin plussan puolelle. Pian taas kuitenkin pelasin. Häätö asunnosta uhkasi, ja se pysäytti. Henkisesti olin lamassa, enkä jaksanut pitää yhteyttä sukulaisiin. Itsemurha oli mielessä. Viimein siskoni tuli käymään ja kysyi, kuinka asiani oikein ovat. Romahdin ja kerroin tilanteen. Selvittelimme yhdessä laskupinoa. Laskuja oli rästissä yli 16 000 markan edestä. Sisareni lainasi minulle rahaa, ja sain laskut maksettua ja häädön vältettyä. Lupasin sisarelleni olla pelaamatta ja sen lupauksen aioin pitää. Pidinkin sen lähes koko vuoden 1993. Rahaa jäi säästöön mukavasti. En sortunut pelaamaan, vaikka heinäkuun lopussa työt loppuivat. Purin energiani metsätöihin ja veljen rakennustyömaalla. Kaikki menikin hyvin siihen asti, kunnes veljen rakennusprojekti oli valmis. Sen jälkeen minulla ei ollut mitään tekemistä ja joutilasta rahaa oli pankkitilillä. Olisin voinut lyhentää sillä velkaani siskolle, mutta ajattelin tuplata rahat pelissä ja päästä siten velasta kerralla eroon. Pelasin enemmän kuin koskaan ennen. Lottoakin isoilla järjestelmillä. Uudenvuodenaattona olin lopulta rahaton ja romuna. Kun sisareni tulivat käymään, murruin täysin ja avauduin.

Isä sairasteli ja oli jäämässä eläkkeelle. Alkuvuodesta 1994 mietimme tilannettani ja joku esitti, että muuttaisin isän luo asumaan. Niinpä muutin takaisin kotiin. Toinen sisareni lainasi minulle ensi hätään 1000 markkaa, että saisin ostettua tupakkaa. Lähdin käymään veljen luona kylässä ja paluumatkalla pysähdyin entiselle työpaikalle tankkaamaan. Ostin tupakkaa ja ajattelin pelata hieman. Lopputulos oli se, että pelasin loput rahat ja auto jäi tankkaamatta. Viimeisen markan pelattuani olin sekaisin ja vihainen itselleni: olin taas pettänyt kaikki minuun uskoneet ihmiset. En nähnyt elämälläni mitään suuntaa ja päätin tappaa itseni. Ajoin kotiin ja auton talliin. Kytkin pakoputkeen muoviputken ja ohjasin putken toisen pään auton sisälle. Käynnistin auton, ja pakokaasu virtasi autoon. Siinä minä istuin ja odotin kuolemaa. Lopulta menetin tajuntani. Muutaman tunnin päästä heräsin kylmyyteen ja hirvittävään päänsärkyyn. Autosta oli loppunut bensa ja se oli sammunut ennen kuin ehdin kuolla. Tästä itsemurhayrityksestä ei juuri keskusteltu. Isä käski lopettamaan moisen pelleilyn.

Pelaaminen loppui? Pelaaminen loppui, kun ulosottomiehet vierailivat taas luonani. Tällä kertaa ulosmitattiin auto ja peräkärry. Toinen sisareni ja tätini lainasivat minulle rahaa, jotta saisin velat maksettua. Päätin lopettaa pelaamisen lopullisesti. Palloilin työttömänä, koska laman aikana töitä ei ollut tarjolla. Viimein pääsin kuitenkin töihin ja elämä alkoi hymyillä. Pystyin maksamaan lainat takaisin. Neljän ja puolen vuoden pelaamattoman jakson aikana sain talouteni hyvään tasapainoon. Jostain syystä aloin kuitenkin taas pelata ja alussa sain ihan mukavia voittoja – taas oltiin samassa liemessä. Pelaaminen pysyi nyt kuitenkin hallinnassa, enkä pelannut talouttani sekaisin, vaan pystyin maksamaan laskut ajallaan.

Kaikki muuttui syksyllä 2001. Olin työtön, pelasin enemmän ja mieliala oli muutenkin maassa. Seuraavaan kevääseen mennessä raha-asiat olivat taas sekaisin ja niin olin itsekin. Sisareni ja veljeni toimittivat minut hakemaan apua ammattiauttajilta ja auttoivat myös raha-asioiden selvittämisessä. He lainasivat minulle rahaa, jotta sain perintätoimistot niskastani. Mieliala koheni lääkityksellä, ja pelaaminen jäi taas hetkeksi.

Viimeinen pelirupeama Syksyllä 2002 aloin pelaamaan, koska oli niin hyvä olo. Summat pysyivät kohtuullisina. Alkuvuodesta 2003 sairastuin psykoosiin ja yritin itsemurhaa. Sen jälkeen olin 2,5 kuukautta psykiatrisessa sairaalassa. Isä kuoli, kun pääsin sairaalasta pois. Kevät ja kesä menivät jonkinlaisessa sumussa. Syksyllä toimintakykyni oli jo parempi. Aloin taas pelata reippaasti ja mieliala sukelsi synkkyyteen. Tuntui, että jokainen pelaamisen jakso oli aina edellistä pahempi. Viimeisen pelipäivän jälkeen tuntui, ettei pelaaminen enää ollut hauskaa, vaan tuskaa, josta oli päästävä eroon. Pelkäsin kuitenkin, etten selviä tilanteesta yksin, vaan että teen itselleni pahaa. Siksi hain apua ammattilaisilta. Onneksi sain mielenterveystoimiston kautta lähetteen päihdeklinikalle kolmen viikon hoitojaksolle. Se ei ehkä ollut aivan oikea hoitopaikka itselleni ja päihdeongelmaisten kanssa olo oli orpo. Sain kuitenkin sieltä apua. Ensimmäistä kertaa sain tehtäväksi miettiä, mikä oli syynä siihen, että pelaaminen muuttui hauskanpidosta ongelmaksi. Huomasin, että vuonna 1988 syksyllä hain pelikoneelta hyväksyntää, jota en kotona saanut. Nyt kun isäni oli kuollut, en tarvinnut enää hänen hyväksyntäänsä. Päihdeklinikan jakson jälkeen jatkoin asioiden pohtimista terapeuttini kanssa mielenterveystoimistossa. Koska pelaaminen oli vienyt paljon aikaa, jouduin miettimään, mitä tekemistä keksisin sen tilalle. Aluksi yhdistystoiminta antoi muuta ajattelemista ja siellä sain myös hyväksyntää. Syksyllä aloitin hoiva-alalle valmen-

Muutto isän luo

tavan kurssin ja vuoden 2004 alusta aloin opiskella iltakoulussa myynnin ammattitutkintoa. Seuraavan vuoden alussa aloitin opiskelut päiväkoulussa lähihoitajaksi. Niihin keskittyminen vei ajatukset pois pelaamisesta. Samalla jouduin oppimaan elämään ihan uudella tavalla. Ehkä tärkein opeteltava asia oli tapa reagoida erilaisiin elämän vastoinkäymisiin. Tähän asti olin reagoinut niihin pelaamalla. Opettelin myös palkitsemaan itseni muutoin kuin pelaamalla. Se oli vaikeaa. Alkoholi tuli ensimmäisenä mieleen, mutta eihän se ollut juurikaan pelaamista parempi vaihtoehto, joten siirryin suklaaseen ja hyvään ruokaan. Se on toiminut hyvin.

Pelitön elämä Pelaaminen loppui 30.9.2003. Ensimmäinen pelaamaton viikko meni helposti, koska olin raivoissani itselleni pelaamisesta. Sitten raivo unohtui ja mieleen tuli toive mahdollisista tulevista voitoista. Kun jaksoin taistella sen vaiheen yli, helpotti. Tämän jälkeen pelaaminen tuli mieleen ajoittain, ajan myötä harvemmin. Kannan peliriippuvaisen leimaa loppuikäni. Lottoa, Viking Lottoa ja Eurojackpottia pelaan viikoittain pari riviä. Niissä arvonta on kuitenkin vain kerran viikossa. Kenoa, Pitkävetoa, Monivetoa ja Tulosvetoa olen myös joskus pelannut, mutta olen huomannut, että niiden pelaaminen herättää halun pelata peliautomaatteja. Tämän vuoksi on hyvä välttää kokonaan näitä nopeatempoisia pelejä.

Ajatusmaailmaa olen joutunut muuttamaan paljon. Olen hyväksynyt sen, että pelaamani rahat on loppuiäksi menetetty eikä niitä saa mitenkään takaisin. Joskus mieleeni tulee, että ei kai se niin pahasta ole, jos pelaisin pari euroa ja lopettaisin siihen. Onneksi järki on sanonut muuta. Jokainen pelattu euro olisi vain

lisää turhuuteen syydettyä rahaa ja itselle aiheutettua mielipahaa. Olen opiskellut uuden ammatin ja saanut vakituisen työpaikan. Siinä en todennäköisesti olisi onnistunut, jos olisin jatkanut pelaamista. Pelatessaan ihminen syyllistää itseään ja tuntee olevansa huono. Se syö itsetuntoa, mikä vuoksi ei uskalla ottaa uusia haasteita vastaan. Näin jälkeenpäin ajateltuna elämäni pyöri lähes kokonaan pelaamisen ympärillä. Se oli ajatuksissani kaiken aikaa. Harrastukset ja ystävät jäivät. Myös perheen perustaminen jäi, koska pakenin parisuhteen ongelmia pelien luo. Käännekohta parempaan tapahtui vuonna 2003, kun lopetin pelaamisen. Otin vastuun elämästäni ja annoin hyvien asioiden tapahtua. Paikallisen mielenterveysyhdistyksen rohkaisemana menin työvoimatoimiston järjestämälle kurssille. Siellä huomasin, että minusta on vielä johonkin: minussa on jotain hyvää ja voin antaa tälle yhteiskunnalle vielä jotakin. Ensin suoritin ammattitutkinnon ja sen jälkeen jatkoin opiskelua. Olin ahkera ja pärjäsin hyvin, vaikka kävin iltaisin ja viikonloppuisin töissä. Valmistuin uuteen ammattiin ja pääsin heti töihin. Vuoden kuluttua työsuhteeni vakinaistettiin. Koska olin aikoinani itse saanut tukea mielenterveysyhdistyksestä, päädyin sinne vertaisryhmänohjaajaksi. Huomasin heti pitäväni tehtävästä, koska samalla kun auttaa ja tukee toista, saa myös itse tukea. Samankaltaiset elämänkokemukset yhdistävät, ja muiden kanssa jaettuna murheetkin tuntuvat pienemmiltä. Kun kuulin ensimmäistä kertaa Pelirajat’on-toiminnasta, päätin ryhtyä ryhmänohjaajaksi. Kun pelasin, pystyin suunnittelemaan tulevaisuutta vain seuraavaan pelirupeamaan asti. Nyt suunnittelen asioita pidemmällä tähtäimellä. Viihdyn työssäni ja toivon, että pystyn jatkamaan sitä mahdollisimman pitkään. Haaveilen myös, että löytäisin itselleni elämänkumppanin. Ihmisen ei ole hyvä olla yksin.

•

MERJA

utustuin uuteen ihmiseen vuonna 2008. Tavallisen oloinen reilu kaveri, joka ei te kisi pahaa kärpäsellekään. Sosiaalinen, älykäs ja hauska. Aloitimme seurustelun ja vietimme paljon aikaa yhdessä. Puhuimme menneestä ja tulevasta. Ohimennen puhuimme myös hänen veloistaan, joita oli aiemmin kertynyt ”maksamattomista verorästeistä”.

Asiat alkoivat hiljalleen valjeta puolison istuessa yhä enemmän ja enemmän koneella, nettipokerin ääressä. Toisinaan hän viipyi kaupassa tai R-kioskilla tuntikausia pelaten kolikkopelejä. Minä raivosin, itkin, käskin, vaadin ja neuvoin loputtomiin kaikilla voimillani. Rukoilin ja toisinaan kirosin. En ymmärtänyt häntä.

Seurustelusuhteen edetessä muutimme yhteen. Arki sujui ja maksoimme elämisestä tulevat kulut puoliksi – tai niin me sovimme. Uusi kumppanini kävi vuorotyössä. Tilipäivänä rahaa tuli, mutta myös meni, enkä ehtinyt nähdä kumpaakaan tilannetta. Tarinoita ja selityksiä oli monia. En tiennyt mitä uskoa, ja järki kertoi jonkin olevan pielessä. Riitelimme rahasta ja sen käytöstä. Puolisoni mielialat vaihtelivat. Toisinaan kotona oli hyväntuulinen, viheltelevä puoliso, toisinaan masentuneen oloinen ja sulkeutunut ihminen – tai sitten minä olin menossa sekaisin ja kuvittelin vain. Myös itse olin tunteiden vuoristoradassa. Arki oli omaani tai toisen tunnemyllerrystä. Yritin ottaa selvää, missä menemme, mikä on hätänä ja kuka tässä on hullu.

Tärkeiksi kysymyksiksi nousivat, mitkä ovat omia ja mitkä toisen tunteita? Miten paljon olen käytettävissä? Lainaanko rahaa? Yritänkö auttaa itseäni vai muita?

Vielä vähemmän ymmärsin itseäni ja omaa käytöstäni. En ymmärtänyt, miksi yritin hallita toisen käytöstä enkä hallinnut omaa käytöstäni. Omien voimieni väheneminen näkyi fyysisinä oireina, vatsakipuina ja unettomuutena. Siirryin raivoamisesta itsesääliin. Rajansa kaikella.

Minä korjaan tilanteen! Sääli on sairautta, niin sanotaan. Myös itsesääli. Keksin tarttua ammattiapuun – omaan apuuni. Hienoa! Koska työskentelin ihmisten parissa auttaen muita, päätin auttaa myös meitä. Ryhdyin puolisoni hoitajaksi, terapeutiksi, lääkäriksi, ammattiauttajaksi, tukihenkilöksi, taloudenhoitajaksi ja ystäväksi. Toimin ”periksi ei anneta ennen kuin sydänkäyrä on suora” -ajatuksella. Poltin itseni loppuun. Samaan aikaan puolison peliongelma paheni. Ymmärsin, ettei sillä ole merkitystä, mitä sanon tai teen, ellei hän itse halua lopettaa pelaamista. Ymmärsin myös, että tarvitsen itsekin apua ja olen uupunut. Vedin omia rajojani. Tärkeiksi kysymyksiksi nousivat, mitkä ovat omia ja mitkä toisen tunteita? Miten paljon olen käytettävissä? Lainaanko rahaa? Yritänkö auttaa itseäni vai muita? Otin puheeksi puolisoni kanssa eroamisen mahdollisuuden.

Elämä muuttui oman ajatusmaailmani myötä. Olin lopussa, voimieni äärirajoilla ja silti kaiken alussa. En edes osannut aavistaa, kuinka alussa olinkaan! Soitin perheasiainneuvottelukeskukseen ja pyysin apua. Vastaus oli tyrmäävä. Minulta kysyttiin,

”

mitä minä siellä tekisin. Puolisollani oli ongelma, joka tulisi hoitaa ennen parisuhdeterapiaan tuloa. Soitin työterveyshuoltoon, kerroin ongelmista ja pyysin apua. Vastaus oli jälleen tyrmäävä. Työterveyspsykologilla käyntejä oli rajoitetusti, ja siellä käsiteltiin lähinnä työhön liittyviä asioita. Soitin Peluurin auttavaan puhelimeen, kerroin ongelmista ja pyysin apua. Peluurin päivystäjä kuunteli, mietti hetken ja kertoi sitten, ettei hänellä ole tiedossa yhtään läheisille tarkoitettua ryhmää. Päivystäjä osasi kuitenkin kertoa Pelirajat’on-hankkeen ryhmänohjaajakoulutuksesta, joka oli juuri alkamassa, ja antoi yhteystiedot. Haluaisinko siis itse ryhtyä ryhmänohjaajaksi? Päivystäjä lupasi lähettää myös paljon tietoa ja materiaalia peliriippuvuudesta ja hoitotahoista. Jäin jälleen itsekseni, mutta olin saanut oljenkorren. Puoli vuotta kului. Opettelin elämään omien voimavarojeni kanssa. Tein selväksi itselleni ja puolisolleni, mitä haluan ja toivon. Selvitin myös, mikä ei kerta kaikkiaan käy. Opettelin pitämään kiinni rajoista, joita olin asettanut, kuten sen, etten enää lainaisi rahaa. Pidin kiinni pienistä hyvistä asioista. Etsin tietoa peliriippuvuudesta. Etsin itseäni, toivoa ja voimia. Sitten olin valmis ottamaan yhteyttä Pelirajat’on-hankkeeseen. Siitä alkoi uusi ajanjakso vertaistuen antamisen ja saamisen parissa. Olen kiitollinen tuesta, jota olen saanut muilta ohjaajilta, sekä peliriippuvaisilta että heidän läheisiltään. Opettelen elämään peliriippuvaisen rinnalla ja olen kiitollinen siitä, että puolisoni elämässä on tapahtunut suuria muutoksia ja myös hän itse on löytänyt vertaistuen voiman. Tänään voimme käydä yhteisiä keskusteluja peliriippuvuudesta ja silti kasvaa omina ihmisinä.

•

NASU

len kai aina ollut jollain tavalla koukussa voittamiseen. Siitä tulee hyvä tunne ja saa epäsuoraa kiitosta itselleen. En ollut vielä 15 vuottakaan, kun osasin jo upottaa kolikot kauppojen peliautomaatteihin. Usein sieltä sai tuplattua rahansa, välillä enemmänkin. Vuoden 2009 alussa lähdin RAY:lle töihin. Olin pelipöydissä jakamassa kortteja. Sain koulutusta ongelmapelaamisesta. Näin pelinhoitajana monia tapauksia ja harmittelin mielessäni ihmisen heikkoutta. Silti minusta tuli riippuvainen, ja jäin kiinni voittamisen tunteeseen pelatessani kolikkoautomaateilla. Pelaaminen hallitsi pian elämääni. Ajauduin velkakierteeseen. Ihmissuhteissa työnsin kaikkia kauemmaksi enkä halunnut kenenkään tietävän, että olin veloissa korviani myöten. Se oli todella häpeällistä. Valehtelu oli osa jokapäiväistä elämääni. Pahinta oli, että valehtelin itselleni. Jotenkin uskottelin, että seuraavan kerran, kun voitan, saan hävittyjä rahoja takaisin. Kuten arvata saattaa, kaikki vähäiset voitetut rahat löysivät tiensä melko nopeasti takaisin pelikoneisiin.

Olin todella levoton, jos tilillä tai kukkarossa poltteli raha – se viimeinen kymmenen euroakin oli pakko päästä pelaamaan. Ystävät ovat jälkikäteen sanoneet, että minuun ei saanut kontaktia. Olin äreä, jos hävisin. Jos voitin, en ajatellut muuta kuin pääsyä takaisin pelaamaan. Kaupassa suunnittelin aina ostokseni niin, että jäisi mahdollisimman paljon rahaa pelattavaksi. Pidin viiden euron juustoa liian kalliina, mutta viidessä minuutissa saatoin hävitä peliin 50 euroa.

Pahinta oli, että valehtelin itselleni. Jotenkin uskottelin, että seuraavan kerran, kun voitan, saan hävittyjä rahoja takaisin.

Peli tuli töihin Olin töissä paikallisessa baarissa vuonna 2010. Töiden jälkeen suljin baarin ja jäin työpaikalle pelaamaan. Kuvittelin, että kukaan ei näe tai tajua sitä. Suhteellisuudentajuni hämärtyi. En uskaltanut avata kirjeitä ja laskupinot hirvittivät. Työnsin ne sivuun ja jatkoin samaa rataa. Uskoin sokeasti siihen, että vielä voitan ja saan talouden kuntoon. Ahdistus alkoi kasvaa suureksi, kun ulospääsyä tilanteesta ei ollut näkyvissä. Ystäville tai edes omalle äidille en uskaltanut kertoa asian todellista laitaa. Otin pikavippejä niin kauan kuin sain – maksamatta niistä lopulta yhtäkään takaisin. En välittänyt. Kaikki energiani meni siihen, että yritin saada rahaa pelaamiseen. Jälkeenpäin jopa naurattaa kaikki keksimäni selitykset, miten esimerkiksi lainasin kuudelta eri kaverilta rahat ajokortin kakkosvaihetta varten tai sukulaisilta koulukirjoja varten. Monet sähkölaskutkin jäivät maksamatta, vaikka rahoja niihin oli hankittu usean kerran kuussa.

Syksyllä 2010 lainasin työpaikaltani rahaa salaa. Minulla oli tarkoitus maksaa ne takaisin ennen kuin kukaan huomaa, mutta se huomattiin ennen kuin olin ehtinyt palauttaa rahat. Häpeä oli suuri, enkä pystynyt myöntämään asiaa töissä. Juttua alettiin tutkia, ja jatkoin töitä normaalisti. Aavistin kyllä esimiehen ja työkaverin epäluulon minua kohtaan, mutta jotenkin suljin sen pois mielestäni. Tammikuussa 2011 todisteet kerrottiin työpalaverissa. Minun tiedettiin ottaneen rahat. Se hetki pysäytti ensim-

”

mäisen kerran aidosti katsomaan nöyränä totuutta silmiin. Myönsin asian ja kirjoitin erotodistuksen. Muistan ikuisesti, kun astelin palaverista ulos. Maailmani oli romahtanut, sanan jokaisessa merkityksessä. Luottotiedot olivat jo menneet aiemmin, enkä saanut lainaa mistään. Nyt meni elämän ainut oljenkorsi, työpaikka! Ajoin autolla niin lujaa ja pitkälle kuin pääsin. Mielessä pyöri tuhat asiaa. Päällimmäisenä se, miten tämän selitän sukulaisille ja kavereille. Pystynkö vielä pitämään kulisseja pystyssä? Mietin jo hetken, pääsisinkö helpommalla, jos ajaisin autoni täysillä metsään. Esimies sanoi uskovansa nuoruuden hölmöyteeni ja antoi asian olla siinä mielessä, että maksoin ainoastaan takaisin ottamani rahat. Yksi murhe oli siis selätetty, enkä saanut syytettä kavaltamisesta. Juorut liikkuivat nopeasti pienessä pitäjässä. Jokainen vastaantulija vaikutti katsovan minua oudosti tai puhuvan minusta selän takana. Se tuntui kurjalta. Sen lisäksi, että työpaikka oli mennyt, tunsin, etten ollut toisten silmissä enää uskottava. Kaksi viikkoa lopputilin jälkeen menetin ajokorttini, koska pelaamisen takia en ollut jaksanut huolehtia edes lopulta saamaani kakkosvaiheen todistusta ajoissa poliisiasemalle. Muistan jutelleeni hyvän ystäväni kanssa, joka kysyi minulta, että mitä aion tehdä seuraavaksi. Aionko nyt lopettaa hölmöilyn? Kaikki oli mennyt, työpaikkaa myöten. Pohja oli lähellä. Häpeä oli sanoinkuvaamattoman suuri. En osaa sanoa, mistä löysin positiivisen kantavan voiman sisältäni. Ehkä se osin johtui siitä, että vihdoin olin rehellinen itselleni, en yrittänyt olla mitään muuta tai pitää kulisseja pystyssä. Olin vihdoinkin vain ja ainoastaan oma itseni. Myönsin peliongelmani ja

selvittelin sen seurauksia ja vaikeuksia, mitä siitä oli ehtinyt koitumaan. Otin yhteyttä ulosottomieheen ja kävin velkaneuvojalla. Sielläkin kerroin rehellisesti, miksi laskuja oli maksamatta ja miksi olin vuokrakämpässä häätöuhan alla.

tenkin kaikista hölmöilyistäni oppinut – olin kaikesta huolimatta rehellinen.

Nyt se loppuu!

Eräänä elokuisena yönä ajoin autolla ja taas poltteli se tunne, että pelaamaan olisi päästävä. Aiemmin päivällä olin pelannut kaupassa käydessäni. Soitin kaverilleni, jonka tiesin sanovan asiat minulle suoraan ja rehellisesti. Hän kysyi, miksi pelaan. En osannut vastata kuin vähättelevästi: ”Muuten vaan.” Hän muistutti kaikesta aiemmasta, jolloin päästin elämän valumaan sormien välistä. Nyt minulla olisi mahdollisuus saada asiani kuntoon.

Vaikka kyse onkin ”vain” peliongelman selättämisestä, minusta tuntuu, että olisin kiivennyt Mount Everestille.

”

Repsahdin kuitenkin useasti ja pitkän lähes pelaamattoman ajan jälkeen aloin taas keväällä 2012 pelata pieniä summia kolikkopeleihin. Hiljalleen summat kasvoivat. Olin saanut velkoja maksettua, ja elämä näytti aurinkoista puoltaan, mutta edelleen rahat kukkarossa polttelivat. Elokuussa 2012 romahdin ja pelasin useampaan otteeseen päivän palkan alle puolessa tunnissa. Asia nolotti ja ajattelin, että taasko alamäki alkaa. Olin jälleen poissaoleva ja äreä läheisille. Jotain olin kui-

Jokin loksahti kohdalleen. Siinä hetkessä päätin, että nyt saa pelaaminen loppua kokonaan. On parempi, etten pelaa sitä yhtäkään euroa kiusatakseni itseäni. Elokuun 2012 lopulta lähtien olen ollut kokonaan pelaamatta. Päätös on pitänyt vaikeinakin hetkinä. Häpeän kanssa painin pitkään yksin. Joinakin päivinä on yhä vaikea antaa anteeksi itselleen. Kävin läpi pitkän itseinhon. Tuntui, että olin kaikille valehtelemilleni ihmisille velkaa. Vaikeinta on ollut löytää jotain korvaavaa pelaamisen tuomaan mielihyvään. Osa kavereista, jotka pysyivät rinnalla vaikean ajan yli, ovat entistä rakkaampia ja tärkeämpiä. En osaa sanoin kiittää kaikista kannustavista sanoista ja hetkistä. Työssäni pystyn auttamaan muita, mistä tulee hyvä mieli. Jollain tavalla nautin siitä ja tunnen itseni niin vapautuneeksi, että uskallan rehellisesti puhua ongelmistani. Vaikka kyse onkin ”vain” peliongelman selättämisestä, minusta tuntuu, että olisin kiivennyt Mount Everestille. Niin pitkä ja jyrkkä on matka ollut. On ihana todeta, että pystyn nykyään seisomaan omilla jaloillani olematta mitään muuta kuin oma itseni. Elämänasenteeni on muuttunut, enkä nykyään muserru ongelmien edessä ja pakene pelaamaan, vaan olen vahva kohtaamaan ne. Tiedän, että kaikesta voi selvitä – myös peliongelmasta!

•

Päätin lopettaa pelaamisen. En halunnut antaa pelien hallita elämää, vaan halusin olla itse oman elämäni suunnannäyttäjä. Marssin työvoimatoimistoon ja päädyin vanhainkodille työharjoitteluun. Ihastuin työhön ja hain kouluun. Töitä riitti heti työharjoittelun jälkeen, ja se antoi voimia jaksaa kahlata eteenpäin talousahdingossa. Syksyllä 2011 aloitin opiskelut lähihoitajaksi. Rakastin työtäni ja edelleenkin lähden joka päivä hymyilevänä töihin.

Näin ongelmani

Mietin, mitä olen tehnyt väärin ja miten en ole nähnyt tätä tilannetta.

”

TARJA

Se yö meni valvoen ja itkien. Vastassa oli pitkä sunnuntai, jolloin ei voinut tehdä mitään muuta kuin istua ja ihmetellä, elänkö omaa elämääni. Toivoin, että joku tulisi herättämään minut tästä unesta. Seuraavalla viikolla sain viranomaisilta epävirallisesti tietoa. Hän oli käynyt töissä, mutta ottanut lomaa, asunto oli mennyt ja maallinen omaisuus oli kaatopaikalla. Pitkä ja tuskainen kuukausi kului epätietoisuudessa, kunnes hän tuli hyväntuulisena takaisin syntymäpäivänäni, tuoden suklaalevyn ja onnitellen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Olin aivan ymmälläni ja otin heti yhteyttä mielenterveystoimistoon. Psykologi soitti. Hän kartoitti tilanteeni valitellen, ettei voi

ottaa minua vastaan, mutta heidän sairaanhoitajansa ottavat pikapuolin yhteyttä. Meni tasan kuukausi, ennen kun sain itselleni ajan.

Takelteleva terapia Tunnin keskustelun aikana kerroin tilanteen. Pelaamisesta en silloin vielä tiennyt. Minulle varattiin uusi aika, samoin pojalleni. Poikani kävi tasan kerran ja muut kerrat kertoi käyneensä, kuvaili keskusteluja ja terapian etenemistä – pelkkiä valheita. Omalta elämältäni putosi pohja, olinhan kasvattanut lapseni rehelliseksi. Valehtelua en itse hyväksy, ja nyt oma poikani pystyi siihen ilmeenkään värähtämättä. Minulle nousi raivo, pettymys ja sen jälkeen itsesyytökset. Mietin, mitä olen tehnyt väärin ja miten en ole nähnyt tätä tilannetta. Olenhan kuitenkin nähnyt poikaani joka viikko. Poikani muutti luokseni asumaan, kun muuta paikkaa ei ollut. Luottotietojen menetyksen takia hän ei saanut vuokra-asuntoa eikä olisi pystynyt maksamaan takuuvuokraa. Veneen alle en häntä halunnut. Sitten hän jäi kiinni rahan varastamisesta veljeltään. Pakolla sain hänet luovuttamaan pankkitunnuksensa minulle ja veljelleen, ja silloin totuus valkeni: hän pelaa rahansa. Anteeksipyyntöä hän ei esittänyt veljelleen eikä minulle. Tuntui siltä, että omassa päässä asiat surrasivat yötä päivää. En nukkunut kuin nukahtamislääkkeellä, vaelsin paikasta toiseen enkä tiennyt, miten pääsen ulos tilanteesta. Totuus oli karmea. Minun lapseni valehtelee, varastaa, pelaa rahansa ja kaiken lisäksi tuo

man poikani pelaaminen tuli minulle täytenä yllätyksenä. Pojallani oli toki ol lut pari vuotta aiemmin maksamattomia vuokria. Ne olivat jo menneet ulosottoon, minkä vuoksi hänelle oli tullut merkintä luottotietoihin, mutta itselleni ei tuolloin tullut mieleen ongelmapelaaminen. Pojallani oli ollut aivoverenvuoto 18-vuotiaana, ja ajattelin, että kaikki johtui siitä. En halunnut nähdä hänen ongelmaansa. Vyyhti alkoi purkautua, kun sain eräänä lauantai-iltana tekstiviestin, jossa hän kertoi lähteneensä ulkomaille eikä tiennyt, koska tulee takaisin. Hän ei vastannut puheluihin eikä tekstiviesteihin. Suuri tuska ja ahdistus vyöryivät päälleni. Mitä nyt? Missä mennään? Mitä tämä on? Ajatukset täynnä kysymyksiä lähdin hänen asunnolleen. Seuraava järkytys oli se, että hänen asunnossaan asuivat vieraat ihmiset. Sanoivat asuneensa jo kaksi kuukautta. Missä minun poikani on ollut tai on nyt? Hän vastasi puheluuni, kun uhkasin tehdä katoamisilmoituksen poliisille, ja kertoi, ettei hänellä ole hätää.

Aloin elää myös omaa elämääni, omia toiveitani ja halujani kuunnellen. En elänyt enää pelkästään poikani ongelmille.

valehteleva paketti asuu kanssani saman katon alla. Miten pystyn siihen? Nukuin omassa kodissani lompakko ja pankkitunnukset tyynyn alla, vahtien ja peläten. Tästä paranemisprosessini lähti käyntiin. Päätin, että nyt on pakko saada apua. Ensisijaisesti hain sitä pojalleni, kunnes totesin, että romahdan kohta itse. Kävin säännöllisesti kuntosalilla ystävättäreni kanssa. Hän jaksoi kuunnella, mutta oli yhtä ymmällään tilanteesta. Suuri apu kuuntelemisesta kuitenkin oli. Ex-mieheni sulkeutui pois tilanteesta, ja toinen poikani taisteli omaan veljeensä luottamisen kanssa. Olin yksin. Kävin säännöllisesti mielenterveystoimistossa keskustelemassa, mutta romahdus tuli kuitenkin. Minua kuunneltiin, mutta en saanut riittävää apua eikä minua ymmärretty tarpeeksi. Kävin lääkärissä, sain nukahtamislääkkeitä ja kehotuksen mennä sosiaalitoimistoon hakemaan edunvalvojaa. Minun olisi pitänyt saada poika lääkäriin, koska häntä ei muuten voisi auttaa – olihan hän aikuinen ja kävi töissä. Nämä vastaukset kuulin luukulta, jos toiselta. Yritin. Puhuin poikani kanssa, sovimme sitä ja tätä. Hän ei ilmestynyt paikalle sovittuihin tapaamisiin. Valehtelu ja pelaaminen jatkuivat.

Tuntui, että juoksin paikasta toiseen. Kaiken piti tapahtua virka-aikana, mikä hankaloitti omaa elämääni. Väsymys oli valtava. Kotona yritin pysyä rauhallisena, koska äänen korottaminen, painostaminen ja patistaminen aiheuttivat vain puhumattomuutta. Lähdin pois kotoa, kun tilanne kävi niin ahdistavaksi, että en jaksanut olla poikani kanssa saman katon alla. Kävelin metsässä, istuin kannon nokassa ja keräsin itseäni, jotta pystyisin olemaan omassa kodissani.

”

Pidin asioita liikaa sisälläni, ja oireeni muuttuivat fyysiseksi. Ensin aukesi oikea kämmen vereslihalle. Kun sain soiton lääkäriltä, että poikani pääsee terapiaan, helpotuin ja päästin tilanteesta irti ajatellen, että nyt joku muu ottaa myös vastuuta. Silloin tuli todellinen uupumus, jolloin vain nukuin. Ihoni rikkoutui vasemmasta kädestä käsivarsiin sekä oikeaan käteen. Olin rikki niin sisältä kuin päältäkin. Lääkäri hoiti vain ihottumaa määräten erilaisia salvoja, ja tilanne vain paheni. Päätin kokeilla homeopatiaa, jolloin tilannetta hoidettiin myös henkiseltä puolelta. Hoitoon kuuluvat pienet helmet ja puolentoista tunnin keskustelu. Apu oli suunnaton. Iho ja mieli alkoivat eheytyä, nukuin paremmin. Sain asioihin etäisyyttä. Jaksoin viedä asioita eteenpäin. Pilkoin hoidettavat asiat pienempiin osioihin. Otin itselleni lyhyen aikavälin tavoitteita, eivätkä asiat enää olleet iso hoitamaton möykky sisälläni. Palkitsin myös itseäni. Kun olin hoitanut jonkun asian, kehuin itseäni, menin kahville kahvilaan tai nauttimaan lasillisen viiniä. Aloin elää myös omaa elämääni, omia toiveitani ja halujani kuunnellen. En elänyt enää pelkästään poikani ongelmille.

Onnellinen loppu? Nyt poikani asuu omassa asunnossa ja hänellä on edunvalvoja. Hän opettelee vastuun ottamista ja minä luovuttamista. Tulevaisuus näyttää valoisammalta. Luottamusta minulla ei vielä ole, enkä osaa sanoa tuleeko se joskus. En voi kuitenkaan elää loppuelämääni miettien, milloin hän taas valehtelee minulle. Tässä minulla riittää työstämistä. Haluan kuulua hänen elämäänsä ja haluan, että hän kuuluu minun elämääni. Rakastan häntä ja olen ylpeä hänestä. Hän on nuoren elämänsä aikana kokenut paljon ja selviytynyt. Uskon ja luotan siihen luovuttaen hänet elämälle. Haluan tukea häntä ja olla läsnä oleva, rakastava äiti.

•

VALTTERI

len syntynyt 90-luvun alussa. Olen pe lannut jo pienestä lähtien viisi vuotta vanhemman veljeni kanssa eri pelejä eri pelikonsoleilla. Kuitenkin yksi on aina ollut ylitse muiden, ja se on NHL. Varsinkin vastakkain pelaaminen on mukavaa, koska se saa tunteet nousemaan pintaan. Olemme molemmat kilpailuhenkisiä ja vihaamme häviämistä. Lapsena pelit usein päättyivät siihen, että olimme tukkanuottasilla jo ennen pelin loppua, mutta vähintään pelin ratketessa. Kumpikaan ei kestänyt häviötä. Pelasimme NHL:ää erityisesti, jos vanhempamme riitelivät. Sillä tavoin pakenimme riitaa. Pelaaminen vei ajatukset pois siitä, että kotona oli sillä hetkellä huono ilmapiiri. Asuimme kaksikerroksisessa omakotitalossa, ja huoneemme oli eri kerroksessa kuin vanhempiemme, joten saimme usein pelata rauhassa.

Turnauksessa oli noin 50 pelaajaa. Olin nuorin, ja vastustajani pelasivat minua vastaan varmoina voitostaan. Olin niin pieni, että he luultavasti ajattelivat, etten osaa pitää ohjainta edes oikein päin käsissäni. Luotin siihen, että osaan pelata eikä minun tarvitse käyttää veljeni kanssa oppimiamme kikkoja. Lopulta olimme veljeni kanssa vastakkain finaalissa. Turnauksen voittajalle oli luvassa paikka SM-kisoihin.

Yksi merkittävimmistä NHL-peliin liittyvistä muistoista sijoittuu syksyyn 2002. Olin tuolloin 10-vuotias. Veljeni soitti minulle ja kysyi, monelta koulupäiväni loppuu. Hän kertoi, että paikallisessa liikkeessä järjestetään NHL 2003 -peliturnaus, ja kysyi, lähdenkö pelaamaan. Totta kai lähdin!

Mikäli kotona oli kireä tunnelma, riitaa tai jotain muuta mielestäni negatiivista, otin lompakon ja lähdin mopolla pelaamaan lähimmälle huoltoasemalle.

”

Tuntui uskomattomalta olla finaalissa – ja mikä parasta, sain pelata sen pahinta vastustajaani vastaan. Ensimmäinen ja toinen erä päättyivät tulokseen 0–0. Selostajat hehkuttivat ottelun tiukkuutta ja veljesten tasavertaisuutta. Sen lisäksi liikkeen aula oli täyttynyt katsojista. Toisen erätauon aikana veljeni lupasi minulle, että jos en anna hänen voittaa, tukkani taipuu kotona. Hävisin ottelun maalin erolla, ja veli pääsi Helsinkiin pelaamaan SM-kisoihin.

liput voitat.” Parin päivän kuluttua minulle soitettiin ja ilmoitettiin voitosta.

Itse lähdin ennen kisoja Kreikkaan. Kun tulin takaisin, veli hehkutti voittaneensa kisat. Hän pääsi myöhemmin pelaamaan Yhdysvaltoihin ja sai ottaa matkaan yhden kaverin. Sovimme, että hän ottaa minut mukaansa, mutta se ei käynytkään, koska olimme molemmat alaikäisiä. Mukaan lähti isämme. Veli oli MM-kisojen kahdeksas. Hän pääsi katsomaan itä vs. länsi -ottelun ja syömään NHL-pelaajien kanssa. Olin katkera varsinkin siitä, että veljeni oli vanhempana uhkaillut minua enkä siksi ollut uskaltanut voittaa häntä finaalissa.

Kun sain mopokortin 15-vuotiaana, tuttu kaava toteutui rahapelien kanssa. Mikäli kotona oli kireä tunnelma, riitaa tai jotain muuta mielestäni negatiivista, otin lompakon ja lähdin mopolla pelaamaan lähimmälle huoltoasemalle.

Tilit tasattiin myöhemmin. Facebookissa oli kilpailu, jonka voittona oli liput NHL-peliin. Parhaat kaksi perustelua palkittiin kahden hengen VIP-aitiolipuilla. Perustelin sinne tuon lähes kymmenen vuoden takaisen ottelun ja veljeni Yhdysvaltojen matkan. Perusteluita kirjoittaessani soitin veljelleni ja kysyin, haluaisiko hän lähteä Helsinkiin katsomaan peliä, minä tarjoan. Veli suostui ja sanoi: ”Kyllä sinä ne

Rahapelit Olen pelannut myös rahapelejä siitä lähtien, kun olen yltänyt syöttämään rahan koneeseen ja osannut painaa nappia. Yläasteella pelasin jo lähes päivittäin.

Rippikoulun käytyäni sain lahjaksi rahaa. Seuraavana viikonloppuna lähdin perheemme kanssa mökille. Eräänä iltana otin lahjaksi saadut rahat ja lähdin kauppaan. Ostin karkkipussin, limsapullon ja istuin pelikoneen ääreen. Sillä kertaa ei ollut mitään negatiivisia asioita edes mielessä. Yllättäen huomasin pelanneeni yli puolet rahoistani. Ajattelin, että voitan jo hävityn osuuden takaisin. Toisin kävi. Pelasin kuuden tunnin aikana kaikki rahani. Lähdin takaisin mökille ja minua harmitti suuresti. Olin hävittyäni ottanut auttavan puhelimen numeron talteen. Soitin sinne ja kerroin pelanneeni juuri useita satoja euroja. Yllätyksekseni sieltä vastattiin, että miksi tänne soitat, olet jo pelannut rahasi etkä saa niitä takaisin. Järkytyin, koska en saanutkaan apua, ja se vain pahensi tilannetta. Lopulta menin

Aikuisuus Täytettyäni 18 vuotta sain minun ja veljeni nimiin laitetun omakotitalon myynnistä saadut rahat hallintaani. Se oli suuri summa. Ostin ensimmäisenä itselleni auton, vuokrasin kämpän, maksoin takuuvuokran ja kolmen kuukauden vuokran etukäteen. Loput rahoista meni pääosin nettikasinoille ja raha-automaatteihin seuraavan kuuden kuukauden aikana. Rahojen loputtua vitutuskäyrä hipoi Himalajaa. Olin töissä, joten minulla oli silti rahaa.

Rahojen loputtua vitutuskäyrä hipoi Himalajaa.

”

Samoihin aikoihin alkoi hirvenmetsästys. Menin mökille mukanani ainoastaan koira, evästä ja kivääri. Sinne päästyäni tyttöystäväni laittoi viestin. Hän kertoi muuttavansa pois ja oli jo kantanut tavaransa kämpästäni ulos. Minut valtasi tajuton viha ja suru. Päätin, etten halua enää tätä tunnetta. Otin kiväärin ja laitoin pesään yhden luodin. Laukaisin aseen leukani alla, mutta lukko löi tyhjää. Aseen lukon ja luodin väliin oli joutunut männynkaarnan palanen, mikä esti asetta laukeamasta. Tämän jälkeen päätin, etten yritä tehdä itselleni enää mitään. Minulla oli suuri perhe ja paljon välittäviä läheisiä, joihin voin aina turvautua, kun on huono olla.

Meno kiihtyy Seuraavana vuonna pelasin hieman vähemmän, mutta mukaan tulivat pikavipit. Alkuun otin nii-

tä vain pieniä määriä, jotta pystyin maksamaan ne pois seuraavassa kuussa. Joulukuussa 2011 silloinen tyttöystäväni halusi muuttaa erilleen. Pelasin jälleen enemmän, ja tammikuun lopulla minulla oli vippejä tuhansien eurojen edestä. Kerroin äidilleni, koska en selvinnyt enää laskuista. Äiti lupasi maksaa laskuni sillä ehdolla, että lopetan pelaamisen. Maaliskuun ensimmäisenä päivänä vuokrasin uuden kämpän ja muutin asumaan yksin. Se käynnisti taas pelaamisen. Kulutin aikaa nettikasinoilla, etenkin yön yksinäisinä tunteina. Huhtikuun alussa vippejä oli taas tuhansien eurojen edestä. Tiesin, etten pysty maksamaan velkoja pois, mutta en halunnut vaivata asialla äitiäni. Eräänä iltana lähdettyäni baarista kotiin takanani kävelevät henkilöt kysyivät minua mukaan ”piristäville” jatkoille. Minä lähdin. Seuraavat 3–4 viikkoa kului huumeiden ja alkoholin parissa. En ollut aiemmin edes juonut paljoa, saati käyttänyt huumeita. Olin niin ahdistunut ja stressaantunut laskuista, että hain helpotusta. Eräänä huhtikuun lopun aamuna katsoin puhelimesta kelloa ja huomasin, että sen kuoret oli purtu pilalle ja näyttö oli rikki. Seuraavaksi menin vessaan ja katsoin itseäni peilistä. Huomasin, että puolet kasvoistani oli verellä ja asvaltti-ihottumalla. Vessasta tultuani herätin kaverin ja kysyin, mitä edellisenä iltana oli tapahtunut. Kaveri kertoi, että baarista tultuamme olin ollut lähdössä autolla hakemaan pitsaa hänen kanssaan. Olin kuitenkin kaatunut portaissa suoraan eteenpäin ja hajottanut puhelimen näytön. Sitten olin purrut puhelimen kuoria korjatakseni näytön. Kaverini oli vienyt minut sisälle, ottanut avaimeni ja luvannut hakea pitsaa heti, kun saa kuskin itselleen. Yhtäkkiä olin syyttänyt häntä puhelimeni rikkomisesta ja käynyt käsiksi. Lopulta olin hakenut keittiöstä leipäveitsen lyödäkseni sillä kaveriani. Yhteinen tuttumme oli tullut paikalle, ja he olivat yhdessä saaneet minulta veitsen pois ja antaneet unilääkettä.

takaisin mökille nukkumaan enkä kertonut kenellekään, että olin pelannut kaikki rahani. Nukkuminen oli yhdessä vaiheessa ratkaisu, jos hävisin rahani.

Tämän kuultuani päätin, että näin ei voi jatkua. Lähdin kotiini ja olin siellä muutaman päivän ottamatta kehenkään

Minulla on vihdoinkin parempi luottamus läheisten kanssa.

yhteyttä. Sitten menin käymään äitini luona. Kerroin, että pelasin taas, olin juonut ja käyttänyt huumeita. Äiti sanoi, ettei voi maksaa laskujani. Hän ehdotti, että kerron asiasta isälleni. Jos hän voi maksaa puolet laskuista, äiti voi maksaa puolet. Näin tehtiin. Lupasin jälleen lopettaa pelaamisen ja mennä ammattilaiselle puhumaan. Otin itselleni myös omaehtoisen luottokiellon.

Muutin äitini luo lokakuussa. En kertonut kellekään, että pelasin taas, mutta äitini huomasi, että postissa minulle tuli vippifirmoilta kirjekuoria. Samana syksynä minulla diagnosoitiin ADHD ja sain siihen lääkityksen. Tiesin, että lääkkeiden myynnistä saa hyvät rahat. Lupasin äidilleni, etten kuitenkaan tee niin, ja annoin lääkkeet hänen hallintaansa. Kuukauden kuluttua sain pitää lääkkeitä takin taskussa, jotta pystyin ottamaan niitä koulussa. Joulukuussa myin hyvän päivän tutuilleni kolme tablettia, jotta pääsin pelaamaan. Maksoin neljän kuukauden ajan perintälaskuja ja pyrin niistä eroon. Tammikuussa 2013 laskuja oli kuitenkin liikaa ja menetin luottotietoni. Se harmitti suuresti, mutta oli myös helpottavaa. Päätin, että teen töitä suuremmalla veroprosentilla ja kerrytän palautuksiin ison summan rahaa. Laitan ne suoraan laskujen maksuun ja pääsen kuin huomaamatta irti veloista seuraavien vuosien aikana. Olen ollut mukana Pelirajat’on-hankkeen toiminnassa ja miettinyt sen aikana paljon pelaamisen

”

totaalista lopettamista. Olen pohtinut myös tunteitani ja sitä, mitä muutoksia runsas pelaaminen on itsessäni aiheuttanut. Olen valehdellut hirvittävästi ja ollut epäluotettava ihminen viimeisen kolmen vuoden ajan. Eniten minua satuttaa pelaamisessa se, että olen ollut epärehellinen läheisilleni ja tuttavilleni. Pahin asia tässä tilanteessa ei ole suinkaan menetetty raha – raha, autot ja oma kämppä ovat vain materiaa, ihmiset ovat tärkeimpiä. Olen sitä mieltä, että jokaisen pitäisi päästä tutustumaan Pelirajat’on-ryhmään tai muuhun sen tapaiseen ennen ensimmäisen kolikon pudottamista pelikoneeseen tai nettikasinolle siirrettyä satasta. Tämä ryhmä on opettanut ja antanut paljon. Minulla on vihdoinkin parempi luottamus läheisten kanssa. Tämän lisäksi tukenani on saman asian kanssa painivia ihmisiä. Olen huomannut, että tekeminen auttaa. Harrastukset ovat tärkeitä, eikä pelkkä työnteko riitä ehkäisemään pelaamista. Vaikka harrastuksiin kuluu rahaa, se ei haittaa, koska ne ovat mukavaa ajanvietettä. Osaan myös keksiä muutakin tekemistä, jos pelit juoksevat päässä. Vietän esimerkiksi aikaa läheisteni kanssa. Läheisiltä olen saanut positiivista palautetta ja olen saanut jakaa myös tietoani heille. Nykyisin olen välillä pelannut vähän, mutta osaan nyt hallita sitä. Minulla ei ole enää tarvetta pelata isoilla summilla, eivätkä pelit pyöri mielessä samalla tavalla. Osaan myös ehkäistä ennalta pelihimoa. Olen tajunnut, että pelaamalla ei voi voittaa.

•

Olin pelaamatta usean kuukauden ajan, kunnes elokuussa 2012 sain älynväläyksen. En pystynyt maksamaan laskua enkä halunnut vanhemmiltani rahaa. Etsin netistä vippifirman, josta pystyi omaehtoisen luottokiellonkin kanssa ottamaan pikavipin, ja yritin voittaa rahat laskuun. Pelasin kaksi päivää, ja vipit kasaantuivat. Peruin luottokieltoni, otin vippifirmasta isoimman mahdollisen vipin ja aukaisin nettikasinon rulettipöydän maksimipanoksilla. Laitoin kaikki rahat punaiselle ja tuplasin ne. Ajattelin, että saan maksettua laskut ja minulle jää vielä pelirahaa. Hävisin enkä pystynyt enää maksamaan vuokraa.

ILONA

En muista, pesinkö ikkunat sinä päivänä vai en, mutta sen muistan, että miehen palattua töistä olin raivoissani ja peloissani. Pommitin kysymyksillä ja näin, kuinka mies painui kasaan, pelkäsi ja vaikeni. Hän ei tiennyt, mitä sanoisi. Minä kiehuin. Lopulta hän kertoi pelanneensa rahat.

Mistä tässä voi olla kysymys? Ainoa mahdollisuus oli toinen nainen. Kylmäsi.

”

Pelanneensa! Pelaaminen tuntui järjenvastaiselta. Samalla raivostutti miehen rahankäyttö, koska itse olin äitiyspäivärahalla, asuimme omistusasunnossa ja meillä oli pieni tytär. Aloin kysellä mieheltäni asioita ymmärtääkseni, mitä tuo pelaaminen oikein oli ja miten hän saattoi toimia näin. Sain kuulla, että mies pelasi hedelmäpelejä, yksikätisiä, niin kuin hän sanoi, ja että hän ei osaa sanoa, miksi hän pelaa. Mies vähätteli pelaamistaan, se ei ollut mikään ongelma, nyt oli vain käynyt näin ja että hän vain joskus pelailee. Mies ei pahoitellut pelaamistaan eikä katsonut tarpeelliseksi selvittää, miten kupru taloudessa hoidettaisiin. Nehän olivat hänen palkkarahojaan, ei minun. Itkin pettymyksestä.

Raivoa, riitaa ja epätoivoa Elämä jatkui. Kiinnitin huomiota mieheni rahankäyttöön. Hänellä ei ollut koskaan rahaa, ja hän pystyi maksamaan juuri ja juuri osansa yhteisistä menoistamme. Se tuntui kummalliselta. Näin avatuista tiliotteista samanlaisia peräkkäisten nostojen sarjoja. Hän ei tuonut kotiin juuri milloinkaan mitään tavaraa tai vaatetta. Itselläni oli tapana säästää aina pieni osa tuloista pahan päivän varalle tai suurempia hankintoja varten. Mies oli vihainen, kun halusin meidän asuvan omistusasunnossa ja säästävän. Riitelimme rahasta paljon ja pelaamisesta yhä useammin. Oli vaikea olla levollinen ja tyytyväinen. Puolisen

e oli kaunis kesäkuun päivä. Pesin ikkunoita. Postiluukku kolahti ja kävin poimimassa pari pankin kuorta lattialta. Päätin vilkaista ohimennen tiliotettani. Repäisin kuoren auki ja tuijotin lukuja ja sarakkeita ymmärtämättä näkemääni. Sitten tajusin avanneeni vahingossa mieheni saaman kirjeen. Tilin peräkkäiset nostot päättyivät miltei miinusmerkkiseen saldoon: tili oli tyhjentynyt muutamassa päivässä. Raivo leimahti sisälläni ja pelko hiipi sisuksiini. Kädet vapisivat. Mistä tässä voi olla kysymys? Ainoa mahdollisuus oli toinen nainen. Kylmäsi.

vuotta pelaamisen paljastuttua sairastuin masennukseen omien lapsuuden aikaisten kokemusten seurauksena. En kyennyt töihin ja jäin sairaslomalle. Pääsin heti terapiaan ja matka itseeni alkoi. Pari vuotta meni sumussa ja itkin paljon. Lapsen hoidin jotenkuten. Samaan aikaan mies jatkoi pelaamistaan. Hän harrasti erilaisia joukkuepelejä ja kävi iltalenkillä. Minua suututti se, että hän oli harvoin kotona. Miehen kolmivuorotyö oli raskasta, ja hänelle kertyi univajetta. Itse olin puolikuntoinen henkisesti vaativassa työssä. Kumpikaan meistä ei ollut aidosti läsnä. Eniten siitä kärsi tyttäremme. Terapian myötä löysin keinoja käsitellä omia tunteitani ja kuunnella omia halujani. Kirjoitin lähes päivittäin tunteistani ja ajatuksistani. Kävin maalauskursseilla ja maalasin ahdistavat tunteeni ja tilanteeni kankaalle. Kuvat olivat mustia. Luin monenlaisia psykologisia kirjoja ja etsin vastauksia kysymyksiini. Kävin lenkillä ja uimassa. Otin omaa aikaa, vaikka se ei tuntunutkaan aluksi hyvältä. Käytin rahaa itseenikin. Ajattelin, että en voi säästää itseäni hengiltä. Yritin löytää miehelleni apua ja puhua hänen kanssaan pelaamisesta. Toivoin, että hän olisi pystynyt kertomaan etukäteen, milloin hänen tekee mieli pelata. Ajattelin, että ääneen asian sanominen auttaisi meitä kumpaakin ymmärtämään pelaamista. Toivoin, että olisimme voineet puhua pelaamisesta ja siitä, mitä se hänelle merkitsi. Useasti kuukaudessa pelaaminen paljastui tiliotteista tai jostakin muusta. Raivosin ja itkin epätoivoa joka kerta.

Kauniit kulissit ja pankkidraamaa

Ulkoisesti elämämme eteni hienosti. Ostimme isomman asunnon, kävimme molemmat töissä ja harrastuksissa, vierailimme sukulaisissa ja toinen lapsi syntyi. Lapsillamme oli harrastuksia. Kukaan ei voinut aavistaa niitä epätoivon hetkiä, joita vietin tiliotteita tutkiessani. Mies myös poltti ja joi, kulki kapakoissa ja kavereiden luona. Käsittelin paljon ajatusta omasta

huonoudestani, kun halusin miehen olevan kotona. Tunsin itseni vääränlaiseksi, osaamattomaksi ja ymmärtämättömäksi. Olin kateellinen miehen riippumattomuudesta. Hän ei ollut riippuvainen meistä, vaan kulki huoletta omilla teillään. Olin katkera ja minun oli paha olla. Yritin löytää itsestäni syytä sille, miksi olin aina kiukkuinen. Toisen lapsen synnyttyä meidän piti säästää autoa varten. Mies ajoi ajokortin, ja perustimme tilin auton hankintaa varten. Sitten huomasin tiliotteessa virheen. Säästötililtä puuttui huomattava summa rahaa. Menin pankkiin varmana siitä, että raha oli annettu väärälle henkilölle. Arkistosta haetuista nostolapuista löytyi miehen tuttu allekirjoitus. Poskeni olivat tulipunaiset, ja katsoin epätoivoisena virkailijaan. Hän katsoi minuun myötäeläen. Kiitin ja menin kotiin. Seuraavana päivänä menimme takaisin pankkiin yhdessä, miehen pankkikortti leikattiin kahtia ja säästötilille asetettiin ehto, jonka mukaan rahan nostoon tarvitaan molemmat paikalle. Minusta oli uskomatonta, että mieheni oli pelannut rahat, vaikka hän oli jo pitkään haaveillut autosta.

Vauhti kiihtyy En oikein tiedä, miksi lopulta yhdistimme palkkatilimme. Jotenkin tuntui siltä, että saisimme raha-asiat yhteisesti paremmin hoidettua. Samalla pankkitilit muuttuivat verkkotileiksi. Yhteisen tilin ansiosta minulle valkeni, kuinka paljon pelaamiseen meni rahaa. Oli raastavaa avata tilitiedot ja nähdä kerta toisensa jälkeen, kuinka raha hävisi tililtä. Huusin ja itkin. Aloin hajota. En kyennyt enää

Yhteisen tilin ansiosta minulle valkeni, kuinka paljon pelaamiseen meni rahaa.

”

Tajusin, etten voi enää jäädä toivomaan, että hänkin hakisi apua. Kirjoitin hänelle mitä ajattelin ja mitä olin kokenut. Kerroin, että rakastan häntä, mutta pelaamista en.

”

avaamaan tietokonetta ja maksamaan laskuja, koska tulin petetyksi joka kerta. Laskut jäivät miehen harteille. Olin aina vihainen, ja hän suuttui, kun moitin pelaamisesta, ja pakeni sitten pelaamaan, kapakkaan tai kaverin luo. Teimme sopimuksia ja mies lupasi, ettei pelaa. Useasti. Mutta kun tietokoneen myötä aukeni mahdollisuus nettipokeriin, nukkuminen jäi vähille. Heräsin monesti siihen, että mies valvoi ja sanoi, ettei saa unta. Kävimme perheneuvolassa, perheasianneuvottelukeskuksessa ja psykiatrian poliklinikalla. Keskustelimme ja yritimme pelastaa avioliittomme. Yhtenä yönä riehuin, koska halusin näyttää, miltä puolison juominen tuntuu. Toisen tupakanpolttokin raivostutti, koska tuntui siltä, ettei minulla ollut mitään mahdollisuutta muuttaa miestä. Psykiatri totesi minulla olevan alkoholistivaimon tyypillinen sairaus. Siinä adrenaliinia on veressä jatkuvasti ja keho on hälytystilassa. Tunsin, kuinka mieheni ilmestyessä huoneeseen olin varpaillani. Hän oli minulle varoituskolmio. Sain astman. Nukuimme eri huoneissa.

Vähitellen tajusin, että mies kertoi minulle omilla teoillaan, mitä hän toivoi elämältään. Hän halusi pelata, olla kavereiden kanssa, juoda ja urheilla. Minä halusin perhe-elämää, terveyttä, henkistä vapautta ja hyviä harrastuksia. Tajusin, etten voi enää jäädä toivomaan, että hänkin hakisi apua. Kirjoitin hänelle mitä ajattelin ja mitä olin kokenut. Kerroin, että rakastan häntä, mutta pelaamista en. Hän ei sanonut mitään. Päätin odottaa kesän yli. Ymmärtäisikö hän, että pelaaminen on hänen vastuullaan ja että en ota enää pelaamista elämääni? Itse koin jo tuona aikana vapautuvani pelaamisesta. Tutkin mahdollisuuksiani eron hetkellä. Teimme sopimuksen lasten asioiden hoidosta, jos päätyisimme eroon.

Löysin rentoutumiskeinon ja kuuntelin aamuisin itseäni ja sisimpiä ajatuksiani. Kirjoitin ja luin elämänarvoista ja kirjasin useampaan kertaan omat arvoni. Keskustelin työkavereiden kanssa heidän arjestaan ja siitä, miten he hoitivat raha-asioitaan. Sain hyvän vinkin tilien järjestämisestä ja eriytimme palkkatilimme. Minulle kertyi säästöä. Mies hoiti oman osansa menoista, mutta hänelle ei kertynyt rahaa.

Viidentoista vuoden matka pelaajan puolisona päättyi, ja olin huojentunut. Eron jälkeen on tuntunut mahtavalta hallita omia asioitaan ja huomata, että pärjään hyvin. En ole enää katkera. Elämääni on tullut rentoutta ja iloa. Siitä saavat osansa vihdoin myös lapsemme.

•

Valkeneminen

Elokuun lopussa päätin, että haluan asumuseron. Muuten en olisi voinut kunnioittaa enää itseäni. Vuosi meni hitaasti, tein surutyötä ja näimme toisiamme. Mies halusi palata kotiin vuoden päästä ja suostuin, koska hän vakuutti asioiden olevan kunnossa. Viikon päästä sain selville, että hän oli velkaantunut. Mies myönsi, että hän halusi kotiin taloudellisista syistä. Olin pettynyt, sillä mikään ei ollut muuttunut. Halusin heti erota.

LENA

len ohjannut vapaaehtoispohjalta kaksi pe liongelmaisten vertaistukiryhmää. Ryh mät ovat olleet pienryhmiä, kooltaan 3–8 henkeä. Itselläni ei ollut kokemusta ryhmän ohjaamisesta ennen Pelirajat’on-koulutukseen osallistumista. Oma pelihistoriani nivoutuu 10 vuoden sisään vuosille 2001–2011. Pelurina olen tyypillisesti kaikki likoon -tyyppiä. Olen pelannut asunnot ja ihmissuhteet, elämänhalun ja unelmat. Olen saavuttanut pelurin lakipisteen, rajattoman tyhjyyden. Sielunkantamattomiin suunnatonta autiomaata. Onnekseni jaksoin vielä janota elämänvettä. Minulle tulivat vuosien aikana tutuksi käytännöllisesti katsoen kaikki Suomessa saatavilla olevat tukipalvelut. Olen niitä ahkerasti käyttänytkin. Toipumiseni tiellä ei ollut kuin yksi este: halu jatkaa pelaamista.

Lopulta olin henkisesti ja fyysisesti niin väsynyt, että tajusin ratkaisun kiireellisyyden. Vuoden 2011 vappuun mennessä olin onnistunut pitämään useitakin pelaamattomuusjaksoja, joista pisimmät olivat kestäneet puoli vuotta. Seurasin ahkerasti Päihdelinkin Valtti-palstaa. Sain valtavasti rohkeutta ja motivaatiota konkareiden virstanpylväistä, joita he yhdessä palstalla juhlivat. Päätin liittyä mukaan Kuinka kauan pelaamatta? -ketjuun laskemaan kultakimpaleita, pelipuhtaita päiviä. Se on kantanut minua, ja sillä taipaleella olen tänäänkin.

Vertaistuen kasvot Vertaistuen kasvot ovat antaneet minulle uuden suunnan, ja sitä voimaa halusin jakaa kasvotusten ihmisten kanssa. Siksi lähdin Pelirajat’on-porukkaan. Ensimmäisen ryhmän aloitus jännitti julmasti, ja ennalta järjestettyyn infotilaisuuteen menin jalat jäykkinä – suotta kylläkin, koska ketään ei ilmaantunut paikalle. Mutustelin siinä sitten tilaisuuteen varattua pullaa sekavin tuntein, helpotusta ja hämmennystä potien. Puhelinilmoittautumisia tuli jokunen. Saimme ryhmän pyörimään. Alkuun tein itselleni paljon muistiinpanoja ohjaamisen tueksi ja suunnittelin tarkkaan, mitä aiheita voisimme käsitellä ja minkälaisia tehtäviä voisin ryhmäläisillä teettää. Ryhmästä muodostui melko pian tiivis ja vahva porukka. Sakkiin oli helppo ja hyvä tulla. Odotimme kaikki pian kokoontumisia. Alkuun ryhmäohjaajaroolini oli vahva, kunnes tutustumisen ja ajan myötä se pienentyi vertaiseksi muiden rinnalle. Muutoksessa oli mahtavaa elää mukana, sekä ryhmän yhteis- että yksilökehityksessä jäsenenä ja rinnalla kulkijana. Miten monenlaisia tunteita olemmekaan kohdanneet yhdessä ja kantaneet ryhmänä uudestaan kipeitä asioita ja repiviä muistoja. Olemme myös

Miten monenlaisia tunteita olemmekaan kohdanneet yhdessä ja kantaneet ryhmänä uudestaan kipeitä asioita ja repiviä muistoja.

”

liikutuksen kyyneleissä juhlineet onnistumisia pelaamattomuuden ja ylipäätään elämän saralla.

liittyneet siihen myöhemmin. Jokainen oli yhtä tärkeä osa eläväistä palapeliämme.

Ensimmäisen ryhmän aikana iloitsin jokaisen ryhmäkerran jälkeen: olin selvinnyt tästäkin ”kuivin jaloin”. Ryhmämme oli aivan omaa luokkaansa. Yhdessä luodut säännöt antoivat meille raamit, joiden puitteissa toimimme.

Ryhmän ohjaamiseen haastavuutta tuovat erilaiset sosiaaliset kyvyt, ja ajoittain rajaaminen on ollut vaikeaa. Rajaamista tarvitaan tilanteissa, joissa juttu alkaa rönsyillä. Erilaisten näkökulmien kunnioittaminen ja rinnakkaisuus ovat olleet myös hyvää treeniä kehityksessäni, niin ohjaajana kuin ihmisenä. Peliongelma on osoittanut monimuotoisuutensa ja erilaiset sävynsä ryhmäläisten mukaan. Sen ratkaisemiseen on avaimet, mutta niiden löytäminen vaatii syvälle riippuvuuden juuriin ja oman elämän solmukohtiin pureutumista. Likasanko on käännettävä ympäri. Muutos on käynnistettävä, ja siihen apua on löytynyt mm. vertaisryhmästä.

Pelirajat’on-työntekijöiden tuki on ollut vahvaa ja kannustavaa. Aina on saanut kilauttaa kiperien kysymysten vuoksi ja palautettakin on annettu puolin ja toisin. Työnohjauksista on jäänyt kyteviä ajatuksia ja ehkäpä etenevää aivotoimintaa. Hankkeen puuhamiehet ovat vierailleet molemmissa vetämissäni ryhmissä ja se on ollut myös ryhmäläisille mieluista.

Olen huomannut myös sen, että kaikilla toipuminen ei lähde heti käyntiin, vaan joku tulee ensin tutkailemaan tunteitaan ja ottamaan selvää, tunteeko ylipäätään itseään peliriippuvaiseksi. Muutenkin muutoksen eteneminen on hyvin yksilökohtaista. Toiset ovat kokeneet hyväksi myös ammattiavun ja vertaistuen yhdistelmän.

Toinen ryhmä

Olen siinä onnekkaassa asemassa, että olen saanut läheltä seurata pelaamattomaan identiteettiin kasvamista sekä ihmisten kokemus- ja ajatusmaailman muutosta. Olemme viettäneet pelaamattomuusvuosipäiviä sankarin kertoessa, että vertaistuen voima on ollut hänen tärkein kannustajansa.

Toinen vetämäni ryhmä oli täysin erilainen kuin edeltäjänsä. Ensimmäisen ryhmän jälkeen toinen vertaisohjaaja veti yhden ryhmän läpi, jossa itse olin aluksi kaverina ohjaamassa ja sittemmin ryhmäläisenä. Järjestyksessään kolmanteen ryhmään lähdin taas ohjaajan kalosseissa. Tähän ryhmään kuului 1.–3.-luokkalaisia, kuten joku asian ilmaisi. Ryhmään tuli syvyyttä, kun siinä oli mukana ihmisiä, jotka olivat kulkeneet alusta asti ryhmän mukana tai

Huikeita kokemuksia ohjaajana ovat olleet yhdessä otetut askeleet, ihmisten unelmat ja niiden toteutuminen. Kun ihmiset uskaltavat kertoa tärkeimmät asiansa, se kuvastaa verratonta tarinaa vertaistoiminnasta.

•

Mieleen jäi yllättävänä kerta, jolloin yksi ryhmäläisistä saapui paikalle päihtyneenä, vaikka säännöissä edellytettiin päihteettömyyttä ryhmän kokoontuessa. Tilanne oli epämiellyttävä kaikille, mutta se hoidettiin kunnialla, ketään loukkaamatta. Myöhemmin asia käytiin läpi, ja se kääntyikin hyväksi oppimiskokemukseksi meille kaikille ja lujitti osaltaan toimintaa ja toimivaa ryhmää.

MERJA

len saanut kasvaa ihmisenä ohjatessani Pelirajat’on-hankkeen läheisten vertaisryh mää. Kun aloitin ensimmäisen ryhmän ohjaamisen, ilmoittautuneita oli aluksi vain kaksi. Olin päättänyt, että jos siellä on yksikin osallistuja itseni lisäksi, se aloitetaan. Ryhmä käynnistyi, ja väkimäärä vakiintui muutaman kerran jälkeen 4–5 kävijään. Yhteinen kieli ja ymmärrys syntyivät ensimmäisistä hetkistä alkaen. Vaikka itse toimin ohjaajana, sain myös itse uusia voimia. Ryhmäläisten kesken pohdimme monia vaikeita asioita, ja sain selvitellä monia peliriippuvuuteen liittyviä asioita ja hakea tietoa. Tieto ei tässä tapauksessa lisännyt tuskaa, vaan antoi ymmärrystä siihen elämäntilanteeseen, jossa me kaikki läheisryhmäläiset elimme. Vertaisohjaajan näkökulmasta vaikein asia ryhmäläisille on oppia ymmärtämään (tai muistamaan) se tosiasia, ettei meistä kukaan voi pelastaa ketään eikä kukaan meistä saa toisen ihmisen pelaamista loppumaan. Meidän on pidettävä huolta itsestämme.

Vertaisryhmän jatkuessa ja tiedon lisääntyessä näin laajemmin peliriippuvuuteen liittyviä asioita. Vertaistuen voimin pääsin eteenpäin omassa kasvussani ja opin ymmärtämään omaa ”sairauttani” läheisenä. Ymmärsin, että omasta hyvinvoinnistani huolehtiminen oli entistä tärkeämpää. Tunsin olevani etuoikeutettu saadessani kuulua läheisten vertaistukiryhmään ja kohdata samassa tilanteessa olevia uusia ihmisiä. Sain jakaa ja etsiä tietoa ja ymmärrystä elämäntilanteisiimme yhdessä toisten saman kokeneiden kanssa. Kävimme ryhmässä antoisia

Yhteinen kieli ja ymmärrys syntyivät ensimmäisistä hetkistä alkaen.

”

keskusteluja siitä, miten voimme elää ja kasvaa peliriippuvuuden lähipiirissä ja silti voida hyvin – eli nauttia elämästä. Niille, jotka pohtivat läheisten ryhmän keskustelujen sisältöjä, voin paljastaa, että ryhmässä ei suinkaan haukuta peliriippuvaisia henkilöitä. Päinvastoin, läheinen näkee peliriippuvaisen tärkeänä ihmisenä ja tuska ja hätä ovat päällimmäisinä tunteina. Ne näyttäytyvät liian usein kielteisinä tunnepurkauksina perheen sisällä. Myös kielteiset tunteet ovat tärkeitä viestejä peliriippuvaiselle.

Oppi ei ojaan kaada Ryhmän ohjaaminen ei ole tuntunut vaikealta, koska sain vahvat eväät siihen koulutuksessa. Sain siellä kohdata ensimmäistä kertaa elämässäni toisia peliriippuvaisen läheisiä, puhua avoimesti oikeilla sanoilla ja suoraan ongelmasta ja elämästä peliriippuvuuden vaikutuspiirissä. Koulutuksessa saatu tieto helpotti oloa, ja sain selityksen moneen mieltä askarruttaneeseen kysymykseen. Koulutuskansiosta löytyi aina sopivia työvälineitä ohjaamiseen, mutta löysin työskentelyyn erilaisia välineitä myös muualta. Ohjaamisen tukena toimii myös Pelirajat’on-hankkeen tarjoama työnohjaus. Työnohjauksessa oli aikaa rauhassa pysähtyä katsomaan, miten itselläni menee ja mitä tarvitsen lisää. Toisin sanoen sain keskittyä myös itse saamaan tukea ja ohjausta. Tänään olen kiitollinen ja etuoikeutettu saadessani jatkaa myös seuraavan vertaistukiryhmän ohjaajana. Elämä on helpompaa vertaistuen voimin.

•

JARI

ulin töihin pelaajien ja läheisten vertais tuki -projektiin kevättalvesta 2009. Olin aiemmin työskennellyt eri sosiaali- ja terveysalan järjestöissä projektitöissä, joissa kohtasin työttömyyttä, päihteidenkäyttöä ja mielenterveysongelmia. Peliongelmasta en muista aikaisemmin kuulleenikaan tai ainakaan en ollut kiinnittänyt siihen huomiota. Kaikilla on jonkinlainen käsitys siitä, että pelaamalla on hävitty taloja, maita ja mantuja, mutta minulla ei juuri ollut käsitystä pakonomaisesta riippuvuuskäyttäytymisestä ja henkisestä koukusta, jonka rahapelaaminen voi tuottaa. Lienen ollut siinäkin mielessä tavallinen suomalainen, että pelaamisesta mieleeni tulivat hyvin muistiin iskostuneet sloganit ”Kansanterveydelle” ja ”Suomalainen voittaa aina”. Olinhan itsekin tuossa vaiheessa jo nauttinut kymmenisen vuotta rahapelien tuotoista maksettua palkkaa. Hiljalleen pelimaailman tuottama kärsimys paljastui.

Jännitystä oli ilmassa. Silloisen toimintamallin mukaan ovet olivat avoimet kolmen ensimmäisen kokoontumiskerran aikana ja sisään saattoi tulla kuka hyvänsä. Olin lukenut, että peliriippuvuudessa itsemurhariski on suuri. Oli siis odotettavissa, että ryhmään

Vertaistuki-projektin tarkoituksena oli järjestää pelaajien ja läheisten vertaisryhmien ohjaajien koulutus ja perustaa vertaisryhmiä. Minusta paras tapa saada kokemusta ja näkemystä asiaan oli toimia mukana ryhmässä. Aloitin ryhmän ohjaamisen ongelmallisesta pelaamisesta kokemusta saaneen henkilön ohjaajaparina.

tulisi hyvin vaikeissa elämäntilanteissa olevia, ahdistuneita ihmisiä. Vaikka olin lukemalla perehtynyt ongelmalliseen pelaamiseen, ei asiaa riittävästi ymmärrä, ennen kuin sen näkee ja kuulee. En nimittäin millään meinannut ymmärtää, miten kolikkoautomaatteihin voi jäädä koukkuun. Eihän niistä voi juuri mitään edes voittaa. Hiljalleen minulle valkeni, että kyse oli toiminnasta. Pelaamisella voi olla monenlaisia tehtäviä, kuten tunteiden säätely. Alussa myös voittojen mahdollisuus voi olla syy pelaamiseen. Ajan myötä tilanne muuttuu, ja viattomana ajanvietteenä alkanut peli voi viedä mennessään ja muuttua pakonomaiseksi toiminnaksi. Tämän sain oppia.

Ryhmään tuli mies Ryhmään tuli ihan normaalinoloinen, noin 40-vuotias mies. Synkästä tilanteesta kieli lippalakki, joka oli painettu syvälle silmien ja kasvojen eteen. Ryhmään miehen toi tyttöystävä, joka istui hänen vieressään. Kenelläkään ei ollut mitään läheisen osallistumista vastaan, joten hän sai jäädä. Aloitimme kuulumiskierroksella. Omalla vuorollaan mies hiljaa ja vaisusti kertoi tilanteestaan. Kävi ilmi, että hän oli koukussa kolikkoautomaatteihin. Aamuisin hän pelasi ennen töihin lähtöään, toisen kerran ruokatunnilla ja kolmannen kerran töiden jälkeen. Taskussa piti olla aina aamuisin ja ruokatauolla parikymppiä kolikkoina. Töiden jälkeen rahaa meni vielä enemmän. Hän oli tilanteessa, jossa oma asunto oli pelaamisen ja siihen liittyvän velkaantumisen vuoksi menossa myyntiin ja tyttöystävä oli muuttanut yhteisestä kodista jo jonkin aikaa sitten, mutta halusi nyt olla ystävänsä tukena.

Kokoontumisen jälkeen mies vaikutti helpottuneemmalta ja lähtiessä havaitsin pienen hymynkin. Vaikutti siltä, että hankalasta tilanteesta huolimatta osa taakasta oli pudonnut miehen

harteilta. Hän palasi vielä kahdelle seuraavalle ryhmäkerralle. Ensin hän tuli ilman ystäväänsä, ja kolmannella kerralla lippalakki oli jo takaraivolla ja kasvot näkyvissä. Neljännellä kerralla hän ei enää tullut. En koskaan saanut tietää, mitä hänelle tapahtui. Toivottavasti hän oli saanut jo riittävän avun ryhmästä ja jäi siksi pois. Toiset vaihtoehdot olivat synkempiä. Tämän miehen ja muiden ryhmässä olleiden kolikkopelaajien tarinat saivat minut huomaamaan, että pelaaminen koukuttaa ihmisiä jotenkin perinpohjaisella tavalla. Muuten uskomattomat tarinat velkaantumisesta, ahdistuksesta ja itsemurha-ajatuksista eivät olisi mahdollisia. Mielihyvän neurobiologia, dopamiinin aineenvaihdunta ja hallinnan menetys – tätä se siis oli todellisuudessa. Vielä töitä aloitellessani mielessä pyörinyt lause ”no, lopeta se pelaaminen” tuntui törkeältä ihmisten aliarvioimiselta. En kuitenkaan soimannut itseäni. Ryhmässä eräs henkilö kertoi kuulleen saman lauseen myös psykiatrisen sairaalan lääkäriltä.

Ajat muuttuvat On kulunut nelisen vuotta noista ensimmäisistä kontakteista. Olen jälleen edistämässä pelaajien ja läheisten vertaisryhmätoimintaa. Moni asia on kehittynyt valtakunnallisesti: ammattilaisten koulutus asian tunnistamisessa ja puheeksi ottamisessa, tietoisuus ja sitä myöten hoito ja kuntoutus. Enää peliongelmista kärsivä ei ole omituinen olento ammattilaisten silmissä. Vaikuttaa siltä, että suuri yleisökin oivaltaa, että pelit eivät ole pelkästään ”hyvän tahdon pelejä”. Itse olen edelleen pelimyönteinen henkilö, mutta työ on tehnyt tehtävänsä. En siedä enää lotto-, kenoja muiden rahapelien arvontaohjelmia. Käännän kanavaa. En tee sitä tietoisesti, ohjelmat vain ärsyttävät liikaa. Koko se miljoonapottien jahtaamisen arvomaailma kuvottaa. Kaikenlainen rahapelaaminen on itseltäni jäänyt, ei tarkoituksella tai tietoisesti – niin vain on käynyt. Monet tarinat ja kasvot ovat varmaankin alitajuisesti tehneet tehtävänsä.

•

TARVITSETKO APUA? Pelirajat’on

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos/Pelihaitat www.thl.fi/pelihaitat Pelihaitat-sivustolle on koottu materiaalia rahapelihaittojen ehkäisyn ja hoidon tueksi. Sivustolta löytyy tietoa alueellisista ja valtakunnallisista tuki- ja hoitopalveluista.

Peliklinikka http://www.peliklinikka.fi/

pelirajaton.fi Sosped säätiön maksuttomat Pelirajat’on-vertaisryhmät on tarkoitettu ongelmallisesti pelaaville ja läheisille. Ryhmissä saa ymmärrystä saman asian kanssa painivilta ja neuvoja tilanteen käsittelemiseen, arjessa jaksamiseen ja tulevaisuuteen suuntautumiseen. Ryhmiä ohjaavat vapaaehtoiset vertaiset, joilla on omakohtainen kokemus pelaamisesta tai läheisenä elämisestä.

Peluuri

Helsingissä sijaitseva Peliklinikka on erikoistunut rahapeliongelmiin. Se palvelee pelaajia, heidän läheisiään ja näitä auttavia ammattilaisia. Palvelut ovat maksuttomia ja helppoja käyttää. Suurin osa Peliklinikan palveluista on myös valtakunnallisia.

Nimettömät pelurit/GA http://www.nimettomatpelurit.fi/ Nimettömät pelurit eli GA-ryhmät tarjoavat vertaistukea eri puolilla Suomea.

www.peluuri.fi

Tiltti www.tiltti.fi Helsingissä sijaitseva tieto- ja tukipiste Tiltti on paikka, josta saa tietoa ja tukea pelaamisen hallintaan. Tilttiin ovat tervetulleita pelaajat, heidän läheisensä sekä työssään pelihaittoja kohtaavat ammattilaiset. Tiltissä voi pohtia suhdetta omaan tai läheisen pelaamiseen yhdessä työntekijän ja/tai vertaisen kanssa.

Takuu-Säätiö www.takuu-saatio.fi Takuu-Säätiö järjestää puhelinneuvontaa ihmisille, jotka tarvitsevat apua velkaantumisen vuoksi. Myös läheiset voivat soittaa velkalinjan numeroon. Puh. 0800-9 8009, arkisin kello 10-14 (maksuton).

Palvelut kunnissa

Ammatillista apua rahapelien aiheuttamiin ongelmiin saa A-klinikoilta ja mielenterveystoimistoista. Ne tarjoavat avohoitoa pelaajille ja heidän läheisilleen, yksin ja yhdessä. Joillakin paikkakunnilla myös terveys- tai sosiaalitoimen yksiköt, kriisikeskukset sekä seurakunnat voivat auttaa. Taloudellisiin ongelmiin ja velkoihin liittyviin ongelmiin voi hakea apua kuntien talous- ja velkaneuvonnasta.

Peluuri auttaa kun pelaaminen on muodostunut ongelmaksi. Peluuri on valtakunnallinen ja maksuton palvelukokonaisuus pelaajille, heidän läheisilleen sekä työssään pelihaittoja kohtaaville. Peluurin kautta voit selvittää oman asuinalueesi hoito- ja tukimahdollisuudet. Peluuri auttaa netissä ja puhelimitse. Puh. 0800 100 101, ma-pe kello 12-18 (maksuton).

Tiedän että kaikesta voi selvitä – myös peliongelmasta!

”