i Ilma
nen
n채 luku
yte
Virpi Hämeen-Anttila
Käärmeitten kesä Karl Axel Björkin uusia tutkimuksia
Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava
Hän vilkaisi kelloa seinällä. Kymmentä yli yksi. Aikaa ei ollut paljon, mutta hän tahtoi varmistaa, että työ oli saatettu loppuun. Ei. Ei vieläkään. Hän katseli, kun sohvalla makaava nainen nousi vaivalla istumaan. Nainen laski molemmat jalkansa lattialle, taipui kaksin kerroin kuin mato, jota tökkäistään tikulla, ja piteli päätään kämmenien välissä. – Uhhuh, uhhuh, ähki nainen, ja suupielestä valui sylkeä leualle. Mieleen tuli isäpappa halvauksen jälkeen. Nainen läähätti raskaasti ja huudahti sitten äkkiä: – Kuka siellä on? Tulitteko takaisin? Hän vetäytyi syvemmälle verhon taa ja hengitti niin vaimeasti kuin kykeni. – Sisar! Sisar hoi! Auttakaa! Täytyy päästä… Naisen ääni oli heikko ja rahiseva ja suusta pulpahti puhuessa iso annos valkoista vaahtoa. 3
Sitten nainen vei käden rinnalleen, huohotti ja huojahteli. Hän tarkkaili. Nainen nousi epävarmasti jaloilleen ja seisoi kumarassa. Toinen käsi hapuili kaulaa. Mitä nyt? Nainen alkoi repiä pukuaan auki. Hengitys kulki vaikeasti, tietenkin. Ääni oli muuttunut kireäksi ja kähiseväksi. – Akh, akh, akhhh… Sitten nainen alkoi huitoa eteensä kuin savua hälventääkseen. Näki olemattomia. Hän oli lukenut, että monia riivasivat hallusinatsioonit. Kiehtovaa. Hän kumartui eteenpäin ja siristi silmiään. Tätäkin seuraisi muistikirjan kanssa ja panisi ylös huomioitaan, jos olisi järjestänyt paremmat olosuhteet. – Tulkaa nyt, Herran tähden… Kesken lauseen nainen kaatui, romahti eteenpäin kädet suoriksi ojentuneina ja parkaisi. Tuohon jää, hän arvioi. Matolla maatessaan nainen alkoi oksentaa. Pää ja ruumis tärisivät kuin horkassa. Kirpeä löyhkä saavutti hänen sieraimensa. 4
Vielä yritti kohottaa kättä. Ei onnistunut. Hän katseli nytkähtelevää matoa lattialla ja kuunteli heikkenevää korinaa. Kun ääntä tai liikettä ei enää voinut havaita, hän suoristi vartalonsa, veti keuhkonsa täyteen ilmaa, työnsi verhon ripeällä liikkeellä sivuun ja poistui yhtä huomaamattomasti kuin oli saapunut.
5
1.
– Olette kovin ystävällinen, kun suotte minulle aikaanne. Ida on varmaan kertonut, mistä on kysymys. – Epäilette, ettei tätinne kuolema ollut luonnollinen, sanoi Björk. – Sulhaseni… sulhaseni ajattelee, että huolehdin turhaan. Ja muistan väärin. Saattaahan se niin olla, mutta… – Voimme miettiä asiaa yhdessä, jos selvitätte minulle kaikki tapaukseen liittyvät yksityiskohdat. – Pelkään tekeväni itseni naurettavaksi. – Siitä päätellen, mitä neiti Helanderilta kuulin, olen valmis ottamaan teidät vakavasti. 6
Nuoren naisen sormet lopettivat hermostuneen hämähäkkimäisen liikkeensä, ja kädet liittyivät yhteen ja laskeutuivat sinivalkoisesta gingham-kankaasta ommellun arkileningin verhoa maan syliin. He istuivat kahdestaan pienessä salongissa asunnossa, joka oli sisustettu liian karusti ja ahtaasti kahden neitosen tarpeisiin. Tummat jykevät huonekalut olivat varmaankin peräisin neiti Linnalan ja hänen sisarensa lapsuuden kodista. Vain pelargooniat ikkunanlaudalla ja pitsiset uutimet ikkunoissa kevensivät huoneen ankaraa tunnelmaa. Tavat olivat vapaammat kuin silloin, kun Björk oli ollut lapsi. Sota ja sen seuraamukset olivat mullistaneet koko Euroopan elämän. Paljon pahaa ja rumaa oli tapahtunut mutta jotain kaunista ja hyvääkin, sillä Björkin mielestä tiukat sovinnaisuussäädökset hankaloittivat tarpeettomasti ihmisten kanssakäymistä ja keskinäistä ymmärtämystä. Hänestä oli mainiota ja käytännöllistä, että neiti Linnala, nuori naimaton nainen, saattoi kutsua hänet, nuoren naimat7
toman miehen, kotiinsa Aurorakadulle, eikä neidin maine siitä mitenkään tahrautunut. Se sopi moderniin aikaan. Tosin neiti oli tehnyt selväksi, että tahtoi pitää tapaamisen salassa sulhaseltaan, ja nuorempi neiti Linnala lepäsi seinän takana makuukamarissa toipumassa häijystä migreenikohtauksesta ja toimitti siten esiliinan virkaa. Molemmat neidit asuivat vuokralla ja opiskelivat isänperinnön turvin. Vanhempi sisarista, joka luki yliopistossa germanistista filologiaa ja nykyiskansain kirjallisuutta, oli luennoilla tutustunut ylioppilas Ida Helanderiin. Ida puolestaan oli Björkin hyvän ystävän, lehtimies Anton Helanderin pikkusisar ja omasta mielestään – vaikka ei Björkin mielestä – Björkin kanssa lähestulkoon kihloissa. – Ida kertoi minulle, että olette etevä ratkaisemaan rikostapauksia ja myös hienotunteinen toimissanne, sanoi neiti Linnala. – Se tuntui sallimuksen johdatukselta. Olen katsellut etsivä toimistojen reklaameja sanomalehdissä, mutta en saanut kerätyksi rohkeutta mennä niihin. – Oletan, että poliisin puoleen kääntyminen 8
herättäisi mielestänne liikaa huomiota, sanoi Björk, salassa ilahtuneena Idan arvioinnista. – Sulhaseni ei olisi hyvillään siitä. Enkä usko, että poliisi kuuntelisi minua. On ainoastaan joitain seikkoja, jotka epäilyttävät minua. Ei oikeita todistuskappaleita. Vain, vain epäilyksiä. – Olisitteko ystävällinen ja kertoisitte minulle näistä epäilyksistä, sanoi Björk ja otti povitaskustaan muistikirjan ja grafiittikynän, jollaisia arkkitehdit ja rakennusmestarit käyttivät. – Kuulisin myös mielelläni teidän ja tätinne suhteesta. Neiti Linnalan yhteen punotut sormet alkoivat jälleen liikkua, oieta ja koukistua. – Alina-täti oli äitimme vanhempi sisar. Hänellä oli ikäeroa äitiin yli viisitoista vuotta, mutta kaksi enoani ovat kuolleet, toinen alle vuoden ja toinen yhdeksän vuoden iässä, niin että äiti ja täti olivat läheiset kun muita sisaruksia ei ollut. Täti meni nuorena naimisiin nahkatehtailija Jegoroffin kanssa ja jäi leskeksi neljänkymmenenseitsemän vuoden iässä. Hän sai perinnön, en tiedä tarkalleen kuinka suuren, mutta täti eli oikein mukavasti kodis9
saan Korkeavuorenkadulla. Saimme häneltä pukurahaa syntymäpäivälahjaksi – täti oli pukeutumisesta tarkka – ja täysi-ikäisiksi vartuttuamme hän avusti meitä säännöllisesti. Tämäkin asunto järjestyi hänen suhteittensa kautta. Kertomuksen myötä nuoren naisen puhe muuttui varmemmaksi. – Tädillä oli kuollessaan suurehko omistusasunto. Säästöjä ja sijoituksiakin oli jäljellä yli kahdensadan tuhannen markan arvosta, vaikka hän oli käyttänyt niistä saadut korot, ja sodan aikana inflatio hävitti osan omaisuutta häneltä, niin kuin muiltakin. Tädillä ei ollut omia lapsia. Sen takia hän oli minulle ja Toinille kuin toinen äiti. Tai isoäiti, kun hän oli äitiä niin paljon vanhempi. Oikeisiin isoäiteihimme emme koskaan ehtineet kunnolla tutustua. – Te kaksi siis peritte hänet? tarkensi Björk. – Me olemme olleet ainoat lähisukulaiset siitä lähtien, kun äiti kuoli kaksi vuotta sitten espanjantautiin. Lev-setäni sisar ja hänen perheensä ovat olleet tietymättömissä vallankumouksen jälkeen. Kaukaisempaa sukua on kenties paennut Viron kautta Ruotsiin. Var10
maa tietoa meillä ei heistä ole. Mutta emme ole ainoat perijät. Tädiltä jäi testamentti. Se on, se on yksi niistä epäilyttävistä asioista. – Epäilette testamentin aitoutta? Neiti Linnala muikisti täyteläisiä huuliaan ja katsoi pelargooniaa ikkunanlaudalla. – En tiedä, mitä ajatella. Se on tehty vastikään. Minä uskoin, että tätini oli tehnyt testamentin ajat sitten. Hän puhui siitä. Mutta vanhempaa testamenttia ei löytynyt ja tuomari Rinne, joka hoiti tätini laki asioita, sanoi, että uusi on pitävä. Sillä on kaksi todistajaa. Toinen, tädin sisäkkö Elli, muistaa että täti haki hänet allekirjoittamaan kaksi kuukautta sitten, vaikka hän ei tiennyt, mikä paperi se oli. – Hetkinen. Ettekö te ja sisarenne saa testamentissa teille kuuluvaa osaa? – Saamme kyllä, ei meitä ole suinkaan sivuutettu. Meille on määrätty asunto-osakkeet ja suurin osa tädin muusta perinnöstä. Sekin on oikeus ja kohtuus, että Elli saa viisi tuhatta markkaa, että pääsee naimisiin. Kymmenen tuhatta markkaa on kuitenkin testamentattu jollekin Hebron11
seurakunnalle. Ja yhtä ison summan perii yhdistys, jonka nimi on Uuden Verson Liitto. Emme tunne niitä lainkaan. Tädin pöytälaatikosta löytyi Hebron-seurakunnan painettu esite, mutta en ole koskaan kuullut tädin käyneen sen tai Uuden Verson Liiton kokouksissa, eikä täti ole puhunut niistä. Elli sanoi, kun kyselimme, että jotakin uskovaisen näköistä väkeä oli käynyt tädin luona muutaman kerran viimeisen puolen vuoden aikana. Ihmettelen silti, olisiko täti halunnut antaa jollekin seuralle noin paljon rahaa. Hän ei ollut lainkaan uskonnollinen tai aatteellinen ihminen, vaan hyvin käytännöllinen ja epäluuloinenkin. Hän osasi sijoittaa rahaa viisaasti. Siksi hän oli pysynyt varoissaan sodan yli. – Minäkään en tunne noita yhdistyksiä, sanoi Björk. – Niistä on siis otettava selvää. Kuka on testamentin toinen todistaja? – Talonmiehen rouva. Hän on myös vahvistanut allekirjoittaneensa. Kun tuomari näytti hänelle testamentin, hän sanoi, ettei se ollut noin pitkä paperi, mutta sitten hän sanoi, että varmaan muisti väärin. 12
– Jos allekirjoittajat eivät ole varmoja, mitä ovat allekirjoittaneet, ymmärrän, että ette luota testamenttiin. Minun olisi syytä nähdä se. – Se käy kyllä, sanoi neiti Linnala. – Testamentti on tuomari Rinteen hallussa mutta voimme mennä yhdessä hänen luokseen. Toinen epäilyttävä asia on tätini kaulakoru. – Kaulakoru, toisti Björk ja kirjoitti muistiin. – Kertokaa siitä. – Setäni oli antanut sen tädilleni huomenlahjaksi. Täti kertoi, että sen oli lahjoittanut Lev-sedän isoäidille Aleksandra Fjodorovna, tsaari Nikolai ensimmäisen puoliso. Isoäiti oli ollut keisarinnan hovineito. Koru oli kullasta tehty ja melko painava. Siinä oli kaksi yhteen punottua koristeellista kultakäätyä, joihin oli upotettu kolme sinistä saphirijalokiveä ja viisitoista sinistä lapiskiveä. Ne eivät olleet vallan suuria, mutta eivät pieniäkään. Korun tarkkaa arvoa en tiedä, kun täti ei vienyt sitä koskaan kultasepälle arvioitavaksi, mutta kallis se oli, kallein esine jonka täti omisti. Täti sanoi, että hän antaisi sen sille meistä, joka menee ensin naimisiin. Meitä huolestut13
ti, kun täti säilytti korua sillä tavalla kotonaan. Se oli kyllä tädin makuukamarin lipastossa lukitussa laatikossa, mutta sellaisenhan voi murtaa. Hänellä olisi pitänyt olla kassakaappi. – Tiesitte siis, missä kaulakorua säilytettiin. Neiti Linnalan poskille levisi hento puna. – Täti otti korujaan joskus esiin, kun kävimme siellä. Hänellä oli myös helminauhoja, rannerenkaita ja sormuksia. Ne eivät olleet aina samassa paikassa. Yleensä ne olivat lipaston laatikossa, kuten sanoin, mutta välillä hän oli pannut ne vaatekomeroon liinavaatteiden sekaan. Kerran ne olivat tädin vuoteen alla. Luulen, että hän vaihtoi niiden paikkaa, jos joku vieras kävi asunnossa. – Havaitsitteko korujen paikan vaihtuneen viime aikoina? – Kyllä. Kaksi kertaa viimeisten kahden kuukauden aikana. Mutta se ei auttanut. – Tarkoitatteko, että korut ovat nyt kadonneet? – Vain kaulakoru. Muut olivat lipaston laatikossa mutta kaulakoru on kateissa, ja olen mielestäni etsinyt joka paikasta. 14
– Ehkä hänellä oli jokin erityisen salainen kätkö. – Se on mahdollista. Mutta täti oli aina pitänyt korujaan samassa paikassa. Ja muut olivat… – Lipastossa, täydensi Björk. – Näittekö siinä mitään jälkiä murrosta? Neiti Linnala pudisti päätään. – En, se oli aivan ehjä. – Ja missä tätinne piti laatikon avainta? – Makuukamarin kynnyksen alla. Sen pystyy irrottamaan. Vain minä ja sisareni tiesimme siitä. Avain oli paikallaan, kun menimme asuntoon tädin kuoleman jälkeen. – Puuttuiko jotain muuta? – En osaa itse täydellisesti arvioida, mutta Elli sanoo että ei, ja muut arvoesineet, taulut ja maljakot ja sellaiset, olivat paikallaan. – Teidän pitäisi kyllä ilmoittaa poliisille korun katoamisesta. Ja mainita samalla testamentista. Nuori nainen näytti huolestuneelta. – Minä pelkään, että poliisi syyttäisi Elliä. Ellihän hyötyy testamentista. En halua hänelle mitään harmia. – Ette itse usko, että sisäkkö olisi varas? 15
– Ei Ellistä ole sellaiseen. Hän on aika hidas ja yksinkertainen. – Voisiko hänellä olla rikoskumppani, esimerkiksi miesystävä, joka käyttää häntä hyväkseen? Neiti Linnala naurahti. – Ellin mielitietty on leipurin kisälli ja hyvin samanlainen kuin Elli. Ahkera ja tunnollinen poika, mutta ei ruudinkeksijä. Minusta Elli voisi ennen lentää Kuuhun kuin varastaa tädiltäni. Täti oli valinnut hänet ja luotti häneen. Hänen ainoa vikansa on hajamielisyys. Täti sai joskus muistuttaa, että pyykit p itää noutaa kuivumasta tai seinänvieret pitää lakaista, kun Elli unohti, jos väliin tuli jokin muu askare. Poliisi voisi myös ajatella, että me – minä tai sisareni – olemme syyllisiä. Että toinen meistä on vienyt korun, kun tietää, missä avain oli. – Miksi tekisitte niin, kun kuitenkin peritte korun? – Vain toinen meistä perii sen. Tai niin täti sanoi. Testamentissa koruja ei mainita. Sitäkin ihmettelen. Olen tuuminut, josko koru voisi sittenkin olla asunnossa. Voisitteko te etsiä sitä? 16
– Voin yrittää. Onko asunnossa tehty mitään muutoksia sen jälkeen kun tätinne kuoli? – Ei. Sanoin Ellille, että hän pitäisi kaiken ennallaan. Itse asiassa lukitsimme asunnon. Kun tuli näitä epäilyksiä. Ellin puolelle ja keittiöön on oma sisäänkäynti. Annamme Ellin asua siellä, kunnes hän löytää uuden kortteerin. – Olette menetellyt viisaasti, kiitti Björk. – Salissa on tietysti siivottu. Tätini kuoli siellä. – Hm, sanoi Björk ja käänsi lehteä. – Niin. Jos sitten jaksaisitte kertoa, milloin ja miten tätinne menehtyi… Neiti Linnala nyökkäsi, päästi pitkän huokauk sen ja luetteli tyynesti tosiasiat. Vain tädin löytymisestä puhuttaessa hänen äänensä alkoi horjua. Leskirouva Alina Jegoroff oli vetänyt viimeisen henkäyksensä kolme viikkoa aikaisemmin perjantaina, huhtikuun kahdentenakymmenentenätoisena päivänä, kahdentoista ja kahden välillä. Ajan oli määrittänyt lääkäri, joka oli haettu paikalle. Kuolinsyyksi oli kirjoitettu sydänkohtaus. Se oli tuntunut luonnolliselta. Vainajalla oli ollut sydämentykytystä ja yleistä heikkoutta, ja jokin 17
aika sitten hänelle oli määrätty lääkkeeksidigitalista. – Täti oli ollut pari viikkoa huonovointinen, kertoi neiti Linnala. – Ikävä kyllä Elli joutui samaan aikaan olemaan paljon pois, koska hänen äitinsä sairastui vakavasti. Tädin luona oli siksi käynyt hoitajatar. – Minkälainen hoitajatar? – Palkkasimme hänet tädin lääkärin kautta. Pidin häntä luotettavana. Mutta hän ei ollut tätini seurana koko ajan. Täti ei halunnut. Hän oli omasta mielestään vain vilustunut. Tätini osasi olla hyvin itsepäinen. – Tätinne oli siis yksin kuollessaan? – Niin… Elli tuli asuntoon vähän vaille kaksi ja löysi tätini lattialta makaamasta. Täti oli – täti oli antanut ylen. Kuolintodistuksen kirjoittanut lääkäri sanoi, että täti oli kuollut sydänhalvaukseen ja hapen puuttumiseen. Me hyväksyimme sen ensin. Mutta sitten… – Huomasitte korun kadonneen? kannusti Björk, kun neiti Linnala epäröi. – Se oli jo ennen korua, ja testamenttia. Elli 18
kummasteli, kun jotkin astiat keittiössä oli pesun jälkeen pantu väärille paikoille. Hoitajan ei ollut pitänyt käydä sinä aamuna, eikä hän pese astioita, vaan jättää sen Ellille. Mutta samassa rapussa asuva asessorin rouva, hirveän utelias ihminen, tuppasi ovesta sisään, kun kävin Korkeavuorenkadulla tätini kuoleman jälkeisenä päivänä, ja häneltä kuulin, että edellisenä päivänä puoli kahden tienoissa hoitaja oli tullut ulko-ovella häntä vastaan, eikä ollut vastannut tervehdykseen vaan oli kääntänyt kasvonsa pois ja kiirehtinyt ohitse. Minä soitin hoitajalle ja kysyin, oliko hän tosiaan käynyt siellä sinä aamuna, ja hän sanoi että ei tietenkään ollut, kun ei ollut pyydetty. Hän oli ollut aivan muualla toisen potilaan luona. Ei toki voi olla varma siitä, että hoitajan näköinen nainen tuli juuri tädin asunnosta… – Oletteko tiedustellut muilta samassa rappukäytävässä asuvilta tästä asiasta? kysyi Björk. Neiti Linnala pudisti päätään. – En tohtinut. Se ei tuntunut sopivalta. Mutta se hoitaja jäi vaivaamaan ajatuksia. Asessorin rouva ei osannut sanoa kuin että nainen oli kookas ja hänellä oli 19
pitkä harmaa hame, valkoinen hilkka ja kalpea iho. Muuta ei kuulemma ehtinyt nähdä, koska nainen peitteli kasvojaan. Miksi peittää kasvonsa, ellei ole salattavaa? Ja astiat. Ei täti itsekään pessyt niitä, jos Elli oli tulossa. Ja jos täti oli vielä heikkona… – Olette oikeassa, epäilyttäviä seikkoja on aika lailla, sanoi Björk. – Tuota. Ne astiat. Jotka oli pantu väärille paikoille… – Minä käärin ne silkkipaperiin, sanoi neiti Linnala. – Ne ovat nyt salin puolella. Ajattelin, että jos niihin olisi jäänyt jotain. Vaikka ne on pesty. – Mainiota, olette todellakin ajatellut kaikkea, kiitteli Björk. – Anteeksi, käyn tässä välissä katsomassa miten Toini jaksaa, sanoi neiti Linnala ja nousi ylös. – Kaatakaa itsellenne toinen kuppi teetä, olkaa niin hyvä. Yksin jäätyään Björk silmäsi merkintöjään. Ei olisi tarvinnut. Hän muisti jokaisen sanan, jonka neiti Linnala oli lausunut. Neidin puhuessa Björk oli tuntenut, miten hä20
nen sisällään iti ja kasvoi älyllinen nälkä. Tapaus oli kiinnostava ja hän oli tyytyväinen siitä, että Ida oli ohjannut sen hänen käsiinsä. Häntä miellytti ajatus, että hän saisi tutkia ja nuuskia omin päin eikä hänen tarvitsisi kuunnella koko ajan Martin moitteita ja valituksia, niin kuin maaliskuussa Vesilinnanmäen surmaa selvitettäessä. Martti oli tietysti hänen rakas lapsuudenystävänsä, mutta ylikonstaapeli Ekmanin univormuun pukeutuneena sidottu sekä esimiehensä mää räyksiin että toimivaltansa rajoituksiin. Sitä paitsi, vaikka Björk piti arvossa Marttia ja Martin lähimpiä miehiä, etsivä Rossia ja etsivä Karusta, poliisi ei instituutsiona ollut tehokas eikä tarkka. Rikospaikkoja ei tutkittu kunnollisesti eikä juttujen yksityiskohtiin paneuduttu. Vikaa oli sekä ammattitaidossa että ajan puutteessa: kieltolain valvominen teetti koko ajan enemmän työtä ja rahasta ja etevistä miehistä oli jatkuva pula. Hitusen verran oli sentään tulossa poliisienkin palkkaan lisää valtion seuraavassa budjetissa. Vennolan uusi hallitus oli esittänyt eduskunnalle, että edellisen hallituksen kaatanee21
seen ongelmaan, virkamiesten kalliinajan palkkojen parantamiseen pitäisi kiireellisesti myöntää kaksikymmentäseitsemän ja puoli miljoonaa markkaa. Esitys oli ihme kyllä mennyt läpi valiokunnissa ja suurella enemmistöllä myös eduskunnassa, vaikka kokoomuksen ja maalaisliiton edustajat olivat nurisseet, ettei siihen ollut varaa. Björk oli ollut mukana laatimassa ehdotukseen liitettyä selvitystä ja kerännyt tilastotietoja virkamiehistä, jotka olivat menettäneet asuntonsa vuokrarästien takia. Ongelma kosketti läheltä, sillä hänen virkaveljensä Sintonen oli saanut häädön ja etsi epätoivoisesti uutta asuinsijaa. Onneksi Björk itse selvisi vuokrastaan, vaikka välillä piti tehdä vekseli. Perintö korjaisi hänen taloutensa. Mutta sen varaan ei voinut rakentaa… vielä. Björk palautti ajatuksensa rikokseen. Sillä tämä oli rikos. Hän vainusi sen. Alina Jegoroff oli murhattu, kaiken todennäköisyyden mukaan myrkyllä. Ylenantaminen viittasi myrkkyyn. Nainen oli kenties saanut liian suuren annoksen omaa lääkettään. Yliannostus digitalista sai sy22
dämen ponnistelemaan liikaa ja pettämään, varsinkin jos uhri oli vanha eikä kovin vahva. Sivuoireena oli pahoinvointia. Digitalis oli varmaankin sekoitettu johonkin ruoka-aineeseen. Sen vuoksi astiat oli pesty. Murhaaja ei tuntenut täydellisesti talon tapoja, kun oli pannut astiat vääriin paikkoihin. Se sulki sisäkön pois epäiltyjen joukosta. Paitsi jos hänen yksinkertaisuutensa oli pelkkää teatteripeliä. Se selviäisi, jos Björk saisi kuulustella tyttöä. Björk ei liioin uskonut, että vanhempi neiti Linnala oli syyllinen. Se olisi peräti eriskummallinen murhaaja, joka omasta aloitteestaan palkkaisi jonkun tutkimaan kuolemaa, joka muuten sivuutettaisiin luonnollisena. Migreeniä poteva sisar, jota Björk ei ollut vielä nähnyt, oli sen sijaan avoin tapaus. Samoin sulhanen, joka vastusti tutkimuksia. Näistä kahdesta epäilyn alaisesta ei voisi suoraan puhua neiti Linnalalle. Björkin täytyi edetä hienovaraisesti. Motiivi? Raha. Uhri oli varakas. Hänellä oli arvokas koru. Testamentista hyötyivät Linnalan neitien ja palvelustytön lisäksi Hebron-seura23
kunta ja se hämärä Verso-liitto, mutta oli mahdollista, että joku muukin tiesi kaulakorusta, ja että tämä tuntematon olisi tullut hoitajan valepuvussa varkaisiin. Muut vaihtoehdot saattoi toistaiseksi jättää syrjään. Mutta miten todistaa myrkytys? Ylenantamisen jäljet oli siivottu pois, astiat pesty. Ainoa varma todistuskeino oli kaivaa ruumis ylös haudasta, tutkia sisukset ja etsiä niistä myrkkyä. Sellainen ei onnistunut ilman poliisin lupaa. Hänen mietteensä keskeytyivät, kun neiti Linnala palasi. Hän ponnahti pystyyn ja kumarsi. – Ette ottanutkaan teetä, sanoi neiti Linnala. – Anteeksi, minun piti ajatella, Björk sanoi. He istuivat jälleen koviksi topatuille tuoleille. Neiti Linnala täytti hänen teekuppinsa, tarjosi hänelle porsliinisesta vasusta lusikkaleipiä ja sanoi: – Herra Björk, toivottavasti ette kadu sitä, että tulitte. En ole varma, esitinkö asiat tarpeeksi selkeästi ja järkevästi. – Kyllä te esititte, hyvä neiti, sanoi Björk. – Kuten sanoin, olen samaa mieltä kanssanne sii24
tä, että tätinne kuolemaa on syytä tutkia tarkemmin, ja teen sen, jos niin tahdotte. – Se on minun ja sisareni yhteinen toive. Vielä lisään, että kysymys ei ole rahasta. Testamentti tekee meistä rikkaita naisia, eikä meitä haittaisi Hebron-seurakunnan tai sen toisen järjestön saama summa, tai edes korun katoaminen, ellei meitä painaisi hirvittävä epäilys, että täti ei kuollut sydänkohtaukseen, vaan joku surmasi hänet syystä, jota emme lainkaan voi käsittää. – Uskon, että teette oikein, kun haluatte asiaan selvyyden, sanoi Björk. – En toki oleta teidän auttavan meitä ilman edestä, vaikka ette ole etsivätoimiston palveluksessa, sanoi neiti Linnala. – Maksamme palkan ja kaikki kulut, mitä tutkimuksistanne koituu. Jos koru löytyy, on kohtuullista antaa löytöpalkkio. Miten on, käykö teille, että saatte tuhat markkaa etumaksuna, ja loput sen mukaan, miten paljon teillä on tästä vaivaa? – Kiitos, se käy minulle hyvin. Björk olisi hieronut käsiään yhteen, jos olisi kehdannut. Tuhat markkaa etumaksua! Hän 25
voisi ensi viikolla maksaa vaatturille silkin, joka tarvittiin uuden kesäpuvun vuoraukseen, ja ostaa uudet kengät ja hatun. Hän saisi käydä ulkona muutenkin kuin elokuvissa, syödä kunnolla, ja rahaa jäisi vielä ylikin. – Voin vakuuttaa teille, etten säästä voimiani, hän sanoi. – Saan kyllä totuuden selville.
26