Eppu Nuotio: Myrkkykeiso

in Ilma

en

nä luku

yte

EPPU NUOTIO myrkkykeiso

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

N

eljässäkymmenessäkolmessa hehtaarissa riittää ihasteltavaa moneksi käyntikerraksi”, Ellen Lähde hymyilee ja antaa katseensa vaeltaa innokkaassa kuulijajoukossa, ”ja kävelyretket voi suunnitella kulloinkin kukkivien kasvien tai vaikkapa maiden mukaan. Kun kirsikat kukkivat on syytä suunnata Japaniin.”

Suuri kollektiivinen huokaus kuin kevättuuli kulkee huoneessa, kun kuva kukkivista puista rävähtää Ellenin takana olevalle valkokankaalle. Vaikutus on juuri sellainen kuin Ellen halusikin. Vielä lentokoneessa istues-

saan Ellen harmitteli sitä, että oli luvannut tulla puhumaan martoille heti matkan jälkeen, mutta nyt hän on enemmän kuin tyytyväinen. Kaikki on tuoreessa muistissa ja Ellenistä tuntuu kuin hän olisi pikemminkin oppaana kuin pitämässä esitelmää.

Lyhyeksi jääneet yöunetkaan eivät tunnu missään, sillä Ellen on punannut huulensa ja pukeutunut alennusmyynnistä hankkimaansa keltaiseen, vartalonmyötäiseen pellavahousupukuun ja punaisiin korkokenkiin.

Berliinissä leikatut ja raidoitetut hiukset loppuvat siihen mistä suuret hopeiset korvakorut alkavat.

Kuten asiansa osaava opas, Ellenkin antaa ympäristön puhua puolestaan, jättää tilaa istutusten ihastelulle sekä kasvien tunnistamiselle. Hän saattelee ryhmänsä puutarhan värimaailman saloihin ja sallii asiantuntevan yleisönsä esittää kysymyksiä ja innostua keskustelemaan maalajeista, pensaiden leikkauksesta ja istutusten suunnittelusta.

4

”Tuollaisen tuoksupuutarhan minä haluan”, eturivissä istuva Oili ilmoittaa kovaan ääneen, ”mies kun ei näe mitään, vaikka minä kuinka yritän esitellä sille penkkejäni ja istutuksiani. Mutta koko ajan nuuskii sisällä talossakin, että mikä täällä haisee.”

Koko salillinen marttoja hyrähtää nauruun. Ellenkin on tavannut Oilin miehen monta kertaa ja osaa hyvin kuvitella, etteivät kukkapenkit kiinnosta tätä vähääkään.

Enemmistönä salissa istuvien naisten ikäluokassa puutarhanhoidosta kiinnostuneet miehet kun ovat kuin harvinaiset kasvit, mutta onneksi nuori polvi on siinäkin ennakkoluulottomampaa kuin vanhempansa, Ellen ajattelee. Miten hurmaavia ne pieniä jalkakäytäväpuutarhojaan hoitavat puutarhuripojat Berliinissä olivatkaan!

Naurun laannuttua alkaa vilkas keskustelu ja niin Ellenin puutarhamatkalle varattu aika täyttyy. Viimeiseksi kuvaksi Ellen on valinnut juuri ennen pois lähtöään nappaa5

mansa otoksen maailman suurimmasta kasvihuoneesta ja sen edessä olevasta italialaisesta puutarhasta. ”Berliinin kasvitieteellisestä puutarhasta löytyy myös maailman suurin kasvihuone, siellä kuluu sadepäivä jos toinenkin helposti”, Ellen päättää sangen tyytyväisenä itseensä, ”ja valehtelematta voin sanoa, että se ja itse puutarha on yksi hurmaavimmista missä olen koskaan käynyt. Puutarhaa alettiin rakentaa Adolf Englerin johdolla vuonna 1897 ja se saatiin valmiiksi kolmetoista vuotta myöhemmin. Tarkoituksena oli tutkia Saksan siirtomaiden kasvillisuutta. Berliinin kasvitieteellinen puutarha on puutarhanrakastajan keidas, mutta myös ihanteelli­nen ulkoilupaikka niille, jotka eivät puutarhasta ja kasveista niin perusta. Konservaattoripoikani kuuluu jälkimmäiseen joukkoon, mutta hänkin viihtyi siellä erinomaisesti. Sanoi juosseensa yhden elämänsä lenkeistä sen kolmen tunnin aikana kun minä käveleksin is6

tutuksia tutkimassa. Kaikkialla on penkkejä istuskelua varten, suojaisia lepopaikkoja ja avoimia kukka­loiston ihasteluaukioita. Ja jos taivas paiskoo vettä tai räntää voi sujahtaa puutarhan kasvihuoneisiin ja tehdä matkan tropiikkiin. Jos suunnittelette matkaa Berliiniin, lähden mielelläni oppaaksenne Dahlemin kasvitieteelliseen puutarhaan.”

Suosionosoitukset ovat enemmän kuin kohteliaat ja no­peasti viinilasiin tarttuva Ellen kuulee kuinka yksi sun toinenkin pu­huu innostuneesti matkasta Saksan pääkaupunkiin. Silja, Ellenin ystävä, halaa Elleniä pitkään ja sanoo alkavansa heti säästää matkaa varten. ”Pilkekin varmaan tykkäisi”, Silja hymyilee, ”se on perinyt sinulta viherpeukalonsa.”

Pilke on Siljan seitsemänvuotias tytär, reipas ekaluokkalainen, eikä mitään sukua Ellenille. Ellen tutustui Siljaan muutama vuosi sitten, kun nuori yksinhuoltajaäiti tuli mukaan marttojen toimintaan. Ellenistä on tullut jon7

kinlainen varamummo Pilkelle, sillä toisia mummoja ei ole eikä suuremmin muitakaan sukulaisia. Ei ainakaan Turun suunnalla.

Siljan on pakko lähteä, sillä Pilken telinevoimisteluharjoitukset ovat loppumassa ja Silja menee Pilkeä vastaan, kuten aina kun pääsee. Ellen vannottaa Siljaa tuomaan tyttönsä käymään ja Silja lupaa tulla itse samalla kahvittelemaan. Viimeistään seuraavalla viikolla.

Siljan lähdettyä Ellen ottaa toisen lasin kuivaa valkoviiniä ja nappaa kuusi pientä lohitäytteistä tuulihattua ja syö ne suuremmin pureksimatta. Taivas, hän ajattelee, minähän olen nälkä­kuoleman partaalla. Onneksi kotona odottavat Winterfeldtmarktin lauantaitorilta ostetut herkut ja Amin tuomat viinit.

Niin ja Ami, Ellenin miesystävä.

Ellen on viisikymmentäkahdeksanvuotias, entinen kartanpiirtäjä. Kolmea vuotta aiemmin hänen elämänsä mullistui tavalla, jota edes kaikkeen varautunut Ellenkään ei 8

osannut aavistaa. Ellen olisi jäänyt kuntaliitosten vuoksi työttömäksi, joten hän päätti jäädä varhaiseläkkeelle koska niin teki myös hänen yksityistä eläkevakuutusta maksanut miehensä Olli. Ollin kuolema maratonmatkalla sotki kaikki Ellenin suunnitelmat. Yhdessä matkustamisen sijaan hän matkustaakin nykyisin yksinään.

Ollin kuolema oli pahinta, mitä Ellenille on tapahtunut, mutta edes surun syvimmässä päässä Ellen ei kuvitellut olevansa ainoa läheisensä menettänyt. Hän tiesi selviävänsä ja on selvinnytkin. Ellen tuntee olevansa vapaa ja tekevänsä mitä lystää. Hän on kaikin puolin tyytyväinen elämäänsä. Pyöräily pitää kuntoa yllä, ja kun töissä ei enää tarvitse käydä, jää aikaa kaikkeen sellaiseen mistä työssäkäyvä ihminen voi vain haaveilla. Elokuviin voi mennä keskellä päivää ja aamulla voi istua kahvikupin kanssa ulkona kukkapenkin kupeessa kaikessa rauhassa. Ellen ehtii tavata ystäviään ja käydä hieronnassa. Vähintään 9

kerran vuodessa hän tekee pitkän puutarhamatkan jonnekin päin maailmaa. Seuraavaksi Ellen haaveilee hieman pidemmästä kiertomatkasta Espanjaan, siellä riittäisi kiehtovia puutarhoja tutkittavaksi.

Ne, jotka luulevat, että viisikymmentäkahdeksanvuotias on vanha, erehtyvät aivan samoin kuin nekin, jotka luulevat, että sen ikäisen ihmisen elämä on tylsää. Ja väärässä ovat vielä nekin, jotka kuvittelevat, että eläkkeellä ihmisellä ei ole enää mitään virkaa. Ellenin elämä on kaikkea muuta kuin ikävää, hän tuntee itsensä nyt paljon paremmin kuin kolmekymppisenä ja tietää mitä haluaa ja mitä tarvitsee. Siksi hän on paljon vapaampi kuin aiemmin, kaikenlaisen kontrollin tarve on vähentynyt ja hän uskaltaa tehdä sitä mikä tuntuu hänestä hyvältä. Ja lisäksi tuntee olevansa hyvin tarpeellinen. Hän nauttii siitä, että voi itse päättää menemisistään ja tulemisistaan, lähteä reissuun silloin kuin haluaa tai pysytellä kotona yöpaidassa.

Ollin kuoleman jälkeen osa Ellenin ja Ollin yhteisistä ystävistä lakkasivat pitämästä yhteyttä, mutta Ellenistä se kuuluu luonnollisen poistuman piiriin. Sellaista tapahtuu, useimmat ihmiset kuuluvat vain johonkin elämänvaiheeseen, vain harvat kulkevat mukana läpi elämän. Ellen ei kaipaa vanhoja aikoja, hänhän on jo elänyt ne ja siksi ne ovat hänen omaisuuttaan, jota kukaan ei voi varastaa. Toisin kuin saattaisi luulla, yllättäen sekä leskeksi että eläkkeelle jäänyt Ellen ei ole yksinäinen.

Itse asiassa välillä hänelle tulee aivan pakottava tarve saada olla omissa oloissaan, tapaamatta ketään, puhumatta kenenkään kanssa puhelimessa, kirjoittamatta yhtään sähköpostia tai tekstiviestiä. Hänen seuraelämänsä on tiivistä ja kun Ellen on vielä mukana marttojen Kotiavussakin niin sen kauttakin hän tapaa paljon erilaisia ihmisiä. Ja kahdeksan kuukautta sitten hän tapasi Amin.

Kaksi iltaa viikossa Ellen koettaa pitää it11

sellään, sillä viitenä muuna iltana hän menee taidenäyttelyyn tai konserttiin tai istuu teatterissa, käy tanssimassa, syömässä tai taimimyymälöissä. Ja silloin kun Ami on Turussa he kaksi pysyttelevät vuoteessa koko illan.

Sellainen on suunnitelma tänäänkin.

12

T

ekstiviesti tulee aamuyöstä kaksikymmentä vaille neljä. Siihen aikaan ei saa lähettää viestejä kenellekään, ei vaikka mikä olisi. Anneli on käynyt vessassa puoltatoista tuntia aiemmin ja saanut vihdoin, pitkän hikisen pyörimisen jälkeen uudelleen unen päästä kiinni. Tekstiviestin ääni on kuin hammaslääkärin pora, joka uppoaa suoraan unen suojaamiin aivoihin. Verenpaine nousee välittömästi. Hetkeen Anneli ei tiedä kuka hän on ja missä hän on eikä sitäkään mikä soi, oliko kyseessä palohälytys vai ovikello.

Anneli haroo kädellään yöpöytää ja onnis13

tuu pudottamaan puhelimen lattialle. Onneksi se ei sentään hajoa niin kuin edellinen.

Kun Anneli vihdoin saa puhelimen näyttöruudun sil­miensä eteen ja näkee viestin tulleen pikkusiskoltaan, hän on jo niin raivoissaan, että voisi kuristaa Mirkan omin käsin. ”Anneli, minun täytyy kertoa sinulle jotakin, tämä on käynyt raskaaksi ja minun on pak-” Anneli lukee kesken jääneen viestin kolmeen kertaan, mutta vaivaudu vastaamaan. Ei kai nyt keskellä yötä.

Kolmeentoista ikävuoteensa saakka Mirkka oli Annelin silmä­terä, kuin oma pikku barbinukke, jonka saattoi taivuttaa mihin asentoon tahansa. Siihen saakka Anneli tiesi kaikki siskon asiat, mutta sitten Mirkka lakkasi uskoutumasta hänelle ja kiltin pikkusiskon sisältä työntyi ulos ihan toinen tyttö. Sille tytölle ei mikään riittänyt. Kaikki alkoi pyöriä Mirkan ympärillä, koko perhe. Kun Mirkka kuusitoistavuotiaana rakastui, hänen rakkautensa oli niin ihmeellistä, että se vaati matkan Parii14

siin ja toisen Veronaan. Vaikka ei Mirkka ollut sen paremmin Sartrensa kanssa filosofoiva Simone de Beauvoir kuin Romeonsa perään itkevä Juliakaan. Kun Mirkan sydän särkyi, hän pelästytti perheen itsemurhapuheillaan ja syömälakollaan. Kun Mirkka opiskeli, hän uuvutti kaikki tenttipaineillaan ja jatkuvalla rahapulallaan, vaihtuvilla asunnoillaan ja poikaystävillään, kesätyöpaikoillaan ja hirveillä pomoillaan. Kun hän löysi nykyisen miehensä ja alkoi odottaa lasta, koko suku meni naimisiin ja oli raskaana.

Sittemmin Mirkan elämä on vakiintunut, hänestä on tullut kaikkien hämmästykseksi hyvä äiti, ja ikään kuin se ei riittäisi, Mirkka on edennyt urallaan aivan toisin kuin kemikalio-osastolle juuttunut Anneli.

Mirkka asuu viehättävässä, täysin remontoidussa rivitalossa Turussa miehensä Timon ja kaksi ja puolivuotiaan Mimmi-tyttärensä ja pienen Nappi-koiransa kanssa. Anneli on Mimmin kummi ja hyvä kummi onkin. Kerää 15

tytölle omaa hopealusikkatusinaa, ostaa aina joululahjaksi Marimekon vaatteen ja kirjan ja syntymäpäivälahjan lisäksi vie tyttöä uimaan ja teatteriin ja sirkukseen. Ja hoitaa Mimmiä aina kun kysytään. Harvoin kysytään.

Anneli asuu Hämeenlinnassa ja käy kaksi kertaa vuodessa Mirkan, Timon ja Mimmin luona kylässä. Talvella hän on vain viikonlopun, mutta kesällä yleensä viikon. Mirkka vie Annelia teatteriin ja konsertteihin ja Day Spahan ja joenrannan ravintoloihin ja maksaa aina kaiken. Ja Mimmi haluaa nukkua Annelin vieressä ja Annelille se sopii, vaikka Mirkan ja Timon mielestä se ei olekaan hyvä idea.

Anneli ei lakkaa ihmettelemästä sitä, kuinka ihmeen tarmokas Mirkka on. Reissaa ulkomailla töittensä vuoksi, osallistuu lukupiiriin ja on Turun naisyrittäjien hallituksessa. Käy body-pumpissa ja baletissa, bloggaa ja instagrammaa ja paistaa tuoretta leipää viikonloppuisin.

Kesti kauan ennen kuin Anneli tajusi, että 16

heidän osansa oli­vat vaihtuneet. Koko lapsuuden ja nuoruuden, pitkälle ai­­kui­­suuteen, Anneli oli aina ollut se, jonka todistuksia ja hymytyttö-­patsasta ja stipendejä vanhemmat ylpeänä esittelivät sukujuhlissa ja jonka reippautta ja tarmokkuutta kaikessa he kehuivat naapureille ja sukulaisille. Vanhemmat turvasivat Anneliin kaikkina niinä vuosina, kun Mirkka sekoili ja sotki raha-asiansa ja elämänsä ja sitten simsalabim. Mirkka lähti vuodeksi opiskelijavaihtoon Amerikkaan ja palasi sieltä uutena ihmisenä. ­Yhtäkkiä Mirkasta tuli elävä hymytyttöpatsas ja samaan aikaan tapetti imaisi Annelin sisäänsä.

Mirkka on äidin ja isän mielestä nykyään niin täydellinen. Jopa Mirkan pieni puutarhakin kukoistaa. Mirkka on paljossa muuttanut tapojaan, se Annelinkin on myönnettävä, mutta suhteessa siskoonsa hän on täsmälleen yhtä piittaamaton kuin aina ennenkin.

Anneli on Mirkkaa neljä vuotta vanhempi ja hän on ehtinyt vuosien varrella saada monta 17

kertaa tarpeekseen. Sisko soittelee ja tekstailee Annelille silloin kun hänellä on tarvetta kaataa likaämpärinsä jonkun niskaan. Mihin vuorokauden aikaan tahansa. Huolimatta siitä, että Annelilla on diabetes.

Muillakin ihmisillä on töitä, jotka vievät mehut ja jotka on silti seuraavana päivänä hoidettava, Anneli ajattelee asetellessaan silmä­laput takaisin silmilleen.

18

S

amuel vilkaisee taakseen. Äiti seisoo ikkunassa niin kuin joka aamu. Vilkuttaa, hymyilee rohkaisevasti, vaikka Samuel on jo kuusitoista. Samuel huokaa. Onneksi kukaan muu kuin naapurin aamuvirkku ei näe. Samuel laahustaa portille ja katsoo kelloa, äiti lähtisi konservatoriolle vasta tunnin päästä.

Tänäänkään Samuel ei olisi jaksanut millään herätä vaan siirsi kännykän herätystä monta kertaa ja murahti äidille joojoonsa vähintään kymmenesti, kunnes äidiltä meni hermo. ”Nyt sä Samuel nouset heti ylös”, äiti huusi, ”nyt oikeasti, äkkiä aamiaiselle ja pesulle, sä myöhästyt kohta!”

Sama näytelmä joka jeesuksen aamu. Ja vasta kun äiti alkaa huutaa, Samuel nousee.

Ei siksi, että aivan välttämättä haluaisi kuulla joka aamu huutoa tai että tahallaan tahtoisi hermostuttaa äitiään vaan siksi, että on niin saamarin väsynyt. Samuel haluaisi nukkua.

19

Vastoin kun vanhemmat luulivat, Samuel ei mennyt nukku­maan yhdeltätoista vaan valvoi pelinsä kanssa puoli neljään. Onneksi kevät on jo pitkällä, onneksi kohta alkaa kesäloma.

Silloin Samuel nukkuisi, ei tekisi muuta kuin pelaisi ja nukkuisi.

Samuel raahustaa Rauhankatua kohti keskustaa. Jalat eivät millään tahdo irrota maasta ja reppu painaa selän kyyryyn. Ja kaiken lisäksi aurinko paistaa niin, että silmiä ei voi pitää auki ja pää meinaa haljeta. Keväässä ei ole muuta hyvää kuin se, että pian saa virallisesti olla poissa koulusta, Samuel ajattelee pujahtaessaan pieneen kahvilaan.

Samuelin äiti on pianisti ja pianonsoiton opettaja, Samuelin isä matematiikan opettajana lukiossa. Ei onneksi samassa mitä Samuelin pitäisi käydä. Vanhemmille lukio oli itsestäänselvyys, muita vaihtoehtoja ei ollut, tietysti Samuelin pitäisi käydä lukio, jo yleissivistyksen vuoksi. Vanhempien mielestä lukio takaisi paljon laveammat mahdollisuudet 20

ja ilman lukiota Samuel sulkisi itseltään ovet hyvään tulevaisuuteen. Samuel yritti jonkun kerran keskustella asiasta vanhempiensa kanssa, mutta lopetti kun huomasi, ettei vanhempia oikeastaan kiinnostanut mitä hän ajatteli. Äidin ja isän päät ovat kuin yksisuuntaiset kadut, ajatuksilla on yksi, ennalta päätetty suunta. Vanhemmat haluavat, että hän käy lukion ja sillä siisti. Vahinko vain, että Samuel ei jaksa istua koulussa kuuntelemassa juttuja, jotka eivät nappaa häntä vähääkään.

Eikä Samuel jaksa sen paremmin opettajien jatkuvaa natkutusta kuin pariutumisvimmaisten, paperinsa väärentäneiden, joka viikonloppu kännäävien koulutovereittensa sekoiluakaan. Ei vaan jaksa. Koska ei kiinnosta, Samuel ajattelee. Eipä silti, ei maailmassa tällä hetkellä ole paljon mitään muutakaan mikä Samuelin sytyttäisi. Samuel haluaisi vain olla rauhassa. Valvoa niin myöhään kuin haluaa, nukkua niin myöhään kuin nukuttaa, syödä kun on nälkä ja istua koneella juu21

ri niin pitkään kun jaksaa. Kyllä hän tietää, että niin ei voi jatkaa lopun elämää ja että raha ei kasva puussa ja että kaikkien ihmisten pitää tehdä työtä, ja että ensin työ ja sitten huvi, mutta jos Samuel saisi olla hetken aikaa ilman että joku hengittää niskaan, hänestä tulisi ihan kunnon ihminen. Nyt hänestä tuntuu, että hän ei osaa mitään, on pelkkä vetelehtijä ja tekee aina kaiken väärin. Se ei tunnu kivalta. Ei yhtään kivalta.

Samuel ostaa äidin antamilla kirjarahoilla latten ja täytetyn patongin ja vetäytyy vakiopaikkaansa kahvilan perukoille. Siellä hän on sopivasti piilossa, vaikka joku tuttu sattuisikin tulemaan kahvilaan. Läppäri pöydälle ja töpseli seinään ja takaisin foorumille. Tunnin päästä voisi mennä ihan rauhassa kotiin.

22