Visit to download the full and correct content document: https://testbankbell.com/dow nload/test-bank-for-physical-examination-and-health-assessment-7th-edition-by-carol yn-jarvis-test-bank/
Visit to download the full and correct content document: https://testbankbell.com/dow nload/test-bank-for-physical-examination-and-health-assessment-7th-edition-by-carol yn-jarvis-test-bank/
"Kun nainen sanoo vihaavansa miestä —"
"Raakalainen!" Josephine seisoi jäykkänä, kädet nyrkkiin puristettuina.
"Ja halveksii häntä —"
"Pelkuri"! Hänen silmänsä salamoivat.
"Ja ehdoin tahdoin lähettää hänet pois, pitääkseen keltaisen preeriakoiran turvanaan — luottaen häneen täydelleen ja saaden halveksimansa miehen tuntemaan — ."
"Oh, pelkuri! Pelkuri!"
"Että hänellä tuskin on oikeutta elää ja hengittää edelleen", jatkoi Brannon, aivan kuin ei hän olisi kuullutkaan Josephinen häpäiseviä nimityksiä. "Rupesi jo olemaan aika antaa tuon preeriakoiran näyttää luotettavat ominaisuutensa."
Josephine ei vastannut, vaan seisoi katsellen häntä pilkallisin ilmein.
"Eikä se ollut hänen ensimäinen rikkomuksensa halveksittavaa tyrannia vastaan", jatkoi Brannon kuivasti. "Eräänä päivänä, rautatien varrella, luotti hän tuohon preeriakoiraan siinä määrin, että uskoi hänen vakuutukseensa erään hevosvarkaan viattomuudesta."
"Oh" huudahti Josephine, hämmästyneenä.
"Niin, Miss Hamilton, Denver ei osannut pitää suutaan kiinni. Sellaiset miehet ei pysty pitämään salaisuuksia takanaan. Hän kertoi siitä eräälle juoruämmälle ja niin sain minäkin sen tietää. Denverin ja
tuon neidin välillä oli ollut pientä kuiskuttelua ja he olivat sopineet
Artwellin toimittamisesta junaan. Neiti oli ovela, tiedän sen, ilahduttavan ovela. Tiesin sen myös silloin kun ilmoitin asian Betty Lawsonille. Mutta minä en kertonut kaikkea silloin."
"Nyt kai te aiotte sen tehdä?" sanoi Josephine ja hänen kasvonsa olivat tulipunaiset häpeästä.
Brannon näki hänen tuskansa hänen silmistään, ne olivat täynnä syyllisen hämmennystä ja väri hänen kasvoillaan vaihtui alinomaa.
Josephine astui askeleen taaksepäin, nojasi suureen pöytään toisella kädellään ja loi katseensa maahan, niin että pitkät silmäripset koskettivat poskia.
"Hyvää yötä, Miss Hamilton" kuului Brannonin ääni.
Josephine kuuli hänen askeleensa hänen mennessään huoneen poikki ja nosti silmänsä nähdäkseen parhaiksi kun Brannon astui ovesta ulos.
Kymmenes luku.
Brannon ei ennättänyt kuin pari askelta kuistilla, kunhan kuuli tytön äänen terävänä ja lujana takanaan. Hän pysähtyi ja meni takaisin, seisahtuen ovensuuhun ja katsoi häneen kysyvästi.
Josephine istui suuren pöydän ääressä. Hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat ja silmät huolestuneen näköiset.
"No?" sanoi Brannon.
"Brannon, mihin olette menossa?"
Hänen äänensä oli matala, jännittynyt, ja Brannonin yritys tutkia hänen levottomuutensa syytä päätyi hämmästykseen.
"Minähän sanoin teille vain hyvää yötä, Miss Hamilton. En muista aikoneeni mennä minnekään erikoisesti. Minulla on erinäisiä laskuja suoritettavana ja sitten menen nukkumaan.
"Oletteko varma, että ette ajatellut jotakin muuta?"
"Aivan varma."
Josephine veti syvään henkeä ja loi häneen lujan, kysyvän silmäyksen, ikäänkuin olisi tahtonut saada selvän siitä, puhuiko Brannon totta.
"Teillä näyttää olevan niin kovin kiire", sanoi hän epäröiden. "Minä luulin — niin — ehkä teillä sittenkin oli jotakin määrättyä mielessänne. Vai kuinka?"
"En luule." Hänen mielenkiintonsa oli herännyt, vaikkakin hän salasi sen Josephineltä. Hänelle oli selvinnyt, että Josephinellä mahtoi olla tärkeä syy, kysellessään hänen aikeitaan.
"Ettekö tahtoisi istuutua pariksi minuutiksi. Minulla on teille jotakin sanottavaa."
Brannon otti lakin päästään, astui lattian poikki ja istuutui tuoliin lähelle Josephineä. Hän katseli häntä siinä äänettömänä, huvitettuna, hieman pirullinen ilme kasvoillaan.
Hänen hämmästyksekseen istui Josephine tuolissaan nojaten häneen päin, aivan kuin hän olisi ollut erikoisen kiihtynyt sanottavastaan.
"Brannon", sanoi hän, "kun te lähditte äsken ulos, oli teillä aikomus etsiä Denver käsiinne ja tappaa hänet!"
"Enpä luule."
"Brannon, älkää valehdelko minulle. Te aioitte tappaa hänet, näin sen teidän silmistänne!" Hän oli varma, ankara.
Brannon oli ääneti katsellen häntä vakavasti, ja ihmetteli mitä hän oli tehnyt sellaista, joka oli ilmaissut hänen aikeensa. Hän luuli salanneensa ajatuksensa.
"Kas niin!" sanoi Josephine. "Tiesinhän sen, Brannon. Minä en salli sitä! Ymmärrättekö?"
"Denver ansaitsee tulla ammutuksi."
"Ei, sitä hän ei ansaitse", kielsi Josephine. "Sellainen kanta on puolustamaton, se ei ole laillinen. Ihmisiä rangaistaan siitä, mitä he ovat tehneet, vaan ei siitä, mitä he aikovat tehdä. Mitä Denver lienee aikonutkin, hänen ainoa rikoksensa on se, että hän kävi minuun kiinni."
"Täällä me tuomitsemme ihmisen hänen aikeittensa mukaan, miss Hamilton.
Denver ansaitsee kuoleman rangaistuksen siitä, mitä hän aikoi tehdä."
"Miksi ette sitten ampunut häntä aikaisemmin päivällä, Brannon? Tehän sanoitte, että te tunsitte hänen aikeensa."
"Kuinka olisin voinut ampua miehen, johon te luotitte, Miss Hamilton?
Täytyihän minun ensin antaa hänelle tilaisuus näyttää korttinsa. Muutenhan ette uskoisi häntä sellaiseksi kuin hän on."
"Älkäämme enää puhuko siitä koskaan", sanoi Josephine, huomaten, että hän oli syypää koko juttuun ja että jos Brannon olisi tullut kuiskaamaan hänelle epäilyksistään Denverin aikeisiin nähden, niin olisi hän syyttänyt häntä aiheettomasta asioihin sekaantumisesta. Mutta vaikkakin hän oli tehnyt erehdyksen, aikoi hän kuitenkin estää sen murhateon, jota Brannon ilmeisesti suunnitteli.
"Emme voi ymmärtää toisiamme, Brannon, koska meillä on kokonaan eroavat käsitykset niistä säännöistä, joitten alaisina me elämme suhteessamme kanssaihmisiimme. Väkivalta, muodossa tai toisessa, on aina anteeksiantamatonta. Se pohjautuu pelkoon, pelkuruuteen. Se on pelkuruutta, Brannon", painosti hän vielä kerran, nähdessään ivallisen välähdyksen hänen silmissään. "Luulen, että Lännen miehet kantavatkin asetta vain pelkuruudesta. Te pelkäätte, että joku aikoo ampua teidät ja te valmistaudutte itse ampumaan ensin. Se on pelkoa, eikö niin?"
"Teillä on puheenvuoro, Miss Hamilton", virkkoi Brannon kuivakiskoisesti.
"Oh", sanoi Josephine ivallisesti, hänen äänensävystään harmistuneena.
"Luulenpa, että ette tiedä, mitä pelko onkaan?
"Minä olen pelännyt."
"Todellakin!" Josephine joutui hieman hämilleen, sillä hän oli odottanut, että hän olisi kieltänyt koskaan tunteneensa sellaista. Mutta hän aikoi päästä tarkoituksensa perille.
"Vai on Teräs Brannon pelännyt", ivaili hän.
Brannon hymyili hieman ja Josephine tunsi, että hymyn takana piili halveksunta.
"On", vastasi Brannon rauhallisesti.
"Oh, te siis myönnätte sen."
Josephine tunsi joutuneensa häviölle, hän tunsi erehtyneensä, koettaessaan vietellä Brannonia niin inhimilliseen erehdykseen kuin kehuminen on. Sillä heikkoudella oli hän aikonut lyödä vastustajansa. Hän oli omaksi tyydytyksekseen aikonut todistaa, että Brannon oli samanlainen kuin muutkin miehet, jotka hän oli tuntenut.
Mutta Brannon oli erilainen kuin muut. Hänen siinä istuessaan ja katsoessaan ahdistajaansa äänettömänä, vastaamatta edes hänen viimeiseen herjaukseensa, tunsi Josephine ahdistavan selvästi, että Brannonia ei voinut haavoittaa samoilla aseilla kuin useimpia muita miehiä. Hän tiesi, että Brannonin voima oli hänen teeskentelemättömyydessään, hänen yksinkertaisessa suoruudessaan ja turhamaisuuden ja vilpin puutteessaan. Hän oli kuin metallitekele, jossa joka sauma ja liitos selväpiirteisenä, lujana ja kiinteänä on näkyvissä.
Sittenkin päätti Josephine saada haltuunsa hänen suuren aseensa, ennenkuin hän lähtisi päärakennuksesta. Hän oli varma
siitä, että Denveriä uhkasi kuolema.
Josephine nousi ja seisoi Brannonin edessä, katsoen tähän alaspäin tyynesti hymyillen, salatakseen sisällään riehuvaa levottomuutta.
"Brannon", sanoi hän, "en aio sallia teidän tappaa Denveriä. Antakaa minulle pistoolinne"!
Brannon nousi, katsoen yhä Josephineä silmiin noustessaan ja vaikka hänen silmänsä loistivatkin kylmän halveksivasti, kesti Josephine sen. Ja hän kesti sen vielä jatkuvasti, sillä hän aikoi voittaa äänettömän taistelunsa.
Nähdessään Brannonin suun vetäytyvän veitikkamaiseen hymyyn tiesi hän voittaneensa ja kun tämä hitaasti veti synkännäköisen aseensa kotelosta ja asetti sen pöydälle lähelle Josephineä, ilmaisi hätäinen henkäys, joka tytön onnistui tukahuttaa, että hän ei sittenkään ollut uskonut voittavansa.
Josephine riemuitsi rajattomasti. Tämä rautahermoinen mies, jota kaikki seudun asukkaat pelkäsivät ja kunnioittivat, alistui siis hänen tahtoonsa, tunnusti siis äänettömästi, että Josephinen tahto oli voimakkaampi kuin hänen. Se oli hänen ajamansa aatteen voitto ja samalla hänen henkilökohtainen voittonsa.
Pantuaan pistoolinsa pöydälle astui Brannon aivan Josephinen eteen ja seisoi hetkisen siinä, katsoen häneen kiinteästi. Josephinen tunteet hakivat avuttomina turvaa hänen arvoituksellisen katseensa edessä. Hän näki tuossa katseessa niin monenlaisia ilmeitä, että hänen oli mahdotonta päättää, mikä niistä oli vallitsevin. Hän
hämmentyi ja tunsi itsensä noloksi ja seisoessaan siinä avuttomana, kuuli hän Brannonin sanovan:
"Tässä on ase, ma'am. Arvaan, että pidätte Denveristä enemmän kuin minä."
Ja ennenkuin tyttö ehti vastata tähän miehen alistumista seuranneeseen pilkalliseen huomautukseen, oli Brannon kääntynyt ja mennyt ulos ovesta.
Josephine seisoi kalpeana ja äänettömänä, kunnes kuuli Brannonin astuvan kuistin poikki ja sitten kuuli hän hänen askeleensa kovalla, kuivalla päärakennusta ympäröivällä hiekkakentällä.
Vihdoin kääntyi hän vapisevana, oudon väristyksen valtaamana, mutta ylpeänä ja veti tuolin pöydän viereen ja istuutui siihen katselemaan kyynärpäihinsä nojautuen kuolettavaa asetta, jonka suu uhkaavasti suuntautui häneen. Pelosta vapisten ojensi hän epäröivän sormen sitä kohti ja käänsi piipun toisaalle.
Hänen voitoniloonsa sekaantui omituinen ilkeämielisyys. Alusta alkaen oli Brannonin taipumattomuus ärsyttänyt häntä ja haastanut häntä taistosille. Brannon oli ollut häikäilemättömän itsevaltias häntä kohtaan ja mikä vielä pahempi, Brannon oli nöyryyttänyt häntä useampaan otteeseen ja kylmässä ylhäisyydessään oli hän vähäksynyt hänen jäsenyyttään ihmiskunnassa.
Vanhojen loukkausten muisteleminen teki hänen äskeisen voittonsa suloisemmaksi. Hän oli voittanut! Ja täst’edes aikoi hän näyttää hänelle —
Hän hätkähti ja kävi lujasti pöydän laitaan. Hän sai tuskin tukahdutetuksi kirkaisua. Aivan kuin jäykistävän halvauksen tapaamana ei hän päässyt mihinkään tuolistaan, vaan käänsi hitaasti päätään kunnes näki oven. Sitten jäi hän katsomaan kalpeaan kuuvaloon voimattomana, äänettömänä.
Pistoolin laukaus oli kajahtanut yön hiljaisuudessa, räikeänä, meluavana. Ja istuessaan siinä kykenemättömänä puhumaan ja liikkumaan kuuli hän laukauksen kaiun kiirivän suuren alangon vuorelta vuorelle ja vihdoin tuulen hengen viemänä vaimenevan kuulumattomaksi.
Ja sitten seurasi hiljaisuus outona, kammottavana, pahaenteisenä. Hän istui yhä, kääntyen poispäin ovesta, pelokkaana kuunnellen ja odottaen.
Yhdestoista luku.
Ei ääntäkään kuulunut. Oven ulkopuolella vallitseva hiljaisuus tuntui painostavalta, se tuntui kietovan hänet omakseen, musertavan hänet kokonaan painonsa alle. Ovesta saattoi hän nähdä tähtien loistavan kuin timantit pehmeää sinitaivasta vasten. Hän erotti kaukaisen vuoren huipun, joka kylpi kuun hopealoisteessa. Puitten ja ruohon sametinvihreys näkyi ihmeellisen selvänä utumaisessa valaistuksessa. Siellä täällä kiilui paljaita epätasaisia kallionkielekkeitä, valkoisina ja puhtaina. Kova, auringon paahtama hietakenttäkin päärakennuksen ympärillä näytti pehmeältä ja kutsuvalta, sillä tällä hetkellä selvisi hänelle, että hän oli erehtynyt luullessaan pelkäävänsä varsinaisesti tätä seutua.
Ihmisiä hän pelkäsi. Ihmisiä, jotka itsekkäinä, ylpeinä ja luulotellen pieniä voimiaan suuremmiksikin, taistelivat toisiaan vastaan, luonnon katsellessa heidän touhuansa tutkimattomin silmin.
Josephinekin, samoin kuin ihmiset, joita hän pelkäsi, oli taipunut itsekkyyden nostattamien mielihalujen johdettavaksi. Hän oli nimittänyt itsekkäisyyttään "mielipiteeksi", "aatteeksi", mutta hän tiesi tällä hetkellä, että maailma tulkitsi hänen menettelynsä vain oman tahdon perilleajamiseksi. Se ei ollut mitään muuta kuin vallan himoa, joka oli saanut hänet koettamaan määräillä Brannonin tekoja ja toimia. Ja nyt oli hän lähettänyt hänet suoraan surman suuhun vain sen vuoksi, että hän oli tahtonut näyttää, että hänen oma tahtonsa oli Brannonin tahtoa voimakkaampi.
Ulkomaailma muuttui äkkiä hänen silmissään hämäräksi ja vihdoin sumeni se kokonaan ja hän painoi päänsä käsivarsiensa varaan pöydälle ja antautui kokonaan katumuksen ja pelon kyynelten valtaan.
Denver oli tappanut Brannonin, siitä hän oli varma. Sillä hän oli lähettänyt Brannonin pois aseettomana, hyvin tietäen, että Denverillä yhä oli sama ase vyöllään, jota hän oli yrittänyt käyttää Brannonin ilmestyttyä akkunaan. Brannonista oli nyt tullut hänen järjettömän, aseita kohtaan tuntemansa ennakkoluulon uhri. Hän tiesi nyt, että hänen katsantokantansa oli ollut aivan väärä, sillä koska kaikki Lännen miehet kantoivat asetta, niin oli Brannonkin siihen pakoitettu jo itsepuolustuksenkin kannalta. Nyt saattoi Josephine käsittää arvoituksellisen katseen, jonka hän Brannonin silmissä oli nähnyt hänen jättäessään pistoolinsa pöydälle. Vallitseva sävy siinä oli ollut jonkinlainen häikäilemätön vaaran halveksunta.
Josephine hätkähti sielussaan nousevaa kuvaa, kuinka Denver oli ampunut Brannonin. Hän ei vähääkään epäillyt, että Brannon yhtä kylmän tyynesti oli ottanut vastaan kuolettavan luodin kuin hän oli jättänyt aseensakin pöydälle.
Häntä värisytti ja hän nyyhkytti ääneen, ja takoen nyrkkiin puristuneita käsiään pöytään, hän koetti karkoittaa mielikuvituksensa nostattamaa näkyä, kuinka Brannon säälittävänä myttynä makasi kovalla hietatantereella ja kuinka Denver työnsä tehtyään hiipi yön pimeyteen. Mutta Denver ei hiipisikään pois, vaan Brannonin ollessa tieltä pois hän tulisi —.
"Tässä on toinen myönnytys teidän aatteellenne", sanoi kylmä, pilkallinen ääni hänen sivullaan.
Josephine ei nostanut päätään. Hänen säikähdyksensä äänen kuullessaan vaihtui suureksi iloksi, joka teki hänet aivan voimattomaksi. Sillä ääni oli Brannonin ja kun hän ei nostanut päätään, jatkoi sama kuiva ääni: "Tämä on Denverin, otin sen häneltä juuri."
Raskas metalliesine kolahti heikosti pöydälle aivan hänen eteensä ja muutettuaan toista kättään hieman saattoi Josephine nähdä, että se oli pistooli.
Samoin kuin Brannonin pelastaessa hänet Denverin käsistä, rauhoitti hänen äänensä kuuleminen Josephineä nytkin. Mutta hän ei tahtonut nostaa päätään, sillä hänestä tuntui vastenmieliseltä näyttää Brannonille, että hän oli itkenyt.
"Menkää pois, olkaa hyvä", sanoi hän epävarmalla, hiljaisella äänellä.
"Heti." Brannonin ääni soi kuivan lystikkäältä, vaikka oudon epävarmana hänenkin.
Josephine odotti häntä lähteväksi ja kun hän ei kuullut mitään ääntä enää, otaksui hän hänen lähteneen yhtä huomaamatta kuin oli tullutkin.
Hän kohotti päätään ja näkikin, että Brannon seisoi aivan lähellä, käsivarret ristissä rinnalla ja oikean käden sormet leuan alla. Asento muistutti elävästi rautatien varrella tapahtunutta seikkailua.
Brannonin ilveilevä, pilkallinen katse sai Josephinessä aikaan harminpuuskan, joka auttoi häntä jonkinverran tasapainoon, mutta vaikka hän katsoikin vihaisesti mieheen, nousi häiritsevä puna hänen poskilleen. Voitonilo oli ollut liian aikainen. Kuten ennenkin oli Brannon nytkin astuva voittajana ottelusta.
Jos Brannon olisi hiemankaan näyttänyt ylpeältä voitoistaan, ei Josephine ehkä olisi välittänyt siitä paljoakaan. Mutta hänen kylmän rauhallinen ja asiallinen käyttäytymisensä, joka näytti vaativan voiton itselleen tinkimättä, välttämättömänä, sai hänen suuttumuksensa leimahtamaan täyteen liekkiin.
"Minähän sanoin teille, että menisitte pois!" sanoi hän.
"Kuulin sen, Miss Hamilton."
Hän astui lähemmäksi Josephineä, niin lähelle, että housun nahkareunus viisti hänen hamettaan. Josephine istui jäykkänä, ihmettelevänä ja vihaisena.
Sitten ojensi Brannon oikean kätensä, tarttui hellävaraisella, mutta lujalla otteella Josephineä leuasta ja taivutti hänen päätään