GROTESKI 3/2021 VALTA by Groteski

3/2021

VALTA

Groteski-toimikunta: Rosa Kaimio Anna Kananen Lyydia Laukkanen Rosa Lehtokari Pilvi Nikarmaa Netta Pasuri Heidi Puomisto Antti Putila Anni Rossi Leo Taanila Iina Vaaranen Levikki: 150 kpl Paperit: Edixion 100g Edixion 170 g

Groteski saa HYY:n järjestölehtitukea vuonna 2021.

Kuvittajat ja kuvaajat: Päätoimitus: Kirjoittajat: Nelli Honkela Krista Karhu Onni Ahvonen Maija Harju Krista Karhu krista.karhu@helsinki.fi Roosa Kontiokari Jyri Huttunen Joonas Kallonen Claudia Kuismin Emma Viitanen Krista Karhu Heidi Puomisto emma.viitanen@helsinki.fi Roosa Kontiokari Anni Rossi Joakim Kullas Inka Salminen AD Inka Salminen inka.salminen@aalto.fi Amanda Laukkanen Anni Takanen Lyydia Laukkanen Instagram: @inkerikinkeri Janne Lodewijks Julkaisija: Yhteystiedot: Pilvi Nikarmaa Media ry groteski.lehti@gmail.com Netta Pasuri Helsingin yliopiston www.groteski-magazine.fi Paino: Heidi Puomisto viestinnän opiskelijat Instagram: @groteskilehti Picascript Antti Putila Twitter: @groteski Emma Viitanen Kiitokset: Groteskin valtavan taitavat tekijät Journalistiliitto Yhteiskunta-alan korkeakoulutetut ry - YKA Rokotteet Inka Salminen <3

Sisällysluettelo Pääkirjoitus....................................................4-5 Kolumni: Samassa veneessä, ilman airoja.........................................................6 Korvaamattoman arvokasta työtä.......8–13 Ristikko...............................................................14 Kuka luulet olevasi, Suldaan Said Ahmed?..............................16–21 Rakentava kritiikki: cancelled............22-27 Valtsika opettelee antirasismia..........28-31 Piikki lihassa....................................................32

Sanahelinää......................................................32 Veef & Honeys...................................................32 Gallup..................................................................33 Imperialismin aika ei ole ohi..............34-37 Mediapalsta: Elvyttäkää ulkomaanjournalismi!..........................38–39 Miksi kasvimaitokeskustelu on suomalaisille niin vaikeaa?.................40-43 Vetoomus ainejärjestötukien lakkauttamista vastaan.......................44-45

Reggaeton haastaa ja tanssilattialla Teksti ja kuva: Emma Viitanen Ei hävetä myöntää: olen reggaeton-fani. Olen sanonut, että genre on minulle eräänlainen ”guilty pleasure”. ”Guilty” on kuitenkin tyhmä sana tähän, sillä reggaeton on paitsi parasta tanssimusiikkia, myös sosiaalisen protestin väline. Kohotit ehkä kulmiasi, joten avataan väitettä hieman. Yhdistämme reggaetonin usein machokulttuuriin, irvokkaisiin sanoituksiin ja voimakkaan seksuaaliseen tanssityyliin. Myönnetään: pitää paikkansa, ainakin osittain. Tämä on kuitenkin yksinkertaistus. Spotifyn elokuussa julkaisema LOUD-podcast avaa monipuolisesti reggaetonin historiaa. Yhdistämme

genren usein Puerto Ricoon, mutta itse asiassa sen juuret ovat Panamassa: Yhdysvallat rekrytoi Panaman kanaalin rakentamiseen väkeä eri puolilta Karibiaa, jolloin paitsi ihmiset myös alueen musiikkityylit sekoittuivat. Kuten hiphop-musiikin Yhdysvalloissa, alun perin reggaetonin tavoite oli tuoda esiin mustan väestön kokemaa rasismia, köyhyyttä sekä poliisiväkivaltaa. Se toimi poliittisen kritiikin välineenä voimakkaan sensuroidussa ympäristössä. Genren poliittiselle voimalle löytyy varsin tuore esimerkki: heinäkuussa 2019 Puerto Ricon korruptoitunut kuvernööri Ricardo Roselló erosi virastaan viikkojen protestien jälkeen. Reggaeton-artistit olivat tärkeässä roolissa mielenosoitusten kokoamisessa,

valtaa politiikassa ja tunnettuja kappaleita laulettiin mielenosoituksissa niihin sopivin sanoin. Esimerkiksi Daddy Yankeen ja Nicky Jamin ”En la Cama” -kappaleen kertosäe taipui muotoon ”¿Qué? ¡Ricky, renuncia, puñeta!” eli ”Mitä? Ricky, eroa, hemmetti!” Reggaetonilla on myös ulkopoliittista voimaa. Se yhdistää latinalaisamerikkalaisia maasta ja taustasta riippumatta, sillä genren keskiössä on ylpeys omista juurista. Latinotaustan juhliminen vastustaa Yhdysvaltojen kulttuurista, poliittista ja taloudellista hegemoniaa mantereella. Käsissäsi tai näytölläsi olevassa Groteskissa käsitellään valtaa. Lehden sivuilla pääset esimerkiksi tutustu-

maan Suldaan Said Ahmediin, jota Amanda Laukkanen haastattelee sivuilla 16–21. Lisäksi voit lukea muun muassa siitä, tapahtuiko valtsikassa mitään #BlackLivesMatter-liikkeen myötä. Mutta vielä reggaetonista. Sillä tanssityylilläkin on väliä. Samalla kun moni Latinalaisen Amerikan maa on patriarkaalinen, konservatiivinen ja misogyyninen hallintoa myöten, reggaeton antaa naisille kontrollin – ainakin tanssilattialla. Se myös avaa keskustelua tärkeistä teemoista, kuten suostumuksesta. Bad Bunnyn ”Yo Perreo Sola” on tästä oiva esimerkki. Valtaa politiikassa ja tanssilattialla, siitä minä pidän.

Samassa veneessä, ilman airoja Teksti: Joonas Kallonen Kuvitus: Heidi Puomisto

Euroopassa on nähty monenlaista suhtautumista koronarajoitteisiin. Avointa kapinaa, alistumista ja kaikenlaisia hybridejä näiden väliltä. Suomi eroaa muista maista siinä, että olemme totelleet rajoituksia poikkeuksellisen ahkerasti. Vaikka suomalaisten tottelevaisuus on väsynyt stereotypia, moni oli aidosti ymmällään, kuinka nopeasti Helsinki tyhjeni kaikesta elämästä keväällä 2020. Maailmanlopun tunnelmaa täydensivät vessapaperipakkaukset, joita huolestuneet ihmiset kärräsivät puolijuoksua koteihinsa. Suomalaisten auktoriteettiuskoa ja tottelevaisuutta voi lähteä jäljittämään historiasta. Kahden suuren kansakunnan pelinappulana oleminen, suhteellisen tuore ja vakaa demokratia, nopea talouskehitys ja monet muut asiat ovat varmasti vaikuttaneet eri tavoin suomalaisten auktoriteettiuskoon. Tätä on lujittanut poliittinen retoriikka, jossa toistuu ”samassa veneessä’’ eläminen, jolloin luonnollisesti ”venettä ei pidä keikuttaa”. Väittäisin kuitenkin, että syy saattaa olla pikemminkin kulttuurillinen ja liittyä häpeään. Suomalaisille häpeä on niin yleistä arkipuuroa, ettei tunnetta usein edes tunnisteta häpeäksi. Luterilaisen kirkon ja laajemmin protestanttisen etiikan mukanaan tuoma velvollisuudentunto on löytänyt Suomessa hedelmällisen kasvualustan. Kova itsekuri tuo mukanaan häpeää. Ei riitä, että omat teot hävettävät, myös muiden puolesta hävettää. Heittikö joku kasvomaskin kadulle? Ensin suututtaa, sitten hävettää. Korona-aika on tuonut mukanaan varsinaisen myötähäpeän aallon, jolta tuskin kukaan on välttynyt. Keväällä 2020 sosiaalisessa mediassa vakiintui sana ”covidiots’’, jolla kuvattiin koronarajoituksista piittaamattomia, itsekkäitä ihmisiä.

Muissa maissa häpeä ja auktoriteettiusko eivät ole niin kovaa valuuttaa kuin Suomessa. Esimerkiksi Ranskassa kulttuuri on hyvin toisenlainen: valtiovallan määräyksiin suhtaudutaan parhaimmillaankin epäilevästi. Kun korruptio ja poliittinen teatteri ovat jo kuusivuotiaalle ranskalaiselle itsestäänselvyyksiä, on vaikea kasvattaa luottamusta ylempiin tahoihin. Vuoden 1789 vallankumouksen ja eksistentialistisen filosofian kotimaassa individualismin ihanne on niin voimakas, että käsite ”samassa veneessä’’ aiheuttaa ranskalaisissa kavereissani lähinnä hermostunutta naurua. Suomalaisten auktoriteettiusko saattaa olla kriittisen järjen käytön tuolla puolen, mutta kun ilmastonmuutokseen kohdistuvat toimenpiteet alkavat astua ryminällä näyttämölle, se voi itse asiassa olla etu moneen muuhun maahan nähden. Kun epämääräinen käsite ”kaikkien terveys’’ sai suomalaiset hamstraamaan vessapaperia ja lukittautumaan koteihinsa, mitä paljon konkreettisempi käsite ”kaikkien maapallo’’ voi saada aikaan? Voiko ”sama vene’’ kielikuvana saada uuden, entistä osuvamman päivityksen? Ja tällä kertaa ilman häpeää?

Korvaamattoman arvokasta työtä

Teksti: Maija Harju Kuvitus: Krista Karhu

Sosiaali- ja terveysalan työmarkkina-asema on tunnetusti yhtä asemasotaa, mutta mihin aseisiin heikosti palkatut hengenpelastajat voivat tarttua? Valtiotieteiden ylioppilaana lähetin työhakemuksia sekä oman että muiden alojen töihin. Siinä missä omalle alalle minua ei edes kutsuttu haastatteluun, tuleva liikuntavammainen työnantajani sanoi haastattelussa, että kyseessä on paras työhakemus, jonka hän on koskaan nähnyt. Aloitettuani neliraajahalvaantuneiden ihmisten avustajana kahdella nollatuntisopimuksella kahteen eri paikkaan olen oppinut käyttämään katetria ja nostolaitetta sekä puhdistamaan mahalaukkuavannetta ja ylipainehengityshoitoon käytettävää laitetta. Olen alkanut seuraamaan paralympiakomiteaa ja osaan kirota sujuvasti pyörätuolikäyttäjien kelvottomia kelaushanskoja: aina liikaa tai liian vähän kitkaa, kiinnitystarrat irtoilevat. Osaan erottaa, käyttääkö näyttelijä oikeasti pyörätuolia sen perusteella, miten hän hyödyntää selkäänsä liikkeessä. Enää tilojen esteellisyys ei ole hajamielinen huomio, vaan liian vähän senttejä kulkuväylien leveydessä ja liian paljon kynnysten korkeudessa. Olen kiitollinen siitä, mitä olen oppinut, miten minut on jaksettu perehdyttää ja että olen löytänyt ruumiillista työtä, jonka mielekkyyttä ei tarvitse miettiä hetkeäkään.

Hoiva- ja hoitotyö yleisemmin on kuitenkin ongelmien vyyhti. Alan työmarkkinatilannetta koskevia shokkiuutisia on voinut reflektoida keskusteluihin työkavereiden kanssa siitä, miten korvaavien työntekijöiden etsinnältä ei pääse ikinä karkuun kännykän ryhmäkeskustelun huutaessa. Miten työn lopettaminen tuntuu vastuuttomalta työnantajia kohtaan kun tietää, mikä todennäköisyyksiä uhmaava arpapeli uuden työntekijän löytäminen alalla onkaan. On esimerkiksi rasitusvammoja ja lastenhoidon yhdistämistä hoitotyöhön kolmessa vuorossa. Keskustelussa yritän olla tilanteen tasalla ja menossa mukana, mutta tiedän jääväni sivuun ennemmin tai myöhemmin: ylioppilaasta tulee ennen pitkää maisteri, ja jonain päivänä pääsen vielä työhaastatteluun. Minä olen myös se opintotuen tulorajaoptimoija, kahdessa kolmivuorotyöpaikassa kruisailija. Se, jolle sijaisvuorosirkuksesta koituu pelkkää voittoa, kirjaimellisesti. Yleisesti ottaen hoivan ja voittomarginaalin yhdistäminen on kuitenkin epäilyttävää. Hoiva- ja hoitotyötä on vaikeaa, suorastaan mahdotonta tehostaa loputtomasti. Sen tulokset on sidottu yhden ihmisen käsin tekemään työhön. On rajallinen määrä potilaita ja asiakkaita, joita yksi hoitaja voi tunnissa lääkitä, pestä, pukea, ravita ja kohdata. Mitä niukemmilla resursseilla ja miehityksellä vuorot hoidetaan, sitä vaikeampaa on hoitaa työ hyvin. Kuulostaa kohtuuttomalta, ettei ole edellytyksiä tehdä työtään kunnolla ja täysin käsittämättömältä, jos tämän seurauksena on venyvien dedisten ja hutaistujen raporttien sijaan potilasturvallisuuden vaarantuminen. Silti hoivan ja hoidon ulkoistamista voittoa tavoitteleville yrityksille on kokeiltu: Esperi Care -tapaus soittanee joitain kelloja. Niissä kelloissa on hälytyssireenin nuotti.

”Esperi Care -tapaus soittanee joitain kelloja. Niissä kelloissa on hälytyssireenin nuotti.” Vanhushoivan viimeisin kriisi ajoittui sopivasti vuoden 2019 eduskuntavaalien alle, ja pian uusi hallitus neuvotteli vanhuspalvelulakiin ympärivuorokautisen hoidon hoitajamitoituksen: 0,7 työntekijää jokaista asiakasta kohden huhtikuuhun 2023 mennessä. Lähihoitajia ja sairaanhoitajia ei ole kuitenkaan saatu palkattua lisää, eikä monissa paikoissa päästä edes 0,5 hoitajan mitoitukseen. Palkattu on lähinnä apulaisia, joilla ei ole edellytyksiä tehdä varsinaista hoitotyötä. Syy? Hoitajia ei löydy avoimiin tehtäviin. Otsikoissa puhutaan hoitajapulasta, joku voisi puhua jopa katastrofista. Hoivakoteja on jouduttu sulkemaan siksi, ettei henkilöstöä yksinkertaisesti ole. Yksityistä sosiaali- ja terveysalaa edustavan HALI ry:n mukaan hoiva-alalle tarvitaan 200 000 uutta osaajaa vuoteen 2030 mennessä väestön ikääntymisen vuoksi, kun nykyiset hoitajat jäävät eläkkeelle ja iäkkäitä on enemmän hoidettavana. On vaarana käydä niin, että hoitajamitoituksesta tulee lain kuollut kirjain, siinä missä työvuorolista on edelleen aivan liian eläväinen. Kuvaavaa on, että työtaistelutoimenpiteenä Päijät-Hämeessä useat ammattiosastot aloittivat syyskuussa 2021 viikon kestävän ylityö- ja vuoronvaihtokiellon, kun työnantajan ehdottama korotus hälytysrahaan oli ammattiliittojen mielestä riittämätön. Tätä on syytä alleviivata: töitä siis tehdään “normaalisti” työvuorolistojen mukaisesti, ainoastaan ylitöitä ei jäädä tekemään eikä työvuoroja venkslata. Jos tämä nähdään toimivana keinona paineistaa kärjistyneitä neuvotteluja, voi vain kuvitella, millaisen ruljanssin vaatii protestittomina viikkoina se, että jokaiseen työvuoroon saadaan tekijä.

Hoiva- ja hoitotyön alalla vallitsee siis ihmeellinen paradoksi: työ on välttämätöntä, mutta tekijöitä on ihan liian vähän. Kun palkka on mitätön muihin aloihin vertailtaessa ja suhteessa psyykkiseen ja fyysiseen rasitukseen, ja kun resurssien tiukkuus johtaa siihen, että työelämä on täynnä kiirettä ja riittämättömyyden tunnetta, ei rekrytointitilanne kuitenkaan ihmetytä. Koronakriisin osoittaessa vihdoin hiipumisen merkkejä, ei hoitajia kohtaan osoitettu arvostus ole vieläkään konkretisoitunut parannuksina alan palkkaukseen ja työoloihin. Ei, vaikka tällä hetkellä jokainen on joutunut kohtaamaan ajatuksen omista koronaviruksen runtelemista keuhkoistaan täynnä arpikudosta. Ajatukseen omasta hengestään hoivasta ja hoidosta riippuvaisena. Työolojen ja palkkauksen parantamisen sijaan arvostusta on osoitettu esimerkiksi valaisemalla Finlandia-talo siniseksi, sekä tuomalla kukkakimppuja ja jäätelöä taukohuoneisiin. Käden muotoisina mitaleina. Lahjoitettuina smoothiena, pizzana yrityksiltä. Taputuksina parvekkeelta. Ja niinä surullisen kuuluisina itse tulostettavina kiitoskortteina. Taloudellisen korvauksen sijaan Helsingin kaupunki oli tehnyt sopimuksen rekrytointikiellosta yksityisten terveysjättien kanssa, etteivät nämä palkkaa kaupungilla hoitotyössä olevia tai olleita tietyn määräajan puitteissa. Poliitikkojen puolelta hoitajien mahdolliset koronabonukset kuitataan työmarkkinaosapuolten kesken sovittavana kysymyksenä, pesten kädet kuin oltaisiin potilasvierailulle menossa.

”Kysymys kuuluukin, onko koskaan hyvä hetki paikata hoitajien palkkakuoppaa, vai heiluuko lapio vain haudatessa toivetta kunnollisista palkoista ja riittävistä resursseista?”

Samalla Ylen syyskuisessa kyselyssä aivan selkeä enemmistö kansanedustajista kannatti ajatusta siitä, että hoitajien tulisi saada parempi palkankorotus kuin muut työntekijät. Työmarkkinoihin puuttuminen poliittisesti on toki melkoisen kuuma peruna, mikä näkyi Akavan ja Suomen ammattiliittojen keskusjärjestön lähettämänä, kansanedustajille osoitettuna ”paimenkirjeenä”. Sen keskeinen viesti oli, ettei kansanedustajien tule puuttua palkankorotuksiin tai työmarkkinaneuvotteluihin. Toisaalla muisteltiin 2000-luvun loppua ja syytettiin silloisia sairaanhoitajien palkankorotuksia siitä, että finanssikriisin jälkeisessä noususuhdanteessa kilpailukyky kärsi. Kysymys kuuluukin, onko koskaan hyvä hetki paikata hoitajien palkkakuoppaa, vai heiluuko lapio vain haudatessa toivetta kunnollisista palkoista ja riittävistä resursseista? Hoitajat kaipaavat työnsä tekemiseen riittävästi resursseja: välineitä, työkavereita, sairastapauksien tuuraajia. Hyvät palkan ja työolot, ei kuuta taivaalta. Mikä maksaa? Se, että laadukas hoiva ja hoito maksavat. Sairaanhoitajalta odotetaan neljä vuotta kestävää koulutusta ja jatkuvaa työssä oppimista. Monissa muissa maissa ammattiin koulutetaan yliopistoissa. Palkkataso jää silti jälkeen monista saman koulutustason omaavista. Ei ole uutinen, että työmarkkinat Suomessa ovat sukupuolittuneet, eikä naisvaltaisella julkisella sektorilla koulutus takaa miesvaltaisempiin aloihin vertailtaessa kunnon palkkaa. Jos ajatellaan, että palkan tulisi heijastaa tehdyn työn arvoa, hengen luulisi olevan kallis itse kullekin. Miksi palkkaa on niin vaikea nostaa? Valitettavasti harvan yllättää yleisin vastaus: hoitajien palkkojen korottaminen rasittaisi julkista taloutta, sillä julkinen terveydenhuolto työllistää valtavan osan Suomessa työskentelevistä hoitajista, ilman tuotto-odotuksia. Rumemmin sanottuna terveydenhuolto on kuluerä. Jos uusia hoitajia tarvitaan 15 vuoden sisään satoja tuhansia ja samaan aikaan Tehyn kyselyn mukaan melkein kaikki nuoret hoitajat harkitsevat alanvaihtoa, havaitaan kuitenkin, että riittävän suuri kuluerä palkkamenoineen saattaisikin edustaa budjettimontun lisäksi riittävää hoitohenkilöstöä.

”Mutta miten henkilöstö voi käyttää valtaa työsuhteessa, jossa lakot ovat eettisesti vaikeita ja joukkoirtisanoutumiset juridisesti poissuljettuja vaihtoehtoja?”

Hätä ei ole onneksi tämän näköinen, koska ratkaisuksi ehdotetaan yhä toiveikkaammin äänenpainoin työperäistä maahanmuuttoa. Etenkin filippiiniläisiä hoitajia on “tuotu” Suomeen jo pitkään, mutta rekrytoimalla heikommassa asemassa olevia työntekijöitä lähinnä laastaroidaan kroonista avohaavaa, hoivatyön rakenteellisia ongelmia. Globaalin hoivan ketjuja tarkasteltaessa ei hoivatyövoiman tuonti ole myöskään aivan ongelmatonta sekään: Filippiineillä on sairaanhoitajapula samaan aikaan, kun maan keskeinen ”vientituote” on koulutettu ja kielitaitoinen hoivahenkilöstö. Suomessa nelihenkisen perheen yhdistämiseen vaaditaan tällä hetkellä sellaisia kuukausituloja, ettei siihen riitä hoiva-avustajan, lähihoitajan eikä sairaanhoitajankaan palkka. Niin epätoivoisia emme toivottavasti vielä ole, että hyvinvointipalveluiden toteuttaminen laskettaisiin ihmisten varaan, joiden omaa hyvinvointia tai perhe-elämää ei edes aiota taata. Mutta miten henkilöstö voi käyttää valtaa työsuhteessa, jossa lakot ovat eettisesti vaikeita ja joukkoirtisanoutumiset juridisesti poissuljettuja vaihtoehtoja? Tehyn työtaistelumahdollisuuksia rajattiin vuonna 2007 potilasturvalakiin nojaten. Miten käyttää valtaa kun työsuhteessa ei tuoteta pääomalle lisäarvoa vaan ylläpidetään veriarvoja, terveellisiä elintapoja, turvallisen vanhemmuussuhteen muodostumista, pulssia?

Mitä keinoja on silloin? On mahdollisuus kampanjoida jatkuvasti alan arvostuksen puolesta. On esimerkiksi Tehyn puheenjohtaja Millariikka Rytkönen, jolla on Twitter-tili, leiskuvan punaiset hiukset ja kommentteja, kuten ”munasolusta mummoon on potilasturvallisuus uhattuna”. Ja sitten on toimittajia, jotka nostavat soinismeja lähenevät sivallukset otsikoihin. On myös toimittajia, jotka päästävät työhönsä väsyneen ja pettyneen hoitajan kertomaan julkisuudessa, miten töihin meno pelottaa, aamupalaverissa itkettää. Jonka mukaan ammatti on ihana, mutta resurssi-, hoitaja- ja arvostuspulan takia työ on kauheaa.

”Tätä tarvitaan, jotta on joku pitämässä sinutkin puhtaana, kylläisenä ja elossa 40 vuoden päästä.” On myös Meeri Koutaniemi, joka kuvasi valokuvasarjan ”Kasvokkain, tarinoita ihmisen ja työn arvosta”. Netistäkin löytyvää, ympäri Suomea tänä ja ensi vuonna kiertävää näyttelyä kuvataan puheenvuoroksi hoitotyön ja varhaiskasvatuksen tekijöiden arvostuksen puolesta. Sarjassa hoito- ja hoivatyötä tekeviä on kuvattu kuin suurmiehiä: alakulmasta, vakavailmeisinä, ylpeyden ja kunnioituksen arvoisina. Näyttelyn avaavassa teoksessa Mari antaa esimerkin työstään: kuolevan tyttären isä pyytää jäämään vielä, keskellä yötä. En ole kuullut koskaan tärkeämmästä työtehtävästä, etkä ole kuullut sinäkään. Mutta Marin palkka ei sitä heijasta, eikä tehokas ja dynaaminen terveydenhoidon resursointi anna parhaita edellytyksiä jäämään vielä. On valitettavasti myös vanha virsi uudesta Nokiasta: parasta olisi, jos kansakunta keskittyisi innovoimaan, sillä julkista velkaa on liikaa ja samalla työikäisiä ja -kykyisiä, nettoveronmaksajia, hoivapommin purkajia ja kestävyysvajeen kujanjuoksijoita liian vähän. Valitettavasti aivotyön ohessa on esimerkiksi synnyttävä, synnytettävä, saatava rokotus, syötävä, oltava puhtaat vaatteet ja siivottu koti. On työtä, jolle ei osata antaa arvoa ja josta ei makseta palkkaa, mutta joka mahdollistaa kaiken palkallisen työn: se on uusintavaa työtä, joka usein on hoivaa. Sitä tehdään kotona ja sairaaloissa, päiväkodeissa ja asumispalveluyksiköissä, eli siellä, missä ihminen on haavoittuvainen tai haavoittunut. Jotta työtä jaksaa tehdä, on oltava riittävästi työkavereita, jotta Esperi Caren hengessä ketään aamulla viiden ja seitsemän välillä sängystään pudonnutta ei tarvitsisi peitellä lattialle kahvihuoneen ohjeistuksen mukaisesti. On oltava palkka, jolla ruokkia ja majoittaa itsensä sekä usein myös lapsensa, kun on ensin työkseen ruokkinut ja majoittanut niitä, jotka sitä kaikista kipeimmin tarvitsevat. Tätä tarvitaan, jotta on joku pitämässä sinutkin puhtaana, kylläisenä ja elossa 40 vuoden päästä. Tai huomenna, jos et katso molempiin suuntiin tiellä tai jos autoilija ei katso eteenpäin. Itse olen tällä alalla ohikulkumatkalla, mutta sanon niin vilpittömästi kuin pystyn: hoito- ja hoiva-alalta elantonsa hankkivien tilanne on tullut sydäntä lähelle, usein noussut palaksi kurkkuun. 1. syyskuuta 2021 astui voimaan uusi SOTE-sopimus, johon kuntien ja kuntayhtymän palveluksessa olevat sote-alan työntekijät siirtyivät. Toiveena on, että kun nykyinen työehtosopimus vanhenee ensi vuoden alussa, on juuri sote-alalle ominaisia ongelmia aiempaa helpompi lähteä ratkaisemaan. Tällöin sote-alat eivät enää ole samassa sumpussa monien muiden alojen kanssa kunnallisessa yleisessä virka- ja työehtosopimuksessa. Sitä toivon minäkin sydämeni pohjasta. Tehtyäni vaikka vain väliaikaisesti ja osa-aikaisena työtä, joka mahdollistaa paitsi avustettaville, hoidattaville ja hoivattaville omannäköisen elämän, mutta myös elämisen ylipäätään, tuntuu selvältä, että korvaamattoman tärkeästä työstä on saatava korvaus. Siihen asti: Millariikalle kiitos, tällä kertaa Groteski hoitaa tulostuksen.

Tekijät: Heidi Puomisto, Pilvi Nikarmaa ja Rosa Kontiokari Työväen-

Laudatur

Amadae ja Saarikoski

Hesarin Kake älähti tätä instaa

Neon

Itsesääntelyelin

Vappuna Snellun

HY:n exrehtori -K

Alu--

Vakuus

Tulivuori

Erosi EU:sta

Jansson

Key Account Manager Kasa

Lähiverkko

a / __ / the

Keskustelusovellus -> Pystyn

Ylioppilas-

Life is a prison

Trumpista terroristijärjestö

Soi Titanicissa ja sitseillä

Presidentti väärinpäin

Ei -> Laulaja takaperin

Puheohjelma

14 Mielestäni slangilla

Lime sekaisin

Tuon imperfektissä

Medialaiset odottavat kesällä

Huonopalkkainen unelmaharkka-> Tietotekniikka OOH

Yhteisö on usein

Kouluruokala -fe

Activat -> Kouluruokala unica--

Steissi

Demokratia <3 konflikti Manuel -s

Bändi ja tutkimusperinne

Kandi = 180 -> Tästä pöydästä voi aloitella

Kuningaskunta-> Kulta

Kunta -> Vastaus sähköpostissa

Brysselissä

Hannah -T

Paristotyyppi

Pinta-

Kuppalassa Mediayhteiskunnan -> Nigerialainen soitin _/Him -> Keilatessa ja kymppisitseillä

Jo aiemmin mainittu

Keskusjärjestö +T

Andersson takaperin

Italian moi suomalaisittain -> Ötökkä

Ajattelija ja sali Alinassa

Setä Venäjältä

YK in english

_____henkilötwitter

Status

Ei din vaan-> Aalto

Rihanna

Dödö

_ Markun _meme_ stash

Risteilylaiva mut murteella-> Tai

“Älä -- !”

Iltalehti

Vaihtoehtoinen

Kunta Suomessa

10.10.

Torstai -> Sauri ja Aula toisilleen

BoomerSaarikoski

Yhdysvallat

viittaustapa->

Ä ilman ääkkösiä

Söpö naama

e.g.-> Pikaviestintä

Web-

Olio

Tavaramerkki

Tuomo ilman ääkkösiä

Jazzorkesteri

Häkkinen ja Tuisku

Tekoäly

Vanha medialainen Kuuma --

Standardi

Toisinsanoen latinaksi

”Oikeastaan päädyin politiikkaan pakon edestä, mulla ei ollut kauheasti vaihtoehtoja.”

Kuka luulet olevasi, Suldaan Said Ahmed? Teksti: Amanda Laukkanen Kuvat: Claudia Kuismin

Mä oon Suldaan. Itähelsinkiläinen ihminen, jolla on juuret eri puolilla maailmaa. Mulla on kosketusta eri kulttuureihin ja ymmärrän hyvin erilaisuutta. Olen helsinkiläinen kansanedustaja, jolle oikeudenmukaisuus on sydämenasia.

Ennen kaikkea olen helsinkiläinen perusduunari ja järjestöihminen. En ole millään tavalla irrallinen niistä ihmisistä, joita edustan. Olen 11 lapsen yksinhuoltajaperheestä, jossa asiat eivät olleet itsestään selviä. Lapsuudessani perheeni muutti paljon pakolaisuuden myötä. Suomeen tultuamme asetuimme ensin PohjoisKarjalaan Kontiolahdelle, josta muutimme myöhemmin pääkaupunkiseudulle. Olen kiitollinen hyvinvointivaltiomallista, jossa jopa näillä taustoilla voi nousta kansanedustajaksi. Tunnen olevani nyt etuoikeutettu, minkä vuoksi koen, että mun on pakko antaa tälle yhteiskunnalle kaikkeni. Kovasti haluan jättää tähän maailmaan jotain hyvää jälkeä. Nousit eduskuntaan syyskuussa 2021. Millaista oli aloittaa tuoreena kansanedustajana kesken kauden? Eduskuntaan kesken kauden nouseminen oli kuin olisi hypännyt liikkuvaan junaan. Siitä vauhdista pitää itse osata napata asioita omalle pöydälle. Eduskunnassa onneksi kaikki ovat kohteliaita, keneltä tahansa voi kysyä apua ja aina saa vastauksen. Olen myös käynyt hyviä keskusteluja käytävillä ja kuppilassa, sillä ihmiset tulevat helposti juttelemaan puoluerajoista huolimatta. Hallituspuolueen edustajana on tietenkin puolustettava hallitusta sekä ajettava sen asioita. Uskon kuitenkin, että tämä hallitus on ehkä kaikkien aikojen ihmisoikeusmyönteisin hallitus, joten sen politiikan takana on helppo seistä. Erityisesti syksyllä on tulossa paljon uutta lainsäädäntöä ja hallituksen esityksiä, joiden parissa työskentelyä en malta odottaa. Miten päädyit politiikkaan? Oikeastaan päädyin politiikkaan pakon edestä, mulla ei ollut kauheasti vaihtoehtoja. Asuttiin vuonna 2008 perheeni kanssa Kontiolahdella: silloin oli finanssikriisi ja ilmassa tietynlaista lamaa. Pohjois-Karjalassa 90-luvun skinheadien jälkeläiset nostivat päätään ja yhtäkkiä Suomessa oli hyvin kireä ja muukalaisvihamielinen tunnelma. Muistan, kuinka ulkomaalaistaustaisiin henkilöihin kohdistui jopa väkivaltaa. Äitini mietti silloin tosissaan, uskaltaako tässä maassa kasvattaa lapsia. Mietimme ulkomaille muuttoa, mutta olimme kokeneet siihen mennessä jo niin paljon muutoksia ja Suomi oli viimeinen paikka, minne asetuimme, ettemme sitten halunneet muuttaa pois. Päädyimme kompromissiin ja muuttamaan pääkaupunkiseudulle. Asetuin ensi kertaa ehdolle sitoutumattomana kuntavaaleissa vuonna 2013, juuri Helsinkiin muuttaneena ja kokemattomana. Vaalikampanjan aikaan olin töissä vartijana ja tein kolmivuorotyötä. Mulla ei ollut hajuakaan vaalien tekemisestä, tukijoukkojen keräämisestä tai ylipäätään kampanjoinnista. Ensimmäisissä vaaleissa sain ikimuistoiset 91 ääntä. Sen sijaan, että olisin ollut pettynyt tulokseen, sanoin itselleni: Suldaan, tämä on hyvä alku.

Vaalien jälkeen liityin vasemmistoliittoon ja lähdin aktiivisesti mukaan sen toimintaan. Seurasin puolueessa vaaleja sekä kampanjointia. Minut valittiin puoluevaltuuston puheenjohtajistoon vuonna 2016, mikä oli historiallista. Olin ensimmäinen pakolaistaustainen henkilö, joka Suomessa on valittu puoluevaltuuston johtoon. Seuraavissa kuntavaaleissa minut valittiin kaupunginvaltuustoon ja vuonna 2021 pääsin jatkokaudelle. Vuoden 2019 eduskuntavaaleissa äänimääräni ei aivan riittänyt kansanedustajan paikkaan, mutta se riitti varapaikkaan, josta nyt nousin kansanedustajaksi Paavo Arhinmäen siirryttyä Helsingin apulaispormestariksi. Perheessäni ei ole muita poliitikkoja tai vaikuttajia, joten minulla ei ollut ketään, keneltä olisin saanut vaikutteita. Tästä syystä koen, että haluan itse olla tietynlainen roolimalli samanlaisista taustoista tuleville nuorille ja osoittaa, että tässä maassa kuka tahansa voi lähteä mukaan yhteiskunnalliseen toimintaan. Mitkä ovat tärkeimmät tavoitteesi kansanedustajana? Erityisen tärkeää on se, miten Suomi vastaa ilmastonmuutokseen. Lisäksi nyt on hyvin tärkeää, miten koronan jälkeisessä maailmassa rakennetaan sellaista Suomea, jossa jokainen löytää paikkansa eikä yhdenkään nuoren anneta syrjäytyä.

Mulle on tärkeää, että tehdään sellaista politiikkaa, joka katsoo tulevaisuuteen. Varaudutaan turvallisuusuhkiin ja satsataan koulutukseen. Erityisen tärkeää on vahvistaa yhteiskunnan tukiverkkoja, jotta ihmiset eivät jää yksin. Puheissasi ja kirjoituksissasi nousevat usein esille nuoret. Mitkä olisivat sellaisia päätöksiä, joita nyt voitaisiin tehdä ja joilla vaikutettaisiin myönteisesti erityisesti nuorten elämään? Niitä on paljon. Esimerkiksi meillä on asunnottomia nuoria. Vaikka Suomessa asunnottomuutta on hoidettu kunnianhimoisesti verrattuna moniin muihin maihin, on meillä silti nuoria ilman kotia. Asunnoton nuori on aina merkki tukiverkkojen pettämisestä, joten näihin tukiverkkoihin tulisi panostaa. Haluan muutenkin olla ajamassa sellaista Suomea, jossa panostetaan nuorten tulevaisuuteen koulutuksen ja työmahdollisuuksien kautta. Haluaisin, että anonyymi rekrytointi otettaisiin laajemmin käyttöön valtakunnan tasolla. Nyt se on käytössä jo Helsingin kaupungilla, mutta sitä voitaisiin laajentaa muuallekin. Anonyymi rekrytointi olisi yksi tapa varmistaa tasavertaiset mahdollisuudet työllistyä.

Ylipäätään ihmisoikeuksien vahvistaminen on mun juttu. Nuorten elämää koskevia päätöksiä, kuten pakkoavioliiton kieltäminen tulisi saada vietyä maaliin. Lisäksi koronan jälkeisessä jälleenrakentamisessa on otettava nuoret erityisesti huomioon, sillä korona on osunut kovaa nuoriin ja palvelualoilla työskenteleviin ihmisiin. Pidit ensimmäisen puheesi kansanedustajana eduskunnan budjettikäsittelyn yhteydessä. Puheessasi yksi tärkeä teema oli luottamuksen merkitys yhteiskunnassa. Miten tätä luottamusta voitaisiin lisätä? Mä näen, että luottamus on kaiken A ja O. Silloin kun luotetaan toisiin on helpompi puhaltaa yhteen hiileen ja luoda me-henkeä tähän maahan. On huolestuttavaa, jos ihmiset eivät luota esimerkiksi oikeuslaitokseen. Siksi on tärkeää vahvistaa oikeuslaitosta ja turvata se, että ihmiset saavat apua, kun sitä tarvitsevat. Riittävien resurssien turvaaminen on myös tärkeää luottamuksen kannalta. Haluaisin ehdottomasti perustulon, sillä se vapauttaisi ihmisten resurssit turhalta lomakkeiden täyttämiseltä ja byrokratialta oikeasti merkityksellisten asioiden tekemiseen, kuten työ- tai opiskelupaikan etsimiseen. On kuitenkin tärkeä muistaa, ettei luottamus synny pelkillä puheilla. Ihmisten on voitava nähdä, että päättäjät tekevät aidosti sellaisia päätöksiä, joilla on heihin positiivinen vaikutus.

”Ihmisten on voitava nähdä, että päättäjät tekevät aidosti sellaisia päätöksiä, joilla on heihin positiivinen vaikutus.” Miten mielestäsi voitaisiin parantaa keskustelukulttuuria? Ajattelen, että jokaisen vastuulla on olla rakentamassa parempaa keskustelukulttuuria. Meidän ei kuitenkaan tarvitse suvaita vihapuhetta ja rasismia. Oikeusvaltion tehtävä on suojella kansalaisten oikeuksia ja on pidettävä huolta siitä, että poliisilla ja oikeuslaitoksella on riittävät resurssit tutkia netissä ilmenevää vihapuhetta. Jos kukaan ei puutu vihapuheeseen, vihapuheen kohteeksi joutuville tulee helposti tunne, että ketään ei kiinnosta. Tämä on huolestuttavaa, sillä vihapuheella pyritään usein vaientamaan ja sulkemaan keskustelusta ulos ihmisiä. Olen itse ollut pitkään yksin näiden asioiden kanssa ja saanut paljon vihapostia, jopa tappouhkauksia. Näiden käsitteleminen on meinannut ajaa mut joskus uupumuksen partaalle. Kansanedustajana olen siitä etuoikeutetussa asemassa, että mulla on ympärillä ihmisiä, jotka katsovat mun viestit. Nyt vihapostit ovat suoraan eduskunnan turvaosaston asioita. Enää minun ei tarvitse laittaa energiaani vihapuheen ja rasismin lukemiseen, vaan voin keskittyä paremmin kansanedustajan työhön.

Keskustelen mielelläni ihmisten kanssa, jotka ovat kanssani eri mieltä. Kuitenkaan en pidä keskustelusta populistien kanssa, sillä silloin keskustelukumppania ei aidosti kiinnosta dialogi, vaan viesti on suunnattu ennemmin yleisölle. Pidän hyvistä keskusteluista, jotka pohjautuvat tieteeseen ja faktoihin. Mielestäni on hienoa, jos joku muuttaa keskustelun myötä näkemyksiään esimerkiksi ihmisoikeuskysymyksistä myönteisempään suuntaan. Mitä toivoisit näkeväsi enemmän suomalaisessa politiikassa? Toivoisin näkeväni enemmän yhteishenkeä. En usko, että kukaan on lähtenyt mukaan politiikkaan tehdäkseen asioita huonommaksi, vaan kaikilla on varmasti pohjimmiltaan halu parantaa niitä. Olisi tärkeää puhaltaa yhteen hiileen ideologisista eroista huolimatta. Olen oppinut, että jos haluaa pärjätä politiikassa ja saada asioita aikaan, on oltava valmis kompromisseihin ja tekemään yhteistyötä myös niiden kanssa, joiden kanssa on eniten eri mieltä. Lehden teema on valta. Mitä itse ajattelet omasta asemastasi vallankäyttäjänä?

Hoidan tehtävää mandaatilla, jonka kansa on vaaleissa antanut. Sitä tulee käyttää niin, että ajaa niitä asioita, joita on luvannut. En ajattele olevani lain yläpuolella, sillä asemastamme riippumatta olemme samalla viivalla lain edessä. Ennen kaikkea ajattelen kansanedustajan tehtävän olevan luottamustehtävä, jossa minua arvioidaan. Vaaleissa sitten nähdään, saanko jatkaa tehtävässä. Työ eduskunnassa on hektistä. Miten vietät vastapainoksi vapaaaikaasi? Vapaa-ajan viettäminen on jäänyt viime aikoina aika vähiin. Nyt on ollut niin pitkiä päiviä ja paljon uutta, että työt pyörii mielessä jopa nukkumaan mennessä. Olen paljon somessa vapaa-ajallani, ehkä liikaakin. Somessa pyrin avaamaan elämääni valtuutettuna ja kansanedustajana. Haluan tuoda esille sitä, mitä päätöksiä nyt tehdään ja millaista eduskunnassa on. Yritän nyt myös käydä leffoissa, eilen kävin katsomassa Bondin. Tykkään muutenkin katsoa sarjoja ja elokuvia. Pyrin myös viikonloppuisin näkemään perhettäni, se tasapainottaa hyvin arkea. Tavoitteenani on myös jatkaa taas liikuntaa, etenkin kuntosalilla käymistä. Pitäisi treenata pakaroita ja yläselkää, sillä tässä työssä tulee istuttua niin paljon.

”Pitäisi treenata pakaroita ja yläselkää, sillä tässä työssä tulee istuttua niin paljon.”

Rakentava 22 kritiikki: cancelled Teksti: Lyydia Laukkanen Kuvitus: Anni Rossi

Canceloinnilla saatetaan viitata julkisessa keskustelussa someoikeudenkäynteihin ja joukkolynkkaamiseen. Cancelointina voidaan kuitenkin pitää aiheellista kritiikkiä, kuten #MeToo -kampanjassa ilmenneitä ahdistelutapauksia. Voiko sitä myös hyödyntää, kun tavoitteena on rakentaa uraa sosiaalisen median puolella? ”On nämä kaikki saatanan metoo-hommat ja mies-nais-keskustelut. Maailmasta on tullut niin herkkä ja varovainen. Ei enää uskalla sanoa mitään.” Näin avautuu julkkiskokki Kari Aihinen Apu-lehden haastattelussa 25. tammikuuta 2021. Cancel-kulttuuri on nettiaktivismin yksi muoto, jossa pyritään puuttumaan ongelmallisiksi koettuihin asioihin tuomalla ne päivänvaloon. ”Cancelointi” ei ole uusi ilmiö, vaan jo ennen sosiaalista mediaa on esimerkiksi lehdissä käsitelty henkilöiden tai yritysten ongelmallista käyttäytymistä. Sosiaalinen media on kuitenkin mahdollistanut useampien osallistumisen julkiseen keskusteluun. Terminä cancel-kulttuuri on valjastettu melko laajasti oikeistokonservatiivien käyttöön: asioiden kritisoimista pidetään helposti cancelointina, eli yrityksenä vaientaa joku henkilö ja sulkea tämä julkisen keskustelun ulkopuolelle.

Julkisessa keskustelussa usein myös aiheellinen kritiikki leimataan canceloinniksi, etenkin jos kritiikki tulee naisilta tai vähemmistön edustajilta. Kun näyttelijä Aku Hirviniemeä syytettiin vuonna 2018 kahden alaikäisen tytön seksuaalisesta ahdistelusta, sosiaalisessa mediassa näkynyt keskustelu oli lähinnä Hirviniemeä kannustavaa. Useat uskoivat Hirviniemen syyttömyyteen jo ennen kuin tapauksen yksityiskohtia oli tullut julki. Myös silloin, kun Hirviniemi sai tuomion seksuaalisesta ahdistelusta. Hirviniemeä on pidetty yhtenä cancel-kulttuurin uhreista. Hän on kuitenkin ollut ahkerasti esillä julkisuudessa, esimerkiksi pääosassa Luokkakokous 3 -elokuvassa, sekä juontajana tv-ohjelma Possessa.

Kuka hyötyy canceloinnista? Usein keskustelussa nousevat esiin canceloinnin haittapuolet. Myönnettäköön, julkisen kritiikkiryöpyn kohteeksi tuskin haluaa kukaan. Myös työnantajalle menevät viestit pelottavat – sen vuoksi somessa voikin olla järkevää esiintyä yksityishenkilönä, ei yrityksen työntekijänä. ”Mielipiteet omia” on tuttu ennakkovaroitus monen profiilissa. Mutta voiko canceloinnista hyötyä? Voiko joku haluta tulla canceloiduksi? Yksi canceloinnista hyötynyt henkilö lienee suomalaisen urheilumaailman jokapaikanhöylä, Aleksi Valavuori. Valavuori kohauttaa twiiteillään tuon tuosta. Tähän mennessä kenties suurin kohu Valavuoren sanomisista tuli elokuussa, kun Valavuori kritisoi kärkkäästi sosiaalisen median kanavissaan transurheilijoiden mahdollisuutta osallistua olympialaisiin. Vaikka kyseessä ei ole mikään uusi sääntö, nousi aihe pinnalle, kun olympialaisissa kilpaili painonnostaja, transsukupuolinen Laurel Hubbard. Tämä synnytti suuren kohun, ja Valavuori vastasi kohuun kuin matadori heiluttaen punaista viittaa provosoinnille alttiin härän edessä.

”Sen vuoksi provosointi, kärjistäminen ja tietynlainen musta-valkoisuus voi olla osa tarkkaan harkittua somestrategiaa.” Kun Valavuori oli provosoinut somekansaa, hän rupesi mainostamaan Twitch-kanavaansa, jossa hän juontaa omaa Valavuori LIVE –showtaan. Valavuoren pitämä livelähetys 8. elokuuta 2021 olikin hänen katsotuin striiminsä, ja hän kahdeksankertaisti keskimääräisen katsojamääränsä. Lisäksi hän sai satoja uusia seuraajia: ennen kohua Valavuori keräsi noin 5–20 seuraajaa per striimi. Hänen kanavalleen tuli myös useita uusia maksavia tilaajia. Myös seuraavat striimit olivat katsoja- sekä tilaajamääriltään samankaltaisia: tuhansia katsojia, satoja uusia seuraajia. Valavuori myös nostatti metelin siitä, kuinka yksi hänen yhteistyökumppaneistaan lopetti yhteistyön Valavuoren transurheilijoihin liittyneiden kommenttien vuoksi. Tätä pidettiin oikeistokonservatiivisissa piireissä suurena vääryytenä sekä sananvapauden rajoittamisena, vaikka yleensä niissä pidetään siitä, että yrityksillä on oikeus toimia vapaasti. Ehkä sama logiikka ei kuitenkaan päde silloin, kun yritys päättää lopettaa yhteistyön henkilön kanssa, joka ei edusta yrityksen arvoja. Toki Valavuorella on edelleen yhteistyökumppaneita: pelkästään Valavuori LIVEä sponsoroi 13 eri yritystä, joiden joukossa on muun muassa tavarataloketju Kärkkäinen sekä vaatemerkki Bille Beino. Myös Valavuoren Instagram-tilillä on useita yhteistyökumppaneita. Kun ammattina on somevaikuttaja, on relevanttina pysyminen elintärkeää. Jos yrität miellyttää kaikkia, ketään ei kiinnosta, mitä sanottavaa sinulla on. Sen vuoksi provosointi, kärjistäminen ja tietynlainen mustavalkoisuus voi olla osa tarkkaan harkittua somestrategiaa. Somemyrskyn silmään joutuminen voi olla taloudellinen lottovoitto, jos sitä osaa hyödyntää – ja nähdyn perusteella Valavuori on siinä ammattilainen.

Kenen ääni kuuluu medioissa? Millaisia esimerkkejä canceloinnista sitten on noussut esille mediassa? Kun media uutisoi esimerkiksi tapauksesta, jossa julkisuuden henkilöä syytetään seksuaalisesta ahdistelusta, on merkittävää, millä tavalla aiheesta uutisoidaan. Valitettavan usein on huomattavissa, että puolueeton media ei olekaan niin neutraali, kuin voisi toivoa. Yksi näistä esimerkeistä liittyy siihen, kun kesäkuun lopussa nousi kohu – toimittaja ja sosiaalisen median vaikuttaja Miisa Nuorgam kertoi Twitterissä, että hän koki seksuaalista ahdistelua työskennellessään koomikko Sami Hedbergin kiertueella. Nuorgamia olivat ahdistelleet sekä Hedberg, että Hedbergin ystävä, koomikko Zaani (oikealta nimeltään Jean-Eric Chaument).

”Keksin kolme Luokkakokous-elokuvaa, jotka kumoavat Hedbergin väitteen.” 25. elokuuta 2021 Iltalehti julkaisi haastattelun, jossa Hedberg pääsi kertomaan oman puolensa tarinasta. Jutun otsikkona oli: ”Sami Hedberg ei tunnistanut itseään kohuotsikoista: Olin järkyttynyt ja voimaton”. Jutussa Hedberg kiistää syyllisyytensä, ja syyttää sosiaalista mediaa maalittamisesta. Hedberg kertoo, kuinka somesyytökset voivat johtaa maineen sekä työn menetykseen. Hän myös muistaa mainita, kuinka Nuorgamin syytökset häntä kohtaan ovat täysin perättömiä – eihän Hedbergin mukaan hänen tyyliinsä kuulu edes alapäävitsit (Toim. huom. Keksin kolme Luokkakokous-elokuvaa, jotka kumoavat Hedbergin väitteen).

”Toki nykyinen kulttuuri voi johtaa siihen, että enää ei ole mahdollista pitää omaa huonoa käytöstä salassa.” Nuorgam jakoi Twitter-tilillään kuvakaappauksia viesteistä, joissa oli kertonut ahdistelusta pomolleen sekä työkavereilleen. Iltalehden jutussa Hedberg kuitenkin väittää, ettei hän tai kukaan silloin hänelle työskennelleistä ihmisistä ole ollut asiasta tietoisia. Hedberg siis valehteli ja koki tulleensa kiusatuksi, koska häntä syytettiin seksuaalisesta ahdistelusta. Iltalehti kirjoitti pitkän jutun, jossa hän pääsi kertomaan, kuinka tällaiset syytökset voivat vahingoittaa mainetta sekä uraa. Hedberg jatkaa yhä koomikon töitään. Elokuva, jossa hän on pääosassa, on Suomen yksi katsotuimmista elokuvista tänä vuonna.

Onko sinut canceloitu, vai saatko vain kritiikkiä omasta käytöksestäsi? Usein kuulee, että canceloinnin pelossa ei uskalla enää kertoa mielipiteitään julkisesti. On toki totta, että julkinen keskustelukulttuuri ja keskustelun pelisäännöt ovat muuttuneet melko radikaalisti. Kun jokaisella on mahdollisuus osallistua keskusteluun, mielipiteitä ja keskustelutapoja on paljon enemmän kuin ennen.

Herää kuitenkin kysymys, onko omissa mielipiteissä tai niiden ilmaisutavoissa parantamisen varaa, jos ne herättävät niin suuria tunteita muissa. Toki ylilyöntejä mahtuu kaikkialle, ja keskustelukulttuuri on usein paikallaan junnaavaa, polarisoitunutta huutamista. Näkisin kuitenkin, että ongelma ei ole itse cancel-kulttuurissa, vaan siinä, että aitoa, rakentavaa vuoropuhelua ei haluta tai pystytä käymään. Ongelma on myös siinä, että kritiikki leimataan automaattisesti yritykseksi vaientaa eriävät mielipiteet. Se, että joku saa kritiikkiä sanomisistaan, ei tarkoita, että mitään ei saisi sanoa. Se tarkoittaa vain sitä, että myös muut saavat mahdollisuuden sanoa mielipiteensä. Näyttöä siitä, että cancelointi pilaisi täysin syyttömien ihmisten uran tai maineen, on suhteellisen vähän. Jos joku saa kritiikkiä omasta käytöksestään, se ei vielä ole canceloimista. Ei ole myöskään nähtävillä viitteitä siitä, että cancel-kulttuuri olisi kaventamassa kenenkään sananvapautta. Jos jotain, niin nykyinen keskustelukulttuuri, johon cancelointi ilmiönä liitetään, on antanut yhä useammille mahdollisuuden puhua. Toki nykyinen kulttuuri voi johtaa siihen, että enää ei ole mahdollista pitää omaa huonoa käytöstä salassa. ”Harmi.” On totta, että ”someoikeudenkäynnit” tai mahdollisten rikosten puiminen sosiaalisessa mediassa voi olla kyseenalaista, ja rikollisten mahdollinen tuomitseminen tulisi jättää tuomioistuimelle. On kuitenkin mahdotonta muuttaa esimerkiksi yleistä suhtautumista seksuaaliseen ahdisteluun, jos asiasta ei käydä julkista keskustelua. En haluaisi palata aikaan ennen Me Too -liikettä, jolloin ahdistelusta kertominen johti siihen, että ahdistelusta kertonut vaiennettiin, ja ahdistelijat saivat jatkaa vapaasti. Yksikään ahdistelua kokenut tuskin tuntee sympatiaa, kun ahdistelija kokee kiusaamiseksi sen, että hänen toimintansa tuodaan esille julkisesti ja siitä esitetään kritiikkiä.

Valtsika opettelee antirasismia

Teksti: Jyri Huttunen Kuvitus: Inka Salminen

George Floydin kuolema toukokuussa 2020 nosti antirasismin koko maailman agendalle. Laajat mielenosoitukset levisivät Yhdysvalloista muun muassa Isoon-Britanniaan ja Ranskaan, mutta Suomessa Black Lives Matter -liikkeen nostattama keskustelu antirasismista on edelleen alkutekijöissään. Nyt Helsingin yliopisto ja valtiotieteellinen tiedekunta ovat kuitenkin tarttumassa toimeen. Poliisiväkivaltaa käsittelevästä luennosta jäi paha maku. Aracelis Correa koki, että luento oli kohdistettu valkoisille opiskelijoille. Correan näkökulma näkyvään etniseen vähemmistöön kuuluvana sivuutettiin, eikä aihetta onnistuttu käsittelemään tarpeeksi sensitiivisesti. Correa kertoi kokemuksestaan Facebookissa, jossa monet rodullistetut opiskelijat samastuivat häneen. Seurauksena syntyi Students of Colour ry (SOCO) vuonna 2019. ”Tarkoituksena oli luoda tilaa meille rodullistetuille, että voitaisiin käsitellä sitä kuormaa, joka näkyvään vähemmistöön kuulumisesta aiheutuu. Lisäksi olemme kouluttaneet ja kertoneet muille tahoille rasisminvastaisesta työstä ja pyrkineet saamaan rodullistettujen ääntä kuuluviin”, kertoo SOCOn nykyinen puheenjohtaja Jenny Kasongo.

SOCO on järjestänyt muun muassa matalan kynnyksen tapahtumia, tarjonnut vertaistukea ydinjäsenilleen sekä toiminut yhteistyössä muiden järjestöjen kanssa. Kasongo kritisoi monen muun opiskelijan tavoin rasisminvastaisen työn edistymistä valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Black Lives Matter -liike nousi pinnalle noin puolitoista vuotta sitten, ja sen jälkeen työ on edistynyt vain vähän. ”Valtsika on tosi alussa. Olisi ollut tehokkaampaa tarjota antirasistisia koulutuksia opiskelijoille ja henkilökunnalle BLM-liikkeen aikana. Yliopisto viesti olevansa BLM:n puolella, mutta julistusten lisäksi olisi pitänyt miettiä konkreettisia toimia. Toki korona on vienyt niin paljon voimavaroja, että muu toiminta on jäänyt vähemmälle. ”

Antirasismia edistetään yhteistyöllä Nyt yhteiskunta ja yliopisto kuitenkin käynnistelevät keskustelua. Oikeusministeriö on lanseerannut Olen antirasisti -kampanjan, johon myös Helsingin yliopisto on liittynyt mukaan. Lisäksi yliopistossa on käynnissä antirasismin teemavuosi. Valtiotieteellisessä tiedekunnassa rasisminvastainen työ on nostettu keskeiseen asemaan työhyvinvointi- ja tasa-arvotoimikunnassa. ”Antirasismille on yhteiskunnassa iso tarve. Erityisen tärkeää se on valtsikassa, jossa työskentelee ja kasvaa yhteiskunnallisia vaikuttajia. Nämä kampanjat ovat tärkeä herätys ja keino lisätä tietoisuutta ja työkaluja. Aiemmin rasismin vastustaminen on ollut lähinnä tavoitteena, ja konkreettisia toimia on tehty vähän. Nyt on kuitenkin tarkoitus panna isompi vaihde päälle”, toteaa tiedekunnan dekaani Marjaana Seppänen. Hänen mukaansa antirasistista työtä on aiemmin tehty pienimuotoisemmin koulutusohjelmien piirissä.

Työhyvinvointi- ja tasa-arvotoimikunnassa on Seppäsen mukaan tarkoitus edistää tietoisuutta antirasismista. Myös SOCO osallistuu toimikunnan työhön. Tähän asti rasisminvastainen työ on ollut lähinnä reaktiivista, eli rasismiin on reagoitu tapauskohtaisesti. Kasongon mukaan yhdessä henkilökunnan kanssa on kehitetty anonyymiä ilmoituskäytäntöä rasistiselle toiminnalle. Myös Seppänen pitää ilmoituskäytäntöjen kehittämistä tärkeänä. Toisaalta ongelmana on anonyymien ilmoitusten tunnistettavuus, sillä näkyvään etniseen vähemmistöön kuuluvia on valtsikassa melko vähän. Kasongon mukaan opetuksen valkoisuus on ongelma. Luennoilla harvoin huomioidaan rodullistettujen näkökulmaa, ja pakollinen kurssikirjallisuuskin on lähes poikkeuksetta valkoisten tutkijoiden kirjoittamaa. Lisäksi hän tahtoisi parantaa yksittäisten opiskelijoiden vaikutusmahdollisuuksia.

Opiskelijajärjestöt edelläkävijöinä Kasongo ja Seppänen ovat yhtä mieltä siitä, että konkreettisia toimia on kaiken kaikkiaan tehty tähän mennessä vähän. Harvat esimerkit tulevat lähinnä opiskelijajärjestöistä: Helsingin valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijajärjestö Kannunvalajat ry on puuttunut rasistisiksi koettuihin sitsilauluihin sekä luonut turvallisemman tilan periaatteet, joita noudatetaan kaikissa tiedekunnan opiskelijajärjestöjen tapahtumissa. Lisäksi tiedekunnan opiskelijajärjestöt ovat yhdessä luoneet yhdenvertaisuussuunnitelman. Yhdenvertaisuussuunnitelmassa ja turvallisemman tilan periaatteissa rasismille asetetaan nollatoleranssi. Myös Seppänen kiittelee järjestöjen tekemää työtä:

”Tiedekunta ja yliopisto ovat jäykempiä toimijoita, joten on hienoa, että opiskelijamme ovat olleet edelläkävijöitä tällä saralla.” Viestinnän opiskelijoiden ainejärjestö Media ry:n puheenjohtaja Anna Enbuske kertookin, että yhdenvertaisuus on järjestöissä tärkeä arvo. Hänen mukaansa työtä antirasismin ja yhdenvertaisuuden eteen on tehty, mutta oppimista ja toimia on vielä edessä.

”Julistusten sijaan olisi pitänyt miettiä konkreettisia toimia.”

”Sosiaalisessa mediassa nostamme ajankohtaisia antirasistisia teemoja esiin. Toteutimme yhdenvertaisuuden teemaviikon, jonka aikana käsiteltiin myös antirasismia yhdessä SOCOn kanssa. Yhdenvertaisuus Median tärkeänä arvona kiteyttää mielestäni sen, miten laajasti pyrimme takaamaan jäsenistölle turvallisen paikan olla, oppia ja kasvaa”, Enbuske kertoo. Kasongokin on huomannut, että yhdenvertaisuuden ja antirasismin merkitys on alettu tunnistaa. Rasismista puhutaan enemmän yliopistoyhteisössä. SOCO nosti ongelman pinnalle, mikä on osaltaan edistänyt rasisminvastaista työtä. Toisaalta sekä Enbuske että Kasongo harmittelevat pandemian vaikutusta antirasistiseen työhön, joka on jäänyt taka-alalle. Tulevaisuus näyttää valoisammalta Tietoisuuden lisääminen on avainasemassa rasisminvastaisessa työssä. Kasongon mukaan on tärkeää tarjota esimerkiksi luennoitsijoille työkaluja, jotta vaikeita aiheita voisi käsitellä sensitiivisemmin. Kasongon mielestä yliopisto voisi aktiivisemmin edistää ja viestiä antirasismiin liittyvän koulutustarjonnan kehittymisestä. Seppänen korostaa, että haasteellisia aiheita on pyrittävä käsittelemään ja työstämään hyvässä hengessä. Hän ei usko, että kukaan tieten tahtoen toimii rasistisesti, vaan kyse on lähes aina tietämättömyydestä. Rakenteellista rasismia ei välttämättä ole helppo tunnistaa, mutta jokaisen pitäisi pystyä muuttamaan omia asenteitaan. Myös Enbuske korostaa oppimisen tärkeyttä: ”Täytyy olla siis tilaa turvallisesti oppia ja tehdä muutosta, mutta myös tehdä selväksi, ettei tiedostettu rasistinen käytös ole millään tavalla ok.” Rasisminvastaiseen työhön löytyy valtsikassa tahtoa sekä henkilökunnalta että opiskelijoilta. Enbusken mukaan yhteistyötä henkilökunnan kanssa aiheesta on ollut toistaiseksi vähän. Seppänen sanoo, että lähitulevaisuudessa antirasismia on tarkoitus koordinoida paremmin ja yhteistyötä Socon ja muiden järjestöjen kanssa on tarkoitus syventää. Myös Kasongo on optimistinen: ”Olen varma, että ensi keväänä meillä on jo konkreettisia toimia, joilla antirasismia on edistetty.”

Olen pyrkinyt ratkaisemaan ongelmaa harjoittelemalla. Nykyään puhun ilman mitään asiaa, niin sanotusti varmuuden vuoksi. Se ei ole juurikaan parempi.

Kun pitäisi puhua, miettii fiksua sanottavaa. Ja kun sen on keksinyt, ovat yleensä sekä aihe että keskustelukumppani vaihtuneet. Jos saa uuden tilaisuuden sanoa sanottavansa, on niin kiire puhua, ettei sanoista saa mitään selvää itsekään. Lopulta suusta ei tule ulos muuta kuin ”ohhoh, kun menee sanat tänään solmuun”.

Ärsyttää kun ei saa sanaa suusta.

Teksti: Janne Lodewijks

Piikki lihassa

Sanahelinää: Marras Teksti: Antti Putila

Hyvin vanha indoeurooppalainen lainasana, joka tarkoittaa kuollutta tai kuolemaisillaan olevaa. Marras sanana viittaa suomen kielessä kuolemaan monella tapaa. Sillä on tarkoitettu erilaisia kuolemaan liittyviä enteitä ja myös kuolleina kulkevia henkiä on kutsuttu ennen martaiksi. Kansantarustossa ne taas ovat muistuttaneet kuolleita, menninkäisen kaltaisia hahmoja. Marraskuu sanana voidaan ymmärtää perinteisesti ainakin kahdella tavalla: marraskuussa osa luonnosta kuolee pois syntyäkseen toukon koittaessa uudelleen. Toisaalta marraskuussa kuolleet henget, martaat, ovat liikkeellä. Tästä käsityksestä johtuen pyhäinpäivää vietetään 1. marraskuuta. Kolmantena merkityksenä voidaan nostaa marraskuussa kuihtuva opiskeluinto.

Veef and Honeys Teksti: Emma Viitanen Miltä tuntuu olla vallassa Vallassa? ”Vallassa Vallassa oleminen tuntuu valtavan hienolta. Se, että saa olla puheenjohtajana yhtä upeassa ja nuoressa järjestössä kuin Valta, on ollut palkitsevaa ja opettavaista. Valta tuo mukanaan myös paljon vastuuta, mutta tähän mennessä vuosi on sujunut mahtavasti. Vuosi huipentuu vielä vujuihin ja muihin upeisiin juttuihin, ja on älyttömän siistiä viettää niitä hetkiä vallan kahvassa. Onneksi saan viettää vielä hetken aikaa vallassa Vallassa.” Jenni Surakka, Valta ry:n puheenjohtaja 2021

Valta turmelee, mutta turmeleeko vallan tutkiminen? ”Valta ei turmele, mutta huonot vallankäyttäjät turmelevat vallan. Valta on hyvä ja tärkeä asia, sitä kannattaa tavoitella ja käyttää. Mutta se vaatii myös rohkeutta, vastuun kantamista ja muiden palvelemista. Samaten vallan tutkiminen ei turmele, mutta huono tutkija turmelee tutkimuksen. Hyvä tutkimus löytää jotakin uutta: parasta on, jos tutkimus yllättää tekijänsä. Turmeltunut tutkija toistaa omia tai yleisiä ennakkokäsityksiä ja vääntää kohteensa niiden mukaiseksi.”

Gallup

Teksti: Krista Karhu Kuvat: teen tähän pientä kuvitusta viel t.inka

Groteski kysyi: Kenellä tai millä on valtaa sinuun? —— Nimimerkki: normien varjossa Sosiaalisilla normeilla. Harva pystyy asettamaan itsensä ennakko-odotusten yläpuolelle, vaikka ne tiedostaisikin. Onneksi ahtaita muotteja voi kuitenkin ravistella. ——Inka Erilaisilla sosiaalisilla ja yhteiskunnallisilla konventioilla ja normeilla. Yllätän itseni usein ajattelemasta, ettei esimerkiksi viikolla päiväsaikaan pötköttely ole sopivaa, sillä “arkisinhan pitää tehdä töitä”. Tai koen syyllisyyttä siitä, että lounaan sijaan söinkin vain myöhäisen (pitäiskö tää olla aikaisen? koska jos korvaa lounaan niin luulis et aikainen eikä myöhäinen) päivällisen – eihän siihen ole täällä Suomessa muka totuttu! Lisäksi vastaan orjallisesti kofeiinin kutsuun joka aamu. —Lotta Sosiaalisella medialla, päättäjillä, säällä sekä äidillä. Sosiaalinen media vaikuttaa alintajuntaisesti mielipiteisiin ja algoritmien kautta siihen, mitä näen. Päättäjillä koska heillä on lainsäädännöllinen valta, eikä sitä vastaan voi mennä ilman rangaistusta. Sää määrittää mitä teen vapaa-ajalla. Äidin sana on viimeinen sana, aina. ——Lyydia Ekana tuli mieleen menneisyys, koska ilman omaa menneisyyttäni en olisi se henkilö joka olen nykyään. Kaikki tekemäni valinnat ja vanhat ihmissuhteet vaikuttavat edelleen. Tietenkin perheellä ja ystävillä on myös valtaa muhun, koska arvostan heidän mielipiteitään ja otan heistä vaikutteita. Mun työnantajalla on muhun valtaa, koska annan niille mun aikaa rahaa vastaan – vai onko rahalla muhun valtaa, ei niinkään työnantajalla? Vikana tuli mieleen Vallan puheenjohtaja. Sillä on muhun valtaa, koska se on mun pomo. ——— Nea Ihmisillä, joita jostain syystä arvostan ainakin. Kyllä varmaan myös jonkinlaisella auktoriteetilla, ei kuitenkaan kaikilla. Ihmisillä keiden mielipiteistä välitän. Eli yhteisön mielipiteellä varmastikin – sen mihin haluan kuulua tai mistä haluan arvostusta.

Imperialismin aika ei ole ohi Teksti: Onni Ahvonen Kuvitus: Nelli Honkela Klassinen kolonialismi päättyi, mutta imperialismi jatkaa voittokulkuaan. Siispä, ei unohdeta termiä historiankirjojen väliin. 24.4.2013 Bangladeshin pääkaupungissa Dhakassa romahti Rana Plazaksi kutsuttu kahdeksankerroksinen tehdasrakennus. 1133 ihmistä kuoli ja 2500 loukkaantui. Kyseessä on yksi historian suurimmista työpaikkaonnettomuuksista. Tehtaaseen on yhdistetty tunnettuja brändejä, kuten Mango, Benetton sekä Primark. Onnettomuus toi esille kansainvälistä järjestelmäämme alleviivaavan epäoikeudenmukaisuuden, joka on etenkin globaalissa etelässä arkipäivää sadoille miljoonille ihmisille, jotka kärsivät epäinhimillisistä työolosuhteista, nälkäpalkoista ja ylipitkistä työpäivistä. Jos työtä ylipäätään on. Rana Plaza – ja vaateteollisuus laajemminkin – on havainnollinen esimerkki globaalista kapitalismista, johon liittyy monia nykymaailman valtarakenteille ominaisia piirteitä, kuten tuotantoprosessin ulkoistaminen globaaliin etelään ja tätä työnjakoa edellyttävät rodullistavat sekä sukupuolittuneet hierarkiat. Imperialismi on olennainen osa kapitalismia, mutta silti käsitettä käytetään lähinnä historiallisessa merkityksessä. Väitän, että imperialismi käsite on edelleen relevantti ja jopa välttämätön nykymaailman globaalien valtarakenteiden tarkasteluun.

Vladimir Lenin luonnehti imperialismia ”kapitalismin monopoliasteeksi”, jonka ydin koostuu “kansakuntien jakautumisesta sortajiin ja sorrettuihin”. Lenin käsitteli imperialismia kapitalismin historiallisen kehityksen erityisenä vaiheena, joka syntyi finanssi- ja teollisuuspääoman yhdistyessä 1800-luvun toisella puoliskolla Länsi-Euroopassa. Leninin ydinväite siitä, että maailma voidaan jakaa ”sortajiin ja sorrettuihin” valtioihin, pätee edelleen, mutta kuvaus imperialismista kapitalistisen kehityksen tiettynä vaiheena on syytä kyseenalaistaa. Imperialismi ei ole ainoastaan kapitalismin tietty vaihe, vaan sen laajentumista edellyttävä piirre, joka esiintyy sen kaikissa historiallisissa ilmenemismuodoissaan. Ilman imperialismin käsitettä on mahdotonta ymmärtää kapitalismin syntyä, kehitystä tai nykyistä muotoa. Kapitalismi ilman imperialismia on paradoksi, vailla kosketuspintaa sen todelliseen olemukseen. Kuten todettua, yleisessä keskustelussa imperialismi liitetään yleensä pelkästään historiaan, sotiin ja vallankaappauksiin. Tällainen rajaus ei kuitenkaan avaa imperialismin rakenteellisia aspekteja. Jotta voimme ymmärtää näitä rakenteita, tulee meidän kääntää katseemme globaaliin etelään, jossa imperialismianalyysillä ja imperialismin vastaisella taistelulla on syvät juuret.

”Nykyimperialismi eroaa vanhasta kolonialistisesta kontrollista siinä, että se piiloutuu markkinamekanismien ja globalisaatioretoriikan taakse.” Toisen maailmansodan jälkeisenä aikana ”klassisen kolonialismin” jakso tuli päätökseen. Kolmannen maailman antikolonialistiset liikkeet taistelivat vapaudestaan, ja monet valtiot saavuttivat virallisen itsenäistymisen. Tästä huolimatta esimerkiksi Ghanan ensimmäinen presidentti ja pääministeri Kwame Nkrumah, politiikan ja talouden tutkija Samir Amin ja Yhdysvalloissa mustan vapautusliikkeen keulahahmona esiintynyt Angela Davis ovat huomauttaneet, ettei länsimaisen hegemonian aika ollut ohi. Nkrumah luonnehti tätä aikaa uuskolonialismina, joka tarkoittaa sitä, että teoreettisesti riippumaton ja itsenäinen valtio on muodollisesta itsenäisyydestään huolimatta taloudellisesti, ja sitä kautta myös poliittisesti, ulkoisten intressien armoilla. Tätä kehityksen ja alikehityksen sidonnaisuutta on käsitellyt myös toinen tunnettu panafrikkalainen ajattelija Walter Rodney. Kirjassaan ”How Europe Underdeveloped Africa” (1972) hän kumoaa edelleen yleiset rasistiset ja kolonialistiset argumentit, joissa Afrikan alikehitystä pidetään maanosan ja sen kansojen luontaisena piirteenä. Rodney osoittaa, miten Afrikassa ja muualla kolmannessa maailmassa laajemmin esiintyvä alikehitys on ”kapitalistisen, imperialistisen ja kolonialistisen riiston tuotosta”, ei kiveen hakattujen luonnonlakien seurausta. Tätä intellektuellista ja poliittista perintöä jatkoi havainnollisesti Burkina Fason entinen presidentti (1983-1987) Thomas Sankara, jonka mukaan imperialismin todellinen ydin ei välttämättä ole suora poliittinen kontrolli, vaan kansainvälisen talouden rakenne, jota hyväksikäyttäen länsimaat kehittyvät kolmannen maailman kustannuksella. Saman ajatuksen välittää yhdysvaltalainen historioitsija Robin DG Kelley teoksessaan ”Freedom Dreams: The Black Radical Imagination.” (2003). Hän kirjoittaa: ”…olemme tuskin postkolonialistisessa hetkessä. Kolonialismin virallinen koneisto on kenties poistettu, mutta siirtomaavallan luomat poliittiset, taloudelliset ja kulttuuriset kytkökset säilyvät edelleen, vaikkakin niihin on tehty joitakin muutoksia.”

Mutta miten nämä muutokset ilmenevät? Imperialistisen riiston tavoite on sama kuin ennenkin: pääoman kasaantuminen ja sen siirto globaalista etelästä globaaliin pohjoiseen. Kolonialismin aikaan arvosiirrot tapahtuivat esimerkiksi Atlantin orjakaupan myötä, siirtomaahallitusten verotusmekanismeilla ja suoraan riistämällä raaka-aineita globaalista etelästä. Nykyään arvosiirtojen jatkuvuutta ylläpidetään muin tavoin. Keskeisessä asemassa on 1970–1980-luvuilla maailmantaloudessa tapahtunut paradigman muutos, jossa keynesiläinen talouspolitiikka menetti asemansa uusliberaalille doktriinille. Poliittisen talouden tutkija Zak Cope kuvailee uusliberalismia doktriinina, joka kehittyi antiprotektionistiseksi ja työvoiman vastaiseksi strategiaksi, jonka avulla pyrittiin uudelleen alistamaan kolmas maailma globaaleille imperialistisille intresseille. Pääoma ja tavara saivat nyt liikkua kutakuinkin vapaasti samaan aikaan kuin työvoiman liikkuvuutta rajoitettiin merkittävästi. Globaalin etelän valtioita painostettiin liberalisoimaan markkinat pääomapaon ja jopa suoran interventionismin uhalla. Merkittävä osa globaalin pohjoisen tuotantoprosesseista ulkoistettiin globaalin etelään halvan työvoiman ja heikon lainsäädännön perässä. Taloudellisissa vaikeuksissa oleville valtioille tyrkytettiin IMF:n ja Maailmanpankin vahvasti ehdollistettuja lainoja, joiden vaatimuksiin kuuluivat muun muassa julkisen sektorin investointien radikaali vähentäminen, progressiivisen verotuksen minimointi, laajamittainen yksityistäminen, ulkoisen pääoman liikkuvuuden takaaminen ja työläisten lainsuojan merkittävä heikentäminen.

Tämä uusliberaalin doktriinin maailmanlaajuinen toteuttaminen täyttää kaikki imperialismin käsitteen kriteerit. Esimerkiksi indonesialaisen poliittisen talouden tutkijan Intan Suwandin tutkimus maailmanlaajuisista arvoketjuista osoittaa, että nykyimperialismi eroaa vanhasta kolonialistisesta kontrollista siinä, että se piiloutuu markkinamekanismien ja globalisaatioretoriikan taakse. Tässä on yksi syy siihen, miksi imperialismin käsitteen käyttö on hiipunut merkittävästi talouspoliittisissa keskusteluissa. Siirtomaahallituksien suora kontrolli sai siis päättyä, mutta vain sillä ehdolla, että massiiviset arvosiirrot globaalista etelästä globaaliin pohjoiseen voitaisiin taata tulevaisuudessakin. Alussa mainitsemani Rana Plazan tragedia symboloi osuvasti nykyimperialismin konkreettisia ilmenemismuotoja. Tehtaan tekstiilityöntekijät olivat kapitalistisessa merkityksessä ”vapaita”, mutta käytännössä he kuuluivat niihin satoihin miljooniin ihmisiin, joiden vapauden, ihmisoikeudet ja tasa-arvon imperialistinen järjestelmä on riistänyt. Ei ole myöskään sattumaa, että suurin osa Bangladeshin tekstiilityöläisistä on rodullistettuja nuoria naisia. Rasismi, patriarkaatti ja muut sortavat yhteiskuntajärjestelmät ovat olennainen osa imperialismin toiminnallista logiikkaa, joita ilman järjestelmä ei pysyisi pystyssä. Brittiläisen kirjailijan ja tutkijan Arun Kundnanin sanoin rodullistaminen “tarjoaa keinon koodata ja hallita materiaalisia rajoja työn eri muotojen välillä uusliberalismin alla” hierarkisoimalla sosiaalisia suhteita. Anti-imperialismi, antirasismi ja feminismi ovat siis vahvasti kytköksissä toisiinsa eikä niitä voida analysoida tyhjiössä, saati erottaa toisistaan. Tästä myös seuraa, että anti-imperialismin on sitouduttava dekoloniaaliseen feminismiin ja antirasismiin, ja päinvastoin. Paremman maailman puolesta kamppailu vaatii horisontaalista solidaarisuutta sorrettujen luokkien välillä. Ja kuten edelleen FBI:n etsityimpien listalla oleva, nykyään Kuubassa asuva poliittinen aktivisti, Assata Shakur aikanaan kirjoitti: ”Kukaan maailmassa, kukaan historiassa, ei ole koskaan saanut vapauttaan vetoamalla heitä sortavien ihmisten moraaliseen mieleen.”

”Imperialistisen riiston tavoite on sama kuin ennenkin: pääoman kasaantuminen ja sen siirto globaalista etelästä globaaliin pohjoiseen.”

Elvyttäkää 38

Teksti: Joakim Kullas Kuvitus: Roosa Kontiokari Ulkomaanjournalismi on jo pitkään kärvistellyt internetin mullistaessa median toimintaa ja maksavien tilaajien vähentyessä. Kiristyvät rahahanat pakottavat mediataloja säästämään ja usein leikkaukset ovat kohdistuneet ulkomaankirjeenvaihtajiin. Maailman jokaisessa maassa vieraillut sekä yli neljänkymmenen vuoden uran ulkomaantoimittajana tehnyt Rauli Virtanen näkee ilmiön globaalina. ”New York Timesistä lähtien ulkomaankirjeenvaihtajan paikkoja vähennetään koko ajan. Mitä jatkuvasti nostan esille on se, ettei meillä ole pysyviä kirjeenvaihtajia Lähi-Idässä lainkaan, Afrikassa satunnaisesti freelance-pohjalta”, Virtanen harmittelee. Virtasen mukaan pysyvien kirjeenvaihtajien puuttuminen yksipuolistaa journalismia ja tekee kokonaistilanteen raportoinnista mahdotonta. Ihmisten arki ja kulttuuri jäävät helposti konfliktipainotteisten reportaasien alle. ”On siirrytty laskuvarjojournalismiin Lähi-Idässä ja muuallakin, eli mennään paikalle lähinnä silloin, kun tapahtuu terrori-isku, väkivaltaisuuksia tai muuta negatiivista”, Virtanen kuvailee. Pitkäaikainen Ylen ulkomaantoimittaja Tom Kankkonen tunnistaa myös laskuvarjojournalismin ongelmat. Erityisesti Turkista, Syyriasta ja Irakista raportoinut Kankkonen muistuttaa kuitenkin, ettei tietyn maan seuraaminen vaadi aina jatkuvaa asemapaikalla olemista. ”Pysyvät kirjeenvaihtajat ovat hyviä, mutta perinteisessä mielessä kalliita. On toivottavaa, että jos kiinteitä kirjeenvaihtajapisteitä ei voida perustaa, niin sallittaisiin toimituksissa ihmisten erikoistuminen”, Kankkonen huomauttaa.

ulkomaanjournalismi! Molemmat kirjeenvaihtajat ovat yhtä mieltä siitä, että ulkomaankirjeenvaihtajilla on valtaa myös kotimaassa käytävään keskusteluun. Virtanen korostaa, että mustavalkoinen uutisointi kriisialueilta saattaa muuttua vallankäytön välineeksi kotimaan politiikassa. ”Jos näytetään pelkästään nuoria miehiä aseiden kanssa, niin täällä tietysti kommentoidaan, että nämä ukot ovat sotineet koko ikänsä ja ovat varmasti terroristeja.” Kankkonen muistuttaa, että suurissa ulkomaisissa mediayhtiössä saatetaan pystyä vaikuttamaan jopa siihen, toimitetaanko tietyille alueille humanitääristä apua. Myös mielipiteet rakentuvat vahvasti uutisoinnin varaan. ”Vaikuttaa ilmapiiriin jos ihmisillä on tietoa siitä, miksi pakolaiset ilmestyvät Suomeen tai miksi joku alue on avun tarpeessa. En kuitenkaan lähtisi liioittelemaan tätä valtaa millään tavalla”, Kankkonen lisää. Kankkosen mielestä perinteinen ulkomaanjournalismi, eli tapahtumapaikoille meneminen ja ihmisten jututtaminen on nykyään harvojen herkkua. Kankkosen mukaan syynä on resurssien rajallisuus. Virtanen on huolissaan eniten Lähi-Idän ja Afrikan uutisoinnista, sillä alueilla korostuvat modernit haasteet, kuten ilmastonmuutos ja terrorismi. Hän näkee kirjeenvaihtajien vähentämisen myös arvovalintakysymyksenä. ”A-studioon ja muualle on tullut päivystäviä dosentteja sen tilalle, että saataisiin paikan päältä raporttia.”

Miksi kasvimaitosuomalaisille Teksti: Netta Pasuri Kuvitus: Anni Takanen Hot take: maitotilallisen jälkeläinen kritisoi maitokeskustelua. Suomalainen lehmänmaitokeskustelu on totista. Entinen kansanedustaja Liisa Hyssälä oli Twitterissä huolissaan, tahdotaanko maidonjuonti kieltää. Saako pian juoda vain kannabista? Jos yliopistolla mainitaan vegaanius, kampuksen pihaan kärrätään lehmä. Isovanhempani ja toinen vanhemmistani ovat kasvaneet maitotilalla, mutta itse juon kauramaitoa. Samalla yritän ymmärtää, mitä järkeä kasvimaidon ja sen mainostamisen vastustamisessa oikein on. Koulujen seiniltä muistan julisteet, joiden mukaan lehmänmaitoa on juotava kolme lasia päivässä, muuten luut hapertuvat pois. Tai särkyvät ainakin. Muistan olleeni huolissani luistani, vaikka en juotuna juuri pitänyt eläinmaidon mausta. Samoin moni muistaa lapsuudestaan Valion mainokset, joita ei voi ainakaan syyttää huumorintajun puutteesta tai takapajuisuudesta. Yritys on ollut edelläkävijä vaikuttajamarkkinoinnissa: Teemu Selänne oli maitoinfluensseri jo ennen sosiaalista mediaa. Kaupallinen yhteistyö tehtiin tosin tuolloin televisioon, ei Instagram-tarinoihin. Olennaista on tutun julkkiksen kasvojen lainaaminen osaksi brändiä, ei välttämättä se, mitä hän sanoo.

keskustelu on niin vaikeaa? ”Isovanhempani ja toinen vanhemmistani ovat kasvaneet maitotilalla, mutta itse juon kauramaitoa. Samalla yritän ymmärtää, mitä järkeä kasvimaidon vastustamisessa oikein on.” Myös Lemmy Kilmister vilahtaa Valion mainoksissa, eikä hän kaartele kauniilla puheella eläinmaidosta. Päinvastoin, hän heittää kameralle, ettei koskaan juo maitoa. Mainos on uusintavedos vuodelta 1997: alkuperäisessä mainoksessa pitkätukkainen mies käyskentelee noutopizzeria-baari-huoltoaseman ovesta ulos ja toteaa kädet taskuissa, että hänhän ei maitoa juo. Vähän nenäkkäästi, kameraan katsoen. Miltei janivolasmaista. Liioiteltu ja huvittava hahmo haastamassa muovituolien ja repsottavan aitauksen edessä. Miljöö näyttää Kouvolalta. ”Ja sen huomaa”, ruutuun ilmestyvä mainosteksti irvailee miehelle. Tämä on vitsailevaa, ei faktoihin nojaavaa, jopa hauskaa. Eläinmaitomainokset ovat yksipuolisia ja tunteisiin vetoavia, eivät mitään kriittisiä ja objektiivisia totuuden äänitorvia. Ne ovat, siis, no, mainoksia. Miksi niitä kohdellaan silkkihansikkain?

Kauramaitoyhtiöistä esimerkiksi Oatly on saanut osakseen paheksuntaa lapsille suunnatuista mainoksista, vaikka kouluissa ”ne tavalliset” eläinmaitojulisteet ovat olleet jo pitkään. Mainonnan eettinen neuvosto antoi vuonna 2021 kauramaitoyhtiölle huomautuksen kampanjasta, joka kulki ”maitomyytit” -nimellä kyseenalaistaen eläinmaidon asemaa. Oatlyn mainoksissa yrityksen nimi oli sentään mainittuna. Eläinmaitoteollisuuden mainokset tuntuvat saavan oletuksen hyödyllisyydestä, vaikka kohdeyleisö olisi sama ja taustarahoittajat huomaamattomia. Koulujen julisteissa on Maito ja Terveys ry:n nimi, mutta ei sitä faktaa, että kyseisen yhdistyksen rahoittajina on joukko meijereitä. Myöskään omat lapsen aivoni eivät rekisteröineet mainoksista sitä, että ”hei, kouluni saa tämän mainoksen ansiosta koulumaitotukea.” Eläinmaitoyhtiöiden mainoksista huolimatta kukaan ei vaikuta olevan huolissaan siitä, luulevatko ihmiset nyt muuttuvansa teemuselänteiksi ja jääkiekkoilijoiksi. Tai jos he jättävät juomatta maitoa, niin särkyvätkö luut oikeasti ja päätyvätkö he haastamaan lähiöbaarin eteen hiukset sotkuisina.

”Oatlya on myös kritisoitu siitä, että rahoituskilpailussa se on osa kapitalistista järjestelmää. Eivätkö eläinmaitoteollisuuden yhtiöt ole?”

Oatlya on myös kritisoitu siitä, että rahoituskilpailussa se on osa kapitalistista järjestelmää. Eivätkö eläinmaitoteollisuuden yhtiöt ole? Viimeisin tapaus oli, kun Oatly sai 10 prosenttiosuuden verran rahoitusta pääomasijoitusyhtiö Blackstonelta vuonna 2020. Keskusteluun nostettiin se, että pääomasijoituksissa haetaan tuottoa ympäristön kustannuksella. Enemmän tosin siitä kulmasta, että onko tämä Oatlyn arvojen mukaista tai mitä yritys aikoo tehdä rahoitusjärjestelmällemme, vaikka samainen Blackstone sijoittaa miljardiliikevaihdollaan lukemattomiin eri yrityksiin, esimerkiksi deittiaplikaatio Bumbleen. Kiinteistöpuolella se omistaa Suomessa muun muassa kauppakeskus Ratinan, Forumin ja Citycenterin. Listaa globaalin pääomasijoittamisen rakenneongelmista voisi jatkaa, ja jos tiukka antikapitalismi on valittu linja, niin toki se voi olla johdonmukaista. Mutta kritiikin kohteena yksi maitoyritys ei ole mielestäni riittävä. Kuluttaminen ilman taustarahoitusyhtiöiden olemassaoloa on käytännössä mahdotonta. Kasvimaitokeskustelu on muutenkin monimutkaista: aiheesta puhuttaessa on ensin keskusteltava siitä, onko maito-sanan käyttö hyväksyttävää, tulisiko pakkauksista tehdä erilaisia ja onko Oatlyn mainosmuraali ruma – tämä on helppo, on. On myös ehkä todettava jotain lasten ruokavaliosta, vaikka itsellä ei edes olisi lapsia. Voisiko suomalainen maitokeskustelu päätyä siihen pisteeseen, että jos mantelimaitoa kritisoidaan, niin yliopiston pihaan ropisee kiloittain manteleita protestiksi? Että kauramaidon maun epäilijät heräisivät siihen, että yhtäkkiä ilmastointikanava alkaa tuuttaamaan suomalaisia kaurahiutaleita? Tuskin. Suomen ulkopuolella myös lehmän kärräämistä mielenosoitukseen on kieltämättä vaikea selittää. Suomessa maito ja maaseutu ovat samaa kuvastoa, edustajanaan lehmä. En tiedä olenko edes maitotilan nähneenä samaa mieltä, enkä tiedä onko se tilakaan enää – ei siellä enää lehmiä ole, meijeriin maidon myymisellä ei

”Voisiko suomalainen maitokeskustelu päätyä siihen pisteeseen, että jos mantelimaitoa kritisoidaan, niin yliopiston pihaan ropisee kiloittain manteleita protestiksi?”

rikastu, perhetilat eivät ole kevyitä pyörittää. Miten kasvimaitoyritykset siis löytäisivät tiensä suomalaisten sydämiin? Pitäisikö kasvimaitoyritysten ottaa mainostuksessa samanlainen lähestymistapa kuin esimerkiksi Valion? Kaipaisin Valion arkistomainoksista – jotka ovat huikeita kertomuksia – tasapuolisuuden nimissä myös kasvimaitoversioita. Suosittelen näiden arkistomainosten katsomista kaikille, vähintäänkin nykyään aivan liian vähän kuultujen käännösbiisien takia. Eräässä mainoksessa laulun mukaan Helsinkiin syksyllä 1976 muuttanut mies potee kotiikävää maalle. Modulaation soidessa mies morottaa toimistossa työkavereitaan ja kävelee yhtäkkiä ulos. Pian hän on idyllistä keltaista puutaloa kohti vievällä tiellä. Aidan toisella puolella lehmät tuijottavat toimistovaatteissa, vaaleissa housuissa, kauluspaidassa ja liivissä kulkevaa miestä, jolla on salkku molemmissa käsissään. Pihamaalla on kädet mullassa nainen, joka ponnahtaa ilahtuneena ylös. Liiterissä vanhempi mies keskeyttää klapien latomisen, sisältä tulee vanhempi nainen. Ydinperhe löytyy, kaikki halaavat. Varsin radikaali viesti: maidon juominen ja maatilalle paluu on vastaisku arjelle ja toimistossa raatamiselle. Kapitalismi voitettu, ei tässä ylitöitä romantisoida. Valiohan on ollut edellä aikaansa, downshiftaamista ennen kuin se oli juttu? ”Mä uskon maitooo-ooon”, laulaa mainos. Ehkä tulevaisuudessa myös kasvimaitoon.

Opiskelijajournalismin tulevaisuus on uhattuna Helsingin yliopistossa. Yhdessä useiden muiden ainejärjestölehtien kanssa Groteski ottaa kantaa ja vastustaa ainejärjestölehtien tukien lakkauttamista. Groteski muiden ainejärjestölehtien kanssa tarjoaa opiskelijoille paikan harjoitella kirjoittamista ja kuvittamista sekä mahdollisuuden toteuttaa journalistisia visiotaan. Matalan kynnyksen opiskelijajournalismia, jossa sisältö ei rakennu kaupallisen tuoton varaan, tarvitaan nyt ja tulevaisuudessa. Emma & Krista + Inka

Vetoomus ainejärjestölehtitukien lakkauttamista vastaan Me allekirjoittaneet vastustamme Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan talousjohtokunnan esitystä lakkauttaa järjestölehdille myönnetyt tuet ylioppilaskunnan vuoden 2022 budjetissa. Helsingin yliopiston järjestölehdet ovat olleet tärkeä osa yliopistokulttuuria ja -demokratiaa jo yli 150 vuotta. Kaikille avoimena alustana lehdet tarjoavat jäsenistölleen mahdollisuuden kritisoida ylioppilaskuntaa ja yliopistoa. Tällaisen alustan katoaminen supistaisi yhteisömme moniäänisyyttä merkittävästi. Vanhimmat lehdet ovat olleet toiminnassa yli 150 vuotta, joten niiden toiminta on ehtinyt nivoutua korvaamattomaksi osaksi yliopistokulttuuria. Lisäksi yliopistolain 46. pykälä erityisesti ilmoittaa ylioppilaskuntien tehtäväksi valmistaa opiskelijoita aktiiviseen, valveutuneeseen ja kriittiseen kansalaisuuteen. Järjestölehdet ja niiden mahdollistama opiskelijajournalismi ovat äärimmäisen tärkeässä osassa tämän työn tekemisessä. Järjestölehdet luovat HYY:n järjestöissä identiteettiä ja yhteisöllisyyttä, sekä tukevat yliopiston ja ylioppilaskunnan tavoitteita jäsenistönsä ja opiskelijoidensa sivistämisessä. Ne antavat opiskelijoille vaihtoehtoisen keinon osallistua oman järjestönsä ja ylioppilaskunnan toimin-

taan. Järjestölehdet ovat monelle järjestölle tärkeä väylä kohdata jäsenistöään ja kommunikoida sen kanssa niin opintoasioista, vapaa-ajan toiminnasta kuin myös omasta tieteenalasta. Ne tarjoavatkin opiskelijoille mahdollisuuden syventyä omaan tieteenalaansa ja siihen liittyviin teemoihin tavoilla, joita yliopiston kurssit tai muu ylioppilaskunnan toiminta ei tarjoa. Vapaa-ajan kirjoitustyö on erittäin tärkeää oman kirjallisen ilmaisun kannalta, erityisesti jos suorittaa opintojaan englanniksi. Järjestölehdillä on myös suora vaikutus työllistymiseen ja oman alan työelämään tutustumiseen. Ei ole parempaa tapaa oppia ja kerätä kokemusta viestinnästä kuin järjestölehdessä toimiminen. Esimerkiksi lehdissä kerätty kirjoitustaito ja taitossa käytettävä InDesign ovat tärkeitä työkaluja ammateissa, joihin liittyy viestintää. Järjestölehdissä toimijat oppivat viestinnän lisäksi myös työelämälle keskeisiä organisoinnin ja yhteistyöskentelyn taitoja. Yksi talousjohtokunnan perusteista tukien lakkauttamiseksi on lehtien ympäristövaikutus. Pidämme ympäristövaikutuksiin vetoamista lähtökohdiltaan ongelmallisena, sillä painetun lehden ympäristövaikutus ei ole yksiselitteisesti positiivinen tai negatiivinen. Ympäristövaikutuksia ei ole myöskään tutkittu tarpeeksi, että niihin voisi vedota ylioppilaskunnan päätöksenteossa. Järjestölehdet antavat nykyisellään lukijoilleen mahdollisuuden valita digija paperilehden välillä. Oleellinen osa järjestölehtien sisältöä on myös kuvitus ja kaunokirjalliset tekstit, kuten runot, novellit ja satiirit. Visuaalinen ilme ja taitto ovat merkittävä osa taideteoksia, jotka vaativat painetun lehden julkaisun – kaikki taidemuodot eivät taivu verkkoon lainkaan. Printtimedian katoaminen vaikuttaisi siis merkittävästi toimitukselliseen sisältöön. Ei myöskään tule unohtaa printtijulkaisun merkitystä sille, että kuvittajien ja valokuvaajien taide tulee nähdyksi. Järjestölehdet ovat ponnahduslauta ja matalan kynnyksen alusta tuleville taiteilijoille julkaista teoksiaan, minkä vuoksi päätöksellä olisi vaikutusta myös Suomen taidekentän tulevaisuuteen. Lehden painaminen on usein ehto sille, että myös yliopiston henkilökunta lukee lehtiä. Järjestölehtitukia maksetaan tällä hetkellä 20 000 euroa HYY:n 3,8 miljoonan euron budjetista, eli vain noin 0,5 % koko ylioppilaskunnan toimintakuluista. Monet järjestölehdet ovat kuitenkin toiminnassaan riippuvaisia näistä tuista. Vaikka useiden lehtien kuluja kustannetaan myös osittain mainostuloilla, on korona rokottanut monien yritysten kukkaroa, eikä sponsoreita ole ollut helppo löytää. Jokainen mainostulo on ollut juhlan paikka jo ennen koronaa, eikä niiden varaan voi laskea koko lehden toimintaa. Osa lehdistä elää puhtaasti lehtituen varassa, ja sen loppuminen olisi suoraan printtilehden kuolinisku. Toimintakulttuurin radikaali ja asteeton muutos on iso isku lehtien toiminnan jatkuvuudelle. Mielestämme kaikki muutokset nykyiseen järjestelmään pitää tehdä asteittain ja järjestöjä pitää tukea toiminnan jatkuvuuden takaamiseksi. Myös vaikeassa taloustilanteessa tehdyt päätökset täytyy tehdä pitkäjänteisin ottein ja päätösten vaikutukset huomioiden. Allekirjoittajat: Forstihuuto, Groteski, Kapitaali, Kompleksi, Kronikka, Ksoidin, Kyyhkynen, Minervan Pöllö, Pieni Puukello, Poleemi, Policy, Siulaset, Tutkain, Väki, Ostro, Käkriäinen, Diskurssi, Teema, Maatiainen

Hyvä viestinnän opiskelija, Tiesitkö, että sinäkin olet oikeutettu Journalistiliiton tarjoamaan tukeen ja turvaan? Työelämään siirryttyäsi olet edelleen tervetullut jäseneksi, toimit sitten tiedottajana, toimittajana tai muuna viestintäammattilaisena. Jäsenenämme saat muun muassa • Pressikortin • Lakimiestemme palvelut, kuten neuvontaa työsopimuskysymyksissä ja apua free-palkkioneuvotteluihin. • Matkustaja-, tapaturma- ja oikeusturvavakuutuksen • Pääsyn koulutus- ja muihin tapahtumiimme • Työttömyyskassan jäsenyyden (työsuhteisena) – toimeentulosi on turvattu työttömyyden sattuessa. • Mahdollisuuden liittyä Journalistiliiton kasvavan työosuuskunnan eli Mediakunnan yhteisöön. Mediakunta muun muassa hoitaa puolestasi freetyön laskutuksen ja kirjanpidon. • Ammattilehti Journalistin ja sähköiset jäsenkirjeemme • Oikeuden käyttää liiton lomamökkejä eri puolilla Suomea • Alennusta useista tuotteista ja palveluista

Tutustu palveluihimme tarkemmin osoitteessa journalistiliitto.fi. Ota yhteyttä ja kysy lisää: journalistiliitto.fi/ yhteystiedot. Tervetuloa vahvistamaan joukkoamme – ja edistämään omaa uraasi!

KOHTI TYÖELÄMÄÄ VAI JO TYÖELÄMÄSSÄ? YKAsta saat kumppanin ja sparraajan urapolullesi. → Liity osaksi yhteiskuntaosaajien yhteisöä www.yhteiskunta-ala.fi

Kanssasi yhteiskuntaa rakentamassa

”Valtaa politiikassa ja tanssilattialla, siitä minä pidän.”