FILMITÄHTI 4/2014
Kesällä saa ottaa hieman rennommin. Sää ei välttämättä silti suosi lomalaisia niinkuin me toivoisimme, joten elokuvien pariin on hyvä vetäytyä Suomen suven nakatessa sadetta niskaan. Isojen toimintarymistelyjen sijaan Filmitähti keskittyy tällä kertaa hienoihin mutta hieman pienempiin tarinoihin. The Double tarjoilee outoa, tummanpuhuvaa huumoria kun taas Snowpiercer vie kesän keskeltä kohti metaforilla täytettyä hyytävää junakyytiä. Kaiken kruunaa vuoden takuuvarmin itkupuristin Tähtiin kirjoitettu virhe, jota katsoessa nenäliinapaketille tulee käyttöä.
FILMITÄHTI #4/2014
Kesä-heinäkuun numero tarjoilee lisäksi vinkkejä erinomaisista kesäelokuvista, sekä taitavista draamoista kotiteatteriin. Tummanpuhuva ja syntisen kiehtova Penny Dreadful saa toimia numeromme jälkiruokana. Kesäaika on maailmalla perinteisesti suurten elokuvien aikaa, vaikka meillä kansa mieluummin makaa laiturinnokassa kirjaa lukien. Myös Filmitähti vetäytyy kesän ajaksi latailemaan akkuja, sillä seuraava numero ilmestyy vasta elokuussa. Ursula Borg
ULKOASU URSULA BORG
VASTAAVAT TOIMITTAJAT URSULA BORG Twitter @UrsulaB_ PÄIVI LAAJALAHTI Twitter @cinna665
TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT JA MEDIAMYYNTI TOIMITUS@FILMITAHTI.FI KUSTANTAJA BAD RABBIT / ASTERION
TOIMITUS@FILMITAHTI.FI / FILMITAHTI.FI
perhe: august - osage county Tracy Lettsin näytelmään pohjautuva Perhe – August: Osage County on elokuvanakin näytelmällinen. Se muistuttaa monia klassisia näytelmäelokuvia napakasta ja omaperäisestä dialogista muodostuvalla tiivistunnelmallisuudellaan sekä tapahtumien ja tapahtumapaikkojen intiimiydellään. Perhe – August: Osage County on äärimmäisen lahjakkaiden näyttelijöiden huippuunsa virittämä perhedraama, jossa kiehtovat ja persoonalliset hahmot puhuvat, puhuvat ja puhuvat – selän takana ja suoraan päin naamaa, kierrellen, kaarrellen, kieroillen, itkien, huutaen ja raivoten. Ja välillä myös rakkaudella.
popsii pillereitä. Sitten Beverly katoaa ja Violet joutuu kutsumaan kolme aikuista tytärtään hätiin. Vanhin tytär Barbara (Roberts) on juuri eroamassa miehestään (Ewan McGregor), mutta haluaa pitää asian salassa suvultaan. Karen (Juliette Lewis) saapuu paikalle rehvakkaan uuden miehensä (Dermot Mulroney) kanssa. Hiljaisella Ivyllä (Julianne Nicholson) on oma pieni salaisuutensa. Paikalle saapuu myös Violetin sisko (Margo Martindale) miehensä Charlien (Chris Cooper) ja hissukan poikansa Pikku-Charlien (Benedict Cumberbatch) kanssa. Perheen vaietut salaisuudet avautuvat Westoneiden katon alla, vanhat kaunat nousevat pintaan, eikä lopulta mitään enää peitellä. Omaa perhettä kohtaan tunnettu väkinäinen rakkaus, vuosikausien patoumat, jopa avoin viha – näistä syntyy herkullista draamaa, mistä huikea näyttelijäkaarti rakentaa yhtä aikaa nautittavan hauskaa ja ahdistavaa.
Meryl Streepin Oscar-ehdokkuuksien määrä alkaa olla jo naurettavan suuri. Mutta aina kun näkee tämän rooleihinsa antaumuksella heittäytyvän näyttelijän työskentelevän, on hänelle pakko antaa tunnustusta. August: Osage Countyn sekopäisenä, pillereitä popsivana matriarkkana Streep on jälleen kerran Perhe – August: Osage County on tuottajana ja ehdokkuutensa arvoinen, hahmonsa kamaluudessa ja käsikirjoittajana tunnetun John Wellsin toinen pitkä surkuhupaisuudessa ihana. ohjaustyö. Elokuvasta huokuu näytelmätaustan vuoksi teatraalisuus, mutta tyylikeinona se sopii yllättävän Kauas ei myöskään jää vanhinta tytärtä esittävä Julia hyvin dialogipainotteiseen perhedraamaan. Sen Roberts, jonka roolihahmo pääsee kasvamaan elokuvan suurin ansio on loistavissa näyttelijöissä, jotka puhuvat aikana eniten. Roberts tekee vaikuttavaa työtä naisena suunsa puhtaaksi. Sanansäilä heiluu välillä verrattoman haastavan äitinsä, liitoksistaan rakoilevan avioliittonsa, hauskalla tavalla, vaikka sen aikaansaama huumori erkaantuneen tyttärensä ja omien siskojensa välissä. olisikin pikimustaa. August: Osage County kertoo Westoneiden perheestä, missä Streepin esittämä äiti Violet ja Sam Shepardin © Päivi Laajalahti kirjailijaisä Beverly asustavat ikääntyneinä kahdestaan ja omien addiktioidensa kuluttamina. Isä juo viinaa, äiti
Nikotiininkeltaisen tunkkainen sävy tunkeutuu valkokankaan läpi luoden kuvitteellisen maailman, jossa Jesse Eisenbergin esittämä Simon elää harmaata yleiselämäänsä osana koneistoa. Persoonaton kaupunki jakaantuu asuintaloihin, joissa ihmiset viettävät eloaan lokeroituna samalla tavalla kuin tehdasmaisessa työpaikassa. Elo mataa eteenpäin ilman yllätyksiä, odotuksia – työntäen liukuhihnalta tarjotinkaupalla ennalta-arvattavuutta ja nöyryytyksiä. Itsemurhat kukoistavat, mutta tämäkään ei yllätä ketään. Simon on epäonnen mies. Ahkerasta luonteestaan ja nokkelista aivoistaan huolimatta hän on täysin läpikuultava, huomaamaton pakertaja johon katsoja vaivattomasti samaistuu. Miestä on helppo ylenkatsoa, olla noteeraamatta ja käyttää hyväkseen. Äiti majailee hoitolaitoksessa jonka toimintatavoissa on toivomisen varaa, eikä edes työpaikan vartija tunnista Simonia ilman kulkukorttia – joka on vioittunut. Ainoa valopilkku on Mia Wasikowskan esittämä kaunis Hannah, jota hän katsoo iltaisin kaukoputken läpi vastakkaisesta asuintalostaan. Hannah on taipuvainen haaveiluun, kulkien arjen läpi tuijottaen kaukaisuuteen ja tehden piirroksia joihin on vuodatettu sydänverta. Simonin elämänteeman mukaisesti tytöllä ei ole mitään käsitystä siitä kuka mies on. Hannah on halujen kohde enemmän kuin aktiivinen toimija; samalla tavalla passiivinen hahmo kuin Simon omassa elämässään tehden tästä mahdottomalta tuntuvan tavoitteen. Elämän suurimpia mysteerejä on, voisiko joku muu saada elämästäsi enemmän irti? Uppoaako ihminen omien pelkojensa ja saamattomuutensa vuoksi keskiharmaaseen massaan, kun taas joku toinen voi kukoistaa ainoastaan itsevarmuuden ja röyhkeyden avustuksella. Lammasmainen Simon joutuu
pohtimaan kysymystä uuden miehen tullessa töihin – hurmaava, sanavalmis, häikäilemätön ja nopeasti suosiota saavuttava James on kaikkea mitä Simon ei ole. Paitsi että he näyttävät täysin samalta. Kukaan muu ei huomaa, tai ei välitä, miesten säntillisestä yhdennäköisyydestä, ja James ottaa Simonin oppipojakseen kuin pyörremyrsky. Miesten ystävyys on puhdasta eksploitaatiota; Simonille jäljelle jäävät hämmennys, sydänsurut ja kasvava viha. Dostojevskin romaanista kehyksensä saanut The Double leikittelee humoristisesti tummilla sävyillä, kulmaan nipistetyn ihmisen ahdingolla ja epäilyksellä. Yllättäen suomalainen Danny istuu bändeineen tarinan tunnelmaan täydellisesti – retrohenkinen, viileyskertoimeltaan suuri, kohtaus on täydellinen. James voi olla Simonin toteutumattomien haaveiden ruumiillistuma jonka voittaminen saisi miehen ulos horrosmaisesta kuorestaan. Uskaltaakseen elää täytyy ihmisen voittaa itsensä. Kaurismäkimäisillä sävyillä maalattu tarina on lohduttomimmillaan Jamesin vaivatonta menoa katsoessa - joku toinen elää elämääsi paremmin kuin sinä. Eisenberg jakaantuu hienovaraisesti kahdeksi ollen erinomainen valinta rooliin, tarinan iskostaessa lohduttomuuden tunkkaisen kalvonsa katsojan iholle. Tästä kaikesta huolimatta tarinassa on terävä huumorin kirpaisu, joka tekee katsomiskokemuksesta äärettömän nautinnollisen – vaikka hyvän tarinan tavoin se asettaa enemmän kysymyksiä kuin antaa. © Ursula Borg
TÄHTIIN KIRJOITETTU VIRHE John Greenin menestysromaani on ansainnut maineensa. Kahdesta syöpää sairastavasta nuoresta kertova tarina on sydäntäsärkevä, toivoa antava, sarkastisen hauska sekä ilahduttavan nokkela. Sen ydin on siirretty tunteikkaasti valkokankaalle, maalaten leveällä sudilla tarinan olennaisimmat osat hurmaavaksi tarinaksi joka pistää katsojan hymyilemään, juuri ennenkuin itkukanavat aukeavat. Shailene Woodley tulkitsee tarinaa kertovaa Hazelia suloisesti; tytön kasvot kertovat omaa tarinaansa siitä miltä tuntuu sairastaa puolet elämästään, horjuen elämän ja kuoleman epätasaisessa välimaastossa. Hazel raahaa suurta happitankkia mukanaan aina, samalla tavalla kuin sairauttaan – vanhemmat pidetään tarinassa turvallisena kotisatamana mutta samalla kädenmitan päässä. Taistelu on Hazelin, pitkän sairauden ja todennäköisen kuoleman alati läsnä oleminen on muokannut tytöstä sarkastisen tarkkailijan joka haluaa vain yrittää elää normaalia elämää. Hazelin elämän keskipisteenä tuntuu toimivan outo kirja, Imperial Affliction, johon hän on rakentanut syvän tunnesiteen. Ainakin siihen asti kunnes Augustus Waters (Ansel Elgort) kävelee kirkkoon kokoontuvan tukiryhmän ovesta sisään. Augustus on teini-ikäisessä viileydessään hurmaava, hauska ja sydämeltään täysin avoin tavalla joka vetää myös Hazelin ainakin jonnekin uusien kokemuksien ja elämän rajamaille. Augustuksen sairaus on voitettu; jalkansa menettänyt poika näkee Hazelissa jotain mitä tyttö itse ei pysty täysin ymmärtämään. Nuorten haparoivat tunteet ovat haurasta kuin seitti; onko jäljellä olevalla ajalla merkitystä vai ainoastaan sillä että elää tunteakseen jotain edes hetken?
Rakastaminen tuntuu itsekkäältä, tunteet käsikranaatilta joka vääjäämättä tulee räjähtämään käsiin kun aika koittaa. Rakkaustarinan punaisena lankana toimivat mystinen kirja ja sen kirjoittaja, jonka tapaaminen tuntuu muodostuvan Hazelille viimeiseksi päämääräksi. Elokuva leikittelee katsojan tunteilla melkein säälittä. Siitä puuttuu ylidramaattinen, lypsetty tunneaallokko johon tarina voisi helposti kompastua. Tästä pitävät huolen hurmaavat nuoret joiden sanailu ja elämänilo pitävät tarinan liikkeessä, ja toiveikkaana. Mutta koska se kertoo kahdesta syöpäpotilaasta, iskee katsojan takaraivoon alati kasvava pelko siitä miten tarina päättyy. Elämä ei jaa oikeutta tasapuolisesti, mutta tarina opettaa myös moukarin hienovaraisuudella sen että siitä on nautittava niin kauan kuin voi. Pelko voi kuristaa ihmisestä esiin eteenpäin laahustavan zombin joka ei 75 ikävuodessaan kerkeä elää yhtä paljon kuin viimeisillä hengenvedoillaan palavalla liekillä elävät nuoret. Se voi kuulostaa kliseeltä, se voi tuntua dramaattiselta, mutta se voi olla myös ohjenuora jota kannattaisi seurata. Uskallan väittää että silmät kuivina teatterista lähtevä katsoja on jo menettänyt jotain oleellista. © Ursula Borg
„
Some infinities are bigger than other infinities
ihanat kesäleffat Vihdoinkin se on täällä, Suomen suloinen suvi! Valoisat yöt ja lämpimät kelit, juhannuskokot ja piknik-reissut. Kukkaniityt ja syrjäiset mökit metsän keskellä. Aivan kuin kesä itsessäänkin saa askeleen kepeämmäksi, myös kesäelokuvat ovat usein kevyttä viihdettä, hupaisia komedioita tai vatsanpohjassa kutittavaa kauhua. Filmitähti listasi joukon erilaisia elokuvia nostattamaan kesäistä tunnelmaa. Mukana on vauhdikasta toimintaa, piinaavaa jännitystä, huumoria ja rakkautta, mutta kaikessa pääosassa on aina kesä ja siihen liittyvät tunteet.
500 Days of Summer Kesä, jona tapasin unelmieni tytön… Romanttisen komedian voi tehdä kahdella tavalla: hyvin tai huonosti. (500) days of Summer kuuluu ensimmäiseen ryhmään: se on tarina rakkaudesta, ja siitä, kun rakkautta ei sitten olekaan. Tom (Joseph Gordon-Levitt) on söötti romantikko, jonka elämän pistää sekaisin sinisilmäinen Summer (Zooey Deschanel), joka “ei kuitenkaan etsi mitään vakavaa”. Koomisia ja varsinkin tragikoomisia tilanteita, herkkyyttä ja lämpöä tihkuvalta matkalta löytyy paljon onnellisia hetkiä. Kokonaisuutena tarjolla on tyylikkäässä paketissa tarjottu, hieman surullissävyinen, mutta kuitenkin sympaattisesti kerrottu rakkaustarina, joka ei sitten rakkaustarina ollutkaan.
The Way Way Back Se pakollinen kesäretki vanhempien kanssa, joka lopulta muuttaakin kesän parhaaksi ikinä. Teini-ikäinen Duncan (Liam James) matkaa äitinsä (Toni Collette) ja tämän uuden miesystävän (Steve Carell) kanssa kesäloman viettoon. Kaikki on tylsää, kavereita ei ole ja äidin miesystävä keljuilee pahimmalla mahdollisella tavalla. Nuorekas vesipuiston omistaja (Sam Rockwell) ottaa Duncanin siipiensä suojaan ja tästä kääntyy hiljaisen ja ujon pojan elämän suunta. Katkeransuloinen The Way Way Back tuoksuu kloorilta ja tarjoilee elämänmakuisen ja kesäisen kasvutarinan, jota maustaa räiskyvän hurmaava dialogi.
Tappajahai (Jaws)
Kesä on uimisen ja veneilyn aikaa. Tai sitten ei. Vuodesta 1975 lähtien Jaws/Tappajahai on pilannut monen ihmisen uintihaaveet. Nuorena traumatisoitunut ihminen voi vieläkin nostaa uimapatjalla köllötellessään varpaat pois merestä, ihan vain varmuuden vuoksi. Elämää suurempi hai haukkasi paitsi muutaman ihmisen, pari venettä, mutta myös lisäksi kasvatti ihmisissä pelon syvää merta kohtaan. Aurinkoa, merta ja hiekkarantaa kyllä; mutta myös verta, suolia ja ikuinen pelko.
Myrskyn ratsastajat (Point Break)
Keanu Reeves ja Patrick Swayze surffaavat tiensä läpi lämpimän Kalifornian, sekoittavat mukaan pankkiryöstöjä ja epätodennäköisen ystävyyden. Illat juhlitaan rannalla nuotion loisteessa kaljaa pitkäkaulaisista pulloista juoden. Aurinko hohkaa, täydellistä aaltoa metsästävät surffarit leijuvat laineilla kuin hylkeet. Elokuva tuoksuu merelle ja hiekalle; sen lämmin tunnelma ja koskettava tarina tekevät Point Breakista täydellisen kesäleffan.
Adventureland
Monen teinin unelma/pakkopulla: kesätyöt! Mukavan sympaattinen ja 80-lukulainen Adventureland kertoo Jamesista (Jesse Eisenberg), jonka reissu Eurooppaan kavereiden kanssa tyssää vanhempien rahahuoliin ja poju joutuu reissun sijasta kesätöihin huvipuistoon. Adventurelandissa hän tapaa kauniin ja persoonallisen tytön, Emilyn (Kristen Stewart) ja ystävystyy huvipuiston remonttireiskana toimivan Connellin (Ryan Reynolds) kanssa. Nuoruuden naiviudella kuvatut ihmissuhdesotkut, teini-iän itsetunto-ongelmat, taloudellinen itsenäisyys ja nouseva seksuaalisuus ovat Adventurelandin kesän kantavat teemat. 80-luvun loppu huokuu elokuvan värimaailmassa ja ilmapiirissä käsinkosketeltavana.
lorem ipsum dolor sit amet, consectetuer adippiscing elit, sed diam consectetuer adippiscing
„
Vicky Cristina Barcelona
Kahden aikuisen naisen kesälomareissu Eurooppaan muuttaa molempien elämän, kun Woody Allen avaa tarinallisen arkkunsa: Vicky Cristina Barcelona on kasvutarina aikuiseen makuun. Kotona Yhdysvalloissa kihloissa oleva Vicky (Rebecca Hall) ja kokeilunhaluinen Cristina (Scarlett Johansson) tapaavat Barcelonassa karismaattisen miehen (Javier Bardem) ja tämän erikoisen ex-vaimon (Penelope Cruz), eikä paluuta entisenkaltaiseen elämään ole. Vicky Cristina Barcelona tarttuu elokuvien ihmissuhteisiin ironisella tuoreudella ja antaa katsojalle ajattelemisen aihetta samalla kun vie tämän ihastuttavalle matkalle kesäiseen Barcelonaan.
Kesäleski (The Seven Year Itch)
Kesän kuumuus sekoittaa järkevienkin ihmisten pään! Kesäleski on vuonna 1955 valmistunut, Billy Wilderin ohjaama suloinen komedia yksin hikiseen kaupunkiin jäävästä liikemiehestä (Tom Ewell), jonka perhe lähtee hellettä pakoon kesäksi maalle. Liikemiehen työt jäävät vähemmälle, kun pään pistää pyörälle naapurin lumoava tyttö (Marilyn Monroe). Lämminhenkinen, mutta Wilderille tyypillisen nokkela komedia sisältää yhden Monroen uran legendaarisimmista kohtauksista. Elokuvan viehätys ei kuitenkaan jää pelkästään siihen.
Loma Roomassa (Roman Holiday)
Loma, loma, loma – ja aito seikkailu! Audrey Hepburnin ja Gregory Peckin tähdittämä lomaklassikko vuodelta 1953 on suloinen ja lämminhenkinen pikku komedia. Hepburn näyttelee kapinoivaa prinsessaa tutkimassa Roomaa ihan itsekseen, Peck nähdään lehtimiehenä, joka yhtäkkiä saakin selville sohvallaan tiedottomana nukkuvan naisen olevankin oikea prinsessa. Todellinen hyvänmielen elokuva, helmi romanttisten komedioiden joukossa. Jokainen haluaisi viettää tällaisen loman Roomassa!
Pitkä kuuma kesä
Kotimainen rock, hiki ja Hyvää iltaa Tavastia! Kotimaisissa elokuvissa kesä on ymmärrettävästi usein läsnä. Yksi parhaiten Suomen suvea kuvaavista elokuvista on Perttu Lepän vuonna 1999 ohjaama Pitkä kuuma kesä. Se on sympaattinen ja lähes katkeransuloinen tarina “stadista pöndelle” Joensuuhun muuttavasta Patusta (Unto Helo), joka esittää kovempaa kuin on (ja huomaa joensuulaisnuorten itse asiassa lopulta olevan paljon kokeneempia kuin mitä hän itse onkaan). Pitkä kuuma kesä on kesäinen kertomus ystävyydestä, rakkaudesta ja suomirockista – täydellä sydämellä!
Viimeinen kesä (Stand by Me)
Viimeinen kesä tuntuu ja maistuu siltä, miten aikuiset ihmiset omat lapsuuskesänsä haikeudella muistavat. Tarinan neljä kaverusta lähtevät etsimään kuulopuheissa mainittua ruumista, mutta retkestä muodostuu ystävysten kasvun hetki. Haahuilu metsissä, kiperät tilanteet matkan varrella ja seikkailun tuntu tekevät elokuvasta nostalgisen matkan lapsuuden kesiin. Elokuva lisää vaaran tuntua ja nuorten poikien vastapainona toimivat kaikille tutut “isommat pojat”. Viimeinen kesä on surullinen, jännittävä ja erinomainen kertomus lapsuudesta ja kesästä.
Tähtiin kirjoitettu virhe perustuu John Greenin vuonna 2012 julkaistuun menestysromaaniin, joka oli kirjailijan viides. Youtube-yhteisössä omalaatuisen uransa aloittanut kirjailija tutustui tarinaan inspiraation antaneeseen Esther Earliin nimenomaan aktiivisen internetyhteisö-harrastuksensa myötä. Kirja nousi New York Timesin bestsellerlistan kärkeen seitsemäksi viikoksi. Tarinan siirtyessä valkokankaalle Green itse oli vastoin omia odotuksiaan kuvauspaikalla aktiivisesti melkein koko kuvausten ajan, vaikka hän ei käsikirjoituksen tekemiseen osallistunutkaan. Tuloksena on onnistunut, tunteikas tulkinta johon kirjailija itse on ollut äärettömän tyytyväinen.
The Double-elokuvan ohjaaja Richard Ayoaden tyyli lepää vahvasti komediassa. Uransa näyttelijänä ja käsikirjoittana komedioissa aloittanut mies lienee tunnetuin suomalaisille tv-sarja IT-porukan näsäviisaana Maurice Mossina. Vuonna 2010 ilmestyi miehen esikoisohjaus, runsaasti kiitosta kerännyt Submarine. Samalla Ayoade on kerännyt ohjauskokemusta musiikkivideoiden parissa, ohjaten mm. Arctic Monkeysin, Kasabianin ja Vampire Weekendin videoita. The Double on vasta miehen toinen ohjaus.
PHILOMENA S
tephen Frearsin (The Queen, Tamara Drewe) ohjaama Philomena on kertomus äidinrakkaudesta, koetusta vääryydestä, menetyksestä ja toivosta. Se on yhtä aikaa äärettömän sympaattinen ja hauska, mutta samalla sydänjuuria myöten koskettava. Judi Dench tekee pääosassa riipaisevalla tavalla lämminhenkisen roolisuorituksen, joka on Oscarehdokkuutensa ansainnut. Philomena oli Oscarehdolla myös kolmessa muussa kategoriassa: parhaan elokuvan, sovitetun käsikirjoituksen ja musiikin kategorioissa.
Martin Sixsmith (Steve Coogan) on entinen journalisti, joka ottaa selvittääkseen ja kirjoittaakseen iäkkään irlantilaisnaisen uskomattoman tarinan. Philomena (Dench) on katolilaisessa luostarissa nuoruutensa kasvanut nainen, joka teini-ikäisenä synnytti lapsen. Tuo lapsi annettiin luostarin toimesta pois, eikä Philomena ole nähnyt poikaansa 50 vuoteen. 50 vuotta Philomena on pitänyt ensimmäisen lapsensa salassa. Kun salaisuus lopulta paljastuu hänen aikuiselle tyttärelleen, ei muuta vaihtoehtoa ole kuin selvittää pojan kohtalo. Yhdessä Sixsmithin kanssa Philomena matkaa aina Yhdysvaltoihin asti etsimään poikaansa.
Matkalla kohdataan niin iloja kuin surujakin, mutta henkiseltä kasvulta ei voi välttyä kukaan. Philomenassa sykkii elämänilo välillä jopa käsittämättömissä olosuhteissa, sillä käsikirjoitus onnistuu luomaan vaikeisiin hetkiin yllättävää lämminhenkisyyttä ja huumoria. Koskettavimmillaan Philomena saa pyyhkimään kyyneleitä, mutta saman tien suu pyyhkäistään hymyyn. Katolilaisluostareita ja näiden johtajia kohtaan elokuva kuitenkin nostattaa niskakarvat pystyyn. Koko elokuvaa valaiseva aurinko on Judi Dench, joka on aivan omaa luokkaansa ikääntyneenä rouvana. Hänen vapaamielisyytensä rikkoo elokuvissa naishahmoille perinteisesti pystytettyjä raja-aitoja ja saa katsojan tuntemaan hahmoa kohtaan aitoa ihastusta. Denchin ja Cooganin muodostama kaksikko toimii erinomaisesti yhteen ja ikäluokan erottamina heistä muodostuu hupaisan epätasainen parivaljakko, jossa molemmat auttavat toistensa ajatuksia uusille urille. Philomena on koskettava pieni elokuva, joka rikkoo luutuneita käsityksiä, avartaa katsojan mieltä hurmaavalla omaperäisyydellään ja ennen kaikkea -jättää jälkeensä erittäin hyvän mielen. © Päivi Laajalahti
Vuonna 1934 syntynyt Judi Dench aloitti näyttelijänuransa 50-luvulla Shakespearen parissa. Hänen läpimurtoroolinsa teatterin näyttämöllä oli Hamletin Ofelia vuonna 1957, minkä jälkeen hän on ehtinyt voittaa arvostetun Laurence Olivier -palkinnon ennätykselliset kuusi kertaa. Vanhemmalla iällään myös toimintaelokuviin siirtynyt Dench on nähty James Bondin M:n roolin lisäksi myös mm. Chronicles of Riddick -elokuvassa. Usein erittäin vahvoja ja sanavalmiita naishahmoja esittävä Dench on 80-vuotiaana yhä yksi suosituimpia ja arvostetuimpia naisnäyttelijöitä.
SNOWPIERCER Maailmanloppu on koittanut. Ilmastonlämpenemisen suitsimiseksi tehty tieteellinen koe on mennyt mönkään ja tilalle tullut kaiken elävän tieltään pyyhkäissyt jääkausi. Rikas tiedemies on kuitenkin kehittänyt keinon, millä ihmiskunnan rippeet on saatu säilytettyä hengissä. Hänen rakentamansa ikuisen moottorin avulla kulkeva juna on kuin Nooan arkki. Hirviömäisen kokoinen juna puhaltaa läpi jäisen maiseman, ympäri maailman, pysähtymättä kertaakaan. Pysähtyminen merkisisi jäätymistä, kuolemaa. Junan sisällä vallitsee tiukka luokkajako: varakas eliitti matkaa junan etuosassa ja peräpäässä sijaitsee köyhälistön slummi. Junan jokainen osasto on tiukasti lukittu, jotteivat luokat pääse sekottumaan. Etuosassa ruokaa ja viihdykettä on tarjolla yllin kyllin, takaosassa taistellaan hengissä selviytymisestä äärimmäisin keinoin. Korealaisen Joon-ho Bongin ohjaama, ranskalaiseen sarjakuvaan perustuva Snowpiercer on tieteiselokuvana huikea kokemus. Tämä kansainvälinen tuotanto on yhtä aikaa tarinakokonaisuudeltaan tuttu ja toteutustavaltaan aivan uudenlainen. Se heittää katsojan luokkasodan syntyhetkiin ja vie kiehtovalle matkalle pieneen tilaan pakatun yhteiskunnan ja sen luokkien läpi. Elokuva tarjoaa visuaalisesti nautittavan tieteisseikkailun, joka teemansa mukaisesta, rautatiemäisen suoraviivaisesta etenemisestään huolimatta yllättää tarinankäänteillään ja hahmojensa syventämisessä. Snowpiercer lähtee liikenteeseen junan surkeaakin surkeammasta takaosasta, missä Chris Evansin esittämä Curtis John Hurtin esittämän Gilliamin kanssa suunnittelee kapinaa. Sillä se, joka hallitsee moottoria, hallitsee koko maailmaa. Kang-ho Songin turvallisuusspesialistin avulla joukko lähtee matkaan kohti junan etupäätä ja tuota jumalallista konetta. Lähes tunnistamattomaksi maskeeratun Tilda Swintonin esittämä Mason junan etuosasta pyrkii estämään heidän matkaansa, mutta osasto kerrallaan junan kauniit ja samalla kammottavat salaisuudet aukeavat. Snowpiercer rakentuu mielenkiintoisen rytmityksen kautta, missä edesauttaa junan osastojen välisten ovien aukeaminen. Elokuva lähtee käyntiin verkkaisesti, mutta asemalta lähtevän junan lailla kiihdyttää vauhtiaan loppua kohden. Avautuvilta osastoilta paljastuu mielikuvituksellisia maailmoita, ja toiminta on raakaa, nopeaa ja armotonta. Elokuva ottaa voimakkaasti kantaa niin ympäristöongelmiin kuin yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteenkin. Se ei kuitenkaan ole elokuvan ainoa kantava voima, kuten ei myöskään ole Hollywoodissa tuotetuille tieteiselokuville tyypillinen sankarinpalvonta. Snowpiercerissä kirkasotsaisen hyviä sankareita ei nimittäin ole, vaikka äkkinäinen saattaisikin salskeaa Evansia sellaiseksi luulla. Romantiikkaakaan elokuvassa ei nähdä. Nuhjuinen, likainen maailmanlopun jälkeinen maailma lyö vastakkain eliitin yltäkylläisyyden kanssa omaperäisellä tyylitajulla ja Snowpiercer nousee selkeästi vuoden tähän mennessä parhaimmaksi tieteisseikkailuksi. Muissa rooleissa nähdään mm. Jamie Bell, Ewen Bremmer, Ed Harris ja Ah-sung Go. © Päivi Laajalahti
lorem ipsum dolor sit amet, consectetuer adippiscing elit, sed diam consectetuer adippiscing
„
Viktoriaanisia tummia sävyjä soljuva, kiehtovan syntinen ja mukanaan soveliaisuuden pinnan alle vetävä Penny Dreadful on kiinnostavimpia sarjauutuuksia. Se esittelee kirjallisuudesta tuttuja hahmoja, tarinan sijoittuessa 1890-luvun Lontooseen - aikaan jolloin kadut kuhisivat rottia, huoria, kerjäläisiä ja yläluokan kahleista vapautusta etsiviä seikkailijoita. Sarjan kantava naishahmo on Eva Greenin outo ja hypnoottinen Vanessa Ives, joka yhdessä Sir Malcomin kanssa (Timothy Dalton) etsii lapsuudenystäväänsä Mina Harkeria. Tarinan maailma aukeaa jakso jaksolta, raahaten pimennoista esiin kiehtovia hahmoja toisensa perään. Villin lännen showssa tarkka-ampujana toiminut Ethan Chandler (Josh Hartnett) on tarinan ilmiselvä lihasvoima, jonka oma salaisuus ei tunnu katsojille helpolla avautuvan. Vastapainoksi viettelevää valtaa tarjoaa Reeve Carneyn esittämä Dorian Gray, joka omien sanojensa mukaan ei koskaan sano ei.
Tilanteen tarjoamat mahdollisuudet hyödynnetään juuri niinkuin katsoja kuvitteleekin. Tarina sukeltaa syvälle vanhojen klassikoiden maailmaan tuoden jakso jaksolta synkän kaunista, toisinaan kauhistuttavaa ja inhon väreet pintaan nostavaa kuvastoa ruudulle täydellisesti viimeisteltynä. Sen näyttelijävalinnat ovat erinomaisia Harry Treadwayn esittämää Tohtori Frankensteinia ja tämän hirviötä, Rory Kinnearia, myöten. Sarja ei tyydy vain tarjoamaan silmäkarkkia. Kohtaamisten kemia, kasvava intensiteetti ja auttamattoman kiehtova vetovoima leimaavat jokaista jaksoa - se ei kaihda alastomuutta, eikä oudompien mielihalujen esittelemistä. Toisinaan se nostaa niskakarvat pystyyn herkullisella tavalla. Penny Dreadful on kurkistus goottisävyiseen maailmaan jossa mikään ei tunnu olevan normaalia. Sarjaa esittää Suomessa HBO Nordic ja se on jo uusittu toiselle kaudelle. Ursula Borg