Full_download_cellular and molecular immunology 8th edition abbas test bank by eric.behel534

Cellular and Molecular Immunology 8th Edition Abbas Test Bank

Cellular and Molecular Immunology 8th Edition Abbas Test Bank Visit to get the accurate and complete content: https://testbankfan.com/download/cellular-and-molecular-immunology-8th-edition-abb as-test-bank/

Visit TestBankFan.com to get complete for all chapters

Cellular and Molecular Immunology 8th Edition Abbas Test Bank

Abbas: Cellular and Molecular Immunology, 8th Edition Antibodies and Antigens Test Bank Matching Questions 1-5 Match each of the descriptions in questions 1-5 with the correct lettered antibody isotype (A-E). (Answers may be used more than once.) A. IgA B. IgD C. IgE D. IgG E. IgM 1. The secreted form of this isotype forms pentamers around a J chain ANS: E. IgM is secreted as a J chain–linked pentamer. 2. The most abundant Ig isotype in the blood ANS: D. The blood IgG concentration is about 3.5 mg/mL and includes four subtypes (IgG1 to IgG4). 3. The isotype only found in membrane-bound form on naive B cells ANS: B. IgD is not secreted and is found only on the surface of naive B cells. Its function is not well understood. 4. The isotype found predominantly in mucosal secretions ANS: A. IgA accounts for almost two thirds of the 3 g of antibody produced each day by an adult, most of which is produced in the gastrointestinal mucosa. 5. The isotype most closely associated with immediate hypersensitivity (allergic) disease ANS: C. Most IgE that is secreted is bound to mast cells, and it plays a role in the activation of mast cells during allergic reactions. Questions 6-10 Match each description in questions 6-10 with the appropriate lettered term (A-I). A. Conformational determinant B. Linear determinant C. Neoantigenic determinant

Visit TestBankFan.com to get complete for all chapters

Cellular and Molecular Immunology 8th Edition Abbas Test Bank

Test Bank

D. Hinge region E. Immunocomplex F. Fab G. Fc H. Tail piece I. Hapten 6. A proteolytic fragment of an antibody molecule that contains an intact antigenbinding site ANS: F. Fab fragments, derived from enzymatic cleavage of Ig molecules, are composed of one intact light chain covalently linked to the N-terminal region of one heavy chain and include a single intact antigen-binding site. 7. A three-dimensional shape, formed by a portion of a macromolecule, to which an antibody binds ANS: A. Conformational determinants will usually be destroyed by physicochemical disruption of macromolecules, such as by denaturation or proteolysis of proteins. 8. A small chemical group recognized by an antibody that is attached to a larger macromolecule ANS: I. Although haptens can be recognized by antibodies, they are not, by themselves, able to stimulate an antibody response (i.e., they are not immunogens). Antibody responses to haptens can be induced when the hapten is attached to a macromolecule, called a carrier. 9. The proteolytic fragment of an antibody molecule that contains the heavy chain constant region ANS: G. The Fc fragment, generated by proteolytic cleavage of an antibody molecule, is composed of the C-terminal end of the heavy chain and lacks the antigen-binding region. This region of an intact Ig molecule, which can interact with Ig receptors and complement, is called the Fc region. 10. A region of an antibody molecule that permits bivalent binding of antibodies to pairs of surface epitopes varying in distance from one another ANS: D. The hinge region, located between the two N-terminal Ig domains of the heavy chains of most isotypes, is flexible, permitting variations in the distance between the two antigen-binding sites.

Visit TestBankFan.com to get complete for all chapters

Another random document with no related content on Scribd:

Sinä syksynä muuttuivat rengitkin Oijalassa. Ne olivat kumpikin palvelleet jo parisen vuotta vanhan isännän aikanakin ja olleet tyytyväisiä oloonsa. Mutta uuden isännän kanssa ne eivät sopeutuneet. Hän oli kaikessa niin turhan tarkka ja jonninjoutava heidän mielestään. Kulki itse puoleen yöhön kesäisillä työvainioilla ja vaati samaa muiltakin. — Vanha Leena yksin jäi taloon. Hän oli ollutkin Oijalassa jo niin kauvan, ettei enää osannut muualle muuttaa. Sen syksyisen palvelijainvaihdos oli vaan alkusoitto sitä seuraavaan epävakaiseen aikaan. Nuori isäntä tahtoi johtaa kaikki asiat, navettaa ja lammaskarsinoita myöten, oman mielensä mukaiseen uomaan, antautumatta pienimpäänkään sovitteluun emännän mielipiteen kanssa, joka tavallisesti oli vastakkainen. Joka paikkaan hän nokkansa pistikin! Hänen lapsuuden kotinsa, Uusitalo, oli levännyt jyrkän isäntävallan perusteella — "nainen vaijetkoon seurakunnassa"-säännöllä — ja Kalle Kustaa toi kotoisen hengen, isiltä perityt tavat huomenlahjaksi nuorikolleen. Asiaan kuulumatonta oli katsoa miellyttikö lahja saajaansa. Kalle Kustaan vakaumus, että nainen, niin Uudessatalossa, Oijalassa kun yleensä kaikkiallakin oli sama miehen tahtoa palvelemaan tarkoitettu luonnos, ei näkynyt järkkyvän Aliinan itsenäisyydestä. "On niitä itsepäisiä eukkoja ennenkin nähty", päätteli hän, ollen myöskin selvillä siitä että miehen kunnia oli kukistaa vaimon

itsepäisyys. Rajaton määrä keinoja, maailman alusta asti, oli sen asian palveluksessa loppuun kulutettukin — — — III. Muutamana syyskesän päivänä, jolloin aurinko vielä puolenpäivän aikaan jaksoi paistaa kesäisellä innollaan, lojuivat Oijalan työmiehet kellastuvalla pihanurmella päivällislepoaan. Siinä keskusteltiin, niinkuin niin monasti ennenkin, talon pulskan elannon alentumisesta joutavaksi kituilemiseksi. "Jaa — jaa toisenlaista se oli isäntä vainaan aikana", virkkoi Rajalan Juho, joka oli päiväläisenä talossa. Vielä muutamia vuosia sitten oli hän käynyt paljon tehtaan töissä, mutta ei nyt enään vanhemmuuttaan loitonnut kotipaikalta, vaan painautui entistä enemmän maatyöhön. "Silloin eivät rengit joka syksy muutelleet, puhumattakaan keskenvuotisista poislähdöistä ja piiathan ne aivan kasvoivat kiinni taloonsa! — Vai lienettekö sitten, nykyajan miehet, niinkuin mustalaiset…" "Hiis kaikkiaan! vai mustalaiset… On tässä olemista muillakin. Ihmettelen vaan tuota Selmaa, kuinka se on viihtynyt tässä kolmea vuotta." Juho hymähti. "Kyllä mä tyttöni tunnen… se muuten onkin emännän erityisessä suojeluksessa. Eikä juuri sanoja säiky."

"Kun olisi ruokakaan työvaatimusten veroinen, — vaan eikös, — toisinaan ei luule Jumalanviljaa syövänsäkään." Ja renki kertoi kuinka ei toisinaan sianlihakastekkeestakaan löydä lihanmurua vaikka suurennuslasilla etsisi. Emäntään olivat moitteet ruuan huonoudesta ensin kohdistuneet vaan Selma oli selittänyt senkin kokonaan isännän syyksi, sanoi isännän toisinaan päiväkausiksi piiloittavan ruoka-aitan avaimen emännältä. Kesken kertomuksen sattui emäntä kulkemaan pihan ylitse. "Ei ole tuo emäntäkään entisellään…" kääntyi Juho sanomaan hänelle. "Ennen kun piennä ollessaan istui Rajalan penkillä, lupasi suureksi tultuaan viis hyvää ja kuus kaunista vähäväkisille — muistattekos? Lupasitte meillekin laittaa kauniin asunnon Oijalan koivikkoon." "Saahan sitä luvata" — huokasi emäntä vastaukseksi askeleitansa kiirehtien. Se sana sattui kipeästi häneen. Eikä se ainoastaan kerrakseen sattunut, vaan jäi kirveltävänä palona rintaan kytemään. Siellä herätti se voimalliseen liikuntaan kaikki lapsuus- ja nuoruusajan muistot, suunnittelut, toiveet ja — lupaukset. Ennen kaikkea lupaukset. Vaikka ne olivat olleet lapsen pienen pilpatuksia, oli niillä nyt jälleen sitova merkityksensä hänen mielestään. Ne ne sittenkin olivat olleet kehittyvän luonteen kulmakiviä. — Nyt juoksivat ne esiin kaikki, pitkänä, loppumattomana sarjana, — nousivat voimakkaina, herättävinä ja jokaisella niistä oli syytös silmissään! — Voi voi sentään!

Vuosikausia olivat ne olleet kateissa. Elämän yhä tuimistuvassa taistelussa oli kaikki hymyilevä ja kohottava kaikonnut povesta — syyshenkisen masennuksen tunteen levitessä tilalle. Nyt ne palasivat takaisin, tosin muistoina vaan, mutta sittenkin viihdyttävän virkeinä, kohottavina. Hänenkö sydämensä, joka nyt oli kuin autio aho lokakuussa, se samako nuo elinvoimaiset marjamättäät oli aikoinaan kypsyttänyt? Se, se! — Se oli sittemmin, vastoinkäymisten ahtojäissä, unhoittanut oman itsensä ja antanut myrskyn riistää heilimöivät helpeensä… Aliina istui monet iltahämärät miettien ja selvitellen suhdettansa kohdaksi tulleeseen kohtaloon. Oliko hän todellakin aikonut antautua ja alentua talutettavaksi sille alttarille, josta ilkuttiin hänen omille ihanteillensa, josta säälimättömyydellä iskettiin kaikkea sitä vastaan, joka ennen oli Oijalassa, — hänen kodissaan, — kunniassa ollut? Sinnepäin ainakin oltiin luisumassa… Aliina valveutui yhä enemmän. Kuinka hän oli jo pitkän aikaa syyttänyt milloin miestään, milloin kohtaloaan, milloin mitäkin, — Jumalaakin! Tehnyt sen sellaisella tunnolla kuin olisi itse ollut aivan syytön asiain kulkuun. — "Syytön, minä, — suursyyllinen!" huudahti hän itsekseen. Ja niin selveni vähitellen sää hänen sielussaan kolakasta kaikki kuolettavasta syysilmasta, kevät enteiseksi siniautereksi, joka kantoi

teoiksi puhkeavien tunteiden nuppuja helmassaan… Hän käsitti nyt niin selvästi, mitä kodin, kotitalon häväistys häneltä vaati, tunsi velvollisuudekseen horjumatta taistella sen edestä. Sillä oliko kellään muulla sellaisia velvollisuuksia sitä kohtaan kuin juuri hänellä, joka sydänjuurillaan oli kiinnikasvanut siihen, oli itse osa siitä — — Mitä arvoa saattoi tuo vieras, muualta tullut mies, antaa talon vakautuneille ihanteille? — Mitä välitti hän niistä, kun hänellä oli itsellään toisia, mielestään parempia, asetettavaksi niiden sijalle. Mutta hän, Aliina, jos antoi tuon tapahtua, oli syypää kaikkeen! — Ei riittänyt hedelmätön vastalauseen tekeminen; vaan oli astuttava ilmeiseen taisteluun kaikkien nähden — ja vietävä voittoon oma asia: palautettava joka alalla talon vanhat kunnioitetut elintavat. Se päätös tiesi taistelua, sitkeätä, hellittämätöntä taistelua, jossa täytyi iskeä haavoja ja saada itse niitä enin. Mutta hän tunsi voivansa tehdä kaiken mitä asia vaati, nyt kun oli päässyt selville siitä, että se oli hänen epäämätön velvollisuutensa, jota ei voinut, eikä saanut kiertää. Hän alkoi hengittää helpommin, päästyään selville omasta itsestään! — "Selma, minä haluaisin Miljan toiseksi palvelijaksi meille. Sitten tietäisin töiden luistavan." ***** Selma katsoi vähän ihmetellen emäntään. Pitkään aikaan ei hän ollut kuullut noin varmaa äänenpainoa hänen puheissaan.

"Miljalla taitaa olla naimisiinmenon hommat… sanovat… vieläkö tuo sitten köyristä lähtisi palvelukseen?" "Elähän mitään! Kenen kanssa?" — "Eikö se sen Heikin kanssa, palvelustoverinsa. Johan niillä on tuuma ollut valmiina monta vuotta." Sitä ei Aliina ollut kuullutkaan. Hän lähetti kuitenkin Miljalle sanan — sillä seurauksella, että Milja muutti köyristä Oijalaan. "Hennoitpas erota pitkäaikaisesta palveluspaikastasi", sanoivat ihmiset. Mutta hänellä oli siihen omat syynsä. Jo useina vuosina olivat hän sekä hänen Heikkinsä panneet pienet säästönsä talteen, vastaisen kodin perustamista varten. Kovin suuret eivät ne vieläkään olleet sillä kumpikin oli vuodesta vuoteen auttanut vanhempiansakin. Mutta sitten, saman vuoden kevätpuoliskolla, oli Heikin vanhempien kotimökki palanut ja auttaakseen heitä jälleen toimeentulemisen taipaleelle, täytyi Heikin uhrata siihen kaikki säästönsä. Ja niin oli hääpäivä siirtynyt hämärään tulevaisuuteen. Suurempien ansioitten toivossa oli Heikki päättänyt lähteä tehtaantöihin ja Milja tahtoi päästä lähemmäksi kotimökkiänsä. "Kohta se haalii koko Rajalan joukon ympärillensä", ilkkui Kalle Kustaa.

"Se on minun asiani", kuului Aliinan kylmä ääni. "Vai sinun asiasi! On siinä minullakin sanomista, sillä minä tässä talossa kuitenkin isäntä olen — muista se!" kivahti Kalle Kustaa nyrkkiään näyttäen. "Vai isäntä!" — Aliinan suupielissä nytkähtelee omituisesti, josta Kalle Kustaa ei tiedä, onko se itkua vai naurua, mutta emännän halveksiva katse nostaa hänen vihansa äärimmilleen. "Niin juuri isäntä — ja sinunkin käskijäsi!" Silloin kehittyy emännän suupielten nytkähdykset pilkalliseksi nauruksi, joka vyöryy ja paisuu kuin keväinen koski uomassaan uhaten oudolla voimallaan kiskaista isännän ankaran itsetietoisuuden pyörteisiinsä. "Mitä siinä höriset!" kiljaisee Kalle Kustaa jalkaansa polkien ja syöksyy haukan iskevin liikkein Aliinan eteen, mutta Aliinan keskeytymätön nauru heläjää yhä, pidättäen kuin taikavoimalla isännän lyömään kohotetun käden putoamasta. "Isäntä…" virkahtaa hän väliin naurunsa lomassa. "Isäntä… Ihi-hi-hi-sän-tä…" Kalle Kustaan nyrkki hervahtaa voimatonna sivulle ja takaa ajetun otuksen tavalla ryntää hän ulos huoneesta yhä paisuvan naurun helinän seuraamana — Yli pihan kiitää hän kuin vihuri, vilkuillen sinne, tänne ympärillensä onko ketään kuulemassa ja painuu juoksujalkaa talli- ja navettarivin taakse, jossa lysähtää hirsikasan kupeelle istumaan —

"Ei sen perkeleen kanssa mikään enään toimeen tule…" Pitkän ajan perästä uskaltaa hän jälleen tupaan. Tyynenä ja totisena askartelee siellä Aliinakin, mutta kuultuaan Kalle Kustaan astuvan ovesta sisään kääntyy hän hitaasti hänen puoleensa ja sanoo ikäänkuin täydennykseksi äskeiselle: "Hyvähän sitä on olla isäntänä toisen talossa." "Tyhjin käsinkö minä tähän olen tullut — mitä? "Tyhjin taikka täysin — ei sinun rahoistasi ole penniäkään käytetty minun taloni tarpeisiin — eikä käytetä! Kyllä Oijala aina omillaan toimeen tulee." "Kenenkähän aikana sen toimeentulo on paraiten voimistunut?" "Ei suuret sanat suuta halkaise… mutta hävetä saisit! — Vai sinä tässä varallisuutta olet kartuttanut, sinä, joka halpamaisella itaruudellasi olet hävittänyt talon hyvän maineen, tavat ja kaiken! — Silläkö ylpeilet että yötämyöten pidät joukkoasi työssä, — tuollaista huonosti palkattua ja huonosti ruokittua joukkoa, jonka työ ei kolmenakaan vuonna vastaa sitä mitä meillä ennen yhdessä tehtiin!" — "Ähä, — vai huonosti ruokittukin! Itsehän se emäntä suurukset pataan panee…" Vihan salama välähti Aliinan silmistä kun hän oikaisi solakan vartalonsa täyteen pituuteen. "Itse! — Vai käytkö kieltämään kurjat kujeilusi avainten ja kaiken tavaran suhteen? Ai, ai sentään tuollaista miestä — joka nuuskii

vielä tulella olevat padatkin!" "Mikä tilinteon päivä tästä nyt tuli?" — "Tilinteon, niin juuri tilinteon, — itsepä sanoit sen oikean sanan. Tästä päivästä lähtien otan minä kaiken käskyvallan käsiini talossani ja ohjaan asiat mieleni mukaan. Kuuletko nyt! —. Jos se ei miellytä sinua niin laputa tiehesi tuhansinesi… Tallella ovat." Isäntä seisoi kuin kivettymä keskellä lattiaa, tajuttomin silmin seuraten emännän liikkeitä. Olikohan tuo nainen tullut hulluksi —? Korska ja itsepäinen se oli Kalle Kustaan mielestä ainakin ollut, mutta ei ennen noin lannistumaton… "Niin että tuo avaimet kaikki tänne, sekä kätketyt että muut", kuului Aliinan käskevä ääni. Kalle Kustaa vavahti omituisesti, harppasi hiipivin askelin kamarin ovelle ja kiskasi kiireesti avaimen taskuunsa. "Ota nyt sieltä kaikki! Ota nyt avaimet! Ja suolla viikkokauteen koko omaisuutesi, niin että keppikerjäläisenä kuljet maantiellä…" Syvä sääli kuvastui emännän silmissä ja raskaasti huokaisten vaipui hän matalalle jakkaralle istumaan, isännän poistuessa huoneesta. Mutta avaimet hän hankki käsiinsä. Palvelijat saivat siitä lähtien uutta ihmettelyn ja puheen aihetta. He ymmärsivät pian haltijoiden välillä tapahtuneen jotakin ratkaisevaa ja seurasivat kasvavalla mielenkiinnolla heidän pienimpiäkin toimiansa.

Isäntä muuttui päivä päivältä yhä kiukkuisemmaksi, kiroili ja pauhasi vähimmästäkin. Emäntä taas oli tullut entistään tyynemmäksi. Varmalla äänellä jakeli hän väelle käskyjänsä, — aivankuin ei isäntää olisi ollut olemassakaan. Ja palvelijat, jotka kaikki vihasivat häntä, taipuivat kuin itsestään täyttämään emännän käskyjä. Hän oli yhtäkkiä kasvanut heidän silmissään jonkinlaiseksi yliihmiseksi, jonka vertaista ei tiedetty löytyvän, — melkeinpä sadunomaiseksi olennoksi… Talon tavat olivat vähän ajan kuluessa muuttuneet entisestään tuntemattomiksi. Ruoka parantunut ja palvelijoiden olo kaikinpuolin korjautunut. Mutta isännän ja emännän väli kiristyi kiristymistään — ja pelolla ja vavistuksella seurasi jokainen asiain kulkua. Muutamana kylmänä syysiltana vaati isäntä renkejä nuotalle. "Ei tänä iltana", epäsi emäntä, "huomen aamullahan on aikaisemmin noustava pellavia loukuttamaan ja ylihuomena on riihen puinti. Ihmisten täytyy saada levätäkin." "Lepää nyt sinä, senkin —! Mutta muikuitta tässä ensi talveksi tällaisella pelillä jäädään. Sormianneko sitten syötte…" "Talven vara on jo tallessa." "Liika rikkaaksiko pelkäät tulevasi?" Emäntä poistui huoneesta, häntä ei haluttanut jatkaa kiistelyä. Hän tiesi että palvelijat eivät kernaasti tottele isännän käskyjä.

Mutta ulos asti kuului hirmuinen meteli tuvasta, jossa Kalle Kustaan kiroukset ylimpänä säveleenä soivat. Kuluttaakseen aikaa kävi emäntä lammasnavetassa vaan palattuaan sieltä jälleen huoneeseen laittelivat rengit nuottavirsuja jalkaansa. "No?" kysyi emäntä ihmetellen. "Tehdään nyt kerran isännällekin mieliksi." sanoi toinen rengeistä; kuin leikiksilyöden, vaikka vihan poreet kiehuivat vielä äänessään. Ja nuotanvetoon ne menivät. Aliina ei voinut sinä iltana silmiään ummistaa. Levottomana odotteli hän nuottamiesten palaamista. Joku kumma, rauhaton tunne valtasi hänet, ikäänkuin onnettomuuden aavistus — — Hän muisti renkien omituiselta näyttäneen mielentilan ja pelkäsi niiden päättäneen kostaa isännälle. Hyvä Jumala, jos työntävät hänet vaikka järveen! — Kukahan se pimeän yön tapaukset kertoisi — — — Ei, ei! Hullu hän oli kun sellaista kuvitteli. Niin pitkälle ne eivät ainakaan menisi… Olivathan ne osoittautuneet hyvä luontoisiksi miehiksi kumpikin. Mutta rauhaa hän ei saanut. Tehdäkseen jotakin sytytti hän tulen hellaan ja asetti kahvipannun tulelle, ajatellen että yökylmästä palaavat ottavat kiitollisina vastaan lämpimän kahvikupin. Sitten pistäytyi hän ulos kuuntelemaan.

Kylmä tuuli suhisi vinhasti ja Aliinaa värisytti. Rannalta kuului aaltojen valtava kohina, se synkällä jyskinällään täydensi yön mustaa, salaperäistä tunnelmaa. Huu, — mitähän kaikkea sellainen yö saattoi synnyttääkään… minkälaisia hedelmiä se sielussaan kantoi —? Aliina kuvitteli tällaista pimeää, myrskyävää yötä kaikkien suurien rikoksien isäksi… Voi kuinka kauvan ne viipyvätkin! — ***** Viimein, kun Aliina oli jo menehtymäisillään odotukseen, saapuivat nuottamiehet.

levottomaan

Isäntä paiskasi kevyen tuohikontin keittiön lattialle ja murahti painuneella äänellä: "Siin' on, — suolaa ne entisten lisäksi." Mutta niitä ei ollut kuin pari kivivadillista ja emäntä keitti niistä seuraavana päivänä keiton. "Olette sen ansainneet", sanoi hän. Isäntä ei maistanutkaan sitä keittoa. Eikä hän syönyt juuri muutakaan sinä päivänä. Sanoi vilustavan ja rupesi jo hämärtäessä vuoteeseen. "Kas niin. Nyt vilustuit sillä onnettomalla nuottaretkellä", sanoi emäntä. "Se siitä tulee kun ihminen on ahne…" "Elä lörpötä! Kyllä tämä korjautuu."

Seuraavana aamuna ei isäntä jaksanut nostaa päätänsä tyynyltä. Ääni kähisi pahaa ennustavasti ja ruumis oli polttavan kuuma. Aliina tahtoi lähettää lääkäriä hakemaan, mutta Kalle Kustaa kielsi jyrkästi sen. "Sitä nyt ei haeta! Koetappas…" ärähti hän kohottaen kättänsä Aliinaa kohti. "No ei, ei — olkoon sitten." Parin päivän kuluttua, kun tauti ei vähääkään lieventynyt, salli hän kuitenkin kutsua lääkärin. "Jokohan tämä nyt on kuolemaksi?" "Vakavalta näyttää", vastasi lääkäri. Aliinalle selvitti hän tarkoin kuinka sairasta oli hoidettava. Mutta kaikista ponnistuksista huolimatta heikkeni isännän voimat. Hän oli jo toivoton tilastaan. "Aijotko sinä tosiaankin antaa Miljalle sen torpan maan?" kysyi hän sairautensa neljäntenä päivänä Aliinalta. "Aivan varmaan." Aliina oli luvannut Miljalle häälahjaksi erään maapalstan Oijalan itäisellä rajalla Kiepinmäen takana, missä koivikkorinteellä metsälammin lahdelman pohjukassa oli niin herttaisen houkutteleva tuvan paikkakin.

"Syntyyhän se sinulta…" huokasi isäntä raskaasti. "Varsinkin jos minun käteni tästä vaipuu." "Elä nyt sellaisia huolehdi, Kalle-parka —" "Täytyyhän minun, kun ei itselläsi ole älyä… kun on aikaihminen niinkuin lapsi…" "Olisit sinäkin lapsi — edes näillä hetkillä." Kalle Kustaa sulki silmänsä ja vaipui miettimään. Seuraavana päivänä oli hänen kasvoillaan lempeämpi ilme ja äänen sävykin oli muuttunut aivan erilaiseksi. "Sinulla on ollut varmaankin raskasta elää — minun kanssani…" sanoi hän Aliinalle. "Sano vaan suoraan —" "Tiedäthän sen sanomattakin… Ei meitä oltu toisillemme luotu." "Voisitko antaa anteeksi —?" Kyyneleet hyökkäsivät Aliinan silmiin. Hänestä tuntui aivan käsittämättömältä että kuolemakaan saattoi johdattaa sellaiset sanat Kalle Kustaan suuhun — "Kuka ei kuolevalle antaisi anteeksi." Sairas ojensi hänelle kätensä. "Elä muistele minua niinkuin vihamiestä — ethän —?" "En toki. Usein olen kyllä ajatellut että sinä olet lyönyt itsesi kuin kiilaksi minun ja kotini väliin ja vastustanut jokaista hyvää aijettani… Mutta nyt on unhoituksen hetki tullut. Anna anteeksi sinäkin!"

Aliina painaa päänsä kuolevan tyynylle ja nyyhkii hiljaa. Hänen mieleensä johtuu Kalle Kustaan sanat isän haudalta lähdettäissä ja lohdutukseksensa tuntee hän nyt voivansa seisoa ystävän hartain tuntein miehensäkin haudalla. Sovituksen punarusko valaisi vienolla avioliittonsa myrskyisen päivän iltahetken. —

hohteellaan

heidän

Seuraavana keväänä kohosi Miljan kaivattu koti Kiepinmäen koivikkorinteelle.

Mieroon. Äiti viskasi muutamia risuja uuniin, ettei tuli aivan loppuisi — ja huokasi syvään. Sitten kääntyi hän seinään päin, salaa kenenkään näkemättä pyyhkäisten kyyneleet silmistänsä. Hänen oli niin tuskainen olla… Isä oli sairastanut moniaita viikkoja, kykenemättä perheen, elatukseksi penniäkään ansaitsemaan ja niin ollen oli se asia ollut yksistään äidin huostassa, — vaan kun hänellä oli kokonainen lauma lapsukaisia ympärillään, tiesi sen, mitä hän saattoi aikaan saada. — Kerran oli hän jo käynyt vaivaishoidon virkailijoitakin puhuttelemassa — niin katkerata kuin se hänen mielestänsä olikin, — vaan saanut sieltä tylyn, kieltävän vastauksen, joka perusteltiin sanoihin: "… onhan teillä vielä nuori mies, niinkuin itsekin olette." "En ole suinkaan huvikseni tänne tullut…" sanoi vaimo nöyrästi. "Sanoinhan että hän on ollut viikkokausia kipeänä, työhön

kykenemättömänä…" Mutta apua hän ei saanut. Siltä matkalta palattuaan se ajatus hänessä sitten heräsi, se synkkä, lohduton ajatus, joka nyt jo viikkokaudet satapäisenä petona oli hänen rintaansa raastanut, — raastanut niin, että veriset säikeet siitä, mielipuolisuutta tavoittelevana kauhuna olivat läpi koko ennestäänkin kiusatun olemuksensa valahtaneet, pannen hänet monasti keskipäivälläkin aaveita näkemään, puhumattakaan niistä äärettömistä sielun tuskista, joita pimeät yöt helmoissansa kantoivat… Sillä hän oli tullut siihen päätökseen, ettei ollut enään muuta mahdollisuutta kuin laittaa pieni Jaakko mieroa kiertämään… Oi Jumala! — Kun tuo ajatus häneen ensikerran iski, lyyhistyi hän kauhusta maahan, kiersi rajusti esiliinan päänsä ympärille, ikäänkuin piiloutuakseen tuota julmaa välttämättömyyttä. — Silloin, siinä kyyrysissään ollen, tuntui hänestä siltäkuin sydän rinnassa olisi kahtia reväisty… Äidin sydän. — Sen jälkeen katseli hän aina Jaakkoa anteeksipyytävin katsein, oli hänelle entistään hellempi, äidillisempi. — Täytyikö hänen todellakin lähettää pieni, kahdeksan vuotias lapsi maailmalle armopalasia anomaan, kulkemaan kylästä kylään, talosta taloon yli hankien ja kinoksien, — talven tuiman tuulen säälimättömästi puhaltaissa ohuen vaatekerroksen läpi tuohon pieneen, armaaseen rintaan…?

Voi täytyi, täytyi! — Ja täytyikö hänen riistää häneltä kodin sulokin — joskin köyhän ja puutteellisen — ja työntää hänet vieraisiin, lemmettömiin nurkkiin turvattomia öitänsä viettämään, tuntemattomien asuntoihin, missä raakuus ja sydämettömyys voisivat olla hänen ainoana osanaan… Missä hän turhaan, turhaan kaipaisi oman äidin hellivää katsetta, nähdessään parempiosaisten lasten nauttivan riistämätöntä kotionnea, oman tuvan turvallisen orren alla… Voi täytyi, täytyi! — Ja entäpä jos joku raakalainen ajaisi kaitaisella, lumisella tiellä lapsiraukan ylitse, jättäen hänet siihen runneltunein jäsenin avuttomana makaamaan. — Tai sattuisi iltapuoleen pitkä, taloton taival eteen, jota pienet, väsähtäneet jalat eivät jaksaisi katkaista, vaan täytyisi poloisen yöpyä hankeen: — kylmään lumivuoteeseen, purevan pakkasen ja tuiman tuulen saartamana, lohduttomassa itkussa äitiä huutaen — —— Eikä kukaan, kukaan kuulisi —! Oi Jumala! — Kun hän sitten muutamana päivänä näki ylpeän kartanon rouvan mukavassa reessään ajavan, Jaakon kokoinen poika lämpimiin peitteisiin käärittynä vierellään, kysyi hän vavisten itseltään suorisiko tuokin äiti poikansa mieroon, jos jäinen välttämättömyys edessä uhittelisi? —

Ja mitä sanoisi, mitä tuntisi hän rikkaana ollen, jos sanottaisiin että on pakko laittaa lapsesi yksin turvatonna maantielle? — Kuolisi kai hän kauhusta, sortuisi lohduttomassa surussa, — voimatta totuttaa itseään niin raastavan katkeraan ajatukseen… Mutta hänen köyhän, yhteiskunnan halvimman äidin täytyi tottua siihenkin, — löytääpä siitä vielä lohtuakin, lapsensa hengissä pysymisen ehtona…! — Hänestä oli melkein uskomatonta, että siitä, missä rikas näkee perikatonsa, täytyy köyhän hakea pelastuksensa — kieltämättä, tinkimättä senkin. "Se tulee kai siitä, että kun toinen toivoo matkaavansa eteenpäin, toinen tietää kulkevansa taaksepäin" — ajatteli hän. Kuinka kauvan hän sitten oli tuota jäätävää surua rinnassaan kantanut, ei hän enään itsekään muistanut. — — Sinä kovanonnen päivänä, jolloin hänen viimeinkin täytyi lähettää lapsensa pois, oli hän kuin mielipuoli — sisässään. Ja tuskaa lisäsi vielä sekin, kun ei voinut antaa sen valtoinaan puhjeta esiin, vaan koettaa näyttää rauhalliselta ja lohduttaen, kaikkeen hyvään, nöyryyteen kehoittaen ottaa kenties viimeiset jäähyväiset armaalta lapselta. Kun lähtevä sitten kietoi kalpeat kätensä äidin kaulaan ja kyyneleinen ääni kysyi: "Joko minun nyt pitää lähteä äiti?" ei hän enään jaksa pidättäytyä, vaan purskahtaa katkeraan avonaiseen itkuun ja puristaen rajusti poikaa rintaansa vasten tuntee hän siihen paikkaan menehtyvänsä…

Virstan verran saattaa hän pientä mierolaistaan, rohkaisten ja tietä neuvoen. Vaan kun lapsi katoaa tienkäänteen taakse parahtaa hän kuin poltteessa, juoksee metsään, painuu puitten sekaan alas märälle sammaleelle ja rukoilee tuskissaan niinkuin mielipuoli. — — Hän tahtoo singauttaa rukoustensa palavat säilät kohti taivasta, luokse Jumalan, — mutta lohduttomuudessaan tuntee hän niitten painuvan alas märälle maalle ja kuihtuvan siihen vierelleen avuttomiksi ajatuksiksi, määrättömän surun pistäväksi orjantappuraruunuksi…

Anna Martikainen. I. Martikais-suku oli kotoisin Kelovaaran kylästä, pitäjän äärimmäiseltä pohjoisrajalta.. Sieltä on se vuosikymmenien kuluessa hajautunut pitäjän muihinkin kyliin, lunastaen mistä suuremman, mistä pienemmän tilan haltuunsa. Martikaiset ovat kaikki kaunista, kookasta, vaaleaveristä väkeä, tunnetuita työtelijäisyydestään ja rehellisyydestään. — Onpa heidän maineensa ennättänyt väistyä yli rajankin, naapuripitäjiin. Tällainen on tarina Martikais-suvun synnystä: Kauan sitten, muutamana suurena sota- ja surmavuonna, kun nälkäiset kansanjoukot vaelsivat pohjanpuolesta etelään päin, — ollen ohikulkiessaan jokapäiväisinä vieraina Kelovaaralaistenkin luona, —

kerrottiin erään nälkiintyneen vaimoraukan jättäneen salaa lapsensa Kelovaaran varakkaimman talon tupaan. Se mierolaisjoukkue, jolla oli ollut lapsia mukanaan, oli poikennut talossa jo aamupäivällä, mutta uudesta tulokkaasta ei kellään ollut aavistustakaan, ennenkuin kellon lyötyä kaksitoista seuraavana yönä, jolloin emäntä kuuli heikkoa lapsen itkua tyhjästä ovensuun sängystä ja noustuaan outoa ääntä jää katsomaan, löytänyt pienen kurjannäköisen poikalapsen, luurankoa muistuttavan, pahaisen rääsypeitteensä sisään käärittynä. Se emäntä oli ollut hyvä ja lämminsieluinen ihminen ja kun lapsen vanhempia ei viranomaistenkaan tiedustelu löytänyt, oli hän ottanut hyljätyn huostaansa, käyttänyt kasteella, Martiksi nimittänyt ja hoitanut niinhyvin kun omansakin. Mutta hyvä emäntä kuoli Martin vielä pienenä ollessa, lapsi jäi uudelleen kotia, hoitoa ja rakkautta vaille ja turvattomia olivat hänen elämänsä ankarat aamupäivät. Aikaisin sai hän kyetä paimeneksi ja talvisin, kun kylän lehmille ruoka kannettiin navettaan, sai Martti poimia ravintonsa mieron pöydältä. Siitä huolimatta yleni poika, varsi varttui, käsivarsi vahvistui ja miehen mitan saavutettuaan raivasi hän karhun voimilla lainehtivat vainiot yksinäisen uudismökkinsä ympärille. Nuoren vaimonsa mieleen oli hän teroittanut ettei mierolaista saa milloinkaan tyhjin suin heidän tuvastaan laskea. — Eikä oltu laskettukaan. Viljasarkojen kasvaessa oli lasten ilakoiva parvikin kasvanut ja kun ne, — Marttilan pienet pellavapäät, — ylenivät aikaihmisiksi, rytisi

salo ja avartui aukea, nopeasti kuin siunaus, kotitalon ympärillä, niin että uuden sukupolven puhjetessa, miero-Martin lastenlasten kasvaessa, oli äskeinen uudistorppa siirtynyt kylän varakkaampien talojen sarekkeeseen. — ***** Pitkän, punaiseksi maalatun aittarivin takana, heinäpellon keskellä, on kaunis kallioinen saareke, jonka reunassa kohoaa suuri, satalatvainen koivu. Sen tuohi on ihmeteltävän valkoinen ja niin sileä, kuin olisi hienoin silkkihuivi sen ympärille pingoitettu. Siihen aikaan kun Iso-Marttilan Anna tyttö leikitteli lapsuusleikkejään sen siimeksessä, oli puun tyvi niin paksu, ettei Annan pienet käsivarret ylettyneet puolitiehenkään sen ympärille; vasta sitten kun leikkitoverinsa, Ohrapään Antti, kiersi toiselta puolen kätensä vastaan, hipaisivat sormien päät hiukan toisiansa. Siitä ajasta lähtien on koivu runsaasti kasvanut, niin pituuttaan, kuin paksuuttaankin ja nykyisin nostaa se jo latvansa paljonkin ylemmäs kaksikerroksisen aittarivin kattoa, kuin katsellakseen askartelua pihamaalla ja seuratakseen Annan toimia siellä, sittenkun tyttönen ei enään viihdy, eikä jouda entisiin leikkeihinsä kalliosaarekkeelle. Aikaisin on Anna saanutkin niistä luopua, kun äidin kuolema ennenaikojaan on kiinnittänyt hänet taloustoimiin ja nyt, kasvettuaan yli kahdenkymmenen, näyttää kohtalo asettavan isännän huoletkin hänen hartioilleen, isä-ukon yhä enemmän vanhetessa ja jäsenkolotuksen — jota hän on jo vuosikausia sairastanut, — lisääntyessä.

"Nyt se menee Iso-Marttila vieraaseen sukuun, kun kuoli poikaperillinen jo kapaloihinsa ja tytär vieraan miehen kanssa jatkaa talonpitoa", sanottiin pitäjällä. Ja sama asia huolestutti isä-ukonkin mieltä. Joskus puhui hän siitä Annallekin. "Vai vieraaseen sukuun", sanoo Anna. "Nimellisesti myönnän kyllä niin tapahtuvan, mutta itse asiassa katson oman lapseni olevan yhtäpaljon Martikais-sukua, kuin veljenikin lasten, — jos sellaisia nimittäin koskaan tulisi olemaan." "Se olisi lohdullista oppia se, jos siihen vain uskottaisiin", hymähti isä. "Minäpä uskon." — Mutta sen suuntaisen keskustelun jälestä syttyi aina Annan silmiin surunsekainen välke, jonka jokainen saattoi huomata, vaikkei kukaan selittää. Ja joskus saattoi hän, kun kukaan ei huomannut, katsella pitkään pellon ylitse naapuritaloon, Ohrapäähän päin ja silloin toisinaan syvästi huokaistakin… ***** Hei kuinka virkeästi suhisi keväinen tuuli, taivutellen pihamaan pitkää ruohoa ja puitten vastapuhjenneita tuoksuavia lehtiä, rynnäten sitten aukean riihitarhan yli kaivonkannelle liehuttamaan Annan valkoista huivia, kun tämä ahkerasti ammentaa vettä kaivon ympärillä oleviin altaisiin.

Etempää metsätieltä kuuluu karjankellojen monisointuinen solina ja silloin, tällöin kurkun täyteinen, mahtava ammoo tervehdykseksi juoma-altaiden ääressä odottavalle emännälle. Viimeistä vesikappaa kaivon viileästä onkalosta nostaessaan eroittaa Annan korva kärryjen rytinää maantieltä ja kotvasen kuluttua hulmahtaa hevosen valkoinen harja tienkäänteen takaa näkyviin, ajajan puoleksi peittyessä tieltä pöllähtävän pölypilven sisään. Tulennan tulisuudesta, ajannan kiivaudesta tuntee Anna tulijan katsomattaankin Ohrapään Antiksi, eikä ole näkevinäänkään, ennenkuin nuori mies pysäyttää hevosensa kaivon kohdalle ja painuneella äänellä, väsyneen näköisenä, vaikka reippautta teeskennellen, lausuu tervehdyksensä. "Ehkä sinä juotat minunkin kameelini —" jatkaa Antti, kun Anna vaan äänettömällä päännyökkäyksellä vastaa tehtyyn tervehdykseen ja ohjaa höyryävän hevosensa kaivon viereen, joka ahnaasti kuroittaa komeata kaulaansa täyteläistä vesiallasta kohti. "Elä anna sen juoda liika kylmää vettä", kieltää Anna, hypäten alas kaivon kannelta ja taluttaa hevosen viereiselle altaalle, missä aikaisemmin nostettu vesi puolilämminneenä poreilee. "Harmo parka…" surkuttelee hän sitten, nyhtäen harjaa länkien alta. "On suorastaan synti ja häpeä, suotta, pakotta ajaa hevonen noin märäksi… Kuinkahan uupunut se raukka lieneekään?" "Kun puhuu niinkuin jostakin tukinvetäjän konista… Kyllä Harmo jaksaa!" virkkaa Antti väkinäisesti nauraen ja koettaa ohjasta liikutellen häätää purevaa parmaa Harmon selästä, vaistomaisesti vältellen tytön nuhtelevaa katsetta.

"Yhtä väsynyt on mies kun hevonenkin sanoo hän sitten puolustellen. — "Välttämättömässä työssä muka väsynyt —?" Annan äänen kylmä sävy kiirehtää Anttia puhumaan muista asioista ja kumartuen istuimen selustan ylitse etsii hän kärrin pohjalta ison, harmaan paperipussin, jossa on ainakin parin markan arvosta puoleksi murenneita leivoksia. "Jos minä saisin luvan naapurin emännälle tarjota vähän markkina tuomisia", sanoo hän sitten lämpiävällä äänellä. — "Nämät eivät nyt tosin ole yhtä kauniita, kun juuri leipurin hyllyltä otetut, — mutta viiden kolmatta kilometrin maantiematkalla on asiassa osansa. —" "Samoinkuin naapurin isännän hurjalla ajolla… Kiitoksia vaan, mutta minun suussani ei tuollaiset myöhästyneet tuomiset maistu miltään!" — "Hm… jätetään sitten vasta tuomatta…" "Tahi tuodaan oikealla ajalla." Sammutettuaan janonsa kääntyy Harmo itsestään lähtemään, porhaltaen koti-ikävän painostamana jo kaivon luota täyteen juoksuun. "Kiitos hyvästä neuvosta!" kuuluu Antin ääni etenevän kärrin tärinän säestämänä sanovan ja eroittaa Annan herkkä korva siitä äänestä muutakin: hillityn harmin ansaitun nuhteen saannista. — Ohrapään Antti on yksi niistä miekkosista, joitten teot eivät ole kyläläisten soimausten, — joskin usein puheen alaisina. Hän on

pohjaltaan hyvä ja tunteellinen, ystävällinen kaikille ja sentähden kaikki katsovatkin hänen markkinamatkojaan ja juopottelujaan niinkuin jonakin ohimenevänä vallattomuutena, jolla on puolittaisen luvallisuuden leimakin, nuoren miehen ikään ja asemaan katsoen… Isäkään harvoin lausuu varoittavaa sanaa. "Antaa pojan nyt vähän tuulotella, — kyllä se siitä talttuu", tuumii hän ja kehaisee samalla itsekin nuorena miehenä "ilakoineensa." Äiti kyllä itkee salassa, varoittaa poikaansa ja kantaa katkeamatonta pelkoa ainoan lapsensa rappeutumisesta. Mutta Antti välittää viisi hänen neuvoistaan. Hänellä on ikäistensä poikasten yleinen vastenmielisyys äitien muka tarpeettomaan huolehtimiseen, — eikä äidillä ole muuta neuvoa, kuin tyytyä siihen osaan mikä hänelle annetaan. Yksi ainoa vihamies on Antilla — Kello-Kaisa. Hänet on Antti vihoittanut kerran, sanomalla Kaisaa "pitäjän kalisevammaksi juorukelloksi —" ja sitä ei Kaisa koskaan sulata, vaan levittää kaiken kansan tietoon Antin pienimmätkin erehdykset — aina 'asianmukaisesti' suurennettuna. — "Johan se Kaisa taas kuuluu kylällä minua kehuneen!" sanoo Antti kerran Kaisan kulkiessa Ohrapään portin ohitse, johon Kaisa vastata kiepsauttaa ettei hän "mokomasta miehestä kehtaa sanoa halaistua sanaa, — ei kylällä eikä kotona!" — ja menee ylpeästi ohitse. II.

Pari päivää myöhemmin Antin viimeistä kotiintuloa näkee Anna hänen kyntävän kujansuun peltoa, jonka yksi nurkka pistäikse aivan Iso-Marttilan pihan reunaan asti. Katsellessaan Harmon vakaista kulkua ja Antin astuntaa sen perässä, hulvahtaa Annan mieleen iloinen turvallisuuden tunne. Kuinka kernaasti hän tahtoisikin kiinnittää tuon pojan kotiturpeeseen, — niin lujasti, niin irroittamattomasti istuttaa siihen, ettei sen mieli milloinkaan joutaville retkilöille tekisi! — Ja tuhat kukkaisena, niinkuin piha-apilan, toivoo hän velvollisuuden ja rakkauden tunteen hänen sydämessään kotia ja kotitoimia kohtaan nousevan, toivoo että niin Antti Ohrapäässä, kun hän itse IsoMarttilassa todellisella innolla ja hartaalla työhalulla antautuisi kotivainioita viljelemään! — "Tuntuu oikein hauskalta, kun näkee joskus naapurin Antinkin auran kuressa!" sanoo hän iloisesti isälle ja isäkin kömpii kivistävillä jaloillaan lattian ylitse ikkunan viereen, panee tupakan ja seuraa mietteissään kyntäjän kulkua. "Kukapa senkin saisi tajuamaan mitä pelto viljelijältään vaatii." "Ja mitä aika eläjältänsä odottaa. —" Anna ottaa ompeluksensa ja innostuu ajattelemaan lapsuusajan asioita, kuinka he ennen yhdessä Antin kanssa tuolla pellon keskellä kalliosaarekkeella leikittelivät ja toistensa kilvalla taloja rakensivat. Tavallisesti oli kumpaisellakin oma talonsa, mutta joskus viehättyivät he yhteistäkin kotia rakentamaan ja erimielisyyttä oli ainoastaan siitä, kummanko kotitalon nimellä sitä uudis-asuntoa kutsuttaisiin.

Niin lapsina. — Vaan tiedottomasti jäi niiltä ajoilta kumpaisenkin sydämeen tunne, joka ijän kanssa kasvoi ja vahvistui, — tunne siitä, että joskus vastaisuudessakin saattaisivat he yhteistä taloa rakentaa… Kunhan Antti vaan ei olisi tuollainen tuhlaajapoika! — Ja kunhan Anna ei niin kylmän ylpeänä kenottaisi! — "Jos nyt sitten pantaisiin tuohon pihanalus peltoon sitä juhannusruista, kun mielesi kerran tekee", sanoo isä-ukko pitkän vaitiolon perästä. "Ehkäpä minäkin ennen kuolemaani ennätän tutustua sen tuloksiin." Anna on jo kauvan sitten ehdottanut tätä isälle ja nyt kun isä, vanhanmiehen vakaisuudella asiaa tuumittuaan, suostuu siihen, on Anna iloinen. "Juho kyntäköön maan vielä kertaalleen, — vai mitä arvelet isä, — ja sitten siemennetään se." "Kyntäköön", vahvistaa isä. "Hyvän sadon se on aina antanutkin tuo kotipelto", muistelee hän sitten. "Ruis siinä on aina ollut miehen mittaista ja sinä vuonna kun äitivainajasi tuotiin taloon, — se oli silloin niinikään rukiina, — työnsi se viljaa kuin uhalla." "Se kai kantoi isännälleen häälahjan, sekin!" Ukon kasvoja kaunistaa kirkas hymy. —

Niin kai se oli tehnytkin! "Ja sinun syntymäkesänäsi se oli ensi kertaa heinänä, — sinä vuonna se säännöllinen vuoroviljelys pantiin voimaan, — ja voi sitä heinän runsautta mikä siitä lähti, sitä haasiain paljoutta mikä sen pinnalla mojotti! — 'Noituus tuosta heinää noin nostattaa, ei sitä siunaus kykene tekemään', sanoi silloin muuan ruotiukko, joka sattui talossa olemaan." — "'Elähän! Annalle ne heinät kasvaa, Annan onnella ne kortensa korottaa!' vastasi siihen äitisi ja siinä uskossa oli koko väki." — "Voi… voi —!" nauraa Anna hilpeästi ja se iloinen turvallisuuden tunne, joka äsken hänen mielensä täytti, kasvaa kuin isän kertoma heinäkylvö. — Se aaltoilee koko päivän lämmittävästi hänen sielussaan ja saa hänet iltapuoleen, kun Antti kynnössään on ehtinyt aivan piha aidan taakse, menemään tämän pakinoille, aivan niinkuin lapsenakin ja aitaa vasten nojaten laskemaan leikkiä ja puhumaan totta pitkän herttaisen hetken. "Olen koko päivän iloinnut, nähdessäni sinut tällaisessa työssä", sanoo hän avonaisesti. "Vai niin, — eipä tämä kovinkaan hauskaa ole kesähelteessä." — "No valjasta sitten talvella Harmosi auran eteen. —" "Niin ei ainakaan helle haittaa, — niinkö?" "Minusta nuo hikihelmet ahkeran otsalla ovat kuin aamukaste nurmikossa. — Ja usko pois, Antti, sellaiset turpeenpuskijat kuin

minäkin, tuntevat tietämättäänkin kumpaisiakin kohtaan!" —

suurta

kunnioitusta

niitä

"Ettäkö ihan näitäkin, jotka tästä tihuvat…" tiedustaa Antti otsaansa kuivaillen. Anna ei vastaa siihen mitään, mutta se kaunis välähdys, joka syttyy hänen katseeseensa antaa kysyjälle myöntävän vastauksen — enemmänkin. Jos Antti olisi niitä ihmisiä, — niinkuin Anna on, — jotka jokapäiväisellä ponnistuksella pyrkivät syventämään tunteitansa, avartamaan järkeänsä — saisi hän nyt sen uskon, että juuri hänen ahkeruutensa hikihelmet ovat tuolle tytölle enemmän, kuin kaikki ne muut yhteensä, jotka vainioita kyntäväin otsia kastaa. Kun Antti kotvasen katselee heidän entistä leikkitannertaan ja sitä suojaavaa suurta koivua, saa hänen mielensä kappaleen sitä rohkeutta, joka siitä aina Annan lähettyvillä putoaa, — ja ravistaessaan aitaa jonka päällä hänen kätensä lepää sanoo hän, koivua kohti nyökäten: "Tuolla ei ennen tällaista vehettä tarvittu. — Siellä muistaakseni olivat vainiot yhteisiä…" Annan otsalle lennähtää pieni pimentävä varjo ja hän saapi hetkisen taistella sisässään, ennenkuin entisellä huolettomuudellaan vastaa: "Niin, — mutta täällä kun sitä tarvitaan…" "Minäpä haluaisin kaataa sen, hajoittaa maan tasalle!"

Antin äänessä on lämpöä ja voimaa, — se on tulvillaan rajatonta pyyntöä. "Niin minäkin, — sitten — sitten kun sinä ensin näytät, ettei sitä enää tarvita… kun jaksat kantaa sen." — Tukahuttava toivottomuudentunne hiipii äskeinen varjo asettuu otsalle uudelleen. —

Annan

mieleen

Miksi niin kipeästi viiltääkään sydäntä nyt — ja miksi laskeutuu mieleen aavistus tumma ja kauvas ulottuva niinkuin pitkän puun varjo kuutamolla —? Siitä huolimatta tahtoo hän näyttäytyä Antille iloisena. "Kun —?" Antin käsi ryskyttää voimakkaasti aitaa. "Jaksaahan sen tehdä vaikka paikalla!" — "Niin sen, — mutta se toinen aita ei kaadukaan yksistään käsivarren voimalla." — Antinkin silmiin on kokoutunut surun sumua. — "Elä kerro satuja, Anna, — sano suoraan. — Voisimmeko vielä kerran rakentaa yhteistä taloa?" — Anna pakoittaa itsensä hymyilemään, vaikka hän mieluummin itkisi ja sitten kokoaa hän kaiken lämpönsä ja arvokkaisuutensa sanoihin: "Voimme, Antti, sittenkun sinä osoitat kotiturpeeseen kiintynyt mies, — ei ennen."

olevasi

raitis