Jeesus Elää FIN by Bock's Office

JEESUS ELÄÄ Kertomus siitä kuinka Seppo sai tehtävän välittää viestiä evankeliumin voimasta

Kertomuksen koonnut Anita Höglund

JEESUS ELÄÄ Kertomus siitä kuinka Seppo sai tehtävän välittää viestiä evankeliumin voimasta

Kertomuksen koonnut Anita Höglund Paino: KTMP, 2018

Seppo Autio * 2.5.1965 â&#x20AC; 6.3.1979

ESIPUHE Tämä on kertomus Seposta. Tai oikeastaan yhdestä vuodesta hänen elämässään, kun hän oli 12-13 -vuotias. Siitä vuodesta tuli Sepon viimeinen, mutta hän koki enemmän tämän lyhyen ajan aikana kuin monet meistä koko pitkässä elämässä. Viimeisenä joulunaan hän sai seinäalmanakan joululahjaksi. - Jaha, minäpä kirjoitan heti ylös yhden asian, hän sanoi ja kirjoitti sanat JEESUS ELÄÄ. Siksi tämä on kertomus paitsi Seposta, myös kristinuskon voimasta ja todellisuudesta. - Anna sanasi tänne kiertämään, rukoili Seppo kerran iltarukouksessaan. Tämä kertomus on yksi lenkki sanan viemiseksi eteenpäin. Kertomus Seposta perustuu 1980-luvun alussa käytyihin keskusteluihin hänen vanhempiensa, vaasalaisten Mariannen ja Einon kanssa. Mariannen ammatti on sairaanhoitaja, Einon lääkäri. Seppo oli nuorin heidän neljästä lapsestaan. 5

Sisällys Esipuhe.....................................................................................5 I: Shokki.....................................................................................8 II: Nimi....................................................................................12 III: Orjantappurakruunu.................................................16 IV: Kobolttikanuuna.........................................................22 V: Tehtävä...............................................................................27 VI: Loppusuora....................................................................32 VII: Oivallus..........................................................................36 VIII: Rukoukset...................................................................41 Epilogi.....................................................................................47

SHOKKI Eräänä iltana myöhäissyksyllä Seppo soitti Mariannelle, joka oli juuri työpaikan joulujuhlissa. - Voitko tulla kotiin, hän sanoi. Minulla on niin valtava päänsärky. Ja kun Marianne tuli kotiin, makasi Seppo isänsä sängyssä puhelin vieressään. - Nyt pilasin joulujuhlasi, sanoi Seppo surullisena. Hän sai särkylääkettä ja nukahti pian. Marianne kuitenkin pelästyi, että tämä päänsärky, jota Seppo oli silloin tällöin valittanut koulusta tullessaan, ei ollutkaan aivan tavallista päänsärkyä. Seppo oli 12-vuotias.Hänellä oli pehmeän vaalea, lähes valkoinen tukka. Hän oli suuri kujeilija ja 8

enimmäkseen hyvällä tuulella. Mutta hän saattoi saada myös oikeita raivokohtauksia ja riidellä rajustikin muutamia vuosia vanhemman veljensä kanssa. Raivokohtauksista huolimatta hän kehotti äitiään ottamaan asiat rauhallisesti: - Ei sinun tarvitse ottaa näitä niin vakavasti, elämässähän täytyy olla myös vähän jännitystä. Koulussa hän oli pidetty ja osasi nostaa luokan tunnelmaa. Kaverit ja urheilu olivat kuitenkin tärkeämpiä kuin koulutyö. Myöhemmillä luokilla ehtii kyllä syventyä läksyjen lukuun, tuumasi Seppo ja suoritti velvollisuudet mahdollisimman nopeasti. Urheiluseurassa hänen energiansa pääsi valloilleen. Aluksi juoksu oli hänen pääharrastuksensa, mutta vähitellen koripallosta tuli suosikkilaji. Hän halusi tulla hyväksi koripalloilijaksi. Seppo piti paljon myös soittamisesta ja laulamisesta ja osasi paljon lauluja ulkoa. Kilpailujen jälkeen

laulettiin laulu toisensa perään ja pianon koskettimet joutuivat koetukselle. Seppo oli nuorin neljästä sisaruksesta, tervetullut ja rakastettu iltatähti. Sisarukset olivat jo viisi, seitsemän ja yhdeksän vuotta, kun Seppo syntyi. Hänestä tuli heti kaikkien suosikki. Hän sai kasvaa ja kehittyä omaan tahtiin ilman rasittavia vaatimuksia ja odotuksia vanhempien puolelta. Hän sai tuntea olevansa sataprosenttisesti hyväksytty ja hyväksyi puolestaan varauksetta ihmiset ympärillään. Hän oli avoin, ulospäinsuuntautunut ja aktiivinen nuori. Joulujuhlan jälkeisestä viikosta tuli kiivastahtinen. Maanantaina Seppoa tutki silmälääkäri, joka ei pystynyt selvittämään päänsäryn syytä. Voimakas särky jatkui seuraavana päivänä ja sitä seurasivat oksennuskohtaukset. Keskiviikkona silmälääkäri teki uuden tutkimuksen. Silloin havaittiin merkkejä kohonneesta aivopaineesta, ja Seppo otettiin hyvin huonokuntoisena sairaalaan Vaasassa.

Sepon tila heikkeni nopeasti. Perjantai-iltapäivällä silmät eivät enää liikkuneet kunnolla, ja hän ei pystynyt kunnolla nostamaan katsettaan ylös. Samana päivänä oli muuan aivokirurgi Uumajasta käymässä Vaasassa ja hän tuli katsomaan Seppoa. Hän arveli, että päänsärky todennäköisesti johtui aivokasvaimesta ja ehdotti, että Seppo vietäisiin tutkimuksiin Uumajan sairaalaan niin nopeasti kuin mahdollista. Maailma Mariannen ympärillä romahti. - Mutta ei kai se voi olla niin vaarallista? Kyllä kai sille voidaan jotakin tehdä? - On varsin mahdollista, että se on vaarallista, sanoi lääkäri. Usein on niin.

NIMI Uumajan lento lähti tunnin kuluttua. Aivokirurgi tuli mukana ja Seppo sai lääkettä, joka vähensi aivopainetta. Vielä samana päivänä hänet tutkittiin Uumajassa tietokonetomografilla, joka osoitti kirurgin olettamuksen oikeaksi: Sepolla oli kasvain. Sillä välin kun tutkimusta tehtiin, Marianne istui kirurgin työhuoneessa sairaalassa yhdessä kirurgin pojan kanssa, joka tällä oli ollut mukanaan Vaasassa. Poika oli Sepon ikäinen ja hän istui hiljaa isänsä kirjoituspöydän ääressä, kun tunnit kuluivat. Marianne istui ja tuijotti vastapäisen talon seinää. Välillä poika kysyi, oliko Marianne nälkäinen ja hän vastasi, että ei ollut. Sitten Mariannen mieleen juolahti, että poika oli itse var12

masti nälkäinen ja vei hänet kahvioon syömään. Kun he palasivat huoneeseen, he istuivat jälleen tuntikausia odottamassa. Tutkimuksen jälkeen lääkäri oli vähän optimistisempi ja kertoi, että tällaisissa tapauksissa oli saatu hyviä tuloksia uudella sädehoitomenetelmällä, jota käytettiin Karoliinisessa sairaalassa Tukholmassa. Toivon kipinä syttyi ja he valmistautuivat lentämään seuraavana päivänä Tukholmaan. Kun he olivat saapuneet Tukholmaan, Seppo leikattiin samana päivänä. Ihon alle operoitiin shuntti. Shunttileikkauksen jälkeen Seppo voi paljon paremmin. Hän sai ruokahalun takaisin ja oli pirteä ja hyvällä tuulella. Jännitys keveni ja epävarmuuden keskellä Marianne oli iloinen siitä, että Sepolla ei ollut kipuja ja että he saivat olla yhdessä. Seppo jaksoi laskea leikkiä hoitajien ja muiden huoneessa olevien lasten kanssa. Joskus he istuivat kahviossa juhlimassa leivoksen kera tai kävelivät ympäri sairaala-aluetta. Aamuisin,

kun vanhemmat saapuivat, Sepon kasvot loistivat ja hän järjesti vanhemmilleen kahvia osastolla. Eräänä päivänä, kun he istuivat seurusteluhuoneessa pelaamassa, Seppo sanoi: - Äiti, minulla on kummallinen tunne. Tuntuu siltä kuin eläisin samanaikaisesti kahdessa maailmassa ja en oikein tiedä, kumpi niistä on oikea. Ota minusta kiinni, niin että tiedän, että tämä maailma, missä sinä olet, on se oikea. - Seppo kulta, sanoi Marianne, älä puhu tuolla tavalla. Sinähän tulet terveeksi, voithan jo paljon paremmin. Tauti voidaan parantaa, mehän olemme sen kuulleet. - Ei, ei, sanoi Seppo, minä en enää puhu tästä. Lupaan sen. Eräänä päivänä Seppo makasi sängyssään pohdiskellen:

- Ismo – eikö se olekin kaunis nimi? Mutta mistä se tuli, mehän emme tunne ketään Ismo-nimistä? Mutta etkö ole samaa mieltä, että se on kaunis nimi? - Kyllä, sanoi Marianne, mutta emme todellakaan tunne ketään Ismoa. Sen jälkeen Marianne unohti tämän. Mutta hän kohtaisi nimen vielä uudelleen.

III

ORJANTAPPURAKRUUNU Seppo makasi sairaalassa odottamassa lisätutkimuksia ja lopullista hoitoa. Päivät kuluivat ilman, että oikeastaan mitään tapahtui. Oli myöhäissyksy. Oli paljon onnettomuuksia ja sairaalaan tuli tasaisena virtana akuutin avun tarpeessa olevia ihmisiä. Ensimmäisenä päivänä Marianne ja Eino yöpyivät pienessä huoneessa sairaalassa. Levottomuus ja ahdistus saivat vahvemman otteen heistä, kun he lähtivät Sepon luota. Heidän oli vaikeata nukkua ja he rukoilivat öisin. Marianne tarttui oljenkorteen, että sairaus oli parannettavissa, mutta Eino oli selvästi pessimistisempi.

Koska hoitoaikataulu venyi, ylihoitaja järjesti heille huoneen Punaisen Ristin hotellista. Marianne ei halunnut ensin kuulla puhuttavankaan, että he muuttaisivat sairaalasta. Hänelle oli aivan samantekevää, millainen huone heillä oli. Hän olisi vaikka seissyt tarpeen vaatiessa. Mutta hoitaja oli päättäväinen ja selitti, että he eivät jaksaisi olla Sepon kanssa, elleivät he lepäisi välillä. Muutto merkitsi, että aamuin illoin heidän täytyi kulkea bussilla sairaalan ja hotellin välillä kylmässä, tuulisessa ja loskaisessa Tukholmassa. Kaduilla oli joulukoristeita ja oli kiusallista kuulla kovaäänisistä joulumusiikkia ja nähdä ihmisten tungeksivan jouluruuhkassa. Vastakohta heidän sisimmässään vellovaan tuskaan oli liian suuri. Kolmen viikon odotuksen jälkeen Sepon tutkimukset olivat valmiit. Vihdoinkin päästiin hoitoihin. Sepolle porattiin päähän kiinni metallirengas. Säteet kohdistetaan päähän eri puolilta ja niiden polttopiste oli kasvai-

messa. Tällä stereotaktisella sädehoitomenetelmällä vältetään muiden solujen vaurioituminen. Kun metallirengas kiinnitettiin Sepon pään ympärille, hän sanoi: - Tämä on melkein kuin Kristuksen orjantappurakruunu. Kyyneleet valuivat pitkin poskia, mutta hän ei valittanut, vaan puri hampaat yhteen ja kesti. Kun hän tuli takaisin osastolle, hän soitti heti siskolleen ja kertoi: - Nyt on sitten kaikki valmista. Hoitoa seuraavana päivänä he lähtivät sairaalasta ja Ruotsista. Kuinka ihanaa olikaan luovuttaa pois sairaalavaatteet! Seppo oli tullut vain pyjamassa Uumajaan, kun he olivat lähteneet kiireellä matkaan joitakin viikkoja aiemmin. Nyt hän oli kiireestä kantapäähän uusissa Tukholmasta oste-

tuissa hienoissa vaatteissa. Päässä oli sinivalkoinen lakki, jossa oli porokuvioita. Lakki peitti siteen, joka hänellä oli vielä päässään. Oli suuri helpotus, kun pitkä oleskelu ja odotus Tukholmassa epätietoisena ja toimettomana oli päättynyt. He toivoivat ja uskoivat, että hoito oli auttanut, ilmassa oli optimismia. He lensivät Helsinkiin jatkaakseen seuraavana päivänä kotiin Vaasaan. Matkalla Seppo oli pirteä ja innokas, kuten aina ennenkin. Illalla, kun Marianne hoiti häntä, hän huomasi, että toinen silmä oli erilainen kuin toinen. Levottomuus heräsi uudelleen. Aamulla Seppo antoi hillittömästi ylen. Hän sai lääkettä ja selvisi lentomatkasta Vaasaan. Lentokentällä olivat sisarukset vastassa ja Seppo yritti olla iloinen. Kun he tulivat kotiin, Sepon täytyi mennä vuoteeseen. Hän sai suonensisäistä nesteytystä ja lääkettä ja toipui melko nopeasti.

Uusien Tukholmasta saamiensa housujen taskusta Sepon sisko löysi lapun, johon Seppo oli suurilla kirjaimilla kirjoittanut vain yhden sanan: ISMO. Miksi tämä nimi oli niin tärkeä hänelle, ajatteli Marianne. He tulivat kotiin vain pari päivää ennen joulua. Sisarukset olivat siivonneet ja koristelleet kotia jouluksi ja naapurit ja tuttavat olivat tuoneet jouluruokaa ja leivonnaisia, että he voisivat viettää ”oikeaa” joulua. Kun Seppo oli toipunut, hän odotti joulua yhtä innokkaasti kuin aiemminkin. Hän ei jaksanut lähteä ostamaan joululahjoja, mutta pyysi sisartaan ostoksille hänen lukuunsa – äidin pitäisi saada uusi leipälaatikko. Jouluaattoaamuna hän oli niin hyvässä kunnossa, että hän jaksoi lähteä kävelylle rantaan. Toisena joulupäivänä tuli Tuomas vierailulle Helsingistä. Hän oli Sepon paras ystävä, mutta hänen perheensä oli jokin aika sitten muuttanut pois Vaasasta. 20

Seppo oli suunnitellut menevänsä Tuomasta junalle vastaan, mutta hän ei jaksanut. Jotta Tuomas ei pettyisi, hän pyysi veljeään soittamaan toiselle kaverille, että tämä menisi vastaan Tuomasta. Tuomaksen vierailu ilahdutti Seppoa valtavasti ja he viettivät yhdessä joulun välipäivät. Ja vaikka Seppo ei jaksanut leikkiä niin kuin ennen, niin poikien nauru kuulosti yhtä tarttuvalta kuin aina. Eräänä päivä, kun he pelasivat yhdessä, Seppo tuli yhtäkkiä keittiöön, ja kysyi Mariannelta: - Onko varmaa, että kasvain päässäni on vaaraton? - Kyllä se on, vastasi Marianne. Hän uskoi itsekin niin, mutta jälleen pelon tunne valtasi hänet.

KOBOLTTIKANUUNA Joulun jälkeen Sepon kunto heikkeni taas ja kaikki suunnitelmat aloittaa koulu joululoman jälkeen täytyi jäädyttää. Jo tammikuussa – aiemmin kuin oli sovittu – Eino ja Seppo matkustivat Uumajaan jälkitarkastusta varten. Tutkimus osoitti, että edellisen syksyn jälkeen oli tapahtunut suuria muutoksia. Kasvain oli suurentunut ja ikään kuin hajonnut ja siinä näkyi nyt verenvuotoja ja kalkkeutumia, joita ei näkynyt ensimmäistä tutkimusta tehtäessä. Silloin heräsi epäilys, että kasvain oli kuitenkin pahanlaatuinen. Värikallokuvat vahvistivat epäilykset.

Enää ei ollut mahdollista suorittaa stereotaktista hoitoa Tukholmassa. Se on tehokas ainoastaan rajatulla alueella ja kasvain oli nyt kasvanut niin suureksi, että osia siitä olisi jäänyt hoitoalueen ulkopuolelle. Ainoa mahdollisuus oli antaa tavanomaista sädehoitoa suuremmalla alueella ja sitä voitiin antaa myös Vaasassa. He palasivat kotiin. Sairaalassa Einoa neuvottiin luopumaan uudesta sädehoidosta, jotta vaikea sairausjakso ei enää pitenisi. Mutta Eino halusi, että hoitoa annetaan. Sädehoito aloitettiin ns. kobolttikanuunalla. Eino oli muutamia vuosia sitten ollut hankkimassa sitä sairaalaan, ja tuntui omituiselta, että samaa laitetta käytetiin nyt Seppoon. Aluksi kasvain paisui hoidon johdosta. Sepon tila huononi ja hän halvaantui ja menetti lopulta tajuntansa. Hoito keskeytettiin. Sillä oli kuitenkin ollut

positiivinen vaikutus ja kasvain alkoi parantua. Seppo palasi tajuihinsa ja hoitoa jatkettiin. Kasvain kutistui ja pieneni selvästi. Oltuaan lähellä kuolemaa alkoi tervehtyminen maaliskuussa, ja se eteni nopeasti. Seppo oppi jälleen kävelemään ja puhumaan, mutta hän oli menettänyt tukkansa hoitojen takia ja lähimuisti oli huono. Toukokuun lopulla hän saattoi mennä kouluun ja opettajatar tuli myös kotiin ja laski hänen kanssaan, jotta hän voisi aloittaa koulunkäynnin kunnolla syyslukukaudella. Hän oppi jälleen pyöräilemään ja yksi toisensa jälkeen hänen aiemmista valmiuksistaan palasi. Siitä tuli kaunis ja lämmin kesä. Sepon perheelle siitä tuli ”ihana kesä”. Talven tuska oli hellittänyt. Seppo oli oikein hyvässä kunnossa, melkeinpä terve. Hän sukelsi ja ui shuntista huolimatta. Kun hän ja Eino vaelsivat kaunista polkua metsän läpi ja ohi niittyjen, Seppo pysähtyi usein ja kommentoi kaikkea mitä näki ympärillään, ihaili ja ihmetteli. Hän oli oppinut näkemään.

Koko sairauden ajan Seppo kyseli hyvin vähän itse sairaudesta. Kun koepala otettiin Tukholmassa, hän sai tietää, että kasvain oli hyvänlaatuinen ja että hoito todennäköisesti auttaisi. Seuraavana syksynä uuden tutkimuksen jälkeen hän kysyi Einolta ikään kuin ohimennen: - Oliko se kasvanut? Kun Eino vastasi, että se oli vähän kasvanut, niin Seppo ehkä aavisti, että se jatkaisi kasvuaan ja että kovin paljon ei ollut enää tehtävissä. Luultavasti hän oivalsi, mitä se merkitsi eikä halunnut enää huolestuttaa vanhempiaan lisäkysymyksillä. Hän ei myöskään seurannut pelokkaana uusia oireita, vaan eli päivästä toiseen niin rohkeasti kuin pystyi. Kesän aikana, kun hän oli hoidon jälkeen parantunut riittävästi, saattoi hän joskus sanoa, että hän on vähän huolissaan siitä, miten hän jaksaa, jos tilanne jälleen huononee. Sitten kun se vaihe tuli, hän oli kuitenkin saanut uskomattomia voimia eikä valittanut koskaan.

Erään kerran, kun Marianne sanoi hänelle, että hän oli tosi reipas, Seppo vastasi: - Minä olen samaa mieltä ja yritän olla reipas, mutta vain harvoin joku sanoo sen minulle.

TEHTÄVÄ Kesän aikana Seppo luki edellisen kouluvuoden kursseja voidakseen jatkaa vanhan luokkansa kanssa. Luokka aloitti syksyllä yläasteen ja siirtyi uuteen kouluun. Koulussa meni hyvin useita viikkoja. Hänellä oli hieman vaikeuksia suunnistaa uudessa koulussa, jossa jokainen oppitunti pidettiin eri luokkahuoneessa. Usein joku auttoi häntä, varsinkin muutamat luokan tytöistä olivat kilttejä ja avuliaita. Marianne ajoi hänet kouluun autolla. Lyhyempiä jaksoja Seppo jaksoi ajaa myös omalla pyörällään.

Marianne seisoi ikkunassa ja seurasi poikaansa pyöräilemässä koululle. Iltapäivisin, kun Sepon piti tulla kotiin, oli Marianne taas ikkunassa odottamassa. - Minulla on kaksi muuta poikaa, jotka ovat kurvanneet pyörällään tuolla tavoin, hän ajatteli, ja en ole oikeastaan koskaan ymmärtänyt, mikä onni se on ennen kuin nyt. Pian Seppo ei kuitenkaan jaksanut enää niin kuin aiemmin jengissä ja kaverit hänen ympärillään harvenivat. Kerran kun hän tuli kotiin koulusta, hän sanoi, että on surullista, kun kavereita ei enää ole: - Jos pihalla on joukko poikia juttelemassa ja minä menen sinne, niin vähän ajan päästä he ovat kaikki hävinneet ja olen yksin. Hän halusi saada seuraa elokuviin ja kysyi luokassa, tuleeko joku mukaan. Mutta kukaan ei tullut. Sitten hän meni toiseen luokkaan ja kysyi siellä, tulisiko joku hänen kanssaan elokuviin. Muuan poi28

ka lupasi tulla ja he sopivat tapaamisesta kaupungilla. Marianne oli luvannut mennä Sepon kanssa, mutta Seppo sanoi päättäväisesti, että tällä kertaa hän haluaa mennä koulukaverin kanssa. Sepolle oli vaikea paikka jäädä ilman kavereita. Hän piti niin paljon seurasta ja oli tottunut siihen, että aina joku soitti ovikelloa. Vähitellen hänessä kypsyi ajatus, että hän ei enää kuulunut samaan joukkoon kuin koulutoverit, hänen tehtävänsä oli toinen. - Nyt ymmärrän, että en ole tullut maailmaan tullakseni hyväksi koripallonpelaajaksi, vaan kertomaan, että Jeesus elää, Seppo sanoi. Ja hän oli iloinen oivallettuaan tämän. Lokakuun lopussa Sepon tila heikkeni. Päänsärky lisääntyi, muisti heikkeni ja silmäoireet palasivat. Tehtiin uusi matka Uumajaan ja uusi tarkastus. Kasvain oli tullut suuremmaksi.

Enää ei ollut mahdollista antaa sädehoitoa. Aikaisempi annos oli ollut niin suuri, että aivot eivät olisi kestäneet enempää. Nyt hän sai solumyrkkyjä. Ensimmäinen annos annettiin marraskuussa ja sillä oli hyvä vaikutus. Sepon tilan huononnuttua uudelleen hän sai toisen annoksen joulukuussa ja kolmannen jouluksi, kun hän oli erittäin huonossa kunnossa. Lääkkeen ansiosta joulu meni hyvin. Tuomas tuli vierailulle ja joululomasta tuli hauska. Kun kevätlukukausi alkoi, Seppo saattoi mennä kouluun. Talvipäivät olivat kylmiä ja kauniita. Einolla oli muutamia päiviä vapaata ja hän saattoi Sepon kouluun. Heidän kävellessään tuttua koulutietä oli tunnelma kuin suuressa juhlassa. Viimeiset viikot koulussa Seppo oli niin huonokuntoinen, että hän jaksoi olla tunnilla vain hetken, sillä välin kun Marianne oli autossa odottamassa.

Marianne ei voinut tehdä muuta hänen hyväkseen. Seppo halusi niin mielellään mennä kouluun, iltarukouksessa hän rukoili usein: - Anna minun mennä kouluun niin kuin muiden lasten. Ja kun joku koulutovereista tuli tervehtimään, hän sanoi toiveikkaana: - Minä kyllä tulen takaisin kouluun, ehkä tulen jo huomenna. 20. tammikuuta oli Sepon viimeinen koulupäivä. Loppusuora alkoi.

LOPPUSUORA Seppo istui soittamassa pianoa. - Kummallista, hän sanoi. Käsi ei tottele. Hän ei pystynyt kunnolla soittamaan edes sitä pientä kappaletta, jonka hän oli itse säveltänyt. Solumyrkyt eivät enää vaikuttaneet ja Seppo halvaantui vähitellen. Halvaus alkoi toiselta puolelta, ja häntä täytyi tukea, kun hän meni ulos. Hän voi paremmin ulkona raittiissa ilmassa ja halusi mielellään ulkoilla. Vanhemmat tekivät lyhyitä kävelyretkiä hänen kanssaan useita kertoja päivässä, ja kun Seppo ei enää jaksanut kävellä, he työnsivät häntä potkukelkalla.

Seppo ei valittanut koskaan ja halusi selvitä itse niin kauan kuin mahdollista. Kun hän oli jo aika huonossa kunnossa, hän halusi vielä pestä hampaansa itse – toimitus, joka saattoi kestää puoli tuntia. Uusia oireita ilmeni melkein joka päivä. Hän menetti entistä enemmän muistiaan ja puhekykynsä puhelihasten halvaantuessa, Hän ymmärsi, kun hänelle puhuttiin, ja vastasi painamalla kättä. Halvaus paheni ja hän ei pystynyt enää avaamaan silmiään eikä nielemään ja sai siksi ravintoa suonensisäisesti. Se johti verisuonten tukkeutumiseen. Hänet vietiin sairaalaan, jossa hänelle asennettiin nenämahaletku ravinnon antamiseksi. Kun hän oli sairaalassa, Marianne oli koko ajan hänen kanssaan. He olivat huoneessa, jossa ikkunat olivat katon rajassa. Marianne oli siellä yhdessä Sepon kanssa ja kaikki tuntui hänestä epätodelliselta. Samanaikaisesti Marianne oli iloinen, että sai olla mukana pesemässä ja hoitamassa Seppoa. Seppo oli melkein kokonaan tajuton, eikä voinut 33

enää antaa merkkejä itsestään, mutta Marianne puhui hänelle ja kuiskasi hänen korvaansa. Kun letku toimi, sai hän jälleen tulla kotiin. Seppoa hoidettiin pääasiallisesti kotona sairausaikana, myös vaikeiden viimeisten viikkojen aikana. Hänestä pidettiin huolta ja hän sai tuntea olonsa turvalliseksi. Mariannen oli helpompi hoitaa kotiaskareita ja kuitenkin pitää Seppo lähellään. Illalla 6. päivä maaliskuuta Seppo kuoli tulematta enää tajuihinsa. Sekä Marianne että Eino olivat läsnä. Huolimatta siitä, että he olivat pitkään olleet tietoisia lopun lähestymisestä, valtava epätoivo sai heidät valtaansa ja heille tuli kiihkeä tarve toimia, tehdä jotakin. Oli vaikea hyväksyä, että yhdessäolo oli nyt lopussa. Kun Marianne kävi läpi Sepon tavaroita ja selasi hänen kalenteriaan, huomasi hän, että Seppo oli alleviivannut nimen Ismo paksuilla viivoilla. Kun Seppo oli kuollut, tuli seurakunnan lehtori vierailulle. Kukkien sijasta hänellä oli mukanaan 34

kirjalahja. Marianne avasi paketin ja luki kirjan takakannen tekstin. Kirja oli kertomus pojasta, joka oli kuollut aivokasvaimeen. Pojan nimi oli Ismo. (”Pieni astia Pyhässä maassa”, Risto Santala, huom. Ismon kuolinpäivä 19.5.1959)

VII

OIVALLUS Sepon toisen sairaussyksyn aikana hän ei muuttunut ainoastaan fyysisesti. Hän sai merkillisiä voimia ja rohkeutta ja alkoi lohduttaa vanhempiaan ja valmistaa heitä tulevaan. Sepon ensimmäinen lähtöä koskeva mietiskely tapahtui kätketyin sanakääntein, kun hän erään kerran tuli koulusta. - Kuule, hän kysyi Mariannelta, sinun vanhempasihan ovat aika vanhoja – surisitko valtavasti, jos he kuolisivat? - No, ehkä en surisi aivan hirveän paljon, minähän tiedän, että he pääsevät taivaaseen, vastasi Marianne.

- Juuri niin, Seppo vastasi ja hänen kasvonsa loistivat. Ei tarvitse surra, kun tietää pääsevänsä taivaaseen. Kun Seppo sairastui, hän halusi, että he lukisivat Uutta Testamenttia yhdessä. Kerran kun hän oli huonossa kunnossa, hän pyysi Einoa lukemaan ääneen. Uudessa Testamentissa oli kohta, jossa Pilatus kuulustelee Jeesusta ja jättää hänet sitten vartijoiden kiusattavaksi. Seppo alkoi itkeä: - Kuinka ihmiset voivat olla niin ilkeitä toisilleen? Hän alkoi tajuta, että hän oli itsekin tehnyt väärin ja oli siten tullut osalliseksi Jeesuksen kärsimyksestä. Hän rukoili toisinaan polvillaan sängyn vieressä ja itki; hänen mielestään hänellä ei ollut mitään annettavaa, vaan kaikki mitä hän oli saanut, oli armon ansiota. Tämä näkemys kypsyi aika lyhyessä ajassa: kaikki se mitä Jeesus oli tehnyt, koski myös häntä, Seppoa. Tämän oivallettuaan Seppo tuli oikein iloiseksi eikä valittanut enää koskaan, vaikka oli mi37

ten sairas tahansa. Hän sai täyden vakaumuksen siitä, että hänen ei tarvitse surra mitään, kaikki on järjestyksessä. Jeesus on kuollut ja noussut ylös ja luvannut, että muut saavat kokea saman aikanaan. Tästä hän oli täysin vakuuttunut. Ainoa, mikä huolestutti häntä, oli kuinka muut saisivat kokea saman vakaumuksen. Ja kuinka hän saisi vanhempansa vakuuttuneiksi siitä, ettei heidän tarvitsisi surra liikaa. On olemassa laulu vaikeasti sairaasta tytöstä, joka kuolemansa jälkeen on onnellinen ja terve taivaassa. Se on Barbro Lindqvistin laulu Tanjasta ja sitä Seppo eräänä päivänä oli kuuntelemassa, kun Marianne puuhaili keittiössä. Seppo huusi Mariannelle: - Arvasin, että itket, hän sanoi. Et saa itkeä. Ajatteletko niin, että minä olen Tanja ja sinä olet Tanjan äiti? - No, en minä nyt aivan niin ajattele…

- Mutta, jos kuitenkin ajattelisit niin, et saa itkeä. Tanjallehan ei käy lainkaan huonosti, hänhän pääsee taivaaseen ja siellä hän on terve. - Muista, sanoi Seppo erään kerran, kun hän oli Mariannen kanssa kävelemässä, vaikka tulisin kuinka sairaaksi tahansa, et saa olla surullinen. Meidän pitää muistaa, että mitä enemmän kärsin, sitä lähempänä olen Jeesusta. Seppo oli saanut voimia ja saattoi omaksua roolin vahvempana osapuolena. Se ilmeni monella tavalla: kerran, kun Seppo vanhempineen oli matkalla Vaskiluotoon Ruotsinlaivoille huonossa kunnossa edessään uusi tutkimus Uumajassa, hän viritti reippaan merimieslaulun piristääkseen vanhempiaan. Marianne huomasi, kuinka Seppo koko ajan loittoni hänestä, vaikkakin hitaasti. Seppo oivalsi, että vanhemmat eivät voineet auttaa ja hän kääntyi Jeesuksen puoleen. Marianne koki tämän erityisen voimakkaasti eräänä iltana. He olivat lähteneet au-

tolla liikkeelle ja pysähtyivät hetkeksi Vaskiluodon sillalle katselemaan maisemia. - Odottakaa te tässä, sanoi Seppo ja kulki vähän matkaa poispäin. Hän seisoi ulkona yksin kasvot ylöspäin käännettyinä, pienenä ja hintelänä suurissa kumisaappaissaan. Viimeisten viikkojen aikana, kun Sepon tila heikkeni päivä päivältä, hän sanoin Mariannelle: - Muista, että kun olen niin huonossa kunnossa, etten enää olla tajuissani, niin muistuta minua joka päivä siitä, että Jeesus elää. Tätä Marianne kuiskaili sitten Sepon korvaan joka päivä.

VIII

RUKOUKSET Ainoa asia, mikä Seppoa huoletti tänä aikana, oli, miten hän ehtisi kertoa tarpeeksi Jeesuksesta. Hän olisi halunnut kertoa koulussa, ”mutta kun en oikein kehtaa”. Hänen veljensä lohdutti häntä sanomalla, että Seppo todisti jo siten, että hänellä oli päällään paita, jossa luki ”With Christ never alone” – Jeesuksen kanssa et ole koskaan yksin. Sepon veli vei hänet myös mukanaan seurakuntanuorien kokoukseen, ja siellä Seppo oli puhunut pitkään ja innokkaasti. Sairausaikana iltarukoukset olivat tärkeitä toimituksia, joita Seppo odotti. Eino luki Uutta Testamenttia ja rukoili. Seppo halusi myös itse rukoilla,

usein lyhyitä mutta hyvin henkilökohtaisia ja keskittyneitä rukouksia. Usein hän rukoili, että pääsisi kouluun ”niin kuin muut lapset”. Hän ei juurikaan rukoillut, että tulisi terveeksi ja silloin, kun hän teki niin, hän lisäsi aina rukouksen perään ”kuten Sinä tahdot”. Hänen veljensä kehotti häntä silloin tällöin rukoilemaan itsensä puolesta, että hän tulisi terveeksi. Silloin Seppo saattoi tehdä niin, mutta hän lisäsi aina, että Jumala sallisi kaikkien sairaiden ihmisten tulla terveiksi. Vähitellen Sepon rukoukset olivat vain kiitosta ja rukouksia muiden puolesta. Kiitos kaikesta elämässämme, hän sanoi, ja Kiitos tästä päivästä – riippumatta siitä kuinka vaikea päivä oli ollut. Rakas Jeesus, kiitos, että tulit Vapahtajaksemme ja Kiitos Jeesus, että uskalsit kärsiä. Kiitos kaikesta, mitä minulle on tapahtunut elämässä; sekä sairaudesta että terveydestä. Siunaa meitä ja kaikkia. Hän aloitti myös teemarukoukset:

emmekö rukoilisi kaikkien kodittomien ja kaikkien alkoholistien puolesta? Seppo ihmetteli, onko tarkoitus ollakaan terve koko sen ajan, kun täällä eletään – miksi sen pitäisi olla niin? Seppo oli oivaltanut jotakin elämästä, kun hän kiitti Jeesusta tämän kärsimyksistä. Seppo sanoi itsestään: ”mitä enemmän kärsin, sitä lähempänä olen Jeesusta”. Näin Seppo sai kärsimykselleen tarkoituksen. Eräänä iltana, kun hän oli hyvin huonossa kunnossa, hän rukoili: - Ota sieluni luoksesi, anna minulle täydellinen rauha. Sitten hän katsahti Mariannea ja lisäsi: - Paranna minut, että saan elää ja olla terve. Jälkeenpäin hän kysyi:

- Olitko surullinen, kun pyysin Jeesusta ottamaan sieluni? Minulla oli niin vaikeata juuri silloin, että olisin halunnut kuolla. Seppo eli tavallaan yhdessä Jeesuksen kanssa. Hän saattoi pitää kättään ojennettuna ja sanoa: - Nyt pidän Jeesusta kädestä. Rukouksissaan hän keskusteli Jeesuksen kanssa, kiitti Häntä siitä, mitä Jeesus oli tehnyt kaikkien ihmisten ja hänen, Sepon puolesta. Siksi hänelle oli myös tärkeintä, että hänen lähimpänsä muistuttaisivat häntä siitä, että Jeesus elää, myös sen jälkeen, kun hänen muistinsa heikentyi eikä hän enää kyennyt puhumaan. Tätä saamaansa voimaa Seppo jakoi myös kaikille niille, jotka olivat hänen kamppailussaan mukana. Sairausaikana Seppo halusi mielellään mennä kirkkoon. Vaikka hän ei itse saanut ehtoollista, hän halusi aina, että vanhemmat menisivät ehtoolliselle, ja silloin hän saattoi tulla mukaan ja 44

siunatuksi ehtoollisella. Marianne ja Eino epäröivät vähän alussa, se tuntui silloin epätavalliselta. Mutta Seppo oli tässä asiassa itsepäinen. Jo kolmen Tukholmassa vietetyn joulukuun viikon aikana ensimmäisenä sairaussyksynä hän kehotti vanhempiaan menemään kirkkoon: - Ja menkää sitten myös ehtoolliselle. Sepon viimeisinä elinviikkoina hän sai ehtoollista kotona perheensä ja vierailulla olleen isoisän kanssa. Hän oli silloin jo osittain halvaantunut, mutta kykeni nielemään leivän ja viinin. Puhumaan hän ei enää pystynyt, mutta nyökkäsi hyväksymisen merkiksi, kun ehtoollisen jälkeen ehdotettiin laulettavaksi Tuomaksen lempivirttä. Se tuntui suurelta juhlalta, paljon suuremmalta kuin yksinkertaiset ulkoiset puitteet antoivat ymmärtää.

Kun Marianne ensimmäistä kertaa Sepon hautajaisten jälkeen tuli töihin, sanoi yksi kollegoista iloisesti: - Eikö olekin ihanaa odottaa ylösnousemuksen aamua. - Oi, miten ihanalta se tuntuikaan kuulla. Saatoin oikein nähdä ja tuntea valon ja terveyden.

EPILOGI Jeesuksen opetukset ja niihin liittyvä lähetyskäsky näkivät päivänvalon noin 2000 vuotta sitten. Seppo Autio, 13-vuotias poika sai tehtävän liittyä lähetyskäskyn välittäjien joukkoon noin 40 vuotta sitten. Sepon läheiset, jotka kokivat Sepon viimeiset vuodet Kristuksen lähettiläänä, ovat tunteneet velvollisuudekseen koota tähän kirjaseen Sepon kertomuksen, jotta se välittyisi edelleen tuleville sukupolville. Teksti perustuu epilogia lukuun ottamatta Anita Höglundin tekemiin Sepon vanhempien, Mariannen ja Einon, haastatteluihin Sepon kuoleman jälkeen. Tätä kirjasta painettaessa on myös Sepon isä Eino Autio siirtynyt ajasta iäisyyteen (vuonna 2014).

Vaikka jo 40 vuotta on kulunut Sepon julistustyöstä, eivät sen henkilökohtaisesti kuulleet ja kokeneet läheiset ole unohtaneet, miten väkevästi Jumala työskenteli Sepon välityksellä hänen sairautensa aikana. Todistuksena Jumalan työstä Sepon välityksellä ja hänen lähettiläänään oli se valtava voima, rohkeus ja ilo, jolla Seppo – parantumattomasti sairas pikkupoika – kykeni lohduttamaan vanhempiaan ja muita läheisiään sekä julistamaan evankeliumin ilosanomaa. Me epäuskoiset ihmiset kaipaamme aina todisteita – sellaisena voi pitää myös Ismo-nimisen Sepon kohtalotoverin liittymistä kertomukseen mystisellä tavalla.