Riikka Lehikoinen
Eteenpäin elämässä
- Syntynyt 25.3.1990 Laukaassa, asuu Suolahdessa - Leski, tytär Helle - Opiskelee avoimessa yliopistossa - Harrastaa tähtietiedettä, lukemista, neulomista, kakkujen leipomista ja kirjoittamista
Riikka Lehikoinen on puoliksi buddhalainen ja puoliksi ateisti, lakto-ovovegetaristi ja wannabevegaani. Elämä on jo ehtinyt heitellä, vaikkei ikää ole mittarissa kuin vähän kolmatta vuosikymmentä. Riikka Leskinen syntyi Jyväskylän
keskussairaalassa vuoden 1990 maaliskuussa. Perhe asui Laukaan Tiituspohjassa itse rakennetussa talossa ja iltatähdellä oli neljä sisarusta, vanhin 12-vuotias ja nuorin neljävuotias. Suuri ikäero johti siihen, että Riikasta tuli vähän pikkuvanha. Se näkyi arjessa lapsena ja näkyy vieläkin. - Mä oon jo pitkään sanonu, että mun sisällä asuu nelikymppinen ihminen, se on vaan vankina siellä, Riikka nauraa. - Oli ihanaa kasvaa nuorimpana, kun oli aina joku jonka puoleen voi kääntyä. Kun Riikka oli valmis ekaluokalle, perhe muutti Suolahteen Leena-äidin lapsuudenkotiin Kellosepänkadulle. Riikka meni Asemakadun kouluun vaaleanpunaisissa vakosamettifarkuissa. - Koulu oli pelottava, se oli niin iso. Kavereita sain kuitenkin nopeasti ja olin aika kiltti tyttö, mutta vähän vilkas. Mielipiteitä oli jo silloin paljon ja ne olivat vahvoja, mutta aina en löytänyt oikeaa kanavaa niiden julkituomiseen. Kerran olin rehtorin kansliassakin, mutta vain syömässä jäätelöä, Riikka muistelee. - Ala-asteella urheilin paljon, pelasin koripalloa ja jalkapalloa. Koripallossa voitettiin piirimestaruussarjakin. Kutosluokalla tajusin kuitenkin urheilun luonteen, olisi pitänyt käydä harkoissa neljä kertaa viikossa. Se ei ollut enää hauskaa, kun elämä oli vaan koulua ja koripalloa. Riikka oli aina ollut nenä kiinni kirjoissa, mutta vasta yläasteella nörttiys iski täysillä, kun tyttö kiinnostui orgaanisesta kemiasta ja tähtitieteestä. Seiskaluokan Riikka jaksoi vielä pitää kiinni kiltin tytön imagosta, mutta sitten iski angsti ja ajatusmaailma muuttui. - Rippikoulussa kävin kaksi viikkoa ja lähdin sieltä ovet paukkuen, kun en enää jaksanut kuunnella. Vanhemmat halusivat ensin, että kävisin riparin niinkuin muutkin sisarukset, mutta lopulta ne sitten ymmärsivät. Kyllä siitä asiasta vähän väännettiin, Riikka nauraa. - Mulla vaan oli sellainen olo, etten kuulu sinne. Tuntu, että mut vaiennettiin. Sitten löysin buddhalaisuuden. Se oli ihanaa, suvaitsevasta ja jos uskonnosta näin voidaan sanoa, niin ateistista. Ei tarvinnut palvoa ketään ja kaikki hyväksyttiin sellaisina kuin on. Se oli ihan kuin olisi löytänyt uuden kodin. Kun muut kävivät rippikoulussa ja valmistautuivat kesän leiriin, Riikan opettaja Mika Lehtonen kertoi kasiluokkalaiselle Tiedeleiristä. Mikan suositusten avulla Riikka pääsi Tiedeleirille, ja kun muut opettelivat ulkoa rukouksia, Riikka rakensi tyytyväisenä kaukoputkea. - Sinä kesänä olimme veneellä perheen kanssa ja kuulin salaa kuinka isä sanoi kummisedälle, että on se Riikka kuitenkin hyvä tyttö, vaikkei käynytkään riparia.
12
Yläasteen jälkeen Riikka
mietti Jyväskylän lukioita, arvosanat olisivat riittäneet helposti sinne pääsemiseen. Muuttaminen sinne olisi ollut huono vaihtoehto taloudellisesti, eikä pää olisi kestänyt kahta tuntia päivittäin linja-autossa. - Mä olin silloin vielä hyvin tietämätön siitä, miten maailma toimii ja miten pahasti se tulee vielä läpsimään mua naamaan. Menin Suolahden lukioon ja se oli hyvä ratkaisu. Suolahden lukio oli oma maailmansa, se oli kuin yksi suuri perhe. Yhteishenki oli mahtava ja kaikki tunsivat toisensa opettajia myöten. Riikka oli lukion alussa optimistinen ja kunnianhimoinen, mutta se alkoi vähän karisemaan mitä pidemmälle lukiossa mentiin. Lukio ei tosin ollut vaikeaa, päinvastoin, olisi saanut olla vähän vaikeampaakin. - Jälkeenpäin oon miettiny, että ehkä olis pitäny vaatia iteltään vähän enemmän. Muutamat kurssit menin sieltä missä aita oli matalin. Mutta oli se lukio vaan tosi ihanaa aikaa, Me Hengen -iltamat ja kaikki. Kakkosvuonna Riikalle selvisi, että abivuosi pitäisi käydä Äänekosken lukiossa Suolahden sijaan. - Se oli ensimmäinen iso kokemus siitä, että systeemi puukottaa selkään. Sen jälkeen oon ollu tosi kriittinen kaikkia hallintojuttuja kohtaan, vaikka pitäisihän kaikkien olla. Ensivaikutelma Äänekosken lukiosta oli ahdas, siellä oli aivan liikaa ihmisiä. Juuri täysikäistyneen nuoren mielestä oli ihan käsittämätöntä, että koko lukion porukka oli laitettu sinne. Riikan arvosanat alkoivat laskemaan. Tuli poissaoloja, kun ei enää tehnyt mieli lähteä kouluun. - Äänekoski oli kauhea kulttuurishokki, vaikka se oli vain kymmenen kilometrin päässä. Tunneilla ei saanut keskustella ja opettajilta loksahti leuka auki, jos opetuksen kehtasi kyseenalaistaa. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Riikka päätti hakea kätilöksi. Hakutoiveisiin meni myös lähihoitaja, ja vaikka Riikka yritti parhaansa mukaan pilata pääsykokeen, koulusta saapui onnittelukirje. Riikka haki myös yliopistoon englannin kielen opettajaksi, mutta ei mennyt pääsykokeisiin, koska pelkäsi, että ei saisi oppilaita oppimaan englantia. Kauhea vastuuhan siinä olisi.
Riikan luokalle sosiaali- ja ter-
veysalanoppilaitokseen tuli myös Antti. - Kun mä näin Antin ensimmäisen kerran, mä tiesin, että mä meen sen kanssa naimisiin. Meijän juttu alkoi sitten yksissä bileissä syksyllä, vaikka oltiin jo käyty kerran kahvilla. Antti oli sellainen, että sen kanssa oli helppo puhua kaikesta eikä tarvinnut pitää mitään roolia yllä. Talvella Riikalle selvisi lopullisesti, että lähihoitajaa hänestä ei tulisi sitten
millään. Riikka lopetti koulun ja muutti Äänekoskelta ensimmäisestä omasta kämpästään Antin kanssa yhteiseen kotiin Jyväskylään. Riikka täytti maaliskuun 25. päivänä 20 vuotta, ja seuraavana päivänä vaihtui sukunimi Lehikoiseksi. - En halunnut 19-vuotiaana naimisiin, se tuntui liian nuorelta, jotenkin teiniltä. Mutta 20-vuotias oli jo tarpeeksi vanha. Varattiin aika maistraatista ja tilaisuus kesti vaan pari minuuttia. Oli ihan selvää, että me karataan naimisiin. Siinä ei ollut mitään erikoisempaa kosintaa, päätettiin vaan että haluttiin olla naimisissa ja niinkuin perhe, Riikka kertoo. - Kun kaksi ihmistä sitoutuu toisiinta, niin ei sitä mun mielestä tarvitse tehdä yleisön edessä. Me luvattiin se avioliitto toisillemme, ei kenellekään muulle. Keväällä Riikka meni työharjoitteluun keskussairaalan arkistoon ja haki Kristilliseen Opistoon koulunkäynninavustajaksi. Kesällä alkoi aikuisrippikoulu, koska Riikan sisko halusi lapselleen kastekummin. - Meitä oli siellä minä, yksi toinen rippikoululainen ja pappi. Eli oli tosi intiimiä. Siellä ei käsitelty pelkästään uskontoa vaan elämää yleensä. Oli tosi hienoa, että pappi ei tuputtanut uskontoa mutta silti osasi seisoa omien mielipiteidensä takana. Se oli tosi hieno kokemus. - Käsiteltiin myös kuolemaa. Siinä vaiheessa aikuisiällä kukaan mun läheinen ei ollut kuollut, ja sanoinkin siellä, että pelkään sitä ihan kauheesti. Muutama päivä konfirmaation jälkeen Riikka pissasi tikulle eikä ollut uskoa silmiään, kun yhden sijasta tikulle ilmestyikin kaksi viivaa. - Olin tehnyt siinä vaiheessa jo vaikka kuinka monta testiä, ja ne olivat olleet negatiivisia. Tavallaan olin tiennyt asian mutta en uskaltanut sanoa sitä ääneen. Menin sanomaan Antille että onneksi olkoon, susta tulee isä. Antti ei uskonut, vaan jouduin tekemään kolme testiä lisää, Riikka nauraa. Kun Riikka kertoi raskaudesta äidilleen, tämä sanoi, että luuletko etten tiennyt. - Mä sanoin sille, että oisit mullekin kertonut! Kesä 2010 oli oikea hellekesä, mutta hyvät ilmat menivät Riikalta ohi vessan lattialla maatessa. - Mä vaan oksensin ja oksensin. Mikään ei pysynyt sisällä, paitsi appelsiinit. Kuuma ilma ei tehnyt olosta yhtään mukavampaa. Työharjoittelu piti lopettaa ja Riikka jättäytyi sairaslomalle, kunnes koulu alkoi syksyllä.
Joulukuussa elämä muuttui ker-
taheitolla. Antti oli kova pelaamaan sählyä, ja lähti eräänä torstai-iltana treeneihin. - Antti soitti ja sanoi että se on sairaa-
lassa. Me juteltiin niitä näitä, kun yhtäkkiä kuulin kuinka puhelin tippui lattialle ja hoitajat yrittivät saada Anttia hereille. Soitin sairaalaan ja sieltä sanottiin, että tule tänne heti. Soitin äidille hysteerisenä ja itkin, että Antti on ihan varmasti kuollut. Äiti ei uskonut, vaan sanoi että menet sinne sairaalaan heti. Mä otin taksin ja menin. - Sairaalassa mä olin ihan pihalla kaikesta. Sinne tuli jotain kriisityöntekijöitä, mutta ne eivät oikein osanneet asiaansa. Mä vaan raivosin sairaanhoitajalle, että mä en ala uutta miestä etsimään. Ensin iski se, että musta tulee yksinhuoltaja. Sitten se, että mä oon leski, mitä ihmettä. Riikka päätti muuttaa takaisin kotiin Suolahteen. - Se helpotti asian käsittelyä, kun oli ihmisiä ympärillä eikä asian kanssa tarvinnut olla yksin. Oli hyvä sosiaalinen tukiverkko. Maaliskuuhun saakka mä sitten vaan katsoin Gilmoren tyttöjä ja yritin hankkia neuvoja elämään. Synnytys pelotti vähän, mutta pakkohan sen lapsen jotakin kautta oli ulos tulla. - Mä heräsin päiväunilta illalla seitsemän aikaan, kun se alkoi. Kävin sanomassa äidille, että nyt supistaa. Sitten jumppasin pallolla kunnes puuskutin niin paljon että oli lähdettävä. Matka Jyväskylään tuntuu muuten pitkältä, kun sattuu. Mä puristin auton kahvaa ja kuuntelin Slayeria.
Synnytys meni hyvin, kuten
koko raskauskin. Nyt Helle Aliisa Helena on jo yli vuoden vanha. - Mä tulin tädiksi ensimmäisen kerran 10-vuotiaana, joten lapsiperheen elämä tuli tutuksi jo pienestä pitäen. Ehkä mä siksi halusin aina lapsen nuorena, vaipanvaihto tulee selkäytimestä. Riikan mielestä lapsilähtöinen kasvatus on hyvä olla osana muuta kasvatusta, mutta kasvatusideologia ei voi olla pelkästään sitä. Lasta pitää kuunnella, mutta kasvatukseen kuuluvat myös rajat. - Ja ne rajat ovat rakkautta. Kyllä vanhemman pitää olla auktoriteetti, kasvattaja eikä kaveri. Mä haluun olla sellainen äiti, johon voi luottaa ja jolta voi tulla pyytämään apua milloin vain. Riikan mielestä leski on kovin leimaava nimitys, mieluummin hän mieltää itsensä sinkkuäidiksi. - Mä oon jo mennyt eteenpäin, koska ei elämässä voi jäädä paikoilleen. - Aluksi äitiys tuntui pelottavalta, kun nyt on itsensä lisäksi vastuussa myös toisesta ihmisestä. Mutta samaan aikaan tuntuu hienolta, että mä oon sen toisen ihmisen koko maailma. Lapsi luottaa muhun niin paljon, että uskaltaa näyttää itsestään kaikki puolet. Sen kun hymyilyttää, mutta myös sen kun harmittaa ja ärsyttää. Tätä mä oon aina halunnu.
"Mä oon jo pitkään sanonu, että mun sisällä asuu nelikymppinen ihminen."
31 · 2012
| Ä ks