Ylioppilaslehti Aino 4/2014

4 / 2014

AALLON YLIOPPILASLEHTI

Bilejuna pohjoiseen

Suomen muotitoivot

Tohtori Vilkkumaa

1

Aino on Aallon ylioppilaslehti. Aino on journalistisesti itsenäinen. Neljä kertaa vuodessa ilmestyvä lehti tavoittaa 15 000 kauppatieteiden, taideteollisten ja teknillisten alojen opiskelijaa. Aino on Suomen Aikakauslehtien Liiton jäsen.

Päätoimittaja Annaleena Kuronen Toimitussihteeri Melissa Heikkilä Art Director Martina Babišová Kirjoittajat Markus Helaniemi, Stella Kallionpää, Kristiina Markkanen, Saana Rossi, Jani Timonen, Johanna Vierros, Venla Vendelin Kuvaajat ja kuvittajat Petri Anttila, Karri Esala, George Hooker, Aleksi Häkkinen, Jaakko Kahilaniemi, Veera Konsti, Robert Lönnqvist, Kimmo Metsäranta, Miikka Pirinen Kustantaja Aalto-yliopiston ylioppilaskunta AYY

4 ……. Miehistö.

Syytä heitä tästä lehdestä. Tai tule tekemään parempi.

5 ……. Pääkirjoitus. Onko Suomi valmis tälle tekstille?

8 ……. Kärkeen. Gradun ulkoistus, Aaltoyliopiston aaltokone ja AYY:n uusi hallitsija.

12 ……. Katupartio. Otaniemen ostari seisoo tyhjillään. Vaadimme palveluja!

46 ……. Rakas videopäiväkirja, miksi kuvaan itseäni pakkomielteisesti?

50 ……. Kolumnisti Jani Timonen puolustaa introvertteja. Lakatkaa soittelemasta.

51 ……. Kolumnisti Melissa Heikkilä seisoo antamansa palautteensa takana.

52 ……. Oi niitä aikoja. Nuoruuttaan muistelee Anne Brunila.

53 ……. Kuokkavieras. Ni hao! Tutustumme kiinalaiseen kulttuuriin.

54 ……. Sensei. Kerro Aira Samulin, ken on meistä viisahin?

AINON KANSI 4/2014

Toimitusneuvosto Anna Brotkin, Niko Ferm, Salla Koivu, Henna Lahti, Juhani Mykkänen (pj), Tuukka Pykäläinen, Heikki Siljamäki, Heidi Sullström, Maija Töyry, Jesper Vuori Ilmoitusmyynti Pirunnyrkki Oy Kari Kettunen puh. 0400 185 853 Essi Niemelä puh. 0400 185 852 Mediakortti www.ainolehti.fi/mediakortti.pdf Paino Erweko Oy Painos 5000 Paperi Kansi Edixion 250 g, sisus 120 g, valokuvaessee Art Matt 115 g Yhteystiedot Ylioppilaslehti Aino PL 69, 02150 Espoo ainolehti@ayy.fi Twitter: @ainolehti www.ainolehti.fi ISSN 2341-9776 Seuraava Aino ilmestyy 9.2.2015.

2

KANNEN KUVA: Miikka Pirinen KUVAUSPAIKKA: H&M:n toimisto Tukholmassa KUVAUSAIKA : 08.00–09.00 (auts) INSPIRAATIO: Sophie Sälekari KUVANKÄSITTELY: Martina Babišová

4 / 2014

AALLON YLIOPPILASLEHTI

Bilejuna pohjoiseen

Suomen muotitoivot

Tohtori Vilkkumaa

3

”Tapasimme Sophien kanssa Tukholmassa aikaisin aamulla. Yritin saada kaikkien suunnittelijoiden kuviin sellaisen uhmakkaan, ylpeän nuoren suunnittelijan fiiliksen. Käytin taustakangasta, koska jutussa esiintyvät suunnittelijat piti kuvata erikseen. Aikataulujen yhteensovittaminen oli mahdotonta, joten meillä oli neljät eri kuvaukset neljässä eri paikassa eri ajankohtina.

Sophien kuvaus oli nopeasti ohi. Suuntasin siitä ystäväni luokse yöksi. Minulla ei vain ollut aavistustakaan, missä hän asui. Selvisi, että hän asui Tukholman Myllypurossa, mutta triplasti kauempana. Metrolla sinne kesti 45 minuuttia. Hengasin koko loppupäivän sirkuksen pihalla asuntobussin edessä juoden rommia ja hyppien trampoliinilla.”

Miikka Pirinen valokuvasi kanteen Sophie Sälekarin sekä otti kuvat kaikista suunnittelijoista Suomen muotitoivoista kertovaan juttuun (s. 37–45).

SISÄLTÖ 6

MARKKINATALOUS ON RIKKI KATOLLA Mutta tuotantotalouden opiskelija Tuure Parkkinen yrittää korjata sen 664-sivuisen opuksensa avulla.

BILEJUNA 14 POHJOISEEN

ILMIÖ Legenda kertoo, että kauppiksen hiihtokerhon Kaamos-juna on täynnä Vergiä, villejä juhlia ja vapaita suhteita. Miten on? Aino hyppäsi kaoottiselle junamatkalle.

SE TOINEN 22 VILKKUMAA HENKILÖ Kuuluisan sukunimen takaa löytyy musikaalitähti ja tekniikan tohtori.

KUVIA 27 LEMMIKEISTÄ KUVAESSEE Viisi valokuvaajaa ikuisti kaikenkarvaiset ystävämme. Hau hau!

SUOMI-MUODIN 37 PELASTAJAT HENKILÖT Suomi-muoti on paljon muutakin kuin marketin tarjouksessa olevat tuulitakit. Esittelemme neljä lupaavaa suunnittelijaa.

3

miehistö /

KARRI ESALA

SAANA ROSSI

PETRI ANTTILA

”Piirtohommissa täytyy arvioida kahvin määrä sen mukaan, että säilyy hyvä tasapaino sen välillä, että pysyy hereillä vs. miten paljon piirtokäsi tärisee. Piirtopäivinä on tullut juotua seitsemän kuppia kahvia päivässä. Vai yhdeksän?” Karri Esala opiskelee seitsemättä vuotta konetekniikkaa. Esala teki tähän Ainoon kuvitukset Kaamos-junareissusta kertovaan juttuun (s. 14). Hän istui Ainon toimituksessa sormikas kädessä piirtämässä noin 20 tuntia.

”Kampuksella on paljon sellaista tilaa, joka on tyhjänä, koska joku odottaa että sillä voi lyödä rahoiksi. Innovaatioyliopistossa pitäisi olla raakatiloja, joihin porukka voisi tulla pensseli tai vasara kädessä ja katsoa, mitä tapahtuu.”

Saana Rossi on neljännen vuoden arkkitehtuuriopiskelija ja vuoden 2015 AYY:n hallituksen jäsen. Hän jalkautui tätä lehteä varten Otaniemen ostarille kysymään, mitä palveluja opiskelijat kaipaisivat (s. 12).

”Joku sanoi kerran hyvin, että ’Do the things you love, projects you love, with people you like’. Se summaa ajatuksiani aika hyvin.”

Petri Anttila on espoolainen freelancevalokuvaaja. Hän kuvasi tähän lehteen Linnanmäellä tekniikan tohtori Eeva Vilkkumaan (s. 22).

Näin Aino 4/2014 syntyi

4

Annaleena Kuronen Miten sulla sujuu?

Melissa Heikkilä En osaa vielä sanoa. Tyyliin.

Melissa Heikkilä Saatoin sanoa noin myös edellisen lehden aikohin.

Melissa Heikkilä Hyvin! Teen offline ku pelkään ettei tallennu docsiin.

Annaleena Kuronen Okei. Mä koitan olla valmis Eevan kans sit samoihin aikoihin.

Annaleena Kuronen Todellakin.

Annaleena Kuronen Jee! Monelta luulet että oot valmis sen tekstin kanssa?

Melissa Heikkilä You can do it!

Melissa Heikkilä Yöllä

Annaleena Kuronen Yritän olla zen.

Annaleena Kuronen About? 3, 4?

Melissa Heikkilä Me ollaan taas zen kun lehti menee painoon. Noustaan tuhkasta kuin feenikslinnut.

ANNA PALAUTETTA VUODEN VIIMEISESTÄ LEHDESTÄ! ainolehti@ayy.fi facebook.com/ ainolehti

PÄÄKIRJOITUS VALMIUSTILA 28. marraskuuta maassamme kirjoitettiin uusiksi tasa-arvon, rakkauden ja kansalaisvaikuttamisen historiankirjoja. Suomi oli totisesti valmis tasa-arvoiseen avioliittolakiin.

Seuraavaksi voisimmekin kuopata yhdessä tuon sanonnan. Siis sen, että Suomi on tai ei ole valmis johonkin.

Sanonnan voi asetella samaan hautaan, jonne monet ovat näinä päivinä asettaneet Päivi Räsäsen poliittisen uskottavuuden. Levätkää rauhassa.

Suomi ei ole valmis -sanonnan keskeinen merkitys on, että kansakuntamme kypsymistä vaikkapa tasa-arvoasioissa tulee odotella samaan tapaan kuin mikroaterian lämpenemistä.

Esimerkiksi näin: Sori, seksuaalivähemmistöt, tässä menee vielä hetki. Sori, transihmiset, teidän aikanne ei ole vieläkään koittanut. Pahoittelut teille kaikille nuorille miehille, jotka ette ole vielä käyneet armeijaa. Kyllä te joudutte edelleenkin leikkaamaan tukkanne, koska meillä täällä Suomessa ei ole vielä mitään kiirettä muuttaa maailmaa.

Sanonta Suomi ei ole vielä valmis antaa populisteille ja pragmaatikoille upean tekosyyn jäädä odottelemaan asennemuutosta, jota ei välttämättä koskaan tule.

Se tarkoittaa, että syrjittyjen vähemmistöjen tulisi siis myös odotella omissa, eristetyissä vakuumipakkauksissaan niin kauan, kunnes suuri enemmistö on valmis hyväksymään heidän ”oikkunsa”.

Kun aloite tasa-arvoisesta avioliittolaista meni läpi eduskunnassa, kansakuntamme sivistystä ajastava

mikroaaltouuni sanoi pling. Se oli maailman onnellisin ääni, joka ensimmäisen kansalaisaloitteen läpipääsyn myötä tarkoitti, että myös demokratia vahvistui.

Siksi nyt on entistä tärkeämpää muistaa seuraava sääntö: Mikäli jokin asia on tärkeä, on siitä pidettävä meteliä, vaikka suomalaisten enemmistö ei olisikaan vielä lämmennyt.

Asenteet muuttuvat hitaasti. Varsinkin silloin, jos niitä ei edes yritetä muuttaa.

Annaleena Kuronen

KUVA Martina babisova 5

Katolla / Jututamme ajankohtaisia henkilöitä katolla. Tällä kertaa kattona toimi Pörssitalo Fabianinkadulla.

Voiko kansantaloudelle huutaa omstart, Tuure Parkkinen?

Aaltolainen opiskelija kirjoitti 664-sivuisen kirjan, jossa hän yrittää korjata kapitalistisen talousjärjestelmän. Teksti ANNALEENA KURONEN / KUVA GEORGE HOOKER

6

Olet kirjoittanut vapaa-ajallasi kirjan Fixing the Root Bug. Miksi?

Syy on yhdistelmä turhautumista ja pakkomielteistä mielenkiintoa. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi pitäisi luoda lisää työtä aina, kun yhteiskunnan tuottavuus kasvaa. Minua kiinnostaa, miten kaikki pääsisivät osallistumaan siihen jäljelle jäävään työhön ilman, että työn määrä on itseisarvo.

Tiivistit juuri koko suomalaisen talouspoliittisen keskustelun. Lisää työpaikkoja!

Niinpä! Eikä siinä ole tolkkua. Suomessa voi tällä hetkellä lobata läpi melkein mitä vain sillä perusteella, että se luo työtä. Talvivaaran kohdalla ollaan lähes innoissaan, että syntyy ympäristöhaittoja putsattaviksi, koska silloin sen ”työllisyysvaikutus” ei heti lakkaakaan.

Mikä on se root bug, jonka haluat kirjassasi korjata?

Hypoteesini on monitasoinen. Markkinataloudessa on mielestäni muutamakin bugi, esimerkiksi korkojen nollaraja ja työn jäykkä ”kvantittuminen” työpaikoiksi. Lisäksi yksityiset monopolit, kuten kustannukseton maanomistus tai patenttien hallinta, johtavat tehottomaan resurssien käyttöön ja epäreiluun tulonjakoon.

Kirjasi alaotsikko on The Simple Hack for a Growth-Independent, Fair and Sustainable Market Economy 2.0. Tiivistäisitkö ydinviestisi yhteen simppeliin lauseeseen.

On mahdollista saavuttaa kasvuriippumaton talousjärjestelmä, joka mahdollistaa kaiken halutun kasvun ympäristön kestävyyden asettamissa rajoissa, mikäli saamme työn kysynnän ja tarjonnan kohtaamaan yksilötasolla.

Kuulostaa aika monimutkaiselta.

Joo, sori! Pointtina on, että ihmisten pitäisi saada tehdä sen verran töitä kuin he oikeasti haluavat ilman, että tarvitsee pelätä pitkäaikaistyöttömyyttä.

Olet 9. vuoden tuotantotalouden opiskelija.

Mistä revit aikaa 664-sivuisen kirjan kirjoittamiseen?

Valmistumisen lykkäämisestä. Tai sen väliin jättämisestä. Käytännössä kahteen ja puoleen vuoteen en ole tehnyt mitään muuta kuin lukenut ja kirjoittanut aiheesta tai tehnyt videoita.

Olet näytellyt Teekkarispeksissä neljä vuotta. Voiko kansantaloudelle huutaa omstart?

Totta kai! Vaikka menneisyyttä ei voikaan muuttaa, uskon, että asiat voi tehdä eri tavalla. Huutaisin ehkä että ”omstart ratkaisukeskeisemmin ja moninäköalaisemmin”.

Jos huutaisit noin, kansantalous voisi jäätyä lavalle.

Joo, ja koko lava romahtaisi sen alta nykyisessä joustamattomassa talousjärjestelmässä, jossa jokainen työpaikan menetys on kuolonisku.

Valtiovarainministeri Antti Rinne kävelee sinua kadulla vastaan. Mitä sanot?

Kysyn, että jos olisi olemassa ratkaisu, joka edistäisi huimasti työntekijöiden etua, vapauksia ja neuvotteluasemaa, mutta romuttaisi ay-liikkeen vallan, olisiko hän kiinnostunut harkitsemaan sitä.

Mitä luulet Antin vastaavan?

Veikkaan, että hän ei vain haluaisi uskoa, että sellaista ratkaisua on olemassa. Niinhän eri instituutiot ylläpitävät olemassaoloaan: ne tekevät itsensä kyseenalaistamisesta vastenmielistä ja ylläpitävät vastakkainasetteluja.

Mitä haluaisit sanoa taloustieteilijöille, jotka miettivät parhaillaan työhuoneillaan että ”mikä jätkä tämä oikein on”?

Olen talousinsinööri ja -yrittäjä, joka hyödyntää heidän teorioidensa toimivia osia laatiakseen uusia ratkaisuja. Toivon, että rakennettaisiin yhteistyötä sen sijaan, että minut nähdään uhkana sille paradigmalle ja työlle, jota tehdään. Mielenkiintoista on, että juuri millään muulla kuin kansantaloustieteen alalla ei odoteta akatemian pullauttavan ulos innovaatioita. Se on yleensä yritysten rooli.

Parkkisen ajatuksiin voi tutustua tarkemmin osoitteessa rootbug.org.

7

KÄRKEEN / Ajankohtaista Aallosta.

3X

PIDÄ

MIELESSÄ

>> TYÖPAIKKA PIILAAKSOSTA? Jäitkö Slushin jälkeen kaipaamaan elämääsi pöhinää? Puuttuuko LinkedIn-profiilistasi se oikea? Startup Life -ohjelma parittaa jälleen tammikuussa aaltolaisia opiskelijoita Piilaakson startupien kanssa. Mikä parasta, koulu maksaa osan viuluista. Lisätietoja: startuplife.fi.

Surffiyliopiston priimukset Joskus elämässä tapahtuu jotain niin peruuttamatonta, pientä tai suurta, että se määrää hetkessä tulevaisuudelle uuden suunnan. Niin kävi Atso Andersénille vuonna 2011, kun hän asettui ensimmäisen kerran laudalle Portugalin Balealissa. ”Pari kuukautta mietin, että joko muutan aaltojen äärelle tai tuon ne Suomeen.”

Andérsen on mies aaltolaisen Artwave-hankkeen takana. Artwave on kehittänyt sähkömoottorilla tuotettua surffiaaltoa ensin Espoonlahden uimahallissa, sitten Otaniemen Laajalahdessa ja tämän vuoden syyskuusta lähtien Helsingin Kalasatamassa. Unelma on saada kaikille avoin surffikeskus valmiiksi ensi kesäksi.

Mistä ihmeestä kumpuaa idea lainelautailusta hyisissä urbaaneissa vesissä?

Kansantaloustiedettä pääaineenaan lukenut Andérsen tiesi, että jos jokin toimii pienessä mittakaavassa, sitä voisi kokeilla myös isossa. ”Esitin idean yhtenä pimeänä marraskuun aamuna Aalto Design Factoryn vetäjälle Kalevi Ekmanille, joka mietti hetken ja sanoi, että tehdään tämä.”

Ensimmäinen prototyyppi nosti aallon Espoonlahden uimahallin lastenaltaaseen keväällä 2012. ”Se oli taianomainen hetki. Sen jälkeen ei enää mietitty, vaan haettiin rahoitusta ja tehtiin seuraavat pienoismalliprototyypit.”

Pari vuotta myöhemmin hullu keksintö on bisnestä, joka pitää kiireisenä koko joukon puuhastelijoita surffarista virtaus- ja ympäristövaikutusasiantuntijoihin. Hanketta ovat viimeisen kolmen vuoden aikana tukeneet Design Factoryn lisäksi Tekes ja ABB. Myös Aallon professorit ovat tarjonneet apuaan ja neuvoneet oikeaan suuntaan.

Kalasataman ”demosessiot” käynnistyivät syyskuun lopussa. Niissä aaltokone osoittautui toimivaksi ja turvalliseksi, mikä antoi luvan laitteen kaupalliseen kokeiluun vuodelle 2015. ”En ikinä olisi uskonut, että melon laudalla Suvilahden voimalaitoksen vieressä… Ja kaikkein hurjinta on se, jos saamme tarjottua aallon kaikille niin, että kaikki voisivat päästä surffaamaan.”

>> TOKYOLLE OMA LEFFATEATTERI. Kerrankin hyviä uutisia elokuvateattereiden hautuumaalta: Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun opiskelijajärjestö Tokyo ry alkaa pyörittää elokuvateatteritoimintaa Mediakeskus Lumeen tiloissa Arabiassa!

Sheryl-nimisessä, opiskelijavetoisessa teatterissa esitetään viikonloppuisin suurelle yleisölle mieluisia elokuvia, arki-iltaisin kokeilevampaa ohjelmistoa. Jes! >> KYLTEREILLE KOTI OTANIEMESTÄ.

Kauppatieteiden ylioppilaat KY ry on tehnyt vuokrasopimuksen kahdesta tilasta Otaniemessä. KY:n uudet toimisto-, vapaaehtoisja biletystilat sijaitsevat Konemiehentiellä.

Molemmissa tiloissa on katettu terassi.

Kauppiksen kandiopetus siirtyy Otaniemeen ensi syksynä. Aino onnittelee hyvästä kiinteistöpelisilmästä!

8

TEKSTI JOHANNA VIERROS / KUVitus ROBERT LÖNNQVIST

TEKSTI JOHANNA VIERROS / KUVA ROBERT LÖNNQVIST

Ettei jää graduttamaan Moni opiskelija maksaa maisterin lopputyön oikoluvusta tai tuntien haastatteluaineiston litteroinnista. Nämä avut ovat sallittuja, mutta voisiko kiireinen opiskelija teettää muutakin ulkopuolisilla? Voisiko mursu kahlata firmojen tunnuslukuja läpi?

Entä fuksi tehdä muutamat mittaukset diplomityötä varten? Voisiko joku muu tehdä muotoilun lopputyön pienoismallin ohjeiden mukaan?

Tarkkaa vastausta tai tiukkaa linjanvetoa ei Aallon professoreilta saa.

“Lopputyön työnjakoon liittyvät kysymykset ovat vaikeita, eikä absoluuttisia totuuksia voi sanoa”, professori Matti Rossi tieto- ja palvelutalouden laitokselta sanoo. Avun vastaanottamista ei kuitenkaan kukaan kiellä.

“Tietysti gradua kirjoittaessaan opiskelija aina jossain määrin hyödyntää muiden tekemää aineistoa ja nojaa aiempaan tutkimukseen”, markkinoinnin laitoksen professori Lasse Mitronen sanoo.

“Siitä pitää kuitenkin tehdä omat päätelmät ja tulkinnat.”

Teknillisten korkeakoulujen opiskelijat saavat konkreettisempaakin apua.

“Diplomitöissä tehdään usein paljon mittauksia, ja kokeneet tutkijat auttavat opiskelijoita suunnittelussa ja oikeiden työtapojen käyttämisessä”, sähkötekniikan ja automaation laitoksen professori Liisa Halonen kertoo. Artsin puolella mietitään taiteen ja suunnittelun rajanvetoja.

“Innoituksen saaminen aiemmista töistä kuuluu suunnittelun maailmaan. Muita töitä lainataan oma persoona mukana”, muotoilun laitoksen tilasuunnittelun professori Pentti Kareoja sanoo.

Lopputyön ulkoistamisesta kukaan professori ei ollut kuullut aiemmin.

“Suomessa ei tietääkseni tapahdu sitä, että maksettaisiin ulkopuolisella kirjoittajalle. Ennen sihteerit saattoivat kirjoittaa osia väitöskirjoista, mutta se ei ole nykypäivää”, Rossi sanoo. Ulkoistamista ei varsinaisesti suositella.

“Siinä liikutaan tieteellisesti aika arveluttavalla aluella”, Rossi sanoo. “Lisäksi luulen, että on oikeasti vain helpompaa kirjoittaa gradunsa teksti itse.”

Kareojan mukaan lopputyön pienoismallin voisi teettää ulkopuolisella omien suunnitelmien mukaan, mutta suunnittelutyöhön ulkopuolinen ei saisi vaikuttaa.

Mutta miksi ei? Professorit painottavat lopputyön merkitystä oppimiskokemuksena. ”On tärkeää, että gradua tehtäessä opitaan tutkimuksen tekemisestä ja metodeista”, Mitronen sanoo. “Olisi hassua, jos tarkoitus on oppia kvalitatiivista tutkimusta, ja joku muu tekisi haastattelut.”

Halosen mukaan on tärkeää oppia kommunikoimaan ajatuksiaan.

“Diplomityö on yliopiston viimeinen testi, oletko oppinut kirjoittamaan niin, että joku muukin saa selvää ideoistasi ja ajatuksistasi.”

Mitrosen mukaan ulkopuolinen auttaja voisi myös vaikuttaa tutkimuksen lopputulokseen.

“Kvalitatiivista haastattelua tehdessään tutkija vaikuttaa itse läsnäolollaan tutkimukseen. Tuloksiin vaikuttaa miten kysymykset kysytään ja miten tilannetta johdetaan”, Mitronen sanoo.

Kahdeksatta fokusryhmähaastattelutuntia litteroidessa unohtaa, että kaikki Aallon opiskelijat eivät lopulta edes suostuisi ulkoistamaan lopputyötään.

“Laitoksellamme diplomityöt ovat usein toimeksiantoja, jolloin ulkoinen firma maksaa opiskelijalle työstä palkkaa”, Halonen kertoo. “Kun diplomityö vaikuttaa firman toimintaan, se ei tunnu opiskelijasta turhalta.”

Onnekkaimmille lopputyö voi olla oikeasti intohimo.

“Opiskelijoille muotoilutyön suunnittelu ja toteutus on näytön paikka, jossa pääsee esittelemään näkemystään ja persoonaansa.

Ei sitä kukaan vaihtaisi pois”, Kareoja sanoo.

”Eettisyys on koulutusviennin selkäranka”

TEKSTI MARKUS HELANIEMI / KUVA ROBERT LÖNNQVIST

Suomen ylioppilaskuntien liiton liittokokouksen kannanoton otsikko 22.11.

”Laatu ennen tehotuotantoa!”

Suomen ylioppilaskuntien liiton liittokokouksen kannanoton otsikko 22.11.

”Opiskelija ei ole tuotantoväline”

Sosiaalidemokraattiset Nuoret SONK ry:n kannanoton otsikko 16.11.

9

KÄRKEEN / Ajankohtaista Aallosta.

5420 €

oli yhden opiskelijan keskimääräinen opintovelka lukukauden 2013–2014 lopussa. Opintovelallisia oli kaikkiaan 309 900. Lähde: Kelan opintoetuustilasto 2013/14.

AYY:LLE UUSI PUHEENJOHTAJA Aalto-yliopiston ylioppilaskunnan hallituksen puheenjohtaja toivoo olevansa parempi johtaja kuin Putin. Aino haastoi Niko Fermin vastaamaan seitsemään väitteeseen.

10

TEKSTI ANNALEENA KURONEN / KUVA MARTINA BABISOVA

Aallossa on kaikki kunnossa.

Ei ole! Hyvinvointiselvityksissä on selvinnyt, että esimerkiksi noin 30 prosenttia perustieteiden korkeakoulun opiskelijoista on masentuneita. Aallon henkilökuntakaan ei voi hyvin.

Se näkyy opetuksen laadussa. Aallon tavoitteena on, että vuonna 2020 yliopistossamme voidaan parhaiten maailmassa.

Olet hitonmoinen juoppo. [naurahtaa] En ole. Olen menevä kaveri, mutta… miten sen nyt sanois. Osaan nauttia kohtuuden rajoissa. [naurua] Apua, mitäköhän sä kirjoitat tähän.

Olet parempi johtaja kuin Vladimir Putin.

Toivottavasti. Ainakin olen ymmärtäväisempi ja ihmisläheisempi kaveri. Jos haluaa ajatella positiivisen kautta, onhan Putin vaikutusvaltainen, kukaan ei halua ryppyillä hänelle.

Nykymaailma tarvitsee kuitenkin enemmän johtajaa, joka ei herätä pelkoa, vaan hyvää fiilistä.

Kokouksissa eka, kokouksissa vika.

Varsinkin ensi vuonna, koska munhan pitää olla siellä vetämässä niitä. Tuo on muutenkin osuva kuvaus luonteestani: mihin tahansa lähdetään, ollaan siellä ekana ja loppuun asti mennään. En myöskään hirveästi myöhästele. Siitä on todisteet tämän vuoden pöytäkirjoissa.

Takana on luja putki rilluvuosien.

30-vuotissynttäreilläni kyllä laulettiin tuota biisiä. Ei ole tullut ihan hirveästi rilluteltua. Silloin kun kappale tehtiin, kolmekymppisillä oli erilainen status. Nykyään pitäisi laulaa, että oon nelikymppinen, nelikymppinen, takana on luja putki rilluvuosien.

AYY on ylioppilaskuntien priimaa.

Ehdotonta priimaa. AYY on tapahtuma- ja kulttuuriorientoitunut ylioppilaskunta, ja täällä tehdään todella hyvää

edunvalvontatyötä. Osataan olla myös tiukan paikan tullen yhtenäisiä, vaikka välillä tuntuu, ettei oltaisi.

Hallitus, jossa Aallon kaikki opintoalat eivät ole edustettuina, on puutteessa.

On tosi sääli, ettei hallitukseen hakenut tänä vuonna yhtään taidealojen opiskelijaa. Totta kai silloin puuttuu sen alan opiskelijoiden näkemys. Yritettiin kovasti rekrytoida heitä, mutta ei löydetty yhtään innokasta. Ensi vuonna meidän pitää tehdä vielä enemmän yhteistyötä TOKYOn kanssa.

AYY:n puheenjohtaja 2015 Niko Ferm on 30-vuotias viidennen vuoden tietoverkkotalouden opiskelija. Kuluvana vuonna Ferm on toiminut AYY:n hallituksessa vastuualueenaan viestintä ja järjestöt. Ferm tunnetaan muun muassa Aalto Beer Pong -kerhon perustajajäsenenä.

be

Š 2014 Accenture. All rights reserved.

ILMOITUS /

you imagined

This is your invitation to join an organization offering greater opportunity, greater challenge and greater satisfaction.

Check out our summer internship opportunities: accenture.fi/summerintern2015 More information about Accenture as a workplace, visit: accenture.fi/tyopaikat

11

KATUPARTIO / Aino jalkautuu kampuksille.

”KAHVILA OLISI KIVA” Otaniemen ostoskeskuksessa on lähes 1700 neliömetriä lattiatilaa mutta vain muutama vuokralainen. Se johtuu putkiremontista, kertoo liiketilojen omistaja.

Teksti MARKUS HELANIEMI GALLUP SAANA ROSSI KUVAT ALEKSI HÄKKINEN

K

uparinen taitekatto, viuhkamaiset ruoteet, aaltoileva profiili, mutta vähän palveluita opiskelijalle.

Kyse on tietysti Otaniemen ostoskeskuksesta. Monituhatpäisen kampuksen keskellä vuodesta 1961 sijainnut arvokiinteistö humisee tyhjyyttään.

Ikkunoissa lukee vuodesta toiseen ”vuokrataan liiketilaa”.

Ensimmäisessä pohjapiirustuksessa 1960-luvulla ostarissa on mainittu toimivan niin pankki, posti, pesula, kemikalio, parturi-kampaamo, Keskon myymälä kuin neuvolakin. Ero palvelujen kirjossa on valtava nykyiseen verrattuna. 1700 lattianeliöstä harmillisen moni ei ole ollut käytössä vuosiin.

Miten kampuksen keskeisimmällä paikalla olevassa ostoskeskus voi olla tyhjillään?

Nykyään ostoskeskuksesta suurimman osan omistaa perheyritys Meriotso Oy. Se on omistanut ostoskeskuksen tiloja jo 80-luvulta saakka. Meriotso Oy:n hallituksen puheenjohtajan Hurtti

12

Isomeren mukaan ostoskeskuksen autiot liiketilat johtuvat jo vuosia vireillä olleesta putkiremontista. ”Putkiremontti käynnistyy ensi keväänä, joten tiloihin ei ole voinut ottaa vuokralaisia. Olisi turhaa ottaa ravintola vuokralle, kun kohta joudutaan repimään lattioita auki”, Isomeri kertoo.

“Putkiremontin kanssa on ollut ongelmia ja käynnistyminen on päässyt venymään, kuten remonttien kanssa usein valitettavasti käy”, Isomeri selittää. Remontin pitkittyneet aikataulut ovat hankaloittaneet vuokralaisneuvotteluja.

Yrityksen tavoitteena on kuitenkin saada uusia vuokralaisia ostoskeskukseen heti remontin valmistuttua eli ensi syksynä. Isomeren mukaan tiloja kohtaan on ollut kiinnostusta.

“Tällä hetkellä meillä on neuvottelut käynnissä useammankin mielenkiintoisen vuokralaisen kanssa. Olemme me Alkoonkin olleet yhteydessä, koska

tiedämme sen olevan yleinen toive Otaniemessä.”

Tarkemmin vuokralaisehdokkaista Isomeri ei suostu kertomaan neuvottelujen ollessa vielä kesken. Jos kaikki menee putkeen, Meriotso Oy:n suunnitelma ostarin varalle lienee kuitenkin monien mieleen.

“Se olisi vahva ravintolatoimija, joka tarjoaisi ruokaa ja toimisi myös baarina, esimerkiksi Teerenpelin kaltainen olutravintola.”

Tulevina vuosina Otaniemen keskustaa myllerretään, kun uudet korkeakoulut siirtyvät kampukselle ja metroasema saadaan lopulta toimintaan. Isomeri väittää, että uudistukset eivät häntä hetkauta.

“Ostari on Alvar Aallon suunnittelema ja suojeltu, joten se seisoo paikallaan tulevaisuudessakin. Ostari on tulevaisuudessakin kampuksen keskeinen paikka.”

Tätä kysyimme: Mitä palveluja kaipaisit Otaniemen ostarille? ”Harmi että ostari on tyhjillään, tänne pystyttäisiin varmasti saamaan järkeviä palveluita. Voisiko esimerkiksi ADD Cafe siirtyä ostarille? Yliopistoväki ei ole ostarilla hengaajia, joten tänne tarvittaisiin jokin kahvila kohtaamispaikaksi.”

Mimma Tuomisalo, arkkitehtuuri

“Monet käyvät Alepassa ostamassa välipalaa, joten kahvila voisi tulla tarpeeseen. Fafa’sin tyylinen ravintolakin olisi kiva, sille löytyisi varmasti opiskelijoiden keskuudessa kysyntää.

Jotain aktiviteetteja olisi myös hyvä saada tänne. Olisiko minielokuvateatteri, pieni ’leffaloosi’ mahdollinen?”

Anniina Orasmaa, markkinointi

“Harmi että ostari on niin autio, kun se on näin keskeisellä paikalla.

Oli ikävää, kun posti ja kirjakauppa lopetettiin.

Vaateostoksille joutuu lähtemään muualle, mutta ei tänne toisaalta paljon kilpailevia yrityksiä mahtuisikaan. Alko on ilmeisesti tulossa. Se on hyvä juttu.”

“On tosi huono juttu että iso osa ostarista on tyhjillään. Kaikki tila pitäisi käyttää tehokkaasti. Toinen ruokakauppa pitäisi saada, jotta saataisiin kilpailua ja laajempi valikoima. Postin pakettiautomaatti oli positiivinen uudistus, mutta kaipaan muitakin postin palveluja.”

Ella Warras, teknillinen fysiikka ja matematiikka

Tuomas Isola, elektroniikka ja sähkötekniikka

“Tänne olisi kiva saada isompi kauppa, esimerkiksi Lidl. Posti oli hyvä, sieltä sai opiskelutarvikkeita. Jokin kiva kahvila olisi hyvä saada, sillä opiskelijaruokalat ovat niin yksipuolisia. Uskon, että kahvila menestyisi täällä.”

“Ostarille pitäisi saada pizzeria. Sellainen, jossa olisi kotiinkuljetus, niin löytyisi varmasti asiakkaita. Baari olisi myös kiva juttu. Isompiin kauppoihin pitää nyt lähteä muualle, mutta eipä tänne toisaalta mitään Prismaa mahtuisikaan.”

Vanessa Martins Lopes, materiaalitekniikka

Markus Laitinen, energia- ja ympäristötekniikka

13

Bilejuna BILEJUNA pohjoiseen 14

POHJOISEEN

Kauppakorkeakoulun hiihtokerho lähtee kerran vuodessa luokkaretkelle. Sitä varten vuokrataan juna, jossa 220 matkustajaa bilettää estoitta halki Suomen.

Tervetuloa Kaamokselle.

Teksti Melissa Heikkilä & Annaleena Kuronen / KUVITUS Karri Esala 15

“Kaamos! Kaamos! Ihanaa, Leijonat, IHANAA!” Tunkkainen junavaunu huojuu. Ihmiset ovat kiivenneet istumaosaston penkeille seisomaan ja hakkaavat rallatuksen tahtiin kattoa, seiniä, käsiään, toisiaan. Yöjuna kiitää jossain Tampereen ja Seinäjoen välissä. Olut läikkyy jo valmiiksi tahmaisille tennareille ja lattioille.

Juhlijoiden ääni alkaa olla käheänä huutolaulusta. Tämä juna on täysin vartioimaton bileletka.

Kaamos on vuonna 1975 perustetun Kauppakorkeakoulun hiihtokerho KY-Skin järjestämä jokavuotinen luokkaretki. Se saa konkareissa aikaan salaperäistä hekottamista ja ensikertalaisissa kauhunsekaisia tunteita. Tapahtuman synnystä liikkuu vain epämääräisiä legendoja. Varmaa on se, että se on ollut aina olennainen osa KY-Skin toimintaa.

Hiihtokerho KY-Ski kertoo viralliseksi tavoitteekseen levittää “laskettelun evankeliumia”. Laskettelutaidot eivät tosin ole virallinen edellytys. Joinain vuosina Kaamoksen rinteissä ei ole ollut lainkaan lunta, tai ne ovat olleet myrskyn takia kiinni.

Kaamos kerääkin vuosittain satoja opiskelijoita hiihtotapahtuman varjolla yhteiseen humalaan. Osa ei edes ota hiihtovarusteitaan mukaan, sillä KY-Skin mukaan Kaamos on pikemminkin mielentila: se tunne, kun on jumissa yli 200 ihmisen kanssa junavaunussa, jossa ainoana tavoitteena on juhlia Helsingistä Rovaniemelle.

Tarina kertoo juhlinnan yltyvän Vergin voimalla niin rankaksi, että junavaunu on joka vuosi käytännössä tuhottu matkan jälkeen. Lasku tulee perässä.

Mutta miten on, ovatko tarinat villeistä juhlista vain ajan kultaamia muistoja? Aino hyppäsi Kaamosjunan kyytiin selvittämään asioiden oikean laidan.

“Lasku tulee perässä.”

Helsingin päärautatieasema, kello 21.45. Tunnelma on latautunut. VR:n yöjuna Rovaniemelle lähtee seitsemän minuutin kuluttua. Moni on aloittanut juhlimisen jo kotona, ja laiturilla kuuluu auki sihahtavien tölkkien ääni.

Tapahtuman järjestäjät erottaa muusta massasta helposti. Heillä on kaikilla päällä dollarinvihreät baseballtakit, joiden selässä lukee isolla KYSKI. Joukko kyskiläisiä vetää viimeiset hatsit tupakoistaan laiturilla. He ovat huojentuneita, sillä ilmeisesti kaikki ilmoittautuneet ovat kyydissä. Jopa se tyyppi, joka on juonut pelkästään laiturilla viisi olutta.

Kaamosjuna koostuu käytännössä tavallisen Rovaniemen-junan neljästä viimeisestä vaunusta, jotka VR:n myyntipalvelu on tohtinut uhrata tapahtumaa varten.

Vaunut seisovat ilmeisesti suurimman osan vuodesta varikolla pölyttymässä. Ne ovat niin antiikkisia, että vessa pitää vetää polkemalla. Ikkunat ja ovet on vuorattu mustilla revityillä jätesäkeillä ja ilmastointiteipillä. Ahtaat käytävät ja hytit luovat väkisin intiimin tunnelman.

Kun astuu junaan, on hetkessä toisessa ulottuvuudessa. Ajan- ja paikantaju katoavat minuuteissa.

Täällä on lupa sekoilla. Tai oikeastaan velvollisuus.

Kun juna nytkähtää liikkeelle, koko juna hurraa. Jonkun hytissä raikaa Cheek ja subbari jytää. ”Masse, tuu alkumaljoille!” kuuluu käytävältä.

Nyt se alkaa.

Jätämme tavaramme turvaan KY-Skin puheenjohtajan hyttiin. Etukäteen kuulemamme huhut junan loputtomista viinatarjoiluista ovat saaneet aikaan väärinkäsityksen. Junamatkoille täytyy raahata omat juomat, mutta meillä ole mitään Red Bull -tölkkiä vahvempaa mukanamme. Hetken päästä puheenjohtaja ilmestyy takaisin hyttiin Vergi-pullo kädessään. ”Etteköhän te pääse tolla alkuun!” hän huikkaa.

Katsomme toisiamme, ja sitten virolaista viinapulloa.

Ei kai tässä muu auta.

Tapaamme yhteisen kaverimme käytävällä. Hänen mukaansa meillä on vääränlaiset kengät jalassa. ”Täällä pitää olla joko conssit tai uggit! Ja pipo!”

Tuijotamme nilkkureitamme hämmentyneinä. Me kaksi eksynyttä Ainon toimittajaa pistämme silmään muista juhlijoista. Se siitä yrityksestä olla mahdollisimman incognito.

Kaamos on osoitus siitä, että jos opiskelijoiden motivaatio on kunnossa, minkäänlaisen spektaakkelin organisointi ei ole mahdotonta. Tänä vuonna junan kyydissä on 220 ihmistä, ja toiset 50 liittyvät Levillä mukaan juhlintaan. He tulevat kauppiksen Mikkelin-yksiköstä erillisellä bussikyydillä. Järjestäjien täytyy olla käytännössä tulipalovalmiina kolmen päivän ajan. Kun muut rännäävät ja riehuvat, heidän tehtäviinsä kuuluu ohjata kaikki paikalle ja varmistaa, ettei kukaan jää kyydistä.

Kyskiläiset tosin juhlivat yhtä rankasti kuin muutkin.

Yön läpi kestävät junabileet ovat vasta koko rilluttelureissun alkusoitto. Perillä hypätään suoraan rinteeseen.

Rinneriehan tarkoituksena on paitsi vetää sukset tai lauta alle, myös lähteä uuteen nousuun.

Myöhemmin illalla juodaan taju kankaalle bileissä,

joiden nimi on Tajukangas. Juhlijat kulkevat soihtupolkua pitkin keskelle metsää, jonne on pystytetty kota, palju ja jykevät dj-setit. ”Tähän aikaan vuodesta on kirkas taivas ja lunta maassa. Siinä tuntee sellaisen Lapin magiikan”, kuvailee yksi kyskiläinen. ”Ensimmäisenä vuonna lähdin Tajukankaalle reikä farkuissa ja Converseissa, koska luulin, että se oli baari.

Pakkasta oli 15 astetta, kunnes selvisi, että bileet olivatkin kodassa keskellä rinnettä. Oli vähän kylmä”, muistelee eräs neljättä kertaa reissussa mukana oleva kauppatieteilijä.

Tajukankaalta siirrytään mökkeihin, joissa meno on välillä erittäin railakasta. ”Ensimmäisellä Kaamos-reissulla pidimme megalomaaniset bileet. Mökissämme oli kaikki. Pöytä hajosi, kun ihmiset tanssivat sen päällä. Aamulla meillä oli vielä vähän makkaroita jäljellä, joten päätimme grillata ne.

Samalla keksimme, ettei kukaan varmaan huomaisi, jos polttaisimme rikkinäisen pöydän siinä samalla. Kotona ei enää naurattanut, sillä perään tullut lasku oli aika iso.”

Kun seuraava aamu valkenee, krapulaa tuskin ehtii potea. Rinnerieha kutsuu jo takaisin ulos. Viikonloppu huipentuu naamiaisiin eli Naamajaisiin. Ne eivät ole mitkä tahansa naamiaiset. Asuihin kuuluu todella panostaa. Yhtenä vuonna joku oli pukeutunut hampurilaiseksi, ja toisena kaveriporukka ilmestyi juhliin leppäkerttuina. ”Pukeuiduimme kerran alttareille jätetyiksi morsiamiksi. Uffin tädit olivat ihmeissään, kun etsimme kirppareilta 13 hääpukua”, muistelee yksi kyskiläinen.

Tällaisten pitkien kännireissujen jälkeen on ihme, ettei kukaan ole vielä kuollut.

Palataan takaisin pohjoista kohti jyskyttävään junaan.

Olemme olleet kyydissä vasta puoli tuntia, kun roskikset pursuavat jo tyhjiä tölkkejä.

Junaletkan viimeiseen vaunuun on rakennettu disko.

Bilevaunussa on vilkkuvia jouluvaloja ja tynnyreistä tehtyjä baaripöytiä. Sisustuksena toimivat samat mustat jätesäkit.

Vaunu täyttyy ja lämpötila nousee. Värivalot aiheuttavat muutaman minuutin jälkeen orastavaa migreeniä. Naukkaamme pullosta, sillä emme ole läheskään tarpeeksi vauhdissa tanssimaan.

Illan ensimmäinen tupakka syttyy käytävällä kello 22.25. Aikaisempina vuosina tupakointi on ollut epävirallisesti sallittua, mutta tänä vuonna se on kiellettyä.

Jos junan henkilökunta havaitsee tupakoitsijan, lentää sauhuttelija junasta heti ulos. Sen takia ensimmäinen sauhu tuntuu erityisen vaaralliselta. Vaunujen päätyihin kokoontuu pieniä tupakkarinkejä. Olo on kuin yläasteen röökipaikalla.

Yhden vaunun päädyssä istuu poika hiihtokamojensa päällä läppäri sylissä ja valkoiset aurinkolasit päässä.

Poloisella on laskentatoimen harjoitustehtävien deadline keskiyöllä, mutta liikkuvassa junassa netti pätkii ja tietokone kaatuilee.

Poika kiroilee epätoivoisesti, kun ohitse änkee 20 hengen porukka. Kaikki ovat matkalla junan perälle, kohti bilevaunua. Joukkueen mankasta soi Poika saunoo, ja ihmiset hoilaavat mukana. Joku painelee ohi mustassa fetissiasussa. Ainakin neljällä tyypillä on GoPro-kamerat.

Matkan trendi on selkeästi kaiken taltiointi. Materaalin katsominen seuraavana aamuna on varmasti tuskallista.

Aurinkolasinen poika saa lopulta tehtävät palau18

tettua. “Ja matka jatkuu”, hän sanoo ja korkkaa oluen.

Saamme suostuteltua pojan vaihtamaan yhden kulauksen Vergiä olueen. Se maistuu ihanalta.

Yksi kyskiläisistä tulee kysymään, miten meillä menee. Hän ihmettelee, miksei Vergi maistu. ”Ai teillä ei ole blandiksia? No mennään hakemaan!” hän sanoo ja näyttää määrätietoisesti suuntaa. Puskemme mursujen eli kauppakorkeakoulun fuksien valloittamasta istumavaunusta eteenpäin. Ihmiset ovat muodostaneet rykelmiä penkkien ympärille. Yhden vaunun läpi tunkeminen kestää minuutteja.

Neljä seuraavaa junavaunua on täynnä makuuhyttejä.

Hyttikäytävien varrella on täysin oma ekosysteeminsä.

Kun istumapaikoilla mursut sekoilevat ja hakkaavat kattoa, hyttikäytävillä meno muistuttaa ruotsinlaivaa.

Käytävän kaiteeseen on teipattu stereot, joista soi listahittejä. ”Jos tää juna ei vielä keinu kuin laiva, ette oo juoneet tarpeeksi”, joku heittää.

Toinen poika solkottaa kovaan ääneen musiikin päälle. ”Mä oon parina vuonna halunnut olla Kaamoksen dj, mutta en ole päässyt. Tän playlistin tarkoituksena on kannustaa humalaan.”

Ja niin se tekeekin. Dj-wannaben seurue kittaa kaljaa Mamban Meille vai teille -kappaleen tahtiin.

Heitä kiinnostaa kovasti, keitä me olemme. ”Ai te olette täällä töissä? Kai te voitte myös nauttia matkasta?” sanoo joku. ”Aika kivan duunikeikan saitte!”

Jatkamme matkaa hyttien läpi. Etsimme ihmistä, joka kulkee nimellä Perälä. Hänellä on kuulemma blandiksia.

Viiletämme kymmenien eri hyttibileiden ohi, kunnes

törmäämme Perälään sattumalta. Löydämme eräästä hytistä Fantaa ja pahvimukit, sekoitamme limun alkoholiin ja kiitämme. Pahvimukin kyljessä lukee VR - Yhteisellä matkalla. Se on meistä kovin hauskaa.

Koko Kaamos-matkaa leimaa vahva eskapismi.

Työelämässä ja koulussa sykkivät suorittajat pakenevat marraskuun arkea ja ankeutta yhteisölliseen bilehurmokseen. Juhliminenkin on tosin vahvaa suorittamista.

Junassa saa unohtaa 12 autuaaksi tunniksi, kuka on ja mistä on tulossa. On vain junan loputtomat käytävät ja päämääränä mielentila, jossa kaikki on sallittua ja rajat tehty ylitettäviksi.

Sille on sanontakin. Se kuuluu: ”Ompa paha”. Se tarkoittaa, että Kaamoksella mikään ei oikein hetkauta.

Dokataan neljä päivää putkeen? Ompa paha.

Poltetaan hiihtomökin ruokapöytä? Ompa paha.

Paskotaan juna matkalla pohjoiseen? Ompa paha.

Kaamos antaa kaiken anteeksi.

Kello lähenee yhtä, kun pysähdymme Tampereella. ”PIZZAA!!”

Musiikki vaimenee ja junan perälle muodostuu jono.

Kyskiläiset ovat järjestäneet paikalle kaksisataa pizzaa, jotka on voinut tilata etukäteen. Ihmiset hakevat ne pientä keltaista kuponkia vastaan. Kupongit on jaettu kaikille jo Helsingissä.

Ruokajakelu on organisoitu niin tehokkaasti, että unohdamme hetkeksi vuotavat pahvimukimme ja ihailemme järjestelyn logistista neroutta. Harmittelemme ääneen, ettemme tajunneet tilata omia pizzoja. ”Salaisuus on siinä, että osa porukasta unohtaa kuitenkin hakea pizzalaatikkonsa”, joku vinkkaa.

“Kukaan ei varmaan huomaisi, jos polttaisimme rikkinäisen pöydän takassa.”

Mursuvaunussa on yhtäkkiä hiljaista, kun kaikki keskittyvät ahmimaan sisuksiinsa hiilarilohtua. Yhdellä pojalla on omat eväät mukana. Hän syö Tupperware-astiasta pastaa ja kanaa, koska kuulemma viime vuonna pizza ei pitänyt nälkää poissa.

Bilevaunukin on hiljentynyt ruokailun ajaksi. Vaunun tunnelma muistuttaa luokkaretkien evästaukoa. Opiskelijat istuvat lattialla ja mussuttavat pizzaa kuin apinat.

Välikuolema enteilee uutta nousua.

Ja se tapahtuu hetkessä.

Dj alkaa soittaa edellisten kesien hittejä, kuten Daft Punkia ja Karri Koiraa. Tunnelma tanssilattialla on niin tiivis, että siellä tutustuu väkisin uusiin ihmisiin. Joillakuilla näkyy pussiviinistä ja ilmastointiteipistä askarreltuja laukkuja. Siitä kelpaa litkiä illan mittaan. ”Milloin muulloin saa vuokrata junan ja bilettää siellä?

Ei kukaan vuokraa yksin junaa. Tämä on yhteisöllinen juttu.“ Railakkaan yhteisöllisyyden tuntee, ja se saa ihmiset tulemaan reissulle takaisin vuosi toisensa jälkeen. ”Kerran yksi tyyppi oli hakenut Kaamoksen takia vapaata kielten kursseilta, joissa siis oli läsnäolopakot.

Sitten jossain laskettelukeskuksessa oli käynnissä lakko, ja se tyyppi joutui televisiohaastatteluun ihan hirveässä kännissä, kun kamerat tuli paikalle. Sitä nolotti aika 19

paljon seuraavalla tunnilla.”

Tänä vuonna yksi juhlijoista on lentänyt Ranskasta asti Kaamosta varten. Myös Tallinnassa opiskelevilla kauppatietelijöillä on oma delegaationsa retkellä.

Todellinen kyskiläinen taas lunastaa paikkansa vasta silloin, kun on kokenut viisi Kaamosta. Mutta se taitaa olla monella olla jo maksimi. ”Nukun Kaamoksella keskimäärin kaksi-kolme tuntia yössä. Riippuu onko joku löytänyt viereen vai ei”, yksi kuudennetta kertaa mukana oleva juhlija nauraa.

Junan lattia alkaa keinua allamme. Tungemme päämme ulos junan ikkunasta. Kylmä ilma iskeytyy vasten kasvoja. Se tuntuu vapaudelta.

Kun kello lähestyy kolmea, käytävät tyhjenevät ja hyttien ovet sulkeutuvat. Istumavaunussa mursut painavat yksi kerrallaan päänsä istuintaan vasten ja simahtavat. Käytävillä näkee yhä enemmän pariskuntia, jotka kävelevät käsi kädessä päättäväisen näköisinä kohti makuuvaunuja. Lattia on täynnä liiskaantunutta pizzaa ja nuuskapusseja.

Taitaa olla aikamme poistua. Hyppäämme Seinäjoen kohdalla pois Kaamosjunasta ja kuljemme loput matkasta tavallisessa istumavaunussa. Desibeliero on merkittävä. Ihmiset istuvat hiljaa ja torkkuvat. Yksi nainen nukkuu suu auki, ja vaunun perältä kuuluu kuorsausta.

Takana olevassa vaunussa jotkut jaksavat juhlia koko yön.

Aamulla saavumme Rovaniemelle. Junasta kuoriutuu ulos eilisen bilettäjiä hiljaisen ja nöyrän näköisinä. Heillä on päällään lasketteluvaatteet, ja krapulan haistaa kauas.

Yhdellä käytävällä kädestä käteen kiertää minttupullo, joka on monelle yhtä kuin hampaidenpesu.

20

Kävelemme junan läpi. Hien, viinan ja pizzan löyhkä leijuu kaikkialla ilmassa. Suurin osa hyttien ovista on auki, ja punkat ammottavat tyhjyyttään lakanat repsottaen. Muutamat vasta heräilevät, osa sylikkäin, osa lattialta. Joidenkin kasvoista näkee, että he eivät ole koskaan menneetkään nukkumaan.

Keskellä erästä hyttikäytävää yksi pojista kiroaa kovaan ääneen sitä, miksi tuli mukaan. ”Eih… Miks me tehtiin tää? Miks mä tulin tänne?”

Perään seuraa hysteeristä naurua. Pojalla on kädessään omenasiideri.

Viimeisen junavaunun päässä odottaa antikliimaksi.

Värivalot, diskojytke ja pizzalaatikot ovat poissa. Joku on ehtinyt jo tyhjentää bilevaunun. Kelmeä kattovalo valaisee lattialla lilluvia olutläiskiä ja täyteen ahdettuja jätesäkkejä. Tuijotamme näkyä ja käännymme kannoillamme juuri, kun VR:n henkilökunta astuu junaan. ”Kuka täällä on vastuussa noista jenkkavehkeistä? Ne pitäis saada pois tuolta vaunusta. Me mennään varikolle”, keltaliivinen mies sanoo. Osoitamme hänelle ulkona seisovia vihreätakkisia kyskiläisiä. Samaan aikaan siivoojat ryhtyvät noukkimaan roskia junavaunun lattialta kumihanskat kädessä ilmeenkään värähtämättä.

Parisataa ihmistä alkaa valua kohti busseja. Laskettelukamoja raahataan vaivalloisesti lumen peittämää laituria pitkin. ”Ette kai te ole jo nyt lähdössä?” joku kysyy. ”Ootte nähneet tyyliin neljäsosan reissusta. Tää oli vasta matka perille.”

ILMOITUS /

Puheenjohtajana toimii Niko Ferm ja muut hallituksen jäsenet ovat: • Heikki Koponen, Aalto SCI • Rosa Nylen, Aalto BIZ, • Anni Rahiala, Aalto ENG • Jason Santeri Nuotio, Aalto ARTS • Heikki Pulkkinen, Aalto SCI • Milja Asikainen, Aalto SCI • Saana Rossi, Aalto ARTS • Tuulia Telin, Aalto BIZ • Joonas Tietäväinen, Aalto ELEC

Yllä mainitut tyypit tulevat tekemään parempaa AYY:ta vuonna 2015 muun muassa alla olevien projektien ja tapahtumien kautta.

AYY 5v ja VUOSIJUHLABRUNSSI Tule juhlimaan AYY:n puolipyöreitä yhdessä muiden aaltolaisten kanssa.

AYY lakittaa Mantan Kauppatorilla Tule mukaan todistamaan, kun AYY painaa valkolakin Havis Amandan kutreille. Patsas saa lakkinsa klo 18:00, mutta patsaan pesu ja muu oheisohjelma alkaa jo aikaisemmin.

Tätä et halua missata!

Kuva: Saku Metsärinne

inio

uso So

Ju Kuvat:

KYLTERIKANDIT MUUTTAVAT OTANIEMEEN Lukuvuosi avataan 1.9. ja samalla Kylterikandit muuttavat Otaniemeen! Tällöin noin 2/3 Aallosta on samalla kampuksella.

Tervetuloa Otaniemeen!

Kuva: Johan Kondratjeff

Edustajistovaalit Ylioppilaskunnan oma eduskunta eli edustajisto valitaan seuraavaksi kaksivuotiskaudeksi. Oletko sinä seuraava edaattori? Ehdolle voi asettua syksyn alussa.

: va Ku na

en

H i

ht

La

21

TOHTORI VILKKUMAA Matemaatikko ja musikaalitähti Eeva Vilkkumaan piti saada käteensä tekniikan tohtorin paperit, ennen kuin hän ymmärsi, ettei olekaan pelkkä huijari.

Teksti ANNALEENA KURONEN / KUVAT PETRI ANTTILA

Eeva Vilkkumaata jännittää. Hän seisoo Aalto-yliopiston päärakennuksen M1-salissa. Sydän tykyttää ja kroppa meinaa täristä.

Kohta alkaa tilaisuus, jota varten hän on valmistautunut viimeiset viisi ja puoli vuotta. Tilaisuuteen on lennätetty vastaväittäjä Amerikasta asti.

Päätähti on kuitenkin Vilkkumaa itse. Hänen väitöskirjansa aihe on Malliperusteisia päätösprosesseja agendan rakentamiseen ja hankerahoitukseen. Se on nyt valmis.

Kun Vilkkumaa on aloittamassa lectio praecursoriaa – esittelypuheenvuoroa, jossa väitöskirjan aiheesta kerrotaan niin, että maallikotkin ymmärtävät – hän katsoo 50-henkisessä yleisössä istuvia kavereitaan ja perheenjäseniään.

Vilkkumaa on kiitollinen kaikista hymyilevistä kasvoista.

Vilkkumaa vetää henkeä ja alkaa puhua. Jälkikäteen hän ei muista tilaisuudesta juuri mitään.

22

”Oli hauskaa päästä puhumaan omasta tutkimuksesta. En jätä asioita tekemättä sen takia, että jännittäisi. Jos jättäisin, en tekisi mitään. Ei niin voi elää”, Vilkkumaa sanoo puoli vuotta myöhemmin.

Vilkkumaan työhuone matematiikan ja systeemianalyysin laitoksella muistuttaa hiukan lääkärin vastaanottoa. Tutkijakoppi sijaitsee Otaniemen päärakennuksen C-siivessä, erään sairaalamaisen käytävän varrella. Maisema avautuu sisäpihalle. Työpöytä on täynnä papereita.

Vanhasta tottumuksesta Vilkkumaa puhuu työpaikastaan laboratoriona. Matematiikan ja systeemianalyysin laitoksella ei tosin kellään näy valkoisia tiedemiehen takkeja tai koeputkia.

Täällä ratkotaan 27 hengen tutkimus- ja opetushenkilökunnan voimin ongelmia, jotka liittyvät optimointiin,

23

24

”Koin yleisön epärealistisen vihamielisenä.” simulointiin, peliteoriaan ja päätöksenteon analytiikkaan. Esimerkiksi: jos pitäisi valita paras vaihtoehto suhteessa useaan eri tavoitteeseen, miten se kannattaisi tehdä?

Tutkimus on todellisen elämän ongelmien matemaattista mallinnusta. Se sopii Vilkkumaalle. ”Minua kiinnostaa oikeiden asioiden paremmaksi tekeminen. Toisaalta ymmärrän myös ihmisiä, jotka ovat syvällä puhtaan matematiikan tutkimuksessa. Se on esteettistä ja mahtavaa. Matematiikassa asioihin ei sisälly yhtään epävarmuustekijöitä tai tulkinnanvaraa. Jos jokin ei ole totta, se ei yksinkertaisesti ole totta. Systeemianalyysissa mallit eivät taas ole koskaan täydellisiä kuvauksia todellisuudesta.”

Tosielämässä epävarmuustekijöitä riittää. Ihmisten tekemät päätökset perustuvat harvoin kattavaan analyysiin vallitsevista olosuhteista. Vielä vähemmän ne perustuvat skenaarioanalyyseihin, eli karkeasti yksinkertaistettuna pyrkimyksiin varautua hyvinkin erilaisiin tulevaisuudennäkymiin.

Kun Vilkkumaa oli pieni, hän haaveili poplaulajan ammatista. Sille tielle päätyi hänen isosiskonsa Maija. Eeva päätti puolestaan hakea lukion jälkeen opiskelemaan matemaattisia aineita. ”Se tuntui luonnolliselta. Matemaattiset aineet olivat ainoita, joihin oli ollut yläasteella ja lukiossa sellainen intohimo, että niitä opiskeli enemmän kuin olisi tarvinnutkaan. Lukion jälkeen piti valita silloisen TKK:n ja Helsingin yliopiston luonnontieteellisen tiedekunnan väliltä. TKK:lle oli vaikeampi päästä, joten valitsin Otaniemen. Se oli niitä päätöksentekoprosesseja nuoren ihmisen mielessä”, hän sanoo ja nauraa.

Vilkkumaa aloitti teknillisen fysiikan ja matematiikan opinnot vuonna 1999. Hän innostui pian sovelletusta matematiikasta ja hakeutui laitokselle töihin kesäteekkariksi, myöhemmin kurssiassistentiksi ja jatko-opiskelijaksi.

“Jälkeenpäin katsottuna oli hyvä valinta tulla tänne.”

Opinnot hidastuivat vuonna 2002, kun Vilkkumaa

valittiin Helsingin Kaupunginteatterin Grease-musikaalin naispääosaan. Hän oli mennyt pääsykokeisiin isosiskonsa kannustamana.

Greasesta alkoi Vilkkumaan menestyksekäs sivu-ura musikaalitähtenä. Seuraavina vuosina Vilkkumaa esiintyi iltaisin täysille saleille sellaisissa musikaaleissa kuten Tuhkimo, Miss Saigon ja Saturday Night Fever samalla, kun suoritti diplomi-insinöörin opintojaan.

Jossain vaiheessa Vilkkumaata alkoi kuitenkin jännittää.

Huijarisyndroomasta kärsivät erityisesti lahjakkaat nuoret naiset, jotka työskentelevät muiden älykkäiden, lahjakkaiden ihmisten ympäröiminä ja jatkuvan seurannan alaisina. He tuntevat olevansa merkittävästi työtovereitaan huonompia ja arvelevat päässeensä työhönsä vain huijaamalla muut uskomaan, että heistä on johonkin. Todellisuudessa he ovat vähintään yhtä hyviä kuin kollegansa.

Syndroomaa esiintyy erityisesti sellaisilla aloilla, joissa oma luova työ on jatkuvan arvioinnin alla esimerkiksi tieteen, taiteen tai median parissa. Huijarisyndrooma on yleinen kokemus, mutta siitä ei paljon puhuta.

(Ote Yle Puheen verkkosivulla 9.5.2013 julkaistusta artikkelista ”Huijarisyndroomasta kärsivät lahjakkaat naiset”.)

Vilkkumaa harrasti tanssia ja laulua koko lapsuutensa.

Musikaaliuransa aikana hän sai lehdistöltä ja yleisöiltä ylistäviä arvioita. Silti Vilkkumaan mielessä alkoi kyteä epävarmuus, josta muodostui itseään vahvistava noidankehä. Ensin oli voimakas itsekritiikki: en ole tarpeeksi hyvä. Sitten jännitys alkoi tuntua fyysisinä oireina, sydämentykytyksenä ja tärinänä. Fyysiset oireet vaikuttivat puolestaan Vilkkumaan instrumenttiin eli lauluääneen, mikä taas vahvisti hänen epävarmuuttaan entisestään.

Ilmiö on tuttu kaikille, jotka ovat joskus jännittäneet esiintymistä. Jos miettii, mitä muut ajattelevat ulospäin näkyvistä oireista, kuten esimerkiksi punastumisesta, hikoilusta tai vapinasta, alkaa jännittää kahta kauheammin.

Siinä ei ole mitään järkeä. Silti oravanpyörää on vaikeaa pysäyttää.

“Kun 21-vuotiaana aloitin Greasessa, en miettinyt vielä niin paljon teatteri- ja musiikkialan vaatimuksia.

Jossain vaiheessa aloin ajatella ammattilaispuolen taitotaso-odotuksia liikaakin. Peilasin omaa osaamistani ja epävarmuutta siihen tasoon, jolla minulla olisi pitänyt omissa kuvitelmissani olla.”

On minkä tahansa rationaalisen analyysin mukaan 25

Nuoret naiset ovat kaikista itseään vähättelevin porukka, mitä voi olla. täysin järjetöntä, että ylistetty ja menestyvä laulajanäyttelijä kuten Vilkkumaa pelkää esiintymistä. Silti itsekriittisyydestä tuli Vilkkumaalle ongelma, joka haittasi työntekoa.

“Onneksi vaihtoehtoiskustannus sille, että olisin jättänyt hommat tekemättä, oli liian suuri. Vaikka olisi ollut mukavampaa, ettei olisi jännittänyt, sain esiintymisestä kuitenkin loppujen lopuksi enemmän.”

Samanlainen, elämän suuntaa määräävä vaihtokauppa tuli vastaan, kun Vilkkumaata pyydettiin ensimmäistä kertaa luennoimaan TKK:lla. Vuosi oli 2007, kurssin nimi oli lineaarinen ohjelmointi, ja Vilkkumaa oli 26-vuotias.

Hän ei ollut vielä valmistunut diplomi-insinööriksi.

“Oli kunnianosoitus, että sain sen homman. Toisaalta se oli myös ihan kauheaa. Koko työaikani meni käytännössä luentojen valmisteluun. Oli todella jännittävää mennä opettamaan muita opiskelijoita. Koin yleisön ehkä epärealistisen vihamielisenä, koska olin epävarma omasta osaamisestani. Sekin oli itseään vahvistava kehä.”

Nyt Vilkkumaa on 33-vuotias tekniikan tohtori. Hän puhuu työhuoneessaan rauhallisesti ja vakuuttavasti omasta tutkimuksestaan, opetuksestaan ja taustastaan. Musikaaliura on jatkunut viime vuosiin asti muun muassa kesäteatteriproduktioissa. Tällä hetkellä Vilkkumaa vetää systeemianalyysin kursseja ja tekee post doc -tutkimusta.

Ulkopuolisen on todella vaikeaa kuvitella, että Vilkkumaalla on koskaan voinut olla ongelmia epävarmuuden tai jännittämisen suhteen yhtään missään.

Toisaalta Vilkkumaa itse uskoo, että kesäkuinen väitöstilaisuus ja valmistuminen avasivat jonkinlaisen henkisen lukon.

“En ajattele tietoisesti niin, mutta tuntuu siltä, että nyt minulla on osoittaa jotakin kättä pidempää omasta ammattitaidostani. Ehkä olen muuttunut kesäkuun jälkeen näissä asioissa myös armollisemmaksi itseäni 26

kohtaan. Tänä syksynä en ole jännittänyt opettamistakaan yhtään niin paljon kuin esimerkiksi viime keväänä.”

Mitä enemmän asioita tekee, sitä helpommalta niiden tekeminen tuntuu. Myös se, että on yliopiston kaltaisen ulkopuolisen auktoriteetin myöntämä todiste siitä, että osaa jotakin, vaientaa omaa henkistä epävarmuutta.

“Huijarisyndroomasta kärsivälle ihmiselle on tosi korkea kynnys pystyä sanomaan että hei, mä osaan tämän. Toisessa ääripäässä on puolestaan ihminen, joka uskoo olevansa asiantuntija, vaikka hän ei oikeasti osaisi mitään”, Vilkkumaa sanoo.

Perustelematon epävarmuus omista kyvyistä ei katso ikää tai sukupuolta. Tilastollisesti huijarisyndrooma on kuitenkin enemmän naisten ongelma.

“Nuoret naiset ovat kaikista itseään vähättelevin porukka, mitä voi olla. Se on ongelma, koska tuntuu, että tällä hetkellä sellaiset ihmiset, jotka pystyvät esittämään itsensä briljantisti ja pitävät itsestään meteliä, etenevät helpommin työelämässä.”

Mikä ongelmaan sitten auttaisi?

“Kun kaverini valmistui muusikoksi Metropoliasta, hänellä oli loppukonsertti, jonka päätteeksi pidettiin kiitos- ja kehumissessio. Mielestäni sellainen pitäisi järjestää jokaisen kandi- ja maisterintutkinnon päätteeksi.

Tohtoriksi valmistumista lukuun ottamatta akateemisessa maailmassa ei ole tapana järjestää minkäänlaisia kehumistilaisuuksia, vaikka opiskelijat ovat nähneet paljon vaivaa ja tehneet omaa juttuaan todella pitkään.

Kiitos- ja kehumissessiot ovat tällä hetkellä sellaisia tilaisuuksia, että jos niitä ei itse tajua järjestää, ei sitä tee kukaan muukaan. Siksi varsinkin epävarmemmilta tyypeiltä lipuu valmistumisen nautinto kokonaan ohi. Se, kuinka juhlallista se on.”

Sellainen tilaisuus oli esimerkiksi viime kesäkuussa järjestetty Vilkkumaan oma väitöskaronkka.

Kun amerikkalainen vastaväittäjä oli pommittanut Vilkkumaata kysymystulella väitöstilaisuudessa, Vilkkumaa oli vastannut vahingossa virheellisesti erääseen hyvin detaljitason kysymykseen. Kun 2,5 tunnin tilaisuus M1-salissa loppui, Vilkkumaata hävetti.

Sitten perheenjäsenet, ystävät ja työtoverit – amerikkalainen vastaväittäjä mukaan lukien – hukuttivat Vilkkumaan onnitteluhalauksiin, kehuihin ja kuohuviiniin.

Pieni moka oli helppo unohtaa.

Varsinkin, kun kukaan ei välittänyt koko asiasta.

Oli aika juhlia.

LEMMIKKINI Eläimet ovat aina olleet ihmisten parhaita ystäviä. Niitä rakastetaan, hemmotellaan ja muistellaan lämmöllä kuoleman jälkeen. Viisi nuorta valokuvaajaa ikuisti lemmikin ja omistajan välisen suhteen.

KUVAESSEE Kimmo Metsäranta, George hooker, Jaakko Kahilaniemi, MARTINA BABIšOVÁ & VEERA KONSTI

27

1.

2.

28

3.

1.”Suvussani miehet ovat metsästäjiä, mutta en halunnut sellaiseksi itse. Seison tässä sukulaisteni kaatamien eläinten keskellä. Ensimmäinen ja ainoa oma lemmikkini oli hamsteri nimeltä Vilho.” Jaakko Kahilaniemi.

2.“Hyvää joulua.” Veera Konsti.

29 3. “Suomessa koirien trimmaamista pidetään ehkä turhamaisena, mutta se on täysin oma taiteenlajinsa. Ulkomailla koiria jopa värjätään.” Kimmo Metsäranta.

30 4. “Kuolema on tervetullut ystävä helsinkiläiselle kauhukauppiaalle Thomas Hambergille. Hänen lemmikkikokoelmistaan Tarkk’ampujankadun myymälästä löytyy use

eita ihmisen parhaita ystäviä.” Jaakko Kahilaniemi.

31

5.

32

6.

5. “‘Sanotaan, että roboteista on tulossa enemmän ja enemmän ihmisen kaltaisia, joten mietin, minkälaisia lemmikkejä roboteilla olisi. Olen rakentanut ne 33 kaikki itse’, sanoo Matti Niinimäki.

6. Tämän nimi on Gamma. Se syö säteilyhiukkasia.” Martina Babisova.

7.

34

7. ”Eläinten hautausmaa Keskuspuistossa on samalla sydäntälämmittävä ja karmiva paikka. Se on vähän kuin hautakivien eläintarha.” George Hooker.

“For me it was clear that I wanted to work in a truly international company. Also, the possibility to work abroad was important for me. I wanted to have a job where I could combine technology with customer contacts. All these factors have come true in my current position.”

ILMOITUS /

Sampo Köylijärvi Research & Development Engineer, Germany M.Sc. Paper Technology, Aalto University, Finland

Our global trainee programme offers recent graduates world-class training, global exposure and an exclusive opportunity to explore themselves and the world in a truly unique way. Our next Trainee Programme will start in August 2015. Application period starts in December 2014.

For more information, please visit growatstoraenso.com Not graduating yet? No problem, we are offering up to 1,000 summer jobs in Finland for next summer. Please check storaenso.com/careers in January for all available opportunities.

35

ILMOITUS /

Teknillisen korkeakoulun tukisäätiö on nyt The Research Foundation of Helsinki University of Technology is now

Aalto-yliopiston tekniikan tukisäätiö Foundation for Aalto University Science and Technology Siipi, harmaa K44, sininen C100 + M56 Stödfonden för teknik vid Aalto-universitetet

Collaboration between Industrial Companies and Aalto University

Säätiö myöntää apurahoja opinnäyte­ töihin sekä tukee teknistieteellistä tutki­ musta ja opetusta Aallossa. Toiminta perustuu säätiölle tehtyihin lahjoituksiin ja säätiön pääoman tuottoon. Yritykselle lahjoitus on edullinen ja kevyt tapa osal­ listua tutkimukseen. Opiskelijalle tuki­ säätiön apuraha tarjoaa vaihtoehtoisen tavan rahoittaa diplomityö.

The Foundation awards MSc and PhD thesis grants and supports the research and teaching of technical disciplines at Aalto University. For Companies the Foundation offers a cost-efficient way of research collaboration. If you are a Student, get in contact with a Company for taxfree Master’s Thesis funding!

Kuva: Ilkka Törmä

Teollisuuden ja tekniikan korkeakoulujen yhteistyötä

Kiitämme lahjoittajiamme ja toivotamme Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta 2015!

Thank you for your cooperation and support!

We wish you a Merry Christmas and Happy New Year 2015!

SUOMIMUODIN TOIVOT Juuri nyt suomalainen muoti on paljon enemmän kuin Marimekkoa ja Nansoa.

Itsensä hiphopin jeesukseksi kruunannut Kanye West saapui marraskuussa Suomeen muotisuunnittelija Sasu Kaupin takia. Ruotsin kuningas Kaarle Kustaa ihasteli Helsingin-vierailullaan Satu Maarasen luomuksia. Sekä Kauppi että Maaranen ovat valmistuneet Aallon vaatesuunnittelun linjalta. He ovat omalla työllään jo vieneet Suomen muotimaailman kartalle. He kilpailevat kansainvälisellä tasolla.

Silti suuri yleisö ei tunne heitä.

Kun muu Suomi pukeutuu vielä markettivaatteisiin, nuoret suunnittelijat kahmivat palkintoja ja vievät vaatealaa eteenpäin suurin harppauksin. Aallon järjestämissä muotinäytöksissä nähdään vuosi vuodelta häkellyttävämpää lahjakkuutta. Arabian studioissa koulutetaan uutta suunnittelijasukupolvea, joka uskaltaa mokata ja ennen kaikkea yrittää. He ansaitsisivat enemmän huomiota ja tukea.

Esittelemme Suomen muotitoivot tässä.

Teksti MELISSA HEIKKILÄ & ANNALEENA KURONEN KUVAT MIIKKA PIRINEN

37

Sophie Sälekari

”Haluan olla seuraava Prada!”

38

A

loitin marraskuussa työt H&M:n printtisuunnittelijana. Tykkään Suomesta, enkä olisi koskaan lähtenyt, jos siellä olisi ollut töitä. Jos haluaa olla Helsingissä, on vaikea luoda mitään uutta Pradaa. Nyt on todella kiireistä, mutta ehkä stressaan vaan siksi koska olen uusi. Fiilis on sellainen oh my God, I need to be the best!

Ison talon etuna on se, että voin keskittyä vain siihen luovaan työhön, johon minut on palkattu. Jos minulla olisi oma merkki, olisin vastuussa koko tuotannosta.

Mainonnasta, kaavoituksesta, aivan kaikesta. Vaihtelu on ihanaa sen jälkeen, kun on tottunut tekemään kaiken alusta alkaen itse.

Menin suoraan lukiosta Taikiin. Se tuntui helpoimmalta vaihtoehdolta, koska en tiennyt, mitä halusin tehdä.

Olihan se todella siistiä päästä sisään, enkä olisi jättänyt menemättä, mutta jäin kaipaamaan välivuotta. Kaikki muut sekoilivat menemään, lentelivät ympäri maapalloa ja tekivät mitä lystäävät. Menin silloin aika paljon sieltä, missä aita oli matalin. Tajusin panostaa kouluun kunnolla vasta kakkosella, kun ymmärsin, että tämä on oikea ala.

Toisaalta en tiedä kuinka moni 18-vuotias tietäisi tasan tarkkaan, mitä haluaa.

Opiskelujen alussa tiesin, mistä tykkään, mutta halusin miellyttää muita. Se ei kannata. Tärkeintä on luottaa omaan visioon ja muistaa, ettei kaikkia voi miellyttää.

Kun on tehnyt sataprosenttisesti omaa juttua, pystyy vaikka käännyttämään mustien vaatteiden nimeen vannovia ihmisiä arvostamaan omaa työtään. Se on hieno fiilis.

Löysin tyylini siinä vaiheessa kun tajusin, että vahvuuteni on printit. Nautin kreisistä värien käytöstä. Olen aina maalannut ja tehnyt kuvituksia. Tajusin, että pystyn tekemään maalauksista isompia pintoja, joita voi käyttää vaatteissa. Opinnäytemallistoni taustalla oli oman venäläisen taustani tutkiminen. Venäjällä on paljon maalattuja ornamentteja. Saan eniten ideoita kun maalaan ja tajusin, että juuri se vie koko mallistoa eteenpäin.

En aloita vielä ensi syksynä maisteriopintoja, paitsi jos pääsen johonkin megahyvään kouluun. Silloin harkitsen uudestaan. Minulla on alalla paljon tuttuja, joilla ei välttämättä ole edes kandin papereita. He sanovat, ettei papereilla ole niin väliä, koska kaikki on suhteista kiinni.

Toisaalta jo tiettyjen arvostettujen koulujen mainitsemi-

nen CV:ssä riittää siihen, että saa helpommin töitä.

En tiedä, onko muilla sellaisia odotuksia, kuin mitä luon itselleni pääni sisällä. Olen välillä sairaan neuroottinen koko asiasta. Mitä enemmän on esillä, sitä enemmän on painetta pysyä samassa tahdissa. Suunnittelen koko ajan uusia omia juttuja, koska nautin siitä eniten ja saan siitä eniten kiksejä. Vaikka se on välillä väsyttävää ja haastavaa, se palkitsee lopulta.

Suomi-muodissa ollaan menossa oikeaan suuntaan, mutta on vaikea sanoa, mikä se oikea suunta sitten on.

Minulle se on sitä, että pyritään kansainväliseksi, ja on hienoa, että Suomessa on alettu noteerata vastavalmistuneita suunnittelijoita ja nähdä heissä potentiaalia.

Tähtään siihen, että kaikki tunnistaisivat työni ja yhdistäisivät ne nimeeni. Haluan olla seuraava Prada!

”Jo CV-merkintä tietyistä arvostetuista kouluista riittää siihen, että saa helpommin töitä.”

Sophie Sälekari, 23, on viime keväänä kandiksi valmistunut vaatesuunnittelija. Näytös13:ssä Sälekari voitti aikaisemmilla mallistoillaan Diesel-palkinnon ja Aalto Award -palkinnon.

Hän sijoittui arvostetussa H&M Design Award 2014 -kilpailussa finaaliin. Sälekari asuu ja työskentelee Tukholmassa.

Kuva: Juha Mustonen, muah Miika Kemppainen, model Caroline Farneman @ Brand

39

Anna Alanko

”Tekee hyvää koko alalle, kun joku menestyy.”

40

I

säni on sanonut minulle pienestä pitäen, että mitä tahansa teet ammatiksesi, älä lähde luovalle alalle. Hänestä itsestään tuli rakennusmestari, vaikka hän halusi soittaa bassoa.

Vanhempani tajusivat, että vaate- ja printtisuunnittelu ei ole mikään uhmajuttu, kun pääsin Taikiin. Jo se että istuin 40 tuntia pääsykokeissa ja tein parhaani ja pääsin sisään 6 % joukossa näytti, että olen vakavissani. Jos ei edes yritä tehdä sitä, mitä rakastaa, katkeroituu.

Maisterimallistossani vuonna 2013 haastoin ja kyseenalaistin aiempia design-valintojani. Suunnittelin ja kudoin mallistoa varten omia kankaita. Vaatteet olivat yksinkertaisia ja geometrisia. Muodot olivat liioiteltuja ja mittasuhteet hassuja. Mallisto oli isoin koskaan tekemäni, mutta myös helpoin suunnitteluprosessin kannalta.

Tietysti oli myös sellaisia hetkiä kun tuntui, ettei tästä ei tule mitään ja vihaan kaikkea mitä teen, mutta yritin tietoisesti kääntää epäonnistumiset onnistumisiksi ja pakottaa itseni löytämään niistäkin jotain kehitettävää.

Työskentelin noin puolen vuoden ajan kuutena päivänä viikossa. Lauantaisin pidin aina vapaapäivän.

Jos juttelee jonkun kanssa, joka ei tunne muotialaa, suhtautuminen on usein vähän alentuva: ‘Ai sä piirrät vaatteita?’ Arkkitehtiin suhtaudutaan helpommin vakavasti otettavana suunnittelijana, koska tekniset opinnot antavat uskottavuutta. Arvostus alaamme kohtaan kuitenkin kasvaa onneksi koko ajan. Meidänkin opetukseemme kuuluu paljon tekniikkaa.

Suomalaisen suunnittelun tila on tällä hetkellä tosi hyvä, varmaan parempi kuin vuosiin. Meillä on paljon lahjakkaita suunnittelijoita Sasu Kaupista Satu Maaraseen.

Tekee hyvää koko alalle, kun joku menestyy. Ongelmana on, että markkina-alueena Suomi ei riitä. Kaikki tiedostavat sen ja yrittävät ulkomaille, koska Suomessa alalla ei ole vielä tarpeeksi rahoitusta. Ruotsissa on toiminut yli 30 vuotta muotineuvosto, joka järjestää muotiviikkoja sekä promoaa ja tukee suunnittelijoita, mutta Suomessa tällainen toiminta on vasta nyt aluillaan.

Välillä tuntuu siltä, että suomalaiset hyväksyvät suomalaisen tuotteen vasta sitten, kun sitä on ensin ylistetty jossakin muualla. Se on massan epävarmuutta: jonkun toisen täytyy ensin sanoa, että se on hieno, se kannattaa ostaa.

Suunnittelijoiden olisi helpompi pärjätä, jos ilmapiiri muuttuisi. Jos tuotteiden alkuperästä vieraantuneet ihmiset vaan tietäisivät, miten kovaa työtä ja miten pitkä prosessi esimerkiksi vaatesuunnittelu on. Kilpailu on

törkeän kovaa. Ihmiset helposti ummistavat silmänsä ja ostavat neljän euron T-paitoja. Kaikki ei kuitenkaan toimi niin kuin massavaateketjuissa. Jos teen itse suunnittelutyön, kaavoituksen, mallit, ostan materiaalit, se on kallista – mutta myös takaa sen, että vaatetta ei ole tehnyt kukaan lapsi Bangladeshissa. Mutta asenteet eivät muutu yhtäkkiä.

Aion olla vielä ainakin pari vuotta Suomessa. Olen tehnyt kuosimallistoa japanilaisen kaverini kanssa ja yritetään myydä sitä ensin täällä ja vuoden alussa ulkomailla.

Ulkomaat kiinnostavat muutenkin. Unelmani olisi tehdä projektiluontoista suunnittelutyötä mahdollisimman erilaisten yritysten kanssa.

Nuorille suunnittelijoille haluaisin sanoa, että älkää pelätkö tehdä virheitä. Virheistä seuraa usein hyviä asioita.

”Suomalaiset hyväksyvät suomalaisen tuotteen vasta sitten, kun sitä on ylistetty jossain muualla.”

Anna Alanko, 27, valmistui viime jouluna taiteen maisteriksi vaate- ja pukusuunsuunnittelun k ou l u t u s oh j el m a s ta .

Sen jälkeen hän ollut assistenttina Satu Maaraselle, perustamassa tekstiilikollektiivia ja työskennellyt Japanissa.

Hän voitti toukokuussa maisterimallistollaan parhaan suunnittelijan Grand Prix -palkinnon kansainvälisessä Habitus Baltija -kilpailussa ja parhaan koulun palkinnon Antti Peltoniemen kanssa.

Kuva: Sanna Lehto 41

Antti Peltoniemi

”PYRIN OLEMAAN PELOTON.” 42

A

”Mietin, voinko kuvitella itseäni puku päällä koko loppuelämän.

Olin että fuck, en kyllä pysty.”

loin kiinnostua musiikista ja musiikkitähtien tyylitajusta lukion alussa. Silloin heräsi myös oma kiinnostukseni vaatteisiin. Ihailin The Killersin solistin mustavalkoisia esiintymisasuja. Minusta tuli emo, mikä tuntuu nyt läpältä, mutta se on ollut tärkeä vaihe siinä, mitä minusta tuli. Tutustuin muihin emoihin IRC-Galleriassa ja meitä kerääntyi Ruttopuistoon 200 ihmistä. Näytimme ihan samoilta mustissa vaatteissa ja hiuksissamme.

Opiskelin ensin puoli vuotta kansainvälistä bisnestä Haaga-Heliassa. Sitten mietin, voinko kuvitella itseäni puku päällä koko loppuelämän. Olin että fuck, en kyllä pysty. Taikin pääsykokeet kestivät viikon. Olin Berliinissä reilaamassa, kun faija soitti, että täällä on kirje odottamassa. Se oli tosi liikuttunut. Loput kaksi viikkoa reilistä meni juhliessa.

Oli siitä bisneskoulusta jälkikäteen jotain hyötyä. Parasta muotisuunnittelun opinnoissa on silti se, että saa tehdä mitä haluaa. Totta kai on pääopettajat ja kurssien vetäjät, mutta he ohjaavat suunnittelua, eivät kiellä asioita. Voidaan yhdessä pohtia, onko jokin roskaa. Vaikka suunnittelussa on vapautta, aikataulullisesti opiskelu on tiukkaa. En todellakaan jää himaan kelaamaan että olen suuri taiteilija tai ole viikkoja käymättä koulussa. Kursseja ei voi missata tai tulee ongelmia.

Kun tulin kouluun, minulla oli selkeä kuva siitä, millainen suunnittelija olen. Kuva on muovautunut, enkä vieläkään sanoisi, että se on lukittu. Inspiroidun alakulttuureista ja taiteesta, mutta pyrin olemaan mahdollisimman peloton ja valitsemaan aiheita, jotka eivät ole itselleni ominaisia. Esimerkiksi punk-kulttuurista ammentava kandimallistoni oli tehty eläinkuoseista, vaikka olen aina vihannut eläinkuoseja. Suunnittelin kuosit yhdessä Sandra Wirtasen kanssa.

Esittelin malliston Näytös14-tapahtumassa viime toukokuussa. Oli iso hetki saada ensimmäistä kertaa mallisto ulos. Olin tyytyväinen mutta ihan rikki. Vanhemmat tulivat katsomaan näytöstä ja sanoivat sen jälkeen, että sehän näytti kivalta. Aloin vaan itkeä. Olin niin väsynyt.

Suomessa muodin opetus voisi keskittyä enemmän taiteellisin konsepteihin. Täällä opetus lähtee olemassa olevista vaatteista, mekoista tai housuista. On todella hyödyllistä, että meidät opetetaan oikeasti tekemään

niitä, koska täältä valmistuu tosi osaavia tyyppejä. Silti esimerkiksi Briteissä huippukoulujen mallistot ovat eri tasolla. Siellä luodaan uusia alakulttuureja eikä todeta, että mallistossa näkyy jokin tietty inspiraatio tai suuntaus. Suunnittelu lähtee enemmän taiteellisesta visiosta, vaikka pahvilaatikosta, ja suunnittelija pakotetaan ajattelemaan.

Juuri nyt haluaisin päästä johonkin muotitaloon töihin. Kauaskantoinen haaveeni olisi nousta huippusuunnittelijan tasolle, vaikka tänä päivänä ei ole enää niin paljon superstar-suunnittelijoita. Olisi kiinnostavaa jäädä Suomeen töihin, jos vaikkapa Marimekon tyyppinen muotitalo haluaisi kehittää miestenvaatemallistoaan.

On kuitenkin häilyvän pieni mahdollisuus työllistyä tänne. Olisi kivaa jos koittaisi aika, että Suomi-muoti olisi kannattavaa ja kansainvälistä. Että pystyisi täältä käsin tekemään maailmanlaajuisesti töitä, toteuttaa itseään ja saada siitä tunnustuksen. Täällä on niin osaavia tyyppejä, että on todella harmi, ettei suunnittelijoita rahoiteta enempää.

Toisaalta me suunnittelijatkin olemme niin eristyksissä täällä Arabiassa. Me ei lähdetä mihinkään Slushiin vaan ollaan vaan että jaa, no meillä on nyt aika kova kiire täällä. Ehkä eri alojen yhteistyö onnistuu paremmin Otaniemessä, kun ihmiset pakotetaan yhteen. Better late than never.

Kuva: Sara Riikonen

Antti Peltoniemi, 25, valmistuu joulukuussa vaatesuunnittelun kandiksi. Viime huhtikuussa Peltoniemi voitti yhdessä Anna Alangon kanssa Latviassa Habitus Baltija -kilpailussa Aallolle parhaan muotikoulun palkinnon. Hän on tehnyt työharjoittelun lontoolaisella kulttisuunnittelijalla Craig Greenillä, jonka näytös sai osan katsojista itkemään viime Lontoon muotiviikoilla. Peltoniemen isä ompeli työkseen laivojen moottoreihin lämpöeristeitä.

43

Ilona Hackenberg

”Kyllä se oma juttu löytyy.”

44

L

Valmistumisen jälkeen minua kiinnostaisi työskentely Milanossa, tai ehkä Pariisissa. Pidemmällä tähtäimellä olisi kiva työllistyä Suomessa, mutta oma yritys ei ole tähtäimessä. Se on Suomessa niin haastavaa enkä koe, että minulla on siihen suuntaan toistaiseksi mitään kunnianhimoa.

Suunnittelijana on tärkeää muistaa palata lähtökohtiin ja erityisesti niihin hetkiin, jolloin on ollut inspiroitunut. Ettei mene sokeana eteenpäin, vaan jossain vaiheessa palaa alkuun ja miettii, mikä alun perin veti tähän ja mistä oli kiinnostunut. Sieltä saa uutta voimaa ja intoa työskentelyyn.

Kuva: Chris Vidal Tenomaa

öysin vaatesuunnittelun alun perin mutkien kautta. Olen aina ommellut ja tehnyt vaatteita, mutta olin aiemmin ehkä enemmän kiinnostunut kuvittamisesta ja taidepuolesta. Lukion jälkeen opiskelin pukuompelijaksi. Silloin ymmärsin, että vaatesuunnittelu voisi olla minun juttuni. Olisin alusta asti voinut olla rohkeampi ja luottavaisempi. Kyllä se oma juttu löytyy.

Suunnittelussa minulle tärkeää on materiaalilähtöisyys, visuaalisuus ja huumori. Vaate voi olla puhtaasti taiteellinen, mutta jos tekee käyttöön tarkoitettuja vaatteita, niiden pitää olla myös toimivia ja kestäviä. Vaatteen tulee toimia tarkoituksessaan. Olen pyrkinyt noudattamaan tätä mallistoissani. Vaaleanpunainen sydämillä ja huulilla kuorrutettu kandimallistoni oli inspiroitunut eri ikäryhmien, kuten teinien ja mummojen pukeutumiskulttuureista. Sitä tehdessä tuli ensimmäistä kertaa fiilis, että olin löytänyt oman tyylini. Käytin ensimmäistä kertaa myös kehittämääni kohoprässäystekniikkaa. Viime kevään mallistossani inspiroiduin puolestaan hedelmäasetelmista, Birger Kaipiaisen taidekeramiikasta ja 60-luvun space agesta.

Kyllästyn aika nopeasti, ja haluan, että jokaisessa mallistossa on asia, joka haastaa minua – jotain uutta. Olen oppinut käyttämään värejä, materiaaleja ja printtejä uudella tavalla. Aallossa onkin ollut todella antoisaa, että on oppinut lisää tekstiileistä. Harvassa koulussa on niihin niin hyvää perehdytystä. Meillä on todella huiput studiot, vaikka opiskelijoille ei olekaan omia työtiloja. Ne ovat parhaita, mitä olen kuullut missään koulussa olevan.

Monet puhuvat tällä hetkellä siitä, että tekevät pieniä sarjoja, mahdollisimman kestäviä tuotteita ja hyvää suunnittelua, ja se on sitä kautta ekologista. En usko, että se riittää. Massateollisuutta tulee aina olemaan. Suurimman muutoksen pitäisi tapahtua siellä, ei pienen nichen vaatemerkeissä. Ei vaikuta sinänsä mitenkään, jos teen omasta opiskelujen aikaisesta mallistostani superekologisen.

Vaikuttaa voin toivottavasti sitten kun olen työelämässä.

Muutokset pitäisi tehdä isossa mittakaavassa.

Vaatesuunnittelun opiskelijoilta odotetaan paljon ilmaisia harjoitteluita. Edellytyksenä on, että jos haluaa joskus töitä, pitää olla valmis tekemään niitä ensin ilmaiseksi. On pakko, jos haluaa saada kontakteja tai jalkaa oven väliin. Voi olla, että joutuu tekemään parikin harjoittelua. Niihin saa jotain apurahoja, tai sitten joutuu ottamaan lainaa tai lainaamaan läheisiltä. Apurahoilla ei elä puolta vuotta jossain Pariisissa.

Ilona Hackenberg, 28, valmistuu ensi syksynä taiteen maisteriksi vaate- ja pukusuunnittelun koulutusohjelmasta. Hänen kandityönsä päätösmallisto voitti Marimekon jakaman Näytös14palkinnon. Vuonna 2012 hänet valittiin Vuoden nuoreksi suunnittelijaksi.

Hackenberg asuu Pasilassa puutaloyksiössä, jonka vuokraemäntä pudottelee aika ajoin postiluukusta siideriä ja suklaata.

HEITÄKIN KANNATTAA PITÄÄ SILMÄLLÄ: Laura Jusslin. Pääsuunnittelija kehutun Siloa & Mook -merkin takana.

Elina Määttänen. Sijoittui maisterimallistollaan toiseksi CPH Vision Designers’ Nest 10-vuotisjuhlakilpailussa. Määttänen on myös ehdolla H&M Design Award 2015 -kilpailussa.

Heini-Maria Hynynen ja Elina Äärelä voittivat Aalto Award -palkinnon 2014. Tuomaristo kehui mallistoa iloksi silmälle.

Ines Kalliala, Julia Montin ja Marianne ElKhoury. Kolmikon suunnittelema miestenvaatemallisto voitti Dieselin palkinnon jo ensiesittelynsä jälkeen.

45

Rakas videopäiväkirja!

Teksti Kristiina Markkanen / KUVAKAAPPAUKSET YOUTUBE

Kaikki puhuvat koko ajan vloggauksesta. Miksi muidenkin kuin teinien pitäisi kiinnostua siitä?

Aleksi Rantamaa pääsi viime syksynä Haloo Helsinki -bändin Ellin kanssa yhteiskuvaan. Häntä jännitti niin, että kädet tärisivät.

Sen sijaan oman videokameransa edessä Rantamaata ei jännitä. ”Ainoo oikee on valkonen ylivalta, tajuutteks te.

Valkonen vitun ylivalta”, hän aloittaa.

On kulunut seitsemän sekuntia, ja katsojan huomio on vangittu. Loput yhdeksän minuuttia videosta Rantamaa avautuu siitä, kuinka paljon vihaa rasismia.

21-vuotias Rantamaa on videobloggaaja eli vloggaaja. Hän perusti Mentaalisavuke-kanavansa Youtubeen vuonna 2010. Rantamaan Mentaalisavuke-kanavalla on tällä hetkellä Youtubessa 127 183 tilaajaa. Marraskuussa hänet kruunattiin Some Awards -gaalassa Vuoden Tubettajaksi.

Julkinen päiväkirjamainen avautuminen

46

videolle tuntuu absurdilta. Miksi kukaan käyttäisi kymmentä minuuttia kertoakseen kameralle poliittisista näkemyksistään?

Vieläkin absurdimpaa on se, miksi sadattuhannet teini-ikäiset ihmiset katsovat videoita päivästä toiseen.

Teinien keskuudessa perinteinen paperipäiväkirja on saanut väistyä. Tunteiden ja ajatusten purkaminen on siirtynyt ensin blogeihin, sitten vlogeihin. Nyt kuulumiset kerrotaan videolla ja jaetaan katsojille, ja ”rakas päiväkirja” on korvattu huudahduksella ”moi kaikki!”.

Tutkija Karoliina Talvitie-Lamberg käsittelee keväällä ilmestyneessä väitöskirjassaan videobloggaamista. Koska altistumme erilaisille median viesteille jatkuvasti, altistumisen myötä on syntynyt uudenlaista yksilöllisyyttä. Sillä hae-

taan huomiota mediassa ja sen välityksellä.

Vlogit ovat siis ennen kaikkea itsensä esittämisen kanava, ja niiden tarkoituksena on harvoin olla yksityisiä avautumisia. Sen sijaan niillä halutaan tavoittaa mahdollisimman laaja yleisö. Vlogit ovat yhtä paljon tositv:tä kuin Big Brotherkin, tosin vain kuvattavien itsensä suunnittelemaa ja tuottamaa.

Menestymiseen ei vaadita muuta kuin aikaa, kohtuullinen kamera ja mielenkiintoinen persoonallisuus.

Niitä kaikkia on 23-vuotiaalla Sonja Hämäläisellä. Soikkuu-nimimerkillä vloggaava Hämäläinen kuvaa itseään täyspäiväisesti YouTubeen.

Hämäläisestä on kasvanut yksi Suomen tunnetuimmista vloggaajista. Niin tunnettu, että hänet pyydettiin mukaan tämän syksyn Tanssii tähtien kanssa -tosi-tv-ohjelmaan.

Kilpailu teki Hämäläisestä jonkinasteisen koko kansan julkkiksen, mutta huomio ei ole vaikuttanut vloggaamiseen. ”Vloggaan, koska se on vaan niin terapeuttinen harrastus”, hän sanoo.

Hämäläinen kuvaa videoilleen sen, mitä aiemmin olisi ehkä kirjoittanut päiväkirjaan tai kertonut kavereilleen. Ideat kumpuavat arjesta ja omasta elämästä. Hän puhuu takkuilevasta nettiyhteydestä, sosiaalisesta mediasta ja esittelee parilla videolla poikaystävänsä. Videota, jolla Sonja Hämäläinen puhuu kameralle hajonneesta tietokoneestaan, on katsottu kymmeniätuhansia kertoja.

Hämäläinen on pienestä asti ollut kiinnostunut kuvaamisesta. ”Musta on hauskaa puhua kameralle. En mä suunnitellut, että musta tulisi videobloggaaja. Videoiden kuvaaminen oli kivaa. Siksi mä ryhdyin tekemään sitä.”

Hän aloitti kanavansa YouTubessa vuonna 2011, jolloin vloggaaminen oli ilmiönä Suomessa vasta alkutekijöissään. Nyt tilaajia on yli 122 000. Se on enemmän kuin Hämäläisen poikaystävän kotikaupungissa Joensuussa on asukkaita ja kuusi kertaa niin paljon kuin Aallossa on yhteensä opiskelijoita.

18-vuotiaat suomalaisnuoret käyttävät keskimäärin sosiaalista mediaa jopa 18 tuntia viikossa. Nuorten mediankäyttö on muuttunut aktiivisemmaksi lyhyessä ajassa, ja se aloitetaan entistä nuorempana. Jo ala-asteikäisellä on suosikkivloggaaja takataskussaan koko ajan, älypuhelimen näytöllä. ”En ajatellut että tästä tulisi iso juttu.

En mä edes tiennyt tätä aloittaessani, että videobloggaaja on joku nimike”, Hämäläinen toteaa.

Massiivista suosiota selittää se, että Hämäläinen oli ensimmäisiä suomalaia tyttövloggaajia, jotka tekivät videoita tosissaan.

Silloin kilpailijoita ei vielä ollut.

Vloggaaminen ei ole ilmiönä uusi. Kotivideoita on kuvattu niin pitkään kuin se on ollut teknisesti mahdollista. Webkamerat yleistyivät jo 90-luvun loppupuolella. Vloggaaminen on internetajan vastine kotivideoiden kuvaamiselle.

Nykyään vloggaajista puhutaan välitunneilla samaan tapaan kuin elokuvatähdistä tai laulajista. Suomessa ilmiö on kuitenkin vielä lapsenkengissä verrattuna muuhun maailmaan. Esimerkiksi Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa vloggaus on poikinut useampia tunnettuja mediapersoonia, kirjailijoita ja muusikoita.

PointlessBlog-kanavaa pyörittävä britti Alfie Deyes julkaisi syksyllä ensimmäisen kirjansa, ja hänen vloggaajatyttöystävänsä Zoe Suggin esikoiskirjasta povataan myyntimenestystä jo ennen sen ilmestymistä.

Australialainen vloggaaja Troye Sivanin solmi Universal Musicin kanssa levysopimuksen viime kesänä. Sivanin EP pomppasi ilmestyttyään suoraan Billboard-listan kärkeen.

Suomessa vloggaajan ei kuitenkaan tarvitse olla julkkis, jotta hänen videoitaan katsottaisiin. Päinvastoin, tavallisten ihmisten tavallisuus kiehtoo.

19-vuotias Miisa Rotola-Pukkila, eli Mmiisas, on hyvä esimerkki. Jokaisella videoillaan hän tavoittaa yli 127 000 tilaajaa.

Hän rullailee ympäriinsä muovisella rullalaudalla ja istuu kesäisin piknikeillä kavereiden

Suomen suosituimmat vloggaajat: 1. Smokahontas Official, tilaajia 223 112, näyttökertoja 26 984 607 2. eeddspeaks, tilaajia 156 304, näyttökertoja 9 963 232 3. MrTuomo, tilaajia 130 070, näyttökertoja 12 278 219 4. Mmiisas, tilaajia 127 692, näyttökertoja 10 472 236 5. Mentaalisavuke, tilaajia 127 183, näyttökertoja 5 194 688 6. Soikkuu, tilaajia 123 341, näyttökertoja 13 810 870

47

Tällä hetkellä YouTubessa on yli 170 000 suomalaista kanavaa, joiden kautta julkaistiin viime vuonna yli 810 000 suomalaista videota.

(Lähde: Vapa Media)

kanssa. Hän myös pitää aika tavallisista asioista, kuten Ranch-merkkisestä dipistä.

Sitä ei ehkä olisi tosin kannattanut paljastaa katsojille. Rotola-Pukkila joutui nimittäin sulkemaan postilaatikkonsa, koska fanit lähettivät hänelle niin paljon dippikastikepusseja.

Konstailematon linja tekee vloggaajasta helposti lähestyttävän, mutta sillä on kääntöpuolensa. Kun mitään ei varsinaisesti tapahdu, pienetkin asiat saattavat paisua todella kummallisiin mittasuhteisiin.

Sonja Hämäläisen viimeisintä kampaajakäyntiä puitiin niin sosiaalisessa mediassa kuin lehdistössäkin. Kun Hämäläinen latasi Instagramiin kuvan uudesta kampauksestaan, hän sai kokea katsojien reaktioiden molemmat ääripäät: ”Olit nätimpi pitkil!!!!! Oot ny ruma!! Vittu Sonja!!!!!” ”Mä niin rakastan sun hiuksii, niihin sopii mikä tahansa tyyli, kampaus tai väri <3” ”Voitteko vittu lopettaa? Miettikää jos ite leikkaatte uudet hiukset ja sit kaikki haukkuu niitä? Tuntuisko se hyvält?”

Vaikka vloggaajat päättävätkin itse mitä ja miten paljon itsestään paljastavat, tutkija Talvitie-Lambergin mukaan katsojien odotukset vaikuttavat väkisinkin vlogien sisältöön, koska yleisöt ovat jatkuvasti yhtä aikaa

48

läsnä online-tilassa. Hämäläisen kampaajakäynti osoittaa, kuinka hallitsevia katsojat voivat olla. Vloggaajat ovat vapaata riistaa arvostelulle siinä missä muutkin “julkkikset”.

Hämäläinen ei mielellään jaa elämänsä kohokohtia katsojien kanssa. ”Jos mä olen tehnyt jotain tosi jännittävää ja kerron siitä videolla, tosi moni seuraaja on ihmeissään. Heitä ihmetyttää, miksi mä kerron näistä asioista. Yritänkö mä kehuskella elämälläni?” hän sanoo.

Talvitie-Lambergin mukaan eniten huomiota amerikkalaisilla YouTube-kanavilla keräävät huolellisesti editoidut ja tapahtumatäyteiset videot. Suomessa riittää, että vloggaajasta tykätään.

“Jos ihminen kameran edessä on mielenkiintoinen, pelkät jutteluvideotkin ovat kiinnostavia”, Rotola-Pukkila kertoo.

Tavallinen saa olla, mutta ei tylsä. Sillä vaikka olisi kuinka trendikästä juoda suodatinkahvia ja pukeutua mahdollisimman huomiota herättämättömästi, kovin vahvaa henkilöbrändiä ei hevillä rakenneta tavallisuuden ympärille. Vloggaajan persoonallisuus painaa.

Suosituimmat vloggaajat löytää nykyään yhden verkoston alta. Siihen kuuluvat niin Miisa Rotola-Pukkila kuin Sonja Hämäläinenkin. Ruotsista Suomeen rantautunut

2014 on ensimmäinen vuosi, jona YouTubeen on Suomessa ladattu yli miljoona videota (Lähde: Someco:n tubecon-blogipostaus)

Suomalaisista tubettajista 42 prosenttia on 18–34-vuotiaita. (Lähde: Kauppalehti) Vloggaaja Mmiisas on kotoisin Keuruulta, jossa on 10 206 asukasta. Miisalla on yli 120 000 seuraajaa.

Aleksi Rantamaa on Porista, jonka asukasluku 83 510 on pienempi kuin hänen tilaajamääränsä.

Top-5 suomalaiset vloggaajat ovat kaikki syntyneet 90luvulla.

YouTube-verkosto Splay kokoaa yhden kanavan alle aktiivisimmat ja parhaat sisällöntuottajat, jotka luovat yksinoikeudella ohjelmasisältöä tuhansille tilaajille. Verkostolla on 18 sisällöntuottajaa.

Rotola-Pukkila tekee kanavalle aamushow’ta ja Perjantaipärinät-sarjaa, jossa hän esimerkiksi puhuu videopeleistä vierailevien juontajien kanssa. Splaylle työskenteleminen on hänestä parhaita asioita, joita vloggaaminen on tuonut mukanaan.

YouTube on Talvitie-Lambergin mukaan otollinen alusta viihteen lisäksi vakavampien aiheiden käsittelylle. Vlogeissa ihmiset tulevat ulos kaapista, kertovat syövästään tai avautuvat odottamattomista raskauksista.

Monelle vloggaalle on tärkeää, että he voivat vaikuttaa katsojiensa mielipiteisiin ja asenteisiin positiivisella tavalla. ”Vloggaamalla voi ehdottomasti muuttaa epäkohtia, jos osaa puhua oikein. Olen tehnyt useita videoita esimerkiksi homovihasta”, Rantamaa kertoo.

Mediassa esitetään entistä enemmän viihteellistä ja tunteisiin vetoavaa ohjelmistoa.

Tosi-tv-ohjelmissa osallistujat avautuvat takahuoneessa kameralle harva se päivä.

Yksityisen ja julkisen raja on häilyvä.

Talvitie-Lambergin mukaan vlogit, joissa tunnustetaan esimerkiksi riippuvaisuutta tai traumoja, herättävät paljon keskustelua.

Intiimi tapa puhua suoraan katsojalle ja editoimaton, dokumenttimainen kuvaustyyli kutsuvat katsojaa osallistumaan. Se selittää, miksi esimerkiksi Iholla-tv-sarja jatkaa yleisösuosikkina tuotantokaudesta toiseen.

Rantamaa tuijottaa tiukasti katsojaa puhuessaan rasismista ja homovihasta. Häntä ei pelota puhua painavista aiheista. ”Tykkään herättää keskustelua vaikka mulle kaadettaisiinkin sen takia kuraa niskaan. Tabuaiheet ovat ehdottomia suosikkejani. Mikään ei muutu, jos siitä ei koskaan puhuta”, Rantamaa sanoo.

Hän myöntää, ettei ilmaisisi mielipiteitään yhtä radikaalisti kasvokkain kuin

videolla. Rantamaa yrittää tehdä asiallisistakin videoista hauskoja, jotta saisi katsojat pysymään aiheen äärellä. Se on toiminut. ”Monet katsojat ovat kertoneet, että olen saanut heidät näkemään asiat eri tavalla, ja se tuntuu mahtavalta”, hän sanoo.

Hämäläinen ei kiroile tai turhaannu vlogissaan, mutta yrittää omalla tavallaan tukea vaikeiden asioiden kanssa kamppailevia katsojia. ”Mä uskallan puhua asioista ja sanon mielipiteeni suoraan. Haluaisin rohkaista katsojia ja olla heidän kaverinsa. Jos mä teen jotain, ehkä nuorempi katsojakin uskaltaa tehdä niin”, hän sanoo. ”Monet nuoret ovat vloganneet avoimesti omista kokemuksistaan esimerkiksi kiusaamiseen liittyen. He eivät hae julkisuutta, vaan haluavat vain jakaa ajatuksiaan. Katsoja kuulee asiat suoraan vloggaajalta tämän omin sanoin, eikä välissä ole mitään kikkailua”, Hämäläinen jatkaa.

Hämäläinen ei koe koskaan olleensa hyvä lasten ja teinien kanssa. Siksi hänestä on ollut erityisen mukavaa kuulla nuorilta katsojilta, kuinka suuren vaikutuksen hänen videonsa ovat tehneet. ”Monet ovat kertoneet, että mun videot ovat parantaneet heidän itsetuntoaan. Se on suurinta, mitä olen saavuttanut”, hän sanoo.

Vlogien suora ja intiimi puhetapa saa vloggarin tuntumaan tutulta. Monelle nuorelle vloggaajasta tulee jopa idoli. Sitä ei usein sanota suoraan, mutta fanien teot puhuvat puolestaan.

Nyt on kulunut vuosi siitä, kun Aleksi Rantamaata jännitti olla yhteiskuvassa Ellin kanssa. Äskettäin nuori tyttö tuli Kampissa pyytämään Rantamaalta yhteiskuvaa. Tytön kädet tärisivät samalla tavalla kuin Rantamaalla aikoinaan.

Jutun lähteenä käytettiin Leena TalvitieLambergin väitöskirjaa ”Confessions in Social Media – Performative, Constrained, Authentic and Participatory Self-Representations in Vlogs” (2014).

Tubecon kävijöitä yli 5000, odotettiin n. 3000. Hartwall Areena vetää reilut 13 000 ihmistä.

Kansainväliset YouTubetapahtumat Etelä-Kalifornian Youtubetapahtuma Vidconissa kävi tänä vuonna noin 20 000 ihmistä ja yli 300 ammattivloggaajaa. Lippujen hinnat vaihtelivat sadasta yli 600 dollariin riippuen tapahtumista, joihin halusi osallistua.

Iso-Britannian suurin YouTube-tapahtuma, Lontoossa järjestettävä Summer in the City, alkoi yksinkertaisena puistopiknikinä pari vuotta sitten. Tänä vuonna se järjestettiin Alexandra Palacessa.

Liput maksoivat 25 puntaa ja kävijöitä oli yli 8000.

49

KOLUMNI /

Kuva: Miikka Pirinen

Olkaamme siis introvertteja Suomi on luopumassa tärkeimmästä luonnonvarastaan: introverteista, jotka keksivät kaiken, kirjoittaa Jani Timonen.

Sen saa helposti selville. Kysyt vain epäillyltä, soitanko vai laitanko viestin. Ekstrovertti kehuu puhelua, introvertti toivoo viestiä. Puhelin on ikiaikainen ekstroverteille suunnattu vehje, töykeä keskeyttäjä.

Introvertti laittaa puhelimeen äänet vain, kun häiriölle on aikaa.

Mietteliäs kansa nolostelee harkitsevaisuuttaan.

Suomi on luopumassa tärkeimmästä luonnonvarastaan, introverteista, jotka keksivät kaiken. Nyt on kuulemma hyvä aika myydä itseään, mutta muissa maissa harhaluulot jo karisevat.

50

Yhdysvalloissa on jo okei tunnustautua introvertiksi.

Pintasosiaalisuuden emämaassa introverttius on pörröistä, lojaalia ja tehokasta, eikä siihen suhtauduta enää isällisesti päätä taputellen. Muutos rannikoilla on ollut nopeaa. Eräänä esimerkkinä kerrottakoon, että vuonna 2011 vain muutama Whartonin MBAopiskelijoista uskalsi kohottaa kätensä ilmaan, kun kysyttiin, kuka on introvertti. Kaksi vuotta myöhemmin joka kolmas nosti kätensä, kun professori Adam Grant esitti saman kysymyksen.

Höpöttelijöiden maassa introvertit on kasvatettu näyttämään toisenlaisilta. Kehitys lähti harhateille 1900-luvun alussa kaupan lisääntyessä, koska hyvä ihminen myy ensin itsensä ja sitten jonkin tuotteen.

Sitten tajuttiin, ettei introverttius olekaan luonnevika. Yhdysvalloissa introverttius ei tosin ole yhtä pitkälle jalostettua kuin Suomessa. Jopa britit pitävät amerikkalaisia “introvertteja” seurallisina.

Introverttien ja ekstroverttien päässä ei ole kummallakaan vikaa. Ainakaan aivotutkimuksissa ei ole havaittu introverttien ja ekstroverttien välillä merkittäviä eroja. Yksi erilaisuuden syistä saattaa piillä – niin kuin aina arvoituksissa – mielihyvää säätelevässä dopamiinissa. Harvardissa tehdyn tutkimuksen mukaan introverteilla on puolestaan enemmän harmaata ainesta aivoissaan, mikä voisi selittää pekkaroutalempimäistä pohtimistarvetta.

Ekstrovertit osaavat ottaa riskejä.

Vaikeissa tilanteissa tarvitaan introvertteja. Töihin pitäisikin palkata molempia tyyppejä, mutta vain sellaisia, jotka ymmärtävät erilaisuuden vahvuudet, eivätkä painosta muita omaan muottiinsa. Julkkisintrovertit, kuten Albert Einstein, Warren Buffett, Bill Gates ja Audrey Hepburn, ovat näyttäneet, että introverttikin voi ehkä saada jotain aikaan. Introvertit keräävät ideoita, kehittävät ja luovat keksintöjä ja kulttuuria. Jotain myytävää ekstroverteille.

Kätevä neuvo introvertin ja ekstrovertin kohtaamiseen on: alle puolen minuutin small talk, sitten asiaan tai pois. Kun jutustelu kestää yli kaksi minuuttia, syntyy jotain uutta. Sisältö voittaa tyylin.

Kirjoittaja on tietokirjailija, ekonomi, yhteiskuntatieteilijä ja ikiteekkari, joka näkee verkottumistilaisuudet luontodokumentteina. @janistories

KOLUMNI /

Kuva: Miikka Pirinen

Helppo huudella

On eri asia antaa suoraa palautetta kuin olla täysi mulkku, kirjoittaa Melissa Heikkilä.

Ystäväni piti äskettäin erään kurssin päätteeksi esitelmän. Hän sai muilta opiskelijoilta kirjallista palautetta. Palaute oli täysin asiallista, kunnes vastaan tuli seuraava viesti. ”Muuten hyvä, mutta ei olisi kannattanut käyttää punaista huulipunaa. Se ja leveä hymy saa vaikuttamaan tyhmältä.” ... …

Anteeksi mitä?

Palaute on lähtökohtaisesti niin typerä, ettei sille kannattaisi uhrata yhtään palstatilaa. Mutta se muistuttaa minua yläasteella ympäri luokkaa lähetetyistä lapuista. Muistatteko – ne katalat laput, joissa haukuttiin luokkakaverin vaatteita tai sanomisia.

Se oli lapsellista, typerää ja selkeästi merkki omasta epävarmuudesta.

Yllättävää on, että näitä samoja lappuja kierrätetään vielä yliopistossa ja työelämässä. Asiaton palaute vain naamioidaan ”vertaisarvioinneiksi”.

Olemmeko vieläkään päässeet pois yläasteelta?

Tänä syksynä #kutsumua-kampanja näytti, kuinka pitkään yläasteaikaisilla haavoilla kestää parantua.

Mutta inhottavat sanat viiltävät monia yhtä syvältä myös vanhempana. Varsinkin niitä, jotka pysyvät edelleen hiljaa, kun muut julistavat Facebookissa, kuinka ovat onnistuneet kääntämään haukut vahvuuksikseen.

Totta kai yliopisto-opiskelijoilla on enemmän henkistä kypsyyttä kuin 13-vuotiailla. Mutta todellisen kypsyyden merkki on sekä palautteen antaminen että sen vastaanottaminen.

Jos sinulla on jotain sanottavaa, kannattaa sanoa se niin, että allekirjoittaisit sen omalla nimelläsi.

Anonyymina on helppo huudella, mutta harva olisi valmis samoihin sanavalintoihin kasvokkain. Ja jos jostain ei ole mitään kehittävää sanottavaa, tee itse paremmin.

Ihailen sitä, kuinka ystäväni otti palautteen vastaan. Hän asetti sen oikeaan arvoonsa eikä ottanut typerää huutelua itseensä. On nimittäin täysin eri asia antaa suoraa palautetta kuin olla täysi mulkku.

Moni sekoittaa nämä keskenään. Idiootti on idiootti sukupuolesta, iästä, asemasta ja uskonnosta riippumatta. Eikä sellaisten kannata antaa latistaa.

Sen sijaan ystäväni julkaisi palautteen sosiaalisessa mediassa ja purki tunteitaan. Ehkäpä sitä kautta palautteen antaja saattoi nähdä statuksen ja ymmärtää, että sen saaja oli ihka oikea ihminen, jolla on ihka oikeat tunteet.

Ja jos ei, niin punahuulten vihaajalle tiedoksi: Ystäväni sai kurssista vitosen. Ja se oli täysin riippumatonta siitä, oliko hänellä huulipunaa vai ei.

Kirjoittaja on Ainon toimitussihteeri, jolla on viereisessä kuvassa huulillaan MACin punaa sävyssä Media. @melissahei 51

Oi niitä aikoja Aallon alumnit muistelevat opiskeluaikojaan.

“Kun opiskelin ensimmäistä vuotta Jyväskylän yliopistossa, opintolainoja leikattiin melkein puolella. Lähdin muiden mukana osoittamaan mieltäni leikkauksia vastaan.

Kuorma-autot ajoivat opiskelijakylään, ja kaikki ryntäsivät innolla mukaan auton lavalle ja yliopistolle. Yliopiston päärakennuksen valtaus kesti yhden yön. Tuntui hienolta olla mukana vaikuttamassa. Leikkauksia ei kuitenkaan peruttu. 1970-luvun lopulla opiskellessa vaikeinta olikin jatkuva rahan puute. Opintolainat olivat pieniä, eikä silloin maksettu opintorahoja.

Suoritin tentit ajallaan ja kävin kohtuullisen tunnollisesti luennoilla. Mieleeni on jäänyt erityisesti professori Jouko Paakkasen mikrotaloustieteen perusteisiin liittyvä lause ”alla vi lever under knapphetens kalla stjärnor” [elämme kaikki niukkuuden kylmien tähtien alla].

Opiskelijaelämässä parasta oli hyvä ystäväpiiri, pääkaupungin kulttuuri- ja

opiskelijariennot, tietynlainen huolettomuus ja vapauden tunne. Kaverini olivat suurimmaksi osaksi Taideteollisesta korkeakoulusta, mutta oli minulla hyviä ystäviä myös Kauppakorkeakoulusta. Niihin aikoihin minulla ei ollut kovin kummallisia odotuksia tulevaisuudesta. Toivoin että saisin koulutustani vastaavan työpaikan, jonka sainkin. Aloitin työt laitossihteerinä kansantaloustieteen laitoksella jo ennen valmistumistani. Valmistumisen jälkeen jatkoin assistenttina ja jatko-opiskelijana.

Verrattuna opiskeluaikaiseen itseeni olen oppinut ehkä harkitsemaan vähän enemmän. Myös kärsivällisyyttä ja rentoutta on tullut lisää. Toisin kuin opiskeluaikoina, en ole enää hirveän ujo jännittäjätyyppi.”

TEKSTI STELLA KALLIONPÄÄ / KUVA Anne Brunilan kotialbumi

Anne Brunila opiskeli Helsingin Kauppakorkeakoulussa 1970-luvun lopussa ja väitteli tohtoriksi vuonna 1997.

Hän on työskennellyt Suomen Pankissa, Euroopan komissiossa, valtiovarainministeriössä, Metsäteollisuus ry:n toimitusjohtajana ja Fortumin strategiasta ja yhteiskuntasuhteista vastaavana johtajana. Nykyään hän toimii Koneen, Sanoman, Stora Enson ja Aalto-yliopiston hallituksissa sekä Hankenilla Professor of Practice -tehtävissä. Talouselämä-lehti nimesi Brunilan Suomen vaikutusvaltaisimmaksi päättäjänaiseksi 2013 ja 2014.

Now hiring Global Digital Lead Here’s-another-wayof-looking-at-it Consultant If you think that we just made this title up, then you’re right. We did. Because at Tieto we know that the last time you did something for the first time, was the last time you really had fun at what you do.

That’s why we’re looking for extraordinary people that think in extraordinary ways. People who’d rather develop completely new solutions for retail, manufacturing or the forest industry, than just play follow-the-leader in a me-too world.

So if you think you’re the kind of person we’re looking for, then give us something new to think about at tieto.com/careers

Changing perspectives

tieto.com

KUOKKAVIERAS / Ehdota seuraavaa kohdetta: ainolehti@ayy.fi.

Kuokkavieras

kävi syömässä katkarapukeksejä ja kuuntelemassa karaokea, josta ei ymmärrä sanaakaan.

Marraskuinen lauantai Teekkarikylässä. Tänään vietetään Aallon kiinalaisten opiskelijoiden kulttuuri-iltaa. Servin mökissä järjestettävää tapahtumaa on mainostettu lauseella ”A mysterious journey to China is about to begin. Are you ready?”

Kun astun Smökin ovista sisään, värivalot ja tuoksut iskevät naamalle kuin pahimman luokan kulttuurishokki. Seinille on ripustettu jouluvaloja, viirejä ja kankaita. Kaiuttimista raikaa sokerinen popmusiikki. Dj-kopissa joku laulaa kiinaksi hennolla äänellä biisin päälle. Tunnelma on kuin absurdi sekoitus matkamessuja ja pikkujouluja.

Vain ihmiset puuttuvat.

Vaikka tapahtuma on alkanut jo tunti sitten, paikalla on parikymmentä opiskelijaa. Mukana on noin kaksi suomalaista.

Kaikki muut näyttävät tuntevan toisensa.

Astun epävarmana peremmälle. ”Hello, would you like some Chinese tea?” kysyy pöydän takaa keltaiseen silkkipukuun pukeutunut mies. Kyllä, kiitos!

Saan käteeni puolikkaan kertakäyttökupillisen vihreää teetä.

Se on hailakkaa.

Tuoksujen alkulähde selviää viereisestä pöydästä. Tarjolla on chilikastikkeen kera itse tehtyjä kevätkääryleitä, popcornia ja katkarapukeksejä. Muissa pöydissä esitellään kiinalaista kalligrafiaa, shakkia, solmutekniikkaa, tanssikerhoa, pehmoleluja ja posliinikuppeja.

Kevätkääryleitä tarjoileva poika kysyy, miten kuulin tapahtumasta. Facebookista, vastaan. Poika nyökkäilee hieman yllättyneenä.

Aalto-yliopistossa kiinalaiset ovat suurin yksittäinen ulkomaalaisten opiskelijoiden ryhmittymä. Heitä on tutkintoopiskelijoina noin sata ja kokonaisuudessaan noin 500 alumnit mukaan lukien. Vaikka tänä iltana paikalla on muutamia AYY:n kansainvälisen jaoston Mosaicin suomalaisjäseniä, viesti tapahtumasta ei ole tavoittanut suuria ihmismassoja. ”Aikaisemmin olemme järjestäneet tapahtumia lähinnä kiinalaisopiskelijoille. Tänä syksynä olemme koettaneet olla kansainvälisempiä”, kertoo CSSA:n energinen puheenjohtaja. ”Toivon todella paljon, että jonain päivänä kiinalaisopiskelijat eivät hengailisi vain toisten kiinalaisten kanssa. Ja että integroituisimme koko suomalaiseen yhteiskuntaan paremmin”, hän jatkaa.

Paikalle on kertynyt nelisenkymmentä ihmistä. Yhtäkkiä kakofoninen karaokepop lakkaa. Kiinalaistyttö kiipeää lavalle mikrofoni kädessään. ”Ladies and gentlemen, may we have your attention please?”

Seuraa kahdeksan hengen tanssiesitys viuhkoineen ja perinneasuineen päivineen.

Esityksen jälkeen taputan lumoutuneena. Pohdin mielessä-

ni, koska viimeksi Smökissä on tanssittu lauantai-iltana näin selväpäisesti ja viattomasti.

Joku toinen sanoo mikkiin ”Hello?” ja aloittaa taas epävireisen laulamisen kiinalaispopin päälle.

Syön lisää katkarapukeksejä ja keskustelen kiinalaisopiskelijan puheenjohtajan kanssa lisää integraatiosta. Musiikki kääntyy lujemmalle. Eräs kiinalaispoika laulaa niin hyvin, että laulu kuulostaa tulevan levyltä. Mandariinikiina sorisee ympärilläni.

Pari poikaa hauskuuttaa toisiaan sovittamalla päälleen naisille tarkoitettuja perinneasuja.

Osa porukasta alkaa vetää toppatakkeja päälleen. Bileet ovat hiipumassa.

Kourallinen jäljellä olevia kiinalaisia kerääntyy Dj-koppiin ja alkaa laulaa yhdessä musiikin päälle. En ymmärrä sanaakaan, mutta tiedän kuulleeni kappaleen jo aiemmin tänä iltana.

Kiitän puheenjohtajaa tapahtumasta ja huikkaan heipat.

Hän vastaa yltiöpäisen ystävällisesti. ”Thanks for coming! Nice meeting you! You are always welcome!”

KUVITUS ROBERT LÖNNQVIST

53

SENSEI / Opimme viisaammilta.

Aira Samulin:

Ikä ei ole häpeä vaan ansio

Nimi: Aira Samulin Ikä: 87 vuotta Ammatti: yrittäjä kahdeksalla vuosikymmenellä Juuri nyt: Samulin on ottanut vieraita vastaan Hyrsylänmutkan kotiinsa jo 30 vuoden ajan ja on nyt laajentanut yritystään tekemällä samaa Bulevardin-kodissaan.

TEKSTI STELLA KALLIONPÄÄ

Koskaan ei voi olla liian hyvä tai viisas. Keikkailen esiintymässä ja luennoimassa ympäri Suomea. En tosin kyllä yhtään tykkää tuosta luennointi-sanasta. Puhun aina omasta päästäni, eikä minulla ole mitään papereita tai piirtoheittimiä. Saan inspiraationi paikan päällä olevista ihmisistä.

Työelämässä olen aina pitänyt tärkeänä hyvää ilmapiiriä. Tällä hetkellä koitan luoda sellaista ilmapiiriä, jossa yrittäjyys ei olisi iästä kiinni. Moni ajattelee, että eihän sitä minun iässäni enää voi työskennellä. Mutta minä vuokrasin 115 neliön lukaalin Bulevardilta ja kutsun ihmisiä vierailemaan Airan tarinasalonkiin.

Tarjoan tarinoita elämästä ja pullakahvit ruusukupeista hintaan 35 euroa per henkilö. Kiinnostusta on ollut.

Suomalaisten pitäisi muuttaa suhtautumistaan työelämään. Minulle on aina kelvannut kaikenlainen työ ja olen oppinut kaikesta tekemisestä. Kun työssä onnistuu, se antaa hyvän itsetunnon.

Minun on tehnyt suuren vaikutuksen, se kuinka hyvä maa tämä rakas Suomi on asua ja elää.

Tuntuu, että minulla on tässä maassa miljoona

54

suojelusenkeliä, kun kaikki tulevat kadulla juttelemaan hyvällä mielellä.

Tanssiohjelmat ovat tärkeitä.

Toivoisin niiden opettavan, että tanssi kuuluu kaikille, koska se on parasta aivolääkettä.

Vanhana kukaan ei kadu sitä, että on saanut lapsia. Minulla on kaksi lasta, kolme lastenlasta ja kaksi lastenlastenlasta. On ollut ihanaa kokea neljäs sukupolvi. Vanhuus tulee nopeasti ja kestää kauan, eikä ikä ole häpeä vaan ansio.

Toivoisin, että kulttuurissamme tapahtuisi muutos vanhuksiin suhtautumisessa siihen suuntaan, että laitoshoidon sijaan satsattaisiin koti- ja omaishoitoon. Psykiatrisella puolella sitä jo tapahtuu.

Olen huomannut olevani kannustava esimerkki kaikenikäisille naisille. Nuoret tulevat sanomaan, että voi kun olisin tuollainen sinun iässäsi. Eivätkä ainoastaan tytöt vaan myös pojat. Erikoisesti juuri nuoret miehet, vielä ihan poikamiehet, tulevat pyytämään yhteiskuvaa. En tiedä, ajattelevatko he, että voisivatkohan he löytää tytön, joka olisi tällainen vielä tässä iässä.

ILMOITUS /

55

“Virheistä seuraa usein hyviä asioita.”

56