Tamperelaiset taideostoksilla
TAPIO SUOMINEN
Joku saattaa pitää houkuttelevana ajatusta, että voisi kulkea työkseen taidenäyttelyissä, tehdä löytöjä ja shoppailla toisten rahoilla. Tilaisuuden tullen kokisi itsensä tärkeäksi, koska esiintyisi asiakkaana, ja asiakas on aina oikeassa. Tästä maksettaisiin palkkaakin – pientä ja nimellistä, mutta silti. Ovatko julkisia taidehankintoja tekevät siis etuoikeutettu joukko vai onko roposilla tässäkin kääntöpuolensa?
Radoslaw Grytan Vilja-installaatio valmistui taidemuseon 80-vuotisjuhlanäyttelyyn. Teos ostettiin 2011 taidemuseon kokoelmaan. Gryta on Vuoden nuori taitelija vuodelta 1987. Kuva: Jari Kuusenaho.
Yksi ongelma ainakin on ajan puute. Kuvataidekentän seuraaminen on niin suuri työ, että se tuskin kattavasti onnistuu oman toimen ohella. Kunnallisen kartuttajan kädet on myös sidottu tiukoin kokoelmapoliittisin sitein. Hän ei tee valintoja niin kuin yksityinen keräilijä, joka voi keskittyä minkälaiseen sisältöön haluaa. Julkista taidekokoelmaa on kartutettava julkilausutuin perustein ja linjassa instituution perustehtävän kanssa.
Mikä on hyvää taidetta?
Hankinnan hankaluus on sekin, että taidekokoelmaan ostetun esineen pitäisi olla taideteos, vaikka määritelmällisiä työkaluja ei oikein ole tarjolla.
4
Miten erottaa taideteos kaikista muista myytävistä esineistä? Edes lainsäätäjä ei täsmällisesti kerro, miten teoskynnys ylittyy, puhumattakaan siitä, että ottaisi kantaa laatukriteereihin. Tekijänoikeudellisessa mielessä huonokin taide on aina taidetta. Vaikeuksia tulee, kun pitäisi pettämättömästi tehdä ero hyvän ja vähemmän hyvän teoksen välillä. Luultavasti kaikissa kokoelmapoliittisissa ohjelmissa kuitenkin juuri taiteellinen taso ilmoitetaan tärkeimmäksi hankinnan kriteeriksi. Laadun voi tunnistaa korvaamalla sen ensin määrällä, kuten Kurt Vonnegutin fiktiivinen taiteilija Rabo Karabekian on huomauttanut: ”Kun olet nähnyt miljoona taulua, et erehdy ikinä.”