Kirjoituksia sarjakuvasta (Laavu 54, 2013)

Ky menl a a k s onOpi s t ons a r j a k uv a l i nj a nj ul k a i s u

A M

MEIN KAMPFISTA MAUSSIIN

Selviytyjän selviytyjän tarina Yhdysvaltalaisen Art Spiegelmanin ensimmäinen osa Mausista julkaistiin vuonna 1986, ja toinen osa vuonna 1991. Maus on Spiegelmanin tunnetuin teos, mutta ei viimeisin.

Vuonna 2004 hän julkaisi teoksen In the Shadow of no towers, joka käsitteli syyskuun 11 päivän terroristi iskun psykologisia vaikutuksia itse kirjailijaan. Mausista Spiegelman sai Pulizerin erikoispalkinnon vuonna 1992, hänet valittiin sadan vaikutusvaltaisimman henkilön joukkoon Time- lehden toimesta vuonna 2005 ja Ranskassa Angoulemein sarjakuvafestivaaleilla 2011 hänelle myönnettiin pääpalkinto.

S U

Jari Ollikainen (SAKU) 15.10.2012

Kirja Maus osa 1, Seviytyjän tarina/ osa 2, Ja täällä vaikeudet alkoivat.

Tekijä Art Spiegelman Kustantaja Wsoy Väri Mustavalkoinen Sivumäärä 295

S

piegelman syntyi, kun hänen vanhempansa olivat pakolaisia Ruotsissa vuonna 1948. Isänsä ja äitinsä Vladek ja Anja Spiegelman olivat holokaustista selviytyneitä puolanjuutalaisia ja entisiä Auschwitzin vankeja. Anja Spiegelman teki kuitenkin itsemurhan vuonna 1968, johtuen kokemuksistaan keskitysleirissä. Tästä traumaattisesta kokemuksesta Art Spiegelman teki sarjakuvan nimeltä Vankina helvetin planeetalla (1973), jonka hän liitti myöhemmin osaksi sarjakuvaromaania Maus. Maus taas pohjautui Spiegelmanin isän Vladekin kertomiin muistelmiin.

Art Spiegelman oli keskeinen hahmo 1960ja 1970-luvun underground sarjakuvalehdissä Real Pulp, Young lust ja Bizarre Sex. Töitään hän teki monilla eri nimillä kuten Skeeter Grant, Joe Cutrate ja Al Flooglebuckle.

1980-luvulla Spiegelman perusti vaimonsa kanssa RAW- lehden, joka keskittyi kokeilevaan avantgarde-sarjakuvaan.

Tarina Mouse kertoo Art Spiegelmanin ja hänen isänsä Vladekin kanssakäymisestä, aina hankaliin eläkevuosiin. Pääosassa on Vladekin kertoma tarina hänen nuoruusvuosista Puolassa ennen ja jälkeen natsien valtaan nousua. Kaikki alkaa siitä, kuinka Vladek tapasi Artin äidin Anjan.

He elävät tavallista elämää Puolassa, kunnes natsit nousevat valtaan Saksassa. Vladek joutuu värvätyksi Puolan ja Saksan väliseen sotaan,

Kolmen sivun sarjakuva (1972) Spiegelmanin ensimmäinen lyhyt tarina isänsä kokemuksista.

Maus: Selviytyjän tarina (1986) Vankina helvetin planeetalla (1973) Spiegelman käsittelee äitinsä itsemurhaa. Spiegelmanin ensimmäinen osa Mausia.

Koottu Raw-lehden liitteistä.

jonka tietenkin Puola häviää, kuten historiasta tiedämme. Vladek joutuu sotavangiksi. Vladek onnistuu pakenemaan takaisin perheensä luo, mutta puolanjuutalaisilla tilanne miehitetyssä Puolassa alkoi käydä tukalaksi. Juutalaisia vainotaan ja murhataan väkivaltaisesti, merkitään Daavidin tähdillä ja siiretään Ghettoihin. Vladek ja Anja onnistuvat pakenemaan, kun juutalaisia aletaan siirtämään keskitysleireihin.

Pakomatka kuitenkin epäonnistuu ja Vladek ja Anja joutuvat pahamaineeseen Auswitzchiin, jossa elämän muuttuu selviytymiseksi helvetissä maan päällä.

Art Spiegelman yrittää kertoa tällä totuuden natsien harjoittamasta juutalaisvainosta miehitetyssä Puolassa ja keskitysleiri Auschwitzchin kauhuista. Ymmärrän miksi juutalaiset on esitetty hiirinä, koska ovat tuhoeläimiä ja ovat siksi uhka ihmiskunnalle. Kissa natsit ovat luonnollisia vihollisia, vaikka itse holokaustissa ei ollut mitään luonnollista. Eri kansalaisuudet on esitetty eri eläimillä. Juutalaiset ovat hiiriä, natsit ja muut saksalaiset ovat kissoja, puolalaiset ovat sikoja, ruotsalaiset ovat poroja, ranskalaiset ovat sammakkoja ja amerikkalaiset ovat esitetty koirina. Eläinhahmot auttavat osaltaan tämän aika väkivaltaisen ja synkän tarinan välittämisessä lukijalle, koska teoksessa esiintyy aika ajoin todella brutaalisia kohtauksia, jotka saattaisivat järkyttää herkempää lukijaa, jos tämä tarina esitettäisiin ihmisillä.

On helpompi tekijänkin kannalta käsitellä tätä vaikeata aihetta eläimillä. Lukija pysyy

objektiivisena lukemaan sarjakuvan läpi ja keskittyä tarinaan ilman, että huomion varastaisi aika ajoin toistuvat raakuudet, joita todistetaan. Maus on dokumentti, joka on toteutettu kekseliäästi sarjakuvan muodossa.

Spigelmanin itsensä mukaan, hän halusi tehdä Mausin, koska aika oli kypsä sellaiselle ja aihealuetta ei ollut ennen kunnolla kerrottu.

Teoksen johon tarvitsee kirjamerkin, jota ei lueta 20 minuutissa ja se sitten unohdetaan, on yhä uudelleen luettavissa tulevienkin. Taustalla ei ollut mitään sormilla heristelyä: että älkää tehkö näin enää koskaan tai tehdä maailmasta parempaa paikkaa tai oikeuttaa Israelin olemassaoloa.

Sijainti, sijainti ja sijainti Pääosin tarina sijoittuu Yhdysvaltoihin ja Puolaan. Yhdysvalloissa Vladek Spiegelman kertoo tarinaa pojalleen Artille ja muutakin arjen aherrusta tapahtuu siinä välissä. Puolassa Vladek ja edesmennyt vaimo Anja yrittää selviytyä Puolassa. Miksi näissä paikoissa? Koska Vladek ja Anja olivat alun perin puolanjuutalaisia ja Auschwitzc sijaitsi Puolassa. Spiegelmanit joutuivat amerikkaan Ruotsin kautta sotapakolaisina. Oli ymmärrettävää miksi he eivät haluneet jäädä Puolaan, kun jopa puolalaiset liittyivät juutalaisvainoihin ja kansalaisuudella ei ollut mitään väliä.

Puola Vladekin tarinassa on normaali ja rauhallinen ennen sotaa. Suurin huoleaihe tuntui olevan kommunismi ja kolmiodraaman hoi-

Teemoja ja metaforeja

taminen Lucian, Anjan ja Vladekin välillä. Natsismi ja sota leviää Puolaan ja kaikki tuntuu muuttuvan.

Ainainen pelko ja selviytyminen vaikuttaa sodan jälkeenkin Vladekiin ja Anjaan. Anja ei pysty pääsemään yli siitä mitä hän todisti Auschwitzissa ja tekee itsemurhan vuonna 1968. Art Spiegelman oli tuolloin 20-vuotias ja se vaikutti häneen syvästi. Hän teki siitä sarjakuvan Vankina helvetin planeetalla, jonka hän myöhemmin liitti Maus julkaisuun. Vladek on toisessa tarinassa ennakkoluuloinen kaikkia kohtaan, jopa toista vaimoaan Malaa kohtaan ja haastaa riitaa poikansa aika ajoin, mikä ajaa Artieta omin sanoin hulluksi.

Puhuvia päitä Mausissa on paljon puhetta jolloin ei huomaa minimiin jätettyjä taustoja ja arkkitehtuuria. Välillä näkyy tiiliseinää, välillä tapettiseinää, välillä ikkunaa yksinkertaisuudessaan ja karikatyyristä taloa. Sarjakuva on aika henkilökuvakeskeinen. En sano, että koko sarjakuva on vain puhuvia päitä, mutta ympäristö on pienessä roolissa johtuen varmaan tarinan suuruudesta. Ilmakuvaa keskitysleiristä, kartat ja kaaviot välillä näyttää missä mennään.

Ilmakuvaa keskitysleiristä, kartat ja kaaviot välillä näyttää missä mennään.

Eräs aika historiassamme Vladekin kertoma tarina sijoittuu vuosiin 1935-1945. Vladekin ja pojan välinen aika Yhdysvalloissa tapahtuu 1978-79. Vladekin koko tarina on yhtä takaumaa, joka keskeytyy aina välillä Vladekin ja hänen poikansa Artin väliseen kanssakäymiseen tai Artin ja hänen tyttöystävänsä/ vaimonsa. Tarinan rytmi on tasaisen vaihtelevaa. Aloitetaan siitä, kun Artin isä Vladek alkaa kertoa tarinaa ja sitten vähän aikaa seurataan sitä, kunnes keskeytyy vähän väliä asiasta tai toisesta. Ruutukoot tai tyyli ei vaihdu muualla kuin lyhyessä tarinassaVankina helvetin planeetalla, jossa eläinhahmojen sijaan nähdään ihmisiä.

Ajan kulku kerrotaan Vladekin tarinan kautta. Hän kertoo vuoden, kuukauden ja päivän tarkkuudella mitä missäkin tapahtui. Muistelmat kerrotaan kronologisessa järjestyksessä alusta loppuun. On vain yksi poikkeus, kun Vladek loikkaa yhdessä kohtaa edelle tarinassa ja poika korjaa tätä.

Saksalaiset

ovat

kuvattu kissoina

Spiegelmanin teos käsittelee muistoja ja muistamista. Art Spiegelman piti sitä ongelmallisena, että hän teki tarinaa muistojen pohjalta, jotka ei ollut hänen. Nämä ilmeni työskentelyssä siinä, että hän ei ollut varma miten hän kuvailisi tiettyjä tapahtumia, niin että yksityiskohdat olisivat kohdillaan, koska hän ei ollut todistamassa tapahtumia, kuten hänen isänsä. Hyvänä esimerkkinä toimii sarjakuvassakin esiintyvä osio, jossa itse Spiegelman on psykiatrin vastaanotolla puhumassa Mausesta ja tuskailee isänsä vaihetta leirissä tämän työskennellessä metallipajassa. Mitään dokumentteja ei ollut olemassa, eikä Art Spiegelmanilla ollut aavistustakaan mitä työkaluja ja tarvikkeita tarvittaisiin. Psykiatri oli Tsekinjuutalainen ja myös holokaustista selviytyjä, joka pystyi auttamaan Spiegelmania.

Maus käsittelee selviytyjien lapsien suhdetta selviytyjiin. Esimerkiksi vanhempien muistojen jakaminen lasten kanssa, voi vaikuttaa niin voimakkaasti, että vanhempien muistot tulevat osaksi lasten muistoja.

Art yritti pitää isänsä tarinan kronologisena. Tarina alkaa alusta ja etenee tapahtumien kautta siinä järjestyksessä kuin ne avautuvat päähenkilölle. Hänen äitinsä Anjan muistelmat puuttuvat kokoaan tarinasta, johtuen hänen itsemurhasta ja siitä kun hänen isänsä Vladek poltti vaimonsa päiväkirjat. Art yrittää Mausilla rekunstroida myös Anjan muistot tapahtuneesta.

Spiegelmanin käynti psykiatrilla kosketti yhtä toista teemaa ja se on syyllisyys. Hän kärsii sitä monella tapaa. Esimerkiksi Mausessa hän istuu ensimmäisen osan menestyksestä johtuen, ruumispinon päällä. Pino symboloi kuuden miljoonan juutalaisen ruumiita, joiden päälle Mausen menestys pohjautuu. Art tuntee syyllisyyttä, koska hän luulee rahastavansa heidän kärsimyksellä. Hän potee syyllisyyttä siitä, että hän ei ikinä pystyisi olemaan holokaustissa menehtyneen veljensä arvoinen tai ettei olisi oikea henkilö kuvaamaan holokaustia. Koska ei ollut itse todistamassa sitä. Artin isä Vladek taas potee syyllisyyttä siitä, että selviytyi ja hänen ensimmäinen poikansa ei.

Rasismi ja antisemitismi ovat sitäkin suurempia teemoja, jotka esiintyvät molemmissa tarinoissa. Vladekin oma rasismi ilmenee suuttumisena, kun Artin vaimo Francoise ottaa kyytiin mustan liftarin. Art ja Francoise nuhtelee antisemitismin uhria Vladekia, hänen ollessa törkeä mustaa liftaria kohtaan. Vladek vastaa syytöksiin, että ” Ettei shvartsereita ja juutalaisia voi verrata.” (Vladek kutsui mustia shvartsereiksi).

Saksalaiset ovat kuvattu Vladekin tarinassa melkein samanlaisina juutalaisten vihaajina ja kissoina, mutta tarinaa hallitsevat puolalaiset ja juutalaiset vaihtelevat laidasta laitaan. Joskus nähdään juutalaisen tai juutalaisten valtuuston olevan yhteistyössä natsien kanssa. Toiset ilmiantoivat juutalaisia ja toiset toimivat poliiseina natseille.

Puolalaiset, jotka esitettiin sikoina, olivat useimmiten antisemitistejä ja yhteistyössä natsien kanssa. Muutamia poikkeuksia kuitenkin oli, jotka auttoivat oman henkensä riskillä juutalaisia. Kapot, jotka auttoivat pyörittämään keskitysleirejä, olivat puolalaisia. Sodan jälkeenkin Puolaan palaavia juutalaisia ajettiin pois ja jopa tapettiin.

Art Spiegelmainilta on usein kysytty, miksi hän kuvaa Mausin henkilöt eläiminä. Artin itsensä mukaan, siihen vaikutti Hitler ja hänen isänsä.

Perusajatus oli, että natsien tarkoitus oli tuhota ja hävittää juutalaiset, ei murhata. Meidän oli helpompi samaistua siihen, että sama tehdään hiirille tai tuhoeläimille. Hän hyödynsi natsien propagandafilmejä, jotka kuvailivat juutalaiset rottina ja tuhoeläiminä. Tärkeintä on, että eläinhahmot eivät esitä ihmisiä vaan ihmisiä, jotka ovat eläinnaamion takana.

Tämä auttoi hahmoja olemaan anonyymejä ja paradoksaalisella tavalla auttoi lukijaa samaistumaan hahmoihin ihmisinä. Samalla estäen näkemästä kliseisiä rotupiirteitä kasvoissa.

Piirtäen yhden kansakunnan kaikki ihmiset näyttämään samalta, Spiegelman toivoi, että näyttäisi sen mielettömyyden erotella ja luokitella ihmisiä. Spiegelman eräässä haastattelussa kertoi, että nämä eläinmetaforat ovat tarkoitus itsetuhoutua ja todennäköisesti ne tuhoutuvat. Tästä toimii hyvinä esimerkkeinä, kun eräs saksalaisjuutalainen on vankina Auschwitzissa. Spiegelman ei osaa päättää onko tämä juutalainen hiiri vai saksalainen kissa. Huvittuneisuutta aiheuttaa, kun Vladek

Puolalaiset, jotka esitettiin sikoina, olivat useimmiten antisemitistejä ja yhteistyössä natsien kanssa.

ja Anja olivat kellarikomerossa piilossa ja Anja säikkyi rottia. Vladek rauhoitti häntä sanomalla, että ne ovat vain hiiriä, vaikka todellisuudessa ne olivat rottia. Vladekin ja Anjan juutalaisvainoja pakenemisessa oli jännä yksityiskohta, kun he yrittivät esittäytyä tavallisesta puolalaisesta, he käyttivät siannaamiota. Se meni läpi, kunnes jäivät kiinni. Gestapon mies otti sikanaamion irti, jonka voi tulkita metaforaksi sille, että he paljastuivat.

Eläinmetafora jopa kehittyy kaksiosaisen Mausen jälkimmäisessä osassa. Art Spiegelman irrottaa itsensä molemmista tarinoista ja itse Mausen tekemisestä päästäkseen itsetutkisteluun ja taustoittamiseen. Hän esittää itsensä ihmisenä, mutta kasvonsa hän on peittänyt hiirinaamiolla ja muut ihmiset kansalaisuutensa mukaisilla eläinnaamioilla. Vladekin tarinassa juutalaiset hiiret pakotetaan suihkuun ja heidän paperit ja vaatteet otetaan pois ja karvoitus ajetaan. Näemme heidän ihmisen sukuelimet, mutta naama on edelleen kuin hiirellä.

Genre ja sen historia

Gestapon mies otti sikanaamion irti, jonka voi tulkita metaforaksi sille, että he paljastuivat.

Maus on sarjakuvaromaani ja omanelämänkerrallinen tarina.

Vastaavia tunnettuja teoksia ovat Persepolis, Hiroshiman poika, Palestiina ja Artin toinen teos In the shadow of two towers. Tämä genre tuli tunnetuksi ensimmäiseksi underground-sarjakuvien piirissä, josta se on myöhemmin levinnyt laajemmin. Nykyisin se on suosituinta Kanadassa, Amerikassa ja Ranskassa.

Omaelämänkerrallisten ja dokumenttaaristen sarjakuvien juuret alkavat 1960- luvun alkupuolelta. Japanilainen Shinji Nagashima julkaisi The hars story of a manga artist, vapaasti suomennettuna Manga-taiteilijan ankara tarina, joka kertoi sen ajan todellisuuden manga teollisuuden takana ja teki Nagashimasta edelläkävijän siinä teollisuudessa.

1970- luvulla on kuitenkin toinen, joka oli yleisesti tiedostettu pioneeri kyseisessä genressä, ainakin englanninkielisessä sarjakuvassa ja se oli amerikkalainen Justin Green.

Green julkaisi vuonna 1972 44- sivuisen omaelämänkerrallisen sarjakuvalehden nimeltä Binky Brown kohtaa pyhä neitsyt Marian. Se oli ensimmäinen pitkä omaelämänkerrallinen tarina, joka ilmestyi underground piireihin.

Teos oli äärimmäisen henkilökohtainen ja se kuvaili Greenin lapsuuden kamppailua keskittymishäiriön kanssa.

Binky Brown kohtaa pyhä neitsyt Marialla oli pitkäikäinen vaikutus ja teki Greenistä yhden merkittävistä underground-sarjakuvien tekijöistä. Sarjakuvateos innoitti monet muutkin Greenin sukupolven sarjakuvataiteilijat tutkiskelemaan omaa henkilökohtaista historiaa ja myös innoitti tulevaisuuden taiteilijoita. Art Spiegelmanin mukaan, Binky Brown mahdollisti hänen sarjakuvaromaaninsa Mausin tekemisen.

Tästä päästäänkin 1980-luvun hittiin Mausiin, jossa Art Spiegelman yhdisti elämänkerran ja omaelämänkerran.

Pulizer voitto ja suuri kansainvälinen huomio yllätti jopa itse taiteilijan. Maus vaikutti suuresti antamalla jalansijaa sarjakuville valtavirran kirjallisuudessa ja herättäen potenttiaalia muillekkin sarjakuvatarinoille, kuin tyypilliselle fantasia seikkailulle.

2000-luvulle mentäessä, tämä omaelämänkerrallinen ja dokumentti sarjakuva on päässyt alakulttuurista valtavirtaan ja omaksi tunnustettavaksi genreksi, joka haastaa jopa Amerikkaa hallitsevan supersankari genren. Omaelämänkerralliset sarjakuvat kertovat aiheita laidasta laitaan, kuten sodasta, seksistä, huumeista, aina masturbointiin ja nenän kaivamiseen, yhdistellen fantasiaa ja todellisuutta mitä mielikuvituksellisen tavoin.

Pitkä ja kivinen tie julkaisuun Mausin pitkän version tekeminen ja julkaiseminen ei ollut mikään yksinkertainen prosessi. Kun Art aloitti haastattelut isänsä Vladekin kanssa vuonna 1972, niin ei hänellä ollut innostusta tehdä kuin kolmen sivun mittaisen tarinan, kunnes hän kuunnellutti nauhoitettua haastattelua muutamalle ystävälleen.

Art hämmästyi miten ystävänsä reagoi nauhoituksen tarinaan liikuttuneesti ja kyynelehtien. Hän päätti muistaa tämän, koska se oli hänen lisäksi liikuttanut toisia. Tämä istutti siemenen mieleen, että hänellä oli käsissään jotain suurta, johon hänen on joskus palattava. Muuttaessaan pitkin poikin Amerikkaa, Art yritti löytää keinon olla jatkuvassa yhteydessä isänsä Vladekin kanssa, joka osaltaan

tuki päätöstä tehdä hänen tarinastaan pidemmän.

Art panosti kovasti taustatutkimukseen, jotta hän pystyisi ymmärtämään isänsä tarinaa paremmin ja luomaan uskottavat ympäristöt Maussiin. Art kävi jopa vierailemassa Auschwitzissa.

Art alkoi sitten julkaisemaan Mausin jatkosarjaa hänen ja vaimonsa Francoisen kustantamassa Raw- lehdessä (1980-1991). Maus julkaistiin vuosittain pieninä lehtisinä Raw- lehden välissä. Erään agentuurin edustaja kiinitti huomionsa Mausin lehtisiin ja ehdotti niiden tarjoamista Yhdysvaltojen kustantajille, jotta niistä tehtäisiin kirja. Useita kieltäytymisiä tuli pieniltä, että suurilta kustantamoilta, kunnes Pantheon books niminen kustantaja suostui julkaisemaan sen ja maksoi pienen ennakon. Artin piti vielä tehdä Mausin tarina loppuun.

Syy, miksi Maus julkaistiin kahdessa osassa, oli itseasiassa kunnia kysymys. Oli vuosi 1985 ja joku näytti Artille Steven Spielbergin haastattelun, jossa hän vihjasi tuottavansa kokoillan animaatiota venäläisjuutalaisista hiiristä, jotka pakenevat antisemitismiä Amerikkaan. Kommunistit kuvattaisiin kissoina. Tämä herätti Art Spiegelmanissa paniikkia ja päätteli, että ohjaaja oli nähnyt muutamia Maus lehtisiä Rawissa ja ottanut elokuvan idean sieltä. Art oli kauhuissaan etenkin siitä, että animaatio tulisi julki ennen Mausin valmistumista, koska joku voi nähdä tämän niin, että Maus on kierätetty ja kopioitu tulkinta Spielbergin tuotannosta. Asiaa ei auttanut, että Artin ystävän äiti oli ylistänyt Art ”Spielbergiä” lahjakkaaksi pojaksi, joka oli Mausin lisäksi tehnyt myös E.T:n.

Artin ystävä kehotti, että hän julkaisisi ensimmäisen osan Mausia välittömästi, mutta Pantheon ei ollut kiinnostunut sellaisesta, ennen kuin jotain odottamatonta tapahtuisi ja se odottamaton tapahtui. The New York timesin kirja-arvostelu oli yllättäen arvotellut pienet lehtiset Mausista ja luokitellut Mausin, ehkä sukupolvemme merkittävimmäksi mestariteokseksi. Pantheon booksiin alkoi tulvimaan kirjeitä siitä, että milloin kirja tulisi ulos. Pantheon lopulta

antoi periksi ja julkaisi ensimmäiset kuusi lukua Mausista kirjana vuonna 1986. Sille annettiin nimeksi Maus: Selviytyjän tarina ja vaikka oli Art Spiegelmanin mukaan vielä keskeneräinen, niin se hänen onnekseen tuli juuri ennen Spielbergin tuottamaa animaatiota Fievel matkalla Amerikkaan (An American tail).

Ensimmäisen osan menestys yllätti sarjakuvataiteilija Art Spiegelmanin. Hän aina ajatteli, että Mausia arvostettaisiin vasta parikymmentä vuotta sen jälkeen, kun hän on kuollut.

Maus antoi taloudellista turvallisuutta, tunnustusta, avasi enemmän ovia, kuin mitä hän

Spiegelman on torjunut lukuisia tarjouksia kääntää Maus elokuvaksi tai televisioon, aina ensimmäisestä kirjasta lähtien. Art ei halua, että siitä tehdään sellaista, mutta pahassa rahapulassa, hän voisi ehkä myydä oikeudet siihen.

Artin mukaan, seuraava suurin saavutus Mausin jälkeen on ehkä, että Mausista ei tule koskaan elokuvaa.

Sarjakuva vakavana taidemuotona

Art oli kauhuissaan etenkin siitä, että animaatio tulisi julki ennen Mausin valmistumista, koska joku voi nähdä tämän niin, että Maus on kierätetty ja kopioitu tulkinta Spielbergin tuotannosta.

Fievel matkalla Amerikkaan (An American Tail. 1986) Ohjannut: Don Blunth, tuottanut: Amblin entertainment, Sullivan Bluth studios ja Universal pictures.

ehtisi kulkea. Vuonna 1991 tuli ulos Mausin toinen kirja, nimeltään Maus: Ja täällä vaikeudet alkoivat. Samana vuonna tuli Pulizer palkinto. Maus liitettiin 80-luvun sarjakuvien isoon kolmeen merkittävään teokseen, joista kaksi oli Vartijat (Watchmen) ja Yön ritarin paluu (Dark knight returns). Nämä toi suuren yleisön tietoisuuteen termin (graphic novel) sarjakuvaromaanin. Se auttoi ihmisiä näkemään mitä muuta sarjakuvat voivat olla. Etenkin Maus osoitti englantia puhuville maille, että sarjakuva voi olla muutakin, kuin lapsille tarkoitettuja tai supersankari-sarjakuvia.

Vuonna 2011 julkaistiin MetaMaus, joka oli dokumentti Mausin tekemisestä ja taustoista.

Art Spiegelman lähti tekemään Mausia, koska halusi kertoa tarinan, joka piti kertoa. Vuosia Art on ollut vaihtoehtoisten sarjakuvien puolustaja ja sen vakavana taidemuotona ottamisen puolestapuhuja hänen ja vaimonsa Raw-lehden avulla, joka oli taiteellisesti korkeatasoisen sarjakuvan edelläkävijä. Etenkin Amerikassa Raw-lehden avulla moni ei niin suuri, sarjakuvataiteilija sai nimensä ja työnsä julkisuuteen. Myös ympärin maailmaa tuli sarjakuvia Rawin täytteeksi. Art toivoi, että tämä vaihtelevuus ja Raw-antalogian laadukas graafinen suunnittelu voisi lähestyä uusia lukijoita pääsemällä ohi heidän ennakkoluulon sarjakuvia kohtaan ja pakottaa heidät näkemään sarjakuvat uusin silmin. Kuka olisi osannut odottaa, että pienet Maus-lehtiset Rawin välissä olivat se muutosvoima, joka tekee oman merkkipaalunsa sarjakuvien historiaan.

Maus ylitti kaikki odotukset, jopa taiteilijan itsensä. Maus osoitti monille, että sarjakuva voi olla vakavana taidemuoto. Tästä merkittävänä osoituksena on, että akateemiset oppilaitokset ovat ottaneet Mausin opetusmateriaaliksi.

Sitä käytetään jatkuvasti kurssimateriaalina koulun monilla kursseilla, kuten historiassa, perhekriisin psykologiassa, kielitieteessä ja sosiaalialalla. Mausia on käytetty opetuksessa, enemmän kuin mitään muuta sarjakuvaa.

Kritiikkikin Mausia vastaan on yllättävän äänekästä. Jotkut holokausti selviytyjät vastustivat Mausin tekemistä. Kirjallisuuskriitikot taas osoittavat, että eläinmetafora vain tuplasti epäinhimillistää holokaustin uhreja ja vahvistaa käsitystä siitä, että natsien hirmuteot tehtiin toista rotua kohtaan, vaikka kyse oli ihmisen väkivallasta toista ihmistä vastaan.

Eläinhahmot, jopa joidenkin mukaan vahvistavat stereotyyppejä. Jopa Artin suhde isäänsä sai negatiivista palautetta siitä, kuinka huonossa valossa hän kuvasi isänsä ja esitti itsensä tekopyhästi.

Suurin loukkaus kuitenkin oli puolalaisten esittäminen sikoina, joka oli suuri loukkaus Puolalaisessa kulttuurissa. Puolalaiset jopa protestoivat suurella mielenilmauksella kustannustaloa kohtaan, joka aikoi julkaista Mausen

vuonna 2001. Päätoimittajan toimiston edessä jopa poltettiin Mausin kopioita. Päätoimittajan ainoa vastaus siihen oli pitää sikanaamiota ja vilkuttaa toimiston ikkunoista protestoijille.

Tästä huolimatta, vuoteen 2011 mennessä Maus oli käännetty melkein 30 kielelle.

Näemme tästä ja kaikesta, että Maus on vakava taidemuoto, joka käsittelee vakavaa aihetta. Se herättää voimakasta närästystä, surua ja oppimisen riemua. Kaikki julkisuus on kuitenkin positiivista julkisuutta, kuten melkein kaikessa. Ihmisten kaikki reagointi ja kaikenlainen julkisuus osaltaan herättää uteliaisuutta sarjakuvaa kohtaan ja auttaa Mausen levikkiä. Siinä sivussa jopa muitakin vakavahenkisiä sarjakuvan merkkiteoksia.

Moraalin katkuinen yhteenveto Mausista Olin kuullut Mausesta ensimmäisen kerran lapsena ja en tiennyt silloin kyllä holokaustista, enkä edes talvisodasta tai paljon muutakaan historiasta. En tiennyt mistä Maus kertoi ja en pitänyt sitä silloin mitenkään merkittävänä, kuten pidin Aku Ankkaa. Unohdin Mausin pian ja meni vielä todella monta vuotta, että törmäisin siihen uudestaan. Jos olisin koskaan nähnyt kirjastossa kyseisen sarjakuvaromaanin, niin olisin tietysti lukaissut. Myöhemmin nuorena miehenä, kun aloin kiinnostua yhä enemmän sarjakuvasta, satuin törmäämään televisiosta tulleeseen dokumenttiin. En muista mikä sen nimi oli ja yritin etsiä sen tähän artikkeliin, mutta en löytänyt. Se kertoi monesta samantyyppisistä omaelämänkerrallisista sarjakuvista, joista Maus nousi esiin.

Ajattelin, että olisi kyllä aika lukea tämä Maus ja tietenkin odotukset oli todella korkealla, mutta kirja ei vain tullut eteen. Viimein sain tätä juttua tehdessäni mahdollisuuden lukea tämän modernin klassikon alusta loppuun. Ensimmäinen vaikutelma oli järkytys, siihen mitä natsit tekivät lapsille tai juutalaiset omille lapsilleen, jotta eivät joutuisi kaasukammioon. Samalla pidin nerokkaana, kuinka eläinmetaforaa käytettiin tuomaan lisää sisältöä Vladekin tarinaan.

Eräänlaista mustaa huumoria pystyi havaitsemaan tahattomasti. Tästä hyvänä esimerkkinä oli, kun puolalaiset lapset melkein paljastivat naamioidun Vladekin väittämällä vanhemmilleen keskellä päivää, että Vladek oli juutalainen ja Vladek yritti esittää tavallista puolalaista pitämällä sikanaamiota, sillä sarjakuvassa puolalaiset esitettiin sikoina. Sen sijaan,

että Vladek olisi sännännyt karkuun, hän lähestyi lapsia ja vanhempia ja onnistui vakuuttamaan, ettei hän ole juutalainen. Vladek lapsien lisäksi onnistui huijaamaan aikuisia. Tämä oli jostain syystä, minulle mieleenpainuvin kokemus.

Ajattelin, että tästä Mausista saisi elokuvan sijaan hyvän pelin (PC tai konsolipelin), jossa idea olisi selvitä. Sen pystyisi nykyään helposti tekemään mustavalkeana ja piirrosjälkiä mukaillen olemaan uskollinen Mausille. Pelattavan hahmona olisi Vladek ja hän suorittaisi erilaisia tehtäviä, joiden tavoite on pysyä poissa natsien kynsistä ja päästä pois Puolasta, niin kuin sarjakuvaromaanissa. Pystyisit naamioitumaan kissaksi tai possuksi, käymään interaktiivisia kirjasta tuttuja keskusteluja muiden pelimaailmanhahmojen kanssa. Kuten elämässä ja pelissä, panokset kovenevat mitä pidemmälle mennään.

Aushwitzissa Vladekin piti olla todella neuvokas, jotta hän välttäisi kaasukammiot ja uunit.

Tästä aiheesta löytyisi paljon materiaalia mitä pystyisi kääntämään pelilliseen muotoon.

Toisaalta tulee moraaliset esteet eteen. Onko se moraalisesti oikein tehdä juutalaisten kärsimyksestä peli? Olisiko se sama kuin tekisi nyt pelin, jossa toimit palomiehenä palavien kaksoistornien alla ja tavoitteena on pelastaa niin monta ihmistä kuin pystyt? Tuhansien ihmisten oikea kuolema kummittelisi kuitenkin mielessä. Heti sanoisin että ei, mutta tarkemmin ajateltuna olemme tehneet satoja pelejä toisen maailmansodan tapahtumista, joissa teurastetaan toisaalta natseja ja toisaalta liittoutuneita, ja niissä kuoli enemmän ihmisiä kuin kaksoistorneissa ja holokaustissa yhteensä. Vaikea sanoa.

Pidin nerokkaana ja kiehtovana, vaikka meni hetki tajuta, että amerikkalaiset olivat koiria, josta päättelin sen yleisen hiirtä jahtaa kissa ja koira taas jahtaa kissaa. Muut vierailevat kansalaisuudet olivat minun vaikea tajuta

ja miten Art on päätellyt, että tämä kyseinen laji kuuluisi edustaa tätä kansalaisuutta, kuten porot edustivat ruotsalaisia ja ranskalaiset olivat sammakoita. En ymmärtänyt miksi venäläisiä ei näytetty ollenkaan, vaikka he olivat suurin syy leirien vapautumiselle itä-rintamalla. Suurin syy varmaan oli, että Vladek ei törmännyt yhteenkään venäläiseen tai venäläisjuutalaiseen. Juutalaisethan olisi esitetty hiirinä teoksessa.

Olisin voinut kuvitella, että kommunistit olisi kuvattu karhuina, kun suomalaiset karikatyyristit kuvasivat Venäjän keisarikuntaa pilakuvissaan karhulla, Venäjän vallan aikaan ja jälkeenkin. Pääsemmekin tästä suurimpaan kysymykseen. Miten Art olisi kuvannut suomalaiset? Sehän olisi ilmiselvästi leijona, jos Art ottaisi jääkiekon huomioon ja Suomen vaakunan, mutta toisaalta toimisiko se Mausin maailmassa. Olisivatko karhut ja porot pystyneet sortamaan vuosisatojen ajan Suomen kansaa, jos olisimme leijonia. Emme hiiriäkään ole.

Siinä on vasta jännä ajatus.

Ainoa miinus tulee siitä mitä Mausessa ei ole ja sehän on kissa Hitler. Me näemme kyllä hänet siinä ikonisen hakaristin päällä kannessa, mutta itse tarinassa emme näe häntä missään. Olisi ollut kiva nähdä kissa Hitler vierailemassa tarinassa, koska tietäisin missä kohdin metafora hajoaa ja se on Hitlerin lemmikkikoirassa Blondissa. Kissa Eva Braun ja kissa Hitler ulkoiluttamassa Blondia, se vasta olisi huvittava näky. Valitettavasti Artin itsensä mukaan emme näe Maus 3:ta, sillä sota on ohi, tarina on ohi ja isä oli kuollut. Ei ollut mistä jatkaa. Mielestäni olisi kiva nähdä prequel, eli esiosa Mausista, joka olisi Hitlerin valtaannoususta. Tuskin Art koskaan innostu sellaisesta, mutta olisi kiva nähdä sellainen.

Itse taustatutkimuskin paljasti Artin maailmankatsomuksesta mielenkiintoisia asioita, kuten hänen kyvyttömyys tehdä fiktiivisiä tarinoita, koska häntä lainaten ”Se on kuin pelaisi tennistä ilman verkkoa” ja siten on liian mielivaltaista hänen mieleensä. Hän pitää, että työnsä perustuu jollain asteella todellisuuteen.

Pidin myös huvittavana yksityiskohtana hänen kilpajuoksuaan Fievel matkalla amerikkaan animaatiota vastaan; Saada sarjakuva ulos ennen kuin joutuisi verratuksi Steven Spielbergiin. Minä vielä pidin Fieveliä lapsuuteni parhaana animaatioelokuvana, sen lisäksi Maa aikojen alussa oli aika rautaa.

Suosittelisin kaikkia lukemaan Maussia, jos holokausti-kirjallisuus ja elokuvat ovat jääneet vähälle huomiolle. Kerta lukeminen Maussia paikkaa aika kivasti tätä kulttuuriaukkoa.

a

n

io m a a

n ainen n i t is imat

Hym

채n v e l yi

rk da Li a n a an Am

an k a t

V for Vendetta eli V niin kuin verikosto -sarjakuvan on käsikirjoittanut Alan Moore ja kuvittanut David Lloyd. Sitä julkaistiin marraskuusta 1982 toukokuuhun 1989 alun perin jatkokertomuksena englantilaisessa Warrior-lehdessä. Myöhemmin osat on koottu yhteen 286-sivuiseksi sarjakuvaromaaniksi. Ensimmäiset osat julkaistiin mustavalkoisina 1981–1985 Warriorissa. Warriorin julkaisu kuitenkin lopetettiin 1985, mikä tietenkin vaikutti V:n julkaisuun. 1988 DC comics alkoi julkaista sarjaa värillisenä ja sarja saatiin julkaistua loppuun. Sarjakuva on erittäin arvostettu ja siitä on myös tehty Hollywood-elokuva, joka toi sarjakuvalle lisää näkyvyyttä. V:n käyttämästä David Lloydin tyylittelemästä Guy Fawkes -maskista on tullut poliittisten aktivistien suosima symboli.

V:n syntyminen Alan Moore on arvostetuimpia sarjakuvan käsikirjoittajia. Hän aloitti uransa 1970-luvulla, aluksi myös piirtäen sarjakuvia.

80-luvulle tultaessa hän päätti kuitenkin keskittyä käsikirjoittamiseen. Hänen tunnetuimpia töitään on V:n lisäksi suomeksikin ilmestyneet Vartijat (Watchmen), Helvetistä (From Hell) ja Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga (The League of Extraordinary Gentlemen). Näistä kaikista on olemassa myös elokuvaversiot.

David Lloyd puolestaan on brittiläinen sarjakuva-artisti, joka aloitti työskentelyn 1970-luvulla. Hänen tunnetuimpia töitään on V:n lisäksi Marvelin Night Raven sarjan kuvittaminen. Lloyd keksi idean käyttää Guy Fawkes -maskia päähenkilön identiteetin naamioimisessa. Hänen ehdotuksensa oli myös, ettei sarjakuvassa käytetä ajatuskuplia tai äänitehosteita.

1980-luvulla Lloydilta tilattiin Warriorlehteen 30-luvulle sijoittuva mysteerisarja.

Hänellä oli siihen paljon visuaalisia ideoita, mutta halusi jonkun muun tekevän siihen juonen. Hän ja Moore olivat aiemmin työskennelleet Doctor Who:n parissa, ja hän ehdotti Moorea käsikirjoittajaksi. He yhdistelivät Mooren aiemmin suunnittelemaa sarjakuvasankaria, vaihtoivat tapahtuma-ajan lähitulevaisuudeksi ja pian konsepti V:stä alkoi syntyä.

Kuin elokuvaa katsoisi Alun perin sarjakuvaa julkaistiin kustannussyistä mustavalkoisena, siksi siinä on synkkiä kontrasteja. Piirrosjälki on melko realistista ja hyvin tarkkaa. Myöhemmin lisätyt pastellivärit tekevät kuvista kevyempiä lukea. Tekijät päättivät olla käyttämättä äänitehosteita ja ajatuskuplia. Vauhtia kuvaavia viivoja ja muita tehokeinoja ei ole käytetty, vaan ruudut on jätetty elokuvamaisemmiksi. Kuvakulmia on käytetty monipuolisesti, hahmojen naamoja kuvataan hyvin läheltäkin. Tekstaus on selkeää.

”Remember, remember, the fifth of November…”

Tarina alkaa Marraskuun viidennestä päivästä vuonna 1997 ja päättyy vuotta myöhemmin.

Lisäksi tarinaan sisältyy Evey Hammondin muistoja 1980- ja 1990-luvuilta, ote Delia Surridgen päiväkirjasta 90-luvulta ja takaumia vuonna 1957 syntyneen Valerie Pagen elämästä vuoteen 1992 asti.

Tarina on vahvasti taustoitettu, takaumat kertovat miten Britanniasta tuli sellainen kuin se on, miksi päähenkilö V:stä tuli sellainen kuin hän on ja kenelle ja miksi hän hautoo kostoa. Ajan kulu käy ilmi sekä ihmisten puheista että vasemman yläruudun laatikoista. Tarinan seuraaminen vaatii keskittymistä, sillä tapahtumat eivät aina etene kronologisesti ja välillä takaumiin hypätään hyvinkin yllättävästi. Myös jotkin kuukaudet jäävät kokonaan väliin, mikä saattaa saada huolimattoman lukijan tippumaan matkasta.

Anarchy in the U.K. Ydinsodan jäljiltä suuri osa maailmaa on tuhoutunut. Fasistisessa Britanniassa naamioitunut anarkisti nimeltä ”V” taistelee maan fasistista hallitusta vastaan tavoitteenaan kaataa hallitus ja saada ihmiset ottamaan vastuun omasta elämästään. Lisäksi taustalla kulkee kostamistarina, joka paljastaa V:n identiteetin syntymisen ja maailman muovautumisen nykytilaansa. Tarinassa seurataan myös lukuisien sivuhenkilöiden elämää, mikä luo juoneen lisää ulottuvuutta.

Tulevaisuuden Britannia on vahvasti kontrolloitu yhteiskunta. Vallassa oleva Norsefirepuolueella on useita osastoja, jotka keskittyvät urkintaan ja partioimiseen. ”Nenä” on uusi Scotland Yard, joka etsii rikollisia. ”Silmät” puolestaan tarkkailevat kaikkialle asennettujen videokameroiden avulla, mitä valtakunnassa tapahtuu. ”Korvat” partioivat ympäri kaupunkia salakuunnellen asukkaita.

Tarina sijoittuu Lontooseen ja paikalla on keskeinen vaikutus tarinaan. Esimerkiksi Big Ben, parlamenttitalo, BT Tower, Jordan tower ja Victorian metroasema saavat näkyvät osat tarinassa.

Miljöön vaikutus henkilöihin on raju, etenkin naishahmoille. 16-vuotias tyttö yrittää myydä itseään, jotta rahat riittäisivät elämiseen. Tärkeässä asemassa olleen miehen leski joutuu ryhtymään show-tytöksi elättääkseen itseään. Kaikki johtavissa asemissa työskentelevät ovat luonnollisesti miehiä, naiset vaikuttavat korkeintaan kulisseissa yrittäen saada aviomiehensä parempiin asemiin. Naiset ovat kokonaan maskuliinisen yhteiskunnan armoilla. Kukaan ei tunnu välittävän muuta kuin omasta asemastaan ja hyvinvoinnistaan, kovien arvojen vallitessa lähimmäisen rakkaus on hyvin tuntematon käsite.

Tarinan tunnelma on hyvin synkkä, siinä on paljon väkivaltaa ja epäoikeudenmukaisuutta.

Erilainen supersankari-tarina Sarjakuvien ajateltiin pitkään olevan lähinnä lapsille suuntautuneita lyhyitä tarinoita, jotka keskittyivät supersankareihin. Kahdeksankymmentäluvulla kuitenkin alkoi tulla uusia synkkiä, aikuisille suunnattuja sarjakuvaromaaneja, kuten V niin kuin Verikosto.

Vaikka V julkaistiinkin osissa, eikä yhtenä kokonaisuutena, sitä voidaan pitää sarjakuvaromaanina sen yhtenäisen juonen takia.

Vaikka V eroaa suuresti perinteisistä pahaa vastaan taistelevista supersankareista, on tämäkin tavallaan eräs heistä. Supersankarigenren lisäksi V kuuluu toisen maailmansodan jälkeen yleistyneeseen Post-apocalypse-tyylilajiin. Lisäksi sarjakuvassa on dekkarin piirteitä Finchin ja muiden yrittäessä ottaa V kiinni.

”Tee mitä haluat” Sarjakuvan keskeisimpiä teemoja on väkivallan oikeutus.

Onko oikein käyttää väkivaltaa taistellessa vapauden puolesta?

Sarjakuvassa on muitakin poliittisia teemoja. Anarkiaa pohditaan paljon. V tekee Eveylle selväksi, että anarkian opetus ”tee mitä haluat” ei ole sama asia kuin kaaosmainen ”ota mitä haluat”.

”Tavallisilta näyttävien hahmojen joukossa teatraaliseen asuun ja maskiin pukeutuva V on erittäin vaikuttava, häntä katselee mielellään.”

Hyviksiä, pahiksia ja siltä väliltä: tarinan tärkeimmät henkilöt V. Tarinan päähenkilö on aktivistinen anarkisti, jota kutsuu itseään V:ksi. Hänen henkilöllisyytensä ei käy tarinassa ilmi, sillä hän käyttää koko ajan Guy Fawkes* -maskia ja teatraalista asua. V:llä on laaja yleissivistys ja vahva ideologia, jonka toteuttamista sarjakuvassa seurataan.

Evey Hammond. Evey on 16-vuotias tyttö, jonka V pelastaa tarinan alussa vaarasta tulla raiskatuksi ja murhatuksi. Vaikka Evey ei hyväksykään V:n aiheuttamaa väkivaltaa, Eveysta tulee V:n uskottu ja lopulta tämän seuraaja.

Adam Susan. Norsefire-puolueen johtaja, joka välittää enemmän tietokoneestaan kuin kansasta. Hän kannattaa yksilön oikeuden rajoittamista ja uskoo rodulliseen puhtauteen, minkä vuoksi vääränlaisia ihmisiä ei hänen yhteiskunnassaan saa elää.

Eric Finch. Nenän päällikkö, jota ei ohjaa ahneus tai itsekkyys. Hän ei ole täysin vakuuttunut Norsefire-puolueen opeista ja teoista, mutta työskentelee kuitenkin rikospoliisina sen alaisuudessa. Sarjan kuluessa Finchille kehittyy pakkomielle V:n nappaamisesta.

Valerie Page. Esiintyy tarinassa takaumien kautta. Hänen tarinansa vaikutti vahvasti siihen, että V alkoi taistella Norsefirepuoluetta vastaan. Valerien kohtalo saa myös Eveyn ymmärtämään paremmin V:n kostamisvimmaa.

Tapahtumia kuvataan kaikkien sarjan keskeisimpien henkilöiden kautta. Eniten näemme V:n ja Eveyn näkökulmia asioista, mutta myös Finchin ja rouva Almondin silmin katsellaan useita tapahtumia. Joitakin tapahtumia tarkastellaan yleisluontoisesti ilman varsinaista kertojaa, kun taas toisissa tapahtumissa astutaan jonkin yksittäisen henkilön sielunmaailmaan.

Vaikka tapahtumat kerrotaan usein ikään kuin V:n näkökulmasta, tämän ajatuksia lukija ei kuitenkaan saa kertaakaan tietää.

*= Guy Fawkes oli jäsenenä katolisten ruutisalaliitossa, joka yritti surmata Englannin kuninkaan Jaakko I:n ja kaikki kansanedustajat parlamentin avajaisissa 1605. Salaliitto kuitenkin paljastettiin ajoissa ja ruutitynnyrit tuhottiin, eikä vahinkoa ehtinyt tapahtua.

(-Wikipedia)

Hugo Weaving tekee uskottavan roolisuorituksen elokuvan päähenkilönä

Sarjakuva vs. elokuva Sarjakuvassa ja elokuvassa on samat peruselementit ja tapahtumat, mutta ne ovat keskenään silti hyvin erilaisia. Tunnelma säilyy synkkänä ja V:tä näyttelevä Hugo Weaving on roolissaan vakuuttava. Eveyn hahmosta (näyttelijänä Natalie Portman) on rakennettu melko lailla erilainen kuin sarjakuvassa, tämä ei ole niin kiinnostunut V:n ideologiasta, kuin miehestä itsestään. Eveystä ei siis tule V:n seuraajaa, vaan tämä melkeinpä jarruttaa V:tä.

Evey on elokuvassa myös vanhempi, tällä on työpaikka, eikä hän ole muista niin riippuvainen kuin kirjassa.

Myös johtaja Susania on muutettu paljon. Kirjassa hän on tunnekylmä, melko passiivinen johtaja, kun taas elokuvassa Englannin johtaja on aggressiivinen ja kontrolloi kaikkea. Jopa hahmon nimi on muutettu Sutleriksi. Uusi vähemmän pehmeä nimi on osuva, niin erilaisia hahmot keskenään ovat. Sutler on uusi Hitler, jolle ei ole juuri kehitelty luonnetta, hän vain huutaa käskyjä.

Elokuva ja sarjakuva loppuvat hieman eri tavalla, minkä vuoksi myös niiden sanoma muuttuu. Kun sarjakuvan sanoma on, että kuka tahansa voi olla ”V”, niin elokuva viestittää, että meissä kaikissa on ”V”.

Elokuva toimii hyvin itsenäisenä teoksena ja avautuu hyvin sarjakuvaan perehtymättömälle katsojalle. Itsekin näin ensiksi elokuvan ja luin teoksen vasta parin vuoden päästä. Pidin elokuvasta vähemmän luettuani sarjakuvan, sillä en pitänyt joistakin elokuvaan tehdyistä muutoksista, kuten uudesta Eveystä ja pienestä romanssista, jonka koin turhaksi. Alan Moore tyrmäsi elokuvan kokonaan.

David Lloyd puolestaan piti sitä hyvänä ja itse olen samaa mieltä, vaikkei se ihan sarjakuvan tasolle yltäisikään. Kuitenkin suosittelisin myös sen katsomista.

V & minä Sarjakuvaa lukiessani huomioni kiinnittyi ensimmäisenä värien käyttöön. Ne olivat juuri sellaiset kuin haluaisin itsekin käyttää sarjakuvia tehdessä. V:n ulkomuodon suunnittelu oli aiheuttanut tekijöilleen päänvaivaa, mutta lopputulos palkitsee sen. Tavallisilta näyttävien hahmojen joukossa teatraaliseen asuun ja maskiin pukeutuva V on erittäin vaikuttava, häntä katselee mielellään.

Muut mieshahmot ovatkin tarinan heikoimpia osia.

Heistä monet näyttävät keskenään hyvin samanlaisilta ja kun heitä vielä on niin monta, minulle tuotti usein vaikeuksia erottaa heitä toisistaan. Vaikka olen lukenut sarjakuvan pari kertaa, en vieläkään osaa aina yhdistää oikeaa nimeä ja ulkonäköä toisiinsa.

Itse tarina on hyvin vaikuttava ja pistää ajattelemaan, mistä pidän. Henkilöhahmot ovat hyvin kirjoitettuja ja kiinnostavia.

Mielestäni olisi hyvä, jos tämä sarjakuva olisi pakollisena luettavana yläkoulussa tai lukiossa. Se herättäisi varmasti keskustelua ja havainnollistaisi hyvin, millaista tuhoa fasismi voi aiheuttaa. Se, että kyseessä on sarjakuva, ei alenna teoksen arvoa, vaikka monet äidinkielen opettajat tuntuvatkin ajattelevan näin. Päinvastoin, sarjakuva on tärkeä kirjallisuuden laji ja sen lukemiseen pitäisi olla kouluissa kannustavampi ilmapiiri.

Rakkautta rakkaudesta aikakauteen Anni Pรถtrรถnen

jatkon teki studio Ajia-do Animation Works.

Kummatkin ohjasi Tsuneo Kobayashi.

Emma ilmestyi nuorille miehille suunnatussa lehdessä ja on genreltään draama. Emma on tarina siitä että rakkaus ei ole looginen päätös.

Tarina

aoru Morin (s.1978) julkaistuja sarjoja jotka hän on kuvittanut ja kirjoittanut on 3: Emma, Shirley ja Otoyomegatari (Morsiamen kertomus). Hän on myös kuvittanut julkaistun sarjakuvan Sumire no Hana (Violetti kukka).

Morista ei ole julkaistu yhtään kuvaa kasvoista. Mutta hän on piirtänyt itsensä monesti, yleensä pelkistettynä ukkona mustilla epäsiisteillä hiuksilla sarjakuvakirjojen jälkikirjoituksiin.

Tarinan päähenkilö on Emma, entisen kotiopettajattaren Kelly Stownerin palvelija. Hänellä on monia kosiskelijoita. Emma ei osoita minkäänlaista kiinnostusta avioitumiseen ennen kuin tapaa William Jonesin, rikkaan perheen pojan, tämän tullessa tapaamaan entistä kotiopettajatartaan. William kiinnostuu myös Emmasta ja alkaa kosiskella tätä.

Williamin isä ei hyväksy poikansa ja palvelijan välistä suhdetta ja tekee sen selväksi. Nuorten tunteet eivät silti viilene.

Mutta ero tulee kun Emma muuttaa pois Lontoosta työnantajansa kuoleman jälkeen.

Tarina seuraa suurimmaksi osaksi Emmaa. Tämä on ensin Lontoossa, jossa hän on palvelijana ja elää todella eristyneenä ja sisään sulkeutuneena suurkaupungissa.

Hänen ainoat ihmissuhteensa siellä ovat hänen työnantajansa ja muut ihmiset ketkä hän tapaa työtään tehdessään, sekä poikkeuksena William, joka saa Emman kanssaan kävelylle ja näyttelyyn.

Lontoosta Emma menee maaseudulle kartanoon töihin, jossa hänen suhteensa kollegoihin ja työnantajiin on tiiviimpi kuin suurin osa hänen suhteistaan Lontoossa. Sieltä hänet kidnapataan ja kuljetetaan Amerikkaan rannikolla olevaan kylään, jossa hänen täytyy elää surkeissa oloissa yksin. Takautumassa näemme Emman kotikylän olleen samanlainen pahainen rannikkokylä.

Emma

Yhteiskunta

Emman julkaisija on Enterbrain ja se ilmestyi Comic Beam-lehdessä 2002 tammikuusta 2006 toukokuuhun. Lehdessä ilmestyneistä luvuista on koottu 7 kirjaa. Sarjalle tuli 3 kirjaa jatkoa tarinoita, jotka sijoittuvat Emman maailmaan.

Sarjan alkuperäiskieli on japani ja sitä on käännetty, esimerkiksi suomeksi ja englanniksi.

Sarjakuvasta on tehnyt animaatio adaptaation Studio Pierrot. Sen nimi on Emma: A Victorian Romance ja se oli 12 jaksoa. Sille 12-jaksoisen

Ensimmäisessä luvussa selitetään meidän olevan 1800-luvussa ja kuvaillaan sen ajan intoa vaalia perinteitä mullistuksien tapahtuessa joka taholla. Mutta pelkästään kuvistakin näkee ja voi päätellä mihin aikaan tarina sijoittuu, ruutujen kuvatessa hyvin sen ajan Lontoon arkea. On tärkeää että aikakausi esitellään alussa, sillä aikakauden järkkymättömyys perinteistä ja luokkayhteiskunnasta saa koko tarinan ristiriidan aikaiseksi.

K

William Jones on niitä harvoja hahmoja kenellä heidän oma asemansa ei vaikuta mitenkään siihen miten he näkevät Emman. Toinen tällainen hahmo on Kelly Stowner. Hän on tietoinen Emman alhaisesta asemasta orpona tyttönä, mutta ei anna sen vaikuttaa hänen mielipiteeseensä ihmisestä.

Muut palvelijat mielellään ovat Emman kanssa, vaikka tämä olisikin vaisu tai erilainen, koska he jakavat työpaikan. Kollegat ovat heille tärkeä elinpiiri. Rikkaat ja aateliset katsovat Emmaa pitkin nenänvarttaan tai eivät edes huomioi tätä. Näin tekee William Jonesin perhe. Emman tavatessaan Arthur, Williamin veli, oli hyvin kiusaantunut, koska hänen täytyi huomioida toinen ihminen.

Taide Sarjakuva on mustavalkoinen. Siinä on käytetty rastereita runsaasti sekä hahmoissa että taustoissa. Taustat ovat tarkasti hahmotetut ja yksityiskohtaiset. Rastereilla tulee hyvin selvästi ero elintiloissa alemman ja ylemmän luokan välillä, tietyillä rastereilla pinnat tuntuvat likaisemmilta, vähemmän kiiltäviltä. Hahmojen vaatteissa näkyy samalla tavalla rasterien ja yksityiskohtien kautta hahmojen asema.

Taustoissa ja hahmoissa tavoitellaan paljon realistisuutta. Hahmojen anatomia on kohdallaan ja rypytykset toimivia.

Poikkeus kaikessa ovat hahmojen kasvot, jotka ovat hurjasti stylisoidut ja pelkistetyt.

Nenät ovat kapeat ja pienet, kasvot pyöreät ja rypyt ovat vähissä. Yksityiskohtaisimmat ja isoimmat kasvoissa ovat silmät. Silmistä on paljon lähikuvia sarjassa ja niillä kerrotaan paljon tunteita.

Oma arvioni Itse rakastan sarjakuvaa suuresti. Erityisesti hahmot ovat rakkauteni, niin monesta sivuhahmosta saisi varmaan kerrottua omat tarinansa ja niihin viitataan juuri tarpeeksi Oma arvioni

Emma ja Will tapaavat uudestaan Emman Lontoosta lähtemisen jälkeen.

Oma arvioni Itse rakastan sarjakuvaa suuresti. Erityisesti hahmot ovat rakkauteni, niin monesta sivuhahmosta saisi varmaan kerrottua omat tarinansa ja niihin viitataan juuri tarpeeksi sarjassa. Ainoa asia, josta en pitänyt sarjassa, oli varjostukset hahmojen kasvoilla. Ne vaihtoivat paikkaa ilman mitään johdonmukaisuutta eivätkä aina lisänneet mitään tunnelmaan tai selkeyteen. Mutta ei sekään manerismi pilaa nautintoani sarjan taiteen suhteen.

Mari Luoma SaKu 2012 TEKIJÄT

Tomo Takabayashi Temari Matsumoto JULKAISUN ALOITUS

vuonna 2005 KUSTANTAJA JAPANISSA

Kadokawa Shoten KUSTANTAJA ENGLANNIKSI

TokyoPop (7 kirjaa, hyllytetty) POKKAREITA ILMESTYNYT

14

K

yo Kara Maoh! on kevyt fantasiaseikkailu, jonka päähenkilö Yuuri Shibuya on tavanmukaisesti aluksi aivan tavallinen nuorimies, joka joutuu jo tarinan alkumetreillä yllättäviin tilanteisiin.

Tarinan alussa Yuuri pysähtyy puolustamaan luokkatoveriaan kiusaajia vastaan. Sattumien kautta hän lipsahtaa kiusaajien käsistä fantasiamaailmaan, jossa Yuuri on odotettu demonikuningas. Hän saa heti tuekseen ystäviä, mutta myös vastaansa vihollisia. Ja niin kuin tässä ei olisi tarpeeksi, rikkoo tuore kuningas heti alkuunsa maansa lakeja ja kihlaa itsensä vahingossa paikalliseen kaunispoikaan. Ja kaikki tämä on vasta alkua Yuurin nyt niin monivaihteisessa elämässä..!

Magian maailma Kyo Kara Maoh!:in tapahtumat keskittyvät pääasiassa keskiaikaiseen demonien ja ihmisten asuttamaan fantasiamaailmaan, jonka kuninkaaksi Yuuri tarinan alussa päätyy. Maailmasta löytyy erikoisempien elementtien lisäksi myös kaikki perinteinen fantasiavaikute; korkeat tornit, pienet kylät, lohikäärmeet ja taikamiekat. Ongelmat siellä ovat samankaltaisia kuin meidänkin tuntemassamme maailmassa; on köyhyyttä ja sotaa. Ihmiset ja demonit taistelevat keskenään, ja Yuuri joka kotonaan Japanissa edustaa ihmisrotua, fantasiamaailmassa taas demonikuningasta on pahan ristiriidan edessä valitessaan puoltaan. Siksi hän päättää tuoda rauhan maahansa ja lakkauttaa sodat osapuolten välillä. Helppoa se ei kuitenkaan tule olemaan, sillä vuoroin ihmiset että demonit osoittautuvat Yuurin ystäviksi tai vihollisiksi, ja nuoren miehen aika kuluu vakuutellessa kansalaisilleen kelpoisuuttaan uutena kuninkaana.

Käsikirjoittaja Tomo Takabayashi on luonut mielenkiintoisen rinnakkaistodellisuuden hahmoilleen. Nykypäivän Japanista matkataan vesipyörteitten kautta mutkattomasti saksalaisvaikutteiseen fantasiaelämään.

Saksalaistunnelmaa pitävät yllä eurooppalaista arkkitehtuuria esittelevät linnat, länsimaalaiset taruolennot ja fantasiahahmojen saksalaiset etu- ja sukunimet.

Vaikka sarjakuvan yksi pääideoista onkin näyttää miten samanlaisia Yuurin johtama fantasiamaailma ja meidän maailmamme ovat, mahdollistaa fantasiamaailman käyttö aina muutaman mielikuvituksellisen tavan tai lain lisäämisen. Tätä mahdollisuutta Takabayashi on hyödyntänyt lähinnä huumorin lähteenä.

Hyviä esimerkkejä ovat alun tapahtumat, joissa Yuuri suutuspäissään läimäyttää suurisuista henkivartijaansa Wolframia poskelle, mutta Lentelevät Kohi-luurangot ovat taivaalla yhtä tuttu näky kuin lokkiparvi tämä ele on hänen tietämättään kihlauksen merkki. Tämän jälkeen hän nostaa suivaantuneen Wolframin lattialle heittämät aterimet, Nykypäivän Japanista joka tarkoittaa kaksintaisteluun osallistumista.

Nämä tapaukset sekä hauskuuttavat, että liimatkataan vesipyörteitten kautta mutkuttavat juonta eteenpäin.

kattomasti saksalaisvaikutteiseen fantasiaelämään

Huumoriksi luokiteltu Kyo Kara Maoh! ei kuitenkaan aiheuta pelkkiä naurunpuuskia, sillä sarjakuvan onnistuu käsitellä myös vakavaa aihetta.

Melko alussa Yuurille selviää ihmisten ja demonien välinen eripura, jonka hän vielä jotenkin ymmärtää; toki kaksi eri rotua kamppailee paremmuudestaan. Tämän jälkeen hän eksyy keskelle ihmisten keskinäisiä sotia, eikä voi käsittää miksi ihmiset vielä kaikenkukkuraksi taistelevat keskenään. Lukijaa hämmentää sama asia, kunnes muistamme miten meidänkin maapallollamme ihmiset nimenomaan taistelevat juuri oman rotunsa edustajia vastaan.

Sarjakuva luo onnistuneesti tämän oivalluksen jälkeen lukijalle hieman filosofisen olon.

On kuin fantasiamaailma peilaisi meidän todellisuuttamme, ja voimme tarkastella ongelmiamme jonkun toisen silmin.

Muistoja ja maailmanrauhaa Sarjakuva seuraa pääasiassa tiukasti Yuurin arkea demonikuninkaana, mutta huomattavan usein lukija pääsee tarkastelemaan hahmojen takaumien kautta aikaa ennen Yuurin syntymää. Muutaman keskeisen hahmon menneisyys valottuu näiden muistelmien kautta, ja samalla selviää syy siihen miksi aluksi niin normaalilta vaikuttava päähenkilömme syntyikin demonien hallitsijana. Takaumista myös huomaamme, miten sarjan keskushahmot ovat vuosien varrella kasvaneet ja ymmärrämme heidän motiivejaan paremmin. Paras esimerkki tästä on Yuurin uskollisin henkivartija ja ystävä Conrad, jonka elämäntarina selkenee parhaiten juuri satunnaisten flashbackien kautta.

Sarjakuvassa takaumat on sijoitettu aina sopiviin juonenkohtiin, sillä ne eivät hidasta muuten melko nopeaa tarinankulkua ja lukurytmiä.

Koska Kyo Kara Maoh! luo alkuasetelmansa nopeasti, pääsemme pian itse asiaan, eli Yuurin yritykseen luoda rauha fantasiatodellisuuteen.

Rasismin ja syrjinnän vastustaminen tuntuu nousevan koko sarjakuvan pääteemaksi, sillä nämä epäoikeudenmukaisuudet lietsovat eniten epäsopua magian maailmassa.

Mutta miten yksi ihminen voi lakkauttaa tuhansia vuosia jatkuneen vihanpidon? Yuuri itsekin tiedostaa tehtävänsä vaikeaksi, muttei mahdottomaksi. Hän yrittää aina viimeiseen asti eikä suostu hylkäämään ystäviään, eikä halua jättää edes vihamiehiään pulaan. Ja vaikka Yuurin onkin alussa vaikea saada skeptisiä alamaisiaan mukaansa rauhanrakentamiseen, oppii kirjava hahmokaarti lopulta luottamaan tuoreeseen kuninkaaseensa, jonka naiivius ja optimistisuus antavat uskoa sodan runtelemassa maailmassa. Kyo Kara Maoh!:in pyrkimyksen voisi kai tiivistää lyhyesti mottoon: ”Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta!”.

Maailma uusin silmin Kyo Kara Maoh! on ensimmäisestä luvustaan lähtien vauhdikasta luettavaa, joten on ollut järkevä ratkaisu tarkastella uusia tilanteita vain yhden hahmon näkökulmasta. Sarjan alussa lukija on aivan yhtä pihalla kuin Yuuri, ja oppii fantasiamaailman tavoille yhdessä hänen kanssaan. Välillä lukijan annetaan myös itse oivaltaa tilanteita, sillä toisinaan Yuuri kai ihan tarkoituksen mukaisesti käyttäytyy hieman yksinkertaisemmin kuin normaalisti. Yuurin naiivius on kuitenkin hyvästä, sillä lukija oppii tuntemaan hänet lähes kauttaaltaan ensimmäisten sivujen aikana, eikä tarvitse pohtia millaisia salaisuuksia hahmo mukanaan kantaa. Toisin on taas muiden hahmojen laita, joihin lukija saa rauhassa Yuurin kanssa tutusta.

Myös muiden hahmojen suhtautuminen Yuuriin on samaistuttavaa, sillä mielipiteet Yuurista vaihtelevat räväkästi sarjan eri henkilöiden välillä ja muuttavat vähintään yhtä rajusti sarjan kuluessa. Näin on varmasti myös lukijallakin, yksinkertainen, pasifistinen mutta temperamenttinen päähenkilö jakaa mielipiteitä. Puolidemoni ja puoli-ihminen Conrad on alusta lähtien Yuurin tukena ja lukijakin luottaa häneen täysin. Conradin vanhempi veli, myös Yuurin henkivartija, Gwendal taas epäröi nuoren kuninkaan taitoja ja veljeksistä nuorin Wolfram taas vihaa ihmisrodun edustajia yli kaiken, mukaan lukien siis ihmisten keskellä kasvanutta Yuuria. Neuvonantaja Günter puolestaan ylijumaloi uutta hallitsijaa, kun fantasiatodellisuuden ihmiset leimaavat uuden demonikuninkaan pahamaiseksi murhaajaksi.

Yuuri Shibuya on tarinamme päähenkilö ja Demonien odotettu kuningas

”Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta!”

Velipuolet Conrad Weller, Gwendal von Voltaire ja Wolfram von Bielefeld ovat Yuurin henkivartioita ja ystäviä

Kirjan sivut kuitenkin vierivät eteenpäin, ja lopulta huomaamme miten rauhallisesta Conradista paljastuu uusia puolia, miten Gwendal hyväksyy lopulta lapsellisen kuninkaansa määräykset, kuinka Wolfram oppii hyväksymään Yuurin ja ihmisrodun ja miten ihmistenkin käsitykset alkavat pala palalta muuttua demoneista. Ja myös toki Yuuri kasvaa tarinan aikana, muttei missään vaiheessa menetä uskoaan parempaan maailmaan.

Tämä muutos on kaikissa hahmoissa loppupäätteeksi selkeää, mutta hahmokehitys on onnistuttu liu’uttamaan tarinoiden sisälle huomaamattomalla tavalla.

Kaunista katsottavaa Kyo Kara Maoh! on piirustustyylillisesti luokiteltavissa japanilaiseksi mangaksi. Temari Matsumoton kynänjälki on persoonallinen ja tunnistettavissa enemmän mangaa lukeneiden henkilöiden silmille, mutta aasialaiseen sarjakuvaan tottumaton lukija tuskin osaa kertoa hänen kuvituksiaan erilleen massasta. Kyo Kara Maoh! nimittäin sisältää kaikki mangan stereotyppiset elementit; kuvankauniita ja isosilmäisiä hahmoja, suloiset pikkueläimet

Günter von Christ on Yuurin neuvonantaja ja sarjan hurmuri

ja harmaalla rasteroidut sarjakuvasivut. Taustoihin on kulutettu aikaa ja yksityiskohtia on paljon. Myös käsinväritetyt kansikuvat ovat upeaa katseltavaa.

Tarinan takaa ja sen jälkeen Sarjan kuvittaja Temari Matsumoto tunnetaan mangaharrastajien piireissä eritoten kaunispojistaan ja poikarakkaussarjoista. Sen sijaan käsikirjoittaja Takabayashi Tomo on tuntematon suurimmalle osalle lukijoista, sillä hänen ainoa työnsä näkyy olevan Kyo Kara Maoh! manga ja sitä edeltäneiden novellikirjojen käsikirjoitus. Nämä novellikirjat kertovat suurin piirtein saman tarinan kuin mangakin, ja Matsumoto on myös vastannut niiden kuvittamisesta. Novellien suosiota ei voi kuitenkaan verrata mangaan, tai siitä poikineeseen animeen jota Studio Deen teki kaiken kaikkiaan 117 jaksoa vuosina 2004 – 2009. Tässä välissä samainen studio teki myös novellien pohjalta 5 ekstra jaksoa, joissa on mukana

Sarjaan mahtuu liuta muitakin hahmoja

muutama vain novelleista tuttu hahmo. Myös näiden viiden jakson juoni on hieman irrallaan alkuperäisen animen juonikaaresta.

Tavallisimpien oheistuotteiden lisäksi Kyo Kara Maoh! sai myös muutamia PlayStation 2 pelisovituksia, joita ei kuitenkaan voi vielä englanniksi pelata.

Kyo Kara Maoh! tunnetaan kai edelleen parhaiten Japanissa, sillä länsimaalaisilla on ollut tähän mennessä heikot mahdollisuudet sarjaan tutustua. Amerikkalainen kustannusyhtiö Tokyopop joutui lopettamaan sarjan kääntämisen seitsemänteen pokkariin yhtiön ajautuessa konkurssiin ja tähän mennessä ei mikään muu kustannusyhtiö ole alkanut sarjaa kääntämään.Sarjan pituuteen nähden sen fanikanta ei ole suuren suuri, mutta sitäkin äänekkäämpi ja uskollinen.

Jotain erilaista ja viehättävää Tekstini positiivisesta sävystä on kai jo pääteltävissä että itse pidän Kyo Kara Maoh!:sta melko paljonkin. Se ei ole vielä ilmestynyt kotimaassaan Japanissa viimeiseen lukuun asti, mutta uskon sarjan lopun kuitenkin olevan itseäni miellyttävä.

Tämä sarjakuva oli minulle jotain erilaista ja viehättävää. Yuurin positiivisuus vaikeissakin tilanteissa on minusta ihailtavaa ja moni kyynikko voisi oppia sarjasta paljon. On tosin valitettavaa, että Kyo Kara Maoh! jää monelta kokeneemmaltakin sarjakuvanlukijalta kaupanhyllylle sen hämäävän ulkoasun takia; päällepäin se näyttää perinteiseltä tyttöjen rakkausdraama mangalta, ja jos selaa vain ensimmäisen kappaleen läpi pitää teosta taatusti sekavana ja epäuskottavana. Sarjakuvan sanoma on kuitenkin tärkeä ja hahmojen eri arvot haastavat lukijan miettimään omaa käsitystään maailmanparantamisesta.

Pojillekin sarjakuva olisi taatusti mielenkiintoista luettavaa, vaikka hahmokaartin kauniit miehet ja päähenkilön kihlautuminen toiselle nuorukaiselle ovat selviä viitteitä siitä, että lukijoiksi kosiskellaan

tyttöjä. Myös sarjakuvan fanipalvelu perustuu lähes kokonaan tyttöjen silmää miellyttäväksi.

Sarjakuva myös hukkaa välillä tärkeän sanomansa melko typerien vitsien ja vessahuumorin varjoon. Huumori siinä on onnistuneinta juuri silloin, kun saamme nauraa arkisille sattumille.

Ehkä jos Takabayashi olisi antanut käsikirjoituksessaan enemmän tilaa vahvoille naispääosille, ja jos Matsumoto olisi tehnyt muutamasta hahmosta karkeamman näköisiä, olisi sarjakuvan suosio ja lukijakunta paljon laajempi.

Näkymättömät

kädet – ei va i n r u u t u j a ja pu h e ku pl i a Ville-Matti Tenovirta

Ville Tietäv äin en o n suo m alain en sarjakuv ataiteilija, kuv ittaja ja g raafin en suun n ittelija, ko ulutukseltaan hän o n arkkitehti, m ikä n äyttäisikin n äkyv än hän en sarjakuv issaan esiin tyvistä realistisist a raken n uksista.

N ä k y m ä t t ö m ä t k ä d e t - ka n si o n Ti e t ä v ä i s e n i t s e ku vi tta m a .

H

änen aiempi albuminsa Linnut ja meret, ennen Näkymättömät kädet – teosta, ilmestyi vuonna 2003.

Näkymättömät kädet sen sijaan ilmestyi vasta vuonna 2011. Teos sai erittäin positiivisen vastaanoton ja tekijälle siitä myönnettiin Suomen Kulttuurirahaston palkinto ja Sarjakuva-Finlandia. Yleisesti ottaen teosta kuvaillaan muun muassa kauniiksi ja ajatuksia herätteleväksi kokonaisuudeksi. Myös ulkomailta on tullut positiivista palautetta.

Albumin teko ei ollut Tietäväiselle vain ruutuja ja puhekuplia. Koko projektiin, eli aiheen tutkimiseen, käsikirjoitukseen ja piirtämiseen menikin yhteensä viisi vuotta.

Tietäväinen toteutti hankkeen Suomen Kulttuurirahaston myöntämällä apurahalla. Albumin o l l ess a vi h d o i n v alm is sen julkaisi W S OY.

R a s h i d E u r o o p a n a r m o i l l a.

Usko t t ava a ke rro nt a a

”E i k uk aan h uvik se e n läh de”

Näkymättömät kädet kuvaa Euroopasta uutta elämää hakevien marokkolaisten elämää, pääasiassa tarinan päähenkilön Rashidin näkökulmasta. Hetkellisten kohtausten lisäksi nähdään välillä Rashidin omia unia ja a j a tu s m a a i l m a a , jo tka aih euttavat lukijalle r is ti r ii t a i s i a a j a t uk sia. K erro n n assa o vat v ahvast i läsnä vankka usko ja ääriköyhyys, mutta silti epätoivon keskellä esille nousee toivo paremma s t a e l ä m ä s t ä j a tulev aisuudesta. K arun ar jen todellisuuden keskellä löydetään myös valonpilkahduksia. Tarina Tietäväisen kerronnalla on uskottavaa, ja se koskettaa ja puhuttelee lukijaa. ”Toivon että lukija voi päähenkilöiden kuvauksen kautta ymmärtää, miltä heistä tuntuu, miten he päätyvät ratkaisuihinsa ja miksi h e a n t a ut uva t s uu riin v aaro ih in .”, san o o Tiet äv ä i ne n S uom e n kuv alehden artikkelissa.

Tar inassa keskeiset t apaht u mapaikat ovat R a s hidin kotikaupunki Marokko ja Espanja hänen päästyään sinne. Marokko kuvataan köyhänä epätoivon keskuksena, ikään kuin vankilana, jost a on pääst ävä pois. R ashid ei olekaan pak o ratkaisussaan ainoa, vaan monet muutkin ovat ku u lleet mahd ollisu u d est a par empaan elämää n Välimer en t oisella pu olella ja ot t avat u hka r o h keasti tilaisuuden lähtöön vastaan. Hyveelline n Rashid ei kuitenkaan halua parempaa elämää vain itselleen, vaan haluaa matkallaan tuoda sitä myös perheelleen, vaimolleen Aminalle, tyttärelleen Amalille ja isälleen. ”Ei sillä ole merkitystä, minkä takia lähtee kotoaan - aina ei tarvitse olla sotaa, heinäsirkkoja tai nälänhätää.

Ei kukaan huvikseen lähde. Kyse on aina omasta ja läheist en elämäst ä.” , poht ii Tiet äväinen Su omen ku valehd en ar t ikkelissa.

Ku r ju u des t a k u rj u ute e n

Pe r soon allin e n t y yli

E sp a n j a s s a o l lessaan Rashid tap aa useit a u u sia ihmisiä, niin kristittyjä kuin radikaaleja islamistejakin useiden vuosien kuluessa. Hänen hyväksi onnekseen häntä autetaan matkan aikana. Siirtolaisen elämä Euroopassa koettelee hänen uskoa, terveyttä ja moraalia, muuttaen häntä kokemuksien kolhuilla. Verrattuna Maro kon slummimaisiin alueisiin Espanjan köyhät alueet ja vihannes- ja hedelmätarhat ovat vähintäänkin yhtä karuja, eikä uuden paremman elämän etsiminen vieraasta kulttuurista olekaan lainkaan helppoa. Välillä Rashid tuntuukin vain päätyneen kurjuudesta kurjuuteen. Käänteet pitävätkin lukijan tiukasti kiinni juonenkulussa Rashidin kuitenkin jatkaessa päättäväisesti pääm ä ä r ä n s ä t a vo ittelua.

Visuaalisesti näyttävässä albumissa ajankohtainen teema ja suomalaisillekin tuntemattomat olosuhteet näkyvät hämmästyttävän realistisella tavalla – olihan Tietäväinen itsekin paikan päällä tekemässä tutkimusta tosiasioista, mikä lisääkin teoksen vakuuttavuutta merkittävästi. Siirtolaisuuden aiheeseen kitkeytyvät myös monet muut siihen usein liitettävät teemat, kuten uskonto, rasismi, politiikka, raha, ahneus ja solidaarisuus jne. Tietäväisen persoonallinen piirustustyyli ja värinkäyttö on tarkkaa, mutta ei liian hillittyä, ja se välittää lukijalle erinomaisesti käsityksen tilasta ja tunnelmasta jokaisessa kohtauksessa.

Näkymättömät kädet ei ole tyypillinen perinteinen sarjakuva, vaan suuri kovakantinen kantaaottava taiteellinen kokonaisuus.

Ville Tietäväinen Kuva: Pertti Nisonen

e t y s a r Pa n o d o u -M

m h i a j a muutt

! a i s i o l isyöjä

Hitoshi Iwaaki (syntynyt 1960) piirsi Parasyten (寄生獣 Kiseijū) vuosina 1990–95.

Alun perin se ilmestyi viikoittain ilmestyvässä seinen -lajityyppiin keskittyvässä Weekly Morning -lehdessä, mutta siirtyi pian kuukausittain ilmestyvään Afternoon -lehteen. Myöhemmin se julkaistiin myös kymmenenä tankōbon -kirjana. Englanninkielisiä versioita on julkaissut Tokyopop ja Del Rey Manga.

P

arasyte on lähimenneisyyden Tokioon sijoittuva manga, jossa yhdistyy kauhu, sci-fi ja huumori. Se kertoo ihmissyöjä-loisista, jotka eräänä päivänä satavat taivaalta, mukanaan vain vaistomainen halu vahingoittaa ihmisiä. Ne kaivautuvat huono-onnisten uhriensa aivoihin, syövät ne ja ottavat näin ihmiskehot valtaansa. Ne ovat älykkäitä ja hyvin sopeutumiskykyisiä ja lisäksi ne osaavat muovata muotoaan. Vallattuaan itselleen ihmiskehot ne rupeavat sitten metsästämään ja syömään ihmisiä. Kiinnijäämistä ne voivat välttää muuttamalla kasvonpiirteitään, tai tappamalla kaikki silminnäkijät vääntämällä kehoistaan teräviä aseita.

Loistartunta ei ole kivaa Huonosti meinasi käydä myös päähenkilöllemme, lukioikäiselle Shinichi Izumille. Parasiitti epäonnistui valtaamaan hänen aivonsa, mutta onnistui viemäänkin Shinichin oikean käden. Alun hämmennyksen jälkeen he päätyvät elämään symbioosissa. Tiedonjanoinen ja utelias loinen nimeää itsensä Migiksi, sillä japaniksi se tarkoittaa oikeaa. Outo yhteiselo ei kuitenkaan suju pitkään rauhallisesti, sillä pian muut parasiitit alkavat aiheuttamaan kaksikolle ongelmia. Loisilla on lähes telepaattinen kyky havaita toistensa läsnäolo, eivätkä ne yhtään pidä Shinichin ja Migin symbioottisesta elämäntavasta. Kaksikon on siis taisteltava aggressiivisia parasiittejä vastaan, sekä salattava luontonsa ihmisiltä, jotta eivät joutuisi laboratorioon koe-eläimiksi.

Shinichi joutuu nyt elämään kaksoiselämää. Toisaalla on hänen ihmiselämänsä, koulunkäynti, ihmissuhteet ja lounasrahoja ryöstelevät naapurikoulun jengiläiset. Toisaalla taas taistelu sekä parasiittejä että omia pelkojaan vastaan. Kaikki parasiitit, jopa Migi, ovat täysin tunteettomia ja vailla minkäänlaista kykyä empatiaan. Shinichi pelkää itsekin muuttuvan sellaiseksi Migin vaikutuksesta. Kun ennen niin huoleton ja hömelö päähenkilömme muuttuu tarinan kuluessa kylmemmäksi ja pohdiskelevammaksi, alkavat hänen läheisensäkin huomata jonkin olevan vialla. Asian mainitseminen on kuitenkin suuri järkytys Shinichille, ja tämä yleensä väisteleekin siihen viittaavaa keskustelua.

Tokion lukuisat ruokapaikat Tapahtumat keskittyvät Tokioon, joka onkin loisille sopiva ympäristö. Siellä on paljon ihmisiä syötäväksi ja piilopaikkoja, joissa voi syödä rauhassa. Eikä kukaan ihmettele uusia kasvoja naapurustossa siinä tapauksessa, jos loinen haluaakin muuttaa ulkonäköään. Pian kuitenkin useiden kymmenien raadeltujen ruumiiden jäännökset herättävät median huomion, alkaa syntyä huhuja sarjamurhaajista ja jättisuisista hirviöistä. Kellään muulla kuin Shinichillä ei

Kuten ihmisillä, on loisillakin erilaisia luonteenpiirteitä. Reiko-nimellä esiintyvä parasiitti on hyvin älykäs ja kylmän laskelmoiva.

tunnu olevan hajuakaan, mitä on tekeillä. Hän ottaakin asiakseen suojella ihmisiä parasiiteiltä. Migi on kuitenkin tätä vastaan, sillä sitä kiinnostaa vain oma selviytymisensä.

Loiset ovat poliittisesti vihreitä Yhdeksi sarjakuvan teemoista nousee ihmisen suhde luontoon. Ihmiset teurastavat eläimiä ruoakseen, joten miksi parasiitit eivät saisi lahdata ihmisiä? Loiset eivät voi sietää ihmisten tekopyhyyttä.

Kun parasiitit ovat tarpeeksi sopeutuneet ihmisten tapoihin ja alkaneet ymmärtää yhteiskuntarakenteita, päättävät ne järjestäytyä ja liittyä politiikkaan. Vaalipuheissa kaikuvat tietysti vihreät arvot.

Dramaattinen viivapiirustus Sarjakuvan toteutus on mangatyyliin mustavalkoinen. Rasteria on käytetty säästeliäästi, enimmäkseen kuvaamaan paitojen kuvioita ja muita suuria pintoja. Varjostuksia luodaan viivoittamalla, usein myös hyvin dramaattisilla kokomustilla pinnoilla. Viivoittimen tarkoilla taustoilla seikkailevat tyylitellyt hahmot. Omaa tunnelmaansa tietysti luovat surrealistiset, jopa groteskit, parasiitit.

Parasyte on voittanut Kodansha Manga – palkinnon 1993 ja Seiun – palkinnon 1996. Hitoshi Iwaakin muita töitä on muun muassa historiallinen manga Historie (ヒスト リエ), joka kertoo erään Aleksanteri Suuren kenraalin, Eumeneen, elämäntarinan.

Itse pidin Parasytestä, koska siinä oli mielenkiintoinen tarina ja hieno piirrosjälki. Se oli syvällisempi kuin muut mangat, mitä olin tottunut lukemaan kuitenkaan olematta tylsä. Siinä oli sopivasti huumoria, jännitystä ja pohdiskelua. Eikä se

Loisilla on uskomaton kyky muuttaa mikä tahansa kehonsa osa salamannopeaksi teräaseeksi, jolla on helppo leikellä esimerkiksi ihmisiltä päitä poikki.

aliarvioinut lukijaa yrittämällä selittää kaikkea.

Ei haittaa yhtään, vaikka minulla ei ole hajuakaan, mistä ne loiset oikein putkahtivat. Puolet huvista on sen miettiminen. Suosittelen kaikille, jotka eivät säikähdä pientä verellä ja suolenpätkillä mässäilyä, vaan näkevät niiden alta syvällisempiä merkityksiä.

Laura Metsi SaKu 2012-13

”1985” Käs. Mark Millar Kuv. Tommy Lee Edwards Marvel Publishing Inc., 2009 “Marvel 1985 #1-6” kokoelma-albumi (englanninkielinen painos, 176 sivua)

V

kirjoittanut Tiariia Tamminen

uosi 1985. Toby Goodman elää eskapistisen nuoren pojan elämää, yrittäen toipua vanhempiensa erosta keskellä omaa murrosikäänsä ja vwaikeita kouluolosuhteita.

Hän välttelee äitiään ja isäpuoltaan, ja koettaa pitää yllä yhteyksiä saamwwattomaan mutta hyväntahtoiseen biologiseen isäänsä. Alle keskivertomenestyksellä suoritetusta koulunkäynnistä yli jäävä aika, sekä ylijäävät taskurahat, kuluvat Marvel-yhtiön sarjakuvien keräilyyn ja niiden lukemiseen.

Tobyn elämä kokee kuitenkin yllättävän käänteen, kun isänsä kanssa kävelyllä ollessaan hän näkee vilauksen sarjakuvien tunnetusta superrikollisesta katsomassa ulos Wynchamien hylätyn talon ikkunasta. Aluksi edes Toby ei suostu uskomaan näkemäänsä, muista kaupungin asukkaista puhumattakaan.

Kun ruumiita alkaa kasaantua, jää jäljelle hyvin vähän mitään, mitä katsoa sormien läpi.

Tunnetut superrikolliset saapuvat suoraan sarjakuvalehtien sivuilta todellisuuteen, ja yksi toisensa jälkeen aiheuttaa kaaosta minkä ehtii. Jää ratkaistavaksi kykenevätkö Toby ja hänen epämotivoitunut isänsä pysäyttämään katastrofin etenemisen.

Sarjakuvien kasvattamat ”1985” on painettu kokoelmaksi alun perin kuudessa osassa (lehdessä) ilmestyneestä tarinasta. Kovakantinen albumi pitää sisällään lehtien tarinoiden lisäksi myös konseptitaidetta, luonnoksia, esittelytekstejä ja vaihtoehtoisia kansikuvituksia. Albumia työstivät toisiaan hienosti täydentävä käsikirjoittaja-piirtäjäpari, joka on haastatteluista ja esittelyteksteistä päätellen tehnyt töitä suurella sydämellä.

Mark Millar on toiminut pitkään Marvelin tarinoiden vaikutusvaltaisena käsikirjoittajana (mm. sarjoissa Civil War, Wolverine, Ultimates, Fantastic Four). Hänen yleinen tyylinsä on kirjoittaa pitkiä tarinoita. Kuten päähenkilö Toby, vuonna 1985 Mark Millarkin kasvoi sarjakuvien parissa. Ero päähenkilöön on se, ettei hän ollut introvertti vaan innosti koulukaverinsakin (myöhemmin myös tyttöystävänsä, vähemmän onnistuneesti) pitämään samoista sarjakuvista kuin hän itse.

Idea supersankareista vierailijoina meidän todellisuudessamme oli jo vuosia vellonut Millarin päässä ennen 1985 -albumin konkreettista alullepanoa. Valmiiksi luotujen, tunnettujen sankareiden käyttö uudessa muodossa on ollut harkittu riski; Millarin omien sanojen mukaan tuhansien (jopa miljoonien) lukijoiden tulevat lapsuudenmuistot saattavat riippua siitä kuinka hän hahmot esittää.

Luultavasti originaalihahmojen käyttö 1985:ssa ja valmiiden sankarien tyypillinen kuvaaminen vain hetken aikaa ja melko pinnallisesti oli hänelle vapauttava kokemus.

Ilmeisesti yksi Millarin motiiveista toteuttaa ko. sarjakuva oli tuoda esille näkökulma siitä miten sarjakuvissa superrikollisten pikkurötöksiltä vaikuttavat tempaukset ovatkin todellisuudessa painavampia. He voivat räjäyttää taloja taivaan tuuliin, hukuttaa massoittain ihmisiä pelkällä telepaattisella hallinnalla, ja teurastaa ihmisiä raa’asti ilman, että heille tulee vertaistansa vastarintaa supersankareilta.

Viestintää värein ”Large as life and twice as frightening.

Doing what they were told to do and hurting people.”

Tommy Lee Edwardsin tapa piirtää hahmot tuo juuri oikean viestin esille; näille pahiksille virnuilet vain kun he ovat turvallisesti sarjakuvalehtien sivuilla.

Edwards on toiminut noin kaksikymmentä vuotta kuvittajana mm.

Star Warsin parissa, sekä työstänyt sarjakuvia Bullet Points ja The Question. Hänen nuoruusvuotensa 1985 oli samantyyppinen kuin Millarilla.

Hänen eskapismiaan ajoi koulukiusaaminen ja vaikeat välit vanhempiin, kuten päähenkilö Tobylla.

Edwards otti työnannon vastaan omien sanojensa mukaan innoissaan ja henkilökohtaisella otteella.

Hänellä meni vuosia teoksen piirtämiseen, ja kaikki visuaalinen anti tekstausta lukuun ottamatta on hänen käsialaansa. Edwardsin täytyi tehdä melkoisesti taustatutkimusta, jotta ajankuva saatiin esille visuaalisesti. Tämä näkyy mm. sarjakuvaliikkeen hyllyillä olevista sarjakuvajulkaisuista.

Sarjakuvassa käytetty piirrostyyli on fotorealismiin nojaavaa, sarjakuvamaisin vaikuttein. Paksua viivaa ja viivapiirustusta riittää ja detaljia löytyy. Väritys on tehty kauttaaltaan tietokoneella.

Värimaailma muuttuu aina todellisuuden tai takauman mukaan, ja sarjakuvassa on vahva visuaalinen ilme joka auttaa lukijaa ymmärtämään missä mennään. Värit ”oikeassa maailmassa” ovat tummempia, synkempiä ja murrettuja, kun taas Marvel-todellisuudessa värimaailma vaihtuu hyvin vivahteikkaaksi, vaaleaksi, ja melkein surrealistiseksi.

Taustoissa on nähty paljon vaivaa. Välillä ruutujen tausta on

pelkkä yhtenäinen väri johon on heitetty mukaan eri sävyinen läikkä, mutta noissa ruuduissa pääpaino on yleensä repliikillä tai tärkeällä liikkeellä. Muutoin lukija pidetään hyvin kartalla siitä, missä ollaan ja millainen ympäristö on kyseessä, ja yksityiskohtia sekä erilaisia perspektiivejä riittää.

Toimintaefektien käyttö jää varsin vähälle.

Perinteisiä rastereita, toimintaefektejä tai ääniefektihavainnollistuksia ei varsinaisesti ole, vaan supersankareiden, superrikollisten, ja siviilien toiminta tulee ilmi dynaamisesta piirrostyylistä ja toimintojen korostamisesta ko. ruutujen taustaa yksinkertaistamalla.

1985-konseptin ollessa 2000-luvun alkupuolella suunnitteilla, visuaalinen toteutus aiottiin tehdä piirtämisen sijaan valokuvauksella. Myöhemmin päädyttiin kuitenkin järkevämpään ratkaisuun, eli visuaalisen tyylin valtuuksien antamiseen Tommy Lee Edwardsille. Syynä oli luultavasti valokuvauksen haastavuus; toteutukseen oltaisi tarvittu lähes samankokoinen työryhmä kuin elokuvaa kuvatessa.

Ristiriitaisesti retroa Albumin nimi kertoo tarinan ajankohdan. Se mainitaan myös muutamaan otteeseen kertojan toimesta, mutta muuten siihen viitataan melkein olemattomasti. Commodore 64 -pelit mainitaan sivulauseessa, ja sarjakuvaliikkeessä asioidessaan päähenkilö Toby keskustelee myyjien kanssa tuona vuonna ilmestyneistä numeroista.

Mark Millar on maininnut jättäneensä populäärikulttuurireferenssit ja poliittiset viitteet pois koko tarinasta aiheeuttaakseen ajattoman tunnelman. Tommy Lee Edwards taas ilmeisesti pyrki tuomaan ajankuvaa esille vahvasti kuvituksensa kautta. Sekoitus on lukijalle toimiva.

Marvelilla on tapana muuttaa hahmojensa ulkonäköä eri aikakausien mukaan – hahmot suunnittelevat itselleen uusia pukuja, vaihtavat kampauksia, ja tietenkin vanhenevat. Kaikki tarinassa esiintyvät Marvelin sarjakuvahahmot noudattavat kuitenkin vuonna 1985 ajankohtaisia ulkoasujaan. Marvel-kronologian mukaan hahmojen suhteet ja asenteet ovat suora jatkumo Marvelin Secret Wars -sarjasta.

Ajankulun esitys on sarjakuvassa selkeää ja tapahtumat etenevät sopivalla tempolla. Aina kun tarinassa siirrytään olennaisesti päiviä eteenpäin, tai hetkellisesti vuosia taaksepäin, se ilmaistaan sanallisesti lukijalle.

Eteneminen esim. saman päivän aamusta suoraan iltaan tehdään myös selkeästi.

Koko tarina tapahtuu muutaman päivän sisällä (konkreettisesti alle 176 sivun aikana), joten lukija ei ehdi kyllästyä eikä myöskään putoa kärryiltä. Vain olennaiset asiat esitetään.

Lukunopeus ja rytmi ovat tarinan alussa ja keskivaiheilla loppuun asti mietityn oloisia. Asiat avautuvat

pikkuhiljaa, ja ne näytetään pelkän kertomisen sijaan. Lukeminen on helppoa, vaikka joskus tuleekin ensisilmäyksellä hämmennystä siitä, keille puhekupla x ja y kuuluvat.

Loppua kohden (varsinkin ensimmäisen ”yllätyksen” jälkeen), kerronta ottaa yhtäkkiä kovan spurtin. Lukija saa muutamia paneeleita, joissa näkyy koottua toimintaa, ja isoja ruutuja joissa tapahtuu paljon samaan aikaan. Tässä vaiheessa näyttämisen sijaan meille yhtäkkiä kerrotaan vain muutamalla lauseella kerrontalaatikoissa, mitä kohtauksessa tapahtuu. Tämä jättää lukijan vaille sitä lopputulosta, mitä pitkäjänteinen pohjustaminen lupaili. Toisaalta rytmin muutos korostaa loppuratkaisua, ja antaa lukijalle mahdollisuuden nähdä tilanne Tobyn silmin, hänen kertomanaan.

Konseptin ollessa 2000-luvun alkupuolella suunnitteilla, visuaalinen toteutus aiottiin tehdä piirtämisen sijaan valokuvauksella.

Yllättävä ympäristö ja harkittu hahmogalleria Sen sijaan, että tapahtumat sijoittuisivat New Yorkiin, Manhattanille, kuten Marvelin supersankaritarinoissa yleensä, paikaksi on valittu fiktiivinen pieni kylä, jossa ei odottaisi tapahtuvan mitään mullistavaa. Pahuuden juuret ovat arkisen asetelman keskellä hylätyn rakennuksen kellarissa.

Päähenkilö on muiden ärsykkeid n puuttuessa ja sosiaalisten suhteiden vaikeuden keskellä syventynyt sarjakuvamaailmoihin. Kylän sosiaalinen stigma on tosiasia ja kaikki pienimmätkin tapahtumat saavat huomiota ja huhut leviävät yhteisön jäsenten välillä nopeasti. Paikka ja sen asukkaat toimivat vahvana kontrastina tarinan värikkäille ja radikaaleille tapahtumille. Hahmogalleria on tasapainoinen ja jokaisella hahmolla on selkeä tehtävä. Päähenkilöön pystyvät samaistumaan parhaiten sarjakuvien kanssa lapsuuttaan viettäneet aikuiset, ja nykyään samanikäiset nuoret.

Toby Goodman, tarinan päähenkilö, on 13-vuotias sarjakuvafani, jonka kautta elämme tarinan ja johon samaistumme.

Hänen vanhempansa ovat eronneet, ja hän tuntee enemmän yhteyttä biologiseen isäänsä kuin kumpaankaan niistä aikuisista, joiden kanssa hän joutuu asumaan. Hänen epätäydellisyytensä tekee hänestä uskottavan hahmon, ja hänen ensin ristiriitaiset ajatuksensa esille nousseen tilanteen takia kuvastavat realistista ajatusprosessia. Hänen tavoitteensa ajaa tarinaa eteenpäin, mutta isältä opitut laiskanpuoleiset tavat jarruttavat häntä aluksi. Hänen täytyy oppia elämään todellisuudessa sarjakuvien sijaan; ottamaan vastuuta kun hänen läheisensä ovat vaarassa. Hän on ehdottomasti dynaaminen hahmo, joka kokee suuren elämänmuutoksen tarinan aikana. Suurin osa informaatiosta tulee Tobyn itsensä suusta, mutta myös hänen käytöksensä ja tekemisensä puhuvat hänen puolestaan.

Verbaalinen tarinankerronta (ns. kerrontalaatikoissa) tapahtuu ikääntyneemmän Toby-version näkökulmasta. Hän on tavallaan kaikkitietävä, sillä hän on kokenut ja/tai kuullut jo kaikki tarinan tapahtumat ja kertoo niistä meille jälkikäteen.

Koemme tarinan samaa tahtia kuin 13-vuotias Toby, ja tiedämme asioista saman verran kuin hän ainakin siihen pisteeseen asti, että tapahtumien alla vellovia syitä aletaan setviä pikkuhiljaa ”vanhemman” Tobyn toimesta.

Tobyn interaktio muiden hahmojen, yhteisön ja hänen itsensäkin kanssa toteuttaa tarinan. Tavallaan tarinan ristiriita on monimuotoinen. Toby on syrjäytymässä kovaa vauhtia, ja yhteiskunnan arvot eivät kiinnosta häntä juuri yhtään, ts. hän on passiivisesti vastarinnassa yhteiskunnan kanssa. Kun hän alkaa nähdä superrikollisia, on hän hetken kamppailussa itsensäkin kanssa, sillä hän ei ole varma ovatko ne jonkinlaisen versovan skitsofrenian tuotetta. Toisaalta tarina seuraa perus-supersankarisarjakuvan kaavaa kun lopullinen taistelu on seuraus siitä, että supersankarit taistelevat superrikollisia vastaan.

Jerry Goodman (Tobyn biologinen isä) on Tobyn läheisin hahmo ja tarinan sankari, joka tukee Tobya ja uskoo ensimmäisten joukossa (alun negatiivisen kantansa jälkeen) kun Toby kertoo nähneensä superrikollisia. Saamme Jerrystä tietoa kertojalta, sekä Tobyn äidiltä Julielta, ja muutamasta takaumasta jotka kuvaavat Jerryn ja Clyden (lapsuudenystävä) menneisyyttä. Käynnit Clyden luona ja muistot heidän yhdessäolostaan ennen Clyden aivovammaa koetaan Jerryn kautta. Hän on ristiriitainen hahmo; saamaton isä (taitava mutta vailla suuntaa, fiksu mutta vailla virallista koulutusta) kokee tarinan aikana muutoksen epämotivoituneesta ja paikkansa hukanneesta rassukasta ihmiseksi, joka on (konkreettisesti) löytänyt paikkansa uudessa maailmassaan.

Clyde Wyncham (Jerryn lapsuudenystävä) on päähenkilön riivaaja, eli vaikeuksien aiheuttaja. Clyden isä kuoli hänen ollessaan nuori, ja hänen äitinsä kuoli vähän sen jälkeen, kun Clyde sai aivovamman. Hän on vahvasti vastuussa siitä, mitä Tobylle ja muille kyläläisille tapahtuu. Saamme kaiken tietomme hänestä Jerryn ja Tobyn (keskenään tai muiden kanssa) käymien dialogien kautta, kertojan suusta, ja takaumista. Hän on staattinen hahmo, joka kantaa kaunaa yhteiskuntaa kohtaan eikä oikeastaan muutu tarinan edetessä. Hän on kasvanut traumatisoituneeksi aikuiseksi vain kostaakseen.

Julie (Tobyn äiti) ja Hart (Tobyn isäpuoli) edustavat tarinan maailman normeja muuttumattomina hahmoina. Luemme heistä vanhemman Tobyn kertomana, ja koemme 13-vuotiaan Tobyn negatiivisen asenteen heitä kohtaan. Kompulsiivinen, lasta odottava Julie haluaisi vain normaaliutta ja vakautta, mitä Jerry ei kyennyt

hänelle antamaan. Hartilla on työpaikka (ja tuleva ylennys), uusi auto, ja muutenkin selkeästi varaa ylläpitää vakaata perhe-elämää. Hän yrittää myös auttaa Jerryä pääsemään jaloilleen tarjoamalla mahdollisuutta työhaastatteluun pomonsa kanssa, mutta Jerry kieltäytyy heti tarjouksesta.

Kaiken epäjärjestyksen keskellä normaaliutta edustavat hahmot ovat sarjakuvaliikkeen työntekijät, poliisit, televisiossa haastateltavat ihmiset, leikkivät lapset, vanha naapurustossa asuva pariskunta, ja Dolores (Clyden hoitaja).

He ovat staattisia sivuhahmoja jotka opimme tuntemaan vain pinnallisesti ja joiden ainoa tehtävä on tuoda mukaan tavallisen tallaajan näkemys tapahtumista.

Superrikolliset tulevat sarjakuvassa esitettyyn todellisuuteen aiheuttamaan kaaosta eli laittamaan tarinan liikkeelle. He ovat staattisia hahmoja, jotka esitetään kuten alkuperäisissä sarjakuvissaan, eivätkä he muutu luont eiltaan tai ajatustavoiltaan. Saamme tietää heidän kutsumanimensä Tobylta ja Jerryltä, mutta paljoakaan ei kerrota heidän historiastaan. Lukijoiden oletetaan tietävän jotain valmiiksi, mutta lukunautinnon kannalta asialla ei ole väliä, sillä kaikki olennainen selitetään. Heidän päätarkoituksensa on aiheuttaa ristiriitatilanne eli aiheuttaa tuhoa ja joukkohysteriaa.

Tobyn idolit ovat tarinassakin esiintyviä supersankareita, kuten Captain America, Iron Man, Spiderman, Hawkeye, Johnny Storm, Mr Fantastic, Wolverine ja Thor. Sankarit edustavat puhtautta, jaloutta, rohkeutta, voimaa ja oikeudenmukaisuutta, ja Toby on lukenut heidän kaikki nimekkäimmät kamppailunsa sarjakuvina. Toby haluaa elää heidän maailmassaan, olla kuin

supersankari-idolinsa ja ottaa itse selvää asioista, vaikkei hän pukeudukaan sankariesikuvikseen tai yritä matkia heitä suoraan.

Koko tarinan idea on ajatusleikki; miten kävisi jos superrikolliset saapuisivat maailmaamme ja supersankarit seuraisivat. Superrikollisia kyllä riittää luku toisena jälkeen, mutta on harmi, että sankarit esiintyvät vain murto-osassa koko tarinan kaaresta. Saamme tämän sarjakuvan kautta tietää heistä vain pääpointit. Meille kerrotaan (näyttämisen sijaan) itse taistelutilanteessa kuinka he käyttävät voimiaan, mutta sen kummempaa emme heistä saa irti. Staattisia hahmoja hekin ovat 1985 -sarjakuvan puitteissa. Käsikirjoittaja Mark Millar halusi luultavasti keskittyä Tobyn elämän kuvaamiseen ja jättää mäiskinnän vähemmälle, sillä kertoohan tarina kuitenkin pojasta, joka tapaa idolinsa, eikä supersankareista, jotka tapaavat faninsa.

Ruuturakenteita Tarinan kaava noudattaa normia ”arki kohtaa uuden asian”.

Tobyn elämä on jatkunut samanlaisena pitkään, kunnes ristiriitana toimivat superrikolliset pääsevät hänen todellisuuteensa ja muuttavat hänen elämänsä. Tobyn toiminta on ajaa superrikolliset pois heidän todellisuudestaan jollain keinolla.

Introna esitellään lyhyesti Marvel-yhtiön taustaa, minkä jälkeen hypätään sarjakuvaan jota Toby lukee.

Saamme tietää Tobysta lisää hänen tekemistensä ja sanomistensa perusteella; elämäntilanteesta, iästä, ja suhteista muihin. Jerry ja Hart esitellään Tobyn silmin, ja Clyde Wyncham Jerryn silmin. Toby on ensimmäistä kertaa nokakkain ristiriidan, eli maailmaan vuotaneiden superrikollisten, kanssa. Tarinan konflikti saa alkunsa.

Lähtökohdan toiminnalle muodostaa se, kun muut ihmiset Tobyn ympärillä alkavat ajatella superrikollisten olevan oikeita, mutta päähenkilö pysyy yhä siinä uskossa, että he ovat vain pukeutuneita kahjoja. Pian Toby kuitenkin ottaa mallia idoleistaan (supersankareista) ja yrittää selvittää asioita itsenäisesti. Kun alkaa tapahtua, Toby suojautuu ja pakenee.

Hän käyttäytyy siis toisin kuin supervoimia omaavat idolinsa, mutta tämä ei tee Tobysta pelkuria, vaan inhimillisen ja uskottavan hahmon. Hän huomaa kaksi mysteeristä hahmoa, jotka puhelevat supersankareiden olemattomuudesta tässä todellisuudessa ja kuinka he voisivat hyötyä siitä. Toby ymmärtää, että jonkun täytyy toimia, ja ottaa vastuun kannettavakseen.

Toby sitoutuu toimintaan, eli superrikollisten karkottamiseen, tarinan keskivaiheessa. Toby ja Jerry menevät yhdessä katsomaan metsää ja tapahtumapaik-

On epätodennäköistä, että heitä autetaan maailmassa, jossa supersankareita ei ole. koja. Toby alkaa epäröidä järkeään kun hänen isänsä alkaa kyseenalaistaa poikansa näkemiä ja kertomia asioita.

Pienen tapahtumaketjun jälkeen Jerrykin kokee valaistumisen ja ymmärtää, että jotain on tehtävä. Heistä ei tule klassista seikkailusarjakuvan parivaljakkoa, vaan molemmilla on erilaiset suunnitelmat joita he toteuttavat itsenäisesti samalla päämäärällä. Toby saa huomata, että vaikka hän olisikin Marvel-todellisuudessa, ei supersankareiden puheille ole ihan helppoa päästä. Toby ei voi muuta asioiden hyväksi; hän on yrittänyt saada kontaktin apuvoimiin, minkä jälkeen asiat jäävät muiden kuin hänen itsensä kontolle.

Vuorossa on tarinan kelluva vaihe.

Toiminta taukoaa, kun väkijoukko jää tuijottamaan taivasta peittävää siluettia Jerryn huikean pelastusoperaation jälkeen. On epätodennäköistä, että heitä autetaan maailmassa, jossa supersankareita ei ole.

Tarinan rakenteeseen on upotettu tietysti vielä pari yllätystä, ennen varsin kornia loppuratkaisua. Molemmat dynaamiset hahmot kokevat muutoksensa viimeisen vaiheen ja pääsevät loppukevennyksen merkeissä aloittamaan uudet elämänsä tietyllä tavoin ainoissa paikoissa, joita he voivat myöhemmin luonnehtia todellisiksi kodeikseen.

Sankaruuden yksinkertaisuus

Koko tarinan idea on ajatusleikki; miten kävisi jos superrikolliset saapuisivat maailmaamme ja supersankarit seuraisivat.

Sarjakuvan pääteemana toimii sankaruus.

Pienempiä teemoja ovat rohkeus, perhe ja unelmat. Tarinan viesti, tai syvin olemus, lienee olla rakkauskirje sekä Marvelille, että yhtiön faneille. Se havainnollistaa fantasiamaisen tarinan kautta, ettei kaikkien tarvitse olla supersankareita auttaakseen.

Kenenkään ei tarvitse yrittää pukeutua supersankariksi pelastaakseen päivän.

Premissi voisi olla ”kaikki voivat olla sankareita”. Päähenkilöön voi samaistua kuka tahansa sarjisfani, monella eri tasolla, mikä teke e päähenkilöstä ja hänen ratkaisuistaan erityisen koskettavia.

Supersankarisarjakuvat syynissä Supersankarisarjakuvat juontavat juurensa 1930-luvulle, Kipparikallen oltua ensimmäisiä asuihin pukeutuvia ja erityisvoimia omaavia hahmoja. Supersankarit, joille ko. sarjakuvamme kumartaa ovat puhtaasti amerikkalaista perua, ja kaksi suurinta julkaisijaa sillä saralla ovat DC Comics ja Marvel.

Supersankareiksi voidaan kutsua yleisesti kostyymeihin pukeutuvia ja rikoksia vastaan taistelevia yksilöitä, vaikka näillä ei olisikaan yliluonnollisia voimia (ks.

Batman ja Iron Man). ”Supervoimattomia” sankareita kutsuttiin sankareiden ns. kultakaudella ”mysteerimiehiksi”. Tällä erotettiin heidät yliluonnollisia voimia omaavista hahmoista. On yleistä, että sankarit taistelevat sekä arkipäivän konnia, että omia arkkivihollisiaankin (ja muita superrikollisia) vastaan.

Kultakaudella Superman (v. 1938), Batman (1939), Captain Marvel, Wonder Woman (1941; huom. naispuolisten supersankarien ilmaantuminen!) ja Captain America ilmestyivät Amerikan talouskriisin jälkeen, toisen maailmansodan aikoihin. Sota-aikaan ihmiset tarvitsivat viihdettä ja idealistisia esikuvia, ja supersankareista tuli käytännössä supertähtiä.

Hopeakaudella (1950-luvulla) DC alkoi keskittyä uudistettuihin versioi-

hin aikaisemmista sankareistaan, ja tuomaan uusia hahmoja (Green Lantern, The Flash) markkinoille, muuttaen tyylisuuntaansa kohti realistista ja sci-fiä. Marvel hyppäsi mukaan uudistussuuntaukseen Spidermanilla, Iron Manilla, Fantastic Fourilla, Hulkilla, Thorilla ja X-Menillä, joilla oli uusina versioina vahvemmat persoo Pronssikaudella (1980-luku) supersankari-sarjakuvat saivat poliittisemman vivahteen. Antisankarit tulivat suosituksi sankarityypiksi, ja muista sankareista tuli yhä idealistisempia.

Modernilla kaudella (1990-luvulta eteenpäin) sankareista muokattiin synkempiä ja realistisempia, ja harvoja voitiin enää kutsua puhtaiksi sankareiksi, vaan jokaisesta löytyi jonkin verran antisankaruutta eli virheitä, henkilökohtaisia ongelmia, traumoja menneisyydestä jne. Vartijat ja Yön Ritari olivat suunnannäyttäjiä tämän uuden aikakauden synkemmälle tyylille.

2000-luvulla sarjakuvasankareiden siirtyminen valkokankaalle on pitänyt yllä heidän suosiotaan, ja myös sarjakuvalevikkiä. Vanhojen sankarien tarinoita on jatkettu hahmouudistus-aallon jälkeen (Marvelin Ultimates-sarjat).

Internetin avaamat mahdollisuudet fanien väliseen kommunikaatioon ja supersankarihahmojen promootioon auttavat pitämään yllä supersankari-sarjakuvien levitystä ja uutisointia.

Tarkoituksellinen temmon muutos ja kiireiset kaapusankarit Tarinaa työstettiin käsikirjoituksen ja piirrosten kanssa yhteensä vuosia, ja jälki on ruudusta ruutuun hiottua.

Visuaalinen tyyli istuu hyvin, ja parhaan lukunautinnon saa juuri syventymällä taustoihin ja värimaailmoihin tarinan lisäksi. Tempo, ajankuvaus, ja asetelma toimivat hyvin yhdessä ja muodostavat mallikkaan kokonaisuuden – ainakin ensimmäiseen yllätykseen asti, jolloin tahti muuttuu hyvin hätiköidyksi. Tuntuu että pohjustusta oli liian paljon verrattuna toimintaosuuteen; koko mielenkiintoinen osuus loppui ennen kuin se ehti kunnolla alkaa. Pohjustusta olisi voinut hieman karsia tai tiivistää, tai loppua yksinkertaisesti lihottaa.

Toisin sanoen, mikäli koko tarinan idea on se, että fani tapaa idolinsa, niin idolit pyörivät ympyröissä harmittavan vähän aikaa. Marvelin sarjakuvan ollessa kyseessä, lukija odottanee supersankareiden tai antisankareiden ilmaantumista kuvioihin eniten (ainakin allekirjoittanut). Sankarit kävivät vain pistäytymässä, ja ainoastaan Spidermanista (Peter Parker) sai hieman läheisemmän kuvan. Jos loppu olisi noudattanut samaa ”näytän, en kerro” -kaavaa, ja supersankareita painotettu enemmän pitkän pohjustuksen sijaan tai lisäksi, niin lopputulos olisi virheetön. Henkilökohtaisena mielipiteenä voisi mainita senkin, että supersankareiden puutteen lisäksi tunsin kärsiväni Marvel-todellisuuden puutteesta. Olisi ollut hienoa nähdä enemmänkin Tobyn seikkailuja sarjakuvamaailmassa. Synkeää ja tummaa todellisuutta kuvattiin sen rinnalla roppakaupalla. Myös lopun siirappisuus oli päälle liimatun oloista, osittain muun tarinaosuuden synkkyyden takia.

Julkaisunsa aikaan ko. sarjakuvanumerot ja itse albumikin valitettavasti hukkuivat samoihin aikoihin julkaistujen ”suurempien” painosten alle. Tuotos ei siis varsinaisesti sykähdyttänyt Marvelin yleisöä suuntaan tai toiseen aikanaan.

Sarjakuvaa voisi suositella kaikille supersankarisarjakuvista pitäville, mutta ei ehkä ihan sen lukupinon päällimmäiseksi.

Tiariia Tamminen