KUURA KOIVISTO

Kuura Koivisto on Suomen kirkkaimpia freestyletähtiä. Tammikuussa 2022 olympiapaikka oli jo takataskussa, kun kaatumisen seurauksena polvi antoi periksi ja ACL, kierukka ja sivuside vaurioituivat. Suuri haave eli olympialaiset jäivät välistä, ja leikkauksen jälkeen alkoi kova kuntoutus. Nyt reilu 9 kuukautta loukkaantumisen jälkeen Kuura on päässyt takaisin mäkeen ja vastaa iloisena puhelimeen Rukalta.

” Pää on kestänyt tosi hyvin, olen ylpeä itsestäni, miten olen jaksanut kuntoutuksen. Vaikka tekee mieli mäkeen, niin välillä tulee tosi palkitsevia fiiliksiä siitä, kun kaikki menee nappiin. Tilanteeseen nähden menee siis todella hyvin.”, Kuura vastaa kysyttäessä kuulumisia. Kulunut vuosi on mennyt varsin tiiviisti kuntoutumisen parissa, mutta se ei ole innokasta laskijaa lannistanut, päinvastoin laskemisen riemu on melkein suurempi kuin koskaan. Kuura on tehnyt ison työn polven ja muutenkin fyysisen kunnon kanssa ja saanut apua leikkaavalta ortopediltä, fysioterapeuteilta sekä maajoukkueen valmentajilta. Sosiaalisella miehellä on iso tukiverkosto ja loukkaantumisen aikana on ollut hyvä huomata, että laskemisen ulkopuolellakin on elämää.

Puhdas laskemisen ilo nousee useassa kohdassa haastattelua esiin.

”Ei ole järkeä, miten paljon laskemisesta voi nauttia!”, Kuura huudahtaa.

Sisäinen motivaatio on löytynyt jo kauan sitten. Elämä on päämäärätietoisesti mennyt kohti laskuhaaveita koko elämän. Ensimmäisen kerran Kuura oli suksilla 3-vuotiaana. Pienen lumilautahairahduksen jälkeen hän palasi jälleen suksille ja painoi pitkin Saariselän rinteitä kolme vuotta vanhemman isoveljensä ja tämän kavereiden perässä. Laskeminen itsessään toi nautintoa heti alkujaan. Kavereiden väsyessä Kuura jatkoi luuppaamista yksinkin iltaan asti. Jo pienenä Kuuraa ajoi sopiva kehittymistä tukeva kisailufiilis. Tavoitteena oli olla isoveljeä parempi. Kuuraa naurattaa, kun kysyn, milloin hän saavutti lapsuuden haaveensa eli kehittyi isoveljeä paremmaksi laskijaksi: ”Minulla ja veljellä taitaa olla tästä eri vastaus! Omasta mielestäni joskus yläastevuosina, mutta veli saattaa olla sitä mieltä, että en vieläkään”

Jo seitsemännellä luokalla Kuura tiesi, että haluaa muuttaa Ivalosta Rukalle Alppilukioon parempien treenimahdollisuuksien perässä. Kysymykseni Suomen parhaasta freestyleharrastuspaikasta on liian helppo. ”Ruka tietenkin. Rukalla on parhaat olosuhteet laskemiseen, ja olen oppinut myös tuntemaan parkin tekijät, jolloin heille voi esittää toiveita ja ehdotuksia” Ruka Ski resort sponsoroikin Kuuraa ja Saaruan kukkuloilta löytyy myös Kuuran toinen perhe eli laskukaverit - tiivis yhteisö niin rinteissä kuin rinteen ulkopuolella. Maailmalla laskureissuilla Kuura elää hetkessä eikä haikaile Suomeen, vaikka Rukan arki hyvää onkin. Laskemisen kannalta on Kuuralle parempi, jos voi olla yhdessä paikassa pidempään, jolloin toistoja kertyy eikä matkustuspäi-

Kuura Koivisto

» Syntynyt joulupäivänä 2000 Ivalossa

» Seura: Mountain Club Ounasvaara

» Laji: Slopestyle, Ski Big Air

» Sponsorit: Armada skis, Nordicbuddies, Ruka Ski Resort, Shred Optics ja FullTilt boots

» Kotipaikka: Ruka

» Lempitemppu omasta mielestä: feikistä (switch) korkki 540 overshifty (”Tää lempparitemppu vaihtuu siis usein”) vät vie liikaa aikaa laskemiselta. Tälle kaudelle Kuura on päässyt jo mäkeen ja laskemaan reilejä, mutta isommat ilmat ovat vasta odottamassa. Kova treenaaminen tulee kohtalaisen luonnostaan tältä ammattilaisurheilijalta ja sen hän huomasi jo Alppikouluvuosina. Salilla käytetyt tunnit helpottivat laskemista ja erityisesti raskaita leirejä. Itsestäänselvyytenä Kuura toteaakin, että laskeminen hänen tasollaan vaatii hyvää kuntoa. Kuntosali on tuttu paikka ja harrastukseksi Kuura toteaakin kaiken liikuntaan liittyvän. Trampalla hyppiminen rentouttaa.

Tänä syksynä kuntoutumisprosessi on liimannut sukset Rukalle, ja Kuura näyttää toisaalta nauttivan siitä. Aikaisempina vuosina kisakauden alussa on ollut häsellystä ja reissaamista ympäriinsä. Nyt on ehtinyt rauhoittumaan ja on aikaa kehittyä ilman kiirettä tai kisapakkoa. Hän toteaa saavansa keskittyä vain kuntoutumiseen ja laskemiseen. Herraa vaikuttaisi olevankin haastava saada pois rinteestä ja välipäivätkin on laitettava kalenteriin.

”En kyllä uskalla sanoa, monta lasku- päivää tulee vuodessa, paljon! Niin paljon kuin keho kestää, välipäivät on laitettava kalenteriin” Kuura naurahtaa.

Kun ei tarvitse pakottaa itseä mäkeen, niin ei tarvitse laskea mäkipäiviä. Kisareissuilla miestä harmittaakin eniten se, että itse laskuaikaa jää usein harmittavan vähän. Tulevana kautena Kuura ei stressaa kisaamisesta, jos kaikki menee hyvin, niin ehkä helmikuussa 2023 paluu kilpakentille ja kevään MM-kisatkin siintävät mielessä.

”Mutta vain, jos kuntoutuminen menee suunnitelmien mukaan. Tällä hetkellä kuntoutuminen on ykkösjuttu, eikä mitään turhia riskejä kannata ottaa”.

Kuntoutumisen aikana Kuura kertookin, että on oppinut katsomaan enemmän isoa kuvaa. Suurempi tavoite on iso kehitys pidemmällä aikajaksolla kuin yhden yksittäisen kisan menestys tai tempun tekeminen. Vaikka kyllä Kuura tietää, että vaikka olympialaiset jäivät nyt välistä, niin seuraavissa hän on kyllä mukana. Rauhallisesti ja varmasti hän toteaa: ”Vähän se kirpaisi katsoessa (Pekingin olympialaisia viime keväänä), mutta aika pian sitä oli vain iloinen kavereiden puolesta. Seuraavissa olympialaisissa tulen kuitenkin olemaan mukana”.

Olympialaisten tuoma näkyvyys auttaa laskijaa, ja sen Kuura tiedostaa ammattilaisena. Mutta tärkeämpää on, että tällä hetkellä fiilis on kuin pienellä lapsella, kun ei meinaa saada laskemisesta tarpeeksi. Intoa kyllä löytyy.

Tällä hetkellä Kuura elä ja hengittää freestylemaailmaa kellon ympäri. Ja elää unelmaansa. Laskija kokee, että freestyle on paras tapa ilmaista itseä ja haastaa omia rajoja. Saa elää oman näköistä elämää. Ei tarvitse olla kisa, myös kuvaaminen projektit ja uudet temput ajavat eteenpäin, ei ole parempaa maailmassa. Mies todella osaa myös arvostaa tilannettaan eikä pidä sitä itsestäänselvyytenä vaan lahjakkuuden ja kovan työn tuloksena.

Yksilöurheilijana Kuura antaa myös paljon kiitosta koko Suomen freestyle-skenelle ja siinä toimiville ihmisille. Laji kehittyy jatkuvasti, ja harrastajia riittää. Kuuran mielestä on vain hyvä, että tyttöjäkin saatu mukaan aikaisempia vuosia enemmän. Suomalaisia laskijoita myös arvostetaan maailmalla. Kuura kertoo myös fanittavansa niin monia ihmisiä, että hankala valita vain yhtä. Mutta Forrelaskuryhmä nousee silti esiin.

” Forrella on mahtava meininki ja hienoa työtä koko laskuskenelle”

Salaa haaveena Kuuralla olisi myös tehdä yhteistyötä ryhmän kanssa.

”Ottaisikohan Forre minut joskus kuvauksiin mukaan?”, nuori mies miettii nöyrästi. Kuvaaminen nousee useassa kohtaa muutenkin esille. Kuura peräänkuuluttaa pidempiä ja syvempiä videoita somen 15 sekunnin temppujen rinnalle. Tälläkin hetkellä on pidempi kuvausprosessi Kuuran kuntoutumisprosessista ja koko vuodesta. Video nähdään syksyllä 2023 Armadan julkaisemana. Haaveisiin Kuura nimeääkin nimenomaan pidempien videoprojektien tekemisen. Hän haluaa jotain syvällisempää, jotain mistä voisi jättää isomman jäljen. Ja ne haaveet laskimisen ulkopuolelle?

”Tällä hetkellä suurin intohimo menee laskemiseen, mutta kuntoutumisen aikana on oppinut, että elämässä on myös paljon muuta. Mutta sille muulle on aika myöhemmin. Nyt on aika tähdätä huipulle.” Vaikka loukkaantuminen ei luonnollisesti ollut suunnitelmissa, elää Kuura tälläkin hetkellä juuri sen näköistä elämää kuin haluaa ja josta on haaveillut. Hän pääsee tekemään just sitä mitä haluaa elämässä, ja se just sitä taitaa olla freestylelaskeminen. Aamusta iltaan. Joka päivä mieluiten. Ja sillä reseptillä Kuura aikoo nousta huipulle.

Lumella liukuminen. Se vain tuntuu vatsanpohjassa hyvältä! Siinä, missä hiihtoa on jossain muodossa harrastettu kiinalaisista kalliomaalauksista päätellen yli 10 000 vuotta, on lumella lautailun tunnettu historia huomattavasti lyhyempi.

Moni yhdistää lumilautailun alkutarinan Sherman Poppeniin, joka vuonna 1965 Yhdysvaltojen Michiganissa kehitti snurferin nähtyään tyttärensä laskemassa pulkalla seisaaltaan. Snurfer sai nimensä Poppenin vaimolta, joka tiivisti aktiviteetin sanoihin ”surfing on snow” eli surffausta lumella. Ensimmäinen malli koostui vain kahdesta toisiinsa kiinnitetystä suksesta. Myöhempiin kehitysversioihin lisättiin keulasta lähtevä naru ohjaamisen helpottamiseksi.

Vehkeestä tuli välitön menestys Poppenin tyttären kaveripiirissä. Poppen lisensoi keksintönsä monialayhtiö Brunswickille, joka tunnettiin pitkään esimerkiksi keilailuvälineistä – joskin yhtiö on tehnyt exitin siitäkin, ja keskittyy nykyisin erityisesti jahtien, veneiden ja merimoottorien tuotantoon. Brunswick joka tapauksessa aloitti snurferien valmistuksen ja jakelun Yhdysvaltojen laajuisesti. Hittivälinettä myytiin joidenkin lähteiden mukaan pelkästään vuonna 1966 yli puoli miljoonaa kappaletta.

Snurffauksessa myös kilpailtiin USA:ssa ahkerasti, kunnes Dimitrije Milovich muutti lajin luonnetta Winterstick-laudallaan vuonna 1975. Samoihin aikoihin snurffauksesta innostunut ja siinä kilpaillut Jake Burton Carpenter kehitteli omia prototyyppejään ladossaan. Kokeilujen myötä Burton lisäsi snurfferiin vesisuksen sidettä muistuttavan remmin pitääkseen etujalan paikallaan. Periaatteen tasolla voidaan katsoa modernin lumilaudan kehityskulun eriytyneen tässä kohtaa alkuperäisen lumisurffauksen ideasta.

Turkkilaiset pioneerit

Ilman siteitä laskettavasta lumilaudasta käytetään nykyisin nimiä kuten snowsurf, powsurf, noboard, yukiita (japani) ja lumisurffi (suomi).

Lumella surffaus on kuitenkin keksitty perimätiedon mukaan jo tätä ennen ainakin Turkin koilliskulman vuoristokylissä, joissa paikalliset ovat surffanneet keppiä apuna käyttäen alemmas laaksoon. Käymään kylillä. Perinne on ollut voimissaan jo yli 300 vuoden ajan, ja jatkuu edelleen. Paikalliset käyttävät

Petranboardiksi tai Lazboardiksi kansainvälisissä yhteyksissä kutsutusta lankusta nimeä ”üzme tahtası” – hiihtolauta.

Lumisurffaus on ehditty keksimään myös Rovanimellä, jossa Ukko Kärkkäinen veisti vuonna 1969 lainelautailukuvan nähtyään koivusta laskuvälineen ja lähti paikalliselle harjulle sitä ulkoiluttamaan. Ukon alkuperäinen lauta on nykyisin esillä Lahden hiihtomuseossa.

Huolimatta kaikesta teknologisesta kehityksestä ja välineiden revoluutioista, joiden avulla nykypäivän lumilautailijat voivat mennä kovempaa, korkeammalle ja kauemmas kuin koskaan ennen, ei lumisurffaus ole jäänyt historiaan. Se on tehnyt päinvastoin uutta tulemistaan ensin käsityöläisten ja asialle vihkiytyneiden kautta inspiroiden lopulta jopa Burtonin iskemään markkinarakoon uudelleenlämmitetyllä Backhill-malilla.

Onko kyse vain nostalgisoinnista, vai onko lumisurffauksessa jotain taikaa? Mikä järki on hylätä siteet, kun ne on kerran keksitty ja ylivertaisiksi todettu?

Toisaalta, mitä laskeminen on, ellei hauskanpitoa? Tai siis, voihan laskeminen olla ihmisille paljon muutakin. Se voi olla kilpailua, äärimmäisten kokemusten hakemista, tapa olla yhteydessä luontoon ja nähdä uusia ympäristöjä. Vastauksia on monia, enkä mene väittämään yhtäkään näistä vääräksi.

Minulle itselleni ehkä puhtaimmat ilon ja riemun hetket voivat silti syntyä lähimmällä soramontulla seistessäni poikittain palasella koivuvaneria.

Puhdasta riemua pienessä maastossa Henkilökohtaisesti sain ensikosketuksen lumisurffaukseen Ylläksellä 2013. Ystävälläni Antte Lauhamaalla oli Kosti Simulan valmistama Nadasurf-prototyyppi. Lähdimme testaamaan sitä sumuiseen Varkaankuruun talvisaappaat jalassa. Ihastuin heti ensimetreillä laskukokemukseen.

Umpihangessa lautaa pystyi hallitsemaan, mutta se oli juuri sen verran haastavampaa kuin nykyaikaisella lumilaudalla laskeminen, että jokainen pieni tönkäre alkoi näyttämään valloittamisen arvoiselta. Löysin lapsenomaisen laskemisen riemun. Olin koukussa.

Parhaimmillaan leijumista tai liitämistä vastaavan laskutuntuman lisäksi touhussa viehätti sen yksinkertaisuus. Kiipeät ylös, hyppäät laudalle ja lasket. 20 metrin korkeuseron laskeminen ei tunnu lumilaudalla kovin mielekkäältä. Lumiskeitillä taas ei voi laskea puuterilumessa. Lumisurffi puolestaan on täydellinen valinta lähimäkiin.

Tivasin Antelta protolaudan tekijän puhelinnumeron, ja anelin Kostia myymään minulle jonkin laudoista, joita hänellä oli valmiina. Ensimmäisessä laudassani oli p-tex pohjamuovi, hieman skeittilaudan concave-muotoa muistuttava profiili prässätystä koivuviilusta sekä jalkojen alla vaahtomuoviset liukuesteet, joiden päädyissä oli olliessa tukea tarjoava ramppi. Muoto houkutteli kokeilemaan lautaa myös skeittihenkisissä tempuissa. Onnistuin tekemään sillä 360 shoveitin sekä kickflipin ja laskemaan myös reilejä. Kokoonpano on periaatteessa siinä, eikä ptex muoviakaan käytetä kaikissa laudoissa. Isommassa mäessä järkevä lisä kokoonpanoon on karkuremmi. Jotkut käyttävät tässä koiran flex-hihnaa.

Ylöspäin nousevien reunojen vuoksi tuo ensimmäinen lauta luisui käännöksissä reilusti, varsinkin vähän ohuemmalla lumipeitteellä. Kunnon dumpin sattuessa lauta ei puolestaan tarjonnut satakiloiselle kaverille tarpeeksi kelluvuutta. Näistä rajoitteista huolimatta valitsin hyvin usein lumisurffin ja lumikengät sellaisille haikkipäiville, jolloin tiedossa oli kunnon umpilumen laskua. Kombo on kevyempi, ja uuden maailman avauduttua halusin pitää jalat vapaana aina kun mahdollista.

Herkkää tuntumaa hiekkamontulta Hokkaidolle Suomen tuntureilla lumisurffia ei kovin usein pääse harrastamaan puurajan yläpuolella. Tuuli pitää siitä huolen. Eräällä reissulla Tamokissa otin riskin, ja lähdin valloittamaan Sjufelletiä lumisurffin kanssa splitboardin sijaan. Se kannatti, ja sopivan lumen ansiosta pääsin laskemaan ilman siteitä topista tonttiin normaalireittiä sen reilut 800 verttimetriä. Tunne oli varsin mahtava, eikä matkalle mahtunut kuin yhdet pannut vanhojen laskujälkien aiheuttaman tasapainon menetyksen vuoksi. Olen onnekseni päässyt laskemaan lumisurffilla myös Hokkaidon kuuluisaa tuoretta japow-lunta, ja voi pojat, että se, jos joku, on nannaa!

Kovassa vauhdissa karkuremmi voi nykäistä laudan kaatumisessa kohti laskijaa, joten suosittelen kypärän ja lasien käyttöä. Samasta syystä en pidä kovin viisaana ratkaisuna metallikanttien lisäämistä lumisurffiin, vaikka ne itse laudan kestävyyttä saattaisivat lisätä. Kovalla lumella lumisurffilla ei voi laskea, joten todellista pitoa kantit eivät tuo.

Silloin, kun lumi on pehmeää ja tasalaatuista, voi lumisurffilla laskea kontrolloidusti jyrkempääkin mäkeä. Nykyisessä laudassani pohjan profiili nousee keskeltä reunaa kohti ensin ylös ja sitten alas. Tämä myös lisää laudan rakenteen jäykkyyttä ja kestävyyttä, joten viiluja voidaan käyttää vähemmän. Kun lokinsiipiprofiilin yhdistää (lumilaudoissa ja suksissa tyypilliseen) negatiiviseen sivuleikkaukseen, tulee laudasta entistä helpompi käskyttää jopa ei-niinupottavassa lumessa. Minun mielestäni tämä on eduksi, sillä tosielämässä lumi ei usein ole täydellistä. Näin varpailla ja kantapäillä saadaan painetta reunaan ja lauta pysymään kontrollissa. On mukavampaa olla ohjaaja kuin täysi matkustaja.

Toiset toisaalta hakevat lumisurffista juuri lainelautamaista kokemusta. Rovaniemeläisen Ilahun laudat ovat Nadasurfiin verrattuna laskutuntumaltaan hyvin erilaisia. Ilahun positiivinen sivuleikkaus, mieto spoon-muoto ja tasainen pinta ilman kallistuksia tai ollie-luiskaa, muistuttaa enemmän surffia kuin lumilautaa. Minulla ei ole surffitaustaa, mutta oman kokemukseni mukaan Ilahun laskutuntuma on irtonaisempi kuin (lumilautamaisemmassa) Nadasurfissa. Ilahu on mielestäni parhaimmillaan syvässä lumessa aukealla rinteellä. Olisi hauskaa saada joskus alleen oikein kunnon kaksimetrinen longboard-tykki, jolla voisi kruisailla loivempaa rinnettä ja vaikka vaihdella jalkojen asentoa laudan päällä. Kun apuna ei ole siteitä, erilaisten lautaprofiilien luonteiden erot huomaa vielä paljon selkeämmin.

Lumikengät ovat lähes pakollinen lisävaruste, jos haluaa siirtyä syvemmäksi takamaastoon. Kristiina Nisula nautiskelee Luoston lumista.

Matalan kynnyksen makustelua Lumisurffilla lasketaan pitkälti samalla tavalla kuin lumilaudalla puuterissa. Lautaa ohjataan painoa jakamalla. Takajalalla voi viedä lautaa poikittain ja jarruttaa menoa tarvittaessa. Kun siteet eivät ole pitämässä jalkoja kiinni laudassa, pitää vartalolla antaa painetta reunoille hienovaraisemmin.

Simo Vilhunen

Kirjoittaja on vuodesta 1996 lumilautaillut, rovaniemeläistynyt laskumedian moniottelija, jolle lumisurffaus ilman siteitä tarjoaa laskulajeista jopa parhaan nautinnon. Jutun lähteenä on käytetty Vapaa Lasku -kirjaa (2013) ja Wikipediaa.

Nykyisin lumisurffaukseen tehdään jopa varta vasten suunniteltuja kenkiä, mutta periaatteessa mitkä tahansa sopivan lämpimät, pitävät ja pitkävartiset talvisaappaat toimivat. Mielestäni rullaavaksi suunnitellut vaelluskengät vaikeuttavat paineen antamista varpaille, ja tavalliset lumilautakengät ovat puolestaan liian tunnottomat ja jäykät. Itse käytän nykyisin

Kuoman talvisaappaita, koska ne ovat kevyemmät kuin aiemmin suosimani Sorelit.

Sopiva laskuasento selviää kokeilemalla. Suosittelen etsimään laudan päältä sellaiset kohdat jaloille, joissa voi seisoa rennosti paino tasaisesti molemmilla jaloilla niin, että laudan kontaktipinta lumeen on pitkä ja keula pysyy lumen pinnalla. Yleinen virhe on asettaa varsinkin takajalka liian lähelle perää, jolloin peräpuoli kyntää syvällä ja keulapuoli on kokonaan ilmassa. Tämä tekee laskemisesta kiikkerää. Snurfferista tuttu keularemmi kannattaa jättää asentamatta, eikä karkuremmistäkään kannata hakea käsillä henkistä saati fyysistä tukea. Kädet kannattaa pitää vapaana tasapainon vuoksi.

Lautalajien taustasta on varmasti hyötyä, mutta lumisurffi sopii lempeämmässä rinneprofiilissa hyvin myös täysille ummikoille. Opastin kerran Singaporesta saapunutta tuttua Rovaniemen aseman mäessä, ja alle vuorokaudessa elämänsä ensimmäistä kertaa lunta nähnyt tropiikin kasvatti pääsi heti jyvälle ja kokemaan riemua – jollaista vain jokin niin yksinkertainen kehollinen asia kuin lumella liukuminen voi tarjota. Suosittelen erittäin lämpimästi jokaiselle!