ÄKS 67

teksti Taija Kolehmainen kuvat Max Steffansson

Leif Lindeman syntyi romanisukuun, löysi Jumalan murrosiässä ja lähes nappasi tangokuninkaan kruunun tänä vuonna.

Kaiken kiireen keskellä Leif haluaa olla sellainen isä, jota itselleen aina toivoi.

A

ivan kuten monet muutkin niihin maailman aikoihin, lähti Lindemanien pariskunta Ruotsiin työpaikan ja paremman elämän toivossa 70-luvulla. Elanto löytyi metallialalta, ja pian perhe sai esikoisen.

Toinen lapsi syntyi keskelle Västeråsin talvea vuonna 1979. Nimekseen poika sai Leif Lindemanin.

Vauvaikäisenä Leif ei maailmasta vielä paremmin ymmärtänyt, mutta silloin sattui jotain, mikä vaikuttaisi merkittävästi koko hänen loppuelämäänsä. Vain vuosi pojan syntymän jälkeen perhe laski isän haudan lepoon.

Vaikka suomalaisyhteisö oli kaupungissa tiivis, niin elämä kahden lapsen yksinhuoltajana vieraassa maassa, kaukana sukulaisista, tuntui äidistä turvattomalta.

– Olimme käyneet noin pari kertaa vuodessa Viitasaarella sukulaisissa, joten Suomi oli kyllä tuttu. Muutimme Äänekosken Keskuskadulle kesällä, kun olin 6-vuotias. Ensimmäinen muistikuvani on, että täällä haisi todella pahalta, Leif muistelee lähes kolmenkymmenen vuoden takaista Äänekoskea.

Isosiskolle muutto oli hankalampi, mutta vilkkaalle nuorelle miehelle kaikki uusi oli niin mielenkiintoista, ettei ikävä Ruotsin puolelle iskenyt. Syksyllä Leif aloitti alakoulun Keskuskadulla ja äänekoskelaistui hyvin nopeasti.

– Niihin aikoihin täällä ei ollut uimahallia, joten koulun jälkeen sotkin kavereiden kanssa pyörällä reilu kymmenen kilometriä Suolahteen ja parin tunnin päästä takaisin. Paluumatka tuntui aina yhtä kauhealta.

Liikkarilla taas juoksimme vaksia karkuun, kun hän tuli antamaan lähtöjä voimistelurenkaissa roikkumisesta.

Koulusta Leif löysi rakkauden kohteensa, kun hän pääsi musiikkiryhmään alakoulun ensimmäisinä vuosina.

– Sinne oli ihan tällaiset laulukokeet, joiden perusteella oppilaat valittiin. Minä tykkäsin laulaa ja hyvin useasti päädyin esiintymään koulun päättäjäisiin, kun opettajat tajusivat, että jaahas, poikahan osaa homman.

Eivätkä opettajat väärässä olleet, sillä 11-vuotiaana Leif kiinnostui Tenavatähti-kilpailusta ja päätti, että tuonne minä menen.

– Minulla oli silloin jo orkesteri Trio Trekonen Viitasaarella. Kilpailuun piti lähettää yksi tai korkeintaan kaksi kappaletta. Me äänitimme treenikämpillä c-kasetille viisi tangoa ja laitoimme ne kaikki menemään.

Oliko se sitten Leifin tulkinta Satumaatangosta vai Muistojeni Ruusuista, jolla jatkoon päästiin, mutta pian postiluukusta tipahti kutsu kevään Tenavatähti-kilpailuun. Tangomaailmaa tunteva eno lähti siskonpoikansa turvaksi ja avuksi isojen ihmisten leikkikentälle.

– Solmin kesäksi sopimuksen suuren tuotantoyhtiön kanssa ja kiertelin keikoilla ympäriinsä, muun muassa Matilanvirralla ja Viitasaarella. Oli siinä 12-vuotias poika ihmeissään taskut täynnä rahaa pelaamassa pelikoneita baareissa, Leif muistelee hieman epätavallista kesätyötään.

Tenavatähden alkukarsinnoissa tuomaäKs

| 67

· 2 0 13

rit läväyttivät tauluun ysit, ja semifinaalissa arvostelurivi oli yhtä komea. Nuori poika oli innoissaan, kun häntä verrattiin maailmankuuluun Robertino Loretiin.

– Elokuun finaalia seurasi toista miljoonaa ihmistä suorassa lähetyksessä. Minulla oli silloin juuri käynnissä äänenmurros enkä päässyt parhaaseen mahdolliseen tulokseen. Mutta vaikka en voittanut kilpailua, niin oli mahtavaa päästä tekemään sitä, mitä rakasti.

Kilpailun jälkeen esiintyminen jäi pakosta, kun murrosikä vei äänen. Onneksi kotoa löytyi kitara ja koskettimet. Oppitunnit vaihtuivat usein tuntien soittotuokioihin.

– Koulu ei kiinnostanut minua pätkääkään. Oli sellainen mieli, että mitäpä minä opiskelemaan, kun minä osaan tämän musiikkihomman jo, ja se on minun ammattini.

Nuoruudesta ja kouluajoista puhuminen on Leifille edelleen hankala paikka. Muut lapset kun eivät alkujaankaan ottaneet ruotsista tullutta romania hyvin vastaan.

– Jotkut huutelivat mustalaiseksi, ja leikkeihin ei otettu mukaan. Muistan, kuinka opettaja sanoi, ettei haukku haavaa tee, mutta kyllä se tekee ja valtavan ison sellaisen. En minä ole saanut valita, että mihin sukuun minä synnyn, vaikka olenkin ylpeä itsestäni ja taustastani.

Kotona minut oli kasvatettu todella kiltiksi: löydä ei saa eikä hakkua. Aloin kuitenkin puolustautua kiusaamalla toisia takaisin ja hävettää ihan sanoa, että minusta tuli koulukiusaaja. Joskus tuntuu pahalta miettiä, että olenko minä aiheuttanut joillekin suurta hallaa omilla teoillani.

Kahden kulttuurin välissä kasvaneelle Leifille kehittyi jo nuorena kuin kuudes asti kertomaan, kuinka muut ihmiset suhtautuvat häneen ja kuka on aito, oma itsensä.

– Ihmisillä on usein romaneista outoja käsityksiä, joita lauotaan sen enempää ajattelematta. Monella olisi meistä varmasti mallinottamista vaikkapa lähimmäisen rakastamisesta ja vanhempien kunnioittamisesta. Se on ehdottomasti kaunein asia kulttuurissamme.

Musiikilla on tärkeä osa romanien tarinaa ja historiaa, joten ei ole ihme, että Leifkin haluaa antaa jotain itsestään muulle maailmalle.

– Romanit kantavat sisällään vahvoja tunteita ja ilmaisevat niitä voimakkaasti.

Mutta ei ole minun asiani puolustella meidän kulttuuriamme, puhukoon minun elämäni muidenkin puolesta.

Kotona opitut arvot siirtyvät seuraavalle sukupolvelle, sillä Leif haluaa antaa lapsilleen jotain, mitä ei itse koskaan saanut: Jokapäiväisessä elämässä läsnä olevan isän, joka näyttää rajat ja antaa rakkautta.

– Isättömyys on kipeää. Kun isät toivat muita lapsia kouluun, lähtivät yhdessä harrastuksiin ja valitsivat autoja, minä tein kaiken yksin ja tunsin, että jotain puuttuu.

Olisin halunnut esitellä isälleni ensimmäisen taloni ja toivoin häntä rakentamaan seuraavia. Kun seitsemän vuotta sitten perustin autoliikkeeni, niin isä ei tullut sanomaan mitään.

Vaikka en muuta voisi antaakaan tähän

maailmaan lapsilleni, niin ainakin haluan olla heille turvana. Haluan, että heillä on joku selän takana seuraamassa ja suojelemassa.

Menetyksistä huolimatta ei Leif täysin turvattomana kulje: on äiti, suku, perhe ja joku hänenkin selkänsä takana varjelemassa tietä.

– Minulla ei ehkä ole isää, mutta minulla on taivaan Isä. Tulin uskoon 13-vuotiaana ja löysin hengellisen elämän ja yhteisön helluntaikirkosta. Romanit ovat hyvin Jumalaa pelkäävää kansaa, ja uskonnollisen perheen poikana henkisyys on aina ollut lähellä sydäntäni. Aloin viettämään paljon aikaa seurakunnan parissa ja kaveriporukkani muuttui sen myötä.

Peruskoulun jälkeen Leif kävi vuoden Raamattu-kurssia Keuruulla ja suunnitteli lähtevänsä lukemaan teologiaa. Musiikki veti kuitenkin jälleen pidemmän tikun.

Siinä vaiheessa laulujen sanomat olivat vaihtuneet ruusuista ja maallisesta rakkaudesta toisenlaiseen rakkauteen. Tangojen sijasta Leif lauloi gospelia.

– Aloin lokeroida itseäni liikaa ja ajattelin, etten voi esittää mitään muuta kuin kristillistä musiikkia. Lähes kaksikymmentä vuotta jouduin tekemään töitä parhaimmillaan 150 keikan vuositahtia, sillä gospelin puolella liksat ovat lähes hyväntekeväisyyttä.

Perhe alkoi kärsiä, kun isä oli jatkuvasti menossa. Siinä vaiheessa Leif teki periaatepäätöksen ja sanoi yhä useammalle keikkatarjoukselle "ei".

– Ei ole oikein, että perhe maksaa kovimman hinnan. Olen vanhanaikainen perhe-elämän suhteen. Tapasin vaimoni jo hyvin nuorena ja naimisiin menimme, kun täytin 18 vuotta. Olen aina ollut sitä mieltä, että rakastava koti on tärkeintä, vaikka maallisia rikkauksia ei niin paljon olisikaan.

Jotain oli kuitenkin elääkseen tehtävä, ja pian tenavatähti ja gospelmuusikko istui jälleen koulun penkillä lukemassa yrittäjyyttä. Autoliike CarCaravanin nimikyltin Leif pystytti Kotakennääntien varteen vuonna 2006.

– Olen aina ollut kiinnostunut autoista ja menopeli vaihtui nuorempana usein.

Tuntui luontevalta alkaa myydä autoja työkseen.

Vuotta 2013 Leif ei varmaan koskaan elämässään tule unohtamaan. Tai ainakaan niitä osia, joita hän kaiken sekasorron keskeltä muistaa.

Edellisenä syksynä mies löysi itsensä tiukan kysymyksen ääreltä: Voiko hän ilmoittautua Tangomarkkinoille vai ei?

– Olin aina salaisesti haaveillut Tangomarkkinoista, mutta hengellinen yhteisö ei hyväksy gospelmuusikon siirtymistä maallisen musiikin pariin. Kannoin painavaa taakkaa, mutta lopulta mielenkiinto voitti ja ilmoittauduin Tangomarkkinoille.

Kirkon piirin hyvin negatiivinen suhtautuminen yllätti minut, vaikka osasin odottaa sitä. Tunsin itseni petetyksi, sillä olin antanut näille ihmisille niin monta vuotta elämästäni. He käänsivät minulle selkänsä ja alkoivat puukottaa anonyymisti useasta suunnasta.

Jätin gospelin täysin näiden ihmisten

takia, vaikka rakastankin sitä edelleen.

Kevyempi musiikki on lohduttavampaa, ja nyt tunnen olevani vapaa.

Tie kohti tangokuninkuuden tavoittelua ei lähtenyt aivan yhtä ruusuisesti käyntiin kuin kappaleissa elämästä lauletaan.

Eräänä aamuna Leif tuli töihin tapansa mukaan aikaisin, kun työkaveri huudahti, että eikös sun pitäisi olla jo matkalla karsintoihin.

– Juoksin kotiin suihkuun, heitin puvun päälle ja lähdin ajamaan. En ollut ehtinyt harjoitella mitään kappaletta ja meinasin jo kääntyä takaisin, kun kuulin radiossa puhuttavan, että Leif Lindeman aikoo osallistua Tangomarkkinoille.

Eihän siinä voinut sitten enää perääntyä.

Automatkalla hyräilin ulkomuistista Ruhtinaan Viulua.

Jokin siunaus sinä päivänä mukana seurasi, sillä seuraavaksi Leif suuntasi Turun semifinaaleihin yleisöäänestyksen kakkosena. Kilpailu oli rankka ja armoton, elämä oli minuuttiaikataulua ja usein harjoitteluun saatikka syömiseen ei ollut aikaa.

– Onneksi meillä oli avustajat ja finalistien välit olivat hyvin lämpöiset. Mutta kaikkein uskomattominta oli yleisön vastaanotto. Lämmitti sydäntä, kun ihmiset kyselivät, että missä minä olin ollut kaikki nämä vuodet. Finaalilauantaina olin yllättäen nettikyselyjen kärjessä ja kansan syvien rivien suosiossa.

Fiilis oli niin korkealla kuin vain voi olla, ja sain yleisöstä niin voimakkaan tunnelatauksen, että lauluni hämmensi itsenikin. Kilpakumppani Kyösti Mäkimattila sanoi, ettei tuo esitys tullut enää ihmisestä.

Mietin, että näinköhän minä tämän voitan, Leif kertaa tarinaansa.

Tuomaristo oli kuitenkin eri mieltä, ja kruunu ei Leifin päähän asettunut. Edessä oli hiljainen ja yksinäinen matka kohti Äänekoskea.

– Tuntui, että olin maksanut kilpailusta valtavan hinnan, kokenut ihmisten ryöpytystä ja saanut lokaa niskaani. Jäin yhtäkkiä aivan tyhjän päälle.

Tämä ei kuitenkaan ollut piste vaan uuden alku Leif Lindemanin elämässä.

Maanantaina töissä puhelin alkoi soida, kun levy-yhtiöt ja ohjelmatoimistot kyselivät ”kansan tangokuninkaan” perään.

Keikkatarjouksia sateli niin tiheään, että Leif siirsi vastuusta autokaupan arjen pyörittämisestä viereiseen koppiin.

Pojalla olisi jälleen ollut kerrottavaa isälleen.

– Raamatussa sanotaan, että kunnioita vanhempiasi jotta menestyt. Sitä ohjetta minä olen aina noudattanut ja olen menestynyt. Tällä hetkellä keikkailen pari kertaa viikossa, ja pian valmistuu uusi levykin. Pyrin aina antamaan palan itsestäni muille ja tekemään hyväntekeväisyyttä.

Toisinaan tuntuu, että minun vuorokaudessani on 25 tuntia.

Nyt Leif on löytänyt sopivan tasapainon elämäänsä: Perhe ehtii harrastamaan yhdessä, mies itse pääsee esiintymään ja tukirintamassa on ihmisiä, joihin voi luottaa.

– Olen onnellinen, kun saan vapaasti tehdä sitä, mistä nautin. Minut on rakennettu niin, että aina pitää olla menoa.

Onneksi perhe pitää minut tässä arjessa kiinni.

11