Page 18

18

Vuosaari

Kirjailija Kaiho Nieminen

Kerrostuneet muistot ja maisemat

Kaiho Nieminen on asunut useassa eri paikassa Vuosaaressa vuodesta 1971 lähtien. Ensi vuonna ilmestyy hänen 18. kirjansa ”Ihmissuden kronikka”. Ensimmäinen muistoista kumpuava mielikuva on vuodelta 1971. Olemme juuri muuttaneet ensimmäiseen omaan kämppäämme, kaksioon Ulappasaarentien terassitalossa. Kuten kaikki Vuosaaressa, asunto hohtaa uutuuttaan. On talvi, tyttäremme laskee terassille kinostuneessa lumessa liukumäkeä. Kevään tultua hän polkee siellä ympyrää kolmipyöräisellään. Kaikki oli lähellä, eteläinen ostarikin vain kolmensadan metrin päässä. Eikä se ole mikään nukkumalähiön huoltopiste, vaan oikea liikekeskus. Pienempien liikkeiden lisäksi siellä oli kaksi markettia, kaksi kapakkaa, postitoimisto ja ainakin kolme pankkia, mm.

KOP, jonka virkailijat laskivat aina ystävällisesti ja kärsivällisesti tyttäremme säästöpossuun kertyneet kolikot ja kiittivät vielä käynnistä. Nykyisin pankit katsoisivat, että moinen ystävällisyys ajaisi pankit pankrottiin. Ja nyt pankkien paikalla seisovatkin Ceciliatalot. Mutta samassa kun komea Vuotalo osuu silmiin, alkavat muistot jo kehiä sen paikalle näkyjään. Siellä oli valtava, heinittynyt soramonttualue, jonka röykkyisillä rinteillä mopopojat ajoivat crossia, joukossa joskus oikeita moottoripyöriäkin. Meno oli melkoista. Mutta ei sitä sopinut ihmetellä. Ei tuolloinkaan Vuosaari ollut käpykylä, vaan elämää kihisevä, neljäntoistatuhannen asukkaan lähiö, jonka toisella laidalla oli vielä toinen samanlainen keskittymä, pohjoinen ostari. Eikä rikkaus ollut vain aineellista. Edellyttäen, tietysti, että luovilla ammateilla elävät ihmiset ylipäätään pystyisivät paikallista kulttuurielämää rikastuttamaan. Ja ottamatta aivan vakavasti Hannu Salamaan eräässä Finlandiasarjan kirjassaan esittämää toteamusta, etteivät Vuosaaressa asuvat lukuisat kirjailijat siihen juurikaan pystyneet, ei seudulla silloinkaan podettu hengen köyhyyttä. Vuonna 1972, kun esikoiskirjani myötä pääsin astumaan tuohon lumekuvilla elävien joukkoon, Vuosaari-lehden isä ja päätoimittaja Esko Honkanen, itsekin tunnustettu kirjailija, ensin onniteltuaan esikoisesta, aprikoi Eskon puumerkki -pakinassaan, olisiko nyt aihetta perustaa Vuosaareen jo oikein kirjailijoiden kerho, koska täällä asui jo ennestään ainakin kahdeksan sen alan täysammattilaista. Eikä Esko liioitellut. Hänen ja edellä mainitun Hannu Salaman lisäksi tänne oli jo juurtunut hämmästyttävä joukko heikäläisiä, mm. Vuosaari-lehteen ilkikurisia pakinoitaan nimimerkillä kirjoittanut Jussi Kylätasku, kuten myös Kalevi Seilonen, Maila Pylkkönen, Raili Mikkanen, ja kohta jo Laila

ja Heikki Hietamieskin. Eikä luovien sielujen kuppikunta koostunut pelkästään kirjailijoista, täällä oli muitakin, ansioituneimpaan näyttelijäkuntaamme kuuluvista ainakin Marja Korhonen, Helge Herala ja Toivo Mäkelä, kuvataiteilijoista Olli Suomi ja Lisbet Lund, laulutähtönen Anneli Sari, oopperalaulaja-kirjailija Marko Putkonen, lausujalegenda Yrjö Jyrinkoski ja varmaan muitakin. Olisiko Helsingistä löytynyt toista asuinaluetta, joka olisi koonnut yhteen yhtä suuren joukon luovia ihmisiä. Kun vanha vuosaarelainen on viimein selvinnyt muistoistaan metroaseman ja taivaisiin kipuavan Cirruksen ohi, kohden rantaa, on hänellä jo vaikeuksia palauttaa mieleensä ne metsän siimeksessä lymyilevät ikivanhat huvilat ja kalastajatorpat, jotka vielä 70-luvulla sen rantoja vartioivat. On hieraistava silmiä, sillä niin suuri on maiseman herättämä hämmennys. Ollaanko Rivieralla vai Vuosaaressa? Aallonmurtajien vartioimaa rantaa kiertävien kerrostalorivistöjen keskellä on annettava periksi. On annettava vuosikymmenten vilistää kiivaammin ohi, Viikkareiden käväistä Veikkausliigassa, Ahtisaaren, Halosen ja Niinistön kylässä, ja totuttauduttava tähän päivään ja myönnettävä, ettei Vuosaari ole ainakaan ajastaan jäänyt jälkeen. Kehitys on kehittynyt ja Vuosaari sen mukana. Eikä se ole kasvanut savijaloille, vaan perinteidensä varaan. Niinpä Helsingin herratkin ovat sen huomanneet ja osanneet kerrankin rakennuttaa monumentin ainoalle oikealle paikalleen, kun rannan tuntumassa seisoo myös komea taiteilijatalo. Ehkä heidän ymmärryksensä riittää vielä säästämään riittävät alueet Vuosaaren ainutlaatuista luontoakin? Siitä on pidettävä kiinni, sillä Vuosaari ei ole umpiperä, vaan osa hengittävintä Helsinkiä. Ja Viikkaritkin vielä nousee, ties vaikka miten korkealle. Kaiho Nieminen

Rakentamisen kannalta hiljaisempi vaihe Vuosaaressa päättyi, kun uutta Meri-Rastilan asuinaluetta ruvettiin rakentamaan vuonna 1989. Alueen ensimmäiset talot valmistuivat vuonna 1990, ja vuonna 1994 uudella alueella asui noin 5 000 asukasta. Meri-Rastilaa aiotaan täydennysrakentaa lähivuosina noin 3 300–4 600 uudella asukkaalla. Täydennyssuunnitelmia laaditaan parhaillaan. Lisäksi Meri-Rastilan länsirantaan, sillan juureen, rakennetaan todennäköisesti uusi asuinalue 2 000:lle asukkaalle, samoin Rastilan metroaseman seutua tiivistetään.

Meri-Rastilan sydän on tori, jota ympäröivät läheinen Haruspuisto, Merirasti-kappeli, korttelitalo nuorisotiloineen, kouluineen ja päiväkoteineen, nyt jo lakkautettu terveysasema sekä ostoskeskus.

Lukijalta

Vuosaari-lehti on rattoväline!

Kun kävin 1965 tutustumassa lähemmin Vuosaareen, ensimmäinen kysymykseni oli: ilmestyykö paikkakunnalla oma lehti? Sain näytenumeron, ja siitä lähtien olen ollut lehden uskollinen lukija. Kun muutimme vaimoni kanssa 1966 pysyvästi Vuosaareen, odotimme kilvan lehden jakelua säännöllisesti. Vuosaari-lehti on enemmän

kuin ilmaisjakelulehti. Se on paikallis-, kaupunginosa- ja kotiseutulehti parhaimmillaan. Se on monipuolinen uutis- ja ilmoituslehti, jossa myös lukijan ääni kuuluu. Kiitos menneistä ja onnea viisikymppiselle! Rattoisia hetkiä lukijoille ja lehden tekijöille!

Kuu tässä valvoo kellojen siirtoa.

T. Matti Koivisto

Reiska Janhunen, 50 vuotta lukuliitossa lehden kanssa

Oikaisu:

Tarkkasilmäinen lukijamme huomasi erheen Vuosaari-lehden 36/2015 Lukijalta-palstan puistokuvan yhteydessä. Kyseessä ei ollut Solvikinpuisto, kuten kuvan yhteydessä sanottiin, vaan Mäkikallionpuisto.

Runo: Vedet vetäytyvät. Rantaa ei ole, ei aurinkoa. Tänään menen katsomaan Kallahdenniemen vesirajaa. Laineet ovat jo uponneet näkyvään hiekkaan. Joku on mennyt, joku tullut, hiekkajäljet, räpylän kuviot, kaviot ja saappaat, yksi purkka, yksi tölkki, yksi irronnut hammas, linnun raato ja irronnut siipi. Kuvioneule viittaa ihmiseen. Syy ja seuraus, etsintäpartio veden rajaa pitkin, auringon laskuun. Ei kukaan saa kiinni. (pilvet tulivat, ja pimeys) Runo: Pirjo Kotamäki

Cirrus komeana. Kuva: Sergey Krylov Kallahden asuinalueen rakentaminen alkoi 1990-luvun taitteessa. Alueella olleesta Sasekan tehtaasta, joka lopetti toimintansa vuonna 1978, jäi jäljelle vain tehtaan entinen ruokala, joka nyt tunnetaan asukastalo Sasekana (kuvan punakattoinen rakennus). Alla ilmakuva Kallahden asuinalueesta. Alue rakennettiin tehokkaammin ja kaupunkimaisemmin kuin Meri-Rastila, ja siellä asuu noin 7 000 asukasta.

Vuosaari-lehti 37/2015  

Vuosaari-lehden 50-vuotisjuhlanumero. Vuosaari-lehti on Helsingin Vuosaaressa ilmestyvä ilmainen paikallislehti. Vuonna 1965 perustettu Vuos...

Vuosaari-lehti 37/2015  

Vuosaari-lehden 50-vuotisjuhlanumero. Vuosaari-lehti on Helsingin Vuosaaressa ilmestyvä ilmainen paikallislehti. Vuonna 1965 perustettu Vuos...

Advertisement