8
Vuosaari
Nordsjö mielessäin
Lapsuudessani 40- ja 50-luvulla vietimme kesät mökillä. Kuten useimmat perheet niihin aikoihin, jolloin autoa ei läheskään joka taloudessa ollut, mökille muutettiin kesäkuun alussa ja kaupunkiin palattiin elokuun viimeisellä viikolla. Koulujen kesälomakin olivat siihen aikaan kolmen täyden kuukauden pituinen. Kaupunkikotimme sijaitsi Hämeentien varrella, korkeassa kerrostalossa asvalttipihan äärellä, mökki Sipoon Massbyssä kallion ja meren välissä. Kaipasin usein kesäisin sitä kaupunkipihaa ja kavereita. Kesä tuntui loputtoman pitkältä. Matka mökille taittui Liikenne Oy:n punaisella bussilla, jonka ikkunoiden alapuolella kulki keltainen raita. Suunta oli puurakenteista Kulosaaren siltaa pitkin itään päin. Kulosaaren jälkeen maisemat muuttuivat maaseutumaisiksi, ja nimistö melko pian ruotsinkieliseksi. Helsingin maalaiskylän puolella, heti Fallbackan kauniin kartanon jälkeen, ohitettiin Nordsjö-Kallvikin tienhaara, valkokirjaiminen musta viitta punaisen varren nokassa. Joskus nipinnapin kouluikäisenä olin päässyt vanhempieni kanssa käymään Granöön saaressa. Aikani kuluksi kiertelin saaren rantoja ja etsin aarteita. Niitä löytyikin: isoja kaarnan paloja, rantaan ajautunut verkon merkkipoiju ja ihmeellisiä, kevyitä ja melkein valkoisia, polakan kokoisia ja muotoisia kiviä, jotka kelluivat! Isältä sitten kuulin niiden olevan kevytbetonia tai kaasubetonia, jota valmisti Sasekan tehdas Nordsjössä. Aarteet toin mökille ullakkohuoneeseeni pahvilaatikossa, ja säilytin niitä monta vuotta.
Skataan!
50-luvun puolivälissä heinäkuisena 13. syntymäpäivänäni sain lahjan, jota parempaa en olisi osannut edes kuvitella: isäni oli nähnyt lehdessä ilmoituksen Nordsjön
Skatassa järjestettävästä ratsastusleiristä, jonne halutessani pääsisin! Että halusinko? Olin onnesta ja innosta sekaisin! Ruskeasuolla sijaitsevan Keskustalli Oy:n hevoset vietiin Skataan laitumelle kesäkuukausiksi, ja silloin siellä järjestettiin viikon mittaisia leirejä. Puhelimitse saimme ohjeet tarvittavasta erikoisvarustuksesta: farkut tai verryttelyhousut ja kumisaappaat. Kypärää käytettiin siihen aikaan vain kilpailuissa ja näytöksissä, raipaksi kävi pihlajan tai pajun notkea oksa. Yöpymistä varten piti mukana tuoda tyhjä patjapussi, joka täytettiin paikanpäällä kuivilla heinillä. Lähdin leirille mökiltä polkupyörällä sivulaukut pakattuna täyteen, patjapussi ja sadetakki tarakalle taiteltuina. Oli kutkuttava tunne, jännitti aika paljonkin, mutta päällimmäisenä hehkui innostus odottavasta iha-
nuudesta. Matkaa kertyi kaikkiaan viitisentoista kilometriä. Nordsjön tienhaarasta alkava hiekkatie tuntui kovin pitkältä, olinhan reitillä, jota en tuntenut. Tätä tietä liikennöi myös Kallvikin bussi, samanlainen punainen, kuin mökillekin. Skatan tienhaara löytyi, tie kapeni ja kävi kuoppaiseksi, tien keskellä ruohoa. Ja vihdoin: Skatan tila vasemmalla, oikealla risteyksen takana haka, jossa oli keväisiä pikkuvarsoja! Tilan pihaan käännyt-
täessä oli oikealla rakennus, jossa oli vaja, sauna ja ilmeisesti puuceet, en muista tarkasti. Vähän pidemmällä samalla puolella pihaa oli kivirakenteinen talli, joka vielä vuosi sitten toimi Miina Äkkijyrkän kyyttönavettana. Sitä vastapäätä, pihatien toisella puolella oli punamullattu valkonurkkainen paritupa, jonka tulopuolen päässä asui leirin huoltoperhe. He valmistivat leiriläisten ruuat ja pitivät pientä kioskia. Limun menekki taisi olla aika hyvä, sillä kesä oli helteinen. Parituvan toisessa päässä oli majoitustiloja, samoin vinosti parituvan takana sijaitsevassa kauniissa hirsisessä luhtiaitassa. Kookkaita vajoja peremmällä oli kaksi, joista toisessa ruokailimme. Rakennusten jälkeen, rantaan johtavan kärrytien molemmin puolin oli hevoshaat, joissa ulkoilivat ne ratsut ja nuoret hevoset, joita ei viety isolle yhteislaitumelle. Ranta tien päässä oli matala, ja siinä uitimme hevosia.
Carobo, Rytmi, Sanzibar ja muut
Leirin opettajat, Maire ja Karl-Oskar Andersson-Blondyx, asuivat Piiu-tyttärineen ja Bantu-boksereineen tilan päärakennuksessa. Tallin takana oli ratsastuskenttä, jossa tunteja pidettiin, sen takana tiheä metsikkö, jonka läpi kiemurteli polku isolle laitumelle. Kentän laidalla oli satulavaja. Toinen ratsastuskenttä syntyi niitylle nykyisten viljelypalstojen kohdalle, kun heinä oli niitetty, kuivatettu seipäillä ja korjattu pois. Aamiaisen jälkeen päivärutiinit alkoivat hevosten haulla. Se oli yhtä juhlaa: tarkastettuamme hevostenjakolistasta oman ratsumme haimme sen suitset ja patikoimme polkua pitkin laitumelle. Ensimmäisellä kerralla näky sai sanattomaksi. Laidun oli laaja, korkeaheinäinen luonnonniitty, laitumen toisessa päässä lauma hevosia rauhallisesti nauttimassa mehevästä heinästä. Hevosia oli laumassa näin vuosikymmenten kuluttua arviolta ainakin kolmekymmentä. Siellä ne olivat: Jalotar, Nobiboy, Trulle, Tipsan, Fridolin, Laage, Runo, Rytmi, Sulka, Sukkela, Carobo, Ammon Ra, Pontus, Henna ja muut, joihin tutustuminen leiriviikolla alkoi. Nuoret hevoset, kuten Sanzibar, ori Eros ja pikkuvarsat Havanna, Tigris ja Dollar asustivat tallirakennuksessa. Taisi leirillä olla joitakin yksityisratsujakin. Ratsastuksen alkeiden opettelu oli rankempaa, kuin olin osannut kuvitella, kuumat heinäkuiset päivät antoivat siihen oman lisänsä. Hiertymiä ja mustelmia tuli, vaan ei se isommin haitannut. Iltaisin oli niin väsynyt, ettei muhkurainen patja, josta heinänkorret yrittivät pistää esiin, estänyt sikeitä yöunia. Varsinainen riemu alkoi, kun me alkeisryhmäläiset olimme edistyneet niin pitkälle, että pääsimme maastolenkille! Se oli
upeaa: niittyjä, männiköitä, kiemurtelevia, pehmeitä laukkaan soveltuvia hiekkapolkuja, valtavat hiekkakuopat, joiden seinämiä kävimme ratsain kiipeilemässä. Yhden ison kuopan pohjalla oli vettä, kuin pieni lampi, ja siinä ”rannalla” auringonottajia eväineen! Täällä filmattiin aikanaan mm. Spede Pasasen villin lännen elokuva. Ratsastuspolkuja ja vapaata tilaa tuntui riittävän loputtomiin. Ratsastustuntien lomassa me leiriläiset viihdyimme hyvin keskenämme. Tyttöjä oli silloinkin leiriläisistä valtaosa, mutta oli joukossa muutama poikakin, mikä aikaan pientä lisäsäpinää. Suosittuna seuraleikkinä muistan ”paskatikuksi” kutsutun puukonheittoleikin, jossa hävinnyt osapuoli joutui hampaillaan nyhtämään maasta sinne pystyyn näpäytetyn tulitikun. Voittaja sai näpäyttää tikkua vain kerran puukon perällä terän päästä kiinni pitäen, joskus tuli huti, joskus tikku painui syvälle... Iltaisin juteltiin usein ”tyttöjen juttuja”, olimmehan jo varhaisissa teinivuosissa tai juuri sinne tulossa. Nykyiset ”hevoshullut” ovat huomattavasti nuorempia, ja meidän ikäisinämme jo kasvaneet ohi innokkaimpien aikojen. Puhuimme oman hevosen hankkimisesta, minäkin, vaikken kuvitellut sen todellisuudessa olevan mahdollista.
Maalaismummola
Myöhemmin lapsena mahdotto-
maksi kuviteltu toteutuukin: oma hevonen! Se oli tallissa Vartiokylässä helsinkiläisen maanviljelijän luona, ja lapsilleni siitä paikasta muodostui ”maalaismummola”, jossa opittiin kunnon hevosmiestavat, heinän nostaminen seipäille, traktorilla ajo ja monet muut taidot. Sieltä teimme retkiä jo rakennettuun Vuosaareen: oli kaatopaikan lenkki, Mustavuoren lenkki (se kiellettiin myöhemmin!), upseerien majan lenkki, Skata, Niinilahti, kahdeksikkokaviouramme maauimalan perustusten ympärillä ja metsissä ”metsien miesten” asumuksiakin sivuten. Ta n kova i n ionpellolla, nykyisten viljelypalstojen alueella, talli-isäntämme viljeli vielä 80-luvun loppupuolella kauraa. Loppukesällä, kun kaura oli korjattu, saimme ratsastaa sänkipellolla. Sänkipeltolaukkaa odotimme malttamattomina! Hirviä saattoi seistä irrotteluamme katselemassa pellon vierellä tiheikössä. Kaikki hyvin, mikäli olimme tuulen yläpuolella, eivätkä hevoset niitä haistaneet. Hevoset pelkäsivät hirviä ja silloin niissä oli pitelemistä, jotteivät rynnänneet pakoon. Hirvien liikkumisaikaan Vuosaaren metsissä ja niityillä ratsastaessamme meillä oli tapana jutella keskenämme kovaäänisesti, ja jos oli yksin, laulaa, jotta hirvet pysyisivät loitolla. Kun hirvet vierottivat vasojaan, oli vaarana, että vasa lähti seuraamaan hevosta luullen sitä emäkseen. Maija von Flittner
Vuosaari 45 vuotta Helsingin tytärkaupunkina