Page 1

Re Vera

Kulttuurievoluutio


Sisällys Pääkirjoitus 3 Reveramagazine 4 Näkökulma kulttuurievoluutioon 8 Kenen kulttuurievoluutio on oikeassa? 10 Aika ja ajallisuus tänään 11 Taantumuksen evoluutio 12 Liike, reitti ja suunta 14 Kulttuurievoluution päätepiste 16 4 askelta 18 Valomaalaus venyttää todellisuuden rajoja 4

Joutsenmerkki liihottaa jo sadoissa tuotteissa 7

Re Vera 2, Kulttuurievoluutio

Toimitus

Julkaisija Re Vera julkaisut

Joonas Honkimaa Viivi Huuskonen JJ Posti Noora Palmunen

Päätoimittaja Joonas Honkimaa AD Viivi Huuskonen

2

Kannen kuva Valomaalauksesta inspiroitunut toimitus lähti kokeilemaan :)

Re Vera on verkossa ilmestyvä kulttuuriteemainen, poliittisesti sitoutumaton aikakauslehti, joka haluaa kannustaa kulttuurilliseen ja yhteiskunnalliseen toimintaan. Lisätietoja ja yhteydenotot http://reveramagazine.wordpress.com reveratoimitus@gmail.com


Pääkirjoitus Re Veran historian toisessa numerossa kokosimme kokoon joukon artikkeleita, jotka käsittelevät kulttuurievoluutiota eri näkökulmista. Tarkoituksena on haastaa tavanomainen kulttuurikeskustelu, joka unohtaa herkästi liikkeen korostaessaan muotoa. Emme näin ollen halunneet tehdä ainoastaan tilannekatsausta, valokuvaa hetkestä, vaan halusimme nähdä juurikin itse liikkeen, joka ihmiskunnan elämää tahdittaa kohti tulevaisuutta. Tämä ei tarkoita tietenkään liikkeen ylistämistä sinänsä vaan sen luovan voiman tunnustamista, jättäähän liike aina jälkensä myös menneeseen ja menneestä haemme inspiraatiota.

En ala tässä sen suuremmin nyt kuitenkaan avaamaan kulttuurievoluutiota terminä, koska se olkoon lehtemme juttujen tehtävä. Haluan ennemminkin tähdentää, että emme katsoisi kulttuuria turhan yksisilmäisesti saati valmiina kokonaisuutena, joka on asetettu tiettyyn muottiin jonain mystisenä kulttuurimuottipäivänä, minkä jälkeen jokainen muutos on kuin näiden mystisten entisaikojen halventamista – jumalanpilkkaa suorastaan! Tarkoitan, että emme näkisi kulttuuria jonain sellaisena, joka on joko meidän tai heidän vaan meidän tulisi nähdä kulttuuri toistensa kanssa tekemisissä olevien ihmisten yhteisenä projektina, joka samalla tuhoaa myös kulttuurilliset poterot. Ei ole siis meidän tai heidän vaan on pelkkä yhteinen virta, jossa ihmiset uivat eri tavalla, toinen keskellä, toinen rannanvierusta, mutta aina tietoisena mahdollisuudesta vaihtaa paikkaa. Tämä on ehkä utooppista, mutta olkoon se kuitenkin päämääränä. Joonas Honkimaa päätoimittaja

3


Reveramagazine.wordpress.com

Valomaalaus venyttää todellisuuden rajoja Valolla leikittely ja tunnelman luominen on valokuvauksen, varsinkin taidevalokuvauksen kulmakiviä. Varsinainen valolla maalaaminen, Light Painting, on noussut suosituksi valokuvauksen alalajiksi niin harrastajien kuin ammattilaistenkin keskuudessa -jotkut jopa ovat innostuneet valitsemaan tämän toden ja fiktion rajoja venyttävän suuntauksen omaksi pääsuntauksekseen. Mitä valomaalaus on?

Valomaalauksen luomiseen tarvitaan kamera, jalusta ja taskulamppu tai muu liikuteltava valonlähde. Kamera asetetaan jalustalle ja valotusaika asetetaan niin pitkäksi, että sulkimen avautumisen ja sulkeutumisen välillä ehditään “maalata” kuvaan haluttu teos lampun avulla. Kun kamera sitten ottaa kuvaa, teoksen tekijä liikuttaa lamppua haluamansa kuvion muodossa. Koska valotusaika on varsin pitkä, liikkuva valo jättää kuvaan viivan. Tekniikan saloihin myös opastetaan auliisti useissa internet-oppaissa (listan löydät nettisivuiltamme reveramagazine.wordpress.com) Viivi Huuskonen

4


Reveramagazine.wordpress.com

Paitsi valokuvaan, nyt valomaalaus on löytänyt tiensä myös videokuvaan. Suomalainen Anssi Määttä hätkäytti Vimeo-videopalvelussa kauniilla videollaan mutta pysyi salaperäisenä teoksen toteutuksen yksityiskohdista. Osa hauskuutta onkin, miten ihmiset lähtevät kokeilemaan pyrkien samaan lopputulokseen. Katso Antin video osoitteessa vimeo.com. Artikkelin kuvat Creative Commons-Flickr-käyttäjät viereinen sivu: philip.bitnar vasemmalla: jenni from the block alla: vancouverfilmschool

5


Reveramagazine.wordpress.com

Politiikka ei kiinnosta Äänestysprosentti ja yleinen ilmapiiri sen tuntuivat sen meille kertovan: politiikka ei kiinnosta kivikasan vertaa suurta osaa kansasta. Kävelemällä äänestyskoppiin ei tunnuta saavan yhtään mitään lisäarvoa tähän elämään. Mistähän tämä mahtaisi johtua? Äänestysprosentti ja yleinen ilmapiiri sen tuntuivat sen meille kertovan: politiikka ei kiinnosta kivikasan vertaa suurta osaa kansasta. Kävelemällä äänestyskoppiin ei tunnuta saavan yhtään mitään lisäarvoa tähän elämään. Mistähän tämä mahtaisi johtua?

Politiikka muuttuu yhä enemmän biopolitiikaksi, jossa kohteeksi tulee itse elämä ja elämänmuotojen hallinta. Ihmisen koko minuudesta sekä ajattelusta tulee poliittisten toimintojen kohteita. Ihmiselle kerrotaan kuinka ajatella ja miten toimia, kuinka elää ja olla hyvä ihminen. Politiikkaa ei siis tehdä ainoastaan tarkoin määritellyin ohjelmin tai neljännesvuosin järjestettävin vaalein vaan sitä tehdään hienoviritteisesti kielellisesti koko ajan. Erityisesti tämä näkyy työelämää koskevassa puheessa. Työläistä muistutetaan olemaan joustava ja tunnollinen, kaiken kaikkiaan oikea ahkeruuden perikuva, joka ei harmistu vaikka työpaikka menisi! Siinä sitä tunnollisesti vain työvoimaa kaupataan samalla kun oma elämä natisee liitoksista ja pelko elannon menettämisestä on haamuna aina läsnä. Aamulla katsoo peiliin verestävät silmät, jot-

6

ka kysyvät: ”Olenko minä vain resurssi, pieni pala myytävää tavaraa?” Sitten sitä vielä kysytään miksi ei politiikka kiinnosta ja äänestysprosentti on niin matala! Se johtuu tasan siitä, että sillä lappusella, mikä laatikkoon livahtaa, ei tunnu olevan mitään yhteyttä tämän uuden kielellisen ja elämää koskevan politiikan kanssa.

Mikä siis tähän olisi ratkaisu? Ensinnäkin ihmisten tulee vaatia, että politiikka pääsee kaikkialle. Sen on saatava saapua ammattikorkeakouluihin ja yliopistoihin, kaupan edustoille ja toreille. Se ei saa joutua kököttämään omassa pienessä nurkassaan, missä se pääsee rakentamaan norsunluuntorninsa. Vapaa pääsy kaikkialle ei ole nimittäin puolueita vaan kansaa varten. Vain tässä todellisessa kansan ja poliittisten puolueiden yhteistoiminnassa sekä kohtaamisessa voidaan löytää ratkaisu siihen, että jälleen kerran se lappu siellä uurnassa, niin ajatuksen kuin toiminnantasolla, saa voimansa takaisin. Jos politiikka vaikuttaa suoraan elämään, tulee elämän ja massojen kielen saada vaikuttaa suoraan politiikkaan! Joonas Honkimaa


Reveramagazine.wordpress.com

Joutsenmerkki liihottaa jo sadoissa tuotteissa Pohjoismaisella ympäristömerkillä tai tutummin Joutsenmerkillä merkitty tuote täyttää tietyt ympäristön kannalta tärkeät kriteerit. Merkki täyttää tänä vuonna 23 vuotta, aloitusvuosi oli 1989. Ympäristömerkinnästä on tullut tuotteelle kilpailuetu, kun kuluttajaa kannustetaan suosimaan ympäristön kannalta vähemmän kuormittavaa tuotetta vastaavan merkittömän sijaan.

Joutsenmerkkiä ei näin ollen saada automaattisesti, vaan yrityksen pitää sitä itse hakea. Kriteerit ovat lainsäädäntöä tiukemmat, ja joutsenmerkkituotteiden pitää myös muilta ominaisuuksiltaan olla laadullisesti vähintään yhtä hyviä kuin muut vastaavat.

Meikitön päivä kannustaa

ympäristöystävällisiin valintoihin

Meikitöntä päivää vietettiin ensimmäisen kerran vuonna 2011. Tuolloin tapahtumaan ilmoittautui Facebookissa yli 38 000 suomalaista. Tänä vuonna meikitöntä päivää vietettiin 6.9., ilmoittautua voi jälleen facebookin kautta. normaalistikin vähän tai ei lainkaan meikkiä käyttävälle tempaus voi tuntua turhalta tai oudoksuttavalta, mutta tapahtuman tarkoitus ei olekaan saada ihmisiä lopettamaan meikin käyttöä vaan miettimään ja kiinnittämään huomiota siihen, kuinka paljon ja mitä kasvoilleen levittää. Joutsenmerkkilistalta löytyy pitkä lista ympäristökriteereihin sitoutuneita kosmetiikkayrityksiä. Viivi Huuskonen

7


Tilannetta mutkistamaan tulee kuitenkin se tosiseikka, että evoluutiolla ei ole luonnossa mitään varsinaista päämäärää: evoluutiolla ei siis ole määrällistä suuruutta tai suuntarakennetta, joka olisi jollain tavoin ohjelmoitu elävän olennon perusominaisuuksiin. Myös kulttuurissa puhutaan evoluutiosta, tarkemmin sanottuna kulttuurievoluutiosta, joka tarkoittaa nimensä mukaisesti sitä, että kulttuuri kehittyy tai kasvaa tiettyyn pisteeseen jostain aiemmin jo saavutetusta tilasta. Kulttuurievoluutiossa ei voida periaatteessa myöskään katsoa olevan ennalta määrättyä suuntaa, ellei sellaiseksi haluta myöntää esimerkiksi kulttuurievoluution peruspiirrettä, joka on jonkin tiedon siirtäminen eteenpäin jälkipolville. Tiedonsiirto on keskeinen kulttuurievoluution elementti sillä se takaa sen, että kehitys kehittyy johonkin suuntaan: jokaisen sukupolven ei tarvitse esimerkiksi keksiä autoa uudelleen, koska kulttuurievoluutio varmistaa, että tieto siirtyy eteenpäin. On tietysti mahdollista tehdä attribuutioerhe ja olettaa, että kaikki asiat kehittyvät paremmaksi kun aika etenee ja tietysti ihmisetkin kasvavat ja kehittyvät samaan tahtiin. Tiedonsiirrossa on kuitenkin se ongelma, että osa tiedosta hukkuu väkisinkin aina kun sitä yritetään siirtää eteenpäin. Kulttuurievoluutio ei siis ole rakenteeltaan mikään automaatti, joka takaisi sen, että voisimme jatkaa jälkipolvien työtä suoraan sen tietämyksen varassa, jonka he ovat meille siirtäneet.

8


Ihmisen näkökulmasta kulttuurievoluutio on siis ongelmallinen ilmiö, koska se toisaalta takaa sen, että joitain yhteiskunnan kannalta välttämättömiä taitoja voi siirtyä eteenpäin, mutta samalla se myös varmistaa sen, että joitain arvokkaina pidettyjä taitoja häviää ja katoaa, koska tiedonsiirto ei välttämättä tarkoita samaa kuin ammattitaidon tai arvokkaan kokemuksen siirto, jotka palvelevat myös tärkeinä osatekijöinä joissain monimutkaisissa vaativissa suorituksissa.

”tiedonsiirto ei välttämättä tarkoita samaa kuin ammattitaidon tai arvokkaan kokemuksen siirto”

Mitä kulttuurievoluutio siis lopulta on? Kulttuurievoluution voisi määritellä esimerkiksi yksilön subjektiivisesti omaksumiksi taidoiksi, jotka kumpuavat hänen taustastaan ja kulttuuriperinnöstään, joka hänelle on siirretty kulttuurievolutiivisin keinoin. Kulttuurievoluution näkökulmasta jokainen ihminen on kuitenkin uusi aihio ja hänen tapaansa nähdä ja kokea maailmaa tuo mukanaan jotain uutta ja samalla säilyttää kenties pirstaleita vanhasta siirretystä tiedosta. Kulttuurievoluutio on kaikkeen edellä sanottuun viitaten siis jossain määrin arpapeliä, sillä koskaan ei voi tiedonsiirtäjänä tietää miten tieto vastaanotetaan (jos vastaanotetaan) ja miten sitä käytetään. Jos asian haluaisi ilmaista teatraalisesti voisi todeta, että parhaimmassa tapauksessa kulttuurievoluutio toimii Frequency – Uskomaton yhteys ja siirretty tieto kantaa signaalinsa vuosikymmenienkin päähän; pahimmassa tapauksessa kulttuurievoluutio on kuitenkin kuin Lost in translasion, eli tilanne, jossa osa viestistä on kadonnut tai vääristynyt. Ihmisen pysyväishaasteeksi jääkin näiden kahden poolin välissä tasapainottelu siten, että hän kykenisi omaksumaan tietoa oikeista lähteistä ja oikeassa määrin. Mikä sitten on oikeaa tietoa määrällisesti tai laadullisesti, se jää jokaisen itsensä ratkaistavaksi. JJ Posti

9


Usein mietityttää se, että kenen näkemykset tässä maailmassa ovat nyt sitten oikeastaan ne kuulemisen arvoiset. Faktaa tulee, joka tuutista ja kaikenkarvaista kaikkitietäjää kyllä löytyy, mutta missä on itse totuus? Jos ajattelemme esimerkiksi kulttuurievoluutiota niin voimme kenties hyvinkin hyväksyä sen, että siinä on kyse tiedonsiirrosta jälkipolville. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin kulttuurievoluutionkin suhteen se, kenen kulttuurievoluutio ja tieto on sitten sitä siirtämisen arvoista. Ihmiset ovat siitä omalaatuisia, että jokaisella on mielipide ja hyvin usein monet ovat mielestään myös oikeassa näkemyksissään. Toki jokaisella on oikeus olla omasta mielestään oikeassa, mutta ongelmaksi kasvatuksellisista näkökulmista ja kulttuurievoluution jatkuvuuden kannalta nousee kuitenkin se, että mitä sitten tehdään kun jokainen on oikeassa ja kukaan ei anna periksi. Edelliseen viitaten olisi kenties hyödyllistä ottaa käyttöön eräänlainen luonnontilapremissi, jonka mukaan vahvimman hahmon, tai vakuuttavimman puhujan, argumentaatio saisi luvan siirtyä eteenpäin seuraaville sukupolville – ja näin toki usein käytännössä käykin. Voima ja vahvuus eivät kuitenkaan koskaan ole tarkoittaneet, edes argumentaation tasolla, sitä että yksilö olisi näkökannois-

10

saan oikeassa. Toisaalta elämässä pitäisi olla jotain totuuspohjaa tai edes suuren elämäntarkoituksellisuuden kokemisen tuntua kun pohtii olemisensa totuuksia. Totuuskin on kuitenkin lopulta vain määritelmänsä mukaan prusteltu uskomus, joka osoittautuu käytännössä todeksi. Lopputuloksena onkin aikamoinen ongelmavyyhti, jonka edessä on kenties hyväksyttävä jonkin tasoinen kulttuurirelativismi: kenties meistä jokainen on omalla tavallaan oikeassa kun yrittää levittää omanlaistansa kulttuuria eteenpäin kulttuurievoluution keinoin. Toisaalta ei kuitenkaan olisi pahitteeksi, jos joskus pysähtyisimme myös kuuntelemaan aktiivisesti mitä ympärillämme tapahtuu sillä kehityksemme ja tietojemme levittämisen kannalta tärkeää on varmasti paitsi tiedon levittäminen niin myös sen vastaanottaminenkin. Olkaamme kaikki siis mahdollisuuksiemme mukaan myös aktiivisia kulttuurikuuntelijoita ja ammentakaamme vaikutteita muista ihmisistä. Jos näiden vaikutteiden keskellä tuntuu sitten menevänsä umpisolmuun on olemassa eräs vanha sananlasku, joka auttaa varmasti jokaista eteenpäin ahdingostaan:

Kirjoita ongelmasi Googleen ja lue ensimmäinen aiheeseen liittyvä sivusto. Tämän jälkeen tunnet itsesi älykkääksi ja paljon kyvykkäämmäksi ihmiseksi, koska tajuat, että aina jossain löytyy ihminen, joka osaa muotoilla sinua vastaavan ahdingon vielä paljon huonommin kuin sinä. JJ Posti


Jäsentäessämme elämäämme mietimme yleensä menneisyyttämme ja tulevaisuuttamme suhteessa siihen, mitä olemme tänään. Elämämme kulkee monimutkaisia polkujansa ja huomaamme pian, että jälleen yksi vuosi on vierähtänyt eteenpäin. Aika kuluu ja kulkee maailmassa yhä kiihtyvämpää tahtia: aika on resurssi; aika on voimavara; aika on kauppatavaraa ja aika on mahdollisuuksia.

Kutsuttiin ajankulkua sitten millä nimellä tahansa varmaa on se, että aikakäsityksiä on olemassa monia erilaisia. Voitaisiin sanoa, että harvoin löytää kahta ihmistä, jotka ajattelevat ajallisuudesta samalla tavoin. Tosille etenevä aika rikkaus ja kokemusten sateenkaari, kun toisille aika näyttäytyy menneen muisteluna ja sen kaukaisen jo haihtuneen mielikuvan tavoittamisena, joka joskus oli nykyisyyttä. Ajallisuutta on myös kyky elää hetkessä. Kirjoittaessani tätä tekstiä elän hetkessä, mutta kun lukijani lukee tekstiäni olen jo todennäköisesti unohtanut, mitä tein sinä menneisyyteni päivänä, jona tämän tekstin kirjoitin. Näkökantamme ja käsityksemme saavat uuden ilmaisun, kun aika kuluu ja ajallisuuden pohtiminenkin onkin ihmisyyden kontekstissa mielenkiintoista ja hyödyllistä, koska ajallisuuden erilaiset käsitystavat tarjoavat meille tavan lähestyä paitsi itseämme niin myös sitä maailmaa, jossa elämme. JJ Posti Kuvitus: raichinger/sxc.hu

11


“Informaatio ei ole tietoa”, lausui aikoinaan fyysikko Albert Einstein. Jos nimi ei kerro tarpeeksi, hakupalvelimet kertovat miehestä nopeasti lisää. Kun tämän tiedonhaun haasteellisuus on omiaan kastemadollekin, eteen hiipii väistämättä teoria, johon esimerkiksi Stanfordin yliopistossa on hiljattain paneuduttu: ihmiset tyhmenevät, koska älyä ei tarvita hengissä pysymiseen. Einsteinin lauselma tiivistää kehityksen nurjan puolen: miksi ja mihin se johtaa. Tiedemies Einsteinin tavoin suuret keksinnöt ja oivallukset ovat yleensä yksittäisten ihmisten aikaansaamia. On selvää, että kukaan ei vaadi meitä miettimään, minkälaista hallaa jonkun luoma keksintö kykenee aiheuttamaan. Tiedonhaku yhdellä napin painalluksella on kätevää, mutta samanaikaisesti eväämme omilta aivoiltamme tilaisuuden ruotia asianhaaroja, syitä ja seurauksia. Kykenemme tavoittamaan vastauksen, mutta emme mielipiteitä. “Tärkein asia on olla lopettamatta kyselemistä”, kehotti puolestaan Einstein.

Ei tarvitse myöskään mennä kuin reilu vuosikymmen taaksepäin, jolloin tietokone ei läheskään kaikilla kuulunut oman kodin vakiovarusteisiin. Tietoa opittiin hakemaan ennen kaikkea kirjoista, ellei ollut vaihtoehtona piipahtaa naapurissa verkkoselaimella. Nykyään sana- ja tietokirja kulkee yleensä mukana jokaisen taskussa. Tiedonjanon sammuttaminen on muodostunut niin mutkattomaksi, että suljemme silmät myös siltä faktalta, ettei sähköisesti esillä olevaan tietoon läheskään aina ole luottamista, kenelläkään ei ole velvoitetta korjata virheellistä tietoa tai taata sen sopivuutta tiettyyn käyttötarkoitukseen.

12

”ihmiset tyhmenevät, koska älyä ei tarvita hengissä pysymiseen”


Oikeaoppisuuden mahdollisista porsaanrei’istä huolimatta suurempi riski piilee kyseenalaistamisessa, ennen kaikkea sen puutteessa. Onnistuuko oma ajattelu ilman kehityksen tuomaa helpotusta, kun pitkäjänteisempi ongelmien ratkominen jää taka-alalle koneiden laskiessa puolestamme ja tekstinkäsittelyohjelmien korjatessa kielelliset puutteet. Tiedonsaannin parannuksen ja siitä hyötymisen myötä kohtaamme eräänlaisen paradoksin - pystymme sivistämään itseämme vaivattomammin ja runsaammin kuin ennen, mutta juuri tiedon yltäkylläisyys säästää omia aivojamme vastauksien tulkinnalta. Einsteinin ja viime vuosikymmenten jälkeen tapahtunut kehitys sosiaalisessa mediassa ja käyttämissämme viestintälaitteissa on toki edesauttanut pysymään pois muun muassa uutispimennosta. Olisi absurdia väittää, että hyväksyisimme takaisin entisen, mistä olemme kehittäneet nopeampaa ja globaalimpaa. On myös syytä kysyä, parantaisiko useamman henkilön aivoriihi enää ihmiskunnan älyä jos Stanfordissa ollaan oikeilla jäljillä. Ehkä saisimme aikaan vain kaaoksen, jos miljoonat erilaiset mielipiteet terävöityisivät ilmoille. Massamielipiteet ovat omiaan luomaan seesteisyyttä, mutta antavat kuitenkin Einsteinin kaltaisille mahdollisuuden luoda jotain, joka jää elämään kuten hänen kehittämänsä suhteellisuusteoria, tehden arkipäiväisestä elämästä sellaista, jolle nyky-yhteiskunta rakentuu. Informaatiotulvan ollessa runsaimmillaan, mutta suurimman osan tiedonkulusta tapahtuessa sähköisessä muodossa, vältämme syvemmän perehtymisen asioihin - ehkä huomaamatta, mutta jo tottuneesti. Vaikka virikkeiden määrä on ehtymätön, mutta kontaktittomuus kasvotusten vähenee, saamme aikaan vuorovaikutuksen puuttumista. Keskustelutaidot ja mielipiteiden jakaminen ehtyvät väkisinkin, kun puhutaan älypuhelinten eikä ihmisten kanssa. On väistämätön tosiasia, että kun jotain tulee lisää, jotain lähtee aina pois. Noora Palmunen

“Tärkein asia on olla lopettamatta kyselemistä”

13


Evoluutio on liike ilman varsinaista suuntaa, vaikka se monelta osin näyttää kuin etenevän johonkin. Todellisuudessa se on ytimeltään kuitenkin vain muutosta, jolla on erinäisiä taipumuksia, jotka liittyvät ympäristöön, lisääntymiseen ja selviytymiseen. Se ei ole mikään yhdestä pisteestä toiseen etenevä tietty polku, jonka lopussa kaikki elollinen tai kulttuurillinen lopulta näyttäytyy samana kunhan sinne ehtivät. Se ei ole niin sanotusti sisäsyntyistä vaan on tämän sisäsyntyisen ja ulkoisen keskinäinen aktiivinen suhde, jonka lopputulos näyttäytyy muutoksena entiseen. Tämä kaikki pätee myös kulttuurievoluutioon.

14

Ihmisille tämä loppu, jossa kaikki päätyvät samaan pisteeseen, tuo suuri illuusio, on kuitenkin yhä erityisen voimakkaasti ajatuksissa kun puhutaan yhteiskunnallisesta kehityksestä. Jo puheessa esimerkiksi sana kehitysmaa kertoo meille omanlaista tarinaansa koskien tätä aihetta. Sanana se viittaa siihen, että tällainen maa on vielä kehittymässä kun taas jossain on jo kehitytty. Se ilmaisee kielellisesti tietyn suunnan ja päätepisteen olemassaolon, joiden ei tietenkään tarvitse reaalisesti olla olemassa, mutta todellisia vaikutuksia tällä ajattelulla silti on. Aivan kuin tämä piste, jossa me nyt esimerkiksi täällä kuuluisassa ”lännessä” elämämme, olisi jonkin sortin tila, jossa ainoastaan


hiottaisiin enää kulmia pyöreämmiksi ja pintaa sileämmäksi. Aivan kuin historia olisi loppunut. Tämä kaikki passivoi ihmistä ja saa hänet vain katselemaan maailmaa ympärillään, mutta ei muuttamaan sitä: kaikki kun kuulemma menee luonnollisesti tiettyyn suuntaan. Jokainen järkevä ihmisyksilö kuitenkin tajuaa sen, että historian loppu on suurimmalta osin täyttä sontaa, jolla on tietty hallinnollinen tarkoitus. Hallinnollisella en tässä tarkoita suoranaisesti nykyisiä parlamentaarisia instituutioita, vaikka ne siihen liittyvätkin, vaan sitä kokonaisvaltaista yhteiskunnallista suhdetta, joka tätä maailmamme tanssia tahdittaa. Täytyy kysyä: ”kenelle on edullista puhua historian lopusta?” Onko se edullista puhua alistetulle tai sorretulle, onko se edullista puhua palkkatyöhön tai prekaariin tilaan suljetulle ihmiselle? Epäilemättä se ei ole edullista heille, koska se tarkoittaisi heidän tilansa sementoitumista ja vastarinnan mahdottomuutta. Täten voimme turvallisesti todeta, että puhe historian lopusta, puhe kulttuurievoluution suurten harppausten pysähtymisestä, on ainoastaan tapa ylläpitää kuvaa maailmasta, jossa tulee sopeutua vaan ei luoda. Kyseessä on yhteiskunnallisen suhteen ylläpitäminen, mitä voimistetaan tuottamalla illuusio lineaarisesta yhteiskunnallisesta ke-

JA

hittymisestä, joka olisi saavuttanut nyt huippunsa sen kuuluisan modernisaation saatossa.

Modernisaatio osaa ollakin suunnaton tautisäkki. Se on tuonut mukanaan kyllä monia hyviä asioita, mikäli me sen hyveiksi haluamme ne laskea, mutta sen älyllisen vajavaisuuden, minkä se on laskenut ihmisten ja yhteiskuntien ylle, ei ole yksi näistä. Se on turruttanut ihmisten mielet uskomaan, että on vain yksi reitti, yksi suoraviivainen kehityksen reitti, johon kuuluu vain ja ainoastaan kaikki se, mitä modernisaation johtavat maat ovat siihen halunneet liittää. Britit ja muut siirtomaaherrat veivät tätä modernisaation ”ilosanomaa” ympäri maailmaa sen, minkä kerkesivät ja juurruttivat omat instituutionsa hallitsemiin maihinsa. Jopa sen jälkeen kun itsenäisyystaistelut tuottivat tietyillä alueilla tulosta ja siirtomaaherrat perääntyivät, niin modernisaatio ei itseään antanut heittää ulos rakentamastaan ovesta. Entisten herrojen taloihin astuivat nyt kapinalliset ja heistä tuli nyt tämän salaperäisen voiman palvelijoita, koska he olivat alkaneet ajatella samalla tavalla: lineaarisesti vaan ei useammassa ulottuvuudessa. Tässä ulottuvuuksien, maailmojen maailman sisällä, näkemisen heikkoudessa sijaitsee ihmiskunnan suurin heikkous ja taistelun seuraava piste. Mikäli ihmiskunta haluaa elää ja kehittyä, täytyy sen pystyä murtautumaan ajatuksesta, jossa kuljetaan pisteestä A pisteeseen B. Mikael Mynttinen

“No universal history leads from savagery to humanitarianism, but there is one leading from the slingshot to the megaton bomb” – Theodor Adorno

15


eli lyhyt katsaus internetkulttuurin käsitykseen kielestä, huumorista ja taiteesta.

Yksi taiteen tehtävistä kautta aikojen on ollut toimia oman aikansa kulttuurin, arvojen ja lähihistorian kuvastajana. Niin romantisoitu ihmiskuva kuin vallankumousaatteetkin ovat siirtyneet taitelijoiden siveltimistä kanvaaseille rinta rinnan. Taidemuotojen moninaisuus ja uusien ilmaisumenetelmien kehittyminen ovat vauhdittaneet kulttuurivallankumouksen nousua. Viimeisen vuosisadan aikana radion, television ja elokuvateollisuuden kehittyminen on tuonut uusia mahdollisuuksia ajan ilmiöiden kuvaamiseen. Viimeisten vuosikymmenien aikana taide on kehittynyt ja perinteisten taidemuotojen rinnalle on noussut marginaalisempaa ja postmodernimpaa taidetta, kuten kirjallisuuden dekonstruktiivisuus, moderni tanssi tai vaikkapa katutaiteen muodoista graffitit. Viime aikoina kulttuurin kehittyminen on kuitenkin ottanut aimo harppauksen aivan uuteen suntaan ja siirtynyt digitaaliseen muotoon. Entistä enemmän omaa kulttuurimaailmaansa tuottaa myös internetin ihmeellinen maailma. Tämän hyvin lyhyen artikkelin tarkoituksena on tarkastella internetyhteisöjä omana kulttuuriympäristönään, eräänlaisena postmodernin maailman jälkeisenä kulttuurievoluution päätepisteenä. Aloitan tar-

16

kastelemalla internetin ainutlaatuista kieltä ja sen käyttötapoja. Lopuksi tutustutan sinut, arvoisa lukijani, aivan uudenlaiseen taiteen muotoon, josta et ehkä ole kuullut koskaan aikaisemmin. Kieleni rajat ovat maailmani rajat, totesi aikoinaan kielifilosofiasta(kin) kiinnostunut saksalainen Ludwig Wittgenstein. Vaikka tiiliskivimäisen Tractatuksen sisällöstä voidaan olla montaa mieltä, Wittgensteinin kommentissa on jotain perääkin. Kieli toimii eräänlaisina silmälaseina, jonka läpi ja jonka rajoissa maailmaamme tarkastelemme. Pieni lapsi oppii käyttämään kieltä imitoimalla: vanhempien puhe toimii eräänlaisena mallikappaleena, jota jäljittelemällä kielen äänne- ja muoto-opilliset seikat opitaan pikkuhiljaa. Ensimmäiset sanat ovat yleensä niitä, joiden vastineen kanssa lapsi on päivittäin tekemisissä. Kieli toimii siis paitsi kommunikaation välineenä, myös sosiaalinen todellisuutemme rakentajana. Kieli on merkkijärjestelmä, jonka semanttista koodausta vaihdamme sen mukaan missä, milloin ja mihin tarkoitukseen sitä käytämme: toisissa konteksteissa sanojemme merkitys muuttuu. Taitava kielenkäyttäjä osaakin ohjelmoida itsensä kuhun-


kin tilanteeseen sopivaksi, kun taas taitamattomampi joutuu noloon välikäteen. Yhteisöissä syntyy hyvin nopeasti omat kielenkäytön tapansa, diskurssinsa, jolla luodaan paitsi kielellisen kommunikaation pelisääntöjä, myös vahvistetaan ryhmän jäsenyyttä ja sisäistä hierarkiaa.

Internetin yhteisöt eivät suinkaan ole tästä poikkeus, sillä ne edustavat omaa kulttuurista ympäristöään, johon asiaan perehtymättömään ulkopuolisen on lähes mahdoton päästä sisään. Edes anonymiteetti ei takaa pääsyä yhteisön jäseneksi, sillä ellet osoita hallitsevasi (kieli)pelin sääntöjä, häviät pelin. Edes internetin lämminhenkisimmissä yhteisöissä seksuaalisuudestaan varmoihin aloituspostaajiin suhtaudutaan vihamielisesti ja heitä kehotetaan ystävällisesti poistumaan sinne mistä ovat tulleetkin. Yhteisön tapojen pintapuolinen imitoiminenkaan ei auta, sillä vanhemmat ja kokeneemmat miehistä pitävät miehet kyllä tunnistavat tuoreen hien hajun, vaikka sitä kuinka yrittäisi peittää. Lisäksi aloittelijan keskustelemista saattavat häiritä lukematon lyhenteiden, kielikuvien ja pakottamisien määrä, etenkin kun pinttyneiltä vaikuttaneet tavat saattavat muuttua muutaman päivän aikana uusiin. Diskurssi kehittyy, muovautuu ja tehostuu siirtyessään käyttäjäpolvilta toisille, vanhahomoilta jonneille. Aina kehitys ei kuitenkaan ole kehitystä parempaan.

Niille, jotka ovat uusia internetin maailmassa, saattaa myös olla epäselvää se viehätys, joka näihin maailmoihin liittyy. He eivät ymmärrä verkossa tapahtuvaa vuorovaikutusta paitsi siksi, etteivät ymmärrä kieltä, mutta myös siksi, että internetyhteisöjen huumori on luonteeltaan täysin laudalta lyövää. Kun sivusto on täynnä typeriä kuvia typerine teksteineen tai sama kuva toistuu jokaisen kirjoittajan viestissä, ei naurua tarvitse erityisesti pidätellä. Vai täytyykö? Verkkoyhteisöjen huumorissa kaikki on sallittua ja kaikelle voi nauraa. Osittain juuri siitä syystä ne typerimmät ja yksinker-

taisimmilta vaikuttavat jutut naurattavat kaikkein eniten: kun vain thor on rajana, klassikot nostavat päätään.

Kenties oivallisin esimerkki internethuumorista ovat meemit. Käsite juontaa juurensa Richard Dawkinsin vuonna 1976 kirjoittamaan teokseen Geenin itsekkyys. Kulttuurinen meemi voi tarkoittaa sävelmää, ajatusta, hokemaa tai mitä tahansa viestinnän keinoa, joka toistuu tasaisin väliajoin ja pitää itseään pinnalla replikoimalla eli kopioitumalla. Meemit ovat osa internetin symbolista diskurssia, jotka ylläpitävät perinteitä ja tottumuksia. Internetissä yleisiä meemejä ovat ennen kaikkea hokemat, lentävät lauseet, joiden syvämerkitys on huomattavasti enemmän, kuin pintapuolisesti voisi kuvitella. Kuvallinen meemi on tyypillisesti vitsi, jossa juoni muuttuu, mutta lopputuloksellisesti sama kaava toistuu. Meemejä syntyy tavallisista, internetin ulkopuolisista arkielämän esineistä, kuten vaikkapa ruoka-annoksista, raivokohtauksista tai monikansallisen riistoyhtiön luomasta sarjakuvahahmosta. Meemit sisältävät rasismia, seksismiä, fasismia, väkivaltaa, pornoa, päihteitä ja kaikkien näiden yhdistelmiä. Lisäksi ne on usein toteutettu äärimmäisen huonolla englannin kielellä ja rääpäisty kasaan hulluilla kuvakauppa- tai paint-taidoilla. Ja kaikesta tästä huolimatta, tai juuri siksi, ne ovat kirkkain ja loistavin esimerkki taiteen muodosta, joka ei sovi mihinkään kategoriaan – ei edes siihen, jonka se on itse itseään varten luonut. Annika Kangas

Kirjoittaja on opettaja, joka keskustelee opiskelijoidensa kanssa supersankarien eettisistä valinnoista, ja jonka mielestä kaikelle saa nauraa. Tunnistajat tunnistaa.

17


1

Yhdentyminen jumalan kanssa, tuon ainoan jumalan, minkä me tässä maailmassa tunnemme – pääoman – tarkoittaa yhdentymistä itse tiedostamattomuuden kanssa. Se tarkoittaa yhdentymistä sen suunnittelemattomuuden kanssa, joka on kuin painajaisuni, josta ei pysty heräämään – ja tätä unta vartioi spektaakkeli, kuten minua viisaammat ovat todenneet. Kaipuu tähän uneen on kaipuu tiedostamattomuuteen, kuolemaan ja itsensä menettämiseen so. kaipuu tilaan, jossa kaikki jumalalliset voimat yhdentyvät, kaipuu Pleromaan, jonka ainoa tarjoama lupaus on ei mitään. Todellinen historian tiedostaminen alkaa pysymällä hereillä, pysymällä tietoisuudessa ja välttämällä tiedostamattomuutta: lopettamalla kaipuu yhteyteen jumalan kanssa. Toisin sanoen tekemällä syntiä Häntä kohtaan, lähtemällä suurelle exodukselle hänen kodistaan kohti helvettiä. Kohti maailmaa, joka on poissa hänen yhteydestään.

18

2

Pyhien kirjojen seuraaminen, tulkittuna oikein tai väärin, ei sillä väliä, on aiheuttanut tuhannesti tuskaa ja hammasten kiristystä. Samalla tavalla, mikä tahansa pyhäksi ja luonnolliseksi nostettu tuottaa hävitystä. Kun tietty asia jähmettyy monoliitiksi, jakamattomaksi asiaksi ja ylvääksi patsaaksi, se alkaa pian masentaa ja korruptoida. Se ei enää liiku, mutta sen paino tuntuu kaikkien harteilla sukupolvesta sukupolveen. Se ei anna enää yhtään mitään, mutta niin sitä vain marssitaan putsaamaan sammaleesta ja uhraamaan sille ties mitä – toisinaan oma terveys ja henki. Tällainen on meidän maailmamme, korostaen subjektin maailmaa: liikkumaton ja masentava, kuoleman värjäämä mätäpesäke, jossa kulttuurievoluutio jatkaa jatkuvaa kehäänsä, mutta on muuttunut jatkuvasta vallankumouksesta vain pelkäksi reformiksi. Villakoiran karvat muotoillaan yhä uudelleen ja uudelleen, mutta koira sen kaiken takansa saa jäädä paikalleen.


3

Toisinaan ihminen saattaa kuitenkin tuntea liikkeen, hänen kehonsa ja mielensä sen näin tulkitsee. Kaukana totuudesta hän ei sinänsä ole, vaikka mitä suurenmoisimmasta illuusioista onkin kyse. Tilassa, missä kaikki virtaa vapaasti, ei ole havaittavissa kytköksiä; ei niveltä, ei liitosta. Näin tila, joka on täynnä liikettä, on oikeastaan tila ilman liikettä, mikäli se sidotaan niin sanotusti subjektiin itseensä. Vertauskuvallisesti ihminen on keskellä ruuhkaista moottoritietä, jossa autot syöksyvät pysähtymättä hänen ohitseen. Tässä tilassa ihmisen on pysyttävä paikallaan, koska yksikin väärä liike ja vanha kunnon nelipyörärauta tulee päälle. Tämä on tila, jossa liikettä on kaikkialla, mutta sen keskellä oleva ei voi liikkua: kun liike on kaikkialla, ei ole liikettä, vain palatakseni Pleroman käsitteeseen. Siellä keskellä kaikkia virtoja ihminen joutuu olemaan paikallaan, liikkumattomana oliona, jonka tehtävä on vain katsella – ja olla katseltavana. Se on kulttuurin kehittymisen loppu, jatkuva kehä, joka toistaa itseään päivästä toiseen so. villakoiran karvojen jatkuva trimmaamo.

4

Tila ei kuitenkaan ole sinänsä loputtomiin jähmettynyt. Mikäli ihminen ottaa askeleen ja siirtyy pois paikastaan, jossa vain katseli ja oli katseltavana, hän luo häiriön kokonaisuuteen. Hän voi toki kuolla tämän takia, mutta viimein silloin hän on lopettanut jatkuvan liikkeen ympärillään. Hänen verisen ruumiinsa lentäessä pitkin moottoritietä joku viimein pysähtyy ja vaihtaa pelkästä olemisesta myös kokemiseen. Vastarinta lähtee aina askeleesta syrjään tietoisena mahdollisesta kuolemasta, joka tämän seurauksena on odotettavissa. Vastarinta on virtausten sotkemista, niiden nivelten ja liitosten paljastamista, jotta havaitsemme puut emmekä vain metsää. Jos olette miettineet, mikä on marttyyri, niin se on tämä ihminen, joka ostaa askeleen tullakseen veriseksi ruumiiksi, jotta muut eivät vain näkisi maailma vaan myös kokisivat sen. Kyseessä on olemisen palauttaminen. Mikael Mynttinen Kuvitus: Viivi Huuskonen

19


20


Re Vera 2  

Re Vera 2, kulttuurievoluutio

Advertisement
Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you