Issuu on Google+

rehti 2014

ROKKIA Ja rakkautta 16

Kylla kansa tietää! 19

Paras Ystäväni saattaa olla vaarallinen 34

Raakaa voimaa ja henkistä haastetta 36

1


Sisallysl 4-6

Kaksi tuntia keskiajalla Boffaajat taistelevat pehmomiekoin, mutta treenit ovat kaukana kevyestä

16-18

Rokkia ja rakkautta Rotos loves Paskis –festareilla pop ja punk kulkevat käsikkäin

7-8

19-21

Hanna Sarkkinen politikoi jo ala-asteella, mutta osaa myös rentoutua

Juttutuokio oululaisen nuoren vaikuttajan Sebastian Tynkkysen kanssa

9-11

22-24

Kapinallisesta teinistä eurovaaliehdokkaaksi

”Kyllä kansa tietää!”

Rennon hektinen Kööpenhamina

Arktinen juhla toi lämpöä talveen

Tanskan monipuolinen pääkaupunki tarjoaa jokaiselle jotain

Arctic Pride täytti Rovaniemen sateenkaaren väreillä

12-13

25-26

Laukku-Leenan koti oli tien päällä Leena Kiviharju kulki kolmetoista vuotta ilman kattoa pään päällä

14-15

Siipiä vailla Tuomo Meriläinen päätti vaihtaa alaa ja valmistui lentäjäksi

Friikki enkeliksi Lifestyle-bloggaaja Lara Liekin värikäs arki ei käy tylsäksi

27-29

Kärpät ja Jokerit – 25 vuoden taisteluparin loppu? Vanhat viholliset kohtasivat viimeistä kertaa SM-liigassa Oulun Raksilassa

2


luettelo 30-31

Hitaan elämän viikko Viikko tietoliikenneyhteiskunnan ulkopuolella

32-33

Lempeä Lemmy Otto Piirilä haaveilee tulevaisuudesta ammattimuusikkona

34-35

Paras ystäväni saattaa olla vaarallinen Rekisteröimättömän koiran ottaminen voi olla arpapeliä

36-38

Rakaa voimaa ja henkistä haastetta Fitness koettelee kehon äärirajoja

39-43

Arvoituksellisesti hymyilevä Japani

Nousevan auringon maa on muutakin kuin kohtelias ulkokuori

Päätoimit taja: Hannu Kuusijärvi Toimitus: Anni Happonen, Annika Helamo, Joel Holma, Sara Inkiläinen, Noora Takamäki, Sanna Vähäaho ja Vesa-Ville Väänänen Lehden ulkoasu ja kansikuva: Riina Kangas Vastaava päätoimit taja: Marko Taivalkoski 3


KAKSI T u n t i a keskiajalla

Teksti ja kuvat: Joel Holma

J

ätkähän löi oikeasti. Hirmuloikka miekka ojossa suoraan naamaani. Väistäminen, puhumattakaan lyömisestä takaisin, tuntuvat mahdottomalta ajatukselta. Vaahtomuovi ja ilmastointiteippi miekan päässä onneksi hieman pehmentävät iskua. ”Kannattaa ottaa sukat pois jaloista niin pystyt liikkumaan paremmin”, neuvoo Jyväskyläläinen pehmomiekkailija Eetu Kinnunen, jota vastaan olen taistellut muutaman jo minuutin Jyväskylän Yliopistoalueella sijaitsevassa liikuntasali Ryhtilässä. Iskuyritykseni tuottavat 21-vuotiaalle Eetulle ärsyttävän vähän vaivaa ja olen koko ajan ottava osapuoli. En ole kuitenkaan huolissani, koska vastustajani oli juuri muutama kuukausi sitten päässyt semifinaaleihin boffoliigassa. Pehmomiekkailu eli bofferointi on laji, jossa taistellaan pehmustetuilla miekoilla ja muilla keskiaikaisilla välineillä,

kaksin tai joukossa. Idea on sama kuin Ei enää lasten oikeassa miekkailussa – tässä lajissa ei kengissä kuitenkaan ole tarkoitus vahingoittaa ketään. Vastustajan voitta”Ei meillä mitään taimiseen tarvitset osuman teilijanimiä todellapäähän tai kehoon. Mikäli kaan ole. Kaikki meneosuma tulee muihin kehon vät omilla nimillään”, ruumiinosiin, kuten jalkaan naurahtaa Senni Liptai käteen, et voi enää käytponen. ”Toisaalta jottää sitä taistelussa. Haar- Sotahuudossa kut henkilöt saatetaan niskaa käyttävä saa tosin tuntea paremmin Sotajokaiselle ottaa yhden lyönnin vashuuto-foorumilla käyttaan kuolematta. Niitä en tämillään tunnuksilla boffaajalle on kuitenkaan näe salissa kekuin oikeilla nimillä”, tarjolla jotain Eetu hymähtää, ja näen nelläkään.

Paikalle on saapunut hienosti väkeä, ehkä vajaat kaksikymmentä boffaajaa, jotka normaalin käytännön mukaisesti miekkailevat kevyesti pareittain harjoitusten alussa. Nuorimmat ovat yläkouluikäisiä ja vanhimmat päälle kolmenkymmenen, myös muutama nainen on paikalla.

sieluni silmin hänen mieleensä tulevan kasoittain hullunkurisia nimimerkkejä. En malta olla kysymättä 28-vuotiaalta Senniltä, minkälaista on olla nainen lajissa, jossa arviolta 90 prosenttia on miehiä.

Vasemmalta oikealle: Eetu Kinnunen ja Senni Lipponen ovat molemmat mukana Sotahuudossa tänä vuonna. Harjoitusten ohjaaja Juri Lönn opastaa miekkailutekniikkaa nuoremmille.

4


”Suomessa tilanne on hyvä, enkä ole kokenut mitään syrjintää. Ei ole ollut mitään tilanteita, jossa vastustaja olisi sanonut, että ei voi olla tosissaan, koska olen nainen.” Molemmat taustoittavat, että joissakin maissa naisia ei päästetä taisteluihin ollenkaan mukaan vaan tehtävänä on lähinnä telttojen pystyttäminen. Eetu pääsi lajin makuun jo yläkoulussa kavereiden kanssa miekkaillen. Puumiekat vaihtuivat kuitenkin pehmomiekkoihin, kun sana uudesta miekkailuharrastuksesta osui kuuleviin korviin. Nykyään hän kilpailee säännöllisesti ja valmentaa nuorempia lajin harrastajia. Senni on puolestaan monipuolisempi roolipelaaja ja pehmomiekkailu on vain yksi monista harrastuksista. Vaikka pehmomiekkailua voidaan edelleen pitää pienen piirin harrastuksena, sen asema on parantunut vuosien mittaan huomattavasti. ”Laji on mennyt valtavasti eteenpäin viime vuosina. Harrastajia on tullut lisää ja taso on koventunut. Myös erilaisia tapahtumia on enemmän”, kertoo

Senni, joka päässyt seuraamaan lajin kehitystä aitiopaikalta. Harrastajien keski-ikä on myös vuosien varrella noussut, eikä pehmomiekkailua voida pitää lasten harrastuksena. Lajin kasvusta kertoo myös vastikään perustettu Keski-Suomen pehmomiekkailijat yhdistys, joka järjestää harjoituksia, tapahtumia ja ajaa lajin asioita parempaan suuntaan. Yhteensä Suomessa on noin kolmekymmentä lajiin liittyvää yhdistystä. Treenien ohjaaja jakaa porukan alakoulusta tutulla ”yks, kaks, yks, kaks...” –tyylillä. Olen edelleen sen verran häkeltynyt ja puhki Eetun kanssa suoritetusta lämmittelystä, että unohdan numeroni saman tien. Valmentaja ottaa toisen puolikkaan, jossa käydään läpi miekkailutekniikkaa. Toinen ryhmä – johon päätän mennä – jakautuu vieläkin puoliksi. Muodostamme ohjeiden mukaisesti vastakkain kaksi jonoa, joista jokaisesta tulee yksi vastaan yksi -tilanteita. Voittaja pysyy, ja hävinneestä jonosta tulee seuraava. ”Muistakaa laskea pisteet”, kajauttaa ryhmän vetäjä, että kaikki varmasti kuulevat.

Sotahuuto – vuoden kohokohta Tämä vuosi on pehmomiekkailijoille erityinen: lajin suurin tapahtuma Sotahuuto järjestetään kymmenennen kerran. Sen järjestää jo kolmannen kerran jyväskyläläinen roolipeli- ja pehmomiekkailuyhdistys Maahinkainen ry. ”Hirveää säätämistä siitä tulee”, huokaisee Senni, joka on Maahinkaisen jäsen ja yksi Sotahuudon organisoijista. Hän oli mukana järjestämässä ensimmäistä Sotahuutoa, joka pidettiin Jyväskylässä vuonna 2005. Tänä vuonna metsien kuntoa koetellaan Muuramen Rannankylässä, joka sijaitsee noin 20 kilometriä Jyväskylästä. Vapaaehtoistyöllä järjestettävään Sotahuutoon tulee vuosittain noin 500 lajin harrastajaa. Joukkueet jaetaan kuuteen eri armeijaan, jotka taistelevat toisiaan vastaan. Muurame on siis heinäkuun puolivälissä hyvinkin kiihkeä paikka. Suurelle osalle boffokansaa Sotahuuto päätapahtuma, jota varten harjoitellaan ja valmistaudutaan koko vuosi. 5


”Siinä yhdistyvät koko lajin ydin: yhdessä oleminen, hyvä tunnelma sekä tietysti taisteleminen”, Senni painottaa. ”Se on ihan huikeaa, kun pääsee tapaamaan tuttuja ja voi ottaa matsia niiden kanssa”, intoilee Eetu, jolla on selvästi jo toinen jalka valmiina muutamaa päivää kestävää Sotahuutoa varten. Sotahuudolla on aina myös tietty teema, jota joukkueet löyhästi noudattavat. Tämän vuoden teemana on Italialaissodat 1400-1500-luvuilla. Yritän kovasti voittaa jonkun ja saada osumia, mutta häviän jatkuvasti. Tekniikkani on ilmeisesti pahasti pielessä. Miekkailu ottaa voimakkaasti myös ranteeseeni, joka on jo hieman kipeytynyt. On kuitenkin hauska nähdä, miten tohkeissaan kaikki miekkailijat ovat. Jopa pisteiden lasku näyttää unohtuneen siinä sivussa. Tulen viidennen kerran taisteluun ja saan ensimmäistä kertaa osuman vihreäpaitaisen kaverin vartaloon. Tehtävää helpotti se, että edellinen oli osunut häntä jalkaan, joten hän hyppi yhdellä jalalla.

Historia vahvana pohjana

Viimeinen puolituntia on ryhmätaistelua. Koko porukka jaetaan jälleen kahtia ja joukkueet menevät keskelle salia vastakkain. Tilanne vaikuttaa vähintäänkin hurjalta. Nopeatempoisen treenin aiheuttama syke nousee entisestään, mitenhän tässä käy? Yhtäkkiä kaikki huutavat jonkin sortin taisteluhuudon ja taistelu alkaa. Sähinää on kerrakseen ja koko sali muuttuu hetkessä äkäiseksi ampiaispesäksi. Saan nopeasti iskun selkääni ja joudun pelistä pois. Vastapuoli voittaa noin kaksikymmentä sekuntia kestäneen taistelun ja kaikki menevät uudelleen aloituspaikoilleen. Sama toistuu lopputreenin. Saan silloin tällöin osumia toisiin, mutta kuolen kuitenkin aina ensimmäisten joukossa. Päätänkin lähteä hiukan eri taktiikalla liikkeelle jäämällä alussa tarkoituksella taakse, jolloin muut tappavat toisensa ensin. Se toimi ja saankin osuman päähän vasta viimeisten joukossa. Harjoitusten jälkeen pukuhuoneessa ei käydä läpi treenejä sen kummemmin, vaan kaikki lähtevät verkkaisesti omille teilleen. Treeni oli varsin ripeätempoinen ja selvästi näki, kuinka kaikki tykkäsivät Maahinkaisen joka viikko järjestettävistä harjoituksista. Minäkin, vaikka ranne oli kipeä seuraavan viikon.

Pehmomiekkailu on nostanut asemaansa viime vuosina paljon. Laji on mennyt 2000-luvulla eteenpäin harrastajamäärien kasvamisena sekä tason koventumisena. Lyöntitekniikat ovat muun muassa menneet eteenpäin. Periaate ei silti ole muuttunut ja historia on edelleen tärkeä osa pehmomiekkailua. Historia kiinnostaa paljon myös Eetua ja Senniä. Esimerkiksi Eetu opiskelee yliopistossa sivuaineenaan historiaa. Fantasian ja historian kiinnostus kulkeekin Eetun mukaan hyvin pehmomiekkailun kanssa. ”Fantasia ja historia ovat monille tärkeitä, mutta itselleni urheilullisuus, yhdessäolo ja liikkumisen riemu ovat lajin pääpointit”, Eetu tiivistää. ”Fantasianörtteydellä ja historian kiinnostuksella oli kuitenkin tekemistä sen kanssa, että kiinnostuin lajista, vaikka ne eivät enää olekaan kovin isoja motivaattoreita”, hän lisää.

Kaksin taistelussa ovat vastakkain Eetu Kinnunen (vas.) ja oikealla Ville Kotro. Taaempana iskua virittelee kypärää päässä pitävä Niko Sammalisto. 6


Teinistä eurovaaliehdokkaaksi Teksti: Vesa-Ville Väänänen kuvat: www.hannasarkkinen.fi

H

anna Sarkkinen astelee sisään oululaiseen ravintolaan ja kysyy, että olihan oikeaan aikaan liikenteessä. Eurovaaliehdokkaan täytyy olla tarkka aikatauluistaan. Sarkkinen on saanut viime vuosina paljon näkyvyyttä Pohjois-Suomessa puolueensa Vasemmistoliiton uutena nuorena kykynä. Kiinnostus yhteiskuntaa kohtaan alkoi jo nuorena. ”Ala-asteaikoihin Tarja Halonen oli presidenttiehdokkaana. Koulun käytävillä kuuli paljon lasten mielipiteitä siitä, että nainen ei sovellu presidentiksi. Olin jo silloin eri mieltä, ja Halosesta tuli tavallaan idolini”, Sarkkinen miettii poliittisen kiinnostuksensa alkulähteitä. 26-vuotias Sarkkinen pitää edelleen Halosta yhtenä poliittisista esikuvistaan. Hän on myös ilokseen todennut, että enää ei tulisi kuuloonkaan kyseenalaistaa naisen kykyä hoitaa presidentin virkaa. Sarkkinen eli lapsuutensa ja nuoruutensa Oulunsalossa. Hän ei kuitenkaan koe vahvaa kuntalaisidentiteettiä eikä ollut pahoillaan suuresta kuntaliitoksesta, jossa Oulunsalosta tuli osa Oulua.

”Olen kokenut itseni aina oululaiseksi. Oulunsalo on ollut mukava paikka asua, mutta olen aina pitänyt sitä oikeastaan Oulun lähiöksi”, Sarkkinen sanoo. Oulu on kaupunginvaltuutetulle tärkeä paikka. Sarkkinen on jopa tatu-

oinut kaupungin vaakunan itseensä. Hän ei ole asunut koskaan muualla kuin Oulunsalossa tai Oulussa, mutta myöntää, ettei muualla asuminen ole hänelle mikään peikko.

Lukemista, liikkumista ja kissa Kotonaan Sarkkinen rentoutuu ahmimalla kirjoja. Hänellä on tapana lainata iso määrä kirjoja kerralla ja lukea ne omien sanojensa mukaan supervauhdilla. ”Nyt pääsiäisen aikaan luen vähän kevyempää kirjallisuutta. Pakko päästä nollaamaan kovan kampanjarumban keskellä”, Sarkkinen huokaa. Toinen tapa heittää aivot narikkaan on kuntoiluharrastus. Kuntosalilla Sarkkinen kertoo käyneensä jo kymmenisen vuotta. Nykyään hän käy salilla säännöllisesti pitääkseen kuntoaan yllä, mutta pari vuotta sitten fitness-harrastus oli hiukan totisempaa. ”Luin todella paljon fitness-blogeja ja rakensin kehoani. Pidin myös syömistäni erittäin tarkasti silmällä. Nykyään en ole ihan niin vakavissani”, edelleen hyväkuntoinen Sarkkinen naurahtaa. Seuranaan kotona Tuirassa Sarkkisella avomies Ari ja kissa Hyrmä. Hyrmästä hänellä olisi paljonkin sanottavaa, onhan se pyörinyt Sarkkisen seurassa jo yhdeksän vuotta. Sarkkisen

vaalikampanjalehdestäkin selviää, että Hyrmä on huomionhakuinen ja kova muistelemaan menneitä.

Uhon ja lyseon kautta maisteriksi Monen muun oulunsalolaisnuoren tapaan Sarkkinen suuntasi peruskoulun jälkeen Ouluun lukioon. Suurkaupungin tarjonnasta hän valitsi lyseon lukion. Lyseoon tarvitaan hyvä keskiarvo peruskoulusta ja sellainen Sarkkisella oli, vaikka hän kuvaileekin yläasteaikaansa kapinalliseksi.

”Hengailin myöhään pihoilla, join kaljaa ja kuuntelin punkkia. Minulla oli jopa hakaneula korvassa. Ei sentään itse tehdyssä reiässä, vaan korvakorun paikalla”, hän paljastaa.

7


Lyseon lukiota Sarkkinen pitää hyvänä, vaikka vaikeita puoliakin löytyi. ”Opetus lyseossa oli hyvää. Ihan täysin koulu ei minulle sopinut, koska siellä oli aika vahva luokattomuuden henki, kun opiskelijat valitsivat kurssejaan hyvin yksilöllisesti. Olisin kaivannut enemmän ryhmähenkeä”, hän pohtii. Hiukan epäsosiaaliseksi itseään kuvaava Sarkkinen ei saanut ison opiskelijamäärän seasta kovinkaan paljon kavereita lukioaikana. Päällimmäisenä hänelle on jäänyt mieleen pitkät ruokajonot, joista ei välttämättä joka kerta ehtinyt edes ruokalaan asti ennen kuin seuraava tunti alkoi. Filosofiasta, historiasta ja uskonnosta koulussa kiinnostunut Sarkkinen valitsi korkeakouluopinnoikseen lopulta aate- ja oppihistorian Oulun yliopistossa. Hän mietti myös toimittajan opintoja ammattikorkeakoulun puolella, mutta totesi lopulta itselleen, ettei halua toimittajaksi. ”Jälkeenpäin kun mietin, olisi ollut ehkä parempi valita alaksi vaikka oikeustiede. Siellä työllisyysnäkymät olisivat paljon paremmat. Nyt olen opinnoissani koettanut paikkailla näkymiä valitsemalla hallintotieteen opintoja”, Sarkkinen analysoi. Tämän kevään maisteri haluaa saada töitä mahdollisimman nopeasti. Muutenkaan Sarkkinen ei tykkää levätä laakereillaan, vaan keksii kyllä tekemistä joka hetkeen. ”Voin kyllä kuvitella itseni myös pelkästään työelämään. Olenhan ollut vähän aikaa 8

pelkästään opiskelijakin. Tai no, enpä oikeastaan. Aina olen tehnyt töitä tai vaikuttanut ylioppilaskunnassa”, Sarkkinen sanoo naurahtaen itsekin ristiriitaiselle ajatukselleen.

Politiikka vei mennessään Sarkkisen tie politiikasta kiinnostuneesta kansalaisesta kuntavaalien ääniharavaksi ja eurovaaliehdokkaaksi on ollut nopea. ”Liityin Vasemmistonuoriin kesällä 2007 Qstockissa. Seuraavana vuonna olin jo ehdolla kunnallisvaaleissa. Samalla työskentelin osa-aikaisesti Pohjois-Pohjanmaan Vasemmistonuorten piirisihteerinä”, hän kertoo. Sarkkinen ei laske tulevaisuuttaan pelkän politiikan varaan, vaikka menestystä aiemmissa vaaleissa onkin tullut. Hän menee vaalit kerrallaan eteenpäin miettien joka kerta erikseen ehdokkuuttaan. Eurovaaliehdokkaaksi lähteminen mietitytti pitkään, mutta lopulta Sarkkinen päätti tarttua tilaisuuteen. ”Verrattuna aiempiin vaalikampanjoihini nyt on täytynyt matkustella paljon enemmän. Kaikkea muutakin hässäkkää on ollut paljon enemmän, koska vaalit ovat valtakunnalliset ja ehdokkaita on vähän. Olen sopeutunut tilanteeseen hyvin”, hän sanoo. Vaalit tai ei, Hanna Sarkkinen on Hanna Sarkkinen. Haastattelun loppupuolella hän säpsähtää ja ryntää ulos. ”Kirjaston kirjat jäivät kassiin pyörän ohjaustangolle. Hyvä, että kukaan ei sentään varastanut niitä. Sakkoja kirjastoon on muutenkin niin paljon”, Sarkkinen huoahtaa


Rennon hektinen Kööpenhamina Teksti ja kuvat: Noora Takamäki

T

anskalaisia kadehditaan, koska heillä on Kööpenhamina. Kaupunki ja sen asukkaat ovatkin kaikkea, mitä voi toivoa. Kauneutta, ylväyttä, trendikkyyttä, rentoutta, sopivaa hektisyyttä ja lempeää kotoisuutta. Ja kun kerran pääsee kokemaan Kööpenhaminan, ei mistään löydy enää sen vertaista. Suomen joulukuinen viima vihmoo ihon kananlihalle. Samaan aikaan eräs norjalainen halpalentoyhtiö pommittaa erilaisilla tarjouksilla. Matkakuume

on kroonistunut. Vaatimuslistalla on kohde, jonne on helppo ja nopea matkustaa Oulusta ja jossa pääsee välttämään tylsät patsaat ja vanhat linnat sekä lapsiperheet ja täyteen ahdetut turistirysät. Päätän vilkaista, aivan varovasti vain. Ja kuinka ollakaan, puolta tuntia myöhemmin olen onnellinen Kööpenhaminan-lippujen omistaja. Joulukuu vaihtuu helmikuuksi ja varhaisena sunnuntaiaamuna lentokentän kutsu käy. Oulusta matka taittuu

kesäisin suoralla lennolla ja muina aikoina Helsingin kautta. Suomen talvi jää taakse ja Tanska ottaa matkaseurueen vastaan ankaran tuulisena. Suomalaista syysmyrskyä vastaavan puhurin lisäksi Kööpenhaminassa on kuuden aikaan illalla pilkkopimeää. Kun pimeyteen tottuu ja löytää huonosti merkityltä lentokentän pihamaalta bussipysäkin, alkaa helpottaa. Lentokentältä pääsee kaupunkiin sukkelasti bussilla tai junalla. Jos tietää liikkuvansa pitempiä matkoja, kannattaa

9


hyödyntää tiheään liikennöityä julkista liikennettä. Taksat ovat suomalaiselle matkaajalle kohtuullisia, mutta kävellen säästää silti pitkän pennin. Talsiessa saattaa myös päätyä eksoottiselle sivukadulle ja bongata jotain odottamatonta. Todellista kööpenhaminalaistunnelmaa hakeva hyppää pyörän selkään maailman vanhimmassa virallisessa pyöräilykaupungissa. Kööpenhaminalaiset rakastavat pyöräilijöitään ja pyöriään ja se näkyy, sillä esimerkiksi ostoskeskusten aulat ovat pullollaan katettuja pyöräparkkeja ja kaupunki on tulvillaan pyöräkorjaamoja ja -vuokraamoja. Ohi suhahtavat pyörät ovat huippuunsa tuunattuja kaunistuksia, joita kelpaa ihailla. Vaikka autojen rinnalla polkevat tanskalaiset näyttävät melkoisilta hurjapäiltä, ovat onnettomuudet harvinaisia, sillä pyöräilijöillä on omat kaistansa ja pysähtymis- ja kääntymismerkkinsä, joita myös käytetään. Ja mikä tärkeintä, suomalaisesta pyöräilykulttuurista poiketen autoilijat kunnioittavat pyöräilijöitä. Samaan aikaan kävellen liikkuvaa turistia ilahduttaa se, että kävelykadulla tassutellessa ei tarvitse pelätä pyörän polkaisevan päälle, kiitos pyöräkaistojen.

Palanen kaikista maailmoista Kööpenhamina on vahvasta pyöräilystatuksesta huolimatta myös erinomainen kävelykaupunki. Vaikka se on parhaimmillaan kesäisin, ovat auringonpaisteessa pilkahtelevat kanavat ja värikkäät rakennukset näkemisen arvoisia myös kevät- tai syysmatkaajalle. Matkalle on kuitenkin syytä pakata muutama pari hyviä kenkiä tai vaikkapa tanskalaistenkin suosimat kaupunkikumpparit, sillä sateen yllättäessä kapeat kadut saattavat paikoin tulvia yli äyräidensä. Kannattaa myös huomioida, että monet turistinähtävyydet, kuten huvipuisto Tivoli, ovat suljettuja talvisin. Tämä ei kahta anti-linnanihastelijaa haittaa, sillä suurkaupungin vilskeeseen pääsee parhaiten sisälle välttämällä pakollisen vierailustatuksen saaneita pytinkejä. Turistin kannattaakin ehdottomasti tutustua tähän kauniiseen kaupunkiin sen eri kortteleita 10

Aivan, Christiania. Kyseessä on vatalsien. Elleivät Kööpenhaminan kadut paakaupunki, joka sijaitsee keskellä täyttyisi vaaleista tanskalaisista, saatKööpenhaminaa, Christianshavnin hytaisi helposti kuvitella olevansa jossain lätyllä kasarmialueella. Kylä on neliKeski-Euroopan vanhassa suurkaupunsenkymmentä vuotta julistanut omaa gissa. Keskustan ostoskadulla StrøgetilEU-vapaata agendaansa ja parhaiten la pääsee ihastelemaan suomalaisesta se on tunnettu sallivasta huumausaikaupunkikuvasta runsaasti poikkeavaa nepolitiikastakaan. renessanssityyliä Christianian päälja ajalle ominaisia lys tä m ät töm i l l e upeita rakennuksia, kaduille kannattaa jotka ovat kaupunjalkautua hyvällä gin parasta visusäällä tai joutuu aalista antia. KauKukkaistuoksu palaamaan mutaipungille erityistä häviää, kun samaan sena takaisin. Huoovat myös kananojen kelien takia vat, jotka halkovat aikaan keskellä vapaakaupunki katuja jokaisesta jäikin näkemätilmansuunnasta. kaupungin vilskettä, tä. Ehkä reissu on Nyhavnissa rakenherrasmies on päättänyt uusittava kesällä nukset hehkuvat kukkien kukkiessa. miljoonissa okran, helpottaa hätäänsä kirkkaan keltaisen, Nørrebro puolesoranssin ja punaitaan on kaupungin sen eri väreissä ja ruuan ja etnisen elämän keskus. Vanhat niitä ympäröivät tyylikkäästi modernit, makasiinitalot heräävät alkuillasta uumutta silti kaupunkiin saumattomasti sopivat, massiiviset liiketalot. teen loistoonsa, kun vanhat leveät kadut täyttyvät nälkäisistä tanskalaisista. TälMonien suurkaupunkien tapaan Köölä alueella ravintolat ovat isoja, mutta penhaminasta löytyy kaupunginosia myös lähes poikkeuksetta täynnä, joten kaikkiin makuihin. Ne ovat historian saaruokailun ajoittaminen suurten ruuhtossa käyneet läpi melkoisia evoluution kahuippujen lomaan lienee viisasta. harppauksia. Oiva esimerkki on Vesterbro, joka on muutamien viime vuosien aikana kehittynyt ränsistyneestä ja hylJotain uutta, jotain jeksitystä työläiskorttelista boheemiksi vanhaa, jotain sinistä, trendien edelläkävijäksi. Katuja kehysjotain lainattua tävät rennon kotoisat pikkukahvilat ja erilaisia käsitöitä Kö ö p e n h a m i n a sekä mennyttä aion äärimmäinen kaa edustavat liiksekoitus uutta ja keet, kuten Retro vanhaa, moderBobby, joka tarjoaa nia jännitystä ja hiustenleikkuuta historiallista tyySega-pelikonsolin Jopa juoksulenkilla likkyyttä, omaa ja ja 80- ja 90-lukujen muitten keksimää. tanskalainen näyttää lelujen viihdyttäesSe on Euroopan sä asiakasta. Vaikka vanhimman monsiltä, että on ei ollakaan Chrisarkian pääkaupuntianiassa, leijailee milloin tahansa valmis ki, mutta samalla kävelykaduilla mapysähtymään brunssille myös pohjoismaikea marihuanan sen muodin, detuoksu. Kukkaissignin ja ruuan tuoksu häviää, kun mekka. Ihmiset samaan aikaan kahovatkin aivan järisyttävän tyylikkäitä. den auton välissä, keskellä kaupungin Jopa juoksulenkillä tanskalainen näytvilskettä, herrasmies on päättänyt heltää siltä, että on milloin tahansa valmis pottaa hätäänsä. pysähtymään brunssille tai juttusille

ystävän kanssa. Viikinkiveressä pulp-


puaa ylväyttä, joka on periytynyt myös nykytanskalaisille.

Kööpenhamina voi kuitenkin tarjota katkeraa kalkkia. Strøgetia kehystävät sadat erikoisliikkeet saavat shoppailijan sydämen väpättämään villisti, mutta hinnat saavat sen pysähtymään. Tanskan hinnat kun ovat vähintään Suomen tasolla. Toisaalta paikallinen tarjonta on laajempaa, kun tuttujen Henkkamaukkojen ja Zarojen rinnalla on paljon eksoottisia liikkeitä. Tarkan markan Pirkon kannattaakin antaa ostoskadulle mahdollisuus, sillä alennusmyynnit ovat Tanskassa aivan omaa luokkaansa ja kokoja on tarjolla laidasta laitaan. Matkaseurue köyhtyi pikkusummalla ja rikastui peräti kuudella kenkäparilla. Ja kenkiähän Kööpenhaminan katuja tallatessa saa kulumaan.

Trendikohteen statuksella on varjopuolensa, sillä mikään budjettimatkaajan paratiisi Tanska ei ole. Mikäli lompakon pohjalla kimaltelee vain muutama Tanskan kruunu, kannattaa matkakohdetta miettiä toiseen kertaan. Kööpenhaminan hienous kun nimenomaan on sen tietynlainen tyylikkyys, joka pitää kokea. Pankkiryöstöön ei tarvitse kuitenkaan alkaa, sillä esimerkiksi nähtävyyksissä voi säästää. Huvipuisto Tivoli sijaitsee aivan kaupungin keskellä ja sitä voi ihastella ulkopuolelta joka suunnasta maksamatta kallista sisäänpääsyä. Ilmaista huvia on myös kunkkubingo, sillä kuninkaallisia voi yrittää bongailla keskustassa sijaitsevista Amalienborgin, Christiansborgin ja Rosenborgin linnoista. Mikäli linnat ja patsaat sattuvat kiinnostamaan enemmänkin, on syytä pyörähtää Kastelletin puistossa, entisellä kasarmialueella, jonka kulmilla on nököttänyt jo vuodesta 1913 Den lille havfrue eli Pieni merenneito -patsas. Rundetaarn, tähtitorni, tarjoaa katoltaan huikeat maisemat koko Kööpenhaminaan ja selkeällä säällä Ruotsiin asti. Hintaakaan huville ei kerry kuin muutama euro. Pihistellä voi myös matkakuluissa, sillä Kööpenhaminassa kaikki paikat ovat kävelyetäisyydellä. Myös hotellin valinnassa voi säästää pitkän pennin. Mikäli ei pidä pahana sitä, että hotellihuoneesta aukenee maisema korkeisiin toimistorakennuksiin, kannattaa napata hotelli Kööpenhaminan bisnesalueelta. Hieman kliinisen maiseman kustannuksella saa laadukkaan hotellihuoneen vain viiden minuutin kävelymatkan päästä keskustasta.

TARPPEJA Kävele: Säästät rahaa, saat upeat pohkeet ja voi kohdata jotain yllättävää. Parhaita paikkoja Nyhavn ja Kastelletin lähimaasto. Syö: RizRaz, jonka pöydät notkuvat sa-

laateista. Melkein kuin uisit salaatissa. Maagista ruokaa, myös sekasyöjän mieleen. Testaa myös majoneesilla höystetty erikoisleipä, smørrebrød.

Koe: Upeat kävelykadut ja huikeat alennusmyynnit.

Säästyneet pennoset kannattaa laittaa ruokaan, joka on taivaallista. Seurueen sekasyöjä melkeinpä vaati päästä päivittäin kasvisruokapaikkaan. Ekologisuus on tanskalaisille tärkeää ja se maistuu laatuna. Laatu onkin kööpenhaminalaisilla verissä ja se näkyy myös pukeutumisessa. suuremmalla budjetilla matkustavia ilahduttaa huippusuunnittelijoille pyhitetty katu. Budjettishoppailijalle

Kuvaa: Nyhavnin värikkäät rakennukset ovat joka toisen Kööpenhaminan-matkaajan Facebookin taustakuvana. Tee jotain muuta ja kuvaa tyylikästä tanskalaismiestä kahvilla. Saat luvan kanssa ihastella salskeita tanskalaisia kameran linssin läpi matkaseuran mieltä pahoittamatta. Unohda: Linnat, patsaat ja kirkot. Ne näyttävät kaikkialla samalta. Jos et voi missata Pientä merenneitoa, valitse kaunis päivä ja mene samalla piknikille viereiseen puistoon. Tee-se-itse-tanska: Peruna suuhun,

puhumaan ja avot, tanskasi on priimaa.

11


Laukku - leenan Koti oli tien päällä

Teksti : Sara Inkiläinen kuvitus: Riina Kangas

K

ymmenisen vuotta Etelä-Suomen katukuvaan kuulunut Laukku-Leena ehti painua monien paikallisten sekä ohikulkijoiden mieliin. Leena tunnettiin etenkin hämäläisten keskuudessa toisenlaisen elämän valinneena naisena. Eteläsuomalaisten sydämet valloittanut Laukku-Leenana tunnettu Leena Kiviharju, menehtyi maaliskuun aikana keuhkokuumeeseen. Tauti otti Leenasta otetta jo tammikuussa, mutta nainen taisteli sinnikkäästi vastaan muutaman kuukauden ajan. ”Olisipa jo kesä, jotta pääsisi kutomaan”, muistetaan Laukku-Leenan tunnetuimpana hokemana.

Ulkopuolisten asenteita riitti joka lähtöön ”Osa ihmisistä piti Leenaa hulluna, koska hän nukkui talvipakkasillakin tienposkessa. Ei hän kuitenkaan niistä mielipiteistä välittänyt”, Rekola kertoo.

Osa ihmisista piti Leenaa hulluna, koska hän nukkui talvipakkasillakin tienposkessa

Monien eteläsuomalaisten tietoisuuteen noussut Laukku-Leena vietti niin kesät kuin talvetkin taivasalla. ”Minulle lahjoitettiin makuupussi, joka kestää 30 asteen pakkasta, joten en palele. Kerrospukeutuminen on myös kaiken aa ja oo”, Laukku-Leena paljasti Ylelle vuonna 2012.

Leena ei omistanut autoa eikä taloa, joten hän kuljetti noin viittäkymmentä laukkuaan kantamalla niitä aina näköetäisyydellä paikasta toiseen. Nämä laukut olivat naisen koko omaisuus. Toisinaan hän myös liftasi kyytiä, mutta vain pakettiautoilta, sillä henkilöautoon hänen tavaransa eivät olisi mahtuneet.

12

”Leena ei ollut kerjäläinen, vaikka hän vastaanottikin ihmisiltä ruokaa, palveluksia ja joskus jopa pieniä summia rahaa”, tuuloslainen Liisa Rekola muistelee Leenaa.

Laukku-Leenan tavoitteena oli jäädä eläkkeelle vuonna 2013, ostaa asunto ja kirjoittaa kirja kokemuksistaan tien päällä asumisesta. Jokin sai naisen kuitenkin jatkamaan kiertelyä laukkujensa kanssa myös tuon vuoden jälkeen. Arvoituksellinen nainen jätti kyselijöille aina tulkinnan varaa vastauksillaan.

”Kerran kysyin Leenalta mitä hän on saanut taivaan alla elämisestä, mutta vastaukseksi sain vain virnistyksen ja olkien kohautuksen”, nastolalainen Liisa Nieminen kertoo. Hätäkeskus sai myös usein soittoja tien varrella laukkuröykkiöitä raahaavasta naisesta. Kyllästyneet hätäkeskuksen työntekijät joutuivat aina rauhoittamaan ihmisiä ja käskivät naisen antaa olla. ”Soitan itse apua sitten, kun sitä tarvitsen”, Leena kertoi Ylelle.

Ihmisläheinen Leena jutteli aina kaikkien kanssa ”Aloitettuaan kiertämisen, hän kuulemma aina ajoi toimittajat tiehensä, mutta oli hyvin iloinen aina tavallisten ihmisten kohtaamisesta”, Rekola huomauttaa. Laukku-Leena vietti elämästään viimeiset 13 vuotta tien päällä. Hänen tarkoituksensa ei ollut osoittaa mieltä, näyttää esimerkkiä eikä todistaa mitään. Leena halusi yksinkertaisesti kokea millaista elämä on ilman kattoa pään päällä. Ihmiset ovat perusluonteeltaan uteliaita, joten sadat ihmiset kävivät aina jututtamassa naista ja viemässä hieman kahvia tai leipää. Osan kanssa Laukku-Leenasta tuli jopa ystäviä. ”Heinolassa hän kävi niin usein, että sitä alkoi jo tuntea Leenaa ihmisenä eikä niinkään paikallisena julkisuuden henkilönä”, heinolalainen Jyrki Saari kertoo. Saaren mukaan Laukku-Leena tervehti useita ihmisiä jo nimeltäkin ennen kuin hänelle ehti sanoa mitään. ”Tupakat me aina poltettiin yhdessä, kun vein hänelle uuden termospullollisen mustaa kahvia. Leena joi aina kahvin mustana”, Saari muistelee. Nuorena Leena opiskeli oikeustieteitä ja työskenteli hetken aikaa konttorissa, kunnes aloitti pitkäaikaisen työskentelyn äitinsä omaishoitajana. Hänen äitinsä menehdyttyä Leena päätti alkaa kiertää Etelä-Suomea laukkujensa kanssa. Kiertolaiselämää hän ehti elää yli kymmenen vuotta.


Kiertolaiselämä ei ollut Leenalle uutta, sillä hän vietti teinivuotensa Eurooppaa kierrellen. Hän opiskeli paljon eri kieliä ja kulttuureita, mutta hän ei kuitenkaan käyttänyt aikaansa Euroopassa opiskeluun.

Sateinen ja kolea tammikuu vei voimat ”Talvivaatteita on niin paljon, että niitä ei tarvitse edes pestä, kun aina pystyy vaihtamaan uudet”, Leena kertoi Ylelle vuonna 2012. Viime talvi oli kuitenkin niin sateinen ja kylmä, että Leenan kunto heikkeni huomattavasti. Hän kertoi aina pärjäävänsä kovilla pakkasilla, mutta räntä ja vesisade olivat pahimpia, sillä ne kastelivat kaikki vaatteet. ”Käytiin porukalla katsomassa Leenaa viime tammikuussa. Siellä hän kyhjötti pressun alla retkikeittimen kanssa ja oli todella pahassa kunnossa”, Rekola huokaisee. Sama oli toistunut kuitenkin jo aiempana talvena, joten ihmiset tyytyivät yhä vain tuomaan hänelle ruokaa ja tarvikkeita. ”Ei Leena suostunut kertomaan kellekään, miksi hän jatkoi yhä kiertelyä, vaikka oli jo vannonut lopettavansa”, Rekola ihmettelee. Jatkuvat räntäsateet saivat Leenan sairastumaan keuhkokuumeeseen, joka pakotti naisen lopulta sairaalaan. Hoidoista huolimatta nainen menehtyi 66-vuotiaana sairautensa aiheuttamiin komplikaatioihin. ”Jotkut olivat Leenalle asuntovaununkin lahjoittaneet viime talven aikana, kun oli niin kurjat kelit, mutta hän sinnikkäästi jatkoi silti tienposkessa”, Rekola kertoo. Hän ei vieläkään tiedä, kuka vaunun oli Leenalle jättänyt.

13


Siipiä Vailla

Teksti : Hannu Kuusijärvi kuvat: Tuomo Meriläisen kotialbumi

A

mmattilentäjän opintojaan viimeistelevä Tuomo Meriläinen on päätynyt toteuttamaan monen pikkupojan ja -tytön haaveammattia. Ajatus lentäjäksi opiskelemisesta juolahti hänelle itselleen mieleen kuitenkin vasta aikuisiällä. Kemijärveltä kotoisin olevan Meriläisen koulutuspolku kulki alkuun melko tuttua ja tavanomaista reittiä. Peruskoulun ja lukion hän kävi Kemijärvellä. Puoli vuotta ylioppilaaksi valmistumisensa jälkeen hän lähti eräänä pimeänä aamuna tammikuussa 2005 suorittamaan varusmiespalvelusta Lapin Rajavartiostoon Ivaloon, jossa vierähtikin koko vuosi. Normaalielämään palattuaan hän haki keväällä 2006 Pelastusopistoon Kuopioon, pääsi sisälle ja aloitti opinnot saman vuoden syksyllä. Pelastusopistosta hän valmistui vuoden 2007 joulukuussa ja heti seuraavan vuoden tammikuussa alkoivat palomiehen työt Oulussa. Lentäjän ammatista Meriläinen kertoo kiinnostuneensa tehtyään reilun vuoden palomiehen töitä. ”Näin yhtenä päivän lehdessä ilmoituksen, jossa kerrottiin, että haku Suomen ilmailuopistoon on auki ja pyörittelin kuukauden verran hakupapereita pöydällä, jonka jälkeen päätin laittaa ne eteenpäin”, hän toteaa. ”Odotukset eivät tosin olleet siinä vaiheessa kovin korkealla, mutta olin valmis lähtemään, mikäli rahkeet riittävät.” Hakuprosessi ennen koulun alkamista oli pitkäkestoinen. Meriläinen laittoi paperit menemään 2009, pääsykokeet 14

olivat 2010 ja itse koulu alkoi vasta 2012. Koulutus kestää kaksi ja puoli vuotta ja siihen valitaan keskimäärin alle kymmenen prosenttia hakijoista. Meriläiselle näytettiin vihreää valoa ja annettiin lupa lähteä lentämään. Nykyään Meriläinen asuu Tampereella, jonne hän muutti keväällä 2013 saatuaan sieltä kesätöitä. ”Halusin muuttaa Oulusta etelämmäksi jo senkin takia, että koulu sijaitsee Porissa”, hän sanoo. Meriläisellä ei omien sanojensa mukaan ole ollut lapsuudessaan varsinaista toiveammattia, ja jos olikin, niin lentäjä tai palomies se ei ainakaan ole missään vaiheessa ollut. ”Jossain vaiheessa olen miettinyt jonkin alan yliopisto-opintoja, mutta missään vaiheessa ei ole ollut selvää, mikä se ala voisi Koulutus olla”, Meriläinen toteaa.

millaisia olivat olleet aiempien vuosien pääsykokeet, mutta en valmistautunut omiini oikeastaan mitenkään.”

Ilmaan pääseminen ei ole ilmaista Meriläinen joutui ottamaan vanhemmiltaan rahaa lainaan suurehkon summan maksaakseen ilmailuopiston lukukausimaksut. Tämä onkin hänen mukaansa yleistä. ”Koulutus maksaa itselleni yhteensä noin 12 500 euroa ja harvalla on moista summaa yhtäkkiä irrottaa”, Meriläinen toteaa. Suurin osa opiston oppilaista rahoittaakin hänen mukaansa opiskelunsa lainarahalla. Kansaneläkelaitos myöntää opiskelijoille normaalin opintotuen, mutta itse koulutukseen joutuu etsimään rahoimaksaa tuksen muualta.

itselleni yhteensä n. 12 500 euroa ja harvalla on moista summaa yhtäkkiä irrottaa

Itse kouluun pääsemisessä olivat merkittävässä roolissa lukion päästötodistuksessa olleet numerot matematiikasta ja englannista. Näiden lisäksi soveltuvuutta mitattiin muun muassa psykologisin testein, joihin ei voinut etukäteen valmistautua ”Psykologiset osiot muistuttivat rakenteeltaan armeijan vastaavia. Satoja kysymyksiä, joihin vastattiin rasti ruutuun -periaatteella”, Meriläinen muistelee. Pääsykokeet ilmailuopistoon olivatkin varsin psykologisesti painottuneita, eikä esimerkiksi fyysistä osiota ollut lainkaan. ”Katselin netistä,

Koulutusohjelma on Meriläisen mukaan niin tiivis, että hän on joutunut jättämään palomiehen työnsä hyllylle koulutuksen ajaksi. Kesäisin hän on kuitenkin palomiehen hommia tehnyt ja realistina hän epäilee joutuvansa koulun jälkeenkin vielä letkun varteen sammuttelemaan Tampereen ja lähiseudun tulipaloja. ”Lentäjien työllisyystilanteesta ei osaa näinä päivinä kukaan sanoa oikein mitään varmaa. Jos Suomessa haluaa pysyä, siihen menee reilu kaksi vuotta, että ilmaan pääsee”, hän toteaa. Ulkomaille hän ei halua ”orjatyövoimaksi” lähteä, vaikka sieltä saattaisi töitä nopeammin


löytyäkin. ”Työehtosopimukset eivät ulkomailla ole Suomen tasolla. Tämä johtuu kalliista koulutuksesta, joka pakottaa lentäjät töihin orjapalkalla, koska heidän on tehtävä jotain maksaakseen koulutuksensa.” Mikäli töitä ei heti irtoa, ammattitaitoa pidetään yllä jokavuotisella lupakirjan uusinnalla, joka on pakollista. Lupakirjoja on monenlaisia ja kun niistä Meriläiseltä kysyy, alkaa vastaukseksi tulla sellaista eri lyhenteiden sekametelisoppaa, että siinä ei voi maanpinnalla elantonsa hankkiva muuta kuin istua ja kuunnella suu auki. Käytännössä koulutus kuitenkin antaa valmiudet lähteä isompien liikennelentokoneiden perämieheksi, johon toki lentoyhtiöt antavat vielä jatkokoulutuksen. Toimittuaan aikansa perämiehenä voi kouluttaa itsensä kapteeniksi. Eri konetyypeille pitää myös vielä käydä omat kurssinsa, jotta niillä voi operoida. Ilmailuopistosta valmistuttuaan ei siis suinkaan ole vielä valmis lentokapteeni, joka Aviatorit silmillään kulkee ympäri rantalomakohteita ja tilailee kylmiä juomia Pepsodent-hymy huulillaan.

Vaihtelevuutta ja valppaana oloa Lentämisessä Meriläinen kertoo nauttivansa eniten erilaisten asioiden näkemisestä ja työn vaihtelevuudesta. ”Se on ihan oma maailmansa”, hän toteaa. Meriläisellä oli tulevasta ammatistaan jo ilmailuopistoon hakiessaan realistinen kuva, joka on osoittautunut opiskelujen edetessä varsin oikeaksi. ”Vuosi tai pari voi olla glamour-henkistä lentämistä paikasta toiseen, mutta hotellielämä alkaa varsin nopeasti kuluttaa”, olivat koulussa alkuvaiheessa vierailleet lentokapteenit todenneet. ”Työ vaatii jatkuvaa keskittymiskykyä, eikä ole jatkuvaa actionia, vaan aika pitkälle mekaanista monitorointia”, Meriläinen itse toteaa. ”Reiteillä lennetään jatkuvasti automaattiohjaus päällä, joka on puuduttavaa, mutta koko ajan pitää silti olla valppaana ja valmiina, jos jotain poikkeavaa tapahtuu.”

Tulevaisuutensa Meriläinen näkee toiveikkaana. ”Toivon ja uskon olevani viiden vuoden sisään jonkun firman perämieskurssilla pikkuhiljaa”, hän toteaa, ja lisää vielä toivovansa olevansa nimenomaan jossain suomalaisessa tai pohjoiseurooppalaisessa firmassa.

Lentäessä on pysyttävä koko ajan valppaana.

Mies ja opiskeluväline

15


ja rakkaut ta

R

otos tykkää Paskiksesta ja Paskis Rotoksesta. Kahden oululaisen musiikkiyhdistyksen festari hempeilee ystävänpäivänä.

Look out! Look out! Pink elephants on parade… Dumbo-elokuvasta tuttu laulu ottaa minut vastaan kun suuntaan Nuclear Nightclubin hämärään kellariin. Portaissa alkaa olla jo jonoa. Lippuja myydään ja otetaan vastaan, käsiin lyödään leimoja, narikkalappuja jaetaan. Istumapaikat menevät nopeasti – nyt on aikaa vielä hengähtää ennen kuin musiikki saa tanssijalan vipattamaan. Perjantai-ilta ei ole ihan tavanomainen keikkailta. On ystävänpäivä ja oululaiset musiikinystävät ovat kokoontuneet viettämään vuosittaista Rotos Loves Paskis -minifestaria. Kahden oululaisen musiikkiyhdistyksen, Rotos ry:n ja Paskakaupunni ry:n, helmikuinen rakkaudenosoitus on muodostunut talviseksi perinteeksi. Tämänvuotinen festari on jo kahdeksas. Viikonlopun aikana nähdään kattaus hyvin erilaisia yhtyeitä, myös sellaisia, joita ei Oulun kulmilla muuten nähtäisi. Kumpanakin iltana esiintyy ”rotoslaisia” ja ”paskislaisia” artisteja vuorotellen. Vaikka varsinaisia genrerajoja ei olekaan, Rotos edustaa mielellään indiepopia ja –rockia kun taas Paskis tarjoilee iltojen ratoksi punkia ja raskaampaa otetta. Bändivalinnat perustuvat yhdistysläisten omiin mieltymyksiin. Vaikka kepeän popin ja villinä riehuvan punkin liitto tuntuu aluksi kummalta, outo yhdistel16

Teksti ja kuvat: Sanna Vähäaho

mä ei ole karkottanut festarikävijöitä. Rotokselle kevyempi pop ja rock on ollut luonteva valinta. ”Esimerkiksi metalli on Oulussa vahvoilla, mutta pop-musiikkia kuullaan huomattavasti vähemmän. Siksi haluamme tuoda esiin sitä puolta”, kertoo Rotos ry:n puheenjohtaja Henri Turunen. Hän on ollut mukana järjestämässä tapahtumaa sen alkuajoista, järjestyksessään toisista festareista asti. Festari sai alkunsa, kun

YLeiso fiilistelee taputtamalla jalalla lattiaa, päät nyökkäilevät musiikin tahdissa. Oulun keskustan vauhdikas ja äänekäs perjantai-ilta häipyy taka-alalle Paskakaupunni ry perustettiin vuonna 2006. Rotos oli perustettu kolme vuotta aiemmin. ”Huomattiin, että meillä molemmilla on samanlaisia pyrkimyksiä ja olisi hyvä alkaa tehdä jotain yhdessä.”

Kuusisaaresta kellariin Shoegaze, ambient pop… Helsinkiläistä Delay Trees -yhtyettä on mahdutettu moneen lokeroon. Bändi luokittelee itse itsensä mieluiten dreampopiksi. Rauhallinen, melodinen musisointi aloittaa illan osuvasti. Yleisö fiilistelee taputtamalla jalalla lattiaa, päät nyökkäilevät musiikin tahdissa. Oulun keskustan vauhdikas ja äänekäs perjantai-ilta häipyy taka-alalle. Ensimmäisen keikan aikana kellari alkaa täyttyä. Nuclear Nightclubin keikkakellari ei ole itsestäänselvä festaripaikka. Aiempina vuosina Rotos Loves Paskis on järjestetty muun muassa Kuusisaaren paviljongissa ja jo edesmenneellä Lupi-klubilla, kivenheiton päässä nykyisestä Nuclear Nightclubista. Turunen muistelee erityisellä lämmöllä Kuusisaaren vuotta. ”Silloin puitteet olivat isommat, kävijöitä oli enemmän, kun paikkakin oli isompi. Pelkästään lauantaina oli neljä ja puoli sataa kävijää. Paviljongissa oli diesel-lämmitys ja oli talvi, joten siellä oli koko ajan sellainen bensankatku. Sitten katto vähän vuoti eli oli vähän jännitystä ilmassa. Bänditkin ihmetteli, että mikä mesta tämä nyt on”, hän muistelee nauraen. ”Se oli kuin aikamatka johonkin menneisyyteen.”


Kuudes silmä, eli oululaisittain Kuues silimä, esiintyy ensikertaa Oulussa. Yhtye on haalinut aiempaa keikkakokemusta muun muassa Joensuun Ilosaarirockin Töminä-klubilta. Keikka on jo alkamassa, kun nelihenkinen poppoo kipaisee hakemassa vielä oluet. Yleisön hyvää fiilistä pieni odottelu ei viilennä. Pian kellarissa kajahtaa energinen post-punk kosketinsoittimilla säestettynä. Bändillä on selkeät esikuvat 80-luvun genretovereissa ja vauhdikas keikka saa yleisön liikkeelle. Perjantai-illan kaikki bändit ovat niin sanotusti etelän veteliä. Turusen mukaan se ei ole suunniteltu juttu. ”Yleensä mukana on ollut oululaisiakin bändejä. Tänä vuonna ohjelma saatiin täyttymään muutenkin. Ihan vaan mentiin kiinnostavien bändien perässä.” Tee-se-itse –mentaliteetti on Turusen mukaan yhdistystoiminnassa tärkeää. ”Siitähän se koko homma lähtee”, hän kertoo. ”Tämä on rakas harrastus. Haluamme tehdä mahdollisimman paljon itse. Välillä on vähän kotikutoinen mei-

Delay Trees toi Nuclearin lavalle unelmoivaa poppia.

ninki, mutta on hauskaa kun on se oma porukka, jonka kanssa värkkäillä.”

Pop tuo valoa pimeyteen Hyväntuulinen pop-yhtye Black Twig on julkaissut uusimman levynsä tänä samaisena ystävänpäivänä. Aurinkoinen bändi tuo loskaisen helmikuun keskelle palan kesää. Edelliset esiintyjät alkavat sulautua yleisön joukkoon ja kaikilla tuntuu olevan hyvä meininki. Yleisö muuttuu rytmin mukana keinahtelevaksi ihmismereksi. Ystävänpäivä valikoitui kahden yhdistyksen yhteisfestarin ajankohdaksi luonnostaan. – Halusimme järjestää jotain talvella, koska täällä ei silloin tapahtunut mitään, Turunen muistelee. ”Ystävänpäivä osui sopivasti kohdalle. Aina ei tietenkään olla päästy järjestämään keikkoja nimenomaan ystävänpäivänä, vaan heittoa on voinut olla parikin viikkoa.” Oulussa ei tapahtunut vielä kahdeksan vuotta sitten paljon muutakaan, kun vertaa nykyiseen musiikkitoimintaan.

Kuudes silmä oli odotuksen arvoinen.

Keikkapaikkoja on sen jälkeen tullut lisää ja kaupungin musiikkiskene on aktivoitunut. Turusen mukaan nykyiset mahdollisuudet musiikkiharrastuksille ja bänditoiminnalle ovat hyvät. ”Keikkapaikkoja on ihan hyvin, keskusta-alueellakin joku viisi. Baarit lähtee ihan kivasti tekemään yhteistyötä bändien kanssa”, hän kertoo. ”Hiukkavaaran treenikämppäkeskus on myös todella tärkeä harrastusmahdollisuuksien takia. Jos sitä ei olisi niin monilla bändeillä olisi vaikeaa.”

Punkia ja hyvää fiilistä Viimeinen bändi aloittaa puoli yhdeltä ja yleisö suuntaa eturiviin jo hyvissä ajoin. Rumpali käväisee lavalla tarkistamassa soittimensa ja näyttää yleisölle persvakoaan rempseästi hymyillen. 90-luvun puolivälistä saakka keikkaillut ja levyttänyt Wasted on odotettu vieras. Yhtye sai odottamatonta huomiota Sotshin olympialaisten ohessa, kun lumilautailija Enni Rukajärvi kertoi kuunnelleensa Wastedia ennen olym-

Black Twig julkaisi uuden levynsä ystävänpäivänä.

17


piahopeaa tuonutta laskuaan. Ystävän mukaan Rukajärveä myös harmitti, ettei hän ehtinyt Sotshista Nucleariin suosikkibändinsä keikalle. Ohikiitävän hetken ajan Rotos Loves Paskis tunnettiin tapahtumana, jossa olympiamitalistikin haluaisi bailata. Wasted jopa lupasi omistaa Rukajärvelle tämän valitseman kappaleen, jos bändin ja urheilijan tiet kohtaisivat. Valitettavasti näin ei Oulussa käynyt.

lauantaina jäätiin hieman kävijätavoitteesta. ”Hieno tunnelma oli taas ja sellaisia bändejä joista itse tykättiin”, hän sanoo.

Vauhdikkaasti keikkansa aloittava punkrock-pumppu ei kuitenkaan jätä yleisöä kylmäksi. Ihmismassa heiluu ja pomppii, juhlii ja iloitsee. Eturivissä olut kiertää kädestä käteen. On vaikea sanoa kummasta yleisö humaltuu enemmän, hanatuotteista vai Wastedin energisestä musisoinnista. Pitkä yhteinen taival näkyy Wastedin itsevarmassa esiintymisessä.

Helmikuisessa Oulussa soittaminen on maistunut myös ulkopaikkakuntalaisille bändeille. Turunen kertoo, että festareilla aiemmin vierailleet yhtyeet ovat antaneet kiitosta hyvästä huolenpidosta ja mukavasta menosta. ”Klubikeikoilla on joskus vähän karu meininki. Me haemme artistit lentokentältä, teemme ruokaa ja hengailemme yhdessä. On mukava tavata bändejä ja esitellä Oulua. Tarjoamme lämmintä ruokaa ja lämmintä syliä”, hän kiteyttää.

Turusen mukaan kahdeksas Rotos Loves Paskis järjestettiin jo melkeinpä rutiinilla. Erityisesti perjantai oli menestys, eikä Turusta harmita, vaikka

Kaikkiaan kahdeksansilla Rotos Loves Paskis –festareilla jorasi 250 musiikinystävää kahtena päivänä.

18

Wastedin energisestä esiintymisestä paistoi kokemus ja itsevarmuus.


Ky llä Ka n s a Tietää!

Teksti: Noora Takamäki Kuvat: Eetu Ruonakoski

Isä mietti, että voiko Sebastiania antaa pojalle nimeksi. Jos siitä tuleekin homo, kun se on tuollainen homonimi. Olen jälkeenpäin naureskellut isälle, että ei olisi kannattanut laittaa. Sait mitä tilasit!” Kellon viisari värähtää puoleen päivään ja samalla kahvilan ovi aukenee. Täsmällinen nuori mies astuu sisään. Hän on 190-senttisen vartensa, vihreän kiiltävän kauluspaitansa ja mustanpuhuvan rusettinsa kanssa sekä huomiota herättävä että helposti lähestyttävä. Mies on Sebastian Tynkkynen, Big Brotherista julkisuuteen ponnahtanut reilu parikymppinen luokanopettajaopiskelija, Perussuomalaisten piirisihteeri ja nuorten toiminnanjohtaja sekä uskovainen biseksuaali. Oululaiskahvila täyttyy Tynkkysen hersyvästä naurusta moneen otteeseen. Hän vaikuttaa empaattiselta, ystävälliseltä ja tyyneltä. Matka nykyhetkeen on kuitenkin ollut myrskyinen. Tynkkynen on elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Oulussa ja Kokkolassa syvästi uskonnollisessa perheessä, jonka ”lakihenkinen ja fundamentaalinen kasvatus” on välillä aiheuttanut yhteentörmäyksiä teinin ja erityisesti tämän äidin välille. Mies muistaa elävästi, kuinka hän treenasi ruotsin ylioppilaskuunteluita varten ruotsinkielisen radio Yle Vegan puheohjelmia kuuntelemalla. Uskonnolliselle äidille maallisen radiokanavan kuuntelu, vaikkakin oppimismielessä, oli sellainen järkytys, että tämä vaati poikaansa sulkemaan radion. Tynkkynen piti päänsä, mutta äiti otti

Tynkkysen hersyvä nauru täyttää kahvilan moneen kertaan.

kisassa otteluvoiton. ”Sä et muuten kuuntele tätä”, äiti totesi ja väänsi radion kiinni. Asia oli sillä erää loppuun käsitelty. Nuoren miehen ajatusmaailma oli kovassa myllerryksessä. Hän ei uskonut tekevänsä mitään väärää, ja vastaavanlaisia yhteentörmäyksiä äidin ja pojan välillä sattuikin, kun Tynkkynen haastoi vanhempiensa ajattelumalleja. ”En ihan istunut vanhempien muottiin, vaan ajattelin omilla aivoillani.” Tynkkysen teini-iän pahimmat särmät ovat pehmenneet ja kun äitikin on alkanut suhtautua asioihin rennommin, on molemminpuolinen ymmärrys lisääntynyt. Nykyisin välit neljään sisarukseen, äitiin, isään ja isän uuteen perheeseen

ovat lämpimät. Big Brotherin myötä syntynyt julkisuus ja poliittinen aktiivisuus ovat johtaneet pyöritykseen, jonka keskellä Tynkkynen on oppinut arvostamaan perheen välistä yhteydenpitoa ja tapaamisia.

”Mikä minussa on mennyt pieleen?” Yhteentörmäyksistä huolimatta perhe on tuonut Tynkkysen elämään sen kulmakivet. ”Terveet, mahdollisimman päihteettömät arvot tulevat kotoa, mutta en ehkä vedä sitä yli samalla tavalla kuin kotona vedettiin.” Tynkkynen ei esimerkiksi polta tai käytä huumeita, mutta sallii kyllä itselleen satunnaisesti annoksen alkoholia. 19


Hän ymmärsi, ettei ole viallinen ja Kotoa on peräisin myös Tynkkysen usko. ettei Jumala voisi luoda ihmistä, jota Perheen sisällä on liikuttu lestadiolaiei hyväksyisi. ”Mä olen tällainen, tälsuudesta baptismiin, tosin Tynkkynen laiseksi Jumala on minut luonut ja itse on luterilainen. Hän käy aktiivisesti that’s it. Mä olen rakastettu ihan tälkristillisen kentän tapahtumissa, kuten laisenaan.” eri herätysliikkeiden ja vapaiden suuntien kesäjuhlissa. ”Mulla on vähän selTynkkysen mukaan seurakunnissa on lainen fiilis, että jos upotaan johonkin vallalla konservatiivitiettyyn kuplaan, vaiksuus, joka ei ole pelka lestadiolaisuuden tapaan, niin saatetaan kästään Raamatusta alkaa elää siellä sisälperäisin, vaan ylipäälä ja eikä enää tajuta, tään liittyy aikaan, että on olemassa muijota aiemmat sukuEn ihan istunut takin.” Tynkkysen mupolvet ovat eläneet. vanhempien muottiin, Homoseksuaalisuus kaan on tärkeää käydä keskustelua itsensä vaan ajattelin omilla on ollut lääketieteelkanssa siitä, mikä on lisesti määriteltynä aivoillani. oikein ja voiko jostain sairaus ja laissa rikos toisesta ajattelumalvielä muutama vuosilista ammentaa oppekymmen sitten. ja omaansa. ”Jos olen huomannut, että toiset ajattelevat asian paljon järke”Vaikka nykyään pystytään teologisesvämmin, niin voin vaihtaa oman pintti perustelemaan, että homoseksuaatymäni ja väärän ajatukseni pois.” lisuudessa ei ole mitään väärää, niin vanhat, voimakkaat mielikuvat, joita Avoimuus ja avarakatseisuus eivät aina vanhemmilla sukupolvilla on, eivät ole olleet nuorelle miehelle helppoja millään meinaa lähteä irti.” asioita. Tynkkynen osallistuu ahkerasti seurakuntaelämään, on ehdokkaana Seurakunnissa eletäänkin murrosaiseurakuntavaaleissa ja kirjoittaa uskaa. Tiukassa olevat mielipiteet ovat kosta aiheelle omistetussa blogissaan. lieventymässä. Tynkkystä ei ole kosTunnolliselle kristitylle ajatukset ja kaan seurakuntapiireissä tuomittu, kiusaukset, erityisesti biseksuaalisuuvaikka biseksuaalisuuden tullessa julteen viittaavat, aiheuttivat valtavia ki seurakunnan suunnasta kuuluikin tunnontuskia. Uskon ja biseksuaalisuupieni kohahdus. ”Minussa ei muuttuden yhdistäminen oli vaikeaa. ”Mietin, nut mikään. Ainut asia, mikä muuttui, mikä minussa on mennyt pieleen.” oli ihmisten tietoisuus minusta. Kaiken sen ajan olen ollut biseksuaali, Mies ei kuitenkaan luovuttanut, vaan luki mutta senkin ajan olen palvellut seuRaamattua ja muuta alan kirjallisuutta. rakunnassa.”

Suurten asioiden äärellä Tynkkysestä paljastuu vakavampikin puoli. 20

Itsestään ylpeä hinttaripersu Perussuomalaisista löytyy penttioinosia, joille homoseksuaalisuus on tabu ja tasa-arvoinen avioliittolaki pelkkää ”höpöhöpöä”. Tynkkynen on kuitenkin ylpeä perussuomalainen, vieläpä johtoportaassa. ”Jos kysytään, että minkälainen on ihmisten kuva stereotyyppisestä perussuomalaisesta, niin se on varmaan aika tiukka ja eksklusiivinen. Mutta jos mennään käytännön tasolle, niin siellä skaala on hirveän laaja. On sukupuolensa korjanneita ja vaikka minkälaisia ihmisiä, minä esimerkiksi.” Tynkkynen peräänkuuluttaa median roolia. Perussuomalaisten riveistä esille nostetaan äärikonservatiiviset lausahdukset, kun samaan aikaan tavallisten perussuomalaisten tavalliset mielipiteet eivät nouse keskiöön. Siten ihmisten mielikuva Perussuomalaisista on värittynyt. ”Eikä se kuva muutu, jos mielipiteitä ja ilmiöitä ei tuoda monipuolisesti esiin. Jos olen ollut vaikka Maikkarin tai Ylen haastattelussa ja kertonut, että kuulun seksuaalivähemmistöön, niin ei sitä julkaista.” Tynkkysen mukaan seksuaalisuudesta ei silti tarvitse nostaa haloota. Seksuaalisuudesta tulee helposti jotain epänormaalia, kun asiasta uutisoidaan jatkuvasti. ”Toisaalta ajattelen kuiten-


kin niin, että kun tässä ajassa homoseksuaalisuus on tabu, niin tarvitaan niitä ihmisiä, jotka tulevat ulos ja kertovat, että olen tätä suuntautumista.” Ainut paikka, missä Tynkkynen on joutunut kohtaamaan syrjintää, on kadulla. Ihmiset saattavat homotella ja huudella perään, mutta väkivallan teoilta mies on säästynyt. Muutaman viikon takainen tapahtuma saa Tynkkysen naurahtamaan. Hän oli kävelemässä itsekseen Oulussa kadulla, kun jostain kantautui huudahdus ”Hinttaripersu!”. ”Mahtavaa, että porukka tietää tämmöisetkin asiat! Meinasin huutaa sille takaisin lauseen, jota Timo Soini (Perussuomalaisten puheenjohtaja) käyttää, eli ”Kyllä kansa tietää!” ”Ei tuollainen huutelu haittaa. Pystyn ylpeästi kantamaan sekä sanan alku- että loppuosan. Ja jos huudetaan, niin näen sen vaikuttamisen paikkana. Silloin löytyy ihminen, jolla on vielä käsittelemistä oman ajatusmaailmansa kanssa.” Vaikuttamisen paikkoja hän kohtaa myös työssään. Luokanopettajaopiskelijalle lasten ja nuorten koulutus ja hyvinvointi nousevat korkealle tärkeysasteikossa. Hän on kohdannut oppilaittensa välistä homottelua ja on erittäin ahnas tarttumaan tilanteeseen. Pöytä heilahtaa, kun Tynkkynen lyö kämmenensä sen kanteen kuin korostaakseen asian tärkeyttä. ”Kun oppilaat ymmärtävät, mitä homo tarkoittaa, he eivät ehkä enää käytä sitä haukkumasanana.”

Lapsuuden haaveammatin ja vaikuttamishalun ristitulessa Opettajuus on ollut Tynkkysen haaveammatti lapsuudesta asti. Tosin aivan varhaisin muisto tulevasta urasuunnittelusta ei ollut tavanomaisimmasta päästä: Tynkkynen halusi marjanpoimijaksi. Koulun mukavuus ja helppous sekä hyvät opettajat olivat kuitenkin jo istuttaneet opettajuuden siemenen. Koulu oli ihana paikka. Tynkkynen menestyi hyvin ja uskoo, että opettajien kannustuksella oli siihen suuri vaikutus. Muutamat opettajat ovat tehneet mieheen lähtemättömän vaikutuksen. Ala-asteen opettajat Mikko Äijälä ja Mari Nevala olivat tasapuolisia kaikkia oppilaita kohtaan ja myös valmiita nä-

kemään vaivaa näiden vuoksi. Mitään ei katsottu tylsästi kirjasta, vaan näillä kahdella oli erikoinen ja kiinnostava tapa opettaa. ”He eivät olleet leipäopettajia, vaan tekivät sitä työtä koko sydämellään. He näkivät meidät lapset arvokkaina ja se jättää jäljen.” Hyvät opettajat ja heidän tapansa ovat juurtuneet niin syvälle, että Tynkkynen palaa pieneksi hetkeksi ala-asteen pulpettiin opettelemaan h-kirjainta. Äijälän opissa jokaisella kirjaimella oli oma tarinansa. ”Olipa kerran prinsessa, jolta oli mennyt rikki hänen kallisarvoinen tuolinsa (piirtää ilmaan ison H-kirjaimen). Ja sitten hänelle tuotiin tämmöinen tuoli (piirtää kantikkaan h-kirjaimen), kunnes huomattiin, ettei se ole tarpeeksi arvokas hänen säädylleen, jolloin siihen laitettiin pehmuste (piirtää kaarevan h-kirjaimen).” Paluu lapsuuden muistoista arkeen on karu ja kysymys tulevaisuudesta kirvoittaa miehestä huokauksen. Reittejä on kaksi: töihin alakouluun ja elämään unelmaperuselämää tai päivätöihin politiikkaan. ”Elämä on muuttunut radikaalisti eikä kotona ehdi erilaisten velvoitteiden takia juurikaan olla ja olen alkanut arvostaa entistä enemmän tavallista peruselämää. Olen monta kertaa miettinyt, että mitä jos vaan lopettaisin kaiken ja luopuisin ylimääräisistä jutuista. Opiskelisin, menisin töihin ja olisin kavereitten kanssa. Sellaista perusunelmaelämää.”

Arkielämää Tynen tyyliin Tavallinen rauhallinen elämä on välillä silkkaa haaveilua. Tynkkysellä on 15 000 lukematonta viestiä somen julkaisualustoilta ja haastattelunkin aikana puhelin pirahtelee vaativasti. Muutama viikko sitten, peräti kolme vuotta Big Brotherin jälkeen, mies sai viimeisen tuonaikaisen viestin luettua. Hän vastasi jokaiseen viestiin. ”Siinä mä sitten copypastetin, että anteeksi, kun en ole vastannut, tässä on ollut vähän luettavaa”, Tynkkynen naurahtaa. ”Tyne” onkin oikea some-eläin, sillä miehellä on peräti viisi blogia. Bloggailun ohella käytössä on seitsemän Twitter-tiliä,

viisi Instagram-tiliä ja useampi Facebook-sivu. Onkin aivan luontevaa, että Tynkkysen suurimmat salaisuudet tulivat julki kerralla koko kansalle. Tynkkysen perhe, isä etunenässä kovana BB-fanina, oli katselemassa televisiota, kun oma poika marssi yllättäen BB-taloon. Jo taloon meno oli perheelle yllätys, mutta samaan aikaan paljastettiin myös pojan biseksuaalisuus. ”Sisko oli saanut kaveriltaan puhelun ja hän oli tipahtanut säkkituolille ja mennyt aivan veteläksi. Se tuli aivan pommina kaikille perheenjäsenille.” Ainoastaan äidilleen Tynkkynen oli paljastanut asian Big Brotheria edeltävänä iltana. ”Piti varmistaa, etten shokeeraa sitä niin paljon, ettei se tee mitään radikaalia, koska se hoiti mun asioita BB:n aikana.” Perhe otti asian yllättävän tyynesti. Kolmen kuukauden välimatkalla oli varmasti myönteinen vaikutus asiaan. ”He huomasivat palattuani, että en ole muuttunut millään tavalla. Olen se sama Sebastian.” Kukaan ei ole kääntänyt Tynkkyselle selkäänsä. Niitäkin tapauksia on. ”Olen ollut tässäkin suhteessa tosi onnekas. Mä olen kyllä sellainen onnenpoika, miten onkaan onni potkaissut tällä tavalla”, Tynkkynen naurahtaa vilpittömän onnellisena, hienoinen yllättyneisyys äänessään. ”Saa kiittää monia ihmisiä, perhettä ja ystäviä, että olen tässä pisteessä ja näin onnellinen. Se ei ole omaa ansiotani.” Big Brotherin jälkeen asioita kuitenkin revittiin auki hanakasti. ”Silloin on julkista riistaa. Kuka tahansa voi kommentoida ihan mitä tahansa sun asiaa tai tulla juttelemaan.” Tunnollinen nuori mies on ollut vaatimusten ristitulessa. Häntä on arvosteltu siitäkin, ettei hän vastaa kommentteihin. Mies on kuitenkin opetellut sanomaan ei. ”Tässä hommassa pitää olla itselleen hirveän armollinen ja antaa anteeksi oma kyvyttömyys. Sellaisia yli-ihmisiä ei ole olemassakaan, jotka onnistuisivat kaikessa, ehtisivät kaikkialle ja tekemään kaiken”, Tynkkynen lopettaa ja kiiruhtaa tärkeään tapaamiseen. Isä ja siskot ovat tulossa kylään.

21


A r kt i n e n j u h la toi lämpöä arkeen

Teksti ja kuvat: Anni Happonen

S

eksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen arktinen ilonjuhla Arctic Pride toi lämpöä ja väriä hyytävän helmikuiseen Rovaniemeen. Mutta kuinka suvaitseva arvomaailma lappilaisten keskuudessa vallitsee? Siitä kertovat näkemyksensä kolme rovaniemeläistä naista: Johanna, Serena sekä Kirsi. ”Lappi kuuluu kaikille!” sateenkaariletkan kärjestä kaikuu huuto. On päivä, jolloin juhlitaan pohjoista moninaisuutta ja tasa-arvoa. Talvinen maisema värjääntyy kymmenistä kirkuvanvärisistä ilmapalloista. Keskustan halki marssiva pride-kulkue on koko viikonlopun kestävän Arctic Pride -juhlan vetonaula. Johanna Hyvönen on yksi Arctic Priden kolmesta perustajajäsenestä. Idea arktisesta juhlasta lähti ajatuksesta aktivoida Setan toimintaa paikkakunnalla. ”Siitähän pitikin sitten suuruudenhulluina tehdä koko viikonlopun mittainen pride-tapahtuma”, Hyvönen nauraa.

Ihmisten mukana kulkueessa kävelee myös Kirsi Lehtonen, joka uskalsi tuoda todellisen itsensä julki vasta vuosi sitten.

Naiseus esiin ylpeydellä

naisellisista asioista, luulin sen olevan jonkinlainen fetissi. Kylän kakaroiden kanssa opin nieleskelemään Kirsin sieluni syvyyksiin. Kaikenlainen poikien tyttömäisyys oli paheksuttavaa.”

Naisen huulet ovat kirkkaan punaiset. Sama puna jatkuu kynsiin ja mekon helmaan. Hiuksissa on vaaleita raitoja. Paikallinen yritysjohtaja Kirsi Lehtonen piti naiseuttaan piilossa 50 vuotta. ”Toteutin naiseuttani aina kotona. Töissä olin Kimmo, mutta kotiin päästyäni meikkasin ja puin mekon päälle”, Kirsi muistelee.

Juna toi Kimmon töihin Rovaniemelle yhdeksänkymmentäluvulla. Kahdenkymmenen vuoden päästä Kimmo lopulta tunnisti olevansa transihminen. ”Kun Kirsi tuli rinnasta läpi, kaikki räjähti kappaleiksi. Ymmärsin, että kyseessä oli pysyvä persoonallisuuden piirre, eikä minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin opetella elämään asian kanssa.”

Kokkolan satamakylän kasvatti muistaa jo nuorena olleensa kiinnostunut mekoista, korkokengistä ja meikkaamisesta – kaikesta naiselle kuuluvasta. ”En vielä silloin tiennyt, miksi pidin

”On hirvittävän vaikea selittää, miltä tuntuu, kun ulkopuoliset määrittelevät sukupuolesi ja itse taas yrität esittää toisten asettamaa roolia. Minäkin yritin kovasti taipua miehen rooliin, vaik-

Arctic Pride on ainoa talvisaikaan järjestettävä seksuaali- ja sukupuolivähemmistön juhla Suomessa. ”Täällä talvi myy ja kaikki tapahtuu talvella. Kesäisin on hiljaisempaa, kun opiskelijat lähtevät pois. Pridet on otettu täällä hyvin vastaan, juhla tuo eloa ja lämpöä talven kylmimpään aikaan.” Viikonlopun sateenkaarikulkueessa juhlitaan tänä vuonna oikeutta ilmaista itseään vapaasti. ”Se on jokaiselle itseisarvo ja ihmisoikeus, että saa olla sellainen kuin aidosti on.” 22

Kirsi Lehtonen iloitsee siitä, että saa vihdoin ilmaista itseään vapaasti.


ka se aiheutti minulle pistoja rinnassa.” Rehellinen Kirsi kertoi tuntemuksistaan silloiselle vaimolleen, ja avioliitto rapistui siihen paikkaan. Eropäätöksen jälkeen Kirsi alkoi kerätä itselleen naisellisia vaatteita ja sai vihdoin nostaa mekot esille vaatekaappiin. ”Oli ihanaa päästää oma naiseus piilosta näkyville. Tykkäsin seurata vaimoni meikkaamista hänen olkansa takaa ja nyt voin vihdoin tehdä sitä itse.” Naisellisen ulkonäön lisäksi Kirsille on tärkeää tulla kohdelluksi sukupuolensa edustajana. ”Uskon, että valtaosa ihmisistä pitää minua naisena, vaikka biologiani on miehen. Miehet esimerkiksi avaavat minulle ovia kun menen

kauppaan. Nyt koen olevani oma itseni ja eläväni tavallisen ihmisen elämää”, Kirsin punaiset huulet taipuvat hymyyn.

Hellyys pidetään piilossa Rovaniemeä sekä miehen että naisen roolissa nähnyt Kirsi kuvailee lappilaista peruskulttuuria äijävetoiseksi. Yleinen arvomaailma on kuitenkin murenemassa eikä sukupuolivähemmistöjä katsota enää kieroon. Kirsin yleinen kokemus on, että ihmiset pitävät transihmisyyttä vaikeampana asiana kuin mitä se oikeasti onkaan. Syrjinnän kohteeksi Kirsi ei ole nykyisessä kotikaupungissaan joutunut, ei-

vätkä vastustajien mielipiteet naisen korviin kantaudu. ”Ne ihmiset, joille tämä on oikeasti hankala asia, eivät uskalla edes lähestyä minua. Ystäväni ja monet naisasiakkaat kuitenkin kehuvat usein ulkonäköäni ja minä otan kaikki kehut avosylin vastaan. Ei minua kukaan lyhyenä kaljupäisenä miehenä kehunut”, Kirsi nauraa ja sukaisee hiussuortuvaa. Samaa sukupuolta olevat pariskunnat ovat Kirsin mukaan tottuneet harkitsemaan, missä hellyytensä osoittavat. Kyse voi kuitenkin olla yleisestä suomalaisesta kulttuurista; myös heteroparit kävelevät toisistaan erillään eikä hellyyttä osoiteta julkisesti. ”Minä olen kuitenkin sellainen ämpäripää, että pidän kyllä kädestä kiinni jos minusta siltä tuntuu. Minun rinnallani kulkeva nainen saa kilpailla kanssa siitä, kumpi on naisellisempi”, hän virnistää.

Lappilaiset myötäilevät mukisematta

Lappi kuuluu kaikille! Arctic Pride toi sateenkaaren värit Rovaniemen katukuvaan helmikuussa.

Vaikka avointa suvaitsemattomuutta kaupunkilaisten keskuudessa ei olisikaan, sai Rovaniemen maine kolhun muutama vuosi sitten. Lapin Kansa -lehti irtisanoi silloisen päätoimittajansa Johanna Korhosen, koska tämä eli rekisteröityneessä parisuhteessa naisen kanssa. ”Kohu saattoi vaikuttaa kaupungin maineeseen, mutta olen henkilökohtaisesti kokenut Rovaniemen hyvin avoimena paikkana, enkä ole kuullut yhdestäkään syrjintätapauksesta” Johanna Hyvönen pohtii. Hyvösen mukaan lappilaiset ovat seksuaalivähemmistöjä kohtaan neutraaleja eikä homovastaisuus ponnahda esiin katukuvassa. Pride-juhlalla on saattanut olla jopa höllentävä vaikutus ennakkoluuloihin kaupungissa. ”Lappilaiset ovat hiljaisia hyväksyjiä. He eivät välttämättä nouse barrikadeille tämän asian puolesta, mutta eivät sitä toisaalta näkyvästi vastustakaan.”

Serena Back ihmettelee sitä, että homous on yhä uutinen. 23


Homous on yhä uutinen

Homoilta odotetaan avoimuutta

Lappilaisessa arvomaailmassa kytee Serenan mukaan näennäinen suvaitsevaisuus. Avointa vihaa ei esiinny ja seksuaalinen moninaisuus hyväksytään – tavallaan.

”En koe tulleeni kaapista ulos, koska en ole koskaan siellä ollutkaan”, Serena Back tokaisee ja kohauttaa olkiaan. Serena tunnisti olevansa bi-seksuaali lukion puolivälissä. Seksuaalinen moninaisuus on ollut aina hänen elämässään läsnä, En koe tulleeni joten kokemus ei ollut maata järisyttävä. kaapista ulos, ”Se ei ollut mikään salama kirkkaalta taivaalta. Huomasin vain ajattelevani, etteivät tytötkään ole yhtään hullumpia”, Serena toteaa ja väläyttää hymyä.

koska en ole koskaan siellä ollutkaan -Serena Back

Virallista julistusta omasta seksuaalisuudestaan Serena ei ole koskaan kokenut tarpeelliseksi. Häntä jopa ärsyttää, että homojen oletetaan olevan seksuaalisuudestaan heteroita avoimempia. Osa Serenan kohtaamista ihmisistä on jopa loukkaantunut, jos suuntautumistaan ei ole heti tuonut julki. ”En koe olevani asiasta tilivelvollinen kenellekään. Äidillenikin sanoin vain ohimennen, että tiedäthän sinä, että pidän myös tytöistä, eikä hänkään pitänyt asiaa minään.”

”Ihmiset eivät sano suoraan, että homous on väärin. Homoseksuaalisuus on kuitenkin hyväksyttävää vain niin kauan kuin se pysyy pois omasta lähipiiristä. Myös mediassa näkyy samanlaista näennäishyväksyntää – homoutta ei pidetä omituisena, mutta silti siitä uutisoidaan kiivaasti.”

Uutisotsikot paukkuivatkin helmikuussa, kun useampi homoseksuaali raotti julkisesti kaappinsa ovea. Serena ei pidä uutisointia mustavalkoisesti hyvänä tai huonona asiana, mutta pahimmillaan se voi kovertaa kuilua homojen ja heteroiden välille ”On toisaalta hyvä, että yhä useampi ihminen tulee kaapista ja osoittaa, että homous on ok. Se voi kuitenkin asettaa paineita, ikään kuin kaapista olisi pakko tulla ulos. Jos et tule, se on merkki siitä, ettet ole itse sinut asian kanssa.” Mediassa maalailtiin sateenkaaria

eritoten pride-juhlan alla, kun aloite tasa-arvoisesta avioliittolaista eteni eduskunnan käsittelyyn. Serena uskoo muutoksen tapahtuvan elinikänsä aikana, mutta tasa-arvoisuus tuskin toteutuu vielä tällä kertaa. ”Vanhat asenteet ovat valitettavan tiukassa, ja hyvätkin muutokset vievät aikaa. Seksuaalinen eriarvoisuus on kuitenkin häpeällinen asia, koska kaikilla on oikeus rakastaa ja perustaa perhe”, hän toteaa.

Lappi kuuluu kaikille Sateenkaarikulkue kasaantuu isoksi massaksi Lordinaukiolle, jonne kulkue päättyy. ”Rakkaus kuuluu kaikille!” ihmisväki ilakoi. Tapahtuma on kerännyt Rovaniemen keskipisteeseen ainakin pari sataa osallistujaa, mikä kielii eittämättä siitä, ettei Pohjois-Suomi ainakaan karkota seksuaalivähemmistöjä etelään. ”Olemme halunneet Setankin puolesta välittää sellaista viestiä, että meitä on täällä paljon, eikä pohjoisesta tarvitse lähteä seksuaalipakolaiseksi”, Johanna Hyvönen hymyilee. ”Pridet ovat niiden kaikkien juhla, jotka kokevat tasa-arvon ja ihmisoikeudet tärkeiksi. Prideihin liittyy paljon onnellisuutta ja rakkautta, joten miksei se voisi olla koko kansan juhla.”

Rovaniemi ei ehkä ole seksuaalivähemmistöjen mekka, mutta Setan toiminta on kaupungissa aktiivista ja erityisesti yliopisto vetää nuorta väkeä ja junantuomaa arvomaailmaa Lappiin. Arvojen monipuolisuudesta huolimatta sateenkaariparit ovat Serenan mukaan yhä piilossa katukuvasta. Erityisesti miesparit ovat kadoksissa. ”Homomiehet saattavat pelätä yhä väkivaltaa. On surullista, että Rovaniemen kaltaisessa opiskelijakaupungissa homous vielä on niin iso tabu.”

Arctic Priden tuottajan Johanna Hyvösen mukaan onnellisuus ja rakkaus ovat pride-juhlan ydin. 24


Enkeliksi

Teksti: Annika Helamo Kuvat: Atte Parkkonen

L

ara Liekistä on moneksi – hän on muun muassa lifestyle-bloggaaja, hevostenhoitaja, entinen tivolityöntekijä, gootti, absolutisti ja kristitty. Elämä on parasta, kun on autossa matkalla jonnekin ja jos arki käy tylsäksi, voi tiskit tiskata tiara päässä tai käydä hääpuvussa lähikaupassa. ”Minäkö erikoinen? Tässähän minä vain olen menossa lumilautailemaan prinsessamekossa, ei kai siinä ole mitään erikoista”, vastaa Lara Liekki -taiteilijanimellä kulkeva bloggaaja, kun soitan hänelle pyytääkseni haastattelua. Haastattelupäivänä lolita-mekko on jätetty henkariin, sillä aamupäivä on kulunut uimahallissa. Mustalla nahkasohvalla istuu nuori tummatukkainen nainen, jolla on jalassaan collegehousut, toppi ja mustapinkit pääkallovilla-

sukat. Hän on nainen FreakyAngel-nimisen lifestyle-blogin taustalla, jonka sisältö koostuu matkakertomuksista, vaihtoehtoismuodista, valokuvista ja kaikesta siltä väliltä. Yksipuolisuudesta Laraa ei voi syyttää. Blogin ylläpidon lisäksi hän muun muassa matkustaa, valokuvaa, kirjoittaa, tekee lettipidennyksiä, on opiskellut hevosenhoitoalaa, järjestänyt tapahtumia sekä työskennellyt useamman vuoden kiertävässä tivolissa. Hänen räväkkä persoonansa jakaa mielipiteitä. ”Minua joko rakastetaan tai vihataan – kukaan ei ole koskaan sanonut, että olisin vain ihan okei”, hän toteaa ilkikurisesti hymyillen.

Valokuvista voimaa paranemiseen Vaikka FreakyAngel on hattaralla kuorrutettu blogi, jonka värikkäät kuvat esittelevät kauniita ja söpöjä asioita, on blogin syntytarina synkempi. Neljä vuotta sitten vaikea sairaus kaatoi ennen energisen nuoren naisen vuodepotilaaksi.

Kuvauksissa bloggaajan mielikuvituksella ei ole rajoja.

”Silloin en pystynyt kävelemään kymmentä metriä pidemmälle ja olin ihan pestävä ja puettava. Siitä seurasivat myös sydänvaivat. Välillä luultiin jo, että kuolen”, Lara muistelee vakavana. Pahimpina sairausaikoina edes kynä ei pysynyt kädessä, mikä ajoi kirjoittamista ja piirtämistä rakastavan Laran epätoivon partaalle. Silloin hänen asuinkumppaninsa Atte keksi ehdottaa, että Lara voisi aloittaa bloggaamisen. ”On hyvä olla jotain tekemistä, kun makaa täysin vuoteessa”.

Lara oli järjestänyt jo useamman vuoden kavereidensa kanssa kuvaussessioita, joissa he pukeutuivat erilaisiin asuihin ja peruukkeihin. Blogi tarjosi myös kuville hyvän julkaisualustan. Toipumisaika sairaudesta on ollut pitkä eikä kamppailu ole vieläkään täysin ohitse. Valokuvat antavat kuitenkin voimaa paranemiseen. ”Ne ovat ikään kuin voimauttavia valokuvia. Ne kuvaavat sitä, millaisena haluan nähdä itseni, vaikka todellisuus olisikin veren oksentamista”. Epätavallisella pukeutumisella on tarkoitus rikkoa rajoja – arjen ei tarvitse olla tylsää ja väritöntä. ”Ihmisten pitäisi hullutella enemmän. Saatan päättää, että jos nyt kuitenkin on mentävä kauppaan, niin eikö olisi sama pukeutua hääpukuun, koska elämä on sillä tavalla hauskempaa. ”

Kaikkialta eikä oikein mistään Kun kysyn mistä Lara on kotoisin, hän vetää syvään henkeä ennen vastaustaan. ”Siinä onkin hyvä kysymys. Minulla on tapana sanoa, että olen kaikkialta enkä oikein mistään”. Lara syntyi Espoossa, mutta perhe muutti hänen ollessaan puolivuotias. Kuusivuotiaasta yläasteen loppuun asti hän asui Kokemäellä. Aikuisiällä asunto on vaihtunut vuoden, kuukauden tai jopa parin viikon välein. Suurin kotipaikka on löytynyt Helsingistä ja pienin Perhosta. Hän on ehtinyt majailla yhden kesän myös Kyproksella. Nyt Lara ja Atte pitävät Monster High -nukeilla ja pinkeillä sävyillä sisustettua päämajaansa Kemissä – ainakin toistaiseksi. 25


Lara kasvoi uskovaisessa perheessä: hänen isänsä oli pappi ja äitinsä diakonissa. Isä kuoli Laran ollessa 11-vuotias ja hän muutti pois kotoaan jo varhain. Syynä ei kuitenkaan ollut kapina, vaan rakkaus hevosiin. Kaikki lähti siitä, kun hänen äitinsä tutustui perheeseen, joka piti suomenhevossiittolaa noin 40 kilometrin päässä heidän kotoaan. Pian hevosrakas tyttö vietti perheen hevosten parissa kaikki viikonloppunsa, lomansa ja koulun TET-jaksot. Lopulta 14-vuotias Lara huomasikin muuttaneensa tuttavaperheen luokse pysyvästi. Nuori Lara suhtautui kahdessa perheessä asumiseen humoristisesti. ”Kun äitini ja hevostilan äiti kulkivat jossain yhdessä, minulla oli tapana hämmentää ihmisiä toteamalla, että minulla on kaksi äitiä, muttei yhtään isää”, Lara naurahtaa.

Elämän tivolia tää on vaan Peruskoulun jälkeen oli edessä muutto Ryttylään, jossa Lara kävi Kansanlähetysopiston Raamattu-linjan. Sen jälkeen hän

työskenteli lastenleireillä ja kristillisillä festareilla silloisen miehensä kanssa. Pari vietti myös kesän työskennellen lastenklubin maskottihahmoina Kyproksella. Maskotin töistä innostuneena pariskunta päätti Suomeen palattuaan pestautua kiertävään tivoliin. ”Etsimme vähän erilaisempia työpaikkoja ja halusimme tehdä töitä yhdessä. Pidimme molemmat kiertelemisestä, joten tivoli tuntui hyvältä vaihtoehdolta.” Erityisesti maskottityöskentelystä kiinnostunut nuori pari otettiin Suomen Tivolissa ilomielin vastaan. ”Meistä tuli tivolin vakiohahmot useammaksi vuodeksi. Esiinnyimme nalle- ja possupuvuissa niin kauppakeskuksissa kuin tivolikentälläkin”. Suoraan seurakunnan hommista tivolimaailmaan hyppääminen oli pienoinen kulttuurishokki. ”Ihmettelin aluksi, että miksi nää ei kaikki tervehdi mua ja kutsu pelaamaan kivoja lautapelejä. Meni aikansa, ennen kuin sopeuduin joukkoon.” Silloin kun Lara ei vetänyt maskotin asua ylleen, hän työskenteli jäätelökojussa tai oli mukana kokoamassa ja purkamassa maailmanpyörää. Hän kulki tivolin mukana yhteensä viisi vuotta. Vaikka tivolimaailmassa pyörii tunnetusti kirjavaa porukkaa, sai Lara nopeasti tittelin tivolin omituisimpana henkilönä. ”Eipä tivolissa kovin montaa perusperttiä ollut. Siksi olikin aika huvittavaa kuulla, että muuan työntekijä oli kuvaillut minua kaverilleen sanomalla, että tivolin kummallisin tyyppi on sellainen hevoshullu kirkkouskovainen gootti, joka kuuntelee listapoppia”, hän muistelee nauraen.

Vastarannan kiiski

Lara kertoo esikuvikseen vahvat ja itsenäiset naiset – fiktiivisetkin. Tällaisia ovat muun muassa peli-ikoni Lara Croft ja mangahahmo Princess Ai. 26

Goottityyliin pukeutuvasta bloggaajasta ei ensimmäisenä tule mieleen harras kristitty. Hengellisissä piireissä raskaaseen meikkiin ja pvc-vaatteisiin sonnustautunut tyttö onkin välillä ymmärretty väärin. ”Joskus minulta on tultu kysymään, että oletko sinä jo ottanut Jeesuksen sydämeesi ja haluatko, että puolestasi rukoillaan. Olen huvittuneena vastannut, että olen ollut lapsesta asti uskossa ja käynyt Raamattu-linjankin. Ei ulkonäön pitäisi ratkaista mitään, mutta kyllähän siitä välillä saa väärän kuvan”, hän pohtii. ”Ei suvaitsemattomuus ole kuitenkaan koskaan tullut tielleni ja seurakunnissa minut on otettu hyvin vastaan”.

Laran pukeutumistyyli on sekoitus goottimuotia ja söpöyttä. Vaihtoehtopukeutumispiireissä hänen tyyliään voitaisiin kuvailla useilla termeillä – Laralla on kuitenkin tyylilleen ihan oma nimityksensä: ”Yleensä kategorisoin itseni lusikkagootiksi. Se tarkoittaa sitä, että olen niin sievä, että minut voisi lusikoida suuhunsa. Kuulin termin sattumalta junassa Helsingissä, enkä tiedä yhtään mitä sillä alun perin tarkoitettiin, mutta totesin, että tuota on ihan pakko alkaa käyttää”, hän kertoo nauraen. Rajusta ulkokuorestaan huolimatta Lara kieltäytyy alkoholista, mutta ei juhlimisesta. Hän on tuttu näky baarien tanssilattioilla. ”Juomiskulttuuri on onneksi pikkuhiljaa muuttumassa Suomessakin. Harvemmin enää sanotaan, että on ilonpilaaja jos ei juo eikä silloin saisi lähteä baariin muiden mukana. Yleensä tilaan jääveden, pinkin pillin ja pyydän siihen sateenvarjon, eikä kukaan arvaa onko siinä viinaa vai ei. En minä tosin absolutismiani mitenkään peittele”.

Oman elämänsä tarinankertoja Lara kuvailee blogiaan tunnuslauseella: ”Jos et tee elämästäsi tarinaa, sinusta tulee vain osa jonkun toisen tarinaa”. Laran tarinan jatko on vielä miellyttävän avoin: hän ei osaa eikä haluakaan vielä arvailla, mihin elämä jatkossa vie. ”Olen viime aikoina kirjoitellut räppibiisejä ja ehkä vielä joskus kirjoitan kirjan. Jos raha ja aika saadaan kohtaamaan, niin haluaisin myös matkustaa esimerkiksi Saksaan.” Kiertävä elämä vetää Laraa ja Attea puoleensa. Yöpyminen maantiellä on heille arkipäivää. Joskus he vain käynnistävät auton ja suuntaavat kohti tuntematonta. ”Kun olet autossa matkalla jonnekin, et voi olla missään muualla. On koko matka aikaa vaikka laulaa niin lujaa, että vieruskaverin korvat menevät lukkoon. Silloin on kaikista stressittömin olo ja ihana odotus siitä, että perillä odottaa jotain mahtavaa.” FreakyAngel-blogi: www.thefreakyangel.com


Kä r pät j a J o k e r i t

- 25 vuoden taisteluparin loppu? Kuvat JA Teksti: Vesa-Ville Väänänen

Me ollaan JOO-KEE-RIT, kaikki vihaa meitä, me ollaan JOO-KEE-RIT!”

Alkamassa on Suomen jääkiekkoliigan ottelu Kärpät-Jokerit. Jokerikannattajat virittelevät laulujaan satapäisen joukon voimin. Meteliä lähtee, vaikka ollaan vieraalla maalla. Oulussa, Raksilan jäähallissa.

kaan ei tarvitse jokereita”. Kärppien ja Jokereiden välisessä lauantai-illan runkosarjakamppailussa on sähköä enemmän kuin missä tahansa pelissä. Pelataan näillä näkymin viimeistä näiden joukkueiden välistä ottelua Oulussa. Jokerit kun suuntaa tämän kauden jälkeen venäläistaustaiseen Euroopan valtaliiga KHL:ään.

Toisessa kulmassa ovat kotijoukkueen fanit. Heilläkin päivän huutourakka on alkamaisillaan. Kärppäfanit ovat myös vieneet katsomoon leveän lakanan, jossa lukee: ”Korttipakka-

Olen monen muun kärppäfanin tavoin tullut seuraamaan peliä nostalgiset muistot mielessäni. Olin pikkupoika, kun Kärpät 2000-luvun taitteessa nousi liigaan. Muistan, kun

Eteläpääty ry:n puheenjohtaja Kimmo Virtanen (keskellä molemmat kädet nyrkissä) jännittää Jokereiden puolesta.

Kärpät pudotti Jokerit pudotuspeleissä ensimmäisellä liigakaudellaan. Muistan vielä paremmin sen, että Kärpät pudotti Jokerit lähes joka kerta, kun joukkueet kohtasivat playoffeissa 2000-luvulla. Sen muistavat kaikki – sekä Kärppiä että Jokereita seuranneet ihmiset.

Nousukas pudottaa kestomenestyjän Keväällä 1989 oli ensimmäinen varsinainen näiden joukkueiden välinen kova taisto. Jokereiden Teemu Selänne oli nou-

27


seva tähti, jonka valmentaja Leo Äikäs oli saanut houkuteltua jäämään 1-divisioonajoukkueeseen liigajoukkueiden kosiskeluista huolimatta. Kärpät oli 80-luvun kestomenestyjä, joka oli joutunut yllättävään ahdinkoon – liigakarsintaan. Selänteestä tulikin ratkaiseva pelaaja, kun Jokerit yllätti Kärpät karsinnoissa. Kärpät ei noussut tappiosta johtuneesta kilpailullisesta ja taloudellisesta menestymättömyydestä lähes vuosikymmeneen. Nopea, epäonnistunut pyrkimys takaisin liigaan aiheutti seuralle vakavia taloudellisia ongelmia ja lopulta konkurssin. Kaudella 1994–95 Kärpät ottikin vauhtia 2-divisioonasta asti. Jokereilla taas alkoi valtaisa nousukausi, jonka tuloksena oli kuuluisa 90-luvun dynastia. Seura nappasi vuosina 1992–1998 neljä kultaa, yhden hopean ja yhden pronssin. Jokereiden faniryhmä Eteläpääty ry:n puheenjohtaja Kimmo Virtanen muistaa nuo ajat hyvin. ”Olen kannattanut Jokereita 90-luvun alkupuolelta lähtien. Aikamoista menestystä se silloin oli”, Virtanen muistelee.

Virtasen mukaan Kärppien liiganousu ei kuitenkaan vielä suuria intohimoja jokerikannattajissa nostanut. ”Kärpät oli silloin johonkin KalPaan verrattavissa oleva joukkue”, Virtanen täsmentää. Joku pieni seura tuolta susirajan takaa siis vain. Kärpät onnistui raivaamaan ensimmäisellä liigakaudellaa tiensä pudotuspeleihin, jossa vastaan asettui Helsingin Jokerit. Asetelma oli raamatullinen Daavid vastaan Goljat. Pienempi voitti myös jääkiekkojoukkueiden taistelun. Jokerifaneille tappio oli tietysti karvas, mutta ei kärppävihan ilmentymä. ”Olihan Jokereille muutamaa kautta aiemmin käynyt samalla tavalla SaiPaa vastaan”, muistuttaa narrifanipomo Virtanen. Kautta historian eniten kärppäpaidassa liigaotteluita pelannut ikoni ja nykyisessäkin kärppäjoukkueessa loistava Jari Viuhkola oli luonnollisesti mukana tuossa voitokkaassa joukkueessa.

”Kyllä siinä oltiin nousijajoukkueen innolla mahtiseuraa vastaan. Sen jälkeen paukut olivat aika lailla loppu. Meille jo pleijareihin pääseminen oli iso juttu”, Viuhkola muistelee ensimmäisellä liigakaudellaan pelattua ottelusarjaa. Asiat näyttivät palanneen järjestykseen, kun heti seuraavalla kaudella Jokerit pudotti Kärpät ensimmäisellä pudotuspelikierroksella ja rynnisti mestaruuteen. Eipä olisi moni arvannut tuossa vaiheessa, että 2002 on edelleen kahdentoista vuoden päästäkin Jokereiden edellinen mestaruusvuosi. Kärpillä sen sijaan tulevaisuus olisi menestykseltään historiallista.

Kärpistä tulee narrien riesa Takaisin nykyhetkeen. Kärpät johtaa Jokereita jo 2-0, vaikka peliä on pelattu vasta alle kuusi minuuttia. Koko kotiyleisö on päässyt vahvasti peliin

Ahdingosta liigajoukkueeksi Samaan aikaan Kärpät rakensi talouttaan pikku hiljaa vankemmalle pohjalle, ja muutaman yrityksen jälkeen kaudella 1999–2000 se lopulta nousi takaisin liigaan. Samalla kaudella Jokerit otti liigassa vielä yhden pronssimitalin. 25 vuotta Jokereiden kausikortin omistaneen

Myös Kärppien maskottiapina tuuletti voitokasta peliä.

28

Viimeinen Kärppien ja Jokereiden kamppailu Raksilassa oli isäntien juhlaa.

Kärppäikoni Jari Viuhkola tarjosi tottuneesti lapaansa.


mukaan, mikä on nykyään harvinaista Raksilan illassa. Jokereiden Jarkko Ruutu on jo ennen peliä käynyt juttelemassa tuomari ston kanssa. Hänen ja kapteeni Riku Hahlin protestointi Kärppien ensimmäisen maalin jälkeen ei ole auttanut – maalintekijä Juho Keräsen maila ei ollut liian korkealla. Heidän lisäkseen yleisön hiillostuksen kohteena on Kärpissäkin muutama vuosi sitten pelannut Jere Karalahti. Ottelun ensimmäinen erä on kuin kuva Kärppien ja Jokereiden välisistä pudotuspeliotteluista keväiltä 2003–2009. Noiden seitsemän vuoden aikana joukkueet kohtasivat viisi kertaa playoffeissa. Joka kerta Kärpät poistui voittajana kaukalosta. Jatkuvien tappioiden takia alkoivat myös jokerifanit kiinnittää huomiota pohjoisen petoon. ”Kärpät oli noina vuosina pahin vastustajamme. HIFKiä vastaan pelattiin jopa kahdeksaa kertaa kaudessa, joten se alkoi jo puuduttaa. Kärpät oli paha voitettava, joten kyllä se nousi ylitse muiden ainakin fanien silmissä”, selventää Virtanen. Virtasen mieleen on jäänyt erityisesti kevät 2003 ja neljäs välieräsarjan peli Raksilassa. ”Kyllä se käsimaali on ehdottomasti ikuisesti mielessä”, hän sanoo viitaten Pekka Saarenheimon käden kautta maaliin menneeseen jatkoaikaosumaan. Historiankirjoihin maali on merkitty Henrik Juntusen nimiin. Joka tapauksessa toisessa jatkoerässä tullut maali pelasti ottelussa veitsi kurkulla pelanneen kärppäjoukkueen. Tuolla maalilla Kärpät tasoitti ottelusarjan. Seuraavassa pelissä Helsingissä Kärpät onnistui voittamaan ja tiputti näin Jokerit pronssiotteluun. Kärppäfania muistot ilahduttavat. On suorastaan ihanaa tuntea sitä vahingoniloa, kun on voitettu aina niin inhottava Jokerit pienellä vääryydellä. Kyllä ne sen ansaitsivat. Virtanen puolestaan laskee nuo tapahtumat suuremmaksi pettymykseksi kuin vaikkapa kevään 2007 finaalit. ”Silloin Kärpät oli niin ylivoimainen, että tappio ei maistunut ihan niin karvaalta”, hän sanoo. Muutoinkin Kärpistä on Virtasen mieleen jäänyt jokavuotinen kova joukkue ja sen huippupelaajat. Nimeltä hän

mainitsee ainakin Viuhkolan, Karalahden ja Janne Pesosen. ”Pesosen kaatuilut muistan ainakin”, kertoilee Virtanen pieni katkera sävy äänessään. Jätän tällä kertaa mainitsematta, että taisihan Pesonen aika kova pelimies olla kaikesta huolimatta. Ehkä Virtanen tietää sen itsekin.

Helsingissä Hartwall Areenalla. ”Paljon oli faneja paikalla sielläkin. ”Tenki” (Petr Tenkrat) ja ”Spede” (Mika Pyörälä) taisivat tehdä maalit ratkaisevassa finaalissa,” konkaripelaaja muistelee.

Kärpät oli 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ehkä jopa menestyneempi seura kuin Jokerit 1990-luvulla. Jokereista ei vastusta Kärppien toimitusjohtaja Juha Junno ondynastialle nistui loistavasti profiloimaan seurasta ”puolen Suomen joukkueen”. LuontaisekJari Viuhkola, joka on pelannut Kärpissä si kilpakumppaniksi asettui osin sattulähes koko seuran 2000-luvun liigahismalta, osin samalla tavalla huolellisesti torian ajan, nostaa muutaman kevään rakennetun taloudellisen pohjan ansioserityisen korkealle ta Jokerit. Samalla muistoissaan. Kausyntyi todellinen den 2006-07 joukkue pohjoinen vastaan oli Viuhkolan muetelä -kamppailu, kaan yksi hienoimjoka ei näytä päättymista, joissa hän on neen vieläkään. Jokeurallaan pelannut. Samalla syntyi reiden kannattajille todellinen pohjoinen Oulun ”tuolla jossain ”Sen kauden joukkue oli todella kova. vastaan etelä -kamppailu, susirajan takana”, kuPorukassa oli paljoka ei näytä päättyneen ten he Raksilassakin lauloivat, ja Kärppien jon kovia pelaajia vieläkään kannattajille Jokerit ja erinomaiset ulon ylimielinen etekomaalaisvahvislän narriporukka. tukset. Voitimme playoff-ottelut 10–0, vaikka välillä oli vaikeitakin pelejä. Se kertoo, minkälaiTuleeko seuraavaa nen joukkue oli kyseessä”, hän kertaa. kohtaamista?

Toden totta. Itsellenikin selvästi parhaimmin Kärppien mestaruusvuosista on piirtynyt mieleeni 2007. Olin katsomassa ainakin voiton ratkaissutta finaalipeliä Raksilan ylähyllyllä. Ross Lupaschukin puolihuolimaton heitto laidan vierestä yläpeltiin teki nannaa. Osuma jäi pelin voittomaaliksi ja kultaa juhlittiin jälleen. Mestaruuksista eniten Viuhkola arvostaa ensimmäistään, joka oli samalla Kärppien uuden tulemisen ensimmäinen. TPS:ää vastaan keväällä 2004 pelattu ottelusarja muistetaan erityisesti Kärppien Ari Vallinin tekemästä mestaruuden ratkaisseesta jatkoaikamaalista. ”Ensimmäinen on aina ensimmäinen. Koko halli ja kaupunki sekosivat silloin”, Viuhkola kertoo. Yksittäisistä jokerisarjoista Viuhkolalle mieleenpainuvin on kevään 2005 finaalisarja, joka huipentui Kärppien uuden aikakauden toiseen mestaruuteen

Viimeisessä joukkueiden välisessä Raksilan runkosarjaillassa Kärpät on nöyryyttänyt Jokereita lopulta hiukan lepsuillenkin lukemin 5–3. Jari Viuhkola pääsi tällä kertaa tilastoihin syöttämällä Kärppien kolmannen maalin. Tuon maalin teki muuten vanha jokerintappaja keväältä 2005, Mika Pyörälä. Kärpät on noussut taas taistelemaan mestaruudesta. Jokerit sen sijaan koki karmivan kohtalon toistaiseksi viimeisellä liigakaudellaan, kun se jäi kokonaan puolivälierien ulkopuolelle. Jää nähtäväksi, kohtaavatko seurat enää koskaan kotimaisen liigan kiekkokaukaloissa. Kenestä tulee uusi Jokerit, jota kärppäfanit voivat vihata? Miten jokerifanit pärjäävät, kun landepaukkujen sijaan ilkutaan suurkaupunkien, kuten Riian, Zagrebin, Prahan, Bratislavan, Minskin, Pietarin ja Moskovan fanijoukoille?

29


Hitaan elämän V iikko V

iikko eristyksissä tietoliikenneyhteiskunnasta. Voiko se olla mahdollista? Heittäydyn ajatukseen mukaan ja päätän ottaa asiasta selvän. Mitä tästä kaikesta tulee? Seitsemän päivää ilman puhelinta, ilman Internetiä, ilman televisiota, tietokonetta ja Facebookia. Pidän päiväkirjaa ajatuksistani hiihtolomaviikon ajan. Sunnuntai-iltana ohjelmoin digitaaliradioni pikavalinta ykköseen Radio Suomen.

Maanantai Herään puoliltapäivin. On loma. Ohimoissa jyskyttää edellisen illan iloinen meno. Ei auta. Noustava on. Onneksi jääkaapissa on tällä kertaa valojen lisäksi myös vajaan purkin verran fetajuustoa. Napsin sitä paremman puutteessa. Liemikin on hyvää, se saa janon syttymään. Minua kiinostaisi kovasti tietää missä tilassa maailma makaa tällä hetkellä. Koska en voi käyttää puhelinta tai tietokonetta, minun on etsittävä jostakin antennijohtoa, että saan 5.1 surround-systeemillä varustetun hifi-kotiteatterini soittamaan Yle Oulusta iskelmää ja sen lomassa uutisia. Jostain syystä luotan Ylen uutisiin enemmän kuin kaupallisten radioiden. Johtokin löytyi, sain radion viriteltyä taustalle soimaan. Televisio minulla on esillä vain näön vuoksi. Sitä ei ole kytketty taloyhtiön kaapeliverkkoon ja katselenkin siitä lähinnä dvd-elokuvia. Toisinaan kytken tietokoneen siihen HDMI-kaapelilla ja katselen netin tallennuspalveluista jotain dokumentteja tai sarjoja. Harvemmin kuitenkin. Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että tv, jos joku, tylsyttää ihmisen mielen kaikista tehokkaimmin. Yle Suomi kertoo minulle ajallaan mitä maailmalla tapahtuu. Saan hyvän kuvan maailman tapahtumista, mutta en toki lähellekään niin laajaa kuin olisin Internetistä uutisia lukemalla saanut. Sammutan radion. Päätän lukea hieman kirjaa. Luen sotakirjaa, kuten aina krapulassa ollessani. Ne ovat sellaisia kirjoja, joissa ei tarvitse liikoja ajatella ja siksi sopivaa luettavaa 30

Teksti: Hannu Kuusijärvi

viinapirun harventamille aivosoluille. Myös Kalle Päätalo toimii samasta syystä. Mutta nyt ei ole sen aika. Kunnan jauhoja tavatessani tekisin varmasti itsemurhan. Kirja jota luen on Paavo Rintalan kirjoittama romaani nimeltä Sissiluutnantti. Tämä ei ole mikään kirja-arvostelu, joten ei siitä sen enempää. Haluan vain tuoda esille ongelman, jonka kohtaan. Kirjassa sivutaan jotain asiaa, joka minua alkaa kiinnostamaan ja josta haluan ottaa enemmän selvää kuin mitä kirja minulle kertoo. Normaalisti tässä vaiheessa nostaisin kirjan pöydälle, ottaisin matkapuhelimen käteeni ja googlettaisin aiheesta lisää. Nyt tämä ei millään onnistu. Se luo lievää harmistumista. Päätän selvittää asian viikon päästä, vaikka tiedän, että en muista sitä enää, koska se on hukkunut miljoonien muiden tarkistettavien asioiden joukkoon. Illalla menin pubivisaan, jossa mainio joukkueemme Punakone sijoittui tällä kertaa harmillisesti vasta neljänneksi. Visan jälkiviisaudet kestivätkin sitten aina aamuyölle asti. Jossain vaiheessa pyysin ystävääni lukemaan puhelimestaan minulle uutisia Ukrainasta. Painuin kebabbilan kautta höyhensaarille.

Tiistai Herään taas puoliltapäivin. Olo ei ole juuri rapeampi kuin maanantaiaamunakaan. Lomalla olo on yhtä helvettiä. Ammennan jääkaapin syövereistä kalanmaksaöljyä, joka tekee hyvää riutuneelle ruumiilleni. Se pysyy vain vaivoin sisälläni. Kuuntelen radiosta uutiset, mutta olen pakotettu kuuntelemaan ensiksi iskelmää. Iskelmä ja autolla ajaminen ovat vaarallinen yhdistelmä. En ihmettele vähääkään, miksi niin moni suomalainen päättää päivänsä ajamalla autonsa päin vastaantulevaa rekkaa. Joka kerta kun ajan autolla ja radiosta alkaa soida iskelmä, esimerkiksi Mikko Alatalon ”Ihmisen ikävä toisen luo”, minulle tulee lähes vastustamaton halu irroittaa turvavyö ja ajaa auto päin ensimmäistä vastaantu-

levaa Scaniaa. Onneksi tämä korjaantuu vaihtamalla radioasemaa. Ja sieltä tulee Nickelbackia. Ojasta allikkoon. Illaksi olen sopinut tapaamisen tuttuni kanssa paikallisen elokuvateatterin eteen, jossa käymme katsomassa ahdistavahkon kuvauksen suomalaisesta lähiöelämästä. Tämän jälkeen vielä pubissa yhdellä oluella. Tämä taisi olla yksi niistä erittäin harvoista kerroista, jolloin ”yksillä käyminen” jää vain siihen yhteen. Maksa, ruumis ja ennenkaikkea rahapussi kiittävät seuraavana aamuna. Kotona lueskelen vielä tovin ja kohtaan samoja ongelmia kuin maanantaina: ei voi etsiä lisää tietoa. Tällä kertaa minua olisivat kiinnostaneet luovutetun Karjalan alueen kunnat. Mielessä käy jo muistilapun kirjoittaminen tulevaa viikkoa varten. Hautaan kuitenkin ajatuksen mahdottomana toteuttaa. Tämä vaikuttaisi kuitenkin olevan hankalin asia radiohiljaisuusviikolla tässä vaiheessa.

Keskiviikko Kahvi imee itseensä järjettömät määrät vettä. Keitin vahingossa puoli pannua kahvia ilman jauhetta ja huomasin, että sitä tuli melkein kupillisen verran enemmän kuin normaalisti. Uusi keittoyritys vahvisti havaintoni: vettä katoaa enemmän kuin kupillinen suodatinjauheen sekaan. Yle Iskelm.. Anteeksi Yle Oulun uutisia odotellessa on näppärästi aikaa tehdä havaintoja. Uutiset tulevat aikanaan ja kertovat tärkeimmät tapahtumat. Niin ja olihan siellä joku feministikin taas ruikuttamassa tasa-arvosta. Kuten on ollut varmaan joka kerta. Tällaisiin asioihin tulee jostain syystä kiinnittäneeksi huomiota. Lehteen he eivät joka päivä pääse, eivätkä televisioon, mutta radiossa tuntuu olevan tilaa. No, se siitä. Käyn ulkona pienellä lenkillä ja samalla suorittamassa ostoksia. Puolittaisessa uutispimennossa ollessani huomaan kuuntelevani tarkemmin mitä ympärillä puhutaan. Kaupan kassajonossa yritän poimia


kanssaihmisten puheesta mielenkiintoisia sanoja sieltä ja täältä, mutten onnistu rakentamaan niistä mitään järkevää kokonaisuutta. Ehkä siihenkin voi harjaantua. Tänään on luokkatoverini tupaantuliaiset, jotka ovat ilmeisesti järjestyksessään jo kolmannet samaan asuntoon. Osoitteen olin pyytänyt maanantain pubivisassa eräältä toiselta toveriltani. Kävellessäni määräaikana määränpäätä kohti, törmään yllättävään ongelmaan. Paikka sijaitsee nimittäin kerrostalossa ja kaupungeissa on tapana pitää niiden alaovet yötäpäivää lukittuina. En voi soittaa ketään aukaisemaan ovea. Onneksi ulkona on lämmin ja luotan siihen, että jos ovi on lukossa, niin on siitä kuitenkin joku tulossa tai menossa, jossa välissä voin luikahtaa sisälle. Ja loppujen lopuksi selveni, että aukihan se oli. Kuten kasvava osa suomalaisista. Sen kerrostalon ulko-ovi kuvasti kyllä täydellisesti suomalaista yhteiskuntaa. Kahva, jolla ovea hallitaan sijaitsee oikealla. Avautuu hivenen vasemmalle, mutta vain hiukan. Itse ovi on puusta rakennettu. Ainoa toivonkipinä oli, että kahva ei tuntunut olevan tukevasti kiinni. Muutenkin ovi natisi liitoksissaan. Kävelin sisälle ja mietin, olenko tulossa hulluksi. Itse juhlissa kiinnitin huomiota siihen, kuinka monet istuivat ja näppäilivät älypuhelimiaan. Ei nyt oikeasti niin monet, mutta kuten kaksosia odottova äiti näkee kaksosten lastenvaunuja joka puolella, puhelinta odottava minä näkee ihmisiä räpläilemässä puhelimiaan kaikkialla. Tunnen kuitenkin syvää helpotusta ja vapautusta idiotismin kahleista olemalla ilman puhelinta. Jos kävisin nyt jossain konsertissa, niin olen varma, että näkisin koko eturivin katsovan esiintyjää puhelimen ruudun läpi, hekumoiden samalla pääsevänsä kohta lataamaan Youtube-palveluun huonolaatuisen videon kyseisestä keikasta. Tulen oikeasti lähes pahoinvoivaksi pelkästä ajatuksesta. Kotiudun aamuyöstä, mieleni olisi tehnyt kuunnella hieman musiikkia, mutta koska radiosta tulee käytännössä pelkkää levy-yhtiöiden ennaltamääräämää rämpytystä, enkä löydä tähän hätään kuin nipun Ismo Alangon levyjä, hautaan ajatuksen ja käyn nukkumaan.

Torstai Herään. Kauhea olo niin henkisellä kuin fyysisellä tasolla ynnä muuta sellaista. Hiihtoloma on syvältä, radiohiljaisuus on syvältä ja elämä on syvältä. Tuttu tunne. No, kyllä se tästä. Tänään en aikonut tehdä mitään, enkä tehnyt. Join kahvia ja söin purkin maitorahkaa, joka oli yhtä hapanta kuin minäkin. Kebabbia olisi tehnyt mieli, mutta päätin antaa itseni kärvistellä päivän verran nälässä. Ikäänkuin rangaistuksena koko alkuviikon jatkuneesta ilakoinnista. Tänään en pystynyt kuuntelemaan edes radiouutisia, koska pelkäsin niin kovasti kuulevani samalla säkeitä iskelmästä. Otin kirjahyllystä Kalle Päätalon kirjan ”Kunnan jauhot” ja luin sitä. Ei ollut Kallellakaan helppoa lapsuudessaan. Kyllä tämä tästä.

Perjantai Tänään herään kohtuullisen ajoissa. Teen asiat, joihin jo olen tottunut: avaan radion, laitan kahvin tippumaan ja istun ja ihmettelen. Pakkokuuntelen iskelmää. Aurigon laskiessa hiljalleen mailleen lähden kotoani ontumaan kohti linja-autoasemaa. Minulla on uudet kengät ja niistä johtuen rakot jaloissa. Tätä kaukolinjaa minun ei olisi edes tarvinnut tarkistaa mistään aikatauluista, olen sen siksikin monta kertaa mennyt. Olen viikko sitten sopinut meneväni tänään toiselle paikkakunnalle töihin. Tarkoituksenani on hypätä Tornioon menevään linja-autoon ja hypätä siitä pois Torniossa. Ajan taksia sivutyökseni. Mies, jolta taksin haen asuu onneksi kävelymatkan päässä linja-autoasemalta. Auto odottaa sovitusti pihalla, avaimet kuljettajanpuoleisen eturenkaan päällä. Autopuhelinta ei onneksi näy missään, joten säästyn tältä kiroukselta. Kaikki kyydit tulevat kyydinvälityslaitteen kautta. Pari naista, jotka haen kotoaan kylänpintaan juhlimaan yrittävät kysellä suoraa numeroani, mutta tokaisen vain viileästi olevani niin köyhä, että minulla ei ole varaa herraskaisiin puhelimiin. Ilta meni hyvin, puhelimottumuudesta huolimatta.

Lauantai Heräsin todella myöhään pitkän yövuoron jälkeen. Kömmin iltapäivällä noin viiden maissa isovanhempieni alaker-

ran huoneesta ylös. Kyselin heiltä päivän tapahumat. Sain tarpeelliset tiedot ja tunsin olevani ajan hermolla. Tämän päivän vapaa-aikani käytin joutavanpäiväisen kännykällä näpertelyn sijaan isovanhempieni kanssa seurustelemiseen. Keskustelimme lähinnä uskonnoista ja politiikasta. Outoa ajatella, että he ovat eläneet suurimman osan elämästään nopean tiedonvälityksen, sellaisena kuin me sen käsitämme, ulkopuolella. Viiden maissa hyppäsin pirssiin ja painelin töihin. Ilta meni hyvin. Ainoa asia, joka otti päähän, oli ilostaan huutavat ruotsalaiset. En tiedä miksi he ovat aina niin iloisia. Kai se on geneettistä. Keskivertoruotsalainen etsii jatkoja, suomalainen sääliä. Minua pyydettiin jonnekin jatkoille, en mennyt. Hankalaa tuntea kaikki. En kaivannut puhelinta koko viikonloppuna, lähinnä olin helpottunut sen puuttumisesta.

Sunnuntai Tänään olen päättänyt avata luurini viikon mittaisen hiljaiselon jälkeen. Puheluita oli tullut useita, vaikka moni ystäväni tiesikin tästä ”lakostani”. Viestejäkin oli tullut. Operaattori muistutti minua maksamaan erääntyneitä puhelinlaskuja ja sen sellaista. Aukaistuani sosiaalisen median, tässä tapauksessa Facebookin, silmilleni räjähtää ensimmäisenä kuva vastasyntyneestä lapsesta, josta on hädin tuskin vittunesteet pesty pois. Napanuora roikkuu irvokkaasti peukalon mittaisena sinisenä pötkäleenä keskellä mahaa. Tulee lähinnä mieleen, että onko tuokin ihmispolo tehty maailmaan sen takia, että siitä voi ottaa kuvan ja laittaa sen kaikkien nähtäville. Mahtaa lapsi olla ylpeä vanhemmistaan, kun ikää tulee. Mikä ihmisiä vaivaa? Minua oksettaa. Koska kaikki pyörii nykyään sosiaalisen median ympärillä, en voi lopettaa sen käyttöä. Vähentää voin.

Lopuksi Kuten päiväkirjasta voi päätellä, elämäni tietoyhteiskunnan ulkopuolella ei tuottanut suuria ongelmia. Ainoa, mistä en pysynyt ajan hermolla, oli se, että se tyyppi, joka oli ensimmäisellä luokalla alakoulussa puoli vuotta kanssani, oli mennyt naimisiin. Ja sehän minua kiinnostaa. Suosittelen irrottautumaan. Vaikka päiväksi. 31


Lempeä Lemmy

Teksti: Joel Holma Kuvat: Joel Holma ja Henry Koskinen

O

tto Piirilä saattaa jonain päivänä olla loppuunmyydyn stadionin kirkkain tähti. Toisaalta hänestä saattaa tulla vain tavallinen muusikko, joka kiertää ympäri Suomea koluten samoja keikkapaikkoja vuodesta toiseen. Molemmat vaihtoehdot tosin kelpaavat hänelle yhtä paljon.

”Edellinen asukas piti siellä jo melkoisia bileitä, mutta kun muutin sinne kaikki meni ihan uudelle tasolle”. Bileet riistäytyivät toisinaan pahastikin käsistä, mutta kaikki oli juuri silloin sellaista, mitä hän halusi ja mitä Piirilä haluaa edelleen – vapaata ja omilla ehdoilla elämistä.

Typefacen laulajabasisti laittaa nahkarotsinsa päälle ja yrittää poseerata kameralle. ”Ei tästä tule mitään, en osaa näyttää rokkikukolta”, 20-vuotias Piirilä valittelee, pilke kuitenkin silmäkulmassa. Lähes 190-senttisen Piirilän on kieltämättä vaikea näyttää idoliltaan Mick Jaggerilta, kun useat kaverit – mukaan lukien mies itse – pitävät häntä hieman erilaisena muusikkona. ”Saatan olla oikeastaan rokkistaran vastakohta”, Piirilä myöntää.

Syyttömänä syntymään

Helsingistä huhtikuun alussa takaisin Keski-Suomen maisemiin muuttanut Piirilä voi olla kuitenkin huoletta: boheemia elämää mies on saanut elää jo vuosia. Lukioikäisenä omaan kämppään muuttanut Radioheadia ja Musea palvova rokkari sai kokea yksinasumisen edut jo nuorena. Oma kämppä oli Karstulassa entisen vanhainkodin vintti, joka oli kuin luotu bileiden pitämiseen.

Helsingissä opettajan sijaisuuksia tehnyt Piirilä piti oppilaiden kanssa puuhaamisesta.

32

Piirilä syntyi toisena lapsena perheeseen Lohjalle, jonka arkea värittivät alusta asti kotieläimet. Kallionkukkulalla omakotitalossa oli hyvä kasvaa ja viettää ensimmäiset elinvuodet.

Kaikki kuitenkin muuttui vanhempien eron myötä ja perhe hajosi. Pian äiti löysi uuden miesystävän ja käsite uusioperhe tuli nuorelle pojalle tutuksi seuraavien vuosien aikana. ”Meitä lapsia pidettiin pelinappuloina. Se oli aika ankeaa aikaa”, Piirilä muistelee. Eroa ei helpottanut isäpuolen huono käyttäytyminen, ja Piirilä kertookin joidenkin jaksojen muistuttaneen Eppu Normaalin Murheellisten laulujen maa -kappaleen sanoituksia. Perheessä soi kuitenkin radio koko ajan ja melodioiden löytäminen oli Piirilälle alusta alkaen mielenkiintoista puuhaa. Alle kymmenen vuotiaana haitarin soittaminen tuntuikin hyvältä ajatukselta. Hanuri ei kuitenkaan luonnistunut ja soitin päätyi vintille pölyttymään soittohommien kuivuessa kasaan hetkellisesti. ”Aina musiikki on kuitenkin kiinnostanut”, Piirilä muistuttaa. Piirilä oli alakoulussa urheilumies. Jääkiekko ja jalkapallo kiinnostivat ujoa ja hieman yksinäistä nuorta poikaa. Sami Hyypiän otteet Liverpoolin paidassa tekivät vaikutuksen, mutta urheilijaa Piirilästä ei ikinä tullut. Rummut sen sijaan kiehtoivat ja kavereiden kanssa salaa paukuttelu musiikkiluokassa oli ”siisteintä ikinä”. Kaikki kuitenkin muuttui eräänä päivänä, kun alakoulun viimeistä luokkaa aloittava rumpalinalku sai tiedon muuttavansa perheensä mukana Keski-Suomeen, Karstulan pieneen kuntaan. ”Se oli suuri järkytys. Koko elämä tuntui jäävän taakse”. Satoja kilometrejä pohjoiseen muuttaminen ei tuntunut Piirilän mielestä


hyvältä ajatukselta, eikä Karstula vaikuttanut alussa ollenkaan asumiskelpoiselta paikalta. Eläinharrastus Karstulassa kuitenkin jatkui. Perheellä oli oma kotieläintarha, joka oli samalla maksullinen nähtävyys paikallisille. Aika ajoin lampaat ja hevoset tuntuivatkin olevan Piirilälle parasta seuraa. ”Koko koulussa oli noin kaksikymmentä tyyppiä. Se oli melkoinen kulttuurishokki”, hän kertaa. Vaikka muutto tuntui aluksi vaikealta, Piirilä kertoo kuitenkin vuotta nuoremman veljensä Eeliksen kanssa olleen hyvä verbaalisissa taisteluissa Karstulan Juntteja vastaan.

Helsinki opetti Bändikaveri Oikari soitti monta vuotta Piirilän kanssa erilaisissa yhtyeissä, kunnes nykyisen yhtyeen, Typefacen runko muodostui. Vuosien saatossa Oikari onkin oppinut tuntemaan sielunveljensä todella hyvin. Hän pitää Piirilää hyväsydämisenä ja hieman omana persoonana. ”Hän on taitava muusikko, hyvä kaveri, joka on aina oma itsensä”. Heikosti kiinnostaneen lukion jälkeen Piirilän elämää seurasi bänditapahtumien ohella asepalvelus, puhelinmyyntiä, työttömyyttä ja muutto äidin mukana Laukaaseen. ”Olin vähän kadottanut itseni, joten lähdin Helsinkiin

Muutto, joka muutti elämän Yläkoulussa Piirilä jatkoi rumpujen paukuttelua musiikkiluokassa ja lyöttäytyi yhteen lahjakkaan kitaristin Ossi Oikarin kanssa. Piirilä kertoo tapaamisen olleen elämänsä suurin käännekohta. ”Soitimme pari biisiä ja homma sujui hyvin, jotenkin se vaan natsasi”, hän naurahtaa ja kertoo jamien säännöllistyneen jatkuvasti. Myös Oikari muistelee ensitapaamista lämmöllä ja pitää sitä edelleen erityisenä tapahtumana. ”Jotain erityistä siinä oli. Ei oltu kavereita sitä ennen, mutta ensimmäisten jamien jälkeen ollaan soitettu aina kimpassa.” Rumpali ja kitaristi alkoivat välittömästi viettämään myös vapaa-aikaa keskenään ja poikien levylautasella soi esimerkiksi The Beatlesia ja Rolling Stonesia. Kaksikko ja pari muuta koulun muusikkoa järjestivät koulun musiikkiluokassa oppilaille jopa konsertteja välituntisin. Luokka oli Piirilän mukaan aina täynnä. Kirkuvien tyttöjen määrä vei Oton myös rumpalin penkiltä pois. Laulajaa ei ollut ja Oikari kehotti Piirilää kokeilemaan ääntään. Vaikka mikrofoni tuntui alussa vieraalta ja laulaminen vaikealta, loppujen lopuksi Piirilästä kehittyi taitava laulaja ja vahva tulkitsija. Motörheadin Lemmy Kilmisteriä ihaileva teini tarttui samoihin aikoihin myös bassoon. Tie menestykseen oli avattu. Jälkeenpäin Piirilä on muistellut Karstulan aikoja myös positiivisin mielin.

taliteetin hän on oppinut äidiltään, jota Piirilä pitää suurimpana esikuvanaan. ”Äitini on kovin mimmi ikinä. Hän opettanut sen, että rahalla ei ole niin suurta merkitystä elämässä.” Typefacen keulakuvalle kelpaisikin erinomaisesti olla vain muusikko, joka saa elantonsa soittamisella. Yhtyeen kitaristi kuitenkin paljastaa Piirilässä olevan puolia, joita hänestä eivät kaikki ehkä huomaa. ”Hänessä on paljon kunnianhimoa, mitä hän ei näytä muille ja mitä moni ei huomaa. Hän tavoittelee suuria asioita, vaikka ei sitä itse taida myöntääkään”, Oikari paljastaa. Piirilän luonteesta kertoo myös vuosi sitten julkaistun 1000 Years –EP:n studiosessiot. Ossi muistelee laulujen olleen ongelma äänityksissä, eikä hyviä suorituksia meinannut tulla millään tavalla. Sessiot junnasivat paikallaan, eikä studioaikaa ollut loputtomasti. Ossi ja yhtyeen rumpali Aku Oikari päättivätkin turhautuneena lähteä pois studiolta ja Piirilä jäi studioon tuskailemaan äänimiehen kanssa. Jäänyt kaksikko sai kuitenkin päähänsä hakea studioon lisää tunnelmaa: laulukoppi tehtiin pimeäksi ja huhujen mukaan huone valaistiin muutaman kynttilän voimin. Kun turhautuneet soittajat tulivat uudestaan studiolle heitä odotti yllätys – kaikkiin biiseihin oli tehty laulut valmiiksi, jotka kuulostivat paremmilta kuin kukaan odotti. ”Otto todellakin yllätti”, Oikari muistelee.

Murskaamaton unelma © Henry Koskinen. Typefacen laulajabasisti rokkaamassa jyväskyläläisessä baarissa viime elokuussa.

puoleksi vuodeksi. Se kannatti”. Helsingissä aikaa kului muun muassa opettajan sijaisuuksien tehtävillä. Entistä kovempana takaisin palanneelle Piirilälle sana ”Plan B” on edelleen kirosana, mutta mies aikoo silti hakea opiskelupaikkaa syksyksi. Tämän kevään yhteishaussa pääsykokeita on esimerkiksi Helsingissä ja Oulussa.

Äidin neuvoilla Ammattimuusikoksi tähtäävän Piirilän tavoitteena on tulevaisuudessa tehdä sitä mitä haluaa ja ansaita rahaa sen verran, että leipä tulee pöytään. Tämän men-

Piirilän rauhallinen, jopa sydämellinen ääni muuttuu kuitenkin kireämmäksi, kun keskustelu siirtyy heihin, jotka ovat yrittäneet tyrmätä suuren unelman. ”Olen saanut kuulla niin monilta ihmisiltä, että tämä tie ei johda mihinkään. Se kuitenkin vain lisää näytön haluani olla muusikko. Aion näyttää epäilijöille”. Epäilijöihin kuuluu edelleen jäseniä myös Piirilän omasta lähipiiristä. Suuri unelma on tällä hetkellä lähempänä kuin koskaan aiemmin. Typeface pääsi tekemään tulevan EP:n kuuluisan tuottajan Jaani Peuhun kanssa. Syksyllä 2014 julkaistava levy tulee Piirilän mukaan olemaan ”paras ikinä”. Helmikuun äänityssessioissa myös Oikarit saivat olla huoletta laulujen osalta. 33


Pa ra s y s tävä n i Teksti ja kuvat: Sara Inkiläinen

K

oiranhankinta sysää ihmiselle aina suuren vastuun. Yksityiseltä myyjältä ostaminen tuo kuitenkin mukanaan paljon lisäkysymyksiä vastuusta ja terveystiedoista. Luonnevika. Sukusiitos. Perinnölliset sairaudet. Laiminlyönti. ”Jos minun koirassani olisi jotain vikaa, en tiedä miten kestäisin sen”, kertoo 26-vuotias Camilla Pohjanheimo ajaessaan autoa kohti läheisen marketin parkkipaikkaa. Tässä se nyt on, täällä vaihto tapahtuu. Ulkona sataa vettä ja keli on kolea, mutta Camillan suu kääntyy silti hymyyn. Kaikki mahdolliset pelottelut on nyt kuunneltu, mutta ne eivät saaneet nuoren äidin päätä kääntymään. ”Minä tarvitsen tätä, koira tuo minun elämälleni sisältöä lisää”, hän huomauttaa. Auton moottorin hurina sammuu, kun Camilla sammuttaa isältään lainassa olevan Toyota Hiacen. Odotamme ulkona kärsimättöminä. ”Tuleeko Jaska meille tänään?”, äitiään hihasta nykivä 4-vuotias Jonna kysyy. Kymmenisen minuuttia odoteltuamme parkkipaikalle kaartaa toinen auto. Ulos kävelee keski-ikäinen nainen joka tervehtii meitä reippaasti. ”Täällä tämä pentu nyt olisi”, nainen ilmoittaa ja avaa autonsa takaoven. Takapenkiltä maahan hyppää pieni saksanpaimenkoiran pentu, joka saa Camillan molempien tyttärien suut kääntymään hymyyn.

34

Rekisteröimättömien koirien hankinta yleistymässä

siin luopumaan yhtä pikaisesti kuin se on saatukin”, kennelneuvoja kertoo.

Ensimmäiset päivät ovat aina jännittävimmät

Rekisteröimättömän puhdasrotuisen koiran hankinnassa on aina suuria risPohjanheimojen asunnon lattialla on kejä. Yleisin syy tällaisen koiran hanpaljon koiralle tarkoitettuja tavaroita. kintaan on kuitenkin puhtaasti rahaEteisessä vastaan tulee pehmoleluja kysymys. ”Pelkkää riskien ajatteluakin sekä muutama luu. Olohuoneen puovältellään Suomessa hyvin paljon, kun lelta löytyy pieni koskematon ruskea ollaan hankkimassa perheeseen uutta peti ja ruokakupit pedin vierestä. ”Olen lemmikkiä”, kennelneuvojana työskentiennyt jo monta kuukautta koiran tutelevä Raija Lassinnielosta, mutta silti olen mi kertoo. Internetin unohtanut puolet tavakautta rekisteröimätroista, jotka minun piti tömiä koiria myydään ostaa”, Camilla osoittaa suuria määriä joka lattialla lojuvia tyhjiä vuosi. Koiria kaupataan paljon nykyään myös Olisi karjistamista kuppeja. Ruokapussi on unohtunut ostoslislehtien ”myydään tai väittää, että kaikki talta. ostetaan” -palstoilla.

rekisteröitmättömät vaarallisia

”Äiti, mä piirrän Jaskan kuvan! Tässä on sen isot korvat, jotka lerputtaa alhaalla”, Jonna ilmoittaa piirtäessään koiran ääriviivoja paperille.

Erityisesti lapsiperheet koirat ovat joutuvat punnitsemaan tarkoin lemmikin hankintaa kennelien ulkopuolelta. Koskaan ei voi tietää, onko koira esimerkiksi sukusiitoksen tuotos. ”Olisi kärjistämistä väittää, että kaikki rekisteröimättömät koirat ovat vaarallisia tai riskialttiita, mutta mikäli esimerkiksi sukutietoja ei suostuta syystä tai toisesta paljastamaan, on yleensä kysymyksessä epämiellyttävien tietojen salaaminen”, Lassinniemi huomauttaa.

Uninen saksanpaimenkoiran pentu astelee varovasti ympäri asuntoa ja haistelee jokaista kohdalleen sattuvaa esinettä. ”Sen nimeksi piti alun perin tulla Jackson, mutta kasvattaja unohti sen nimen, joten siitä tulikin vain Jaska”, Camilla kertoo.

Lapset kiintyvät lemmikkeihin vielä nopeammin kuin aikuiset, minkä vuoksi koiran terveystiedot olisi erittäin tärkeä tietää. ”Lapsille voi olla outo ja jopa stressaavaa koettaa ymmärtää, mikäli uudesta lemmikistä jouduttai-

Kaikkien asettuessa pikkuhiljaa aloilleen koko asunto täyttyy yhtäkkiä epämiellyttävästä hajusta, joka laukaisee saman tien reaktioita jokaisessa. ”Äiti Jaska meni meidän huoneeseen kakalle”, kolmevuotias Heidi kiljahtaa. Jonna alkaa itkeä, johon äiti


ei voi reagoida muuten kuin huokaisemalla, nappaamalla talouspaperirullan pöydältä ja marssimalla lastenhuoneeseen.

Tietojen tarkistaminen jää ostajan harteille Rekisteröimättömän koiran ostajalla on kolme niin sanottua pääriskiä. Hän saattaa saada sairaan koiran, luonnevikaisen koiran tai joutua pentutehtailun kohteeksi. ”Pentutehtailijoita ei ole aina helppo tunnistaa, sillä he vaikuttavat aivan tavallisilta ihmisiltä. Hälytyskellojen on kuitenkin hyvä alkaa soida, mikäli koiraa myydään huomattavaan alihintaan rotuun nähden, pentua ei saa tulla katsomaan kasvattajan kotiin tai kasvattaja ei ole suostuvainen jakamaan tietoja pennun taustoista”, Lassinniemi kertoo. Koiran ostajana kannattaa kiinnittää huomiota omiin kysymyksiin kasvattajalle - onko kasvattaja vaivaantunut suorista kysymyksistä ja millä aikavälillä hän vastaa kyselyihin. Pentutehtailijoilla on aina vain yksi motiivi: raha. Osa tehtailijoista ei vaivaudu edes peittämään jälkiään, vaan he vetoavatkin koiran ostajan tunteisiin. Moni kokee pelastamisen tarvetta saadessaan selville koiranpennun huonoista oloista ja ostavat koiran tästä syystä pentutehtaasta. ”Ikävä kyllä tämä on loputon noidankehä, pelastamisvietillä tuetaan rahallisesti pentutehtaiden toimintaa”, Lassinniemi muistuttaa. ”Minä kyllä luotan täysin Jacksonin kasvattajaan ja osasin mielestäni kysyä terävästi kaiken oleellisen häneltä”, Camilla kertoo. Usein rekisteröimättömistä koirista puhutaan vain pahaa, mutta

samalla unohdetaan, että ovathan sekarotuisetkin koirat rekisteröimättömiä ja sellaisia löytyy hyvin monelta. ”Miksei niitä sitten tuomita?”, Camilla pohtii.

Kenellä on vastuu pennusta? Jackson on reilussa viikossa tottunut pienen asunnon kovaan hälinään ja osaa jo pysyä pois jaloista. Pieni pentu tarkkailee lasten juoksemista omasta ruskeasta pedistään hiljaa. ”Tämä on sellainen tuomionpäivä, sillä tänään Jackson lähtee eläinlääkäriin kokonaisvaltaiseen tarkastukseen, jossa selviää onko siinä mitään vikaa”, Camilla sanoo. Jotkut rekisteröimättömien koirien kasvattajat käyttävät pennut eläinlääkärin tarkastettavana ja jotkut eivät. Ero rekisteröityjen ja rekisteröimättömien koirien kohdalla on se, että rekisteröityjen pentujen kasvattajat ovat sitoutuneet Suomen Kennelliiton laatimiin säädöksiin. Mikäli koiran ostaa yksityiseltä ihmiseltä, myyjä saattaa kadota ostajan tavoitettavista jälkiä jättämättä pennun luovutuksen jälkeen, joten ostaja on täysin omillaan koiran kanssa. Kennelkasvattajilla on täysi vastuu pentujen terveydestä sekä niiden terveystarkastuksista myös luovutuksen jälkeen toisin kuin rekisteröimättömien koirien kasvattajilla. ”Tarkastamattomien pentujen kohdalla täytyy varautua äärimmäiseen varovaisuuteen, sillä tällöin uudella omistajalla ei ole mitään tietoa pennusta paperilla. Vastassa voi olla mitä vain”, Raija Lassinniemi ilmoittaa.

Koiran jatkuva huomioiminen on välttämätöntä kiireisessäkin arjessa.

Epäilyt päättyvät eläinlääkärin lausuntoon Hälinä alkaa jälleen pienessä asunnossa, kun Camilla alkaa pukea nuorempaa tytärtään talvivaatteisiin. Pedissään rauhallisesti levännyt Jackson innostuu ulkovaatteiden pukemisesta ja tulee jo valmiiksi ahtaaseen eteiseen häntää heiluttaen. Pentu nappaa Jonnan lapasen maasta ja juoksee olohuoneeseen se suussaan. ”Lasten kanssa uloslähtemiseen menee yleensä vähintään parikymmentä minuuttia näin talviaikaan, nyt kun koirakin on tullut taloon. Jacksonille se tuntuu toisinaan olevan hieman liikaa”, Camilla huokaisee pukiessaan kaksivuotiaalle tyttärelleen pipoa päähän. Eläinlääkärin klinikka on vain kilometrin kävelymatkan päässä, joten autoa ei tarvita. Eläinlääkärin odotushuoneessa Jackson on leikkisällä tuulella ja alkaa haukkua vieressä istuvalle suomenpystykorvalle. Puolen tunnin odottelun jälkeen huoneeseen astuu nuori nainen valkoisessa takissa kutsuen Camillaa tuomaan koiransa tutkittavaksi. Istumme yhdessä hiljaa odotustilassa seiniä tutkien. Minuutit tuntuvat pitkiltä, mutta lapsia se turhauttaa eniten. ”Miksi Jaska meni sen tädin luokse? Mitä se täti tekee Jaskalle, onko sillä kaikki hyvin?”, Jonna kyselee äidiltään jatkuvasti. Tilanne laukeaa vihdoin, kun eläinlääkäri astelee odotushuoneeseen todeten: ”Koiranne on täysin terve. Ei merkkejä perinnöllisistä sairauksista tai muistakaan vaivoista. Silmät ja polvet tarkastamme sitten, kun koira on yli vuoden ikäinen.”

Uudesta perheenjäsenestä taiteillaan monenlaisia kuvia päivittäin. 35


Raakaa voimaa ja henkistä haastet ta

Teksti: Anni Happonen

V

ärikkäät bikinit, kampaukset ja vahva lavameikki saattavat antaa fitness-urheilusta pinnallisen kuvan, mutta koreilun alta paljastuu pitkäjänteisyyttä ja rankkaa treenaamista vaativa laji. Isa Mursu kyllästyi kaksi vuotta sitten päämäärättömään salilla hengailuun ja hyppäsi menestyksekkäästi fitnessin maailmaan.

On huhtikuu 2013, kun Isa Mursu makoilee Kulttuuritalon takahuoneen lattialla ja odottaa pääsyään lavalle. Bodyfitnessin Euroopan-mestaruuskisojen juniorisarjan karsinta on alkamassa Helsingissä ja Mursu käy mielessään läpi tulevaa koitosta. Henkinen valmistautuminen jää kuitenkin vähäiseksi, kun Mursulle ilmoitetaan, että kisoja on aikaistettu puolella tunnil-

Kuvat: Jessica Silfvernager ja Anni Happonen

la ja että muut kilpailijat ovat jo matkalla lavalle. Isa pukee äkkiä bikinit päälle, työntää korkokengät jalkaan ja säntää juoksujalkaa jonon jatkoksi. Rovaniemeläinen Isa Mursu, 24, innostui bodyfitnessistä kaksi vuotta sitten. Taustalla oli monta vuotta kestänyt kuntosaliharjoittelu. ”Ensin halusin kroppani kesäkuntoon. Kun se oli saavutettu, halusin vain lisää ja lisää. Fitnessin myötä treenaamisesta tuli tavoitteellisempaa, jotain muutakin kuin salilla hengailua.” Isa hankki nopeasti itselleen valmentajan, koska ei itse tuntenut lajia tarpeeksi. Valmentajan myötä tulivat myös ensimmäiset kisatavoitteet. Tähtäimessä olivat seuraavan vuoden Euroopan-mestaruuskarsinnat Helsingissä.

Fitness saa odottaa. Isa Mursu on lyönyt fitness-kuviot jäihin ja keskittyy tällä hetkellä painonnostoon. Ylempi kuva: © Jessica Silfvernager. Hopeaa tuli! Isa Mursun uurastus palkittiin EM-kisoissa Espanjassa. 36


Fitness mittaa mielen vahvuutta Urheilullinen elämäntyyli, ja eritoten fitness, on tämän päivän muoti-ilmiö. Televisiot tulvivat laihdutus- ja liikuntaohjelmia, ja kauppojen hyllyt notkuvat erilaisia proteiinituotteita ja palautusjuomia. Erityisesti nuorten tyttöjen kauneusihanteet ovat muuttumassa − hoikan ulkomuodon lisäksi halutaan myös näkyviä lihaksia. ”On hyvä, että yhä useampi treenaa ja syö hyvin, kunhan terveellisyyttä ei viedä yli. Uskon, että terveellisten elämäntapojen vaaliminen ja treenatun vartalon ihannointi on tullut jäädäkseen. Itse fitnessin suosio saattaa mennä kuitenkin ohi, koska kilpailu vaatii paljon”, Mursu pohtii. Bodyfitnessissä pyritään rakentamaan rasvaton ja urheilullinen, mutta silti naisellinen vartalo treenillä ja terveellisellä ruokavaliolla. Kun perinteisessä kehonrakennuksessa

pääpaino on urheilijoiden lihasmassassa, bodyfitnessissä tavoitellaan tasapainoista ulkomuotoa ja lihasten toiminnallisuutta.

”Etenkin äiti ja isovanhemmat kauhistelivat dieetin aikana, kun söin niukasti ja minulla oli aina omat eväät mukana. Äiti on kuitenkin sittemmin innostunut treenaamaan enemmän ja pikkusiskokin on hurahtanut fitnessiin!”

Erityisesti kisoja edeltävä dieettiaika koettelee fitness-urheilijan sitoutuneisuutta Urheilu On ja henkistä vahvuutta. Isan avomies JuDieetin aikana liikuminulle lääke ja ha-Matti on seurantaan kehon äärirajoilla voimavara nut Isan treenaamista ja se voi kestää jopa jo seitsemän vuotta. puoli vuotta. TarkoiVaikka kehonrakentatuksena on polttaa minen ei häntä itseään kiinnosta, on rasva pois lihasten päältä, jotta lihakJuha-Matti iloinen siitä, että Isa on set tulisivat paremmin esiin kisoissa. löytänyt itselleen mielekkään ja sopiAnnoksia pienennetään ja viikoittaista van lajin. Lihaksikas ulkomuotokaan ei treeniä lisätään. miestä haittaa. ”Ensimmäisenä dieettiaikanani jär”Ihminen on yleisesti ottaen aina sopikytyin vartaloni muutoksista, kun xsvan kokoinen”, Juha-Matti toteaa. koon vaatteetkin alkoivat olla liian isoja. Tiesin kuitenkin, että kisojen jälkeen Ravintolakokkina työskentelevä Jukroppa taas normalisoituu, ja terve ha-Matti ymmärtää terveellisten eläsuhtautuminen omaan kehoon auttaa mäntapojen ja ravintorikkaan ruuan kestämään dieettiajan.”

Rauta nousee! Isa haluaa kehittyä painonnostossa ja päästä joku päivä kilpailemaan lajissa. 37


päälle. ”Isan harrastuksen myötä omatkin välipalat ovat vaihtuneet rahkoihin ja raejuustoihin, vaikka olen kyllä aina syönyt terveellisesti ja urheillut paljon. Meillä ei eineksiä syödä!” Erityisesti Isan dieettiaika vaati molemmilta kärsivällisyyttä ja ymmärrystä. Juha-Matti jätti suosiolla punaviinit ja sisäfileet väliin Isan hermojen säästämiseksi, mutta sääliä kovaa treenaajaa ja raaka-aineiden punnitsijaa kohtaan ei häneltä kuitenkaan heru. ”Isa kyllä tietää mihin on ryhtynyt. Ja kyllä Isa minuakin aina välillä patistaa lenkille”, hän nauraa.

Päivät kuluvat urheillessa Isan esiintymisvuoro tulee niin äkkiä, ettei hän ehdi edes jännittää lavalle nousua. Hän astelee tuomareiden eteen. ”En ollut siinä hätäkässä ehtinyt kiristää bikineitäni kunnolla ja hermoilin koko esiintymisen ajan, että yläosa valahtaa päältäni pois kaikkien silmien edessä. Jälkeenpäin harmittaa, etten ehtinyt nauttia esiintymisestä.”

lääke ja voimavara. Saan sitä kautta hyvää oloa. Bodyfitnessissä kehon äärirajoja koetellaan ja lajin myötä myös itsetuntoni on kehittynyt.” Mursu valmistuu ensi syksynä hierojaksi ja vetää tällä hetkellä hierontatöiden lisäksi viikoittain ryhmäliikuntatunteja. Lisäksi Isa on uppoutunut erilaisiin mielenhallintaoppaisiin. Oppaat auttavat fitness-urheilijaa sovittamaan tarkkaavaisuushäiriön ja treenaamisen yhteen, kun tarkat treeniaikataulut ja syömisajat koettelevat energistä Isaa. ”Tarkkaavaisuushäiriö vaikuttaa treenaamiseen, kun koko ajan käy kierroksilla. Oppaat ovat opettaneet rauhoittumista ja sitä, miten ajatukset pystyy keskittämään urheiluun.”

Fitness saa hetkeksi riittää Kisapäivän aamu sarastaa Espanjassa. Isa ei ole saanut nukuttua kuin muutaman tunnin, mutta herää silti virkeänä. Kisapaikassa Isa tapaa muut kilpailijat. He ovat paljon lihaksikkaampia kuin Isa. Tällä kertaa Isa ehtii valmistautua esiintymiseensä kunnolla. T-kävely ja asennot menevät nappiin, ja hän on henkisesti läsnä koko suorituksen ajan. ”En osannut yhtään arvioida sijoitustani, toivoin vain etten jää viimeiseksi”, Mursu nauraa.

Kuuden finalistin esiintymiset ovat ohi ja palkintojenjako alkaa. Omaan suoritukseensa pettynyt Mursu huomaa yhtäkkiä olevansa kärkikolmikon joukossa. Kolmas sija Kilpaileminen jaetaan, ja Mursu jää kaksin lavalle toisen antaa minulle kilpailijan kanssa.

Kun kilpailijoita putoaa lavalta pois toinen toipaljon! sensa jälkeen, Mursu ”Siinä vaiheessa tiesin, huomaa jääneensä jälmiten tulee käymään. leen kaksin toisen kilEn olisi mitenkään voinut pärjätä voittapailijan kanssa. Isa tajuaa, että hopea on jalle, hän todella ansaitsi kultamitalin. hänen. ”Kyllä silloin itku pääsi. Olin niin Hopea tuntui mahtavalta saavutukselonnellinen!” ta”, Mursu hymyilee. Kaksi hopeaa oli Mursulle toistaisekSamana iltana hopeamitalisti saa si tarpeeksi ja hän onkin laittanut kikuulla, että hänet on valittu Suomen satavoitteet jäihin. Nyt hän keskittyy joukkueeseen kolmen viikon päästä uuteen intohimoonsa, painonnostoon. käytäviin Euroopan-mestaruuskisoihin ”Fitness alkoi kyllästyttää. Se on selEspanjaan. lainen laji, jonka olen jo kokenut. On mukava vaihdella lajeja, kävin vasta Atleettinen elämäntapa ja erityisesti tankotanssikurssinkin ja nyt keskityn fitness on haukannut Isan elämästä painonnostoon. Fitnessiä ehtii harrasison palan, mutta hän ei näe sitä netaa tulevaisuudessa!” gatiivisena asiana. ”Urheilu on minulle 38

Olemme Mursun treenisalilla Rovaniemen urheiluhallilla, jossa hän treenaa painonnostoa miesporukan joukossa. ”Isa on innokas ja ahkera treenaaja. Hänellä on motoriikka hallussa ja kehitystä on tapahtunut huimasti” Mursun ohjaaja ja kaveri, painonnostaja Joni Kuoksa kehuu. ”Painonnosto kiinnostaa minua nyt fitnessiä enemmän ja haluaisin kehittyä tässä lajissa. Tulevaisuudessa aion vielä kisailla, oli laji sitten fitness tai painonnosto. Kilpaileminen antaa minulle paljon!” Isa kertoo ja latoo innoissaan painoja tangonjatkeeksi. Telineessä odottaa 82,5 kiloa, mikä olisi toistaiseksi Isan ennätys etukyykyissä. Mursu kävelee ympäri salia, katse tiukasti lattiassa. Pään tyhjennys on tarpeen, on keskityttävä ainoastaan itse suoritukseen. Hän mutisee itsekseen ja tarttuu kaksin käsin tankoon. Sitten tanko nousee rinnuksille. Mursu laskeutuu kyykkyyn ja ponnistaa ylös. Ensimmäinen kyykky. Toinen. Naisen kasvot vääntyvät puristuksesta ja hän puuskuttaa kiivaasti. ”Ylös ylös ylös! Purista purista! Vielä yksi!” Kuoksa ärjyy. Isan katse on nauliintunut kattoon ja hän puristaa tärisevin jaloin kyykystä ylös. Hän pukkaa tuskastuneena, mutta hymysuin, tangon takaisin telineeseen ja pyrähtää nauruun. Häntä ei pysäytä mikään.


Arvoituksellisesti Hymyilevä japani

Teksti : Annika Helamo kuvat: Annika Helamo, Inga Metsola ja Katariina Ruotsalainen

J

apanilainen yhteiskunta on idän mystinen ihme, joka näyttää toimivan muurahaismaisella säntillisyydellä eikä japanilainen koskaan lakkaa hymyilemästä. Mutta mitä Japani yrittää kätkeä hymynsä taakse? Lähijunan ovessa on piirroshahmoisia eläimiä, jotka heristävät sormeaan ja varoittavat puhekuplissaan juoksemisesta asemalaiturilla. Vastapäisellä penkillä istuva bisnesmies kaivaa salkustaan sarjakuvakirjan ja samanlaisiin koulupukuihin pukeutuneet teinitytöt räpläävät ringissä puhelimiaan, jotka ovat täynnä kimaltavia kännykkäkoruja. Juna on ahdettu täyteen, mutta vaunussa on hiljaista kuin hautajaisissa. Japanilaisissa junissa puhelimeen puhuminen on kielletty ja vierustoverillekin on kohteliasta puhua kuiskaten, etteivät kanssamatkustajat häiriinny. Hiljaisuus, mukavat istuimet ja seitsemän tunnin aikaero alkavat vaatia veronsa. ”Hei herää, me jäädään tässä pois”, kaverini Inga sanoo ja tönäisee minut hereille. Olemme saapuneet Nagoyaan, Japanin neljänneksi suurimpaan kaupunkiin. Matkaseurue koostuu allekirjoittaneen lisäksi neljästä kuvallisen viestinnän opiskelijasta: Katariinasta, Hannasta ja Pauliinasta sekä tietysti Ingasta, jota tulimme Japaniin tapaamaan. Hän on viettänyt puoli vuotta vaihto-oppilaana Nagoyassa ja palaa Suomeen vasta ensi kesänä.

Koko kahden viikon matkan ajan minusta tuntuu, kuin näkisin kummallista naivistista unta, joka on täynnä lapsellisen kirkkaita värejä, hattaraista söpöyttä ja ylipirteää musiikkia. Sellaiselta Japani ainakin pintapuolisesti vaikuttaa murrettuihin sävyihin ja autioihin maisemiin tottuneen suomalaisen näkökulmasta. Mutta onko tämä vain sokerista pintaa, kuten japanilaisten maailmankuulu kohteliaisuus, joka kätkee alleen jotain synkempää?

rannalta kesämökin, herättää se heti eripuraista nettikeskustelua siitä, aikovatko itänaapurit ostaa Suomen pala palalta takaisin. Ruotsalaisia halveksitaan ja varsinkin Pohjois-Suomessa saksalaisia muistetaan nimittää katkerasti lapinpolttajiksi.

Aasialainen amerikkalainen unelma Suomalainen ei unohda vanhoja vihollisiaan. Jos venäläinen hankkii Saimaan

lm He

ik

te evät sa k uus

tuloaan Japanissa. © kee jo Kata riina

Ruo tsa l

ain e

n

Japanikaan ei ole välttynyt kivuliailta sotahaavoilta ja maan kahdella kaupungilla, Hiroshimalla ja Nagasakilla, on surullinen kunnia olla ainoat kohteet ihmiskunnan historiassa, joita vastaan ydinpommia on käytetty sodassa. Yhdysvaltojen atomipommitukset ovat yhä tänä päivänäkin kipeä muisto japanilaisten keskuudessa. Yllättäen tämä ei kuitenkaan näyttäydy keskivertokansalaisissa vihana amerikkalaisia tai länsimaalaisia kohtaan – päinvastoin. Japanissa länsimaalaista kulttuuria ihannoidaan ja vaaleat hiukset sekä isot silmät ovat kauneusihanteita, joihin tummatukkaiset ja ruskeasilmäiset japsit pyrkivät jopa sairaalloisesti. Yritän saada lisätietoa siitä, miten tämä näkyy käytännössä japanilaisten arjessa haastattelemalla 23-vuotiasta Mayu Hasegawaa, joka on Ingan opiskelukaveri Nagoya Zokei –yliopistossa. Japanilaiset ovat tunnetusti yhteisöllisiä ja hyväkäytöksisiä, mutta toimittajan näkökulmasta tämä on lähinnä riesa. Hymyilevästä ja nyökkäilevästä japanilaisesta on vaikea saada selville puhuuko hän totta tai onko hän edes ymmärtänyt englanninkielisiä kysymyksiäni. Nuori nainen pu39


huu jonkin verran englantia, mutta välillä Inga avustaa kääntämällä Mayun japaninkielisiä vastauksia, jotka ovat lyhyitä ja ympäripyöreitä. ”Hiusten värjääminen voi olla työpaikasta riippuen radikaalia, mutta ei välttämättä”. ”Nuoret käyttävät joskus värillisiä piilolinssejä. Minäkin käytän niitä joskus”. ”Mainoksissa näkee paljon länsimaalaisia.” ”Leonardo DiCaprio on hyvännäköinen”. Huomaan pohtivani, olenko joutunut kuuluisan japanilaisen kohteliaisuuden uhriksi enkä tahdo saada japsistani juuri mitään irti. Haastattelun jälkeen käymme luistelemassa tekojäällä ja illalla yritän vaivihkaa juottaa Mayua hiprakkaan. Alkoholikaan ei kuitenkaan murra japanilaisen hillittyä ulkokuorta. ”Kohteliaisuus ja ystävällisyys ovat ihania asioita, mutta toisaalta se tekee kanssakäymisestä varsinkin ulkomaalaiselle hankalaa. Välillä kaipaan sitä, että ihmiset puhuisivat yhtä suorasanaisesti kuin suomalaiset”, Inga huokaisee.

Uraani halkeaa ja tuottaa lamppuun valkeaa Matkaamme luotijunalla Japanin täyteen ahdettuun pääkaupunkiin Tokioon, jossa asuu reippaat 12 miljoonaa ihmistä. Astuessamme ulos junasta, kohtaamme harmaan päivän. ”Eihän tänään pitänyt olla pilvistä”, sanon kummastuneena.

”Eivät nuo ole pilviä”, Pauliina huomauttaa osoittaen sormellaan pilvenpiirtäjien huippuja kohti. Nostan katseeni ja ymmärrän silmänräpäyksessä, miksi aasialaiset turistit jaksavat hehkuttaa Suomen sinistä taivasta: Tokiossa taivas on aina hieman haalea, sillä sen ja kadunmiesten välissä leijuu harmaa saastepilvi.

Työnarkomaanien luvattu maa

Vaikka aurinko laskee lopulta savusumun taakse, eivät Tokion valot sammu koskaan. Katuvalot, neonkyltit, mainostaulut ja näyteikkunat syttyvät jo hyvissä ajoin ennen hämärää ja täplittävät hämärtyvää asfalttiviidakkoa.

ltapäivisin Tokion kadut ja lähijunat täyttyvät koulupukuisten nuorten lisäksi kravattikaulaisista bisnesmiehistä, salary maneista. Jakkupukuihin pukeutuneita uranaisia on katukuvassa huomattavasti vähemmän. Japanilaisten työpäivät ovat pitkiä ja kotiin perheen pariin ehtii usein vasta yömyöhään, silPelihallien pelit ja vehkeet käyvät täysillä lä uralla edetäkseen työntekijän täytyy kierroksilla, jättiläismäiset televisioruuliehakoida esimiedut heijastavat kuuhiään vapaa-ajalmimpien listaykköslakin oluttuopin ten musiikkivideoita, tai ruoan ääressä. musiikki raikaa ja Koska Japanissa metrot suhahteei ole maksullista levat raiteillaan. Kohteliaisuus ja vanhempain lomaa Näissä energiankutai kunnallista päilutustalkoissa on ystävällisyys ovat ihania vähoitoa, tarkoitvaikea uskoa, että asioita, mutta toisaalta taa tämä yleensä, japanilaiset ovat aktiivisesti ajaneet se tekee kanssakäymisestä että yliopistokouydinvoimasta luopuvarsinkin ulkomaalaiselle lutetutkin naiset luopuvat urastaan mista Fukushiman hankalaa hankkiessaan lapydinvoimalaonnetsia ja jäävät kotitomuuden jälkeen. äideiksi. Ulkoisesti modernin Japanin työkulttuuri onkin Japanissa ydinvoima ei ole mikään kekuin 1950-luvun Suomesta. vyen kahvipöytäkeskustelun aihe.

”Olen yrittänyt udella ihmisiltä heidän suhtautumistaan ydinvoimaan. Varsinkin nuoret sanovat pontevasti vastustavansa ydinvoimaa Fukush-

Tokion Akihabaran kaupinginosan pelihallit ja liikkeet sulkevat ovensa vasta yömyöhään. 40

iman onnettomuuden vuoksi”, Inga kertoo viitaten opiskelukavereihinsa. ”Mutta toisaalta kukaan ei ole oikein osannut antaa sille myöskään kunnollista vaihtoehtoa, sillä japanilaiset käyttävät ihan järkyttäviä määriä sähköä.”

”Sukupuoliroolit ovat täällä todella mustavalkoisia. Naiset pyrkivät yleensä olemaan ylityttömäisiä, joten jos nainen haluaa olla vakavasti otettava työelä-

Tokion Harajuku tunnetaan nuorison suosimana trendikkäänä shoppailupaikkana.


Atsutan šintotemppelialueen sisäänkäynti Nagoyassa on sijoitettu metsän keskelle.

mässä, hän saattaa korostaa sitä pukeutumalla miesten vaatteisiin”, Inga sanoo. ”Naispuolinen ystäväni valitti, että japanilaisella naisella on rankkaa, koska lapsen saadessaan täytyy luopua urasta, vaikka olisi korkeasti koulutettu. Hänen mielestään naisiin kohdistuu valtavia ulkonäköpaineita. Minusta miesten osa on silti vielä vaikeampi. Japanilaisten työmoraali on sulaa hulluutta. Sen li-

säksi, että mies raataa ja elättää koko perheen, täytyy nykypäivän japanilaismiehen pitää myös huolta ulkonäöstään ja ehtiä osoittaa huomiota perheelleen”, Inga pohtii.

Teollisen maan

luonnonläheinen uskonto Japani on kuitenkin muutakin kuin pilvenpiirtäjien ja kehittyneen tek-

Pyhätön kojussa papit ja papittaret kaupittelevat kävijöille rukouksia, ennustuksia ja amuletteja,

niikkateollisuuden kehto. Nähdessäni Nagoyan miljoonakaupungissa metroaseman ja hektisen liikenteen vierellä kohoavan metsän, tuumin, että se on kasvanut väärään paikkaan. Puiden keskeltä paljastuu pyhää paikkaa symboloiva portti. Olemme astuneet Atsutan pyhättöön, joka on Nagoyan suurin šintotemppelialue. Šintolaisuus on Japanin valtauskonto, jolla ei ole perustajaa, pyhiä kir-

Tokion valomeri ei sammu koskaan.

joiden pitäisi esimerkiksi parantaa koulumenestystä. 41


joituksia eikä yleistä oppia. Pyhättöjä ympäröi aina pieni metsä. Saamme yllättäen vapaaehtoiseksi oppaaksemme eläkeläismiehen, joka mielii harjoittaa englannin kielen taitojaan. Hän kertoo meille ystävällisesti šintolaisuudesta ja siihen liittyvistä käytännöistä. ”Aluksi tulijat pesevät kätensä tässä altaassa, sillä jumalien eteen ei mennä likaisena”, hän selittää nostaessaan kauhalla vettä lähteestä, joka on sijoitettu portin pieleen. ”Šintolaisuus pohjautuu varhaisiin japanilaisiin kansantaruihin, joiden mukaan lähes jokaisessa luonnonilmiössä, kuten puissa, kivissä, järvissä ja vuorissa elää oma jumaluutensa”, hän kertoo osoittaen suurta puuta, jonka ympärille on solmittu rukousnauha. Suurin osa japanilaisista ei tunnustaudu uskonnollisiksi, mutta šintolaiset rituaalit elävät rinnakkain arkipäiväises-

sä elämässä buddhalaisten perinteiden kanssa. Katson ihmetellen pukumiehiä, koululaisia ja vanhuksia, jotka heittävät rahaa aidatuille rukousalueille ja suorittavat samalla aamujumpalta näyttäviä liikeratoja. Pyhätössä on pieni koju, jossa nuori pappi ja kaksi papitarharjoittelijaa kauppaavat kävijöille erilaisia amuletteja ja rukouksia. Hetken mielijohteesta ostan itselleni 7 eurolla rakkausamuletin, jonka voi ripustaa nykyaikaisesti kännykkään tai laukkuun. Jos pappiin on uskominen, niin sen ansiosta pitäisi kosijoita jatkossa virrata ovista ja ikkunoista.

vat koululaiset puhua meille englantia. Lapset käyvät kysymässä lauseita opettajaltaan ja toistelevat niitä hetken ryhmässä. Lopulta yksi tai kaksi uskaliasta tulee puhumaan meille. ”How are you? What is your name?” lapset täräyttävät reippaasti murtaen. He eivät tunnu juuri ymmärtävän vastauksiamme, mutta kuten totuttua, he hymyilevät kauniisti ja nyökkäilevät. Paikallisten vaikeaselkoinen kohteliaisuus taitaa alkaa jo pienestä pitäen.

Takaisin kotiin ”Herää, me ollaan kohta lentokentällä”, kuulen Ingan tutun äänen huutavan. Koen hetkellisen déjà vu –tunteen, kunnes ymmärrän torkahtaneeni jälleen lähijunassa. Lentomme takaisin Suomeen lähtee kahden tunnin kuluttua. Vielä viimeisinä hetkinämme saarivaltiossa, haluavat lentokentälle matkaa-

Japanin korkein vuori Fuji nousee vaikuttavana näkynä pienen teollisuuskaupungin ylle. Šintolaisuudessa 3776 metriä korkeaa Fujia on pidetty pyhänä vuorena. 42


Näkymä Tokion ylle kuudennestakymmenennestä kerroksesta vetää matkaajan hiljaiseksi. © Inga Metsola 43


POIKAMIES TULEE!

OLETKO VALMIS? syksy 2014 44


Rehti oamk