Issuu on Google+

Haile Selassie ja Lass’uulan Niila tarinoita kutturan kairoilta




Siiri Magga-Miettunen

Haile Selassie ja Lass’uulan Niila tarinoita kutturan kairoilta






N O R J AA N > 50km

N

>

Teno

0

N

O

R

J AA

< N O R J AA N

Inarinjärvi Inari

Ivalon V

E

N

Ä

Ivalo

Ivalon I vT aö rlmo änn e n

Ivalojo

Ivalon

I v a l o nK u t t u r a Ivalon

ok i

Lisma

S ot a j

Repojoki

ki

Ivalon

o ant t i I v aI lvo a n lM

Saariselkä

I vK aa kl sol na u t a n e n Purnumukka

Ivalon Ivalon



EEN < SUO M

< S UO

ME

EN

Vuotso



L

L

E

>


S i s ä ll y s

© Siiri Magga Miettunen Ulkoasu: Matjas Jumisko Kustannus Puntsi Inari www.puntsi.fi ISBN 978-952-5343-41-0 Ws Bookwell, xxxx 2010 Kansien värivalokuvat: Lapin kulttuuriympäristöt tutuiksi –hankkeen inventointi / Lapin ympäeristökeskus






Kaapin jalka

— — — — — — — — — — — — — —

12

Lehmä ja traktori

— — — — — — — — — — — — —

22

Sähköjuhlat Kutturassa

— — — — — — — —

34

Kutturan poika armeijassa

— — — — — — — — —

40

Kun Jouni-eno halusi emännän

— — — — — — —

46

Keltaista herkkua Sompiosta

— — — — — — — — — — —

52

Malmin Helka

— — — — — — — — —

58

Kun pojat yrittivät eksyttää Kutturan Anttia — — — — 14 2

— — — — — — — — — — —

64

Te r v e e l l i n e n a a m u p a l a

Pahoja ihmisiä

Mussolini ja Haile Selassie Postiautossa on tunnelmaa

Sanovat sitä ruokakulttuuriksi Kutturan Antin eväät

Haisevan aitan salaisuus Seisaallaan nukkujat

— — — — — — — — — — — — 102 — — — — — — — — — — 11 2 — — — — — — — — — 118 — — — — — — — 120 — — — — — — — — 134

— — — — — — — — — — — — — — 138

— — — — — — — — — — 14 6

Oodi Kutturan lehmille ja kotiporoille

— — —

66

Hyysikän tyhjennys

Otsasi hiessä pitää sinun leipäsi syömän

— — —

72

Hammaspeikko hermostuu

— — — — — — — — — 15 4

— — — — — — — — — — — — — — — —

78

Potilaskyyti Jäkäläpäältä

— — — — — — — — — 15 8

— — — — — — — — — — — —

82

Tirolin poika Anttoni

Heikki Aaslakan koulun aloitus — — — — — — —

86

Lämmin henkäys talvisäässä

Kaapin Jounin jäähyväiset

— — — — — — — — —

92

Vallesmannin lentomatka — — — — — — — — — —

96

Anni-sisar

Maalikylä Kuttura



Sanaselityksiä

— — — — — — — — — — — — 15 0

— — — — — — — — — — 162 — — — — — — — — 17 2

— — — — — — — — — — — — — — 18 6




10

11


K a apin jalk a

Tämä tapahtui siihen aikaan ennen sotia, kun paliskuntien välillä ei ollut minkäänlaisia aitoja. Porot saattoivat kulkeutua vieropalkisen alueelle. Kaapin Aaslakka on Kyrön palkisen miehiä. Hän on lähtenyt Lemmenjoelta Jauristunturiin, Näkkälän paliskunnan maille, hakemaan pois porojaan. Mukanaan hänellä on parikymppinen veljenpoika Kaapi, joka on etsimässä isänsä Kaapin Jounin poroja. Takkaporojen kanssa he kulkevat, koska on syksyaika. Takkaporoiksi he ovat valinneet opetettavia poroja, jotka ovat vielä aika vauhkoja. Jos löytyy oma poro, he pyydystävät sen suopungilla ja sitovat jonon jatkoksi. Kumpikin taluttaa omia takkaporojaan. Miehet ovat lähellä Pöyrisjärveä. Koirat ovat olleet hukkateillä koko aamupäivän. Jostain sumun keskeltä takaapäin ne sitten rukattavat siihen, ja härät säikähtävät. Kaapin härkäkin ryntää taluttajansa etupuolelle kovalla vauhdilla. Pahaksi onneksi Kaapilla tarttuu jalka kivenkoloon. Vuotakenkä ei juuri paljoa nilkkaa suojele. Jalka vääntyy niin pahasti, että eteenpäin ei ole menoa. Jalka ei ota päälle. Jokohan tuo meni poikki? Aaslakka ihmettelee, että mitä nyt? Koettaa kääntää jalkaa oikeaan asentoon, mutta ei onnistu. Pakko on jättää kaveri sumun sisään maahan makaamaan, ja lähteä hakemaan apua. Hän peittelee poti-

12

13


laan laavukankaalla. Hän tietää, että muutaman kilometrin päässä

kivellä. Hän päästättää raanun kulman kädestään. Enempää ei tarvita.

on Maggojen kotakunta. Sinne hän lähtee apua hakemaan.

Potilas luiskahtaa veteen, josta Ingat naurua pidätellen onkivat

Kodassa on Inkoja ihan neljittäin. On Heikin Niilan Inka,

hänet raanulle.

Heikin Oulan Inka, Heikin Juhanin Inka ja Jussan Inka. Miesvä-

Matkalla mietitään, mitä pitäisi tehdä. Lääkäriinhän potilas

keä ei ole paikalla. Aaslakka selostaa tilanteen naisille. Päätetään,

olisi saatava, mutta minne ja miten. Muonion lääkärille olisi ehkä

että potilas on saatava kodalle. Yhdessä he lähtevät kävelemään

helpoin matka, mutta Aaslakka kieltäytyy lähtemästä sinne. Syy on

potilaan luo.

yksinkertainen. Hänellä ei ole rahaa mukana. Naiset tarjoutuvat

Kaapi ei tietenkään ole kovin korkeissa tunnelmissa, kun hän

lainaamaan. Mutta Aaslakka nyt kerta kaikkiaan on tunnettu siitä,

makoilee louteen alla. Liikkua ei kärsi. Lopulta hän saa unenpäästä

että hän ei ota velkaa. On ruvettava suunnittelemaan lähtöä Inariin,

kiinni, kunnes herää naisääniin. Inka–joukkueen saapuminen

jonne on matkaa seitsemisen peninkulmaa.

paikalle on kuin enkeliparvi ilmestyisi sumun keskeltä Kaapia pelastamaan. Potilas asetetaan makaamaan raanulle, ja naiset tarttuvat raanun kulmiin. Kaapi ihastelee, että sattuipa hyvin, kun teitä on justiinsa neljä kappaletta.

Päätetään, että Aaslakka kävelee muutaman peninkulman päässä sijaitsevaan Peltovuomaan ostamaan rekeä. Tai ei tietenkään ostamaan, vaan vaihtamaan sen porolla. Mukaan pitää siis ottaa myös härkä, kesy, opetettu ajoporo, joka saisi vetää reen Hetasta. Saavutaan kodalle. Sinne on saapunut vieraita, Kitti-Hanssi

Niin lähdetään kotaa kohti. Aaslakka taluttaa poroja. On mo-

jonkun toisen Peltovuoman miehen kanssa. Aikansa kuluksi ovat

nenlaista jänkää ja ojaa, vaarannyppylöitäkin ylös ja alas. Pienten

alkaneet ryypiskelemään. He hiljenevät hetkeksi, kun näkevät,

jokien yli naiset hyppelevät vuotakengillään kiveltä kivelle.

millainen saattue kömpii kodan ovesta sisään. Kiinnostuvat kovasti

Vastassa on syvä Pöyrisjoki. Siinä on onneksi kiviä, joita pitkin saattaa päästä eteenpäin kuivin jaloin. Kaksi naisista on jo päässyt rannalle, mutta perässä tulevista toisella Ingalla luiskahtaa jalka liukkaalla

14

potilaan vammasta, riisuvat kengän pois ja tunnustelevat nilkkaparkaa, Kaapin mielestä liiankin tuttavallisesti. Hanssi toteaa: – Ei tuo nilkka ole murtunu. Se on vain pois paikoilthan. Mie tii-

15


jän, ko mie olen oikia parantaja. Mehän vejämme sen paikoilhen.

nyt hänen elonpäivänsä päättyvät tähän pahuksen pataan.

Kaapi säikähtää. Hän ei halua joutua humalaisen parantajan

Kuluu ikuisuus ennen kuin parantaja on tyytyväinen. Vihdoin

hoitoon. Mutta mikä auttaa? Apumies tarttuu kainaloista ja Hanssi

Kaapi pääsee rauhassa makaamaan taljalle. Jälkeenpäin hän kertoo,

rupeaa vetämään nilkkaa paikoilleen. Kaapi ulvoo tuskasta. Juuri,

että kipu oikeastaan hellitti kiehuvan kylvyn jälkeen.

kun potilas meinaa pyörtyä, parantaja laskee jalan irti.

Onneksi hoitajat keskittyvät taas alkuperäiseen ajanvietteeseensä,

– Nyt se on paikoilhan. Mutta tarvithan lissää hoitoa.

ja nukahtavat sitten kuorsaavaan uneen. Naiset tarjoavat potilaalle

Paniikissa seurailee Kaapi Hanssin puuhia. Jos pääsisi, niin

kahvia ja leipää. Vuoleskeleepa eräs Ingoista kuivaa lihaa ja syöttää

pötkisi tiehensä koko kirotusta kodasta. Mikä pahus nuo äijät oli tänne satuttanut? Olisi ollut niin leppoisaa makoilla neljän Ingan hoivissa nuotion loisteessa. Hanssi lisää tuleen puita ja komentaa apumiehensä noutamaan padalla vettä. Sitten hän alkaa odotella veden kuumenemista. Kaapin sydän hyppelee epäluulosta. – Mitä sie tuolla veellä aiot?

potilasta kuin lasta. Toisissa olosuhteissa Kaapi olisi ollut toiveittensa kehdossa. Mutta nyt on ylimääräinen huoli. Koska Aaslakka tulee? Millainen on matka poronreessä yli rämeitten ja kurujen? Huonot ovat Kaapin yöunet. Lisäksi hän katselee epäillen nukkuvia ukkoja. Entäs, jos he vielä aamulla keksivät ruveta häntä hoitamaan. Aamulla Aaslakka lähtee Hettaan ja viipyy siellä pari päivää. Naiset

– Mie aion estää pakteerien hyökkäystä. Se on tesinfiseerausta.

hoivailevat potilasta. Aaslakan palattua alkaa matka kohti Lemmen-

Kaapi koettaa kertoa, että vesi on jo lämmintä. Mutta se ei kelpaa

jokea. Onhan Kaapilla risuja ja talja pehmusteena, mutta ei se mitään

ennen kuin on niin kuumaa, ettei kärsi sormella koettaa. Sitten mies

huvia ole se matkanteko. Päivässä edetään pari peninkulmaa. Välillä

nostaa padan lattialle. Kaapi rukoilee itku kurkussa armoa, mutta

reki uhkaa kivikossa kaatua. Ja jalkaparka ei ainakaan parane siinä

mikään ei auta. Rimpuileva potilas joutuu toteamaan, että toinen

rytäkässä.

mies pitää häntä raudanlujasti aloillaan ja toinen upottaa jalkarievun

Päivien kuluttua he saapuvat Lemmenjoelle Sotkajärven rantaan

pataan. Huuto kuuluu peninkulman päähän ja Kaapi pelkää, että

Kaapin Jounin vainion laidalle. Kaapin isä Kaapin Jouni kuulee

16

17


koirien metelin ja ikkunasta tähystelee, mitä koirat haukkuvat.

samoin käy hevoselle. Kaksi miestä tarttuu suittipielistä, ja hevosen

Kun hän näkee kesäkelillä härän vetämän reen, hän tajuaa heti, että

on vain asteltava lossiin.

jotain erikoista on tapahtunut. Menee pihalle vastaan. Äkkiä hänen

Lähestytään vastarantaa. Vielä muutama metri. Hevonen ei enää

otsasuonensa pullistuu kiukusta. Hänen poikansa se siellä reessä

malta odottaa. Se ottaa kunnon lähdön. Suitsista pitelijöiden ote

istuskelee. Jouni sieppaa keppinsä ja ryntää reen luo.

irtoaa. Hevonen syöksyy rannalle kaiteen yli. Kärry lentää korkealle

– Vai sie laiskuri vejätät ittiäs kesämaan aikana…

ilmaan ja Kaapi vielä korkeammalle, ja sitten kaaressa lossin oikean

Ehtii huitaista muutaman kerran ennen kuin veljensä Aaslakka

reunan yli veteen.

saa puheenvuoron. – Kyllä se nyt on niin, että Kaapi on tärvänny jalkansa. Se pitäs saaha Inarhin lääkärhin. Matka jatkuu venekyydissä. Kyytinaisiksi lähtevät Kaapin äiti,

Matkustajat ryntäävät lossin reunaan kurkkimaan, näkyykö potilasta. Ei näy. Joukko ryntää toiselle reunalle. Ei näy mitään. Joku pojankoltiainen rannalla kiljuu: – Nyt se näkkyy tuolla toisella reunalla!

Marketta -muori ja sisar Anni. Soutumatkaa on parin päivän verran.

Kaapi on törmännyt lentäessään lossin reunaan. Törröttävä rauta-

Kaapista tuntuu, että järviä ja jokia riittää loputtomasti. On iso Paa-

naula on lävistänyt lapintakin kauluksen ja Kaapi jäänyt roikkumaan

tarin järvi, jonka jälkeen pitkin Vatijokea, Kettujokea, Muddusjärveä

reunaan kuin naulittuna. Upposi tietysti, kun parikymmenpäinen

ja Leutolahtea. Sikovuonosta saadaan hevosmies viemään potilasta

ihmisjoukko juoksi lossin samalle reunalle.

Inariin. Kärryt kolisevat eri tavalla kuin reki, ja monta voihkaisua siinäkin kyydillä puhalletaan. Inarissa edessä on vielä Juutuanjoki, jonka yli olisi mentävä los-

Henkeä haukkova Kaapi vedetään lossille ja kannetaan takaisin hevosen kyytiin. Vihdoinkin istuu Kaapi oikean lääkärin vastaanotolla.

silla. Metsäperän hevonen kammoksuu moista tekelettä ja kieltäytyy

Tohtori Meri Virkkunen on tottunut monenlaisiin tapauksiin

menemästä lossiin. Mutta nyt ollaan kylillä, ja apumiehiä on koko

näissä maisemissa. Tervehtii rauhallisesti, mutta kysäisee, miksi

joukko. Aivan kuin Kaapi joutui alistumaan parantajan kynsissä,

potilas on yltä päältä märkä. Kaapin lyhyesti selostaessa kärsimys-

18

19


matkaansa, tohtori tutkii jalkaa. – Yhtä asiaa minä en oikein ymmärrä. Miksi tämä jalka on aivan kuin sitä olisi keitetty? – Mutta tätähän on keitetty, todistaa Kaapi. Ja taas alkaa sekava selostus humalaisesta parantajasta ja hänen puuhistaan. Kuultuaan kollegansa toimista tohtori vaipuu hetkeksi ajatuksiinsa. – Eihän sitä kyllä ole tapana noin toimia, mutta näyttää siltä, että siitä on ollut apua. Jalka on alkanut parantumaan aika mukavasti. Se kuumavesikylpy on vissiin estänyt tulehdusta, joka yleensä ehtii näin pitkällä matkalla tulla vioittuneeseen kohtaan. Laitetaan vain kevyt lasta suojelemaan nilkkaa. Kyllä tämä nyt tästä paranee.

20

21


P a h o j a i hm i s i ä

Leikimme Inkan kanssa metsän reunassa. Olisi kiva mennä ihan metsän sisälle. Äiti on kuitenkin sanonut, että koti pitää aina näkyä. Meillä on leikkilehmiä, jotka on tehty kävyistä. Sarvet ovat kotiporoja. Niille annamme lehtiä ja heiniä, joita kiskomme maasta. Minun kotiporoni nimi on Hirvensarvi. Inka on vielä niin pieni, ettei osaa keksiä kotiporolleen muuta nimeä kuin Miessi. Sanon sille, että miessihän tarkoittaa vain pikku poroa, vasaa. Mutta Inka vain hokee: – Miessi, Miessi, tässä on sinulle leipää! Saamme leikkiä täällä metsän puolella. Vainion toiselle reunalle, jokirantaan, emme saa mennä ilman aikuisia. Pääsemme mukaan silloin, kun isä ja Pieti-eno käyvät verkoilla. Nyt isä ei ole kotona. Hänen piti mennä sotaan. Pieti-eno käy verkoilla Helenan kanssa, joka tuli etelästä heinäntekoon. Joen toisella puolella on korkea tunturi. Se yltää taivaaseen asti. Leikimme, mutta näemme samalla kotiin. Äiti lähtee iltalypsylle. Jouni ja vauva jäävät ahkun kanssa pirttiin. Ahku sanoi, että nyt meillä on yhtä monta tyttöä ja poikaa. Kun isän piti lähteä, ahku laittoi sille paljon eväitä. Kuivaa lihaa

22

23


ja monta leipää. Voita hän laittoi ison rasian täyteen, ja paljon muuta,

Äiti vissiin itkee. En saa selvää, mistä miehet ovat suuttuneet. Joku

suolaa ja sokeria. Kokonaisen juustonkin, että isä saisi paloitella sitä

juoksee ja ovet paukkuvat, ja sitten kuuluu taas ampumisen ääniä.

kahvin sekaan. Isän lähtiessä me kaikki itkimme. Tänään, kun ahku alkoi itkeä, niin äitikin alkoi.

äkkiä lähteä ulos. Lasinsirut pistelevät jalkoja, kun hiivimme ulos ja

Sitten ahku pyyhki silmiään.

juoksemme metsään päin piiloon. Avojaloin, yövaatteissa. Ulkona

– Menkää, tytöt, ulos leikkimhän. Kyllä isä tullee kotia, ko ker-

on kylmää ja pimeää.

kiää. Huomenna mie käyn teijän kanssa Pirihmarjan tykönä kylässä. Sen matkan jaksaa Inkaki kävellä. Leikimme Inkan kanssa. Äiti huutaa meitä syömään ja nukkumaan. Huomaan, että on jo tullut pimeä. Syömme voileipää ja juomme lämmintä maitoa. Iltapesun jälkeen Inka ja minä menemme vierekkäin puusänkyyn. Ahkun kanssa luemme iltarukouksen. – Isän, pojan ja pyhän hengen nimeen nukkumaan, aamulla terveenä nousemaan. Jumala siunaa minun nukkumasijani. Aamen. Inka nukahtaa melkein heti. Minä katselen, kun äiti toisessa sängyssä imettää vauvaa ja puhaltaa sitten lampun sammuksiin. Ahku kuuluu vielä liikuskelevan kamarissa. Pieti–eno nukkuu lattialla ja Helena pukkisängyssä hellan tykönä. Kuka huutaa ja karjuu? On ihan pimeää. Kuuluu, kun ikkuna lyödään rikki ja lasit helisevät lattialle. Herätän Inkan. Kuuluu ampumista ja ärjymistä.

24

Hyppäämme sängystä lattialle. Viskuttelen Inkalle, että nyt pitää

Kiskon Inkaa kädestä metsään. Puun takaa kurkistamme kotiin päin. En näe mitään. Pelkään kamalasti. Nyt vasta Inka alkaa itkeä. Onneksi hän ei itke ääneen. Mitä pahoja miehiä on tullut kotiimme? Yhtäkkiä näkyy valoa. Talo on syttynyt tuleen. Siitä nousee savua. Inka on polvillaan maassa ja tuijottaa kotiinpäin. Tulen loisteessa näen, kun joku kiskoo Pieti-enoa ulos ja pukkaa sitä pyssyllä selkään. Eno on kumman näköinen. Silmiäni kirvelee, ja yritän pyyhkiä niitä kädelläni. Jalat eivät oikein kanna. Istun maahan. Kurkin puun takaa ja itken hiljaa. – Meijän koti pallaa. Missähän äiti on? Äitiä ei näy, mutta nyt joku mies karjuu ja työntää ulos Helenaa, joka kirkuu. Se pelkää. Nyt sotilaat lähtevät. Pieti-eno ja Helena kävelevät niiden edellä.

25


Koko ajan sotilaat ärjyvät rumalla äänellä. He vievät enon ja Helenan metsään. Kiirehdimme nopeasti parempaan piiloon, etteivät ne näkisi meitä. Konttaamme ison kuopan pohjalle. Istumme maassa ja

Inka tuijottaa sitä. – Se on vauva! Vauvaki on palanu. Juoksen hakemaan navetasta vettä ja yritän sammuttaa äidin jaloissa olevaa tulta. Mutta tuli ei sammu.

vapisemme. Kotoapäin kuuluu tulen rätinää. Joku itkee. Onkohan

Talon takaa kuuluu itkua. Sieltä kompuroi Jouni. Hän juoksee

se Jouni? Emme uskalla kurkistaa. Inka haluaisi lähteä äidin luo,

suoraan äidin luo. Tuli tarttuu sen vaatteisiin. Minä käsken sen tulla

mutta minä en päästä.

pois, mutta se vain kyykistyy äidin viereen. Sitten Jouni ei enää

– Älä mene! Ne voivat tulla takaisin. Koko ajan itkemme äänettömästi. Pitkän ajan päästä hiivimme varovasti lähemmäksi kotia. Inka

huuda, kaatuu vaan maahan ja palaa. Koko ajan me itkemme nikottelemalla. Missähän ahku on? Onkohan ahkukin palanut?

on pissannut housuihin. Hän puristaa minua kädestä niin, että

Kun liekit sammuvat, tulee ihan pimeää. Minua pelottaa.

tekee kipeää.

– Lähemmä Pirihmarjan luo. Jos ahku on sielä.

Kurkimme kauan metsän reunaan, johon sotilaat menivät ja veivät enon ja Helenan. Inka hokee koko ajan: – Mie haluan äitin tykö. Menemmä äitin tykö! Koti palaa. Välillä kuuluu ääniä, ja katto putoaa alas. Pelkäämme, että miehet tulevat takaisin. Silti lähenemme hiljaa kotia. Siinä, missä portaat ovat, lojuu lapintakki. Menemme lähemmäksi.

26

Kävelemme metsän halki käsi kädessä. Pirihmarjan koti ei ole kaukana. Se näkyy jo. Menemme lähelle. Portailla makaa joku, jolla on lapintakki yllään. Inkan ääni on ihan käheä. – Anni, se on Pirihmarja. Siitä tullee verta. Sotilaat ovat käynhet tääläki. Yritämme sanoa Pirihmarjan nimeä, mutta hän ei vastaa. Hänen

– Inka, tuossa on äiti! Se on palamassa.

jalkansa on kääntynyt vinoon. Hampaani kalisevat. Käännymme

Huudamme äitiä, mutta hän ei vastaa. Äidin vieressä on nukke.

kotiinpäin. Inka ei haluaisi lähteä.

27


– Jos ne tulevat uuvesthan. Emmä mene.

Inka on vasta neljän ikäinen.

Mutta meidän on pakko mennä kotiin, vaikka se on jo palanut.

Herään siihen, että Inka alkaa itkeä ja huutaa äitiä. Minua

Pimeässä näkyy vain savuava muuri. Portailla on jotain mustaa. Äiti, vauva ja Jouni. Onkohan ahku päässyt pakoon? Mietimme, missä uskaltaisimme nukkua. Navetassa olisi lämmin, mutta sekin tuntuu pelottavalta. Katselen ympärilleni.

palelee. Äkkiä muistan, että on tapahtunut jotain kamalan pahaa. Nousen istumaan. Inka vaikeroi, mutta minä varoitan: – Älä itke äänhen, etteivät sotilhat kuule.

– Hyysikästä ne eivät hoksaa meitä ettiä.

Katsomme ovenraosta. On valoisaa. Inka huokaa.

Menemme sisään ja panemme oven hakaan. On kylmää ja pi-

– Mulla on jano!

meää. Inkan hampaat kalisevat. – Mulla on niin kylmä. Mie haluan kuivat housut. – Ei ole kuivia housuja. Kaikki vaathet olivat kamarissa ja paloivat. Muistan äkkiä, että aidan päällä riippuu porontalja. Raahaamme

Kurkistamme varovasti joka suunnalle ennen kuin uskallamme mennä navettaan. Hiivimme navetan ovesta. Katselemme kaikkialle. Ei näy sotilaita. Lehmät vain ammuvat kovalla äänellä. Niille pitäisi antaa aamuheiniä, mutta en uskalla mennä latoon.

sen hyysikkään. Paneudumme nukkumaan taljan toiseen päähän,

Lelu on kiltti lehmä. Otan kiulun ja kyykistyn sen viereen.

ja toisen pään käännämme peitoksi. Makaamme ihan kiinni toisis-

Puristan nisästä, ja maitoa valuu vähän. Mutta se ei riitä. Puristan

samme, ja kuuntelemme, tulevatko pahat sotilaat taas.

uudestaan ja uudestaan. Kiulun pohjalla on jo melkein kupillinen

Nyyhkytämme hiljaa. Minulla on jano, mutta en uskalla lähteä jokirantaan ilman aikuisia. Inkakin haluaisi juomista. Otan Inkaa kaulasta. – Aamulla mie lypsän meille maitoa. Kyllä mie ossaan. Mie olen jo kuusi vuotta.

28

maitoa. Juomme kiulusta vuorotellen. Sitä valuu maahankin. Inka haluaa lisää, mutta minä en heti jaksa. – Oota vähän, käjet väsy kauhiasti. Kohta mie taas lypsän. Ja minä lypsän, ja me juomme taas. Sitten minä lepään.

29


Koko aamun olemme lehmien luona. Siellä on lämmintä.

– Missä Inka on? Anni, missä Inka on?

Vähän väliä käyn katsomassa, näkyykö sotilaita. Inka lähtee aina

Vastaan, että suovan alla, muttei Inka ole siellä. Kaikki etsivät.

kanssani ulos. Olemme heinäsuovan vieressä ja istumme maahan.

Isän mukana on tullut muitakin sotilaspukuisia, mutta en pelkää

Alkaa hämärtää. Kohta pitää lähteä puristamaan lehmästä maitoa.

enää. He ovat hyviä ihmisiä, he eivät polta äitejä ja lapsia. Minäkin

Äkkiä säikähdän. Tietä pitkin tulee sotilaita. – Inka, tule heti suovan alle piilhon! Sielä on taas sotilaita pyssyjen kanssa. Kaivaudun kokonaan suovan alle. Pelkään, että Inka ei osaa mennä tarpeeksi hyvään piiloon ja sitten ne löytävät meidät. En uskalla liikkua. Kuulen, kuinka miehet huutavat jotain. Ne juoksevat ympäriinsä ja puhuvat koko ajan. Joku mies itkee ääneen. Tuntuu kuin

koetan miettiä, missä Inka on. – Jos se on navetassa lehmien tykönä? Isä pitää minua sylissään, ja kaikki juoksevat navettaan. Huudetaan Inkaa, mutta häntä ei näy missään. Minä puristan isää kaulasta. – Isä, pyyvä lapiksi, että Inka tulis pois piilosta! Isä huutaa lapiksi, ja sitten kuuluu jostain vikinää. Joku miehistä kurkistaa muurin taakse:

hän huutaisi minua ja Inkaa. Pelkään, että Inka vastaa, ja silloin ne

– Inka on kyyryssä ihan tuolla perällä.

löytävät meidät. Taas kuuluu ihan selvästi:

Isä laskee minut lattialle ja menee kiireesti katsomaan muurin

– Anni ja Inka, oletteko te täälä jossaki? En uskalla vastata. Sitten kuuluu isän itkuinen ääni, kun hän huutaa nyt lapin kielellä: – Ei suinkhan ne ole vienhet niitä lapsiriepujaki matkassa. Anni ja Inka, täälä on isä. Missä te olette? Silloin minä tulen esiin suovan alta, ja sitten olen isän sylissä. Isä itkee ja kyselee:

30

ja seinän välikköä. – Inka, ei sinun ennään tartte pelätä. Tule isän sylhin! Me kaikki itkemme, kun Inka viimein hitaasti nousee kyyrystään ja tulee takaperin suoraan isän syliin. Isä kyselee koko ajan, mutta me emme saa sanaa suustamme. Saamme miesten repuista ruokaa. Isä lypsää oikein paljon lämmintä maitoa. Lehmille annetaan juomaa ja heiniä. Miehet haluavat kysellä

31


lisää, mutta isä sanoo: – Nyt näiltä lapsirievuilta ei ennään saa kysyä mithän. Silloin minä muistan: – Pirihmarjaki on vishin kuollu. Se makas porthailla ja oli ihan veressä. Isä puristaa meitä kumpaakin sylissään. Hän itkee vieläkin. – Mie vien teijät turvhan. Nyt ei ennään tartte pelätä. Lähemmä ahkun tykö. Ahku pääsi pakhon. Inka on isän sylissä, ja joku isän kaveri kantaa minua. Metsänreunassa käännymme katsomaan kotia. Se savuaa vieläkin.

32

33


M u ss o l i n i j a H a i l e S e l a ss i e

Varsinkin miesväki oli kiinnostunut siitä, mitä kaukana maailmalla tapahtuu. Yksikin lapinmies oli laulellut pikku tyttärelleen, että K on st a n t in n o ope l in p o r t in pä ä l l ä ol i Tu r k in k e i sa r in k u v a , ja s e ol i n iin r u m a n r u m a .

Mies tiesi, mistä lauloi. Oli käynyt ihan jossain Etelä-Venäjällä. Ties, vaikka olisi itse nähnytkin sen Turkin keisarin kuvan. Agenttikoulutukseen hän oli lähtenyt, mutta oli sitten palannut kotiin ja alkanut taas porohommiin. Toisen maailmansodan tuiskeessa oltiin uutisista kuultu, että Italia oli hyökännyt Abessinian kimppuun. Abessinian, nykyisen Etiopian, hallitsija oli Haile Selassie. Oltiin sitä mieltä, ettei Haile Selassien kimppuun olisi saanut hyökätä. Miksi, sitä ei oikein tarkkaan osattu selittää. Osansa oli ehkä silläkin ajatuksella, että Haile Selassiella oli niin mukavan tuntuinen nimi. Melkein kuin Halisen Lassi tai Lassuulan Niila, joka oli Kutturan kylän yhteinen vävypoika. Isäveljesten ainoa sisar, Kutturan Katri, oli nyt emäntänä

34

35


Ronkajärven talossa. Siitä Katrista ja Kuru-Jussista Siika-Uulakin oli joikannut, että

nosta. Niila lisäilee puita piisiin. – Se on tuo jäniski semmonen otus, että etelässä ihmiset kuulemma syövät sitä. Mie en kyllä ristiturpaa suuhuni pane.

Jos m i e ol i sin y ht ä v u o r ok a u t t a a ik a s e m m in

Juhani naurahtelee.

k e r e n ny Ku t t u r ha n ,

– Eihän sitä Jussin lihhaa kyllä viitti syyvä. Perälän Aaslakka

n iin m i e ol i sin sa a t t a n u sa a ha s e n

kerto, että heillä oli kerran loppunhet evhät poromettässä. Niin olivat

Ta im e npa l on hi e n on t y t ön .

keksinhet, että ammuthampa jänis ja keitethän se suolaveessä.

Mu t t a k o mi e my öhä st y in ,

– No miten siinä kävi?

n iin L a ss u u l a n Niil a

– Saatto olla, että eivät nälishän malttanhet tarpheksi kauan

k e r k e s m in u a e n n e n .

keittää. Syönnin jälkhen oli Aaslakka ensin menny oksentamhan nurkan taka. Ja heti perässä toiset. Ja kaikki olivat vannonhet, että

Ja eihän se tuntunut hyvältä, jos joku Mussolini oli äkkiä hyökännyt Halisen Lassin kimppuun. Melkein kuin olisi rukattanut naapurin pojan niskaan. Ystävykset ja työkumppanit Huuhkajan Juhani ja Lassuulan Niila ovat porojen kanssa jossain Appistunturilla. Poroja oli jo koossa

ennen kuolevat nälkhän, ko syövät toisti jänöjussin lihoja. Sota on jo nielaissut monia lapinmiehiäkin vuosikausiksi nieluunsa. Joitakin tuttuja on kaatunut tai kadonnut. Lassuulan Niila yrittää levittää kovettunutta voita leivälleen. Mutta voi on niin kovaa, että avuksi on otettava peukalo.

melkoinen parttio. Suunnittelivat, että lähtevät aamulla juvattamaan

– Kyllähän sinne ei kukhan haluais joutua, mutta jos on pakko,

parttion tokan tykö. Eivätköhän ne pysy kämpän lähellä, kun lai-

niin mikäpä siinä auttaa. Olen mie kuullu, että joku olis ampunu

tistusporot, kellokkaat, ovat kiinni puussa.

etusormensa hajalle, että ei joutuis sothan. Hyi kauhia!

Asettuvat siinä kaikessa rauhassa kämppään. Piisissä keitetään korviketta ja paistetaan lihaa. Jutellaan poroista ja maailman me-

36

Juhani paloittelee leipäjuustonpaloja kahvikuksansa pohjalle ja kaataa päälle kuumaa korviketta.

37


– Tiijjän mieki yhen miehen täältäpäin, joka vapautethin sota-

juttua.

hommista. Se oli tullu lapsensa syntymän aikana lomalle sotahom-

– Kutturassa oleili talvisovan jälkhen joku Pööki. En kyllä tiijä,

mista. Sairaalassa sitte oli lääkärin nokan alla kaatunu maahan ja

oliko se oikia nimi. Pööki oli ollu talvisovassa. Sielä se oli oppinu,

alkanu houria ja huutaa. Sitte ku mies oli selvinny, lääkäri oli kyselly

että valkonen vaate on suojavaate, ko pommikonhet tulevat päälle.

tarkemmin miehen ouvvosta kohtauksesta. Niin mies oli selittäny,

No, sitte seuraavan sovan aikana Pööki ei tarvinnu ennään lähtiä

että tämmösiä hänelle tullee aina, ko on vähän jännittävämpi paik-

sothan. Oli kesä, ja silloin tällöin Kutturassaki kuulthin lentokonhe-

ka. Niinko nytki, ku oli nähny ensimmäisen lapsensa. Aikansa ko

jen ääniä. Silloin Pööki nopiasti irrotti valkosen rankisensa sängyn

siinä raatasivat, niin lääkäri kirjotti tojistuksen, että miehellä on

yläpuolelta ja säntäsi ulos. Juoksi pitkin vainiota, ja rankinen liehui

joku kaatumatauti. Ei tarvinnu enhän lähtiä sothan. Ja ko pääsi

leviänä pään yläpuolella. Kyllä sille koittivat sanoa, ettei valkonen

kothinsa, niin ei mithän tietoa kaatumatauvvista. Ei tainnu olla

väri kesällä ole mikhän suojaväri. Mutta Pööki ei luopunu siitä,

kovin viisas se lääkäri.

minkä oli kerran oppinu.

Lassuulan Niila alkaa jo päästellä kallokkaittensa pauloja. – Mutta olekko sie kuullu, ko Ponkun Niila näki enkelin? – Missä se semmosen näki? – Sehän joutu vangiksi ja viethin Venäjälle. Sielä se oli vankiko-

Aamulla kaverukset käyvät aamupissoilla. Illalla laskeutunut sumu on entisestään tullut sakeammaksi. Niila harmittelee: – Nyt kyllä saattaa meijän parttio hajota, jos tuo sumu ei selviä.

pissa heränny ja sen vieressä oli ollu enkeli. Enkeli oli sanonu sille,

Juhani napittaa sarkahousujen sepalusta.

että älä sure, sie pääset vielä kotia. Et sie tänne kuole. Ja Niila pääsiki

– On se kuitenki hyvä tämä sumu. Eivät näje italialaiset ampua

sitte kotia. Sehän se on itte kertonukki. Mie vielä ihmettelin, että

niitä apessiinialaisia.

sekö puhu suomia se venäläinen enkeli. – Eikhän ne enkelit ossaa vaikka mitä kieliä. Juhani vielä hymähtää muistaessaan sotaan liittyvää mukavaa

38

39


P o s t i a u t o ss a o n t u nn e lm a a

Tupakkamiehet ja viinaa nauttineet kerääntyvät postiauton takaosaan pitämään hauskaa sillä aikaa, kun raittiit istuvat happamina penkeissään ja valittavat postipojalle takaosan metelistä. Isä ei kuulu sen enempää tupakka- kuin viinaporukkaan, mutta takapenkille hänkin suunnistaa, kova juttumies kun on. Ja usein kuullaan ylinnä Kutturan Niilan makea nauru oman juttunsa jälkeen. Niila kertoo ajasta, jolloin postiautoja ei vielä ollut ihmisiä hemmottelemassa. Hyvällä tuurilla saattoi tulla kuorma-auto, joka otti kyytiin. Niila oli ollut Ivalossa käymässä. Oli ollut muutakin asiaa kuin piirileikki Kerttuojan sillalla lauantai-iltana. Erityisesti Niilalla oli jäänyt mieleen laulu, jota veteli Ruotsissa piikomassa ollut tyttö. S in u n t ä ht e si n ä t t i p oik a t ä n d st ik k o r v a pr ik ... Juhlien jälkeen Niila oli lähtenyt Kerttuojalta kävelemään kohti Purnumukan tienhaaraa. Purnumukasta olisi vielä neljän peninkulman kävelymatka kotiin, mutta nuori mies jaksaa vaikka mitä, kun takana on piirileikki ja tyttö, joka osasi laulaa ruotsiksi. Seuralaisena Niilalla

40

41


oli joku kullankaivaja, jolla oli sama matka. Ennen Kaunispäätä he

tahtaa, niin taas auton tupakansavuinen peräosa alkaa elää. Meteli

päättivät laittaa tulet ja ruveta nukkumaan.

senkun pahenee. Mummot penkeissään ovat varmoja, että kyllä

Yöllä Niila heräsi kaukaiseen auton hurinaan. Hän herätti kaverinsa. Tavarat kiireesti mukaan, ja huitomaan kädellä kuorma-autolle, joka juuri ehti paikalle. He pääsivät lavalle. Olivat ihastuksissaan, kun sattui näin hyvä tuuri. Mutta, mutta! Ei noustukaan Kaunispäälle, vaan ihan vikasuuntaan. Ohitettiin jo Hirvasjärvi. He yrittivät rynkyttää kopin seinää, mutta kuski ei kuullut. Hädissään Niila otti paulakengän jalastaan, ja rupesi heittelemään

niillä ketkuilla nyt on varmasti pullo esillä. Kaunispään jälkeen postipojan mitta on täynnä. Kuljettaja pysäyttää auton ja avaa takaoven. Postipoika mylväisee. – Nyt ulos joka ikinen! Kaikki kuorossa todistelemaan, että hän ei ainakaan ole päissään. Niin Niilakin, joka ilmeisesti ainoana puhuu totta. Hänen syntinsä on se, että hän ei malttanut pysyä erossa joukosta, jolla selvästi on hauskempaa kuin muilla matkustajilla.

sitä sivuikkunaa kohti paulasta kiinni pitäen. Lopulta kuski huomasi

Mutta ei auta Niilankaan vakuuttelu.

kengän, joka vilahteli ikkunassa. Hän pysäytti auton vähän ennen

– Niin ne kaikki muutki sanovat. Ulos vain joka iikka!

Kerttuojan siltaa.

Postiauto pieraisee vielä pahat savut ukkojoukolle, joka nyt pak-

Ei auttanut kuin lähteä uudestaan kävelemään. Vahingonilo on aidointa iloa myös postiauton perällä. Varsinkin Niilan hölmö erehdys naurattaa kuulijoita äänekkäästi. Palkisojan kohdalla postipoika päättää täyttää virkavelvollisuutensa. Hän marssii syntisäkkien luo ja julistaa: – Jos nyt ei meteli lopu, niin löyvätte ittenne kohta tien reunasta. Toista varotusta ei tule. Kaikki lupaavat olla siivosti. Mutta tuskin postipoika ehtii is-

42

kassäässä töllöttää ihmeissään toisiaan. Mutta Niila, jos kuka, tietää, miten pakkasessa pärjätään. Hänellä on pikkukirves repussaan. Eipä aikaakaan, kun joukkio istuu ison tulen loisteessa puunrunkojen päällä ja jatkaa keskeytyneitä kinkereitään. Enkä ihmettelisi, vaikka tulen loisteessa Niilankin raittiusaate hieman lipsuisi. Mukavasti siinä aika kuluu, kun odotellaan seuraavaa kyytiä. Muutaman tunnin kuluttua, kun ollaan jo keskiyössä, saapuu Es-

43


kelinen ja korjaa komppanian kyytiinsä. Siinä vaiheessa on pullo tyhjentynyt jo aikoja sitten ja tupakatkin käyneet vähiin. Ei tule enää huomautuksia häiritsevästä käytöksestä. Jälkeenpäin isä on tyytyväinen siitä, että hänetkin oli poistettu autosta. – Saimma me ainaki minun ansiosta isot tulet, ettei kenenkhän tarvinnu kylmishän värjötellä seuraavaa autoa ootellessa.

44

45


S a novat sitä

Muualta tulleet ihmiset pitivät monia Lapin ruokia

ruok a k u lt t u u r ik si

omituisina. Eikä se mikään kumma olekaan. Tulee mieleen koparakeitto. Porosta nyt kerta kaikkiaan kaikki osat käytetään hyväksi, miksei sitten sorkat. Ne puhdistetaan ja niitä keitellään tuntikausia suolavedessä. Eikä sitten muuta kuin pari koparaa lautaselle ja puukko käteen. Aletaan raaputella koparan sisäpuolella olevaa vaaleaa pehmytosaa ja pistellä makeisiin suihin. Jos koparakeitto ei maita, on muitakin vaihtoehtoja, kuten kontin kanssa herkuttelu. Poron jaloista nyljetään nahat kenkien valmistamista varten. Talja ei kelpaa, sillä sen karva on liian höttöistä, ja kohta alkavat karvat irrota. Kaikki syötäväksi sopiva liha-aines irrotetaan, kunnes pelkät pitkät ja ontot sääriluut jäävät jäljelle. Jänteet talletetaan, sillä niistä punotaan suonia, jotka ovat lankaa parempi vaihtoehto karvatöihin, kuten kenkien, säpikkäiden, peskin, vasannahkalakin tai karvakintaiden valmistamiseen. Sääriluita kerätään niin paljon kuin isoon pataan sopii pystyyn. Ensin keitetään toinen pää, sitten toinen. Pirttiin haalataan pölkkyjä ja leukuja. Nälkäisiä lapsia ei tarvitse houkutella paikalle, kun näytelmä alkaa. Kuuma sääriluu asetetaan pölkylle. Toisesta päästä pidetään kiinni ja toinen pää halkaistaan leu’ulla. Ydin, puhdasta rasvaa oleva

46

47


pötkylä, asetetaan lautaselle. Kokenut kontinsyöjä syö jo maistiai-

veivät vieraansa ruokasaliin lounaalle. Olikin perinneruokapäivä.

siksi muutaman pötkylän. Minä asettelen omani ruisleivän päälle

Ranskalaisvieraiden silmät pyöristyivät kauhusta, kun he näkivät

ja levitän sen veitsellä. Ja nam. Joko sitä saisi lisää?

ruuan. Varmaan Ranskassa on nyt kuultu suomalaisten kamalista

Toinenkin pää sääriluusta halkaistaan. Lapset kurkottelevat käsiään:

ruuista. Minä vein kerran luokkani vierailulle Luulajaan. Oppilaat jutte-

– Mulle kans. Anna lissää!

livat linja-autossa, että Ruotsissa varmaan saadaan ruuaksi lasagnea

Parin tunnin kuluttua uunin edessä on iso kasa halkaistuja luita.

tai pizzaa.

Koko perheen posket ja kädet kiiltävät rasvasta. Äiti alkaa siivota

Kun marssittiin ruokasaliin, Aki etuili jonossa, että saisi oikein

pirttiä. Hän laittaa kuumahkoa vettä pesuvatiin ja komentaa lapset

ison annoksen pizzaa tai lasagnea. Keittäjätäti heilutti iloisesti isoa

pesemään kasvonsa ja kätensä.

kauhaa.

Kuivalihakeitto on nykyään saanut arvoa. Epäilyttävästä hajustaan huolimatta se on nykyään oikein perinneruokaa, jota minullekin tarjottiin, kun olin koulutuksessa Kajaanissa. Seisahduin katselemaan ruuan jakajaa, nuorta innokasta poikaa. Hän hymyili minulle rohkaisevasti: – Ennakkoluulottomasti vain maistamaan tätä erinomaista perinneruokaa! En viitsinyt pilata pojan intoa sanomalla, että olen lopsinut tätä keittoa naamaani jo paljon ennen sinun syntymääsi. Rössypottu tunnettiin myös Kutturassa. Tyttäreni kertoi, että kun heillä Madetojan lukiossa Oulussa oli ranskalaisia vieraita, he

48

– Meillä on limppisoppaa. Haluatko fläskilimppiä vai jauholimppiä? Akin ilme oli inhon ja pettymyksen välimuoto. Vastaus tuli kuin kuiskaus: – En kumpaakaan. Minä otan vain voileipää ja maitoa. Seminaariaikanani jouduin mitä merkillisimmille kursseille. Oli lennokkikurssia, raittiuskurssia ja ensiapukurssia. Näiden todistusten jäljennöksiä liitettiin ensimmäisiin viranhakupapereihin - eihän sitä koskaan tiedä, mikä naula vetää. Tarkastaja kertoi, että vasta tarkastajan virkaa hakiessaan hän uskalsi jättää lennokkikurssin pois hakupaperien joukosta.

49


Kerran meitä ilahdutettiin tiedolla, että seuraavan viikon illat kuluvat geologian kurssilla. Että osaisimme etsiä arvokiviä korpikoulumme takametsistä. Ainoa asia, joka tästä kurssista jäi mieleeni, liittyi ruoka-asioihin. Geologi kertoi, että hänen piti nuorena geologinplanttuna viettää kesäloma eräässä etäisessä pikkukylässä näytteitä etsien. Häntä neuvottiin pyrkimään ruokamieheksi johonkin mökkiin. Kylä löytyi ja kylästä mökki, jota emännöi vanha laiha eukko. Eukko lupasi ottaa pojan elätikseen kesän ajaksi. Hintakaan ei ollut ylivoimainen. Ensimmäisenä päivänä poika huomasi, että eukko kiirehti läheiselle suolle kädessään harava ja pärekoppa. Kahlaili aikansa, ja veti sitten jotain pärskivää otusta saapastaan vasten ja nosti koriin. Haukihan se oli. Hauesta eukko valmisti aterian ensimmäisenä päivänä. Toisena päivänä hän sai taas haukea. Samoin kolmantena. Joka ikisenä päivänä oli ruokana haukea, joka päivä päivältä alkoi yhä enemmän maistua mudalta. Muistan vieläkin geologin inhon ilmeen, kun hän lopetti tarinansa. – Sen jälkeen en ole enää koskaan syönyt haukea.

50

51


K u t t u r a n An t i n e v ä ä t

Sade on juuri lakannut. Antti kolistelee porstuassa ja kurkistaa Niilan pirtin ovesta. – Missä se Juhani on? Riitu touhuaa hellan luona. – Se on vishin lavossa nukkumassa, ko saje lopetti heinähommat. Jos olette ongelle lähössä, niin käske Juhanin hakia evhäjä ittelhen. Antti ei vastaa mitään, mutta näkyy menevän ladon ovesta sisään. Juhani kömpii istumaan. – Ootappako mie hajen onkivehkhet ja evhät! – Ei tartte evhäjä. Mulla on tarpheksi. Juhanilla on kohta onkivapa olalla ja puukko vyöllä, jossa näkyy riippuvan vielä pikiöljypullokin. Kotinivassa ei vielä kannata onkia. On tarkoitus mennä Porttiojan suuhun, niin eiköhän kala ala nousta. Porttiojan yläpuolella Antilla alkaa nousta harreja tiuhaan tahtiin. Juhanilla ei niinkään, vaikka hänellä on paljon parempia perhoja kuin Antti-sedällä. Äkkiä Juhani huomaa turistin ojan alapuolella. Hienot kalamiehen asusteet nostavat pienen kateuden pojan mieleen. Olisipa

52

53


hänelläkin tuollaiset saappaat, joilla voi kahlata puoleenväliin jokea.

eväitten toivossa rustaamaan tulia. Pian nokipannu jo keikkuukin

Entäs onkipakki, joka on avonaisena miehen jalkojen vieressä. Hän

kepin nokassa.

vaihtelee yhtä mittaa perhoja ja välillä uistintakin, mutta kalaa ei vain näytä nousevan.

Juhani odottaa, että Antti-setä kaivaisi eväät esille. Mutta setä vain perkailee kaloja ja kaataa kummallekin kupin mustaa kahvia.

Varmaan mieskin on huomannut Antin kalaonnen, ja huutaa:

Hän ojentaa likaisen pussin, jossa on yhtä likaisia sokeripaloja. Juhani

– Hei isäntä! Mitä teillä on vieheenä siinä ongessa? Näkyy tulevan

ei jaksa pidätellä itseään.

niin hyvin kalaa. Antti-setä tietää monien turistien pitävän lapinmiehiä vähän tyhminä. Hän ei halua tuottaa turistille huonon kalaonnen lisäksi uutta pettymystä.

– Onko sulla niitä evhäjä? – On mulla, muttei se kannata nyt illalla syvvä. Jätethän aamukahville! Mikäs auttaa? Nälkä on jo suorastaan kiljuva. Antti kiertyy

– Mulla on tässä semmonen koukku.

kahvikupin jälkeen tulen ääreen. Ennen kuin Juhani ehtii kysyä,

Turisti näkyy menevän hiljalleen alas jokea. Juhanilla alkaa jo

missä hän nukkuisi, Antti jo kuorsaa makeasti. Siihen on Juhaninkin

nälkä kurnahdella suolissa.

asetuttava tulen toiselle reunalle. Kyljelleen, kuten setäkin. Mutta

– Pitäskhän meijän jo kahvistella.

sammuva nuotio puhaltaa sakeita savupilviä hänen silmilleen. Täytyy

Mutta Antti-setä urahtaa:

siirtyä kauemmaksi, vaikka vilu on jo iskenyt ohuiden kesävaattei-

– Kahvistelhan vasta Kyläjoven suussa. Voimma nukahtaaki siinä

den läpi.

muutaman tunnin. Vai niin. Ei Juhani ollut kyllä ajatellut yötä olla. Miten sitä tarkenee nukkua kynsitulilla?

Kurjapa on Juhanin yö. Hän torkahtelee, kävelee välillä lämpimik­ seen ja haaveilee aamusta, joka tuntuu olevan niin kaukana. Sääsketkin hätistelevät, vaikka Juhani käärii puseronsa pään ympärille niin

Sinne he kuitenkin suunnistavat. Kalansyönti loppuu, ja he kä-

kuin on nähnyt isän tekevän. Hän haaveilee vesi kielellä aamukah-

velevät peräkanaa Kyläjoensuun kohdalle. Juhani ryhtyy kahvin ja

vista mehevän voileivän seurana. Ja Antti-setä ei edes asentoa vaihda

54

55


koko yönä. Muistuttaa lenkkimakkaraa siinä tulisijan ympärillä. Onneksi Antti on aamunvirkku. Viiden aikana hän jo laittelee pientä nuotiota. Kaataa taas mustaa kahvia molemmille ja ojentaa likaista sokeripussia. Juhani tokaisee: – No, nyt sitä evästä! Antti hörppää kahvia. – Olis mulla vähän suolaharria. Muttei se kannata alkaa syömhän. Syöpi sitte kotona. Lähemmäpä onkimhan ylös jokia. Kompuroidessaan horjuvin jaloin setänsä perässä Juhani elää haavemaailmoissa. Mistäkö hän haaveilee? Isosta limpusta ja voirasiasta, jonka hän seuraavalla kerralla varmasti ottaisi omaan reppuunsa. Ja mehevästä suolataimenen palasesta, josta saisi leikata herkkujen herkkua voileivän seuraksi. Kävellessään hän katselee Antti-sedän sarkapuseroa. Sedän pojat olivat viime kesänä tuoneet Antille oikean sadetakin. Antti oli pannut sen seuraavalla heinäntekoreissullaan puseroksi. Viikon kuluttua, kun oli tullut kotiin, oli tuumannut: – Ei se kyllä tuo takki ole misthän kotosin. Kuuma ku mikä. No, sathella se kyllä on jokumikä.

56

57


H a ise va n a ita n s a l a isu us

Antaras asustaa enimmäkseen Repojoella Ponkun luona, mutta ainakin kerran muistan hänen lomailleen Kutturassa. Hän kysyy Maaretta-tädiltä, että voiko hän nukkua aitassa. Täti luulee Antaraksen tarkoittavan yöunia, mutta ukkoa ei näy päivälläkään missään. Kolmantena päivänä Maaretta-täti ihmettelee Riitu-sisarelleen, että mistä niitä unia riittää. Neljäntenä päivänä sisarukset lähtevät aitalle. Nyt eivät asiat taida olla kohdallaan. Aitan ovi ei ole lukossa, mutta Maaretta ei saa sitä aukeamaan. – Se on pannu sen puisen salvan oven ethen, että saa rauhassa nukkua. Äkkiä Riitu muuttuu kummallisen näköiseksi. Hänen tunnetusti tarkka nenävärkkinsä on tuntenut oudon, ilkeän haju. Sen täytyy tulla aitasta. – Jos se on kuollu ja alkanu mätänemhän. Maaretta haistelee tarkkaan. Hänkin tuntee nyt mädän hajun. Yhdessä he kolkuttavat ovea. – Antaras, tule pois sieltä aitasta, jos olet vielä hengissä. Mitään ei kuulu. Riitu istahtaa Maaretan viereen portaille. – Ja eikö se nälkäkhän aja sitä ylös, ko monta päivää on vain nukkunu. Ja jos tämmösellä helthellä kuolee, niin minne sitä mä-

58

59


tänevää ruumista voi kesällä viijä. Ei voi panna rephun ja kantaa neljää peninkulmaa. Maarettaa puistattaa. – Venhellä se olis vietävä Ivalhon asti. Mie en ainakhan haluais olla venemiehenä, ko lastina on mätänevä vainaja. Riitu hätistelee risulla sääskiä kauemmaksi. – Ennen maailmassa ne ruukasivat kesällä hauvata väliaikasesti johonki lähisuohon. Kevätkelien aikana sitte kaivethin esille, laitethin arkhun ja viethin porolla kirkolle oikijhan hauthan. Riitu muistaa kuulleensa rengistä, jonka piti ensin värkätä arkku,

puisteli päätään. – Parempi se on, ettette ennään katto, oli niin pahan näköiseksi mennyt. Maaretta naurahtaa vähän epäillen. – Onkohan tuo kyllä totta? Että teki niin kamalan synnin. Siunautti ison kannon hauvan lephon. Riitu nyökyttää päätään. – Sitä se laiskuuven piru ihmiselle teettää. Mutta oli se kuolinvuoteellaan tunnustanu syntinsä, joka oli painanu häntä monta vuosikymmentä.

laittaa se rekeen ja sitten lähteä hakemaan vanhan isännän ruumis

Tulee niin puistattava olo, että naiset nousevat jatkamaan tar-

lähijängästä. Renki teki niin kuin oli käsketty. Isäntä oli neuvonut

kastuspuuhaansa. He huutavat Antarasta ja käskevät tämän heti

tarkkaan, missä ruumiin piti olla, mutta ei löytynyt. Renki käytti

herätä.

sekä rautakankea että lapiota. Turhaan. Viimein rupesi jo suututtamaan turha työ. Paperossia sytytellessä rengin mieleen pilkahti hyvä keksintö.

Mutta vasta, kun Riitu ottaa luudanvarren ja mätkii sillä seinään, aitan ovi aukeaa raolleen. Pörröinen pää ilmestyy ovenrakoon. – Mikä teillä on hätänä?

Hän kahlasi jängän reunaan ja hakkasi miehen mittaisen puupökke-

Luuta putoaa Riitun kädestä.

lön ja asetteli sen arkkuun. Täytti arkun vielä katajilla, ettei kuuluisi

– Jaa, hengissäpä näytät olevan!

haudatessa kolinaa. Sitten hän naulasi arkun kiinni, kiipesi arkun

Antaras siristelee silmiään. Hän on yltä päältä poronkarvojen

päälle istumaan ja ajeli talon pihaan. Isäntä ihmetteli, miksi renki oli naulannut kannen kiinni. Renki

60

peitossa. Riitu julmistuu: – Mitä herran tähen sinä meinasit? Säikyttää meijät kuolijhaksi?

61


Antaraksen yltä leijuu karvoja maahan. Hiljaisella äänellään hän yrittää selittää: – Enhän se minä kethän ole säikytelly. Nukkunu vain taljojen sisällä rankisessa.

oikiaa ruokaa ennen ko kuivut ihan korpuksi. Helpottuneet sisarukset astelevat pirttiä kohti. Riitu huokaa. – Oli se kuiten hyvä, että ei tarvinnu kesällä alkaa kuljetella ruumista Ivalhon.

Maaretta ottaa puheenvuoron.

Maaretta lisää vielä:

– Mutta sinua ei ole viikhon näkyny. Et ole käyny syömässäk-

– Ja vielä puoliksi mäännyttä roppia.

hän. Totta sitä ihiminen ruokaa ja juomaa tarttee, vaikka nukkus koko kesän. – Kuivaa lihhaahan mulla on repussa. Sitä mie olen syöny ja yöllä käyny jovessa juomassa vettä. Nyt työntää Riitu Antaraksen sivuun ja työntyy aittaan. – No, mutta mikä ihime täälä sitte haisee? Nenä ohjaa hänet aitan peränurkkaan taljaläjän luo. Alimpana löytyy talja, joka takuulla on nylkemisen jälkeen talvella heitetty jäisenä aittaan. Nyt se mätänee täyttä vauhtia ja on täynnä toukkia. Irvistäen Riitu perääntyy. – Ja nyt viet tuon mätötaljan tässä paikassa heti kauas methän täältä haisemasta! Antaras ottaa taljan kainaloonsa ja lähtee metsään päin. Maaretta huutaa hänen peräänsä: – Ala lämmittämhän saunaa ittelles. Ja tule sitte pirthin syömhän

62

63


S e i s a a ll a a n n u k k u j a t

Isä on monesti kertonut nukkuvansa hiihtäessään raidon edessä. Olen kerran itsekin nähnyt isän nukkuvan seisaallaan, kun yövyimme niin pienessä kämpässä, että hänelle ei jäänyt tilaa asettua makuulle. Ihmettelen Tuomaalle, onko seisaallaan nukkuminen edes mahdollista. Tuomas muistelee matkaa, jolloin hän isän ja äidin kanssa lähti raidon kanssa Vuorhavaaran erotukseen. Matkalla yövyttiin rakotulilla. Tuomas oli tottumaton eikä osannut nukkua. Pitkä umpitaival oli poroillekin raskas, kun minkäänlaista jälkeä ei ollut. Äiti istui reessä ja isä johdatteli raitoa edestä, kun taas Tuomas hiihti porojen vierellä. Aina, kun kelkka tarttui kiinni, hänen piti kiskoa se irti. Tuomas kertoo, että loputtoman pitkällä matkalla hän oli niin väsynyt, että nukkui pitkiä toveja kulkiessaan. Hän heräsi aina, kun suksi putosi johonkin kuoppaan tai tarttui pensaaseen. Hänen käsityksensä on, että kyllä hiihtäessä voi nukkua ja nukkuessa voi hiihtää.

64

65


Oodi Kuttur an

Kutturan kesä on hautovan helteinen. Paarmat surisevat

l e hm i ll e j a k o t i p o r o i ll e

kaikkialla. Helteellä lehmiä pidetään öisin metsässä. Päiväksi ne palaavat viileään navettaan. Ennen metsään ajamista ne voidellaan huolellisesti pikiöljyn ja tervan seoksella. Varsinkin vetimet, jotka vaaleanpunaisina törröttävät esiin, on voideltava todella huolellisesti. Sillä öiseen aikaankin syöpäläiset vaanivat pieniä ja sitkeitä Lapin lehmiä. Paarmat purevat kipeästi ja saavat aikaan aristavia rupia, joiden vuoksi lypsäjä saattaa saada vihaisen potkun jalkaansa. Muina kuin helleaikoina lehmillä on sama päiväjärjestys kuin ihmisilläkin. Minut on herätetty makeasta unestani ladossa viemään lehmiä metsään. Neljätoistavuotiaan kokemuksella tiedän, että minun pitää olla ovelaakin ovelampi. Syystä, jota en ymmärrä, karja ei kaihoa vapauteen. Se haluaisi aina vain palata aidan taakse ammumaan ja anomaan pääsyä rehevään vainioon tai viileään navettaan. Vainioon niitä ei vielä voi päästää, ei ennen kuin vainio on niitetty ja heinät koottu kuivattuina latoon talven varalle. Hätistelen vastahakoisia maitotehtaita syvemmälle ja syvemmälle metsään. Paras paikka on tiheä kuusikko, jonka suojassa voisin pujahtaa kotimatkalle. Lehmät kyllä itse etsivät karusta ympäristöstään ruohotilkkuja ja napsivat lehtiä koivujen alaosista.

66

67


Äiti toivoo, että lehmät pysyisivät tarpeeksi kauan metsässä ja ilmestyisivät vasta, kun on lypsyaika. Mutta toiveet eivät läheskään aina toteudu. Joskus kellokkaan kellon kalina ja ammuminen ilmoittaa lehmien paluusta tunteja ennen lypsyaikaa. Joskus ne palaavat jo ennen minua. Se tietää pienempää maitomäärää ja pahantuulista äitiä. – Minkälainen lehmänviejä sinäki olet? Tietenki veit vain suon laithan. Enemmän pitäisi olla vastuuntunnetta. Syyskesällä tilanne muuttuu. Sienien perässä jolkotellessaan lehmillä ei ole kiire kotiin. Joskus lypsäjä joutuu odottelemaan hoidokkejaan keskiyöhön saakka.

laitetaan veteen antamaan raikasta tuoksua astioihin. Kovalla ukonilmalla saattaa tapahtua, että viilit ”j y s ä ht äv ät”. Viilistä ja piimästä tulee vetistä ja kokkareista. Viilistäkin osa syödään iltaruokana. Mutta aina äiti yrittää kerätä mahdollisimman paljon viiliä viisilitraiseen lasipurkkiin. Kun purkki on täynnä, se kirnutaan. Herasta tulee herkullista juomaa, kirnupiimää. Voi nostetaan varovasti vatiin ja viedään kaivon kannelle. Se pestään moneen kertaan kaivovedellä. Kun vesi jää kirkkaaksi, voi viedään pirttiin ja suolataan. Ennen suolaamista äiti valmistaa perheen pienimmille erityis-

Kyllähän äidinkin ärhäkkyyden ymmärtää. Kolmen lehmän

herkkua: suolaton tuore voi vastaleivotulla leivällä on pikkulasten

tuotto on noin ämpärillinen maitoa. Sen pitää riittää moneen suun-

suosikkiateria. Sitten äiti jo kiidättää suolatun voin kellariin sini-

taan. Se on ruokajuoma joka aterialla. Kymmenpäinen lapsilauma juo

kukalliseen, isoon posliinikulhoon, jossa voivuori viikko viikolta

monta kannullista päivässä terveellistä, maukasta herkkua. Puurot

kasvaa. Edessä on aikoja, jolloin vuori pienenee nopeasti.

ja vellit keitetään maitoon. Pullanleivonnan perusta on maito.

Vasanmerkitysreissulla Vibustunturilla miesväki viipyy viikko-

Mutta suurin osa maidosta kaadetaan suuriin puisiin kulhoihin

kausia. Eväsrepun sisällön perusta on kotona leivottu leipä ja kirnuttu

viilittymään, kun ensin on levitetty pohjapiimää kulhojen pohjille.

voi. Voi säilytetään puisessa rasiassa, jossa se ei sula helteelläkään.

Kamarin seinällä on suuri puinen hyllykkö viilikulhoja varten. Talon

Lisänä on suolakala ja kuivaliha. Herkkupuolta edustaa kuivatettu

puiset viilikulhot ovat matalia, viiden sentin korkuisia, mutta sitäkin

leipäjuusto ja kampanisut. Juustosta taitellaan paloja kahvikupin

suurempi on pohjan pinta-ala. Käytön jälkeen ne pestään huolellises-

pohjalle ja kaadetaan kuumaa kahvia päälle.

ti, viedään kaivon kannelle ja vintataan täyteen vettä. Katajanoksat

68

Kun vasat on saatu merkkiin, palailevat miehet kotiin. Joskus

69


isällä on repussa tuliainen lapsille, pieni poronvasa, jonka emo on

aterialle, syö leivät, kaataa mehukannun ja taitaapa lähtiessään vielä

jotenkin menehtynyt. Vasalla olisi ollut edessään armoton kuole-

tiputella kikkaroitaan pöytäliinalle.

ma. Nyt lapset tuttipulloineen hoitavat innokkaasti tulokasta. Se

Uuden talon tupaantuliaisseurat ovat pihalla, koska sää on

kesyyntyy niin hyvin, että livahtaa joskus lasten perässä pirttiinkin

kaunis. Puhujana on kirkkoherra Pekka Lappalainen. Me lapset

luistelemaan ja papanoitaan levittelemään.

istumme takapenkeillä ja seuraamme nahkasarvista Kallea, joka

Kotiporoja varten on rakennettu lato, jonka oviaukossa on viltti tai telttakangasta. Sinne ne menevät, kun haluavat olla rauhassa

myös on liittynyt seuraväen hännille. Kun pappi vähän korottaa ääntään, kallistaa Kalle tarkkaavaisena päätään.

sääskiltä. Kylän irtokoirat kunnioittavat kotiporojen kovia koparoita

Paljon myöhemmin on Antti-sedän Reijolla kotiporo, jolla on

ja pysyttelevät välimatkan päässä. Naapurikylissä kotiporoilla on

selvä identiteettikriisi. Nimensä Pössipoika on saanut ihan vain vää-

sellaisia nimiä kuin Lumumba ja Nasser.

rinkäsityksen vuoksi. Se on kasvanut koirien kanssa pihalla. Aina,

Kuttura-sedän kotiporo Miessi menee sääskiä pakoon väärään latoon, jossa Kuttura kuivattaa verkkojaan. Siellä seisoo säälittävä olio paikalleen juuttuneena, ja sedällä menee kauan päästellä sitä irti verkoista. Iltakauden saa Kuttura puuvillaverkkoaan paikkailla.

kun vieraat lähestyvät, koirat juoksevat haukkuen vastaan - ja niin tekee Pössipoikakin, vaikkei haukkua osaakaan. Pössipojan ihmisrakkaus ilmenee joskus ärsyttävälläkin tavalla. Kun paistamme pihanuotiolla makkaraa, se tunkee itsensä aivan kylkeemme

Kotiporo Kalle puolestaan, huomatessaan vastarannalle ajaneen

kiinni. Ehkä me emme aina tarpeeksi huomioi sitä, koska sillä on tapana

auton, lähtee oitis uimaan joen yli - ja saa useimmiten leipää, kuten

ruveta lorottamaan ihan siinä nuotion ja meidän välissä. Ja katselee

haluaakin.

loukkaantuneen näköisenä, kun työnnämme sitä kauemmaksi.

Turistitytöt levittävät kerran telttansa eteen pöytäliinan ja

Talvella Pössipojalla on työvelvollisuusaika. Se pannaan auton

kattavat siihen herkullisen piknikin. Eivät ehdi aloittaa, kun Kalle

peräkoppiin ja viedään Saariselälle, jossa se joutuu, hyvätapainen

jo likomärkänä kiirehtii paikalle. Pelosta kiljuen tytöt syöksyvät

kun on, vetämään japanilaisia turisteja pisteestä A pisteeseen B.

telttaan ja vetävät vetoketjut kiinni. Kalle alkaa kaikessa rauhassa

Työleiriltään se palaa pihapiiriimme entistä seuranhaluisempana.

70

71


O t s a s i h i e ss ä

Kun kaksi poromiestä tapasi, oli puheenaihe itsestään selvä.

pitä ä si n u n l e ipä si s yöm ä n

Eivät he puhuneet autoista, formuloista tai jääkiekosta. Loputtomasti he jaksoivat puhua poroista. Syystalvella porojen kokoamisista, ettohommista. Talvella kerrottiin erotuskuulumisia. Kevättalvella paimennettiin. Keväällä oli vasotus tärkeä puheenaihe. Kesällä alettiin odotella sääskien tuloa, että päästäisiin tunturiin merkitsemään vasoja. Vasanmerkinnän jälkeen oli tärkeintä työtä heinänteko ja marjastus. Muistan senkin päivän, kun kellarissa oli iso saavillinen hilloja. Hillamehua oli niin paljon marjojen päällä, että marjoja ei näkynyt. Koululaiset olivat pitkänä jonona isän perässä, kun tallusteltiin hanhenmarssia hillajänkään tai Hirvisuvannon mustikkamaille. Puheenaiheet pihoilla ja pirtissä myötäilivät kulloistakin työvaihetta. Pilaako sadekesä heinät, ennen kuin saadaan latoihin ja jängillä suoviin? Saadaanko perunat suojeltua hallalta ennen kukkimisaikaa? Äidillä oli vakaa usko, että kun peruna on kukkinut, ei halla enää voi pysäyttää perunan kasvua. Juhanin kulunut lausahdus sadeaamuisin: – Tämä tekkee hyvvää meijjän perunamaalle ja naapurin kuiville heinille. Sitten alkoi syyskalastus. Ei ollut kinkku- tai juustoleikkeleitä. Tarvittiin suolakalaa vuodeksi eteenpäin. Vaikka tuohustus oli

72

73


kielletty, oli selvää, että syyspimeiden aikana joella välkkyivät pet-

Kun puukko lipsahti ja sormeen tuli vertavuotava haava, juostiin

romaksit, kun miehet arinoillaan tähtäilivät kiiltäväkylkisiä. Minun

äidin luo. Laastareita ei tunnettu. Äiti repi loppuun kuluneista laka-

tietääkseni kalastuksenvalvojia ei koskaan ilmestynyt Kutturaan.

noista kääröjä ja sidetarpeita. Tukko kädessä ei enää voinut osallistua

Olisikin ollut kiinnostavaa nähdä poliisi kävelemässä virka-asioissa

kalanperkuuseen, sai muuten vain keikkua lähistöllä.

neljänkymmenen kilometrin taivalta. Puhumattakaan siitä, että heillä olisi ollut varaa palkata Lindströmin Jukkaa vesitasoineen

Maksat piti kerätä lautaselle. Anni tiputti teatraalisesti ison maksan, kumarsi syvään ja lauloi:

jahtaamaan Kutturan lainvenyttäjiä. Kesäisin nukuimme ladossa puusängyissä rankisen alla. Muistan aamuja, jolloin meidät koululaiset armotta ajettiin ylös kesken

Ha n n u n Niil a n ha u e n m a k sa s e k e sä k u u ssa k a st u i .

makeimpien aamu-unien. Puukot käteen ja kaivon luokse kalanperkuuseen. Kaivolla kalat huuhdottiin raikkaalla vedellä. Tavallisten

Isä fileerasi taimenet. Fileet suolattiin. Päät ja selkäruodot keitettiin

kesäisten onkireissujen sääntö oli, että kalat perattiin jokirannassa

uusien perunoiden kera päivälliseksi. Menuun kuului vielä sipulivoi-

ja tuotiin valmiina pirttiin.

kastike. Syyskesällä se oli melkein jokapäiväistä ruokaa.

Syyskalastuksen aikana kaikki oli toisin. Meitä saattoi odottaa

Yhtenä syksynä Anni söi niin innokkaasti, että vastoin tapojaan

saavillinen taimenia ja harreja. Lapset olivat lapsia silloinkin. Tut-

lihoi useita kiloja. Kun kävelimme Purnumukkaan ja valmistau-

kimme innokkaasti, mitä taimen mahdollisesti oli syönyt. Joskus

duimme lähtemään kouluihimme, Ristiina-täti pyysi sairaanhoito-

ison kalan sisältä saattoi löytyä pikkukala. Sappea ei saanut rikkoa,

kouluun lähtevää Annia navettaan. Siellä hän kysyi:

koska sappineste pilasi kalan maun. Isä ei koskaan sanonut, että pitää varoa puukkoa. Hän vain antoi sen arvokkaasti käteeni ja sanoi: – Tämä puukko on sitte terotettu!

74

– Anni, ootatko sinä lasta? Anni loukkaantui katkerasti. Hän muisti vielä vuosien jälkeen manailla Ristiina-tätiä tästä välikohtauksesta. Tavoitteena oli saavillinen taimenfileitä. Harreja piti suolata kaksi

75


saavillista. Toinen saavi vietiin porokyydillä Purnumukan ahkulaan

sivat kestäneet pitkät poromatkat Sallivaaraan ja Vuorhavaaraan.

kiitokseksi siitä, että koululaiset saivat halutessaan vierailla ahkun,

Sallivaarassa oli pari muutakin ravintola-alan yritystä. Pokka-

enojen ja tätien luona. Purnumukan Tankajoki ei ollut Ivalojoen

Kirsti kertoi kerran minulle, että isä oli kerran mennyt kylästelemään

veroinen kala-aitta.

virkasisarensa kämppään, kyselemään, miten kauppa sujui. Oli sitten

Jossain välissä leikattiin ja pehmitettiin kenkäheinävarasto kuntoon.

virnistänyt iloisesti Kirstille. – Mulla se on yks oikein hyvä myyntikonsti. Riitun huomaamat-

Kun koululaiset oli saatettu opinahjoihinsa, alkoivat kotona

ta mie lissään yhen ylimääräsen lusikallisen suolaa lihakeithon. Jo

uudet puuhat. Miesväki korjaili työ- ja kulkuvälineitä. Naiset kars-

puolen tunnin päästä ruokailusta alkaa taas tulla asiakkaita. Toiset

tasivat, kehräsivät ja kutoivat sukkia ja lapasia. Karvatöitä oli liiankin

juovat kahvia, muutamat monta lasillista mehua.

kanssa, kun iso perhe piti varustaa kestämään talven pakkaset. Ensimmäisten porokelien aikana isä haki Ivalosta kaiken, mitä tarvittiin kokkaamiseen erotuspaikoilla. Äidin inhoamaa tupakkaakin oli iso varasto. Sitten alkoi leipominen. Pahvilaatikko toisensa perään tehtiin murotaikinapohjaisia joulutorttuja. Pullaa ei leivottu siitä yksinkertaisesta syystä, että hiivaa ei talvella ollut Kutturassa. Kai sekään ei kestänyt jäätymistä. Isä kirjoitti kirjeessä, että taas aloitetaan markkojen vasottaminen. Kahvia ja tiivistemehua kului paljon erotuspaikoilla. En jaksa muistaa, mikä oli perunapolitiikka. Luultavasti sellainen, että sekä liha- että käristyskeitosta puuttuivat perunat. Mitenpä perunat oli-

76

77


Ann i - s i s a r

Sinä sateisena kesänä tuntuu, että vainiolta ei kerta kaikkiaan saa heiniä kuivina latoon. Anni ja minä haravoimme, Juhani ja Esko kantavat heinät sapilailla suovan luo ja yrittävät suovata. Olemme ahkeroineet jo monta tuntia. Mieliala ei sateen vuoksi ole kovinkaan korkealla. Esko laulelee apealla äänellä: Ma m u l a n k u u on n o u ss u t jä l l e e n n a u r u s u u … Annin mitta on täynnä. Hän kysyy: – Kenellä haluttaa pullakahvia? Totta kai meitä haluttaa. Anni piristyy ihmeesti, kun saa lähteä kokiksi. Katselemme, kun hän menee tanssien vainiolla, partnerinaan harava, jonka ympäri hän tekee villejä pyörähdyksiä. Kumisaapas nousee taivasta kohti ja ristiraitainen hame putoaa korville, kun hän tekee syviä kallistuksia ja laulaa väräjävällä äänellä: Jä r je n v e it ja m in u st a o r ja n t e it , k u n l e mpe e s l u ot in ja k e st ä v ä n s e n o ot in … Juhanikin lopettaa hetkeksi työnsä ja toteaa.

78

79


– Tuo se on kans yks Jumalan mieliharmi!

– Nouse äkkiä! Kuningatar Elisabet on ammuttu!

Kahvin toivossa jatkamme töitämme. Mutta aika kuluu. Alamme

Silloin minä paukahdan hereille. Pomppaan aivan kuin minua-

jo hermostua. Juhani epäilee Annin painelleen päiväunille. Tunnin

kin olisi ammuttu. Anni paimentaa minut kahvipöytään ja kaataa

kuluttua Anni ilmestyy portaille ja kiljuu:

kahvia. Minä tuijotan häntä.

– Siiri ja Juhani!

– Kuka sen ampu?

Vihdoinkin. Laskemme haravat nojaamaan suovaan. Mutta

Annin pannu pysähtyy ilmaan.

Annin huuto jatkuu:

– Kenet ampu?

– Mie en saanu tulta syttymhän!

– No, sen kuningatar Elisabetin?

Harppoessamme pirttiä kohti minä puuskahdan:

Anni lennättää pannun hellalle ja tekee kädellään leveän kaaren

– Ei se ole ees yrittäny. On kattellu pirtin ikkunasta ja nauranu, ko me raadoimme vesisateessa.

ilmaan. – Ei sitä kukhan ole ampunu. Otatko kermaa?

Olemme Annin kanssa kahdestaan kotona. Isä on Ivalon reissulla. Äidillä on tehnyt mieli herkutella harreilla. Niinpä hän on ottanut tiskivadin käteensä ja pyytänyt Tuomasta ja Eskoa kanssaan ongelle Kivijoelle. Sinne ovat häipyneet. Anni ravistelee minua. – Nouse jo ylös. Täälä on niin hiljasta ku haamujen hautausmaalla. Minä en kerta kaikkiaan jaksa herätä. Anni ei luovuta. Hän keittää kahvit ja yrittää taas. Ei auta. Äkkiä herään Annin ääneen:

80

81


Maalikylä Kuttura

Kesäinen lattian maalaus oli täynnä rituaaleja. Muistan ainakin haalean vihreän, jota eräänä kesänä oli ostettu noin viiden litran astia. Odotettiin kuivia hellesäitä. Ensin tyhjennettiin ja maalattiin kamari. Huonekalut raahattiin pihalle. Siitä edettiin pirttiin, keittiöön, porstuaan ja lopuksi portaisiin. Maalin kuivuminen kesti siihen aikaan ainakin puoli vuorokautta. Saattoi mennä pitempäänkin, en muista tarkalleen. Nukkuminenhan kesällä tapahtui ladoissa ja aitassa. Pihalla oli keittokota. Minulla on muistikuva, että joskus piti kiivetä lankkua pitkin kamarin tai pirtin ikkunasta hakemaan jotain ruokatarpeita. Ja saunassa saattoi käydä pesupuuhissa. Maalia oli vielä jäljellä aika tavalla. Seuraavaan kesään se ei säilynyt, se tiedettiin. Mitään ei saanut heittää hukkaan. Pirtin pöytä ja penkit saivat pihamaalla saman vihreän tai ruskean maalauksen, samoin kaikki puusängyt. Entisiä maaleja ei raaputettu pois. Niinpä sängyn pinnassa saattoi seurailla monen vuoden maalisävyjä. Jossain vaiheissa, kun ikioma perintökehtoni oli kiikutettu Tampereelle, vävy tuumi, että pitäisi hioa entinen haaleansininen maali pois. Mutta se oli niin tiukassa, että hän joutui luopumaan aikeestaan. Minun kehtoni, jossa omat lapseni ja lapsenlapseni ovat parkuneet, on siis saanut lisää historiaa

82

83


kylkiinsä: yhdestä kohdasta on tarmokkaasti hiottu pientä aluetta. Jos maalia oli vieläkin jäljellä, katseltiin ympärille. Ahaa! Aunen ja äidin lukolliset arkut saattoi vielä maalata. Ja navetan lypsyjakkaran.

Jouni. Hän oli tulossa Ivalosta ja suorastaan pursusi kertomisintoa. - Mie satuin Ivalossa Perho-maalin esittelyyn. Se oli kyllä mukava esittely.

Ja separaattorin jalan. Sitten tavarat yksinkertaisesti loppuivat. Vielä

En oikein innostunut aiheesta.

saattoi jäädä pieni purkillinen maalia. Se kuivui auttamattomasti,

– Miten se Perho-maali nyt niin kauhian ylivoimanen on? Maali

kun se oli viety kellariin muka odottamaan seuraavaa tarvetta.

ku maali.

Tämäkin asia muuttui myöhemmin, ainakin Kuttura-sedän Jou-

– Ei veikkonen. Kaikki maalit eivät kuivu niin nopiasti ko Per­

nin perheessä. Kun Jouni lähti ostamaan maalia Ivalosta, kaupassa

ho-maali. Ja se esittelijä anto hyviä vinkkejä, mihin voi käyttää

olikin uusi ja ihmeellinen maalikonsulentti, joka kehui Perho-maaleja.

maalipurkin loppuja. Jos sinä viet kellarhin, se on seuraavana kesänä

Jouniin konsulentin mainospuhe upposi kuin kuuma veitsi voihin.

kuivunu tönkiksi.

Asetuin kesälomalla vanhan talon kamariin nukkumaan, mutta

– No miten se käski käyttää?

viihdyin siellä päivisinkin. Vierailijoita oli ihan kiusaksi asti. Milloin

– Joka miehellä on lapioita ja haravoita ja hankoja, joiden varsi

säntäsi joku pikkupojista pyytämään satujen kertomista, milloin pik-

on tylsän harmaa. Jos joku laiskuri on unohtanu työkalun lojumaan

kutytöt, Maire ja Rita, hiipivät nuket kainalossa kamariini kysymään,

maahan, arvaa, miten siinä käy? Sinä kävelet väsynhenä lapion tai

voisinko tekaista heidän vauvoilleen uuden mekon tai ainakin hameen.

haravan terän päälle, ja varsi ponnahtaa suoraan kalloosi. Hyvä, jos

Siellä piipahti äiti, Maaretta-täti, isä, velimiehet, ketä kaikkia.

henki säilyy. Mutta jos sinä maalaat kaikki työkalujen varret ilosen

Kyllästyin perusteellisesti ja naulasin kamarin oven kiinni. Itse kuljin ikkunasta. Se esti ainakin äidin, isän ja Maaretta-tädin vierailut. Äiti nojaili usein avoimen ikkunan ääressä ja päivitteli: – Voi, voi sitä Siiriä, ko naulasi oven kiinni! Kerran ikkuna-aukkoon ilmestyi kylävaatteisiin sonnustautunut

84

värisiksi, sitäkhän vahinkoa ei satu. Ja tavarat löytyvät helposti, vaikka olisivat unohtunhet maahan. Jouni mietti ja kehui vielä hyvää esittelijää: – Jos mie koska vain tämän jäläkhen ostan maalia, niin se on ihan varma, että en varmasti huoli muuta kuin Perho-maalia.

85


H e i k k i A a sl a k a n

Syksy on taas kerran lopettanut Kutturan lastenkin va-

koulun aloitus

sakesän. Äitiä itkettää eniten se, että taas on yksi kouluunlähtijä päästettävä pois kodin suojasta. Heikki Aaslakka itse ei onneksi vielä tiedä, mikä hänellä on edessään. Kutturasta on lähdössä puolisenkymmentä koululaista. Kutturasedän Liisa ja meidän Esko ovat neljäsluokkalaisia. Antti-sedän Leo menee kolmannelle ja Mauno toiselle luokalle. Kutturalaiset on nyt velvoitettu menemään Menesjärven kouluun, koska sinne on koulu saatu, kun on vedottu Kutturan, Lisman ja Ivalonmatin suurperheisiin. Maantietä ei ole. Antti-setä, joka on määrätty kuljettamaan joukkuetta, kävelee porukkansa kanssa Repojoelle, jonne on matkaa kaksi ja puoli peninkulmaa. Juhan-Erkki, kunnallispamppu, on luvannut, että Repojoelta lapset haetaan lentokoneella kouluun. Kutturan lapset asettuvat Birit-Marjan puolelle odottamaan konetta. Birit-Marja on Liisan isosisko. Antti-setä lähtee Ponkun puolelle soittamaan Lindströmin Jukalle, että nyt ollaan paikalla. Ponkun puolelle ovat vaeltaneet Lisman ja Ivalon Matin lapsilaumat. Jukka lupaa lähteä heti, kun on vähän korjaillut konettaan. Odotellaan toinen ja kolmaskin päivä. Konetta ei kuulu. Birit-

86

87


Marjakin jo hermostuu, kun on joutunut tuommoisen ipanalauman

Edestakaisin siinä Jukka päästelee suvantoa, kunnes lopulta

kokiksi vastoin tahtoaan. Lisäksi lapset ovat keksineet omaa ajan-

Luoja armahtaa ja lähettää sopivan tuulenpuuskan, joka nostaa kuin

kulua. Lisman ja Kutturan lapset tappelevat ahkerasti keskenään.

nostaakin aparaatin ilmaan.

Lismalaisten joukkueenjohtaja on Paulus. Esko innostaa kutturalaisia pitämään puoliaan tässä kylien välisessä ottelussa. Heillä ei ole mitään kiirettä päästä kouluun. Kuluuhan se aika mukavammin näin. Ponku soittelee joka päivä lentäjälle. Vastaus on aina sama: – Tulen heti, kun saan koneen ilmaan. Lopulta kone tulee. Lapset ovat innoissaan. Lentäjä katselee lapsilaumaa. Lismastakin on puolikymmentä koululaista, lisäksi

Lapset ähkivät pelosta, ahtaudesta ja jännityksestä köysiensä sisällä. Kun kone lopulta laskeutuu Menesjärvelle, koko koulun väki on rannalla katsomassa. Ylpeinä lapset laskeutuvat koneesta veneeseen, joka tuo heidät rannalle. Siihen se mukavuus sitten päättyykin, ainakin ekaluokkalaiselta Heikiltä. Hän on aivan sekaisin ikävästä tässä taistelevassa joukossa.

Ivalonmatin lapset, kaikilla koko talven vaatevarasto mukanaan.

Eräänä aamuna huomataan, että Heikkiä ei näy missään. Esko

Reput on helppo kaaristaa tavarasäilöön. Mutta entäs toistakym-

isona veljenä lähtee pihalle katselemaan, näkyisikö siellä. Yöllä on

mentä lasta? Istuimia on kuljettajan lisäksi kolme.

satanut lunta. Pienet jalanjäljet johtavat suoraan metsään. Esko

Sisään vain, komentaa lentäjä. Sylikkäin ja limittäin heitä pitää ahtaa, mutta lopulta lentäjä kaaristaa heidät yhdellä köydellä nipuksi. Sitten hän astuu koneeseen. Saattomiehet ja kylän väki seuraavat jännittyneinä lähtöä. Kone starttaa ja lähtee viilettämään suvantoa pitkin. Mutta kun pitäisi nousta ilmaan, kone ei jaksa. Uusi yritys.

88

hakee lisävoimia ja lähtee etsimään. Kilometrin päässä hän näkee pikkumiehen tallustelevan eteenpäin. Poika otetaan kiinni. Esko yrittää miettiä, miten estetään uudet pakoyritykset. Hän hakee risun, piiskaa pientä pakolaista ja vannottaa, että jos vielä karkaat, saat kovemman selkäsaunan. Anni-täti asuu Menesjärven toisella rannalla. Esko, Heikki ja Maaretta-tädin lapset haetaan pyhäksi tätilään. Mutta pyhäloma on

89


lyhyt. Anni-tädin Onni lähtee viemään serkkujaan koululle. Keskellä järveä Heikki huomaa, että koulu alkaa näkyä. Hän nousee seisomaan veneessä ja huutaa, että hän ei halua mennä kouluun ja asuntolaan. Kun Heikki ei kehotuksista huolimatta suostu rauhoittumaan, Esko kellistää hänet veneen pohjalle ja suorittaa taas isonveljen velvollisuutensa. Kolmatta kertaa Heikki ei enää yritä paeta.

90

91


K a a pi n Jou n i n jä ä h y vä iset

Kaapin Jouni on tullut vanhaksi. Vasanmerkitykseen hän kuitenkin lähtee, kuten on tehnyt aina ennenkin. Kun merkitys on ohi ja porukka tekee lähtöä, Jouni rykäisee. – Kyllä asia on nyt niin, että tämä oli minun viiminen merkitysreissu. Väki ympärillä keskeyttää lähtöpuuhansa. Joku naurahtaa, mutta hiljenee sitten kuin häpeissään. Äijä taitaa olla tosissaan. Jouni kääntyy selin muuhun joukkoon ja kumartaa syvään. – Hivasti nyt Morgamopää! Hän kääntyy hitaasti ja kumartaa taas: – Hivasti nyt Viibuspää! Ympärillä olijat seisovat hiljaa kuin olisivat kirkossa. Jouni ei heitä edes huomaa, vaan katselee heidän ylitseen tuntureiden huippuja. Hekin kääntyvät hiljaa sinne päin, minne Jouni aina suuntaa kirkkaan katseensa. – Hivasti nyt Oaho-oaivi! Joku naisista pyyhkäisee silmiään. Miehetkin nieleskelevät. – Hivasti nyt Sallipää! Kaapin Jouni huokaa, mutta katse on terävä aivan kuin se etsisi porotokkaa kaukaisuudesta. – Hivasti nyt Jänispää!

92

93


– Hivasti nyt Nihasanoaivi! Tyynesti hän nostaa niestasäkin selkäänsä, solmii vyösiteen ja lähtee.

hyvän sanan sanoa, mutta kun ei osaa. Ei ole koskaan osannut. Ehkä Jouni muistelee voimansa vuosia, jolloin hänellä oli ystäviä etelän herroissakin. Olihan se ollut vaihtelua käydä Helsingissä ja

Hiljalleen alkavat toisetkin tehdä lähtöä.

katsella rikkaiden asuntoja. Olivat tiukanneet, mitä mieltä hän on

Niin kuluu kesä. Jouni köpöttelee pihamaallaan ja puuhastelee

Helsingistä. Hän oli miettinyt kauan ja vastannut:

hommiaan. Entisestään on askel lyhentynyt.

– Onhan tämä hyvä kylästelypaikka, mutta kovin on syrjässä kotoa.

Syystuulet puhaltavat lehdet Sotkajärven rannan pikkukoivuis-

Ettoon Jouni ei enää viime vuosina ole lähtenyt. Menkööt nuo-

ta. Jouni aloittelee syystöitään niin kuin kymmeninä aikaisempina

remmat vuorostaan. Mutta Sallivaaran erotukseen hän lähtee. Se on

vuosina. Hakee syksyn ensimmäisen niestaporon siljoonsa. Käy kalalla.

itsestään selvä asia. Erotusaidalla ihmiset katselevat Jounia.

Sielläkin on oltava nykyään varovaisempi. Kahdesti hän on pudonnut veneestä, mutta kiivennyt sisukkaasti ylös. Naapureille on kehuskellut: – Mie se en kyllä hukkumalla rupia kuolemhan.

– Kyllä nyt taisi äijä erehtyä, ko kesällä rupesi kuolemasta puhumhan. Alkaa kevätaurinko hymyillä ja sulatella Sotkajärven rantoja.

Yöunet ovat lyhentyneet. Aamuvarhain istuu Jouni yksinään

Odotellaan sääskien tuloa, että porot alkaisivat nousta tuntureille.

kotitalonsa portaalla. Mieleen tulee aika, jolloin Marketta vielä äm-

Jouni alkaa valmistautua vasanmerkitykseen. Hän kantelee

päri kainalossa kiirehti navettaan aamulypsylle. Enää ei ole lehmiä.

tavaroita veneeseen.

Lapset ovat aikanaan mekastaneet pihalla. Nyt on pihamaa hiljainen.

Anni kiirehtii pirttiin äitinsä, Marketta-ahkun, luo.

Čahpe kuitenkin vielä haukahtelee, jos vieras lähestyy.

– Miksi isä makkaa rannalla?

Muistuu mieleen sekin ikävä tapahtuma, kun Marketta synnytti sairaan lapsen, Annin. Kun kaikki muut lähtivät, jäi Anni viimeisenä kotiin. Anni, Jumalan vaivainen, on perheessä ainoa, jolle Jounilla aina on lempeä sana sanottavanaan. Voisi sitä Marketta-ahkullekin joskus

94

Marketta katsoo ikkunasta. Siihen on Jounin matka päättynyt. Jalat puoliksi vedessä, yläruumis kuivalla maalla. Käsi puristaa vielä niestasäkkiä. Hivasti nyt kotisiljo. Hivasti nyt Sotkajärvi.

95


V a ll e sm a nn i n l e n t o m a t k a

Kaapin Jounin kuoltua on pidettävä perunkirjoitus. Ei niin, että äijä olisi ollut sellainen ylivertainen pororikas kuin etelän herrat kuvittelivat, mutta kohtalaisen porotokan isäntä kuitenkin. Nimismies Honka on pyydetty pitämään perunkirjoitusta. Se on tarkoitus toimittaa Kaapin Jounin pojan, Pikku-Uulan, talossa Ivalonmatissa. Nimismies juttelee vaimolleen: – Inariin asti kyllä pääsisin postiautolla Ivalosta, mutta sieltä Menesjärvelle on neljä peninkulmaa. Siitä sitten Repojoelle kaksi ja puoli ja Ivalonmattiin peninkulman verran. Taitaa olla paras kysyä Lindströmin Jukalta, jos se lähtisi kohtuuhinnalla käyttämään minua siellä. Jukka suostuu, kun kuulee, että Ivalonmatin suvanto on kyllin laaja laskeutumista varten. Vesitasokin on taas vaihteeksi kunnossa. Matka sujuu hyvin. Mukava on seurata koneen ikkunasta Ivalojoen laaksoa. Kutturan kyläkin näkyy alhaalla. Perille tulo ei mene yhtä hyvin. Kokeneellekin lentäjälle voi tulla virhe, vai lieneekö koneessa jokin vika. Vesitaso sukeltaa suvantoon ja kolahtaa pohjakiviin. Pikku-Uula soutaa hätiin. Hän tuo nimismiehen rannalle hoitamaan virkatehtäviään. Lentäjä itse jää tutkimaan rakasta konettaan.

96

97


Onhan se ennenkin temppuillut, mutta nyt ollaan niin kaukana kaikesta, että on tarkkaan mietittävä vaihtoehtoja koneen pelastamiseksi. Sillä tänne hän ei elinkeinoaan jätä.

Jukka saa pidäteltyä raivoaan. Vai vielä porontaljoista! Lopulta Jukan on todettava, että vaikka velimies on käynyt tiputtamassa työkaluja, ei kellukkeen korjaaminen Ivalonmatissa

Lindström päättää yrittää korjata vaurioituneet kellukkeet.

onnistu. Neuvotteluissa miesten kanssa todetaan, että Kutturasta

Onneksi Repojoella on puhelin. Hän kävelee peninkulman verran

olisi lyhin tie maantielle. Porolla sitä ei voi kuljettaa, mutta entäs

Ponkun taloon ja soittaa Ivaloon veljelleen:

hevoskyyti?

– Nyt se myrkyn keitti. Kone käväisi suvannossa, kolahti pohjaan

Päätetään ryhtyä aikaa ja vaivaa vaativaan hommaan, uittamaan

ja toinen kelluke on pahasti revennyt. Tuo minulle ruokaa ja työka-

konetta osina Kutturaan. Matkaa on jokea pitkin runsaat parikym-

luja. Yritän korjata tätä sen verran, että pääsisin Inariin.

mentä kilometriä. Majavan Lauri, Kuttura-setä ja Kaapi lupautuvat

Veljelläkin on kone, mutta siinä on alla pyörät. Ei voi laskeutua. Sovitaan, että hän pudottaa tarvittavat apuvälineet ja viikon ruuat Ivalonmatin vainioon. Nimismies on tähän mennessä perunkirjoituksensa suorittanut ja olisi valmis palaamaan kotiin. Hän on jo alistunut ajatukseen, että edessä on pitkähkö apostolin kyyti. Soittaa vaimolleen, ettei kannata vielä viikkoon odottaa kotiin. Kaikkinaisten koneiden särkyminen on aina suunnattomasti

avustajiksi. Viikkohan siinä hupenee, kun jokainen osa on erikseen varovasti uitettava koskista Ivalonjokea. Toiset rannalta jarruttelevat, joku pitelee venettä kepillä kaukana rannasta. Ohjaajakin löytyy. Kaapi on keveä ja kuiva mies siihen puuhaan. Jälkeenpäin muistaa aina kehaista: – Mie se olen ainua mies Kutturassa, joka on ohjannut lentokonetta.

kiinnostanut miesväkeä. Ja nyt kyseessä on vielä lentokone. Ei

Lumikelien aikana Akseli Sieppi hakee koneen osat hevosella

kumma, että Pikku-Uulakin kiertelee ahkerasti koneen ympärillä

maantien laitaan. Ei sekään mutkatonta hommaa ole. Vähän väliä

ja tekee ehdotuksiaan koneen korjaamiseksi. Yksi on sellainen, että

pitää hakata puita ja pensaita tien kahdelta puolelta, että kuorma

ommeltaisiin taljoista tiivis suoja kellukkeen ympärille. Vaivoin

sopii kulkemaan.

98

99


Mutta lopulta pääsee Lindströmin Jukka taas rakkaan koneensa kimppuun. Hän saa sen kuntoon. Myöhemmin Jukka saa lentäjälle sopivan lopun. Kone putoaa, ja kuljettaja pääsee autuaammille avaruuskentille. Kutturassa joskus muistellaan Jukan seikkailuja. Varsinkin silloin, kun Aune palaa talouskoulusta ja uusien oppiensa mukaan valmistaa meille Lindströmin pihvejä.

100

101


L e hm ä j a t r a k t o r i

Rankka vesisade on levittäytynyt Ivalojokilaaksoon. Vesi on nousussa, sen huomaa kaikesta. Elli on jo aamunavetan jälkeen todennut, että lehmä on härillään. Jounin pitää käyttää sitä sonnilla Laanilassa Mylly-Antin paikassa. Vastahakoinen lehmä on kiskottu koppiin, joka on traktorin peräkärryssä. Aikaisemmin siinä on kuljetettu muhia. Vähintään yhtä vastahakoinen lähtöön on Jouko, Jounin työmies. Joukolla ei ole vielä traktoriin tarvittavaa ajokorttia, vaikka hän onkin oivallinen traktorikuski. Kylän alapuolella on niva, jossa vesi on matalampi kuin suvannossa. Jouko suunnistaa traktorillaan alas jokea ja ylittää sen. – Toivottavasti saje loppuu. Muuten saattaa olla vaikia illalla päässä joen yli. Jounikin on miettiväisen näköinen. – Mutta savottahomhin on päästävä huomisissa. Ennenkö talvi yllättää. Köysivaarassa tulee Juhani Jeepillään vastaan. Hän on tulossa Inarin syysmarkkinoilta. Tapana on, että jos Kutturan tiellä tulee auto vastaan, pysähdytään raataamaan. Jouko sammuttaa traktorin. Juhani katselee kiinnostuneena peräkärryllä olevaa koppia. – Mitä te oletta kuljettamassa?

102

103


Jouni hymähtää:

Serkukset lähtevät kohti Laanilaa.

– Ensi kertaa se tämmönen lasti on tämän raktorin kyyvissä.

Aivan kuten Jouni kehui tuntevansa nivan, samoin on tien jokai-

Samassa kopista kuuluu pitkä lehmän ammuminen. Juhani kyselee: – Aijotko sie myyvä lehmän?

nen mutka jo nyt tuttu, vaikka tie on ollut valmiina vasta muutaman vuoden. Hirvas-Niilan mökin luona virtaa Tolosjoki. Se silta on kapea ja kiperä ajettava.

– Ei veikkonen. Tätä viijhän sonnille Mylly-Antin paikhan.

Mutta lopulta saavutaan Laanilaan.

Jouko katselee toiveikkaana Juhania.

Kun asiat saadaan hoidettua, palataan kotiinpäin. Sateen lisäksi

– Vai sie se lähetki Jounin kanssa käymhän sielä Laanilassa? Mulla vähän hirvittää, ko ei ole sitä korttia. Sattuvat vielä poliisit tulemhan.

on sakea sumu levittäytynyt seudun ylle. Juhani juttelee: – Jos joessa on kovin noussu vesi, mitenkähän me pääsemme

Juhani siristää silmiään.

yli? Pitäskö jättää tässä sumussa raktori ja lehemä tälle puolen jokia?

– Mutta miten mie ossaan nivan yli tulla tuolla vehkhellä?

Aamulla olis helpompi liikkua. Nyt on säkkipimiä.

Jouni kiirehtii rauhoittamaan:

Jouni on eri mieltä.

– Mie kyllä ossaan näyttää reitin. Mie vanha tuohustaja tunnen

– Tänään se raktori on pakko saaha joen yli. Vesi nousee koko

Alanivan niinku omat taskuni. Kuskit vaihtavat paikkaa. Helpottunut Jouko kiipeää Jeepin kyytiin ja jytistelee kohti Kutturaa. Juhanin vene on onneksi odottamas-

ajan. Savotta on alkamassa, ja raktori on pakko olla huomenna Kutturan puolella rantaa. Lehmän kyllä vois hätätilassa jättää yöksi ja uittaa aamulla yli.

sa rannalla. Jouko suunnistaa sauvoimen avulla yli joen. Huomaa,

Saavutaan rannalle. Sade ei ole ainakaan hellittänyt. Tällä me-

miten vesi on koko ajan nousussa. Toivottavasti vielä ehtivät pojat

nolla vesi joessa nousee sellaisella vauhdilla, että huomenna ei enää

takaisin, ennen kuin tulvii liiaksi Zetorille.

traktorilla pääse yli.

Ei mene pitkään ennen kuin hän vetelee jo autuaan unia omassa vuoteessaan.

104

Lähdetään koluamaan rantaa pitkin alas jokea. Lehmä kopissaan päästää välillä haikean valituksen, mutta hiljenee taas odottamaan,

105


josko tässä vielä pääsisi omaan hinkaloon. No, nyt ollaan sellaisella kohdalla, jossa Jouni väittää olevan sopivan ylityspaikan. Mihinkään ei näe. Juhanin on pakko luottaa

Juhani sammuttaa virran. – Kyllä me nyt olemma kiini ja tukevasti. Voi hemmetin hemmetti!

Jounin innokkaisiin ohjeisiin. Zetorin valokin katoaa melkein ko-

Jounikin ähisee hieman, mutta naurahtaa sitten.

konaan sumuun ja sateeseen.

– Sie se olet nuorempi mies. Nyt ei auta muuta, ko sinun lähtiä

Mahtaa lehmäkin kauhistua ryminää ja veden loisketta, kun isokokoinen Zetor ponnistelee eteenpäin. Jouni teerevänä antaa ohjeita: – Nyt käänny vähän alas jokia! Ja sitte ethenpäin! Nyt vasemmalle! Ei niin paljon!

kahlaamhan kotirannalle ja noutaa Jouko aphun. Juhani katselee inhoten kuohuvaa nivaa, jonka pohjan tietää liukkaaksi ja vaaralliseksi. Mutta pakko mikä pakko. Pahus, kun olisi ehtinyt Inarista vähän aikaisemmin, niin nyt hän ei olisi tässä koleassa liemessä.

Kuski jo ehtii huokaista, että taitaa onnistua. Ensimmäistä

Hyytävän kylmä vesi täyttää kengät. Hetkessä ovat housutkin

kertaa hän kahlaa traktorilla nivaa yli, ja pitikin sattua tällainen

kalsean veden täyttämät. Jouni vielä huutelee toiveikkaalla äänel-

säkkipimeys ja tulva.

lään:

Jounin innokas ääni on käynyt epävarmaksi:

– Mie näytän taskulampulla valoa!

– Ootappa vähän! Nyt mie en oikiasthan ole ennään varma,

– Vai näytät, tuhahtaa Juhani hampaat kalisten.

missä kohassa me olemma. Ajappa vähän ethenpäin, niin mie koitan tunnistaa paikan.

Pienen lampun tuiju on yhtä tyhjän kanssa. Passaa sen Jounin istua kuivassa traktorissa.

Juhani ajaa. Pudistelee päätään. Sitten hän tuntee, että edessä

Juhani kiroilee ja melkein rukoileekin välillä. Kuinka kauhean

on jokin este. Mutta eihän tähänkään voi jäädä. Hän antaa lisää

syvä tämä joki on. Tuntuu, että kainalotkin ovat jo märkinä. On

kaasua. Zetor hypähtää, mutta sitten ei enää liikahdakaan. Ei eteen

koetettava mennä hieman vastavirtaan koko ajan, ettei lähtisi alas

eikä taakse.

jokea vahingossa. Siinä sitä riittäisikin kävelemistä.

106

107


Jalat ovat jo melkein tunnottomat, kun Juhani tuntee, että ranta

– Kokkeile minun housuja! En suinkhan minä vasiten ole kastellu

on lähellä. Hän melkein juoksee eteenpäin. No, nyt on viimein

itteni kainaloita myöten. Haje äkkiä mulle kuivat housut ennenko

kuivaa maata jalkojen alla.

mie jäävyn.

Ei ehdi ihastella, vaan säntää puolijuoksua rantaa pitkin. Mi-

Jouko sytyttää lyhdyn.

tään ei näe. Välillä hän astuu vahingossa jokeen, mutta kiipeää taas

– Eikö se Jouni osannu sitä reittiä?

kuivalle. Olisi edes keppi, että voisi tunnustella maastoa, mutta ei

– Ei näjemmä osannu.

tässä ole mitään mahdollisuutta löytää keppiä. Mieleen juolahtaa,

Siinä kiireessä ei Juhanille löydy kuivia kamppeita. Jouko loh-

että tällaiselta se sokean kulkeminen varmaan tuntuu.

duttaa, että kastuvat ne kumminkin.

Pensaikot rannassa tuntuvat pitkiltä ja kiviset rannat loputto-

Joukolla on taskulamppu, joten meno on vähän joutuisampaa.

milta. Sitten kuuluu koiran haukahdus. No, nyt ollaan jo kylän

Mutta kun tullaan Alasuvantoon, ei traktoria näy missään. Pojat

lähettyvillä.

huutavat Jounia, mutta vastausta ei kuulu.

Yhdessäkään talossa ei näy valoja. Eipä tietenkään, kun on jo ainakin keskiyö. Vielä kerran Juhani molskahtaa polvia myöten ojaan. Nyt hän kuitenkin tietää, että vastassa on kotitörmä. Jouko on keskellä suloista unta, kun joku ravistelee häntä pimeässä. – Nouseppa äkkiä ylös. Sinun raktori seisoo keskellä nivvaa. Jouko raapaisee tulitikulla valoa: – Juhani! Mitä sie hourit? Että raktori on tarttunu nivhan. Älä veikkonen valehtele! Juhani julmistuu:

108

Onneksi lehmä ymmärtää, että nyt jos koskaan on valituksen paikka. Se päästää kolme kauhistunutta ammuntaa peräkanaa. Pojat saavat vauhtia. Jouko kiroaa, kun tajuaa veden kylmyyden, mutta huoli traktorista nousee päällimmäiseksi. Kun he kopeloivat traktorin ovea auki, Jouni säpsähtää hereille. – Jaa, te tulitta jo! – On sillä hermot, tuskailee Juhani, - nukkuu niinko pikkulapsi petissään. Jouko istahtaa kuskinpukille ja käynnistää traktorin. Ei tosiaan lähde mihinkään.

109


Onneksi Joukolla on vinssi. Hän nostaa traktorin keulaa. Jo lähtee. Serkukset huokaavat helpotuksesta, mutta hieman liian aikaisin.

kokonhan pois. Vasikka syntyy aikanaan. Elli toteaa Jounille, että kummitkin olisivat tiedossa, jos semmoisia olisi tapana vasikoille antaa.

Nytkähdys, ja taas on traktori kiinni. Kohta Jouko saa sen liikkeelle. Hän vilkaisee Jounia, naureskelee ja vitsailee jo ihan rauhassa. – Sinunhan piti olla tiennäyttäjänä. Tunnet nivan niinko omien sarkahousujes taskut. Jounin nauru on hieman hämillinen. – Niin mie tunnenki, mutta ko ei nähny metriä ethenpäin. Juhaniki ko lähti, niin heti katosi sumhun. Kyllä mie tavallisissa oloissa ossaan. Päästään rannalle. Tunnelma on taas mukavan leppoisa, kun ajellaan rantaa ylös kohti kylää. Ei ehditä hyviä öitä enää toivotella, kun pojat kiirehtivät kohti nukkumapaikkojansa. Jouni jää taluttelemaan lehmää kohti tutun navetan lämpöä. Jouko vielä päivittelee Juhanille: – Siinä ne nyt menevät, isäntä ja lehemä. Ei tainnu olla lehmälläkhän kovin rapiaa sielä keskellä nivvaa säkkipimiässä. – Mitäpä ne! Lehemällähän on lehemän hermot ja Jouni on taas niitä ihmisiä, joilta hermot ovat unohtunhet tekohetkellä

110

111


S ä h k ö j u hl a t K u t t u r a ss a

Kun uusi talo 1960-luvun alussa pystytettiin, sai vanha petromaksi siirtyä kirjahyllyn päälle museoesineeksi. Siellä se tänäkin päivänä on. Nyt alkoi Kutturassa kaasukausi. Keittiöön oli laitettu syvä komero ihan kaasupulloa varten. Kaasukammion nimellä se on vieläkin, vaikka ihan muussa käytössä. Eivät kutturalaiset mitään kehityksen vastustajia olleet. Aina, kun joku uusi keksintö tuli esille, kyllä se Kutturassa noteerattiin. Nyt oli päivän sana aggregaatti. Kuttura-sedän porukka rakensi aggregaattikoppinsa kotinsa läheisyyteen. Antti-sedän ja meidän porukan koppi könötti törmän päällä. Kodikas papatus ilmoitti, milloin kone oli käynnissä. Vastahankittu pakastearkkukin pääsi jähmettymään niin paljon kuin ehti. Illalla aggregaatti säästäväisyyssyistä sammutettiin. Joskus se sammui kesken parasta ilta-aikaa. Juhanin mielestä aggregaatti osasi ajatella. Se nimittäin meni epäkuntoon aina, kun miehet olivat metsässä. Ilman miehiä rakkinetta ei saatu kuntoon, ja pitkän työrupeaman se vaati miehiltäkin. Olavi kertoi, että iltaisin kotia lähestyessä tuli mieleen, näkyykö valoa. Jos ei näkynyt, se tarkoitti, että nyt ei pääse nukkumaan, vaan täytyy ruveta värkkäämään vekotinta kuntoon. Joskus ehtivät lihat pakastearkussa kovasti sulaa. Ihme, ettei kukaan kuollut ruo-

112

113


kamyrkytykseen.

taloihin ja seinille. Kaikki vain tuntui niin uskomattomalta.

Vuodet kuluivat. Elettiin 1980-luvun alkupuolta. Valtakunnan

Mutta ei niin hyvää, ettei pahaakin. Tuskin oli selvitty jätti-

uutisena kerrottiin, että nyt sitten Inarin kunnan Kutturan erämaa-

mäisestä liittymismaksusta, kun posti alkoi kantaa valkeita kirje-

kylä saa sähköt.

kuoria, joita hieman peläten availtiin. Vuosi vuodelta laskujen virta

Minäkin olin Kemistä saakka lähtenyt katsomaan sitä maail-

lisääntyi.

manlopun ihmettä, kun sähkö tuli Kutturaan. Paikalla oli hienot

Juhanilla on tapana todeta, että hän nuoruudessaan oli kuu-

kahvittelut, lehtinainen, sähkölaitoksen johtaja ja kyläläisiä. Säh-

kausikaupalla porometsässä. Kun hän tuli kotiin, ei ollut muuta

kölaitoksen johtajalle ojennettiin muistoksi aggregaatin veivi, joka

postia kuin sisaruksilta, jotka opiskelivat mikä missäkin. Rahaa

nyt jäi tarpeettomaksi.

hekin olivat vailla, mutta eräpäivää ei sentään ollut niin kuin näissä

Saariselällä vietettiin oikein hotellissa juhlat, jotka kunta kustansi.

valkeissa kirjekuorissa. Äitiin sähkön tulo teki erityisen suuren vaikutuksen. Hän joutui

Juhlapuheessaan Juhani muisteli aikaa, jolloin isä edistyksen

sähkövehkeiden lumoihin. Joka Ivalon reissulla hän olisi halunnut

miehenä toi ensimmäisen petromaksin kotiin. Päivittelijöitä oli

ostaa jonkin sähkökojeen. Pölynimurin ja sähkövatkaimen saanti

riittänyt.

onnistuikin aika nopeasti. Seuraavaksi äiti halusi, että kaasuhella oli

– Kyllä nyt Kutturan Niila aikoo pilata lastensa silmät. Ei nuin kirkas valo ole ihmisen silmille tarkotettu. Juhani oikein pysähtyi kesken kaiken pohtimaan asiaa. – Kyllähän ne oikiassa tietenki olivat. Mullaki on nyt silmälasit päässä. Sähkön tulo kylään vaikutti tosi paljon ihmisten elämään. Maisemakin muuttui, kun sähköjohtoja oli aika huolettomasti vedetty

114

vaihdettava sähköhellaan. Ajan mittaan sekin onnistui. En oikein muista, tulivatko sähköpatterit saman tien vai pitikö ensin säästellä eläkerahoja noinkin suureen investointiin. Kerran äiti oli saanut lapsiaan lomalle Kutturaan. Hän istui haaveellisen näköisenä punaisessa keinutuolissaan. Veikko ja Esko vilkaisivat toisiaan. Tuo ilme äidin kasvoilla! – Minusta olis niin mukavaa, ko mie saisin sähkötyynyn tähän

115


keinutuolhin. Olis siinä kyllä lämmin istuskella. Veikon kasvatus oli äidin mielestä jotenkin valunut hukkaan, vaikka hän oli toimittanut pojan kristilliseen kansanopistoon. Nyt poika viattoman näköisenä vuoleskeli jotain uunin luona. – Mie kyllä olen kuullu, että niitä olis semmosia tuolejaki, johon saa suoraan sähköjohon. Ei siinä tyynyä tarvita. En kyllä tiijä, onko Suomessa. Mutta Amerikassa on ihan varmasti. Ei niitä valaisimia joka nurkkaan ripusteltu. Työskentely- ja tunnelmavaloille kutturalaiset olisivat päästäneet röhönaurun. Kutturalaisten tunnelma oli muutenkin korkealla, kun sai napsauttaa valon

Minullekin soitti joku mies, että hän haluaisi ostaa sen vanhan aggregaatin kesämökilleen. Kerroin, että ei kannata. Veivi on annettu pois ja itse aggregaatti on harvinaisen epävarma vempele. Loppujen lopuksi aggregaatin osti Lehtolan Lauri, joka vei sen Ronkajärvelle luultavasti kesämökilleen. Olisi kyllä ollut hienoa, jos isä olisi ehtinyt nähdä tämänkin harppauksen Kutturan historiassa. Luultavasti hän oli osannut kuvitella jo taloa rakentaessaan, että kaasuvalo on vain välivaihe ennen lopullista kehityksen huippua, sähkövaloja. Vai onko se taas vain välivaihe? Mitä seuraavaksi?

palloon, joka riippui keskellä pirtin tai kamarin kattoa. Ja millainen mahtoi olla tunnelma lehmillä navetoissaan, kun emännän tultua navetta rävähti kirkkaaksi kuin kesäpäivä. Muistiko kukaan enää petromaksiaikaa, jolloin valoa riitti vain pirttiin. Kamarissa valaisi piisi, jos valaisi. Näen vieläkin isän lukevan Viikonloppua kamarin piisin valossa. Asiaan saattoi tietysti vaikuttaa se, että Viikonloppu ei äidin mielestä ollut suotavaa lukemista varsinkaan perheenisälle. Oli varminta lukea sitä kamarin hämyssä ja pistää piiloon, jos emäntä sattui avaamaan kamarin oven. Niin me tytötkin teimme. Kutturan sähkönsaanti oli noteerattu muuallakin.

116

117


K u t t u r a n p o i k a a r m e i j a ss a

Jouni kertoo: Mie sain Hiukkavaarasta lommaa neljä päivää. Lähin tietenki kotia. Ensimmäisen päivän iltana tulin junalla ja postiautolla Purnumukhan. Toisena päivänä kävelin Purnumukasta kotia sen neljä peninkulmaa. Nukuin yön kotona. Kolmantena päivänä kävelin takasin Purnumukhan. Neljäntenä päivänä istuin postiautossa ja junassa. Tulin ajoissa kasarmille. Illalla sängyssä mietin, että oli se vain mukava kävellä yksin mettässä.

118

119


K u n J o u n i - e n o h a l u s i e m ä nn ä n

K u n s y l i hin sä y ö jo s u l k e e m a a n , it s e n sä v i e r e e n sa a k e l l a ht a a v a a n . Näihin tuntoihin on Jouni-eno jo kerta kaikkiaan kyllästynyt. Mutta naiset ovat kuin taikaiskusta kadonneet miesriepujen näköpiiristä. Ovat jääneet evakkoaikoina emänniksi Ruotsiin ja Ylivieskaan. Ruotsin isännät ihastuivat ikihyviksi, kun huomasivat, että suomalaistytöt muitta mutkitta suostuivat navettatöihin. Sitä eivät Ruotsin naiset enää aikoihin olleet tehneet. Miehet hoitivat karjan. Naiset virkkasivat keittiössä pitsiverhoja tai vatkasivat sokerikakkuja. Samoin oli Pohjanmaan evakkoreissu verottanut naisväkeä viljavampien peltojen emänniksi. Lannanmiehet ovat liian ahneita lapintytöille, pahoittelevat vanhatpojat pirttiensä tyhjyydessä. Joku Perälässä asustanut metsäjätkä on kertonut Jounille, että kirjeenvaihtoilmoituksella voisi saada morsiamen. Ei Lapin Kansassa ainakaan, tuumaa Jouni, mutta muistaa, että siskolle tulevassa Nyyrikissä on kirjeenvaihto-osasto. Uusi toivo herää Jounin sisuksissa. Mutta ei kannata hopulla pilata hyvää asiaa. Siskoltaan naapuritalosta hän pyytää Nyyrikkiä lainaan. Haluaa vain lukea, mitä siinä höpötetään. Ristiina vähän

120

121


ihmettelee veljen äkkiä heränneitä lukuhaluja. Pyytää palauttamaan

nyt hänen silmänsä kiivaasti etsivät määrättyä kohtaa. Se löytyykin

lehden, kun on lukenut.

toiseksi viimeiseltä sivulta.

Jouni istuu vielä tunnin verran naapurissa, vaikka lehti polttelee puseron sisällä. Ei kannata herättää epäluuloja siskossa. Lumi vain narskuu nutukkaan alla, kun Jouni kiirehtii kotiin.

Kirjeenvaihtoilmoitukset ovat kuin runoja. ”Syksy saapuu hämärtyvin illoin, hauska kirjeystäväkin oisi silloin.” Nimimerkki ”Löydänkö onnen”.

Petromaksi on ensin sytytettävä. Onneksi Niila-veli on pitkällä reis-

Nimimerkki ”Syksyn lapsi” ilmoittaa olevansa sievä nuori nai-

sulla Kutturassa. Aaslakka onkin jo viime vuonna löytänyt mukavan

nen ja vastaavansa varmasti kunnon miehelle. Jouni lukee edelleen:

lesken ja muuttanut hänen luokseen avioon.

”Kaksi sisarusta etsii kirjeystävää raittiista, vapaista miehistä.” Hekin

Mutta Jounipa ei halua leskeä, vaan ihan oikean tyttöystävän. Hän ei hiiskuisi kenellekään ennen aikojaan. Vasta kihlajaiskahveille

ovat riimitelleet runon: ”Kirjoittakaa meille, varmasti vastaamme teille.” Nimimerkit ”Tumma ja vaalea”.

pyytäisi koko kylän. Eikä kertoisi uteliaille, miten oli tutustunut

Sitten on joku miehenköriläskin vailla ystävää. Sanoo olevansa

morsiameensa, vaaleaan etelän neitoseen. Kihlajaisissa kertoisi

ujo nuorimies, joka vain näin kirjeitse uskaltaa lähestyä tyttöjä. Jouni

tavanneensa tytön Ivalon isoissa seuroissa. Siellä hän joka kesä kat-

tuntee yhteenkuuluvuutta kainoa kanssaveljeään kohtaan.

selee satoja tyttöjä, jotka veisaavat innokkaasti virsiään. Oikeasti

Paljon tuntuu olevan naisia, jotka ovat vailla ystävää. Jouni ei

h��n siellä seuroissa on tuumannut, että ihan noin hurskaita tyttöjä

oikeassa elämässä tunne yhtään sellaista, mutta etelässä niitä näyttää

hän ei haluaisi.

olevan. Hän lueskelee joka ilmoitusta moneen kertaan. Sisarukset

Jouni pyyhkii pöydän ja levittää Nyyrikin sen päälle. Hän kat-

eivät tule kysymykseen. Silloin pitäisi löytyä kaveri sille toisellekin.

selee kertomusten otsikoita: ”Kaiken voittaa rakkaus.” Sitten hän

Raittiita tuntuvat naiset haluavan. Ei ihme, että pitää oikein lehden

lukee: ”Mieheni olikin petturi.” Viimeisellä sivulla on vielä yksi:

kautta hakea.

”Kärsimysten jälkeen onnen satamaan.” Jouni ajattelee, että voisihan noita lukeakin myöhemmin. Mutta

122

Viimein tuntuu löytyvän sopiva nainen. Tämä ilmoittaa etsivänsä keski-ikäistä, oman kodin omistavaa kunnollista miestä.

123


Jounihan omistaa kotinsa. Tosin yhdessä Niilan ja Aaslakan kanssa, mutta eiköhän sinne yksi nainenkin sovi. Sopihan Ristiina­ kin ennen kuin avioitui naapuriin.

sieltä vain on tulossa. Uuden puseron hän kyllä ostaa, kun käy kirkolla. Kotona hän huomaa, että taisi tulla vähän liian isoa kokoa. Hän

Onko Jouni kunnollinen? Omasta mielestään hyvinkin kunnol-

lohduttaa itseään, että hyvä kauppahan se oli, kun samalla rahalla sai

linen. Erotuksissa lankeaa kyllä ryyppyhommiin, mutta eiköhän se

enemmän kangasta. Ja eikös ne kankaat joskus pesussa kutistukin.

vähenisi, kun löytyisi kunnon tyttöystävä.

Että sitten ainakin pusero on sopiva.

Jouni päättää vastata. Hän teroittaa kosmoskynän, etsii kirjoi-

Ahkerasti Jouni kiirehtii hakemaan kylän postia tiehaarasta, ettei

tuslehtiön ja alkaa otsa rypyssä miettiä, mitä kirjoittaisi. Kannattaa

vain sattuisi kirje sopimattomiin käsiin. Vastausta ei kuitenkaan

miettiä valmiiksi, ettei tarvitse pilata kirjoituspaperia.

kuulu. Pettyneenä Jouni viimein lopettaa postiautolla ravaamisen.

Muutama hikipisarakin taitaa paperiin tipahtaa ja aiheuttaa

Ei taida nainen vastata. Eihän sitä tiedä, kuinka monta kirjettä hän

kosmoksen leviämistä, mutta muuten kirjeestä tulee oikein hyvä.

on saanut. Olisi pitänyt vastata muillekin naisille. Silloin ehkä joku

Jouni pyytää tyttöä lähettämään ensin valokuvansa. Itse hän lähettää

olisi hyväksynyt hänenkin kirjeensä.

sotilaskuvansa. Onhan se jo parikymmentä vuotta vanha, mutta muutakaan ei ole. Jouni lähtee viemään kirjettä postilaatikkoon maantien varteen. Maantie on kolmen kilometrin päässä. Jouni pelkää, että joku kyläläinen sattuisi yhtaikaa tulemaan laatikolle. Hän päättää odottaa postiautoa ja antaa kirjeen suoraan postipojalle. Eipähän sitten joudu uteliaitten tuttujen käsiin. Vastausta odotellessa Jounista tuntuu, että hänen pitäisi vähän siivota kotona. Tajuaa sitten, että ei tässä vielä kiirettä ole. Kirjehän

124

Ristiina-sisko pölähtää sisään pirttiin, kun Jouni on syömäpuuhissa. Heti Jouni näkee, että nyt on jotain erikoista ilmeessä. Jatkaa kuitenkin rauhassa lihakeiton lusikointiaan. Ristiina marssii suoraan Jounin eteen ja heiluttaa kirjettä tämän nenän edessä. – Vai tämän vuoksi sinä sen Nyyrikin lainasit minulta. Olisit sinä voinu siskolle kertoa, että etit kirjeystävää itsellesi. Ja nyt vastaus on tässä. Jouni istuu ihan tummanpunaisena, kuin pahanteosta tavattuna.

125


Häpeissään hän heittäytyy ilkeäksi. – Mikä utelias juoruakka sinä olet? Kaikille tietenki kertonut, että oikein saavat nauraa. Ristiina alkaa jo sääliä veljeään. – Älä nyt tyhjästä suutu. Minähän olen sisko, eikä sisko petä veljeään. Kerro nyt mulle jotaki siitä naisesta. Jouni on jo koonnut voimiaan. – Sie lähet nyt heti kotias ja pijät ison suusi kiinni. Et Lassillekhan hiisku mithän. Sitä vielä tiijä, tulleeko tästä mithän. Ristiina huomaa, että ei se avaa kirjettä ennen kuin saa olla yksin.

Nainen, Leila, kertoo olevansa leski. Sitähän Jouni ei ollut toivonut, mutta ei asia siihen voi kaatua. Nainen kertoo, että hänellä on yksi tytär, joka ei enää asu kotona. Jouni on hyvillään, ettei nainen toisi lasta mukanaan. Se olisi liian monimutkaista. Nainen asuu lähellä heidän evakkopaikkaansa Pohjanmaalla. Sanoo, että hän voisi tulla junalla ja jatkaa sitten postiautolla. Samana päivänä Jouni kirjoittaa ja pyytää naista tulemaan ensi tilassa. Hän olisi vastassa postiautolla. Mutta kortilla ei kannata ilmoittaa tuloaikaansa, vaan suljetulla kirjeellä.

Vastahakoisesti hän menee ovelle. Jouni on kääntänyt selkänsäkin

Jouni katselee kotiaan uusin silmin. He ovat Niilan kanssa nuk-

hänelle ja aloittelee tiskaamista. Huokaisten Ristiina astelee pihalle.

kuneet pirtissä, vaikka talossa on kaksi kamaria. Kumpikaan ei ole

Heti oven kolahtaessa Jouni kiirehtii kurkistamaan ikkunasta,

viitsinyt ruveta lämmittämään kamaria itselleen. Aikoinaan toinen

joko vieras lähti. Tiskivesi saa jäähtyä.

kamari oli ollut Ristiinan ja toinen Aaslakan. Ristiina oli tehnyt

Jouni kuivaa vapisevat kätensä ja tarkastelee kuorta. Postileimasta

käsitöitään omassa kamarissa. Aaslakalla oli poroisännän papereita

ei saa selvää. Käsiala on siisti. Jouni etsii puukon, pyyhkii sen terää

jos minkälaisia, joten hänkin oli tarvinnut oman huoneen. Avioi-

puhtaaksi ja avaa varovasti kirjekuoren.

duttuaan molemmat olivat jättäneet huoneensa.

Ensimmäiseksi hän huomaa valokuvan. Kovasti häntä jännittää,

Jounin ajatuksissa alkaa itää suunnitelma: Nyt muuttuu talossa

mutta helpotuksen huokaus pääsee. Nainen on nuori ja kauniskin.

järjestys. Niila saisi ottaa Ristiinan kamarin. Hän itse ottaisi vaimon-

Voiko tämä olla totta! Ihan pitää istahtaa, ennen kuin syventyy

sa Leilan kanssa toisen kamarin. Pirtti olisi yhteisessä käytössä.

kirjeeseen.

126

Jouni seisoo hyvissä ajoin odottamassa postiautoa. Uusi puserokin

127


on päällä.

Petetyksi tuntee Jouni itsensä. Kun he lähestyvät kylää, hän

Onneksi muita kyläläisiä ei näytä olevan liikkeellä. Vaikka mitä-

toteaa helpottuneena, että on jo pimeää. Olisikin ollut tuskien

pä se enää haittaisi. Kyllä silmät leviävät juoruakoilla, kun näkevät

taival kulkea läpi kylän tuollaisen mummon matkalaukkua raaha-

hänen vaaleatukkaisen tyttöystävänsä.

ten. Mihin liemeen hän olikaan itsensä sotkenut? Onneksi Niila ei

Postiauto hiljentää. Jouni jähmettyy paikalleen. Autosta nousee joku mummo, jolla on iso matkalaukku mukanaan. Muita ei tule. Mitä tämä on?

Jouni keittää tulokahvit tulijalle, mutta kovin on apea tunnelma. Nainen kyllä koettaa jutella. Ajattelee, että eiköhän tässä hiljalleen

Nainen huutaa:

asiat ala lutviutua. Hän tekee hyviä ruokia ja leipoo makoisia leipiä,

– Oletko sinä Jouni?

sillähän ne miehet vietellään.

Kauhistunut Jouni kävelee lähemmäksi. Ei auta kuin ojentaa kätensä ja tervehtiä tulijaa, joka esittelee itsensä Leilaksi. Nainen pyytää Jounia kantamaan isompaa laukkua, hän itse kantaisi pienemmän. Peräkanaa he lähtevät tallustamaan pitkin lumista polkua. Jouni ei osaa sanoa mitään. Leila koettaa jutella, mutta ei saa vastausta. Hän hiljentää vauhtia.

Ei Jouni naista viereensä ota. Aaslakan entiseen sänkyyn laittaa vuoteen vieraalleen. Uni ei meinaa tulla. Miten tästä selvitään? Nainen on selvästi paljon vanhempi kuin hän. Jouni päättää turvautua Ristiinaan. Hän hiipii aamunavettaan ja kuiskuttelee kauhean uutisensa siskolleen. Siskonsa neuvosta Jouni alkaa aamulla varustautua porometsään.

– Et taida olla kovin puhelias.

Leila katselee hänen puuhiaan. Päättää laittaa talon hienoon kuntoon

Jouni pysähtyy ja kääntyy naiseen päin.

siihen saakka, kun Jouni palaisi metsästä.

– Kenen kuvan sinä lähetit minulle? – Se oli minun tyttäreni kuva. Kun minulla ei ollut itsestäni sopivaa kuvaa. Meitä on aina sanottu samannäköisiksi.

128

edelleenkään ole kotona.

Kuluu viikko ja toinenkin. Kotona on ruokaa kylliksi, kyllä nainen pärjää. Hän on jo tutustunut Ristiinaan, ja he kyläilevät päivittäin. Mutta taas kuluu viikko. Nainen kävelee Ristiinan luo kylään.

129


Juo kahvia.

Hiljalleen siinä taivaltavat ja juttelevat. Leila on jo huomannut,

– Kauanko niillä on poromiehillä tapana olla porometsässä?

että Ristiina ei ole ollenkaan sellainen jörrikkä kuin veljensä. He

Ristiinalla jo vähän käy sääliksi naapurinsa, mutta hän kovettaa

ovat ehtineet juoda monet kahvit toistensa kylässä.

sydämensä. – Kyllä ne muutaman kuukauven ruukaavat viipyä, joskus pitempäänkin.

Kun he seisovat odottamassa postiautoa, Ristiina kysäisee. – Tiijätkö sinä, mitä se on taamominen? Eipä Leila tiedä.

Muutaman päivän kuluttua Ristiina katselee ikkunasta, kun

– Se on semmosta, ko pailakkaporo isolla vaivalla opetethan

nainen lähtee raahaamaan matkalaukkuaan postiautolle. Ristiinan

siivoksi ajoporoksi. Ajoissa on alettava opettaa. Vanha pailakka ei

silmiin kohoavat yllättäen kyyneleet. Hän sitaisee huivin päähänsä,

ennään opi. Aina se ei onnistu ollenkhan se taamominen. Minä ajat-

takin ylleen ja kävelee naisen luo, kun tämä on ohittamassa Ristii-

telen, että vanhatpojat ovat niinku vanhoja pailakoita. Ei niistä oikein

nan kotia.

tule ennään aviomiehiä. Niitä ei ole kukhan ajoissa taamonu.

– Poisko sinä olet lähössä?

Leila raaputtaa kengällään lunta.

– Niin minä olen ajatellut, että ei tästä tainnu tulla mitään.

– Siitäköhän se suuttui, kun minä olin lähettänyt tyttäreni kuvan?

Ristiina tuntee sääliä Leilaa kohtaa. Ja suuttumusta veljeensä.

Mutta olihan se itteki lähettäny armeijakuvan.

Olisi tässä Leilassa ollut ihan tarpeeksi vaimoa Jounille. Talokin on

– Siitä se tietenki nirpahti. Mutta jos kerran niin vähästä suuttui,

muuttunut niin kodikkaaksi sinä aikana, kun Leila on sitä asustanut.

niin ole hyvilläs, ko pääsit siitä erhon. Se olis aina koukkuillu sulle

Mitä se muutama vuosi ikäeroa nyt olisi haitannut. Ristiina olisi

siitä asiasta. Minä veljeni tunnen.

saanut naisihmisen naapuriin. Mutta piti olla Jounin niin ranttu. – Mie saatan lähtiä saattamhan sinua. Otamme pikkukelkan, niin mennee tuo kapsäkki helpommin.

Leila katselee isoa matkalaukkuaan. – Tässä minä sitten traijaan tuota isoa kapsäkkiäni takasin. Olis pitäny olla viisaampi ja ottaa vain pieni kassi. Hymy leviää jo suupieliin.

130

131


– Mutta olihan tämä aika erikoinen lomamatka. Ikäni minä tämän muistan. Sinut varsinkin, ja sinun neuvosi. Postiauto jo kuuluu jyrisevän, kun Ristiina vielä ihmettelee: – Minkä neuvon? Enhän mie ole sinua neuvonu. Leila ottaa Ristiinaa kaulasta ja nauraa: – No, sen taamomisasian. Sen minä olen oppinut, että vanhatpojat saavat minun puolestani olla rauhassa. Seuraavalla kerralla panenki itse ilmoituksen Nyyrikkiin. Leskimiehille. Ja nimimerkiksi laitan: ”Vanhatpojat älkööt vaivautuko”.

132

133


k e lta ista her k k ua Sompiosta

Kutturan seudulla ei ole koskaan ollut hillasoita kovinkaan lähellä. Pitkät ja raskaat ovat hillareissut. Joskus käy niinkin, että kun isän johtamina saavumme hillajängän laitaan, joudumme toteamaan, että jänkä on ihan tyhjä. Keitämme lohdutuskahvit ja lähdemme lampsimaan veneelle. Tiedämme, että vastaanotto kotona ei ole kovin riemukas. Juhani on käynyt Volgallaan Vuotsossa ja nähnyt ihmisten kantavan ämpärikaupalla hilloja myytäväksi. Joku on kertonut, että Sompion soilta ne oli kerätty. Kun Juhani soittaa ystävälleen Keskitalon Sakarille Muteniaan, asia varmistuu. Sakari lupaa lainata heille veneen ja neuvoo menemään Hietaojan suuhun. Matkaan lähdetään illalla, koska vilpoisa yö on parasta poiminta-aikaa. Auton perään pakataan hillaämpäreitä, maitotonkka ja poimima-astioita. Lisäksi sinne ahdetaan eväitä sekä Mercury-perämoottori. Juhani istuutuu kuskin paikalle ja isä hänen viereensä. Veikko, Esko ja minä olemme takapenkkiläisiä. Alle kymmenvuotias Ritakin alkaa vinkua mukaan. Ei usko, kun pelottelemme häntä reissun ankaruudella ja että mäkärät ovat kiinnostuneet juuri pienistä tytöistä. Rita pitää päänsä. Ensin ajamme Mutenian kylään, jota ympäröi aita. Veräjää avaamaan juoksee ihmeteltävän kevyesti ja ketterästi tosi vanha ukko.

134

135


Isä kertoo, että se on Pokurin Anselmi. Anselmi esittelee meille

korviin Muteniassa. He odottelevat meitä rannalla ja haluavat ostaa

valtavan isoa halkopinoa, jonka hän on tehnyt. Sakarin veneeseen

saaliimme. Emme myy, vaan pakkaudumme Volgan kyytiin. Nu-

kiinnitetään Mercury ja lähdetään ajamaan Muteniajokea pitkin

kahdan jo ennen Vuotson kylää.

kohti Sompiojärveä. Joki on kapea ja mutkainen kuin serpentiini, mutta lopulta pääsemme järven rantaan. Joka puolella kasvaa vesiheinää. Keskellä järveä jäämme kiinni turvelautan päälle, mutta pääsemme irti. Vene

Kutturan tiellä herään isän ja Juhanin keskusteluun. Kuuntelen isän arviota saaliista: – Kyllä me varmasti parikymmentä kiloa taisimme yhthensä saaha hilloja.

jättää selvän vanan menoreittiimme. Järven toisella rannalla eteemme

Juhani rähähtää kiukkuisesti:

avautuu valtava suo. Juhani osui ihan oikein Hietaojan suulle.

– Vai parikymmentä! Mehän saimme kaksi ämpärillistä miestä

Keräämme keltaista herkkua talven varalle aamuun saakka. Välillä on pidettävä evästauko, koska kaikki ovat jo nälissään ja janoissaan. Esko vilkaisee ovelan näköisenä Veikkoa. – Maistuisiko sinulle nyt iso vaahtoava tuopillinen raikasta olutta?

kohti! Isän muutkin väittämät tahtovat saada Juhanin kiihtymään. Lopulta tajuan, että hän haluaa vain pitää Juhanin hereillä, koska matka on ollut uuvuttava. Isä väittää hillan kilohintaa liian alhaiseksi ja esiintyy koko loppumatkan harvinaisen riitaa haastavana.

Veikko ei ehdi vastaamaan, sillä hän oksentaa suon laidassa keltaista mönjää. Juhani manailee: – Etkö sie ikinä opi, että hilloja ei kannata ahmia semmosia määriä? Oottasit kahvitaukoa ja söisit sokerin kanssa. Joka kerta sama juttu! Veneen tekemä vana on vieläkin auki, kun lähdemme paluumatkalle. Viesti hillamiehistä on kulkeutunut hillajoppareidenkin

136

137


M a lm i n H e l k a

Esko, 17, ja Veikko, 13, ovat suorittamassa palovartiointia Litmurivaarassa. Nimestään huolimatta Litmurivaara on tunturi, jos paljas laki katsotaan tunturin tuntomerkiksi. Esko soittaa Litmurivaaran paloasemalta kotiin, että Veikko on sairastunut. Vatsa on niin kipeä, ettei pysty kävelemään. Kotiin on kävelymatkaa 15 kilometriä, joten se mahdollisuus on hylättävä. Kotona päätetään, että Juhani ja Heikki lähtevät veneellä ylös Ivalojokea Mukkakosken alle. Siitä on Litmurivaaraan kävelymatkaa viitisen kilometriä. Juhani suunnittelee, että he Eskon kanssa kantavat Veikon paareilla Ivalojoen rantaan. Kutturaan on jo saatu maantie, joten matka jatkuisi helposti, vaikka kenelläkään kyläläisellä ei vielä ole autoa. Matkalla kohti Litmurivaaraa Juhania alkaa epäilyttää. – Kyllä se taitaa olla mahoton ajatus kantaa potilasta paareilla näinki pitkää matkaa, vaikka Veikko onki köykäsin mies koko porukasta. Jos se vielä on kovinki kipiänä. Miten se pyssyy paarien päällä, ko me könyämme alas tunturia tai kahlaamma jängässä? Perille saavuttuaan he huomaavat, että potilas ei ole ainakaan paranemaan päin. Lyhyen neuvottelun tuloksena päätetään soittaa Malmin Helkalle. Hänelle saa soittaa illallakin. Helka tuntee joka ikisen asukin Kutturassa, Repojoella, Ivalonmatissa ja Lismassa. – Terveyssisar Helka Malm puhelimessa.

138

139


– Täälä puhhuu Esko Magga. Veikolla on vatta kauhian kipiä, ja me olemma täälä Litmurivaarassa. – Kauanko se on ollut kipeänä?

ehdittiin tuoda sairaalaan juuri ajoissa. Vajaan viikon kuluttua tulee vesisade, ja Eskokin lähtee kävele-

– Eilisestä asti. Koko yön on voihkinu ja valvottanu minuaki.

mään kotiin. Hän huomaa, että huusia kohti kävelee kumarainen,

– Nyt kuuntele tarkasti! Navan ja lonkkaluun kärjen välissä on

mutta muuten Veikon näköinen miekkonen. Veikko varoo vielä

umpisuoli. Sinun pitää painella siitä ja kysyä, että tekeekö kipeää. Seuraa tauko, jolloin Esko ohjeen mukaan tutkii potilasta. Helka kiirehtii puhelimessa: – No sanoiko se, että koskee, kun painaa siitä? – Ei se sanonu mithän, ko se taisi pyörtyä.

haavaommeltaan, mutta hymähtää veljelleen: – On siinä mulla lääkintämies! Käskikö se Helka sinua sielä Lit­­murivaaran kämpässä tuikkaamhan täysillä minun kipijhän um­ pi­­suolhen? Veikolla on Eskoa kohti hampaankolossa muutakin. Vuosia sit-

– Antakaa sille vettä juotavaksi. Älkää hätäilkö. Minä soitan kohta.

ten, kun Veikko pikkupoikana makasi kurkkukivussa ja kuumeessa

Aina ongelmatilanteessa meilläpäin ihmisillä on tapana ehdottaa

kamarissa, isoveli Esko istahti vuoteen viereen.

määrättyä toimenpidettä. Nyt sen tekee Juhani: – Keitethänpä kahvit tässä ootellessa. Äläkä sie ennään hättäile, Veikko – kyllä Helka keksii keinon!

– Tiijätkö, sulla taitaa olla semmonen tauti, josta ei parane. Ratiossa ainaki sanothin, että jos lehmälleki tullee suu- ja sorkkatauti, se ei parane, vaan se täytyy lopettaa, ja roppa pittää polttaa.

Seinäpuhelin soi juuri, kun pannu saadaan höystettyä.

Veikon silmät pyöristyivät.

– Helka täällä. Minä soitin lääkärille ja hän lähettää teille he-

– Pittääkö minutki tappaa?

likopterin. Muitten ei tarvitse lähteä mukaan. Minä olen Veikkoa vastassa sairaalassa. Koska on kuiva poutasää, Esko jää vielä paloasemalle, kun Juhani ja Heikki palaavat kotiin. Illalla, kun pojat ovat veneineen palanneet Kutturaan, tullaan äitiä hakemaan Elli-tädin puolelle puhelimeen. 140

Helka ilmoittaa, että Veikon umpisuolen tulehdus on leikattu. Hänet

– Ei tartte, ko sie taijat kuolla muutenki. Mutta ruumis pittää polttaa, ettei tauti tartu muihin. Myöhemmin illalla, kun minä menin katsomaan pikkuveljeä, tämä katsoi minua itku silmässä: – Ko mulle pitiki tulla tämä suu- ja sorkkatauti! 141


K u n pojat y r it t i vät

Yleisesti oltiin varmoja, että Kutturan Antti ei koskaan

e k s y t t ä ä K u t t u r a n An t t i a

eksy. Hänellä on päässään sisäänrakennettu kompassi. Naapuripalkisen nuoret miehet ovat useammin kuin kerran jutelleet, että erehtyväinen se on Kutturan Anttikin. Kyllä se vielä saadaan eksymään ja kunnolla. Miten lie käynyt, että Antti on erotuksen loputtua vielä jäänyt aidalle. Pojat ovat keskenään päättäneet, että nyt juotetaan Antti niin hyvin kuin viinaa riittää, ja sitten viedään erinäisiä mutkia pitkin heidän laavuunsa nukkumaan. Antti ei ole ennen käynyt siellä päin. Katsotaan aamulla, mihin suuntaan äijä lähtee Niin alkaa erotusaidalla tarjoilu. Pullo kiertää ringissä. On sovittu, että porukka ei nyt juo, ollaan vain ottavinaan. Antti näyttää ottavan pitkiä tujauksia. Pojat iskevät toisilleen silmää. Antin silmät alkavat harittaa tuttuun tapaan. Pojat tarjoavat auliisti lisää. Hyvin etenevät asiat. Lähdetään ajelemaan peräkanaa umpitaivalta. Sopivasti iskee paksun lumisateen. Välillä pysähdytään vedenheittoon, joka on tarpeellinen sekä ajokkaille että ajajille. Antti näyttää olevan nukuksissa. Sehän sopii mainiosti. Antaa äijän nukkua. Tullaan laavulle. Pojat herättelevät Anttia, että pääsee laavuun nukkumaan. Antti murahtelee, huojuu pissalle ja kömpii sanaa sa-

142

143


nomatta lähimmälle taljalle. Sitten alkaa kuulua kuorsaus. Poikia naurattaa. Nyt on Taimenpalon körmynkin aamulla pak-

vieras. Iltamyöhällä paluumatkalla muistavat taas. Vauhti kovenee. Niila katselee laavua.

ko nöyrtyä ja kysellä apua poikasilta. Ei kyllä heti näytetä suuntaa.

– Vieläkö se nukkuu? Ei nouse savuja.

Sanotaan vain, että sullahan on päässä kompassi, käytä sitä. Anne-

Tempaistaan laavun ovipressu auki. Kylmässä ja pimeässä laa-

taan oikein kerjätä apua, ja vasta aivan lopussa viitataan kintaalla, että oijusta nyt vaikka tuohon suuntaan. Aamu koittaa. Pojilla itselläänkin on hiukan ohkainen olo,

vussa pojat tirkistelevät ympäriinsä. Jouni karjaisee: – Ei täälä ole kethän! Lähteny se on. Käykääpä kattomassa, onko sen ajokas ja ahkio kiekerössä!

vaikka Anttia oli vain päätetty juottaa. Keitellään mustaa kahvia,

Ei ole. Jälkiä ei näy, kun pyry vain jatkuu.

makoillaan ja parannellaan oloa.

Niila rypistää otsaansa.

Antti senkun kuorsaa.

– Ei suinkhan se piru vain pettäny meitä.

Pojilla olisi jo aika lähteä poroja kokoamaan. Aletaan puhua

Toiset yhteen ääneen, että miten niin pettäny.

kovalla äänellä.

– No, mie vähän arvelin, että miten me olimme kaikki niin

Jounilla välähtää vielä konnempi aatos.

kohmelossa yhestä viinapullosta, jos se Antti oli ottanu koko ajan

– Jätethän äijä nukkumhan. Ko herrää, niin sen on pakko ootella

kunnon ryyppyjä. Satikka se ei vain sylkässy aina siihen pulhon, ja

meitä laavulla. Tässä tuiskussa se ei ees vuota jälkiä. Näinpä päätetään tehdä. Laavun ovi suljetaan huolellisesti, että

me itte joimma sen viinan. Ja sitte selvin päin seurasi tarkasti, mihin suuntaan me ajoimme.

tarkenee vieras nukkua. Jouni vielä hihittelee: – Illalla, kun palathan, niin ihmetelhän, että me luulimma, että sulla on kovaki hoppu kotia päin. Sitte katothan, miten päin Antin suu vääntyy. Päivä kuluu poroja kootessa. Ihan unohtuu laavussa nukkuva

144

145


T e r v e e ll i n e n a a m u p a l a

Pakkasen keskeltä tupsahtaa luokkaan parvi punaposkisia oppilaita. Hälistään ja kaivellaan kirjoja koululaukuista pulpettiin. Opettajan tulo keskeyttää pulinat. Noustaan seisomaan. Aamuhartaus on pakollinen välttämättömyys, ja sitten päästään itse asiaan. Oppilaat rakentavat piirin luokan etuosaan. Opettaja karttakeppeineen asettuu piirin keskelle. Alkaa läksyjen kuulustelu. Lapset pyörivät piiriä, kunnes opettaja karttakepillään osoittaa jotain oppilasta. Kaikki pysähtyvät. Tällä kertaa on Ellin vuoro aloittaa. Viime päivinä on opetettu terveellisen aamupalan merkitystä. Onko asia mennyt perille? Jos osaa vastata oikein, pääsee istumaan paikalleen. – Mitä söit tänään aamupalaksi? Elliltä tulee vastaus saman tien: – Söin kaurapuuroa, maitoa ja porkkanan. – Hyvä, mene paikallesi! Elli menee paikalleen. Opettajan keppi kääntyy Anni-siskoon. – Mie söin lämmitettyä lihakeittoa ja leipäpalasen. Opettajan otsaan ilmestyy pahaenteisiä ryppyjä. – Miksi sinä söit lihakeittoa? Ei se ole sopiva aamiainen.

146

147


– Ei meillä ollu puuroa. Isä ja äiti ovat Rovaniemellä ja me lämmitimme vanhaa lihakeittoa aamupalaksi. Opettajan harmistumiseen liittyy kummastusta.

Opettaja on taipumaton. – Mene lukemaan porokappale oppikirjasta uudelleen, niin saat tietää, mikä on naarasporon nimi.

– Mutta miksi Elli sitten kuitenkin söi oikean aamupalan?

Anni ei säikähdä.

Anni kääntyy halveksien katsomaan siskoaan, joka punastuu ja

– Olen mie lukenu, että kirjassa naarasporon nimi on vaadin.

tuijottaa kenkiinsä. – Se valehteli, että pääsis istumhan. Oppilailla on edessään biologian työkirja. On luettu poroista, ja nyt pitäisi ilman kirjaa osata vastata työkirjan kysymyksiin. Vikkelä Elli kiidättää työkirjaansa opettajan tarkastettavaksi.

Mutta ei se oikiasti ole vaadin. Se on vaami, ja jokku sanovat, että vaajin. Mutta vaadin se ei ole ko oppikirjassa. – Miksi Elli sitten on kirjottanut, että vaadin. – Kyllä seki tietää, että naarasporo on vaami. Mutta se valehteli, että sais leiman!

Vastaukset ovat oikein, ja opettaja läiskäyttää leimasimellaan kirahvin kuvan työkirjan alareunaan. Muutkin alkavat saada työnsä valmiiksi. Joillakin on virheitä, ja he joutuvat lukemaan kappaleen uudelleen oppikirjasta. Uudelleen saa yrittää vastata, kun on laittanut oppikirjan pulpettiin. Anni kävelee hiljalleen opettajan luo ja asettaa työkirjansa opettajan eteen. Alku näyttää menneen oikein, mutta sitten opettaja löytää virheen. – Ei naarasporon nimi ole vaami. Anni on eri mieltä. – Mutta se on vaami. Varmasti on.

148

149


H y y s i k ä n t y h j e nn y s

Niilan kuoleman jälkeen Riitu koettaa vielä asustella Kutturassa. Mutta talo, aitta, navetta ja koko pihamaa huutavat tyhjyyttä. Juhani asustelee yläkerrassa perheineen, mutta lasten lähestyessä kouluikää hekin muuttavat Törmäseen. Lehmä myydään. Enää Riitu ei halua asua yksin ennen niin rakkaassa Kutturassaan. Alkaa tehdä pitkiä reissuja lastensa luo pitkin Suomea. Ainoastaan silloin, kun lomalaisia tulee, palaa Riitukin. Hetken aikaa elämä taas kuplii kotitalossa. Lapset tulevat, mutta se ei ole sama kuin Niilan kanssa. Ennen ei Riitun tarvinnut huomata, että hyysikän alusta on täyttynyt. Nyt eikä kukaan ole kiinnostunut sitä tyhjentämään. Mitä sitten tapahtuu? Sen Veikko kertoo äidin kuoleman jälkeen. Tuntuu kuin kaikki ei täsmäisi. Mutta kun Veikko vakuuttaa, että silimäni terhän, totta on joka sana, niin ajattelen, että kyllähän tämäkin kertomus sopii kotipuoleni tuhannen ja yhden jutun sekaan. Veikko on tullut Kemistä kotiin pitämään viikon lomaa. Äiti on heti alkanut vihjailla ongelmasta. Poika ei ota kuuleviin korviinsa. Äiti koventaa linjaa. Hyysikkä on nyt kerta kaikkiaan hoidettava. Kesällä se olisi paljon vaikeampaa, kun ei voisi poron kelkassa vedättää metsään. Veikko vain venkoilee. Selittää, että näin lauhalla haju on ihan

150

151


kamala. Vilkaisee äitiä ovelan näköisenä. – Mutta jos olisi pieni jallupullo, niin sen voimalla ehkä voisi… Tapahtuu sekin ihme talossa, että äiti antaa rahan poikansa käteen ja käskee ostaa pienimmän viinapullon, mitä löytää. Veikko käy Ivalossa, ja palaa pulloineen. Isärievun muutenkin vähäinen porokarja on jo melkein suku-

– No niin. Joko nyt uskot, että haju on ihan kamala? Sitä ei voi selvin päin tyhjentää. Poroki pyörty, ettei vain kuollu jo siihen kamalhan lemhun. Pakkohan Riitun on uskoa silmiään. Veikko palaa töihinsä, potkaisee härkää kylkeen ja saa sen vielä jaloilleen. Äiti ja poika istuvat nenätyksin kampanisukahveilla. Veikon silmät vähän harittavat. Äiti huokaa:

puuttoon kuollut. Vastahakoisesti Veikko serkkujen avustuksella

– Ei isä kyllä ikinä valittanu hyysikän hajuja. Eikä sille tarvinnu

löytää väsyneen näköisen ajoporon, valjastaa sen kelkan eteen ja

viinapulloja köörätä, että sais jotaki tekemhän. Mutta on se kuiten

melkein vetää huonokuntoista ajokasta hyysikän taakse.

hyvä, ko sait sen viimein tehtyä. Ja nyt painut nukkumhan siitä, ko

Pullo on kelkan päällä hurstisäkin mutkassa. Siitä poika ottaa rohkaisuryyppyjä ja alkaa raahata ruosteista tynnyrinpuolikasta kelkan päälle. Äiti piristyy voitostaan, ja aloittelee jo kahvinkeittoa tapahtuman

silimätki tuijottavat niinko pissihaukalla. Veikko huomaa, että äiti on jo ennallaan. Tietää, että väittelemään ei enää kannata alkaa. Painelee vintille rouon alle uneksimaan aivan muista asioista kuin äskeisestä pakkotyöstä.

kunniaksi. Äkkiä Veikko tömistelee pirttiin. Käskee äitiä katsomaan pirtin ikkunasta. Äiti pyyhkii silmiään esiliinan helmaan. Näyttää, että härkä makaa kyljellään maassa. Äiti kiljaisee. – Kuoliko se? Tuohan on se isän iänikunen vaipukka härkä. Vieläkö se on hengissä? Veikko katselee hurskaana äitiään.

152

153


H a mm a s p e i k k o h e r m o s t u u

Hammasharja ilmestyi elämääni vasta asuntola-aikoina. Hammastahna ei kuulunut Ivalon kauppojenkaan valikoimiin. Eikä liene ollut koko Ivalossa semmoista mörökölliä kuin hammaslääkäri. Kenelläkään perheessäni en muista olleen hammassärkyä. Minä en ole siihen joutunut tutustumaan koskaan. Kuulin kyllä puhuttavan, että sota-aikana Inarissa oli ollut saksalainen hammaslääkäri. Sähköä ei ollut eikä tarvittu. Pora lähti käyntiin, kun hammaslääkäri itse alkoi polkea. Jossain vaiheessa isäkin koki herätyksen hampaanpesussa. Kun tulimme kesälomalle, jokaista odotti hammasharja, jonka varren päähän oli puukolla kaiverrettu omistajan nimikirjaimet. Isän hammasharjassa luki NNM, joka kuulemma tarkoitti, että Niila Niilanpoika Magga. NNM jakoi jokaiselle hammasharjat ja juomalasin, joka oli täytetty vedellä. Hän jakoi jokaiseen lasiin veitsenkärjellisen suolaa. Sitä piti hämmentää hammasharjalla, että suola sulaisi. Sitten vain hanhenmarssia pihalle, ja ei kun harjaamaan hammaskalustoa. Lopussa piti purskuttaa tehokkaasti ja sylkäistä maahan. Huonotapaiset pikkupojat aina ruiskivat vettä toistensa päälle, muka vahingossa. Kurlaus oli operaation lopullinen päätös.

154

155


Isä ei ollut kuullut opetusta, että hammasharja olisi vaihdettava joka kolmas kuukausi. Meillä kaikilla oli samat harjat koko kouluajan. Isän harja kesti kuolemaan saakka. Keskikouluaikana minulle tuli hampaaseen reikä, ja menin hammaslääkäriin. Hän tutki suuni, antoi mojovan puudutuspiikin ja käski mennä eteiseen odottamaan. Hän otti sillä välin uuden potilaan. Suuni alkoi mennä tunnottomaksi. Huoneeseen palatessa näin hammaslääkärin kädessä vaarallisennäköiset pihdit, jotka hän muitta mutkitta työnsi suuhuni ja rupesi vetämään. Kuului rutinaa, ja pihtien päässä oli minun verinen hampaani. Tämä toistui aina, kun hampaaseen tuli reikä. Puolikymmentä hammasta minulta ehdittiin napsia pois ennen kuin joku päätti ruveta paikkaamaan. Olin jo Koppelossa opettajana, kun Juhani kertoi, että Ivaloon on nyt tullut tosi kaunis hammaslääkärineiti. – Mie olen ajatellu, että ensin käyn paikkauttamassa ja sitte vielä toisen reissun revittämässä pois. On se niin ihana hammaslääkäri.

156

157


Pot i l a sk y y t i Jä k ä l ä pä ä ltä

Vasanmerkityksessä Marastotunturissa porot ajetaan iltasella siulaa pitkin Jäkäläpään aitaan, joka on tehty risuista. Tarvitaan paljon väkeä, kun tokkaa ajetaan kapenevaa siulaa myöten aitaa kohti. Naiset ja lapsetkin juoksevat leveänä rintamana tokan perässä. Iiskon Ingakin juoksee muiden mukana, vaikka ikää on jo kertynyt. Kesken kaiken hän kaatuu maahan eikä enää pysty nousemaan. Reidessä on luultavasti revähtänyt jokin lihas. Kitti Hanssi kantaa potilaan selässään siuloilta telttaan, mutta mikä sitten neuvoksi? Leiripaikka sijaitsee Miessijoen itäpuolella, josta ei ole lyhyttä matkaa minnekään. Vasanmerkitys hoidetaan loppuun niin, että aamun koitteessa tokan saattaa laskea vapaaksi. Samalla on mietitty Ingan kuljettamista Morgamojärvelle, josta saisi venekyydin. Tunturimatkaa on parikymmentä kilometriä. Armeijan käyneet miehet ehdottavat, että rakennettaisiin purilaat ja laitettaisiin härkä vetämään. Mutta mistä länget? Joku tietää, että Isolan Jaskalla, kultamiehellä, olisi länget. Me Sara-Iiskon kanssa olemme nuorimmat joukossa, joten meidät määrätään lähtemään penikulman matkalle Isolan luo. Iiskon Niila on kätevä käsistään, joten hänen tehtäväkseen tulee rakentaa purilaat

158

159


valmiiksi äitiään varten. Me Iiskon kanssa harpomme kohti kultamiesten maita. Iisko kertoo, että ne ovat aika erikoisia ne kultamiehet. Epäilevät koko ajan toisten kullankaivajien yrittävän rosvota heidän kultahippujaan. Kun saavumme Jaskan mökille, ovea ei löydy lainkaan. Kiertelemme ja tutkimme seiniä. Iisko kokeilee pystylautoja kädellään. Lopulta löydämme kaksi irrallista lautaa, joiden raosta sovimme puikahtamaan sisään. Jaska on kotona ja kiehauttaa kahvit samalla, kun me kerromme kuulumiset. Lähdemme länkien kanssa paluumatkalle. Jo samana päivänä potilasta päästään kuljettamaan. Matka härän vetämän purilaan kyydissä kivisen tunturin rinteillä ei ole huviajelu, mutta Inariin pääsee jo moottoriveneen veneen pohjassa lepäillen ja siitä autokyydillä Ivaloon. Seuraavana kesänä Inka tyytyy katselemaan vierestä, kun nuoremmat juoksevat siulassa porojen keskellä.

160

161


T i r o l i n p o i k a An t t o n i

Anttoni on taas kerran pakannut työkalunsa. Hän laittaa ne koiransa selkään samalla tavalla kuin poromies takkaporolleen kuorman. Kutturan pojat Jouni ja Olavi katselevat vierestä miehen valmisteluja. He ovat tarkkaan seuranneet ”Itävallan Anttonin” puusepäntöitä Kutturassa. Hän on höylännyt tarvikkeita pöytiä ja tuoleja varten. He muistavat, miten Anttoni aikaisemmin keräsi poronsarvia, sahasi niitä palasiksi ja alkoi keittää isossa padassa. Jouni tuli ihan viereen. – Miksi sie keität nuita sarvenpätkiä? Anttoni hymyili iloisesti, iski silmää ja vastasi lapiksi. Hän ei osannut suomea, mutta puhui saamea aika hyvin. – Minä teen liimaa. Tarvitsen sitä, että saan huonekalut valmiiksi. – Mikset naulaa kiinni? – Minä en halua käyttää nauloja. – Kuka sinua on opettanu? – Minä olin Venäjällä vankina. Siellä olin puusepän opissa. Ei siellä kukaan käyttänyt nauloja. Pojat katselivat, kun Anttoni alkoi liimata osia yhteen. Hän oli

162

163


kuin noita. Muutamassa päivässä hänellä oli valmiina pirtin pöytä,

toisia tarinoita Alaskan kultakentiltä. Sinne hän lähtisi.

jonka kannen voi kääntää nurin, kun haluaa leipoa. Sitten valmistui

Anttoni alkoi suunnitella pakoa. Hän tutustui karttoihin. Suun-

kauniita tuoleja, ja astiakaappina toimiva pöytä. Siinä on laatikoita,

nitelma hahmottui vähitellen. Hän koettaisi päästä ensin Suomen

joihin sai laittaa lusikoita ja muita pieniä ruokailuvälineitä. Kaapin

Lappiin. Sieltä hän livahtaisi Venäjän puolelle ja kulkisi pitkin

alaosaan voi laittaa lautasia, patoja ja kattiloita.

Jäämeren rannikkoa Alaskaan saakka.

Nyt Anttoni oli lähdössä Lismaan. Sielläkin hän teki huoneka-

Matkarahoja ansaitakseen hän hankkiutui hiihdonopettajaksi

luja. Pojat hiipivät Anttoniin jäljessä metsänreunaan. Kun Anttoni

Oslon lähelle. Hänellä oli mahdollisesti veli mukanaan vielä tässä

luuli, ettei kukaan nähnyt, hän pinkaisi juoksuun. Kevyesti hän

vaiheessa. Lapissa hän oppi vähitellen saamen kielen. Kun hän ker-

kiiti eteenpäin. Iso koira seurasi perässä.

toi aikeistaan lähteä Alaskaan, kaikki kieltelivät ystävällistä nuorta

Kun pojat lähtivät kotiin päin, Olavi pudisteli päätään. – Juokseekohan se koko matkan? Mikä mies oli Anton Neumayer, Anttoni, Anttoona? Miksi hän oli tullut Lappiin?

miestä. Matka olisi toivottoman vaarallinen. 1930-luvulla astui saksalaispariskunta lapintaloon Inarinjoen varressa Angelissa. He koettivat kysellä matkareittiä Norjaan, mutta heitä ei ymmärretty.

Joku on epäillyt, että jospa Anttoni oli vakooja. Jospa hänen

Tuvan nurkassa lattialla istui nuori saamelaismies, joka yhtäkkiä

vangitsemisensa ja Venäjän vankimatkansa olivatkin jotain ihan

puhutteli heitä virheettömällä Tirolin saksalla. Hän neuvoi matka-

muuta. Tiedettiin, että hän oli syntynyt Tirolissa vuonna 1910. Isä oli

laisia, jotka kiinnostuivat miehestä. Kotiin päästyään he kirjoittivat

kaatunut ensimmäisessä maailmansodassa. Äiti oli avioitunut uudelleen

matkastaan kirjan Puores päivä, jossa Anttoni oli mukana. Kirjoit-

jonkun armeijan upseerin kanssa. Anttoni ei tullut toimeen isäpuolensa

tajat yrittivät tavoittaa Anttonia myöhemmin, mutta tällä ei ollut

kanssa.

pysyvää osoitetta. Kirjeisiin ei tullut koskaan vastausta.

Ennen toista maailmansotaa Anttonissa kypsyi päätös. Armeijaan

Anttoni asettui ensin Jauristunturiin asumaan, vaikka Lapin

hän ei missään tapauksessa halunnut. Hän oli lukenut mielenkiin-

ihmiset sanoivat, että älä tänne kylmään tunturiin asetu. Hän

164

165


pukeutui kahteen peskiin. Alemman peskin karvat olivat ihoa vas-

Sotien jälkeen Anttoni asettui Enontekiön Nunnaseen. Seminaa-

ten. Anttonista tuli kotalappalainen Naltijärven rannalle. Hänen

riaikanani halusin lähteä opetusharjoittelijaksi Nunnasen koululle,

lähimmät naapurinsa olivat Matin Eino ja Rauna. Ruokansa hän

koska Heikki Maggan perhe asui siellä. Kirjoitin Anttonille kortin.

ansaitsi pororenkinä, vaikkei koskaan sitä työtä oikein kunnolla

Pyysin häntä tulemaan minua vastaan postiautolle ja viemään Heikin

oppinutkaan.

taloon. Anttoni oli vastassa.

Talvisodan aikana Anttoni vartioi Pyhäjärven Uulan tokkaa.

Myöhemmin, kun olin jo valmistumassa opettajaksi, vierailin

Sotapoliisit olivat useaan otteeseen Anttonin kintereillä, mutta

hänen luonaan Nunnasessa, Anttoni oli saanut vieraakseen veljensä

nimismies Niva suojeli häntä. Hän lähetti tälle viestiä, milloin oli

neljänkymmenen vuoden takaa. Kotonaan Anttoni ei ollut käynyt,

syytä pysyä näkymättömissä.

koska hänellä ei ollut passia.

Anttoni joutui venäläisten vangiksi, mutta palasi Lappiin. Hän

Anttonin isäpuoli oli kuollut. Perintönä veli toimitti Anttonille

asusti saamentaloissa Utsjoelta Lismaan saakka, ja teki puusepän-

kuusipyöräisen Argo-nimisen mönkijän, joka sai ansaitsemaansa

töitä. Hänen liimaamansa pöydät ja kaapit ovat vieläkin täysin

huomiota lähiseuduilla. Muilla ei ollut minkäänlaisia mönkijöitä. Se

virheettömiä. Liimaukset ovat pitäneet.

oli mikkihiiren auton näköinen vehje, joka kulki maalla ja vedessä.

Anttoni oli komea mies, mutta ei avioitunut koskaan. Kutturan Jouni kertoi, että oli hänellä joku romanssinpoikanen ollut jonkun ikäneidon kanssa. Kun Anttonilta myöhemmin kysyttiin asiasta, hän hymyili.

Anttoni oli myös ensimmäinen moottorikelkan omistaja kylässä. Kelkka oli ruotsalainen Okkeli. Mönkijän kanssa Anttonille sattui uhkaava onnettomuus. Hänen kulottaessaan alkukesällä pihaansa tuli riistäytyi käsistä.

– Ei ole perää, ei ole perää!

Anttoni halusi pelastaa Argonsa ja juoksi käynnistämään sitä. Tuli

Anttonista kirjoitettiin sodan jälkeen Norjassa romaani, joka ker-

ehti kuitenkin aiheuttaa räjähdyksen. Anttoni sai palohaavoja. Sil-

toi Anttonin rakkaudesta norjalaiseen sairaanhoitajaan. Tämänkin

märipset ja kulmakarvat paloivat. Anttoni joutui olemaan jonkin

tarinan Anttoni kielsi.

aikaa sairaalassa.

166

167


Eräänä päivänä Anttoni pyörähti Palismaan Marjatan juttusille.

Anttoni kertoili Marjatalle matkoistaan Euroopassa. Kerran hän oli tullut Hampuriin junalla, joka oli myöhässä. Oli jo keskiyö, ja

– Minä en halua enää olla peura. Kirjoita minulle todistus, että

yhteysjuna kotiin oli mennyt. Anttoni pelkäsi asemalla olevia kal-

osaan suomea. Tarvitsen passin. Nimismies antaa sitten kansalai-

jupäisiä nuoria ja pysäytti poliisin. Pyysi, että pääsisi putkaan yöksi.

suuden.

Poliisit katsoivat hänen papereitaan ja totesivat, että tämähän on

Anttoni sai Suomen kansalaisuuden 1960-luvun loppupuolella. Passin saatuaan hän interreilaili seniorilipulla pitkin Eurooppaa, ja kävi usein sukulaisten luona Tirolissa.

se kuuluisa Anttoni Lapista. Anttoni sai yöpyä putkassa. Toivatpa poliisit hänelle aamupalankin ja kyyditsivät sitten asemalle. Toisella reissulla kävi huonommin. Anttonilla, joka mielellään

Freiburgin yliopiston tutkijat ja tohtorit Jana ja Otto Turza olivat

keikaroi matkoillaan lapinkamppeissa, oli laukussaan lapinpukuun

Anttonin ystäviä. He ovat käyneet Anttonin kanssa tämän kotona,

kuuluva komea hopeavyö. Hän oli lähdössä Suomeen. Hän nosti

haastatelleet tämän sukulaisia ja koonneet laajan aineiston mahdollis-

laukkunsa junan ylähyllylle ja lähti juttelemaan saattajiensa kanssa.

ta kirjaa varten. Anttoni ei kuitenkaan suostunut kirjan tekemiseen.

Takaisin tullessaan hän huomasi, että laukku oli varastettu.

Turzat ovat kunnioittaneet toivomusta aika harmissaan, sillä tarina

Anttonista on kirjoitettu kolmaskin kirja. Japanissa ilmestyi

polveilee värikkäänä. Turzat löysivät myös Norjassa tehdyn kirjan,

1990-luvulla kaunis kuvateos Anton ja revontulet, jonka kirjoittaja

mutta romanssista Anttoni ei suostunut kertomaan sanaakaan.

vietti Anttonin luona pitkiäkin jaksoja. Kirjoittaja oli hankkinut

Euroopan lisäksi Anttoni matkusteli Siperian halki junalla.

siihen lyhyen saksankielisen käännöksen.

Tarkoitus oli viettää 80-vuotispäivä Pekingissä, mutta kun siellä

Viimeksi kävin tervehtimässä Anttonia Enontekiön Luppokodis-

oli levottomuuksia, Anttoni matkusti Vladivostokiin. Euroopassa

sa, jonne hän juuri oli siirtynyt viettämään vanhuudenpäiviään. Hän

Anttonin kohteena oli Sisilia ja siellä Etna. Se on minun seita, nau-

oli ensin Muonion sairaalassa loukattuaan jalkansa ja siirrettiin sieltä

roi Anttoni tuodessaan Palismaan Marjatalle tuliaisena lasittuneen

Luppokotiin. Tuolin päällä oli sisnareppu. Selkänojan päällä näin

laavakiven.

farkkutakin ja Lapin kesälakin. Ryhmyinen sauva nojasi tuoliin.

168

169


Valkeiden tuuheiden silmäripsien alla tuikkivat älykkäät, iloiset silmät. Liikkuminen oli käynyt vaikeaksi, joten huoneessa oli rollaattori. – Mie olen nähny unta, etten saa kertoa kelhen mithän. Kuinkahan monta kertaa tämä Euroopan poika oli pelännyt, että hänet napataan kiinni ja viedään jonnekin. Aina piti varoa outoja ihmisiä. Minun teki mieli kysyä Anttonilta, miten hänestä tuli mies, jota paikalliset elättivät silloin, kun hän ei tehnyt puusepäntöitä? Missä

ruokaa Anttonille. Katselin Anttonia, kun hän asettui sängylleen. En kertonut, että kyllä sinä nyt taidat tänne jäädä, enkä asettanut hänen raittiuttaan kyseenalaiseksi. Anttoni sulki silmänsä. Vierailuni oli väsyttänyt vanhaa miestä. Minulle hän oli aina suuri seikkailija ja rohkein tuntemani ihminen. Kuin Aabraham, jolle Jumala ammoin sanoi: ”Lähde maastasi ja isiesi kodista ja mene siihen maahan, jonka minä sinulle osoitan.” Jää hyvästi, Tirolin poika Anttoni!

hän oli evakkoaikana? Miksei hän koskaan perustanut perhettä? Mutta en voinut. Sen sijaan kysyin, mitä hänellä oli lukollisessa kaapissaan. Anttoni naurahti. – Minulla on siellä snapseja limukkapulloissa. Joka ilta otan snapsit ennen kuin alan nukkumaan. En minä ole juoppo. Enkä minä aio tänne jäähä. Heti, ku jalka paranee, mie lähen kotia Nunnashen. Nunnasessa naapurit kertoivat, että viime aikoina Anttonin muisti oli pettänyt juuri snapsiasioissa. Hän otti snapsin, mutta hetken kuluttua jo unohti ottaneensa ja kaatoi toisen ja sitten taas toisen. Pahin tapaus oli, kun hän pakkasella lähti sukkasillaan kävelemään tietä pitkin ja palellutti jalkansa. Naapurin pariskunta oli hoivaillut Anttonia viime aikoina. Kauempana asuva Maarit-Anni tarjosi usein

170

171


L ä mm i n

Oliko pakkanen, vai pyrykö peitti Kutturan tienoot, kun

h e n k ä y s t a l v i s ä ä ss ä

sain avata silmäni isän sylissä kamarimme lämmössä? Onneksi en vuosikausiin tajunnut, mitkä myrskyt velloivat maailmassa, johon olin saanut kutsun saapua. Ehkä tajusin vain lämpimät käsivarret ympärilläni. Ehkä tajusin pehmeän rinnan, josta sain imeä lämpöä ja ravintoa. Millainen mahtoi olla öinen talvisää, kun Niila mieli täynnä odotusta ajeli alas vaaran rinnettä lomalle sodasta. Hän oli mennyt ensin Ivaloon ja maksanut päivärahoillaan Palokankaan papalle kehdon, jonka oli tilannut sotaan lähtiessään. Ehkäpä rahaa oli vielä jäänyt ruokaankin. Hän oli onnistunut saamaan jauhosäkin, korvikepakan, sokeritopan ja vähän paloöljyä. Jonkun kuorma-auton kyydissä hän sai tavaransa Purnumukan tiehaaraan. Ahkulasta, Riitun kotoa, hän lainasi pari härkää, ajoporoa kelkkoineen. Ei joutanut kuin nopeasti syömään Bigga-ahkun tarjoamaa lihakeittoa, sillä loma oli lyhyt. Kotona häntä odottivat kaikki ne rakkaat työt, joiden tekemistä hän oli koko tulomatkan suunnitellut. Pitikö ensin lähteä hakemaan heinäkuormaa Heinäjängästä? Se veisi kaksi päivää. Pari päivää kuluisi rankakuorman tuomiseen rantteelle. Pölkyiksi ne ainakin pitäisi ehtiä sahata. Postin haku Repojoelta ottaisi myös kaksi päivää, vaikka kuinka pitäisi kiirettä, mutta sitten

172

173


Riitulla olisi muutama viikko lomaa siitä asiasta. Ennen kaikkea hän

don käsistään lattialle. Pitkään hän pitää sylissään Riitua, ja tuntee

toivoi, että Riitun synnytys tapahtuisi ajoissa, jotta hän ehtisi toimia

vartaloaan vasten lapsen liikkeet. Haettuaan muutkin tuomisensa

kätilönä ennen kuin hänen olisi pakko lähteä takaisin.

tupaan hän huomaa Riitun sytyttäneen myös hellaan tulen ja lait-

Joen jäällä Niila huokaisee. Kyllä kaikki onnistuu. Hän unoh-

taneen korvikepannun levylle. Tuvan puusängyssä nukkuu Riitun

taisi kahdeksi viikoksi tuon pimeän pilven, sodan, ja nauttisi täysin

pikkuveli, 12-vuotias Jouni - ainoa apu, mitä itsekin ahdingossa elävä

sydämin olostaan isänä ja aviomiehenä. Perhettään hän vain halu-

Bigga-ahku oli saattanut tyttärensä perheelle antaa.

aisi palvella ja heistä huolta pitää. Hän oli itse elänyt äidittömän

Käsi kädessä he menevät kamariin. Niila raapaisee tulitikun pa-

lapsuuden ja koko nuoruutensa haaveillut perheestä, jossa äiti olisi

lamaan. Seitsenvuotias Aune ja nelivuotias Anni nukkuvat avatussa

kuningatar, jota hän saisi kunnioittaa ja rakastaa.

puusängyssä. Riitun sängyssä nukkuu parivuotias Juhani. Riitu

Helpottaakseen porojen taakkaa Niila nousee viimeisessä mäessä

katsahtaa Niilaan ja kuiskaa hiljaa, etteivät lapset herää:

kävelemään, vaikka jälki vähän upottaakin. Hän vie pororaidon

– Hae se kehto tänne kamarhin! Olen tehny siihen patjan valm-

talon ohi poroaidan luo. Siellä hän päästää ajokkaat valjaista, sitoo

hiksi. Saat nostaa siihen Juhanin nyt nukkumhan ennen ko siihen

ne aidan tolppaan ja nostaa kelkasta jäkälätukon molempien eteen.

tullee uusi nukkuja. Se korvikepannuki taitaa nyt kiehua.

Tavarakelkan hän vetää portaiden luo. Tuvan ikkunasta näkyy

Vaikka kirjeet pariskunnan välillä ovat koko ajan kulkeneet, on

himmeää valoa. Riitu on varmaan herännyt koirien haukuntaan ja

heillä paljon puhuttavaa korvikekupposen ääressä. Riitu lämmittää

sytyttänyt piisiin tulen.

hellalla vielä eilistä kaurapuuroa. Niila syö sitä mielihyvällä.

Kotiintulo kylmästä metsästä on poromiehelle aina lämpöinen asia. Monin verroin sykähdyttävämpi se on yli puolen vuoden sotareissun jälkeen. Muut miehet kylässä ovat ujoja, eivätkä näytä hellyyttään, joka on liian syvällä. Niilalle se on aina ollut helppoa. Hän laskee keh-

174

– Joko se tuntuu olevan lähellä se synnytys? – Kyllä se varmhan viikon sisällä tapahtuu. Saa nähä, miten se mennee. Niila noutaa pannun hellan kulmalta ja kaataa lisää korviketta. – Siitä Juhanin syntymästä on niin vähän aikaa, että kyllä se

175


uusi asukas varmhan löytää helposti ulostuloreitin. Sinähän näytät

– Piu m pa u m pa u k k a a ,

olevan kasvoiltasi niin tervhen ja reiphan näkönen.

jä n i s m e t sä ssä l a u k k a a .

Niin alkaa työloma. Yöunet jäävät lyhyiksi, koska halutaan ehtiä

K i ssa l l a k e l l ot k a u l a ssa ,

työskennellä niin paljon kuin mahdollista. Riitun työt keskeytyvät,

S ii r il l ä k e n gä t n a u l a ssa .

kun uusi vauva kyllästyy olemaan ahtaassa kolossaan, joka on lisäksi käynyt entistä rauhattomammaksi. Kun vauva alkaa syntyä, vie Jouni muut lapset talon toisessa päässä asuvan Elli-muosan puolelle. Kesken lämpöisen perheidyllin leimahtaa riidanpoikanenkin. Riitu on huomannut, että Niila on pettynyt tytön syntymään. Ymmärtäähän Riitu vähän Niilaakin. Kyllä täällä korvessa tarvittai-

Riitu on pahalla päällä herättyään kesken makean unen. – Äläkä laula niin kovalla äänellä, että toiset saavat nukkua, vaikka itte et maltakhan! Jouni saa olla Niilan kanssa rantteella puutöissä. Niila sahaa ensin pitkiä pölkkyjä.

siin paljon reippaita poikia töitä tekemään. Niila rupeaa kuitenkin

– Näitä pitkiä halkoja saat vettää pikkukelkalla navethan, että saa

hellittelemään vauvaa Riitun mielestä turhankin paljon, eikä hän

muuripaan alla pitää tulia. Ja onhan se vielä pirtin leivinuuniki, jossa

malta olla piikittelemättä miestään aina silloin tällöin.

saa polttaa pitkiä halkoja. Pikkuhalkoja tarvithan piiseissä, saunassa

– Älä totuta sitä olemhan koko ajan sylissä. En mie kuitenkhan ehi sitä paapomhan sitte, ko sie olet lähteny. Nytkö se on niin kallisarvonen tuo tyttö? Olisitpa nähny oman naamas silloin, ko se synty.

ja hellassa. Niitä lyhyitä pölkkyjä saat vishin sieki haloiksi. – Joo, kyllä mie olen halkonu, mutta nuo pitkät pölkyt ovat kyllä aika vaikeita. Mimmosta se on sielä sovassa olla?

Mutta Niila ei kuule Riitun sanoja. Hän on antanut tytölle

– Onhan se semmosta. Sati vain sie et koskhan tarttis siihen

hätäkasteessa nimen Siiri. Pappi saa tulla sitten, kun ehtii, ja kastaa

homhan joutua. On se kyllä hyvä, ko sie tulit Riitulle avuksi tänne.

samalla Juhaninkin.

Joko sie ossaat yksin saunan lämmittää?

Riitu herää yöllä pimeässä kamarissa. Niila istuu sängyn laidalla vauva sylissään ja laulaa:

176

– Kyllä mie jotenki ossaan. Ja ossaan vettää kelkalla vesisaavia saunhan. Joskus kyllä kelkka on kallistunu umpisessa ja sitte vesisaavi

177


on kaatunu. Miksi te tehitte saunan nuin kauas talosta? – Tulipalon pelossa laitethin sauna kauas pirtistä. Oletko sie ollu navettatöissä? – Kyllä mie enimmäkshen olen lapsia kattonu, ko Riitu on ollu navetassa. Mutta olen mie ruukannu vintata vettä navetan pathan. Silloin, ko Riitu on ollu postinhakureissussa, silloin minun on kyllä pitäny olla navettatöissä. Elli-täti on lypsäny, ko mulla kaatu kiulu. – Sotahommissahan se sieki oikiasthan olet. Sie olet kotirintamalla töissä. Sie olet isona apuna Riitulle. Mulla on paljon helpompi olla

aika vielä tule. Isä koittaa olla oikein varovainen ja järkevä. Joka ilta minä teitä muistelen ennen ku uni tullee. Vaaran päälle päästyään Niila antaa itkun tulla. Hän pysäyttää poron ja katselee vielä tarkasti joen takana olevaa kotitaloa, poroaitaa ja ulkorakennuksia. – Näkemiin nyt, rakas koti. Hyvä Jumala, anna minun päässä tervhenä takasin! Sitten Niila istahtaa kelkkaan ja matka alkaa. Köysivaarassa hän vielä pysäyttää pienen raitonsa. Hän sitoo etummaisen härän puuhun kiinni ja jää seisomaan lumeen.

sielä kaukana, ko mie tiijän, että sie olet täälä niinkö varaisäntänä.

– Hyvä Jumala, minun on nyt pakko puhua sulle. Kiitos, ku

Kallisarvoiset päivät kuluvat liian nopeasti. Lähtöaamuna Niila

pääsin lomalle ja sain tervhen pikkutytön. Mie en ole ussein pyytäny

käy hyvästelemässä Kuttura-veljensä perheen, joka asuu talon toi-

sinulta mithän. Vaimoa mie rukkoilin sinulta vuosikausia. Koitin

sessa päässä. Sitten on edessä vaikein hetki. On hyvästeltävä itkua

ellää niin oikein ko suinki osasin. Ja sitte sie vastasit mulle kerran,

pidättelevä Riitu, jolla on lapsi sylissään. Isommat lapsetkin rupeavat

ku olin ajelemassa Purnumukkaa kohti. Sie sanoit, että sielä sulle

itkemään, kun näkevät äidin kyyneleet. Niila ei itke, mutta hänen

nyt olis vaimo. Mie sain vaimon ja lapsia. Minun syvän oli koko

äänensä vapisee, kun hän ottaa yhden lapsen kerrallaan syliinsä, ja

ajan kiitosta täynnä. Ajattelin silloin, että mie itte kyllä hoijan loput.

sanoo jokaiselle jotain toiveikasta ja lohduttavaa. Lopuksi hän haluaa

Ilolla minä tein poro- ja tienahommia. Ilolla minä autoin Riitua

pitää vielä Siiri-vauvaa sylissään.

kotona ja leikin lasten kanssa.

– Sinä olit isän paras joululahja ja joulun lapsi. Olisin minä ha-

– Mutta nyt minun on kuiten pakko pyytää sinulta apua, etten

lunnu sinuaki iltaisin nukuttaa syliini, mutta eiköhän se semmonenki

minä kaatuis tällä sotareissulla. En mie itteni vuoksi. Mutta Riitu

178

179


ja lapset eivät selviä, jos minulle sattuu jotaki. Vielä mie pyytäsin,

kaverien tarinoita ja pohdintoja. Hän nousee aamuisin aina ennen

että varjelisit tätä Suomenmaata. Ettei meille tässä sovassa kävis

muita ja astelee joen tai järven rannalle keittämään korviketta pikku

kovin huonosti. Mie luppaan sulle, että tämän jälkhen mie koitan

pannullaan.

olla, etten ennään vaivaa sinua pyynnöilläni. Ja entistä paremmin koitan ellää, jos saan tervhenä palata kotia. Misthän en valita, vaan

Hän on ikävissään, huolissaan, mutta hetkittäin jopa onnellinen.

joka päivän otan vasthan semmosena ko se tullee. Niila istahtaa kelkkaansa ja hoputtaa ajokkaansa liikkeelle. Lunta alkaa hiljalleen putoilla hänen kasvoilleen. Pakkanen on kiristymässä. Niila alkaa hiljaa laulaa. E l on m a in in g it k o r k e in a k ä y vä t , n ii d e n py ö r t e i ssä k u l k e e m u n t i e . En tiedä, mi matkani määrä: Y l in r i e m u va i k u ol ok o l i e . Jä ivä t it k e m ä ä n ä it i ja si sk ot s e k ä t y t t ön i t u r va t on . S y l i l ä mpöin e n jä i om a n a r m a a n , m in u n on n e n i , r i e m u n i jä i . Niilan ilme on nyt tyyni ja rauhallinen. Kotihuolien keskeltä hän on palaamassa toiseen maailmaan, jossa hän on kuunnellut sota-

180

181


182

183


S a n a ns e l i t y k s i a

184

185


a h k u — — — — — — — isoäiti, mummo

p a r t t i o — — — — — — muutaman kymmenen poron lauma

a r i n a — — — — — — — atrain

p e s k i — — — — — — — ylle pujotettava poronnahkainen päällysvaate

e t t o — — — — — — — — porojen kokoaminen erotusta varten

r a a t a t a — — — — — — jutella

h i v a s t i — — — — — — — hyvästi

r a i t o — — — — — — — jono

h y y s i k k ä — — — — — — huussi

r a n k i n e n — — — — — liinakankainen teltta sängyn päällä;

h ä r k ä — — — — — — — opetettu, kuohittu ajoporo j u v a t t a a — — — — — — kuljettaa k a a r i s t a a — — — — — köyttää, sitoa kuorma kiinni k a l l o k a s — — — — — — poron päänahasta tehty erityisen lämmin (ja ruma) karvakenkä k o p a r a — — — — — — — poron ”kavio” n i e s t a s ä k k i — — — — — evässäkki n i k u a m a s s a — — — — likoamassa, että karvat lähtisivät pois n u t u k a s — — — — — — poron koipinahasta tehty karvakenkä O k k e l i — — — — — — Ockelbo

käytettiin sääskisuojana r o u k o — — — — — — — lampaannahkainen välly rukattaa

— — — — — hyökätä, kiirehtiä

siljo — — — — — — — — piha s i u l a — — — — — — — kapeneva nielu, jota pitkin tokka ajetaan aitaan s ä p i k ä s — — — — — — koipisukka t e e r e v ä n ä — — — — — valppaana t o k k a — — — — — — — satojen porojen lauma v i s k u t e l l a — — — — — kuiskata

o j u s t a a — — — — — — suunnistaa, suunnata jonnekin

186

187


188

189


190

191


192


kuttura