Issuu on Google+


2


Starfish-julistus Valikoituja otteita kirjasta The Starfish Manifesto

Wolfgang Simson

3


4


Starfish-julistus Valikoituja otteita kirjasta The Starfish Manifesto Tekijä: Wolfgang Simson

Raamatunpaikoissa on käytetty vuoden 1992 raamatunkäännöstä, jonka tekijänoikeudet omistaa Kirkon keskusrahasto. Joskus on lainattu vanhaa kirkkoraamattua ja merkitty se KR33 tai KR38.

Starfish-kustannus

Toimittanut ja suomentanut Simo Papunen

Lahjaksi – ei myyntiin.

5


Suomentajan esipuhe Alkuperäinen teos The Starfish Manifesto (2009) on 541-sivuinen ja nyt suomennettu osuus kattaa siitä vain noin kolmasosan. Olen pyrkinyt valitsemaan ”parhaat palat”, mutta paljon hyvää aineistoa jäi vielä kääntämättä. Jos haluat tutustua englanninkieliseen teokseen, voit pyytää sen PDF-tiedostona allekirjoittaneelta tai imuroida netistä osoitteesta: www.whileweslept.wordpress.com Wolfgang Simsonin näkemykset tuovat esiin toisaalta hänen syvän perehtyneisyytensä Raamattuun ja toisaalta vapauden vääristyneistä ajatustottumuksista, jotka liittyvät länsimaiseen kristinuskoon. Uskon, että tähän kirjaan perehtyminen avaa kenen tahansa silmiä ja antaa uutta ja raikasta näkemystä Jumalan valtakunnan todellisuudesta ja tuulettaa terveellä tavalla pinttyneitä ajatustottumuksiamme. Tästä kirjasta saamme uutta näkyä ja ymmärrystä siitä, mitä Jumalan valtakunnan Kuningas seuraajiltaan odottaa. Uskon, että tähän kirjaan sisältyvä sanoma on käänteentekevä Kristuksen kirkolle Suomessa. Anna siis tämä kirja eteenpäin mahdollisimman monien luettavaksi. Voit vapaasti lähettää tästä sähköisiä kopioita tai jakaa linkkejä. Jos haluat jakaa tätä painettuna kirjana ja omalla kustannuksellasi antaa lahjaksi ystävillesi, ota yhteyttä. Tampereella 11.11.2012 Simo Papunen uskonkilpi@gmail.com

6


Sisällysluettelo STARFISH-JULISTUS .................................................................................................. 3 SUOMENTAJAN ESIPUHE ........................................................................................... 6 SISÄLLYSLUETTELO ................................................................................................... 7 PROFEETALLINEN ULOTTUVUUS ....................................................................... 9 PROFEETALLISUUS ................................................................................................... 9 JUMALA EI OLE JOULUPUKKI .................................................................................... 12 ONGELMA ................................................................................................................ 17 JUMALA SAA LUVAN ODOTTAA ................................................................................. 17 NYKYKIRKON PAKKOSIIRTOLAISUUS........................................................................ 24 APOSTOLINEN PALUUMUUTTO ................................................................................ 26 APOSTOLINEN ULOTTUVUUS ............................................................................ 35 VAPAUS .................................................................................................................. 35 APOSTOLISEN YMMÄRRYKSEN KADOTTAMINEN ....................................................... 38 KIRKKOKUNTAISUUDESTA VAPAUTUMINEN .............................................................. 42 KUINKA TUNNISTAMME APOSTOLIN? ....................................................................... 45 APOSTOLIEN YKKÖSSIJA ......................................................................................... 49 APOSTOLISUUDEN HISTORIAA ................................................................................. 52 HERÄTYSKRISTILLISYYS APOSTOLISUUDEN KORVIKKEENA...................................... 54 HERÄTYSKRISTILLISYYDEN MYÖHEMPIÄ MUOTOJA .................................................. 57 APOSTOLINEN RAKENNE.................................................................................... 65 JUMALAN RAKENNUSMESTARIT ............................................................................... 65 TARSOS-PERIAATE.................................................................................................. 74 JUMALAN VALTAKUNNAN TALOUS............................................................................ 87 ELÄMÄ 2.0 ............................................................................................................ 110 JUMALAN HALLINTAVALTA ON NÄKYVÄÄ ................................................................ 114 KUINKA DIAKONIASTA TULI HYVÄNTEKEVÄISYYTTÄ ................................................ 118 LASTEN ADOPTOIMINEN ........................................................................................ 121 7


KÄYTÄNTÖÖN SOVELTAMINEN ....................................................................... 125 IRTI HERÄTYS-FANTASIOISTA ................................................................................ 125 UUDISTUKSESTA ETEENPÄIN ................................................................................. 132 SAMGARISTA ETEENPÄIN ...................................................................................... 140 KAUPALLISESTA KRISTILLISYYDESTÄ ETEENPÄIN .................................................. 144 EROON IDIOOTTIMAISESTA KRISTILLISYYDESTÄ .................................................... 147 HYVÄSTIT IDIOOTTIMAISILLE KOTISEURAKUNNILLE ................................................ 151 RIIPPUVUUDEN JULISTUS ...................................................................................... 153 POLIITTISESTA KRISTILLISYYDESTÄ ETEENPÄIN..................................................... 154 AP.T.1 ENSIN JA SITTEN AP.T.2 ............................................................................ 160 LÄNSIMAIDEN JOHTAJUUDESTA ETEENPÄIN ........................................................... 164 YHTEEN RINTAMAAN APOSTOLIS-PROFEETALLISTEN VOIMAVAROJEN KANSSA ...... 169 LIITE ........................................................................................................................ 173 STARFISH-JULKAISUFILOSOFIA .............................................................................. 173

8


Profeetallinen ulottuvuus Profeetallisuus (Ote sivuilta 32-33) Jumalan terveiden ja oikeutettujen profeettojen ohella on aina ollut olemassa loputon virta niin kutsuttuja tuomiopäivän ennustajia, Tee-SeItse – “profeettoja”, säälittäviä puoskareita, jotka kiusaavat ja vaivaavat jokaista, jolla on vähänkin vaikutusvaltaa, lähettämällä heille “sanan Herralta” tai Raamatun jakeen tai mitä vaan salamyhkäistä hölynpölyä. Se on eräänlainen testi. Jos jollakin on arvovaltainen asema (kuningas, pääjohtaja, presidentti, toimitusjohtaja jne.) ja hän todella etsii Jumalan johdatusta, hän voi saada sitä ja saakin. Mutta vaatii erityistä rohkeutta ja vihkiytyneisyyttä kuninkaalta tai keneltä tahansa hallitsijalta pyytää ainoalta Elävältä Jumalalta säännöllisesti ja jatkuvasti hengellisen tason toimintaohjeita. Profeetallisuus on loistanut poissaolollaan nyt jo vuosisatojen ajan Kirkossa-sellaisena-kuin-me-sen-tunnemme. Teologisen liberalismin ja valistuksen filosofian vallatessa alaa viime vuosisatoina, profeetallisuus on poistettu monen kirkkokunnan teologiasta kuin kirurgin veitsellä leikaten. Mutta älä luulekaan, ettei profeettoja olisi aina ollut. He ovat hyvinkin saattaneet toimia taiteilijoina, runoilijoina, muusikoina tai keksijöinä, mutta yleensä kaukana seurakunnan ulkopuolella. On aivan viime aikojen ilmiö, että profeetallisuus on saanut edes jonkinlaista jalansijaa perinteisen kristinuskon puitteissa. Koska tämä on edustanut uudenlaista kehityssuuntaa, monet kasvamattomat profeetat – siis ne, jotka ovat olleet muka valmiita ennen kuin ovat olleet oikeasti valmiita – ovat koetelleet monien seurakuntien ja yksilöiden hyväntahtoisuutta. Heidän herkkyyden puutteensa ja toisinaan suoranaisesti väärät “sanansa”, joita on lausuttu asiayhteydestä piittaamatta, ovat aikaan 9


saaneet tuhoisia seurauksia ja aiheuttaneet suurta hallaa varsinaiselle asialle. Siitä on seurannut myös, että profeetallisen ulottuvuuden hämmästyttävä puute klassisen kristinuskon piirissä on luonut vuosisatojen kuluessa sellaisen valtavan hengellisen tyhjiön ja voimakkaan nälän hengellisen todellisuuden kokemiseksi, että jos jossain on ollut vähänkin herkkyyttä kuulla hengen ääntä, sellaiselle ihmiselle on heti tarjottu gurun viittaa ylle tai mikrofoni käteen ja jotain omahyväistä profeetan virkaa. Ikävä kyllä jotkut ovat hyväksyneet tämän ja alkaneet paistatella siinä “Jumalan miehen” loisteessa, jota muut ovat heille tarjonneet. Mutta profeettoja eivät valitse ihmiset. Profeetat synnyttää Jumala. Pidän siitä, miten A.T.Gardiner ilmaisee asian: Kun profeetta on tullut hyväksytyksi ja jumaloiduksi, hänen sanomansa on menetetty. Profeetta on käyttökelpoinen vain niin kauan kuin häntä kivitetään julkisesti, siksi että on sellainen maanvaiva ja kutsuu muita parannukseen, häiritsee meidän mukavia rutiinejamme, rikkoo meidän kunnianarvoisia epäjumaliamme ja romuttaa meidän pyhiä sovinnaisuuksiamme. Toisin sanoen monilla meistä on ollut ihan pakottava tarve heittää profeetallisuuden lapsi pois pesuveden mukana jo kauan sitten. Mutta jos pääsemme kosketukseen sen aidon olemuksen kanssa, joidenkin meistä on syytä mennä polvilleen ja rientää sen parkuvan lapsen luo ja nostaa se jälleen paikalleen sinne, minne se kuuluukin – pesuveteen. Katsokaamme nyt tarkemmin, miten hengellinen tiedonkeruu toimii. GPS – God’s Profetic System Joitakin vuosia sitten alkoi markkinoille tulla pieniä laitteita, jotka mullistivat meidän tapamme ajaa autoa. Sen sijasta, että meillä oli ennen pino karttoja – kaupungin, maakunnan, valtion ja maan – joiden oli tarkoitus ohjata pisteestä A pisteeseen B, monilla on nyt kämmenen kokoinen tietokone asennettuna autoonsa. Nämä pienet suunnistustietokoneet – tai GPS-paikantimen avulla toimivat 10


navigaattorit – voivat laskea sijainnin tarkasti satelliittien avulla. Tällä tavoin on mahdollista suunnistaa tarkasti mihin tahansa riippumatta siitä, olemmeko matkalla veneellä, pyörällä, autolla tai peräti jalan. Nykyisessä profeetallis-apostolisessa uudistuksessa, profeetallisuudella tulee olemaan sama rooli kuin GPS-navigaattorilla. Nykyään seurakunnasta (puhumattakaan taloudellisesta tilanteesta tai politiikasta) on tullut sokkeloinen näyttämö – ainakin tavalliselle kansalle. On tullut aina vain vaikeammaksi suunnistaa hengellisessä kentässä, kun emme tiedä, missä kohtaa olemme menossa, minne oikeastaan olemme matkalla ja olisiko meidän käännyttävä vasemmalle vai oikealle, kun seuraava stop-merkki tulee vastaan. Ollaksemme selvillä kaikesta tästä, meidän tulisi alinomaa tarkistaa miljoona asiaa, arvioida kehitystä ja avainhenkilöitä ja seurata tilastollisia kehityssuuntia. Kukaan ei enää tiedä, mitä on menossa – paitsi Jumala. Sen sijasta, että juoksisimme viimeisimmän tiedon perässä, alammekin katsoa ylöspäin saadaksemme apua. Alamme jälleen ymmärtää, mitä Jumala tarkoitti, kun hän sanoi: “Minä seuraan heitä katseellani ja johdatan heitä”. Jumala puhuu suunnistusjärjestelmästä, jota hän tarjoaa kansalleen. Sillä on sekä horisontaalinen että pystysuora ulottuvuus. Horisontaalinen ulottuvuus on Raamattu, meille ilmoitettu, muuttumaton Jumalan sana, jota voimme lukea ja kokea täällä maan päällä (Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani. Ps.119:105). Raamattu on peruskartta. Kun taas pystysuora ulottuvuus, se mikä annetaan suoraan taivaasta, koostuu profeetallisista näkemyksistä, jotka voidaan saada eri tavoin: näkyinä, unien muodossa, keskusteluina Jumalan kanssa, enkeli-ilmestyksinä jne. mitkä tähdentävät tai korostavat siinä hetkessä jotakin raamatun totuutta, ilmoittavat muutoksista tai toimivat vertauskuvallisesti sinä punaisena pisteenä kartalla, joka tarkoittaa “Olet tässä – käänny vasemmalle”.

11


Jumala ei ole joulupukki (Ote sivuilta 65-67) Eräät tekijät ovat luoneet kirkon, joka ei ole enää raamatullinen kirkko: omien tarpeiden mukaan eläminen, tietoviihteeksi muodostunut sananjulistus, halpa armo ja vain omaa oppiaan kauppaava kirkkokuntien rakentaminen. Humanismin kylvö, yksilökeskeisyys, omien mielipiteiden palvominen ja omat teot ovat vieraannuttaneet meidät Jumalan todellisuudesta. Jotkut ovat jopa alkaneet nähdä Jumalan jonakin universaalina palvelijana – hänen velvollisuutensa on nyt huolehtia kaikesta: terveydestä ja toimeentulosta, hauskuudesta, liiketoimista ja pysäköintipaikoista ja aviokumppaneista (ja jos siltä tuntuu, niitä pitää olla enemmän kuin yksi) ja hänen on parasta tehdä työnsä ajallaan tai muuten vaihdamme seurakuntaa. Liberaali Tee-mitä-lystäät-kristinusko ei ole vain vetänyt Raamatun Jumalaa alas Kuninkaan valtaistuimelta ja riisunut häntä kaikesta herruudesta, se on asettanut kaksi uutta jumalaa tilalle: yksilökeskeisyyden ja niin kutsutun vapauden tehdä, mitä huvittaa. Se on samalla oletusarvoisesti asettanut henkilökohtaisen hyvinvoinnin aivan kuin uudeksi tuomioistuimeksi ja torjuu kaikki raamatulliset periaatteet, lait ja säädökset, rikkoen jokaista tervettä seurakuntakurin ja seurakunnan rakentamisen sääntöä vastaan. Se tietenkin protestoi äänekkäästi sellaista ajatustakin vastaan, että Jumala tuomitsisi nyt tai tulevaisuudessa ketään, sillä sellainen on pelottavaa kaikille pienille lapsille. Se on juopunut siitä käsityksestä, että Jumala on vain rakastava Jumala, joka siunaa loputtomiin materiaalisesti menestyviä ja täysin hänestä riippumattomia ihmisiä, joiden tavallisessa arjessa hän ei elä mukana. Hän on rakastettava, mukava ja söpö ukki, joka keinutuolissa istuskellen imee piippuaan jakaen hyväntahtoisesti lahjoja kaikille. 12


Kutsun tällaista “joulupukki-jumalaksi”, joka edustaa sellaista pakanallista käsitystä jumalasta, että luotuaan maailman hän ei ole enää aktiivisesti toimimassa tässä luomakunnassaan. Tämä Jumalan pilakuva ei ole vain sielunvihollisen vääristelemä kuva todellisesta Jumalasta, vaan se tuudittaa miljoonat ihmiset elämään tietämättömyydessä ja synnissä. Tämä pilakuva Jumalasta ei kanna ketään: se puhkeaa aina kuin saippuakupla – erityisesti kriisien sattuessa. Sellaiset omatekoiset auringonpaisteiset käsitykset Jumalasta ja amerikkalaista unelmaa edustavat seurakunnat eivät kykene antamaan mitään kestäviä vastauksia niiden ongelmien ratkaisuksi, joita yhteiskunnassamme on lisääntyvässä määrin jouduttu kohtaamaan: miksi kaikki tämä tuska, avioerot, huumeet, pornoriippuvuus, sairaalloinen masennus, pelon ja väkivallan purkaukset, tarkkaavaisuushäiriöt, kärsimys, työttömyys, terrorismi, satanismi ja turvattomuus? Mikä tahansa vakavissaan tehty silmäys tilastoihin, jotka kertovat tämän päivän perinteisen kristinuskon tilan, osoittavat meille, että sitä ravistellaan nyt juuria myöten, kuten esimerkiksi John Noble kirjoittaa erinomaisessa kirjassaan The Shaking. Mutta entä ne, jotka eivät suostu muuttumaan, vaikka kuinka ravisteltaisiin? Itse uskon henkilökohtaisesti, että tulee aina olemaan jäännös vanhanaikaista kristillisyyttä. Tällä jäännöksellä on kaksi vaihtoehtoa: he joko vaipuvat yhä syvemmälle hengelliseen unohdukseen ja jäävät olemaan nahjusmaisessa äärikonservatiivisessa ja perimmiltään pelokkaassa uskonnollisen itsesäilytysvaistonsa luomassa kuplassa niin kauan kuin rahat riittävät. Tai sitten perinteisiin tukeutuvat seurakunnat liittyvät niihin virtauksiin ja uskonnollisiin uomiin, jotka kuljettavat niitä uskonnollisen ja itsekeskeisen ekumeenisuuden valtamereen. Siellä ihmiset sitten uskovat kaiken, sikäli mikäli sitä ei ole kirjoitettu Raamattuun. Niinpä Jumala on siinä vaiheessa kutistettu “maailman etiikan” – kiinnostavan mutta ei-sitovan säädöskokoelman – hyvin etäiseksi kirjuriksi. Koska kaikki on nyt luvallista, ihmiset ryhtyvät äärimmäisen 13


kiireisiksi touhuajiksi ja seurakuntana vähän samanlaisiksi kuin YK on poliittisena toimijana. Jumala vaikuttaa kuolleelta, joten kaikki riippuu nyt ihmisen toimista. Niinpä he sitten taistelevat köyhyyttä vastaan mammonan opeilla, ryhtyvät aktiivisesti ajamaan mitä vaan poliittisia ja liberaaleja ohjelmia tietämättä, että heidät on valjastettu loppujen lopuksi levittämään punainen matto väärälle messiaalle – antikristukselle. Onhan nyt edes jonkun toivotettava tämä henkilö tervetulleeksi huutamalla “hallelujaa”… Mitä tämä kaikki tarkoittaa? Sikäli kuin minä ymmärrän tätä, Jumala tekee kahta asiaa: 1) Hän tuomitsee seurakuntansa sallimalla sen joutua Babylonian pakkosiirtolaisuuteen. Hiljattain julkaisemassani kirjassa The Price of Money (Rahan hinta, julkaistu saksaksi 2005), tuon esiin sen tosiasian, että jos Pyhä Henki ei enää vie seurakuntaa eteenpäin, mammona tekee sen. Mammonalla ja Babylonilla on mielenkiintoinen suhde keskenään. Osa tätä vankeutta on tämä nykyinen pakkomielle, että on pyöritettävä kiivastahtisia ja korkean adrenaliinitason tuottamia ohjelmia ja metodeja ja lähestymistapoja, joita juhlitaan tämän kangistuvan systeemin pelastajina. Sen vuoksi oli napakymppi, mitä eräs korealainen pastori sanoi, kun oli jonkin aikaa kiertänyt ympäri USA:ta: “On hämmästyttävää, mitä kaikkea te saatte aikaan ilman Pyhää Henkeä!” Tämä kaikki tuo elävästi mieleen sen ajan, kun israelilaiset olivat faaraon komennossa. Ennen he rakensivat faaraolle rakennuksia tiilistä, mutta nyt heidän on hankittava vielä oljetkin voidakseen tuottaa tiiliä ja heidän on tehtävä työtä kaksinkertaisen ajan. Ja koko maailma jää ilman evankeliumia Jeesuksesta, koska tämä epäapostolinen kirkko on niin kauhean täynnä omaa hössötystään, kun se juoksee kieli vyön alla ja etsii olkia ja tekee tiiliä, jotta show voisi jatkua.

14


2) Toinen asia, mitä Jumala tekee, on se, että hän antaa meille fantastisen, historiallisen mahdollisuuden rakentaa uudestaan, laskea uudet perustukset, rakentaa muinaiset rauniot, kaivaa auki tukkeutuneet vesilähteet, laittaa kuntoon ikivanhat apostoliset ja profeetalliset perustukset ja tulla osaksi mahtavaa herätystä, joka todennäköisesti on tämän planeetan viimeisin.

15


16


Ongelma Jumala saa luvan odottaa (Ote sivuilta 84-87) Näin sanoo Herra Sebaot: Tämä kansa väittää, ettei vielä ole tullut aika rakentaa Herran temppeliä. Hagg.1:2. He sanovat: meidän pitää ensin tehdä nämä omat hankkeemme loppuun, toteuttaa tämä oma suunnitelmamme, tehdä tämä oma rakennushankkeemme, saavuttaa omat tavoitteemme, rakentaa kirkkomme ja maksaa viimeinenkin erä rakennuslainastamme. Meidän, meidän, meidän. Ja kohta meillä on jo vuosi kulunutkin. Ymmärräthän sinä, Herra, että meidän on nyt juhlittava vähän saavutuksiamme. Ja onhan meillä vielä paljon tehtävää. Meidän tulee saada kirkkosaliimme panelit seinään, hankkia sinne viimeisintä huutoa olevat laitteet laadusta tinkimättä. Onhan sentään kysymyksessä Herran huone ja sinne tarvitaan langattomat mikrofonit, lasiset saarnatuolit, valaistut holvikatot ja kaikenlaista samanlaista kuin olemme nähneet noissa upeissa tvohjelmien lavastuksissa. Jumalako? Hän saa luvan odottaa. Mikä tässä on nyt niin vaikeaa ymmärtää? Herran huoneen pitää pysyä raunioina. Juuri niin se on. Niin on aina ollut. Meidän omilla jutuilla yksinkertaisesti on etusija. Niin, sanoo Herra Kaikkivaltias, katsokaa vähän tilastoja. Te saarnaatte loputtomasti, luotte loputtomia ohjelmia, opetatte ja koulutatte itseänne välittämättä kuuliaisuudesta, joten mitä tästä kaikesta on hyötyä? Te evankelioitte olematta oikeasti evankelistoja – mikä olisi ihan välttämätöntä, jotta voi oikeasti evankelioida. Tuskin kukaan noista ulkopuolisista haluaa liittyä mihinkään uuteen “Jumalan joukkoosastoon”. Jotkut tulevat etuovesta sisään, mutta useimmat lähtevät 17


vähin äänin pois takaovesta – pettyneinä. Oletteko selvillä tästä? Eikö tämä tunnu teistä vähintäänkin oudolta? Te juoksette yhdestä konferenssista toiseen ryhmätyöseminaariin, kuuntelette saarnoja ja istutte loputtomissa kokouksissa – uusi ajatusmalli, uusi ajankohtaisohjelma, uusi strategia – ja kaiken jälkeen olette vielä keskenkasvuisempia kuin koskaan aiemmin! Te juoksette paikallanne ja oikeastaan toiset liukuvat taaksepäin. Teidän pastorinne ja opettajanne uupuvat kesken, rahavirrat ehtyvät kokonaan, vanhat jäsenet kuolevat nopeammin kuin saadaan uusia, sielunvihollinen nielee kitaansa teidän lapsenne ja oma oravanpyöränne syö teidät itsenne. Olen kyllä kuullut teidän selityksenne. Te sanotte: “Tämä on normaalia. Kaikille käy näin. Nyt on tällainen ajan henki ja niin edespäin, tällaista tämä on ja mehän tehdään kaikki aika hyvin kuitenkin – verrattuna – tiedäthän…? Eikä me tiedetä mistään paremmasta. Kai tiedät, kuinka vaikeata ihmisiä on nykyään miellyttää? Jos emme tarjoa heille kunnon show’ta, he yksinkertaisesti menevät seuraavaan paikkaan – ja vievät rahansa mukanaan!” Te siis kaiken jälkeenkin kehtaatte väittää, että rakennatte Herran huonetta vain, koska te luulette, että teidän hengellinen työnne, teidän seurakuntanne ja teidän järjestönne muka edustaa Herran huonetta? Te ette häpeä julistaa, että te ja teidän ryhmäkuntanne olette Jumalan tahdon keskipisteessä, oikein hänen “kättensä työ” ja te voitte kaikesta sydämestänne ja uskonnollisen palavan innon vallassa rukoilla teidän lihallisen rukouksenne: “Hyvä Jumala, siunaa meitä!” Ei. Te olette väärässä. Pysähtyneisyys ja loppuun palaminen eivät ole normaalia. Ympyrässä kiertäminen ei ole eteenpäin menemistä. Se on oire siitä, että kansani kulkee erämaassa. Se on osoitus minun poissaolostani. Ei ja tuhat kertaa ei: Minun huoneeni ei ole teidän huoneenne. Se mikä joskus oli minun huoneeni on mennyt pilalle ja muuttunut niin, ettei sitä voi enää tunnistaa! Te erehdytte pahan kerran. Minulla on vain yksi ruumis, ei kymmeniä tuhansia ryhmäkuntaisia 18


sirpaleita, ei armeija joka on hajonnut olemattomiin ja tappelee vain keskenään ja pitää kiinni omista naurettavista tunnuksistaan ja symboleistaan, joita he heiluttelevat lipuissaan. Ei, minä en halua teidän kirkkokuntianne – ne eivät olleet koskaan minun ideani. Minä haluan morsiamen, jossa ei ole tahraa eikä ryppyä. Milloin te alatte haluta samaa minun kanssani? Kuinka kauan minun täytyy vielä odottaa? Koska te oikein tajuatte, miten vakava teidän tilanne todellisuudessa on? Te odotatte aina vaan herätystä, mutta nuo teidän kiihtyneet sananne ja odotuksenne ovat olkia teidän suussanne. Ja toivon menettäminen tekee teidän sydämenne sairaaksi. Ja miksi kaikki tämä? Koska te yksinkertaisesti ette halua rakentaa minun seurakuntaani, vaan omaanne. Te ette halua laajentaa minun valtakuntaani, vaan rakentaa jotakin omaa pientä imperiumianne. Te olette täyttäneet kalenterinne siinä määrin, että minun asialistani ei yksinkertaisesti enää mahdu teidän kalenteriinne. Te kärsitte itse aiheuttamastanne stressistä ja paineista, kun täytätte elämänne asioilla, joita minä en ole koskaan suunnitellut. Ja pahinta tässä oravanpyörässä, tässä uskonnollisessa kaavamaisuudessa jota te haluatte pyörittää, on se, että te ette enää kuule, mitä sanottavaa minulla on. Niinpä te käyttäydytte ikään kuin minä olisin läsnä teidän kokouksissanne, vaikka minä en niihin osallistu. Te laulatte, soitatte ja tanssitte ja teitä ympäröivät nämä kristilliset julisteet ja fraasit, seinälle ripustetut kuvat ja erilaiset kristilliset lelut, joita voitte kaupitella eläen sellaisen uskonnollisen kuplan sisällä, joka on vain pelkkä illuusio elämästä minun yhteydessäni. Oletteko ollenkaan huomanneet, kuinka hiirenhiljaisiksi teidän hiljentymishetkenne ovat tulleet? Mutta tätä te jatkatte aina vaan, yllytätte liikkeelle vaikka puoli maapalloa löytääksenne ehkä vielä jonkin uuden toimintatavan tai ajatusmallin ja mainostatte samalla itseänne nerokkaina keksijöinä, jotta teidän kristillinen maineenne ja myyntilukunne lähtisivät nousuun. Te haluatte 19


vakuuttaa toiset omaksi hyväksenne ja toteuttaa omia ideoitanne. Entä minun ideani? Olenko minä Herra vai enkö ole? Niin helposti te kuulutatte: “Jeesuksen nimessä!” Mutta milloin olette olleet etsimässä kasvojani, milloin olette kysyneet minulta neuvoa ja milloin teidät on valtuutettu ja milloin olette saaneet toimeksiannon todella puhua minun puolestani? Ja jos minä sanon jotakin, te heti kysytte: “Anteeksi mitä? Kuulinko jotakin? Haloo! Onko siellä joku?” – sillä minun ääneni hukkuu teidän meluisiin ohjelmiinne. Ja jos te sitten saatte jostakin ajatuksenpätkästä kiinni, te nostatte katseenne kiireisestä aikataulustanne ja luotte epäuskoisen silmäyksen ylöspäin aivan kuin häiritsisin teitä ja sanotte minulle: “Anteeksi vaan, et kai tarkoita, että meidän tulisi tuoda alttarille meidän seurakuntamme ja hengellinen työmme ja antaa niiden kuolla, niin että voisimme oikeasti elää Jumalalle yhteisönä? Anteeksi vaan? Tarkoititko todella, että meidän pitäisi ryhtyä elämään yhtenä Kristuksen ruumiina tässä kaupungissa ja tällä alueella ja alkaa toimia yhdessä? Anteeksi vaan? Et kai tarkoittanut, että meidän tulisi jättää kirkkokuntaisuus taaksemme ja mennä eteenpäin yhtenä Kristuksen ruumiina? Anteeksi vaan? Ethän tosissaan tarkoittanut, että meidän tulisi olla yhtä, jotta maailma uskoisi? Anteeksi vaan? Tarkoititko sitä, että meidän pitäisi oikeasti kuulla sinun ääntäsi – ja vielä tehdäkin, mitä sinä pyydät? Et voi olla tosissasi. Ei käy. Vain kuolleen ruumiini yli. Liian vaikeata. Ehkä kymmenen vuoden kuluttua” – näin te sanotte.

20


Haluatteko, että minä odotan, kunnes teidän ihmislähtöiset suunnitelmanne ovat rauenneet? Kunnes vielä useampi seurakuntalainen on lähtenyt omille teilleen ja nuoret ovat kokonaan luopuneet – katkerina, koska te halusitte tehdä heistä numeroita omaan systeemiinne? Ihanko te vakavissanne luulette, että minä odotan, kunnes teiltä loppuvat uudet ideat ja – mikä tärkeintä – ehtyvät rahat? Te saarnaatte opetuslapseuden kustannuksista. Mutta ettekö näe, millaiset valtavat kustannukset aiheutuvat teidän uppiniskaisuudestanne, mikä jättiläismäinen velkataakka, jonka korkojakaan ette pysty maksamaan? Miksi te sanotte minulle “Herra, Herra!” mutta itsepäisesti ja yksinkertaisesti kieltäydytte tekemästä, mitä minä pyydän. Saatan hyvin kuulla tuon “Herra, Herra” -iskulauseen, jota nuo öljyttä jääneet morsiusneidot hokevat jo nyt. Te tiedätte hyvin, että usko ilman tekoja on kuollut. Jokainen, joka ei tee, mitä minä sanon, rakentaa hiekalle. Miksi haluatte rakentaa hiekalle, kuin pikkulapset? Eikö teillä ole enää mitään itsekunnioitusta ja rehellisyyttä jäljellä? Mooses ja hänen seuraajansa vääntelevät vieläkin käsiään minun edessäni, kun minun kansani on viettämässä meluisia juhliaan alhaalla laaksossa ja tanssimassa kultaisen vasikkansa ympärillä. Ei, minun kansani ei tosiaankaan halua, mitä minä haluan. He haluavat olla rauhassa, he haluavat, että heidän uskonnolliset tarpeensa täytetään, he haluavat kuunnella viikoittaisen tuutulaulun, jota saarnaksi kutsutaan ja rauhoittaa näin sielunsa, he haluavat lukea romaaneja, tanssia, syödä, ostaa ja myydä, ja he haluavat uskonnollisen järjestelmän, joka huolehtii, että kuolleet haudataan ja lapsista pidetään huolta, kun vanhemmat omistautuvat samaan aikaan asioille, joilla on todellista merkitystä: tekemään rahaa ja maksamaan talolainaa. Joskus minun kansani kaipaa vähän jännitystä, mutta ei liikaa, ei liian paljon, kiitos. Jotakin pitää tapahtua, mutta mikään ei saa muuttua. Vanhat hyvät ajat jatkukoot, kukaan älköön häiritkö systeemin pyörittämistä, keikuttako venettä, kolistelko kaltereita – niin että synninteko voi jatkua vanhaan malliin aivan kuin se kuuluisi osana ihmisoikeuksien julistukseen. 21


Ettekö käsitä, että minä olen se, joka on sulkenut taivaan? Ja te ette osaa muuta ajatella kuin rukouskokouksen koolle kutsumista, jotta voitte rukoilla paholaista vastaan, sillä te ette ole villeimmissä kuvitelmissannekaan ajatelleet, että te itse olette ongelma, ei suinkaan paholainen? Milloin te olette nöyryyttäneet itsenne minun voimallisen käteni alla? Niin, teistä on tullut minulle faneja: olette olleet siellä ja täällä, tehneet yhtä ja toista, ostaneet äänitteen ja t-paidan. Mutta tiedättekö mitä? Minä en kaipaa faneja. Minä kaipaan saada itselleni opetuslapsia. Eikö mikään saa teitä järkkymään sen vertaa, että lakkaisitte urautumasta? Jos minun sanani ei riitä, kuinka ihmeessä ette usko profeettojani? Tai maanjäristyksiä, sotia, katastrofeja? Kuinka voitte vain istua ja katsella, mitä Israelissa tapahtuu – ja jatkaa liiketoimianne kuin mitään ei olisi tapahtunut? Te laulatte “Tule, Herra, keskellemme!” ja sitä juuri olen yrittänyt tehdä yhä uudelleen. Kun tulen käymään luonanne, minun on pakko lähteä heti pois, sillä teidän eripuraisuutenne, teidän hillitön omavanhurskautenne, teidän kaksinaismoraalinne, salaiset syntinne, itsekeskeisyytenne, teidän “itsensä toteuttamisen” pakkomielteenne ja kaikki sydämenne saastaisuus ajaa minut pois. Ja kuinka haluaisinkaan asua kansani keskellä. Koska oikein saan tilaisuuden siihen? Kaiken tämän tähden minulla on teille uutisia. Olen kuunnellut riittävän kauan kaikkia tekosyitä, miksi te ette voi rakentaa minulle huonetta. Niinpä minä kuulutan teille, että olen noussut paikaltani ja tulen käymään luonanne. Tulette yllättymään. Minä en anna kansani uppiniskaisuuden viivyttää itseäni enää kauempaa. Minun paluuni aika on tullut. En odota enää kauempaa. Teidänkin tulisi lopettaa mahdottoman odottaminen. Te olette odottaneet, että minä, Herra, tulen ja liityn seurakuntaanne ja osaksi hengellistä työnäkyänne. Niin ei tule tapahtumaan. Totta puhuen käy juuri päinvastoin: teidän tulee liittyä yhteen minun kanssani. Tehkää loppu sellaisesta rukouksesta, missä pyydätte, että minä siunaisin aina 22


vaan kaiken, mitä te teette. Tehkää mieluummin sellaista, mitä minä siunaan. Tehkää kuuliaisesti, mitä minä käsken. Minun aikani on tullut. Nyt tai ei koskaan. Teidän kanssanne tai ilman teitä. On olemassa monia, jotka ovat nyt raskaana suunnitelmistani, jotka ovat valmiita tottelemaan. Varsin monet heistä ovat vasta uskoon tulleita. Enkö sanonutkin, että viimeiset tulevat ensimmäisiksi? Älkää siis hämmästykö sitä, mitä minä saan syntymään näinä päivinä.

23


Nykykirkon pakkosiirtolaisuus (Ote sivulta 98) Martti Luther sanoi aikanaan kirkon olevan Babylonian pakkosiirtolaisuudessa ja nimesi suorasukaisesti Roomalaiskatolisen kirkon “Babylonin portoksi”. Uskon, että tässä analyysissaan hän ei ollut vain väärässä, vaan sen lisäksi hän oli väärässä parannuskeinojen suhteen. Tässä näemme tyypillisen tapauksen, jolloin ongelma analysoitiin pinnallisesti, mikä taas johti siihen, että sen ratkaisuyrityksestä tuli osa ongelmaa. On toki totta, että Roomalaiskatolisen kirkon järjestelmässä on Babylonin piirteitä ja voidaan viitata siihenkin tosiasiaan, että se on rakennettu seitsemälle kukkulalle – kuten itse Rooman kaupunki – mikä tukee tätä väitettä. Mutta Babylon on, kuten olemme osoittaneet, paljon suurempi hirviö. Roomalaiskatolinen kirkko ei myöskään ole sotilaallinen valtatekijä eikä se hallitse osakemarkkinoita eikä se ole mitenkään vastuussa Abelin kuolemasta – kuten se kateuden henki, joka hallitsi Kainin toimintaa. Vaikka Katolinen kirkko olisikin ollut varsinainen ongelma, Luterilainen kirkko ei varmuudella ollut ongelman ratkaisu. Muutamien teologisten löytöjen lisäksi – kun nyt löytyi pastorille vaimokin – seurakuntarakenne, sen määräysvalta ja luterilaisten kirkkojen taloudellinen selkäranka eivät mitenkään olennaisesti poikkea katolisen kirkon rakenteesta. Se on kaiken kaikkiaan luterilainen versio siitä katolilaisesta versiosta, jossa eletään kummallisessa uskonnollisessa avioliitossa, missä aviokumppaneina ovat katedraalikeskeinen jumalanpalvelus ja juutalaisten synagogien liturginen traditio – jota minä olen nimittänyt termillä “kategoga” (tästä termistä Cathegogue lisää kirjassani Houses that Change the World). Niin, maailmalla on monia syitä kiittää Lutheria, mutta ei sen pidä hämätä ketään meistä 24


katsomaan läpi sormien niitä kamalia teologisia virheitä ja niitä strategisia erehdyksiä, joita Luther teki. Kun ajatellaan näitä “uskonpuhdistuksen porsaanreikiä”, joiksi niitä nimitän, huomataan niihin kuuluvan melkein täydellinen lähetysnäyn puute ja Lutherin ehkä traagisimmat päätökset koskien köyhiä ja rahaa. Lutherin järkyttävä rooli köyhien kohtelussa johti siihen, että käytiin ns. talonpoikaiskapina, missä n. 100.000 saksalaista talonpoikaa – jotka olivat toivoneet että Lutherin uskonpuhdistus olisi muuttanut heidän säälittävää tilannettaan – tapettiin verisesti ja murhattiin. Heitä syyttämässä olivat rikkaat, papisto ja muut vaikutusvaltaiset, joita Luther yllytti “hakkaamaan ja tappamaan kuin koiria milloin vain saisivat kiinni”. Tämä on kovettanut köyhien ihmisten sydämet näihin aikoihin asti ja tuottanut perinnöksi taloudellisen kirouksen minkä tahansa seurakunnan tai lähetysjärjestön päälle, joka kerskuu luterilaisella tai reformoidulla työmoraalilla. Lopuksi on vielä mainittava Lutherin suoranainen demoninen viha ja hurjistuneet kirjoitukset juutalaisia vastaan ja sen ohella myös hyväksyvä asenne anabaptistien tappamiseen, nämä kun julistivat sanaa, vaikka eivät olleet virkaansa vihittyä papistoa. Tällaisten asioiden tulisi vakuuttaa jokainen siitä, että luterilaisuus ei ollut lähestulkoonkaan Babylonin ongelman ratkaisu. Se vain sai osan kansasta muuttamaan ikään kuin toiseen osaan kaupunkia, joka oli edelleen nimeltään Babylon. Eihän sellaista miestä voi ihannoida paitsi jos on jotenkin juopunut uskonnostaan – tai kyseisen kirkon palkkalistoilla.

25


Apostolinen paluumuutto (ote sivuilta 119-122) Joka syksy näemme laajamittaisen muuton tapahtuvan eläinmaailmassa, kun muuttolinnut lentävät takaisin lämpimämpiin maisemiin. Keväisin linnut lähtevät talviaikaisesta pakopaikastaan ja asettuvat taas pesimäsijoilleen. Linnut tekevät tätä vaistonvaraisesti ja seuraavat heihin sisäänrakennettua vaellusviettiä eivätkä päätä asiaa vasta harkittuaan muuttamisen hyviä ja huonoja puolia. Muuttaminen lähtee lintujen osalta käyntiin sisäisen impulssin kautta – ja terveen laumavaiston ohjaamana. Kristikunnassa paluumuuttoa

me

saamme

todistaa

maailmanlaajuista

Yhä suurempi joukko Jeesuksen Kristuksen seuraajia ovat tulleet levottomiksi ja alkaneet kysellä asioita, joita he eivät aiemmin pohtineet. He eivät näe tai löydä omaa paikkaansa perinteisissä kirkoissa enää. Ja niinpä he purkavat telttansa, lähtevät ulos leiristä, hyppäävät aidan yli, lähtevät hakemaan jotakin siirtyen pois massan keskeltä etsimään uutta asuinpaikkaa, löytämään uusia ystäviä ja tulevat sillä tavalla osaksi jotakin uutta ja jännittävää tulevaisuuden suunnitelmaa. Jos keskustelet näiden ihmisten kanssa, kuulet tämänkaltaisia juttuja: ”Jumala on pyytänyt minua lähtemään. Minusta tuntuu, että minun on mentävä eteenpäin. Minun sisälläni on sellainen hiljainen ääni, joka ei vaikene, vaan kehottaa minua etsimään Jumalaa tavanomaisten ympyröiden ulkopuolelta”. Ja he saattavat seurata muita, joista on tullut heille roolimalleja. Niin, varmasti on olemassa väärä ja epäterve laumavaisto, joka ei ole peräisin Jumalan hengestä, vaan enemmistön myötäilystä ja ravaamisesta samaan tahtiin sosiaalisen paineen takia. Se onkin turvallisin tapa päätyä pullasorsaksi, joka seuraa muiden esimerkkiä, 26


ottaa mallia perinteestä, antaa pelon tai väärän turvallisuuden tunteen tai muutosvastarinnan määrätä. Ei, me emme edes ala harkita päätymistä kotinurkille pullasorsaksi. Voimme kysyä, miksi tämä hengellinen lama maailmassa on vienyt seurakunnan Babylonian täydelliseen orjuuteen. Kuvaannollisesti puhuen tämä tarkoittaa, että Pyhä Henki seisoo Babylonian rautatieasemalla ja puhaltaa pilliinsä. Hän kutsuu parannukseen, paluuseen ja lähtemiseen takaisin Luvattuun maahan, joka tässä tarkoittaa Uuden testamentin tosi kristillisyyttä sen apostolisprofeetallisessa muodossaan. Eikä hän kutsu meitä tekemään joitakin kosmeettisia parannuksia, vaan hän haluaa, että asetumme kaikessa seurakunnan järjestyksessä ja sen DNA:n puolesta samaan linjaan Raamatun mittapuiden kanssa, kutsuen jokaista heräämään, pakkaamaan tavaransa ja lähtemään ja liittymään siihen suureen muuttoon, jota minä kutsun apostoliseksi paluumuutoksi. Ennen kuin me kaikki lähdemme liikkeelle, meidän on pakko ottaa oikea suunta ja palata sääntökirjaan – ja pysyä siinä. Takaisin Raamattuun ”Puhtailla ihmisillä on likaiset Raamatut”, kertoi minulle aina yksi hengellisistä isistäni. Etsi käsiisi ihmisiä, joilla on risat, jatkuvasta käytöstä kuluneet, korostusvärillä tuhritut, rikki revityt ja kokoon parsitut Raamatut ja löydät kultaa. Joitakin vuosikymmeniä sitten syntyi aina jokin kiista siellä tai täällä jostakin Raamatun kohdasta, johon oli sitouduttu loppuelämäksi. Nykypäivänä on Raamattu torjuttu käytännössä niin kokonaan, että siitä on tullut suoranainen epidemia ympäri kristikuntaa – jopa ns. raamattuvyöhykkeellä. Eräs ystäväni, joka toimi pastorina suuressa ”Raamatulle uskollisessa seurakunnassa”, pyysi erästä CAWKI-kirkkonsa seurakuntalaista lopettamaan aviorikoksessa elämisen. Asiasta tuli julkinen, ja kuka erotettiin? Kyllä vaan, ”rakkaudeton” pastori! 27


Tämä ilmiö hengellisiin kokemuksiin tukeutuvasta ja kapinoivasta kristikansasta, joka on valmis aina korottamaan itseään, ilmentää itseään kahdenlaisella tavalla: Raamatun arvovallan torjuminen sellaisenaan, ja toisaalta valmius uskoa mitä tahansa, kunhan sitä EI ole kirjoitettu sanaan - niin kauan kunnes se on hauskaa. Toisaalta olemme saaneet todistaa aivan ihmeellistä Raamatun uudelleen löytämistä, esimerkiksi vasta uskoon tulleiden keskuudessa tai kiinalaisten uskovien parissa, missä opetellaan ulkoa kokonaisia Raamatun lukuja, tai sellaisten länsimaisten liikkeiden keskellä, jotka korostavat opetuslapseuden merkitystä, kuten Church Multiplication Associates, jota innoittaa eräs ystäväni, seurakuntien istuttajana tunnettu Neil Cole (USA). Kuten olemme saaneet nähdä, siunaus tulee sinne, missä ihmiset elävät ja tekevät työtä niiden asetusten ja esimerkkien mukaan, jotka Jumala on määritellyt sanassaan. Sisäinen ja ulkonainen köyhtyminen iskee sinne, missä näin ei tapahdu. Raamattu myös puhuu lopun ajan viimeisestä sadonkorjuusta ja puhuu myös lopun ajan viimeisestä suuresta vainosta – ne ovat molemmat asioita, joihin Jumala valmistaa kansaansa nyt. Suunta on selvä: on palattava Jumalan sanaan – tai ilmaistuna sveitsiläisen profeetan Erich Reberin sanoilla: ”Oppikaa uudelleen syömään minun sanaani ja menkää ilmestysvuorelle, jossa ette tapaa ketään muuta kuin Jeesuksen yksin”. Niinpä yksinkertainen vastaus kysymykseen ”minne Pyhä Henki tahtoo meidän menevän?” on tämä: takaisin Raamattuun, takaisin Jumalan luo, takaisin kristinuskon juuriin, hinnalla millä hyvänsä. Tämä on vallannut miljoonien sydämet ja sielut ja se on nykyisen uudelleen arvioinnin ja seurakunnan uudistumisen keskiössä. Tämä maailmanlaajuinen hengellinen paluu näyttää yleensä tapahtuvan viiden portaan kautta, viidessä vaiheessa. Merkitsen noita vaiheita kaavalla -2  +2. Siinä on kysymys vähän samasta kuin siirryttäisiin yhdeltä vuorenhuipulta toiselle. Huippu B (Babylon) tarjoaa mahtavat maisemat ja sieltä näkyy huippu P (Profeetallinen ja apostolinen kristinusko). Voisi 28


melkein luulla, että on mahdollista koskettaa toista huippua, mutta ei sentään, huipulta B ei pääsekään niin vain linnuntietä huipulle P. Siinä tarvitaan ensin vaikea ja monin tavoin kivulias kiipeäminen alas vuorelta ja selviytyminen laaksosta, joka on kahden huipun välissä, ja sitten on vielä kavuttava toiselle vuorelle, joka on hyvin erilainen kuin edellinen. Kaikki eivät suinkaan onnistu siinä. Seuraavassa selitän, miksi useimmat yhden aikakauden kristilliset johtajat eivät kykene olemaan johtajia uudella aikakaudella. Tässä lyhyt kuvaus edellä mainituista viidestä vaiheesta: Vaihe -2: Meidän seurakuntamme on tosi hieno! Tässä tilanteessa useimmat uskovat elävät, kun tämä uusi Jumalan liikehdintä saavuttaa heidät. Tämä on se tila, missä “onnellisena taputtava” seurakunta on, jolloin useimmat uskovat ovat ihan tyytyväisiä vallitsevaan olotilaan seurakuntaelämässään. Jos heille puhuu tarpeesta löytää uusi malli, he pohjimmiltaan reagoivat sanoen: “minulla ei ole hajuakaan, mistä sinä puhut”. Heidän suppea maailmansa on varsin turvallinen uskonnollinen satama ja uusi kuorokin on mahtava, viimeisin konferenssi ylitti kaikki odotukset ja uusi pastori on erittäin lupaava ja kirkkorakennuskin parkkialueineen on jo melkein maksettu. Kaikki puheet Babylonin pakkosiirtolaisuudesta otetaan parhaassa tapauksessa jonkinlaisena vitsinä ja kaiken motto tuntuu olevan: “älä nyt sekoita minun päätäni millään faktoilla”. Tämä pään työntäminen pensaaseen voi vaihtua piankin hoippumiseksi tulivuoren kraaterin partaalla. Kun taloudellinen tilanne kiristyy ja uupumus iskee työntekijöihin, kun ihmiset alkavat häipyä naapuriseurakuntaan, missä koetaan uusimmat virtaukset, tai jotakin muuta tapahtuu tälle ihannoidulle kirkolle ja sen gurulle, koko rakennelma voi sortua kuin korttitalo. Ihmiset, jotka elävät vaiheessa -2, tarvitsevat yksinkertaista sanomaa: lue sanomalehtiä, katso ulos ikkunasta, seuraa ajan merkkejä. Tuli on syttynyt, vanhanaikaisen seurakunnan aika on ohi, nyt on aika nousta ja lähteä liikkeelle – tai jäät ajelehtimaan jonnekin uskonnollisen unohduksen aalloille. 29


Vaihe -1: tasapainoon pääsy Tämä toinen vaihe apostolisen seurakunnan vaelluksella edustaa niitä ihmisiä, jotka eivät ole enää tyytyväisiä siihen “onnellisena taputtavaan seurakuntaansa”, jonka ovat tunteneet. Nämä ihmiset ovat kuulleet Jumalan äänen puhuvan paljon aidommasta seurakunnasta. Kuka profeetta loppujen lopuksi on koskaan profetoinut, että tulevaisuus olisi samanlainen kuin nykyisyys? Ensin seurakunta kuitenkin yleensä toteaa: jotakin pitää tapahtua – kunhan mikään ei muutu. He ovat hengessään lähteneet liikkeelle, mutta heidän kehonsa ja rahansa eivät ole vielä menossa minnekään. Tämä aloittaa heissä määrätynlaisen kurottumisen – ja he yrittävät säilyttää tasapainonsa. Se on vähän samaa kuin huomaisi istuvansa väärässä bussissa – sitten vain jatkaa istumista. Onhan istuin kivasti lämmin, vieruskaverit niin mukavia, lippukin on maksettu ja mitä siinä sitten loppujen lopuksi pitäisi ajatella? Olemme sisäisen ristiriidan vallassa. Tuore näky on vallannut meidät, sanotaanko löytynyt sattumalta raamatusta: Seurakunta kuunteli ja noudatti uskollisesti apostolien opetusta. Uskovat elivät keskinäisessä yhteydessä, mursivat yhdessä leipää ja rukoilivat. Pelko levisi ihmisten keskuuteen, ja apostolien kätten kautta tapahtui monia ihmeitä ja tunnustekoja. Uskovat pysyttelivät yhdessä, ja kaikki oli heille yhteistä. He myivät talonsa ja tavaransa, ja rahoista jaettiin kaikille sen mukaan kuin kukin tarvitsi. Joka päivä he uskollisesti kokoontuivat temppeliin, ja kodeissaan he yhdessä mursivat leipää ja aterioivat riemullisin ja vilpittömin mielin. He ylistivät Jumalaa ja olivat koko kansan suosiossa, ja päivä päivältä Herra liitti heidän joukkoonsa niitä jotka pelastuivat. Ap.t.2:42-47 Se on jättänyt meidät nälkäisiksi ja viskannut meidät keskelle luovaa kriisiä. Aikaa myöten jännitteet kasvavat aina suuremmiksi, kunnes kipu on sietämätöntä ja hyppäämme pystyyn ja painamme punaista nappia – ja nousemme pois bussista. 30


Sanoma niille, jotka ovat vaiheessa -1: ole itsellesi rehellinen, seuraa sydäntäsi, etsi tasapaino nopeasti ja paina sitä punaista nappia. Ground zero (taso 0): tervetuloa erämaahan Tämä alkaa siitä, että hyppäämme ulos bussista, ja hyvänen aika: löydämme itsemme keskeltä erämaata! Näytämme luusereilta, olemme yksin ja hyvin haavoittuvia, värisemme kylmästä, kohtaamme jakson, jonka aikana meillä on jano, kuljemme läpi synkkien laaksojen ja joudumme orientoitumaan uudestaan. Koemme tulleemme rikotuiksi, tunnemme itsemme sellaisiksi vehnänjyviksi, jotka putoavat maahan ja joutuvat kohtaamaan oman kuolemansa (Joh.12:24). Tajuamme, että vanhan on kuoltava, jotta jotakin uutta voisi syntyä. Tämä on se vaihe, jolloin pastorit ja seurakunnan johtajat alkavat taas myydä kenkiä tai ajaa taksia. Niin, me muutimme pois Babylonista, mutta nyt Babylonin pitää lähteä pois meistä. Se on karanteeniin joutumista: heti kun olemme systeemin ulkopuolella, myös systeemin on lähdettävä pois sisältämme. Juuri tämän takia Jumala käyttää erämaata kuolettaakseen meistä jotakin vanhaa, puhdistaakseen meidät hengellisestä myrkytystilasta, purkaakseen “sisäiset matkatavaramme”. Sanoma kansalle, joka tässä vaiheessa vaeltaa, kuuluu: kuole kokonaan! Älä ollenkaan yritä viivytellä niiden keitaiden äärellä, missä yritetään pysyä hengissä vanhojen kepposten ja konstien avulla. Jumala on järjestänyt asiat niin, että sinun itsesi tulee kuolla, koko sinun uskonnollisen minuutesi, mennä sinne, missä meidän lihallinen ja hengellisten palvelusten kuluttamiseen suuntautunut kristinuskomme tulee tiensä päähän, se hengellisyys joka kysyy vain: mitä se minua hyödyttää? Tätä mielenlaatua ei voi opetuslapseuttaa – sen tulee kuolla. Tämä puhdistusprosessi vaan ottaa aikaa, enemmän aikaa kuin useimmat kuvittelevat. Nyrkkisääntönä voidaan pitää: yksi kuukausi karanteenia jokaista vuotta kohti, minkä olet viettänyt passiivista 31


elämääsi vanhanaikaisessa uskossasi. Jos olet ollut aktiivi jäsen, siis palkattua henkilökuntaa tai lähetystyöntekijä: tuplaa karanteeniaika! Vaihe +1: Jordan Tässä vaiheessa olevat ihmiset päättävät vihdoinkin jättää menneisyyden ja erämaan taakseen ja “mennä Jordanin yli” ja omaksua uuden käsityksen siitä, mitä Jumala on tekemässä. Tämä edellyttää sekä vanhan jättämistä taakse että murtautumista eteenpäin kohti uutta. Se vaatii meitä purkamaan liittomme vanhan systeemin kanssa ja tekemään uuden liiton sen uuden mallin kanssa, minkä Jumala tuo esiin. Jonatan on tästä huono esimerkki. Jonatan teki kahdesti liiton Daavidin kanssa, joka oli uusi (apostolinen) johtaja ja hän itse taas oli laillinen kuninkaallisen vallan perijä Israelissa, koska oli kuningas Saulin poika. Mutta kerrotaan: Sitten Daavid lähti, ja Jonatan palasi kaupunkiin. (1.Sam.21:1). Jonatan ei kyennyt purkamaan liittoaan Saulin ja tämän hovin kanssa – ja kuoli isänsä mukana. Täällä “Jordanin rantatöyräällä”, jossa voimme jo tuntea Luvatun maan tuoksun ja nähdä yli toiselle puolelle, kuulla lehmänkellojen soivan vastarannalla, olemme paikassa, missä tarvitsemme rohkeutta ottaa ratkaisevia askeleita: jättää vanha taakse, päästä yli turhista sympatioista menneeseen ja yksinkertaisesti toimia viisaammin kuin Jonatan. Ja tiedätkö mitä? Erämaassa olet saanut tutustua moniin uusiin ystäviin, vastaavanlaisiin pyhiinvaeltajiin, vertaisiisi hylkiöihin. Ajan kuluessa alat ihmetellä tätä. Se mikä tuntui ennen yksinäisen luuserin vaellukselta, näyttää nyt enemmänkin suuren uudisraivaajaryhmän etenemiseltä. Sanoma tässä vaiheessa olevalle: heiluta hyvästisi nopeasti ja astu veteen. Näet, että se jakautuu sittenkin – myös sinun kohdallasi. Vaihe +2: apostolinen valloitus Heti kun olet ylittänyt Jordanin, on aika ottaa haltuun asemat yhdessä toisten kanssa ja ryhtyä valtaamaan Jumalan aluetta. Täällä sinun pitää osata vastata kolmeen avainkysymykseen: mikä oikeastaan on sinun 32


henkilökohtainen kutsumuksesi? Missä sinun on määrä (maantieteellisesti) asua ja tehdä työtä? Ja kenen kanssa Jumala on asettanut sinut yhteyteen? Aiempi kysymys: “mitä hyötyä seurakunnasta on minulle?” häipyy taka-alalle ja sen sijasta kysytään nyt paljon tärkeämpi kysymys: millainen seurakunta voi ottaa haltuunsa ja asuttaa maan? Millainen seurakunta on Jumalan mielestä hyvä? Niin kuin alkuseurakunnan aikana, tämä kysymyksen asettelu johtaa meidät kehittämään alueellisia tavoitteita, kotiseurakuntaverkostoa, kaupunginlaajuista toimintaa, viiden erilaisen armoituksen mukaista sananjulistustyötä, kaupunginlaajuista palvelemista – ja paljon muutakin. Kun seurakunta jälleen toimii “Jumalan alamaisuudessa”, mekin löydämme itsemme oikealta paikalta henkilökohtaisella tasolla ja perheenä. Jos tämän takia ei kannata jättää kaikkea muuta, niin minkä edestä sitten kannattaa? Missä ja minkä vaiheen kohdalla olet tässä vaelluksessa itse? Mikä siis tulee olemaan sinun seuraava askeleesi? Ja missä kohtaa tällä kartalla olevat ne, jotka ovat sinulle läheisiä, ihmiset jotka tunnet ja joita rakastat? Jospa ottaisit eteesi palan paperia ja piirtäisit oman versiosi tästä U-käännöksestä, sijoittaisit siihen vaiheet miinus kahdesta plus kahteen ja lisäisit niihin tuntemiesi ihmisten nimiä sen mukaan, missä näet heidän olevan matkalla. Sitten kehittele mielessäsi sopivaa sanottavaa jokaiselle sen vaiheen mukaan, missä he ovat, ja pyri auttamaan heitä ymmärtämään oman tilanteensa. Auta heitä löytämään oma punainen täplänsä tällä suurella kartalla, mikä kertoo heille: “olet tässä!” Ja auta heitä etenemään oikeaan suuntaan.

33


34


Apostolinen ulottuvuus Vapaus (Ote sivuilta 188-189) Kasvoimme siihen, että vapaus merkitsee riippumattomuutta niistä, jotka pyrkivät sortamaan meitä. Me luulimme, että vapaus on sitä, että saamme tehdä mitä haluamme, silloin kun haluamme ja missä vaan haluamme. Tämä kehitti sellaisen ajattelutavan, jonka mukaan torjuttiin kaikki auktoriteetit, ja mitä suurempi ja pahemmin yksilöllisyyttä sortava systeemi oli kyseessä, sitä enemmän sitä piti vihata ja vastustaa. Imperialismia vastustava ajattelutapa Myöhemmin tulin kuitenkin toteamaan, että emme juhlineetkaan vapautta, vaan itsenäisyyttä. Itsenäisyyden määrittelee se, mitä me emme ole, mistä olemme irtaantuneet, mistä olemme leikanneet itsemme irti. Vapaus on jättimäinen askel tästä eteenpäin. Se on harkittu askel kohti sellaista riippuvuutta Jumalasta, joka toteutuu Jeesuksen Kristuksen kautta ja joka sallii meidän kasvaa sellaisiksi kuin meidät on tarkoitettu. Muistan, kuinka saarnasin tästä eräässä pastorien konferenssissa Intian Bombayssa vuonna 1998, kun juhlittiin Intian 50-vuotista itsenäisyyttä Englannista. Puhuin siitä, miten Intian tulee pyrkiä kohti hengellistä itsenäisyyttä (sellaisista hengellisistä siirtomaaherroista kuin Saksa, Englanti ja Amerikka jne.), mutta sen ei pidä jäädä siihen, vaan pyrkiä kohti hengellistä vapautta. Itsenäisyys on vain vastakohta riippuvuudelle, mutta vapaus menee tästä eteenpäin: toteuttaa Jumalan antamaa kutsumusta ja tehtävää ja olla kanssakäymisessä toisten vapaiden 35


kansakuntien kanssa ja sellaisten ihmisryhmien kanssa, jotka elävät vastaavalla tavalla. Siinä minulla oli kotiläksyä – ja ehkä sinullakin – tuoda oma imperialismia vastustava ajattelutapani Jumalalle ja purkaa pois se käsitys, että olin torjunut autoritaarisuuden yleensä, ja pyytää Jumalaa, että hän antaisi tilalle oman terveen ymmärryksen siitä, millainen on hänen auktoriteettiinsa perustuva toimintatapa, mihin minäkin voisin mielelläni ja onnellisena sopeutua. Isättömän sukupolven kapina Professori Georg Huntemann, tuottelias kirjailija ja yksi suorasukaisimmista henkilöistä, jotka ovat puhuneet tällä planeetalla raamatullisesta etiikasta, tunnistaa ihmiskunnan ydinongelman olevan isättömien kapinallisuudessa. Jos ihmiset kokevat hyljeksimistä – ja sellaista sattuu meille kaikille tavalla tai toisella täällä maan päällä – se voi johtaa varsin nopeasti siihen, että torjutaan vanhemmuus yleensäkin, mikä täydellistyy säännöissä, arvoissa ja perinteissä. Tähän sisältyy myös sellaisen seurakunnan torjuminen, joka on tehnyt varsin vähän mitään ilmaistakseen isyyttä tai ylipäätään vanhemmuutta lapsiinsa nähden. Kapinallisuus vaan ei ole mikään hyvä suunnitelma, se voi osoittautua käteväksi repimisessä, mutta se ei juuri anna eväitä rakentaa. Se ei osaa sanoa paljon muuta kuin: me teemme mitä huvittaa. Kapinallisuus elämäntapana johtaa aina hengelliseen anarkiaan, hillittömyyteen, sääntöjen puuttumiseen ja epäjärjestykseen – jonkinlainen järjestys kuitenkin tarvitaan, pidämme siitä tai emme, tiedostamme sen tai emme, hyväksymme sen tai emme. Kapinallisuus johtaa kyvyttömyyteen olla alamainen auktoriteeteille ja kumma kyllä pitkän päälle johtaa siihen, että ihmiset antautuvat kapinallisen johtajuuden alaisuuteen. Kapinallisuus ei vie ketään vapauteen. Oletko koskaan käynyt kapinallisten leirissä tai kuullut raportteja sellaisesta? 36


Kapinallisjohtajat käyttäytyvät yleensä kuten jumalat, he ovat ehdottomia johtajia pienen joukkionsa keskellä, sotaherroja, jotka määräävät elämästä ja kuolemasta pienessä väliaikaisessa piilopaikassa – sosiaalisessa kuplassaan. Kapinallinen ja sopimuksia rikkova elämäntapa ja jäsenyys hengellisissä kapinaliikkeissä (kuten kaupungin uusin kristillinen ryhmäkunta) pilaavat pahasti meidän kykymme seurata Jeesusta, jota ehkä helposti osaamme kutsua Herraksi ja kuninkaaksikin – suullamme. Mutta suurin mahdollinen vapaus löytyy siinä, että me vapaaehtoisesti antaudumme vapauttajamme johdatettaviksi, siinä että ryhdymme pysyvästi Jeesuksen Kristuksen orjiksi ja löydämme todellisen aikuisuuden, kun elämme tarkasti määrättyjen sääntöjen mukaan – siinä hyväksytään se, mikä lopulta huipentuu Jeesuksen sanoihin: “Ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä”. Jos tämä pitää paikkansa, haluan kysyä: kuinka vapaa olet tänä päivänä?

37


Apostolisen ymmärryksen kadottaminen (Ote sivuilta 197-199) Seurakunnan apostolisena aikana – kun apostolit ja profeetat vielä olivat oikeilla paikoillaan – ekklesia-sanan poliittinen alkuperä oli kristinuskon piirissä merkittävä. Kristityt ymmärsivät olevansa Jeesuksen perustaman uuden ja pian toteutuvan Jumalan valtakunnan keihäänkärkenä. He tapasivat toisiaan vallankumouksellisissa soluissa, joita kutsuttiin kotiseurakunniksi. Nämä toimivat hajautettuina tukikohtina heidän sissisodassaan, missä etsittiin kaikkialta yhä uusia rauhanomaisia koteja, joita sitten käännytettiin uusiksi Kuninkaan tukikohdiksi. Kun nämä kotiseurakunnat olivat tekemisissä toistensa kanssa ja muodostivat keskenään alueellista yhteistyötä, ne ottivat itselleen identiteetiksi edustaa sitä kaupunkia tai aluetta, johon olivat levittäytyneet. Näin syntyi laajempi seurakunnan ilmenemismuoto, joka koostui kaikista sillä alueella tai siinä kaupungissa yhteen liittyneistä kotiseurakunnista (Antiokian, Rooman, Efesoksen, Korintin seurakunta jne.) ja sellainen kehittyi uudeksi sen alueen ekklesiaksi ollen tavallaan kuin Jumalan valtakunnan poliittinen kunnanvaltuusto tai eduskunta. Nämä olivat vastuussa niistä päätöksistä, mitä tehtiin, kun haluttiin koko alue kyllästää “Jumalan valtakunnan hapatteella, kunnes koko taikina happani” (Matt.13:33). Ekklesia edusti siis tässä sanan apostolisessa merkityksessä seurakuntaa ja sen missiota ja toimi etulinjana ja Jumalan valtakunnan soihdunkantajana perustaen kaikkialle sillanpääasemia valtakuntaa varten. Tämä ekklesia-sanan alkuperäinen merkitys täydennettiin vasta myöhemmin kristinuskon tuottamalla tulkinnalla “yhteen kokoontuneet” tai “ulos kutsutut” ja merkitsemään lopulta sitä paikkaa, missä kokoontuminen tapahtui. Palauttakaamme siis mieleemme, että 38


alkuperäinen tehtävä, jonka Jeesus asetti opetuslapsilleen oli kolmivaiheinen: kokoontuminen, opetuslapseuttaminen ja lähettäminen. Nämä tehtävät tulee ymmärtää siinä yhteydessä, mitä tarkoitetaan laajenemiseen tähtäävällä missiolla ja Jumalan valtakunnan rakentamisella. Mutta tässä tapahtui katastrofi. Ekklesian apostolinen ja valtakuntaa rakentava perspektiivi kadotettiin. Valtakunnan historia vaihtui kirkon historiaksi. Seurakunta alkoi hoippua näkyä vailla ja kasvaa ulos omasta määritelmästään ja käpertyä itseensä. Kristityt kokoontuivat, olivat koolla uudestaankin ja kokoontuivat taas, kunnes yhteen kokoontuminen oli ainoa, jota he tekivät. Sellaisesta seurakunnasta muodostui vääjäämättä vain yksi uusi uskonto lisää, joka päätyi suorittamaan määrättyjä rituaaleja siunatakseen vain paikoilleen asettuneiden kannattajiensa siviilielämän status-quota (=vakiintunutta tilaa). Ekklesian kaksi pääilmenemismuotoa – Jumalan valtakunnan parlamentin ja kotiseurakuntien, laajemman ja pienemmän elementin oli tarkoitus elää yhdessä tandemina – iestettyinä ikuisesti toisiinsa, toisistaan erottamattomina. Jos tästä kokonaisuudesta menetetään toinen puolisko, se merkitsee kohtaloniskua koko rakennelmalle, missä toinenkin puolisko jää merkityksettömäksi. Apostoli Johanneksen kuoleman jälkeen apostoliset ja profeetalliset palvelutehtävät olivat kuitenkin hävinneet muutamassa vuosikymmenessä kokonaan näyttämöltä. Missä apostolit tai profeetat näyttäytyivät kirkon historian saatossa, heidän oli pakko mennä nopeasti maan alle. He huomasivat yhtäkkiä olevansa niitä, jotka oli lähetetty maailmaan, jotka oli lähettänyt liikkeelle sellainen epäapostolinen kirkko, joka halusi ainoastaan tehdä yhtä asiaa ja vain yhtä: kokoontua yhteen ja viettää uskonnollisia rituaalijuhlia. Seurakunta, joka ymmärtää edustavansa pelkästään yhteen kokoontumista, tulee yksinkertaisesti kieltämään ristin. Se ei halua kuolla itselleen ja torjuu julmana sellaisen ajatuksen, että se on viskattu maailman keskelle, ja haluaa mieluummin 39


nauttia lämpimästä ja kotoisesta yhteyden ilmapiiristä seurakunnan keskellä. Kun seurakunnan historia vääjäämättä eteni, ekklesian yhteen kokoontumista korostava merkitys nousi ilmiömäisellä tavalla tärkeäksi ja sen poliittiset ja hallinnolliset ja apostoliset ominaisuudet haalistuivat ja kuihtuivat pois, ne ominaisuudet, joiden oli tarkoitus nostaa ekklesia kyseisen alueen kansankokoukseksi, joka muuttaisi maailmaa laillisella oikeutuksella. Kun rakentamisinto vielä astui mukaan kuvaan ja seurakunnat alkoivat kokoontua katedraaleissa ja basilikoissa, sana “seurakunta” alkoi saada entistä eksoottisempaa merkitystä: se alkoi tarkoittaa jotakin, mitä se alunperin ei missään tapauksessa tarkoittanut: tiilistä rakennelmaa, kirkkorakennusta, pyhää paikkaa, pyhäkköä, fyysistä tilaa, missä uskonnolliset kokoontumiset tapahtuivat. Siirtykäämme tästä pikapikaa nykyaikaan. Jos tänä päivänä menet mihin tahansa keskivertokirkkoon, katsot rakennuksessa ympärillesi, niin näet siellä muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta enimmäkseen poliittisesti välinpitämättömiä, tietämättömiä ihmisiä, jotka eivät edusta ketään, ja koko kaupungin harmittomimpia ihmisiä, toisin sanoen porukkaa joka ei edes unissaankaan kuvittele olevansa mikään taivaan valtakuntaa edustava vallankumouksellinen puoluetoimisto, joka olisi päättänyt muuttaa maailmaa – sen kasvatuksen, median, liike-elämän, politiikan, talouselämän jne. omalla alueellaan. Jos kysyt kadunmieheltä, mikä seurakunta hänen mielestään on, kyseinen henkilö yleensä puhuu jotakin rakennuksesta, kirkonkelloista, uruista, värikkäistä lasi-ikkunoista ja ehkä myös parkkipaikasta, jota pitäisi vähän remontoida – kuten useimpia autojakin, jotka sen täyttävät. Jos taas kysyt perinteisiltä uskovilta, mikä seurakunta on, he yleensä alkavat puhua, että “seurakunta on siellä, missä kaksi tai kolme on koolla” tai he mainitsevat sunnuntain päiväkokouksen ja hyppäävät sitten välittömästi sanan kaikkein vähäpätöisimpään sisältöön: sen minä-keskeiseen ja kokoontumista tarkoittavaan merkitykseen. 40


Niinpä, kun ihmiset tänä päivänä keskustelevat seurakunta-sanan uusista merkityksistä, useimmat heistä ymmärtävät sen tarkoittavan uudenlaisia tapoja toteuttaa vanhanaikaisia kokoontumisia, erilaisten alakulttuurien uusia ilmentymiä, jotka ovat loppujen lopuksi tulosta täysin vääristyneestä kuvasta, mikä heillä seurakunnasta on. Kokonaiset kirjastot on saatu täyteen keskusteluista, joissa puhutaan: tarvitsemmeko 20 vai 30 henkeä yhteen kokoontuneina, jotta muodostuisi oikea seurakunta? Tarvitsemmeko jonkin perustuslain tai yhdistyksen säännöt ja onko seurakunta aito, jos ei ole urkuja? Milloin viimeksi itse kysyit tämän seurakuntakysymyksen ja sait heti vastauksen: “Jaa, taidat tarkoittaa sellaista alueellista Jumalan seurakuntaa, paikkaa missä Jumalan valtakunnan uudistusvoimat tapaavat keskustellakseen asioista ja suunnittelevat sellaisia juttuja kuin “miten talousasiat pannaan kuntoon?” ja “miten koulutus järjestetään?”… Joku on ryövännyt seurakunnalta sen passin ja antanut sille uuden väärennetyn passin ja on tehnyt tämän kaiken niin perusteellisen hyvin, että seurakunta luulee kaiken tämän olleen sen oma idea!

41


Kirkkokuntaisuudesta vapautuminen (Ote sivuilta 209-210) Seurakunnan historiassa tapahtui niin, että eri seurakunnat liittoutuivat keskenään ja muodostivat kirkkokuntia, jolla oli jokin yhteinen nimittäjä. Ne tunnistetaan yleensä jostakin opista (anabaptistit, baptistit, helluntailaiset) tai elämäntavasta (metodistit, presbyteerit) tai perustajastaan (luterilaiset, kalvinistit, mennoniitit) tai paikasta (herrnhutilaiset, anglikaanit) tai niiden tunnustus ilmenee nimestä (katoliset, ortodoksit, vapaakirkot). Tänä päivänä maailmasta löytyy n. 40.000 eri tunnustuskuntaa. Mitähän Paavali sanoisi tähän? Paavali oli kuullut korinttilaisten puhuvan tähän tapaan: “Minä olen Paavalin puolella”, toiset taas: “Minä Apolloksen”, “Minä Keefaksen”, “Minä Kristuksen”. Tämän päivän kielellä ilmaistuna tämä on samaa kuin: “Minä olen reformoitu kristitty, minä olen baptisti, helluntailainen, metodisti”. Paavalin vastaus? Onko Kristus jaettu? (1.Kor.1:12-13). Ainoa mahdollinen vastaus on “ei”. Paavali ei säästele sanojaan, kun hän puhuu näille kirkkokuntaisesti suuntautuneille korinttilaisille. Jos yksi sanoo: “Minä olen Paavalin puolella”, toinen taas: “Minä Apolloksen”, ettekö silloin ole kuin ihmiset ainakin? (1.Kor.3:4). Toisin sanoen Paavali kysyy: “Elättekö nyt hengen mukaan vai lihallisen luontonne mukaan?” Paavali selittää jatkossa, että tämä jakautunut ajattelutapa johtaa pysähtyneeseen tilaan, missä nautitaan vain maitoa eikä kyetä sulattamaan vahvaa ruokaa, koska ollaan “pikkulapsia Kristuksessa”. Sitten hän menee pidemmälle ja osoittaa ratkaisun tähän ristiriitaan: Kristuksen ristin. Kristuksen risti tarjoaa ainoan todellisen ratkaisun tähän Kristuksen ruumiin jakautumiseen: itsensä kieltämisen, ylpeytemme ristiinnaulitsemisen, omista itsekkäistä tavoitteista luopumisen ja 42


parannuksen kaikesta oman itsensä julistamisesta ja sen sijasta nöyrtymisen toinen toisensa edessä. Jäisikö Kristuksen ruumiin ykseys kuitenkin romanttiseksi kuvitelmaksi, etäiseksi unelmaksi, huudoksi tyhjyyteen tai kirkkopolitiikan ontoiksi fraaseiksi seuraavien 2000 vuoden ajaksi? Löytyisikö tältä planeetalta vielä todellisia Kristuksen opetuslapsia, jotka pelkäävät enemmän Jumalaa kuin ihmisiä, jotka ovat radikaaleja ja riittävän vakaumuksellisia totellakseen Jumalan sanan selkeitä periaatteita ja noudattaisivat johdonmukaisesti apostolista seurakuntajärjestystä, jonka keskelle Jumala heidät asetti elämään? Näihin aikoihin asti on sunnuntaiaamu ollut todennäköisesti kaikkein hämmentävin ajankohta kristinuskossa, se viikon hetki, jolloin koko kristikunta r��jähtää säpäleiksi näkymättömän tuulen puhaltaessa, kun kaikki kristityt ryntäävät kotoaan ja kiirehtivät kukin omaan saarnakeskukseensa sujahdellen toinen toisensa ohitse. Tämänkaltaisen kristinuskon aika on ohi, sen hetket ovat luetut, sillä se ei kirkasta Jumalaa eikä ole raamatullista eikä se voi toteuttaa mitään apostolisia tehtäviään eikä sitä missiota, johon Jumala on sille tätä aikaa varten toimeksiannon antanut. Se seuraa nyt miehiä, jotka saavat aikaan hajaannusta, he ovat sielullisia, henkeä heillä ei ole. (Juud.1:18 KR38)… Kirkkokuntaisuus Tällä en tarkoita niinkään rakenteellista puolta, vaan henkeä, joka ohjaa ja motivoi tällaista seurakuntaelämää. Yleensä kirkkokunnat alkavat muodostua jostain kauniista asiasta: aloitteesta joka oikaisee vallinnutta virheellistä opetusta ja palauttaa voimaan jonkin kadotetun hyveen tai totuuden. Se voi alkaa hyvien suhteiden rakentamisesta, missä luodaan siltoja samansuuntaisten seurakuntien välille ja luodaan jonkinlainen keskinäinen luottamus, järjestys, rakenteellinen yhtenäisyys, taloudellinen yhteistyö tai lainmukainen asema viranomaisten suuntaan. Mutta yleensä käy varsin nopeasti niin, että “imperiumi käy vastaiskuun”, kirkkokuntainen henki nousee pinnalle ja kolikon kääntöpuoli paljastuu: yhteys alkaa kääntyä tasapäisyydeksi ja syntyy paineita mukautua 43


systeemiin. Jotta tämä kehitys nopeutuisi ja jotta tilannetta ja tiedonvälitystä voitaisiin paremmin hallita, on suunnattomasti hyötyä siitä, jos ihmiset pysyvät samanmielisinä ja hyväksyvät määrätynlaisen tasapäistämisen, minkä puitteissa ei esiinny mitään liian erilaista. Pian instituution periaatteet ja säännöt, jotka yleensä laaditaan jostakin päämajasta ja joiden noudattamista vahtii jokin ylempi elin, alkavat hallita kaikkea. Tämä tuo mukanaan määrätynlaisen omistajuuden ja ihmiset alkavat tuntea olevansa aivan kuin jonkin uskonnollisen organisaation töihin palkkaamia työntekijöitä. Se tuo mukanaan myös lisää paikalleen jähmettymistä vastakohtana sille, että kirkkokunnan syntyvaiheissa spontaanius, ainutlaatuisuus ja luovuus olivat koko liikkeen elinvoimaisuuden lähteitä. Lahkolaisuuden halvaus iskee ja sen mukaan aletaan pitää “jokaista, joka kysyy liian vaikeita kysymyksiä”, yksilöllisyyttä, tutkimisen tarvetta, etsimistä ja luovuutta ja mitä tahansa terveellistä raivaajahenkeä uhkana “systeemille”. Yhteys alkaa rakoilla, luovuutta väheksytään ja sivuutetaan kaikki uudisraivaajat eli ihmiset, jotka haluavat tehdä jotakin sellaista, mitä ei ole kukaan ennen tehnyt. Nyt tälle kirkkokunnalle on paljon arvokkaampaa, jos ihmiset on valettu samaan yhtenäiseen muottiin. Tällä tavoin kirkkokuntaisuuden henki toimii vähän samoin kuin sosialistinen tai peräti kommunistinen systeemi ja luo ajattelutavan, joka systeemiin sopeutumisen vuoksi riistää ihmisiltä heidän luovuutensa. Tämä on lähes antikristillinen ominaisuus, missä Luojan vastustajan ominaisuudessa Saatana vihaa kaikkea ainutlaatuisuutta ja luovuutta ja sellaisten uusien järjestelmien kehittämistä, jotka uhkaisivat vapauttaa asioita hänen otteestaan. Vanhan säilyttämisen nimissä kirkkokuntaisuuden henki hyökkää kaikkea uutta vastaan vain koska se on uutta. Sellainen kirkkokuntainen perinteisiin takertuminen on kaiken profeetallisuuden ja apostolisuuden arkkivihollinen.

44


Kuinka tunnistamme apostolin? (Ote sivuilta 221-222) Nopea vastaus on: emme tunnistakaan! Kun Jeesus, joka oli tosi apostoli ja Jumalan ylipappi, tuli tähän maailmaan hänen olosuhteitaan kuvataan seuraavilla sanoilla: Maailmassa hän oli, ja hänen kauttaan maailma oli saanut syntynsä, mutta se ei tuntenut häntä. Hän tuli omaan maailmaansa, mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan (Joh.1:10-11). Johannes Kastaja sanoi aikansa uskonnollisille ihmisille: Minä kastan vedellä, mutta teidän keskellänne on jo toinen, vaikka te ette häntä tunne (Joh.1:26). Jopa Johannes kastaja itse tunnusti: Jos häntä ei olisi erityisellä tavalla osoitettu minulle, en olisi häntä huomannut. Mutta Jumala kertoi sen minulle (Joh.1:33). Jeesus oli, kuten Pietari kirjoittaa, Elävä Kivi, jonka ihmiset ovat hylänneet mutta joka on Jumalan valitsema (1.Piet.2:4), kivi jonka rakentajat ovat hylänneet, mutta josta on tullut kulmakivi. Jeesus sanoi kerran ollessaan aterialla erään fariseuksen talossa keskellä jumaluusoppineiden parhaimmistoa, jonka olisi luullut tuntevan sen, jonka Jumala on lähettänyt: Tämän vuoksi onkin Jumalan Viisaus sanonut: ‘Minä lähetän heidän luokseen profeettoja ja apostoleja, ja he tappavat ja vainoavat näitä.’ (Luuk.11:49). Niinpä jos Jeesusta ei tunnistettu, joka sentään oli odotettu (toisin kuin monet hänen jälkeensä tulevat), profeetallisesti ennustettu, jonka syntymäpaikkakin oli ennalta tiedetty ja tunnettu, jonka tuloa kuuluttivat tähti ja enkelit, jos häntä ei otettu vastaan vaan lähestulkoon sivuutettiin ja jos edes aikansa profeetallinen ja teologinen etujoukko ei pitänyt häntä minään, mitä voidaan odottaa tänä päivänä? Miten oikein pitää lähestyä tätä kysymystä: kuinka voimme tunnistaa apostolit? Eräs yksinkertainen menetelmä olisi kääntää kaikki tyypilliset odotuksemme kokonaan nurinpäin ja odottaa jotakin odottamatonta, 45


etsiä mitä kukaan ei etsi. Otetaanpa vaikkapa tämän päivän profeetallinen ja teologinen parhaimmisto, nuo tunnetut kristilliset johtajat, jotka säännöllisesti esiintyvät tämän nykyisen ja tyypillisesti epäapostolisen valtavirtaseurakunnan estradilla, nuo vallassa olijat jotka parrasvaloissa tepastelevat, ja kysytäänpä heiltä: ketkä ovat viisi kaikkein pahinta hylkiötä tuolla ulkopuolella? Kaikista noista ulkopuolisista, kuka teidän mielestänne on sellainen, joka ei kaikista tuntemistanne ihmisistä varmuudella olisi, ei voisi olla eikä saisi olla apostoli? Heidän vastauksensa saattaisivat antaa meille mainioita vihjeitä. Tai ollakseni pikkuisen havainnollisempi: jos yksi niistä tavoista, joilla vallassa oleva uskonnollisuus kohtelee aitoja profeettoja ja apostoleja, on heittää heitä kivillä, kuten Jeesuskin toteaa, menkäämme etsimään kivikasoja sitten! Ehkä tämä menetelmä ei koskaan ole täysin vedenpitävä tapa löytää aidot profeetat ja apostolit, mutta mahdollisuudet ovat melkoiset, jos näemme jalan pilkistävän esiin jonkin kivikasan alta – joita kiviä ovat heittäneet monet hyvää tarkoittavat, hyvämaineiset uskon ekspertit. Kun vedämme siitä jalasta, saattaa profeetallisen tai apostolisen kutsun omaava henkilö ilmestyä näkyviin. Miksi on niin tyypillistä, että Jumalan lähettämiä ihmisiä ei tunnisteta – siis profeettoja ja apostoleja? Syy siihen on aina ollut uskonnollinen ylpeys, sokeus joka seuraa siitä, että henkilö kuvittelee olevansa uskonnollisen maailman keskipisteessä, oikeassa seurakunnassa, oikeassa kirkkokunnassa, turvassa oikean opin suojissa tai jonkin suuren uskonnollisen nimihenkilön selän takana. Jos Jumala on tosi Jumala, hänellä ei voisi ikinä olla eikä ole varaa jättää huomiotta tai sivuuttaa meitä tai tehdä mitään merkittävää ilman meitä! Sellainen olisi aivan käsittämätöntä eikä mitenkään ajateltavissa! No, miksiköhän? Vain ylpeys ja tietämättömyys voi ajatella tuolla tavoin, sen tiedostamattoman pelon johdosta, että joutuisi Jumalan torjumaksi ja ohittamaksi. Mutta jos pelko ja ylpeys sokaisevat meidän silmämme näkemästä Jumalan asioita tarkasti, pyrkikäämme siis aitoon uskoon ja nöyryyteen. Mikä maailmassa on hulluutta, sen Jumala valitsi 46


saattaakseen viisaat häpeään. Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin. Näin ei yksikään ihminen voi ylpeillä Jumalan edessä. 1.Kor.1:27-29. Jos seurakunta ei tunnista profeettoja ja apostoleja, se on alkanut nähdä ja käyttäytyä maailman tavoin, ajatella maailman mukaan ja arvioida asioita maailman tavalla. Tämä maailmallinen tapa katsoa asioita estää heitä näkemästä Jumalan asioita Jumalan tavalla ja ei ole mikään ihme, jos eivät saa oikeata kuvaa asioista. Meidän tulisi tajuta tämä, mitä Paavali sanoo: Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti. 2.Kor.4.18. Koen toisinaan niin, että osa minun palvelutyötäni on käydä eri maissa ja yksinkertaisesti löytää sieltä apostoliset ihmiset. Vuonna 2000 kävin Ugandassa, joka oli käynyt läpi valtavan melskeisen ajan Idi Aminin ja Milton Oboten diktatorisen hallinnon aikana. Sen jälkeen oli syntynyt terveitä, profeetallisia liikkeitä, joiden piirissä oli palavaa rukousta, ja ne olivat tehneet hyvää ja voimallista työtä. Maa oli kokenut parannuksen ja sovinnon rakentamisen kautta valtavan muodonmuutoksen, kun profeetallisuuden annettiin jonkin aikaa toimia. Lännestä tulleet uskonnolliset turistit olivat alkaneet kansoittaa maata, he kun olivat nähneet videoita ja kuulleet herätyksestä ja etsivät nyt hengellisiä virikkeitä viedäkseen niitä mukanaan kotiin. Kaiken tämän kohkaamisen keskellä olin aika sekavassa mielentilassa ja hämmentynyt ja huusin Jumalan puoleen: “Hyvä Jumala, missä oikein ovat sinun mestarirakentajasi – apostolit? En ole tavannut vielä yhtä ainoata!” Sitten eräänä sunnuntaina minun isäntäväkeni kutsui minut erääseen perinteiseen kirkkoon Kampalaan, Ugandan pääkaupunkiin, ja he valmistivat minua jo ennalta kestämään perinteisen kirkon jumalanpalveluksen. Se alkoikin juuri sillä tavalla kuin pelkäsin. Pastori nousi puhumaan ja esitti yksityiskohtaisen tarkasti, miksi hän tarvitsi kaikki seurakuntalaisten rahalliset resurssit rakentaakseen uuden isomman kirkon. Jos yhtään tunnet minua – ja tämän kirjan luettuasi 47


ainakin voit ymmärtää – tilanne oli yksi pahimmista mahdollisista ja mitään ikävystyttävämpää tuskin olisin voinut löytää itselleni. Tämän kaiken keskellä Jumala kuitenkin alkoi yllättäen puhua sydämelleni ja sanoi: “Seuraa sitä henkilöä, joka lukee seurakunnan ilmoituksia. Hän on apostolinen mies. Mene hänen luokseen kokouksen jälkeen ja anna hänelle kirjasi ja kerro hänelle, että hän on normaali”. Ja totta vie puhumaan nousi mies, jota olisin muuten tuskin edes huomannut, ja kertoi joitakin ilmoitusasioita ja puhui muutaman sanan ja tiesin heti hengessäni: “Kyllä vaan, hän on oikealla aaltopituudella, tämä mies on apostolinen tyyppi!”. Menin kokouksen jälkeen hänen luokseen ja olemme tapailleet sen jälkeen joitakin kertoja ja saaneet selville, että kyllä, aivan varmasti hän oli apostoli, jota Jumala parhaillaan valmensi hänen työtään varten. Hän oli jo vähällä luulla itsestään, että oli tulossa hulluksi, koska hän ei millään tavoin kyennyt löytämään paikkaansa tässä uskonnollisessa kuviossa. Jonkun piti tulla Saksasta asti kertomaan hänelle, että hän oli normaali. Minkälaisessa tilassa siis on seurakunta, joka tarvitsisi kipeästi apostolisia virkoja ja kaiken jälkeenkin sallii ainoan apostolisen ihmisen joukossaan hoitaa parkkipaikkaa koskevia ilmoitusasioita? Se saa minut kyyneliin.

48


Apostolien ykkössija (Ote sivulta 261) Apostolien ykkössija tarkoittaa myös ensimmäistä sijaa kärsimisessä, mikä edeltää aina kunnian saamista: Mutta sitä ennen hänen täytyy kärsiä paljon, ja tämä sukupolvi hylkää hänet. Luuk.17:25. Aidot apostolit kärsivät hyvin todellisella tavalla saman kohtalon kuin Jeesuskin: heidät torjutaan, heitä vainotaan, kivitetään ja lopulta tapetaan, koska he edustavat sellaista Kuningasta ja sellaista hallintoa, jonka syntiset ihmiset hylkäävät - ovat he sitten seurakunnan sisä- tai ulkopuolella. Tämän vuoksi apostoleja ei nosteta kultatuoliin, vaan ristille. Kun Paavali yritti selittää omaa apostolin tehtäväänsä, hän halusi vähän kerskata korinttilaisille, joiden ajatusmaailma oli niin täysin maailmallisen menestysajattelun läpitunkema. Niinpä hän kertoi näille oman apostolin tehtävänsä läpimurroista ja voitollisista hetkistä ja tunsi itsensä hölmöksi tehdessään niin (2.Kor.11:16). Todellinen merkki apostolin virasta, hän jatkaa, on se kärsimys, johon he joutuvat Kristuksen tähden. Kun rakennetaan jotakin rakennusta, ensin tehdään perustukset ja pohjakerros, ei suinkaan kattoa. Sen vuoksi meillä on täysi syy olla epäluuloisia ketä tahansa “apostolia” kohtaan, jos hän on avoimesti ja hyvillä mielin asettunut seurakunnassa jonnekin katon harjalle, ja kysyä häneltä, miten ihmeessä hän ei olekaan enää pohjakerroksessa, kuten pitäisi. Siinä että apostolit ovat ensimmäisiä, on myös heidän vastuunsa palata aina tarpeen tullen lähtöruutuun, perustuksiin ja juuriin asti, ja asettaa tärkeimmät asiat ensimmäiselle sijalle, alituisesti arvioiden seurakunnan arvojärjestystä, erityisesti niissä asioissa, jotka koskevat taloudenpitoa, koska juuri sillä alueella peilautuu ihmisten arvojärjestys 49


Jumalan valtakunnan arvoihin ehkä kaikkein selvimmin kuin millään muulla elämän alueella. On olemassa selvä ykkössija myös itse rakentamisen toteutuksessa: apostolit tulevat kuvaan ensimmäisinä ja aloittavat rakennushankkeen, profeetat tulevat seuraavina ja heidän profetoidessaan hanke etenee sujuvasti (ks. myös Esra 5:1-2). Opettajat ovat vuorossa kolmansina ja rakentavat lujia seiniä tukevalle rakennukselle. Ihmeiden tekijät ilmestyvät kuvaan neljänsinä ja he rikkovat sen kovan maaperän, joka ympäröi tätä uutta rakennusta - yliluonnollisen voiman avulla. Parantajat tulevat mukaan viidensinä ja he täyttävät rakennuksen monilla parantuneilla, jotka nyt haluavat tulla mukaan seurakuntaan. Koska nämä uudet jäsenet tarvitsevat kaikenlaista apua elämäänsä, tulevat avustajat kuvaan mukaan kuudensina tekemään ajallaan juuri tätä tarpeellista työtä. Sitä mukaa kuin taikina kohoaa, tulee tämän liikehdinnän keskellä yhä enemmän esiin jumalisen hallinnoimisen tarve ja niinpä hyvät johtajat astuvat kuvaan seitsemäntenä – kokonaisuuden kannalta sopivaan aikaan. Ja kun he hoitavat hommansa hyvin, ei voi sanoin kuvata, kuinka kaikki ovat sanomattoman onnellisia tässä uudessa kodissaan. Tämä taas johtaa siihen, että ihmiset puhuvat kaikkia kieliä (kahdeksas asia) ja ilmaisevat näin Jumalan hengen innoittamia ajatuksia samalla kun tämä Henki täyttää koko huoneen (ks. 1.Kor.12:28). Kuinka hämmästyttävää onkaan nähdä paholaisen, Saatanan, sen silmänkääntäjän, panevan koko tämän viisaan rakentamisjärjestyksen päälaelleen. Joskus oli aika, jolloin kielillä puhuminen oli sellainen huippukokemus, jota ihmiset tavoittelivat, siitä tehtiin asia, joka näytti olevan kristinuskon piirissä kaikkein tärkein asia. Johtaminen ja taloudelliset asiat tulivat seuraavaksi, diakonia ja muiden auttaminen kolmanneksi, parantaminen 50


ja ihmeiden tekeminen näyttivät jäävän hännänhuipuiksi. Opettajat lähetettiin seminaareihin ja luostareihin kauaksi seurakunnasta, profeetat alennettiin kuuluviksi vain Raamatun aikaan – ellei heitä kivitetty ja hylätty täysin – ja apostoleista todettiin, että heitä ei enää olekaan. Tänä aikana Jumala palauttaa oikean järjestyksen huoneeseensa ja aikoo, jos tarpeellista, kääntää seurakunnan arvojärjestyksen päälaelleen, niin että tärkeimmät asiat ovat jälleen ensimmäisinä. Tämä merkitsee, että apostolit voivat taas lähteä liikkeelle, ottaa työkalunsa esiin ja aloittaa kaivamisen.

51


Apostolisuuden historiaa (Ote sivulta 269) Ymmärtääksemme, kuinka voimme päästä eteenpäin, on hyödyllistä tarkastella menneisyyttä ja tajuta, kuinka oikein päädyimme tähän. Apostolisuuden historia ei ole sama asia kuin lähetystyön historia. Tämä johtuu siitä tosiasiasta, että CAWKI (Church As We Know It – Seurakunta sellaisena kuin me sen tunnemme) on ollut aina lähtökohtana sen harjoittamalle lähetystyölle ja lähetyssaarnaajille, jotka ovat syrjäyttäneet Kristuksen apostolit, joiden piti homma hoitaa. Monet lähetyssaarnaajat – eivät kaikki – ovat olleet viimeksi kuluneen vuosituhannen aikana oman kirkkonsa edustajia ja lähettiläitä ja oman lähetysjärjestönsä palkollisia. Jos epäapostoliset kirkot haluavatkin kloonata itsensä, koska Malawissa, Myanmarissa tai Meksikossa ei vielä ole XYZ-nimistä kirkkokuntaa ja siksi heidän kartallaan on siinä kohtaa valkoinen läiskä, tämä ei muodosta vielä oikeutettua lähetystyön mandaattia, saati mitään tervettä apostolista hanketta. Koska Jumala on kuitenkin muuttamassa CAWKI:a sellaiseksi seurakunnaksi, jonka Jumala haluaa (CAGWI – Church As God Wants It), tästä seuraa täydellinen lähetystyön muodonmuutos. Se ei sisällä vain sitä, että seurakunnista muovataan alkuperäisen kaltaisia lähetystyöhön suuntautuvia seurakuntia, vaan sitä, että niiden vieraisiin kulttuureihin kohdistuvia hengellisen työn ponnisteluita taotaan yhä enemmän apostoliseen muottiin. Koska kaiken lähettämisen pohja muuttuu kokonaan, muuttuu myös lähetystyö, ja lopulta nähdään aivan uudenlainen kirkkokuntaisuudesta vapaa ja järjestöajattelusta irrotettu suunnitelma ja sellainen ekklesian DNA, joka on luotu apostoliselta pohjalta. Tämä merkitsee täydellistä MAWKI:n (Missions As We Know It – lähetystyö sellaisena kuin me sen tunnemme) uudistamista, sillä se syntyy Jumalan työn tuloksena hänen halutessaan palauttaa omaan huoneeseensa taivaallisen järjestyksen. 52


Kun terveelliset apostoliset työtavat ovat loistaneet poissaolollaan, olemme saaneet nähdä, kuinka kirkot ja kirkkokunnat ovat istuttaneet itsensä ulkomaille tai lähetysjärjestöt ovat olleet etsimässä sieltä itselleen mitä tahansa markkinarakoa. Olemme voineet myös seurata teologisia väittelyitä, opillisia johtopäätöksiä ja järjestelmiä koskevia keksintöjä, joiden puitteissa ihmisistä on tullut sanansaattajia tai “apostoleita” jollekin vääränlaiselle menestysteologialle. Näin he ovat päätyneet hengellisen teknologian tai menetelmän – hyvän tai huonon – apostoleiksi ja matkasaarnaajiksi. Näihin voidaan lukea solutyö, valtateologia, dispensaatio-oppi, lopun ajan aiheet, Toronton siunaus, kotiseurakunnat, taloudellinen menestys, Alfa-kurssit, G12, Willow Greek, 24-7, rukous, rukousalttarit, Healing Rooms tai vaikkapa viirien ja lippujen heiluttelu. Syy, miksi erityisesti haluan tuoda tämän asian esille, on korostaa, että vanhakantainen lähetystyö – sellainen siis, missä uskovat hankkiutuvat lentokoneeseen paikassa A mennäkseen paikkaan B, jotta he voisivat luoda paikassa B toisinnon siitä, minkä he ovat halunneet rakentaa paikassa A ja jolle he ovat elämänsä omistaneet – ei ole välttämättä ollenkaan yhdenmukaisia sen kanssa, mitä Uudessa testamentissa puhutaan apostolisesta lähetystyöstä. Jotakin pieniä yhtymäkohtiahan siinä varmaankin on, mutta jos me saisimme nähdä tänä aikana ekklesian puitteissa todellisen apostolisen uudistuksen, tämä uusi ekklesia puhdistaisi apostolisen lähetystyön sellaiseen uuteen kuosiin, että emme ole sellaista aiemmin edes nähneet.

53


Herätyskristillisyys apostolisuuden korvikkeena (Ote sivuilta 274-275) Kuuluisan pyhityssaarnaajan Jonathan Edwardsin palvelutyö johti laajaan herätykseen Massachusettsissa USA:ssa vuonna 1734 ja suuret joukot tulivat uskoon hänen saarnatessaan vahvasti syntiä vastaan. Tämä herätys tuli tunnetuksi siitä, että luopuneessa tilassa olevia kristittyjä kutsuttiin takaisin Kristuksen luo saarnaamalla vahvaa Kristuskeskeistä ja parannukseen kehottavaa sanaa, kunnes tapahtui se – tapahtui yhtäkkiä Jumalan läsnäolon ilmeneminen, pyhä ilmapiiri, Jumalan hengen konkreettinen läpimurto, joka mursi jokaisen sielun voimakkaaseen synnintuntoon, niin että tästä lähin jokainen halusi elää kunnollista elämää. Tämä herätyskristillisyys julisti pohjimmiltaan sellaista absoluuttisen oikeaa totuutta, että kun me käännymme Jumalaa kohti, Jumala kääntyy meidän puoleemme. Olen täysin samaa mieltä joistakin perusasioista herätyskristillisyyden kanssa, mutta ongelma ei olekaan siinä, mitä herätyskristillisyyden piirissä saarnataan, vaan se mitä jätetään pois. Jonathan Edwardsin herätys jäi hämmästyttävän lyhyeksi – kuten yleensäkin useimmat ellei peräti kaikki “herätykset”. Hänen alkamansa herätys sammui oikeastaan jo vuotta myöhemmin. George Whitefield alkoi jälleen nostaa esiin herätyksen tulta 1739 julistaessaan vahvaa sanomaa henkilökohtaisen parannuksen tekemisestä. Hänen työnsä on yhdessä Edwardsin toiminnan kanssa tullut tunnetuksi Ensimmäisenä Heräämisenä (the First Awakening) 1730-1740. Toinen Suuri Herääminen tapahtui 1830-1840 – jonka edelläkävijöitä olivat ulkoilmatilaisuudet Kentuckyssa 1801 (Camp Meetings in Cane Ridge) – ja ne syntyivät siitä janosta, mikä oli olemassa, kun vallitsi juurettomuus ja jumalanpalveluskäytössä oli tuskin lainkaan mitään rakennuksia. Se oli herätyksen toinen aalto USA:ssa. 54


Yksi sen ominaispiirteitä olivat “pitkitetyt kokoukset”, jotka kestivät pari kolme viikkoa ja ne liitetään yleisesti ns. “New Measures” – herätykseen – sen alullepanija oli Charles Finney (1792-1875). Uuden Englannin vapaakirkollinen liike ja metodistit perustivat lähetysjärjestöjä halutessaan evankelioida Amerikan länsiosaa ja heidän lähettämänsä uudet lähetyssaarnaajat tekivät kaupunkikierroksia ratsain – he istuivat hevosen selässä ja tekivät saarnamatkoja kaupungista toiseen, suorittaen määrätynlaista lähetystyön kilparatsastusta, toteuttaen metodistien version apostolisesta puutarhasta – he eivät ainoastaan toimineet “uuden uskon apostoleina”, vaan myös seurakuntien perustajina ja kansansivistäjinä. Se yhteiskunnallinen vaikuttaminen, jota nämä herätysliikkeen työntekijät innoittivat, jäi olennaiseksi osaksi amerikkalaista kulttuuria. Se on yksi syy siihen, miksi niin monet kristityt erityisesti USA:ssa uskovat yhä, että kaikenlaiset vaikeat ongelmat, mitä yhteiskunnassa esiintyy, voidaan hoitaa, jos koetaan – lisää herätystä. Tämä aika ei ollut vain eräiden suurimpien uskonryhmien syntymistä USA:ssa, vaan samassa ilmapiirissä syntyivät mormonit ja seitsemännen päivän adventistit. Amerikan historia tuntee Kolmannen Suuren Heräämisen (1858-1908) ja se liitetään mm. sellaisiin nimiin kuin Dwight L. Moody. Herätyskristillisyydessä uskotaan, että eräänä päivänä Jumala tulee tavalla tai toisella alas maan päälle ja uudistaa ja muuttaa kaiken, sulattaa kaikkien sydämet, vakuuttaa jokaisen ihmisen omasta syntisyydestään, ja niin kuoriutuu esiin eräänlainen paratiisi. Se tulee näkyväksi, kun seurakunta kokoontuu voimallisiin tilaisuuksiin, jotka kestävät loputtomia aikoja ja joissa saarnataan koko ajan, lauletaan jatkuvasti ja rukoillaan lakkaamatta. Tällaisella herätyskristillisyydellä ei välttämättä ole mitään tai juuri lainkaan tekemistä apostolisuuden kanssa, vaan se voi olla jopa epäapostolista ja suorastaan apostolisuuden vastaista. Koska mikä tahansa inhimillinen toiminta, erityisesti kaikenlainen strateginen suunnittelu, on pelkkää näpertelyä sen rinnalla, mitä Jumala tekee, meidän pitäisi pohjimmiltaan vain sulkea 55


suumme, rukoilla enemmän, laulaa enemmän, heiluttaa lisää lippuja, pitää useampia kokouksia ja odottaa vain Jumalaa, joka kyllä vielä tekee sen, ja jotenkin ihmeen kautta muuttaa meidän elämämme ja meidän ympäristössämme olevat yhteisöt ja kaupungit. Tällä tavoin herätyskristillisyys on eräänlainen hengellinen uni, joka jättää huomiotta Jumalan valtakunnan laajenemisen periaatteet, jotka toimivat sen ollessa suorassa kosketuksessa maailman kanssa, ja se sivuuttaa mestarillisen rakentamisen toteuttamisessa ja seurakunnan arkkitehtuurin pystyttämisessä tyypillisellä tavalla apostolisen palvelutyön roolin – eilen, tänään ja huomenna.

56


Herätyskristillisyyden myöhempiä muotoja (Ote sivuilta 276-280) Herätyskristillisyys jatkaa elämäänsä tänäkin päivänä vaikkakin useimmiten vähän muuntuneena käyttäen sanastoa, joka uudistuu seurakunnan historian saatossa. Haluan mainita neljä herätyskristillisyyden myöhempää ilmentymää: evankelioimiskampanjat, rukoukseen ja esirukoukseen keskittyneet liikkeet, yhteiskunnalliseen muutokseen pyrkivät virtaukset ja karismaattiset konferenssit. Evankelistojen valta-asema Kaikkein kuuluisin näistä on hyvin tunnettu tapa järjestää evankelioivia “ristiretkiä” ja “herätyksiä”, jotka yleensä merkitsevät kokoussarjaa, joissa puhuu joku voimallinen Jumalan palvelija ja välittää Jumalan sanan niin suoraan Jumalalta kuin mahdollista. Näihin tilaisuuksiin odotetaan tulevan sekä uskovia että uskosta osattomia kuulemaan Jumalan miestä, millä tarkoitetaan yleensä paikalle tulevaa evankelistaa, siinä toivossa, että Jumala jotenkin väkevästi ilmestyy ja tulee ihmisten keskelle jälleen kerran. Tällaisen toiminnan menestys ilmenee tiettyinä numeroina: kuinka monta ihmistä tuli herätykseen, kuinka moni nosti kätensä ja “pelastui” ja kuinka monta päivää tämä herätyskokousten pitäminen kesti. Yksi avainongelmista, joita tällaiseen herätyskristillisyyteen aina liittyy, kuten ystäväni Jim Rutz on sanonut, on “yliarvioida sitä hengellisen elämän nostetta, minkä evankelistan lahja saa aikaan, kun samalla muut lahjat jätetään huomiotta”. Sen lisäksi Jim korostaa “evankelioivat kampanjat latistavat käännynnäisensä pelkäksi seurakuntayleisöksi sen sijasta, että seurakunnan tulisi olla avoin yhteisö, missä kaikki oppivat ilmaisemaan uskoaan ja kasvavat opetuslapseuteen”. Nykyisenä aikana tästä on 57


kuitenkin tullut yleinen tapa Billy Grahamin mallin mukaan, kun kymmenet tuhannet ovat kopioineet hänen toimintaansa. Evankelistalla, joka toimii eturintamassa ja välittää Jeesuksen Kristuksen pelastavan armon toisille, on kiusaus antaa itse itselleen valtuudet toimia (ihmisiä tulee uskoon, joten tämä kaikki ja koko järjestelmä, joka tukee tätä evankelioivaa toimintaa, on varmasti oikein). Hänen toimintansa, palvelutyönsä ja sanomansa ovat täysin mahdottomia asettaa kyseenalaisiksi ja sen vuoksi se on myös kaapannut apostolisen uudisraivaajatyön aseman itselleen vuosikymmeniksi. Kaikista hengen palveluviroista, mitä on olemassa, uskon että evankelistan on kaikkein vaikeinta hyväksyä apostolien rooli ja toiminta ja nöyrästi sopeuttaa oma palvelutyö yhteen apostolisen arkkitehtuurin kanssa. Koska useimmilla nykyisillä evankelistoilla on epäterve taipumus kokea, että heitä tarvitaan kipeästi joka puolella – tätähän ruokkii epäapostolisten seurakuntien melko täydellinen paikalleen jämähtäminen ja CAWKI-seurakuntien ahdasmielisyys – joten evankelistat yleensä luulevat, ettei heillä ole aikaa strategiseen suunnitteluun. Reinhard Bonnke, yksi aikamme huomattavista evankelistoista, sanoi minulle sen jälkeen, kun olimme tovin keskustelleet näistä asioista, että hän on periaatteessa samaa mieltä monista asioista kanssani, mutta “koska olen lyönyt aikatauluni lukkoon seuraavaksi seitsemäksi vuodeksi, minulla ei yksinkertaisesti ole aikaa ajatella tätä sen enempää käytännössä”. … Jos evankelistat pysyvät kiinni luulossaan, että heillä on seurakunnissa suuntaa antava ja tienraivaajan rooli, he tulevat jonain päivänä järkyttymään huomatessaan, että heidän näennäisesti menestyksekäs toimintansa on johtanut seurakunnat kiertämään ympyrää ja he ovat jättäneet uskovat kaiken hosumisen keskellä alaikäisiksi samalla kun he kiitävät yhdestä fantastisesta läpimurrosta toiseen – auttamatta koskaan seurakuntaa todella pääsemään pois erämaastaan ja asettumaan Luvattuun maahan. Sellaiseen apostoliseen tehtävään ei evankelistoilla ole sen paremmin kutsumusta kuin voiteluakaan. Niinpä apostolisen 58


palvelutyön korvaaminen evankelistojen työllä on paha virhe, joka meidän täytyy oppia oikaisemaan. Apostolien ja evankelistojen välille tarvitaan terve ja raamatullisesti toimiva yhteistyö, kun valtavasti laajenevaa lähetystyötä tehdään. Evankelistat menevät ja kyntävät uusia peltoja eivätkä he ota työyhteyteensä vain pastoreita, vaan ennen kaikkea alueen apostoliset ihmiset. Sillä tavalla he saavat omatkin hedelmänsä olemaan kestäviä ja kasvamaan suurempiin mittoihin. Toinen herätyskristillisyyden myöhempi muoto on erilaiset rukous- ja esirukousliikkeet, jotka ovat tulleet mukaan kuvaan ja kasvaneet viimeisten vuosikymmenten aikana. Suuri osa siitä, mitä vain apostolinen ja profeetallinen työ voi saada aikaan, on pakattu viime aikoina uuteen pakettiin, joka sisältää kutsun rukoukseen – rukouksen lisäämiseen, palavampaan rukoukseen, lakkaamattomaan rukoukseen, rukouskävelyihin, pannuhuonerukoukseen, paastorukoukseen, healing room -rukoukseen, käymiseen rukousalttareille, rukousmatkoille, kokoontumiseen rukouskeskuksiin, rukouskonferensseihin, rukouskonsertteihin, rukousluoliin, rukouksen taloihin tai rukousvuorelle. Älä ymmärrä väärin: olen täysin samaa mieltä siitä, että meidän tulee rukoilla ja rukoilla lakkaamatta ja pidän itseäni aika läheisenä ystävänä monien tämän päivän rukousjohtajien ja esirukoustyötä tekevien kanssa. Mutta aina, jos näemme tällaisen rukousliikkeen pysyvän perusajatukseltaan kaukana apostolisesta ajattelusta, jopa huolimatta toistuvista haasteista osallistua ja linkittyä mukaan, silloin kyseiset liikkeet alkavat kiertää kehää ja pyöriä itsensä ympärillä ja niistä muodostuu vain rukousmenetelmiä ja lopulta rukoilemiseen keskittyneitä instituutioita, jotka sitten häipyvät kuvasta ajan oloon. Haluan korostaa vahvasti tätä: mahtaako olla niin, että useimmat tällaiset rukousliikkeet niskoittelevat perustavaa laatua olevia Jumalan valtakunnan rakentamisen periaatteita vastaan eivätkä tule näkemään 59


mitään kestäviä tuloksia ja sen vuoksi hengellistävät oman itsensä lisäämällä rukousta sen sijasta, että alkaisivat totella Jumalan selkeää ilmoitusta? Jos tämä sattuisi olemaan totta, siinä tapauksessa olisi pelkkää tottelemattomuutta yllyttää ihmisiä vääränlaiseen uskonnolliseen rukoilemisen intohimoon ja rukoilemisen jatkuvaan lisäämiseen. Surullista kyllä sellaiset aloitteet jättävät jälkeensä hämmentyneitä ryhmiä – niiden jäsenet olivat aiemmin palavasieluisia rukoustaistelijoita, jotka elävät nyt raskain sydämin (Sananl.13:12), koska heidän odotuksensa ja toiveensa olivat niin korkeita. Kun toivo hiipui, herätys ei tullutkaan eikä sitä tapahtunut koskaan. Jälleen voidaan sanoa, että se mitä nämä rukousliikkeet opettavat ei ole niinkään väärin – vaan se mitä ne eivät opeta. Ei ole yksinkertaisesti sanan mukaista eikä käytännöllistäkään keksiä uusi hengen palveluvirka nimellä “esirukoilija” tai rukoilla loputtomiin Jumalaa tulemaan maan päälle – ilman että lähdetään liikkeelle ja organisoidaan yhteisömme apostolisten mallien mukaisesti, Jumalan valtakunnan laajenemissääntöjen mukaisesti, ekklesian hengellisten piirustusten mukaan. Yksi esimerkki viime vuosilta, jota voidaan tarkastella, on ns. “24-7rukousliike” (ks. www.24-7prayer.com), jonka on perustanut Pete Greig, nuori näkyjen mies Englannista ja herätyksen lainalaisuuksia opiskellut kaveri. Peteä innoitti paitsi Jumala myös saksalainen kreivi Zinzerdorf Herrnhutin kylästä, missä “määriläisten 100 vuoden rukous” (joka alkoi vuonna 1727) merkitsi lähetystyötä tekevän liikkeen alkua. Kuinka 24-7 rukousliike – ja monet samankaltaiset rukous- ja esirukousliikkeet – onnistuvat kytkemään itsensä mukaan kyseisen alueen apostoliseen toimintaan – se jää nähtäväksi. Mutta heti kun se tapahtuu, uskon että se voi tapahtua ja se voi myös ohittaa kaikkien tähänastisten vastaavien herätysten merkityksen. Lopuksi: 1900-luvun alusta lähtien ja helluntaiherätyksen alkuajoista asti ja erityisesti 1960-luvulta alkaen on järjestetty helluntailaisia ja 60


myöhemmin karismaattisia herätyskonferensseja ja niiden puitteissa on noussut esiin sellainen herätyskristillisyyden muoto, jonka puitteissa uskotaan, että jos tapahtuu runsaasti parantumisia tai sitten yleisö on uppoutunut täysin ylistämiseen ja on haltioissaan voidellusta julistuksesta, se tapahtuu ja tapahtuu aina uudelleen ja uudelleen. Karismaattisen ja helluntailaisen kokemuksen mukaan toivottuja asioita tapahtuu yleensä pitkitetyissä kokouksissa ja konferensseissa, kun joku voideltu saarnaaja saarnaa, kuoro laulaa ja kyyneleet valuvat. Niinpä ei olekaan mikään ihme, että tällainen on kehittänyt kulttuurin, missä vahvat ennakko-odotukset ovat vallalla ja on syntynyt jopa tietynlainen riippuvuus karismaattisista herätyskokouksista. Pyhän Hengen ylitsevuotavan täyteyden tilalle on melkeinpä tullut ylitsevuotava tarjonta konferensseista. Karismaattisin termein ilmaistuna se on jonkin sellaisen uudistumista, mikä on jo olemassa, uusi elämä vanhoissa kaavoissa, uusi viini vanhoissa leileissä – ihan kuin tällaista olisi kirjoitettu Raamattuun. Herätys, joka tässä tapahtuu, on hiipuvan liekin syttymistä uudelleen Pyhän Hengen voimasta. Olipa tarve tai ongelma jossakin tietyssä seurakunnassa mikä tahansa, karismaattinen vastaus on aina sama ja se tarjotaan useimmiten aina ennen kuin kysymystä on edes esitetty: se mitä te kaikki tarvitsette on lisää Pyhää Henkeä, joten menkää ja täyttykää Hengellä vähän lisää. Tässä on se vaara, että se sivuuttaa jokaisen ihmisen tavoitteen tulla kuuliaiseksi Jumalan suunnitelmille, kuolla omalle uskonnolliselle itselleen ja alkaa toimia apostolisen lähetysnäyn puitteissa, sillä juuri sitä Jumala on seurakuntansa lähettänyt täyttämään – minkä sydämessä on seurakuntien perustaminen ja niiden moninkertaistumiseen tähtäävä seurakuntien perustamisen liike. Juuri tällainen toiminta on sitä, missä Jeesuksen läsnäolo tuodaan maan päälle, sen eri kolkkiin, hänen seurakuntaruumiinsa muodossa. Jos tavoittelemme vain “lisää Pyhällä Hengellä täyttymistä” ilman, että meitä saa ohjata ja sysätä liikkeelle ja 61


hajauttaa kentälle tekemään sadonkorjuuta, se on vaarallinen uni, joka väittää antavansa tilaa Pyhälle Hengelle, mutta toisaalta kieltää juuri hänen varsinaisen missionsa apostolisuuden henkenä. Eräs tuttavani, saksalainen karismaattinen evankelista, järjesti taannoin 72 tuntia kestävän karismaattisen ylistystapahtuman Saksassa ja uskoi periaatteessa, että jos uskovat laulavat ja rukoilevat 72 tuntia yhteen menoon, Jumala tulee ilmestymään ja tekemään sen. Kun kysyin häneltä, mikä rooli tässä kaikessa on sillä Jeesuksella, joka sanoi “minä rakennan seurakuntani” ja saisiko Jeesus tämän stadionille kokoontuneen väenpaljouden keskellä kutsua ihmisiä perustamaan ja rakentamaan ja moninkertaistamaan seurakuntiaan, hänen varsinaista ruumistaan, kaveri pyöritti päätään hämmentyneenä ikään kuin olisin kysynyt häneltä maailman hulluimman kysymyksen. Viime aikojen historia on nähnyt tämänkaltaisen herätyskristillisyyden lyhyitä kulovalkeita Brownvillessa, Pensacolassa, Torontossa ja Lakelandissa ja niille on löytynyt erilaisia seuraajia, kuten “rukouskylpyjä” ottavat ryhmät, sovintoon pyrkivät rukouskokoontumiset, hengellisten isien yhteen tulemiset ynnä muut. Karismaattinen (tarkoittaen Pyhän Hengen innoittamaa) tai helluntailainen hengellisyys ilman vastaavaa seurakuntanäkemystä ei yksinkertaisesti toimi pitkän päälle, kuten monet ovat joutuneet toteamaan nyttemmin kantapään kautta. Karismaattisia tai helluntailaisia ryhmiä, vaikka ne ovat olleet varsin avoimia Pyhän Hengen työlle, on nykyään ehkä enemmän kuin mitään muuta Kristuksen ruumiin osaaluetta vaivanneet pahiten epäterveet, irralliset ja kypsymättömät profeetalliset ja apostoliset henkilöt, jotka matkailevat loputtomasti konferenssista toiseen. Mutta sikäli kuin nämä tämänkaltaisen herätyskristillisyyden sisällä toimivat karismaattiset ja helluntailaiset liikkeet ja ryhmät menevät eteenpäin ja oppivat ottamaan vastaan ja toivottamaan tervetulleiksi keskuuteensa apostoliset ja profeetalliset henkilöt – ja mikä tärkeintä: 62


oppivat järjestäytymään uudestaan ja asettumaan palvelukseen pikemminkin kuin tarjoamaan apostolisia tehtäviä epäapostolisten rakenteiden ja ajatusmallien sisällä – tästä koituu vielä paljon iloa ja rikkautta hengellisten lahjojen käyttämisen suhteen, kun ne tuodaan aikamme apostolisen uudistuksen keskelle. Ja sitten kun karismaattinen hengellisyys sopii yhteen karismaattisen arkkitehtuurin kanssa, siitä syntyy juhlava romanssi, mikä vie valtavasti eteenpäin Jumalan suunnitelmia maan päällä. Silloin päästään paljon pitemmälle kuin koskaan on voitu päästä karismaattisissa kokousten ja konferenssien voimalla.

63


64


Apostolinen rakenne

Jumalan rakennusmestarit (Ote sivuilta 321-325) Kun aamulla alat napittaa paitaasi ja satut aloittamaan napituksen väärästä kohdasta, myös kaikki muut napit menevät “juoponnappiin”. Sen tähden on loogista aloittaa perustavaa laatua oleva työ siten, että tunnistetaan ensin terveellä tavalla todelliset apostolit, tuetaan heitä ja lähetetään heidät liikkeelle. Jos haluamme vakavissaan tehdä Jumalan työtä Jumalan tavalla, emme voi mitenkään jättää hankkeen ulkopuolelle niitä, joilla on tässä prosessissa apostolin rooli ja arkkitehdin tehtävä. Apostolit eivät ole ainoita tärkeitä rakentajia ekklesian rakennustyömaalla, mutta he ovat niitä, joilla on piirustukset. Ei olisi kauhean viisasta jättää arkkitehteja hankkeesta sivuun ja antaa kaikkien muiden häärätä ja kyhäillä kaikenlaista. Jos Jumala itse on asettanut heidät ykkösiksi seurakunnan rakennustyömaalle, onhan heille annettava tilaa toimia ja tehdä hommansa. Tämä ei voi toteutua kuitenkaan, elleivät ne, jotka ovat aiemmin otaksuneet olevansa apostoleja, vaikkei heillä olekaan aitoa apostolin kutsumusta, väisty jonkin verran tieltä pois. Mikä tai kuka tahansa onkaan ollut olevinaan (useimmiten tiedostamattaan) apostolisessa tehtävässä – on se sitten opetusvirka tai talousosasto, herätysihmiset tai evankelistat, perinteet tai kirkkokunnallinen organisaatio – heidän on nyt tietoisesti siirryttävä sivuun ja annettava apostolinen paikkansa oikeille apostoleille. Tämä edellyttää nöyryyttä ja kypsyyttä ja kykyä tajuta se, että ainoastaan silloin, kun Kristuksen ruumis toimii yhtenä kokonaisuutena jokaisen tehdessä sitä, mihin hänet on kutsuttu – ei 65


enempää eikä vähempää – vain silloin voidaan nähdä Jumalan valtakunnan työn etenevän niin kuin Jumala on sen suunnitellut. Muussa tapauksessa sellaiset hengellisen työn tekijät ja seurakunnat, jotka eivät lopeta aidon apostolisen työn varajärjestelminä esiintymistä, ovat vain tiellä ja estävät apostolisen kehityksen etenemistä. Tänä päivänä monet hengellisen työn organisaatiot ja lähetysjärjestöt, jotka toivoisivat pääsevänsä apostoliseen järjestykseen, saavat huomatakin, että ne jotka ovat laskeneet heidän työnsä perustukset – enimmäkseen evankelistat – ovat luoneet heille lait, antaneet sellaisen DNA:n, heidän omat “perinnäiskäsityksensä ja kirkkoisänsä”, että he ovat samalla ripustaneet valtavan määrän punaista teippiä heidän ympärilleen, mikä estää heitä menemästä apostoliseen suuntaan. Ne kaipaavat todellista taivaallista ja apostolista roolia, mutta ovat haluttomia muuttumaan (johtuen juuri perinteistä, valtapeleistä, rahoitusmalleista) ja sellaiset hengelliset toimijat ja lähetysjärjestöt saattavat päätyä siihen, että ne itse asiassa asettuvat vastustamaan sitä ratkaisua, joka Jumalalla olisi varattuna. Vähän samoin kuin juutalaiset odottivat messiasta satoja vuosia ja lopultakin, kun hän saapui, osasivat pitää häntä vain jonain pellenä ja ristiinnaulita hänet, samoin monien hengellinen työ voi kuivua, koska ovat niin umpisolmussa oman itsensä kanssa. He joutuvat sivuun työnnetyiksi ehkä omien apostolisten jäseniensä toimesta näiden tähytessä nyt muita ratkaisuja ja ottaessa jopa hatkat omista järjestöistään. Jumala voi työntää kokonaan syrjään sellaisia ryhmiä, mikä olisi niille aika vakava paikka, tai pahimmassa tapauksessa ne jäävät omien harhojensa valtaan toimimaan jonakin muka-apostolisina toimijoina, pettäen itseään ja kuvitellen, että ne toimivat Jumalan tahdon keskiössä. Ne voivat jäädä luonteeltaan epäapostolisiksi ja huiputtaa omia työntekijöitään ja kannattajiaan ja jopa itseään, niin ettei kukaan tiedosta heidän uskonnollisen hankkeensa todellista luonnetta.

66


Nyt kun olemme jyvällä siitä, millaisia apostoliset henkilöt ovat – pitäen mielessämme tiukasti sen, että kaikenlainen komeileva esiintyminen, mikä voi luonnollista silmää miellyttää, ei käy – kuinka oikein osaamme mennä eteenpäin? Kaikkein ilmeisin vastaus tähän on pyytää Jumalaa saattamaan meidät yhteen apostolisten ihmisten kanssa meidän työalueellamme. Mieleeni nousee tietty tilanne, kun pieni ryhmä ystäviäni oli hiljattain koolla olohuoneessamme ja me syvennyimme rukoilemaan “keiden kanssa meidän pitäisi tehdä yhteistyötä tulevina päivinä?” Ryhmän jäsenet eivät kuuluneet ollenkaan samoihin järjestöihin, joten emme olleet yhdessä rukoillaksemme, että pärjäisimme, saisimme johdatusta tai muutoksen aikaan jossakin, mikä oli jo olemassa. Meitä yhdisti neljä asiaa: yhteinen näky, yhteiset arvot (ei oppi), läheisyys ja ystävyys. Me rukoilimme yksinkertaisesti: “Auta meitä Jeesus, että löydämme ne henkilöt, joiden kanssa meidät on luotu tekemään yhteistyötä tulevassa sadonkorjuussa ja varjele meitä joutumasta mukaan sellaiseen, jossa ihmiset vain haluavat vetää meidät mukaan ‘omaan juttuunsa’”. Ihmissuhteet Jumalan valtakunnan puitteissa eivät ole uskoni mukaan mitään sattumia. Jumala valitsee meille juuri oikeat henkilöt, joiden kanssa voimme liittyä yhteen ja tehdä yhteistyötä saavuttaaksemme jotakin, mitä emme yksin voisi saavuttaa. Jumala sanoi Moosekselle: Kutsu luoksesi Joosua, Nunin poika, jossa on oikea henki ja mieli, ja siunaa hänet panemalla kätesi hänen päänsä päälle (4.Moos.27:18). Jumala yksin saattoi valita Elian seuraajaksi Elisan (1.Kun.19:19-21). Tämä ei kuitenkaan aina ole meille mieluista ja näissä meidän on osattava luottaa enemmän Jumalan päätöksentekoon kuin omiin tunteisiimme. Saulin oli niin vaikeata hyväksyä Daavidia seuraajakseen, että hän kirjaimellisesti kuoli erimielisyytensä vuoksi. Eräät muut miehet, joita oli 400, ja jotka olivat “pulaan joutuneita, velkojien ahdistamia ja katkeroituneita miehiä”, kerääntyivät Daavidin ympärille Adullamiin ja pääsivät uuden elämän alkuun hänen kanssaan, sillä he halusivat yhdistää kohtalonsa oman aikansa apostoliseen johtajaan – vaikkei 67


tämä nyt niin edustavassa tilanteessa ollutkaan, kun tämä siihen aikaan oleskeli luolissa erämaassa. Tämä onkin aika vaikuttava kertomus kysymystämme ajatellen ja se suosittaa meillekin, että emme niin innolla pyrkisi “Saulin hoviin”, uskonnollisten vallanpitäjien hienoihin saleihin. Mitä apostolisiin ihmisiin tulee, he löytyvät pikemminkin sellaisen systeemin ulkopuolelta, omiin hengellisiin luoliinsa paenneina heittiöinä Adullamista, sieltä missä he saavat hyväksyntää ainoastaan joiltakin meille mahdollisimman vastenmielisiltä tyypeiltä. Mikä erinomainen testi kaikille meillekin: etsimmekö parempaa asemaa Saulin hovissa vai etsimmekö me todella omaa apostolista rooliamme Jumalan pelastushistoriassa? Meidän omat syvimmät kysymyksemme ja vaikuttimemme määrittelevät ne vastaukset, joita löydämme – ja ihmiset, joita tapaamme. Jumala, joka toimii sukupolvien jatkumossa, joka on liiton Jumala ja sydämeltään lähetystyön Herra, luo näitä räätälöityjä ihmissuhteita pääasiassa meidän oman elämäntehtävämme ja kutsumuksemme toteuttamiseksi, jotta pyrkisimme “elämään saamanne kutsun arvoisesti” (Ef.4:1). Palaamme vielä olohuoneeseemme. Kun rukoilimme tätä rukousaihettamme “kenen kanssa tulisi tehdä yhteistyötä?”, huomasimme, että Herra hyvin selkeästi ja lempeästi esitti meille profeetallisesti kolme asiaa: 1. Etsikää ihmisiä, jotka eivät ole notkistaneet polveaan Baalille. Tämä muistutti meitä Jumalan neuvosta Elialle ja sai meidät tutkistelemaan itseämme ja tarkastelemaan sydämemme epäjumalia. Ja niitähän löytyi paljonkin! Itsekeskeisyys, ylpeys, kirkkokuntainen ajattelutapa, hengellisen työn muotivirtaukset, lempiopit, mielimenetelmät, vallankäyttösuunnitelmat ja niin edelleen. Nämä edustavat kristillistä versiota Baalin palvonnasta, missä nostamme epäjumalan asemaan itsemme ja hengellisen työmme, järjestömme, seurakuntamme – minkä tahansa mikä antaa meille ominaislaatumme, 68


turvallisuutemme ja tulevaisuutemme. Pinnalta katsoen me näytämme toimivan Jumalan asialla, mutta syvällä sisimmässämme kuitenkin vain ajamme jotain “omaa juttuamme” eteenpäin. Jos laitamme jonkin järjestön tai seurakunnan hyvinvoinnin sen kysymyksen edelle, jossa kysymme “kenen kanssa meidän siis tulee tehdä työtä?”, silloin vain sotkemme vetemme mutaiseksi ja ihmettelemme, minkä vuoksi ei näistä ihmissuhteista kehity koskaan mitään. Yksinkertaisesti sanoen: me olemme alkaneet palvella epäjumalia ja olemme käytännössä panneet pystyyn järjestelmän tai tehneet hengellistä työtä, hoitaneet palkattua tointa, palvelleet jotakin opin pykälää tai perinnäissääntöä asettaen sen kaiken Jumalan edelle – epäjumalaksi. Ja yhden asian me kaikki kuitenkin hyvin tiedämme: Jumala ei pidä epäjumalien palvonnasta. Lopputulos on se, että henkilö joka on aloittanut jotakin tällaista tai myynyt itsensä jollekin ihmisten pystyttämälle organisaatiolle, on joutunut systeeminsä nieluun. Hänen sydämensä on nyt jakautunut ja hän hyvin todennäköisesti haluaa vetää sinutkin tähän ansaan, sillä sinä olet hyödyllinen käytettäväksi tässä hänen “jutussaan”. Olkaa varuillanne, sanoo Herra. Etsikää ihmisiä, jotka ovat antaneet elämänsä ja omat hankkeensa Jumalan alttarille ja pyytäneet, että Jumalan tuli lankeaa heidän yllensä. 2. Etsikää ihmisiä, jotka elävät liitossa Jumalan päämäärien kanssa, toinen toisensa kanssa ja sen maan kanssa, jonka ovat Jumalalta saaneet. Tämäkin oli kova paikka. Loppujen lopuksihan me haluamme asioiden menevän juuri päinvastoin: rakastamme Jumalaa, joka tekee liiton kanssamme, tulee jäseneksi meidän johtoryhmäämme ja seurakuntaamme, pyhittää meidän suunnitelmamme ja on meidän… 69


sanotaanko “nuorempi yhtiökumppanimme”. Mutta ryhtyminen Jumalan liittolaiseksi merkitseekin, kuten tajusimme, että me lakkaamme pyytämästä Jumalaa siunaamaan kaikki hankkeemme ja alamme tehdä niitä asioita, joita Jumala siunaa. Meidän tulee siirtää sivuun omat ongelmamme ja kuolla niille samoin kuin vehnänjyvä, joka muussa tapauksessa jää vain ennalleen, vie oman tilansa, mutta ei valtaa uutta maaperää kasvulle. Kun kuolemme, meistä voi todella tulla osa Jumalan todellisuutta, voimme lupautua hänen käyttöönsä ehdoitta, tulla erotetuiksi hänen tarkoitusperiensä käyttöön ja siten olla oikeasti liitossa hänen kanssaan. Kun me sitten liittoudumme niiden kanssa, jotka ovat liitossa Herran kanssa ja annamme heille työtoveruutemme, löydämme ne ihmiset, joiden kanssa kannattaa elää yhteistyössä lopun elämää, jos tarpeen. Liittosuhde toimii kunnolla vain kuolleiden ihmisten välillä, niiden välillä jotka ovat kuolleita vanhalle luonnolleen ja ovat valmiita kadottamaan elämänsä Jeesuksen tähden. Ne muut, jotka “löytävät elämänsä kadottaakseen sen”, kuten Jeesus profetoi (Matt.10:39), juoksevat kirkuen poispäin ja pelastavat ylihinnoitellun riippumattomuutensa, kun luulevat, että heitä uhkaa jokin ikävä keskinäinen riippuvaisuus. Mutta sitä riippuvaisuuttahan Raamattu kutsuu nimellä “Kristuksen ruumis”. 3. Älä luota kehenkään, joka ei kävele ontuen. Tämä muistutti meidän mieleemme Jaakobin, joka paini Jumalan kanssa. Hän “voitti” kamppailun kaikkein voimakkaimman olennon kanssa, mitä maan päällä voi kohdata, ja tuli siitä kamppailusta ontuvana kantaen ruumiissaan heikkoutta, joka oli kaikkien näkyvissä – samoin kuin Paavalin “pistävä piikki lihassa”. Meidän suurimmat kamppailumme eivät toteudu itsemme, työtovereidemme, vaimomme, aviomiehemme tai edes paholaisen kanssa. Pahin paini on käytävä aina Jumalan kanssa ja toden totta – siitä voi selviytyä eteenpäin vain ontuvana. Ole varuillasi sellaisten suhteen, jotka sanovat olleensa “kohtaamassa Jumalaa” ja näyttävät kaikin puolin vahingoittumattomilta 70


ja jotka hymyilevät voitonriemuista hymyään ja pyytävät sinua liittymään heidän ykkösjoukkueeseensa. Käänny mieluummin niiden puoleen, jotka näyttävät ontuvilta luusereilta. Miksi Paavali, Johannes, Pietari ja Barnabas eivät jaelleet käyntikortteja, joissa komeili “Maailmanlaajuinen Apostolinen PJPB-konserni” ja antaneet kannustavia lausuntoja lähetystyöstä vetäytyneille tai olleet puhujina konferensseissa, jotka oli otsikoitu “Kolme pientä askelta muodonmuutokseen” tai kirjoittaneet esipuheita jonkun Tom Petersin (johtajuusguru) kirjoihin? He jättivät kaiken – mukaan lukien yhteistyökuviot – Jumalan käsiin. Ja he olivat aidolla tavalla Jeesuksen ystäviä ja ystäviä myös keskenään. He tiesivät oman missionsa ja luottivat Jumalaan, että tämä saa heidän kutsumuksensa toteutetuksi, jos he vain kuolisivat vanhalle luonnolleen. He elivät eräänlaista “tässä ja nyt” -elämää ollen valmiita muutoksiin joka hetki. Jos heillä oli jokin organisaatio takanaan – lue Apostolien tekojen 6. luku esimerkkinä tästä – kaikki näytti kuitenkin täysin epäviralliselta, tartu hetkeen -tyyliseltä, tilapäiseltä, minimaaliselta, sellaiselta missä organisointi minimointiin, jotta saatiin organismi toteutumaan maksimaalisella tavalla. He elivät vähän kuin telttaelämää ja seurasivat Mestariaan Jeesusta, Jumalan lihaksi tullutta sanaa, joka asui [teltassa] meidän keskellämme (Joh.1:14). Katsotaanpa vielä kerran kivikasojen alle Monet odottavat epätoivoisesti jotakin apostolista ilmaantuvaksi ja ovat toisaalta pelosta sairaita, mikäli sellainen todella toteutuisi. Joten meidän pitäisi kai kohdata ja käsitellä tuollainen pelko? Tunnen monia nuoria ihmisiä, jotka syvällä sisimmässään aavistavat, että heillä on apostolinen kutsumus, mutta ovat yksinkertaisesti liian peloissaan seurauksista eivätkä ikipäivänä suostuisi kutsumaan itseään millään sanalla, missä olisi käsite “apostoli” mukana. He tarvitsevat apua voidakseen ymmärtää ja terveesti arvostaa apostolista toimintaa, oppia voittamaan pelkonsa, jotka liittyvät sellaisiin stereotyyppisiin käsityksiin apostoleista, joita he 71


eivät missään tapauksessa halua kopioida elämäänsä, ja oppia ymmärtämään oman roolinsa oikein Kristuksen ruumiissa. Monessa suhteessa tämäkin teksti on kirjoitettu heitä varten. Muistathan, mitä Jeesus sanoi Luukkaan evankeliumin luvussa 11, että Jumala lähettää monia apostoleja ja profeettoja ja joitain heistä tapetaan ja toisia vainotaan? Tämä tuo esiin mielenkiintoisen tavan etsiä apostolisia ja profeetallisia ihmisiä: pitää etsiä tapettuja ja vainottuja ihmisiä! Perinteinen tapa surmata profeettoja ja apostoleja on ollut julkinen kivittäminen – niiden uskonnollisten ihmisten toimesta, jotka ovat kulloinkin olleet vallassa. Luulenpa, että apostolit ja profeetat ovat aina olleet siinä määrin kumouksellisia ihmisiä sellaisen kirkkokunnan silmissä, joka on ollut kaikkea muuta kuin lähetystyöhön suuntautuva kirkkokunta, että olemme ajaneet useimmat heistä seurakunnan ulkopuolelle vähän samalla kiihkolla kuin ajaisimme itsensä paholaisen pois. Luulen siis, että löydämme useimmat heistä seurakunnan ulkopuolelta eikä suinkaan sisäpuolelta ja me löydämme heidät nimenomaan, kun katsomme niiden kivikasojen alle, joita seurakuntalaiset itse ovat kiviä heittämällä kasanneet. On suuret mahdollisuudet, että jos jostain tuomioiden ja hylkäämisten alta pilkistää jalka – sellaisten kivien alta, joita ovat heittäneet nykyisten virallisten tahojen uskonnolliset kiihkoilijat, jotka perustavat uskonsa tiettyjen nimihenkilöiden tunnustukseen – saatammepa löytää täyttä kultaa! Toden sanoakseni tämä on yksi niistä tavoista, joilla itse etsin apostolisia ihmisiä niiltä seuduilta, missä liikun eri puolilla maailmaa. Menen ystävällisesti kysymään kaikkein kunnianarvoisimmilta kristillisiltä johtajilta, sellaisilta virallisilta tahoilta, jotka kuuluvat epäapostoliseen systeemiin, kuka heidän mielestään on kaikkein vaarallisin henkilö ja uhka heidän toiminnalleen, kuka häiritsee heitä eniten ja kuka on sellainen, jonka pitäisi lähteä heidän alueeltaan vetämään ensimmäisenä!

72


Uskon että kaikilla seuduilla maailmassa, kaikissa noissa tuhansissa etnisissä ryhmissä mitä maailmassa on, Jumala valmistaa nyt monia ihmisiä apostolisiin tehtäviin ja odottaa, että ainakin yksi tai kaksi heistä läpäisee valmistavan koulutuksen ja tutkinnon, seulomisen ja koulimisen ja valmistuu tehtäväänsä, jotta voi viedä läpi apostolisen työnsä omalla toimialueellaan. Jotkut apostoliset ja profeetalliset henkilöt ovat jo nyt saaneet nähdä, mikä kallis hintalappu tällaisen kutsumuksen päällä on, kuinka paljon joutuu tällaisesta elämäntyöstä maksamaan ja joudumme yhäkin näkemään myös sitä, että tällaisen kutsun saanet henkilöt kääntyvät pois Jeesuksen luota, koska he kokevat, että hänen opetuksensa on “liian kovaa”. Monet heistä saattavat päästä hyviin asemiin liike-elämässä, taiteessa ja politiikassa, mutta jossain vaiheessa he saattavat hyvinkin palata alkuperäiseen elämäntyöhönsä. Oletko sinä yksi heistä?

73


Tarsos-periaate (Ote sivuilta 328-333) En ole ihan varma, keneltä kuulin tämän ensi kerran, mutta teologisesti ottaen tämä on hyvin oikea väittämä: “Kaikkeuden kaksi voimakkainta olentoa haluavat molemmat tappaa sinut. Kysymys kuuluukin: kumpi ehtii ensin: Paholainen vai Jumala?” Saatana, joka on ollut “murhaaja alusta asti” (Joh.8:44), tulee vain varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan” (Joh.10:10). Tähän eivät sisälly ainoastaan juutalaiset tai eräät menneisyyden marttyyrit, vaan nekin, joista tri David Barret on sanonut, että 160.000-200.000 menettää henkensä nykyäänkin joka vuosi – ja mukaan luetaan myös sinut. Saatana on päättänyt tappaa sinut ja jos hän ei onnistu siinä, hän tappaa jonkun sinulle läheisen ja rakkaan tai tuhoaa osan sinusta: sinun terveytesi, sinun näkysi, sinun ihmissuhteesi Jumalan valtakunnassa ja Jumalan suunnitelmat sinun elämässäsi. Jumala taas on alunperin meille elämän antanut ja hän on myös oikeutettu sen ottamaan pois. Saatana voi tuhota vain ruumiin, mutta Jumala voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa helvettiin (Matt.10:28) ja siksi meidän tulee pelätä häntä eikä Saatanaa. Jumalan valtakunnan periaate, jota haluan tässä kuvata, on yksinkertainen: eläminen Jumalan valtakunnassa vaatii itselleen kuolemista. Jos osallistumme terveellä tavalla Jumalan valtakunnan rakentamiseen, se vaatii meiltä luopumista omista asioistamme, omista kunnianhimoisista tavoitteistamme, jotakin mikä periaatteessa on juuri itselleen kuolemista, kuolemista sille mitä Raamattu kutsuu “lihaksi”. Tässä ei ole kysymys siitä fyysisestä kuolemasta, mikä tapahtuu kun aikamme täällä maan päällä päättyy, vaan vapaaehtoisesta itsensä alttiiksi antamisesta. Tästä on selkeänä tuloksena se, että luovumme 74


sellaisesta oman tahdon tien kulkemisesta, mikä on yleensä hallitseva periaate ihmisten elämässä. Tämä ei tarkoita, että emme osaisi enää “tahtoa” ollenkaan, haluta mitään omasta puolestamme, vaan sitä että johdonmukaisesti annamme oman tahtomme Jumalan hallintaan. Tämä ei ole enempää eikä vähempää kuin kuolinisku meidän syntiselle ja kapinalliselle egollemme. Tämä oli mitä silmiinpistävin ominaisuus Jeesuksenkin elämässä, kun hän sanoi: älköön toteutuko minun tahtoni, vaan sinun (Luuk.22:42) ja josta sanotaan myös: hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti. Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken (Fil.2:6-9). Ennen kuin Jumala voi ketään korottaa, sitä edeltää aina nöyrtyminen, kuoleman kautta kulkeminen, eräänlainen hylkääminen, mikä meidän tulee hyväksyä. Nooan piti käydä läpi pieni kuolema päivittäin, kun hän rakensi arkkia 120 vuotta ihmisten pilkan säestyksellä. Abram ei ollut kukaan eikä mikään, kun hänen piti asua piilossa Egyptissä. Mooses menetti kasvonsa oman kansansa silmissä ja hänen piti viettää pakolaisena 40 vuotta erämaassa – sen on täytynyt olla aikamoinen kuoleman tie kunnianhimoiselle nuorelle miehelle, joka elätteli niin upeita unelmia omassa päässään. Jobilla oli niin yksityiskohtaisesti kuvattu kuoleman kokemus, jossa periaatteessa oli kysymys Saatanan ja Jumalan välisestä vedonlyönnistä – lakkaisiko Job kunnioittamasta Jumalaa, jos hänen materiaalinen omaisuutensa otettaisiin pois. Vaikka vaimonsa olikin taipuvainen luovuttamaan heti ja neuvoi miestään: Kiroa jo Jumalaa ja kuole pois! (Job.2:9), Job ei tehnyt niin, vaan piti kiinni uskostaan kärsimyksiensä keskelläkin ja sai aikaa myöten takaisin hyvinvointinsa, kun Jumala antoi hänelle kaksin verroin kaikkea, mitä hänellä oli ennen ollut (Job.42:10). Useimpien Vanhan testamentin profeettojen piti kokea parjausta ja pilkkaamista ja kaikenlaista kuolemisen kokemusta, joista Joonan 75


“kalareissu” oli varmaankin kaikkein kovakouraisin käsittely. Daavid sai kokea vastaavia kokemuksia läpi elämänsä ja Heprealaiskirjeen 11. luku kuvaa näitä uskon sankareiden ihmeellisiä vaiheita näin: Toiset saivat osakseen pilkkaa ja ruoskaniskuja, jopa kahleet ja vankeuden. Heitä kivitettiin kuoliaaksi, heitä sahattiin kahtia ja surmattiin miekalla lyöden. He joutuivat kuljeksimaan lampaan- ja vuohennahat vaatteinaan, he kärsivät puutetta, heitä ahdistettiin ja piestiin. He olivat liian hyviä tähän maailmaan, ja niin heidän oli harhailtava autiomaassa ja vuorilla ja asuttava luolissa ja maakuopissa. Hepr.11:36-38. Eikö sinunkin pitäisi olla heidän kaltaisensa? Jeesuksella, joka eli Jumalan valtakunnan mukaista elämää, koska oli luopunut luonnollisesta elämästään (Fil.2), oli oikeus ja valtuudet kutsua opetuslapsia seuraamaan samanlaista elämäntapaa, missä kuoltiin itselle ja luovuttiin kaikesta siinä määrin, että hän saattoi sanoa: yksikään teistä ei voi olla minun opetuslapseni, ellei hän luovu kaikesta, mitä hänellä on. Luuk.14:33. Tämä kaikesta luopuminen on juuri se hinta, se hintalappu, josta ei voi tinkiä, kun halutaan elää Jeesuksen opetuslapseudessa. Ei yksikään opetuslapsi eikä myöhemmin varsinkaan kukaan Jeesuksen apostoleista voinut vaatia hinnanalennusta ja mennä vain johonkin suhteellisen mukavaan raamattukouluun kolmeksi tai viideksi vuodeksi, opetella 1000 Raamatun jaetta ulkoa ja suorittaa sitten tutkintonsa ja sitä myötä valmistua hoitamaan “pastorin tointa”. Jokainen Jeesuksen opetuslapsista maksoi aivan huikean hinnan: elämä sellaisena kuin he sen tunsivat, oli ohi, kun he tapasivat Jeesuksen. Taloudellinen turvallisuus, mikä on yksi avainalueista, kun puhutaan meidän olemassaolomme turvaamisesta (jos olemme rehellisiä), oli nyt Jumalan käsissä, ei omissa käsissä! Tutkipa tarkasti, mutta Jumalan 76


valtakunnassa ei puhuta kuukausipalkan maksamisesta mitään! Siellä puhutaan kyllä palkkiosta ja Jumalasta, joka maksaa, mitä kuuluu maksaa (Matt.20:4), mutta Raamatussa ei missään puhuta sopimukseen perustuvasta toimeentuloturvasta, joka takaisi “taloudellisen riippumattomuuden”, tai anneta sellaista esimerkkiä, että kokoaisimme niin paljon kaikenlaista varastoihin, aittoihin ja pankkitileille, että voimme elää “mukavasti loppuelämämme”. Päinvastoin Jeesus esittää tällaisen elämäntavan kaikkein maallisimpana vaihtoehtona ja sellaisen ihmisen menettelynä, jota Jumala itse kutsuu “hulluksi” (Luuk.12:20). Sellainen ihminen ei osaa luottaa Jumalaan ja sen vuoksi luottaa vain mammonaan, erityisesti pankissa olevaan varallisuuteensa. Monet uskovatkin ovat joutuneet tällaisen hulluuden pauloihin eikä se ole tapahtunut vain tämän maailman suosituksesta, siis sen Mammonan epäjumalan lakkaamatta 24-7 tapahtuvasta paasaamisesta, joka kauppaa tätä väärää turvallisuutta, vaan ihan heidän omien pastoreittensa neuvosta ja jopa kristittyjen taloudellisten neuvonantajien toimesta. Niinpä he sijoittavat nyt osakkeisiin, kiinteistöihin, kultaan, maaomaisuuteen ja mihin tahansa loputtomaan “omien aittojen laajentamiseen”, varallisuutta hamstraten samalla, kun palkkaansa vaille jääneiden huuto kaikuu Jumalan korvissa päivin öin (Jaak.5:4). Mitä haluan tällä sanoa? Haluan sanoa, että se oletettu taloudellinen turvallisuus, jonka kautta luulet voivasi turvata elämäsi, onkin sinulle suorin mahdollinen oikotie siihen, että vältät “itselle kuolemisen” (“Minulla on taattu työpaikka ja tarpeeksi rahaa – kerro, mihin minä Jumalaa tarvitsen?”). Jos otat vastaan sellaisen todellisen taloudellisen turvan, jota et voi itse kontrolloida mitenkään ja annat taloutesi Jumalan käsiin, jota et myöskään voi hallita, tämä voi olla sinulle nopein tie käyttökelpoisuuteen Jumalan valtakunnassa. Koska tästä aiheesta on iät ja ajat opetettu epäapostolisia käsityksiä ja kaikenlaista sotkua, haluan alleviivata tätä näkökohtaa: jokainen Uudessa testamentissa mainittu opetuslapsi, jota tällä termillä kutsuttiin, 77


jätti taakseen taloudellisesti vakaat oltavat, ansiotyönsä, taloudellisesti turvatut ympyrät ja jätti muutenkin kaiken entisen taakseen voidakseen olla täysin vapaa tekemään töitä Jumalan valtakunnan hyväksi. Ne taas, joita Uudessa testamentissa kutsutaan “uskoviksi”, kävivät töissä, tekivät ansiotyötä eivätkä olleet “kokoaikaisia Jumalan valtakunnan työmiehiä”, mutta kukaan “opetuslapsi” ei voinut jatkaa yöaikaan kalastajana tai konsulttina ja kulkea Jeesuksen seurassa ympäri Israelia päivisin. Onkin olemassa vain kaksi pääasiallista tapaa hoitaa raha-asioita: elää uskon varassa tai elää näkemisen varassa, missä jälkimmäinen tarkoittaa samaa kuin elää laskelmoiden. Intialainen bussikuski työskentelee 8-10 tuntia päivässä ja saa siitä noin 150€ kuukaudessa. Norjalainen bussikuski työskentelee 8 tuntia päivässä ja saa siitä palkkaa 4000€ kuukaudessa. Entä sinä? Niin kauan kuin voit laskea yhteen “ansaitut päiväsi”, luottamustoimesi, kirjamyyntisi, sinun työtuntisi jonkin kristillisen järjestön tai seurakunnan palveluksessa tai uutiskirjeittesi mahdollisen tuoton, joka voi nousta keskimäärin, sanotaanko: 50 euroon per kannattaja, niin tee itsellesi selväksi – et elä uskon varassa. Jos uskot ylipäätään, uskot enemmän omiin laskelmiisi! Kypsyys ja aikuisuus ei Raamatussa koskaan merkitse riippumattomuutta Jumalasta, vaan se kuvataan riippuvuutena Jumalasta. Jos puhutaan itselle kuolemisesta, siitä juuri on kysymys! On opittava jättämään taakse se, mikä näyttää taloudellisen laskelmoinnin vedenpitävältä maailmalta ja hylättävä ne taloudelliset periaatteet, jotka näyttävät antavan turvallisuutta. On hylättävä “paiski töitä ja tienaa, maksa verosi ja anna palaa” ja suostuttava olemaan taloudellisesti haavoittuva uskon tähden. Sellainen johtaa nopeimmalle, varmimmalle ja suorimmalle mahdolliselle polulle, joka vie meidän lihamme kuolemaan. Kuinka oikein pääsemme siihen? “Anna pois kaikki mitä omistat ja tule ja seuraa minua” oli Jeesuksen vastaus rikkaalle nuorukaiselle. Jos olet 78


köyhä eikä sinulla ole paljon mitään tai jos annoit jo kaiken pois ja jätit itsellesi vain “ruoan ja vaatteet” ja mahdollisesti asuinpaikan (1.Tim.6:8) ja olet tyytyväinen siihen, mitä sinulla on (Hepr.13:5), silloin voit tajuta saavuttaneesi ihmeellisen edun: nopean edistymisen opetuslapseudessa. Ehkä tämä on yksi avainasia, miksi evankeliumi menee eteenpäin sellaisilla alueilla, missä ihmisillä ei ole paljon mitään tai ei sitäkään, ja samalla yksi pääsyy, miksi evankeliumi etenee niin kauhean hitaasti niiden kansakuntien keskellä ja sellaisilla alueilla, missä ollaan varakkaita. Tässä mielessä kaikki Uudessa testamentissa mainitut apostolit elivät elämää, jossa he olivat – ei vain kuolleita uskonnolliselle kunnianhimolle ja itsensä häpeämättömälle jalustalle nostamiselle vaan myös – taloudellisissa asioissa kuolleita tämän maailman periaatteille. Heistä oli tullut Jeesuksen kahleorjia, vapaaehtoisia Kristuksen orjia, ja nyt heidän toimeentulonsa oli hänen käsissään – ei enää omissa käsissä. Paavali, joka oli teologisesti ja muutenkin korkeasti koulutettu mies, palasi kääntymyksensä ja Damaskoksessa ja Arabiassa vietetyn ajan jälkeen Jerusalemiin, missä hän kiisteli ankarasti kreikankielisten juutalaisten kanssa (Ap.t.9:19-29). Hän oli ilmeisesti tässä aivan liian vahva: Vääjäämättömin todistein hän osoitti, että Jeesus on Kristus, ja saattoi näin Damaskoksen juutalaiset hämmennyksen valtaan. Ap.t.9:22. Eihän kukaan halua, että hänet pakotetaan “vääjäämättömin todistein” uskomaan, tai halua joutua hämmennyksen valtaan toisen tyrmäävien näkemysten takia ja olemaan pakotettu vastahakoisesti myöntämään, että “okei, kai sinä olet oikeassa Kristuksesta ja minä väärässä”. Ongelma, joka nousee esiin Paavalin kohdalla, on se, että näemme tässä miehen, joka on kokonaisesti omistautunut apostoliseen työhönsä, mutta on samalla liian voimakas pyrkien vakuuttamaan ihmiset pikemminkin omilla viisailla sanoillaan kuin sen vakaumuksen kautta, 79


joka Pyhän Hengen voimassa vaikuttaa. Siinä on mies, jossa on vielä liian paljon Paavalia itseään eikä vielä riittävästi Kristuksen kaltaisuutta. Juutalaisten saattaminen hämmennyksiin ajamalla heidät vakuuttavilla väitteillä nurkkaan saattoi koko Damaskoksen seurakunnan ongelmiin. Raamattu kertoo, että Jonkin ajan kuluttua juutalaiset päättivät tappaa Saulin (Ap.t.9:23). Eihän kukaan halua tulla pakkokäännytetyksi eikä ainakaan kenenkään sellaisen toimesta, joka on raamatunjakeiden toistokone, besserwisser pahinta laatua, pimeimmästä-kuilustakirkkaimpaan-valoon-3-vuodessa-Saulista-Paavaliksi-hurahtanut. Ainoa ratkaisu tähän ongelmaan oli “kori”. Paavalin omat opetuslapset veivät hänet muurille ja laskivat korissa alas kaupungin muurien ulkopuolelle ja auttoivat hänet pakenemaan. Mitä nuori apostoli oppi tästä kokemuksestaan? Ei mitään. Hän ampaisi suoraan Jerusalemiin ja aloitti saman sopankeittämisen uudestaan “puhuen myös kreikankielisille juutalaisille ja väitellen heidän kanssaan”, jotka tämän tuloksena taas yrittivät tappaa hänet (Ap.t.9:29). Kuulostaako tutulta? Näemme tässä miehen, joka toimii lihan voimassa, on vielä pyhittymätön ja itsevarma, vakuuttunut omasta kutsumuksestaan, mutta vielä hyvin kokematon siinä, miten Jumala toimii, ristin teologiassa ja Jumalan Karitsalle ominaisessa ajattelussa vielä oppimaton. Niinpä ainoa ratkaisu, mikä “veljille” tarjoutui, oli viedä Paavali lentokentälle ja lähettää hänet kauas, patistaa hänet lähtemään kotiinsa ja käskeä rauhoittumaan: he veivät Saulin Kesareaan ja lähettivät hänet sieltä Tarsokseen (Ap.t.9:30) – hänen kotikaupunkiinsa. Tämä on yksi esimerkki tilanteesta, missä seurakunta lähtee kasvamaan ja vahvistumaan – eikä tämä vahvistuminen tapahdu apostolin läsnäolon kautta, vaan sillä, että epäkypsä ja hiomaton apostoli lähetetään pois heidän luotaan. Voimme lukea:

80


Kaikkialla Juudeassa, Galileassa ja Samariassa kirkolla oli nyt rauha. Se eli ja rakentui Herran pelossa, ja Pyhä Henki vahvisti sitä, niin että se yhäti kasvoi. Ap.t.9:31. Mahtaisiko meillekin olla paljon hyötyä siitä, että lähettäisimme matkoihinsa sellaiset veljet, jotka ovat yhä liian innokkaita sopan keittämiseen? Tiedämme vähän niistä “hiljaisista vuosista”, jotka Paavali vietti Tarsoksessa ja Kilikiassa. Sen jälkeen kun Paavali oli viettänyt muutamia vuosia – ehkä kolme – Arabiassa (Gal.1:18) ja Damaskoksessa ja saanut sitten melko kursailemattoman paluulipun kotiin Kesarean kautta, hän meni takaisin Jerusalemiin 14 vuotta myöhemmin (Gal.2:1). Tästä voi laskea, että hän vietti ehkä 8-11 vuotta Tarsoksessa ja Kilikiassa. Mark Wilson, joka on raamatuntutkija ja erikoistunut Turkin raamattuhistoriaan, sanoo että “Apostolien tekojen 15.luvussa on pari hämärää viittausta siihen, että Paavali mahdollisesti pyrki tuolloinkin seurakuntien perustamiseen. Kirje, jonka Jerusalemin neuvosto luonnosteli, oli osoitettu myös Kilikian seurakunnille (Ap.t.15:23). Myöhemmin Paavali kävi näissä Kilikian seurakunnissa toisen lähetysmatkansa alussa (Ap.t.15:41). Koska vain Paavalin tiedetään käyneen noilla Kilikian paikkakunnilla tuona aikana, näiden seurakuntien olemassaolo antaa ymmärtää, että Paavali oli ne perustanut.” Mutta tässä meillä siis on mies, joka on iältään lähes 40-vuotias, mies parhaassa iässä, erityisen korkeasti koulutettu kaveri, todennäköisesti vanhempiensa ylpeyden aihe, joka palaa kotiin, kun ura on katkennut, ja jonka ovat passittaneet kotiin perheen mielestä peräti jotkut hänen oman kulttinsa edustajat – kultin, johon heidän poikansa oli hurahtanut. Jos on niin, että Missään ei profeetta ole niin väheksytty kuin kotikaupungissaan, sukulaistensa parissa ja omassa kodissaan (Mark.6:4), niin tämän täytyy tarkoittaa, että sellainen apostoli, jonka on 81


määrä tehdä perustavaa laatua olevia ja järjestelmän hallintoon liittyviä muutoksia, joka ei ainoastaan puhu jostain näystä, vaan myös suunnitelmasta miten se toteutetaan, tulee saamaan vielä paljon tylymmän vastaanoton niiden keskuudessa, jotka tuntevat hänet “lihan mukaan”. Tarsos oli mitä todennäköisimmin Paavalille paikka, missä hän sai osakseen äärimmäistä halveksuntaa ihan jokaiselta ryhmältä, minkä piirissä hän aiemmin tunsi olonsa turvalliseksi. Hänen ammattinsa teologian opettajana oli saatettu häpeään. Mahdollisesti sama Tarsoksen synagogan lukkari, joka opetti Paavalia tämän poikaiässä, antoi hänelle ne 39 raipaniskua, jotka Paavali väitti saaneensa viiteen kertaan (2.Kor.11:24). Koska näitä kurituksia, mikä oli hyvin julma ja joskus kuolettava rangaistus – siinähän lyödään ruoskalla, missä on kuusi nyöriä, neljä vasikannahkaista ja kaksi aasin nahasta tehtyä – ei ole raportoitu Apostolien teoissa, on oletettavaa, että ne tapahtuivat hänen Tarsoksessa viettämänään aikana. Näin Paavalin elämä leikattiin irti hänen menneisyydestään, hänen ammatistaan, hänen suvustaan ja todennäköisesti vanhoista ystävistäänkin, se leikattiin irti myös hänen tulevaisuudestaan, sillä se sama seurakunta, jota hän halusi niin kovasti auttaa kaikilla lahjoillaan ja kyvyillään oli yksinkertaisesti lähettänyt hänet kotiin ja saanut siitä vain uutta kasvuvauhtia ja saanut nauttia rauhallisista päivistä. Kuinka Paavalin olisi pitänyt kokea tämä? Miltä se sinusta olisi tuntunut? Minä tiedän, että olisin tuntenut olevani aivan kamala luuseri, nöyryytetty, masentunut, virnuilun kohde, hylätty, unohdettu, niin etten uskaltaisi ulos kuin korkeintaan pimeällä, etten joutuisi taas nähdyksi kadulla ja naurunalaiseksi kansan keskellä. Voin kuvitella, että tuona aikana Paavali teki töitä teltantekijänä isänsä yrityksessä ja yritti sillä tavalla olla hyödyksi perheensä keskellä, joka oli joutunut kärsimään julkista pilailua ja häpeää heidän poikansa takia, joka oli sellainen suvun mustalammas. Hän saattoi hyvinkin vapaa-aikoinaan paeta vuorille, jotka kohosivat hänen kotikaupunkinsa horisontissa ja perustaa joitakin 82


seurakuntia sinne tänne Kilikian alueelle. Hän käytti varmasti myös aikaa siihen, että arvioi uudelleen omaa elämäänsä, jota eli ennen kuin kohtasi Kristuksen ja jota eli sen jälkeen, tehden tätä mahdollisimman syvällisesti pohjamutia myöten tullen lopulta johtopäätökseen: “Minä olen kuollut!” Hänen omien sanojensa mukaan: Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa (Gal.2:20). Filippin ystävilleen hän kirjoitti, että hän piti kaikkea tappiona verrattuna Kristuksen tuntemiseen, sillä Hänen tähtensä olen menettänyt kaiken (Fil.3:8). Hän piti kaikkea muuta roskana, jopa sontana. Paavali ei ilmeisesti voinut jättää taakseen kuolemankokemustaan Tarsoksessa. Risti jäi monella tapaa matkaan, kun hän kertoo murhanhimoisesta vainoamisestaan 2.Korinttilaiskirjeen 6. luvussa tai kun hän puhuu kuulusta “piikki lihassa”-kokemuksestaan (2.Kor.12) ja apostolin kärsimysten täyteisestä elämäntyylistä, joka sai Paavalin sanomaan “katson joka päivä kuolemaa silmiin” (1.Kor.15:31). Siksi iloitsen heikkoudesta, loukkauksista, vaikeuksista, vainoista ja ahdingoista, joihin joudun Kristuksen tähden. Juuri heikkona olen voimakas. 2.Kor.12:10. Kuinka minä pärjään tällä asteikolla? Entä sinä? Tarsos toisin sanoen oli apostolin kärsimystutkintoon johtava luokka, paikka missä joutui kokemaan erämaan, yksinäisyyden, kuivuuden, sen missä oman sielun vehnänjyvä putoaa maahan ja kuolee, paikka missä “tallotaan käärmeitä ja skorpioneja” siihen tyyliin, että se tuskin muistuttaa mitään pahojen henkien komeaa käskemistä, vaan on rankka erämaakokemus, pakollista oleskelua käärmeiden ja skorpionien seassa. Jos nykyään, kun tuhansia apostolisia ihmisiä on kehittymässä ympäri maailman, tarvitaan jotakin ratkaisevan tärkeää, se on – Tarsoksessa vietetty aika.

83


Varo sellaisia “apostoleja”, joilla oli juuri mahtava kampanja pääkaupungissa, jotka osallistuivat paraatiin hienoilla autoillaan, omaavat 5 tähden tyylin ja kertovat vain voitoistaan. Pitää sen sijaan etsiä ihmisiä, jotka ovat tulleet läpi oman Tarsos-kokemuksensa, jotka ovat kuolleet sellaisille kunnianhimoisille unelmille, että saisivat nousta lavalle apostolisen fanfaarin kajahtaessa ilmoille, trumpettien soidessa ja nelivärimainosten välkkyessä ympärillä. Paavali viipyi Tarsoksessa, kunnes Jumala kutsui hänet sieltä pois Barnabaksen toimesta (Ap.t.11:25-26) ja pestasi hänet ensimmäiseen lailliseen apostolin tehtäväänsä, toimeen jota hän ei itse kaapannut itselleen, vaan virkaan, jonka hän otti vastaan, koska Jumala hänet kutsui siihen – aikana, joka tuntui olevan siihen sopiva. Barnabaksen kanssa yhteistyössä hänen oli määrä opettaa monia Antiokiassa vuoden ajan. Syy, miksi Paavalilta kului niin pitkä aika ennen kuin hänestä saattoi tulla käyttökelpoinen apostoli, on siinä, että Jumalalta ei vaadi suurtakaan vaivaa luoda apostoli, vaan särkeä hänet. Paavali oli erityisen lahjakas mies, nöyrän ja heikon ihmisen vastakohta. Hänen kaltaiselleen kaverille Jumalan valtakunnan asian periminen niin, että saattoi tulla pois Tarsoksesta ilman mitään apostoli-supertähden sädekehää, jonka kanssa oltiin lähdössä valloittamaan maailmaa ja tekemään loistavaa apostolin uraa, oli aivan välttämätöntä kokea kuolemisen aika. Juuri sellaista Tarsos tarkoittaa. Se symboloi sitä kokemusta, missä me kuolemme omille inhimillisille suunnitelmillemme, koska muuten olisimme vain Jumalan tiellä. Tie apostoliseen elämään kulkee tämän kuoleman kokemuksen kautta. Kuten Art Katz kuvaili tätä samaa aihepiiriä: “Mikään ei ole niin kuolettavan tylsää kuin odottaminen. Odottaminen, jossa ei näytä tapahtuvan yhtään mitään. Niin kuin Mooses paimensi lampaitaan, Paavali oli erämaassaan Tarsoksessa. Jokainen, joka alkaa toimia pelkästään kärsimättömyytensä liikkeelle ajamana, myy oman hengellisen esikoisuutensa. Kärsimättömyys, 84


itsekeskeisyys, uskonnollinen kunnianhimo, painostava tarve tehdä jotakin – ja toimintaan ryhtymisen jälkeen hyväksynnän, kunnioituksen ja arvostuksen odottaminen – kaiken tämän tulee kuolla, jotta Jumalan tosi päämäärät pääsevät murtautumaan esiin.” Vain hylätty voi tulla hyväksytyksi Mooses kysyi 80 vuoden iässä Jumalalta: “Mikä minä olen menemään faraon luo ja viemään israelilaiset pois Egyptistä?” Hän oli vanha ja murtunut mies, joka ei enää luottanut lainkaan omiin kykyihinsä. Lainatakseni Art Katzia vielä: “Hänellä oli tyhjät kädet, hänen maineensa mennyttä, voima kadonnut. Ei ollut mitenkään mahdollista, että hän olisi voinut ajatellakaan pelastavansa kansansa orjuudesta. Mutta kukaan ei ollut kelvollisempi kuin juuri hän, joka piti itseään kelvottomana ja oli siitä täysin vakuuttunut. Näin Jumala toimii: hän tekee meistä täysin reputtaneita ennen kuin voimme läpäistä tutkinnon. Siinäpä ainoa peruste, miksi Mooses kykeni loppujen lopuksi toimimaan kuten toimi, ei vain sen tähden, että hän näki tarpeen ja toimi, kuten vastuullinen ihminen toimii, vaan ainoastaan siksi, että hän kykeni ottamaan vastaan pestin Jumalalta, siltä Jumalalta, joka sanoi: “Olen kuullut miten israelilaiset valittavat”. Meidän näkymme ei voi perustua siihen, mitä me näemme, vaan se voi perustua vain Jumalan lähettämiseen – sellaisena aikana ja niiden olosuhteiden vallitessa, jotka hän katsoo sopiviksi, ei kukaan muu.” Juuri tätä minä kutsun “Tarsos-periaatteeksi”, joka on ratkaisevan tärkeä apostolisen rakentamisen periaate ja tekee mahdolliseksi, että Jumala lähettää meidät – ja lähettää vain jos olemme kuolleita omille itsekkäille pyyteillemme, jos vapaaehtoisesti luovumme oman tahdon tiestä ja alistumme Jumalan tahtoon ja olemme valmiita kuolemaan taloudellisesti ja jäämään Jumalan käsiin mieluummin kuin etsiä säännöllisen palkan turvallisuutta ja siihen kytkettyjä erilaisia tilpehöörejä – näin voimme toteuttaa hänen tahtonsa hänen tavallaan. 85


Tämän tähden emme edes uneksi, että voisimme liimata omat nimilappumme ja omat menetelmämme sellaisiin asioihin, joita vain Jumala voi saada aikaan. Me saamme täyden varmuuden siitä, että mitä tahansa tapahtuikaan, me emme saaneet sitä aikaan, vaan se tapahtui pikemminkin meistä huolimatta. Missä määrin sinä haluat tosissaan olla mukana tällaisessa? Ja minkä hinnan olet valmis maksamaan siitä – juuri nyt?

86


Jumalan valtakunnan talous (Ote sivuilta 363-376) Meidän taloudenpitomme osoittaa paremmin kuin mikään muu todelliset arvomme, painotuksemme ja elämämme tärkeysjärjestyksen. Ja jos seurakunta on kuluneen 1900 vuoden aikana muotoutunut pääasiassa sellaisten koolle kutsuvien työmuotojen kautta, kuten on ominaista pastorin työlle, opettajalle ja evankelistallekin, niin voimme olettaa, että tämä heijastuu myös budjetoinnissa. Jos jokin asia on varma, niin se on tämä: me ihmiset sijoitamme rahamme sellaiseen, mikä on lähellä sydäntämme. Jos siis haluamme siirtyä kristittyinä lähemmäksi omia apostolisia juuriamme, tällainen siirtyminen olisi tuskin edes puolisydämistä, jos emme anna tämän paluumuuton vaikuttaa perinpohjaisella tavalla meidän taloudenpitoamme koskevaan ajatteluumme ja toimintaamme. Jeesus puhui enemmän rahasta kuin taivaasta ja helvetistä yhteensä osoittaakseen tällä, että meidän rahankäyttömme on ehdottoman ratkaiseva alue, josta riippuu meidän roolimme Jumalan valtakunnassa. Ne Jumalan valtakunnan taloudenpidon periaatteet, joita hän opetti ja eli todeksi, ovat vallankumouksellisia kenelle tahansa, joka todella näkee, kuulee ja ymmärtää ne, paljon kommunismia ja sosialismia kumouksellisempia – näitä talouden systeemejä, jotka ovat saaneet miljoonat ihmiset haltioihinsa, kun he ovat janonneet oikeutta ja halunneet muuttaa tätä planeettaa paremmaksi paikaksi elää. Ei ihme, että aina kun Jeesus kosketteli taloudellisia asioita, ihmiset reagoivat siihen suurella hämmästyksellä (Matt.7:28, 19:25) ja suoranaisella epäuskolla. “Rikas nuorukainen”, joka takertui omaisuuteensa, ei joutunut ainoastaan lähtemään pois surullisena, vaan Jeesus kuvasi, että hän oli yksi niitä kameleita, joka ei päässyt 87


neulansilmästä sisälle Jumalan valtakuntaan. Toisin sanoen, jos h��n jäisi siihen tilaan, hän joutuisi helvettiin, sillä hän arvosti omaisuuttaan Jeesusta korkeammalle. Sen tähden moni kuulijoista ajatteli “Kuka sitten voi pelastua?” (Luuk.18:18-30). Voidaksemme vastata tähän täsmälliseen kysymykseen, voimme lukea Raamatusta, kuinka kohta rikkaan nuorukaisen jälkeen kerrotaan Sakkeuksesta, joka heti oivalsi, mitä taloudellisia seuraamuksia Jumalan yhteyteen palaamisella olisi: “Herra, näin minä teen: puolet omaisuudestani annan köyhille, ja keneltä olen liikaa kiskonut, sille maksan nelinkertaisesti takaisin.” Sen kuultuaan Jeesus sanoi häneen viitaten: “Tänään on pelastus tullut tämän perheen osaksi. Onhan hänkin Abrahamin poika. Juuri sitä, mikä on kadonnut, Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan.” Luuk.19:8-10. Pelastus on aika vahva sana viittaamaan raha-asioiden hoidossa ilmenneeseen muutokseen, mikä on tapahtunut jonkun ahneen roiston ja huijarin elämässä, mutta meillä ei ole mitään syytä epäillä, että Jeesus, joka oli Vapahtajana itse paikalla, ei olisi tarkoittanut juuri sitä, mitä sanoi. Vastauksena niille, jotka vähää aiemmin olivat kyselleet rikkaiden pelastumisen mahdollisuuksista, hän sanoo: Sakkeuksen kaltaiset ihmiset pelastuvat ja pääsevät Jumalan valtakuntaan, ihmiset, jotka ovat rikkaan nuorukaisen kaltaisia, eivät. Jeesuksen mukaan siis taloudelliset edesottamukset ovat erinomainen peili, joka kertoo, onko ihminen pelastettu vai ei. Jos me istuisimme alas ja tutkisimme näitä perussääntöjä ja tosiasiallisia periaatteita, joita sovellamme taloudenpidossamme – minä ja sinä – ja kartoittaisimme uskon näkemyksiämme, asenteitamme työntekoa kohtaan, ansaitsemistamme ja antamistamme – kuinka pelastettuja olisimme?

88


MJA – Mitä Jeesus Antaisi Kukaan ei voisi ajatellakaan perustavansa valtiota ilman taloudellista järjestelmää, ilman talouselämässä sovellettavia perussääntöjä ja hallintoa, joka pitää yllä valtion lakeja. Olemme nähneet historiasta, että ne imperiumit ja valtiot, jotka epäonnistuivat luomaan terveesti toimivan taloudellisen järjestelmän, joka olisi soveltanut asianmukaisia talouselämän lakeja, olivat tuomittuja romahtamaan, kuten muinainen Espanjan valtakunta. Siellä ei osattu luoda toimivaa pankkijärjestelmää, päinvastoin kuin Britanniassa, jonka pankkien pääomia hoidettiin Lontoosta käsin. Jeesus Messias, joka tuli aloittamaan Jumalan valtakunnan rakennustyössä maan päällä aivan uuden ja konkreettisen vaiheen, esitteli oman elämänsä ja opetustyönsä kautta aivan uuden taloudellisen järjestelmän, joka sisälsi kaiken tarpeellisen: pankkitoiminnan, hyvän ja huonon sijoittamisen periaatteet ja valtakunnan olemassaoloa tukevat taloudelliset lait ja säännökset. Hän esitteli muiden periaatteiden ohella myös sen periaatteen, että “Jumala on tullut tarjoamaan työtä kaikille!”, mikä on tietenkin valtavan hyvä uutinen niille, jotka kärsivät työttömyydestä. Hän havainnollisti, että Jumala maksaa, minkä on tilannut, ja että hänellä on myös eläkesuunnitelma ja että ne, jotka oikeasti tulevat tekemään hänelle työtä, eivät joudu oleellisten asioiden suhteen ikinä mihinkään puutteeseen ja voivat luottaa kaikkein turvallisimpaan taloudellisen perusturvan järjestelyyn, mitä maan päällä on – ja toimii vielä maallisen elämän jälkeenkin. Kun Jeesus jätti maallisen työnsä rakennuksilla, oli erityisen ilmiselvää, että hänen keskeinen tehtävänsä oli “palvella ihmisiä”, jotta he pelastuisivat (Mark.10:45). Tätä työtään hän ei ymmärtänyt pelkästään ihmisten opettamisena, vaan hänen tuli parantaa heitä ja vapauttaa pahojen henkien vallasta ja osoittaa heille myös keinot elää taloudellisesti turvattua elämää. Ne, jotka saivat näitä palveluja osakseen, jakoivat omasta varallisuudestaan hänelle (Luuk.8:3) ja raha 89


päätyi ainakin osaksi “yhteiseen kukkaroon” (Joh.12:6). Tämä kukkaro toimi sitten vähän kuin yhteisenä pankkitilinä ja rahaa käytettiin luonnollisesti Jeesuksen ja hänen seuralaistensa jokapäiväisiin kuluihin, mutta myös “köyhien avustamiseen”. Taloudenpidon periaatteita, joita Jeesus toi esiin Jeesus eli neljä eri kautta elämässään, jotka olivat taloudellisesti erilaisia: lapsuuden, nuoruuden, (hengellisen) isyyden ja noustuaan taivaaseen – isovanhemmuuden. Poikasena Jeesus oli taloudellisesti riippuvainen molemmista inhimillisistä vanhemmistaan, Mariasta ja Joosefista, ja tähän huolenpitoon osallistui myös taivaallinen Isä, joka lähetti Pojalleen lahjoja esimerkiksi itämaan tietäjien välityksellä. Sitten noin 12 vuoden iässä Jeesus meni nuorena miehenä mukaan liike-elämään. Tehtyään noin 18 vuotta rakennuksilla töitä ja saaden siitä elantonsa, hän siirtyi vaiheesta 2 vaiheeseen 3: hän alkoi elää taloudellisesti hyvin erilaista vaihetta osallistuen kommuunielämään (mikä tulee halvemmaksi) palvellen ihmisiä (Mark.10:45) niillä lahjoilla, joita hänellä oli, saaden heiltä lahjoja, joita nämä antoivat vastavuoroisesti hänelle varoistaan (Luuk.8:3). Heidän lahjansa koottiin yhteiseen kukkaroon (Joh.12:6) yhteiselle tilille, jota hoiti Juudas, ja sitä rahaa käytettiin yhteiseen elämiseen ja siitä myös jaettiin köyhille (Mark.14.5). Hän saarnasi ja eli opetustaan todeksi: että Jumala on valmis palkkaamaan työhönsä jokaisen, joka haluaa irrottautua markkinataloudesta palvellakseen “viinitarhan omistajaa” – Jumalaa (Matt.20). Jos olemme oikeasti Jeesuksen seuraajia ja teemme samoin kuin Kristus, silloin meitä kutsutaan seuraamaan Jeesuksen elämäntyyliä myös taloudellisissa asioissa. Siinä tapauksessa tämä messiaaninen periaate voidaan kiteyttää sanomalla: “Jumala on tullut palkkaamaan työhönsä ihan jokaisen!” 90


Jeesus havainnollisti, että profeetallisen johdatuksen puitteissa talous voi kukoistaa, kuten osoittaa Pietarin esimerkki, kun hän sai kokea ihmeen ongittuaan kalan (Luuk.5), mikä voidaan nähdä dramaattisena läpimurtona taloudellisessa elämässä. Mutta hän myös osoitti, että jos lähtee mukaan Jumalan valtakunnan asioihin, se on paljon merkityksellisempää kuin vain liiketoimet ja raha. (Toinen tärkeä messiaaninen periaate onkin: “älä kuole liikemiehenä!”) Uskollisuus merkitsee luopumista: Jumalan valtakunnan rakentamiseen ja kuninkaalliseen sadonkorjuuseen osallistuminen vaatii kaiken muun taakse jättämistä (Luuk.5:11, 14:26-33): kalaverkkojen, liiketoimien, sukulaisten, talojen ja peltojen. Monille tämä voi tulla eteen järkyttävänä oivalluksena, mutta jokaisen opetuslapsen, mikä mainitaan evankeliumeissa, oli pakko jättää sikseen maallinen työ tai yritystoiminta, tehdä hyvin radikaali ratkaisu, mikä kuitenkin oli välttämätön, jotta kyseinen henkilö oli mahdollista “lähettää sadonkorjuuseen” (Luuk.10:2). Periaate on: Jumalan valtakunnan lähetyssaarnaajat palkataan pois markkinoilta – heitä ei lähetetä työhön markkinatalouteen. Tässä elämänsä kolmannessa vaiheessa Jeesus kutsui opetuslapsia, joille hän oli selkeästi isähahmo (Joh.17). Noustuaan taivaaseen hän jätti heidät tänne maan päälle, jotta heistä vuorostaan voisi tulla uusi isäsukupolvi uudelle opetuslasten joukolle. Näin Jeesus irrotti otteensa ohjauspyörästä ja meni taivaaseen ollakseen siellä jonkinlaisessa isoisän roolissa. Sen jälkeen, kun oli havainnollistanut konkreettisesti, mitä isyys on, ja vetäydyttyään työstä pois astuen neljänteen ja viimeiseen vaiheeseen, hän jätti työn hengellisille lapsilleen, jotta nämä hoitaisivat isän tehtäviä syntymässä olevan seurakunnan hoivaamisessa, kun hän puolestaan – taloudellisesti ajatellen – pääsi olosuhteisiin, missä häntä ympäröi suurempi rikkaus kuin me voimme edes käsittää. Jos tarkastelemme alkuseurakunnan taloudellista järjestelmää, huomaamme että opetuslapset ymmärsivät Jeesuksen elämään 91


kätketyn kumouksellisen talousteorian – ja laittoivat sen käytäntöön. He eivät romantisoineet Jeesuksen kumouksellisia talousoppeja tai väittäneet, että hän tarkoitti kaiken vain kuvaannollisesti – he laittoivat ne ihan tosissaan käytäntöön. Ei tee oikeutta niille taloudellisille periaatteille, joita Jeesus opetti ja eli todeksi, jos vain yksinkertaisesti selitetään, että ne eivät ole paljon romanttisia kuvitelmia kummempia ja ovat peräisin menneiltä ajoilta, joten voimme siis ohittaa ne, koska ne tapahtuivat erilaisen kulttuurin keskellä. Jotkut hylkäävät sen ajatuksen, että se tapa, jolla Jerusalemin alkuseurakunta käsitteli yhteistä rahastoa, olisi millään tavalla ohjeellinen, sillä – näin he argumentoivat – se oli vain väliaikainen järjestely eikä sen vuoksi sovellu ohjeelliseksi esimerkiksi myöhemmälle seurakunnalle. On kuitenkin niin, että alkuseurakunta juuri helluntain jälkeisenä aikana eli lähimpänä Jeesuksen ruumiillista elämää maan päällä, vaiheessa, mikä seurasi välittömästi Jeesuksen taivaaseen astumista. Tämä oli ajanjakso – minkä Apostolien teot kuvaavat – jolloin Jumala monen monituisia kertoja puuttui Jumalan valtakunnan esiin tulemiseen ja sen historiaan. Olisi ollut hyvin oikeutettua, jos Jumala olisi astunut selkeästi mukaan kuvioihin antamalla profeetallisia sanoja, ilmestyksiä tai apostolisen neuvoston päätöksiä mikäli seurakunta olisi talouden sektorilla räikeästi rikkonut oikeita periaatteita. Se tosiasia, että hänen ei tarvinnut alkuseurakunnan taloudellista käytäntöä mitenkään oikaista ja hän jopa selkeästi vahvisti eräät sen merkittävimmistä toimenpiteistä, jotka koskivat taloudenpitoa, kuten tapahtui Ananiaksen ja Safiran kohdalla (Ap.t.5), vie minut siihen johtopäätökseen, että ne tavat joilla talousasioita ratkottiin Jerusalemin alkuseurakunnassa, eivät kuuluneet vain johonkin lyhyeen, jotensakin idealistiseen ja kertaluontoiseen episodiin vielä kasvuvaiheessa olevassa seurakunnassa, eikä aikaan, jolloin ei ihan vielä tiedetty, 92


kuinka asioita pitää hoitaa. Pikemminkin se oli pätevä ja todeksi eletty ilmaus messiaanisista talousopeista, jotka Jumala selvästi allekirjoitti. Minä näen varhaisten kristittyjen taloudellisen elämäntavan suorana jatkumona niille periaatteille, miten Jeesus eli todeksi, kun hän vaelsi täällä maan päällä. Koska seurakunta on Kristuksen ruumis, voidaan varmuudella sanoa, että Kristus toi esille samoja periaatteita niiden kautta, jotka olivat antaneet elämänsä kokonaan hänelle jatkaakseen hänen elämäntyötään. Voimme kysyä, mitkä seurakunta varhaisina miten Jeesus toteutti elämässään, kysymys Antaisi?

olivat ne periaatteet, joita vasta muotoutunut vuosinaan toteutti? Ja kun olemme tutkineet, taloudellisia periaatteitaan opetuksessaan ja heti sen perään kuuluu: MJA – Mitä Jeesus

Tarkastellaan kolmea keskeistä kysymystä: 1) Kuka antoi (mistä rahat tulivat)? 2) Kenelle raha uskottiin (kuka otti sen vastaan ja kuka päättää sen käytöstä)? 3) Mihin raha käytettiin (budjetointi)? 1) Varhaisten kristittyjen tulonlähteet On olemassa kolme pääasiallista kanavaa, joita pitkin raha virtaa Jumalan kansalle Raamatun kuvauksen mukaan: a) Yliluonnollinen elatus. Vanha testamentti kuvaa monia yliluonnollisia tapahtumia, jolloin Jumala puuttui historian kulkuun, kuten leskivaimon öljy, joka lisääntyi, Eliasta pitivät huolta korpit tai enkelit toivat hänelle vettä ja leipää, Mooses iski kalliota ja vesi alkoi virrata, tai viiriäiset ja manna, joita annettiin taivaasta, kun Israelin kansa vaelsi 93


erämaassa 40 vuotta. Vastaavalla tavalla Uusi testamentti kertoo ihmeen kautta tapahtuneista leivän ja kalan lisääntymisestä, valtavan kalansaaliin saamisesta sitä edeltävän profetian mukaan ja tähän sarjaan kuuluu myös Pietarin saama kuuluisa kala, jolla oli kultaraha suussaan. b) Nyt kun olemme kuninkaan omaisuutta, hän omistaa myös rahamme. Kaikki vasta kääntyneet, joilla oli taloja tai peltoja (Ap.t.4:3435 KR38 – huomaa monikko) eli sellaiset ihmiset, joilla oli ylimääräistä – enemmän kuin tarvitsivat – antoivat henkilökohtaisia varojaan ja toiseksi kiinteää omaisuuttaan uudelle Herralleen ja Kuninkaalleen, jota nyt edusti ekklesian hallinnolliset toimijat, ne jotka Jeesus oli asettanut kantamaan sellaista vastuuta seurakunnassa. Kukaan ei pitänyt omanaan sitä, minkä omisti Ap.t.4:32. Uskoon tulleiden omaisuudestaan luopuminen ja varojen luovuttaminen seurakunnan rahastoon oli ehdottomasti varhaisten kristittyjen tärkein tulolähde. Vaikka ei kovinkaan moni rikas ja varakas ihminen tullutkaan uskoon, oli omaisuutensa luovuttaminen uuden isäntänsä hallintaan uusille Jeesuksen Kristuksen orjille täysin vapaaehtoinen – kuten kaikki Jumalan valtakunnassa – ja samalla hyvin normaali teko. Jos nykyäänkin myytäisiin talot ja pellot ja tuotaisiin voitot keskitettyyn rahastoon, merkitsisi se ainakin 6-numeroisia lukuja euroissa, dollareissa ja punnissa. On helppo kuvitella, että tämä uskoon tulleilta saatu rahatulva käsitti 95% kaikista seurakunnan tuloista. Samalla kun uudet tulokkaat pääsivät taloudelliseen turvallisuuteen, löysivät uuden identiteetin, päämäärän ja uuden perheyhteyden – missä sen jäsenet olisivat valmiina auttamaan aina, kun tarvetta ilmenisi – ja kun he oppivat tuntemaan Jumalan, joka oli luvannut “palkata työhönsä jokaisen” ja varata kullekin hyvän eläkkeen taivaassa, he kokivat helpoksi ja itsestään selväksi osallistua yhteiseen hankkeeseen omilla pääomillaan. He olivat varastoineet niitä tulevaisuutensa varalle, mutta nyt he olivat päässeet ymmärtämään, että heidän tulevaisuutensa oli kokonaan Jumalan käsissä – ei enää omissa käsissä. 94


Mitä tapahtuu, jos varakkaat kääntymykseen tulleet tai uskovaiset, jotka siis ovat varakkaita ennestään tai rikastuvat, eivät luovutakaan ylimääräistä varantoaan sellaiseen rahastoon, joka on heidän kontrollinsa ulkopuolella? Helposti käy niin, että 95% niistä materiaalisista resursseista, mitkä Jumala alunperin tarkoitti seurakunnan käyttöön, jää pois seurakunnan kassavirrasta ja koko järjestelmä hyytyy kivulloiseen pysähtyneisyyden tilaan. Jos “rikkaat kristityt” tekevät tämän puhtaasti siksi, että eivät ymmärrä Jumalan valtakunnan toimintaa, tai siksi, että ovat haluttomia tunnistamaan seurakunnan yhteisen apostolisen kukkaron olemassaoloa, seuraus on kaikesta huolimatta sama. Jos seurakunnalta puuttuu se leijonanosa, minkä pitäisi tulla vasta uskoon tulleilta vähän kuin säännönmukaisena pääsymaksuna, kun he luopuvat omistamastaan ylimääräisestä varannosta, silloin seurakunnan on pakko perustaa toimintansa jäljelle jäävään 5 prosenttiin ja venyttää penniä, niin että 100% kuluista katetaan silti. c) Maksut, lahjoitusvarat ja uskovien antamat kolehdit. Sen jälkeen, kun ihmiset olivat tulleet uskoon, oli normaalia osallistua kommuunin kaltaiseen yhteiselämään ja leikata omaa kulutusta ja jättää pois kaikki ylellisyydet – sillä entisen elämäntavan puitteissahan rahoitettiin omaa riippumattomuutta pikemminkin kuin elettiin keskinäisen riippuvuuden antamassa taloudellisessa turvallisuudessa. Uskovat, jotka jatkoivat työskentelyä entisissä maallisissa ammateissaan, antoivat lahjoja ja uhreja niin paljon kuin heiltä liikeni (1.Kor.16:2). Tämä raha – varsinkin silloin, kun kerättiin yhteen suurempia summia jonkin pitemmän ajanjakson puitteissa – luovutettiin sitten apostoleille, jotka varmistivat, että se päätyi kohteeseensa. Edes Vanha testamentti ei tunne järjestelmää, jonka puitteissa annettiin vain yksittäinen kymmenysuhri, joka siis merkitsi 10% antamista lahjoittajan tuloista uskonnolliselle yhteisölle – saati Uusi testamentti. Kristinuskossa ei ole kysymys siitä, “paljonko minun pitää antaa, että Jumala ja seurakunta olisivat tyytyväisiä?” Vaan kysymys kuuluu: “Nyt kun Jeesus on maksanut 95


minusta täyden hinnan verellään ja lunastanut orjakseen synnin orjamarkkinoilta, paljonko minulla on varaa pitää itselläni?” Aivan liian pitkään ovat vähäpätöiset rahalliset verot (“kirkollisverot”) ja seurakuntien laatimat lainalaiset antamisvaatimukset turmelleet niitä Jumalan suunnitelmia, jotka koskevat raha-asioita ja ammatillista uraa ja joiden on tarkoitus johtaa vapauteen. Nämä seurakuntien vaatimukset ovat painaneet monia uskovia alas ja taakoittaneet häpeän ja syyllisyyden alle eivätkä ole ohjanneet ihmisiä sille polulle, mikä vie todelliseen taloudelliseen vapauteen, sellaiseen mikä on tarkoitettu sekä kullekin uskovalle itselleen että sille seurakunnalle, jossa he ovat kasvaneet. 2) Kuka alunperin ottaa vastaan rahalahjat ja päättää, mihin niitä käytetään? Uusi testamentti vastaa ehdottoman selvästi tähän: apostolit – ja vain he. Raha luovutettiin “apostolien haltuun” (KR38: “apostolien jalkojen juureen”) – ei siis pastoreiden ja evankelistojen haltuun. On valtavan vastuullista ja velvoittavaa suorittaa tätä etuoikeutettua tehtävää ja toimia Jumalan valtakuntaan virtaavan kassavirran ensimmäisenä pysäkkinä. Yksi niistä vastuista oli tämä: apostolisen palvelutyön yksi velvollisuus oli huolehtia taloudellisesti niistä, jotka eivät itse siihen kyenneet. Koska meillä ei ole yhtään itsekästä apostolia, joka voisi toimia roolimallina ja esimerkkinä, apostolisten henkilöiden tuli – heidän koko DNA:nsa vuoksi, arvojen, tärkeysjärjestyksen ja lähetystehtävän vuoksi – käyttää heille uskottuja rahoja Jumalan säätämien apostolisten tehtävien hoitamiseen, kuten niiden uskoon tulleiden kasvattamiseen, jotka olivat tulevaisuuden apostolinen ryhmä, minun kielelläni sanottuna: apostolikokelaita. Jeesus rahoitti omia opetuslapsiaan ja käytti tulojaan ei vain omaan toimeentuloonsa, vaan ympärillään olevien kokelaittensa hyväksi.

96


Teknisesti ottaen tämä oli varsin väliaikainen järjestely, kun Jeesus otti hoitaakseen taloudellisen vastuun niistä, jotka sitten myöhemmin tekisivät samoin omien kokelaittensa suhteen. Jeesus ei koskaan palkannut ihmisiä, joten hän ei koskaan ollut sellaisen esimiehen asemassa, joka maksaa palkkoja henkilökunnalleen, vaan hän selvästikin otti hoitaakseen taloudellisen vastuun ympärillään olleista ihmisistä. Jos tätä mallia pitää toteuttaa tänäkin päivänä siitä syystä, että näin meidän Mestarimmekin on tehnyt ja niin meidänkin tulee tehdä, silloin apostolien tehtävänä on kantaa väliaikaisesti taloudellinen vastuu niistä, jotka näyttävät saaneen kutsun palvella kokoaikaisesti evankeliumin työssä – erityisesti sinä aikana, kun he eivät vielä itse kykene tulemaan toimeen omillaan. Mutta mitä tarkoittaa ilmaisu “apostolien jalkojen juureen”? Apostoleista puhutaan tässä monikossa ja sillä tarkoitetaan uskovien ryhmää (ei jotakin yksin toimivaa gurua tai tähteä) ja “jalkojen juureen” ilmaisee, että on kysymys julkisesta ja läpinäkyvästä antamisesta, missä ei annettu salaa ja tungettu rahaa jonkun yksittäisen henkilön taskuihin, mikä olisi jättänyt tilaa kaikenlaisille hyväksi käyttämisille ja arvailuille. Ne, jotka päättivät seurakunnan yleisestä suunnasta ja kaikkein perustavinta laatua olevista asioista, päättivät myös rahan käytöstä. Muussa tapauksessahan strateginen suunnittelu ja talouden budjetointi olisivat ennemmin tai myöhemmin ajautuneet erilleen. Apostolit tekivät työtä päämäärän saavuttamiseksi yhdessä diakonien kanssa (Ap.t.6:1-7), joiden vastuulla oli muiden asioiden lisäksi arvioida todelliset tarpeet ja erottaa ne kuvitelluista ja keinotekoisista tarpeista niin että rahoista jaettiin kaikille sen mukaan kuin kukin tarvitsi. Ap.t.2:45. Alkuseurakunnalla siis oli kukkaro, mikä muodosti yhteisen taloudellisen varannon, ja se kaikella todennäköisyydellä toimi tietyn apostolisen hallintokokonaisuuden – alueellisen seurakunnan eduksi. Se oli siis jotakin, jota me tänä päivänä voisimme kutsua “apostoliseksi säätiöksi”, omaisuudenhoitoyhtiöksi, jolla on läpinäkyvä yhteinen tilisysteemi niitä varoja varten, jotka on määrä käyttää Jumalan valtakunnan hyväksi. Se 97


oli taloudellinen instrumentti, jota hoitivat apostolit ja diakonit, niin että koko seurakunta saattoi seurata varojen käyttöä. Näin toimittaessa se tarkoitti, että kaikki tiesivät, mitä tuli kassaan sisään, kenelle siitä annettiin ja mitä rahoille ylipäätään tapahtui. Tämä on hyvin kaukana nurkkakuntaisesta salailusta, monarkiaa muistuttavasta perimissysteemistä, jossa hengellisen johtajan tai perustajan – kristillisen järjestön tai seurakunnan “kuninkaan” – biologiset pojat anastavat vallan itselleen antaen huutia kaikille säännöille ja rikkoen omavaltaisesti Jumalan valtakunnan säädöksiä ja jättävät “Jumalan asiat” omien sisarusten haltuun tai minkä tahansa täysin erilaisen taloudellisen järjestelmän hoidettaviksi – mitä nyt ihmisten “luovissa” käsissä syntyykään erilaisia salamyhkäisiä kirjanpitosysteemejä, joita on nähty kirkon historiassa ja lähetysjärjestöjen toimissa menneinä aikoina. 3) Mihin raha käytettiin? Uudessa testamentissa on selkeät linjanvedot siitä, miten rahat tulee budjetoida: a) Omalle väelle ensin: diakoniaan, joka kohdistuu omiin köyhiin. On tarpeellista pitää huolta niistä vähäosaisista, jotka nyt olivat osa Jumalan perhettä, erityisesti orvoista ja leskistä. Tämä ei ole vain normaalin ja terveen vanhemmuuden mukaista, vaan myös raamatullinen velvoite: meidän on siis tehtävä hyvää kaikille, mutta varsinkin niille, joita usko yhdistää meihin. Gal.6:10 (ks. myös Joh.13:1 ja Gal.2:10). b) Hengellisille äideille ja isille. Oli tarpeen antaa niille, joista oli tullut kypsiä kouluttamaan muita, valmentajia ja varustajia toisille, joista oli kehittynyt hengellisiä vanhempia, sillä työmies on palkkansa ansainnut. Luuk.10:7. (Ks. myös 1.Kor.9) Ne ihmiset, jotka kokonaisvaltaisesti sijoittivat armoituksensa toisten hyväksi (Ef.4:11-13), siis ne, jotka olivat sadonkorjuun työmiehiä, olivat palkkansa ansainneet (Matt.20) ja heitä kannatettiin yleisen apostolisen kassan kautta vähän samalla tavoin kuin 98


Jeesuksen seuraajatkin (jotka “olivat jättäneet kaiken”) saivat elatuksensa yhteisestä “kukkarosta”. Näillä varustajilla oli vanhemman tehtävä Kristuksen ruumiissa. Aivan kuin terve perheyhteys ei koskaan hylkää mummoja ja pappoja taloudellisesti, seurakunnan tuli yhtenä kokonaisuutena toimia niin, että pidettiin taloudellisesti huolta niistä, jotka huolehtivat heistä (hengellisesti). Tämä ei tarkoittanut sitä, että he olisivat saaneet säännöllistä kuukausipalkkaa tai vuotuista korvausta – mikä ajatus on Uudelle testamentille täysin vieras, koska se synnyttää riippuvuutta ja vääränlaista turvallisuutta, “laiskuutta” ja keinotekoisia hengellisen työn hankkeita, joilla ei ole mitään suoraa yhteyttä seurakunnan toimintaan. Antaminen muodostui enemmänkin hyödykkeiden jakamisesta ja rahaa annettiin vain tarpeen tullen sen mukaan räätälöitynä kuin toiminta kulloinkin edellytti sellaisen työmiehen osalta, joka ei enää voinut olla mukana maallisessa työssä (mikä siihen aikaan tarkoitti yleensä maatilalla työskentelyä). c) Seurakunnan ulkopuolisille köyhille. Diakonian harjoittaminen niiden hyväksi, jotka olivat seurakunnan ulkopuolella, oli tärkeysjärjestyksessä kolmas kohde. Sen jälkeen, kun oli pidetty huolta omista heikoista ja vähäosaisista ja annettu elintärkeä taloudellinen tuki niille, jotka varustivat pyhiä hengellisesti, sana kehotti: “tehkää hyvää kaikille” (Gal.6:10). Antaminen niille köyhille, jotka olivat seurakunnan ulkopuolella, ei ollut pakollista, vaan vapaaehtoista (voitte tehdä heille hyvää milloin tahdotte Mark.14:7), mikä oli Jeesuksen antamiseen liittyvässä opetuksessa varsin viisas painotus. Muussa tapauksessahan maailman köyhyyden rajattomat tarpeet olisivat imeneet ennen pitkää seurakunnan varat tyhjiin. Näin olisi käynyt, jos budjetointi olisi ollut tarpeiden mukaan ohjautuvaa eikä apostolien ja diakonien yhteistyössä suorittamaa, mikä varmisti, että se oli Jumalan ohjaamaa. Jos seurakunnan rahojen käyttöä ohjattaisiin pastoreiden toimesta tai kenen vaan toimesta, jolla on kovin myötätuntoinen sydän mutta ei paljonkaan apostolista tai profeetallista näkemystä, seurakunnan rahat 99


hupenisivat nopeasti, kun maailman huutava hätä määräisi varojen käytöstä. Kaikki kauhea epäoikeudenmukaisuus ja kurjuushan kohtaa meitä joka kadun kulmassa ja jos niiden vuoksi unohtaisimme kohdat 1 ja 2 – ne kohdat, jotka varmistavat seurakunnan pitkän tähtäimen toiminnan ja tavoitteet – se merkitsisi että nuo tärkeimmät asiat pitäisi uhrata päälle käyvien välittömien tarpeiden ja kiireellisen hädän johdosta. d) Apostolisiin hankkeisiin. Paavali järjesti keräyksen Jerusalemin seurakunnalle, joka oli seurakuntien joukossa eräänlainen ikääntyvä isoäiti (1.Kor.16:3). Samoin Filippin seurakunta kokosi huomattavan ja tarpeellisen summan rahaa puutteessa olleelle apostoli Paavalille, joka ei saanut kannatusta siltä seurakunnalta, jonka olisi sellaista pitänyt antaa – mikä johti siihen, että Paavalin piti työskennellä jonkin aikaa teltantekijänä (Ap.t.18:1-5, Fil.4:15). Näyttää siltä, että liikkeellä oleminen – ja liikkeellä olevien pitäminen liikkeessä – ja heidän päivittäinen elantonsa muodostivat sellaisen taloudellisen avaintekijän, jonka avulla pidettiin hengellistä työtä pystyssä – mikä taas mahdollisti sen, että seurakunnat pysyivät raiteillaan. Heti kun nämä liikettä ylläpitävät henkilöt menettivät seurakunnan taloudellisen kannatuksen, he sananmukaisesti uppoutuivat teltan tekemiseen ja olivat pakotettuja hankkimaan elantonsa omin käsin. Se koitui pahaksi rajoittavaksi tekijäksi tai peräti esti kokonaan heidän työskentelynsä seurakunnan hyväksi, jonka kasvu, tulevaisuus ja laajentuminen oli kuitenkin heistä riippuvaista. Taloudellinen uudistus Jumala on lähtenyt liikkeelle saadakseen aikaan kaikkein pisimmälle ulottuvan uudistuksen ekklesiansa hyväksi, mitä on tapahtunut sitten Calvinin ja Lutherin päivien. Tämän uudistuksen seuraukset Kristuksen ruumiin taloudelle ja sen yhtenäisyydelle ovat mullistavat. 100


Se miten hyvin seuraamme Messiaamme Jeesuksen meille viitoittamia kumouksellisia linjoja, jotka hän on määritellyt koskemaan rahaa ja työtä ja jotka kattavat taloudenpidon suhteen sekä meidän käytännön elämämme yksilöinä että yhteisöllisen elämämme, ei ole vain paikkansapitävää tietoa välittävä hengellinen lämpömittari, vaan ratkaiseva asia meidän osallisuudessamme taivasten valtakuntaan. Historian saatossa on käynyt niin, että ekklesiaa koskevat alkuperäiset raamatulliset esikuvat ovat antaneet tilaa ja jopa väistyneet syrjään ihmisten keksimien perinteiden tieltä vanhoissa kirkoissa, kirkkokunnissa ja järjestöissä. Tänä päivänä me olemme kuitenkin todistamassa todella apostolisen ja terveen ekklesian paluuta, minkä ovat esitelleet meille ne ei-länsimaiset liikkeet, joille ei ole ollut keskeistä soveltaa oikeaoppisia menetelmiä, vaan jotka ovat kärsineet ja kestäneet vainoa ja joutuneet siinä todelliseen tulikasteeseen. Kun palaamme messiaanisiin talouden ja työelämän periaatteisiin, huomaamme olevamme sellaisen taloudellisen reformin kynnyksellä, jolla on globaaleja vaikutuksia. Näemme ekklesian ja liike-elämän sekoittuvan, ekklesian ja politiikan menevän päällekkäin, ekklesian ja tiedonvälityksen, kasvatuksen ja etiikan kohtaavan toisensa Jumalan valtakunnan luomissa kehyksissä – missä tullaan raivaamaan tilaa tämän taloudellisen uudistuksen esiinmarssille. Toisin sanoen: ne käytännön ratkaisut, mitä ihmiskunta tarvitsee ja joihin on löydettävissä ratkaisu Jumalan valtakunnan näkökulmasta, on se näyttämö, missä Jumalan valtakunnan kumipyörä iskee kyntensä maailman asfalttiin. Jeesus opettaa, kuten kerrotaan vertauksessa kylväjästä Matteuksen evankeliumin luvussa 13, että vain jos olemme suorassa kosketuksessa maailman kanssa, voivat Jumalan valtakunnan periaatteet toimia ja tapahtua todellisen elämän jalostumisena ja uudeksi luomisena maan päällä. Joten silloin, kun laajeneva apostolinen kristinusko ei suostu enää maailman muokattavaksi, se voi taivaallisen Kuninkaansa 101


johtamana saada takaisin voimansa muuttaa maailmaa ja nähdä, miten se loputtomasti lisääntyy “Jumalan vallan alaisuudessa” (Jes.9). Tämä tulee vaikuttamaan kaikkeen ihmiskunnan elämään ja johtamaan lopulta välienselvittelyyn Jumalan mestaruuskisoissa käytävässä maailmanlaajuisessa taistelussa, joka käydään Babylonin järjestelmän ja “apostolien, profeettojen ja pyhien” välillä (Ilm.18:20). Siellä missä kristinusko kieltäytyy olemasta markkinajohtoinen ja siitä tulee lähetysvetoinen ja missä mammonan periaatteet – miten kilpailu vie eteenpäin ja voitot maksimoidaan – laitetaan sivuun eikä niiden sallita enää toimia sirpaloituneen kristinuskon uskonnollisen menestyksen veturina, me saamme nähdä Jeesuksen muovaaman vastakulttuurin esiinmarssin, sellaisen kulttuurin, joka rakentuu apostoliselle ja profeetalliselle perustukselle ja ekklesian raamatullisille piirustuksille. Rahalla on roolinsa Kuvittele aikaa, jolloin syntisen varat talletetaan oikeamielisille (Sananl.13:22) ja Joka korkoa kiskoo ja rahaa kahmii, kokoaakin sille, joka muistaa köyhää (Sananl.28:8) ja syntisen hän panee kokoamaan ja kartuttamaan hyvää sille, joka on hänelle mieluinen (Saarn.2:26) ja vielä: Jumalattomalla on hopeaa kuin maan tomua ja vaatteita kuin meren mutaa – hän hankkii ne itselleen, mutta vanhurskas ne pukee ylleen, ja hopean jakavat viattomat keskenään. Job.27:16-17. Olemmeko me valmiita tähän? Näiden Raamatun profetioiden perusteella ja ottaen huomioon meneillään olevan Jumalan valtakunnan esiin murtautumisen, odotan että syntyy laaja suunnanmuutos sen suhteen, kuka päättää lähitulevaisuudessa Jumalan valtakunnan varoista maan päällä. Jos apostolit nostetaan Jumalan toimesta jälleen siihen asemaan, mikä heille kuuluu, ja Kristuksen ruumis mukautuu yhä enemmän omien 102


arkkitehtiensa komentoon, rahavarat alkavat jälleen virrata suoraan kohti Jumalan määräämiä apostolisia tavoitteita. Kun tähän lisätään se vauraus, mikä syntyy uusista keksinnöistä, ja muutamat säätiöt, jotka kykenevät noudattamaan kuninkaallista käskyvaltaa, ja jos siihen vielä lisätään yleinen paluu messiaanisiin talousperiaatteisiin, mitä tapahtuu erityisesti uusissa kotiseurakuntaliikkeissä eri puolilla maailmaa, niin saamme vielä kokea aivan uudenlaisen ja räjähdysmäisesti kasvavien taloudellisten resurssien todellisuuden. Tämä tulee luomaan sellaisen talouden suunnanmuutoksen, jolla on järisyttäviä ulottuvuuksia – ja nämä varat tulevat varmuudella olemaan jo alusta alkaen rahaa, jolla on lähetystehtävä, ne tulevat olemaan Jumalan valtakunnan rahaa ja siksi myös apostolista pääomaa, jota ei käytetä vanhojen itsetarkoituksellisten kirkkojen hyväksi eikä sellaisiin hankkeisiin, joihin olemme tottuneet. Jos tri David Barrett on oikeassa, CAWKI (Church As We Know It) käyttää nykyään noin 270 miljardia dollaria vuodessa kaikenlaisiin juokseviin kuluihinsa eikä siihen sisälly vielä ne vuotuiset 16 miljardia, jotka kanavoidaan menemään rikollisella tavalla (kun varoja kavalletaan papiston ja varainhoitajien toimesta). Ne 286 miljardia dollaria, jotka perinteinen kristinusko tuhlaa vuodessa loputtomiin ohjelmiinsa, paperivuoriin, koulutukseen, säännöllisiin evankelioimistapahtumiin, kirkkorakennuksiin ja niiden ylläpitokuluihin, seurakunnan työntekijöiden palkkoihin ja sosiaalimenoihin ja lähetystyön kuluihin kohoaa aina 2860 miljardiin vuosikymmenessä. Mitä maksaa siihen verrattuna aloittaa kotiseurakuntien toimintaa? Tarkoitan siis seurakuntia, joilla ei ole omaa kiinteistöä eikä parkkialuetta, ei palkattua pastoria eikä nuoriso-ohjaajaa, ei edes piirtoheijastinta eikä 24-kanavaista äänentoistoa? Jos istumme alas ja laskemme tällaisen toiminnan kustannuksia, voidaan laskea mukaan pakolliset matkakustannukset, seminaarikulut, opetusmateriaali, tutkimusaineisto, muutaman avainhenkilön ja apulaisen varustaminen 103


sek�� sosiaalinen hätäapu, saadaan viivan alle noin 30 miljoonaa dollaria vuotuisia kuluja, mikä tekee kymmenen vuoden ajalta noin 300 miljoonaa. Se on siis noin kymmenestuhannesosa siitä, mitä perinteiset kirkot tuhlaavat itseensä. Mitä tapahtuisi, jos kristityt muuttaisivat tulevan vuosikymmenen aikana antamistapojaan niin, että nykyisen 0.01% sijasta annettaisiin 10% niin, että varat sijoitettaisiin seurakuntien perustamiseen tähtäävien kasvuliikkeiden tukemiseen? Kuvittele, että tapahtuisi käänne oikeudenmukaiseen suuntaan ja tehtäisiin tarkistus siihen ajattelutapaan, mitä Ananias ja Safira edustivat (eli siihen että raha rutiininomaisesti varastetaan seurakunnalta papiston ja varainhoitajien toimesta), ja se olisikin nyt vuosittain käytettävissä apostolisiin tarpeisiin. Se mullistaisi maailman. Tämän kirjan kirjoittamisen aikaan (2009) melkein jokainen apostolinen henkilö maailmassa, jonka tunnen, on säännönmukaisesti kaikkein huonoimmin rahoitettu, penniä äärimmilleen venyttävä ja taloudellisesti laiminlyödyin ihminen, mitä vaan voi kuvitella. Kuvittele vaikka vähäinenkin liikahdus kohti apostolisia talousperiaatteita ja saataisiin kokea käänteentekevä muutos tavassa, jolla varoja kertyy apostolisia ja profeetallisia päämääriä varten. Se johtaisi lähetystyön vallankumoukseen, jolla olisi valtavat mittasuhteet ja se vapauttaisi liikkeelle maailman suurimmat luovat voimat. Sen historiallisen apostolisen tehtävän loppuunsaattaminen, mikä meillä on maailman kansojen evankelioimisessa, kun Jeesus käski meidän tehdä opetuslapsia kaikista kansoista, olisi äkkiä ulottuvillamme. Silloin vaivoin korviimme kantautunut sadonkorjaajien ja heidän esimiestensä epätoivoinen huuto (Jaak.5:4) alkaisi vähitellen laantua ja seurakuntaan saataisiin perustetuksi uudestaan Jumalan tahdon mukainen järjestys. Jos sellaisen apostolisen seurakunnan esiin murtautuminen tahdottaisiin estää, se olisi vain yhden olennon etujen mukaista – Luciferin. Meidän ei sen vuoksi pidä lainkaan epäillä hetkeäkään, etteikö Saatana ja kaikki 104


pimeyden henkivaltojen joukot tekisi mitä tahansa, jotta he voisivat vaikuttaa uskovien antamiseen ja hallita kristittyjen varainkäyttöä niin että ne pysyvät mahdollisimman harmittomina. Jos Saatana saisi sekoitetuksi uskovien mielet ja sen kuinka he käsittelevät rahaa ja saisi syötetyksi heille sellaisen pakkomielteen, että raha pitää tuhlata erilaiseen uskonnolliseen itsetyydytykseen, epäapostoliseen toimintaan, Vanhan testamentin mukaiseen temppeliverotukseen, lainalaisiin antamismalleihin, toimeentulon epävarmuuden hallintaan, turvallisuusajatteluun jota ei ole viety ristille, tai pelkästään ylpeyteen, hän on voitolla. Tässä Saatanan suunnitelmassa on kuitenkin vakava virhe: sinä ja minä. Eli ne ihmiset, jotka tajuavat yhä useamman Kristuksen seuraajan tavoin, joita on ympäri maailmaa, että seurakuntien talouden hoidossa on mopo karannut täysin käsistä ja talouden perusta pitää kokonaan uudistaa Jumalan valtakunnan periaatteiden mukaan – hinnalla millä hyvänsä. Mutta miten sellainen suunnanmuutos voidaan saada aikaan? Kuinka pääsemme takaisin aitoon kristilliseen ja messiaaniseen tapaan ansaita rahaa ja hoitaa varojamme? Siitä lisää ensi kerralla. Ristille viety antaminen Jotta edellä mainituista Jumalan valtakunnan talouden asioista yksikin toteutuisi, luulen että jokaisen meistä tulee kokea “taloudellinen kääntymys”, mikä johtaa puolestaan siihen, mitä kutsun termillä “ristille viety antaminen”. Risti ei edusta mitään inhimillisen ajattelun kannalta loogista, ristiinnaulitsemisen välttäminen sen sijaan kyllä. Ristiinnaulitsematon mieli tarvitsee kovia faktoja ja terveitä lainalaisuuksia, joihin nojaten voi odottaa kunnon voittoja. Ristiinnaulitsematon antaminen tarvitsee liiketoimintasuunnitelman ja näkyviä, nopeita tuloksia. Risti taas näkee sen, mikä on salattua. 105


Ristiinnaulitsematon antaminen rahoittaa sitä, joka huutaa äänekkäimmin. “Menestys” hengen mukaan näyttää usein lihan kannalta katsoen tappiolta. Risti opettaa meille, että olemme vahvoja, kun olemme heikkoja. Ristiinnaulitsematon antaminen sitä vastoin rahoittaa vahvoja, kaikkea mikä näyttää menestyvän. Ristille viety antaminen ymmärtää, että erämaakokemukset ovat Jumalan suunnitelman kannalta kaikkein tärkeimpiä aikoja. Ristille viety antaminen sujuu iloiten, kun vehnänjyvä putoaa maahan ja kuolee – kuolee siksi että se tuntee Jumalan lupaukset. Ristiinnaulitsematon antaminen vähät välittää muutamasta säälittävästä sadonkorjaajasta, se pikemminkin mieltyy varastohalliin, missä on pitkä rivi leikkuupuimureita. Ristille viedyssä antamisessa ymmärretään, että Jeesus tietää paremmin kuin me, mihin raha kannattaa käyttää, ja siinä alistutaan hänen periaatteidensa noudattamiseen. Ristiinnaulitsemattomat yksilöt paistattelevat siinä valossa, minkä uskovat edustavan heidän yksilöllistä oikeuttaan antaa mihin haluavat, milloin haluavat, kenelle haluavat – jos haluavat. Ristille viedyssä antamisessa ymmärretään, että antaminen on yhteisöllinen tehtävä, jota tulee toteuttaa kuuliaisuudessa ja Jumalan palvelemiseksi. Ristille viety antaminen alkaa sieltä, missä on oikeasti uudistunut mieli (Room.12:1-2), ja se tulee näkyviin taloudellisissa teoissa, jotka voivat näyttää aivan käsittämättömiltä ja jopa hulluilta maailman silmissä. Tarkastelkaamme muutamia raamatullisia esimerkkejä eri näkökulmista. Olisitko antanut mitään sellaisiin hankkeisiin kuin  ryhmälle ilmeisen dementisiä ihmisiä, jotka rakentelivat kaiken kaikkiaan 120 vuotta laivaa kuivalle maalle, koska oli muka tulossa “suuri katastrofi”? Ja kuitenkin Nooan arkista tuli Jumalan keskeinen pelastuksen väline uudelle alulle ihmiskunnan historiassa.  paimenpoikaan, joka haaveili kuninkuudesta väittäen olevansa profeetallisesti voideltu, vaikka riitautui hovin kanssa, piileskeli sitten 400 pulaan joutuneen, velkaantuneen ja katkeroituneen 106


miehen kanssa luolissa? Ja kuitenkin tästä rettelöitsijöiden joukkiosta tuli kuningas Daavidin hallinnon ydinjoukko. erääseen itseään suositelleeseen unennäkijään, joka kunniallisen perheensä hylkäämänä riutui egyptiläisessä vankilassa? Ja kuitenkin Joosefista tuli aikakautensa messiaaninen henkilö. kiivasluontoiseen murhaajaan, joka pakenee viranomaisia ja piileskeli ulkomailla jopa 40 vuotta paimentaen lampaita jossakin erämaan keskellä ja puhui kutsumuksestaan viedä israelilaiset pois Egyptistä? Ja kuitenkin Mooseksesta tuli elävä legenda, kansansa vapauttajan tyyppiesimerkki. kiistanalaiseen pieneen perheeseen, joka pyysi saada kannatusta, että se voisi viettää muutamia lomavuosia Egyptissä siitä syystä, että – kuten he väittävät – heidän poikansa on eräiden “itämaan tietäjien” toimesta julistettu maailman vapahtajaksi? Ja kuitenkin Mariasta ja Joosefista tuli se alkuperäinen “kotiseurakunta”, josta Jeesus sai vauhtia lähteä kaikkeen maailmaan. mitä ilmeisimmin haaksirikkoon joutuneeseen poliitikkoon, jolla on hävyttömän yksinvaltaisia tavoitteita jostakin epäselvästä “valtakunnasta”, niin että jopa monet hänen omista opetuslapsistaan jättivät hänet, ja joka lopulta – sen sijasta että olisi päätynyt valtaistuimelle Jerusalemissa – päätti päivänsä luuserina ja roomalaisten ristille naulitsemana? Ja kuitenkin Jeesus oli juuri sitä, mitä hän sanoikin olevansa. johonkin merkityksettömään entiseen rabbiin, joka epäonnistuttuaan surkasti teologisella urallaan ja jouduttuaan naurunalaiseksi koko kaupungissa, päätyi ompelemaan telttoja 11 vuodeksi Tarsokseen puhuen ties mitä puuta heinää “apostolisesta kutsumuksestaan”, jonka väitti saaneensa Jumalalta? Ja kuitenkin Paavali oli se, joka laski perustuksen evankeliumin levittämiselle ympäri koko läntisen maailman.

107


Mitä siis pitäisi tehdä? Uusi seurakunta tarvitsee taloudenpitoonsa uuden mallin. Kun uudenlainen kristinusko nousee kirkkaalla tavalla esille, meillä ei ole varaa ottaa sille veturiksi vanhaa talousoppia. Siitä seuraisi järjestelmän sisäinen ristiriita, joka johtaisi kaaokseen. Sen tähden pitää nojata sellaisiin talouden periaatteisiin, jotka ovat olennaisesti missiologisia (lähetystä tukevia) ja noudattavat ekklesian kehityksen profeetallisia linjoja, missä ekklesiasta jälleen muodostuu sellainen kuin se kerran oli: siitä tulee Jumalan suunnittelema hallintomalli sekä yksityistä että julkista elämää varten. Uuden ekklesian on tarkoitus perustua vankasti Jumalan valtakunnan laajenevaan olemukseen, joka ilmaisee itseään sekä pöydän ympärillä että stadioneilla, suoraan sanoen se rakentuu kotiseurakuntaverkoston tapaan ja alueellisten kokoontumisten ympärille ja sitä vie eteenpäin viiden palveluviran vauhdittama hengellinen työ ja se saa aikaan paljon suurempaa kasvua kuin mitä tunnettu seurakunnan kasvu tai megakirkot edustavat, kun se moninkertaistuu räjähdysmäisesti. Pitää valmistautua maailmanlaajuisiin taloudellisiin muutoksiin. Kun me alamme uudestaan ymmärtää messiaanisia talousoppeja, se tulee muuttamaan käsityksemme työnteosta ja se tuo Jumalan valtakunnan hyväksi uhraamiseen uudet tavat, uudet summat ja uuden suunnan. Meidän tulee valmistautua siihen, että korvaamme mammonan antaman turvallisuusajattelun uudella ja olemme valmiita siihen, että vaurautta siirretään Jumalan suunnittelemalla tavalla ja hänen ajatuksensa toteutuu maailmanlaajuisesti siinä, että syntisen varat talletetaan oikeamielisille (Sananl.13:22). Monet ovat ennustaneet, että lopun aikana tapahtuu vastaava varallisuuden uusjako, joka tapahtui, kun “Joosef osti koko Egyptinmaan”, mutta tähän mennessä on tapahtunut varsin vähän sekä yksityisellä että yhteisöllisellä tasolla.

108


Tarvitaan apostolisia yrityksiä, yhdistyksiä ja säätiöitä. On selkeä ja kiireellinen tehtävä, että eri puolilla maailmaa perustetaan apostolisia yrityksiä ja säätiöitä niin pian kuin mahdollista, jotta voidaan luoda puitteet niille talouden instrumenteille, jotka toteuttavat messiaanisia periaatteita ja jotka on hahmoteltu Uudessa testamentissa sitä varten, että varoja voidaan keskitetysti kerätä, pitää tileillä ja jakaa sieltä edelleen. Ilman tällaisia järjestelyitä elintärkeät apostoliset ja profeetalliset ihmiset, joita tarvittaisiin kipeästi alueellisen ekklesian uudelleen rakentamista varten, saavat elää hämmästyttävän puutteen keskellä ja syrjäytettyinä ja uppoutuneina kaikenlaiseen teltantekopuuhasteluun. He ovat sellaisen keskellä kuin kalat kuivalla maalla happea haukkoen. Sen jälkeen, kun heidät on otettu kunnollisen kannatuksen piiriin taloudellisesti, he ovat valmiit ottamaan taas vastaan elintärkeän roolinsa ja heidän mukana olemisensa tunnistetaan ja tunnustetaan, kun se vaikuttaa kaikkien hyväksi. Yksi niistä tehtävistä, joita tässä tulee vastaan, on kouluttaa niitä uskovia, joilla on huomattavasti varallisuutta, että he alkaisivat löytää oman roolinsa Jumalan valtakunnassa työn rahoittajina ja ohjata heitä vapauttamaan niitä varoja, mitä heillä on kiinni omissa taloudellisissa yksiköissään ja osakkeisiin sijoitettuina. Amerikkalainen sijoitusmoguli Warren Buffett teki jotakin tällaista vuonna 2006, kun hän antoi 35 miljardia taalaa (mikä vastasi hänen varallisuudestaan 85 prosenttia) Bill ja Melinda Gatesin säätiölle mainiten, että “he ovat paljon parempia jakamaan avustuksia kuin minä”. Jos voimme luottaa maallisiin pörssimeklareihin, kun sijoitamme rahojamme, kuinka paljon ennemmin meidän tulisi oppia jälleen luottamaan Jumalan pörssimeklareihin, apostolisiin ihmisiin, jotka Jumala on kutsunut ja voidellut jakamaan seurakunnan rahaa, kun se vaeltaa päämääräänsä kohti? Tämän lisäksi meidän tulee opettaa kaikille vasta uskoon tulleille olennaiset talousopit, mitä Jumalan valtakunnassa sovelletaan. 109


Elämä 2.0 (Ote sivulta 382-383) Jeesus on puhunut meille “yltäkylläisestä elämästä”, joka on kuin astia, joka vuotaa yli Jumalan siunausten runsaudesta. Mutta useimpien ihmisten elämä tällä planeetalla – mukaan lukien niiden, jotka kutsuvat itseään kristityiksi – näyttää tylsältä, alistuneelta, tappiomielialan valtaamalta, tarkoituksettomalta ja epäkuntoon joutuneelta. Jos elämme keskinkertaista elämää – elämä 1.0 mukaan – keskittyen vain omaan henkilökohtaiseen selviämiseen tyyliin “tee työtä ja ansaitse rahaa, maksa veroja ja anna palaa” merkitsee orjana elämistä ja elämäntapaa, jossa joku muu sanelee, kuka olet ja kuinka sinun pitää elää – jolloin ihminen kieltää oman todellisen identiteettinsä ja kykynsä nauttia oman työnsä aikaansaannoksista. Lukemattomat ihmiset ovat orjia: työelämä, muoti, kulutushysteria, uskonnolliset perinteet ja heidän ympäristönsä orjuuttavat heitä. Olet voinut kuulla sanottavan: “Merkittävät henkilöt puhuvat aatteista, keskinkertaiset ihmiset puhuvat tavaroista, pikkusieluiset ihmiset puhuvat toisista ihmisistä”. Kuinka monta merkittävää henkilöä mahdamme tuntea? Tätä ajatellen emme voi jättää mainitsematta pahojen henkien aiheuttamaa orjuutusta, josta Raamattu puhuu. Jos joku ei ole “Jeesuksen Kristuksen orja”, jollaiseksi Paavali kuvailee itseään, hän on “synnin orja” (Joh.8:34). Sen myötä hän on lopulta myös sen olennon orja, joka on kaapannut itselleen väliaikaisen vallan tässä langenneessa maailmassa: Luciferin ja hänen kyseistä maailmanvalloitusta ylläpitävien demonijoukkioidensa orja.

110


Silti aina, kun jotkut kieltäytyvät ja haluavat tulla Jumalan valtakunnan lojaaleiksi ja laillisiksi kannattajiksi, heidän yksilöllinen ja yhteisöllinen elämänsä mullistuu täysin. Enää ei kukaan, joka nimittää itseään Kristuksen seuraajaksi, voi olla määrätty jäämään säälittäväksi uhriksi ja omalle talousjärjestelmälleen, kulttuurilleen tai perinteilleen alistetuksi palvelijaksi, vaan hän saa voiman elää uskon, toivon ja rakkauden kannustamana. Jumala ei luvannut meille elämää, johon ei kuuluisi kipuja, kriisejä tai kärsimystä tällä puolen paratiisin porttia. Mutta jos Jumala saa jälleen olla kansansa valtias, seurakunta kehittyy versiosta 1.0 versioon 2.0. Silloin Kristuksen seuraajista tulee jälleen apostolisia ihmisiä, kaiken kaikkiaan aivan uuden rotuisia ihmisiä. Ulkomaailmalle heistä tulee malliihmisiä, ylhäällä vuorella oleva kaupunki, suola ja valo, kun Jumalan voimalliset siunaukset tulevat kaikkien nähtäväksi. Tässä tilanteessa voidaan sanoa: “Tältä siis maailma näyttää, kun ihmiset elävät Jumalansa yhteydessä!” Tämä ei saa ainoastaan maailman ihmisiä kateellisiksi, vaan lopulta myös juutalaiset (Room.11). Seurakuntaversion 2.0 hedelmät – sen seurakunnan, joka on muovattu valtakunnan mukaiseksi – eivät tule näkyviin pelkästään jonain hienoina jumalanpalveluksina, osallistujien tai jäsenten lukumäärinä, vaan siinä, miten se muuttaa ihmisten elämän, mikä taas saa aikaan toisissa vastaavaa elämänmuutosta niin että syntyy valtava dominoefekti, jonka vaikutus leviää koko maailmaan. Kun kaikki elämän viisi tärkeää osa-aluetta on saatu opetuslapseuden piiriin (perhe, koulutus, talous, kulttuuri ja hallinto) ja tuotu jälleen Jumalan hallintavallan alaisuuteen, silloin yksilöt ja kokonaiset perheet, suvut, heimot, kylät, kaupungit, alueet ja kokonaiset kansanryhmät (kreikan sana ethne tarkoittaa kansanryhmiä, ei poliittisia kansallisvaltioita, jollaisiksi me ne usein käsitämme) kehittyvät keskinkertaisesta elämäntasosta 1.0 terveesti ja vähä vähältä kohti yltäkylläistä tasoa 2.0. 111


Raamattu ei lupaa meille paratiisia maan päällä ennen kuninkaan paluuta, eikä se puhu epätäydellisestä kristinuskoon kääntymisestä tai maailmanlaajuisesta muutoksesta, mikä johtaa rauhaan, iloon ja kaikkien aineelliseen hyvinvointiin. Kaukana siitä. Mutta jos joku haluaa olla osa Jumalan ekklesiaa ja harkitusti mukautua sen vaatimuksiin eläen rakkaudentäyteisessä kuuliaisuudessa Jeesukselle, seurakunnan Päälle ja Kuninkaalle, hän haluaa myös innokkaasti oppia elämään uusien säännösten mukaan noudattaen Jumalan valtakunnan lakeja niin siviilielämässä kuin hengellisesti ja taloudellisesti ja poliittisesti. Sen seurauksena hän saa henkilökohtaisesti kokea Jumalan siunauksen ja mitä merkittävimmän ja kokonaisvaltaisesti mullistavan kokemuksen, vapautuksen ja sellaisen voiman, joka nostaa kunkin ihmisen menestystarinan ihan uuteen merkitykseen. Se muuttaa meidät ikuisesti ja puolestaan vaikuttaa samaa muuttumista myös ympärillämme olevissa ihmisissä. Yksi pääasiallisista syistä olla vahva optimisti tällaisena aikana on tämä: Jumalan valtakunnan periaatteiden mukaan muovautunut seurakunta on jälleen kerran nousemassa esiin tämän planeetan pinnalla jokaisen silmien edessä, jolla vain näkökykyä riittää. Kaikki merkit viittaavat siihen tärkeään tosiasiaan, että tämä seurakunta ei ole syntynyt ja kasvanut länsimaissa, vaan sen ulkopuolella Kiinassa, Intiassa, Vietnamissa, Kuubassa, Egyptissä, Bangladeshissa, Indonesiassa jne. Sieltä suunnalta nouseva seurakunta saa vielä länsimaat hämmästymään jo pelkällä olemassaolollaan ja siitä tulee maailmanlaajuinen opettaja kaikille niille, joilla on nöyryyttä ottaa opiksi. Syvimmältään tämä kehitys kuvaa sellaisen ekklesian, joka on tehnyt parannusta välinpitämättömyydestään, kilpailuhenkisyydestään ja muusta niskoittelustaan ja on löytänyt jälleen tien rakkaussuhteeseen ja kuuliaisuuteen sen Päätä ja Kuningasta kohtaan. Sellainen seurakunta ei ole vain paikka, missä nautitaan Jumalan rakkaudesta ja armosta, vaan jossa eletään todeksi sellaista voimallista, yhteisöllistä ja 112


profeetallista elämäntyyliä, mikä tuo mukanaan Jumalan siunaukset. Se mallintaa elämää etenkin kaikkia niitä varten, jotka eivät vielä tunne sellaisen elämäntyylin alkulähdettä: Jumalaa.

113


Jumalan hallintavalta on näkyvää (Ote sivuilta 387-388) Jumala ei pakota ketään valtansa alle (ainakaan toistaiseksi). Hän on järjestänyt asiat niin, että Jumalan valtakunta tulee näkyväksi niiden kautta, jotka eivät ainoastaan käytä Jumalaa hyväkseen ja ota vastaan omakohtaista pelastusta ja hyväksy jotain uskontoa, vaan jotka asettavat itsensä kokonaan Jeesuksen Kristuksen hallintavallan alle. Kun he tekevät niin, he alkavat elää, näyttää ja kuulostaa Jeesuksen kaltaisilta. Elämä 2.0 ilmenee heissä erityisinä tunnusmerkkeinä, kuten rakkautena Jumalaan, rakkautena muihin uskoviin, pahojen henkien ulosajamisena, sairaiden parantamisena, kuolleiden herättämisenä, merkkeinä ja ihmeinä ja sellaisena taloudellisena elämäntapana, joka uhmaa tämän maailman tapaa hoitaa pankkiasioita ja ristiinnaulitsee suoraa päätä materialistisen elämäntavan. Sellainen elämisen malli on Jumalan kaavailema eikä ihmisen ja muodostaa yliluonnollisen yhteisön, jossa on mukana sekä valtakuntaan kuuluvia perheitä (kotikirkkoja) että poliittisia, hallinnollisia ja vastakulttuurisia liikkeitä. Tällaista valtakunnan elämää luonnehtii tärkeimpänä kaikista uhrautuva rakkaus muita kohtaan, mikä kohdistuu jopa Jumalan vihollisiin. Tämä on kaikkein voimakkain tekijä maan päällä. Jos alamme elää sen mukaan kuin saarnaamme – ja sitten vasta avaamme suumme – silloin maailma kuuntelee. Ja jos sallimme Kuninkaamme muovata meitä ja rakentaa meitä apostolisen arkkitehtuurinsa mukaan tavalla joka hänestä on hyvä eikä perinteisen mallin mukaan tai CAWKI -kirkon uskonnollisten kaavojen mukaan, Jumalan imperiumi kehittyy yliluonnolliseksi rinnakkaisrakenteeksi, vaihtoehtoiseksi kaikkeudeksi, 114


joka on jotakin, mistä Jeesus sanoi näin: “maailmassa, mutta ei maailmasta”. Tästä voi tulla nopeimmin kasvava ja voimallisin liike maailmassa sellaisen elämäntavan kautta, jota eletään toisia palvelevan uhrautuvan rakkauden mukaan. Onhan totta, että Jumala siunaa kuuliaisuuden – autuaita ne, jotka kulkevat minun teitäni, autuas se mies, joka minua kuuntelee (Sananl.8:32,34) – ja sen vuoksi antaa heidän osakseen ihmeellisen hedelmällisyyden, valtavan moninkertaistumisen ja läsnäolonsa kaikkialla maailmassa. Silloin ei raamatullinen kysymys ekklesian rakenteesta ole vain jokin toisarvoinen pikkujuttu tai peräti kiusankappale, joka loputtomiin häiritsee sitä suurta sopusointua, mikä vallitsee ekumeenisen kirkkopolitiikan keskellä, vaan merkitsee oleellista testiä sille, olemmeko todella lojaaleja ja kuuliaisia. Jos siirrymme toteuttamaan raamatullista alueellisen kotiseurakuntaverkoston periaatetta, meidän tulee tehdä se kuuliaisuudesta kuninkaallemme – ei vain henkilökohtaisten etujen, mielipidekysymysten tai muodin vuoksi. Silloin meidän kuuliaisuutemme määrää siunauksen tai kirouksen. Entä jos nyt on sellainen aika, jolloin “Jumala pystyttää valtakunnan, joka ei ikinä tuhoudu” (Dan.2:44), silloinhan avainkysymys on tämä: oletko laillinen osa tätä kaikkea, tässä ja nyt? Jos et ole, pyydän sinua tulemaan osaksi tätä juuri tänään ja laskemaan kaiken, mitä sinä edustat ja mitä sinä olet, sinun kuninkaasi Jeesuksen jalkojen juureen. Hän on kykenevä muovaamaan sinun elämäsi niin paljon parempaan kuntoon kuin itse koskaan pystyisit. Hän on suuri jousimies ja jos sinä olet nuoli hänen jousessaan, on suuret mahdollisuudet siihen, että sinä osut napakymppiin – kuninkaasi suureksi mielihyväksi!

115


Kaupunki vuorella Yhdessä perustavaa laatua olevassa opetuksessaan Jeesus vertasi opetuslapsiaan, siis niitä jotka ovat hänen hallintavaltansa alla ja sen vuoksi sisällä hänen valtakunnassaan, “kaupunkiin, joka on ylhäällä vuorella, eikä siksi voi pysyä kätkössä” (Matt.5:14). Tämä merkitsee, että emme voi olla näkymättömiä sukellusvene-kristittyjä, jotka piiloutuvat kirkkorakennuksiinsa paksujen läpitunkemattomien seinien sisälle suorittamaan uskonnollisia hartausmenojaan tai kätkeytyvät tee-se-itsetyyppisiin kotiseurakuntiin, jotka ovat kuin näkymättömiä ghettoja, joiden jäsenet välttävät kaikkea kosketusta ulkomaailmaan kuin ruttoa. Juuri tuollaisen vastakohdan tulisi olla todellista: ilosanoma ei ole vain jokin yksityinen asia, vaan sen tulee olla julkinen asia. Joko Jeesus pyrkii olemaan kaikkien Herra tai hän ei ole Herra ollenkaan. Samoin kuin kukkula on kaikkien nähtävissä, Jeesus kutsuu ei vain itseään vaan myös opetuslapsiaan “maailman valoksi” ja mikä onkaan näkyvämpää kuin valo itse? Jeesus jatkaa puhumalla tästä, että tämä ei ole vain jokin vallitseva tilanne, vaan hänen mielestään meidän tulee olla tätä kaikkea sellaisessa ilmestyksen hengessä, jossa ymmärrämme: Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa. Matt.5:16. Tämä on yhtäpitävää muunkin Uuden testamentin opetuksen kanssa, missä Kristuksen seuraajia rohkaistaan: Eläkää moitteettomasti pakanoiden keskellä, jotta he teitä pahantekijöiksi panetellessaan havaitsisivatkin hyvät tekonne ja ylistäisivät Jumalaa sinä päivänä, jona hän kohtaa heidät. 1.Piet.2:12. Paavali kirjoittaa: Tehkää kaikki nurisematta ja empimättä, jotta olisitte moitteettomia ja puhtaita, nuhteettomia Jumalan lapsia tämän kieroutuneen ja turmeltuneen sukukunnan keskellä. Te loistatte siinä kuin tähdet taivaalla… Fil.2:1415. 116


Tätä juuri haluan kutsua termillä “Elämä 2.0″, joka on sellaista valtakunnan elämää, joka ilmaisee itseään vahvasti ympäröivän yhteiskunnan keskellä niin, että koko kosmos ja kaikki maailma saa nähdä, tuntea, haistaa, koskettaa, maistaa ja kokea sen.

117


Kuinka diakoniasta tuli hyväntekeväisyyttä (Ote sivuilta 396-397) Apostolinen ja diakoninen palvelustyö ovat tarkoitetut toimimaan yhdessä. Toisin kuin profeetallinen palvelustyö, jonka on määrä yhteistuumin apostolisen työn kanssa laskea perustusta, diakonian tehtävä alunperin oli ratkaista ruoan jakamisen ongelmat, mutta siitä kehittyi varsin pian apostolisen liikkeen avustava työmuoto, josta tuli korvaamaton osa laajenevaa kirkkoa. Siinä missä apostolinen tehtävä kirkkohistorian saatossa melkein hävisi kuvasta, siinä diakonia jäi yksin ilman apostolista kumppaniaan. Siitä tuli yhä enemmän sivuasia tai se kehittyi itsenäiseksi työmuodoksi, jolloin sosiaalisesta avustamisesta tuli itsessään päämäärä ja lopulta diakoniasta tuli hyväntekeväisyyttä (caritas): huolehtimista hätään joutuneista, olipa toiminta yhteydessä seurakuntaan tai ei, puhumattakaan yhteydestä apostoliseen tai profeetalliseen työhön. Puhdas tarvepohjainen ruoan jakelu ja sairaista ja vanhuksista huolehtiminen muodostui nunnien tai joidenkin sellaisten erikoistuneiden työmuotojen toimintakentäksi, jotka toimivat erillään seurakunnasta, kuten kerjäläismunkkien ja luostaritoiminnan asiaksi. Näihin päiviin asti ovat erityisesti sellaiset naiset, jotka eivät ole löytäneet paikkaansa miesten hallinnoimassa CAWKI-kirkossa, alkaneet myötätuntoisesti ja urheasti elää uhrautuvaa elämää ja ryhtyneet diakonissoiksi tai nunniksi – esimerkiksi. Vaikka äiti Teresa ja muut vastaavat edustavatkin kiehtovia ja liikuttavia elämäntarinoita, on diakonia sellaisenaan, erotettuna apostolisesta kokonaisuudesta, usein jäänyt vaille elinvoimasta kumppanuutta ja todellista vaikutusta ja joutunut liian usein nielaistuksi siihen loputtomien tarpeiden kitaan, mitä tämä rikkinäinen maailma tuottaa. Mutta koska Jumalan valtakunta ei ole tarpeiden vaan 118


Jumalan ohjaama, siitä hetkestä, kun inhimillinen hätä alkoi ohjata hyväntekeväisyyttä, kulloisestakin tarpeesta tuli työtä eteenpäin puskeva veturi eikä sitä enää ohjannut apostolinen aloitteellisuus. Tuloksena oli, että hyvää tarkoittavat länsimaiset kristityt ovat aloittaneet lukemattomia orpokoteja, sairaaloita ja kouluja, kun maailman huutava hätä on ajanut heitä toimimaan alikehittyneissä ja kehittyvissä maissa. Kun apostolinen yhteistoiminta on puuttunut, nämä työmuodot ovat usein kuivuneet olemattomiin tai niiden työ on perusteellisesti muuttunut perustajiensa kuoleman jälkeen. Niistä on nopeasti muodostunut valtavia pakkotyömaita, jotka ovat nielleet suuret määrät inhimillisiä resursseja ja niistä on tullut joko loputtomia rahankeruuhankkeita, jota ilman ne olisivat välittömästi raunioina, tai sosiaalisia yrityksiä, yritystoimintaa, joka suuntautuu sosiaaliselle alalle ja pyrkii saamaan toiminnastaan voittoa. Pahin esimerkki sellaisesta raiteiltaan suistuneesta epäapostolisesta diakoniasta on menneinä aikoina tutuksi tullut ja vielä edelleenkin ajankohtainen itsenäisesti ja omillaan pärjäävä pelkästään avustustyöhön keskittyvä hyväntekeväisyys, joka pyörittää orpokoteja, jakaa ruokaa ja vaatteita, kouluttaa, tarjoaa terveyspalveluja tai kaivaa kaivoja. Nämä kilpailevat uskovien rahoista vetämällä julkisia kampanjoita, joissa esitellään tyypillisesti nälkäisiä Afrikan lapsia, jotka vetoavat sääliin ja anovat armoa ja, jos mahdollista, syyllistävät meitä kulutusyhteiskunnan ihmisiä, jotta antaisimme edes yhden rovon köyhälle lähimmäiselle. Älä ymmärrä väärin: eivät nämä hankkeet ole ollenkaan pahoja. Mutta sikäli kuin niitä pyöritetään ilman sitä apostolista toimivaltaa, jonka pitäisi toteutua koko seurakuntaruumiissa, nykyajan diakonia toimii pääosin terveen apostolisen kehyksen ulkopuolella. Se merkitsee, että menetetään arvokkaita synergiaetuja, ei hyödynnetä kumppanuuksia ja kaikkia mahdollisuuksia, ja ihmiset, jotka Jumala oli tarkoittanut 119


tekemään työtä rinta rinnan, huomaavat kilpailevansa keskenään kristittyjen huomiosta, esirukouksista ja jopa rahoista. Niinpä apostolit tarjoilevat taas pöydissä, kun diakonit puolestaan saarnaavat. Rukouksen sijasta apostolit ovat juuttuneet kirjanpitoon ja käytännön asioiden hoitamiseen eli johonkin, mihin heillä ei ole lainkaan armoitusta, kun samaan aikaan monet diakonit ja diakonissat istuvat ikääntyvissä hyväntekeväisyysjärjestöissä, tehden työtä kellon ympäri, rukoillen ja väännelleen hermostuneesti käsiään, peläten miten heidän työnsä tulevaisuudessa käy, ja ihmetellen, miten kykenevät pyörittämään niitä isoja sairaaloita, kouluja ja muita laitoksia (ja hoitamaan niiden laskupinoja), joita ovat kontolleen saaneet. Mikä on tulos kaikesta? Se on päinvastainen kuin Apostolien tekojen 6.luku esittää: Jumalan sana ei leviä niin kuin sen pitäisi, opetuslasten lukumäärä laskee nopeasti ja uskonnollisista ja maallisista laitoksista on tullut huomattavan merkityksettömiä.

120


Lasten adoptoiminen (Ote sivuilta 402-403) Adoptio on meidän taivaallisen Isämme sydämen asia ja siksi uskon, että jos meillä uskovilla sydän lyö yhtään tasatahtiin hänen kanssaan, meidän tulisi olla adoptoimisen mestareita. Alkuseurakunta otti vaarin kehotuksesta, että piti “huolehtia orvoista ja leskistä” (Jaak.1:27) ja kristityt olivat kuuluisia siitä, että he ottivat hoiviinsa lapsia, jotka oli joskus ihan sananmukaisesti heitetty menemään kaupunkiensa kaatopaikoille. Nämä kaatopaikat, joihin yhteiskunta kaataa jätteensä ja hylkää omat lapsensa, ovat tänään täydempiä kuin koskaan. Miljoonat lapset tällä planeetalla ovat orpoja, koska heidän vanhempansa ovat AIDS:in, sodan, alkoholin, avioerojen, väkivallan tai muun sellaisen uhreja, tai lapset voivat olla puoliorpoja, siis lapsia, joilla on ehkä teoreettisesti paikka, jota voisi kutsua kodiksi, mutta heitä ei sinne haluta, heistä ei välitetä tai heitä jopa kohdellaan siellä huonosti tai käytetään hyväksi. He tarvitsevat turvapaikan ja mihin he voisivatkaan paeta, ellei siihen taivaan suunnittelemaan paikkaan, joka on Jumalan perheväen asunto, jonka taivaan Jumala, meidän isämme on luonut tarjoamaan vanhemmuutta niille, jotka ovat vailla vanhempia – seurakuntaan. Jos orpokodit ovat olleet pääasiallinen tapa, miten CAWKI on ongelmaa hoitanut, ehdotan, että kristityt perheet ja kotiseurakunnat (yhtenä muotona laajennettua perhekäsitystä) adoptoisivat lapsia ja pääasiassa sillä tavalla hoitaisivat tätä ongelmaa Jumalan tarkoittamassa seurakunnassa (CAGWI). Thorsten Moritz sanoo asian näin: “Adoptio perustuu kristillisen teologian mukaan Jumalan rakkauteen, mikä kohdistuu hänen luomakuntaansa, sekä siihen päättäväisyyteen, millä Jumala haluaa kansansa omaksuvan saman asenteen. Jeesuksen 121


ja vain hänen kauttaan Jumalan kansa voi lopulta onnistua havainnollistamaan maailmalle sen Jumalan lapseksi ottavan rakkauden, mikä kohdistuu langenneeseen ihmiskuntaan. Tämä Jumalan mallin omaksuminen on ainoa toivo, mikä maailman hylätyillä lapsilla on. Lapseksi ottaminen on Jumalan sydämen asia ja me näemme sen pelastuksessa: Jumala ottaa meidät lapsikseen Kristuksessa, kristologian mukaan Jeesus on ennen kaikkea Jumalan Poika, evankelioinnin kannalta on tärkeää löytää kadonneita ja kutsua heistä lapsia Jeesukselle, seurakuntakäsityksen kannalta näin syntyy lapseksi kutsuttujen (adoptoitujen) yhteisö. Minkälaista pelastusta me siis mainostamme, jos suljemme ovemme tämän maailman orvoilta? Sellainen olisi paha irvikuva Jumalan armosta. Adoption ei tarvitse olla mikään poikkeustapaus vain sen tähden, että meillä on jo omia lapsia. Eihän edes biologinen lapsi pärjää, jos sitä ei hyväksytä elämää suojelevaan yhteisöön. Biologia sellaisenaan ei yksin takaa mitään. Seurakunta on Jumalan perheväki, jota yhdistää toisiinsa yhteinen side Kristukseen, veriside ja sitoutuminen uuteen Jumalan perheeseen, joka Jeesuksenkin tapauksessa oli merkityksellisempi kuin side omaan veren perintöön. Jumala uskoo lapsia meidän huostaamme. Tekee hän sen biologisesti tai adoption kautta ei sillä ole hengellistä tai raamatullista eroa. Meidän tulee näin ollen rohkaista ja helpottaa uskovien tekemiä lasten adoptointeja aina, kun vain mahdollista, ja antaa tärkeä sija lasten adoptoimiselle, mikä edustaa kristillistä arvomaailmaa parhaimmillaan.” (Lainaus päättyy) Joten olkaamme kaikessa niin luovia ja neuvokkaita kuin mahdollista, jotta yhden tai parin lapsen adoptoimisesta tuli uskoville normaali tapa toimia, ja kasvattakaamme heitä Jumalan pelkoon ja tehkäämme heistä opetuslapsia, että heistä tulee kypsiä Jeesuksen seuraajia, sen Jeesuksen, joka sanoi opetuslapsilleen: “En minä jätä teitä orvoiksi” (Joh.14:18). Niin, me voimme olla kykeneviä muuttamaan maailmaa 122


perustamalla miljoonittain kotiseurakuntia, mutta voimme muuttaa maailmaa yhtä hyvin jakamalla Jumalan yliluonnollista rakkautta oikeanlaisen vanhemmuuden kautta – yksi adoptoitu orpolapsi kerrallaan.

123


124


Käytäntöön soveltaminen Irti herätys-fantasioista (Ote sivuilta 436-440) Olen ollut erään kiehtovan Jumalan miehen nimeltä Edwin Orr oppilas. Hän on järjestelmällisesti tutkinut ja opettanut suurista ja pienistä herätyksen ilmentymistä seurakunnan historiassa. Olen kuunnellut herätyssaarnaajia, kuten Stephen Olford, ja osallistunut herätystä käsitteleviin konferensseihin. Eräs niistä käsitteli Sveitsissä, paikassa nimeltä Les Diablerets koettua herätystä. Olen tavannut Mary Peckhamin, joka sai osallistui viimeisimpään Euroopan maaperällä koettuun herätykseen. Olen lukenut herätystä käsitteleviä kirjoja, joita ovat kirjoittaneet mm. Jonathan Edwards, Finney ja Spurgeon ja Arthur Wallis ja Pete Graig, ja olen monia kertoja elämässäni rukoillut kyynelehtien ja kaikella hartaudella Jumalaa, että hän antaisi minun nähdä herätyksen. Olen rukoillut ja paastonnut päiviä, viikkoja, kuukausia, piiloutunut luoliin ja kallionkoloihin vain etsiäkseni Herraa, kuullut lukemattomia profetioita ja saarnoja, ja tietenkin tutkinut omaa Raamattuani saadakseni selville, miten se puhuu herätyksestä. Löysin tämänkaltaisia asioita: Anna meidän elää, me huudamme sinun nimeäsi. Jumala, Herra Sebaot, auta meidät ennallemme, anna meidän nähdä kasvojesi valo, niin me pelastumme. Ps.80:19-20. Minä virvoitan murtuneiden hengen ja herätän eloon nöyrien sydämen. Jes.57:15. Tulkaa, palatkaamme Herran luo! Hän on raadellut, mutta hän myös parantaa, hän on lyönyt, mutta hän myös sitoo haavat. Vain päivä tai kaksi, ja hän virvoittaa meidät, kolmantena päivänä hän nostaa meidät ylös, ja niin me saamme elää ja palvella häntä. Hoos.6:1-2. 125


Olen kirjoittanut edellä herätyksestä apostolisuuden korvikkeena, joka valmistaisi ”sen”, että Jumala voi ilmestyä. Perusasia, jonka haluan tuoda esille, on yksinkertainen: tapa, jolla useimmat ihmiset ymmärtävät herätyksen, on sellainen, että Jumala astuu siinä alas taivaasta ja luo uutta elämää vanhoihin rakenteisiin. Herätys siis antaa piristysruiskeen jollekin, joka on jo olemassa, samalla tavalla kuin tapahtuu ilman pumppaaminen tyhjentyneeseen palloon. Herätys pitää itsestään selvänä, että kirkko sellaisena kuin me sen tunnemme (CAWKI) on sama kuin kirkko sellaisena kuin Jumala sen haluaa (CAGWI) ja että me tarvitsemme vain lisää voimaa, vähän enemmän vakaumuksellisuutta, vähän lisää Jumalan läsnäoloa ja kaikki on hyvin. Siinä ikään kuin odotamme, että Jumala palauttaa virran päälle pitkän sähkökatkon jälkeen, kun kaikki koneemme ovat ajat sitten kitisten lakanneet käymästä. Koneet ovat kyllä kunnossa, ainoa mitä puuttuu, on sähkövirta. Meidän ei tarvitse muuttua, ainoa mitä tarvitaan, on energia, jonka avulla jaksamme jatkaa samaa vanhaa puurtamistamme. Uskon, että tässä on herätyksen harhakuvitelman ydinkohta. Kaiken ydin on siinä luulossamme, että tapa, jolla olemme pyörittäneet seurakuntaa ennen, on meidän mielestämme aivan sama, jolla Jumala haluaa meidän ”toteuttavan” seurakunnan elämää tulevaisuudessakin. Emme oikein millään ymmärrä, että Jumala haluaa muutakin kuin vain elvyttää – hän haluaa palauttaa jotakin, joka on ollut rikki raadeltuna, kuten Hoosea sanoo (Hoos.6:1) Herätyksen perusidea, joka on useimmiten muovannut meidän odotuksiamme, sisältää sen, että kun on aikansa vimmatusti saarnattu synnistä ja pyhyydestä, ihmismassojen ylle lankeaa yhtäkkiä vahva synnintunto ja he alkavat tehdä parannusta itkien ja huutaen, jonka seurauksena sitten kymmenet tuhannet ihmiset tungeksivat kirkkoihin. Jokainen, joka on sen kokenut – tai tavannut sellaisen läpikäyneen henkilön – tietää, että se on mitä raitishenkisin, suvereenilla tavalla mitä ihmeellisin ja jännittävin asia koettavaksi, varsinkin, jos vertaamme 126


herätyksen ilmapiiriä niihin aika ennalta arvattaviin, tylsiin ja tapahtumaköyhiin jumalanpalveluksiin, jota useimmat meistä ovat joutuneet sietämään jo ties kuinka pitkään. Joitakin aikoja sitten istuin Ryanairin lennolla Tampereelta Saksaan ja vieressäni matkusti yli 30 hengen ryhmä ihmisiä, jotka olivat jo yli viidenkymmenen ikäisiä. He olivat moitteettomasti pukeutuneita ja heillä oli kädessä lippuja, joissa luki ”Jeesus”. Niitä he hymyillen heiluttelivat koneessa. Keskusteltuani eräiden kanssa sain selville, että he ovat joukkoa, joka on vielä jäljellä ns. lestadiolaisesta herätyksestä, joka on saanut nimensä Lars Levi Laestadiuksen mukaan (1800-1861). Tämän herätyksen aikana saatiin nähdä kymmenien tuhansien tulevan uskoon sellaisen pyhitysliikkeen keskellä, joka kosketti erityisesti PohjoisRuotsia sekä Länsi- ja Pohjois-Suomea. Näihin päiviin asti on kansaa kokoontunut suviseuroihin 70.000 hengen voimalla odottamaan, että Jumala tekisi saman uudestaan – hartaudella, joka on jo melkein kehittynyt riippuvuudeksi. Vuonna 2002 Jumala lähetti minut Suomeen viemään suorasanaisen ja selkeän profeetallisen sanoman Markku Koivistolle, joka oli karismaattinen luterilainen pastori Nokialla. Jos hän olisi ottanut sanani vastaan, hän olisi muuttanut koko toimintatapansa, joka niihin aikoihin oli yhden miehen karismaattinen show, joka veti yleisöä, mutta ei kasvattanut ja varustanut seurakuntalaisia. Markku kuunteli sanoman, kaatui toimistonsa lattialle, sitten rukoilimme ja halasimme toisiamme hyvästiksi ja sikäli kuin tiedän, hän luultavasti unohti koko sanoman saman tien, kun olin astunut ulos ovesta. Hän kertoi minulle melkeinpä rajattoman ja tarttuvan innostuneesti parantumisista, tuulenpyörteistä kirkon sisällä, liekeistä joita oli ilmestynyt ihmisten ylle, kattokruunujen yliluonnollisesta heilumisesta ja siitä kuinka kaikki ihmiset olivat kirkossa äärimmäisen ihmetyksen vallassa polvillaan Jumalan edessä. Hän kertoi, kuinka media oli kiinnostunut kaikesta, mitä tapahtui ”Nokian herätyksessä” ja piti tätä 127


kaikkea valtavana vahvistuksena ja siunauksena Jumalalta, että kaikessa oli toimittu niin kuin pitää. Hän kertoi kaiken tavalla, joka sisälsi itsessään sanattoman viestin, joka tuli esiin selvästi ja alleviivattuna: ei tule kuuloonkaan, että muuttaisimme mitään. Herätyksen merkit, samoin kuin monissa herätyksissä aiemminkin, nähtiin kelpuutuksena ei vain herätyksen välikappaleelle – joka on yleensä yksittäinen henkilö ja saman tien vaarassa joutua uskonnollisten ihmisten jumaloimaksi – myös taivaallisena kelpuutuksena olemassa oleville rakenteille, sille ”arkkitehtuurille”, jonka keskelle Jumala on päättänyt ilmestyä. Niinpä toteamme heti: ”Kiitos Jumalalle herätyksestä!” Mutta unohdamme välittömästi omaksi vahingoksemme, että herätykselle on aina olemassa paljon suurempi tarkoitus kuin herätys itse: Jumalan ihmisten palauttaminen jumalalliseen järjestykseen. Jumala ilmestyi aikoinaan pensaassa ja puhui aasin äänellä, vaelsi pilvessä, tuulessa ja liekkien keskellä, mutta ei silti pyhitä pensaita ja aaseja kaikkina aikoina. Apostolisuuden näkökulmasta… on äärimmäisen tärkeää, että pyhät saavat voiman tehdä työn – tavalliset, kasvottomat ihmiset, jotka ovat ainutlaatuisia Jumalalle [ordinary, faceless people made extraordinary for God], kuten ystäväni Felicity Dale sanoo mainiossa kirjassaan An Army of Ordinary People. Kristillisyyden kypsyyden mittaa sukupolvien yli ulottuva hengellisten lasten joukko, joka voimallaan vahvistaa toisia, jotta nämä saisivat varustuksen palvelemista varten. Yksi herätyskristillisyyden sudenkuopista on, että se on juuttunut melkeinpä päinvastaiseen. Ei sananjulistaja valtuuta ihmisiä, vaan ihmisjoukot valtuuttavat sananjulistajan, jota kannustetaan aina suurempaan merkitykseen niiden ihmisten toimesta, jotka kantavat häntä harteillaan. Bernard Sanders kertoi kerran, kuinka kristilliset johtohenkilöt olivat kyselleet häneltä konferensseissa ja kokouksissa: ”Kuinka suuri sinun seurakuntasi on?” Hän piti sitä eräänlaisena koodikielellä sanottuna lauseena, jonka hän suomensi näin: Se mistä he halusivat päästä 128


selville oli ”kuinka tärkeä henkilö sinä olet?” ja ”kuinka korkealle voimme asettaa sinut asteikollamme?” Mitä suurempi seurakunta minulla oli, mitä enemmän sain kutsuja puhujaksi konferensseihin, siinä samassa määrin koin, että seurakuntani ihmiset valtuuttivat minut hyvin konkreettisella tavalla tekemään enemmän ja laajentamaan työtäni, eikä päinvastoin. Megaseurakuntailmiö on nostanut joitakin pastoreita gurun asemaan muiden uskovien silmissä ja silloin on tapahtunut jotakin, mitä ei ole helppo toistaa ja moninkertaistaa. Herätyksen kanssa toistuu sama ilmiö. Se jää mahdottomaksi toistaa eikä sitä voi periaatteessa ollenkaan moninkertaistaa ja niinpä siitä tulee vain kristillinen päiväuni. Kaiken lisäksi siihen sisältyy vaarallinen viesti: herätys on poikkeustila, penseys ja herätyksen puute on normaali tila. Herätyskristillisyys luo kristillisyyden keskelle konferenssiasetelman, ajaa ihmiset etsimään yhden kokemuksen jälkeen toista vielä voimakkaampaa kokemusta, menemään yhden hengellisen vuorenhuipun kautta kohti uutta huippua, yksistä iki-ihanista suviseuroista toiseen, mutta ei sisällä pohjimmiltaan mitään vastausta siihen, kuinka laaksokohdissa olisi tarkoitus elää. Se luo riippuvuuden tiettyyn ”pilveen”, jota kutsutaan herätykseksi, ja voin helposti ymmärtää, kuinka eräs herätyssaarnaaja huudahti: ”Kun olet kerran kokenut herätyksen, olet pilalle hemmoteltu lopullisesti” ja jatkoi sitten: ”Oi Herra, tee se jälleen, tee se uudestaan ja uudestaan!” Tällaiset herätysunelmat ja odotukset synnyttävät lopulta määrätyn nikottelun: ongelma siis loppujen lopuksi onkin Jumalan puolella. Jos Jumala haluaa tehdä työtä Kiinassa, Argentiinassa tai taivaassa eikä jaksa nyt suoda huomiota meille täällä Berliinissä, Minneapolisissa tai Moskovassa, silloin emme voi asiaan vaikuttaa, ainoastaan odottaa, rukoilla ja laulaa ja sen jälkeen odottaa vähän lisää, rukoilla vähän lisää, laulaakin vähän lisää, kunnes hän tulee alas luoksemme. Muistan, kuinka saarnasin perinteisessä kirkossa kaupungissa nimeltä Tambaram, joka sijaitsee Madrasin eteläpuolella. Siellä kirkkoon tulijaa 129


tervehti kyltti, jossa luki: ”Apostolien teot 2 – Herra, tee se uudestaan!” Apostolien teot 2 tarkoitti tietenkin herätystä, joka tapahtui Helluntaina, joten olennaisesti kai tuo kyltti halusi sanoa, että meidän tulee odottaa uutta Helluntaita - jospa Jumala sen hyvyydessään meille soisi - tai muuten olemme hukassa. Otin tämän saarnani lähtökohdaksi ja selitin, että me emme saa julkeasti syyttää Jumalaa, jos meiltä puuttuu tosi elämä, ikään kuin kaikki olisi hyvin meidän osaltamme ja Jumala vain nukkuu tai tekee muita asioita tai on yksinkertaisesti unohtanut meidät. Onhan Jumala antanut meille selkeän lähetyskäskyn, kertonut hyvin tarkasti, mitä meidän tulee tehdä, kertonut jopa, kuinka työtä pitäisi tehdä ja missä – joten ei kun hommiin! Saattaa olla, että taivaassa on kyltti aivan Jumalan valtaistuimen vieressä, joka toteaa: ”Apostolien teot 2 – tehkää se, hyvät ihmiset, uudestaan!” Jumalan näkökulmasta ajatellen hän siis odottaa, että me saamme vihdoinkin ”apostoliset tekomme” liikkeelle emmekä odota vain tumput suorana Jumalaa, että hän tulee ja pelastaa meidät pälkähästä. Muistan, kuinka meillä oli siunattu aamuhetki ja ihmiset olivat aivan ällikällä lyötyjä siinä, kun he yrittivät tajuta jotain, minkä he olivat sulkeneet kokonaan pois mielestään ja ajattelutavastaan. Mutta tietääkseni sillä kirkolla siellä Tambaramissa on edelleen se kyltti seinällään ja siellä yhäkin odotetaan, että jotakin tapahtuisi. Ehkä minun pitäisi pyytää Oslossa, Norjassa, asuvaa Stephan Christiansenia, ”Jeesus-vallankumouksen” perustajaa, menemään sinne ja puhumaan heille yhden lempilauseensa: ”Jos mitään ei tapahdu, pane itse töpinäksi!” (If nothing happens, happen yourself!) Apostolisen Pyhän Hengen avulla, joka on valtuuttanut meidät lähtemään liikkeelle tähän maailmaan ja viemään Kristuksen läsnäoloa sinne, missä häntä ei vielä tunneta, poistakaamme sellaiset herätyskristilliset tarrajulisteet seiniltämme, mielestämme ja unelmistamme loppuiäksi, ja antautukaamme Jumalalle ja hänen työlleen kokosydämisesti, aloittaen vaivannäön hänen sadonkorjuunsa hyväksi ja tehden lujan päätöksen pysyä kaukana väärästä 130


riippuvuudesta menneisyyden kokemuksiin ja niistä haaveilemiseen. Ja jos Jumala sitten päättää lähettää meille herätyksen vielä kerran ja tuoda kokonaisille seurakunnille, maakunnille ja kaupungeille synnintunnon, älkäämme lähtekö paikan päälle herätysturisteina ja hengellisen elämän kuluttajina täyttämään tyhjiä astioitamme ja sydämiämme Jumalan tuoreen läsnäolon vaikutteilla. Älkäämme olko sellaisia, jotka sieltä palaavat kotiin ilman, että mikään muuttuu seurakunnassa tai omassa elämässä. Liatkaamme sitä vastoin kätemme kaikin tavoin, jotta herätys ja synnintunto voivat saada aikaan apostoliseen järjestykseen palaamista, uusien seurakuntien perustamista Jumalan piirustusten mukaan ja opetuslasten loputonta monistumista. Silloin herätys ei kuole pois muutamassa päivässä, viikossa, kuukaudessa tai vuodessa, vaan ohjeellisen palava, korkea hengellinen lämpötila ja sadonkorjuun ilmapiiri säilyy – siis se olotila, jonka pitäisi olla meille normaali.

131


Uudistuksesta eteenpäin (ote sivuilta 440-443)

Viimeisten 300 vuoden aikana on ollut kolme erilaista seurakunnan uudistumisjaksoa, jotka ovat vaikuttaneet miljoonien kristittyjen elämään ja sydämiin. Ensin oli pietistinen herätys, jota pitäisi mieluumminkin kutsua raamattuherätykseksi. Philip Jacob Spener (1635-1705), Saksan pietismin isä, huomasi, että seurakunta tarvitsi uuden suunnan ja että tarvittiin välttämättä pienryhmiä, jotka rohkaisivat ja opettivat uskovia. Hän alkoi pitää sellaisia kokouksia vuonna 1670 nimellä ”hurskaita kokoontumisia (collegia pietatis). Tälle uudistusliikkeelle oli luontaista uskoa – olihan se syntynyt vastaliikkeenä luterilaisen kirkon yhä pahenevalle vapaamielistymiselle – että kirkkojen uudistuminen tapahtuu, jos palataan Raamattuun. Niinpä tämän lajin uudistusliikkeet korostavat raamatullista julistusta ja Raamatun tutkimista ja uskovat, että jos uudestisyntynyt ja Raamattuun uskova pastori saa viran metodistisessa, luterilaisten tai katolisessa seurakunnassa, silloin kaikki tulee kuntoon. Ratkaisu seurakunnan ongelmaan nähdään raamatullisen opetuksen puutteena. Ja vaikka minä olen täydellisesti samaa mieltä siitä, että Raamattu on uskon ja elämän keskeinen ohjenuora, uskon myös, että pelkkä Raamatun opettaminen ilman, että laitetaan usko käytäntöön ja palataan raamatullisiin arvoihin ja apostolisen kirkon järjestykseen, tulee olemaan vain viihdykettä monille kenties taas 300 vuodeksi eteenpäin, jos Kristus ei palaa sitä ennen. Jos olet osa sellaista liikehdintää, sinun on syytä palauttaa sellaiset liikkeet kokonaisuudessaan – tai edes osittain – uudenlaiseen reformaatioon, tai sitten sinun pitää lähteä niistä pois, muuten sinun lojaaliutesi menneisyyttä kohtaan sitoo sinut niihin kiinni etkä pysty toteuttamaan Jumalan suunnitelmaa. 132


Toinen uudistusliike, joka ilmenee monissa kirkkokunnissa, on sellainen, joka kutsuu seurakuntaa palaamaan juurilleen, sen historialliseen alkukohtaansa. Tämä alkuperä, ground zero, on tyypillisesti jotakin muuta kuin Helluntai, useimmiten se on Lutherin, Calvinin, John Wesleyn, William Boothin tai Menno Simonsin aika, tai monien muiden henkilöiden, jotka ovat nykyisten kirkkokuntien perustajia. Nämä uudistusliikkeet kutsuvat ihmisiä takaisin kirkkonsa perustamisen aikaan, takaisin perustamisasiakirjaan, perustajaisän henkilöön tai vaikkapa Sveitsin kirkon uskontunnustukseen (Confessio Helvetica) tai mihin vaan uskontunnustukseen ja kirkkoisiensä teeseihin. Nämä liikkeet julistavat, että tie tulevaisuuteen löytyy siitä, että etsitään yhteys omaan menneisyyteen. Se on kaiken fundamentalismin ydin, ei vain kristinuskossa, vaan myös buddhalaisuudessa, hindulaisuudessa ja islaminuskossa. Perustavaa laatua oleva ongelma tunnistetaan siinä, että seurakunta on hylännyt juurensa eikä se enää elä todeksi sitä puhtainta ja pyhintä uskoaan, joka sillä oli alussa (kun seurakunta syntyi 5 tai 500 vuotta sitten), ja niinpä sen usko pitää puhdistaa. Kun uuden kirkkokunnan alku historian saatossa on parhaimmillaankin vain hetkellinen ja määrättyä ajanjaksoa varten annettu Jumalan ilmestystiedon välähdys ja usein pelkästään reaktio jotakin harhaoppia vastaan, joka on ollut vallitsevana käsityksenä aikansa valtakirkossa, tämä uudistusfilosofia haluaa meidän siis innostuvan eilisen sanomalehdestä. Tämä luonnollisesti vetoaa konservatiivisiin piireihin ja perinnäiskäsitysten kannattajiin, jotka ovat eräänlaisen tulevaisuusshokin vallassa sulkeneet itsensä kuplaan, jonka sisällä muistellaan ja koetaan uudelleen menneitä asioita yrittäen puhaltaa vanhat hyvät ajat henkiin laulamalla kaihoisia lauluja. Samaan aikaan, kun äänekkäästi toivotaan uuden Wesleyn, Calvinin, Lutherin tai Boothin ilmestyvän seurakunnan ovelle, on hämmästyttävää havaita, että aivan jokainen kirkkokunta on onnistunut huolellisen pikkutarkasti pystyttämään läpitunkemattomia hallinnollisia tai demokraattisen päätöksenteon rakenteita. Nämä saisivat kenen tahansa uuden lutherin, calvinin tai wesleyn törmäämään suoraan päin sitä kivimuuria, jonka 133


näiden kirkkokuntien ohjesäännöt, johtokunnat muodostavat.

ylärakenteet

ja

kaikkivaltiaat

Lutherilla ei olisi mitään mahdollisuuksia uudistaa mitään tämän päivän hyper-liberaalissa luterilaisessa kirkossa. Hänet heitettäisiin Luterilaisen maailmanliiton kokouksista ulos jonakin kiusankappaleena. Jos oikea Wesley voitaisiin aikakoneen avulla tuoda takaisin meidän päiviimme, hänelle näytettäisiin nopeasti ovea monissa metodistikirkon temppeleissä ja hänen pitäisi aloittaa ulkoilmakokoukset taas aivan alusta. Hän joutuisi toteamaan, että tämän päivän metodistikirkko näyttää hämmästyttävän paljon samalta kuin se anglikaanikirkko, josta se alkujaan erosi. Monet näistä tunnustuksellisista kirkkokuntien sisäisistä uudistusliikkeistä ovat joutuneet huomaamaan tämän ja ovatkin sen vuoksi aloittaneet vaihtoehtokirkkoja ikään kuin puhdistettuina versioina entisistä: vapaat metodistit, vapaat luterilaiset, perinteiset baptistit ja niin edelleen. Näin on luotu ”pyhempiä kuin nuo entiset” –kirkkolaitoksia, jotka tuottavat oheistuotteina yhä uusia ratkaisuja, jotka ovat kenties toimineet aiemmin, mutta eivät enää. Samaan tapaan nämä uudistusliikkeet toimivat menneisyyden muistomerkkeinä ja ovat aina vaarassa tehdä perustajastaan ja tämän kirjoituksista epäjumalan, kuten on tehnyt roomalaiskatolinen kirkko omien kirkkoisiensä, paaviensa ja pyhimyksiensä kanssa - ja näiden jättämien kirjoitusten kanssa. Samalla tavoin kuin Jeesus varoitti meitä, ettei pidä laskea kättään auraan ja katsoa taakseen (se johtaisi ristiriitaan Jumalan valtakunnan työssä) nämä kirkkokuntien sisäiset uudistusliikkeet elävät todeksi omia uniaan yrittäessään saada mennyttä aikaa elpymään henkiin. Niinpä, jos olet osa tällaista liikettä, tee parhaasi ohjataksesi isällisesti näitä virtauksia apostoliseen suuntaan, jos se on sinun Jumalalta saatu kutsumuksesi, tai muussa tapauksessa jätä ne kokonaan. Lopuksi: olemme 60-luvulta asti todistaneet karismaattisen uudistuksen nousua (ja tuhoa). Tämän uudistuksen innoittajana on ollut usko siihen, 134


että Pyhän Hengen kasteen ja armolahjojen avulla paikallisseurakunnat voivat uudistua ja uusi elämä voisi vallata ne jälleen. Karismaattista uudistusta, joka on laajin kaikista kolmesta tässä mainitusta uudistusliikkeestä ja löytyy maailmalta useimmista suurista perinteisistä kirkkokunnista, kuvaa parhaiten vertaus siitä, että se on uuden viinin kaatamista vanhoihin leileihin. Tällä väittämällä on suurempi arvovalta karismaattisissa piireissä kuin raamatullisuudella konsanaan, siitä huolimatta, että Raamattu ei (tietenkään) tunne sellaista väittämää ollenkaan. Se puhuu siitä, että uusi viini pitää kaataa uusiin leileihin, ei vanhoihin. Niinpä karismaattisen uudistuksen ajattelu on kahden asian sekoitus, useammin seuraavan kaavan mukaan kuin päinvastoin: erittäin aitoja kokemuksia ja Jumalan kohtaamisia Pyhässä Hengessä sekoittuneina seurakunta-unelmiin, joilla ei ole mitään pohjaa raamatullisessa seurakuntaopissa, vaan jotka ovat syvästi juurtuneet Konstantinuksen aikaiseen kirkkokäsitykseen. Haluan selittää tätä lainaamalla omaa tekstiäni kirjasta, joka käsittelee kotiseurakuntia: ”Historiallisesti ortodoksikirkko samoin kuin katolinen kirkko ovat keisari Konstantinuksen ajoista lähtien (300-luvulta jKr) kehittäneet ja omaksuneet uskonnollisen järjestelmän, joka on olennaisesti kahden ainesosan yhdistelmä: siihen kuuluu katedraali, joka on kristillinen versio Vanhan testamentin temppelistä, ja jumalanpalvelus, joka on juutalaisen synagogan mukainen. Tämä tarkoittaa, että siitä lähtien on kristillisten kokoontumisten ja jumalanpalvelusten peruskaavaksi omaksuttu kaikkina aikoina sellainen perustavaa laatua olevana malli, jota ei ole Jumalan taholta koskaan tuotu esiin tai suositeltu käytettäväksi Uuden testamentin aikana. Olennaisesti kyseessä on kategoga, jossa yhdistyy Jumalan huoneen ajatus synagogalaitokseen. Tämä ajatusrakennelma kreikkalaiseen pakanafilosofiaan upotettuna erotti pyhän maallisesta ja muodostui kristinuskon mustaksi aukoksi nielaisten suurimman osan seurakunnan energiasta ja sulauttaen sen itseensä vuosisadoiksi. Roomalaiskatolinen kirkko meni niin pitkälle, että 135


kanonisoi koko järjestelmän. Luther onnistui uudistamaan evankeliumin sisällön, mutta jätti ”seurakunnan” ulkoiset rakenteet olennaisilta osin koskemattomiksi. Vapaat kirkot myöhemmin vapauttivat seurakunnan valtiosta, baptistit tulivat ja kastoivat sen, kveekarit kuivapesivät sen, Pelastusarmeija puki sen univormuun, helluntailaiset voitelivat sen öljyllä, karismaatikot uudistivat sitä, mutta tähän päivään mennessä kukaan ei ole oikeasti uudistanut järjestelmää. Nyt olisi korkea aika tehdä se.” Peter Hocken, joka on Wienissä asuva katolinen teologi, unelmoi siitä, että erilaiset kirkkokunnalliset sirpaleet voitaisiin koota yhteen ja ne muodostaisivat jotakin, mitä hän kutsuu termillä ”ekumeeninen armo”, jonka puitteissa karismaattiset piirit voisivat kokea yhteyttä puhtaasti kokemuksen tasolta (Puhutko kielillä? Siinä tapauksessa kuulumme yhteen!) ja näin hän peittäisi sumupilveen ja hukuttaisi kaikenlaiset kutsuhuudot palata apostoliseen järjestykseen. Vuonna 2000 keskustelin henkilön kanssa, jonka nimi oli Raniero Cantalamessa ja vuodesta 1980 Karel Voytilan, edellisen paavin henkilökohtainen rippi-isä, ja vuodesta 2005 alkaen myös nykyisen paavin ,Joseph Ratzingerin, paavillisen huoneen tiedottaja. Hän kertoi minulle, että katolisen kirkon piirissä on kuultu Jumalan puhuvan uudenlaisesta liikehdinnästä, jota on tapahtunut kotiseurakunnissa, mutta koska liike ei ole kyennyt muuttamaan mitään kirkon rakenteita, monet ovat olleet hämmentyneitä ja peloissaan tämän uuden virtauksen suhteen. Vuonna 2007 Benediktus XVI, nykyinen paavi, puhui julkisesti Aquilasta ja Priscillasta, jotka toimivat avioparina varhaisajan kirkossa. Roomalaiskatolisen yleisön kannalta se sisälsi muutamia hyvin radikaaleja lausuntoja, kuten: mikä tahansa koti on mahdollista muuttaa pienimuotoiseksi kirkoksi, Aquila ja Priscilla ovat malliesimerkki seurakunnasta kaikkina aikoina, aviomiehen ja vaimon muodostama tiimi voi olla – ja sen pitääkin olla – osa apostolista lähetystyötä. Kommentaattorit ovat tulkinneet tämän tarkoittavan, että hän sanoo tosiasiassa: kotiseurakunnan johtajat, sellaiset kuin Aquila ja Priscilla, ovat avain seurakunnan kasvuun. Aikaisemmin Ratzinger on 136


kirjoittanut: ”Meidän tulisi kaiketi ottaa jokin kanta huomautukseen populaarista kirkosta. On mahdollista, että olemme uuden ajan kynnyksellä, mitä seurakunnan historiaan tulee, olosuhteissa, jotka ovat hyvin erilaiset kuin ne, joita olemme menneinä aikoina kokeneet, jolloin kristinusko alkaa muistuttaa sinapin siementä, mikä tarkoittaa, että sen kasvu voi edetä vain pienimuotoisesti ja näennäisesti merkityksettömissä ryhmissä, jotka kuitenkin vastustavat kaikin voimin pahan valtaa ja tuovat paljon hyvää tähän maailmaan.” (Nämä sanat, jotka on lainattu kardinaali Joseph Ratzingerin kirjasta Salt on the Earth 1996, jätettiin pois englanninkielisestä versiosta, mutta säilytettiin alkuperäisessä saksankielisessä laitoksessa. Niistä seurasi kirjan julkaisemisen jälkeen Saksassa sellainen kohu, että ne poistettiin muista käännöksistä.) Karismaatikkojen keskellä rakenteellisista asioista – ja sen vuoksi apostolisista järjestelyistä - puhuminen on yksinkertaisesti tabu. Ei ole siis mikään ihme, että jäljellä olevan karismaattisen liikkeen piirissä on minun arvioni mukaan valtava ongelma sulattaa apostolista reformaatiota. Niin, apostolit kyllä kelpaavat, mutta se reformaatio, jonka he toisivat mukanaan, ei kelpaa. Pyhän Hengen kokemukset kyllä käyvät, mutta Pyhän Hengen seurakuntajärjestys ei käy, koska liikkeen perustavaa laatua oleva unelma on uudistaa vanha järjestys, ei luoda mitään uutta rakennetta. 90-luvulta lähtien karismaattinen liike onkin suurelta osin kehittynyt konferensseja ja ylistystapahtumia organisoivaksi liikkeeksi, joka loputtomasti toistaa oppitunteja vastaalkajille tai järjestää seminaareja sellaisista aiheista kuin elämä Hengessä, armolahjojen käyttö tai profetoimisen ABC. Mikään näistä ei ole huono asia sinänsä, mutta siinä tuntuu olevan sellainen leima ja siitä välittyy viesti, että liike on kieltäytynyt kasvamasta aikuiseksi. Joukko profeettoja toikin julkisesti esiin sanomia, joiden mukaan karismaattinen liike tuli tiensä päähän jo vuonna 1992. Kun katson omia muistiinpanojani, kirjoitin vuonna 1991 artikkelin nimeltä ”The seven sins of the charismatic movement” (karismaattisen liikkeen seitsemän syntiä), jossa kuvaan liikkeen pysähtyneisyyttä ja osoitan tietä ulos umpikujasta. Ystäväni Wolfram Kopfermann, joka oli 15 vuotta saksalaisen luterilaisen 137


Hengen uudistus -liikkeen johtaja ja sen nerokas puolestapuhuja, jätti karismaattisen uudistuksen ympyrät taakseen vuonna 1989 ja jätti pöydälle kirjansa nimeltä Abschied von einer Illusion (Hyvästit illuusiolle). Hänen kaikkein keskeisin haasteensa oli suunnattu nuorille ja toivorikkaille tulevaisuuden pastoreille, että he eivät jalallaan astuisi perinteisiin kirkkoihin, koska sillä tavalla he uhraisivat elämänsä, toivonsa ja unelmansa Molokille, joka syö omat lapsensa. On varmaankin turha edes sanoa, että useimmat karismaattiset uskovat eivät ole koskaan antaneet hänelle tätä tekoa anteeksi. Mutta minun mielestäni hän oli mitä aidoin Jumalan lahja (ainakin Saksan) karismaattiselle liikkeelle, koska hänellä oli potentiaalia, erinomainen opettamisen lahja ja selkeä ajattelukyky voidakseen johtaa karismaattista liikettä enemmän apostoliseen suuntaan. Hänen ponnistelunsa eivät saaneet arvostusta, vaan turtunut ja johtajuutta vaille jäänyt karismaattinen liike tunsi itsensä petetyksi ja sanoutui hänestä irti. Friedrich Aschoff, paimensieluinen ja syvällinen Jumalan mies, joka sai Wolframin jälkeen Saksan luterilaisen Hengen uudistus –liikkeen johtaakseen, julisti julkisesti vuonna 1993, että hänen tietääkseen ei Saksassa ollut yhtään karismaattisesti uudistunutta seurakuntaa – toisin sanoen: hän myönsi rohkeasti, että illuusio oli todellinen. Jos olet kasvanut jonkin edellä kuvatun uudistusliikkeen piirissä tai niiden synnyttämissä uusseurakunnissa, haluan sinun tietävän, että uudistuksen jälkeenkin on elämää. Jos olet sellaisessa asemassa, että voit esitellä reformaatiohenkistä muutosta uudistusliikkeen keskellä, rohkaisen sinua tekemään niin. Voit myös harkita, onko sinun ihan pakko pysyä noissa ympyröissä loppuelämäsi. Omalta kohdaltani olen aika outo yhdistelmä kaikkia noita. Minulla oli tosi etuoikeus olla väliaikaisesti osa noita kolmea liikettä, kokea niiden ”fiilikset”, imeä itseeni niiden unelmia ja tuntea niiden sydämenlyönnit ja löysin todella aitoja ja syvästi innoitettuja Kristuksen seuraajia niistä kaikista. Samaan aikaan en koskaan täysin kotiutunut yhteenkään niistä. Uskon vahvasti, että meidän tulee palata Raamattuun ja sen erehtymättömyyteen tai eksymme ilman mitään elämän ja uskon mittapuuta. Uskon vahvasti, 138


että meidän tulee palata juurillemme, mutta mennä tuolle puolen Lutherin, Wesleyn tai Calvinin aina Jeesukseen, Pietariin, Paavaliin ja Johannekseen asti. Uskon vahvasti Pyhän Hengen yliluonnolliseen voimaan, mutta tiedän myös, että hän haluaa meidän menevän kauas CAWKIn tuolle puolen osallistuaksemme viimeiseen sadonkorjuuseen, joka tarvitsee meitä kaikkia, jotta voimme hengen voimassa luovuttaa elämämme Jumalan ja toinen toisemme käyttöön ja perustaa uusia apostolisia seurakuntia, kunnes Jumalan valtakunta saavuttaa kohokohtansa ennen paruusiaa, Jeesuksen fyysistä paluuta.

139


Samgarista eteenpäin (yhtenäinen jakso alkaen sivulta 446 eteenpäin) Olipa kerran eräs hyvin uskomaton sankari. Hän oli todennäköisesti vahvempi kuin Arnold Schwarzenegger, nopeampi kuin van Damme ja ainakin kookkaampi kuin Sylvester ”Rambo” Stallone. Raamattu kertoo, että hän oli niin mahtava soturi, että yksinäänkin hän torjui 600 miestä käyttäen yksinkertaista häränajajan pistintä. Kun hän palasi taistelutantereelta, pohjoisen Israelin asukkaat kerääntyivät teiden varsille huutamaan: ”Samgar, Samgar!!” Mahtoi teini-ikäisillä aika pian olla yllään Samgar-T-paitoja ja kaulassa riippua siistejä pienoiskokoisia häränajajan pistimiä, ja 600-sivuinen Samgarin elämäkerta ”Tein sen kokonaan yksin” käännettiin pian 400 kielelle ja julkaistiin 300 maassa. Time-lehti äänesti Samgarin vuoden mieheksi, joka puolella syntyi Samgar-kerhoja kuin sieniä sateella, ja puolet hänen aikanaan syntyneistä pojista sai nimen Samgar. Hän aloitti valtavan lähetystyöhankkeen nimellä ”Samgar-Ministries”, jonka näky oli saada 20 miljoonaa nuorta koulutetuiksi valmistamaan häränajajan pistimiä, joilla voitaisiin teurastaan 12 miljardia filistealaista 5 vuodessa. Mutta mielikuvitus sikseen ja katsotaanpa, millainen mies Samgar oli. Raamattu kertoo hänestä: Ehudin jälkeen tuli tuomariksi Samgar, Anatin poika. Hän surmasi kuusisataa filistealaista häränajajan pistimellä. Näin hän pelasti Israelin (Tuom.3:31). Samgar oli yksi Raamatun ajan tuomareista ja mitä ilmeisimmin hyvin menestynyt sellainen. Mutta Deboran laulusta voimme lukea hänestä hieman lisää yksityiskohtia, jonkin verran huolestuttavia: Samgarin, Anatin pojan aikaan, Jaelin päivinä karavaanit lakkasivat kulkemasta ja matkamiehet vaelsivat syrjäpolkuja. Suojattoman maan asukkaita ei näkynyt missään, kyliä ei enää ollut Israelissa. Silloin nousit sinä, Debora, astuit esiin, Israelin äiti. Kansa oli valinnut uusia jumalia, siksi sota oli porteilla. Yhtään kilpeä, yhtään keihästä ei näkynyt Israelin nelikymmentuhantisella joukolla 140


(Tuom.5:6-8). Toisin sanoen huolimatta Samgarin huomattavasta henkilökohtaisesta menestyksestä – tai juuri siksi – yhteisön elämä oli ajautunut pysähtyneeseen tilaan, hallinnollinen järjestyksenpito oli hylätty, rosvot ja sotaherrat valvoivat pääteitä ja ihmisten oli pakko piileskellä ja kaikki menivät maan alle yrittäen jotenkin selviytyä hengissä samalla, kun yhteisöllinen elämä oli sammunut, ja Ehudin kuoltua: israelilaiset tekivät jälleen sitä, mikä oli pahaa Herran silmissä (Tuom.4:1 KR33). Lopputulos Samgarin karismaattisesta kaudesta, jonka hän oli armeijan johtajana, oli täydellinen katastrofi: 40.000 soturista ei yhdestäkään ollut kohottamaan kilpeä tai keihästä. Kun kansakunta menettää kykynsä puolustaa maataan, siitä tulee kuohittu kansa, minkä tosiasian Debora sai naisena havainnollistaa. Mitä hyötyä on kenraalista, joka yksinään kykenee kaatamaan 600 filistealaista, mutta ei osaa kouluttaa armeijaa? Hän on yksinäinen tähti, jota palvoo 40.000 surkimusta, sillä kukaan muu porukasta ei osaa käyttää keihästä! Hän jää valonvälähdykseksi historiaan, tähdeksi jolla ei ole opetuslapsia, guruksi jolla on faneja, mutta ei yhtäkään vertaista. Minun mielestäni Samgar on muovannut CAWKI-kristillisyyttä enemmän kuin mikään muu. Hän tuntuu olevan roolimalli useimmille tämän päivän evankelistoille, heillä kun on tämä yksin tekemisen meininki, ja minun sähköpostilaatikkoni on täynnä kertomuksia Samgarin nykyaikaisista oppilaista, jotka kehuvat, miten he yksin valloittivat Siperian, Mongolian, Kenian. Afrikan, Indonesian, tai uskoisitko todeksi: 600 nykypäivän palestiinalaista Gazassa Kristukselle. Minun mielestäni Samgar on esikuva kristinuskosta, joka on ilman keihästä ja kilpeä, aseettomasta maanalaisesta armeijasta, joka hääräilee mitä huvittaa, kaikenlaista mikä on suoranaisesti ”pahaa Herran silmissä”. Hän edustaa sellaista kristillistä johtajuutta, joka antaa porukan istua ja nuokkua kirkon penkissä vuodesta toiseen ja hurrata lavatähdilleen. Siksi ehdotankin, että menemme kaikki kotiin ja jätämme tämän samgar-kristinuskon ja samgarin seurakunnat taaksemme ja lopetamme kaiken kannatuksen antamisen näille nykypäivän samgareille, näille niin päteville yksinäisen tähden suorittamille maailmanlaajuisille sielujenpelastuskiertueille, ja lopetamme kaikki heidän uutiskirjeidensä tilaukset. Kaivakaamme sitten 141


esiin vanhat keihäät ja kilvet ja kohottakaamme valmiustasoa. Samgar oli aivan liian pätevä, aivan liian ”todellinen” sotasankari, jotta hän olisi voinut opettaa muille sodankäyntitaitoja. Mutta ehkä jossakin on Debora, joka voisi tehdä sen? Denverissä, USA:ssa, asuva John White, joka on toiminut mentorina ja kotiseurakuntien valmentajana, sanoi äskettäin: ”Pahin hidaste, joka Amerikan seurakuntia jarruttaa, on tapa, jolla viisijakoinen pappeus nykyään toimii”. Luulen, että John tarkoitti tätä (omin sanoin sanottuna): voimakas, tungetteleva, voideltu, karismaattinen viisijakoinen hengellinen pappeus on sitä, että porukka on hurmoksessa ja että tyypit ovat niin autuaalla mielellä löydettyään oman paikkansa seurakunnan työssä, että he hyökkäävät keskusnäyttämölle kuin maailmanvalloittajat. Ja sitten kun he pääsevät sinne, kukaan ei enää pääse heistä ikinä eroon. He siunaavat kaikkia ja tekevät sellaisen vaikutuksen jokaiseen, että sukat pyörivät jalassa, ”unohtavat” luovuttaa mikrofoninsa (hengellisen palvelutyönsä) seuraavalle, kun he ratsastavat suosionsa huipulla, jonka he ovat pumpanneet esiin itsensä ihailemista varten. Toisin sanoen hengellisen työn kehittäminen samgar-tyyppiseksi, on perussyy siihen, että seurakunta ei aikuistu. Vain katselemalla, kuinka samgarit esiintyvät lavalla, kukaan ei pysty kohottamaan keihästä tai kilpeä, toisin sanoen aloittamaan omaa hengellistä työtään, koska samgarin läsnäolo ja hänen kyvykkyytensä täyttää koko huoneen niin ääriään myöten, että jokainen on ihastuksensa tähden niin huonommuuden tunteen valtaama, että he vain ryömivät nurkkaansa ja vapisevat kunnioituksesta Jumalan suurta miestä tai naista kohtaan. Mikä olisi ratkaisu tähän? Samgarin tulee jäädä eläkkeelle, jättää esiintymislava vapaaksi, tai hänet tulee pakottaa jättämään tehtävänsä. Hänen tulee oppia kouluttamaan poikia ja tyttäriä, mentoroimaan ja valmentamaan muita, luovuttamaan työnsä seuraavalle sukupolvelle mieluummin kuin polkaista taas liikkeelle uusi loistelias kierros noita yhden miehen urotekoja. Kaikkein vähiten tarvitsemme samgartyyppisiä apostoleita, profeettoja, evankelistoja, paimenia, opettajia tai 142


sen paremmin diakonejakaan, jotka esittelevät häränajajan pistintään aina uudestaan. Seuraavat Jumalan palvelijoiden sukupolvet kypsyvät paljon nopeammin, jos meidät kaikki, jotka olemme antaneet kunnon panoksen työssä, voitaisiin saada sillä tavalla kuriin ja kasvamaan aikuisiksi, että voimme jättää esiintymislavan tyhjäksi ja sulkea suumme (vaikka meillä olisikin sanottavaa). Olisi hyvä, jos voisimme antaa suuremman arvon sille, että joku muu tulee ja ottaa hengellisen työn haltuunsa, kuin että jatkamme omaa showta aina vaan ja esittelemme omaa hengellistä säkenöintiämme. Kuinka voisimme enää jatkaa heikompien astioiden sivuuttamista ja silti säilyä yhtenäisenä ruumiina? Meidän kaikkien hengellisen työn tekijöiden pitää ihan tosi mielessä tulla ent. apostoleiksi, ent. profeetoiksi, ent. pastoreiksi, ent. evankelistoiksi ja ent. opettajiksi, sillä viisijakoiselle pappeudelle ei ole olennaisinta, että teemme kaiken työn yksin (kun muut katselevat meitä ihaillen), vaan se, että varustamme muut seurakunnan jäsenet palvelutyöhön (Ef.4:11-13) valvoen heidän työtään ja kannustaen heitä.

143


Kaupallisesta kristillisyydestä eteenpäin ”Löydä tarve ja täytä se” oli sanonta, jota kuulimme paljon siihen aikaan, kun seurakunnan kasvusta puhuivat Robert Schuller ja muutamat muut. Viesti oli yksinkertainen: on olemassa valtava uskonnollinen markkinarako, ja jos ihmisten tarpeet täytetään, he liittyvät seurakuntaan. Jotkut ovat laimeasti protestoineet, että tämähän merkitsee tosiasiassa, että uskonnollisten kuluttajien tarpeista tehdään hengellisen työn ja seurakunnallisen toiminnan ydinasia. Tulokseksi saataisiin voimaton ja markkinoiden muovaama seurakunta evankelioimistyöhön keskittyvän seurakunnan sijasta. Olen seurannut kristillistä julkaisutoimintaa harjoittavia ja näkynsä valtaamia yrittäjiä, jotka ensin aloittivat sellaisilla teoksilla, jotka ilmensivät heidän näkyään, mutta jotka myöhemmin huomasivat, että ”markkinat” eivät vedä kirjoja, joissa yleisöä pyydetään muuttumaan. Niinpä monet ovat muuttaneet linjaansa ja mukautuneet markkinoiden imuun ja alkaneet myydä, mitä asiakkaat haluavat ostaa, mitä markkinoiden kulloinenkin korvasyyhy kaipaa, yrittäen ehkä siinä sivussa vielä työntää markkinoille oman näkynsä mukaisia kirjoja niiden sekaan, joiden myyviksi muovaillut otsikot eivät voisi vähempää heitä innostaa. Raha liikkuu kristillisen julkaisutoiminnan piirissä lähinnä romaanien, kuvakirjojen, julisteiden ja usko tai älä, mukien ja muun krääsän, myynnissä. Tavarataloketju Wal-Mart, suosittu alemyyjä, joka oli jossain vaiheessa maailman suurin työnantaja, on laajentanut liikettään valtavasti toimimalla täysin markkinoiden ehdoilla ja on menestynyt siinä paremmin kuin monet muut. Markkinat on se suvereeni voimatekijä, joka määrittelee yrityksen menestyksen. Uskontunnustus kuuluu näin: me myymme, mitä markkinat haluavat, ja me myymme sitä niin halvalla, että voimme myydä entistä enemmän. Samalla tavoin on markkinavetoisuuden idea turmellut seurakuntaa niin, että sitä tuskin tunnistaa enää seurakunnaksi. CAWKI on järjestänyt tyylikoulutusta, muotoilukursseja, nuorisoryhmiä ja ohjelmia, seminaareja ja 144


konferensseja erityisryhmille, kieliryhmille ja muille kohderyhmille. Jos joku myy enemmän (enemmän väkeä ilmaantuu paikalle ja rekisteröityy), silloin hänen uskotaan olevan menestynyt. Isän onnistuminen ei kuitenkaan riipu siitä, montako lasta hänellä on, vaan siitä, kuinka paljon hän on osannut antaa isän rakkautta pojilleen ja tyttärilleen, ja kuinka he vuorostaan pystyvät välittämään tätä perintöä omille lapsilleen ja lapsenlapsilleen. Numeroina mitattava menestys merkitsee kaupallisen kristinuskon piirissä sitä, että sadan lapsen isä on parempi kuin isä, jolla on vain kaksi lasta. Mutta totuus on, kuten Bernard Sanders sen ilmaisee: ”Sadan lapsen isä on todennäköisesti moraaliton tyyppi tai pyörittää jotakin lastenkotia”. Tällaisina aikoina, jolloin todellinen apostolinen järjestys on puuttunut, ja osa seurakunnasta on yrittänyt turvautua maallisen liiketoiminnan myyntitekniikoihin ja PR-toimintaan, tarjoten myytäväksi sellaisia kirjoja kuin ”Toimitusjohtaja Jeesus”, tai muutamien ehdottaessa, että seurakunnan tulisi oppia liiketoiminnan periaatteita ja omaksua jokin ISO 9002 (standardi, joka mittaa tuotannollisen toiminnan tehokkuutta ja laatuvaatimuksia), jonka mukaan arvioitaisiin franchising-seurakunnan toiminnan tehokkuutta, on meidän kyllä pantava piste mokomalle hölynpölylle ja palattava evankelioimistehtäväänsä keskittyneeseen seurakuntaan, ei mihinkään markkinavetoisuuteen enää. Tämä ei tarkoita, ettei meillä voisi olla kohderyhmiä tai ettemme voisi kehittää erityisiä tapoja lähestyä syntyperäisiä ihmisiä tai marginaaliryhmiä. Se tarkoittaa, että meidän tulee vastustaa kiusausta sallia markkinavoimien hallita seurakuntaa. Muussa tapauksessahan me yritämme tehdä Valtakunnan työtä Mammonan periaatteilla ja olisimme taipuvaisia maksimoimaan jäsenmäärän, uhrimäärän, seurakuntien määrän ja vaikutusvaltamme ja olemaan valmiina ottamaan mittaa kenestä tahansa kaupallisilla markkinoilla. Tämä asenne tukahduttaisi kaiken yhteen hiileen puhaltamisen, tuhoaisi dramaattisesti yhteyden pirstoen vain Kristuksen ruumista yhä lisää.

145


Ajatellen tulevaa sadonkorjuun liikettä, jonka näen olevan tulossa maan päälle, meidän tulee juuria pois markkinavetoinen kristillisyys kokonaan, muuten sallimme erittäin kilpailuhenkisten (ja sen vuoksi hajottavien) henkilöiden nousta keskuudessamme hallitsemattomasti esiin ja luoda pelottavia roolimalleja. Paavali kirjoitti Titukselle: Karta harhaoppista [hajottavaa] ihmistä, kun ensin olet ojentanut häntä kerran tai kahdesti (Tit.3:10). Mikään ei ole niin hajottavaa kuin se, että joku haluaa pyörittää omia kristillisiä liiketoimiaan, seurakuntiaan tai hengellisen työn franchising-toimistoja vain siksi, että hänellä on alkukantainen halu vallata markkinaosuuksia. Jos meillä on sellainen tavoite, meidän tulee jättää hengellinen työ ja palata lähtöruutuun. Tässä ei ole varaa erehtyä: Luciferin opetuslapset, siis ne, jotka tietävät, kuinka Jeesuksen seuraajista tehdään kuuluisia ja kuinka heille annetaan ”kaikki maailman loisto” (Luuk.4:6), kuten Saatana kiusasi Jeesustakin aikoinaan, tulevat sinunkin luoksesi ja tekevät sellaisia tarjouksia, että niistä on vaikeaa kieltäytyä. Valmistaudu tähän ja näytä heille kohteliaasti ovea äläkä anna kaupallisuuden hallita tekemisiäsi - vain Jeesuksen.

146


Eroon idioottimaisesta kristillisyydestä Yksityinen uskonto – uskon pitäminen jonakin, mikä ei kuulu kenellekään – on itsekästä uskomista. Idiootti (kreikan sanasta idiotes, joka tarkoitti yksityishenkilöä, yksinkertaista ihmistä, myöhemmin kouluttamatonta rahvaan edustajaa ja lopulta typerystä) oli muinaisen kreikkalaisen kulttuurin aikana henkilö, joka ei halunnut sekaantua politiikkaan ja julkiseen elämään. Myöhemmin vasta tämä sana kuvasi rahvaan ihmistä, kouluja käymätöntä tai vain vähän oppia saanutta, ja sitten vasta modernina aikana sanaa ”idiootti” alettiin käyttää kuvaamaan ihmistä, jolla oli alhainen älykkyysosamäärä, tai ilmaista, että joku oli tyhmä. Lääketieteellisesti katsoen idiootti kärsii idiotismista eli hänen älykkyysosamääränsä on alle 25. Polis oli sana (kreikan kielessä kaupunki), jota kreikkalaiset käyttivät tarkoittamaan yhteisöään, joka ilmeni kolmella tasolla: kaupunki (polis) ja akro-polis (yläkaupunki), joka tarkoitti linnoitettua kaupunginosaa kukkulalla ja nekropolis, kuolleiden kaupunki hautausmaalla. Vakuuttuneina siitä, että jokaisen ihmisen oli määrä olla poliittinen henkilö, homo politicus, kuten roomalaiset tapasivat sanoa, kreikkalainen kulttuuri kehitti kaupunkivaltioita, kuten Ateena, Sparta ja Korintti. Kullakin kaupungilla oli sääntönsä, lait jotka pitivät sitä koossa, ja poliitikkonsa, jotka edustivat aktiivisesti yhteisöään ja yrittivät muuttaa sitä paremmaksi – tai ainakin väittivät tekevänsä niin. Aina silloin tällöin ilmaantui joku syrjäytynyt, joku kummajainen, joka eli sosiaalisessa marginaalissa, huolehti vain omista asioistaan ja vähät välitti yhteisöstään. Sellaiset ihmiset elivät toisten kustannuksella, ottivat kaiken antamatta mitään. Heidän elämänsä oli keskittynyt hedonismiin, nautinnoissa elämiseen. Tätä filosofiaa teki tunnetuksi Diogenes Sinopelainen, joka asui tynnyrissä kuin koira (kreikaksi kynos, josta tulee meille sana kyyninen) eläen ihmisten antamilla almuilla. Toimiva yhteiskunta sietää aina jonkun määrän tällaisia henkilöitä, vaikka heidän 147


elättämisensä ei olekaan etu, vaan velvoite. Kansa kutsui näitä tyyppejä idiooteiksi, henkilöiksi jotka ajattelivat vain itseään, marginaalissa eläviksi syrjäytyneiksi, joita yhteiskunnassa siedettiin olankohautuksin. Tämä jatkui niin kauan kuin keskus, polis eli kaupunki, oli kyllin vahva ja idioottien määrä oli suhteellisen pieni. Mutta asiat ovat muuttuneet paljon noista ajoista. Idioottimainen elämäntapa on muodostunut hyvin tavalliseksi ja sitä kutsutaan nykyään yksilökeskeiseksi elämäntavaksi, henkilökohtaisen vapauden ilmentymäksi. Ennen heitä kutsuttiin idiooteiksi, nykyään paljon kivemmalla sanalla ”individualisteiksi” ja yksilönvapauden uskontunnustus on melkein kokonaan vallannut länsimaisen kristillisyyden: ”Hallelujaa, voin tehdä mitä haluan, milloin haluan, kenen kanssa haluan, jos haluan - kiitos Jumalalle tästä vapaudesta!” Kristinuskon protestanttisiipi on länsimaissa erityisesti taistellut etulinjassa tämän puolesta, haastaen ja purkaen minkä tahansa ylemmän järjestyksen niin, että lopulta vain yksi asia on jäänyt jäljelle: yksilö ja hänen Jumalansa. Yksilöllisestä kääntymisestä yksilölliseen sielunhoitoon ja siitä aina yksilölliseen hautaan asti – yksilö on aina kristinuskon keskipisteessä. Niinpä kristillinen yhteisö on alennettu olemaan yksilön uskonnollisen onnellisuuden puolesta toimiva ja hänen tarpeitaan tyydyttävä teollisuuslaitos. Ja jos jotakin on meneillään naapuriseurakunnassa, jossa on mahdollista osallistua parempaan ohjelmaan ja innostua enemmän vähemmällä rahalla, nykypäivän idiootti surffaa läpi kaiken kristillisen ohjelmatarjonnan ja idioottivarmalla todennäköisyydellä asettuu uuteen yhteisöön, jossa hän voi helpommin olla oma itsensä ja iloita löytäneensä seurakunnan, jonne hän sopii hyvin ja jossa hänen tarpeensa huomioidaan. Jos katsomme viileän järkiperäisesti kristillistä ohjelmatarjontaa, seurakuntien talousarvioita, tärkeysjärjestyslistoja ja muodikasta seurakuntien toimintatapaa, huomaamme, että länsimaissa juuri ne seurakunnat kukoistavat, jotka ovat julistaneet tyydyttävänsä määrätynlaisia yksilökeskeisiä uskonnollisia tarpeita ja tehneet siitä 148


työnsä olennaisen tarkoituksen – toteuttaen sitä mahdollisimman ammattimaisesti – paremmin kuin muut (muistatko Wal-Martin tavarataloketjun?) Toisin sanoen: kristinusko kukoistaa sellaisissa paikoissa, joissa idiooteista huolehditaan parhaiten. Mutta sellaisella kristinuskolla ei ole enää apostolista ydintä. Se on myynyt itsensä idiooteille ja menettänyt laillisen oikeutuksensa ajat sitten. Ulkopuoliselle maailmalle se ei enää edusta orgaanista uskovien yhteisöä, Jumalan kaupunkia, vaan 40.000 sirpaleen kokoelmaa erilaisia kirkkokuntia ja ryhmittymiä, jotka sisäinen kilpailuhenki on hajottanut palasiksi. Niistä on tullut ketju uskonnollisia franchisingkauppoja, jotka minkä tahansa myymälän tai ruokakojun tapaan yrittävät houkutella uskonnollisia kuluttajia, pitää heidät jonkin aikaa, juottaa heitä maidolla heidän omien ”kymmenysten ja uhriensa” kustannuksella, ja jotka sitten taas menettävät heidät naapurissa toimivalle kilpailijalle, kun nämä alituisesti tuuliviireinä kääntyvät kuluttajat liikkuvat hiekkadyynien tapaan vaihtaen, etsien, löytäen jonkun muun paikan, joka paremmin ruokkii heidän alati muuttuvia tunteitaan ja mielihalujaan. Tämän takia meidän tulee nopeasti sanoa hyvästit tällaiselle idioottimaiselle kristillisyydelle, sillä muuten länsimainen tai mikä tahansa kristillisyys hukkuu, koska kaikki terveen uskonyhteisön tarjoamat roolimallit puuttuvat. Erityisesti tämän tulee tapahtua kristittyjen keskuudessa, jotka on kutsuttu olemaan esimerkkinä kansalle, suolana ja valona, Jumalan kaupunkina, vuorelle rakennettuna kaupunkina, maailman akropoliksena, jonne ihmiset voivat paeta turvaan. Ehkä meidän pitää oppia tätä taivaan linnuilta ja kaloilta, noilta eläimiltä, jotka Jumala siunasi ensimmäiseksi koko luomakunnassa (1.Moos.1:22) ja joilla on hämmästyttävä taito, joka uskovien pitää opetella ihan alusta uudelleen: ne osaavat lentää muodostelmassa, uida parvessa aivan kuin ne osaisivat kuunnella samaa musiikkia, jotakin äänetöntä orkesteria, ja liikkua täydellisessä yhtenäisyydessä, yhtenä kokonaisuutena. Linnut lentävät parvina, kuten tarkat 149


havainnoitsijat ovat huomanneet, seuraten neljää yksinkertaista sääntöä: lennä kahden siivenmitan päässä lähimmästä linnusta, yritä sijoittua niin lähelle parven keskustaa kuin voit, hyökkäyksen uhatessa lennä poispäin hyökkääjästä, liity takaisin parveen heti kun hyökkäys on ohi.

150


Hyvästit idioottimaisille kotiseurakunnille Haluaisin sanoa muutaman sanan alkuaikojen kotiseurakunnista ja niiden kehityksestä maailmanlaajuisesti viime vuosina. Olen ollut (ja olen yhä) mukana rohkaisemassa kotiseurakuntien perustamisliikettä eri puolilla maailmaa. Olen ollut innostunut monista kotiseurakunnista, jotka ovat todella evankelioivia, voittavat aktiivisesti uusia ihmisiä mukaan, tekevät heistä opetuslapsia ja monistavat terveitä kotiseurakuntia. Mutta on myös olemassa epäkypsiä ja jopa sairaita kotiseurakuntia. Niiden uskontunnustus voitaisiin kiteyttää seuraavasti ”Neljä on jo meitä, ei kaivata heitä” (”us four, no more”), jotka ovat pieniä siunaa-minuakuppikuntia, muutaman hengen pyhiä(?) porukoita, jotka kokoontuvat vain toistensa tarpeita hoitelemaan, hengailemaan yhdessä ”lastenkin takia, ymmärräthän”. Andy Zoppelt, joka asuu Floridan Fort Lauderdalessa ja on ollut mukana kotiseurakuntaliikkeessä yli 40 vuotta, voi puhua sekä kokemuksen rintaäänellä että sellaisella murtuneisuudella, jota tarvitsemme. Hän osoittaa muutamia tuloksia, joita kyseinen yksityisluontoinen uskonharjoitus synnyttää, kun se luo epäterveitä, epäapostolisia ja uskaltaisin jopa sanoa, idioottimaisia kotiseurakuntia. Hän toteaa: Monet kotiseurakunnat, joissa olen vieraillut, ovat aika tyytyväisiä siihen, että ”meitä on jo neljä, lisää ei kaivata”. Heidän uskonelämänsä on sisäänpäin kääntynyttä, ehkä siksi, että he kokoontuvat kotona. Useimmilla heistä on kovin vähän tai ei ollenkaan kontakteja yhteisöönsä, sen köyhiin, vankiloissa oleviin, erilaisessa puutteessa eläviin, ja monilla ei ole mitään osaa evankelioimistyössä. He torjuvat toiset, jotka samalla alueella kokoontuvat kotipiireihin. He ovat liian helposti unohtaneet, että kotiseurakunta ei alkukirkon aikoina ollut koskaan itsetarkoitus. He ovat unohtaneet kaupunginlaajuisen seurakunnan. He eivät kaipaa johtajia ja ovat vakuuttuneita siitä, 151


että kaikki kotiseurakunnat ovat itsenäisiä. Ihmiset kuvittelevat, että kotona kokoontuminen tekee heistä uusia leilejä. Esiintyy henkeä, joka vastustaa tosi johtajuutta. Rakennamme ilman johtajuutta, ilman voimaa, ilman yhteyttä toisiin. Tämä kaava toistaa itseään: ylpeys, eristyneisyys ja hajaannus. Amerikan kotiseurakunnilla ei ole huolta puutetta kärsivistä. Hengellinen työ on lähes täysin pysähtynyt kotiseurakunnissa. Kun olin laitoskirkon pastori, me menimme kaduille ja palvelimme siellä sanassa ja ruokimme satoja ihmisiä. Jopa Ft Lauderdalen kaupunki huomasi meidät ja sieltä kysyttiin, kuinka he voisivat auttaa. Paikallinen sanomalehti teki meistä kahden sivun jutun. Me kävimme vankiloissa ja lastentarhoissa. Olimme valaistu kaupunki vuorella. Nyt koen olevani pikemminkin eristyksissä paikallisista veljistä kuin että puhaltaisimme yhteen hiileen. Kotiseurakunnissa meistä on tullut halpaa makkaraa! Meidän kymmenysten maksamisesta vapauttava oppimme on johtanut siihen, että kukaan ei anna mitään. Paavali toi esiin uudestaan ja yhä uudestaan huolensa köyhistä. Koska ei ajatella lainkaan kaupunginlaajuista seurakuntaa, ei ymmärretä myöskään universaalia seurakuntaa ja nähdä tarvetta universaalille pappeudelle. Jos emme ala kunnolla rakentaa, kaikki sortuu koetuksessa, kuten on käynyt aiemmille liikkeille. Jeesus on vastaus, ei koti.

152


Riippuvuuden julistus Ainoa tie eteenpäin on se, että me kaikki hyväksymme apostolisprofeetallisen reformaation, kun rakennamme ”kaupunkia” yhdessä, ja luovumme kaikista idioottimaisista asenteistamme. Luovumme siitäkin elämäntavasta, että keskellä yksityistä uskoamme vain iloisesti taputamme käsiämme ja kieltäydymme näkemästä koko kaupunkia, alueellisen seurakunnan olemassaoloa ja perustavaa laatua olevia Jumalan valtakunnan periaatteita, haluten vain pönkittää omaa yksilökeskeistä elämäämme ja toteuttaa yksilöllisen uskomisen vapauttamme, jota jotkin perustuslait saattavat taatakin, mutta ei Raamattu. Yhdysvallat on perustettu itsenäisyysjulistuksen varaan, jonka monet ei-kristityt samoin kuin kristitytkin ymmärtävät niin, että heillä on Jumalan antama oikeus elää yksilöinä niin kuin huvittaa. Tämä tulisi korvata riippuvuuden julistuksella, jossa julistaisimme olevamme täysin riippuvaisia Jumalasta ja toisistamme, tai me hukumme anarkiaan huutaessamme yksilönvapauden puolesta ja hokiessamme hallelujaa huulillamme. Muistatko John F. Kennedyn? Hän sanoi 1961: ”Älä kysy, mitä maasi voi tehdä puolestasi; kysy mieluummin mitä sinä voisit tehdä maasi puolesta!” Hän oli oikeassa sanoessaan noin, sekä poliittisesti että hengellisesti. Joten tappakaamme Jeesuksen nimessä se pyhä lehmä, jota epäpyhä yksilökeskeisyys edustaa, puhdistakaamme kaikki merkitkin tästä elämässämme ja liikkeissämme. Pyytäkäämme Jumalalta ja toisiltamme anteeksi, että olemme olleet niin kauhean penseitä, älkäämme enää olko pölvästejä, vaan kokoontukaamme yhteen omilla alueillamme, kaupungeissamme ja maakunnissamme niiden kanssa, jotka ovat kutsuttuja, päteviä ja halukkaita tekemään rakentavaa työtä yhdessä ja kääntämään maailman ylösalaisin. Entä kuka olisi se henkilö, joka sinun alueellasi voisi johtaa tämän kaltaista parannuksentekoa, sovinnon etsimistä ja uuden rakentamisen hanketta? Ehdotan, että kaikkein hengellisimmät ja kypsimmät henkilöt, joita on käytettävissä, tekisivät tämän. Ja sinähän tiedät, että tässä tarkoitetaan sinua… 153


Poliittisesta kristillisyydestä eteenpäin Kuvailtuani juuri kristillisen politiikan tekemisen sen järkevässä muodossa, haluaisin selittää, mitä en tarkoita tällä termillä. ”Politiikka”, kirjoittaa britti Andrew Heywoods kirjassaan Politics, on niin jännittävää, koska siinä ollaan tekemisissä ihmisten kanssa, joilla on erilaisia mielipiteitä. Heillä on erilaisia mielipiteitä siitä, kuinka meidän tulisi elää, kuka saa mitäkin, kuinka raha ja valta ja kaikki muutkin resurssit jaettaisiin, tekeekö yhteiskunta päätöksiä ja millaisia, pitäisikö yhteiskunnan perustua yhteistyölle vai konflikteille, kenellä olisi puhevalta ja kuinka paljon vaikutusvaltaa kullakin voisi olla. Ihmiset väittelevät ja riitelevät jopa siitä, kuinka tuollaiset kysymykset ratkaistaisiin, ja mikä olisi paras ja asiallisin menetelmä olla eri mieltä ja kiistellä asioista. Niinpä erimielisyys ja riitasointuisuus pysyy aina politiikan sydämessä”. Politiikka on sitä toimintaa, jonka kautta ihmiset kuvaavat, ylläpitävät ja muuttavat niitä yhteiskunnassa vallitsevia sääntöjä, joiden mukaan he haluavat elää. Ja koska politiikassa on alusta asti sovittu, että ollaan eri mieltä eikä mitään politiikan ”raamattua” ole olemassa, päädytään lopulta etiikan, käyttäytymisen ja arkkitehtuurin puitteissa ohjenuoraan ja luotilankaan, joka säätelee tämän päivän järjestystä: kompromissiin. Useimmissa maissa poliittinen prosessi on johtanut kompromissien tehtailuun, jonka takia politiikkaa joskus kutsutaan konfliktien ratkaisemisen taiteeksi. Kompromissi on piste jossakin kahden vastakkaisen navan välissä, se kuvaa keskellä olevaa aluetta ääripäiden välillä, ja on olosuhteiden pakosta jonkinlainen yhteinen nimittäjä, jonka tarkoitus on pelastaa jokaisen kasvot. Tällä tavoin kompromissista, erilaisten mielipiteiden välisestä linnarauhasta, tulee perustavaa laatua oleva periaate koko yhteiskuntaan. Kompromissi ei ole kiinnostunut totuudesta, se on luopunut totuuden tavoittelusta, jotta löydetään käytännöllinen tie eteenpäin. Viimeisin 154


kompromissi, johon olemme taipuneet, ei ole juuri muuta kuin se kompromissien summa, jonka olemme perineet historiasta. Miksi voidaan kutsua yhteiskuntaa, joka on suostunut sellaiseen hallinnolliseen järjestelmään? Demokratiaksi. Demokratiassa ihmisillä on yksilönvapaus, joten pohjimmiltaan heitä ei voi hallita. Emme oikeastaan voi hallita (govern) yhteiskuntaa käyttämällä kompromisseja, mutta asioita voidaan silti hoitaa (administrate). Sillä tavoin byrokratia – virastojen ylivalta - astuu vallan kahvaan ja pysyy vallassa niin kauan kuin poliittinen systeemi ei muutu. Yhä useammat ihmiset ovat tajunneet tämän, sekä politiikassa että liike-elämässä, ja siksi me näemme lisääntyvässä määrin hierarkisia pyramidihallintoja, ”hyvänsuopia diktatuureja”, ei vain yritysmaailmassa, vaan myös politiikan kentällä, kuten Fidel Castro, Hugo Chavez ym. Kaikkihan olemme kuulleet siitä terrorista, mitä ovat harjoittaneet vähemmän hyvänsuovat diktaattorit, kuten Adolf Hitler, Saddam Hussein, Kim Yong Il, Pol Pot, Idi Amin, Gaddafi, Mao Zedong ja monet muut. Usein käy, että ihmiset turhautuvat kylmään byrokratiaan aina vaan enemmän ja monissa maissa on tehty yrityksiä murtaa aivan uskomaton korruptio ja huudettu kehiin vahvaa hyvää miestä, jotakuta positiivista henkilöä, ottamaan vallan haltuunsa, siivoamaan kaikki likapyykki, joka leimaa maita, joita ei enää voi hallita. Toisin sanoen: demokratian pimeä puoli saa yhä useammat huutamaan avuksi messiasta. Tämän vuoksi saamme todistaa vielä monien jumalkuninkaiden paluuta valtaan, ja sanokaa minun sanoneen, tuskin pelkästään Afrikassa tai Aasiassa. Jos ei oteta huomioon roomalaiskatolista kirkkoa ja sen paaviutta, ”apostolista istuinta”, jonka maailma ja media ovat suuressa määrin hyväksyneet, näissä oloissa, kun meillä ei ole apostolis-profeetallista järjestystä kristinuskon piirissä, jota leimaa demokratia ja anarkia, ovat järjestystä pitäneet alituisesti vaihtuva "uskonnollisten sotaherrojen” ylivalta, heimoklaanit ja kastilaitokset. Kun protestanttien keskuudesta puuttuu tunnustettu apostolinen elin, on tullut säännöksi laitostunut kompromissien tehtailu, ”kristillinen poliittinen”. Sääntönä on, että 155


kukaan ei hallitse – kenelläkään ei ole rohkeutta hallita. Lopputulos? Kaikki ovat sopineet keskenään, että ovat eri mieltä, ja kun kaikki kunnioitamme ”toinen toistemme erilaisuutta” ja uskomme jopa, että on Jumalan antama etuoikeus olla erilainen, meistä on tullut sekapuista risukkoa, markkinapaikka jollainen oli Raamatun Efesoksessa, jossa vallitsi täysi sekasorto. Toiset huusivat sitä, toiset tätä, eivätkä useimmat edes tienneet, miksi oli kokoonnuttu (Ef.19:32). Olet varmasti kuullut sanottavan ”yhdessä selviämme, jakautuneina sorrumme”. Kristityt ovat pitkään kokeilleet kolmatta vaihtoehtoa: jakautuneina selviämme, kuten kirjoitti englantilainen Gerald Goates tästä hämmentävästä tilanteesta kirjassaan Why so many Denominations (Miksi niin monia kirkkokuntia). Tämän vuoksi niin monissa keskuksissa kaupungin asukkaiden tavoittamiseen tähtäävät liikkeet ovat olleet epäapostolisia ja epäraamatullisia seurakuntaliikkeitä, jotka julistavat, että kullakin seurakunnalla on oikeus olla olemassa erillään muista (teknisesti siis on kyseessä idioottimainen tapa hallinnoida seurakuntia, koska se kunnioittaa yksilöllisyyttä enemmän kuin yhteistä jumalallista hallintoa). Sellaisia hankkeita on silti aloitettu viime vuosina suuren innostuksen vallassa. Mutta mitä tapahtuukaan: muutaman vuoden päästä ne hiipuvat pois, joko pettyneinä omaan tehottomuutensa saada aikaan mitään muutosta, sillä kaikki vain raatavat ”oman ylellisen talonsa” hyväksi (Hagg.1), tai sitten ne on kaapannut joku suurisuu, yleensä joku sen alueen megaseurakunnan pastori, joka on päätellyt seurakuntansa kävijämäärän perusteella olevansa jotensakin tärkeä henkilö tai jopa apostoli. Vain hyvin harvoilla seuduilla maailmassa voidaan tänä päivänä nähdä ja laajemmin tunnistaa hurskaiden apostolisten henkilöiden tai profeetallisten ”kaupungin hengellisten isähahmojen” olemassaolo, mutta tilanne voi nopeasti muuttua tulevina vuosina. Mitä tämä kaikki merkitsee sen apostolisen uudistuksen kannalta, jonka keskellä olemme? Me todistamme ekklesian tervehenkisten, jumalallisten hallinnollisten elinten uudelleen heräämistä, Jumalan 156


valtakunnan unohdettujen perustusten uudelleen kunnostamista. Elintärkeänä osana tätä tapahtumasarjaa apostolit ja profeetat palaavat näkyvään rooliinsa, siihen ensisijaiseen ja toissijaiseen virkaansa, jonka Jumala on heille säätänyt seurakunnassa (1.Kor.12:28). Pitkän aikaa kansoilla on ollut ”kuninkaita, jotka ovat olleet hallitsijoita, mutta eivät ole käyttäneet valtaa”, kuten on ollut tilanne Espanjassa, Belgiassa tai Alankomaissa. Samalla tavoin kristinuskon piirissä on aina ollut apostoleja ja profeettoja, mutta heitä ei ole kunnioitettu eikä heille ole annettu tilaa suorittaa virkatehtäviään. Kuten totesin aiemmin, Raamattu tuntee neljä poliittista järjestelmää: teokratia, hyvä kuningas, paha kuningas ja demokratia (joka ääritapauksessa ruokkii anarkiaa). Niinpä pyhän järjestyksen palauttaminen kristinuskon piiriin merkitsee, että meidän on kaikkien luovuttava Karitsan edessä omista pikku kruunuistamme (jotka edustavat meidän omia pieniä valtakuntiamme, papintehtäviämme, järjestöjämme ja valta-asemiamme) ja annettava Jumalan hallita. Jumalan valtakunta on teokratia, Jumalan ehdoton hallintavalta. Niinpä meidän tulee Kuningas Jeesuksen nimessä luopua kaikesta kilpailuhengestä, jättää hyvästit kaikelle demokraattiselle hallinnolle ekklesian keskellä, ja mielihyvin antaa tapettavaksi kompromissein aikaansaadun, pinnallisen ja epäaidon yhteyden Pyhä Lehmä. Muistatko klassisen herätyshistorian? Mitään herätystä ei ole koskaan ollut ilman, että joku on johtanut sitä. Eikä sinun kaupungissasi, alueellasi tai ihmisryhmässäsi koskaan aloiteta mitään apostolisprofeetallista uudistusta, jolla olisi mitään todellista vaikutusta CAWKI kirkkoihin, ilman että sinä ja muut kristillisessä yhteisössäsi harkiten, tietoisesti ja päättäväisesti hylkäätte oman riippumattoman itsemääräämisoikeutenne ja nöyrästi kaikessa jumalanpelossa hyväksytte ja arvostatte keskellänne niitä, jotka ovat saaneet tietyn tehtävän jumalallisen järjestyksen luomisessa ja joilla on vaadittavat profeetalliset lahjat, jotka tarvitaan tämän uudistuksen läpiviemiseen. Tässä sinun tehtäväsi on joko johtaa tai seurata tai väistyä tieltä pois. 157


Haluan tehdä asiat mahdollisimman selviksi. Minulla oli tapana olla mukana, kun läheisen kaupungin pastorit kokoontuivat yhteen. Vietimme aikaa yhdessä juoden kahvia, syöden croissanteja, keskustelimme, rukoilimme ja hajaannuimme sitten. Joskus jokin asia näytti kovasti askarruttavan meitä ja kerran huomasimme, että kolme seurakuntaa viidestätoista oli päättänyt erikseen järjestää seminaarin johtajuudesta ja kolme eri puhujaa oli kutsuttu pitämään samasta aiheesta seminaaria samana päivänä samaan kaupunkiin! Eräs mies, joka oli kyllä apostolinen henkilö, mutta ei jostain syystä toiminut missään vastaavassa tehtävässä, joka paimensi kaupungin toiseksi suurinta seurakuntaa, ehdottikin: ”Miksi emme kokoaisi resurssejamme yhteen, keskustele ensin keskenämme, kun suunnittelemme jotakin tuollaista, ja lopeta kalliiden voimavarojemme tuhlaamista? Loppujen lopuksihan me olemme yhtä ruumista!” Sinun olisi pitänyt nähdä kaupungin suurimman seurakunnan pastorin ilme – hän oli hyvin lahjakas Jumalan sanan opettaja – ja kuulla hänen vastauksensa tähän raitishenkiseen ja apostoliselta kannalta hyvin luonnolliseen ehdotukseen. Hän oli siihen aikaan Evankelisen Allianssin johtaja kaupungissamme. ”Minä vastustan jyrkästi!” hän selitti ääntään korottaen. ”Evankelinen Allianssi perustuu sille ajatukselle, että jokaisella seurakunnalla on oikeus hoitaa omat asiansa, eikä mikään, ehdottomasti ei mikään, saa muuttaa tätä tosiasiaa. Meidän kaikkien tulee saada tehdä aina sitä, minkä koemme olevan parhaaksi meidän omalle seurakunnallemme!” Tarpeetonta kai sanoakin, että kolme erillistä johtajuusseminaaria oli ja meni, seurakunnat ja kaupunki pysyivät entisellään ja kyseinen apostolinen mies lopulta luovutti ja muutti kaupungista muualle. Keskustelin myöhemmin sen pastorin kanssa, joka ampui alas tämän ehdotuksen, ja sanoin hänelle, että juuri tuo mentaliteetti ja asenne tappaa kaiken yhteyden, ja että jos hän jatkaisi tuolla epäapostolisella tiellä, silloin hänen tulisi joko astua sivuun kaupungin hengellisestä johtajuudesta tai luovuttaa se jollekulle toiselle. Sanoin, että tuonkaltainen asennoituminen ei ratkaise mitään, se on pikemminkin ongelman ydin. 158


Koska olen varma, että sinä voisit kertoa samankaltaisista tilanteista omalla alueellasi, voimme mekin joko luovuttaa tai lähteä muualle – tai päättää muuttaa koko systeemin ja palauttaa Jumalan järjestyksen. Ja tämä pitää tietenkin tehdä jokaisessa kaupungissa ja kaikilla alueilla maailmassa. Jos olet henkilökohtaisesti mukana kaupungin tai alueen johtotehtävissä, mutta et toimi apostolisessa tai profeetallisessa roolissa, ole hyvä ja astu sivuun hierarkisen asteikon ”ykkös”-paikoilta heti huomenna ja salli sellaisen rakenteen tulla tilalle, missä ollaan tasaveroisia kumppaneita ja ystäviä, ja tee nöyrästi tilaa niille, joilla on tehtäväänsä rooli ja armoitus, jota sinulla ei ole. Vaikka olisitkin apostolinen tai profeetallinen henkilö, älä silti toimi kuninkaan tapaan, vaan palvele, tiskaa astioita, kulje ylimääräinen kilometri ja tee yhteistyötä paimenten, evankelistojen, opettajien ja diakoninen kanssa, jotka Jumala on asettanut toimimaan alueellasi ja jotka ovat ensisijaisesti valmiita palvelemaan alueesi ihmisiä eikä niinkään omaa seurakuntaansa. Ja jos satut olemaan henkilö, joka tähän asti on toiminut kiinteästi oman hengellisen työnsä ja seurakuntansa puitteissa, ja jos olet sellainen, joka puolustat itsenäistä ja riippumatonta asemaasi samoin kuin aiemmin mainittu veli, joka johti Evankelista Allianssia: sinulle haluan sanoa, että sinä jarrutat Jumalan valtakunnan työtä ja aikanaan Jumala joko siirtää sinut sivuun tai ohittaa sinut. Älä anna sen tapahtua, sillä se ei ole Jumalan suunnitelma sinun suhteesi tai ”sinun” seurakuntasi suhteen (eihän se ole sinun ollut alun alkaenkaan). Viime aikoina on tullut esiin joitakin profetioita, joissa sanotaan: ”Antakaa minulle seurakuntani takaisin, jotta voin antaa sen takaisin maailmalle!” Jos olet siinä asemassa, että sinun pitää tehdä tämä, voinko pyytää sinua tekemään sen heti? Jos ei heti, koska sitten? Ja jos sinä et sitä tee, kuka tekee? Ja jos et tee sitä Jumalalle tai alueesi tai kaupunkisi hyväksi, ketä varten ja mitä varten tekisit sen?

159


Ap.t.1 ensin ja sitten Ap.t.2 Kuinka oikein pääsemme siihen ihmeelliseen tilaan, josta sanotaan ”He pitivät kaikki yhtä” (Ap.t.1:14;2:1) (kreikankielinen alkuteksti sanoo homo-thymadon, joka kirjaimellisesti tarkoittaa ”ajatella yhdellä päällä”), joka edelsi Helluntaita ja oli uskoakseni sen edellytys? Kuinka pääsemme uudestaan siihen todellisuuteen, minkä perustalle voidaan paikallisen tai alueellisen yhteyden kokeminen luoda ja johon Pyhä Henki voidaan vuodattaa ylitsevuotavasti? Päästä sellaiseen yhteyteen, joka myöhemmin saatettiin esitellä koko Jerusalemille, kun ”Pietari astui esiin niiden yhdentoista kanssa” ja 12 miestä esitti saman asian yhdellä äänellä? Eikä kukaan niistä yhdestätoista myöhemmin valittanut, että Pietari meni mikin taakse, kun minun olisi pitänyt? He olivat viettäneet kymmenen päivää – 240 tuntia, joka aika kesti Jeesuksen ylösnousemuksesta Helluntaihin – yläsalissa yhdessä. Ja luulen, että he eivät vain istuskelleet siellä ja lauleskelleet haikeita lauluja. Heillä oli monia syitä päätyä vaikeisiin ristiriitoihin. Totta puhuen kokous olisi voinut päätyä katastrofiin, olihan se kolmen ainesosan räjähdysherkkä sekoitus, joka olisi voinut syttyä minä hetkenä tahansa. Ensimmäinen räjähdysherkkä ainesosa oli kateus ja se epäonnistumisten historia, joka opetuslapsilla oli takanaan. Pietari oli mokannut kahdesti, kun hänen olisi pitänyt puolustaa Jeesusta hiilivalkealla ja joutui kohtaamaan oman rehellisyytensä puutteet. Eihän nyt hänenlaisensa mies voisi kaikkien puolesta puhua, kun Helluntain ”Suuri päivä” pian koittaisi, miettivät veljekset käydessään yhdessä läpi puhujalistaa. Jeesus oli kaiken lisäksi lausunut salaperäisen huomautuksen Johanneksesta, kolmen hengen sisäpiirin jäsenestä, jonka opetuslapset ymmärsivät tarkoittavan, että kaveri ei kuolisi ennen Jeesuksen paluuta. Miltä luulet, että sinusta tuntuisi, jos istuisit kuolemattoman vieressä – kun oma kuolevaisuutesi tuntuisi luissa ja ytimissä? Miltä tuntuisi olla sellaisen henkilön vieressä, joka on ruokaillessaan nojannut Jeesusta vasten – sinun istuessasi pöydän 160


toisella puolella? Ja kuvittele, jos olisit istunut Tuomaksen vieressä, joka epäili aina ja jolla oli ihmeellinen kyky olla aina väärässä paikassa oikeaan aikaan? Sen epäluotettavan kaverin seurassa, joka aina osasi laistaa kaikkein tärkeimmät kokoukset - Herra tietää, mistä syystä? Äläkä unohda Matteusta, tuota entistä verokarhua, joka menneisyydessään varmaankin oli joskus ollut oikeanlaidan poliittinen opportunisti tehdessään yhteistyötä roomalaisten kanssa ja kiristäessään rahat pois juutalaisilta maanmiehiltään. Siinä hän oli ja istui Simon Kiivailijan vieressä, joka ennen oli poliittisen ”vasemmiston” jäsen, ja jolla luultavasti oli nytkin tikari vyöllään ja joka odotti vain, että saisi nähdä noiden inhottavien roomalaisten – samojen porukoiden, joihin Matteuskin ennen kuului – kelluvan naamat upoksissa pitkin Välimeren aaltoja? Toinen räjähdysherkkä ainesosa yläsalissa oli sukulaisten läsnäolo, noiden henkilöiden, joilla oli suora veriside Jeesuksen itsensä kanssa eli ”Maria ja Jeesuksen veljet”. Näihin päiviin asti on islamilainen maailma ollut jakautunut kahtia sunneihin ja shiioihin; jälkimmäiset väittävät, että hengellinen johtajuus ja Muhammedin perinnön omistajuus periytyy vain suoraan verisukulaisuuden perusteella, kun taas edelliset väittävät, että kyseessä on hänen hengellisen arvovaltansa perimys. Näihin päiviin asti tämä on ollut syy jatkuvaan verenvuodatukseen ja siihen, että muslimiveljet heittävät toisiaan pommeilla sellaisissa maissa kuin Irak. Kuvittele, että olisit yksi noista kahdestatoista opetuslapsesta. Kuinka sinä suhtautuisit, jos olisit ollut Jeesuksen seurassa tiiviisti kolmisen vuotta, kun yhtäkkiä yksi noista Jeesuksen velipuolista, Marian ja Joosefin pojista, nousisi seisomaan ja julistaisi: ”Mitä teidän surkeat kolme vuotta messiaan kanssa merkitsevät, kun sitä vertaa siihen, että olemme tunteneet hänet 30 vuotta? Minä sentään leikin hänen kanssaan karusellissa!” Ja kuvittele, että tähän ihmeelliseen huoneeseen heitetään vielä kolmas pommi, joka sisälsi ainutlaatuisen ja vallankumouksellisen tekijän: naiset! Juutalaisuudessa, joka oli patriarkaalinen uskonto, ei naisilla 161


ollut paljon sanansijaa, ja se tosiasia, että monet naiset olivat Jeesuksen seuraajia, rahoittajia, jalkojen pesijöitä, ja jotkut heistä jopa ensimmäisinä todistivat hänen ylösnousemustaan ja toimivat ensimmäisinä evankelistoina, merkitsi täydellistä irtiottoa patriarkaalisesta, miesten hallitsemasta uskonnollisesta traditiosta. Kuten huomaat, heidän keskuudessaan oli nyt paljon asioita, joita piti käsitellä jotenkin. Ja uskonpa, että noiden 120 ihmisen, jotka olivat siellä yläsalissa, oli täysi syy keskustella avoimesti, ujostelematta tuoda esiin omat hairahduksensa, pestä likapyykkiä ja murtaa se jää, mikä mahdollisesti oli heidän välillään. Heidän piti sovitella yhteen heidän erilaiset persoonallisuutensa, käsitellä erityiskysymykset sukulaisuudesta, puida roolinsa miehinä ja naisina voidakseen tehdä työtä yhdessä, ja ratkaista kaikki kysymykset perin pohjin ennen kuin olisi aika nousta julkisuuden valokeilaan esiintymään yhtenäisenä joukkona (Ap.t.1:12-14). Uskon lujasti, että Helluntain todellinen ihme tapahtui jo ennen Helluntaita, tuossa yläsalissa. Se ajatus täyttää minut suurella toivolla ja odotuksella. Sillä luulen, että siinä on nähtävissä tie eteenpäin meidän nykyisestä tilanteestamme. Menkäämme Jeesuksen nimessä, joka on nykyinen ja tuleva Kuningas, jälleen yhdessä yläkertaan, tuohon ”yläsaliin”. Viettäkäämme siellä aikaa niin paljon kuin tarvitaan, että voimme käsitellä sydämemme asiat ja vaateet, tehdäksemme parannusta, antaaksemme anteeksi, korjataksemme rikki mennyttä, luopuen kieroutuneesta ja kauheasta yksilökeskeisyydestämme ja reviiriajattelustamme, meidän macho-miesasenteestamme naisia kohtaan antaaksemme naisille vapauden olla työtovereita siinä suuressa asiassa, joka totta kyllä, on erään miehen – Jeesuksen - aikaansaama missio. Haudatkaamme anarkian laillistaminen, meidän julkeutemme elää riippumattomina toisistamme ikään kuin emme tarvitsisi toinen toisiamme. Kristityillä on vain yksi Pää ja se on Kristus. Hän ja Jumalan siipien suoja on ainoa turva, jonka tarvitsemme, ja kun me yhdistymme Pään kanssa, me yhtäkkiä yhdistymme toinen toisemme kanssa ja alamme 162


toimia yhtenä ruumiina ja yhtenä parvena, jolla on ”parviäly”. Silloin ja vain silloin olemme kykeneviä nousemaan uudestaan näyttämölle kaupunkimme asukkaiden edessä ja puhumaan yhdellä voimallisella äänellä, kun nuo matit, paavot, niilot, antit, liisat, mariat, timot ja tuulat, arjat, pekat ja elinat, ja ketä nyt kuuluukaan tämän päivän ”niihin yhteentoista”, tuovat esiin yhden ja saman apostolisen sanoman, jonka kautta kokonaiset kaupungit käännetään ylösalaisin muutamassa päivässä. Ehkä joidenkin meistä, jotka kuulumme heihin, tulisi alkaa kampanjoida tämän ”yläsaliteeman” puolesta, jotta voitaisiin valmistaa tietä apostoliselle reformaatiolle. Olemme jo nähneet tästä joitakin esiasteita, kuten on tapahtunut ”Summit”- liikkeessä, jonka on pannut alulle Joe Aldrich, tai muissakin sovintoon ja yhteyteen tähtäävissä liikkeissä. Tässä meillä on joltisenkin paljon laiskanläksyjä tehtävänä. Mutta uskon, että Jeesus siunaa meitä tässä, sillä se on hänen tarkoitusperiensä mukaista. Vetoan sinuun taaskin: aloittaisitko sinä tällaisen työn omalla alueellasi? Ja jos et sinä aloita, voisitko kuitenkin ajatella liittyä sellaiseen, vauhdittaa sitä, rahoittaa sellaista, rukoilla sen puolesta, mainostaa sitä ja tuoda sitä julkisuuteen?

163


Länsimaiden johtajuudesta eteenpäin Jeesus oli aasialainen ja samoin hänen 12 apostoliaan. Kristuksen kirkko ei syntynyt Euroopassa, Pohjois-Amerikassa, Australiassa tai Uudessa Seelannissa eikä missään, mitä nykyään kutsumme ”länneksi”. Länsimaathan ovat olleet lähetystyön kohteena sille kristinuskolle, joka syntyi Aasiassa tai Lähi-idässä, ja siitä on tullut parhaimmillaankin vain väliaikainen kristinuskon kotipesä, turvasatama ja paikka, josta käsin muuta maailmaa on yritetty käännyttää monien erilaisten lähetyshankkeiden kautta ”lännen uskoon” (to convert “The Rest” with the religion of the West). Mutta aina 2. Maailmansodasta lähtien, kun monet kansat ovat irtautuneet länsimaiden siirtomaavallasta, on koittanut vääjäämättä uusi aika – maailmanlaajuisen lähetystyön aikakausi, joka ei tarkoita vain ”from the West to the Rest” (länsimaista muihin maihin), vaan kaikkialta kaikkialle. Viime vuosisadalla on suuri osa, jos ei kaikkikin, evankelisen kristinuskon kasvu tapahtunut merkittävässä määrin länsimaiden ulkopuolella, samaan aikaan kun kristinusko tuntuu pysähtyneen paikalleen tai jopa taantuneen länsimaissa. Kuitenkin länsimaiden ulkopuolelta tullut panostus lähetystyöhön on suurelta osin aliarvioitu menneinä vuosina länsimaisten lähetysjärjestöjen taholta, sillä evankelisen kristinuskon kasvu on nähty monissa osissa maailmaa merkkinä omien ponnistelujen hedelmistä pikemminkin kuin jonakin, jonka Jumala on saanut aikaan valmistaakseen ja pohjustaakseen ihan erilaista lähetystyön aikakautta. Useimmat länsimaiset lähetysjärjestöt ja niiden edustajat katsovat länsimaiden ulkopuolelta tullutta panostusta omien tunnuslukujensa kautta, joita he ovat kehitelleet kuvaamaan lähetystyön edistymistä: kuinka monta ylikansallista lähetystyöntekijää on lähetetty, kuinka monta seurakuntaa on perustettu muihin maihin, kuinka monta koulua ja raamattuopistoa tai sairaalaa on rakennettu, jotka ovat kytköksissä johonkin lähetystyötä tekevän järjestön päämajaan. Sitten näiden harhaanjohtavien lähetystyön tunnuslukujen 164


hämäyksenä ja länsimaisen kirkkokuntajärjestelmän tutkan kautta nähtynä on epäilemättä syntynyt ja kertynyt hämmästyttävä määrä lähetystyön tuloksia. Haluan esittää oman johtopäätökseni saman tien ennen kuin jatkan: länsimainen kristikunta on täysin ja lopullisesti kyvytön pelastamaan itseään sen nykyisestä asemasta käsin, ellei se nöyrästi hyväksy eilänsimaisen kristikunnan apua. Kaikkien metodiensa, teknologiansa ja älyllisten ratkaisujensa kanssa länsimailla ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi hengen voimaa, vanhimpien kunnioitusta, kykyä olla kuuliainen sekä yksilö- että yhteisötasolla, tai omistaa edes tervettä kykyä hävetä enää mitään. Länsimaiden kristityt, jotka ovat tottuneet ajattelemaan olevansa maailman napa, protestanttisen maailman vatikaani ja Jumalan päämaja, ovat heräämässä aivan uuteen todellisuuteen, kuten Jim Rutz kirjassaan Megashift, ja muutkin, ovat dokumentoineet. Viisikymmentä vuotta on kulunut siitä, kun tämä prosessi alkoi ja länsimainen kristikansa on nykyisin lopultakin tottunut kuuntelemaan kertomuksia Jumalan ilmestymisistä kaukaisissa maissa, ja uskollisena kummalliselle kulutushysterialle, joka on muovannut kristillisyyttä länsimaissa, monet edelleen osaavat nautiskellen kuluttaa näitä voitokkaita uutisia jossakin muussa maailman kolkassa tapahtuneista herätyksistä ja sitten taas palata kotiin ”heinä suussa”, koska ovat jättäneet kysymättä oikeat kysymykset. Tai mikä pahempaa: länsimaiden kristityt ovat tulleet vihaisiksi Jumalalle, koska hän ei enää toimi täällä, vaan ”jossain Kiinassa”, eivätkä he millään osaa tehdä yksinkertaisia johtopäätöksiä ja päätyä loogiseen tulokseen: mene ja opi kiinalaisilta! Länsimaat ovat satoja vuosia kestäneen lähetystyön aikana tulleet niin täysin ja lopullisesti vakuuttuneiksi siitä, että he ovat koko muun maailman opettajia, että näyttää olevan aivan uskomatonta, jopa harhaoppista, ehdottaa, että oppimisen tulisikin tapahtua aivan toisin päin: from the Rest to the West (muista maista länsimaihin päin). Jos nykyään yrität löytää yhdenkin fantastisen hengellisen kirjan, joka on 165


alunperin kirjoitettu tamiliksi, arabiaksi, urduksi, turkiksi tai zulujen kielellä, käännetty ja julkaistu ja pantu laajaan jakeluun lännessä, niin tiedät tarkalleen, mitä tarkoitan. Haluan sanoa jotakin omasta puolestani, joka olen alkujani juutalainen ja naimisissa intialaisen kanssa, ja yritän hetkeksi unohtaa, että olen syntynyt ja kasvanut Saksassa unkarilaisen isäni poikana. Valtava kotiseurakuntaverkosto on syntynyt Kiinassa ja Vietnamissa ja muissakin maissa, ja nyt kaiken jälkeen niistä on kehittymässä kristinuskon päälinja myös lännessä. Läksyt, jotka on opittu pääasiassa länsimaiden ulkopuolella, ovat sisältäneet Jumalan voiman kokemista, profeetallisuutta, ihmeparantumisia, vapautumista siteistä, johdatusta unien ja näkyjen kautta, ja pysymistä samaan aikaan uskollisena vanhemmille ja sukulaisille, eläen ihmeteltävässä kuuliaisuudessa ja kärsivällisyydessä, missä on jouduttu kärsimään ankaran ja väkivaltaisen vainon aiheuttamaa tuskaa, jota tuskin mikään länsimainen kristikansa olisi kestänyt edes paria päivää. Monet länsimaiset kristityt teinit (jotka ovat ottaneet mallia eräistä heidän johtajistaan) ovat tehneet seksuaalisia harharetkiä ja päätyneet teiniraskauksiin, abortteihin, ennenaikaisiin avioliittoihin ja sitä myötä etsimään eroja ja uudelleen avioitumista aivan kuin se kaikki olisi täysin normaalia – tällainen meno rehottaa kuin kulkutauti länsimaisissa kristillisissä yhteiskunnissa. Voimakkaana vastakohtana tälle monien hindu-sukujen vanhin poika sitoo joka vuosi langanpätkän sisartensa käteen julistaen heille täten valalla vannoen, että he suojelevat heidän hyvinvointiaan, heidän ihmisarvoaan ja neitsyyttään vaikka henkensä kaupalla. Kuvittele, että sellaisesta hindu-pojasta tulisi kristitty (kuten tapahtuukin miljoonittain) ja alkavat tapansa mukaan huolehtia hengellisistä sisaristaan samalla tavalla – ovathan he nyt uskon kautta samaa perhettä. Voisivatko länsimaat oppia jotakin tästä? Saat sanoa muslimeista, mitä haluat, mutta islamilainen teologia (nyt ei puhuta protestantti-pastorisi sunnuntaisaarnasta) julistaa, että elämässä kaiken tulee olla alistettu Allahille ja vain jos joku yksilönä kumartuu 166


Jumalan edessä ja alistuu Jumalan vallan alaisuuteen (islam tarkoittaa alistumista) ja kun yhteisö tekee samoin, silloin ummah eli veljeys islaminuskoisten kesken on mahdollinen. Useimmat muslimit elävät sukunsa yhteydessä, usean sukupolven keskellä, mikä on nykyään länsimaissa lähes tuntematonta, kun kaikki elävät niin erillään toisistaan, kun hälyttävän suuri osa perheistä hajoaa ja on paljon yksinhuoltajaäitejä, häiriintyneitä perheitä ja kapinoivia lapsia. Näyttää olevan kovin tavallista, että heidän uusavuttomat ja masentuneet vanhempansa ja yksinäiset isovanhempansa ovat suljettuja hoitokoteihin tuijottamaan TV:tä, elämään siellä vanhuutensa toisten ruokittavina ja julmasti erotettuina lapsistaan ja lapsenlapsistaan. Saksassa on tyrmistyttävät 8.8 miljoonaa taloutta – 22% koko Saksan väestöstä – jotka ovat ns. senioritalouksia, eli talouksia, joissa on vain 65-vuotiaita tai iäkkäämpiä vanhuksia. Sellaista ei voisi kuvitella olevan perinteisissä muslimimaissa! Monet islaminuskoiset todella kunnioittavat vanhempiaan ja setiään ja perinteisiä sosiaalisia sääntöjä. Kun Pyhä Henki liikkuu voimallisesti tuonkaltaisen kansan parissa, kuten nyt tapahtuukin yhä suuremmassa mittakaavassa, heistä tulee eläviä uskovia Jeesuksessa sellaisen yhteiskuntajärjestyksen keskelle, joka on niin paljon lähempänä Jumalan suunnitelmaa – ja sen vuoksi myös parempi – kuin länsimaissa vallalla oleva kauhea yksilökeskeisyys ja materialismin kyllästämä elämäntyyli. Kun Jumalan rakkaus täyttää yhä enemmän muslimien sydämiä, heidän lainalainen kuuliaisuutensa Allahille pääsee vapautumaan ja heistä tulee Jeesuksen rakkaudelle kuuliaisia. Yhä enemmän muslimifundamentalisteja ja jihadin (pyhän sodan) uskonsotureita tulee Kristuksen luo. Omistettuaan koko elämänsä Allahille ja oltuaan halukkaita kuolemaan asiansa puolesta, miltä luulet, että heidän uusi elämänsä näyttää, kun he palvelevat nyt elävää Jumalaa, jonka he ovat kohdanneet Jeesuksessa, entistäkin suuremmalla antaumuksella ja rakkaudella? Luuletko, että he istuvat vain hiljaa ja nuokkuvat kirkon penkeissä seuraavat 30 vuotta? He haluavat olla vaarallisia toimijoita Jumalan puolesta, valmiita menemään paikkoihin, jonne vain harvat länsimaiset uskonveljensä edes harkitsevat menevänsä. 167


Tämä voi kuulostaa hassulta, mutta ajattelepa, mikä totuuden siemen siinä voi olla: vain 100 vuotta sitten arvonsa tuntevat ja hyvin pukeutuneet veljet menivät täältä länsimaista, isot Raamatut kädessä, vaikkapa Afrikkaan seisoakseen siellä puolialastoman ihmispaljouden keskellä ja kertoakseen heille: pukeutukaa nyt ihmeessä – Jeesuksen nimessä! Tänä päivänä näemme arvonsa tuntevia ja hyvin pukeutuneita afrikkalaisia lähetystyöntekijöitä vielä isommat Raamatut kädessään ilmestyvän keskelle Eurooppaa, menevän nudistirannoille ja vastaaviin puistoihin seisoakseen siellä noiden puolipukeisten – tai jopa ilkosen alastomien – eurooppalaisten edessä ja kertoakseen heille: pukeutukaa nyt ihmeessä – Jeesuksen nimessä! Lännessä ei taida olla enää mitään, jonka johdosta länsimainen ihminen tuntisi häpeää. Mutta voisimmeko me oppia jotakin afrikkalaiselta veljeltä tai sisarelta? (yhtenäinen jakso päättyy sivulle 458)

168


Yhteen rintamaan apostolis-profeetallisten voimavarojen kanssa (ote sivuilta 461-462) Kun apostolin ja profeetan virat löydettiin uudelleen joitakin vuosikymmeniä sitten, on seuraava luonnollinen askel mukautua niihin maailmanlaajuisesti. Se ei tapahdu automaattisesti, vaan se täytyy tehdä harkiten. Haluan mainita tässä tämän asian toimeenpanemisessa viimeisenä kohtana, että sinun tulisi mennä ja asettua samaan rintamaan alueesi apostolisten ja profeetallisten ihmisten kanssa. Istu siis alas, rukoile ja kysy Jumalalta, josko hän voisi osoittaa sinulle joitakin terveellä tavalla apostolisia ja profeetallisia henkilöitä paikkakunnaltasi. Jos näyttää siltä, että et oikein löydä heitä, kysy joltakulta viisaalta ja nöyrältä ihmiseltä, joka tuntee alueesi paremmin, ja anna hänen johdattaa sinua. Älä käänny lavatähtien puoleen, niiden puoleen, jotka ovat parrasvaloissa juuri nyt, koska heillä on vain yksi vastaus, kun kysytään, kenen pitäisi johtaa kaikkea hengellistä työtä näillä main – jokin ennalta arvattava nimi, joka on valmiina heidän huulillaan. Et halua kuitenkaan kuulla sitä etkä ole valmis työntämään sellaista henkilöä sivuun. Muista, että on hyvin epätodennäköistä, että löytäisit terveitä apostoleja tai profeettoja seurakunnista. Löydät heitä paikkakunnaltasi paljon todennäköisemmin kivikasojen alta, politiikasta, liike-elämästä, taide-elämästä, lääkärikunnasta, insinöörien ja tutkijoiden joukosta. Äläkä unohda katsoa peiliin! Jos löydät sellaisia ihmisiä, käy tapaamassa heitä, kutsu heitä kotiisi, kuuntele heitä, opi heiltä. Monet heistä, ehkä useimmatkin, tarvitsevat vähän aikaa toipuakseen siitä shokista, että kukaan ylipäätään kysyy heiltä mitään, koska heitä on niin vieroksuttu, ajettu ulos seurakunnista ja sysitty syrjään. Anna heidän tulla seurakuntaasi, lähetysjärjestöösi, kotiseurakuntaverkostoosi, seuraavalle kesäleirille tai vuotuiseen konferenssiin. Ala altistaa itseäsi yhä enemmän heidän ajattelulleen ja viestinnälleen. Näistä ihmisistä ei ole tarpeen tehdä johtajia (tai 169


manttelinperijöitä) sille, mitä on jo olemassa. Useimmat heistä eivät ole kuvitelleetkaan, että he ottaisivat johtaakseen sinun seurakuntasi, kirkkokuntasi tai toimistosi, koska he tietävät, että apostolisen ja profeetallisen järjestyksen aikaansaamiseksi tarvitaan jotakin aivan uutta, sellaista jonka perustukset on laskettava todennäköisesti aivan alusta. Emme tarvitse mitään 9. kerrosta profeettoja varten ja 10. kerrosta apostoleja varten sellaiseen rakennukseen, joka lepää opettajien pohjakerroksen päällä ja jossa seitsemän seuraavaa kerrosta on evankelistoja varten. Harjoita itsekuria Pyhän Hengen voiman avulla, varsinkin jos sinua ovat muovanneet pääosin evankelistojen, pastoreiden tai opettajien palvelukset, jotta voit tarkkaan kuunnella ja oppia ymmärtämään aivan erityyppisiä näkökulmia asioihin, erilaisia arvoja ja näkemyksiä, joita saat apostolisilta ihmisiltä. Ja jos sinun pitäisi olla profeetta itsekin, ole hyvä ja anna auliisti tilaa apostoliselle ajattelulle ja yritä ymmärtää sitä, koska apostolinen järjestys ja toimivat apostoliset puitteet lopulta määrittelevät sen tilan, jonka puitteissa Jumala tahtoo sinun toimivan. Tässä on sinun mahdollisuutesi! Ei pidä pukea Saulin taisteluvarustusta nuorten daavidien harteille ja odottaa, että he alkavat johtaa. Toisin sanoen: älä odota heidän näyttävän kyntensä siinä, minkä sinä osaat parhaiten. Anna heidän valita itse omat kivensä purosta ja käyttää omia linkojaan. Muista, että he ovat keskipäivän gladiaattoreita eivätkä ehkä pidä samoja aseita parhaina ja yhtä käyttökelpoisina kuin sinä. Ehkä sinun tuli olla heille ”Barnabas” ja mennä hakemaan heidät pois omasta Tarsoksestaan ja tuoda heidät tekemään töitä omassa Antiokiassaan. Kun tämä lähtee liikkeelle, anna heille aikaa, uusia vaatteita, auto, sihteeri, vähän rahaa, ehkä oma talokin ja pieni mökki vuorilla, jonne voi vetäytyä rauhaan rukoilemaan. Monet heistä tulevat pitkien erämaataipaleiden takaa, ovat täysin tottumattomia kristillisiin parrasvaloihin eivätkä lainkaan tarpeeksi ”seksikkäitä” ollakseen sopivia TV- ja mediapersoonia (olisiko Paavali ollut sen perusteella, mitä hänestä tiedämme?) ja he tarvitsevat aikaa, että heidän silmänsä tottuvat valaistukseen. Heidän tulee totutella uuteen rooliinsa, oppia 170


toimimaan tehokkaasti, oppia liikkumaan taas kristikansan keskellä, sillä he ovat luultavasti olleet siitä hyvin kaukana erittäin pitkän ajan. Muista, että 1900 vuotta on pitkä aika. Kun sinä suostut käyttöön – ja mahdollisesti sinun koko toveripiirisi – ja liityt samaan rintamaan apostolisten ja profeetallisten ihmisten kanssa ja teet heidän kanssaan yhteistyötä, silloin sydämesi muuttuu, sinun ajattelutapasi muuttuu, sinun arvosi muuttuvat, sinun toivosi muotoutuu uudenlaiseksi – sinä itsekin muutut! Sinä alat tulla nälkäiseksi kokemaan Jumalan asioita ja alat villiintyä niin, että innostuneena ylität kaikki tuntemasi rajat.

171


172


Liite Starfish-julkaisufilosofia Starfish-kustannus on uusi julkaisukonsepti. Se on olemassa, jotta tärkeitä apostolisia ja profeetallisia materiaaleja olisi kenen tahansa helposti saatavilla. Starfish-kustannus on hajautettu jakeluverkosto ja perustuu kristillisen lahjan aatteeseen. Materiaaleja ei voi ostaa. Voit saada ne vain investointina itseesi. Vastavuoroisesti, jos hyödyt materiaalista, pyydämme, että kunnioitat seuraavia moraalisia sopimuksia: 1) Jaa se eteenpäin 2) Tule itse mukaan Jos et pitänyt materiaalista, tuhoa tai sivuuta se ilman mitään velvollisuuksia. 1) ”Jaa se eteenpäin” on filosofia, jossa ei pyydetä lukijaa maksamaan resurssista itsestään (mikä tarkoittaisi ”maksa takaisin”). Sitä vastoin häntä rohkaistaan viemään sitä eteenpäin vähintään kymmenelle muulle, jotka saavat hekin ilmaiseksi saman materiaalin. Näin et pelkästään itse käytä materiaalia, vaan rohkaisemme sinua antamaan eteenpäin muillekin sellaista, mikä on rohkaissut sinua. Itse parhaiten tiedät, keitä nämä muut voisivat olla. Tällä tavalla Jumalalta tuleva siunaus ei jää seisomaan kirjahyllyihimme, vaan se kasvaa epidemianomaisesti, kun se leviää ihmiseltä ihmiselle. Huolimatta älyllisestä omistusoikeudesta, kirjoittajat vapauttavat materiaalinsa tarkoituksellisesti maailmanlaajuiseen jakoon Starfishjulkaisu -periaatteiden mukaisesti. Lukija oikeutetaan ja häntä 173


rohkaistaan jakamaan sitä vapaasti. Kuitenkin pyydämme, että materiaalia ei myytäisi koskaan. Jos suostut näihin yksinkertaisiin ehtoihin, saat:     

levittää eteenpäin tätä ekirjaa niin monelle ihmiselle kuin pystyt (ehdotamme vähintään kymmentä) viedä sen saataville vapaasti ladattavaksi mille tahansa nettisivulle/blogille kuin haluat Itse kustantaa ja jakaa ilmaisia painettuja kappaleita vapaasti lainata ja käyttää uudelleen tässä olevaa materiaalia omiin muihin julkaisuihisi niin kauan kuin asiayhteys säilyy tilata ja vapaasti jakaa painettu versiota, sitten kun se on saatavilla. Voit tulla tämän ja muiden Starfish-materiaalien alueelliseksi jakelijaksi/resurssiksi (katso alla)

Kaikki sähköiset kirjat epub-formaatissa ovat kopiosuojaamattomia ja avoimesti kaikkien luettavissa. Muut sähköiset kirjat pdf-formaatissa ovat salasanalla suojattuja. Sinun täytyy kirjoittaa ”I agree” avataksesi sen. Pidämme tätä allekirjoitusta (sitä faktaa, että kirjoitit ”I agree”) moraalisena sopimuksena, keskinäisen yhteisymmärryksen kädenpuristuksena. Tämä myös tarkoittaa sitä, että teemme itsemme tarkoituksellisesti haavoittuviksi, jos joku haluaa hyötyä tästä. Pidämme riskiä joutua hyväksikäytetyksi tarpeellisena osana muutosta, joka tarvitaan murtamaan materialistisen maailman babylonialainen ostamisja-myymis –periaate. Arvelemme, että tähän asiaan liittyen on olemassa kolmenlaisia kristittyjä: a) empimättömiä kuluttajia, jotka ottavat kaiken mahdollisen ilmaiseksi; b) Kristuksen seuraajia, joilta puuttuu selkärankaa ja jotka nopeasti sanovat ”kyllä” mutta käytännössä pätee ”ei”; c) ja lopulta moraalisesti terveitä ihmisiä, joilla on luonnetta ja eheyttä, toisin sanoen: sinun kaltaisiasi ihmisiä.

174


2) Mitä Missio Starfish:iin liittyminen tarkoittaa? Rukoile, että visio leviäisi nopeasti. Rukoile, että missio, näyn käytännön toteutus, tapahtuisi nopeasti ja estymättä. Rukoile jumalallisia yhteyksiä, strategisia suhteita, terveitä raamatullisia ohjeita ja sitä, että työ voidaan tehdä ilman kilpailua ja ylpeyttä nöyryyden hengessä näkypainotteisessa ystävyydessä. Rukoile, että Jeesus on ja pysyy aloitteen Herrana. Investoi taloudellisesti tähän näkyyn. Sen sijaan, että maksaisit tuotteista, sinusta voi tulla näyn kokonaisvaltainen sponsori. Investoimalla strategiseen rahastoon voit ilmaista yhteisymmärryksesi ja tulla näyn taloudelliseksi partneriksi. Jotta tämä voisi tapahtua, meidän täytyy luoda taloudellisia instrumentteja, jotka mahdollistavat tämän. Tässä Starfish-säätiö tulee mukaan kuvaan. Se on olemassa siksi, että voitaisiin mobilisoida muita mukaan Starfish-näkyyn. Säätiö on vastuussa siitä, että kaikki siihen annetut varat käytetään kolmeen tarkoitukseen. Ne ovat: a) Rahoittaa Missio Starfishin päämääriä, esimerkiksi mobilisoida muita tulemaan mukaan, investoida tulevaisuuden sukupolviin, rahoittaa tarpeellisia matkoja ja Starfish-kokoontumisia b) Mahdollistaa logistiikka, joka liittyy Starfish-materiaalien valmistamiseen, tulostamiseen ja jakeluun c) Antaa reilu maksu kirjoittajille Peukalosääntönä suosittelemme, että jokainen Starfish-sponsori investoisi kerran vuodessa yhden päivän palkkansa tai enemmän. Tähän on raamatullisia syitä. Korjuutyöläiset eivät koskaan Raamatun aikaan saaneet kuukausipalkkaa. Heille maksettiin perinteisesti ”päivän palkka”. Itse asiassa Missio Starfish on olemassa mobilisoidakseen ”sadonkorjaajia” isoille sadonkorjuun vainioille, mistä Jeesus puhui Luukkaan evankeliumin luvussa 10. Jotta voitaisiin vastata ”työmiesten 175


maksamattomien palkkojen huutoon” (Jaak.5:4) ja kunnioittaa raamatullisia sadonkorjuuperiaatteita, olemme valinneet päiväpalkka– periaatteen mekin. Päivän palkka on arviolta kuukausiansiot jaettuna 20:llä. Opiskelijalle, jonka tulot ovat 600 euroa kuukaudessa, tämä olisi 30 euroa. Pyydämme teitä investoimaan yksilönä tai perheenä päivän palkan (tai enemmän) kerran vuodessa Starfish-säätiöön. Jos olette kotiseurakunta (tai yhtiö, ryhmä jne.) tai jos sinulla on merkittävästi laajemmat taloudelliset mahdollisuudet, pyytäisimme sinua keskustelemaan Kuninkaan kanssa sopivasta investoinnista. Päivän palkan lisäksi olet luonnollisesti tervetullut panostamaan muutenkin taloudellisten mahdollisuuksiesi mukaisesti siten kuin Jumala sinua ohjaa. Osallistu itse Missio Starfishiin. Koska kaikilla meillä on jotain ainutlaatuista annettavaa Jumalan missioon, kutsumme sinut Starfishnäyn mukaisesti olemaan niin luova kuin miksi Jumala sinut loi. Tule mukaan ideoinesi, suunnitelminesi ja aloitteinesi, joita kukaan ei ole edes osannut ajatella. Tee ”Herran tähden” jotain ennenkuulumatonta. Voisit avata kotisi, keittiösi ja jääkaappisi naapureille tai olla synnyttämässä liikettä, jossa opetuslapseutetaan saavuttamattomia ihmisryhmiä – joko omalla alueellasi tai toisella puolella planeettaa – auttamalla istuttamaan moninkertaistuvia kotiseurakuntaverkostoja heidän keskuuteensa. Voisit aloittaa tai moninkertaistaa inspiraatiopohjaista liiketoimintaa, elää ja esitellä elämän versiota 2.0 asuinalueellasi tai luoda uusia asioita kasvatukseen, kulttuuriin, viestintään tai politiikkaan. Voisit etsiä mentorin tai valmentajan alueeltasi ja ottaa valmennusta niillä aloilla, joilla sinulla on lahjoja tai kutsumus. Oman kasvuprosessisi jossain vaiheessa sinusta itsestäsi tulee valmentaja monille muille. Jos sinulla on tarpeelliset logistiset kyvyt (aikaa ja energiaa), voit – yksilönä, kotiseurakuntana. kotiseurakuntaverkostona, tai yrityksenä – ruveta paikalliseksi tai alueelliseksi Starfishmateriaalin jakelijaksi. Nämä materiaalit varastoitaisiin sopivaan kuivaan 176


paikkaan, joka sinulla mahdollisesti on, mistä ne voitaisiin lähettää paketeissa, kun ihmiset, seurakunnat tai organisaatiot tilaavat niitä. Ota yhteyttä yksityiskohtiin liittyen osoitteeseen distribution@starfishportal.net. tai tutustu tekijän sivustoihin: http://www.simsonwolfgang.de/ ja http://whileweslept.wordpress.com Suomessa materiaalia jakaa mm. Uskonkilven nettikauppa http://uskonkilpi.mycashflow.fi ja lisää Wolfgang Simsonin suomennettuja artikkeleita löydät täältä: http://sanapuh.wordpress.com Starfish-säätiö Starfish-säätiö on toiminut vuodesta 2008 lähtien Missio Starfishin taloudellisena instrumenttina. Tavoitteena on johtaa samanlaisten apostolisten säätiöitten perustamiseen muilla alueilla eri puolilla maapalloa. Starfish-säätiö on rekisteröity Sveitsiin ja sitä johtaa alueellinen hallitus (joukossa Thomas Giudici ja Wolfgang Simson) sekä kansainvälinen ryhmä, joka koostuu ihmisistä, joilla on korkea moraali ja kokemusta ja joka toimii neuvoa-antavana komiteana. Osallistuaksesi taloudellisesti Starfish-näkyyn, voit lähettää shekkejä, joissa lukee ”Starfish” seuraavaan postiosoitteeseen: Starfish PO Box 1248 79397 Kandern Germany tai suoraan Starfish-tilille Sveitsiin: Starfish Verein Postfinance Bern (=pankki) account no 60-516665-9 IBAN: CH1609000000605166659 SWIFT Code: POFICHBEXXX Clearing Nummer/BLZ: 9000 177


178


Starfish-näky, takakannen teksti:

Kuinka Jumalan valtakunta –keskeinen seurakunta voi opetuslapseuttaa puolet planeetasta Wolfgang Simson on saksalainen raamatunopettaja, joka on perehtynyt seurakuntakasvun, herätyksen ja lähetystyön menetelmiin. Hän opettaa Jumalan valtakunnan periaatteista tuoreesti ja tiukasti raamattuun pitäytyen. Wolfgang kuvailee omaa kutsumustaan: Koska muoto syntyy toiminnasta, minun elämääni ja kutsumustani kuvaa parhaiten se näky, joka minut on vallannut. Sen johdosta minulla on kolme intohimoa: Jeesuksen Kristuksen seurakunnan uudistus sellaiseksi, että se heijastaa tarkasti Luojansa ja Kuninkaansa suunnitelmaa. Taloudellinen uudistus, jossa palataan Jumalan valtakunnan periaatteisiin ja toteutetaan työhön ja rahankäyttöön liittyviä messiaanisia periaatteita. Yhteyden uudistus, joka tapahtuu, kun Kristuksen ruumiissa tehdään parannusta sen ihmistekoisesta hajaannuksesta ja palataan alkuperäiseen suunnitelmaan eli ylivertaisen vetovoimaiseen Kristuksen morsiameen.

Voit saada näitä kirjoja sähköisessä muodossa veloituksetta Uskonkilven nettikaupasta: uskonkilpi.mycashflow.fi tai lukea niitä verkon kautta osoitteessa: issuu.com/uskonkilpi

179


180


Starfish-julistus