18 | István BÍRÓ
K
aposvárissa 24. lokakuuta keskipäivän tienoilla pääkadulla noin 40-vuotias mies ilmestyi keskelle ajoväylää hienon Unkarin lipun kanssa, sellaisen lipun, jossa ei ollut kommunistista vaakunaa lipun keskellä. Mitä tämä mies olikaan riskeerannut, kun hän piilotti ja säästi sen lipun ja uskoi, että varmaan vielä tulee päivä, jolloin sitä tullaan tarvitsemaan! Tämä mies läksi liikkeelle lippuansa heiluttaen, ja kovalla, kovalla äänellä kehotti kadulla liikkujia liittymään tähän mielenosoitusmarssiin. Ihmisiä siirtyi jalkakäytäviltä ajoradalle koko ajan lisää, porttikongeista, joka puolelta. Väki lisääntyi ja lisääntyi, ja varmasti paljon yli 10 000 heitä oli silloin, kun mielenosoitusmarssi saapui Kaposvárin kasarmin edustalle. Kasarmin portit avautuivat yhtäkkiä, ja ne, jotka seisoivat lippumiehen kanssa etujoukoissa, uhmasivat sieltä lähestyvää panssaria. Kun panssari oli noin kymmenen metrin matkan päässä, se yhtäkkiä pysähtyi. Mielenosoittajat olivat hetken hiljaa, ja sitten alkoi kauhea huuto: ”Sanokaa, kenen puolella te olette. Unkarin kansan puolella, vai Neuvostoliiton!” Hetken päästä avautui panssarin yläluukku, ja sieltä ilmestyi unkarilainen upseeri ja sanoi: ”Olemme teidän puolellanne. Ei tarvitse pelätä, emme aio ampua.” Mikään ei ole vaikuttanut minuun yhtä paljon kuin tämä tapaus. Kymmenen vuoden jälkeen ensikosketus vapauteen! Ensimmäinen kosketus siihen, että ihmiset uskaltavat sanoa, mitä ajattelevat. Osallistuin kansannousuun etupäässä lausumalla Petőfin runoja, aivan eritoten Talpra magyar, hí a haza, eli Nouse, madjar, kutsuu maasi, ja sitten toista runoa, joka kertoi siitä, kuinka Unkari on joskus ollut mahtava valtio. Budapestissä lausuin runoja useammassakin paikassa, samoin kuin Gödöllőssä, Isaszegissä ja Érdissä. Marraskuun 4. päivänä maahan vyöryivät täysin uudet neuvostoarmeijan sotilaat. Alkoi armoton taistelu. Vetäydyttiin ja vetäydyttiin kohti länttä, mutta neuvostopanssarit olivat jo miehittämässä koko läntistä rajaa. Siellä sitten käytiin tulitaistelu, joka oli täysin toivoton. Siinä ei ollut enää mitään järkeä. Sain
vasempaan polveeni kolme haavaa. Uskomattoman hyvät ystävät riskeerasivat oman henkensä, mutta he eivät jättäneet minua. Ennen kuin saavuttiin rajalle, menetin tajuntani. Itävallan puolella kansainvälinen Punainen Risti otti minut hoiviinsa. Olin Italiassa Igea Marinassa kaksi kuukautta sairaalassa, ja siellä sain tutustua Italian silloisen presidentin Giovanni Gronchin vaimoon signora Gronchiin. Tämä tapaaminen ja tutustuminen oli se ihme, jonka kautta avautui tie Suomeen mukamas Italian kansalaisena. Siellä minua odotti kymmenen vuotta kanssani kirjeenvaihdossa ollut Liisa Mäkinen. Maaliskuun 21. päivänä Turun satamassa oli lähes 30 astetta pakkasta. Minä seisoin kuitenkin hyvin kevyissä varusteissa Bore III:n kannella, koska elin siinä toivossa, että sataman laiturilla mahdollisesti minua odottaa Liisa. Enkä olettanut sitä turhan takia: Liisa oli laiturilla! Me vilkutettiin toisillemme, minä laivan kannelta ja hän laiturilta. Sitten kului tovi, ja nämä kaksi nuorta, Liisa ja István, kymmenen vuoden kirjeenvaihdon jälkeen ensimmäisen kerran halasivat. Ja se oli kyllä halaus! Kihloihin me mentiin huhtikuun 14. päivänä, ja meidät vihittiin kesäkuun 9. päivänä. Suomen viranomaiset tiesivät, että kyseessä on unkarilainen, joka vuoden –56 tapahtumien yhteydessä joutuu pakenemaan Unkarista. Silti he hoitivat kaikki byrokraattiset asiat erinomaisesti. Myös ensimmäisessä työpaikassani kaikki tiesivät, etten ole italialainen, vaan unkarilainen. He suhtautuivat minuun uskomattoman hyvin. Aina löytyi joku tulkiksi, ja kaikki halusivat tietää Unkarin tapahtumista kaiken. Aivan kaiken. Ette voi kuvitella, kuinka monta kertaa kuukausien mittaan jouduin kertomaan samoja asioita uudestaan ja uudestaan, kuinka monta kertaa sain taputuksia ja halauksia! Ymmärrättehän, kuinka helppo minun oli kotiutua Suomeen! Suomesta tuli minulle ennätyksellisen nopeasti uusi kotimaa. Se perustui yksinomaan siihen, miten suomalaiset suhtautuivat minuun ja rakastivat minua yksinomaan sen takia, että satuin olemaan unkarilainen.