__MAIN_TEXT__

Page 1

Mikko Kohvakka Arto nevala

Itä-Suomen yliopisto

Itä-Suomen yliopisto

Reformi ja sen tekijät


Mikko Kohvakka & Arto nevala

Itä-Suomen yliopisto

Reformi ja sen tekijät

3


julkaisija Itä-Suomen yliopisto Š Mikko Kohvakka & Arto Nevala etukannen kuva Pexels Ulkoasu, kansi ja taitto Kirjokansi / Jussi Virratvuori ISBN: 978-952-61-3315-7 (PDF) PunaMusta Oy Tampere 2020

4


SISÄLLYS Esipuhe ...................................................................................................................................................... 8

Johdanto ..................................................................................................................................................... 11 Itäsuomalaisen korkeakouluyhteistyön vaikea alku Suuri yliopistosota ................................................................................................................................ 18 Kasvukipuja ja varovaisia yhteistyötunnusteluja ................................................................................ 23

Hivuttaen kohti Itä-Suomen yliopistoa Rakenteellinen kehittäminen, verkottuminen ja ajatus henkisestä liitosta ................................... 38 Yhdessä Itä-Suomen parhaaksi – yhteistyötunnustelut syvenevät .................................................. 48 Kolmiyhteys katkeilee ............................................................................................................................ 58

Vedenjakajalla – Itä-Suomen yliopistoliitto saa perustuksensa Keskitetympää, suurempaa, globaalimpaa .......................................................................................... 66 Suunnanmuutos – löyhästä kaksoistiedekunta-ajatuksesta liittoyliopistoideaan ........................... 72 Vihkon työryhmä – uuden yliopiston perustan valaja ....................................................................... 79

5


Lyhyt loikka liitosta fuusioon Uusi hallitus, uudet ukaasit ................................................................................................................... 90 Välinäytös – liittoyliopistosopimus syntyy ja vanhenee saman tien ................................................. 97 Täydellisen fuusion idea julki vaivihkaa ............................................................................................ 102

Kehyskertomus: kädenvääntö organisaatiorakenteesta Kampustasapainon ehdoilla – neljä suurtiedekuntaa ..................................................................... 110 Piru asuu yksityiskohdissa – alarakenteet herättävät intohimoja ja hämmennystä .................... 129 Keskushallinto, hallintopalvelukeskukset sekä erillis- ja palvelulaitokset .................................. 132 Tiedekuntien alarakenteet ............................................................................................................... 141 Kauppaa hampaasta – kauppa- ja hammaslääketieteen tutkinnonanto-oikeudet ratkeavat ..... 159 TIETOLAATIKKO: Yksi yliopisto, yksi ylioppilaskunta ......................................... 177

Suuntaviivoja maalaamassa: Uuden yliopiston ylösajovaihe Kaikki riippuu yliopistolaista .............................................................................................................. 182 Johtosääntö luo pelisäännöt ................................................................................................................. 196 Perustamisvaiheen johtajat määräävät tahdin .................................................................................. 202

Alku aina hankala: yliopisto tapailee askeliaan Päätökset tehdään ”Olympos-vuorella” .............................................................................................. 222 Karsimista, uudelleenmitoitusta, synergiaa ....................................................................................... 236 Kolmas pyörä pyörii pois – kahden kampuksen yliopistoksi ......................................................... 257 Oikeustiede – myöhästynyt kastelahja ............................................................................................... 279 Tilanne vakiintuu? ............................................................................................................................... 292

6


Vuosikymmenen tilinpäätös: profiloitunut ja kansainvälistynyt vahva kouluttaja Kaksi keskikokoista yliopistoa yhteen ............................................................................................... 310 Profiilialoja ja tehokasta maisterituotantoa ...................................................................................... 315 Julkaisemisen rakennemuutos? ......................................................................................................... 321 Tieteenalojen erot ................................................................................................................................ 330 Henkilökunnan määrä, rakenne ja kansainvälistyminen ............................................................... 335 Työhyvinvointi ja vaikuttaminen koetuksella ................................................................................... 340 Perusmuotoista ja täydentävää rahoitusta ........................................................................................ 343 Keitä opiskelijat ovat? ......................................................................................................................... 354 TIETOLAATIKKO: Paratiisia rakentamassa – tuokiokuvia ylioppilaskunnan alkuvuosilta ........................ 367

Epilogi Taustasta fuusioon ............................................................................................................................... 376 Menestystarina – mutta miltä osin? ................................................................................................... 379 Kohti tulevaisuutta ............................................................................................................................... 385

Liitteet .................................................................................................................................................... 392 Lähdeviitteet ......................................................................................................................................... 398 Lähdeluettelo ........................................................................................................................................ 415

7


Esipuhe Itä-Suomen yliopiston syntyhistoria liittyy läheisesti opetusministeriön maaliskuussa 2006 julkaisemaan korkeakoulujen rakenteellisen kehittämisen periaatemuistion tavoitteisiin. Näihin kuuluivat uudistettu yliopistolaki, yliopistojen fuusiot ja yliopistojen irrottautuminen valtiokonsernista. Tavoitteina oli kehittää muun muassa yliopistojemme verkostoitumista, profiloitumista, kansainvälistymistä, tutkijauria ja vahvistaa tutkimus- ja innovaatiojärjestelmäämme. Merkille pantavaa on se, että Joensuun ja Kuopion yliopistot tekivät omaehtoisesti päätöksen lähteä mukaan tähän reformiin. Ajatus tämän kirjan kirjoittamisesta syntyi rehtori Perttu Vartiaisen muistotilaisuudessa 20.8.2017. Historiaa voidaan kirjoittaa monin tavoin. Itä-Suomen yliopiston alkuvaiheiden historia haluttiin dokumentoida vaiheessa, jossa sen syntyyn vahvasti vaikuttaneiden henkilöiden haastattelut muodostavat tärkeän osan kirjan kokonaisuudesta. Haastatteluiden ohella käytössä on ollut valtava määrä erilaisia kirjallisia dokumentteja, lehtileikkeitä ja analyysejä yliopistojen toiminnasta. 8

Kirja käsittelee lyhyesti itäsuomalaisen korkeakouluyhteistyön alkuvaiheet alkaen 1960-luvun päätöksistä, jotka johtivat kolmen uuden korkeakoulun syntyyn Joensuuhun, Kuopioon ja Lappeenrantaan. Tämän jälkeen elettiin vuosikymmenet erillään, joskin ajatus yhteisestä Itä-Suomen yliopistosta jäi itämään erityisesti Kuopiossa ja Joensuussa. Suomen talouslama 1990-luvulla pakotti valtiovaltaa tekemään rajuja päätöksiä myös korkeakoulujen rahoituksen suhteen. Päätökset koettelivat eritoten lääke- ja hammaslääketiedettä Kuopiossa, mutta samalla ne käynnistivät keskustelun Kuopion ja Joensuun yliopistojen yhteistyön kehittämisestä. Hammaslääketieteen koulutuksen lopettaminen vuonna 1998 Kuopiossa oli raskas päätös, johon tässä kirjassa palataan Itä-Suomen yliopiston ”uusien” koulutusohjelmien yhteydessä. Korkeakoulujen rakenteellinen kehittäminen oli jatkuva puheenaihe yliopistomaailmassa jo ennen opetusministeriön vuonna 2006 julkaisemaa periaatemuistiota. Myös OECD esitti omia näkemyksiään Suomen korkeakoulujärjestelmästä, ja rehtorien neuvosto vieraili esimerkiksi Tanskassa tutustumassa maan yliopistojärjestelmän kehittämistapoihin. Valmiuksia käynnistää tiiviimpi itäsuomalainen yhteistyö oli havaittavissa jo vuonna 2005, mutta vuosi 2006 oli ratkaiseva, sillä silloin käynnistettiin


Itä-Suomen liittoyliopiston valmistelu. Sen jälkeen siirtyminen liittoyliopistosta varsinaiseen fuusioon ei ollut enää suuri yllätys. Kirja Itä-Suomen yliopiston alkuvaiheista kuvaa jännittävällä tavalla sitä yliopistojen omaan tahtoon perustunutta prosessia, jolla uusi yliopisto syntyi – ja jopa yllättäen ilman suuria takapakkeja. On selvää, että myös valtiovallalle Itä-Suomen yliopisto oli tärkeä, vaikka Aalto-yliopiston muodostaminen oli valtakunnallisesti suurimman mielenkiinnon kohde. Kahden tasavertaisen kampuksen malli ja Savonlinnan tuleva rooli vaativat toden teolla työtä tulevan yliopiston syntymisen aikoihin, eikä poliittisilta intohimoilta voitu välttyä. Itä-Suomen yliopiston aloittaessa toimintansa vuoden 2010 alussa lähtökohdat olivat hyvät. Hallituksen puheenjohtajaksi saatiin Petteri Taalas, ja rehtorina tavallaan ”jatkoi” Perttu Vartiainen, joka sai Turusta työparikseen Kalervo Väänäsen. Kirja kuvaa ansiokkaasti yliopiston alkuvaiheen askeleet vahvistuneena uutena yliopistona, jonka tutkinnonanto-oikeudet käsittivät myös kauppatieteet, hammaslääketieteen ja oikeustieteet. Päätös oikeustieteiden tutkinnonanto-oikeudesta tehtiin vuonna 2012 ja koulutus alkoi 1.8.2013. Itä-Suomen yliopistosta oli tullut maamme monialaisimpiin kuuluva yliopisto, jonka merkitys itäisen Suo-

men kehitykselle on mittaamaton. 2010-luvun taloudellinen ahdinko Suomessa leikkasi myös yliopistojen määrärahoja, joten kaikkiin tavoitteisiin ei olla päästy. Kipein ja poliittisesti hankalin päätös oli luopuminen Savonlinnan kampuksesta vuonna 2018. Optimistisesti asetettu tavoite maailman 200 parhaan yliopiston joukossa olemisesta ei ole myöskään toteutunut. Mutta yliopisto on erilaisin mittarein arvioituna yksi vahvimmista yliopistoissa maassamme, eikä sen kansainvälistä asemaa voida kiistää. Kiitämme kirjoittajia Mikko Kohvakkaa ja Arto Nevalaa heidän onnistuneesta työstään kertoa jännittävällä tavalla siitä, miten todellinen yliopistofuusio on mahdollista toteuttaa Suomessa. Samoin kiitämme taustaryhmämme jäsentä Soili Makkosta hänen tuottamastaan materiaalista ja omista kokemuksistaan siitä, mitä ”todella” tapahtui. Tämän kirjan luominen ei olisi ollut mahdollista ilman runsaan 90 haastatellun avainhenkilön tukea. Heille suurkiitokset! Lopuksi tahdomme kiittää rehtori Jukka Mönkköstä, jonka päätös taloudellisesta panoksesta oli ehdoton edellytys kirjan tekemiselle. Helsingissä 8. tammikuuta 2020 Matti Uusitupa ja Teuvo Pohjolainen 9


10


johdanto

Kuvan etualalla olevalle Viipurin Patterinmäelle urheilukentän läheisyyteen oli tarkoitus rakentaa Itä-Suomen ensimmäinen korkeimman asteen opinahjo, kauppakorkeakoulu. Mäen huipulle ja länsirinteeseen Torkkelinkadun päähän suunniteltuun korkeakouluun noustaisiin leveitä monumentaalisia portaita pitkin – kuin Akropoliille konsanaan. Kuva: Etelä-Karjalan museo.

11


Heinäkuun 8. päivänä vuonna 1809 Porvoon hiippakunnan tuomiorovasti Magnus Jacob Alopaeus sai valmiiksi yksityiskohtia myöten tarkasti hiotun monisivuisen muistionsa. Pitkällä muistiolla oli ytimekäs tavoite. Ruotsin vallan alta osaksi Venäjän keisarikuntaa liukuvan Suomen itäiseen osaan oli perustettava yliopisto Turku-keskeisen valistuksen vastapainoksi. Tarkemmin sanottuna yliopisto olisi yhdeksän professuurin varaan rakentuva akatemia, jonne paitsi ”Uudenmaan herrasväki” myös ”itäisestä Sisä-Suomesta ja Vanhasta Suomesta tulevat säätyläiset” löytäisivät tiensä.1 Melko tarkkaan tasan kaksisataa vuotta myöhemmin elokuussa 2009 Itä-Suomen yliopiston ensimmäinen hallitus kokoontui ensimmäiseen kokoukseensa. Alopaeuksen ajattelussa Itä-Suomen yliopisto tarkoitti yliopistoksi korotettua Porvoon lyseota. 2010-luvun taitteessa itäsuomalaisuutta edustanut yliopisto löytyi useita satoja kilometrejä pohjoisempaa, tarkemmin sanottuna Joensuun, Kuopion ja Savonlinnan kaupungeista. Kahden 12

vuosisadan aikana myös Itä-Suomen määritelmä oli elänyt voimakkaasti lukuisten alueellisten, kansallisten ja kansainvälisten rajankäyntien – niin fyysisten kuin mentaalisten – tuloksena. Alopaeuksen yliopistohaaveen ja Itä-Suomen yliopiston toiminnan aloituksen välissä oli lukuisia muita itäsuomalaisiksi luonnehdittuja yliopistoviritelmiä. Kuopion kymnaasin (lukion) vihkiäisiin vuonna 1844 osallistunut J. V. Snellman näki tilaisuudessa selviä yhtymäkohtia 1630-luvun Turkuun kuninkaallista akatemiaa edeltäneen kymnaasin vihkiäisiin. ”Eikö myös Kuopiossa lukio voisi olla tie yliopistoon?” Snellman kysyi. 1910-luvulla Kuopion ohella myös Mikkelissä, Joensuussa ja Viipurissa nähtiin mahdollisuuksia toimia itäisen Suomen korkeimman sivistyksen kehtona. Pisimmälle kaavailuissa päästiin alueen suurimmassa kaupungissa Viipurissa, jossa vuonna 1919 perustettu taloudellinen korkeakouluseura teki toisen maailmansodan syttymiseen asti soutamista ja huopaamista muistuttavaa kampanjointia Patterinmäelle


suunnitellun kauppakorkeakoulun puolesta. Sota rikkoi viipurilaisten korkeakouluhaaveet ja itäisen Suomen alueellisen eheyden. Keskustelua Itä-Suomen ideasta käytiin jälleen sirpaleiden keskellä.2 Sodan jälkeisen hyvinvointivaltioajattelun keskeisimpiä työkaluja olivat yliopistot. Niiden turvin lisättiin yhteenkuuluvuutta ja kursittiin kasaan kolhiintunutta kansakuntaa. Itä-Suomeenkin haluttiin yliopisto. Saatiin kolme yliopistosta ”pilkottua” korkeakoulua: yksi Joensuuhun, yksi Kuopioon ja yksi Lappeenrantaan. Päätös vahvisti monikeskuksisuutta alueella, mutta yhteenkuuluvuutta se ei onnistunut lisäämään. 1960-luvulla kuumentunutta yliopistosotaa seurasi vuosikymmeniä kestänyt kylmä sota. Samasta lähtöpisteestä aloittaneet korkeakoulut lähtivät etenemään eri suuntiin. Satunnaiset kohtaamiset liittyivät kilpailuun samoista tieteenaloista, ja ne muistuttivat toisiaan kiertelevien ja katseellaan mittailevien metsokukkojen mahtailua. Itsenäistä taivaltaan tehneet opinahjot alkoivat toden teolla lähentyä toisiaan uuden vuosituhannen ja uudenlaisen kansainvälisen kilpailutalouden myötä. Kilpailukykyisyyden ylläpito edellytti vahvempaa yhteistyötä. Samassa yhteydessä Itä-Suomi ja Itä-Suomen yliopisto saivat molemmat taas kerran täysin uusia määritelmiä.

Tässä teoksessa tarkastellaan niitä moninaisia tekijöitä, jotka johtivat vuoden 2010 alussa uuden Itä-Suomen yliopiston toiminnan aloittamiseen osana laajempaa suomalaista yliopistoreformia. Näihin tekijöihin luetaan paitsi ihmiset, jotka olivat toiminnallaan tukemassa tai jarruttamassa reformia, myös moninaiset rakenteelliset taustatekijät, jotka mahdollistivat tai rajoittivat ihmisten päämäärähakuista toimintaa. Toisin sanoen toimijuus ja rakenteet vahvistivat toisiaan.3 Tässä mielessä teos edustaa yhteiskuntahistoriallista tutkimusta: yliopiston luontiprosessi sidotaan tiukasti laajempaan yhteiskunnallisen muutoksen näkökulmaan.4 Luontiprosessia taustoitetaan kuvaamalla Itä-Suomen kolmen tiedekorkeakoulun välisen kanssakäymisen kehitystä 1960-luvulta 2000-luvun alkuun, mikä johti lopulta vuonna 2006 Joensuun ja Kuopion yliopistojen tekemään ehdotukseen ”yliopistofederaatiosta”. Analyysin painopiste on vuosissa 2006–2009, jolloin ajatus muuttui löyhästä federaatiomallista täydelliseksi fuusioksi. Kaksi yliopistoa hävisi suomalaiselta yliopistokartalta, ja tilalle tuli yksi uusi. Tavoitteena on rakentaa riittävän yksityiskohtainen ja silti helppolukuinen kertomus yliopiston syntyprosessista. Yksi kokonainen pääluku on varattu niin fuusioidean synnyn 13


ja organisaatiorakenteen hahmottumisen kuin uuden yliopiston johtamisratkaisujen ja pelisääntöjen rakentumisen kuvaamiseen ja analysointiin. Yhdistymisprosessi oli vielä kesken uuden yliopiston aloitettua toimintansa. Tämän vuoksi teoksessa käsitellään myös ”rakenteelliseen kehittämiseen” ja ”rönsyjen karsimiseen” oleellisesti kuuluneet tapahtumat 2010-luvulla aina yksikköjen lakkauttamisista irtisanomisten kautta organisaatio- ja koulutusrakenteiden uudelleenmuokkaukseen. Näkökulma on vahvasti uuden vuonna 2010 voimaan astuneen yliopistolain mahdollistamassa ”ammattimaisessa” johtamisessa, jossa yliopiston ylin johto vastasi pitkälti erilaisten rakenteiden muokkauksesta ja voimavarojen uudelleenkohdentamisesta. Kaikkien edellä mainittujen teemojen analyysista vastaa FT Mikko Kohvakka. Yksi osa kokonaisuutta on Itä-Suomen yliopiston sijoittaminen osaksi kansallista ja kansainvälistä korkeakoulutuskenttää. Yliopiston ensimmäistä vuosikymmentä tarkastellaan esimerkiksi opiskelija- ja tutkintomäärien, opiskelijoiden taustan, tieteellisen julkaisutoiminnan, henkilökunnan määrän ja rakenteen sekä talouslukujen ja kansainvälistymisen näkökulmista. Tarkoituksena on nähdä, mihin kahden keskikokoisen 14

yliopiston fuusion seurauksena syntynyt opinahjo sijoittuu, missä ovat sen vahvuudet ja mihin jää kehitettävää seuraaville vuosikymmenille. Teoksen tämän osion analyysista vastaa dosentti Arto Nevala. Kirjan päättävän epilogin Kohvakka ja Nevala ovat kirjoittaneet yhdessä. Yliopistohistoriankirjoituksen muuttuvia narratiiveja tarkastelleet Anders Ahlbäck ja Laura Hollsten rohkaisevat yliopistohistorioitsijoita tekemään irtiottoja perinteisestä ”ensyklopedistisesta” traditiosta, joka pyrkii kirjoittamaan kohteestaan kaikenkattavan ”totaalihistorian”. He toki ymmärtävät, että erityisesti yliopiston johdon tilaamat juhlakirjat ohjaavat usein tällaiseen tarkastelutapaan, mutta kannustavat kaikesta huolimatta historioitsijoita valikoivampaan ja tarkemmin fokusoituun tutkimusotteeseen.5 Tämä teos, joka sattumoisin on kymmenvuotista taivaltaan juhlivan Itä-Suomen yliopiston tilaama juhlakirja, tasapainoilee perinteisen ja uuden tarkastelutavan välillä. Perinteistä otetta edustaa keskittyminen organisatorisiin kehityskulkuihin, hallintoon ja johtamiseen sekä yliopiston vuorovaikutukseen rahoittajiensa ja muiden yhteistyökumppaniensa kanssa. Tämä on perusteltua jo pelkästään siitä syystä, että nämä nimenomaiset kysymykset korostuvat yliopistojen yhdistymisistä puhuttaessa.


Toisaalta toista perinteistä eurooppalaisen yliopistohistorian ja erityisesti juhlakirjojen ilmentymää, jota Pieter Dhondt nimittää ”propaganda-aseeksi”, on pyritty välttämään. Tässä teoksessa ei muistella ja kunnioiteta kritiikittömästi Itä-Suomen yliopiston rakentajia ja työnnetä sivuun rakennusprosessin aikana eteen tulleita ikävänmakuisia episodeja.6 Päinvastoin, juhlakirja kuvaa useiden valikoitujen esimerkkien kautta paitsi yliopiston sisäisiä myös yliopiston ja ympäröivän yhteiskunnan väliseen kanssakäymiseen liittyviä dilemmoja ja intressiristiriitoja. Jännitteet ovat olleet aina keskeinen osa vahvatahtoisista ja omanarvontuntoisista asiantuntijoista sekä eri (ala)kulttuureista koostuvan yliopistoinstituution vuosisataista historiaa, ja niiden merkitys vain korostuu, kun nämä ihmiset ja (ala)kulttuurit kohtaavat yliopistofuusion yhteydessä. Jännitteiden tutkimus on yleistynyt korkeakoulututkimuksen laajalla kentällä vasta viime vuosina.7 Tämän juhlakirjan tarkoituksena on osaltaan täyttää tätä aukkokohtaa sekä vastata sitä kautta Ahlbäckin, Hollstenin ja Dhondtin peräänkuuluttamaan toiveeseen kriittisestä ja fokusoidusta yliopistohistoriallisesta juhlakirjasta. Jännitteitä, ajoittaisia ikävänmakuisia episodeja ja niiden ratkaisuja on pyritty käsittelemään rakentavasti

erilaisia syitä – ei suinkaan yksittäisiä syyllisiä – hakien. Näin ollen niitä yliopiston yksiköitä, jotka nousevat teoksessa esiin jännitteiden ja ristiriitojen näyttämönä, ei pidä erehtyä luulemaan jollain tavoin epäonnistuneiksi ja jälkiviisaan tuomion ansaitseviksi häpeäpilkuiksi. Ne edustavat ainoastaan inhimillistä elämän rosoisuutta, josta yksikään instituutio ja ihmisyhteisö ei ole millään muotoa vapaa. Erityisesti yliopiston kaltaisessa äärimmäisen kilpailullisessa yhteisössä sosialisaatioon, valintoihin ja poissulkemisiin sekä niiden synnyttämiin jännitteisiin törmätään jatkuvasti puhuttaessa vaikkapa eri tieteenaloista tai sukupuolista. Näistä kysymyksistä ei voi vaieta, vaan ne on tehtävä näkyviksi tiukalla mutta inhimillisellä otteella, jonka keskiössä on eri toimijoiden tarkoitusperien ja kokemusten ymmärtäminen. Juhlakirjan analyysi rakentuu monipuolisen arkistoaineiston, laajan lehtileikekokoelman ja lukuisten haastatteluiden varaan. Lisäksi Itä-Suomen yliopiston sijoittumista osaksi kansallista ja kansainvälistä kenttää analysoidaan kattavan numerodatan valossa. Kattava ja moniulotteinen aineisto mahdollistaa moniäänisen analyysin. Eniten esillä ovat Joensuun ja Kuopion yliopistojen ylimmän johdon edustajat, joiden harteilla lepäsi suurin vastuu Itä-Suomen yliopiston perustamisesta. 15


Tästä huolimatta tavoitteena on ollut antaa ääni myös monille muille toimijoille niin yliopistoyhteisön sisällä kuin sen ulkopuolellakin. Tätä kautta monimutkainen paikallistason yhdistymisprosessi tulee kytketyksi osaksi laajempaa kansallista ja kansainvälistä kontekstia. Moniäänisyydelläkin on rajansa. Tehtyjen valintojen ja ensyklopedistisen otteen välttelyn vuoksi tietyt tapahtumat, yksityiskohdat ja henkilöt jäävät väistämättä marginaaliin tai kokonaan mainitsematta. Esimerkiksi Ahlbäckin ja Hollstenin peräänkuuluttamien yliopiston ydintehtävien – opetuksen ja tutkimuksen8 – yksityiskohtainen analysointi osana yhdistymisprosessia jää näkökulmana sivurooliin. Erilaisten toimijoiden osalta uuden ylioppilaskunnan rakentamista ja alkutaivalta kuvataan kahden suppeahkon tietolaatikon avulla. Nämä sekä muut mahdolliset katvealueet jääkööt myöhemmän tutkimuksen valaistavaksi. Käsissäsi oleva juhlakirja olisi jäänyt sisällöltään ja näkökulmiltaan yksiulotteisemmaksi ilman niitä yli yhdeksääkymmentä yliopistoyhteisön ja yhteistyökumppanien edustajaa, jotka suostuivat avomielisesti valottamaan näkemyksiään Itä-Suomen yliopiston synnystä ja toiminnan alkutaipaleesta. He ansaitsevatkin tässä yhteydessä suuren kiitoksen. Sama koskee niitä lukui16

sia henkilöitä, jotka luovuttivat keräämäänsä aineistoa kirjan työstämistä varten. Suuri kiitos kuuluu niin ikään historiatoimikunnalle, jonka jäsenet ovat kommenteillaan ja asiantuntemuksellaan edesauttaneet kirjoitustyötä. Vähintään yhtä tärkeä on ollut toimikunnan näyttämä vihreä valo valitulle näkökulmalle ja tutkimusotteelle. Tutkijan vapaus ei joutunut missään vaiheessa vakavasti kyseenalaistetuksi. Historiateoksen kuvatoimituksessa Itä-Suomen yliopiston kuvaajat Raija Törrönen ja Varpu Heiskanen sekä viestintäpäällikkö Petri Hynynen ovat tehneet korvaamattoman arvokasta työtä. Tässä yhteydessä kiitos kuuluu myös kuvia luovuttaneille Etelä-Karjalan museolle, Museovirastolle, sanomalehti Karjalaiselle, Erkki Makkoselle, Ilkka Toivaselle ja Pasi Huttuselle. Jussi Virratvuori on taidokkaasti vastannut historiateoksen graafisesta ilmeestä ja taittamisesta. Teos on painettu PunaMusta Media Oyj:ssä.

Joensuussa ja Lappeenrannassa 15.1.2020 Mikko Kohvakka ja Arto Nevala


Itäsuomalaisen korkeakouluyhteistyön vaikea alku

Kamppailuun Itä-Suomeen sijoitettavasta yliopistosta otti osaa kaksi savolaista ja kaksi karjalaista kaupunkia. Lopulta kamppailu päättyi kompromissiin, jossa ”Itä-Suomen yliopisto” hajotettiin kolmeen osaan: Kuopioon, Joensuuhun ja Lappeenrantaan. Kuvassa vuoteen 1960 asti käytössä ollut Kuopion läänin vaakuna, josta löytyvät niin Savon kuin Karjalan tunnukset. Kuva: Museovirasto.

17


Suuri yliopistosota Marraskuun lopulla 1958 jatkosodan päättymisestä oli kulunut jo lähes 15 vuotta ja viimeisen sotakorvausjunan lähdöstäkin yli puoli vuosikymmentä. Silti tunnettujen ja vähemmän tunnettujen taistelupaikkojen tapahtumat elivät yhä suomalaisten keskuudessa tuhansina rampautuneina ruumiina ja murtuneina mielinä. Aivan omanlaista aavesärkyä tunnettiin Itä-Suomessa, jossa Viipurin ”amputointia” seuranneet henkiset, liikenteelliset ja taloudelliset ongelmat olivat kaikkien aistittavissa. Saksalaisten hävittämän Pohjois-Suomen tavoin alueella vallitsi tyhjiö, joka odotti täyttäjäänsä. Maalaisliiton ja sosialidemokraattien vetämissä hallituksissa pelättiin, että yhteiskunnallinen levottomuus ja kansandemokraattinen kumouksellisuus täyttäisivät tyhjiön. Tämän tilalle he tarjosivat ympäri valtioaluetta hajautettua hyvinvointivaltiota – pohjoismaisen hyvinvointivaltion kansallista sovellusta. Sitä toteutettaisiin hajauttamalla ihmisiä, elinkeinoja, palveluita ja infrastruktuuria valtiojohtoisesti urbaaneista keskuksista alikehittyneeseen periferiaan.9 18

Eri puolille suursodasta toipuvaa läntistä Eurooppaa perustettiin 1950-luvulta lähtien hyvinvointivaltioajattelun hengessä kansallisia aluesuunnittelujärjestelmiä. Yrityksille maksettiin syrjäseuduilla toimimiseen kannustaneita tukiaisia, ja lisäksi panostettiin valtiovetoisiin paikallistason investointeihin ja tulonsiirtoihin perustuviin aluepolitiikan muotoihin. Suomessa hajautettu hyvinvointivaltio merkitsi suunnittelukulttuurin läpimurtoa. Vuonna 1956 perustetuissa valtakunnansuunnittelutoimistossa ja valtakunnansuunnitteluneuvostossa uskottiin suunnittelun merkitykseen talouskasvun synnyttämisessä. Lisäksi uskottiin yhteiskuntaa hyödyttävään positivistiseen soveltavaan tutkimukseen ja keskusjohtoiseen poliittiseen ohjaukseen. Teollisuuspolitiikka oli yksi tärkeimmistä ja eittämättä näkyvimmistä keinoista toteuttaa alueellisesti kattaviin teollisuuden investointeihin ja muihin infrastruktuurihankkeisiin pohjautuvaa hajautettua hyvinvointivaltiopolitiikkaa.10 Myös uusien korkeakoulujen perustaminen liittyi vaarallisena pidetyn tyhjiön täyttämiseen, sosiaaliseen ja alueelliseen tasaamiseen sekä yhteiskuntarauhan säilyttämiseen. Korkeakoulujensa määrää 1950–1970-lukujen aikana lisänneiden pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden joukossa Norja ja Suomi loivat


alueellisesti kattavimman korkeakouluverkon. Läpilyöneen inhimillisen pääoman teorian myötä pontimina olivat laajalti länsimaihin levinnyt voimakas koulutusoptimismi eli luottamus korkeaan koulutukseen sosiaalisen nousun väylänä sekä Suomessa samanaikaisesti tapahtunut siirtyminen agraariyhteiskunnasta teollisuus- ja palveluyhteiskuntaan. Nämä yhdessä lisäsivät koulutetun työvoiman kysyntää. Norjassa ja Suomessa korkeakouluilla oli oma roolinsa myös turvallisuuspolitiikassa, sillä sitouttamalla korkeakoulujen kautta kansalaisia tasaisesti ympäri valtioaluetta kyettiin edistämään aluepuolustukseen nojautuvaa kokonaismaanpuolustuksen doktriinia.11 Pääministeri K. A. Fagerholmin hallitus asetti 27.11.1958 Itä-Suomen kulttuurikomitean, jonka tehtävänä oli tehdä ja tarkastella ehdotuksia tieteellisen tutkimuksen ja korkeimman henkisen kulttuurin edistämiseksi Itä-Suomessa. Presidentti Urho Kekkosen edellisenä kesänä allekirjoittama laki Oulun yliopistosta viitoitti komitean työtä. Pohjois- ja Itä-Suomeen perustettavien uusien korkeakoulujen oli tarkoitus osallistua maltilla tapahtuvaan maan henkiseen ja taloudelliseen vaurastumiskehitykseen. Itä-Suomen kohdalla maltti ei vain tahtonut riittää, vaan yhteiskuntarauhan edistämiseen

tähdännyt yliopistokysymys muuttui nopeasti alueelliseksi kahakoinniksi uuden opinahjon sijoituspaikasta.12 Itä-Suomen suurimpiin asutuskeskuksiin lukeutuneet Joensuu, Kuopio ja Lappeenranta, jotka kuuluivat kaikki vuonna 1955 yliopistopyrkimyksiä varten perustettuun Itä-Suomen yliopistoseuraan, ryhtyivät tavoittelemaan alueelle sijoitettavaa ylipistoa. Kulttuurikomitean niukka enemmistö päätyi marraskuussa 1961 julkaistussa mietinnössään ehdottamaan uuden humanistista ja teknillistä opetusta antavan korkeakoulun sijaintipaikkakunnaksi yliopistoseuran kotikaupunkia Lappeenrantaa. Asukasmäärältään, talouselämältään sekä asukkaiden koulutus- ja sivistystasoltaan ”erittäin pitkälle kehittyneen ympäristön” nähtiin olleen paitsi fyysisesti myös henkisesti lähimpänä Itä-Suomen entistä pääkaupunkia Viipuria, jossa suunnitelmat sekä taloudellisen että lääketieteellisen korkeakouluopetuksen aloittamiseksi olivat olleet pitkällä jo ennen sotia. Riitaisan komitean niukalla enemmistöllä antama varsin ontto lausunto Lappeenrannan ylivertaisesta kehittyneisyydestä kilpailijoihin nähden ei ymmärrettävästi sopinut joensuulaisille ja kuopiolaisille.13 Lausunto ei kelvannut lopulta myöskään valtiovallalle, joka mietinnöstä kerättyjen useiden lausunto19


analyysien jälkeen päätti lopulta vuonna 1963 asettaa Korkeakoululaitoksen suunnittelukomitean pohtimaan Itä-Suomen yliopistokysymystä osana valtakunnan tason korkeakoulupoliittista suunnittelua. Toisin sanoen hanke otettiin osaksi 1960-luvun alussa vahvistunutta kansallista eheytyksen politiikkaa, jolle oli ominaista syrjäisimpien seutujen ja alikehittyneiden alueiden tarpeiden huomioon ottaminen14. Kansallisen otteen vahvistuminen ei suinkaan tarkoittanut kilpailun vähentymistä alueellisella tasolla. Päinvastoin, kulttuurikomitean mietinnön julkaisusta asti retorisia kirveitään teroitelleet Joensuu, Kuopio ja Lappeenranta olivat valmiita uuteen yhteenottoon. Seurakseen kolmikko sai roimalta takamatkalta kisaan lähteneen Savonlinnan, joka ei kovasta yrityksestä huolimatta ehtinyt missään vaiheessa nousta vakavasti otettavaksi kilpailijaksi.15 Joensuun, Kuopion ja Lappeenrannan perustelut oman yliopiston puolesta nojasivat vahvasti ympäröivän alueen taloudellisiin, sosiaalisiin, kulttuurisiin ja maantieteellisiin olosuhteisiin ja poikkesivat siten mielenkiintoisella tavalla toisistaan. Vahvaan vientiteollisuuteen nojanneella ja suhteellisen tiheästi asutulla Lappeenrannan seudulla korostuivat kehittyneellä urbaanisuudella ratsastaneiden elinkeinoelämän edusta20

jien näkemykset, joissa painotettiin teknillis-taloudellisen opetuksen ja tutkimuksen merkitystä. Näkemystä vahvisti vuonna 1919 perustetun Viipurin Taloudellisen Korkeakouluseuran 1960-luvun alussa tekemä päätös antaa varakkaan seuran henkinen ja taloudellinen tuki Etelä-Karjalaan. Joensuussa puolestaan argumentoinnin keskiöön valjastettiin maakuntaliiton johdolla koko Pohjois-Karjalan maakunnan sosiaalinen ja taloudellinen kurjuus sekä karjalaisen kulttuurin rikkaus, jonka hengissä säilyminen vaati valtio-ohjattua ”yliopistotasoista väliintuloa”. Kuopiossa sitä vastoin palloteltiin varsin pitkään, painottaako yliopistoasiassa Kuopion kehittyneisyyttä vai Pohjois-Savon sosio-taloudellisten olojen kehnoutta. Lopulta molemmat painopisteet vaihtelivat savolaisessa retoriikassa.16 Korkeakoululaitoksen suunnittelukomitea päätyi vuonna 1965 julkaistussa mietinnössään suosittamaan Lappeenrantaan kahta korkeakoulua: alueen teollisuutta palvelevaa teknillistä korkeakoulua sekä yleissivistävää humanistis-luonnontieteellistä yliopistoa. Tarkoituksena oli luoda yhdelle paikkakunnalle riittävän laaja ja elinvoimainen korkeakoulukeskittymä, joka tarjoaisi opiskelijoille tärkeän kosketuksen eri tieteenalojen edustajiin. Suunnittelukomitea oli valmis hajauttamaan


lääkärikoulutuksen vahvasta sairaalaverkosta tunnettuun Kuopioon, mutta tarvittaessa tämäkin tieteenala oli mahdollista sijoittaa yhtenäisen kokonaisuuden nimissä Lappeenrantaan.17 Eteläkarjalaisia riemastuttanut, savolaisia närkästyttänyt ja pohjoiskarjalaisia kauhistuttanut esitys ei kuitenkaan kantanut kauas vallitsevassa eheytyksen politiikan ilmapiirissä. Lappeenrannan seutu oli yksinkertaisesti liian vauras ja liian etelässä, jotta se olisi voinut täyttää kattavasti Itä-Suomea vaivaavan ”henkisen kulttuurin ja tieteellisen tutkimustoiminnan tyhjiön”. Valtakunnansuunnittelutoimistossa työskennellyt tuleva opetusministeriön kansliapäällikkö Jaakko Numminen jätti mietintöön eriävän mielipiteen ja muistutti ”varsinaisen Itä-Suomen” sijaitsevan Lappeenrantaa pohjoisempana Kuopio-Joensuu -linjalla.18 Pääministeri Johannes Virolaisen silminä ja korvina suunnittelukomiteassa ollut Numminen ei harrastanut yksityisajattelua vaan tuki ajalle tyypillistä poliittista näkemystä. Sen mukaan valtioalueen henkiset resurssit saataisiin valjastettua riittävän tehokkaasti vain tukemalla eri alueiden kehitystä riittävän kattavasti.19 Suuren, hajanaisen ja ylivoimaista keskuspaikkaa vailla olleen Itä-Suomen kohdalla tämä tarkoitti korkeakouluyksiköiden hajauttamista.

Virolaisen hallitus antoi marraskuussa 1965 lakiesitykset kolmen uuden korkeakoulun perustamisesta ItäSuomeen. Eduskunta hyväksyi esitykset maaliskuussa 1966. Ajanjakso syksystä 1965 kevääseen 1966 oli todellisen tohinan aikaa korkeakoulupolitiikassa. Itä-Suomen lisäksi tapahtui Tampereella, jossa teknillisen korkeakoulun perustamiselle näytettiin vihreää valoa ja Yhteiskunnallinen korkeakoulu muuttui Tampereen yliopistoksi. Samassa yhteydessä myös Jyväskylän kasvatusopillinen korkeakoulu sai ylennyksen yliopistoksi. Läntisessä ”selustassa” eli Vaasassa puolestaan yksityinen valtionapua nauttiva kauppakorkeakouluaihio onnistui hiipimään asemiin ja tekemään läpimurron, kun kaikkien huomio oli kiinnittyneenä ”itärintaman” tapahtumiin. Viimeisimpänä mutta ei suinkaan vähäisimpänä ratkaisuna oli pitkään selvitellyn korkeakoululaitoksen kehittämislain säätäminen vuosiksi 1967–1981. Sen myötä korkeakoulutuksen kasvu ja resursointi perustuivat jatkossa lakiin, joka turvasi erityisesti uusien korkeakoulujen aseman voimavarojen jaossa. Laki sitoi korkeakoulutuksen vahvemmin osaksi tyhjiöiden täyttämiseen tähtäävää valtakunnansuunnittelua. Opetusministeriö vastasi suunnittelun valvonnasta ja toteutuksesta. Pienestä ”postikonttorista” kasvoi vähitellen todellinen voimatekijä.20 21


Paikallinen lehdistö Joensuussa, Kuopiossa ja Lappeenrannassa otti aktiivisesti osaa Itä-Suomen yliopiston sijoittamisesta käytyyn kädenvääntöön vuosien 1955–1966 aikana. Omien puolesta tehtiin kaikki mahdollinen ja vastustajaa sivallettiin sanansäilällä joka käänteessä.

22


Itä-Suomessa yliopistosota päättyi lopulta ratkaisuun tai vähintäänkin välirauhaan, jossa Lappeenranta sai innokkaimmin havittelemansa teknillis-taloudellisen korkeakoulun. ”Aidon karjalaisuuden” keskukseksi julistautunut Joensuu pääsisi rakentamaan humanistis-luonnontieteellistä korkeakoulua, jossa kaupungin opettajaseminaariperinteiden vuoksi korostettiin ensin opettajankoulutusta. Kehittyneellä sairaalaverkollaan ylpeillyt Kuopio sai Korkeakoululaitoksen suunnittelukomitean esittämän lääketieteellisen korkeakoulun, jolla oli oikeus antaa alaa tukevaa luonnontieteellistä opetusta. Kaikkien kolmen korkeakoulun toivottiin yhteistyössä kohentavan oman läänin ja koko Itä-Suomen taloudellisia, sosiaalisia ja terveydellisiä oloja sekä sitä kautta vähentävän kommunismin pontimena pidettyä katkeruutta. Eheytyksen politiikan nimissä tehtyä ”tasapuolista ja oikeudenmukaista ratkaisua” ei ymmärretty etelän vanhoissa korkeakouluissa ja pääkaupunkiseudun lehdissä eikä oikein Itä-Suomessakaan. Saavutettu tulos kääntyi kuitenkin nopeasti puheiksi torjuntavoitosta. Erityisesti Joensuussa ja Kuopiossa suppeata korkeakoulua alettiin pitää hyvänä astinlautana matkalla kohti lopullisena päämääränä häämöttävää laaja-alaista yliopistoa.21

Kasvukipuja ja varovaisia yhteistyötunnusteluja Taistelu Itä-Suomen yliopistosta oli ollut tulikivenkatkuista verbaalista nokittelua, jossa omia asemia pönkitettiin pyrkimällä saattamaan kilpailevat paikkakunnat mahdollisimman huonoon valoon. Tätä taustaa vasten valtiovallan odotukset yhteistyötä tekevistä Itä-Suomen korkeakouluista olivat vähintäänkin huteralla pohjalla. Filosofian professori Oiva Ketonen kuului aikakauden vaikutusvaltaisimpiin korkeakoulupoliittisiin voimahahmoihin ja presidentti Kekkosen uskottuihin. Ketosen 1960-luvun puolivälissä esittämät ajatukset Helsingin, Turun ja Oulun keskusyliopistoista, joihin tutkimus ja tutkijakoulutus keskitettäisiin ja joita Itä-Suomen korkeakoulujen kaltaiset pienet erikoiskorkeakoulut tukisivat kandidaattikoulutuksellaan, tarjosivat yhden syyn yhteistyöpuheille.22 Puheet keskusyliopistoja tukevista syöttökorkeakouluista saivat Pohjois-Karjalan kesäyliopiston rehtorina toimineen Helsingin yliopiston ydinfysiikan professori Kalervo Vihtori Laurikaisen esittämään vuonna 1966 hallinnollista yhteistyötä 23


Joensuun ja Kuopion korkeakoulujen välille. Laurikaisen mukaan siitä hyötyisi etenkin Joensuun korkeakoulu, jonka laissa ei ollut mainintaa korkeakoulussa suoritettavasta tutkimustyöstä. Toisaalta Kuopion korkeakoulun ei tarvitsisi lähteä kilpailemaan verisesti Joensuun ja maan muiden korkeakoulujen kanssa luonnontieteellisen alan niukasta opetushenkilöstöstä: ”Tässä yhteydessä haluaisin vielä viitata erääseen mahdollisuuteen, jota ehkä kannattaa harkita, vaikkakin kysymys ItäSuomen korkeakouluista juuri on saatettu tiettyyn ratkaisuun. Jos filosofiset tiedekunnat käsittävä Joensuun korkeakoulu ja Kuopion lääketieteellinen korkeakoulu yhdistettäisiin yhdeksi hallinnolliseksi kokonaisuudeksi, yhdeksi yliopistoksi, merkitsisi se molemmille epäilemättä voimaa lisää. Kummassakin kaupungissa, Joensuussa ja Kuopiossa, kannattaa mielestäni harkita eikö tällaisen voimakkaan keskuksen muodostaminen Itä-Suomeen ole niiden molempien yhteisen edun mukaista aivan riippumatta siitä, kumpaan kaupunkiin yliopiston hallintorakennus sijoitetaan.”23

Professori Laurikaisen ajatuksia muistuttava kehotus löytyi myös Joensuun ja Kuopion korkeakoulujen valmistelusta vastaavien toimikuntien ohjeistuksesta. Molem24

missa toimikunnissa oli samoja henkilöitä ja molempien puhetta johti aluksi Oiva Ketonen, joka oli nimetty huhtikuussa 1966 opetusministeriön uuden korkeakoulu- ja tiedeosaston päälliköksi. Valmistelutoimikuntien odotettiin kääntävän kiven jos toisenkin tutkiessaan mahdollisuutta ”aloittaa korkeakoulun toiminta yhteistyössä jonkun toisen korkeakoukun kanssa.” Toisaalta korkeakouluista säädettyjen lakien yhteydessä esitetty toive yliopistotoimintojen keskittämisestä mahdollisimman suuressa määrin yhdelle paikkakunnalle Itä-Suomessa ei sekään ollut kadonnut mihinkään. Se oli kuin ylhäältä annettu kehotus ryhtyä kilpailuun. Joensuussa, Kuopiossa ja Lappeenrannassa keskityttiinkin 1960-luvun lopulla siihen, että ensimmäisiä lukuvuoden avajaisia päästäisiin juhlimaan ensin juuri omassa korkeakoulussa. Tätä kautta myös oman opinahjon kehittämisessä, laajentamisessa ja monipuolistamisessa voitaisiin olla eturintamassa.24 Joensuussa ja Lappeenrannassa onnistuttiin aloittamaan opetus väliaikaistiloissa syksyllä 1969. Joensuussa oli aihetta erityisen levään hymyyn, sillä korkeakoulu sai humanistisen ja luonnontieteellisen opetuksen ohella luvan suorittaa näillä aloilla tieteellistä tutkimusta ja jatkokoulutusta. Kuopiossa oli hankalampaa, sillä sopivan opetussairaalan ja virkojen puutteesta kärsinyt korkeakoulu


otti vastaan ensimmäiset opiskelijansa kolme vuotta Joensuuta ja Lappeenrantaa myöhemmin. Sekä Joensuussa että pieneltä takamatkalta korkeakoulun kehitystyöhön lähteneessä Kuopiossa kaupungin ja korkeakoulun yhteisenä intressinä oli opinahjojen mahdollisimman nopea kasvu. Niiden oli saavutettava riittävä koko ja monipuolisuus kyetäkseen täyttämään tehtävänsä tieteellisen tutkimuksen ja korkeimman opetuksen paikkoina. Tavoite allekirjoitettiin myös opetusministeriössä, joskin riittävä koko ja monipuolisuus ymmärrettiin Helsingissä maltillisemmin kuin Itä-Suomessa. Poikkeus säännössä oli Lappeenrannan teknillinen korkeakoulu, joka alusta pitäen julistautui – paikallisten sidosryhmien pettymykseksi ja hajautetun Itä-Suomen yliopisto -idean vastaisesti – kansalliseksi, suppean teknillis-taloudellisen alan erikoiskorkeakouluksi, jossa sijaintialueen mahdolliset erityistarpeet eivät saaneet lyödä liian suurta leimaa opetus- ja tutkimussuunnitelmiin.25 Joensuussa, Kuopiossa ja Lappeenrannassa käytiin kovaa kisaa siitä, missä korkeakouluopetus ja korkeakoulukampuksen rakentaminen aloitettaisiin ensimmäisenä. Erityisesti Joensuussa ja Kuopiossa edelläkävijyydellä haluttiin osoittaa halua kasvaa Itä-Suomen suurimmaksi yliopistoksi. Kuvassa Kuopion yliopistokampuksen rakentamisen liikkeellelähtöä symboloiva alkupaukku. Kuva: Itä-Suomen yliopisto

25


Korkeakoulujen kasvupyrkimykset Joensuussa ja Kuopiossa liittyivät osaltaan 1960-luvun lopulla sisäministeriössä läpi lyöneeseen keskus- ja vaikutusaluejärjestelmään. Valtakunnansuunnittelun nimissä oli luotava toiminnallisten alueiden hierarkia, joka koostui pääkaupunkikeskuksesta, eri puolilla maata olevista ”valtakunnan osan keskuksista”, maakuntakeskuksista ja muista alemman tason keskuksista aina kirkonkylätasolle asti. Joensuussa, Kuopiossa ja Lappeenrannassa tähdättiin itäsuomalaiseksi valtakunnan osan keskukseksi, joka hallinnon, talouden ja palveluiden kehittyneisyydellä mitattuna nousisi alueen muiden kaupunkien yläpuolelle. Maantieteilijä Mauri Palomäki oli julistanut Kuopion itäisen valtakunnan osan keskukseksi jo Itä-Suomen yliopistosodan aikana, mutta Joensuussa ja Lappeenrannassa ei haluttu tähän ylhäältä annettuun julistukseen alistua, vaan kaupungit ajautuivat keskinäiseen kilpaan mitä erilaisimmista palveluista, virastoista ja laitoksista.26 Siihen tarjosi hyvän mahdollisuuden 1970-luvun suuri riidankylväjä: valtion toimintojen hajasijoituksesta käyty keskustelu. Luonnontieteet, fysiikka ja kemia toivat erityistä jännitettä Joensuun ja Kuopion korkeakoulujen välille. Oppiaineet onnistuttiin integroimaan Kuopioon lääketie26

teen rinnalle vuonna 1972 rehtori Olli Castrénin kokoaman pohjoissavolaisen rintaman ankaran lobbauksen ja lahjoitusprofessuureja varten suoritetun varainkeruun ansiosta. Vaikka ratkaisu vei maaliin ainoastaan jo korkeakoulun perustamislaissa mainitun tavoitteen, asia ei miellyttänyt joensuulaisia, jotka kokivat luonnontieteiden kuuluvan omaisuudekseen korkeakoulujen työnjaossa. Professori K.V. Laurikaisen esittämä huoli Joensuun ja Kuopion välisen hajottavan kilpailun uusiutumisesta oli askeleen lähempänä. Kiristyvää ilmapiiriä yritettiin rauhoitella vuonna 1972 aloitetuilla Itä-Suomen korkeakoulujen rehtorien vuotuisilla tapaamisilla. Keskusteluissa saavutettiin harvemmin mitään rakentavaa.27 Päinvastoin, suuri yleisö saattoi sanomalehtien sivuilta lukea ”kuinka vuonna 1960 oman läänin saanut Kuopion vanha siirtomaa halusi päästä irti alistetusta asemastaan” ja kuinka Pariisin yliopistokapinan barrikadeilla parkkiintunut ”sotapäällikkö” Joensuun korkeakoulun rehtori Heikki Kirkinen kokosi ”kunnian ja häpeän sillalle” Tuusniemen Ohtaansalmelle tuekseen ”raskaan tykistönsä”: Pohjois-Karjalan maaherra Esa Timosen sekä maakuntajohtaja Osmo Kuivalaisen.28 Ärhäkkänä karelianistina tunnettu Kirkinen sai savolaisesta Olli Castrénista vastentahtoisen riitapukarin.


Eräät kuopiolaiset pitivät sitä heikkouden osoituksena pohjoiskarjalaisten vaateiden edessä. Tilanne muuttui vuonna 1974, kun Kuopion korkeakoulun uudeksi rehtoriksi valittiin satakuntalaistaustainen Tapani Vanha-Perttula, joka ”osasi olla loukkaantuneen vetoava Kuopion puolesta”. Vanha-Perttulan aisaparina vararehtorina toimi myöhemmin rehtoriksikin valittu Osmo Hänninen, joka oli korkeakoulun ”savolaisen kulttuurin elvyttäjän ja kehittäjän roolia korostanut itsepäinen ideoija”.29 Yhteenoton näyttämönä saivat toimia metsätieteiden, sosiaalitieteiden ja teologian kentät, jotka vetivät korkeakoulujen kasvusta haaveilleita rehtoreita hunajan lailla puoleensa. Samanaikaisesti opetusministeriö yritti rakentaa Itä-Suomeen yhtä yhteistyöhön nojaavaa korkeakoulutuksen suunnittelualuetta. Itä-Suomen korkeakoulutusalueella korkeakoulujen oli työnjakoon perustuen päästävä sopuun alueella annettavasta humanistisesta, yhteiskuntatieteellisestä, luonnontieteellisestä, teknillisestä ja terveydenhuollon koulutuksesta. Joensuun ja Kuopion rehtorien mielestä tehtävä oli yksinkertainen toteuttaa. Historioitsija Kirkisen mukaan ongelma ratkeaisi kuin itsestään keskittämällä uudet koulutusalat pääasiassa Joensuuhun, joka oli opettajankoulutuksen

vuoksi tieteenaloiltaan hyvin moninainen. Karelianismi oli saamelaisuuden ohella ainoa erilliskulttuuri Suomessa. Lisäksi Pohjois-Karjala oli viimeinen sirpale sitä Karjalaa, joka synnytti maalle Kalevalan ja jonka sodat myöhemmin runtelivat. ”Koko Suomella olisi velanmaksu edessä”, Kirkinen julisti.30 Luonnontiedepohjaisen koulutuksen saaneet Vanha-Perttula ja Hänninen vastasivat haasteeseen tuijottamalla numeerisia kehittyneisyysmittareita ja toteamalla useissa eri yhteyksissä, että uusien alojen ainoa luonnollinen kotipaikka oli Savon kehittyneessä sydämessä ja Itä-Suomen kiistattomassa hallintopääkaupungissa Kuopiossa.31 Lappeenrannan teknillisessä korkeakoulussa pudisteltiin 1970-luvulla päätä savo-karjalaiselle riitelylle ja pahoiteltiin sitä, että Itä-Suomessa oli poikettu erikoiskorkeakoulujen polulta ja keskityttiin kouluttamaan diplomi-insinöörejä kehittyneen eteläisen Suomen elinkeinoelämän tarpeisiin. Etelä-Karjalan maakuntaliitto päätyi samansuuntaiseen ratkaisuun erotessaan Kirkisen vetämästä Itä-Suomen liitosta ja keskittyessään jatkossa Kymenlaakson, pääkaupunkiseudun ja Väli-Suomen alueille, joiden katsottiin olevan yhteisten intressien puolesta lähempänä Etelä-Karjalaa. Eteläisten heimoveljien ratkaisu raivostutti Kirkisen, joka kysyi 27


korkeakouluesimerkkiä käyttäen, oliko Etelä-Karjalan maakuntaliiton toimintalogiikan mukaista, että teknillinen korkeakoulu palvelisi vain ja ainoastaan etelää. Jos näin tulisi käymään, Itä-Suomen liiton olisi pakko vaatia uutta teknillis-taloudellista korkeakoulua alueen muita maakuntia varten.32 Useat valtioneuvoston asettamat toimikunnat käsittelivät 1970-luvulla uusien tieteen- ja oppialojen sijoittamista Itä-Suomen korkeakoulujen yhteyteen. Debatti ja kädenvääntö uusien oppialojen sijoituspaikoista huipentui vuosina 1977–1979 toimineessa Itä-Suomen korkeakoulutustoimikunnassa, jossa oli jäseniä ItäSuomen kolmen korkeakoulun ohella kauppakorkeakoulua himoinneesta Mikkelistä. Rintamalinjat olivat sekavat jälleen kerran työnjakokeskusteluilla liikkeelle lähteneessä, mutta nopeasti sotatantereeksi muuttuneessa toimikunnassa. Lappeenrannan teknillinen korkeakoulu kamppaili kauppakorkeakoulusta Mikkelin kanssa. Kasvaneen alueellisen paineen ja korkeakoulun adoptoineen Viipurin Taloudellisen Korkeakouluseuran isällisen ohjauksen vuoksi Lappeenranta oli joutunut tarkistamaan erikoiskorkeakoululinjaansa maltillisen kasvun suuntaan. Joensuun korkeakoulu laittoi myös lusikkansa kauppakorkeakoulusoppaan rehtori Kirkisen 28

johdolla. Kauppatieteitä havitellessaan Kirkinen tuli toteuttaneeksi aiemmin esittämänsä uhkauksen ryhtyä tavoittelemaan teknillis-taloudellisia tieteitä, mikäli Etelä-Karjala korkeakouluineen suuntaisi katseensa idän sijasta etelään. Henkinen kanjoni kahden Karjalan välillä leveni entisestään.33 Lappeenrannan kanssa kahakointi oli Joensuulle kuitenkin pelkkä sivunäytös, sillä todellinen yhteenotto käytiin Kuopion kanssa pöydällä olleista metsätieteistä, sosiaalialan koulutuksesta ja teologiasta. Kaksi ja puoli vuotta kokoustanut Itä-Suomen korkeakoulutustoimikunta jäi lopulta historiaan riitaisasta mietinnöstään, jossa eriävien mielipiteiden sivumäärä lähenteli varsinaisten toimenpide-ehdotusten ja niiden perusteluiden pituutta. Metsäopetus ja metsäntutkimuslaitos oli tarkoitus siirtää Helsingistä kokonaan Kuopioon, jolla katsottiin olleen parhaat valmiudet opetuksen aloittamiseen ja toimivimmat yhteydet metsäntutkimuslaitoksen toimipisteisiin. Loppujen lopuksi Helsingistä ei siirretty Kuopion mitään. Sitä vastoin Joensuun korkeakoulu sai vuonna 1980 luvan perustaa maahan toisen, Helsingin metsäopetuksen ja tutkimuksen kanssa kilpailevan yksikön. Perusteluissa painoivat aluepoliittiset seikat. Kuopiolaisten mielestä kyseessä oli virhe, sillä metsätieteet


Itäsuomalainen korkeakoulukiistely kulminoitui 1970–1980-lukujen taitteessa. Kiistely henkilöityi rehtoreissa ja erityisesti Joensuun ja Kuopion korkeakoulujen rehtorien välit katkesivat lähes tyystin. Kuvassa Lappeenrannan teknillisen korkeakoulun rehtori Juhani Jaakkola (vas.), Joensuun korkeakoulun rehtori Heikki Kirkinen ja Kuopion korkeakoulun rehtori Tapani Vanha-Perttula vuonna 1981. Kuva: Karjalaisen arkisto.

29


oli tutkimusintensiivinen tieteenala, joka olisi soveltunut nimenomaan tutkimustoimintaan panostaneeseen Kuopion korkeakouluun eikä opettajankoulutuksesta tunnettuun Joensuuhun.34 Itä-Suomen korkeakoulutustoimikunta esitti sosiaalialaa niin ikään Kuopioon, jossa noudatettiin kansallista suositusta nivoa sosiaalialan ja terveydenhuollon koulutusta yhteen. Silloin oli joensuulaisten vuoro protestoida. Heidän mukaansa sosiaalista pahoinvointia kuvaavien lukujen korostuminen Pohjois-Karjalassa puolsi sosiaalialan koulutuksen aloittamista Joensuussa ja sen kytkemistä korkeakoulun alueellisen yhteiskuntasuunnittelun koulutusohjelmaan. Yhteiskuntatieteellisesti painottuneet perustelut eivät kuitenkaan kantaneet, vaan sosiaaliala läänitettiin Kuopiolle opetusministeriön vuonna 1980 vahvistamassa korkeakoululaitoksen kehittämissuunnitelmassa vuosille 1981–1986. Lopulta myös Joensuussa aloitettiin pienimuotoinen sosiaalityön koulutus 1980-luvun lopulla.35 Joensuun ja Kuopion välisen tieteenalakilvoittelun ollessa tilanteessa 1–1 kädenvääntö teologian kohtalosta oli vielä jäljellä. Heikki Kirkinen korosti pappiskoulutuksen humanistis-pedagogista perusvirettä ja Joensuun asemaa ortodoksisuuden kehtona, josta 30

kirkkokunnan hiippakuntien hallintoelin, kirkollishallitus, oli sotien jälkeen ”riistetty” Kuopioon. Kuopiossa suunnitelmana oli kytkeä teologia terveydenhuolto- ja sosiaalialan koulutukseen. Papin ja lääkärin kohtaamisessa syntyvä ”kliininen teologia” helpottaisi perheongelmista, alkoholismista ja muista sairauksista kärsiviä. Itä-Suomen korkeakoulutustoimikunta kallistui mietinnössään Kuopion kannalle. Näkemys kuitenkin hävisi perinteiselle humanistiselle teologialle, kun opetusministeriö päätti vuonna 1985 perustaa Joensuuhun ortodoksista koulutusta antavan teologisen erillislaitoksen. Se sai myöhemmin 1990-luvulla rinnalleen läntisen teologian, jonka myötä perustettiin lopulta oma teologinen tiedekunta vuonna 2002.36 Joensuussa koettiin 1980-luvulle tultaessa, että korkeakoulu oli saavuttanut eräänlaisen torjuntavoiton. Pohjoiskarjalainen yhteisrintama oli onnistunut estämään itäsuomalaisuutta rakentavien työkalujen keskittymisen Kuopioon. Toisaalta Joensuun korkeakoulustakaan ei näyttänyt kasvavan Kirkisen kaavailemaa Itä-Suomen ylivoimaisesti suurinta keskusyliopistoa, jota Kuopion ja Lappeenrannan erikoiskorkeakoulut toiminnallaan tukisivat. Lisäksi verinen kiistely oli myrkyttänyt ratkaisevalla tavalla joensuulaisten ja


kuopiolaisten keskinäisiä suhteita. Kuopiolaisten mielestä erityisesti rehtori Kirkisen jyrkkyys oli este yhteistyölle. ”Hänen johdollaan joensuulaiset hyökkäsivät kaikkien muiden – Kuopion, Mikkelin ja Lappeenrannan – hankkeita vastaan”, Tapani Vanha-Perttula tilitti. Myös Lappeenrannassa koettiin Kirkisen olleen osaltaan vaikuttamassa siihen, että opetusministeriö päätti 1980-luvun alussa evätä kauppatieteellisen oppialan kokonaan Itä-Suomelta ja kehotti Lappeenrantaa kehittämään taloustieteellistä opetusta teknillisen alan yhteydessä. Kirkisen mukaan aggressiiviselle oman edun ajamiselle ei ollut vaihtoehtoja, sillä ”korkeakoulupolitiikka on harvoja keinoja tasapainottaa alueellista kehitystä Itä-Suomessa Pohjois-Karjalan osalta Kuopion jo saavuttamien etuisuuksien – piirihallintolaitosten, hovioikeuden, hiippakuntien, ortodoksisen kirkon keskuksen, kehitysaluerahaston ja alueradion – vastapainoksi.”37 Itä-Suomen korkeakoulujen välisten suhteiden pohjakosketus ei jäänyt valtiovallalta huomaamatta. Presidentti Urho Kekkonen oli syksyllä 1979 järjestetyn Joensuun korkeakoulun ensimmäisen tohtoripromootion juhlapuhuja, ja hänellä oli suorasanainen ”myllykirje” esitettävänä korkeakouluille. ”Resurssimme ovat rajalliset, joten yhteistyö- ja työnjakokysymyksiin on myös

korkeakoulumaailmassa ennakkoluulottomasti paneuduttava.” 1980-luvun alkupuolella opetusministeriö kiristi otettaan itäsuomalaisista riitapukareista tai ”vesseleistä”, jollaisiksi Joensuun ja Kuopion verbaalimiekkailua osin huvittuneena seurannut uunituore korkeakoulu- ja tiedeosaston päällikkö Markku Linna nimitti rehtori Kirkistä ja rehtori Vanha-Perttulaa. Ministeriön kurinpalautusta helpotti varmasti se, että keskinäiseen mykkäkouluun ajautuneet rehtorit siirtyivät riviprofessoreiksi vuonna 1981.38 Kirkistä rehtorina seurannut kemian professori Pentti Mälkönen oli persoonaltaan hiljaisen sovitteleva. Tosin kaikki ”maakunnan miehet” eivät pitäneet luonteenpiirrettä sopivimpina korkeakoulun resursseista taistelemiseen. Mälkönen tuli edeltäjäänsä huomattavasti paremmin juttuun kuopiolaisen kollegan Osmo Hännisen kanssa. Tosin mitään merkittävää mahdollisen riidan aihettakaan ei noussut esiin, kun Kirkisen ja Vanha-Perttulan välinen vanha kiista Itä-Suomen monitieteisen yliopiston sijaintipaikasta ratkesi vuonna 1984. Sekä Joensuu että Kuopio saivat tuolloin yliopiston nimen. Samana vuonna yhden kauden rehtoreiksi jääneet Mälkönen ja Hänninen astuivat sivuun, ja heidän tilalleen virkoihin valittiin 31


32

Presidentti Urho Kekkosen tuen saaneella eheytyksen politiikalla tavoiteltiin valtakunnan heikoimpien osien, syrjäseutujen ja muiden ”alikehittyneiden” alueiden kehittämistä ja alueellisten erojen pitämistä mahdollisimman pienenä. Tässä projektissa työnjaosta yhteisymmärrykseen päässeille korkeakouluille annettiin suuri arvo. Kuvassa Joensuun korkeakoulun kasvatustieteen kunniatohtoriksi promovoitu Kekkonen astumassa virka-autoonsa korkeakoulun rehtorin Heikki Kirkisen kanssa vuonna 1979. Kuva: Itä-Suomen yliopisto


kansantaloustieteen professori Kyösti Pulliainen Joensuussa ja korva-, nenä- ja kurkkutautiopin professori Juhani Kärjä Kuopiossa.39 Pulliainen ja Kärjä olivat molemmat pragmaattisia hallintomiehiä, joiden johdossa Joensuun ja Kuopion yliopistojen suhteet säilyivät korrekteina, joskin varsin etäisinä. Tarvetta ei ollut riitelyyn eikä liioin lähentymiseenkään. Tästä pitivät huolen korkeakoulujen ”kultaiset vuodet” taloudessa 1980-luvun jälkipuoliskolla. Taloudellinen nousukausi Suomessa toi lukuisia uusia virkoja yliopistoihin. Niin Joensuussa kuin Kuopiossakin yhteiskuntatieteet ja luonnontieteet saivat lihaa luidensa päälle. Opetusministeriön painottama työnjako ja toisista poikkeavien painopisteiden hakeminen toimivat jossain määrin, mutta päällekkäisyyksiltä ei voinut täysin välttyä. Molemmista itäsuomalaisista yliopistoista löytyi fysiikan, kemian, matematiikan, biologian, sosiologian, sosiaalipolitiikan sekä sosiaalityön opetusta ja tutkimusta. Yksi oppiaine, joka lähti kulovalkean tavoin leviämään lähes jokaiseen suomalaiseen korkeakouluun, oli tietojenkäsittelytiede. Se nousi kansalliseksi painopistealaksi 1980-luvulla Suomen siirtyessä lähes puhtaasti akateemisesta tiedepolitiikasta akateemisuuden ja elinkeinoelämän tarpeet yhdistävään

tiede- ja teknologiapolitiikkaan. Tavoitteena oli suuri harppaus kilpailukykyiseksi länsimaiseksi tietoyhteiskunnaksi.40 Opetus- ja tutkimusrintamalla opetusministeriön toivoma Itä-Suomen korkeakoulujen lähentyminen rajoittui 1980-luvulla muutamiin hanketunnusteluihin sekä yhteistyösopimuksiin. Tutkimuksessa yhteisiä intressejä haettiin Saimaalta. Suomen suurimmasta järvialueesta oli tarkoitus tehdä tutkimuslaboratorio, jota lähestyttäisiin kuopiolaisten terveys- ja ympäristötieteen osaamisen, joensuulaisten ympäristö- ja ekologiaosaamisen ja lappeenrantalaisten teknillistieteellisen osaamisen näkökulmista. Yhteisen tutkimuksen koordinoimiseksi suunniteltiin Saimaa-tutkimuskeskuksen perustamista. Tutkimuskeskus jäi kuitenkin perustamatta, koska sen sijainnista ei päästy yksimielisyyteen. Toisaalta tutkimusyhteistyö nähtiin ”monitieteisenä”, jossa kunkin korkeakoulun tutkijat pysyisivät omissa tutkijankammioissaan ja keskittyisivät puhtaasti omiin erityiskysymyksiinsä. He eivät siis kohtaisi ”poikkitieteellisessä” mielessä esimerkiksi yhteisen tutkimusryhmän piirissä. Tämä vähensi tutkimuksen koordinoinnin tarvetta ja oli osaltaan vaikuttamassa siihen, ettei tutkimuskeskusta koskaan perustettu.41 33


Itä-Suomen tiedepäivistä toivottiin syntyvän alueen yliopistoja yhdistävä foorumi. Käytännössä tiedepäivien anti jäi vaatimattomaksi. Luentosaleissa pidetyistä esitelmistä ei lähtenyt itämään siementä, josta olisi versonut yliopistojen yhteisiä tutkimushankkeita ja muita hedelmällisiä yhteistyön muotoja. Kuva Kuopiossa helmikuussa 1982 järjestetyiltä ensimmäisiltä ItäSuomen tiedepäiviltä. Kuva: Itä-Suomen yliopisto

34

Säännöllisin yhteys kolmen korkeakoulun välille luotiin vuonna 1982 käynnistetyillä vuotuisilla Itä-Suomen tiedepäivillä, jotka kokosivat korkeakoulujen tutkijoita yhteen yhteisen ennalta määritellyn teeman ympärille. Toistakymmentä vuotta kestäneen perinteen aikana keskusteluagendalla olivat energia-, ympäristö- ja aluekehityskysymykset, ja juuri Saimaa nousi teemana esiin useinkin. Itä-Suomen tiedepäivistä ei muodostunut kuitenkaan missään vaiheessa foorumi, joka olisi synnyttänyt runsaasti yhteisiä tutkimus- ja kehityshankkeita. Kyseessä oli pikemminkin vuotuinen rituaali, jonka myötä tiettyjen kollegoiden kasvot kävivät tutuiksi. Saatettiinpa tiedepäivien yhteydessä käydä kipakoita ja arvolatautuneita väittelyitäkin, kuten kävi Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden alla maaliskuussa 1986, jolloin lappeenrantalaiset ja kuopiolaiset ydinenergian kannattajat kritisoivat tuulivoiman, energiapuun ja teollisuuden hukkalämmön puolesta liputtaneiden joensuulaisten ”pehmojen” puheita ”pehmeiksi”.42 1980-luvun lopulla Itä-Suomen korkeakoulut solmivat peruskoulutuksen ja tutkijakoulutuksen yhteistyösopimuksen. Sopimus täydensi vuosikymmenen alussa sovittua dosenttiyhteistyötä fysiikassa, kemiassa ja matematiikassa. Se takasi opiskelijoille entistä paremmat


mahdollisuudet suorittaa opintoja missä tahansa kolmessa korkeakoulussa, mikäli käytettävissä olevat tilat ja muut olosuhteet vain antoivat myöten. Tutkijakoulutuksessa tarkoituksena oli luoda yhteisiä jatkokoulutusohjelmia ja -seminaareja, lisätä sitä kautta jatkokoulutuspaikkoja ja turvata tutkijakoulutuksen korkea taso Itä-Suomessa. Syyskuussa 1987 järjestetyssä sopimuksen allekirjoitustilaisuudessa rehtorit Juhani Kärjä, Kyösti Pulliainen ja Juhani Jaakkola myönsivät, että ”sopimus hautaa pitkälti vanhat kiistat reviireistä ja lähentää ajatusta yhtenäisestä Itä-Suomen yliopistosta.”43 Joensuun yliopiston eläintieteen apulaisprofessori ja entinen vararehtori Jorma Tahvanainen innostui solmitusta yhteistyösopimuksesta ja rehtorien lausunnoista. Hän rohkaistui huhtikuussa 1988 ehdottamaan suorasukaisesti määrätietoista etenemistä kohti Joensuun ja Kuopion yliopistojen muodostamaa Itä-Suomen yliopistoa. Liikkeelle voitaisiin lähteä luonnontieteistä, joissa Kuopion ja Joensuun kehittämispyrkimykset olivat huomattavalta osin päällekkäisiä. Naapurikaupungit olivat rakentamassa kalliita rinnakkaistoimintoja laboratorioineen, joiden riittävän resursoinnin ja käyttöasteen saavuttaminen näytti kasvaneista määrärahoista huolimatta toivottomalta. Välittömän tulosvastuun ja

tutkimusyksiköiden kilpailukyvyn merkityksen korostuminen uhkasi puolestaan viedä voimavarat sinne, missä tutkimuksen ja tutkijakoulutuksen tuotoksia syntyi eniten. Tahvanaisen johtopäätös oli yksinkertaisen suoraviivainen: ”Karu totuus on, että itäiseen Suomeen on mahdotonta rakentaa kahta tai kolmea valtakunnallisesti ja kansainvälisesti kilpailukykyistä luonnontieteellistä yliopistoyksikköä. Kuopion ja Joensuun yliopistojen luonnontieteelliset laitokset voisivat nyt ryhtyä toimeen, joka johtaisi toiminnallisesti yhtenäiseen ja vahvaan Itä-Suomen yliopistoon. On syytä muistaa, että pidemmällä aikavälillä ei ole erityisen kunniakasta olla Pohjois-Karjalan tai Savon paras yliopisto, jos on samalla joko huonoin tai toiseksi huonoin yliopisto Euroopassa”.44

Tahvanaisen radikaali ehdotus ei saavuttanut suurta kannatusta. Yliopistojen ylin johto muistutti, että vaikka parantunut yhteistyö Itä-Suomen korkeakoulujen välillä saattoi nostaa ajatuksen Itä-Suomen yliopistosta horisontin yläpuolelle, se ei vielä tarkoittanut kohteen olevan saavutettavissa. Joensuun yliopiston rehtori Kyösti Pulliainen sanoi vierastavansa ajatusta yhteisestä yliopistosta. Työnjako yliopistojen välillä toimi, 35


eikä kilpailutilannekaan enää vaivannut. Nimenmuutos saattaisi vain avata vanhat, vasta umpeutuneet haavat. Kuopion yliopiston vararehtori Pentti Kauranen näki hallintoelimien yhdistämisen luovan vain eriytymistä sekä kiistaa kokoonpanoista ja kokoontumispaikoista. ”Ja kuka muka haluaisi lisää kustannuksia, matkoja ja ylimääräisiä kokouksia?”. Hän myös ihmetteli, miksi hallintoa tarvitsisi uudistaa, kun kaikki näytti toimivan ja opetusministeriön ja yliopistojen väliset suhteet olivat hyvät. Yhteistyömahdollisuudet oli haravoitu tarkkaan, ja suurin piirtein kaikki tehtävissä oleva oli tehty.45 Kaurasen kuvaama seesteisen vakiintunut tilanne oli historiaa jo kolmen vuoden kuluttua, jolloin suomalainen yhteiskunta ja sen osana korkeakoulujärjestelmä ajautuivat keskelle todellista toimintakentän, arvomaailman ja poliittisten käytäntöjen murrosta. Yhtäkkiä yhä arvovaltaisemmilta tahoilta ilmoitettiin Itä-Suomeen, että läheskään kaikkea mahdollista ei suinkaan ollut tehty. Haravalle oli jälleen kipeästi käyttöä. Kasvuhakuisissa Joensuun ja Kuopion yliopistoissa kehitettiin molemmissa innokkaasti luonnontieteiden oppiaineiden tarjontaa. Tämä johti väistämättä myös päällekkäisyyksiin. Kuvassa luonnontieteiden alan laboratoriotyöskentelyä Kuopion Puistokadulla vuonna 1977. Kuva: Itä-Suomen yliopisto

36


Hivuttaen kohti Itä-Suomen yliopistoa

1990-luvulla otettiin konkreettisia askelia kohti syvenevää opetusyhteistyötä. Jo tätä ennen joensuulaiset ja kuopiolaiset olivat tutustuneet toisiinsa mm. terveydenhuollon opettajankoulutuksen tiimoilta. 1990-luvulla yhteistyötä tehtiin eniten tietojenkäsittelytieteessä, jonka opetusta ja tutkimusta harjoitettiin niin Joensuussa, Kuopiossa kuin Lappeenrannassakin. Kuva Itä-Suomen korkeakoulujen yhteisen tietotekniikan tutkijakoulun kokoontumisesta vuodelta 1995. Kuva: Itä-Suomen yliopisto

37


Rakenteellinen kehittäminen, verkottuminen ja ajatus henkisestä liitosta Suomen geopoliittinen asema koki todellisen muodonmuutoksen ja maan oli käytännössä luotava ideansa uudelleen 1990-luvun alussa. Neuvostoliiton kaatuminen taittoi selän kylmältä sodalta ja sulatti maaperän suotuisaksi uudenlaisen eurooppalaisen integraatiokehityksen syventymiselle. Alankomaiden Maastrichtissa helmikuussa 1992 allekirjoitettu sopimus Euroopan unionista oli vasta kuukauden ikäinen, kun Suomi päätti hakea sen jäseneksi. Päätös tehtiin syvän laman keskellä. Lamaa selittivät rahoitusmarkkinoiden taitamaton avaaminen, kiinteän valuuttakurssin politiikka, yleinen kulutushysteria ja idänkaupan katkeaminen. Jäsenhakemuksen jättämistä edelsi presidentti Mauno Koiviston johdolla tehty pitkä ja huolellinen pohdinta jäsenyyden eduista ja haitoista. Lopulta niin taloudelliset, turvallisuuspoliittiset kuin arvopohjaiset seikat kallistivat vaakakupin jäsenyyden puolelle.46 Laman ai38

kana tehdyt johtopäätökset yhteiskunnan tilasta ja tulevaisuuden suunnasta muodostivat merkittävän käännekohdan myös suomalaisella korkeakoulukentällä, joka alkoi muistuttaa entistä enemmän kilpakenttää. Modernien olympialaisten motoksi vuonna 1894 kehitetty latinankielinen iskulause citius, altius, fortius sai sata vuotta myöhemmin Suomen tiede- ja korkeakoulupolitiikassa oman vastineensa: nopeammin, tehokkaammin, tuloksellisemmin.47 Kilpailun ja kansallisen kilpailukyvyn merkityksestä oli puhuttu jo ennen lamaa 1980-luvun lopulla, mutta vasta laman aikaisessa ja sen jälkeisessä Suomessa markkinaliberalismin periaatteet ja toimintamallit alkoivat ohittaa aikaisemman valtiokeskeisen suunnittelu- ja sääntelykulttuurin. Tuolloin keskiöön nousivat tavoitteet, kuten kaupunkikeskeinen taloudellinen kehittäminen, talouselämän ja innovaatiotoiminnan alueellinen keskittyminen sekä pääoman liikkuvuuden mahdollistaminen. Näitä tavoitteita ryhdyttiin ajamaan pontevasti uuden kilpailukyky- ja kasvupolitiikan sekä aluelähtöisen kehittämisen keinoin. Erityisen merkittävää oli se, että näitä tavoitteita ja keinoja oli ajamassa koko poliittisen kentän kirjo oikealta vasemmalle. Kehityksen polkaisi liikkeelle Esko Ahon johtama porvarihallitus


vuosina 1991–1995, eikä sitä seurannut Paavo Lipposen sateenkaarihallitus kokenut juurikaan tarvetta poiketa tältä valitulta ”välttämättömyyden polulta”. Lipposen ensimmäisen hallituksen lopettaessa kautensa keväällä 1999 Suomi oli muuttunut kilpailukyky-yhteiskunnaksi, jossa kilpailukyky rinnastettiin pitkälti taloudelliseen tehokkuuteen, kansainvälistymisen asteeseen, kykyyn houkutella ulkomaisia investointeja sekä eri alueiden ja toimijoiden kyvykkyyteen kytkeä itsensä osaksi kansainvälistä informaatiotaloutta.48 Tiede- ja korkeakoulupolitiikassa kilpailukyky- ja tehokkuusajattelu nousi esiin muutamien muotisanojen kautta. Eduskunnassa, ministeriöissä ja yliopistokampuksilla ei voinut 1990-luvun alussa välttyä kuulemasta julistuksia siitä, miten tärkeitä ”tulosohjaus ja -vastuu” olivat paremman ”laadun” saavuttamiseksi korkeakoulujen opetus- ja tutkimustoiminnassa. Joensuussa nämä muotisanat eivät enää nostattaneet kulmakarvoja, sillä yliopisto oli Helsingin kauppakorkeakoulun kanssa osallistunut jo edellisen vuosikymmenen lopulla tulosjohtamisen kokeiluprojektiin. Sen myötä siirryttiin uuteen toimintamenobudjetointiin sekä toiminta- ja taloussuunnitteluun, joiden ansiosta yliopisto, tiedekunnat ja laitokset kykenivät vapaammin ja strategisemmin

suuntaamaan voimavaroja haluamallaan tavalla. Vapauden kääntöpuolena oli kuitenkin kasvanut vastuu siitä, että opetusministeriön kanssa käydyissä tulosneuvotteluissa yliopistolle, tiedekunnille ja laitoksille asetetut tulostavoitteet saavutettiin. Toisin sanoen edellisiltä vuosikymmenilta tuttu valtiovallan sääntely ja ohjaus eivät suinkaan vähentyneet vaan muuttivat pikemmin muotoaan. Tulosohjauksen kautta valtiota edustanut ja ”kansallista etua” valvonut opetusministeriö kykeni häivyttämään keskusjohtoisuuden tuntua, mutta todellisuudessa hierarkia ohjaajan (arvioijan) ja ohjattavan (arvioitavan) välillä säilyi selvänä.49 1990-luvulla voimakkaasti päätään nostaneen tutkimustoiminnan kohdalla tehokkuus ja laatu kytkeytyivät tiiviisti ”rakenteellisen kehittämisen” käsitteeseen. Esko Ahon hallituksen ohjelmaa myötäilevä koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelma vuosille 1991–1996 nosti esiin rakenteellisen kehittämisen samalla, kun siinä vedettiin yhtäläisyysmerkit tutkimuksen laadun parantamisen sekä erikoistumisen, yksiköiden yhdistämisen ja korkeakoulujen yhteistyön välille.50 Lisäpontta tälle ajattelulle toivat valtiontalouden suuret vaikeudet, jotka näkyivät yliopistoissa vahvan miinusmerkkisinä budjetteina vuosina 1993 ja 1994. Opetusministeriön 39


korkeakoulu- ja tiedeosaston ylijohtaja Markku Linna valmisteli yliopistoja tulevaan vyönkiristykseen keväällä 1992 pyytämällä yliopistoilta ymmärrystä, kärsivällisyyttä ja oma-aloitteisuutta poikkeustilan keskellä. ”Toivottavaa on, että korkeakouluyhteisö kävisi nyt aktiivista keskustelua siitä, miten korkeakouluja voidaan kehittää sellaisissakin oloissa, joissa voimavaroja ei voida lisää osoittaa. Kun korkeakoululaitosta on voitu 1960-luvun puolivälistä lähtien lähes keskeytyksettä kehittää voimavaroja lisäämällä, on nykyinen tilanne tietysti outo eikä siihen ole helppo sopeutua. Monia mahdollisuuksia toiminnan tehostamiseen korkeakouluissa kuitenkin on ja tätä kautta mahdollisuuksia myös voimavarojen kohdentamiseen uusien tarpeiden mukaisesti.”51

Tiedekorkeakoulujen rinnalle perustettiin 32 ammattikorkeakoulua 1990-luvun alkupuoliskolla, mikä muodosti jonkinlaisen vastavirtaan uivan paradoksin niukkenevien resurssien keskittämistä painottavassa rakenteellisessa kehittämisessä. Samanaikaisesti esimerkiksi Norjassa 98 ammattikorkeakoulua fuusioitiin 26 uudeksi instituutioksi. Suomessa niin kutsuttua duaalimallia perusteltiin yleisen koulutustason kohot40

tamisella sekä uusiin ammattitaitovaatimuksiin vastaamisella. Ammattikorkeakoulujen erityistehtävänä oli kouluttaa entistä paremmilla valmiuksilla varustettuja nuoria muuttuvan työelämän tarpeisiin entistä nopeammin. Ammattikorkeakoulujen 3–4 lukuvuoden laajuiset tutkinnot voitiin nähdä eräänlaisena näpäytyksenä ”tehottomille” tiedeyliopistoille, joita kritisoitiin yliopisto-opintojen pitkittymisestä, kun muualla Euroopassa standardiksi oli muodostumassa kolmivuotinen bachelor-tutkinto. Tiedekorkeakoulut eivät katsoneet hyvällä nopeassa tahdissa perustettujen uusien korkeakoulutoimijoiden ilmestymistä kentälle jakamaan kapenevien resurssien kakkua. Niiden ääntä käyttänyt rehtorien neuvosto halusi kiinnittää huomiota kahteen asiaan. Yhtäältä rehtorien neuvosto vaati sitä, että ammattikorkeakoulujen nimikkeellä toimivien oppilaitosten henkilöstöllä on riittävä pätevyystaso. Toisaalta ammattikorkeakoulujen oli keskityttävä toiminnassaan puhtaasti koulutukseen, käytännön kehittämistyöhön ja alueellisiin palvelutehtäviin. Teoreettisen tiedon maailmaan ammattikorkeakouluilla ei ollut edes teoriassa mitään asiaa. Myös ItäSuomen yliopistojen rehtorit jakoivat tämän ajatusmaailman.52


Helmikuussa 1993 Itä-Suomen korkeakoulupäivillä avajaispuheen pitänyt pääministeri Aho toimi Itä-Suomen tiedekorkeakoulujen kohdalla rakenteellisen kehittämisen herättelijänä. Ahon mukaan suomalaista hajautettua korkeakouluverkkoa ei pitänyt purkaa, mutta sitä oli tönittävä voimaperäisesti kohti ”yrittäjyysyliopistoja”, joissa osaaminen ja innovaatioiden tuottaminen yhdistyvät kannattavaksi yritystoiminnaksi. Samaan hengenvetoon pääministeri patisteli koko arvovallallaan kaikkia maan korkeakouluja yhteistyöhön, jotta ne sekä kehittyisivät että pääsisivät rakenteellisten uudistusten kautta säästöihin. Jo ennen lamaa rakennemuutosten parissa kamppailleelle Itä-Suomelle Aho antoi oman erityisviestin kehottamalla Joensuun ja Kuopion yliopistoja sekä Lappeenrannan teknillistä korkeakoulua muodostamaan ”henkisen liiton, Itä-Suomen yliopiston, joka olisi maan toiseksi suurin yliopisto”. Aivan lopuksi pääministeri kehotti korkeakouluja ryhtymään säästöjä tuoviin uudistuksiin mieluummin hyvällä kuin pahalla. ”Jos korkeakoulut eivät keskenään pääse yhteisymmärrykseen rationalisointitoimista, siirtyy valmistelu vääjäämättä poliittisille päättäjille.”53

Niin poliittinen oikeisto kuin vasemmistokin tyrkkivät Itä-Suomen tiedekorkeakouluja syvenevään yhteistyöhön 1990-luvulla. Kuvassa pääministeri Esko Aho helmikuussa 1993 pidettyjen Itä-Suomen korkeakoulupäivien korkeakoulupoliittisessa seminaarissa, jossa hän peräänkuulutti yliopistoilta ja korkeakouluilta sekä yhteistyötä että rakenteellisia säästöjä. Kuva: ItäSuomen yliopisto

41


Monelta suunnalta sinkoilevat motivaatio- ja uhkailuviestit herättivät korkeakoulujen edustajat vilkkaaseen keskusteluun rakenteellisen kehittämisen suunnasta ja sisällöstä. Pitkiin lihaviin vuosiin tottuneet korkeakoulut eivät kuitenkaan taipuneet nopeisiin oma-aloitteisiin karsimis- ja rationalisoimistoimiin, vaan päinvastoin kaivautuivat syvälle poteroihin puolustamaan omaa reviiriään mahdollisia laitosten ja oppialojen vähentämisyrityksiä vastaan.54 Professori Reijo Vihko, joka toimi opetusministeriön alaisen, yliopistojen ja korkeakoulujen yleistä kehittämistä käsitelleen korkeakouluneuvoston viimeisenä puheenjohtajana vuodet 1993–1995, muistelee, että kyseinen ajanjakso oli hyvin intensiivinen ja nopeita liikkeitä peräänkuuluttava: ”Se oli sitä aikaa, kun Suomelle meinasi käydä köpelösti. Me saatiin silloin valtavan haastava tehtävä, ja silloinkin oli hyvin kiire. Tarkoituksena oli saada liikkeelle niin sanottu rakenteellinen kehittäminen. Se herätti valtavan korkeakoulupoliittisen keskustelun, jossa Kuopion rehtorilla [Ossi V. Lindqvistillä] oli tiettyä ymmärrystä rakenteelliseen kehittämiseen. Ja hän oli kauheassa liemessä ajoittain siellä, koska joka paikassa, kaikissa yliopistokaupungeissa ryhdyttiin ankaraan siilipuolustukseen, että mihinkään ei saisi koskea.”55

42

Vihkon aktiivisella johdolla korkeakouluneuvosto valmisteli rivakasti keväällä 1993 julkaistun rakenteellisen kehittämisen ohjelman, jossa päämääriksi asetettiin huippualojen kehittämisen turvaaminen, päällekkäiskoulutuksen poistaminen, yksiköiden koon kasvattaminen ja korkeakoulujen profiloituminen. Keinovalikoimien joukkoon lisättiin yhteistyön rinnalle rohkeasti myös korkeakoulujen yhdistämiset ja sivutoimipisteiden lakkauttamiset. Näin pitkälle ei kuitenkaan missään vaiheessa menty. Siilipuolustukseen ryhmittyneet korkeakoulut varmistivat, että aina valtioneuvostoa myöten vuonna 1993 esillä olleet ideat ruotsinkielisten korkeakoulujen muodostamasta yliopistosta ja Tampereen korkeakoulujen fuusiosta haudattiin. Yhtä tuhoon tuomittuja olivat ehdotukset kääntäjäkoulutuslaitosten lakkauttamisesta esimerkiksi Savonlinnassa ja psykologian pääainekoulutuksen lopettamisesta Joensuussa. Myöskään kauppatieteiden koulutusyksiköiden määrän supistamisessa ja kasvatustieteiden aseman muuttamisessa ei edetty. Päinvastoin vuonna 1990 Lappeenrantaan Viipurin Taloudellisen Korkeakouluseuran arvovaltaisten jäsenten avustuksella ”jähnätty” koulutusala sai jatkaa orastavaa kehittymistään, kuten samaan aikaan perustettu Oulun kauppatieteen yksikkökin.


Opettajankoulutuksen hyvän suosion ja arvostuksen säilymisen kannalta saattoi olla eduksi, ettei esitetty idea kasvatustieteiden siirtämisestä eräiden muiden ”professioalojen” kanssa osaksi vastaperustettuja ammattikorkeakouluja toteutunut.56 Lopulta rakenteellisen kehittämisen ensimmäisessä aallossa 1990-luvun puoleenväliin mennessä vähennettiin kaksi hammaslääketieteen yksikköä (Kuopio ja Turku) ja yksi rakennustekniikan yksikkö (Oulu). Lisäksi yhtä lääketieteen yksikköä (Tampere) pienennettiin ja Eläinlääketieteellinen korkeakoulu yhdistettiin Helsingin yliopistoon.57 Kuopion yliopistossa rehtori Ossi V. Lindqvistin osoittama jonkinasteinen myötäsukaisuus tai ymmärrys rakenteellista kehittämistä kohtaan johti hammaslääketieteen koulutuksen lakkauttamiseen monipolvisten ja tragikoomistenkin vaiheiden jälkeen. Kuopiolaisille kompensaationa luvattu eläinlääketieteellisen koulutusalan siirto kaatui asianosaisten helsinkiläisten vastustukseen ja sivistyspoliittisen ministerivaliokunnan pitkälti sen nojalla tekemään päätökseen. Lopulta Kuopio sai opetusministeriöltä lisäresursseja yhteiskuntatieteiden lisäksi ennen kaikkea kansalliseksi painopistealaksi nousseen biokemian ja bioteknologian tutkimukseen ja koulutukseen, joiden lippulaivana

toimi yliopistoon vuonna 1989 perustettu A. I. Virtanen -instituutti. Toisin sanoen yliopisto otti lisää etäisyyttä lääketiedepainotteisen yliopiston leimaan ja profiloitui yhtäältä monitieteisemmäksi ja toisaalta soveltavammaksi, elinkeinoelämää palvelevaksi yliopistoksi.58 Joensuun yliopisto ei noudattanut rakenteellisen kehittämisen ensimmäisessä aallossa esiintynyttä kehotusta ”lakkauttaa yhteiskunnan kannalta vähämerkityksellisempiä toimintoja”, millä viitattiin muun muassa sivutoimipisteiden alasajoon59. Tämä näkyi yliopiston Savonlinnan kampuksella, jota päinvastoin vahvistettiin 1990-luvun puolivälissä. Tuolloin Joensuussa väliaikaisesti toiminut lastentarhanopettajien koulutus lakkautettiin ja alan koulutus aloitettiin Savonlinnassa. Samaten luokanopettajienkoulutuksen taito- ja taideaineet siirrettiin PohjoisKarjalasta Etelä-Savoon. Aivan kuten hammaslääketieteen lakkauttaminen Kuopiossa, myös Savonlinnan kampuksen vahvistaminen Joensuun kustannuksella herätti ”närää ja pahaa mieltä” tietyissä piireissä yliopiston sisällä. Ossi V. Lindqvistin ohella Joensuun yliopiston rehtori Paavo Pelkonen sai tuntea, että yliopiston keulakuvana olo ei aina ollut ruusuilla tanssimista. Kollegiaalisissa päätöksentekoelimissä tehtyjen hankalien ratkaisujen synnyttämät tunnemyrskyt kohdistuivat usein rehtoriin.60 43


Yliopistojen määrä ei enää kasvanut 1980–1990-luvuilla, mutta yliopistot suuntasivat resurssejaan omien sivutoimipisteidensä vahvistamiseen. Esimerkiksi Joensuun yliopistossa kehitettiin vahvasti sekä Savonlinnan kampusta että Ilomantsin Mekrijärvellä sijainnutta tutkimusasemaa. Kuvassa Mekrijärven tutkimusaseman rakennuskantaa. Kuva: Itä-Suomen yliopisto

44

Joensuun yliopiston päätös vahvistaa Savonlinnan kampusta ja sitä kautta kritiikin kohteeksi joutunutta hajautettua korkeakouluverkkoa oli itse asiassa hyvin linjassa tuon ajan yhdentyvässä Euroopassa vallinneen yhteiskunta- ja aluepoliittisen ajattelun verkkoja ja verkottumista painottavan osa-alueen kanssa. Euroopan unionin politiikka oli keskittävämpää kuin mihin mahdollisimman kattavasti koko maan asuttamiseen tähdänneessä Suomessa oli menneinä vuosikymmeninä totuttu. Tästä huolimatta se jätti tilaa eri puolilla valtioaluetta oleville kaupunkiseuduille, joiden toivottiin verkottuvan keskenään ja muodostavan yhteistyöhön nojaavia korkeatasoisen tiedon ja osaamisen keskittymiä. Tähän eurooppalaiseen ajatteluun nojasivat myös Suomeen 1994 lanseeratut osaamiskeskusohjelmat, joissa tietoyhteiskunta pyrittiin yhdistämään olemassa olevaan hajautettuun yliopistolaitokseen. Kuten maantieteilijä Sami Moisio on todennut: ”Kansallisen kaupunkiverkon muodostuminen korosti yliopistojen institutionaalista merkitystä hajautetun aluerakenteen keskeisinä säilyttäjinä ja vahvistajina.”61 Kaupunkien ohella myös yliopistojen toivottiin verkottuvan keskenään. Itä-Suomen kohdalla valtiovalta kohdisti verkottumispaineita Joensuun, Kuopion ja


Lappeenrannan suuntaan. Valtiovalta muistutti kolmikkoa 1990-luvun puolivälissä useaan otteeseen siitä, että laman aikana esiin noussut ajatus ”Itä-Suomen henkisestä yliopistoliitosta” ei ollut vain kuollut kirjain. Osoittaakseen vastakaikua yliopistot laativat vuonna 1995 yhteisen selvityksen, jossa tarkasteltiin yhteisten rakenteiden luomista hallinnollisella tasolla. Selvityksessä tultiin siihen tulokseen, että yliopistojen keskushallinnot eivät muodostaneet yhdessä riittävän suurta yhteenliittymää tai konsortiota, jotta tukipalveluja, kuten maksuliikennettä, kirjanpitoa tai palkkalaskentaa, yhdistämällä saavutettaisiin merkittävää toiminnan tehostumista ja kustannussäästöjä. Raportissa ei pidetty hallinnon yhdistämistä järkevänä siitäkään syystä, että perustoiminnoissa, tutkimuksessa ja opetuksessa ei ollut olemassa laajaa yhteistyötä yliopistojen välillä. Yhteistyön syventämisen edellytyksiä nähtiin lähinnä tiedottamisessa ja markkinoinnissa, jotka eivät tarvinneet ympärilleen yhteistä organisaatiorakennetta.62 Yliopistojen hallinnon yhdistämistä käsitellyt raportti kuvaa hyvin sitä yleistä nihkeyttä ja epäluuloa, jota kaikki kolme yliopistoa tunsivat Itä-Suomen yliopisto -käsitettä kohtaan. Yliopistojen rehtorit ja hallintojohtajat toivat tämän useaan otteeseen julkisuudessa esiin

toteamalla kuin yhdestä suusta, ettei niiden keskuudessa edes haluta pohtia, olisiko parempi vaihtoehto ollut yksi yhtenäinen ja suuri Itä-Suomen yliopisto. Heidän mukaansa uusi ajattelu korosti pienempää yliopistomallia, jonka voimavara oli erikoistuminen. Näin ollen ItäSuomen korkeakouluopetuksen yhteistyöstä ei saanut tehdä itsetarkoitusta jo maantieteellisten etäisyyksien vuoksi, kuten Paavo Pelkonen asian ilmaisi. Lappeenrannan teknillisen korkeakoulun hallintojohtaja Arto Oikkonen oli lähes sanasta sanaan samaa mieltä Pelkosen kanssa huomauttaessaan korkeakoulujen maantieteellisen läheisyyden olevan Helsingistä käsin tapahtuvan tarkastelun luomaa harhaa. Kuopion yliopiston hallintojohtaja Tuomo Teittinen säesti neuvottelukumppaneitaan toteamalla, etteivät korkeakoulut yleisesti ottaen ole erityisen yhteistyöhakuisia, ja kehotti asiassa ääntä pitäviä kääntämään katseensa vaihteeksi idän sijasta länteen ja etelään, missä useat yliopistot elivät omaa elämäänsä jopa samassa kaupungissa.63 Selkeä poikkeus epäluuloisuuden säännöstä oli yksi tieteenala, tietotekniikka, joka koko Suomen vallanneen informaatioteknologiahuuman ansiosta oli hyvin edustettuna kaikissa kolmessa Itä-Suomen tiedekorkeakoulussa 1990-luvun puolivälissä. Tietotekniikan 45


46

Videoneuvotteluvälineet tekivät vähitellen tuloaan 1990-luvun puolivälistä lähtien. 2000-luvun alussa niiden varaan ladattiin jo paljon odotuksia. Alkuinnostuksen huumassa uskottiin, että verkostojen ja tietoverkkojen maailmassa välimatkat menettäisivät merkityksensä. Kuvassa Itä-Suomen korkeakoulujen yhteisen tietotekniikan tutkijakoulun videoneuvotteluteknologiaa vuodelta 1995. Kuva: Itä-Suomen yliopisto


asiantuntijat olivat valmiita syvään yhteistyöhön erityisesti jatko-opinnoissa, joiden tehostamista varten opetusministeriö ja Suomen Akatemia loivat samaan aikaan uuden kansallisen tutkijakoulujärjestelmän. ItäSuomen korkeakoulujen IT-velhot olivat aloitteellisia tähän liittyen, kun kansallisen tutkijakoulujärjestelmän yhteyteen luotiin Itä-Suomen tietotekniikan tutkijakoulu, jonka koordinointivastuu lankesi Lappeenrannan harteille. Syy sille, miksi tietotekniikkaväen yhteistyö kukoisti korkeakoulujen muun yhteistyön tarpoessa tervassa, löytyi aikalaisten mukaan henkilöstön luonnollisesta kierrosta, jota oli tapahtunut korkeakoulujen välillä jo hyvän aikaa. Tämä oli johtanut siihen, että alan ihmiset tunsivat toistensa lisäksi myös eri korkeakoulujen toimintatavat. Tutkijakoulun vastuulliseksi johtajaksi nimetyn professori Jussi Parkkisen mukaan ”tietotekniikan sisällä yhteistyö Itä-Suomen korkeakoulujen kesken on niin saumatonta, ettei mitään ristiriitoja pääse syntymään. Henkilökierto on vilkasta korkeakoulujen välillä.” 64 Parkkinen itse oli oiva esimerkki henkilökierrosta. Hän oli väitellyt tohtoriksi ja toiminut professorina Kuopiossa ennen siirtymistään professoriksi Lappeenrantaan vuonna 1992. Parkkisen kierto huipentui

vuonna 1999, jolloin hänestä tuli tietojenkäsittelytieteen professori Joensuun yliopistoon. Valtioneuvostossa ja opetusministeriössä tietotekniikan tutkijakoulua pidettiin hyvänä alkuna tiivistyvälle yhteistyölle Itä-Suomen korkeakoulutusalueella. Helsingissä haluttiin kuitenkin varmistaa, ettei hitaasti pyörimään lähtenyt kivi pysähtyisi ja alkaisi uudestaan sammaloitua. Opetusministeriön paimenkirjeet löysivät myös jatkossa tiensä kolmen korkeakoulun postiosoitteisiin. Pitkälti niiden seurauksena käynnistettiin vuonna 1996 koko Itä-Suomen yliopistolaitosta koskenut ulkoisen vaikuttavuuden arviointi. Arvioimalla samanaikaisesti alueen kaikki kolme yliopistoa opetusministeriö toivoi saavansa arvokasta tietoa Suomelle tyypillisestä alueellisen korkeakoululaitoksen toiminnasta, yhteiskuntasuhteista sekä alueellisesta, kansallisesta ja kansainvälisestä vaikuttavuudesta.65 Itsearvioinneista ja ulkopuolisen arviointiryhmän suorittamasta arvioinnista koostuneen hankkeen ääneen lausumattomana tavoitteena näyttää olleen myös Itä-Suomen korkeakoulujen sitominen tiukemmin kiinni toisiinsa. Vuonna 1998 julkaistu arviointiraportti muodostuikin monessa mielessä eräänlaiseksi kulminaatiopisteeksi yliopistojen välisessä kanssakäymisessä. 47


Yhdessä Itä-Suomen parhaaksi – yhteistyötunnustelut syvenevät Herkkä, reagoiva, responsiivinen. Näillä termeillä voidaan kuvata koko Itä-Suomen kehitykseen suotuisasti vaikuttavaa yliopistoa. Sitä mieltä oli ainakin Itä-Suomen korkeakoulujen ulkoista vaikuttavuutta tarkastellut kansainvälinen arviointiryhmä, joka julkaisi pitkään kypsytellyn raporttinsa syyskuussa 1998. Samaan hengenvetoon ruotsalaisen professori Urban Dahllöfin johtama arviointiryhmä joutui kuitenkin toteamaan, ettei selkeää koko Itä-Suomen yliopistoa ollut olemassa. Kansalliseen ja ennen kaikkea kansainväliseen vaikuttavuuteen pyrkineiden kolmen korkeakoulun alueellinen vaikuttavuus rajoittui sijaintikaupunkiin ja omaan maakuntaan.66 Ryhmän suomalaisjäsenen, Vaasan yliopiston professori Ilkka Virtasen mukaan ”vuorovaikutus näyttää syntyneen ilman selkeää strategista suunnitelmaa, sillä yliopistojen tehtävissä ja tavoitteenasetteluissa alueelliseen vaikuttavuuteen liittyvät tekijät ja toimenpiteet eivät ole mitenkään keskeisesti esillä.”67 48

Valtiovallan piirissä Dahllöfin työryhmän tekemiä johtopäätöksiä seurattiin tarkalla silmällä. Erityisesti vahvatahtoinen kuopiolaistaustainen pääministeri Paavo Lipponen halusi nähdä Itä-Suomen korkeakoulut tiiviimmässä yhteistyössä. Vain viikko Dahllöfin raportin julkaisun jälkeen Lipponen määritti Itä-Suomen alueellisen kehittämisen askelmerkit Joensuussa järjestetyssä, Suomen ja Euroopan tulevaisuutta 2000-luvulla tarkastelleessa tulevaisuusfoorumissa. Hän sitoi tiede- ja teknologiapolitiikan sekä korkeakoulupolitiikan vahvasti aluepolitiikkaan toteamalla, että alueiden kehitys on vahvasti riippuvainen viennin ja kotimarkkinoiden kilpailukyvystä, jonka alueiden keskuskaupungeissa harjoitettava korkeatasoinen koulutus ja tutkimus tuottaa. Hallitus korosti edelläkävijän rooliaan turhankin innokkaasti ja historiattomasti tähdentäessään valmiuttaan nostaa Itä-Suomi ”ensimmäistä kertaa” Pohjois-Suomen rinnalle alueena, joka tarvitsi valtiovallan erityissuojelua. Suojelu ei tulisi kuitenkaan vastikkeetta, vaan edellyttäisi alueen neljältä maakunnalta entistä syvempää yhteistyötä. Maakunnat olivat Lipposen mukaan liian pieniä pärjätäkseen kilpailussa Euroopan muiden alueiden kanssa. Yhteis-


työ auttaisi niitä kaikkia pääsemään EU:n rakennerahastojen korkeimpaan tukiluokkaan, mihin 1990-luvun lopulla kuuluivat ainoastaan Pohjois-Karjala ja Etelä-Savo sekä Pohjois-Savon itäosan köyhimmät kunnat.68 Itä-Suomen korkeakouluissa oltiin valmiita tunnustamaan tosiasiat: valtiovallan Itä-Suomeen kohdistamaa suojelutarjousta ei kannattanut vastustaa ainakaan julkisesti. Siihen ei kannustanut edes elokuussa 1998 voimaan tullut uusi yliopistolaki, joka muilta osin lisäsi yliopistojen autonomiaa hallinnon ja toimintojen sisältöjen järjestämisessä. Näin ollen opinahjojen rehtorit päättivät allekirjoittaa kannanoton yhteistyön kehittämisestä maaliskuussa 1999. Allekirjoittajina oli kolme vasta edellisenä vuonna virkaan valittua tulokasta: Perttu Vartiainen Joensuusta, Petteri Paronen Kuopiosta ja Markku Lukka Lappeenrannasta. Huhtikuussa 1999 toisen pääministerikautensa aloittanut Lipponen tervehti uusien rehtorien julkilausumaa tyytyväisenä, mutta muistutti samassa yhteydessä sanojen konkretisoitumisen tärkeydestä. Siitä riippuisi pitkälti myös yliopistojen oma rahoitus:

Pääministerinä vuodet 1995–2003 toiminut Paavo Lipponen oli hallituksineen vahvasti ajamassa Itä-Suomen kehittämisstrategiaa, jossa kehittäminen lähti pitkälti alueen omista tarpeista. Itä-Suomen yliopistoilta Lipponen odotti toimivaa yhteistyötä, koordinaatiota ja laajapohjaista sitoutumista alueella. Kuvassa Lipponen ja joensuulainen kansanedustaja Riitta Myller tutustumassa Joensuun yliopistoon vuonna 1994. Taustalla myhäilee yliopiston silloinen rehtori Paavo Pelkonen. Kuva: Itä-Suomen yliopisto

49


”Hallituksen tavoitteena on jatkaa edellisellä hallituskaudella jatkettua kehittämistyötä Itä- ja Pohjois-Suomessa valmisteltujen strategioiden pohjalta. […] Ammattikorkeakoulujen ja pitkälti yliopistojenkin toimintastrategian tulee nivoutua alueen yleiseen kehittämisstrategiaan. […] Valtion tuen edellytyksenä on, että valtiovallan ja alueiden käsitykset kehittämisen suunnasta ovat yhtenevät tukeutuen valtakunnassa harjoitettavaan koulutus-, tutkimus- ja aluepolitiikkaan. […] Itä-Suomen yliopistot ovat maaliskuisessa kannanotossaan nostaneet yhteistyökohteikseen mm. tietoteollisuuden ja informaatioteknologian sekä kauppatieteen ja tekniikan koulutuksen ja tutkimuksen vahvistamisen, osaamiskeskusohjelmien ja teknologiakeskusten osaamisen tukemisen sekä Venäjä-osaamisen kehittämisen. Teknologian tarjoamia mahdollisuuksia on hyödynnettävä tehokkaasti. Nämä kaikki ovat mahdollisuuksia, jotka ovat sopusoinnussa Itä-Suomen yliopistojen valtakunnallisen profiilin kanssa. Nyt on tärkeää, että löydettäisiin myös oikeat toimintamuodot.”69

Pääministerin peräänkuuluttamia oikeita toimintamuotoja ryhdyttiin hahmottelemaan vuoden 1999 jälkipuoliskolla opetusministeriön pyynnöstä laaditun Itäisen Suomen yliopistojen yhteisen kehit50

tämisstrategian kautta. Strategian laadinnassa hyödynnettiin Dahllöfin kansainvälisen arviointiryhmän tekemiä havaintoja yliopistojen alueellisen vaikuttavuuden puutteista. Yliopistojen hallituksissa uuden vuosituhannen kynnyksellä hyväksytyn strategian tavoitteena oli tiivistää yliopistojen välistä opetusja tutkimusyhteistyötä väestön hyvinvoinnin ja alueen elinvoimaisuuden parantamiseksi merkittävästi Pohjois-Savossa, Etelä-Savossa, Pohjois-Karjalassa, Etelä-Karjalassa ja Kymenlaaksossa. Tavoitteen saavuttamiseksi yliopistojen oli tehostettava keskinäistä verkottumistaan siten, että niiden profiilit ja erikoisosaaminen tukisivat toisiaan ja muodostaisivat yhteistoiminnallisen kokonaisuuden. Keskeisinä resursseina oli tarkoitus hyödyntää EU:n rakennerahastoohjelmia, eritoten Itä-Suomen tavoite 1 -ohjelmaa vuosille 2000–2006.70 Rakennerahasto-ohjelmat muodostivat kuitenkin keskeisen kompastuskiven strategian toteuttamiselle, sillä Lappeenrannan teknillinen korkeakoulu sijaitsi Etelä-Karjalaa, Kymenlaaksoa, Päijät-Hämettä, KantaHämettä, (Itä-)Uusimaata ja Varsinais-Suomea varten räätälöidyllä eteläisen Suomen tavoite 2 -ohjelmaalueella. Etelä-Karjalan liitto oli tehnyt jo vuonna 1994


pienen harkinnan jälkeen samansuuntaisen päätöksen kuin sen edeltäjä teki 1970-luvulla erotessaan Itä-Suomen liitosta: se kääntyi maakunnallisissa yhteistyökysymyksissä ensisijaisesti etelän suuntaan. Taustalla vaikuttivat ennen kaikkea imagolliset syyt. Etelä-Karjalassa päättävien tahojen enemmistö koki tuolloin, että maakunnan kannatti olla rikkaan Etelä-Suomen köyhin maakunta mieluummin kuin ”kurjuudella ratsastavan” Itä-Suomen rikkain maakunta. Tämä valinta sai eräänlaisen sinettinsä vuonna 1997, kun Suomessa päätettiin maakuntienkin rajat ylittävään yhteistyöhön kannustavasta suurlääniuudistuksesta. Etelä-Savon, Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan muodostaman ItäSuomen läänin sijasta Etelä-Karjala halusi kuulua Kymenlaakson tavoin Etelä-Suomen lääniin. Tavoitteen puki sanoiksi maakuntajohtaja Timo Puttonen: ”SavoKarjalassa me olisimme ’rikkaita kultapossukerholaisia’, kun taas Etelä-Suomen kattavassa läänissä meidän toiveitamme ymmärrettäisiin huomattavasti paremmin.”71 Maakuntajohtaja Puttosen puheet ”rikkaista kultapossukerholaisista” enteilivät myös tulevia Joensuun, Kuopion ja Lappeenrannan yliopistojen välisiä suhteita 2000-luvun alussa. Sekä Itä-Suomen alueen

että sen korkeakoulujen välisen yhteistyön kehittämisstrategiat olivat vahvasti teknillis-taloudellisia. Tavoitteena olleet yritystoiminnan kehittäminen, yritysten toimintaedellytysten parantaminen, yleisen liiketoimintaosaamisen kohentaminen sekä alueellisen innovaatiojärjestelmän tukeminen peräänkuuluttivat ennen kaikkea soveltavien luonnontieteiden, teknillisten tieteiden sekä kauppatieteiden merkitystä. Näistä tieteenaloista kaksi viimeksi mainittua oli lappeenrantalaisten hallussa. He myös vartioivat mustasukkaisesti reviiriään. Vuonna 2003 nimensä Lappeenrannan teknilliseksi yliopistoksi muuttanut korkeakoulu halusi varmistaa, että se pysyisi jatkossakin ainoana teknillistä ja kauppatieteellistä opetusta ja tutkimusta harjoittavana tiedeyliopistona itäisessä Suomessa. Kaikkein epäilevimmin yhteistyöhön suhtautuneet lappeenrantalaiset pitivät joensuulaisia ja kuopiolaisia kollegojaan potentiaalisina ”Sammon ryöstäjinä”, jotka vähintäänkin vaatisivat itselleen osaa sen tuottamasta vauraudesta. Näkemys ei ollut mitenkään outo tai poikkeuksellisen itsekäs, sillä olemassa olevat koulutusyksiköt ovat Suomessa perinteisesti karsastaneet uusien tulokkaiden ilmestymistä niiden reviirille.72 51


Joensuun ja Kuopion yliopistoissa ei annettu tekniikan alan ylintä koulutusta, mitä etenkin lähimmät alueelliset yhteistyökumppanit pitivät ongelmana. Lappeenrannan teknillisen korkeakoulun (yliopiston) kanssa harjoitettavan yhteistyön ohella odotuksia ladattiin paljon tietojenkäsittelytieteeseen sekä fysiikan, kemian ja matematiikan sovelluksiin. Kuvassa tietojenkäsittelytieteen ja soveltavan matematiikan opiskelijoita mikroluokassa Kuopiossa 1990-luvun alussa. Kuva: Itä-Suomen yliopisto

52

Lappeenrannan näkökulmasta katsottuna huolille oli myös katetta. Vuonna 2000 Itä-Suomen yliopistojen yhteisiksi kärkihankkeiksi määritettiin kauppatieteen ja tekniikan aloihin kuuluvat koulutusohjelmat, joiden kautta näiden alojen perustutkintokoulutusta pyrittiin laajentamaan Itä-Suomen alueella. Kärkihankkeet olivat linjassa vuonna 1999 hyväksytyn uuden koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelman kanssa. Suunnitelmassa todettiin yhteiskunnassa vallinneet paineet kehittää ja laajentaa kaupallista ja teknistä koulutusta. Korkean teknologian innovaatioiden tuotteistaminen ja globaali markkinointi lisäsivät kysyntää. Kauppatieteellisen alan uusien opiskelijoiden määrää oli nostettu määrätietoisesti ja pitkäjänteisesti 1980-luvun lopulta lähtien, eikä tämän kehityksen kääntämiselle nähty tarvetta 2000-luvun alussa – päinvastoin. Vuosituhannen taitteessa saavutettu 12 prosentin osuus uusien yliopisto-opiskelijoiden kokonaismäärästä ei ollut riittävä, vaan sitä oli pyrittävä kaikin keinoin kasvattamaan.73 Joulukuussa 2000 Itä-Suomen yliopistojen rehtorit sopivat verkostomuotoisen kauppatieteiden koulutuksen päälinjoista. Lappeenrannan koordinoiman verkoston puitteissa sekä Joensuuhun että Kuopioon otettiin vuosittain viitisenkymmentä opiskelijaa vuosina 2001–2005.


Ekonomin taimet olivat opiskellessaan kirjoilla kotiyliopistossaan, mutta tutkintoa hakiessaan he kirjautuivat läsnäoleviksi opiskelijoiksi Lappeenrannan teknilliseen yliopistoon, joka myönsi tutkinnon ja sai sen myötä itselleen tutkinnosta annetun rahallisen korvauksen. Yliopisto oli puolestaan velvollinen kohdistamaan tutkintojen toteutumaan perustuvan rahaosuuden Joensuun ja Kuopion yliopistoille. Samanlainen järjestely käynnistyi samanaikaisesti Pohjois-Suomessa, missä tutkinnon myöntävänä koordinoivana yliopistopaikkakuntana toimi Oulu ja verkoston toisena osapuolena Lapin yliopisto.74 Kovan kädenväännön jälkeen syntynyt Lappeenranta-vetoinen kauppatieteiden koulutuksen verkostoratkaisu oli käytännössä ainoa asia, johon nihkeästi suhtautuneet lappeenrantalaiset olivat valmiita taipumaan. ”LTKK:n näkemyksen mukaan ainoa taloudellisesti ja tieteellisesti perusteltavissa oleva tapa lisätä itäisen Suomen kauppatieteellistä yliopistokoulutusta ja siten alueellista liiketoimintaosaamista on vahvistaa olemassa olevia koulutusyksiköitä.”75. Lappeenrannassa oltiin vahvasti sitä mieltä, ettei keskustelu kauppatieteiden koulutuksen laajentamisesta Itä-Suomessa laantuisi uuden verkoston myötä. Vahvistaakseen omia asemiaan

myöhemmin mahdollisesti eskaloituvassa kamppailussa kauppatieteiden osasto teki vuonna 2000 päätöksen kasvattaa voimakkaasti omaa henkilöstön ja sisään otettavien opiskelijoiden määrää. Voimaperäinen kasvu kiristyvän perusrahoituksen aikakaudella tuli mahdolliseksi, kun yliopiston vauras mesenaattikummi Viipurin Taloudellinen Korkeakouluseura teki päätöksen kasvupyrähdyksen rahoittamisesta vuosina 2001–2005.76 Kauppatieteiden osaston johtajana uuden vuosituhannen alkuvuosina toiminut professori Kalevi Kyläheiko piti viipurilaisten väliintuloa elintärkeänä osaston ja koko yliopiston uskottavuuden ja neuvotteluasemien kannalta: ”Siinä [2000-luvun alkupuoliskolla] oli voimakas kasvu, mikä oli strateginen valinta. Viipurin Taloudellinen Korkeakouluseura löi viisi miljoonaa ylimääräistä meidän tukemiseen tuossa 2001, kun me yritettiin estää tää päätös eli [Joensuun ja Kuopion] kauppatieteellisen rakentaminen.”77

Joensuussa ja Kuopiossa kauppatieteiden verkostorakenteen luominen nähtiin tyystin eri tavalla. Molemmissa yliopistoissa opetusta oli jo pidemmän aikaa kehitetty kauppatieteiden suuntaan kotimaakunnan politiikkojen ja 53


elinkeinoelämän taholta kohdistuneen paineen vuoksi. Kuopiossa oli perustettu vuonna 1996 sosiaali- ja terveyspalveluiden johtamisen ja yrittäjyyden koulutusohjelma ikään kuin sillanpäänä kaupallisen koulutuksen aloittamiselle. Sen taustalla vaikuttivat Kuopion, Siilinjärven ja Savon Liiton lahjoittama yrittäjyyden ja johtamisen professuuri sekä ne kompensaatiovirat, joita yliopisto sai korvauksena hammaslääketieteen menettämisestä. Joensuussa puolestaan oli 1980–90-lukujen taitteessa paikallisten yritysten lahjoitusvarojen turvin käynnistetty yrityksen taloustieteen sivuaine, joka muutettiin uuden professorin viran myötä pääaineeksi vuonna 1998. Samassa yhteydessä taloustieteen laitos esitti yhteiskuntatieteiden tiedekunnalle, että se ryhtyisi tunnustelemaan mahdollisuuksia saada yliopistolle lupa kouluttaa yksityisen sektorin arvostamia kauppatieteiden maistereita.78 Kauppatieteiden koulutuksen käynnistyminen Joensuussa ja Kuopiossa syksyllä 2001 oli – kuten Arto Nevala on asian ilmaissut – kahdella tavalla tärkeä virstanpylväs. Tutkinnonanto-oikeuden puuttumisesta huolimatta se toi näiden kaupunkien talousalueelle etupäässä yrityselämän palvelukseen tähtääviä kauppatieteilijän alkuja. Toisaalta se kertoi Itä-Suomen yliopis54

tojen todellisesta yhteistyöhalusta ja -kyvystä.79 Tässä yhteydessä on hyvä korostaa sitä, että kauppatieteet lähensivät nimenomaan Joensuun ja Kuopion yliopistoja, mutta Lappeenrantaa tämä lähentyminen ei niinkään koskettanut. Tämä kävi epäsuorasti ilmi myös Perttu Vartiaisen lausunnosta vuodelta 2008: ”Terveellinen kokemus oli tämä kauppatiederatkaisu, jossa me pystyttiin hyvin yhteen hiileen puhaltamaan silloisen [Kuopion] rehtorin Parosen kanssa. Se oli ensimmäinen semmoinen kokemus, missä tuntui siltä, ettei Kuopio vedä välistä, niin kuin oli ehkä ollut edellisillä sukupolvilla.”80

Kuopiolaiset saattoivat todeta tunteen olleen molemminpuolinen. Katkeraan tappioon päätyneet metsätiede- ja teologiaväännöt olivat vielä tuoreessa muistissa. Heidän näkökulmastaan kauppatiedekysymys vahvisti myös sitä kasvanutta luottamusta, joka oli alkanut orastaa oikeastaan jo vuonna 1999, jolloin Joensuun ja Kuopion yliopistot hyväksyivät joensuulaisen yhteiskuntapolitiikan professori Mikko A. Salon aloitteen sosiaalityön koulutusvastuun keskittämisestä Kuopioon ja vastaavasti yhteiskuntapolitiikan vahvistamisesta Joensuussa.81 Molemmat osapuolet näkivät teknillisissä


tieteissä mahdollisuuksia vahvistaa edelleen JoensuuKuopio -akselia. Tavoitteen saavuttamisessa tarvittiin kuitenkin tekniikan alaa dominoineen Lappeenrannan suopeutta. Lopulta yhteisiä intressejä näytti löytyvän yllättävänkin kivuttomasti ympäristötekniikan alalta. Lappeenrannassa haaveiltiin vuosituhannen taitteessa ympäristötekniikan koulutusohjelmasta, mutta ohjelman perustamisesitys ja tavoitteet täytyi alistaa opetusministeriön vahvistettavaksi. Varmistaakseen aikeilleen ministeriön suosion lappeenrantalaiset suostuivat elokuussa 2000 toimintansa aloittaneeseen koulutusohjelmamalliin, jossa opiskelijoilla oli mahdollisuus opiskella laaja-alainen tutkinto hyödyntämällä kaikkien kolmen yliopiston ympäristöosaamistarjontaa. Ideana oli, että opiskelijat opiskelisivat ensimmäisen vuoden ympäristöjuridiikkaa ja biologiaa Joensuussa ja/ tai ympäristöterveyteen ja ympäristövaikutuksiin liittyviä kysymyksiä Kuopiossa. Tämän jälkeen he siirtyisivät Lappeenrantaan energiatekniikan osastolle, jossa he suorittaisivat loppuun yliopiston myöntämän ympäristötekniikan diplomi-insinööritutkinnon.82 Kunnianhimoisessa koulutusohjelmassa hyödynnettiin samaan aikaan toteuttavaa valtakunnallista virtuaaliyliopistohanketta, jonka tavoitteena oli ”kehittää opiskelijan

asuin- ja opiskelupaikasta riippumaton verkko-opiskelujärjestelmä” ja luoda sitä kautta Suomesta ”maailman kärkimaiden joukossa oleva osaamis- ja vuorovaikutusyhteiskunta”.83 Tietoverkkoja hyödyntävät verkostomaiset koulutusohjelmat, joita Suomessa lähdettiin rohkeasti perustamaan 2000-luvun alussa, olivat kuin suoraan kansainväliseksi verkostoajatteluguruksi nousseen espanjalaissyntyisen sosiologi Manuel Castellsin 1990-luvun lopulla julkaisemasta kolmiosaisesta teossarjasta The Information Age. Se tarkasteli hyvin lavealla pensselillä maalaten verkostoja tehokkaina, hajakeskitettyyn kapitalistiseen talouteen soveltuvina organisointitapoina, jotka muotoutuivat samaan aikaan yleisen teknologisen kehityksen ja talouden globalisaation kanssa.84 Castellsilainen ajattelu oli myös hyvin lähellä Perttu Vartiaisen ajattelua. Jo ennen vuonna 1998 alkanutta rehtorikauttaan hän oli ollut mukana kehittämässä eri ministeriöiden hankkeissa uutta alueajattelua, jossa hajautetun kaupunkiverkon kautta pyrittiin rakentamaan mahdollisimman laajasti valtioalueen kattava ja teknologiaa hyödyntävä osaamisperustainen yhteiskunta.85 Rehtorikautensa alussa hän jatkoi uskollisesti tällä samalla polulla: 55


”Vieraaksi jääneelle tietoyhteiskunta-käsitteelle pitää löytää selkeä sisältö. Verkostoyhteiskunta kuvaa paremmin yhteiskunnan uutta muotoa, jossa rajojen merkitys häviää ja tilalle tulevat verkostomaiset suhteet. Niissä käytettävä

ja Lappeenrannan yliopistojen tuolloin vielä tuoreiden rehtorien ohella Helsingin yliopiston, Teknillisen korkeakoulun, Jyväskylän yliopiston, Tampereen yliopiston ja Oulun yliopiston rehtorit.

tekniikka, sähköpostit ja kännykät ja muut luovat uutta kulttuuria.”86

”Mä rakensin tämän verkoston siten, että mentiin tutustumaan johonkin nähtävyyteen Itä-Suomessa, ja sitten pidettiin

Vartiaisen ohella toinen verkostoajatteluun ja teknologian suomiin yhteistyömahdollisuuksiin lujasti uskova vaikuttaja Itä-Suomessa oli vuonna 1997 uuden suurläänin maaherrana aloittanut Pirjo Ala-Kapee (nyk. Ala-Kapee-Hakulinen). Kolmesta aikaisemmin itsenäisesti toimineesta läänistä (maakunnasta) muodostetun uuden suurläänin johtohenkilönä hänen tehtävänään oli rakentaa rajat ylittäviä verkkoja Etelä- ja PohjoisSavon sekä Pohjois-Karjalan välille – nämä kaikki olivat vastustaneet lääniuudistusta. Korkeakouluasioissa tähän kolmikkoon tuli Itä-Suomen korkeakoulutusalueajattelun mukaisesti myös Etelä-Karjala. Vuodesta 1998 lähtien Ala-Kapee alkoi Mikkelin läänin viimeisen maaherran J. Juhani Kortesalmen luomaa käytäntöä soveltaen järjestää alueella toimivien korkeakouluyksiköiden rehtorien kesäkokouksia eri puolilla itäistä Suomea. Näihin kokouksiin ottivat osaa Joensuun, Kuopion 56

kokous. Ne oli ihan epävirallisia, eli keskusteltiin vain kaikista yhteistyöasioista ja monta kertaa siinä kävi sillä tavalla, että joku näistä rehtoreista alusti jostakin ajankohtaisesta asiasta, jonka jälkeen siitä keskusteltiin. […] He kertoivat omien yliopistojensa kehittämisestä ja erilaisista yhteistyömuodoista mitä voitaisiin kehittää. […] Mä luulen, että näissä kesäkokouksissa rehtorit tulivat tuntemaan toinen toisensa ihan uudella tavalla.”87

Kaiken kaikkiaan Itäisen Suomen yliopistojen yhteinen kehittämisstrategia ja sen myötä käynnistetyt yhteiset koulutusohjelmat sekä rehtorien keskinäistä verkottumista edistäneet kesäkokoukset loivat perustan alueen yliopistojen keskinäisen kanssakäymisen syventämiselle. 2000-luvun ensimmäiset vuodet tulisivat konkreettisesti osoittamaan, miten kantavalla pohjalla tämä ”itäinen kolmiyhteys” oikein lepäsi.


Itä-Suomen alueella vaikuttavien yliopistojen rehtorit kokoontuivat 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä säännöllisesti maaherra Pirjo Ala-Kapeen kutsusta. Tapaamisissa pohdittiin yhteistyökuvioiden ohella yliopistojen tarjoamia keinoja innovaatioiden tuomiseksi käytännön tasolle. Kuvassa rehtorit kokoontuneina saman pöydän ääreen Joensuussa 5.7.2007. Oikealla pöydän päässä puhetta johtamassa maaherra Ala-Kapee. Pöydän vasemmalla puolella lähimpänä kameraa istuvat Kuopion yliopiston rehtori Matti Uusitupa ja Joensuun yliopiston rehtori Perttu Vartiainen. Pöydän oikealla puolella keskellä papereihinsa syventyy Lappeenrannan teknillisen yliopiston rehtori Markku Lukka. Kuva: Itä-Suomen yliopisto

57


Kolmiyhteys katkeilee Kolmella pyörällä etenevälle Itä-Suomen yliopistojen yhteistyölle suuria odotuksia asettaneet Lipposen hallitus ja opetusministeriö joutuivat vuoteen 2003 tultaessa pettymyksekseen havaitsemaan, etteivät kehityksen rattaat olleet lähteneet pyörimään toivotulla tavalla. Erityisesti Lappeenranta pyrki pääsemään yhteistyökuvioista eroon. Vahvasti erikoistunut teknillinen yliopisto koki olevansa kolmipyörässä apupyörän asemassa, jonka tehtävänä oli ainoastaan tukea monitieteisten Joensuun ja Kuopion yliopistojen laajentumista edelleen kohti teknillisiä ja kaupallisia aloja. Myös virtuaaliyliopistolle ja verkko-oppimisympäristöille asetetut tavoitteet jäivät pitkälti saavuttamatta 2000-luvun alussa – yleinen teknologinen kehitys ei ollut vielä riittävän pitkällä eivätkä verkkoyhteydet tarpeeksi nopeita. Tämä puolestaan heijastui yliopistojen yhteiseen ympäristötekniikan koulutusohjelmaan, jonka paikkauskollisten nuorten haluttomuus liikkuvaan opiskelijaelämään lopulta kampitti. Kuopion yliopiston luonnontieteiden ja ympäristötieteiden tiedekunnan dekaanina toiminut 58

Juhani Ruuskanen ja ympäristötekniikan koulutusohjelmaa Lappeenrannan päässä rakentanut opetuksesta vastaava vararehtori Ilkka Pöyhönen jakoivat tämän mielipiteen. Pöyhösen mukaan kuvioita haittasivat myös tekijänoikeuskysymykset: ”Nuorten kuvioissa se [ympäristötekniikan koulutusohjelma] ei vaan toiminut. Tämän päivän maailmassa, missä hyödynnetään virtuaalimateriaalia, tilanne olisi toinen. Mutta se liikkuminen ei silloin vetänyt nuoria puoleensa ja se sitten lopahti siihen. Sanoisin, että [virtuaaliyliopistomallissa] se teknologia ei ollut se suurin rajoite. Siinä oli kaksi asiaa: toinen oli nämä tekijänoikeudet, joka meni niin vaikeaksi, ettei niitä pystytty saamaan vaikka oli valtakunnallinen hanke. Siinä oli myös se, että se hyöty olisi jakaantunut aika epätasaisesti [suurempien yliopistojen eduksi].”88

Castellsilaisen verkostoajattelun yskiessä Lappeenrannan teknillinen yliopisto päätti lopulta vuonna 2004 perustaa oman ympäristötekniikan koulutusohjelman. Jo hieman ennen sitä Kuopiossa päädyttiin käynnistämään neuvottelut Oulun yliopiston kanssa terveys- ja ympäristötekniikan diplomi-insinöörikoulutuksen saamiseksi Kuopion yliopiston yhteyteen. Neuvottelut olivat


paluuta vanhaan, sillä yliopistoilla oli edellisen vuosikymmenen alussa ollut yhteistyötä ympäristönsuojelutekniikan insinöörikoulutuksessa. Vuonna 2003 Kuopion yliopisto anoi opetusministeriöltä lupaa aloittaa terveys- ja ympäristöalan insinöörien koulutus siten, että hallinnollisesti diplomi-insinöörin tutkinnon myöntäisi Oulun yliopisto. Toisin sanoen esitys noudatti kauppatieteissä harjoitettua yhteistyömallia. Vaihtoehtoisena mallina kuopiolaiset ehdottivat oman teknillisen tiedekunnan perustamista yliopiston yhteyteen.89 Molemmat esitysvaihtoehdot tulivat kuitenkin tyrmätyiksi ensin Teknillisen korkeakoulun emeritusrehtori Paavo Urosen tekemässä selvityksessä ja lopullisesti opetusministeri Tuula Haataisen päätöksellä vuoden 2004 lopulla. Hanketta oli ollut kaatamassa myös Lappeenrannan teknillinen yliopisto, joka rajallisiin kansallisiin resursseihin vedoten suhtautui kuopiolaisten pyrkimyksiin jyrkän kielteisesti. Tästä huolimatta Varsinais-Suomesta kotoisin oleva Markku Lukka sanoi ymmärtäneensä hanketta vetäneen Kuopion yliopiston rehtori Matti Uusituvan ”pohjalaista suorapuheisuutta ja halua keksiä kaiken minkä voi oman yliopiston menestyksen suhteen”.90 Kuopiossa kielteiseen ratkaisuun luonnollisesti petyttiin laajalla rintamalla, etenkin kun

Vaasan yliopisto sai samoihin aikoihin tutkinnonantooikeuden teknillisiin tieteisiin. ”Emme ole ehkä osanneet myydä ajatustamme tulevaisuuden osaajista ja siitä, kuinka vahvasti tekniikan koulutuksen ja tutkimuksen kehittäminen nojaa osaamispohjaamme”, rehtori Uusitupa totesi ministeri Haataisen kanssa pitämässään tiedotustilaisuudessa syksyllä 2004. Seuraavana vuonna yliopisto jatkoi Urosen suositusten mukaisesti teknillisluonnontieteellisen koulutuksen kehittämistä maisterikoulutusohjelmien kautta.91 Kysymys ympäristötekniikan diplomi-insinöörikoulutuksesta loitonsi Kuopion ja Lappeenrannan yliopistoja toisistaan vuosina 2003 ja 2004. Samaan aikaan myös Joensuun ja Lappeenrannan muodostama karjalainen yhteisrintama alkoi rakoilla. Kivenä kengässä hiersi yliopistojen vuonna 2001 käsi kädessä opetusministeriölle esittämä yhteishanke oikeustieteen kandidaatin (maisterin) tutkintoon johtavan koulutuksen käynnistämiseksi molemmissa yliopistoissa. Hanke-esitysmuistion mukaan sekä Joensuussa että Lappeenrannassa oli tarkoitus suuntautua yliopistojen profiilien mukaan räätälöityyn oikeustieteen koulutukseen. Joensuun kohdalla tämä tarkoitti keskittymistä laajasti oikeusjärjestyksen eri osa-alueille siten, että tutkinnon sisällön valinta59


mahdollisuuksien osalta poikettaisiin silloisissa oikeustieteellisissä tiedekunnissa suoritettavasta lakimiehen yleistutkinnosta. Lappeenrannassa sitä vastoin oli elinkeinoelämän erikoiskorkeakoulun perinteitä noudattaen tarkoitus erikoistua yritysjuridiikkaan. Parantaakseen menestymisen mahdollisuuksiaan molemmat yliopistot olivat vuosituhannen taitteessa lisänneet voimakkaasti juridiikan alan henkilöstöresurssejaan.92 Opetusministeriössä – niin paljon kuin siellä kannustettiinkin Itä-Suomen yliopistoja yhteistyöhön – ei suostuttu näyttämään vihreää valoa karjalaiset voimat yhteen koonneelle lakimieskoulutushankkeelle. Joensuun yliopiston osalta hankeideaa koordinoinut vararehtori, julkisoikeuden professori Teuvo Pohjolainen sai kuulla keväällä 2002 ylijohtaja Arvo Jäppiseltä, että opetusministeriö ei tulisi myöntämään alan tutkinnonanto-oikeutta Lappeenrantaan. Samaan hengenvetoon Jäppinen kehotti Joensuuta jatkamaan hankkeen kehittämistä yksin. Joensuussa otettiin vinkistä vaari ja yliopisto laati toukokuussa 2002 uuden hanke-esityksen pelkästään omissa nimissä.93 Lappeenrannassa herättiin muuttuneeseen tilanteeseen varsin hitaasti. Vielä keväällä 2003 yliopisto kirjasi oikeustieteet ja Joensuun kanssa tehtävän yhteistyön kehittämisen tärkeimmäk60

si kärkihankkeeksi vuosien 2004–2007 toiminta- ja taloussuunnitelmaan. Sen avulla oli tarkoitus vahvistaa yliopiston tekniikan ja kaupan alan kilpailukykyä tilanteessa, jossa useat yliopistot havittelivat niiden tutkinnonanto-oikeutta itselleen. Kuitenkin jo saman vuoden lopulla tehdyssä vuoden 2004 toimintasuunnitelmassa oikeustieteet oli jätetty pois eteenpäin vietävien merkittävien hankkeiden listalta. Myös Lappeenrannassa oli lopulta havahduttu tilanteen muuttumiseen.94 Lappeenrannan teknillisen yliopiston johto tulkitsi tutkinnonanto-oikeushaaveiden kaatumisen johtuneen eräänlaisesta joensuulaisten välistävedosta tai tiedotuskatkoksesta. Rehtorina toimineelle Markku Lukalle ”jäi Joensuusta tilanteessa hieman huono maku suuhun”. Hän koki, että ”he toimivat hieman selän takana ministeriön suuntaan”. Neuvotteluissa mukana ollut vararehtori Ilkka Pöyhönen muisteli niin ikään tilanteen yllätyksellisyyttä: ”ensin oltiin yhteisesti liikkeellä ja sitten eräänä päivänä huomataan, että siellä on ministeriössä paperit, joissa ei ole enää meidän nimeä. Sitten kun se tulee silmille, niin tavallaan semmoiseen luottamuskuvioon se tekee särön.”95 Teuvo Pohjolainen näki tilanteen toisin. Hänen mukaansa yliopistot olivat sopineet jo vuonna 2002 yhteisymmärryksessä, että heidän latunsa


erkanisivat oikeustieteen alan tutkinnonanto-oikeuden tavoittelussa. Vuoden 2004 lopulla sivistyspoliittisen ministerityöryhmän muistioon tekemissään kommenteissa Pohjolainen korosti, että ”Joensuun ja Lappeenrannan rehtorit yhdessä sopivat erillisistä hakemuksista ministeriössä käydyn tulosneuvottelun jälkeen”. Edellä kuvatut toisistaan täysin poikkeavat näkemykset osoittavat ehkä parhaiten sitä henkistä välimatkaa, joka oli kasvanut Lappeenrannan ja Kuopion lisäksi myös Lappeenrannan ja Joensuun välille.96 Itä-Suomen yliopistojen näkemyserot teknillisissä tieteissä, kauppatieteissä ja oikeustieteissä ilmenivät Lappeenrannan kohdalla yliopiston pyrkimyksenä vahvistaa näkyvyyttään Kaakkois-Suomessa vuosina 2003 ja 2004. Tämä tapahtui solmimalla uusia yhteistyösopimuksia ja vahvistamalla vanhoja sopimuksia Kouvolassa, Mikkelissä ja ennen kaikkea Lahdessa. Tässä ei sinänsä ollut mitään uutta Joensuun ja Kuopion yliopistojen näkökulmasta katsottuna, sillä siinä missä ItäSuomen yhteistyö jäi Lappeenrannan kohdalla pitkälti puheen asteelle, Kaakkois- Suomessa tapahtui koko 2000-luvun alun ajan konkreettisia asioita. Vuonna 2008 myös Markku Lukka vahvisti näkemyksen oikeellisuuden. Lukka kertoi esittäneensä usean vuoden ajan

opetusministeriölle Itä-Suomen korkeakoulutusalueen unohtamista ja katseen kääntämistä Lappeenrannan näkökulmasta luontevampana kokonaisuutena näyttäytyneeseen Kaakkois-Suomeen. Lappeenrannan teknillisen yliopiston KaakkoisSuomi -painotus näkyi Venäjä-yhteistyössä talousasioihin keskittyneen Pohjoisen ulottuvuuden tutkimuskeskus Nordin perustamisena vuonna 2003. Tutkimuskeskus loi Lappeenrannasta suoria kontakteja Pietarin suuntaan ja kauemmas Venäjälle. Sitä vastoin Joensuun ja Kuopion yliopistoja lähentänyt, suomalais-venäläisiä koulutusohjelmia rakentamaan pyrkinyt Cross-Border University -hanke jäi Lappeenrannassa pienempään rooliin. Markku Lukan mukaan hanke kompastui lopulta siihen, että mukana oli liian monta yliopistoa – rakennelmasta tuli liian monimutkainen, ja se kuihtui omaan mahdottomuuteensa.97 Aikaväli vuodesta 2003 vuoteen 2005 ei ollut vilkkainta yhteistyön aikaa myöskään Joensuun ja Kuopion yliopistojen välillä. Kauppatieteiden koulutusta tarjonnut verkostoratkaisu oli vasta alkanut pyöriä Joensuussa ja Kuopiossa omalla painollaan, eikä kummassakaan yliopistossa pidetty tässä vaiheessa realistisena lähteä tavoittelemaan aktiivisesti alalle omaa tutkinnonanto61


oikeutta. Tavoitetta ei ollut kuitenkaan hylätty, vaan se löytyi molempien yliopistojen vuosien 2005–2008 toiminta- ja taloussuunnitelmista.98 Koska akuutteja yhteisiä intressejä ei löytynyt, molemmat yliopistot keskittyivät rakentamaan yhteistyökuvioita kotikaupungin ammattikorkeakoulun kanssa. Kyseessä ei ollut mikään yhtä aikaa mieleen juolahtanut päähänpisto, vaan linjaus, joka noudatti vuonna 2003 aloittaneen Matti Vanhasen ensimmäisen hallituksen ohjelmaa ja sen pohjalta laadittua koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmaa vuosille 2003–2008. Hallituskauden alussa yliopistoilta edellytettiin lisäpanostuksia, jotka vahvistaisivat kansallista innovaatiojärjestelmää tukevia alueellisia innovaatiojärjestelmiä. Tarvittiin alueellisia ja paikallisia monialaisen koulutuksen, tutkimuksen ja työelämän yhteistyöverkostoja, joissa yliopistojen vahvuudet olisivat tutkimuksessa ja ammattikorkeakoulujen puolestaan työelämäyhteyksissä.99 Kuopiossa yliopiston ja Savonia-ammattikorkeakoulun välinen yhteistyö lähti liikkeelle varsin navakan myötätuulen saattelemana. Opetusministeri Tuula Haatainen kehui syksyllä 2004 opinahjojen yhdessä laatimaa aluestrategiaa yhdeksi Suomen parhaista. Vuotta myöhemmin yhteistyötunnustelut olivat edenneet siihen pisteeseen, 62

Opetusministerinä Matti Vanhasen I hallituksessa vuosina 2003–2005 toiminut pohjoissavolaistaustainen Tuula Haatainen puhui yliopistojen ja korkeakoulujen erikoistumisen, työnjaon ja verkottumisen puolesta. Hänen työtään syyskuusta 2005 lähtien jatkanut Antti Kalliomäki vei korkeakoulupolitiikkaa vahvemmin yhdentymisten suuntaan. Kuvassa opetusministeri Haatainen puhumassa Kuopiossa 2004. Kuva: Itä-Suomen yliopisto


että yliopisto ja ammattikorkeakoulu päätyivät esittämään yhteistä korkeakoulukonsortiota kärkihankkeena opetusministeriölle. Hankkeen tavoitteena oli yhdistää kirjastojen tietopalvelut sekä muita opetuksen ja tutkimuksen tukipalveluita. Tarkoituksena oli selvittää myös yhteisen hallintomallin ja kampuksen toteuttamismahdollisuuksia. Savonian rehtori Veli-Matti Tolpin mukaan päällekkäisyyksien karsimisella tähdättiin Kuopion ja Pohjois-Savon kilpailukyvyn parantamiseen suhteessa muihin alueisiin ja erityisesti pääkaupunkiseudun korkeakoulukeskittymiin. Myös Matti Uusitupa uskoi konsortion lisäävän molempien korkeakoulujen valtakunnallista painoarvoa.100 Opetusministeriö myönsi joulukuussa 2005 rahoitusta Kuopion konsortiohankkeen ohella Oulussa ja Lappeenrannassa kaavailluille vastaavanlaisille konsortiotunnusteluille. Joensuussa sitä vastoin oltiin varsin kaukana yliopiston ja ammattikorkeakoulun toimintojen yhdistämisestä, vaikka parivaljakko olikin tehnyt varsin hedelmällistä yhteistyötä muun muassa osaamiskeskusohjelmien puitteissa 2000-luvun alussa. Yliopiston piirissä oli kyllä halua lähentymiseen, ja rehtori Vartiainen nosti vuosikymmenen puolivälin tienoilla ja jopa hieman ennen sitä paikallisissa keskusteluissa esiin

eräänlaisen university college -mallin, jossa ammattikorkeakoulu olisi ollut yliopiston autonominen osa. Yliopiston hallintojohtajana toiminut Petri Lintunen muisti tähän liittyen, kuinka hän entisenä ammattikorkeakoulun talousjohtajana vetosi Vartiaisen kanssa voimakkaasti ammattikorkeakouluun, jotta se keskittäisi toimintojaan yliopistokampukselle.101 Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulun rehtorina vuoteen 2006 asti toiminut Pentti Maljojoki otti kuitenkin hyvin kielteisen kannan asiassa, eikä ammattikorkeakoulua hallinnoinut Joensuun kaupunkikaan ollut paljon myötämielisempi. Maljojoen mukaan ammattikorkeakoulun ei kannattanut fuusioitua yliopiston eikä liioin minkään toisessa maakunnassa sijainneen ammattikorkeakoulun kanssa, koska ”ammattikorkeakoulun tehtävä on niin vahvasti sekä harjoittelun että opinnäytetöiden kautta kytköksissä välittömään toiminta-alueeseensa, ja näin ollen määräysvaltaa tällaisissa alueellisissa kysymyksissä ei voi luovuttaa kenellekään muulle vaan se täytyy pitää omissa käsissä”. Joensuun kaupunginjohtaja Juhani Meriläinen kirjoittaa puolestaan muistelmissaan, kuinka ammattikorkeakoulu rakensi koko 2000-luvun alun omaa koulutusjärjestelmää ja imagoa, johon liittyi omanlainen itsenäisyyttä – ei siis 63


autonomiaa – korostava kehitysfilosofia. Lopulta ammattikorkeakoulu päätyi keväällä 2007 keskittämään opetustilojaan Pielisjoen itärannalle kauas yliopistokampuksesta. Yhteisiä tiloja yliopistolla ja ammattikorkeakoululla oli lähinnä tietotekniikassa Joensuun tiedepuiston yhteydessä. Yliopiston johdossa ratkaisua pidettiin kaikkea muuta kuin onnistuneena.102 Loppujen lopuksi keskustelu yliopiston ja ammattikorkeakoulun lähentymisestä jäi varsin lyhytaikaiseksi väliepisodiksi niin Joensuussa kuin asiassa pidemmälle edenneessä Kuopiossakin. Yliopistokenttää ryhdyttiin mylläämään toden teolla vuosien 2005 ja 2006 aikana.

64

Osa tavoitteista oli pitkälti samoja, joita Oiva Ketonen oli esittänyt jo 1960-luvun puolivälissä. Erityisesti keskiöön noussut debatti mahdollisuudesta jakaa suomalainen yliopistoperhe kahteen kerrokseen tai kastiin oli taattua ”ketoslaisuutta”, ja se laittoi Joensuun ja Kuopion yliopistot pohtimaan asemaansa tässä yhtälössä. Samanaikaisesti myös molempia yliopistoja kiinnostanut kauppatieteiden tutkinnonanto-oikeus nostettiin uudelleen pöydälle. Mahdollisuuksien ikkuna oli jälleen kerran avattu, ja yliopistoille tarjottiin erilaisia toimintavaihtoehtoja aina reaktiivisesta puolustusasemien kaivamisesta proaktiiviseen eturintamassa etenemiseen.


Vedenjakajalla – Itä-Suomen yliopistoliitto saa perustuksensa

Yliopistojen opetusta alettiin viedä 2000-luvun alkuvuosina yhä vahvemmin tietoverkkoympäristöön. Alun lastentautien vuoksi opetusministeriön pitkäaikainen haave virtuaaliyliopistosta ja sitä kautta syventyvästä yliopistojen välisestä yhteistyöstä eteni yskähdellen. Kuvassa anatomian verkko-opetustapahtuma vuodelta 2005. Kuva: Itä-Suomen yliopisto

65


Keskitetympää, suurempaa, globaalimpaa Suomi ajautui IT-kuplan puhkeamisen jälkimainingeissa vuonna 2002 niin sanottuun pieneen lamaan. Sen jälkeen viimeistään vuonna 2004 valtakunnassa käynnistettiin pikkuhiljaa kierroksia kerännyt keskustelu tulevaisuuden Suomen rakentamisesta. Arvovaltaisista piireistä kantautui yhä moniäänisempää kritiikkiä edellisellä vuosikymmenellä luotua, hajautettuun kaupunkiverkkoon nojaavaa tietoyhteiskuntamallia kohtaan. Kriitikot esittivät tilalle keskitetympää mallia, joka tarjoaisi Suomelle paremman muutos- ja sopeutumiskyvyn darwinilaiseen kilpailuun perustuvassa globalisaatiokehityksessä.103 Yksi muutosta vaativan ryhmittymän näkyvimmistä ulostuloista oli ekonomisti ja valtiovarainministeriön ylijohtaja Anne Brunilan vetämän työryhmän vuonna 2004 laatima globalisaatioraportti ”Osaava, avautuva ja uudistuva Suomi”. Raportti maalasi hyytävän kuvan muutoskyvyttömästä Suomesta, joka uhkasi ajautua heikon työllisyyden, hitaan talouskas66

vun ja pysyvien julkisen talouden tasapaino-ongelmien kierteeseen. Uhkien muuttaminen mahdollisuuksiksi edellytti uutta selkeää strategiaa, jonka oli perustuttava avoimuuteen, rohkeuteen, uudistumiskykyyn ja edelläkävijyyteen monilla yhteiskunnan ja talouden lohkoilla. ”Globaalin kilpailun oloissa Suomen menestymisen perusehtoja ovat osaaminen, huipputeknologian kehittäminen ja sen soveltaminen laajasti eri sektoreilla. Tulevaisuudessa yhä tärkeämmäksi nousevat sisällölliset ja resurssien kohdentamiseen liittyvät kysymykset: minkälaista osaamista jatkossa tarvitaan, millä aloilla Suomella on erityisiä vahvuuksia, mille aloille tutkimus- ja tuotekehitysvarat on järkevää panostaa? […] Aktiivinen muutosvalmius mahdollistaa aitojen valintojen tekemisen ja uusien mahdollisuuksien täysimittaisen hyödyntämisen. Edelläkävijyys vaatii rohkeutta ja visionäärisyyttä niin yhteiskunnan kuin talouden päätöksentekijöiltä.”104

Brunilan työryhmän raportilla oli erityinen viesti yliopistoille ja ammattikorkeakouluille. Valppaat suomalaistarkkailijat olivat havainneet, miten eri puolilla Eurooppaa, kuten Tanskassa, Itävallassa ja Hollannissa, uudistettiin parhaillaan voimakkaasti korkeakouluja joustavuuden, taloudellisen tehokkuuden ja huipun ta-


voittelun nimissä. Nämä valtiot olivat sosiaaliselta, taloudelliselta ja kulttuurilliselta perustaltaan lähellä Suomea ja siksi jatkuvan vertailun, ihailun, kateuden ja samastumisen kohde. Suomen ei sopinut jäädä jälkeen näistä monessa suhteessa läheisistä verrokkimaista, vaan sen oli pyrittävä samalle tasolle tai jopa pidemmälle, jos suinkin mahdollista.105 Samoihin aikoihin professori Jorma Rantasen valtion tiede- ja teknologianeuvoston tilauksesta laatima selvitys yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen tutkimuksen rakenteesta sekä tiede- ja teknologiatutkija Karl-Erik Michelsenin Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitralle kirjoittama puheenvuoro

Kansainväliset yliopistojen ranking-listat ja puheet suuruuden ekonomiaan nojaavasta korkeakoulujärjestelmästä saivat useita vaikutusvaltaisia puolestapuhujia Suomessa 2000-luvun ensikymmenen puolivälissä. Sekä suurta kokoa että soveltavien luonnontieteiden laajaa kirjoa pidettiin menestyvän yliopiston merkkinä vallitsevan kilpailutalouden kaudella. Kuvassa Kuopion yliopiston biokemian laboratorion laitteistoa vuosituhannen taitteesta. Kuva: Itä-Suomen yliopisto

67


kansainvälistyvästä yliopistosta vahvistivat sanoman painoarvoa. Näiden kolmen julkaisun yhteisenä kantavana perusteemana oli kritiikki ”ilman selvää strategista suuntaa paisutettua” korkeakoulujärjestelmää kohtaan. Suunta oli käännettävä ja rajalliset resurssit kohdennettava uudelleen. Hieman erilaisten argumenttien kautta julkaisut tulivat samaan johtopäätökseen: vahvat yksiköt oli erotettava heikoista yksiköistä tavalla, joka entisestään vahvistaa vahvoja ja ohjaa heikot omien vahvuuksiensa lähteille. Käytännössä tämä tarkoitti sellaisen uuden järjestelmän luomista, jossa kehityskelpoiset yliopistot keskittyisivät kansainvälisesti korkeatasoiseen tieteeseen ja heikoimmiksi luokitellut yliopistot suuntautuisivat ammattikorkeakoulujen tavoin palvelemaan alueellisen kehittämisen ja paikallisen elinkeinoelämän vähäisempiä tarpeita.106 Kuopion yliopiston rehtori Matti Uusitupa piti suuntausta huolestuttavana ja kaipasi varmistusta sille, että myös pienehkö yliopisto voisi kuulua ylempään kastiin: ”Julkaisuaktiviteettimme on niin kansainvälistä ja ulkopuolinen rahoitus niin hyvää, että oletamme kuuluvamme ykköskategoriaan, jos tällaista luokittelua ylipäänsä lähdetään viemään eteenpäin.”107 Aluepoliittisesti tarkasteltuna edellä mainitut julkaisut haastoivat vähintään epäsuorasti maakuntakes68

kusten Suomea ja nostivat sen tilalle ajatusmallin suurkaupunkien Suomesta, jossa ainoastaan maan arviolta noin 3–6 suurinta kaupunkiseutua Helsingin johdolla kykenivät luomaan oman kestävän solmunsa globaalin markkinatalouden verkostoon. Sami Moision mukaan ”metropolirakenteiden pohtiminen vahvistui vuoden 2002 pienen laman jälkeen, ja se on ollut siitä lähtien olennainen osa suomalaista globalisaatiokeskustelua”.108 Myös aluetutkijataustainen Joensuun yliopiston rehtori Perttu Vartiainen kiinnitti 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä huomiota muuttuneeseen keskusteluilmapiiriin. Hän sanoi olevansa huolissaan siitä, että kehittyvät kaupunkiseudut, kuten Kuopio, Joensuu ja Jyväskylä, eivät saaneet erityishuomiota, ”vaikka ne ovat kaupunkeja, jotka voisivat kilpailla pääkaupunkiseudun kanssa. Pikemmin on intoa satsata metropolialueeseen.”109 Resursseja keskittävä keskustelu alkoi saada lihaa luidensa ympärille keväällä 2005, jolloin valtioneuvosto julkaisi periaatepäätöksen julkisen tutkimusjärjestelmän rakenteellisesta kehittämisestä. Periaatepäätöstä voidaan pitää edellisten vuosien aikana monelta suunnalta kasvaneen paineen huipentumana, kuten opetusministeriössä korkeakoulupolitiikan ja kansain-


välistymisen parissa tuohon aikaan korkeakouluneuvoksena työskennellyt Anita Lehikoinen asian ilmaisi: ”Tuli painetta aika monestakin suunnasta. Siellä oli erityisesti eurooppalaisesta keskustelusta yliopistojen autonomian vahvistaminen. Eurooppalainen yliopistoliitto, EUA, oli tehnyt selvitystä tästä autonomia-asiasta ja täällä meillä rehtorien neuvosto esitti ajatuksia siitä, että tämä suomalaisten yliopistojen tilivirastoasema ei ole hyvä; se ei anna riittävästi vapausasteita toimia erityisesti kansainvälisessä kentässä. Toisaalta elinkeinoelämä aloitti vahvan vyörytyksen kaltaisen kritiikin siitä, että kuinka meillä on näin hyvät Pisa-tulokset ja sitten aika huonot yliopistot. Tällaiset tavoitteet alkoivat konvergoitumaan siten, että jotakin näille on tehtävä.”110

Periaatepäätöksen valmistelussa mukana ollut opetusministeriön tiedepolitiikan yksikön johtaja Sakari Karjalainen muisteli niin ikään sitä, miten opetusministeriössä oli 2000-luvun alkupuoliskon aikana herätty vähitellen yliopistokentän sirpaloitumiseen. Valtioneuvoston periaatepäätös oli Karjalaisen mukaan keskeisin tiede- ja korkeakoulukentän rakenteellista kehittämistä koskettavan arvioinnin ja pohdinnan tulos. Sen toteuttamisessa tiede- ja teknologianeuvostolla oli

keskeinen rooli. Periaatepäätöstä varten tehtiin kolme selvitystä. Edellä mainitun Jorma Rantasen selvityksen lisäksi Kansanterveyslaitoksen entinen pääjohtaja Jussi Huttunen selvitti sektoritutkimuslaitosten tilannetta. Teknologian kehittämiskeskus Tekesin johtaja Markus Koskenlinna teki kolmannen selvityksen niin sanotuista välittäjäorganisaatioista.111 Opetusministeriön yliopistoyksikön johtajana tuohon aikaan toimineen Markku Mattilan muistin mukaan nämä selvitykset ”otettiin täydestä ja vakavasti” ministeriön virkamiesten ja poliitikkojen keskuudessa112. Yhdessä selvitykset tuottivat aineiston valtioneuvoston periaatepäätökseen. Sen tavoitteena oli lisätä yliopistojen taloudellista toimivaltaa ja kasvattaa kansainvälistä huippuosaamista niillä aloilla, joilla yliopistot olivat ennestään vahvoja. Keinot tavoitteiden saavuttamiseksi oli kirjattu periaatepäätökseen varsin selvästi, vaikkakin yliopistojen mahdollisiin yhdistämisiin siinä viitattiin vain epäsuorasti113: l Yliopistojen johtamista, strategista suunnittelua ja tutkimushallintoa vahvistetaan ja tutkimustoimintaa kootaan suuremmiksi kokonaisuuksiksi.

69


l Rahoitusta suunnataan rakenteiden ja yliopistojen omien ohjausjärjestelmien uudistamiseen. l Yliopistot parantavat kansainvälistä kilpailukykyään profiloitumalla sekä panostamalla tutkimuksen laatuun, monitieteisyyteen ja kansainvälisesti korkeatasoiseen tutkijakuntaan. l Yliopistojen taloudellista toimivaltaa lisätään lainsäädäntötoimin kansallisen ja kansainvälisen huippuosaamisen ja verkostoitumisen edellytysten parantamiseksi. Periaatepäätöksen julkaisun yhteydessä opetusministeri Tuula Haatainen nosti jälleen esiin ajatuksen ItäSuomen yliopistosta. Hänen mukaansa mitään pakkoliitoksia ja karsintoja ei ollut valmisteilla, mutta pelikenttä uusille avauksille oli auki. ”Nyt on entistä paremmat mahdollisuudet luoda entistä vahvempi yksikkö jo olemassa olevista. Kuopion yliopiston, Joensuun yliopiston, Lappeenrannan teknillisen yliopiston ja Mikkelin yliopistokeskuksen tulisi verkottua itäsuomalaiseksi osaamiskeskittymäksi.”114 Samanhenkistä pohdintaa esiintyi tuohon aikaan myös Perttu Vartiaisen vetämässä Itä70

Suomen tulevaisuustyöryhmässä sekä tiedotusvälineissä. Edes asianosaiset opinahjot eivät olleet mykkiä aiheen edessä. Joensuun yliopiston oikeustaloustieteen professori Kalle Määttä kertoi keväällä 2005 havainneensa käytävillä, tupakkapaikoilla ja työhuoneissa ihmisten hokeneen jo jonkin aikaa Itä-Suomen yliopistoa – eikä suinkaan mitenkään kriittisessä sävyssä. Näihin havaintoihin nojaten Määttä heittikin ilmoille kysymyksen: ”Aika on kypsä, mutta olemmeko me kypsiä?” Kysymys jäi kuitenkin vielä tässä vaiheessa kaikumaan käytäville vailla vastausta.115 Tiede- ja korkeakoulupolitiikasta syvästi kiinnostunut ja siitä käytävää keskustelua pinnalla pitänyt Helsingin Sanomat onnistui vuoden 2005 lopulla herättelemään keskustelun uudelleen eloon ja jopa laajentamaan sitä entisestään. Lehti loi usean viikon ajan ilmestyneen juttusarjan, jonka käynnisti lehden oma ehdotus seitsemästä ”superyliopistosta” ja kuudesta keskusammattikorkeakoulusta muodostuvasta korkeakoulujärjestelmästä. Huippuyksiköiden merkitystä korostavassa mallissa ainoastaan Helsingin yliopisto olisi säilynyt itsenäisenä, mutta muiden kohdalla lehti näki tarvetta yhdistämisiin. Itä-Suomen kohdalla tämä tarkoitti Joensuun, Kuopion ja Lappeenrannan liittoa.116


Matti Uusitupa kommentoi Helsingin Sanomien ehdotusta tuoreeltaan marraskuussa. Hänen mukaansa idea ei ollut tyystin mahdoton toteutettavaksi, mikäli siitä olisi hyötyä kaikille tasapuolisesti. ”Tiiviimpää yhteistyötä toki selvitetään, mutta toistaiseksi näitä synergiaetuja ei ole nähty riittävän vahvoina. Kuopio ja Joensuu ovat vielä kohtuullisen lähellä toisiaan, mutta Lappeenranta ei kuulu edes Itä-Suomen lääniin.”117 Perttu Vartiainen ei vielä tässä vaiheessa lämmennyt julkisesti ajatukselle Itä-Suomen yliopistosta, vaan hän halusi selvittää mahdollisuuden liittoutua naapurissa majailevan ammattikorkeakoulun kanssa. Lappeenrannan teknillisen yliopiston rehtori Markku Lukka oli samaa mieltä. Matti Uusituvan mukaan nämä samat näkökannat olivat tulleet esiin jo alkukesästä Joensuussa järjestetyssä tapaamisessa.118 Valtiovallan edustajat reagoivat Suomen suurimman päivälehden karttaharjoitukseen ehkä mielenkiintoisimmalla tavalla. Opetusministeriön ylijohtaja Arvo Jäppisen mukaan korkeakouluverkko oli pakko sopeuttaa uuteen tilanteeseen. ”Nyt on tosi kyseessä”, Jäppinen ilmoitti viitaten edellisen vuosikymmenen alun tunnusteluihin.119 Opetusministeriö teki vuoden 2005 lopulla kaikin keinoin selväksi sen, etteivät rakenteellisen kehittämisen

suihkumoottorit tällä kertaa hyytyisi kiitoradan päähän. Esimerkiksi Tampereella järjestetyssä Korkeakouluverkko 2020 -seminaarissa ylijohtaja Jäppinen maalasi muun muassa maailman maineeseen nousseeseen yhdysvaltalaiseen kilpailukyky-yhteiskunnan apostoliin Richard Floridaan nojautuen kuvaa tilanteesta, jossa vuonna 2020 tiivistynyt verkko on laatukilpailun kautta pudottanut heikot yksiköt joukostaan.120 Ministeriön virkamiehillä oli myös syyskuussa Tuula Haataisen tilalle opetusministeriksi tulleen Antti Kalliomäen tuki takanaan. Ennen poliittista uraa seiväshypyn kilpakentillä kansainvälistä mainetta ja kunniaa niittänyt Kalliomäki oli valmis sinkoamaan suomalaiset yliopistot täysin uusiin korkeuksiin. Hänen mukaansa korkeakoulujen yhteistyön tiivistämiselle ja tehokkuuden lisäämiselle ei ollut vaihtoehtoja: ”Yliopistojen kilpailukyvyn ja laadun parantaminen edellyttää korkeakoululaitoksen rohkeaa rakenteellista uudistamista.”121 Siirtymistä sanoista tekoihin ei tarvinnut odottaa tällä kertaa montaa kuukautta. Täysi uudistamistohina oli päällä jo seuraavan vuoden helmikuussa.

71


Suunnanmuutos – löyhästä kaksoistiedekunta-ajatuksesta liittoyliopistoideaan Opetusministeriöstä pääsi tai päästettiin helmikuussa 2006 julkisuuteen luonnos, jossa esitettiin yhteensä neljän uuden yliopistoyhdistelmän luomista. Taideteollisen korkeakoulun rehtori Yrjö Sotamaan edellisenä syksynä esittämää ideaa seuraillen yhteen oli tarkoitus saattaa Teknillinen korkeakoulu, Kauppakorkeakoulu ja Taideteollinen korkeakoulu pääkaupunkiseudulla sekä niin ikään yliopistotasoiset suomenkieliset yksiköt Tampereella ja Turussa. Myös Oulun ja Lapin yliopistojen yhdistyminen löytyi virkamiestyönä laaditun luonnoksen sivuilta. Tämän kaltaiset karttaharjoitukset ja niiden saattaminen yliopistojen tietoon eivät olleet mitenkään harvinaisia toimenpiteitä tuohon aikaan. Myös Perttu Vartiainen huomasi tämän: ”Ministeriössähän heitettiin, minä olen nähnyt tämmöisen salaisena pidetyn paperin joka ei koskaan päätöksentekoon päätynyt, suunnitelma tämmöisestä Joensuu-Kuopio 72

-konsortiosta, jossa myös ammattikorkeakoulut olisivat olleet mukana.”122 Karttaharjoitukset synnyttivät yliopistojen rehtorien enemmistön piirissä pikemmin hermostuneisuutta kuin herännäisyyttä.123 Suhtautuminen oli samanlaista myös eräillä keskustataustaisilla poliitikoilla, jotka eivät yleensä osoittaneet suurta henkilökohtaista kiinnostusta korkeakouluja kohtaan. Vanhasen I hallituksen kauden lopulla, jolloin ryhdyttiin puhumaan korkeakouluverkon tiivistämisestä, he kuitenkin heräsivät horroksestaan. Sakari Karjalainen muistaa yhden tällaisen tapauksen Smolnassa järjestetyssä tiede- ja teknologianeuvoston kokouksessa: ”En muista oliko se Anita Lehikoinen vai Jorma Karhu, joka oli niistä puhumassa, mutta siihen liittyi sellaisia karttaharjoituksia tavallaan, jossa oli muitakin yliopistojen yhteistyön ja rakenteellisen kehittämisen mahdollisuuksia ja ideoita. Mä muistan tän kokouksen sen vuoksi hyvin, että istuin vastapäätä Sirkka-Liisa Anttilaa, Mauri Pekkarista ja Risto Volasta. Siellä kokouksessa oli harvinaisen paljon sellaisia, jotka eivät muutoin käyneet näissä kokouksissa. Keskustalaiset ministerit hermostuivat näistä karttaharjoituksista. Niitä sitten varmaan pehmennettiin sen


jälkeen. Oli rinnan kaksi teemaa: yliopistojen yhteistyön lisääminen ja yliopistojen toimipisteiden vähentäminen. Ja tämä jälkimmäinen oli erityisesti keskustalle hankala paikka.”124

Vuoden 2006 aikana yliopistojen rehtoreille alkoi vihdoin käydä selväksi, että tällä kertaa opetusministeriö ei perääntyisikään aikeissaan. Maaliskuussa ministeriö julkaisi keskustelumuistion korkeakoulujen rakenteellisen kehittämisen periaatteista. Sen mukaan keskeisenä kehittämisperiaatteena oli kilpailukykyisten osaamiskeskittymien luominen. ”Korkeakoulutusta ja tutkimusta keskitetään nykyistä suuremmiksi kokonaisuuksiksi instituutioiden yhdentymisen kautta.” Pienten ja keskisuurten yliopistokaupunkien piirissä hikikarpaloita otsalle saattoi nostattaa muistion kohta, jossa todettiin, että ”erityisesti suuria korkeakoulukaupunkeja ja pääkaupunkiseutuja kehitetään kansainvälisinä tieteellisinä ja teknologisina keskuksina, jotka pystyvät kilpailemaan resurssiensa puolesta kansainvälisten keskusten kanssa.”125 Ainakin Joensuussa ja Kuopiossa heräsi keskustelu keinoista varmistaa asema kansainvälisten tiedeyliopistojen joukossa. Liikkeelle lähdettiin kuitenkin varovaisen tunnustelevasti.

Vuosi 2006 oli käänteentekevä hetki suomalaisessa korkeakoulupolitiikassa. Siihen asti yliopistot olivat voineet suhteellisen rauhassa tuijottaa omaa kapeaa ruutua. Tästä lähin yliopistojen odotettiin heijastavan yhteisesti tuotettuja rakenteellisen kehittämisen suunnitelmia kansallisen korkeakoulupolitiikan ”laajakankaalle”. Kuvassa atk-luokan välineistöä vuodelta 2006. Kuva: Itä-Suomen yliopisto

73


Kysymys Lappeenrannan koordinoiman kauppatieteiden yhteistyöverkoston tulevaisuudesta tarjosi yhteisen etenemispolun molemmille yliopistoille. Osana korkeakoulujärjestelmän rakenteellisen kehittämisen suunnitelmaansa opetusministeriö oli käynnistänyt tammikuussa 2006 selvityksen Lappeenrannan ja Pohjois-Suomen osalta Oulun yliopiston koordinoiman yhteistyöverkoston onnistumisista ja epäonnistumisista. Samassa yhteydessä oli tarkoitus käsitellä Joensuun, Kuopion ja Lapin yliopistojen toiminta- ja taloussuunnitelmiin päätyneiden tutkinnonanto-oikeustoiveiden toteuttamiskelpoisuus. Selvitysmiehiksi valittiin 1970-luvun riitaisan Itä-Suomen korkeakoulutustoimikunnan vetäjä, Jyväskylän yliopiston kauppatieteiden emeritusprofessori Pertti Kettunen ja Vaasan yliopiston professori Ilkka Virtanen, joka oli tullut tutuksi Itä-Suomen yliopistojen ulkoisen vaikuttavuuden arviointien yhteydessä.126 Parivaljakko julkaisi selvityksensä maaliskuun lopulla, ministeriön ja yliopistojen välisten tulosneuvotteluiden kynnyksellä ja päätyi asianosaisia kuultuaan julistamaan yhteistyöverkon Itä-Suomen osalta epäonnistuneeksi hallinnolliseksi viritelmäksi. Se oli onnistunut lisäämään vain byrokratiaa, mutta jättänyt yliopis74

tojen välisen yhteistyön opetuksessa ja tutkimuksessa lapsenkenkiin. Verkoston tilalle selvitysmiehet ehdottivat ensisijaisesti vaihtoehtoa, jossa Joensuun ja Kuopion yliopistojen kauppatieteiden yksiköistä rakennettaisiin yliopistojen yhteisesti koordinoima, rajatuilla tutkinnonanto-oikeuksilla varustettu kahden kampuksen ”ItäSuomen kauppakorkeakoulu”. Tähän kannusti yhtäältä Lappeenrannan teknillisen yliopiston kauppatieteiden osaston profiloituminen kansainvälisen tason tutkimusta tekeväksi ”kaakkoissuomalaiseksi kauppakorkeakouluksi”, jonka toiminta-alue ulottui Päijät-Hämeestä Etelä-Savon kautta Pietariin rajoittuvalle alueelle. Toisaalta Itä-Suomen kauppakorkeakoulu parantaisi molempien kaupunkien imagoa ja liiketoimintaosaamista sekä auttaisi molempia yliopistoja ottamaan paremmin osaa alueelliseen kehittämistyöhön. Toisin sanoen tiedepoliittisten argumenttien sijasta perusteluissa painotettiin aluepoliittista katsantokantaa.127 Kettusen ja Virtasen ehdotus tyydytti sekä Joensuuta että Kuopiota. Erityisesti parivaljakon savolaispyörä oli ilmaissut selkeästi selvitysmiehille halukkuutensa syventää toiminnallista yhteistyötä Joensuun kanssa. Myös Joensuussa, jossa ihannetilanteena nähtiin ikioma tutkinnonanto-oikeus ja jossa selvitysmiesten


ehdotusta pidettiin ensituntumalta vain ”tyydyttävänä kompromissina”, päädyttiin lyhyen harkinnan jälkeen sille kannalle, ettei tutkinnonanto-oikeuksia tultaisi missään nimessä antamaan kahdelle uudelle itsenäiselle kauppatieteen yksikölle Itä-Suomessa. Yhdessäkin oli tekemistä, sillä valtioneuvoston ja opetusministeriön selkeä linjaus oli, että korkeakoululaitos ei enää kasvaisi, vaan sitä päinvastoin koottaisiin ”suuremmiksi ja tarkoituksenmukaisemmiksi kokonaisuuksiksi”. Opetusministeriön yliopistoyksikön johtaja Markku Mattila oli painottanut tätä seikkaa viimeksi tammikuussa 2006 yliopistoille lähettämässään kirjeessä.128 Tulosneuvottelujen yhteydessä huhtikuussa 2006 opetusministeriö kehotti Joensuun ja Kuopion yliopistoja esittämään elokuun loppuun mennessä konkreettisia ehdotuksia rakenteellisen kehittämisen eteenpäin viemiseksi. Tätä silmällä pitäen Joensuun yliopiston vararehtori Teuvo Pohjolainen ja Kuopion yliopiston rehtori Matti Uusitupa asettivat toukokuun lopussa erityisen joensuulaisista ja kuopiolaisista asiantuntijoista koostuneen kehittämis- ja selvitystyöryhmän, jonka tehtävänä oli hahmotella yhteinen kauppatieteiden toiminta- ja hallintomalli – kaksoistiedekunta. Tiedekunnalla olisi yhteinen hallinto ja tiedekuntaneuvosto,

joka kokoontuisi vuoronperään Joensuussa ja Kuopiossa. Mallia pidettiin uutena ja ainutlaatuisena ratkaisuna, joka kokoaisi voimavarat tehokkaasti ja toimisi sitä kautta pilottina rakenteellisen kehittämisen hankkeille Suomessa.129 Toisin sanoen Joensuu-Kuopio -akselilla tapahtuva rakenteellinen kehittäminen ja siihen liittyvä yliopistojen välinen yhteistyö haluttiin tässä vaiheessa ymmärtää löyhänä, vain yhteen tieteenalaan painottuvana toimintana. Lisäksi yliopistot olivat valmiita perustamaan yliopistojen johdon välille erityisen johtoryhmän ohjaamaan yhteistyön tiivistämistä ja vakiinnuttamista sekä yhtenäistämään tietoarkkitehtuuria, jonka avulla kyettäisiin kuvaamaan yliopistojen tietosisältöä yli organisaatio- ja tietojärjestelmärajojen. Muilta osin, kuten sosiaalitieteiden kohdalla, yliopistot tyytyivät puhumaan hyvin ylimalkaisesti ”yhteistyön syventämisen selvittämisestä”. Samanaikaisesti pöydällä olleisiin ammattikorkeakouluja koskeviin yhteistyösuunnitelmiin verrattuna yhteinen hanke-esitys oli leveydeltään ja syvyydeltään vaatimaton – Kuopion korkeakoulukonsortiohankkeeseen verrattuna jopa hyvin vaatimaton.130 Molempien yliopistojen hallitukset hyväksyivät edellä kuvatun sisältöisen rakenteellisen kehittämisen 75


hanke-esityksen elokuussa 2006. Opetusministeriö lupasi perehtyä esitykseen ja palata sen tiimoilta asiaan jo syyskuun aikana. Joensuun ja Kuopion yliopistojen rehtorit saivatkin kutsun saapua syyskuun puolivälissä Helsinkiin neuvottelemaan kauppatieteiden tulevaisuudesta opetusministeriön virkamiesten kanssa. Paikalle oli kutsuttu myös Lappeenrannasta rehtori Markku Lukka sekä Jyväskylästä rehtori Aino Sallinen. Tämä enteili sitä, ettei savo-karjalainen kauppatiedehanke menisi ministeriössä läpi vain sormia napsauttamalla. Lappeenranta vastusti jyrkästi uuden itsenäisen kauppatieteen yksikön perustamista Suomeen. Se ei ollut pystyttämässä muuria hankkeen eteen yksin, vaan myös monet muut vanhat kauppatieteen yksiköt ja Ekonomiliitto liittyivät vastarintaan. Opetusministeri Antti Kalliomäki yritti kokouksessa kannustaa Itä-Suomen kolmea yliopistoa vielä elvyttämään henkitoreissaan olevaa Lappeenrannan koordinoimaa yhteistyöverkostoa. Tässä yhteydessä rehtori Uusitupa otti esiin usein aiemminkin mainitun sudenkuopan eli pitkän välimatkan Lappeenrantaan, jolloin rehtori Sallinen sai roolin kokouksessa. Opetusministeri nimittäin kehotti Kuopiota harkitsemaan vaihtoehtoa, jossa se katkaisisi siteet Lappeenrantaan – ja samalla Joensuuhun – ja loisi 76

Itä-Suomen kauppatiedeverkostoa muistuttavan yhteistyösuhteen 150 kilometrin päässä sijaitsevan Jyväskylän yliopiston taloustieteiden tiedekuntaan.131 Ministeri Kalliomäen esitys oli mielenkiintoinen, sillä se tarjosi periaatteessa Kuopion yliopistolle mahdollisuuden ottaa etäisyyttä Itä-Suomeen ja lähestyä aikaisemmin esillä ollutta ideaa Keski-Suomen yliopistosta, johon Jyväskylän yliopiston ohella oli kaavailtu molempia Tampereen yliopistoja. Tämä vaihtoehto tuli kuitenkin tyrmätyksi jo itse kokouksessa. Toisten yliopistojen koordinoimiin verkostoratkaisuihin kyllästyneet Joensuun ja Kuopion yliopistojen rehtorit päättivät kokouksen lopuksi esittää opetusministeriölle ehdotettua mallia pidemmälle menevää yhteistyötä. He ilmoittivat, että molemmat yliopistot ovat valmiita kehittämään keskinäistä ”yliopistofederaatiomallia”. Esitys oli selvä osoitus luottamuksen rakentumisesta yliopistojen johtohenkilöiden välille.132 Idea ei varmastikaan syntynyt hetken mielijohteesta, vaan varasuunnitelmaa oli hiottu yhdessä ennen kokousta. Tulkinnan tukena ovat kauppatieteen professorien Päivi Erikssonin ja Raija Komppulan muistikuvat, joiden mukaan jo toukokuussa 2006 asetetun kauppatieteen alan kehittämis- ja selvitystyöryhmän


kokouksessa nousi, osin leikinlaskun varjolla, esiin professori Kalle Määtän jo vuotta aikaisemmin ilmoille heittämä idea siitä, että ”yhdistetään samalla yliopistotkin”. Kuopion biotieteiden laitoksen johtaja professori Atte von Wright ja farmaseuttisen tiedekunnan dekaani Jukka Mönkkönen ovat kertoneet myös olleensa yhdistymisen varhaisia esittäjiä.133 Rakkaalla lapsella on monta isäehdokasta. Vielä syyskuun aikana Joensuun ja Kuopion yliopistojen hallitukset hyväksyivät täsmennetyn hanke-esityksen, jonka mukaan yliopistojen yhteiset johto- ja ohjausryhmät valmistelevat vuosina 2007–2009 rakenteellisen kehittämisen hankkeita kauppatieteiden lisäksi luonnontieteissä ja yhteiskuntatieteissä. Lisäksi yliopistot lupasivat yhtenäistää tietohallinnon, opiskelijarekrytoinnin, käännös- ja lakimiespalveluiden, henkilöstöja taloushallinnon sekä tutkimuksen tukipalveluiden toimintakäytäntöjä. Näin muutamassa viikossa oli siirrytty löysistä yhteisten hankkeiden selvittämispuheista konkreettisempaan yliopistofederaatioideaan. Päätös syntyi kivuttomasti, joskaan ei täysin ilman keskustelua. Molempien yliopistojen yhteistoimintaneuvostoissa henkilöstön edustajat esittivät kysymyksiä federaatioon liittyvistä riskeistä. Kuopiossa pohdittiin ääneen,

uhkaisiko federaatio yliopiston kehitystä itsenäisenä tutkimusintensiivisenä yliopistona ja kysyttiin: ”Miksi Joensuu, miksei Jyväskylä?” Hankkeen mahdolliset vaikutukset tukihenkilöstön työllisyyteen herättivät eniten kysymyksiä molemmissa yliopistoissa.134 Joensuun yliopistossa erikoissuunnittelijana työskennellyt Kirsi Karjalainen muistaa häkeltyneensä kuultuaan hallinnon yhtenäistämisiä sisältäneestä hanke-esityksestä. ”Minä olin vielä Savonlinnan kampuksella, kun luin Joensuun yliopiston verkkosivuilta, että nyt lähdetään tämmöistä Itä-Suomen liittoyliopistoa rakentamaan. Ja minä välittömästi otin puhelimen ja soitin Petri Lintuselle, joka oli minun silloinen esimieheni, ja sanoin, että minä en sitten mihinkään Kuopion kampukselle mene töihin. Ja hän sanoi siihen, että: ’no sen takiahan tämä tehdään, että sinne ei tarvittis mennä töihin’. Minä sanoin, että asia kunnossa.”135

Joensuun ja Kuopion yhteishankkeesta voi puolestaan kysyä, että mistä yliopistojen nopea eteneminen hankkeen syventämiseksi oikeastaan kumpusi. Helpoin vastaus on luonnollisesti halu saada itselle kauppatieteiden tutkinnonanto-oikeus ja turvata alan opetus tilanteessa, jossa pienenevät ikäluokat ja valtiovallan halu keskittää 77


toimintoja entistä suurempiin yksiköihin koettiin uhkana koko kauppatieteellisen alan olemassaololle Joensuussa ja Kuopiossa.136 Tämä oli koko hankkeen keskeisin tavoite myös Lappeenrannan teknillisen yliopiston johdon näkemyksen mukaan: ”Mun tulkinta on, että tää [kauppatieteen tutkinnonanto-oikeus] oli yksi perussyy. Mun tulkinta on myös se, ettei heidän tarkoituksensa suinkaan ollut yhdistyminen, vaan että molemmat olisi mahdollisimman itsenäisiä, ja että tämä olisi muodollinen liitto, joka näyttäisi ministeriön suuntaan hyvältä. Sitten ministeriö ilmeisesti halusi, että ne menee pidemmälle siinä.”137

Markku Lukan vuonna 2018 esittämä näkemys ei ole väärä. Se tavoittaa kyseisten yliopistojen motiivit kuitenkin vain osittain. Sekä Joensuussa että Kuopiossa käytiin vuoden 2006 alkupuoliskolla keskustelua siitä, miten yleinen korkeakoulupolitiikka oli liukumassa suuntaan, jossa uusia kuninkaita ja kuningattaria olisivat suuret monitieteiset yliopistot. Tällaisista yliopistoista puhuttaessa katsottiin poikkeuksetta vain maan suurimpia kaupunkeja eli Helsinkiä, Turkua, Tamperetta ja Oulua. Syventämällä yhteistyötä Joensuun yliopiston kanssa pienehkö ja varsin erikoistunut Kuopion 78

yliopisto kykenisi saamaan monitieteisyyden mukanaan tuomia mittakaavaetuja: se pääsisi tätä kautta osalliseksi niin kutsutusta suuruuden ekonomiasta. Vastaavasti pitkät koulutusyliopistoperinteet omaava Joensuun yliopisto pääsisi syvenevän yhteistyön kautta hyötymään niistä eduista, joita luonnontieteiden – erityisesti lääketieteen – tutkimuksen kansainvälisissä vertailuissa varsin hyvin pärjännyt Kuopion yliopisto tarjosi. Kuopiossa ja Joensuussa oli myös huomattu kesän 2006 aikana, että yliopistojen yhteistyöhankkeet ottivat askeleita eteenpäin pääkaupunkiseudulla ja Turussa. Rehtorit Uusitupa ja Vartiainen kirjoittivat syyskuun lopulla sanomalehti Karjalaiseen ja Savon Sanomiin yhteisartikkelin, jossa he totesivat yhteistyön ainoaksi keinoksi varmistaa Itä-Suomen ja niiden yliopistojen pärjääminen kiristyvässä kilpailussa Etelä- ja Länsi-Suomen ja niiden yliopistojen kanssa. Turussa oli syksyyn mennessä päädytty esittämään opetusministeriölle Turun yliopiston ja kauppakorkeakoulun yhteistä korkeakoulukonsortiorakenteen kehittämistä. Samanaikaisesti Teknillinen korkeakoulu, Helsingin kauppakorkeakoulu ja Taideteollinen korkeakoulu tekivät yhteisen esityksen erityisestä innovaatioinstituutista, jonka kautta oli tarkoitus syventää yliopistojen yhteistyötä koulutuksessa


ja tutkimuksessa. Näihin hankkeisiin Joensuu ja Kuopio vastasivat omalla yliopistofederaatioesityksellään.138 Yksikään hanke-esitys ei ehdottanut täydellistä hallinnollista yhdistymistä. Tätä myös Perttu Vartiainen halusi – edellisen kesän kokouksissa heitetyistä ”huulista” huolimatta – korostaa julkisuudessa: ”Joensuu ja Kuopio eivät ole missään vaiheessa puhuneet yhdistymisestä.”139 Teuvo Pohjolaisen mukaan retoriikka heijasteli jo hyvissä ajoin valittua viestintästrategiaa, jossa jouduttiin ottamaan huomioon yliopiston sisällä ja lähialueella olleet epäilyt yhteistyön syventämistä kohtaan.140 Varovaisesta puheenparresta huolimatta hanke-esitykset olivat kuitenkin opetusministeriön mielestä riittävän kunnianhimoisia saadakseen lokakuussa kansallisen kärkihankkeen statuksen. Näitä hankkeita ryhdyttiin viemään eteenpäin lokakuun lopulta lähtien yliopistojen ulkopuolelta tulleiden arvovaltaisten suunnitteluryhmien puheenjohtajien vetäminä. Pääkaupunkiseudun hanketta veti valtiovarainministeriön valtiosihteeri Raimo Sailas ja Turun vastaavaa opetusministeriön entinen kansliapäällikkö Markku Linna. Itä-Suomessa liittoyliopistoa ryhdyttiin rakentamaan Suomen Akatemian entisen pääjohtajan ja rakenteellisen kehittämisen ”grand old manin”, emeritusprofessori Reijo Vihkon johdolla.

Vihkon työryhmä – uuden yliopiston perustan valaja Opetusministeriö nimitti – mahdollisesti Joensuun ja Kuopion yliopistojen esityksestä – 27.10.2006 emeritusprofessori Reijo Vihkon Itä-Suomen liittoyliopiston suunnittelutyöryhmän johtoon. Ryhmälle oli asetettu yhteensä kolme tavoitetta. Ensiksi sen oli tehtävä esitys mahdollisimman pitkälle menevästä yhteisestä toimintarakenteesta. Toiseksi ryhmän tuli laatia hankkeen toteuttamissuunnitelma aikatauluineen. Kolmantena tavoitteena oli määritellä tarvittavat osaprojektit sekä niiden toiminnalliset tavoitteet ja taloudelliset vaikutukset. Suunnitteluryhmän jäseniksi opetusministeriö nimitti Kuopion yliopistosta rehtori Matti Uusituvan ja hallintojohtaja Päivi Nergin sekä Joensuun yliopistosta heidän kollegansa Perttu Vartiaisen ja Petri Lintusen. Ympäröivän yhteiskunnan edustajana suunnitteluryhmässä oli maaherra Pirjo Ala-Kapee. Ryhmän sihteerinä toimi erikoissuunnittelija Kirsi Karjalainen Joensuun yliopistosta.141 79


Metropolivaltioajattelu vahvistui Suomessa vuoden 2002 ”pienen laman” jälkeen. Siinä korostuu muutamien suurimpien kaupunkiseutujen muodostamien yhteenliittymien sekä huippuyliopistojen merkitys Suomen kokonaiskilpailukyvyn takaajina. Itä-Suomessa huolestuttiin tilanteesta ja ryhdyttiin pohtimaan keinoja, jotta alue ja sen yliopistot pysyisivät siinä joukossa, johon yhdistetään luovat ja kansainväliset osaajat sekä innovatiivinen yrittäminen. Lähde: Matti Uusitupa, Itä-Suomen yliopiston neuvottelukunnan kokous 10.12.2008.

80


Positiivisena yllätyksenä tulleen nimityksen lisäksi Reijo Vihkolle jäi mieleen erityisesti selvitysryhmälle annettu tiukka aikataulu: valmista täytyi olla jo tulevan vuoden helmikuussa. Tilanne muistutti hyvin paljon hänen aikaansa korkeakouluneuvoston johdossa 1990-luvun alussa. Vihko arvelikin sen ehkä johtaneen hänen nimittämiseensä puheenjohtajaksi. ”Mä en tiedä ollenkaan, että mikä johti siihen, että tulin valituksi selvitysryhmän puheenjohtajaksi. Kyllähän mut silloin opetusministeriössä tunnettiin. Aikataulu oli taas muodostumassa tiukaksi ja sillä saattoi olla jotain tekemistä asian kanssa.”142 Myös maaherra Pirjo Ala-Kapee ilahtui kuultuaan tulleensa nimitetyksi selvitystyöryhmään. Hän merkitsi maanantaina 6.11.2006 päiväkirjaansa, että opetusministeri Kalliomäki kutsui hänet opetusministeriöön palaveriin. Sitä ennen ministeri oli soittanut maaherralle ja kertonut Joensuun ja Kuopion yliopistojen yrittävän viedä yhteistyönsä uudelle tasolle. Ala-Kapee piti hanketta todella hyvänä. ”Mä sanoin heti Kalliomäelle, että itse asiassa tänne Itä-Suomeen pitäisi perustaa tällainen verkkoyliopisto. Se voisi toimia monessa kaupungissa, ja että se samalla saisi tämmöistä dynaamista voimaa, ja että tiedekunnat pääsisivät ihan uudella tavalla yhteistyöhön. Opiskelijat hyö-

tyisivät myös, kun tulisi monipuolinen, monitieteinen yliopisto.”143 Marraskuun alun palaverissa oli opetusministerin ja maaherran lisäksi myös Reijo Vihko. Ala-Kapee merkitsi päiväkirjaansa kokouksen teemaksi ”Itä-Suomen yliopistojen liitto”. Hänen mukaansa liitosta ei aluksi uskallettu puhua ääneen, koska sitä kohtaan oli olemassa myös asenteellista vastustusta. Ala-Kapee kirjasikin päiväkirjaansa: ”Pieniä paineita siihen, miten tästä selvitään.” Hän markkinoi Vihkolle kokemuksiaan johtamastaan läänistä, jossa oli jo jonkin aikaa järjestetty videokokouksia läänin kaupunkien välillä ja vältetty sillä tavalla matkustelua lyhyiden palaverien vuoksi. Välillä laitteisto petti kokoustajat kesken kaiken, mutta siitä huolimatta Ala-Kapee oli valmis suitsuttamaan viestintäteknologian tarjoamia mahdollisuuksia usean kampuksen yliopistoliittoa rakennettaessa.144 Viestintäteknologian tarjoamat mahdollisuudet nousivat esiin myös aivan hankkeen alussa, jolloin opetusministeriössä vielä eläteltiin jonkinlaisia toiveita Lappeenrannan saamiseksi mukaan itäsuomalaiseen yliopistoliittoon. Vihko kertoi ihmetelleensä työryhmässä useinkin sitä, miksi Lappeenranta ei ollut mukana. Yliopistoyksikön johtaja Markku Mattilan 81


mukaan opetusministeriössä kuitenkin ymmärrettiin nopeasti, ettei idän kolmiyhteyden toteuttaminen ollut sillä kohtaa realismia. Ministeriön avainpaikoilla niin ikään vaikuttanut johtaja Anita Lehikoinen näki asian samansuuntaisesti: ”Lappeenrannan rooli näyttäytyi silloin opetusministeriön näkökulmasta siten, että Lappeenranta oli alueen omin keinoin puhunut itsensä pois siitä Itä-Suomen yliopistokuviosta. Se ei enää meillä ministeriössä näyttäytynyt sellaiselta vaihtoehdolta, kun lähdettiin Itä-Suomen yliopistoa rakentamaan.”145 Rehtori Markku Lukka korosti puolestaan sitä, että Joensuusta ja Kuopiosta ei edes lähestytty Lappeenrantaa hankkeen alkumetreillä. ”Siinä alkuvaiheessa meitä ei pyydetty edes keskusteluihin mukaan, kun Vihkon toimikunta laati tätä raporttia. Meitä ei ilmeisesti haluttukaan mukaan tähän, mutta ei me tuskin oltaisi mentykään mukaan. Meillä ei ollut siinä mitään voitettavaa. Pikemminkin olisi käynyt niin, että jos olisi tehty kolmen fuusiota, niin painopiste olisi siirtynyt pohjoisempaan joka tapauksessa. Siellä on sekä poliittista painoarvoa että opiskelijamassaa, jotka olivat molemmat suurempia kuin meillä. Me oltaisiin jääty sellaisen pienen vähemmistön rooliin siinä.”146

82

Viimeistään vuoden 2007 aikana Lappeenrannan teknillinen yliopisto sai myös opetusministeriöstä siunauksen kauan haaveilemalleen ajatukselle KaakkoisSuomen korkeakoulutusalueesta. Siitä lähtien ministeriön ja yliopiston tulossopimuksissa mainittiin yliopiston tiivistävän yhteistyötään ammattikorkeakoulujen ja yliopistokeskusten kanssa Etelä-Karjalassa, Etelä-Savossa, Kymenlaaksossa ja Päijät-Hämeessä. Lappeenrannassa voitiin iloita siitä, että yliopistojen fuusiot eivät olleet ainoa polku rakenteelliseen kehittämiseen, vaan myös verkottuville erikoiskorkeakouluille näytti olevan yhä tilausta. Siitä huolimatta ajatus Lappeenrannan mukaan liittämisestä nousi Itä-Suomessa silloin tällöin pintaan vuosina 2008–2010. Tällöin Joensuun ja Kuopion yliopistojen intresseissä ei ollut enää koko yliopiston vaan ainoastaan sen tuottoisimpien osien saaminen uuden yliopiston yhteyteen.147 Lappeenrannan teknillisen yliopiston rehtorina vuosina 2008–2014 toiminut Ilkka Pöyhönen sanoi ymmärtävänsä tätä sinänsä taktisesti ovelaa toimintatapaa, mutta hän ei pitänyt sitä lopputuloksen kannalta kaikkein järkevimpänä ratkaisuna:


”Silloin kun Itä-Suomen yliopiston pohjakuvioita tehtiin, niin

”Mä en muista, että meille olisi annettu kovin tarkkaa raamia,

silloin ei ollut aktiviteettia meidän suuntaan, mutta sitten ta-

minkä puitteissa toimia. Mulla oli se tunne, että se oli aika

vallaan kun se alkoi olla valmis, niin sitten rupesi tulemaan

vapaata. Oli sanomattakin selvää, että jotain pitää tehdä.

kommentteja, jonka mä tietysti ymmärrän. Neuvotteluase-

Lopputulos ei voinut olla se, että jatketaan näin. Itse laskes-

mahan on silloin vähän toisenlainen, jos sulla on jo silloin

kelin, että se väestökehitys [Itä-Suomessa] oli semmoinen,

vahvempi kokonaisuus, ja sitten jos tulee joku muu valmii-

että joudutaan liemeen, jos ei jotain tehdä. Molemmat rehtorit

seen pöytään, niin siinä ei hirveästi ole sitten neuvoteltavaa.

ja molemmat hallintojohtajat, heillä oli selvät sävelet. Maa-

Taktisesti sillä tavalla älykkäästi tehty, mutta tavallaan jos

herra oli aivan loistava. Meillä oli todella se tunne, että pu-

olisi halunnut sen lopputuloksen syntyvän, niin se homma

halletaan samaan hiileen. Mä en muista ollenkaan, että siellä

olisi pitänyt tehdä toisella tavalla. Mutta se johtui vaan siitä,

olisi pitänyt mennä jonkun kanssa vähän nurkan taakse kes-

että me insinöörit ja ekonomit ollaan [ajattelutavaltamme]

kustelemaan.”150

toisenlaisia kuin taas jotkut toiset siellä Joensuussa ja Kuopiossa.”148

Lappeenrannan muodostaman kolmannen pyörän pyöriminen pois itäsuomalaisesta yliopistoliittokuviosta helpotti varmasti Vihkon selvitysryhmän työskentelyä kireiden aikataulupaineiden keskellä. Ryhmän jäsenet muistavat poikkeuksetta työskentelyn olleen harmonista ja keskinäisen luottamuksen kyllästämää.149 Vihko kuvasi ryhmän työskentelyä myös vapaaksi. Alun tehtävänannon jälkeen ministeriöstä ei puututtu selvityksen varsinaiseen sisältöön tai ryhmän tekemiin toimenpideehdotuksiin.

Kuopion yliopiston hallintojohtajana toiminut Päivi Nerg kuvasi tilannetta hyvin samansuuntaisesti. ”Työryhmän työssä nostettiin hauskalla tavalla esiin vaikeitakin asioita, mutta se oli siitä huolimatta eteenpäin katsovaa. Ei tullut vaikeita kipupisteitä. Työryhmä oli sillä tavalla hyvähenkinen. Ei junttauduttu poteroihin.”151 Selvitysryhmän sihteerinä toiminut ja liittoyliopistomallin rakentamista siten ikään kuin sivullisena tarkkailijana seurannut Kirsi Karjalainen muisti marraskuun lopulla pidetyn työryhmän ensimmäisen kokouksen ilmapiirin jopa yllättäneen Vihkon. Muistikuvan luotettavuutta lisää edellä kuvattu Vihkon, ministeri Kalliomäen ja maaherra Ala-Kapeen 83


tapaaminen, jonka yhteydessä nousi esiin epätietoisuuden verhoama huoli hankkeen ympärillä olevien jännitteiden laajuudesta. ”Minä muistan ensimmäisen kokouksen, missä oli meidän edustajat ja Reijo Vihko siellä pöydän päässä. Ja hän piti hirveän pitkän alustuksen siitä, miksi tämmöinen selvitysryhmä on perustettu ja miksi hän on täällä. Sitten rehtorit vaan tyynesti esittelivät, että meillä olisi tässä tämmöinen suunnitelma. En tiedä, oliko se näytöstä koko homma, mutta Reijo Vihko sanoi sitten kokouksen päätteeksi, että häntä varoitettiin ministeriöstä, että tämä saattaa olla kipeä paikka ja että siellä saattaa olla vähän taistelua sinulla edessä. Hän oli niin myönteisesti yllättynyt, että täällähän on niin mukava meininki.”152

Selvitysryhmän työ organisoitiin alakohtaisesti siten, että kauppatieteet, yhteiskuntatieteet ja luonnontieteet saivat omat työryhmänsä. Lisäksi selvitysryhmä kuuli federaatiomalliin vihkiytyneitä asiantuntijoita, joita olivat OECD:n raportoijana toiminut professori John Davies Iso-Britanniasta ja Kuopion yliopiston tutkija Jarkko Tirronen. Hallintoneuvos Niilo Jääskinen kertoi puolestaan loppusuoralla olleen yliopistojen taloudellisen 84

Emeritusprofessori Reijo Vihkon vastuulla oli johtaa suunnitteluryhmää, jonka tehtävänä oli tehdä esitys Joensuun ja Kuopion yliopistojen mahdollisimman pitkälle menevästä yhteisestä toimintarakenteesta sekä laatia hankkeen toteuttamissuunnitelma aikatauluineen ja taloudellisine vaikutuksineen. Kuva suunnitteluryhmän ensimmäisestä kokouksesta Joensuussa 24.11.2006. Kuva: Itä-Suomen yliopisto


ja hallinnollisen aseman uudistamista käsittelevän selvityshankkeen viimeisimmistä vaiheista. Jääskisen yhdessä Jorma Rantasen kanssa tekemän selvityksen keskeisin esitys oli se, että yliopistoista muodostettaisiin – rehtorien neuvoston vuosikymmenen alussa esittämän toiveen mukaisesti – julkisoikeudellinen oikeushenkilö, joka voisi tehdä sopimuksia ja hankkia omaisuutta omissa nimissään. Lisäksi tarkoituksena oli muuttaa yliopistojen henkilöstön palvelussuhteet työsuhteiksi, mikä mahdollistaisi yliopistoille oman henkilöstöpolitiikan ja sitä kautta helpottaisi strategista johtamista. Liittoyliopiston selvitystyöryhmä totesikin enteellisesti, että liittoyliopiston toimintarakennemallia jouduttaneen tarkistamaan ja muuttamaan, kunhan yliopistojen taloudellisen ja hallinnollisen aseman uudistaminen tulee lainsäädännöllisesti ajankohtaiseksi.153 Selvitysryhmän työ jatkui hyvähenkisenä joulukuun 2006 ja seuraavan vuoden tammikuun. Ryhmän ponnisteluja päiväkirjaansa tarkasti kirjannut Pirjo AlaKapee maalasi kuvaa kokouksista, joissa rehtoreilla ja hallintojohtajilla oli prosessin langat tiukasti käsissään. Hän piti tällaista suppeaa työryhmää laajapohjaista parempana, sillä laajapohjaisuus olisi vienyt liikaa pää-

tösvaltaa pois Ala-Kapeen hyviksi katsomilta rehtoreilta. Aivan tammikuun lopulla, keskiviikkona 24.1.2007 Ala-Kapeen päiväkirjan sävy muuttui tummemmaksi. Hän istui Reijo Vihkon ja Matti Uusituvan kanssa Helsingistä Kuopioon matkalla olevassa lentokoneessa. Lennon aikana kävi ilmi, että Joensuussa vallitsi erittäin epäileväinen olotila liittoyliopistoa kohtaan. Epäilys kalvoi erityisesti joensuulaisten paikallispoliitikkojen ja virkamiesten mieliä. Ala-Kapee kirjasi päiväkirjaansa lauseen ”Kaupunginjohtaja Juhani Meriläinen on hyvin kriittinen, Vihko ja Uusitupa kertoivat.” Maaherralle joensuulaisten kriittisyys ei tullut yllätyksenä, sillä hän oli tottunut siihen, että Pohjois-Karjalassa pelättiin usein Kuopion vievän kaiken. Juhani Meriläinen on itse muistellut yliopistoyhteistyön syvenemistä samansuuntaisesti: ”Meikäläisen rooli [kaupunginjohtajana] oli, kun periaatteessa Kuopio ja Joensuu ovat olleet tukkanuottasilla niin monesta asiasta, niin kyllä sitä monta kertaa puhuttiin kaupungin puolella pienemmissä piireissä, että mitä me tässä oikein tehdään. Pitääkö alkaa vastustamaan vai mitä tehdä? Kyllä siinä tämmöistä ilmapiiriä oli [aluksi].”154

85


Pari viikkoa myöhemmin keskiviikkona helmikuun 7. päivänä Ala-Kapee sai kaupunginjohtaja Meriläiseltä puhelun liittyen Itä-Suomen yliopistoyhteistyöhön. Puhelun aikana Meriläinen ilmaisi kriittisyytensä koko asiaan. Ala-Kapee ilmoitti ymmärtävänsä hyvin kaupunginjohtajan näkökulman ja halun pitää oman kaupunkinsa puolia. Joensuussa oli juuri kuultu shokkipäätös ajaa alas elektroniikkateollisuudelle muovikomponentteja valmistaneen Perlos Oy:n koko toiminta. Se hermostutti laajalti Pohjois-Karjalan maakuntaa. Esimerkiksi elinkeinoelämässä kuultiin paljon huolestuneita ääniä siitä, että ”Kuopio veisi yliopiston Joensuusta ja että liittoutuminen merkitsisi Joensuun loppua”, kuten Pohjois-Karjalan kauppakamarissa tuolloin työskennellyt ja hankkeeseen suurella mielenkiinnolla suhtautunut Tiina Tolvanen asian ilmaisi. Toisaalta elinkeinoelämästä heitettiin Tolvasen mukaan ilmoille myös kysymys: ”Miksi Kuopio, miksei Lappeenranta?” Pohjois-Karjala kärsi tekniikan alan osaajapulasta. Osaajia yritettiin houkutella Lappeenrannasta Karjalan pohjoisimpiin osiin tekemään maakunnan yrityksiin diplomitöitä ja jäämään sitä kautta alueelle. Siinä mielessä karjalainen yliopistoliitto näyttäytyi eräille tahoille houkuttelevampana vaihtoehtona.155 86

Maaherra Ala-Kapee kuitenkin korosti Joensuun ja Kuopion yliopistohankkeen olevan Itä-Suomen yhteinen etu. Tarkoituksena ei suinkaan ollut ajaa Joensuun toimintoja alas, vaan päinvastoin vahvistaa kampuksen asemaa. Viikkoa myöhemmin tiistaina 13.2.2007 Joensuussa pidettiin yliopistojen yhteistyöseminaari, jossa rehtorit keskustelivat henkilöstön, opiskelijoiden sekä ulkoisten sidosryhmien edustajien kanssa asian tiimoilta. Pakkasta oli 22 astetta, mutta sisällä seminaarisalissa kaupunginjohtaja Meriläinen oli lämmennyt hankkeelle. Ala-Kapee kirjasi päiväkirjaansa: ”Liittoyliopisto etenee. Joensuun kaupunginjohtaja Juhani Meriläinen ja Savonlinnan kaupunginjohtaja Janne Laine ovat asialle myötämielisiä.” Opiskelijat sitä vastoin ilmaisivat huolensa hanketta kohtaan. Huolia hälventääkseen maaherra päätti ”agitoida” puheenvuorossaan verkkotyöskentelyn ja uusien työtapojen puolesta.156 Vihkon selvitystyöryhmän raportti julkaistiin Helsingissä maanantaina 19.2.2007. Samanaikaisesti myös Raimo Sailaksen ja Markku Linnan työryhmien tuotokset näkivät päivänvalon. Yhteisessä julkistustilaisuudessa huomion varasti odotetusti paljon kohuakin herättänyt pääkaupunkiseudun hanke, joka oli Sailaksen


työryhmän pöydällä muuttunut innovaatioinstituutista hallinnollisia yhteisrakenteita sisältäväksi innovaatioyliopistoksi. Tämä pitkälti elinkeinoelämän paineesta syntynyt yhteistyön syventäminen ei ollut tapahtunut soraäänittä. Muun muassa Teknillisen korkeakoulun rehtori Matti Pursula oli selvitysryhmän työn alkumetreillä ihmetellyt halua poiketa alkuperäiseltä linjalta, jonka mukaan yliopistot eivät pyri hallinnolliseen yhdistymiseen157. Salamavalojen välkkeessä tehty ilmoitus uuden ”kansainväliselle huipulle kiipeävän” yksityisoikeudellisen säätiöyliopiston perustamisesta sai Itä-Suomen liittoyliopiston näyttämään jokseenkin vaatimattomalta ja varovaiselta viritelmältä. Maaherra Ala-Kapee merkitsi asian päiväkirjaansa: ”Meidän esityksemme on siihen [innovaatioyliopistoon] verrattuna vaisu ja liian realistinen.” Vihkon selvitysryhmän jäsenet suuntasivat julkistustilaisuuden jälkeen lounaalle hieman allapäin.158 Usein nurkkapatrioottiseksi mielletyssä itäsuomalaisessa katsantokannassa liittoyliopisto näyttäytyi kuitenkin rohkeana ja innovatiivisena. Sen lähtökohtana oli ”kahden tasavertaisen yliopiston yhteistyö, keskinäinen luottamus ja yhdenvertaisuuden kunnioittaminen.” Suunnitelman mukaan tarkoituksena oli kansainvälisiä

yliopistofederaatioesimerkkejä myötäillen hyödyntää molempien yliopistojen vahvuuksia ja rakentaa niiden pohjalta yhteisiä luonnontieteiden ja yhteiskuntatieteiden koulutusohjelmia. Yhteiskuntatieteisiin oli tarkoitus perustaa myös yhteinen tiedekunta. Myös kauppatieteisiin oli suunniteltu perustettavaksi yhteinen tiedekunta, jolle myönnettäisiin sekä perus- että jatkotutkintojen tutkinnonanto-oikeus. Koko tätä kokonaisuutta hallinnoimaan rakennettaisiin yhteinen hallintokeskus, jonka tarkoituksena oli vastata jäsenyliopistojen kampushallinnosta ja liittoyliopistotasoisesta tehtävien hoitamisesta. Kansainvälisellä korkeakoulukentällä liittoyliopisto tavoitteli nousua 200 parhaan tiedeyliopiston joukkoon maailmassa.159 Tavoite oli kunnianhimoinen, sillä erinäisillä kansainvälisillä yliopistojen paremmuutta mittaavilla ranking-listoilla vain Kuopion yliopistolla oli kokemusta 500 parhaan yliopiston joukkoon kuulumisesta. Joensuun yliopisto ei ollut kyseisillä listoilla koskaan paistatellut. 160 Perttu Vartiainen oli ottanut vuonna 2005 osaa Suomessa kiivaana käyneeseen ranking-keskusteluun ja tuli tuolloin enteellisesti viitanneeksi myös yliopistoliitoksiin:

87


”SJTU:n [Shanghain yliopiston] listalla myös pelkkä luonnontiedejohdannaisten alojen massan kasvattaminen riittäisi melko pitkälle. Esimerkiksi parin keskisuuren yliopiston yhdistelmä nousisi harppauksen lailla tällä listalla. Avoimeksi vain jää, tuottaisiko tuo yhdistelmä enemmän byrokratian kitkaa kuin synergian etuja.”161

Liittoyliopistomallin heikkouksia ja uhkakuvia olivat Vihkon työryhmän mukaan keinotekoisten hallintorakenteiden muodostuminen, maakuntayliopiston leima ja riittämätön painoarvo tiedepoliittisessa keskustelussa. Näistä negatiivisista piirteistä oli jo saatu esimakua kahden viimeksi mainitun osalta, kun Helsingin Sanomat kuittasi

88

kolmen selvitysraportin julkaisutilaisuutta käsittelevässä uutisessaan Itä-Suomen liittoyliopiston vain muutaman rivin sivuhuomautuksella. Perttu Vartiainen pyrki julkistusta seuranneena päivänä Ylen aamu-tv:ssä välittämään laajemmin Suomeen tietoa liittoyliopistohankkeen tavoitteista ja tulevista askelkuvioista.162 Paikalle ei voinut jäädä polkemaan, sillä maaliskuun eduskuntavaalit odottivat jo ovella ja oli oletettavaa, että liikkeelle lähteneet tiede- ja korkeakoulupoliittiset uudistukset pysyisivät myös uuden hallituksen agendan kärjessä. Työn jatkon kannalta Vihkon raportti muodosti hyvän astinlaudan, josta saattoi ponnistaa kohti syvempää itäsuomalaista yliopistoyhteistyötä.


Lyhyt loikka liitosta fuusioon

Joensuun ja Kuopion yliopistot sopivat elokuussa 2007 yhteisistä tutkimuksen kärkihankkeista vahvistaakseen keskinäistä liittoaan. Yhteishankkeet keskitettiin yliopistojen vahvoille osaamisaloille ja niiden rajapinnoille. Kärkihankkeiden kautta yliopistohankkeen johtoryhmä halusi osoittaa, että yliopistot olivat tosissaan. Niiden kautta rakennettiin myös peruuttamattomuuden tuntua henkilöstön suuntaan. Kuvassa Päivi Nerg, Perttu Vartiainen, Matti Uusitupa ja Petri Lintunen allekirjoitustilaisuudessa 28.8.2007. Kuva: Itä-Suomen yliopisto

89


Uusi hallitus, uudet ukaasit Joensuun ja Kuopion yliopistojen ylimmät johtohenkilöt matkustivat perjantaina 23.3.2007 auringonpaisteessa ja leppeässä neljän asteen lämmössä paistattelevaan keväiseen Helsinkiin. Tarkempi osoite oli Meritullinkatu 10 Kruununhaassa, jossa sijaitsi vuodesta 1968 opetusministeriön käytössä ollut arkkitehti Georg Wasastjernan suunnittelema 1900-luvun alun klassismia edustanut virastorakennus. Korkeakoulu- ja tiedeyksikön johtaja Anita Lehikoinen ja kahdeksan muuta ministeriön virkamiestä ottivat seitsemän hengen savo-karjalaisen yliopistodelegaation vastaan neuvotteluhuone Väinämöisessä. Kyseessä oli Kuopion yliopiston ja opetusministeriön välinen tulosneuvottelu, jossa aluksi käsiteltiin liittoyliopistohanketta. Tässä vaiheessa myös Joensuun yliopiston rehtori Perttu Vartiainen ja hallintojohtaja Petri Lintunen ottivat osaa kokoukseen. Avauspuheenvuorossaan johtaja Lehikoinen totesi, että liittoyliopistohankkeen vuoksi kyseessä oli historiallinen neuvottelu. Vuoden 2007 jakamattomat rahat kohdistettaisiin valtaosaltaan rakenteellisen kehittämi90

sen kärkihankkeisiin, joita liittoyliopisto pääkaupunkiseudun ja Turun hankkeiden kanssa edustivat. Lisäksi Lehikoinen sanoi odottavansa panostusta yliopistosektorin kehittämiseen tulevassa hallitusohjelmassa sekä kantaa siihen, jatkettaisiinko yliopistojen taloudellisen ja hallinnollisen aseman kehittämistä tammikuussa julkaistun Rantasen ja Jääskisen raportin suuntaviivojen mukaisesti.163 Ilmassa oli merkkejä siitä, että porvaripuolueet laatisivat hallitusohjelman. Viisi päivää ennen tulosneuvotteluja ratkenneissa vaaleissa keskusta säilytti suurimman puolueen aseman ja rajuun vaalivoittoon kirinyt kokoomus nousi aivan sen kantaan pahasti asemiaan menettäneen SDP:n ohi. Punamultahallituksen jatkoa oli odotettu, mutta toisin kävi. Vaali-illan voitonhuumassa kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen totesi useasti, että puolue voidaan jättää hallituksen ulkopuolelle vain tekemällä väkivaltaa muutosta halunneen kansan tahdolle. Keskustan puheenjohtaja Matti Vanhanen ei Kataisen lausuntoa tuoreeltaan kiistänyt vaan piti porvarihallitusta mahdollisena.164 Keskustan ja kokoomuksen vaaliohjelmat olivat poikenneet varsin paljon toisistaan, mutta tiede- ja korkeakoulupolitiikassa erot eivät olleet yhtä suuret,


eikä ohjelmissa tässä suhteessa vaadittu radikaaleja suunnanmuutoksia vallitsevaan linjaan. Yliopistojen taloudellis-hallinnollista autonomiaa oli lisättävä ja varainhankintaa monipuolistettava.165 Kummassakaan puolueessa ei kiistetty vaalien alla julkaistujen filosofi Pekka Himasen innovaatioraportin ja professori Bengt Holmströmin työryhmän yliopistojärjestelmän uudistamista esittävän raportin kilpailua, huippuosaamista ja työnjaollista tehokkuutta korostavaa sanomaa. Tämä näkyi pääkaupunkiseudun ”huippuyliopistohankkeessa”, jota molempien puolueiden puheenjohtajat kertoivat ennen vaaleja kannattavansa.166 Vaalien lopputulos ja todennäköisten hallituspuolueiden julkisuuteen tuomat näkemykset tiede- ja korkeakoulupolitiikan suunnasta varmasti osaltaan vahvistivat Itä-Suomen liittoyliopistoaktiivien mielissä tarvetta puolustaa omaa asemaa rahanjaossa, jossa uusi huipuksi julistautunut yliopistoaihio uhkasi viedä leijonanAnita Lehikoinen toimi Itä-Suomen yliopistohankkeen aikana opetusministeriön korkeakoulu- ja tiedeyksikön johtajana ja vuodesta 2012 lähtien korkeakoulu- ja tiedepolitiikan osaston ylijohtajana. Opetus- ja kulttuuriministeriön kansliapäälliköksi Lehikoinen nimitettiin vuonna 2013. Kuvassa kansliapäällikkö Lehikoinen pitämässä puhetta Itä-Suomen yliopiston lukuvuoden avajaisissa Joensuussa syyskuussa 2017.

91


osan. Tämä näkyi myös opetusministeriön kanssa käytävissä tulosneuvotteluissa. Kun johtaja Lehikoinen nimesi laadun ja vaikuttavuuden liittoyliopistohankkeen tärkeimmiksi tavoitteiksi, rehtori Vartiainen ja hallintojohtaja Lintunen vastasivat, että jos hankkeelle ei saataisi riittävää rahoitusta ja varmuutta sen jatkuvuudesta, tavoitetta olisi vaikea viedä eteenpäin yliopistoissa. Matti Uusitupa oli esittänyt edellisenä päivänä samansuuntaisia ajatuksia Kuopion yliopiston 41-vuotisjuhlissa. Rehtori ihmetteli, mistä huippuyliopistohankkeelle riittäisi rahaa ja miten tämän arviolta kolmen keskikokoisen yliopiston vuosibudjettia vastaavaan summan siirto huippuyliopistolle vaikuttaisi muiden yliopistojen rahoitukseen. Tätä samaa kysyi myös suurimman ja kauneimman yliopiston eli Helsingin yliopiston kansleri Kari Raivio.167 Tiukkojen neuvottelujen jälkeen opetusministeriö myönsi liittoyliopistohankkeelle yhteensä 11 miljoonaa euroa vuosille 2007–2010. Summa oli lopulta noin miljoona euroa suurempi kuin ministeriön ennen neuvotteluja yliopistoille lähettämässä rahoitusesityksessä. Ministeriö asetti myönnetylle rahoitukselle selvät reunaehdot. Ensinnäkin rahoitus otettaisiin uudelleen tarkasteluun, mikäli hanke ei edistyisi suunnitellulla tavalla. Perttu 92

Vartiaisen mukaan tämä ehto oli alun perin muiden rahoituksestaan huolestuneiden yliopistojen sanoittama. Toinen ehto sitä vastoin oli ministeriön virkamiesten laatima, ja opetusneuvos Ari Saarinen puki sen neuvotteluissa sanoiksi. Saarisen mukaan liittoyliopistohankkeen valmisteluun oli otettava mukaan muutakin kuin siihen asti esitettyjä yhteisiä tiedekuntia. Synergiaa oli haettava myös hallinnon ja tukipalveluiden rationalisoinnin kautta. Saarinen painotti, että ”liittoyliopistorahoitus on tarkoitettu laajamittaisen yhteisen toiminnan kehittämiseen. Sen tulee kattaa molempien yliopistojen tutkimusyhteistyö, yhteinen opetus sekä hallinto- ja tukipalvelut.”168 Yliopiston perustamisprosessia arvioineen Jarkko Tirrosen tulkinnan mukaan liittoyliopisto oli ”ajatuksellisesti muuntumassa yliopistojen väliseksi yhteensulautumiseksi.”169 Hankalampi kysymys on se, miten paljon opetusministeriö ohjasi muutosta fuusion suuntaan. Yhtäältä edellä kuvatut tiukat rahoituksen reunaehdot puhuvat tämän puolesta. Toisaalta ministeriössä vaikutettiin aidosti yllättyneiltä siitä, miten vauhdikkaasti ja pitkälle yliopistot olivat omaehtoisesti kehittäneet yhteistyösuunnitelmiaan. Näin ollen voidaan tulkita, ettei siihenastinen kehitys ollut tapahtunut ministeriön tarkkaan


kontrolloimassa kauko-ohjauksessa vaan pikemminkin sen määrittämän suhteellisen väljän kehyksen sisällä, jossa yliopistoilla oli tilaa tehdä myös ennalta-arvaamattomia, proaktiivisiksikin tulkittavissa olevia ratkaisuja.170 Molempien rehtorien mukaan ministeriön kanssa käytyjen neuvottelujen myötä edellytykset jatkotyölle olivat olemassa ja molemmat yliopistot olivat valmiit viemään liittoyliopistoasiaa eteenpäin näillä ehdoilla, vaikka ministeriön tarjoama hankerahoitus tulisi aiheuttamaan pettymystä yliopistojen sisällä. Neuvottelujen osapuolet sitoutuivat noudattamaan budjettisalaisuutta, kunnes valtiovarainministeriö oli julkistanut oman budjettiehdotuksensa. Pettymystä hankerahan pienuuteen ei siis välitetty tuoreeltaan lehdistöön. Päinvastoin rehtori Uusitupa ilmoitti Savon Sanomille, että opetusministeriön sitoutuminen tarkoitti käytännössä ”merkittävää rahaa yhdistymishankkeelle, vaikka tarkkoja lukuja ei tietenkään vielä ole.” Samaan aikaan hänen kollegansa Joensuussa kehui sanomalehti Karjalaiselle neuvottelujen helppoutta ja Vihkon liittoyliopistosuunnitelman realistista kunnianhimoisuutta. ”Ryhdymme noudattamaan suunnitelmaa lähes sellaisenaan. Neuvottelussa tarkennettiin vain muutamia

yksityiskohtia”, Vartiainen totesi jättäen mainitsematta opetusministeriön vaatimukset yhteistyön laajentamisesta ja syventämisestä.171 Herkässä vaiheessa olevaa yhdistymisprosessia ei haluttu vaarantaa liian avoimella, mahdollisesti levottomuutta ruokkivalla tiedottamisella. Aavistukset porvarienemmistöisestä hallituskoalitiosta saivat vahvistuksen, kun Matti Vanhasen johtama keskustan, kokoomuksen, RKP:n ja vihreiden enemmistöhallitus aloitti toimintansa 19.4.2007. Sinivihreän hallitusohjelman tiede- ja korkeakoulupoliittiset tavoitteet saivat sisältönsä vahvasti innovaatio-termin kautta. Yliopistojen oli oltava mukana luomassa maailman kärkeen ulottuvia osaamiskeskittymiä. Näitä huippuosaamisen keskittymiä oli tarkoitus luoda yhteistyössä yrityssektorin kanssa. Tätä silmällä pitäen hallitus sitoutui tukemaan ”kansainväliseen kärkeen tähtäävän huippuyliopiston muodostamista.” Uusi uljas yliopisto oli ainoa korkeakoulu, joka mainittiin hallitusohjelmassa nimeltä. Tämä teki yliopistosta luonteeltaan ”kansallisen” hankkeen ja välineen, jolla koko kansakunta oli tarkoitus hilata kansainväliselle huipulle ja josta koko suomalainen yhteiskunta hyötyisi. Näkemys edusti nousevaa metropolivaltioajattelua, jossa houkuttelevuus, kilpailukyky, 93


investoinnit, huippuosaaminen, innovaatiot ja talouskasvu liitettiin vahvasti pääkaupunkiseutuun. Sen puolestapuhujia hallituksessa olivat eritoten Helsingistä kotoisin olleet asuntoministeri Jan Vapaavuori ja opetusministeri Sari Sarkomaa.172 Toisaalta hallituksessa oli myös henkilöitä, joilta löytyi ymmärrystä huippuyliopiston lisäksi hajautetummalle valtiorakenteelle, jossa maakuntakeskuksilla ja niissä sijaitsevilla yliopistoilla on oma rooli edellä mainittujen kansallisten tavoitteiden saavuttamisessa. Hallitusohjelmassa huipputaso sai rinnalleen maininnan tutkimus- ja kehitysrahoituksen alueellisesta kattavuudesta.173 Itä-Suomen yliopistohanke antoi tälle ajatukselle sisältöä. Vanhasen II hallituksen valtiovarainministeri Jyrki Katainen sanoi:

Yhden eduskuntakauden mittaisen poissaolon jälkeen Arkadianmäelle palannut Anu Vehviläinen nimitettiin uuteen hallitukseen liikenneministeriksi vuonna 2007, mutta myös opetusministeriön hallinnonala oli hänen seurantavastuullaan. Pohjois-Karjalan vaalipiiristä kansanedustajaksi valittu Vehviläinen kiitteli PohjoisSavon vaalipiiriä edustaneen Kataisen tapaan Itä-Suomen aloitteellisuutta yliopistolaitoksen rakenteellisessa kehittämisessä: ”Olin [keskustan] ryhmän varapuheenjohtaja ja vastuu hallitusneuvotteluissa oli opetusministeriön hallinnonala. Silloin keskusteltiin laajasti Aalto-yliopistosta. Se oli iso kysymys, että miten paljon rahaa laitetaan yhden yliopiston päälle. Muistan jo Vihkon työryhmän muistion julkaisusta Säätytalolta sen, että mun puheenvuoro keskittyi siihen, että

”Itä-Suomen liikkuminen oli hirveän tärkeä tässä koko-

älkää unohtako rakenteellisessa keskustelussa sitä, että on

naiskuvassa, koska sitä keskustelua dominoi alusta pitäen

muitakin kuin vain pääkaupunkiseutu. Olin sivistyspoliit-

Aalto-yliopiston fuusio, tai siihen aikaan puhuttiin huippu-

tisen ministerityöryhmän jäsen ja se alkuaika oli sellaista,

yliopistosta. […] Kun Itä-Suomi lähti liikkeelle, niin se toi

että hirveästi puhuttiin rakenteellisesta kehittämisestä. On-

semmoisen maantieteellisen ulottuvuuden, että muuallakin

neksi Itä-Suomessa oli suunnitelma siihen, että miten toi-

kuin pääkaupunkiseudulla halutaan kehittää ja tehdään jo-

mitaan.”175

tain sellaista, mitä ei olisi heti oletettu.”

174

94


Matti Vanhasen II hallituksen valtiovarainministerinä toiminut Jyrki Katainen sekä liikenneministerinä toiminut Anu Vehviläinen näyttelivät keskeistä roolia Itä-Suomen yliopiston perustamisen historiassa. Itä-Suomesta kotoisin olevina henkilöinä he olivat tärkeinä valtakunnantason taustavaikuttajina tukemassa Itä-Suomen yliopiston rakentumista ja monipuolistumista. Kuvissa Jyrki Katainen Itä-Suomen yliopiston Kuopion kampuksella joulukuussa 2012 sekä vuoden alumniksi valittu Anu Vehviläinen yliopiston Joensuun kampuksella syyskuussa 2010. Kuvat: Itä-Suomen yliopisto

95


Kun Vanhasen II hallitus oli aloittanut toimintansa ja määrittänyt tiede- ja korkeakoulupolitiikan suuntaviivat seuraavaksi nelivuotiskaudeksi, Itä-Suomen yliopistosuunnitelman seuraavana vaiheena oli ryhtyä sanoista tekoihin, jotta hanke saavuttaisi aitoa valtakunnallista uskottavuutta. Joensuun ja Kuopion yliopistojen hallitukset valmistautuivat siunaamaan hankkeesta solmitun sopimuksen toukokuun alun kokouksissaan. Ennen tätä rehtorit ja kaupunginjohtajat uskaltautuivat ylioppilaslehtien yhteisessä jutussa ”katsomaan kristallipalloon” ja visioimaan, millainen liittoyliopisto voisi olla vuonna 2020. Rehtorien mielestä tutkimusintensiivistä, monialaista ja kansalliseen kärkijoukkoon kuuluvaa kahden tasapainoisen pääkampuksen yliopistoa uhkaisivat ainoastaan sisäiset intressiristiriidat, kuten verinen kampusten välinen kilpailu niukkenevista resursseista. Kaupunginjohtajat jakoivat tämän vision sillä erotuksella, että Petteri Paronen kannatti Joensuun ja Kuopion välistä kilpailua, kunhan se ei ajautuisi ”kyläpolitikoinnin” suuntaan. Hänen joensuulainen kollegansa Juhani Meriläinen ei pitänyt tätä uhkaskenaariota mahdottomana, sillä sekä kaupunkien että yliopistojen keskinäisen yhteistyön kulttuuri oli ohut.176 96

Yleisesti ottaen henkilöstön ja opiskelijoiden edustajat molempien yliopistojen kampuksilla odottivat vapunvietto mielessä liittoyliopistohankkeen konkretisoitumista ”yllättävän rauhallisin mielin” ja ”ilman suuria intohimoja suuntaan tai toiseen”, kuten Joensuun yliopiston tieteentekijöiden puheenjohtaja Tuukka Arosara vallinneet tunnot tiivisti. Kilpailun kiristymistä oli varmasti tiedossa, mutta sen odotettiin näkyvän resurssikamppailuna yliopistojen välillä, ei niinkään liittoyliopistoaihion sisällä. Kilpailuasetelmia ei pidetty täysin reiluina, sillä yksi kilpailijoista näytti ainakin puheiden tasolla nousseen voittajana huipulle jo ennen lähtölaukauksen pamahdusta. Toisten tekemisiä ei kuitenkaan kannattanut tuijotella liikaa. Joensuun yliopiston yhteiskunta- ja aluetieteiden tiedekunnan dekaani Harri Siiskonen halusi keskittyä rakentamaan yhteistä yhteiskuntatieteellistä tiedekuntaa julkisuudessa ajatusta lämpimästi kannattaneen kuopiolaisen kollegansa Juhani Laurinkarin kanssa. ”Nurkkakuntaisen Joensuun tai Kuopion aseman puolustamisen sijaan tehtävämme on jatkossa ajaa yhteisen tiedekuntamme etua niin liittoyliopiston sisällä, kansallisesti kuin kansainvälisesti.”177 Jukka Korpela, Siiskosen teräväkielinen professorikollega historian alalta, ilmaisi asian hieman


värikkäämmin sanankääntein kolumnissaan Joensuun yliopiston tiedotuslehdessä: ”Julkaistuista federaatiohankkeista vain tämä oli oikea hanke. Muut halusivat huippualkuisien nimikylttien verhossa

Välinäytös – liittoyliopistosopimus syntyy ja vanhenee saman tien

vain lisää rahaa entiselle toiminnalleen. Kuitenkin asiantuntijan kaapuun pukeutuneet anttiherlinit ja heidän perässään juokseva media julistivat kannatuksensa pääkaupunkiseudun suunnitelmille. Erinomaista sivustatukea tälle politiikalle antavat ekonomien ja juristien likinäköiset ammattiyhdistykset. Kun vielä krokotiilin kyyneliä valuttava Kari Raivio on pukeutunut erotuomarin valeasuun puolustaakseen Helsingin yliopiston reviiriä, on tärkeää, että tämä kritiikittömyys ei saa kannattajia hallitusvallan piiristä. Joensuun ja Kuopion on osoitettava asioiden oikea laita valtakunnan tasolla eikä tukehduttava oman hiekkalaatikkonsa pölyyn.”178

Kevään, työn ja ylioppilaiden kunniaksi järjestettävän vappukarnevaalin nostattaman juhlahumun laannuttua Joensuun ja Kuopion yliopistojen hallitukset kokoontuivat 2.5.2007 päättämään Itä-Suomen liittoyliopiston perustamisesta 1.1.2010 alkaen Reijo Vihkon työryhmän linjausten mukaisesti. Liittoyliopiston valmistelun ja muodostamisen periaatteista ja menettelytavoista laaditun sopimuksen mukaan liiton ytimen muodostaisivat yhteinen hallitus ja hallintopalvelukeskus sekä yhteiset kauppa- ja yhteiskuntatieteiden tiedekunnat. Molempien yliopistojen henkilökuntaa, opiskelijoita ja hallitusten edustajia marinoitiin päätöksen kynnyksellä sopimukselle myötämielisiksi muistuttamalla vielä kertaalleen hankkeen välttämättömyydestä. Kuopion yliopiston hallintojohtaja Päivi Nergin mukaan yliopistojen hallitusten vetäytyminen liittoyliopistosta voisi merkitä molempien yliopistojen rahoituksellisen aseman heikentymistä, koska opetusministeriön 97


silloisessa rahoituksen jakomallissa tuloksellisuuskerroin oli sidottu yliopiston kokoon. Lisäksi yliopistoilla olisi yksin toimiessaan huonommat mahdollisuudet kilpailla pienenevistä opiskelijaikäluokista ja padota väestön siirtymistä idästä etelään. Rehtoreilla ja hallintojohtajilla oli erityisviesti sekä henkilöstölle että opiskelijoille. Molempia pääkampuksia kehitettäisiin painottamalla niiden vahvuusaloja, eikä henkilöstön siirtyminen palvelussuhteeseen liittoyliopistoon aiheuttaisi työvoiman vähentämistarvetta kummassakaan yliopistossa. Opiskelijat puolestaan voisivat liittoyliopistossa suorittaa edelleen perustutkintonsa yhdellä paikkakunnalla, mutta lisäksi heillä olisi mahdollisuus siirtyä joustavasti kampukselta toiselle kandidaattiopintojen jälkeen. Markkinointipuheet tehosivat ilmeisen hyvin, sillä niin Joensuun kuin Kuopionkin yliopiston hallituksessa liitto sai sinettinsä soraäänittä. Rehtorit Uusitupa ja Vartiainen iloitsivat julkisuuden valokeilassa yksituumaisuutta huokuvasta päätöksestä, sillä se nosti ItäSuomen kertaheitolla kolmesta kärkihankkeesta ensimmäiseksi, jossa oli saatu aikaan konkreettisia päätöksiä. Tämän ansiosta liittoyliopisto nousisi 200 miljoonan vuosibudjetilla operoivaksi 14 000 opiskelijan ja 2  900 työntekijän voimakeskittymäksi, joka olisi mittarista 98

riippuen joko maan kolmanneksi tai neljänneksi suurin yliopisto ja siten täysin rinnastettavissa pääkaupunkiseudun huippuyliopistoon.179 Rintaansa takovat rehtorit saivat kuin tilauksesta sivustatukea väitteilleen, kun Helsingin Sanomat kirjoitti liittoyliopistouutisen yhteydessä näyttävästi Jyväskylän yliopistossa tehdystä selvityksestä. Sen mukaan pääkaupunkiseudun huippuyliopiston perustavat yliopistot saivat vuosina 2002–2006 yhteenlaskettuna 14,5 % kaikkien yliopistojen kokonaisrahoituksesta, mutta sen turvin syntyi koko maan mittakaavassa ainoastaan 11,9 % perustutkinnoista, 11,7 % jatkotutkinnoista ja 8,4 % kansainvälisistä tieteellisistä julkaisuista. Joensuun ja Kuopion yliopistot saivat samalla ajanjaksolla kokonaisrahoituksesta 8,8 %, jonka voimin ne tuottivat 8,5 % perustutkinnoista, 10,1 % jatkotutkinnoista ja 9,8 % kansainvälisistä julkaisuista. Oman hännän nostaminen ei ollut mikään itäinen erikoisuus. Vain reilua viikkoa myöhemmin oli Turun yliopiston rehtori Keijo Virtasen vuoro hehkuttaa Pohjoismaiden laajalevikkisimmän sanomalehden sivuilla yliopiston ja Turun kauppakorkeakoulun hallitusten päätöstä muodostaa yhteinen yliopistokonsortio, jonka tulokset suhteessa käytettyihin panoksiin olivat tulostietoja vertailtaessa selvästi paremmat kuin


huippuyliopiston ja Itä-Suomen liittoyliopiston saavutukset. Akateemisen ravintoketjun kapealle huipulle oli tunkua ja huippusaalistajan statusta tukevia tilastoindikaattoreita tarjolla yllin kyllin.180 Joensuun ja Kuopion yliopistojen hallitusten hyväksymä liittoyliopistosopimus allekirjoitettiin Joensuussa 14.5.2007, ja sen yhteydessä sovittiin välittömästi hankkeen johtamisjärjestelyistä. Johtoryhmään nimettiin rehtoreiden ja hallintojohtajien lisäksi asiantuntijajäseneksi Joensuun yliopiston vararehtori, julkisoikeuden professori Teuvo Pohjolainen ja sihteeriksi Vihkon työryhmästä tuttu erikoissuunnittelija Kirsi Karjalainen. Johtoryhmän tehtävänä oli päättää hankkeen organisoinnin linjauksista, joiden valmistelusta ja toteuttamisesta puolestaan vastasi Päivi Nergin vetämä kolmijäseninen operatiivinen johto. Troikan muut edustajat olivat Pohjolainen ja Karjalainen. Toisin sanoen merkittävä määrä sekä strategisen että operatiivisen tason tietopääomaa kasaantui pieneen sisäpiiriin, joka kykeni halunsa mukaan jakamaan tai säännöstelemään tätä tietoa sisäpiirin ulkopuolelle. Valta ei ollut kuitenkaan kokonaan johtoryhmällä, sillä se oli osaltaan riippuvainen keskeisiä päätöksiä siunanneiden yliopistojen hallitusten tahdonilmauksista.181

Nyt se on virallista ja nyt kelpaa hymyillä kilpaa auringon kanssa. Joensuun yliopiston ja Kuopion yliopiston keskinäinen sopimus vuonna 2010 perustettavan Itä-Suomen liittoyliopiston valmistelun ja muodostamisen periaatteista sekä menettelytavoista allekirjoitettiin Joensuussa 14.5.2007. Kuva: Itä-Suomen yliopisto

99


Jos johtoryhmä suututtaisi laajalti professorikunnan, muun henkilökunnan ja opiskelijat, se merkitsisi yliopistohanketta tukevan verkoston hajoamista ja johtoryhmän tavoitteen kaatumista. Keskinäisriippuvuuden voima oli valtava koneiston sisällä. Hankkeen etenemisen kannalta oli merkittävää, ettei johtoryhmän tarvinnut käyttää alussa aikaa ja energiaa keskinäisen luottamuksen rakentamiseen. Vihkon työryhmä oli tehnyt tehtävänsä, eivätkä edes henkilöiden väliset hyvin suuretkin luonne-erot horjuttaneet tätä kokonaisuutta. Projektipäällikkönä raskaimman vastuutaakan kantaneen Nergin mukaan ”se oli niitä johtoryhmiä, että jos sellaisia olisi enemmänkin uudistusten ympärillä, niin saataisiin kuule paljon aikaan.” Työnjaot olivat selvät, eikä kenenkään tarvinnut miettiä, vetääkö joku välistä. Suorapuheisuus auttoi asiassa. Petri Lintunen ilmoitti ykskantaan, että hän keskittyisi suurien linjojen vetäjänä talousasioihin, mutta pikkutarkkuutta vaativat asiat hän jättäisi mielellään Nergin huoleksi. ”Petrille oli selvää, ettei hänestä voi tulla projektin johtajaa, jossa on paljon pikkutarkkaa virittämistä. Tieteen ja opetuksen substanssi jäi rehtoreille ja hallintojohtajat tukivat tätä. Matti otti enemmän tiede- ja tutkimuspuolta ja Perttu keskittyi enemmän hallintoon ja aluekehitys100

puoleen. Me haluttiin yhdessä näyttää, ettei tämä ollut mikään savolainen projekti”, Nerg muisteli.182 Myöhemmin Tampereen yliopiston hallintojohtajana toiminut Lintunen halusi verrata johtoryhmän avointa ilmapiiriä vuosina 2014–2018 toteutettuun Tampereen yliopistojen yhdistymiseen, jota hän puolestaan vertasi kaupungissa vuonna 1918 käytyyn sisällissodan suurimpaan taisteluun: ”Jotenkin se kemia kuitenkin toimi. Jos mä vertaan tätä [ItäSuomen hanketta] Tampereen vastaavaan hankkeeseen, niin meillä oli tiivis viiden hengen porukka, joka pystyi käymään asiat lävitse ja oltiin hyvin yhtenäisiä, kun lähdettiin ulos. Oli riittävän tehokas nyrkki, joka pystyi avoimesti keskustelemaan. Se oli silleen kiva työskentelytyyli. Välillä oltiin eri mieltä, mutta se jäi neljän seinän sisälle.”183

Toukokuun lopulla molempien yliopistojen hallituksessa hyväksyttyä projektisuunnitelmaa päätettiin lähteä toteuttamaan alkusyksystä alkaen työryhmätyöskentelyn kautta. Henkilöstö ja opiskelijat oli tarkoitus sitouttaa liittoyliopistoon lähes parinkymmenen työryhmän avulla. Työryhmiä perustettiin yhteistä tutkimusta, opetusta, henkilöstöpolitiikkaa, laatutyötä, rahoitusta,


viestintää, tietohallintoa, kirjastoa, kielikeskusta, keskushallintoa, rakennerahastoa ja aikuiskoulutusta varten. Lisäksi johtoryhmä päätti muodostaa tieteenalakohtaisia organisointiryhmiä kauppa-, yhteiskunta- ja luonnontieteisiin. Tällainen laajuus oli Nergin mukaan valttia, kun tavoitteena oli ”selkeä, yhteinen näkemys liittoyliopiston tavoitteista ja tulevaisuudesta.”184 Kirjasto-, kielikeskus-, ja aikuiskoulutustyöryhmää lukuun ottamatta työryhmien puheenjohtajan ja varapuheenjohtajan paikat oli varattu johtoryhmän edustajille.185 Tätä kautta johtoryhmän muodostama sisäpiiri kykeni tarkkailemaan suuremman joukon mielialoja ja käyttäytymistä sekä tarpeen mukaan kohdistamaan heihin erilaisia retorisia tai taloudellisia suostuttelu-, palkitsemis- ja ojennuskeinoja. Toisaalta myös tarkkailijoilla oli tarkkailijansa: laajapohjainen ohjaus- ja seurantaryhmä, johon kuului henkilöstöjärjestöjen ja opiskelijoiden edustajia. Lisäksi seurantaa harjoittaisi osaltaan yliopiston ulkopuolisista jäsenistä koostuva syksyllä nimitettävä neuvottelukunta, jonka kautta liittoyliopistolle tärkeitä yhteistyökumppaneita pidettäisiin informoituna hankkeen etenemisestä.186 Tarkkailun näkökulmasta katsottuna on tosin todettava, että niin ohjaus- ja seurantaryhmä kuin neuvottelukunta-

kin joutuivat pitkälti muodostamaan näkemyksensä projektin koukeroisista suuntaviivoista johtoryhmän niille välittämän tiedon perusteella. Lintusen mainitsemalla ”nyrkillä” oli merkittävimmät muutosta ohjaavat narut tiukasti kourassaan. Johtoryhmässä tätä monissa muutosjohtamisen oppaissakin korostettua keskitettyä toimintatapaa pidettiin projektinhallinnan kannalta järkevänä187. Liittoyliopiston rakentamisen pelisäännöt saatiin määritettyä kesälomien kynnyksellä. Kuten projektisuunnitelmasta saattoi todeta, tavoitteet olivat muuttuneet kokonaisvaltaisemmiksi ja laajemmiksi kuin mitä Vihkon työryhmässä alun perin ehdotettiin. Suunta oli sama, johon opetusministeriö oli maaliskuun tulosneuvotteluissa hankkeen toivonut etenevän. Samaa tahtia projektisuunnitelman laajentumisen ja syventymisen kanssa johtoryhmässä pohdittiin yhä vakavammin, tarvittiinko suunnitelmassa liitto-sanaa ollenkaan188. Pohdinta säilyi koko kevään ja alkukesän johtoryhmän varjelemana salaisuutena. Salaisuuden verhoa alettiin kuitenkin vähitellen raottaa kesän ja alkusyksyn mittaan vastaanottoa varovasti tunnustellen.

101


Täydellisen fuusion idea julki vaivihkaa

tämään johtoryhmän ulkopuolelle huumorin varjolla. Kuopion yliopistossa määräaikaisena suunnittelupäällikkönä toiminut Jussi Pentti kohtasi yhden tällaisen tilanteen kesällä 2007: ”Meillä oli Kuopiossa tapaaminen kesällä 2007, se oli vissiin

Huumorista on moneksi, ja sen avulla voidaan saavuttaa joko tietoisesti tai tiedostamatta erilaisia tavoitteita työyhteisön sisällä. Huumorin ja jaetun naurun kautta on mahdollista vahvistaa keskinäistä sidosta ja ryhmäkoheesiota johdon ja alaisten välillä. Sen avulla vähennetään usein ahdistusta ja epävarmuutta uuden, mahdollisesti vaikean tehtävän edellä. Toisin sanoen vitsailu tekee haasteesta vähemmän uhkaavan. Huumori on myös kommunikointia, sillä se voi luoda avointa ilmapiiriä herättämällä positiivisia tunteita, jotka edistävät kuulijoiden ymmärrystä ja halukkuutta hyväksyä välitetty viesti. Lisäksi huumorin kautta johtajien on mahdollista osoittaa olevansa tilanteen herra ja korostaa omaa statusta vallitsevassa valta-asetelmassa.189 On vaikea sanoa, mitkä syyt saivat huumorin kukkimaan ja vitsit sinkoilemaan johtoryhmän edustajien puheissa, mutta joka tapauksessa ajatusta siirtymisestä liittoyliopistosta aitoon yhdistymiseen lähdettiin varovaisesti levit102

kesäkuuta. Sinne tuli Perttu Vartiainen ja Petri Lintunen paikalle. Ja siellä oli myös Matti Uusitupa, Päivi Nerg ja sitten oli meidän silloinen opetusvararehtori Sirpa Suntioinen ja sitten oli minä. Me istuttiin neuvotteluhuoneessa ja mä en ollut kuullut vielä yhtään mitään [yhdistymiseen viittaavaa] siihen mennessä. Siinä sitten juotiin kahvia pöydän ääressä, ja siinä nämä herrat rehtorit rupesivat sitten puhumaan, että kyllähän me voitaisiin tämmöinen yliopisto perustaa. Ja mä olin niin kuin että mitä. Siinä ne sitten naureskeli, kun humoristisesti tätä asiaa kävivät läpitte.”190

Yhdistymisajatus levisi kesän aikana laajemmalle, ja ainakin Kuopion yliopiston käytävillä kuuli loppukesällä entistä useammin puhetta mahdollisesta fuusiosta – ItäSuomen yliopistosta. Hankkeen johtoryhmä kokoontui elokuun puolivälissä Outokummussa sijaitsevaan hotelli Malmikumpuun strategia-asioita pohtivaan kokoukseen, jossa otettiin jälleen yksi merkittävä askel kohti


täydellistä yhdistymistä. Yliopistojen rakenteellisessa kehittämisessä oli ollut täysi tohina päällä keväästä lähtien. Opetusministerinä aloittanut Sari Sarkomaa oli omien sanojensa mukaan ensimmäisenä työpäivänään antanut määräyksen yliopistoreformin liikkeelle laittamisesta. Mylläyksen kohteena oli rakenteiden ohella lainsäädäntö, jota silmällä pitäen opetusministeriö asetti touko-kesäkuun taitteessa virkamiehistään koostuneen Yliopistolaitoksen uudistaminen -työryhmän. Sen aherrusta valvoi ohjausryhmä, johon kuului opetusministeriön ylimpien virkamiesten ja ylioppilaskuntien liiton edustajan ohella ainoastaan kolme yliopistojen edustajaa: rehtori Ilkka Niiniluoto Helsingin yliopistosta, hallintojohtaja Erkki Tuunanen Jyväskylän yliopistosta sekä Päivi Nerg.191 Itä-Suomen yliopistohankkeen projektipäällikön saaminen keskeisen kansallisen painopisteprojektin ytimen liepeille toi hankkeen johtoryhmälle tärkeää ensikäden tietoa Meritullinkadulla tehtävistä rakenteellisen kehittämisen suunnitelmista. Teuvo Pohjolaisen hyvät kontaktit uudistamistyöryhmässä työskennelleeseen ministeriön lainsäädäntöasiantuntijaan hallitusneuvos Eerikki Nurmeen tihensivät entisestään tiedonkeruun kannalta keskeistä verkostoa. Nergin ja Nurmen kautta

johtoryhmässä oltiin elokuun puolivälissä hyvin perillä siitä, että uuden yliopistolain valmistelu oli kehittymässä suuntaan, joka ei tukenut liittoyliopistoratkaisua vaan normiohjasi täydelliseen fuusioon. Nerg kertoi myös havainneensa painetta kehittää yliopistojärjestelmää suuntaan, jossa ”osa yliopistoista profiloituu kansainvälisesti korkeatasoisina tutkimusyliopistoina” ja jossa ”tutkimusintensiivisten yliopistojen toimintaedellytyksiä vahvistetaan.” Jo Vihkon raportissa oli asetettu tavoitteeksi luoda Itä-Suomeen yksi tehokas kansainvälisen tason tutkimuksen, opetuksen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen kokonaisuus. Puoli vuotta raportin julkaisun jälkeen oli käytännössä käynyt selväksi, ettei hajanaisella liittoyliopistokonseptilla päästäisi asetettuun tavoitteeseen.192 Eräänlaista osviittaa liittoyliopistosta luopumiselle antoi kysymys uuden yliopiston nimestä, joka nostettiin johtoryhmän pöydälle jo kesäkuun kokouksessa. Syynä tähän oli tarve varata yliopistolle oma domain-osoite internetiin. Elokuussa mahdollisiksi osoitteiksi valikoitui lopulta kaksi vaihtoehtoa: englanninkielisen nimen, University of Eastern Finland, lyhenteeseen viittaava www.uef.fi sekä suomenkielinen vastine www.isyo.fi. Johtoryhmän kokouksessa päätettiin, että lopullinen 103


nimi ja domain-osoite viedään yliopistojen hallituksiin alkusyksystä. Siihen asti hankkeesta viestiminen säilyi sekavana. Itä-Suomen yliopisto ‑nimityksen käyttö lisääntyi, mutta esimerkiksi elokuun lopussa neuvottelukuntaan sekä ohjaus- ja seurantaryhmään kutsuttaville lähetetyt kirjeet antoivat ymmärtää, että kutsuttava henkilö osallistuisi nimenomaan liittoyliopiston rakentamisen kunniakkaaseen tehtävään.193 Johtoryhmässä ei ollut vielä tässä vaiheessa halua tai uskallusta sanoutua selväsanaisesti irti ”parasta ennen ‑päiväyksen” menettäneestä nimestä, mikä jätti tilaa erilaisille huhuille ja spekulaatioille. Uuden yliopiston nimikysymykseen palattiin syyskuun 10. päivä, jolloin järjestettiin Joensuun ja Kuopion yliopistojen yhteinen strategian laadinnan aloitusseminaari Kuopiossa. Keskustelujen jälkeen syntyvää yliopistoa päätettiin ryhtyä nimittämään Itä-Suomen yliopistoksi, jolla olisi englanninkielinen nimi University of Eastern Finland ja domain-osoite uef.fi. Tätä pidettiin yleisesti ottaen viestinnän kannalta selkeimpänä ratkaisuna. Se noudatti myös rehtori Matti Uusituvan neljä päivää aikaisemmin pitämän lukuvuoden avajaispuheen sanomaa. Puheessaan Uusitupa oli todennut Joensuun ja Kuopion yliopistojen muodostaman lii104

ton olleen jo niin tiivis, ettei suuren yliopiston nimestä löydy enää liitto-sanaa. ”Nimi on Itä-Suomen yliopisto. Tätä ei ole vielä kummankaan yliopiston hallituksessa hyväksytty, mutta siihen suuntaan asiaa viedään.” Myös Kuopion yliopiston syyskuun alussa opetusministeriöön lähettämässä lausunnossa koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmaluonnoksesta vuosille 2007–2012 todettiin, että ”Kuopion yliopisto muodostaa yhdessä Joensuun yliopiston kanssa Itä-Suomen yliopiston vuonna 2010.”194 Joensuussa sitä vastoin jatkettiin sisäisessä ja ulkoisessa viestinnässä liittoyliopisto-linjaa pitkälle syyskuuhun. Rehtori Perttu Vartiainen oli otsikoinut oman lukuvuoden avajaispuheensa muotoon ”Liittoyliopiston haasteet”. Täysi juhlasalillinen yleisöä sai kuulla, kuinka liittoyliopiston linjana oli vahvistua tutkimusyliopistona, kuinka tulevalla liittoyliopistolla tulisi olemaan vahva paikkansa erilaistuvassa yliopistolaitoksessa ja kuinka liittoyliopisto oli yhtä lailla isänmaallinen hanke kuin kolmen pääkaupunkiseudun korkeakoulun muodostama liittymäkin. Edellä mainittuun opetusministeriön kehittämissuunnitelmaluonnokseen ja sen yliopistojen rakenteellista kehittämistä tarkastelevaan kohtaan Joensuun yliopiston kanta oli, että


Itä-Suomen liittoyliopisto vastaa erinomaisesti kansalliseen rakenteellisen kehittämisen vaatimukseen. Vielä syyskuun lopulla, jolloin molempien yliopistojen hallitukset siunasivat Itä-Suomen yliopiston nimen, hankkeen akateeminen asiantuntija Teuvo Pohjolainen korosti Joensuun ylioppilaslehden sivuilla, että hankkeessa ei ollut kyse suorasta fuusiosta vaan kahden tasavertaisen kumppanin hyvin läheisestä liittoutumisesta, jonka myötä kumpaankaan kaupunkiin ei syntyisi ”pääkonttoria”.195 Sama asia ilmaistiin uuden yliopiston nimestä tehdyn sopimuksen toisessa pykälässä tavalla, joka vahvisti Pohjolaisen mainitseman tasapuolisuusvaateen, mutta antoi mahdollisuuden myös fuusiolle: ”Itä-Suomen yliopisto muodostuu Joensuun ja Kuopion jäsenyliopistoista. Uusi yliopisto on Joensuun ja Kuopion pääkampuksien muodostama kokonaisuus, joiden kesken vallitsee tasapaino hallinnollisesti sekä toiminnallisesti. Lisäksi sillä on sivukampus Savonlinnassa.”196

Joensuun yliopiston ylimmän johdon retoriikka oli selvästi kohdistettu yliopiston omalle väelle ja oman maakunnan sidosryhmille. Sen taustalla vaikutti edelleen

vanha pelko paikallisen vastarinnan noususta. Mahdollista karjalaista kansannousua pehmitettiin taktisella, liittoyliopiston kaapuun käärityllä sovittelevalla puhumisella, joka tosin menetti syyskuun aikana tehoaan merkittävästi. Syynä tähän oli pitkälti syyskuun 10. päivä pidetyn strategiaseminaarin lopuksi esitelty kalvosarja yliopiston organisaatiorakenteen vaihtoehdoista. Tässä yhteydessä yleisönä olleille henkilöstön edustajille mainittiin, että vahvana vaihtoehtona uuden yliopiston rakenteeksi olisi niin sanottu schoolmalli. Sillä tarkoitettiin suurta korkeakoulumaista yksikköä, joka toimisi osana laajempaa yliopistokokonaisuutta. Sulauttamalla silloiset 13 tiedekuntaa vaikkapa neljäksi tai viideksi schooliksi voitaisiin luoda suurempia ja suuremmalla päätösvallalla varustettuja, taloudellisesti vahvempia yksiköitä. Keskustelua aiheesta oli tarkoitus jatkaa lähiviikkoina, mutta johtoryhmä oli käytännössä tehnyt kantansa jo selväksi. Seminaarissa valokeilaan nostettu school-vaihtoehto vahvisti eräissä hankkeeseen kriittisemmin suhtautuneissa joensuulaisissa luonnontieteilijöissä ja humanisteissa käsitystä siitä, että yliopistohankkeessa oli oikeasti kyse koko rakenteen mylläämisestä eli täydellisestä fuusiosta.197 105


Kuopion ja Joensuun yliopistojen rehtorien lukuvuoden avajaispuheet syyskuussa 2007 käsittelivät syntymässä olevaa itäsuomalaista yliopistoa hyvin erilaisin sanankääntein. Siinä missä Matti Uusitupa puhui Kuopiossa suorasanaisesti Itä-Suomen yliopistosta, Joensuussa puhunut Perttu Vartiainen käytti yhä varovaisempaa nimitystä liittoyliopisto. Kuvat: Itä-Suomen yliopisto

106


Huolimatta siitä, että liittoyliopistopuheen uskottavuudelta putosi pohja pois lokakuussa alkaneen organisaatiorakennekeskustelun alla, mitään laajamittaista savolaista tai karjalaista kapinaa yliopistohanketta vastaan ei syttynyt. Kapinakipunoinnit olivat kaukana etelässä asti. Pääkaupunkiseudulla huippuyliopiston kannattajat seurasivat huolestuneina, kun hienosta lentoon lähdöstä huolimatta kone näytti sakkaavan. Säätiötä ei onnistuttu saamaan syksyyn mennessä järjestäytyneeksi, luvatut rahat loistivat poissaolollaan ja osapuolten väliset ristiriidat eivät pysyneet enää pinnan alla. Suomen entisessä pääkaupungissa Turussa asiat eivät olleet juuri seesteisemmällä tolalla. Erityisesti kauppakorkeakoulun piirissä kirjoiteltiin julkisuuteen vertauskuvallisia kauhutarinoita hääyötä odottavasta kauniista ja sulhasta hennomasta morsiamesta, joka pelonsekaisin tuntein pohti, ”onko sulhanen kunnollinen, ja suunnitteleeko hän pitkäaikaista, tasa-arvoista, kunniakasta ja rikasta avioliittoa, vai riittääkö sulhaselle vain myötäjäiset ja hääyön akti, jonka jälkeen hän jo hylkääkin morsiamensa ja suuntaa mielenkiintonsa muualle.”198 Samanaikaisesti Itä-Suomessa jopa eräät kaikkein ärhäkimmät ja yliopistojen johtoa usein eri tilanteis-

sa kritisoivat henkilöstöjärjestöjen edustajat totesivat, että ”tällä hetkellä näyttää paikallistasolla varsin hyvältä. Kyse ei ole vain lakien edellyttämästä ’kuulemisesta’ vaan siitä, että henkilöstö on mukana luomassa uutta.”199 Ammattiyhdistysaktiiveilla oli vahva edustus yliopistojen hallituksissa ja heillä olisi ollut tarvittaessa kykyä laittaa yhdistymishanke jäihin heti alkumetreillä. Vain halu puuttui. Vallitsi laaja konsensus, että yliopistokentän murros ja ulkoapäin tuleva paine vaativat Joensuulta ja Kuopiolta uusia toimintarakenteita. Kemian professori Tapani Pakkasen mukaan oli päästävä eroon pienen maakuntayliopiston ”stigmasta”. Ja vaikka siirtyminen liittoyliopistosta fuusioon ei tapahtunut ”ihan avoimella prosessilla”, pienuuden stigmasta kärsivän ei kannattanut ruveta keinuttamaan venettä ja hankkimaan opetusministeriön silmissä itselleen myös hankalan yliopiston leimaa. Anita Lehikoisen mukaan ministeriö olikin ”tosi tyytyväinen siihen, että se [kehitysura] lähti pois siitä federaatioajattelusta”.200 Yliopistohankkeen johtoryhmä onnistui osaltaan vahvistamaan muutostahtoa, jonka myötä riittävän moni ihminen molemmissa yliopistoissa hyväksyi muutostarpeen. Se oli lisäksi suostunut henkilöstöjärjestöjen 107


pyyntöön luoda riittävä määrä vahvoja, sitoutuneita työryhmiä, jotka olivat valmiita toteuttamaan kunnianhimoista muutoshanketta.201 Matka kohti vuonna 2010 häämöttävää Itä-Suomen yliopistoa oli kuitenkin vasta alussa ja odotettavissa olevat karikkoiset vaaranpaikat edessä. Vaikka alku oli ollut vähintäänkin rohkaiseva otettaessa huomioon alueen vuosikymmenien mittainen historiallinen painolasti, luottamuksen rakentaminen ja ylläpito olivat edelleen veitsenterällä. Tämä näkyi jopa yliopistohankkeen johtoryhmän jäsenten asenteissa. Johtoryhmän sihteeri Kirsi Karjalainen muisteli, että koomisiltakaan tilanteilta ei voitu aina välttyä, kun yhdessä sovitusta haluttiin pitää kaikin keinoin kiinni: ”Kerran [syksyllä 2007] minä olin ajamassa Kuopiosta Joensuuhun ja sitten [Petri] Lintunen soittaa ja hirveä meuhkaaminen alkaa puhelimessa, että mikä on tämä seminaari, mihin olet kutsunut näitä ulkopuolisia yhteistyötahoja. Minä olin että mikä seminaari. Kauheasti se vouhkasi siellä, että tämmöisiä pitää järjestää yhdessä, että ei voida itsekseen järjestää. Sitten kävi ilmi, että se oli ollut yksi toinen Kirsi [Moisander], joka oli juuri valittu kehittämispäälliköksi Kuopioon. Lintunen luuli, että minä olin jotenkin hypännyt

108

kuopiolaisten kelkkaan ja niiden kanssa järjestelin jotakin seminaaria, johon kutsutaan Kuopion yliopiston yhteistyökumppaneita. Se oli kuitenkin hirmu herkkää se valmisteluvaihe. Se oli yhtenäistä, mutta siinä oli herkkä käsikirjoitus, jota piti noudattaa aika tarkasti.”202

Petri Lintusen mukaan fuusioon tapahtumana liittyy väistämättä epävarmuutta. Sen vuoksi johtoryhmän työskentelyssä hänelle henkilökohtaisesti tärkeää oli sovituista asioista kiinni pitäminen ja pidättäytyminen ilman toisen osapuolen hyväksyntää tehtävistä avauksista. Jos jokin asia epäilytti, sen todellisesta laidasta oli otettava heti selvää. ”Ihmiset kun aina sanoo, että se sanoi näin tai noin, niin väärinkäsitysten välttämiseksi tehtiin aina varmistukset, että sanoit sä näin tai noin. Jos tuli huti, niin sovittiin asia heti eikä päästetty eskaloitumaan niitä asioita. Se, mikä sovittiin, piti.”203


Kehyskertomus: kädenvääntö organisaatiorakenteesta

Ajanjakso syksystä 2007 kevääseen 2008 oli kiivasta organisaatiorakennekeskustelun aikaa. Tiedekuntien lukumäärä ja eri tieteenalojen ja oppiaineiden sijoittaminen näihin tiedekuntiin herättivät ajoittain voimakastakin kuohuntaa. Kuvassa hallintojohtaja Petri Lintunen pitämässä yliopisto-organisaation toimintarakenteen ja johtamisjärjestelmän rakentamiseen liittyvää esitelmää keskushallinnon avainhenkilöstölle helmikuussa 2008. Kuva: Itä-Suomen yliopisto

109


Kampustasapainon ehdoilla – neljä suurtiedekuntaa Nomen est omen. Joensuun ja Kuopion yliopistojen hallitusten 26.9.2007 tekemä päätös Itä-Suomen yliopiston nimestä enteili uusia, suoraviivaisempia tuulia yliopistohankkeen johtoryhmän toimintaperiaatteissa. Varovainen liittoyliopiston nimissä harjoitettu luoviminen jäi taka-alalle, ja tilalle otettiin suorasanaisempi viestiminen ja ohjeistaminen. Molempien yliopistojen viestintäyksiköissä työskennelleet ihmiset havaitsivat selvän suunnanmuutoksen. Aikaisemmin esillä ollut liittoyliopisto-nimitys täytyi yhtäkkiä poistaa kaikista tiedotteista, eikä vanhaan nimitykseen saanut missään nimessä törmätä jatkossa. Toisaalta epätietoinen pallottelu sopivan lyhenteen käytöstä haittasi Itä-Suomen yliopisto -nimen iskostamista omien ja ulkopuolisten mieliin. Ollako vastaisuudessa hankalasti lausuttava ISYO, Ilmansuojeluyhdistykseen helposti sekoittuva ISY vaiko kansainvälistä glamouria huokunut UEF? Tietynlainen ratkaisu lyhenneongelmaan tuli vasta toukokuus110

sa 2008, jolloin asiassa lopullista sananvaltaa käyttänyt johtoryhmä päätti suositella henkilöstölle lyhenteen UEF käyttämistä eri tilanteissa. Tästä huolimatta myös lyhenne ISY eli hyvän aikaa omaa elämäänsä henkilöstön keskuudessa. Kuopion yliopiston viestintäpäällikkönä toimineen Petri Hynysen mukaan nimikysymykseen ja sen synnyttämään pitkäkestoiseen hämmennykseen olisi jälkeenpäin ajateltuna pitänyt varautua paljon paremmin.204 Itä-Suomen yliopiston nimen ja lyhenteen vakiinnuttaminen oli lopulta semanttinen – joskin symbolisesti tärkeä – sivupolku lokakuusta 2007 huhtikuuhun 2008 ulottuvalla ajanjaksolla. Kaikkein merkittävin ja eniten päänvaivaa aiheuttanut asia hallinnollisesti ja toiminnallisesti yhtenäisen ja tasapainoisen yliopiston rakentamisessa oli kädenvääntö toimintarakenteista. Yliopistohankkeen johtoryhmän toimintatapa oli tässä asiassa mielenkiintoinen. Siinä yhtä aikaa rohkaistiin henkilöstöä ja opiskelijoita kertomaan mielipiteensä toivottavasta organisaatiorakenteesta ja toisaalta pyrittiin ohjaamaan heitä johtoryhmässä jo varhaisessa vaiheessa valitun suosikkimallin, niin sanotun schoolrakenteen taakse. Muutosjohtamisen oppeihin perustuen johtoryhmä halusi osallistamisen kautta koota joukot


yhteisen vision ja yhteisten ydinarvojen taakse. Tärkeää oli kuitenkin, että visio ja arvot – mitä haluamme olla tulevaisuudessa ja miten haluamme toimia – vastasivat mahdollisimman hyvin johtoryhmän omaa näkemystä toivottavasta kehityksen suunnasta. Muutoksen langat haluttiin siis pitää muutosjohtamisen kansainvälisen gurun John P. Kotterin sanojen mukaisesti ”vahvan ohjaavan tiimin” käsissä.205 Johtoryhmä ei suinkaan edennyt organisaatiorakenneasiassa himmetyin lyhdyin ja ainoastaan omiin hoksottimiinsa luottaen, vaan asiaan toi lisävalaistusta tutkija Jarkko Tirrosen suorittama perustutkimukseen nojaava selvitystyö niistä erilaisista esimerkeistä, joita uudelle yliopistolle oli tarjolla kansainvälisellä yliopistokentällä. Jo liittoyliopistovaiheessa johtoryhmälle työskennellyt Tirronen hyödynsi selvityksessään yhteistyökontaktejaan, joita hänellä oli Tampereen yliopiston korkeakouluhallinnon ja -talouden Higher Education Group -tutkimusyksikössä. Tirronen oli aiemmin tehnyt Higher Education Groupin kanssa opetusministeriölle selvityksen eri maissa tehdyistä korkeakoulujen yhteistyöratkaisuista.206 Tirronen julkaisi selvitystyönsä tulokset marraskuun puolivälissä 2007. Hän esitteli raportissaan korkeakou-

lumaailmassa paljon käytetyt kollegiaalisen ja byrokraattisen organisaatiomallin sekä 2000-luvulla vahvistuneen markkinaohjautuvan organisaatiomallin. Tämän lisäksi hän vertaili yhtenäisen ja eriytyneen organisoitumisen, päätöksenteon ja johtamisen perusperiaatteita. Lopuksi Tirronen hahmotteli angloamerikkalaisia yliopistoesimerkkejä – Kalifornian yliopisto (University of California), Sussexin yliopisto (University of Sussex) ja Kolumbian yliopisto (Columbia University) – hyväksi käyttäen neljä vaihtoehtoista organisoitumismallia ItäSuomen yliopistolle. Malleista ensimmäinen oli neljästä tai viidestä korkeakoulusta (schoolista) muodostuva korkeakoulumalli, joka edusti yhdysvaltalaisen multikampusyliopiston henkeä ja korosti yhtenäisenä yliopistona tapahtuvaa tiivistä liittoutumista. Toinen vaihtoehto oli 8–10 tiedekunnasta muodostuva tiedekuntamalli, jossa organisoituminen on tieteenalakeskeistä ja jossa tiedekunnat ovat tarvittaessa kampusrajat ylittäviä, mutta laitokset paikallisesti organisoituja. Kolmantena mallina oli kampusmalli, jossa kampukset ja niissä toimivat tiedekunnat ovat varsin itsenäisiä ja kampusrajat ylittävät toiminnot minimissä. Neljäntenä vaihtoehtona Tirronen esitti laitosmallia, jossa yliopiston 111


alatason 24 laitosta neuvottelevat suoraan ylätason keskushallinnon kanssa.207 Tirrosen selvitys valmistui keskelle avoimeksi riistäytynyttä rakennekeskustelua, jossa äänenpainojen korotuksiltakaan ei voitu välttyä. Keskustelu ja väittely olivat alkaneet jo lokakuun lopulla Joensuun ja Kuopion yliopistojen johtoryhmissä ja yhteistoimintaneuvostoissa, joissa yliopistohankkeen johtoryhmän edustajat markkinoivat dekaaneille ja henkilöstön edustajille innokkaasti suosituimman aseman saavuttanutta schoolmallia. Lobbaustoiminta sai vastaansa kriittisiä ääniä useiden tieteenalojen edustajilta, jotka näkivät tiedekuntien ja johtajien määrän rajun supistamisen merkitsevän heidän valta-asemansa ja autonomiansa suhteellista heikkenemistä. Erityisesti eräät luonnontieteellisen alan edustajat toivoivat keskustelua school-mallin lisäksi myös muista vaihtoehdoista. Heidän keskuudessaan kannatusta sai kampusmalli, joka olisi säilyttänyt suojaavan raja-aidan ja riittävän etäisyyden Joensuun matemaattis-luonnontieteellisen ja Kuopion luonnontieteiden ja ympäristötieteiden tiedekunnan välillä.208 Joensuun ja Kuopion yliopistojen välillä oli suuria eroja tavassa esittää kritiikkiä school-mallia kohtaan. Joensuussa oli vallalla karjalainen kiivaspuheisuus ja 112

professori Jussi Parkkisen tituleeraama rehtorivetoinen ”tsaristinen systeemi”, kun taas Kuopiossa vannottiin kritiikkiäkin esitettäessä polveilevan keskustelun sekä työnantajan ja henkilöstöjärjestöjen yhteistapaamisten eli niin sanotun ruotsalaistyylisen diskuteerauksen nimeen.209 Yliopistojen erilainen organisaatiokulttuuri voi selittää ilmaisutapojen eroja. Sekä Joensuussa että Kuopiossa henkilöstön suuri enemmistö oli omaksunut vuosikymmenten saatossa kollegiaalisen organisaatiomallin, jossa hallinnon perusmuotona on akateeminen itsehallinto ja kollegiaalisuus professori- ja oppituoliperustaista. Joensuussa oli kuitenkin jo ennen yhdistymisprosessia vuosina 2005–2006 ajettu läpi hallintorakenteen muutos, joka vei yliopistoa ”virtaviivaisempaan ja strategisempaan suuntaan”, kuten Teuvo Pohjolainen asian ilmaisi210. Nämä byrokraattisen ja markkinaohjautuvan organisaatiomallin piirteet näkyivät erityisesti keskushallintoa luotsaavien rehtorin ja hallintojohtajan sekä tiedekuntia johtavien dekaanien aseman vahvistumisena ja myös säännösten, ohjeistusten ja hierarkkisen valvonnan lisääntymisenä. Nämä seikat yhdessä veivät yliopistoa ”top-down -ajatteluun” perustuvan suoraviivaisen linjaorganisaation suuntaan.211


Joensuun yliopiston vararehtori Teuvo Pohjolainen toimi Itä-Suomen yliopistohankkeen johtoryhmän akateemisena asiantuntijana. Pohjolaisen juridiselle osaamiselle oli usein käyttöä, kun johtoryhmä pyrki synkronoimaan yliopistojen yhdistymisen yliopistolain uudistamisen kanssa. Kuvassa Pohjolainen esittelemässä Itä-Suomen yliopiston logoa syyskuussa 2008. Kuva: Itä-Suomen yliopisto

Kollegiaalisuuden törmääminen byrokraattisuuteen ja markkinaohjautuvuuteen synnytti Joensuussa kipinöitä, jotka leimahtivat muutamaan otteeseen kunnon roihuun vuoden 2007 lopulla. Rehtori Perttu Vartiainen ja hallintojohtaja Petri Lintunen joutuivat pitämään yliopiston johtoryhmässä rankkaakin puhuttelua muutamille kollegiaalisuutta entisestään vähentävää schoolmallia äänekkäästi arvostelleille dekaaneille. Yliopiston tiedotuslehden sivuilla puolestaan oltiin huolissaan siitä, että kiire, suunnittelutyö ja byrokratia olivat lisääntyneet ja että uusliberalismin utilitaristiset toimet näykkivät nilkkoja pakottaen monen kysymään hämmentyneenä tai kiukkuisena humanistisen tiedekunnan vs. dekaanin Risto Turusen sanoin: ”Kuka yliopistossa työt tekee, ihmiset vai rakenteet?”. Lähinnä humanistien ja luonnontieteilijöiden piiristä kantautuneesta hajanaisesta kritiikistä huolimatta – tai ehkä juuri kritiikin hajanaisuuden vuoksi – yliopistohankkeen johtoryhmä päätti 9. päivä marraskuuta, siis vain noin kaksi viikkoa organisaatiorakennekeskustelun käynnistymisen jälkeen, edetä school-rakenteen pohjalta. Merkille pantavaa johtoryhmän päämäärätietoisessa eteenpäin puskemisessa oli se, että päätös tehtiin neljä päivää ennen Tirrosen virallisesti julkaisemaa rakenneselvitystä, 113


jossa esiteltiin edellä mainitut neljä erilaista organisoitumisvaihtoehtoa.212 Joensuulaisten tapa esittää kritiikkiä yllätti aluksi leppoisaan diskuteeraamiseen tottuneet kuopiolaiset, jotka saivat tuta, mitä oli karjalainen kädenvääntö kaikessa verbaalisessa kirjavuudessaan ja räväkkyydessään. Joensuun yliopiston hallituksessa istunut voimakastahtoinen professori Tapani Pakkanen on jälkeenpäin antanut arvoa myös Joensuun yliopiston ylimmän johdon tavalle luovia arvostelun aallokossa: ”Se, mikä oli jälkeenpäin ajatellen hienointa, oli se, miten Perttu, Teuvo ja Petri pelasivat yhteen. Vaikka me oltiin aika kirppulauma siellä, niin aika hyvin ne soitti sitä orkesteria. […] Sen minkä voi kuriositeettina mainita, niin kun me tavattiin Uusitupa ja Nerg [ensimmäisiä kertoja], niin he olivat kyllä aika kauhistuneita. He eivät olleet tottuneet tähän,

”Itä-Suomen yliopiston organisoitumisen vaihtoehdot”. Seminaarissa mukana olleiden mukaan kyse oli kuitenkin school-mallin markkinoinnista. Muut vaihtoehdot oli käytännössä sivuutettu, ja keskustelu oli siirtynyt schoolien lukumäärään. Tätä ennen molemmissa yliopistoissa oli marraskuun lopulla pidetty oman väen keskuudessa avoimet keskustelutilaisuudet aiheen tiimoilta, mutta niin Joensuussa kuin Kuopiossakin ainoastaan noin 20 asiasta kiinnostunutta vaivautui tulemaan paikalle.214 Vähäisen osallistujamäärän voi tulkita johtuneen joko henkilöstön ja opiskelijoiden vähäisestä kiinnostuksesta aiheeseen, muista kiireistä tai epäluottamuksesta omiin vaikutusmahdollisuuksiin. Varsin moni henkilöstön ja opiskelijoiden edustaja asettui viimeksi mainitun syyn taakse. Kaksi Kuopion ylioppilaskunnan aktiivista Savolaista, Inkeri ja Terhi, pukivat heidän ajatuksensa sanoiksi:

kuinka me lähestyttiin tätä asiaa. Muistan, että Perttu niitä vähän rauhoitteli, että tämä on ihan normaalia meillä.”213

”Keskustelutilaisuuksia on järjestetty molemmissa kaupungeissa, mutta opiskelijoiden ja henkilökunnan osanotto

Joensuun ja Kuopion yliopistojen hallitusten, johtoryhmien ja yhteistoimintaneuvostojen edustajat kokoontuivat 13.12.2007 Joensuussa järjestettyyn yhteiseen seminaariin, jossa keskustelun teema oli otsikoitu muotoon 114

Kuopion tilaisuuksissa on ollut erittäin laihaa ja toisaalta niistä on jäänyt kuva, että kaikki olennaiset päätökset hallinnon rakenteesta on jo tehty eikä mihinkään voi enää vaikuttaa.”215


Itä-Suomen yliopiston rakentamisen eri vaiheista tiedotettiin aktiivisesti henkilöstölle. Keskusteluissa henkilöstön näkemykset pyrittiin ottamaan mahdollisimman hyvin huomioon, mutta niille ei voitu kuitenkaan antaa määräävää asemaa. Kuvassa Matti Uusitupa puhumassa dekaaneille, laitosjohtajille ja muulle henkilöstölle keväällä 2008. Kuva: Itä-Suomen yliopisto

Joulukuisessa seminaarissa uuden yliopistolain valmistelua tarkalla silmällä seuranneet yliopistohankkeen projektipäällikkö Päivi Nerg ja akateeminen asiantuntija Teuvo Pohjolainen korostivat 3–6 korkeakoulun tai suurtiedekunnan (schoolin) varaan rakentuvan ItäSuomen yliopiston ylivertaisuutta. He näkivät kyseisen rakenteen ainoana realistisena mahdollisuutena sopeutua päivitetyn yliopistolain myötä muuttuvaan akateemiseen ympäristöön, jossa ”johtamisjärjestelmän oli oltava selkeä ja johdonmukainen, johtajuuden vahva ja vastuujärjestelmän uskottava.” Perinteinen kollegiaalinen päätöksentekotapa ei täyttänyt toimivan ratkaisun tunnusmerkkejä tässä yliopiston kasvavaa talousvastuuta korostavassa yhtälössä. Tarvittiin keskitetympää ja ammattimaisempaa, managerialistisempaa, johtamismallia, jota yhtäältä school-rakenne ja toisaalta jäsenmäärältään pieneksi kaavailtu hallitus palvelivat.216 Nergin ja Pohjolaisen määriteltyä kehyksen keskustelu siirtyi Perttu Vartiaisen johdattamana sisällöllisiin kysymyksiin. Vartiaisen mukaan schooleja olisi vähintään kolme, ja ne muodostettaisiin terveystieteiden, luonnontieteiden ja ihmistieteiden ympärille. Jo kohta seuraavassa lauseessa hän kuitenkin kaivoi maata kolmijaon alta todetessaan, että suurtiedekuntia muodostettaisiin 115


todennäköisesti neljä. Syynä tähän oli se, että kolmen tiedekunnan mallissa ainoastaan terveystieteiden tiedekunta olisi keskittynyt Kuopioon ja kaksi muuta tiedekuntaa olisivat kahden kampuksen tiedekuntia. Neljän tiedekunnan mallissa kyettäisiin parhaiten varmistamaan se, että yliopistossa olisi riittävän laajoja hallinnollisia kokonaisuuksia kahdella tasavahvalla pääkampuksella ja yhdellä sivukampuksella. Vartiaisen osuuden jälkeen Matti Uusitupa toi omassa puheenvuorossaan esiin toisen kaksipäistä yliopistoa vahvistavan elementin eli kahden rehtorin järjestelmän, jossa rehtorien oli tarkoitus vuorotella johtavana rehtorina ja avustavana rehtorina. Hyvin paljon tiedotustilaisuutta muistuttava seminaari oli näin saatu paketoitua.217 Esitelty malli otettiin tuoreeltaan vastalauseitta vastaan opiskelijoiden parissa, jossa Kuopion yliopiston ylioppilaskunnan väistyvän pääsihteerin Juha Koskisen mukaan oli kannatusta sekä perinteisemmälle tiedekuntamallille että suurtiedekuntamallille. Myöskään korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Pekka Hallbergin johtamalla neuvottelukunnalla ei ollut asiaan huomautettavaa – tärkeintä oli keskinäisen työnjaon järjestäminen ja rönsyjen karsiminen. Henkilöstön kahvipöytäkeskusteluissa vastaanotto ei ollut aivan 116

yhtä myötäsukaista. Tämä näkyi vielä joulunpyhien jälkeen 9.1.2008 Joensuussa järjestetyssä professoriliiton tilaisuudessa, jossa eräät tiedekuntastatuksen menettämistä karsastaneet metsätieteen ja teologian professorit valittelivat syntynyttä ratkaisua rehtori Vartiaiselle. Hän kuitenkin ykskantaan totesi junan menneen jo.218 Joensuun yliopiston tutkimuksesta vastaavana vararehtorina tuohon aikaan työskennellyt Jussi Parkkinen on muistellut suurtiedekuntamallin taustalla vaikuttaneen osaltaan halu vähentää riviprofessorien hallinnollista taakkaa. Oli ehkä ajatuksena se, että kun oli kuunneltu useampi vuosi sitä valitusta, kun hallintoon menee kaikki aika, niin haluttiin vähentää sitä hallinnon määrää suurentamalla sitä yksikön kokoa, että ne [professorit] saisivat keskittyä siihen omaan hommaansa. Mutta kävikin ilmi, ettei ne haluakaan keskittyä vaan olla mukana tässä hallinnoinnissa.219

Suurtiedekuntamallin varmistuttua seuraavana edessä olisi suurtiedekuntien lukumäärästä päättäminen ja eri oppiaineiden sijoittaminen tiedekuntiin. Näihin asioihin rehtorien ja hallintojohtajien muodostama nyrkki kysyisi myös oppiaineiden edustajien mielipidettä, ennen kuin


asiasta päätettäisiin molempien yliopistojen hallituksissa maalis-huhtikuussa. Tiedekuntien dekaaneilla, laitosten ja erillislaitosten johtajilla sekä oppiaineryhmien esimiehillä oli tammikuun loppuun asti aikaa esittää edustamansa yksikön sijaintitoive suurtiedekuntiin nojaavassa organisaatiossa. Myös molemmilla ylioppilaskunnilla ja kaikilla ainejärjestöillä oli oikeus lausua vakaa näkemyksensä organisaatiorakenteesta. Lausujien suuri määrä ennakoi todella laajaa mielipiteiden kirjoa. Päivi Nerg joutuikin myöntämään jo kesken lausuntokierroksen Joensuun ja Kuopion ylioppilaslehdille antamassaan haastattelussa, ettei kaikkia osapuolia tyydyttävään ratkaisuun päästäisi. Erityisiä ongelmia hän ennusti ihmistieteiden moniääniselle kentälle. Nerg pyrki vaikuttamaan kyselyyn vastanneiden ajatteluun toteamalla, että kaikkien humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen sijoittaminen yhteen School of Arts and Social Sciences -nimiseen suurtiedekuntaan näytti epätodennäköiseltä. Kyseinen tiedekunta olisi käytännössä merkinnyt kolmen suurtiedekunnan varaan rakentuvan yliopiston syntyä ja edustanut kehityskulkua, jota Perttu Vartiainen oli pitänyt joulukuun seminaarissa kampustasapainon kannalta haitallisena.220

Hankkeen johtoryhmä kokoontui helmikuun puolivälissä tarkastelemaan Päivi Nergin kokoamaa yhteenvetoa yksiköiden vastauksista. Oli käynyt, kuten johtoryhmässä oli hieman osattu pelätä. Kuten oletettiin, lääketieteellinen tiedekunta, farmaseuttinen tiedekunta, A. I. Virtanen -instituutti sekä yhteiskuntatieteellisestä tiedekunnasta irrotettava hoitotieteiden laitos olivat halukkaita muodostamaan yhdessä uuden terveystieteiden alan suurtiedekunnan Kuopion kampukselle. Hieman enemmän hajontaa alkoi esiintyä luonnontieteissä ja metsätieteissä. Biotieteiden, ympäristötieteiden, matematiikan, fysiikan ja kemian edustajat, joita löytyi molemmilta pääkampuksilta, olivat kriittisyydestään huolimatta valmiita liittymään yhteiseen ”luonnontieteiden ja luonnonvaratutkimuksen” suurtiedekuntaan. Joensuun tietojenkäsittelytiede korosti vastauksessaan pienten, tiiviiden ja iskukykyisten tiedekuntien parempaa joustavuutta myös monitieteisessä tutkimuksessa, mutta suostui kuitenkin mukautumaan osaksi muita luonnontieteitä. Informaatioteknologian ja kauppatieteiden tiedekuntaan kuulunut Kuopion tietojenkäsittelytieteen laitos sitä vastoin halusi pysyä osana kauppatieteitä ja siihen mahdollisesti kytkeytyviä oikeustieteitä. Myös Joensuun metsätieteilijät vetivät täysin omaa linjaansa 117


korostaessaan omaleimaista monitieteistä profiiliaan, jota oman tiedekuntahallinnon säilyttäminen tukisi.221 Yhteisrintaman rakoilu luonnontieteissä oli kuitenkin pientä, jos sitä vertasi ihmistieteiden tuolileikkiin, jossa kaikille ei näyttänyt riittävän istumapaikkoja saman sateenvarjon alle. Joensuun yhteiskunta- ja aluetieteiden tiedekunta ja Kuopion yhteiskuntatieteiden tiedekunta jatkoivat jo liittoyliopistovaiheessa käynnistynyttä tiivistä yhteistyötään, kun ne laativat yhteisen ehdotuksen neljästä isosta hallinnollisesta yksiköstä: terveystieteiden, luonnontieteiden, kasvatus- ja teologisten tieteiden sekä humanististen ja yhteiskuntatieteiden tiedekunnasta. He perustelivat omaa tiedekuntaa aidosti monitieteisen tutkimuksen lisääntymisellä sen sisällä. Joensuun humanistinen tiedekunta liputti voimakkaasti kyseisen mallin puolesta, ja dekaanina toimineen Risto Turusen mukaan henkilöstö oli yksimielisesti idean takana. Monitieteisyyden ohella tiedekunta muodostaisi rahoituksen, koulutuksen ja tutkimuksen osalta tasapainoisen kokonaisuuden suhteessa muihin tiedekuntiin.222 Kasvatustieteiden ja teologian jättäminen pois humanistis-yhteiskuntatieteellisestä yhteisöstä ei sopinut millään muotoa näiden oppialojen intresseihin. Päin118

vastoin kasvatustieteilijät halusivat korostaa opettajankoulutuksen roolia Joensuun yliopiston alkulähteenä ja senhetkisenä strategisena painoalana. Nämä seikat jo itsessään tukivat vahvan kasvatustieteiden ympärille rakentuvan tiedekunnan luomista. Kasvatustieteilijät nostivatkin esille oman suurtiedekuntaehdotuksensa nimeltään joko School of Educational and Social Sciences tai School of Behavioural Sciences, jossa kasvatustieteiden rinnalla toimisivat yhteiskuntatieteistä ainakin sosiologia, psykologia, sosiaalipsykologia ja sosiaalipedagogiikka sekä mahdollisesti myös sosiaalipolitiikka ja sosiaalityö. Myös teologit halusivat toimia osana isompaa kokonaisuutta. Joensuun yliopiston uusimpiin ja pienimpiin kuuluvana tiedekuntana teologia tahtoi päästä toiminnallisesti ja taloudellisesti riittävän vahvaan seuraan. Keskusteluissa esillä ollut kasvatustieteellinen ja teologinen tiedekunta ei ”täysin epäonnistuneena pienoisyksikkönä” täyttäisi näitä kriteereitä, vaan sen kohtalona olisi tallautua muiden suurempien tiedekuntien jalkoihin.223 Siinä missä kasvatustieteillä ja teologialla oli halua tunkeutua humanistien ja yhteiskuntatieteilijöiden joukkoon, kauppa- ja oikeustieteilijät pyrkivät ottamaan kaikin keinoin etäisyyttä tähän ryhmittymään. Heille


ihanneratkaisuna näyttäytyi näistä tieteenaloista sekä mahdollisesti myös tietojenkäsittelytieteestä muodostuva School of Business, (Information) and Law, joka keskittyisi tuottamaan laaja-alaisesti muuta yliopistoa tukevaa ja palvelevaa tutkimusta ja opetusta. He olivat myös valmiit taistelemaan tämän tiedekuntamallin puolesta. Rikos- ja prosessioikeuden professori Matti Tolvasen mukaan yhteinen opetus, yhteiset opiskelijat ja yhteneväiset tavoitteet pitkälti ohjasivat siihen. Kauppatieteilijät perustelivat omaa tiedekuntaa sillä, että nimenomaan kauppatieteiden kaksoistiedekunta oli ensimmäisenä tiedekuntana esillä, kun liittoyliopistoideaa ryhdyttiin alun perin hahmottelemaan.224 Edellä kuvatut risteävät intressit osoittavat hyvin, että rehtorit ja hallintojohtajat saivat suuren pähkinän purtavakseen 19.2.2008 pidettyyn johtoryhmän kokoukseen. Päämäärätietoisen linjan valinnut viisikko ei hämmentynyt haasteen edessä. Päinvastoin se päätti vain vajaat kaksi tuntia kestäneessä videoneuvottelussa hyväksyä pienin tarkennuksin Päivi Nergin hahmotteleman version yliopiston organisaatiorakenteesta. Versio noudatteli uskollisesti jo joulukuussa vihjailtua neljän tiedekunnan mallia, jossa terveystieteet muodostivat oman kokonaisuuden Kuopioon. Luonnontieteiden

ja metsätieteiden tehtävänä oli rakentaa toinen kahden pääkampuksen kahdesta tiedekunnasta. Toinen joensuulais-kuopiolainen tiedekunta rakentuisi yhteiskunta-, kauppa- ja oikeustieteistä. Näin ollen humanistisia tieteitä ja kasvatustieteitä ei yhdistettäisi yhteiskuntatieteisiin, vaan niiden roolina olisi muodostaa yhdessä teologian kanssa uuden yliopiston neljäs, Joensuun ja Savonlinnan kampuksilla majaileva tiedekunta. Ainoa merkittävä muutos Nergin esitykseen oli historian oppiaineen poistaminen humanististen alojen joukosta ja sijoittaminen osaksi yhteiskuntatieteitä, johon se oli parin vuoden ajan kuulunut. Sitä vastoin toinen yhteiskuntatieteisiin kuulunut joensuulainen oppiaine psykologia päätettiin käydyn lyhyen keskustelun jälkeen sijoittaa kasvatustieteiden yhteyteen.225 Johtoryhmän tekemä esitys organisaation ylärakenteista oli tarkoitus alistaa molempien yliopistojen hallitusten päätettäväksi huhtikuussa. Hallitusten päätösten jälkeen olisi vuorossa tiedekuntien sisäisen rakenteen valmistelu. Tiedekunnissa ja laitoksissa oli siis vajaat pari kuukautta aikaa sulatella johtoryhmän esitystä. Joensuun matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan dekaani Juha Rouvinen tiivisti monen luonnon- ja terveystieteiden edustajan näkemyksen 119


todetessaan organisaatiomallin olleen kokonaisuuden kannalta niin kattava, tasapainoinen ja toimiva kuin se suurtiedekuntamallissa voi olla. Omasta tiedekunnasta haaveilleet metsätieteilijät myönsivät hekin realiteetit ja luopuivat tavoitteestaan.226 Kuten oletettiin, suurin poru tiedekuntaesityksestä puhkesi Joensuussa ihmistieteiden parissa. Humanistinen tiedekunta ja psykologian oppiaine kokivat tulleensa mielivallan jättiläissaappaan tallomaksi tavalla, jonka lopputuloksena häämötti katastrofi, kuten psykologian oppiaineen johtaja Hannu Räty humanistien ja psykologien järkyttyneet tunnelmat tiivisti. Perinteentutkimuksen yliassistentti Sinikka Vakimon mukaan ehdotettu ratkaisu oli märkä rätti niiden proaktiivisten humanistien kasvoille, jotka olivat eturintamassa rakentamassa vahvaa humanistisyhteiskuntatieteellistä kokonaisuutta.227 Johtoryhmälle kirjoittamassaan vastalauseessa humanistisen tiedekunnan dekaani Risto Turunen toisti itseään aiemmilta kuukausilta korostamalla kielen- ja kulttuurintutkijoiden vähäistä kytköstä paitsi kasvatustieteisiin myös teologiaan, joiden toimintaympäristö, tavoitteet ja tutkimuskohteet poikkesivat suuresti humanistien vastaavista. Tilalle hän ehdotti muokattua humanistis-yhteiskuntatieteellistä tiedekuntaa, jos120

ta Kuopion sosiaalitieteet siirrettäisiin vahvistamaan Joensuun kasvatustieteitä ja teologiaa. Näin syntyisi vahvasti ammatillisesti orientoitunut opettajia, teologeja ja sosiaalialan ammattilaisia kouluttava tiedekunta. Projektinjohtaja Nerg ei tyrmännyt tätä ehdotusta suoralta kädeltä vaan piti kasvatus- ja sosiaalitieteiden liittoa harkinnan arvoisena.228 Kuopiolaisia sosiaalialan ihmisiä ajatus ammatillisesti suuntautuneesta psykososiaalisesta tiedekunnasta jakoi kahtia. Sosiaalityön ja -pedagogiikan ihmisiä ehdotus viehätti, sosiaalipsykologeja ja sosiologeja ei niinkään.229 Sosiaalipsykologian professori Vilma Hänninen muisteli sitä, kuinka vähän organisaatiorakenteet ylipäänsä herättivät keskustelua heidän piirissään. Niin selväpiirteiseksi oppiaineen asema nähtiin tieteen kentällä. ”Meille oli aika selvää, että sosiaalitieteet on niin selvästi yhteiskuntatieteitä, että ne kuuluu samaan yhteiskuntatieteiden alaan. Myös sosiaalipsykologia on yksi yhteiskuntatieteistä. Meille ei kukaan missään vaiheessa esittänyt, että siirryttäisiin myöhempään filosofiseen tiedekuntaan. Sen sijaan meillä oli kovasti sellaista toivomusta, että psykologia olisi tullut meidän kanssa samaan.”230


Hännisen mainitsema toive liittyi Joensuun psykologian ja Kuopion sosiaalipsykologian lähentyneeseen suhteeseen, jonka juuret ulottuivat varsin kauas yhteistä yliopistohanketta edeltävään aikaan. Hänninen on kuvannut syventynyttä suhdetta hauskan ihastumismetaforan kautta: ”En muista ihan tarkkaa vuosilukua, mutta jo ennen kuin UEF:sta oli mitään tietoa, niin Kuopion yliopiston sosiaalipsykologia ja Joensuun yliopiston psykologia alkoi niin sanotusti seurustella. Se liittyi siihen, että meillä oli ajatus, että Joensuun psykologia oli hyvin lähellä sosiaalipsykologiaa ja että me voitaisiin tehdä yhteistyötä ja hyötyä siitä. Sen takia me ruvettiin vierailemaan toistemme luona kalakukkojen ja karjalanpiirakoiden kanssa ja suunnittelemaan yhteistyötä opetuksessa, mistä sitten voisi jatkaa yhteistyötä muutenkin. Tämä liittyi siihen, paitsi että Joensuun yliopiston psykologia oli lähellä meitä, niin me myös tykästyttiin siihen Joensuun yliopiston tunnelmaan, jota on vaikea määritellä, että mikä siinä oli se seikka, mutta kuitenkin meillä sosiaalipsykologian porukalla oli hyvin myönteinen suhde Joensuun yliopistoon. Sitten kun tuli tieto, että yhdistymistä suunnitellaan, niin se tuntui vaan hirveän luonnolliselta jatkolta sille, mitä me oltiin mietitty. Ja me ajateltiin, että nyt se on sitten virallista, kun olisi puitteet, jonka sisällä sitä suhdetta pystyy kehittämään.”231

Joensuun psykologit yrittivät vielä kertaalleen vedota yliopistohankkeen johtoryhmään, jotta heidän ja sosiaalipsykologien romanssin romuttava pakkoavioliitto kasvatustieteiden ja psykologian välillä peruttaisiin ja psykologian tulevaisuus osana yhteiskuntatieteiden perhettä turvattaisiin. Yhteisen kokonaisuuden muodostaminen Kuopion sosiaalipolitiikan ja sosiaalipsykologian, Joensuun yhteiskuntapolitiikan sekä kummankin kampuksen sosiologian kanssa loisi Suomen mittakaavassa ”ainutlaatuisen rakenteellisen mahdollisuuden mikro- ja makrotasoja yhdistäviin monitieteisiin tutkimushankkeisiin” ja mahdollistaisi sen, että ”opiskelijoille muodostuu laaja-alainen kokonaiskuva ihmisestä nyky-yhteiskunnassa”. Sivustatukea psykologian toiveelle tuli laajalta yhteiskuntatieteelliseltä rintamalta aina dekaaneja myöten. Joensuun yhteiskunta- ja aluetieteiden tiedekunnan dekaani Harri Siiskosen mukaan psykologian siirtäminen suunniteltuun käyttäytymis- ja humanististen tieteiden tiedekuntaan ei ollut käynnissä olleiden yhteiskuntatieteellisten kehittämishankkeiden valossa perusteltua.232 Kaikkein näkyvimmin humanistien ja psykologien puolesta mieltään osoittivat joensuulaiset opiskelijat, jotka ottivat pienen sivuaskeleen 1970-luvulta tutun 121


radikalismin suuntaan. He julkaisivat ylioppilaslehden etusivulla näyttävän humboldtilaisen sivistysyliopiston kuolinilmoituksen, jossa opiskelijat, tutkijat, lehtorit, professorit ja sekalainen joukko muita idealisteja kiittivät 200-vuotiasta vanhusta pitkästä, uskollisesta ja menestyksekkäästä palveluksesta sekä toivoivat jälleennäkemistä viimeisellä tuomiolla. Lisäksi ylioppilaskunta ja humanististen oppiaineiden ainejärjestöt julkaisivat tiedotusvälineiden käyttöön jyrkkäsanaiset julkilausumat, joissa kritisoitiin talouden ja hallinnon ylikorostumista tieteellisten näkökantojen kustannuksella sekä vaadittiin pakkoliitoksista luopumista. Sen enempää humanistien kuin psykologienkaan tehtävänä ei voinut olla kasvatustieteiden tukeminen ja sen aputieteinä toimiminen. Näin saattoi olla Joensuun yliopiston alkuaikoina 1970–1980-luvuilla, mutta enää 2000-luvulla kasvatustieteillä ei ollut oikeutta langettaa tukahduttavaa varjoaan sopivaa tieteenalakulttuuria hakevien humanististen tieteiden ja psykologian ylle.233 Kasvatustieteiden edustajat hämmentyivät heihin kohdistetuista syytöksistä. Heidän mielestään ei ollut mitään pahaa siinä, että oppiala pyrki hakeutumaan yhden emotieteensä eli psykologian yhteyteen. Kasvatustieteilijät eivät pitäneet pelkästään humanisteista 122

koostuvaa liittoa sisällöllisesti ja toiminnallisesti mielekkäänä vaihtoehtona. Kasvatustieteiden tiedekunnan dekaani Pertti Väisänen ilmoittikin Päivi Nergille lähettämässään sähköpostissa selväsanaisen ehdon kasvatus-humanistisen tiedekunnan luomiselle. ”Jos tätä perusrakennetta ei voi enää muuttaa, pitää tiedekuntamme ehdottomasti kiinni siitä, että psykologit ovat mukana tässä tiedekunnassa.” Kasvatustieteilijät olivat myös valmiita ottamaan Kuopion sosiaalipedagogit ja sosiaalityön asiantuntijat mukaan yhteiseen tiedekuntaan. Väisänen kehotti kuitenkin johtoryhmää pohtimaan, pitäisikö mukaan saada kaikki sosiaalialan oppiaineet, jotta kolmella kampuksella toimivan tiedekunnan hyödyt olisivat haittatekijöitä suuremmat.234 Joensuulaisten keskinäiseen nokitteluun vasta vähän aikaa totutellut projektipäällikkö Nerg haki henkistä tukea Perttu Vartiaiselta ihmetellessään eräässä sähköpostiviestissään, miten ihmeessä humanistit oikein jaksavatkin vääntää. Omiensa mielenliikkeisiin tottunut rehtori rauhoitteli Nergiä muistuttamalla, että jyrkältä kuulostavasta retoriikasta ei pitänyt vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. ”Sanoma on pääosin hyvä”, Vartiainen totesi tehdessään johtopäätöksiä saadusta kokonaispalautteesta. Omien sanojensa mukaan sarvi-


kuonon nahkan omaava Petri Lintunen otti asiassa ”pahan poliisin” roolin todetessaan Joensuussa 12.3.2008 järjestetyn keskustelutilaisuuden yhteydessä, ettei käydyissä keskusteluissa ollut tullut esille mitään sellaista, mikä edellyttäisi muutoksia esitykseen organisaation ylärakenteista. Nerg ja Vartiainen toivat pehmentäviä lisäperusteluita särmikkään Lintusen linjaukseen muistuttamalla kriittisiä puhujia siitä, ettei kaikkia miellyttävään ratkaisuun ollut mahdollista päästä saadun palautteen perusteella. ”Rakenne-ehdotuksen taustalla on se, että tiedekuntatasolla aikaan saataisiin mahdollisimman tasapainoiset ja riittävän kokoiset tulosyksiköt”, Vartiainen korosti. ”Ei sellaista ratkaisua voida tehdä, että synnytettäisiin kolme suurta tiedekuntaa ja yksi pieni”, Nerg peesasi.235 Johtoryhmän perustelut neljälle kooltaan tasapainoiselle tiedekunnalle kuitenkin hieman ontuivat, jos näitä tulosyksiköitä vertaili henkilöstön, opiskelijoiden, rahoituksen, julkaisujen ja tutkintojen määrien perusteella. Terveystieteiden ja luonnon- ja metsätieteiden tiedekunnat olivat henkilöstön, rahoituksen, tohtorintutkintojen ja julkaisujen määrällä mitattuna selvästi suurempia kokonaisuuksia kuin suunnitellut käyttäytymis- ja humanististen tieteiden sekä yhteiskunta- ja

kauppatieteiden tiedekunnat. Ihmistieteiden kaksi tiedekuntaa ohittivat luonnontieteiden kaksi tiedekuntaa ainoastaan opiskelijoiden ja maisterintutkintojen määrissä. Kaikki edellä mainitut mittarit huomioon ottaen varsin tasapainoinen kokonaisuus olisi syntynyt kolmen tiedekunnan mallissa, jossa kaikki ihmistieteet olisi koottu saman sateenvarjon alle. Tällöinkin humanistisyhteiskuntatieteellinen jättitiedekunta olisi jäänyt henkilökunnan ja rahoituksen määrässä luonnon- ja metsätieteiden tiedekuntaa selvästi pienemmäksi. Julkaisujen ja tohtorintutkintojen osalta kolme tiedekuntaa olisivat olleet paremmassa tasapainossa. Toisaalta opiskelijoiden ja maisterintutkintojen määrissä ihmistieteiden tiedekunta olisi ollut todella selvästi kahta muuta tiedekuntaa edellä.236 Kolmen tiedekunnan mallin suurin ongelma oli se, että siitä puuttui kaikkein tärkein tasapainoisuuden elementti: kampustasapaino. Erityisesti Joensuun ja Kuopion yliopistojen henkilöstöjärjestöt vaativat, että tiedekuntia oli oltava parillinen määrä. Ainoastaan siten voitaisiin taata molempien pääkampusten tasavertaisuus. Johtoryhmässä kampustasapainon tärkeyteen oli törmätty niinkin pienissä asioissa kuin sähköpostiviestinnässä. Joillekin henkilöstön edustajille pelkästään 123


Taulukko 1 Arvio kolmen tiedekunnan mallista. Tiedekunta

Henkilökuntaa

Opiskelijoita

Perusrahaa

Ulkopuolista rahaa

Maisterit

Tohtorit

Julkaisut (kv+koti)

Terveyst.

650

2 700

22 milj.

12 milj.

220

50

600

Lumet.

800

3 500

28 milj.

23 milj.

260

60

850

Ihmistiet.

560

8 300

28 milj.

8 milj.

700

25

740

Lähde: Arvio tiedekuntien koosta 12.3.2008, UEF/Organisaatiorakenne (tdk.-taso) -kansio.

toisen kampuksen henkilöiden mainitseminen ensin viestikentässä oli merkki heidän suosimisestaan. Johtoryhmä päätyikin humanistien ja psykologien vastustuksesta huolimatta viemään yliopistojen hallituksille päätettäväksi alkuperäisen neljän tiedekunnan ylärakenteen. Päätöstä helpotti se, että kasvatustieteiden ja teologian tiedekunnat olivat valmiita siirtymään esitettyyn käyttäytymis- ja humanististen tieteiden tiedekuntaan. Kasvatustieteilijöitä tyydytti psykologien mukanaolo, ja teologit olivat iloisia päästessään humanistien kanssa kimppaan.237 Yhteiskunta- ja kauppatieteiden tiedekun124

ta syntyi vailla suurempia soraääniä. Alun perin taistelutahtoa itsenäisen tiedekunta-aseman puolesta uhkuneet kauppa- ja oikeustieteilijät perääntyivät aikeistaan suosiolla. Päivi Erikssonin ja Raija Komppulan mukaan yhteisen tiedekunnan muodostaminen yhteiskuntatieteiden kanssa otettiin lopulta vastaan vailla kummempia ongelmia.238 Matti Tolvasen mukaan oikeustieteilijöillä oli sopeutuvaisuuteen erityiset syynsä, jotka olivat näkyneet jo aiemmin positiivisena asenteena yliopistojen yhdistymiseen:


”Toki siihen vaikutti se, että Teuvo Pohjolainen oli tässä yhtenä keskeisenä tekijänä ajamassa tätä ja Teuvo on kuitenkin laitoksen perustaja ja sanotaanko näin, että kyllä Perttu Vartiainenkin piti suuressa arvossa meidän laitosta, ja tavallaan kun Perttu ja Teuvo oli sen takana, niin se oli aika luontevaa, että me oltiin myötäsukaisia.”239

Joensuun ja Kuopion yliopiston hallitukset kokoontuivat keskiviikkona 16.4.2008 päättämään Itä-Suomen yliopiston organisaatiorakenteesta. Kuopiossa hyväksyttiin ilman vastalauseita neljän tiedekunnan organisaatiomalli, jonka lähtökohtana olivat ”riittävän kokoiset tulosyksiköt henkilöstö- ja opiskelijamäärän sekä rahoituksen suhteen”. Joensuussa sitä vastoin koettiin hieman dramatiikkaa, kun hallituksen jäsen, englannin kielen professori Jopi Nyman esitti asian palauttamista uudelleen valmisteltavaksi. Esitys kuitenkin raukesi kannattamattomana. Nyman jätti eriävän mielipiteen, jossa hän nosti esiin humanistien näkemysten sivuuttamisen keskustelussa. Lisäksi toinen jäsen, yhteiskuntapolitiikan yliassistentti Antero Puhakka teki opiskelijajäsen Pekka Koivaaran kannattamana esityksen psykologian oppiaineen sijoittamisesta yhteiskunta- ja kauppatieteiden tiedekuntaan. Tämänkin esityksen kohtalo-

na oli kaatua äänestyksen jälkeen äänin 8–3. Puhakka muisteli, että episodiin liittyi vahvasti pelin politiikkaa, jossa hallintojohtaja Lintunen varoitti esityksen läpimenon merkitsevän hankaluuksia psykologian asemalle tulevaisuudessa. Teuvo Pohjolaisen mukaan johtoryhmässä nähtiin psykologian olemassaolon turvaamisen onnistuvan parhaiten osana humanistien, teologien ja kasvatustieteilijöiden ryhmittymää.240 Kantapään kautta joensuulaisten mielenliikkeisiin tutustunut Päivi Nerg selitti tilannetta tuoreeltaan äänestystä kummeksiville kuopiolaisille: ”Kuopion yliopistossa [hallituksen kokouksissa] ei jouduta juuri koskaan äänestämään. Jos joudutaan äänestykseen, se koetaan tappioksi ja valmistelun heikkoudeksi. Joensuussa äänestäminen koetaan normaaliksi tavaksi, oman äänen kuuluviin saamiseksi, jota käytetään ja jolla ei koeta olevan epäluottamusmerkitystä.”241

Äänestyksistä huolimatta uuden yliopiston organisaation ylärakenne hyväksyttiin molemmissa yliopistoissa. Kampustasapaino varmistettiin sillä, että terveystieteiden tiedekunta sijaitsisi Kuopiossa ja käyttäytymis- ja humanististen tieteiden tiedekunta vanhan Joensuun 125


yliopiston reviirillä, Joensuussa ja Savonlinnassa. Luonnon- ja metsätieteiden sekä yhteiskunta- ja kauppatieteiden tiedekunnat olisivat kahden pääkampuksen yhteisiä tiedekuntia, joissa sisällöt, rahoitusrakenteet ja resurssit oli tarkoitus jakaa oikeudenmukaisesti ja kampustasapaino huomioiden laitosten kesken. Lisäksi yliopistojen erillislaitokset kytkettäisiin tiedekuntiin kirjastoa, aikuiskoulutusyksikköä, kielikeskusta sekä tietotekniikkakeskusta lukuun ottamatta. Ne rakennettaisiin usealla kampuksella toimiviksi, tiedekuntia palveleviksi erillislaitoksiksi. Lopuksi yliopistojen hallitukset hyväksyivät vielä kaksi ponsilauselmaa. Niistä ensimmäinen edellytti hallinto- ja johtamisjärjestelmän valmistelua yhteistyössä henkilöstön, tiedekuntien ja opiskelijoiden kanssa. Toisessa ponnessa hallitukset velvoittivat selkeiden periaatteiden laatimista humanistisen alan toimintaedellytysten ja Itä-Suomen yliopiston tiedekuntarakenteen riittävän autonomian turvaamiseksi.242 Hyväksytty tiedekuntarakenne edusti mainiosti ajan henkeä, johon opetusministeriön 7.3.2008 julkaisema asiakirja korkeakoulujen rakenteellisen kehittämisen suuntaviivoista vuosille 2008–2011 antoi lisävoimaa. Suunnitelman mukaan Suomessa olisi vuonna 2020 enintään 15 yliopistoa. Yliopistojen tiedekuntien oli li126

säksi oltava kooltaan suurempia ja niiden ainelaitosten vähintään viiden professorin ympärille rakentuvia yhteisöjä, jotta poikki- ja monitieteisyyden sekä opiskelijoiden valintamahdollisuuksien kasvun edellytykset vahvistuisivat. Itä-Suomen yliopiston neljän suurtiedekunnan malli täytti kaikki ministeriön reunaehdot. Yliopistohankkeen johtoryhmä oli saanut asialle vahvistuksen opetusministeriön kanssa maaliskuun lopulla käydyissä tulosneuvotteluissa.243 Samassa yhteydessä vahvistui jo aiemmin tiedotusvälineisiin levinnyt tieto Itä-Suomen yliopiston tulevasta hallinnollisesta asemasta. Matti Vanhasen hallitus oli maaliskuun alkupuoliskolla pidetyssä kehysriihessä päättänyt myöntää pääkaupunkiseudun innovaatioyliopiston peruspääomaan 500 miljoonaa euroa, mikäli elinkeinoelämä lahjoittaa yliopistolle 200 miljoonaa. Se oli päätöksen yhteydessä tarjonnut vastaavaa säätiömuotoista rahoitusmallia kaikille yliopistoille, myös Itä-Suomeen, mutta tarjous oli saanut vahvaa vastakaikua vain hallintomallin myöhemmin omaksuneesta Tampereen teknillisestä yliopistosta. Matti Uusituvan mukaan tarjoukseen sisältyi uhka yksityisen rahan ylikorostumisesta tulevaisuudessa, mikäli valtiovalta menettäisi kiinnostuksen rahoittaa


tällaista säätiöyliopistoa. Päivi Nerg puolestaan kummasteli ”puskasta esiin hypähtänyttä” tarjousta ja epäili, ettei Itä-Suomesta löytyisi riittävästi yksityistä rahaa peruspääomaan. Ja vaikka yksityistä rahaa löytyisikin, yliopiston ei ollut mahdollista ryhtyä äkkiseltään suunnittelemaan säädekirjaa. Valtiovarainministeri Jyrki Katainen korosti Savon Sanomien sivuilla, että huoli yksityisestä rahasta riippuvaiseksi joutumisesta oli turha. Valinta olisi kuitenkin yliopistojen. Valtio varautui pääomittamaan kaikki yliopistot, eikä hallitus asettaisi tässä suhteessa yhtä hallintomallia toisen edelle. Näiden lupausten tukemana Itä-Suomen yliopiston hallintomalliksi sinetöitiin elokuussa 2008 julkisoikeudellinen laitos monen muun yliopiston tapaan.244 Jälkeenpäin tarkasteltuna huhtikuusta 2008 muodostui merkittävä vedenjakaja Itä-Suomen yliopiston perustamisen historiassa. Tuolloin käytännössä saavutettiin vaihe, josta ei ollut enää paluuta ja jolloin riisuttiin viimeisetkin liittoyliopiston tunnukset ja sinetöitiin yliopistojen täydellinen yhdistyminen. Näin ollen Akateemisten alojen keskusliitto Akavan puheenjohtaja Matti Viljasen Suomen Kuvalehdessä 18. huhtikuuta tekemä ehdotus Joensuun yliopiston lakkauttamisesta tehottomana ja vailla fokusta olevana laitoksena oli jo

valmiiksi vanhentunut. Puheenjohtaja Viljasen heikkoa mediaseurantaa ihmetelleet Professoriliitto ja Tieteentekijöiden liitto joutuivatkin kysymään häneltä, että eikö korkeasti koulutettujen palkansaajien keulahahmo todella tiennyt Joensuun ja Kuopion yliopistojen yhdistymisestä vuonna 2010.245 Mielenkiintoista oli se, että fuusiota ei koskaan alistettu samalla tavalla yliopistojen hallitusten päätettäväksi kuin sopimus liittoyliopiston perustamisesta alistettiin toukokuussa 2007. Hallitusten antama siunaus uuden yliopiston organisaatiorakenteelle sai toimia eräänlaisena uutena perustamispäätöksenä.246 Samalla myös vahvistettiin Itä-Suomen yliopiston tuleva muoto suuriin taloudellis-hallinnollisiin yksiköihin nojaavana, vahvasti markkinaohjautuvana yliopistona, jota kollegiaalisen akateemisen logiikan sijaan tultaisiin johtamaan entistä vahvemmin elinkeinoelämästä tutun managerialistisen logiikan perusperiaatteilla.247 Atria Oyj luotiin 1990-luvun alussa fuusion kautta, ja siinä mukana ollut Päivi Nerg näki prosessissa samoja piirteitä kuin kahden yliopiston yhdistämisessä. ”Näistä kokemuksista on hyötyä, kun yliopistot yhdistyvät”, Nerg totesi kommentoidessaan syntynyttä organisaatiorakennetta Joensuun yliopiston tiedotuslehdelle.248 127


Myös Perttu Vartiainen oli omaksunut managerialistisen otteen. Vartiainen kysyi noin 140 joensuulaiselta opiskelijalta, tutkijalta ja opettajalta, jotka olivat osoittaneet mieltään sivistysyliopiston puolesta ja tehtyä tiedekuntajakoa vastaan, oliko sivistysyliopisto todella juuri nyt uhattuna. Sivistysyliopiston kuolemaahan oli julistettu jo 1970-luvulla hallinnonuudistuksen yhteydessä, 1980-luvulla tutkinnonuudistuksen takia ja 1990-luvulla tulosohjauksen lisääntymisen vuoksi. ”Dynaamisemman johtamisjärjestelmän ja ansaintalogiikan” puolesta puhunut Vartiainen näki päinvastoin tehdyn ratkaisun vain tukevan ”uudistuvaa sivistysyliopiston ideaa”, jota uhkasi lähinnä ukkoutuminen, turhautuminen sekä innostuneiden, sitoutuneiden ja myös tieteelliseen kilpailuun valmiiden nuorten katoaminen oppineiden yhteisöstä. Vartiainen sai tukea eräiltä professorikollegoilta, joiden mielestä ”vetoaminen sivistysyliopistoon on oikeastaan vain argumentti pysähtyneisyyden jatkumiseksi”.249 Yliopistohankkeen johtoryhmällä ei sitä vastoin ollut aikomustakaan jämähtää paikoilleen. Rautaa oli taottava, kun se oli vielä kuumaa. Mikään ei ollut pysyvää ja päätös organisaation ylärakenteista oli vain välietappi, josta oli siirryttävä välittömästi seuraavaan vaiheeseen. 128

Projektipäällikkö Päivi Nerg lähestyikin jo päätöstä seuranneena päivänä sähköpostitse dekaaneita ja hallintopäälliköitä, ja valmisteli heitä ja samalla koko tiedeyhteisöä yhdistymisprosessin seuraavaan vaiheeseen. ”Eilen siis hallitukset tekivät historialliset päätökset. Organisaatio on nyt päätetty (siihen saakka kun uusia päätöksiä tehdään. Muistettava kun on se, että ei nämä asiat ole ikuisia.) Mutta tällä rakenteella nyt mennään eteenpäin ja aletaan rakentamaan UEF:n toimintamallia. […] Etenemistapa tulee olemaan moniportainen. 1. Tulee edetä tiedekuntien alarakenteiden ja koulutusohjelmien suunnittelussa. 2. Tulee edetä tiedekunnan hallintopalvelukeskuksen suunnittelussa linjassa keskushallinnon suunnittelun kanssa. Tulen etsimään […] aikaa erikseen kunkin neljän uuden tiedekunnan dekaaniston ja hallintopäälliköiden kanssa pidettävälle aloituspalaverille: terveystieteiden osalta se on jo 21.4. […] Hallintopäälliköt kaikista tiedekunnista on koolla huomenna 18.4. Joensuussa. Siellä pohdimme etenemisprosessia, jotta voitte sitten tiedekunnissa keskustella eteenpäin. […] Kiitos tästä vaiheesta, hyvästä yhteistyöstä ja rakentavasta kriittis-positiivisesta asenteestanne.”250


Piru asuu yksityiskohdissa – alarakenteet herättävät intohimoja ja hämmennystä ”Jos voimakas persoona nostattaa ympärilleen kielteistä mielialaa, sillä on välitöntä vaikutusta. Se johtaa vaikeasti hallittavaan tilanteeseen. Tarkoitukset voivat nousta yksilön luonteesta, tiedostaen tai tiedostamatta, tai vaikkapa tieteenalan lähtökohdista käsin. Uudistuksissa on kyettävä näkemään kokonaisuus ja sopeutumaan yhdessä tehtyihin päätöksiin.”251

Näillä sanoilla yliopistohankkeen projektipäällikkö Päivi Nerg kuvasi Kirkko ja Koti -lehdelle toukokuussa 2008 antamassaan haastattelussa tekijöitä, jotka saattaisivat sysätä siihen asti suhteellisen sutjakkaasti edenneen rakennusprojektin sivuraiteille. Mikäli voimakkaat, tieteenalalokeroihinsa lukkiutuneet persoonat aloittaisivat vastarinnan tai mikäli kokonaisuuden hahmotus katoaisi ja sopeutumiskyky heikentyisi, joensuulaisten ihmistieteilijöiden parissa esiintynyt sape-

kas poreilu saattaisi hyvinkin levitä laajemmalle, jopa Savon Sanomien hehkuttamaan leppoisan rauhalliseen Kuopioon.252 Nergin julkisuudessa esiin nostama huoli ei ollut suinkaan aiheeton. Lukuisten kulttuurien ja alakulttuurien sekä niiden ympärille rakentuneiden ”akateemisten heimojen” voima oli suuri etenkin monitieteisemmässä Joensuussa. Toisaalta myös Kuopiossa riitti niin tiedekunnissa kuin keskushallinnon piirissä ihmisiä ja ihmisryhmiä, joilla oli oma mieli ja kieli. Näiden turvin he olivat vuosikymmenten saatossa rakentaneet omia pieniä erillisiä maailmojaan, joilla oli omat perinteet, toimintatavat, rahoituslähteet, kiinnostuksen kohteet, yleisöt ja yhteistyökumppanit. Näiden maailmojen sisällä vieroksuttiin sitä, mitä pelättiin, ja pelättiin sitä, mitä ei tunnettu.253 Näistä lähtökohdista katsottuna ei ollut suinkaan itsestään selvää, että sekalainen savo-karjalainen seurakunta olisi valmis näkemään johtoryhmän hahmotteleman kokonaisuuden ja sopeutumaan enemmän tai vähemmän yhdessä tehtyihin päätöksiin. Näin etenkin sen vuoksi, että ”oikeanlainen kokonaisuus” ja näkemys ”yhdessä tehdyistä päätöksistä” olivat usein katsojan silmässä ja riippuivat kuulijasta. Hieman jännittynein mielin johtoryhmä päätti touko-kesäkuun kokouksissaan hajauttaa 129


alarakenteiden valmistelun hallinnosta ja uusista tiedekunnista vastanneiden työryhmien tehtäväksi. Päätös oli käytännössä ainoa mahdollinen. Johtoryhmällä ei yksinkertaisesti ollut riittävästi substanssiosaamista, joka olisi mahdollistanut päällepäsmäröinnin alatason kysymyksissä. Työryhmiä vetäneiden vastuuhenkilöiden tehtävänä oli vastata siitä, että Itä-Suomen yliopiston kukin alarakenne luotaisiin ajallaan marraskuussa 2008 pidettävien hallitusten kokousten vahvistettavaksi.254

Itä-Suomen yliopiston logo julkaistiin syyskuussa 2008. Sen on suunnitellut Hahmo Design Oy. Logon katsottiin heijastelevan yliopistoa dynaamisen tutkimustiedon ja monialaisen koulutuksen tiivistymänä. Katsojat tulkitsivat logoa monella tavalla. Siinä oli nähtävissä niin aura, suihkulähde, käpy, avoin kirja, tiedon puu kuin Moskovan olympiakisojen tunnus vuodelta 1980. Kuvassa opiskelijat leikkaamassa uuden logon kunniaksi leivottua UEF-kakkua. Kuva: Itä-Suomen yliopisto

130


Työryhmät eivät toki saaneet toimia täysin vapaasti, vaan niiden oli noudatettava johtoryhmän määrittämiä lukuisia reunaehtoja. Tiedekuntien alla sai olla organisatorisesti vain yksi taso, joka voitiin tapauskohtaisesti nimetä joko laitokseksi, osastoksi tai instituutiksi. Virtaviivaiseen hallintorakenteeseen tottuneet joensuulaiset johtoryhmän jäsenet olisivat olleet valmiita viemään kehitystä vielä pidemmälle suuntaan, jossa olisi vain tiedekuntia ja niiden alla toimivia oppiaineryhmiä. Tämä ei kuitenkaan sopinut perinteiseen malliin tottuneille kuopiolaisille. Erityisesti terveystieteille oli elintärkeää säilyttää laitoksen, osaston tai instituutin nimellä kulkeva alaorganisaatio, joten se oli sallittava kaikille.255 Olipa alaorganisaation nimitys mikä hyvänsä, sen oli noudatettava opetusministeriön rakenteellisen kehittämisen ohjelmaa, jonka mukaan yksikössä oli oltava vähintään viisi professoria ja sisäänotossa vähintään 40 opiskelijaa. Lisäksi tiedekuntien oli pyrittävä välttämään samoja koulutusohjelmia molemmilla pääkampuksilla. Vastaavasti periaatteena oli järjestää hallintopalvelut organisatorisesti mahdollisimman kevyesti ja tasapainoisesti kampusten välillä. Osa tuolla hetkellä keskitetysti hoidetuista palveluista oli tarkoitus siirtää tiede-

kuntien hallintopalvelukeskuksiin lähemmäksi opetusja tutkimustoimintaa. Joensuun ja Kuopion yliopistoissa samoja asioita hoitaneet palveluyksiköt, kuten aikuis- ja täydennyskoulutuskeskukset, kirjastot, kielikeskukset, tietohallinnot, viestintäyksiköt sekä opetuksen, opiskelun ja tutkimuksen tukipalvelut yhdistettäisiin siten, että luotaisiin näiden alojen uudet yhtenäiset yksiköt palvelemaan kaikkia tiedekuntia.256 Syksyn 2008 intensiivisimpään vaiheeseen huipentunut yliopiston alarakenteiden pystyttäminen muodostui jälkeenpäin tarkasteltuna hyvin tärkeäksi episodiksi, johon monet uuden opinahjon synnyttämisen tuskat kulminoituivat. Komplikaatioiltakaan ei voitu välttyä. Etenkin niissä asioissa, joissa jouduttiin turvautumaan kasvatustieteiden tiedekunnan dekaani Pertti Väisäsen mainitsemaan ”pihtisynnytykseen”257, seurauksena oli sen verran vakavia henkisiä mustelmia ja haavaumia, että niiden parantumiseen meni parhaimmillaankin useita vuosia. Pahimmillaan arvet näkyivät vielä kymmenen vuotta myöhemmin tätä historiakirjaa kirjoitettaessa.

131


Keskushallinto, hallintopalvelukeskukset sekä erillis- ja palvelulaitokset Päättäessään 16.4.2008 uuden yliopiston organisaation ylärakenteista Joensuun ja Kuopion yliopistojen hallitukset hyväksyivät samanaikaisesti suuntaviivat keskushallinnon ja tiedekuntien hallintopalvelukeskusten kehittämiselle. Keskushallinnon oli tarkoitus toimia Itä-Suomen yliopiston hallituksen ja rehtorien yleisenä valmistelu- ja toimeenpanoelimenä, joka koostui hallinto- ja talousyksiköstä sekä kehittämisyksiköstä. Näistä yksiköistä Petri Lintunen vastasi ensiksi mainitun ja Päivi Nerg toiseksi mainitun organisoinnista. Tiedekuntien hallinto- ja kehittämistehtäviä hoitavien hallintopalvelukeskusten johto oli tarkoitus antaa myöhemmin nimettävien hallintopäälliköiden vastuulle, mutta hallinnoinnin kokonaisvastuu säilyisi kuitenkin yliopiston hallinnollisilla johtajilla. Näin tavoiteltiin yliopistohankkeen johtoryhmän ajatuskulun mukaisesti hallintomallia, joka olisi ”organisatorisesti mahdollisimman kevyt, strategisella tasolla yliopiston asioita johtava ja ohjaava.”258 Hallintohenkilöstön näkökulmasta rakenteilla ollut malli oli iso kysymysmerkki etenkin kuopiolaisille. Tämä 132

ei jäänyt huomaamatta Perttu Vartiaiselta. Hän tiedosti kuopiolaisten halun hoitaa kaikki päätöksentekoon liittyvä valmistelu moniportaisten hallintoelinten kautta, mutta ei pitänyt sitä operatiivisen toiminnan tehokkuuden kannalta toivottavana. ”Kuopiossa jotkut pelkää, että tämä [hallinnon rakentaminen] on mennyt enemmän joensuulaisen mallin mukaan. Mä luulen, että tässä asiassa me Joensuussa ollaan lähempänä uutta yliopistoa”, Vartiainen ounasteli joulukuussa 2008 antamassaan haastattelussa viitaten yliopistojen historian saatossa eri suuntiin kehittyneisiin hallintokulttuureihin.259 Joensuun yliopistoon oli luotu tiedekuntia palvelevat hallintopalvelukeskukset jo ennen yhdistymisprosessin alkua, kun taas Kuopion yliopistossa oli totuttu laitoskeskeiseen hallintoon. Pohjois-Savossa olikin aluksi vaikea sulattaa sitä, että malliesimerkkiä uudelle hallinnolle haettiin hyvin pitkälti juuri Joensuun hallintorakenteista, joista suorastaan huokui kuopiolaisille vaikeammin omaksuttavissa ollut suoraviivaisuus sekä hallintojohtajavetoisuus. Toisaalta samanaikaisesti joensuulaisia huolestutti jääminen lukumäärältään huomattavasti suuremman kuopiolaisen tukipalveluhenkilöstön jalkoihin. Viime kädessä molempien yliopistojen hallinnossa ja tukipalveluissa työskenteleviä yhdisti


hämmennys tai pelko siitä, mihin muutos lopulta johtaisi ja mikä olisi juuri oman tehtävänimikkeen kohtalo uudessa yliopistossa. Kuopion yliopiston henkilöstöpäällikkönä tuolloin toimineen Marketta Rantaman sanoin: ”Kyllähän se on aina se oma asema, mikä mietitytti ihmisiä eniten. Miten minun tässä käy?”260 Huolista huolimatta ilmapiiri Joensuun yliopiston hallintovirastossa säilyi sitä läheltä aistineen tutkimusvararehtori Jussi Parkkisen mukaan ”varsin suopeana muutosta kohtaan”. Niin ikään Kuopion yliopiston keskushallinnossa muutos näyttäytyi ”ehkä vähemmän pelottavana kuin tiedekunnissa”. Asiaa jälkikäteen muistellut silloinen suunnittelu- ja kehittämispäällikkö Kirsi Moisander oli tätä mieltä.261 Kun molempien yliopistojen hallitukset kokoontuivat marras-joulukuussa pidetyissä kokouksissa päättämään keskushallinnon ja hallintopalvelukeskusten tehtävistä ja organisoinnista, nämä kysymykset olivat vasta pääpiirteissään selvät. Eniten erimielisyyksiä liittyi hallintopalvelukeskusten henkilökunnan johtosuhteisiin. Tämän vuoksi hallitukset suostuivat Nergin ja Lintusen esityksestä valtuuttaa hallintojohtajat päättämään yhteistoimintamenettelyn mukaisesti keskushallinnon ja hallintopalvelukeskusten organisoinnista ja työnjaosta vuoden 2009 alkupuoliskon

aikana. Syynä viivästykseen ja lisäaikaan oli valmisteilla ollut uusi yliopistolaki, jonka pohjalta laadittaisiin myös yliopiston johtosääntö. Lopulliset päätökset oli mahdollista tehdä vasta, kun lakipykälien mukanaan tuomat velvoitteet olivat selkeät. Tämä asetti hallintohenkilöstön vaikeaan tilanteeseen. Pitkäkestoisen epävarmuuden keskellä työskentelevät ihmiset joutuivat samanaikaisesti toimimaan vähitellen muodostuvan Itä-Suomen yliopiston puitteissa sekä hoitamaan kohta lakkaavien yliopistojen normaalitehtävät ja saattohoidon.262 Myös uusia yhtenäisiä erillis- ja palvelulaitoksia työstävät työryhmät joutuivat kamppailemaan samanlaisten ongelmien parissa. Parhaiten onnistuivat ne työryhmät, joissa ensikohtaaminen synnytti laajasti jaetun positiivisen avainkokemuksen ja jotka pääsivät nopeasti sopuun sekä työnjaosta että johtajanimityksistä. Näissä ryhmissä henkilökemiat kävivät yksiin tai vähintäänkin henkilöiden väliset skismat ja henkilökohtaiset pettymykset onnistuttiin työntämään taka-alalle. Vastaavasti ne työryhmät, joissa kriittiset ensikohtaamiset epäonnistuivat ja halu pitää kiinni omista näkemyksistä oli äärimmäisen vahva, saivat kamppailla kasvavan epäluottamuksen ja tulehtuneiden henkilösuhteiden kanssa hyvin pitkään. ”Nämä, jotka ovat olleet taistelevina metsoina 133


silloin kun ollaan aloitettu, tapaa olla taistelevina metsoina loppuun asti”, oli tapahtumia läheltä seuranneen henkilöstöpäällikkö Marketta Rantaman näkemys jo varhaisessa vaiheessa kriisiytyneistä yksiköistä.263 Epäluulo ja ajoittaiset näkemyserot olivat säännöllisiä vieraita lähestulkoon jokaisessa työryhmässä. Monia yleis-, opiskelija-, tieto- ja henkilöstöhallinnon ihmisiä kosketti – jopa satutti – johtoryhmän syksyllä 2008 tekemät päätökset erilaisten tietojärjestelmien käyttöönotosta. Tässä yhteydessä useat kuopiolaisten uniikit, omaperäiset ja osin itse kehitetyt tietojärjestelmät joutuivat väistymään Joensuussa ja monessa muussa suomalaisessa yliopistossa käytettyjen, valmiisiin tuoteratkaisuihin perustuneiden järjestelmien tieltä. Tosin tasapuolisuuden tavoittelun – kriitikoiden silmissä ”sulle–mulle -pelin” – nimissä Joensuussa jouduttiin omaksumaan taloushallinnossa joitain Kuopion järjestelmiä.264 Joissain hallinnon yksiköissä henkilöstö oli valmis sopeutumaan muutokseen, toisissa taas valmius omaksua uutta oli heikompi. Hyvää sopeutuvuutta uusiin asioihin osoittivat esimerkiksi molempien yliopistojen viestintäyksiköt, jotka olivat valmiita yhdistymään nopealla aikataululla yhdeksi yksiköksi. Joensuun yliopistossa tiedottajana työskennelleen Nina Venheen mukaan no134

pea yhdistyminen oli viestinnällisistä syistä osin pakon sanelemaa, mutta tästä huolimatta yhteen pelaaminen tapahtui todella sujuvasti. Viestinnän englanninkielisistä käännöksistä vastannut Maj Vuorre oli samaa mieltä. Kuopion yliopiston viestintäpäällikkönä toimineen Petri Hynysen mukaan selitys luontevalle kanssakäymiselle löytyi nimenomaan alkuvaiheen molemmin puolin aktiivisesta otteesta sekä yhtenevistä toimintatavoista. ”Hipin Kari oli Joensuussa viestintäpäällikkönä ja mä olin Kuopiossa. Me alettiin ihan viikoittain pitämään yhteyksiä. Siinä vaiheessa, kun saatiin asiat siihen pisteeseen, että lähdetään yhteistä yliopistoa rakentamaan, niin viestintäyksiköt oli ensimmäisiä, jotka aloitti sen yhteistyön välittömästi ja siihen osallistui koko porukka. Nimenomaan se tiedottaminen uudesta yliopistosta ja sen eri vaiheista oli niitä tehtäviä, ja me alettiin sitten suunnitella sitä, mitä se viestintä on tulevassa yliopistossa. […] Kyllä niitä eroja toimintakulttuurissa oli jonkin verran, mutta ei ne kovin isoja tai merkittäviä olleet. Hyvin samoja asioita tehtiin samalla lailla. Molemmilla oli yliopiston lehti ja verkkosivut oli yksi tärkeimmistä asioista ja tiedottaminen oli aika samalla tavalla järjestetty. Se varmaan vaikutti siihen, että se lähti varsin luontevasti liikkeelle se meidän yhdistyminen.”265


Hallinnon ja palvelulaitosten yhteen nivomisessa vaikeuksia lisäsivät niin fyysinen välimatka kuin toimintakulttuurilliset eroavaisuudet. Näistä vaikeuksista selvittiin vaihtelevalla menestyksellä. Parhaimmillaan eteenpäin mentiin hymyssä suin. Kuvassa Itä-Suomen yliopiston rekrytiimin videoneuvottelu 31.3.2009, jonka aiheena oli opiskelumarkkinointi ja verkkopalveluiden suunnittelu. Kuva: Itä-Suomen yliopisto

Yksi heikompaa sopeutuvuutta osoittanut yksikkö oli opintohallinto, jonka rakentamisen vastuuhenkilönä oli fuusioon omien sanojensa mukaan pragmaattisen myötäsukaisesti suhtautunut Kuopion yliopiston opintoasioiden johtaja Hannu Berlin. Opintohallinnon ja -palveluiden osalta luopuminen Kuopion yliopiston tietotekniikkakeskuksessa kehitetystä Otto-järjestelmästä ja uuden, Joensuussa käytetyn Oodi-järjestelmän omaksuminen oli ajatuksena vaikea kuopiolaisille. Ottoa pidettiin yleisesti ottaen helppokäyttöisempänä, joskin isompaan yliopistoon ehkä huonommin soveltuvana. Tietojärjestelmiin liittyvät näkemyserot olivat kuitenkin vain laajemman ongelmavyyhdin yksi solmu. 266 Hannu Berlinin mukaan kulttuurierot hallintoasioissa haittasivat eniten yhteisen opintoasioiden yksikön rakentamista. Kuopiossa oli totuttu siihen, että opiskelijavalinta, opintosuunnitelmien koordinointi ja opiskelijoiden hyvinvointiasiat olivat keskitetysti järjestettyjä. Joensuussa vastaavat toiminnot olivat suurelta osin tiedekuntiin hajautettuina. Lisäksi Kuopiossa oli kasvettu siihen, että opintoasioiden osastolla oli paljon itsenäistä päätösvaltaa oman budjetin puitteissa, kun taas Joensuussa merkittävät päätökset kulkivat hallintojohtajan ja rehtorin kautta. Uuden rakenteen ja hallintokulttuurin 135


valaminen uutta hylkivien vanhojen perustusten päälle muodostui äärimmäisen vaikeaksi ja pitkäkestoiseksi prosessiksi. Halu joustoon oli vähissä, kun vanhasta hyväksi koetusta pidettiin kynsin ja hampain kiinni. Opintohallinnossa jouduttiinkin turvautumaan sekamalliin, jossa eri kampuksilla oli mahdollista olla eri ratkaisuja samojen asioiden hoitamiseen ja jossa lähentyminen tapahtuisi vasta ajan kuluessa.267 Toinen kilpailevien hallintokulttuurien ja huonosti toimivien henkilökemioiden kanssa pitkään paininut yksikkö oli palvelulaitoksiin kuulunut kielikeskus, jonka vastuulla olivat Itä-Suomen yliopistossa suoritettaviin tutkintoihin pakollisena sisältyvät kieli- ja viestintäopinnot. Uuden kielikeskuksen rakentamisesta vastannut työryhmä ei onnistunut syksyn 2008 aikana hahmottelemaan yksimielisesti hyväksyttävää hallintomallia. Lopulta sekä Joensuun kielikeskuksen hyväksymä esitys että Kuopion kielikeskuksen siitä jättämä eriävä mielipide saapuivat marraskuussa yliopistohankkeen johtoryhmän käsiteltäväksi. Kuopiolaiset eivät voineet hyväksyä sitä, että uuden kielikeskuksen tehtäväkuvaus noudatteli käytännössä Joensuun kielikeskuksen mallia.268 Kuopion kielikeskuksen mukaan uutta kielikeskusta rakennettiin loppuvaiheessa kiireellä, mikä ei jättä136

nyt tilaa riittävälle keskustelulle. Toisaalta kielikeskusten henkilökunnat olivat tavanneet ensimmäisen kerran jo lokakuussa 2007 ja sen jälkeen useammin, joten keskusteluaikaa oli yleisesti ottaen ollut paljon. Tässä ajassa osapuolet, jotka olivat pitkälti sidottuja perustehtäviensä hoitoon, eivät olleet onnistuneet pääsemään sopuun yhteisistä toimintatavoista. Joensuun yliopiston suoraviivaiselle ja johtajavetoiselle hallintokulttuurille tyypilliseen tapaan neuvottelujen viimeinen vaihe, joita kuopiolaiset pitivät saneluna, paketoitiin viidessä päivässä. Tässäkin ajassa kuopiolaiset ehtivät antaa kolme lausuntoa rakentamishankkeen vetovastuullisen johtajan Raija Elsisen tekemiin luonnoksiin, ennen kuin Elsinen vihelsi pelin poikki ja ilmoitti puhelimitse, ettei asiasta enää neuvoteltaisi. Hänen mukaansa kompromissia yritettiin viime metreillä turhaan saavuttaa melko yleisen luonnosversion kautta. Kuopiolaiset näkivät asian toisin ja pitivät vetovastuullisen johtajan toimintatapaa jyräävänä.269 Kielikeskustyöryhmän työskentelyä ei helpottanut se, että yhteisen hallintomallin valmistelun kriittisin loppuvaihe käytiin sähköpostin välityksellä, mikä on tunnetusti tehoton keino keskinäisen suhteen ja luottamuksen rakentamiseksi. Sähköpostikirjeenvaihdon


myötä onnistuneen kommunikoinnin kannalta keskeiset eleet ja ilmeet jäivät näkemättä, jolloin väärinymmärryksen riski kasvoi huomattavasti. Etäviestinnän myötä raja-aita ”meidän” ja ”vaarallisten toisten” välillä nousi uusiin korkeuksiin, mikä ei suinkaan palvellut alkuperäistä ajatusta madaltuvista ja ajan myötä häviävistä kampusrajoista. Johtoryhmä joutuikin ottamaan kielikeskustyöryhmän tiukempaan etäohjaukseen. Sitä tukemaan ja opastamaan perustettiin myös molempien kielikeskusten esityksestä marraskuussa 2008 eri tiedekuntien, opintoasiainhallinnon, opintojen ja opetuksen palveluyksikön sekä ylioppilaskuntien edustajista koostunut rakentamishankkeen ohjausryhmä.270 Kielikeskukset eivät kuitenkaan päässeet yhteisymmärrykseen esitetyistä hallintojohtosääntöön merkittävistä kielikeskuksen tehtävistä ja johtajan tehtävämandaatista. Lopulta johtosääntöön merkittiin kielikeskuksen tehtävät tavalla, jossa kummankaan osapuolen näkemykset eivät dominoineet. Hallinnon osalta niskan päälle pääsi Joensuun kielikeskuksen näkemys vahvasta johtajasta, jolle oli keskitetty suuri osa hallinnollisesta ja taloudellisesta vastuusta ja päätösvallasta. Johtajalla oli halutessaan mahdollisuus siirtää toimivaltaansa kuuluvia asioita toisella pääkampuksella toimivan va-

rajohtajan päätettäväksi, mutta kuopiolaisten toivomaa vallan kaikin puolin tasapuolista jakamista johtajan ja varajohtajan kesken hallintojohtosäännön pykälä 24 ei edellyttänyt. Syy siihen, miksi johtajakysymys sai niin suuren painoarvon kielikeskusten henkilöstön mielissä, liittyi johtoryhmän maaliskuussa 2008 tekemään epäviralliseen periaatepäätökseen. Sen mukaan opetuspainotteisen kielikeskuksen johtajaksi valittaisiin opetuspainotteisen Joensuun yliopiston kielikeskuksen johtaja Raija Elsinen. Vastaavasti tutkimusta palvelevan kirjastotoimen johtajan kotipaikkana olisi tutkimuspainotteisempana pidetty Kuopion kampus.271 Siinä missä johtajan paikan lipuminen Joensuuhun aiheutti monikielistä mutinaa kuopiolaisissa kielikeskuksen opettajissa ja lehtoreissa, Joensuussa kirjaston henkilöstö otti suhteellisen rauhallisesti vastaan tiedon uuden kirjaston kuopiolaisesta johtajasta. Sopeutuvainen asenne kuvasti muutenkin hyvin uuden kirjaston rakentamista. Molemmissa yliopistoissa kirjastoa oli kehitetty niin pitkälle kuin käytettävissä olleet resurssit antoivat myöten. Tammikuussa 2008 julkaistu Joensuun kirjastotoimen kehittämisraportti kertoi selvää kieltä: kustannustaso oli jyrkässä nousussa ja rahoitus laahasi jäljessä. Joensuun yliopistolla 137


ei kuitenkaan ollut rahkeita lisätä merkittävästi kirjaston määrärahoja. Tämä fakta tasoitti tietä kirjastojen yhdistämiselle. Kirjastotyöryhmän työskentely ampaisikin liikkeelle vauhdikkaasti. Myönteiset kokemukset yhteistyöstä aiemmilta vuosilta antoivat työntövoimaa. Kirjastonjohtajat tunsivat toisensa yliopistokirjastojen neuvoston kautta. Kohtaamiset olivat olleet rauhallisia ja rakentavia, eikä merkittävää toiminnan halvauttavaa henkilöskismaa esiintynyt senkään jälkeen. Erityisen merkittävää oli se, ettei raastavaa sisäistä kilpailua johtajan paikasta syntynyt. Joensuun kirjastonjohtaja Helena Hämyselle kelpasi varajohtajan paikka, kun hänen kuopiolaisesta kollegastaan Jarmo Saartista päätettiin tehdä varsinainen johtaja.272 Kirjastotyöryhmän työtä helpotti myös se, että tietyt avainhenkilöt olivat valmiita liikkumaan aktiivisesti kampusten välillä. Erityisesti sähköisiin e-aineistoihin ja vähäiseen kirjamäärään tottuneille kuopiolaisille vierailu ensimmäistä kertaa tuhansien ja taas tuhansien niteiden Joensuun kirjastossa oli silmiä avaava kokemus.273 Tietojärjestelmistä vastannut Joensuun kirjaston tietojärjestelmäsuunnittelija Tomi Rosti teki puolestaan jo vuonna 2008 aktiivista yhteistyötä Kuopiossa tietojärjestelmien yhdistämiseksi. Molemmille tutusta kirjasto138

järjestelmästä huolimatta tietokantojen ja erilaisten toimintatapojen yhtenäistäminen oli työlästä. Tätä kautta jo ennestään varsin tuttu Kuopion kirjasto tuli Rostille entistä tutummaksi. Hänen mukaansa Itä-Suomen yliopiston kirjasto olikin palvelulaitoksena yllättävän pitkällä jo kauan ennen yliopiston toiminnan aloittamista.274 Jarmo Saarti näki tämän johtuneen pitkälti hyvin toimivasta työnjaosta sekä ennakoivasta asenteesta: ”Meillä oli toimiva johto ennen kuin oli edes uutta yliopistoa. Se on myös signaali siitä, että ollaan oikeasti yhdessä. Toinen keskeinen asia oli, että palveluiden piti pelata jo toiminnan alkua edeltävänä syksynä. […] Kaikki pyrittiin tehdä mahdollisimman etupainoisesti juridiikan ehdoilla. Jotkut asiat oli pakko tehdä vasta uuden yliopistolain jälkeen. Me yhdistettiin tietokannat ennen vuotta 2010, eli me ruvettiin leikkimään Itä-Suomen yliopistoa etuottia. Me otettiin tämä tosissaan, kun taas joillain toisilla tässä meni vähän pidempään.”275

Resurssipulasta kärsinyttä kirjastotointa odotti myös palkkio toimivasta yhteistyöstä. Suuremmassa kirjastossa oli selvästi isommat kokoelmat. Kuopiolaiset pääsivät nauttimaan joensuulaisten kirjapaljoudesta ja


joensuulaiset sekä savonlinnalaiset puolestaan e-aineistojen volyymin lisääntymisestä. Kaiken kaikkiaan yhdistymisen myötä uuteen kirjastoon saatiin enemmän nimikkeitä vanhalla hinnalla: se, mikä oli aikanaan ostettu yhden tai kahden kampuksen käyttöön, oli nyt kaikkien kolmen kampuksen saatavilla. ”Meillä kävi säkä, että kokoluokka kasvoi mutta resursseja ei tarvinnut hirveästi kasvattaa”, oli Jarmo Saartin näkemys uudesta tilanteesta.276 Kirjaston ohella toinen merkittävä kolmea kampusta koskettava erillis- ja palvelulaitosten yhdistyminen oli yliopistojen aikuiskoulutuskeskusten yhteen nivominen. Alun perin ajatus Itä-Suomen yliopistojen yhteisestä aikuiskoulutusyksiköstä oli lähtöisin Lappeenrannan teknillisen yliopiston koulutus- ja kehittämiskeskuksen johtaja Seppo Penttiseltä. Idean tiimoilta pidettiin kokous Savonlinnassa syksyllä 2006. Paikalla olivat Joensuun, Kuopion, Lappeenrannan ja Savonlinnan täydennyskoulutuskeskusten ja koulutus- ja kehittämiskeskusten johtajat. Hetken jopa näytti siltä, että uusi itäsuomalainen aikuiskoulutus saattaisi rakentua yhden johtajan hallinnoiman neljän toimipisteen varaan. Kyseessä olisi ollut valtakunnan toiseksi suurin yliopistotasoinen aikuiskoulutuksen järjestäjä. Yhteistyötunnusteluiden

taustalla oli täydennyskoulutuksen taloudellinen kriisiytyminen äärimmäisen kilpaillussa markkinaympäristössä. Vaikutti vahvasti siltä, että maksupalvelutoiminnan tulevaisuutta olisivat suuret ja monipuoliset yksiköt, joiden toimintakenttä ulottuisi lähialueilta yhä vahvemmin kansalliselle ja kansainväliselle tasolle.277 Opetusministeriö myönsi alkuvuodesta 2007 hankerahaa 80 000 euroa selvitystyötä varten. Vuoden lopulla selvityksissä oli päästy siihen pisteeseen, että Lappeenrannan koulutus- ja kehittämiskeskuksen täytyi päättää, halusiko se liittyä osaksi Itä-Suomen yliopiston aikuiskoulutusyksikköä. Seppo Penttisen tilalle neuvotteluosapuoleksi tullut Lea Hirvonen ilmoitti joulukuussa pidetyssä johtajien tapaamisessa, ettei tähän ollut mahdollisuutta. Ilmoitusta ei voinut pitää yllätyksenä, sillä Lappeenrannan teknillinen yliopisto puuhasi parhaillaan täydellä tohinalla yhteistyötä Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulujen kanssa. Lisäksi ilmassa oli merkkejä siitä, että tekniikan alan täydennyskoulutusta suunniteltaisiin vastaisuudessa yhtenä kokonaisuutena. Näin ollen Joensuun ja Kuopion yliopistojen hallitukset päättivät huhtikuussa 2008 ItäSuomen yliopiston aikuiskoulutuksen järjestämisestä Joensuun täydennyskoulutuskeskuksen sekä Kuopion 139


ja Savonlinnan koulutus- ja kehittämiskeskusten muodostamassa yhteisessä erillislaitoksessa.278 Uutta erillislaitosta lähdettiin toden teolla rakentamaan kesällä 2008 Joensuun täydennyskoulutuskeskuksen johtaja Esko Paakkolan ja hänen kuopiolaisen kollegansa Veikko Karttusen viitoittamana. Alustavasta toiminta-ajatuksesta eli itäsuomalaisen täydennyskoulutuksen ja avoimen yliopiston aseman vahvistamisesta kansallisessa kentässä päästiin nopeasti yhteisymmärrykseen. Hyvin pyörimään lähteneissä rattaissa oli kivinä useista muistakin työryhmistä tuttuja ongelmia: toisistaan poikkeavat toimintakulttuurit ja tietojärjestelmät. Näkemyserot alkoivat kasvaa joulukuusta 2008 lähtien, jolloin yliopistohankkeen johtoryhmä päätti nimittää uuden koulutus- ja kehittämispalveluyksikön johtoon Esko Paakkolan. Tätä ennen osapuolet olivat päässeet hyvässä yhteisymmärryksessä sopuun tulevaisuuden visiosta, profiilista ja nimestä Aducate, joka on johdettu englanninkielistä sanoista ”adult” ja ”educate”.279 Esko Paakkolan tausta oli yliopistohallinnossa ja yhdistysmaailmassa, kun taas Veikko Karttunen oli tullut aikanaan Kuopion yliopistoon yritysmaailmasta. Erot johtajien taustoissa olivat omiaan vaikuttamaan erilaisten toimintakulttuurien syntymiseen Joensuussa ja 140

Kuopiossa. Paakkolan liian byrokraattiseksi ja hierarkkiseksi koettu toimintatapa herätti vastahankaa Kuopiossa. Avoimesta yliopistosta vastanneen koulutusjohtaja Leena Leskisen mukaan Kuopiossa oli totuttu vähän vapaampaan ja neuvottelevampaan otteeseen ja Joensuun säännellympi ja normiohjatumpi johtamismalli koettiin yleisesti vieraaksi. Vastaavasti joensuulaiset ihmettelivät kuopiolaisten huoletonta tapaa tehdä päätöksiä ”suuremmin kunnollisista hallinnollisista menettelytavoista välittämättä”, kuten Esko Paakkola asian ilmaisi.280 Aducaten rakentamisen kannalta ensiarvoisen tärkeää oli se, ettei joensuulaisten ja kuopiolaisten kilpailu johtajakysymyksessä lamauttanut valmisteluvaihetta, joka osallisti koko henkilöstöä hyvin. Kuopiossa oltiin lopulta varsin nopeasti valmiita nielemään johtajapäätöksen synnyttämä pettymys. Silminnäkijähavaintojen mukaan itse johtajakandidaatit kävivät aiheen tiimoilta lähinnä leikkimielistä huulenheittoa. Veikko Karttunen hyväksyi hänelle osoitetun varajohtajan paikan, eikä hänen ympärilleen rakentunut missään vaiheessa näkyvää ja äänekästä vastarintaliikettä. Erilaisiin toimintatapoihin ja tietojärjestelmiin liittyvät ongelmat konkretisoituivat toden teolla vasta toiminnan käynnistyttyä vuonna 2010. Vielä valmisteluvaiheessa hämmennys,


ihmetys ja ärsyynnys jäivät tunneskaalassa innostuksen ja uteliaisuuden varjoon. Tämä huomattiin myös yliopistohankkeen johtoryhmässä, joka antoi aikuiskoulutustyöryhmän toimia rauhassa. Vapausasteita riitti, eikä etäohjaukselle ollut missään vaiheessa tarvetta, mistä Esko Paakkola oli valmis antamaan erityisesti Perttu Vartiaiselle täydet pisteet.281

Tiedekuntien alarakenteet Tiedekuntien alarakenteista puhuttaessa voisi ensi alkuun kuvitella, että tietoteoreettiselta lähestymistavaltaan ja tutkimusmenetelmiltään – mieleltään ja kieleltään – varsin läheiset tieteenalat ja oppiaineet löytäisivät helposti toisensa. Näin ei kuitenkaan ollut asian laita, vaan kaikista neljästä rakenteilla olleesta ItäSuomen yliopiston tiedekunnasta löytyivät omat enemmän tai vähemmän leveät ja syvät sudenkuopat, jotka liittyivät eri tiedekuntien ja laitosten vuosikymmenten aikana muodostuneisiin ja rakkaiksi käyneisiin sisäisiin käytäntöihin ja traditioihin. Näitä kuoppia yritettiin ylittää, ohittaa ja luoda umpeen mahdollisimman vähin

haaverein niin kutsuttujen koordinoivien dekaanien johdolla. Neljän dekaanin vastuulla oli luoda kesän ja syksyn 2008 aikana muiden dekaanien ja laitosjohtajien kanssa konsensus tiedekuntien alarakenteista, jotka esiteltäisiin ensin yliopistohankkeen johtoryhmälle ja hyväksyttäisiin lopulta yliopistojen hallituksissa.282 Nelikko valittiin loppukeväällä 2008 dekaanien kesken käydyissä neuvotteluissa ja tarvittaessa johtavia rehtoreita konsultoiden. Terveystieteiden tiedekunnassa koordinoivaksi dekaaniksi valittiin Kuopion farmaseuttisen tiedekunnan dekaani Jukka Mönkkönen ja luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunnassa Joensuun matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan dekaani Juha Rouvinen. Yhteiskunta- ja kauppatieteiden tiedekunnan dekaanien ja laitosjohtajien neuvottelujen koordinoijan viitta asetettiin Joensuun kauppa- ja oikeustieteiden tiedekunnan dekaani Matti Tolvasen harteille. Käyttäytymis- ja humanististen tieteiden tiedekunnan nimellä kulkeneen tiedekunnan johtohenkilöiden koollekutsusta ja toiminnan koordinoinnista valittiin vastaamaan Joensuun teologisen tiedekunnan dekaani Lauri Thurén, joka oli eräänlainen sovitteleva paimen jo valmiiksi varsin eripuraisessa humanistien, kasvatustieteilijöiden ja psykologien laumassa.283 141


Terveystieteiden tiedekunnan alarakenteiden työstäminen lähti liikkeelle rauhallisissa, ehkä jopa hivenen välinpitämättömissä tunnelmissa. Kokonaan Kuopion kampukselle keskittyvä tiedekunta synnytti monien mielessä ajatuksen siitä, ettei mikään tulisi suuremmin muuttumaan.284 Kari Kotikumpu oli työskennellyt erikoislaboratoriomestarina histologian alalla ja seurannut yliopistofuusiota Julkisten ja hyvinvointialojen ammattiliitto JHL:n pääluottamusmiehenä. Kotikumpu joutui välillä toimimaan unilukkarina työyhteisössään: ”Täällä terveystieteissä valtaosa koki sen, että ei tää heitä liikuta. Kyllä niille sai selittää, että myö ollaan kohta yksi yhteinen yliopisto, että kyllä tämä vaikuttaa. Ja sitten kun tuli kyselyjä, henkilökunnaltakin kysyttiin, niin sanoin että vastatkaa nyt ihan oikeasti näihin. Niin mä luulen, että meidän tiedekunta on se, joka on vähiten vastauksia antanut. Että puuhatkaa mitä puuhaatte, meillä on tässä vahva ala ja me pärjätään kyllä.”285

Liikutuksen aste nousi vähitellen uusiin sfääreihin, kun terveystieteiden tiedekunnan rakentamisessa siirryttiin puhumaan konkreettisista asioista, kuten statuskysymyksistä. Erityisesti lääketieteellisessä tiedekunnassa, 142

mutta osin myös farmaseuttisessa tiedekunnassa, havahduttiin siihen, että edessä oli todellakin luopuminen omasta tiedekunnasta. Vielä syksyllä 2007 ja keväällä 2008 lääketieteen ja farmasian parissa ajateltiin, että itsenäisen tiedekuntastatuksen säilyttäminen voisi olla mahdollista. Itsevarmuutta uhkuvassa lääkäriopiskelijoiden joukossa tätä oli jopa uskallettu vaatia julkilausuman voimin. Lääkärikunta koki olevansa täysin oma heimonsa, ja tämän heimon parhaaksi tehtävät päätökset oli hyvä pitää omissa käsissä. ”Pelkonamme on, että muun alan asiantuntijan johtamassa tiedekunnassa erityishaasteemme jäisivät ymmärtämättä”. Lausuma oli paitsi lääkäriopiskelijoiden myös monen lääketieteellisen alan opettajan ja tutkijan tiivistys suurtiedekunnan riskeistä.286 Imagotekijät näyttelivät niin ikään merkittävää osaa lääketieteilijöiden luopumisen tuskassa, joka ei kuitenkaan missään vaiheessa eskaloitunut julkisiksi demonstraatioiksi vaan rajoittui neuvottelupöydissä käytyyn kädenvääntöön ja heimon sisällä harrastettuun synkkään yksinpuheluun. Kuopion yliopisto oli ollut pitkään yhtä kuin lääketiede. Sen ympärille oli rakentunut kaikki muu luonnontieteistä yhteiskuntatieteisiin. Joensuun ja Kuopion yhteensä 14 tiedekunnasta


lääketieteellinen tiedekunta oli kooltaan ylivoimaisesti suurin ja kaunein. Nyt edessä oli arvonalennus ja toimiminen yhtenä laitoksena farmasian ja kooltaan pienen hoitotieteen rinnalla. Mitähän maan muut lääketieteen tiedekunnat meistä ajattelevat? Tämä tuntui olevan monen kuopiolaisen lääketieteilijän huoli numero yksi.287 Farmasiassa oman tiedekunnan hyvästely sujui astetta helpommin. Suhteellinen pienuus oli opettanut sopeutumaan. Tutkimusyhteistyö lääketieteilijöiden kanssa ei ollut ollut mitenkään harvinaista. Monilla farmasian alan ihmisillä oli lisäksi hyvässä muistissa kaksi ensimmäistä opiskeluvuotta, jotka taivallettiin käsi kädessä lääketieteilijöiden kanssa yhteisiä luentoja kuunnellen. Aiemmat yhteiset kokemukset hävittivät pelkoa farmasian tallautumisesta ”elefanttina” näyttäytyneen lääketieteen jalkoihin. Tiedekunnan dekaanina toiminut Jukka Mönkkönen muistaa rauhoitelleensa alaisiaan ja muistuttaneen niistä mahdollisuuksista, joita yhdessä ja samassa tiedekunnassa toimiminen tarjosi. Tiedekunnan yhtä laitosta johtanut Riitta Ahonen puolestaan koki hallintotehtävien vähenemisen uuden keskitetymmän tiedekuntahallinnon myötä myönteisenä asiana. Tosin tieteenalan arkeen vaikuttava päätöksen-

teko karkasi samalla kauemmaksi ruohonjuuritasosta, minkä pelättiin näkyvän kielteisellä tavalla talouden suunnittelussa.288 Alusta alkaen ehkä kaikkein rauhallisimmin uuteen terveystieteiden tiedekuntaan suhtautui kooltaan pienin osapuoli – hoitotiede. Tieteenalana se oli kiinnostunut eri-ikäisten ja erilaisissa elämäntilanteissa olevien ihmisten terveydentilan ja hyvinvoinnin kokonaisvaltaisesta edistämisestä. Sen näkökulma olikin hyvin holistinen ja tieteidenvälisyyteen pyrkivä. Työskentely suuressa terveystieteiden tiedekunnassa näyttäytyi monelle hoitotieteen ihmiselle ennen kaikkea mahdollisuutena. Asennetta tuki oman laitosstatuksen säilyminen. Hoitotieteen laitosta johtaneen Anna-Maija Pietilän mukaan laitoksen siirtyminen Kuopion yliopiston yhteiskuntatieteellisestä tiedekunnasta uuden yliopiston terveystieteiden tiedekuntaan oli yksi avartava kokemus muiden joukossa. Yhteiskuntatieteissä toimiminen oli antanut paljon ajateltavaa yhteiskunnalliseen kontekstiin liittyen ja luonut paljon yhteistyösuhteita tutkimustyössä, mutta yhtä lailla siirtyminen osaksi terveystieteitä palveli rikastuttavalla tavalla pyrkimystä ymmärtää paremmin yksilön kokonaisvaltaisen terveyden ja hyvinvoinnin kehittämistä. 143


”Meillä hoitotieteissä terveys on yksi semmoinen metaparadigma, josta lähdetään liikkeelle. Se terveys, ihminen, ympäristö, hoitotyön toiminnat, nämä ovat ne keskeiset. Ja ehkä omalta kohdalta aina halusinkin nähdä, kun olin noissa esimiestehtävissä, niin nähdä justiinsa sen, mikä rakentaa niitä asioita, mitä mahdollisuuksia on. Tavallaan niiden mahdollisuuksien kautta, ei semmoisen, että mitä tässä ollaan menettämässä.”289

Esitys terveystieteiden tiedekunnan alarakenteista valmistui ajallaan marraskuun alussa 2008. Esitystä edeltäneet neuvottelut käytiin Jukka Mönkkösen johdolla pääosin hyvässä ja eri osapuolia osallistavassa hengessä. Kriittisimmän asenteen omaksui lääketiede, jolla oli eniten menetettävää ja vahvin tiedekuntaidentiteetti. Lääketieteilijät eivät olleet valmiit ostamaan suoralta kädeltä niitä monitieteellisyyden ja tieteidenvälisyyden etuja, joilla uutta tiedekuntaa markkinoitiin. Tiedekuntastatuksen menetyksen ohella lääketiede-sanan katoaminen uuden tiedekunnan nimestä herätti ärtymystä. Lääketieteilijät kuvasivatkin nimen valintaan liittyvää suunnitteluprosessia pienen piirin hankkeeksi, jossa terveystieteet-sanaan positiivisesti suhtautuneet farmasian ja hoitotieteen edustajat saivat tukea yliopistohankkeen johtoryhmän suunnalta. 144

Toisaalta lääketieteenkin piirissä myönnettiin se, että terveystieteet oli käytännössä ainoa riittävän laaja ja neutraali termi, jonka lääketieteen, farmasian ja hoitotieteen laitokset sekä tiedekuntaan niin ikään liitetyt A. I. Virtanen -instituutti ja valtakunnallinen koeeläinkeskus saattoivat hyväksyä – vaikka sitten pitkin hampain. Jonkinlaisena torjuntavoittona lääketieteilijät pitivät johtoryhmän päätöstä myöntyä pienen väännön jälkeen ratkaisuun, jossa suuri, noin 50 professorin kokoinen lääketieteen laitos jaettiin kolmeen alayksikköön: kliiniseen lääketieteeseen, biolääketieteeseen sekä kansanterveystieteeseen ja kliiniseen ravitsemustieteeseen. Näin saavutettiin sellaisia uusia mahdollisuuksia tarjoava lopputulos, että myös eräät kriittisemmän kannan omaksuneet lääketieteilijät olivat valmiit allekirjoittamaan sen ilman eriäviä mielipiteitä.290 Luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunnan alarakenteiden neuvotteluissa saman pöydän ääreen kokoontui joukko ihmisiä, joista etenkin monet miehet olivat suurella egolla varustettuja vahvatahtoisia kasarmipäälliköitä, kuten eräs haastateltava tiettyjen neuvottelijoiden luonteenpiirteitä kuvasi. Ensimmäisessä kokouksessaan muutama päivä ennen juhannusta työryhmä pääsi sopuun tiedekunnan nimen oikeasta


kirjoitusasusta. Samassa yhteydessä todettiin, että tiedekunnan laitosrakenne näytti hahmottuvan varsin kivuttomasti. Kahden kampuksen laitoksia oli tarkoitus rakentaa kaksi: tietojenkäsittelytieteeseen sekä fysiikkaan ja matematiikkaan. Lisäksi Kuopion kampukselle syntyisi biotieteiden laitos ja ympäristötieteiden laitos ja Joensuun kampukselle vastaavasti biologian laitos ja kemian laitos. Vaikeimpien neuvottelujen oletettiin liittyvän lähinnä erillislaitosten kohtaloon. Neuvotteluosapuolet suuntasivat viettämään keskikesän juhlaa varsin rauhallisin mielin. Tarkoitus oli jatkaa työskentelyä lomien jälkeen elokuun lopussa. ”Asialliset hommat suoritetaan, muuten ollaan kun Ellun kanat”, Kuopion matematiikan ja tilastotieteen laitoksen johtaja Markku Nihtilä ilmaisi asian eräässä Päivi Nergille lähettämässään viestissä.291 Syksyllä neuvottelujen ilmapiiri oli kuitenkin tyystin toinen. Markku Nihtilän siteeraamaan Tuntemattomaan sotilaaseen viitaten neuvotteluhuoneen täyttivät hieman toisenlaiset ”vilhokoskelat”, jotka ärräpäiden saattelemana olivat valmiit puristamaan kädet nyrkkiin ja vetämään vaihteen kakkoselle. Ilmapiiriä kiristi erityisesti Kuopion biotieteilijöiden esitys, jossa ehdotettiin yhteisen Joensuun ja Kuopion kampuksella toi-

mivan biotieteiden laitoksen perustamista. Tällä tavoin luotaisiin tietojenkäsittelytieteiden sekä fysiikan ja matematiikan laitosten kaltainen kahden kampuksen laitos, joka noudattelisi luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunnan yleistä linjausta. Yhteisen laitoksen etuina kuopiolaiset pitivät biotieteiden aseman ja painoarvon parantumista tiedekunnan sisällä, henkilö- ja laiteresurssien optimaalista käyttöä sekä vahvempaa valtakunnallista profiloitumista ja laajempaa alueellista vaikuttavuutta. Toisin sanoen perustelut olivat käytännössä samat kuin mitkä Joensuun yliopiston eläintieteen apulaisprofessori Jorma Tahvanainen oli esittänyt jo kaksi vuosikymmentä aikaisemmin.292 Professori Tahvanainen oli kuitenkin ollut eläkkeellä jo neljä vuotta, eikä häntä seurannut professorikunta ollut yhtä myötämielinen. Heidän mielestään perinteiseen perusbiologiaan ja opettajankoulutukseen keskittynyt Joensuun biologian laitos ja ihmiseen liittyviin ongelmiin, molekyylibiologiaan ja bioteknologiaan suuntautunut soveltava Kuopion biotieteiden laitos olivat profiileiltaan hyvin erilaisia. Täten yhteisessä laitoksessa ei saavutettaisi samoja tehokkuus- ja kilpailukykyhyötyjä kuin toimimalla kahtena erillisenä laitoksena. Joensuulaiset pitivät omaa yksikköään hyvähenkisenä, 145


rahanhaussa hyvin menestyneenä ja tutkimusmyönteisenä, ja he kokivat näiden vahvuuksien olevan uhattuna kahden kampuksen laitoksessa. ”Käsittääksemme tuotteliasta ja aktiivista tiedeyhteisöä ei kannata ’rasittaa’ liittämällä siihen yksiköitä, jotka eivät selvästi tue sen toimintaa.”293 Kuopiossa yhteisen laitoksen puolesta vahvasti puhunut varadekaani ja biotieteiden laitoksen johtaja Atte von Wright pettyi joensuulaisten vastahankaan. Hänen mielestään Joensuussa ei riittävän hyvin ymmärretty yhteistyön merkitystä keinona pärjätä kovenevassa kansallisessa ja kansainvälisessä kilpailussa. Von Wright muisteli joensuulaisen kollegansa Riitta Julkunen-Tiiton kanssa käymiään keskusteluja: ”Mulla oli semmoinen tuntu, kun Riitta Julkusen kanssa tästä keskustelimme, että hän olisi ehkä ollut tähän taipuvaisempi, mutta siellä oli aika vahvojen henkilöiden vastarinta siellä biologian laitoksella. […] Minä kysyin joskus Riitalta, että siis mikä tässä oikein arveluttaa ja hän sanoi, että tuntuu vaan siltä, että tähän sipuliin tulee vaan uusia kerroksia, niin minä sanoin, että eikö voisi olla niin, että tähän kukkaseen tulee uusia terälehtiä. Mutta ei se argumentointi mennyt oikein perille.”294

146

Biotieteiden kysymys ratkaistiin lokakuun alussa Tuusniemen Viitakossa pidetyssä koordinoivien dekaanien ja yliopistohankkeen johtoryhmän välisessä neuvottelussa. Siellä johtoryhmää edustanut Matti Uusitupa toi esiin Kuopion luonnontieteiden ja ympäristötieteiden tiedekunnan dekaani Juhani Ruuskasen ja varadekaani Atte von Wrightin ajaman ehdotuksen yhteisestä biotieteiden laitoksesta. Luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunnan koordinoiva dekaani Juha Rouvinen, joka itsekin kannatti kahta erillistä biotieteen laitosta, kertoi Perttu Vartiaisen näkevän muitakin vaihtoehtoja kuin laitosten yhdistämisen. Joensuussa biologien delegaatio oli käynyt tapaamassa rehtori Vartiaista ja saanut hänet vakuuttumaan siitä, ettei laitosten yhdistämistä kannattanut yrittää väkisin. Kuultuaan tästä episodista Matti Uusitupa totesi Rouvisen tekemien muistiinpanojen mukaan: ”Jos biologia haluaa olla erillisenä laitoksena, niin olkoon sitten niin, mutta keskustelua on ainakin käyty.” Johtoryhmä ei nähtävästikään halunnut biotieteiden kysymyksen hidastavan yliopistojen yhdistymistä, joten se oli valmis myönnytyksiin. Samalla Joensuussa toimineet Ekologian tutkimusinstituutti ja kasvitieteellinen puutarha Botania päätettiin sijoittaa biologian laitoksen yhteyteen.295


Biotieteiden ohella syksyllä 2008 mieliä kuohutti toinenkin episodi, joka liittyi kahden kampuksen fysiikan ja matematiikan laitoksen perustamiseen. Tällä kertaa ristiriidat eivät liittyneet niinkään itse laitoksen mielekkyyteen, vaikka sekä Joensuussa että Kuopiossa oli tahoja, jotka olisivat mieluusti pitäneet tutkimusprofiileiltaan toisistaan poikenneet Joensuun fysiikan ja Kuopion soveltavan fysiikan erillään toisistaan.296 Syynä hyvin liikkeille lähteneiden neuvotteluiden ilmapiirin jäätymiseen oli Joensuun fysiikan ja matematiikan laitoksen johtaja Timo Jääskeläisen lokakuun lopulla tekemä suorasukainen esitys fysiikan kandidaattikoulutuksen lakkauttamisesta Kuopiossa.297 Joensuun yliopiston tutkimuksesta vastannut vararehtori Jussi Parkkinen kannatti kuopiolaiset täysin yllättänyttä ehdotusta. Parkkinen on jälkeenpäin muistellut tuusniemeläisessä hautaustoimistossa tapahtunutta episodia: ”Muistan että oltiin kerran Tuusniemellä, hautaustoimisto tarjosi tilat. Oltiin siellä ja se meni ihan hyvin se kokous, eteni ongelmitta, kunnes Jääskeläisen Timo ehdotti, että lopetetaan Kuopiossa kandikoulutus fysiikassa ja siitä tietysti Pakkasen Tapani innostui, että joo joo, tehdään näin. Minäkään en

muistaakseni vastustanut sitä. Pidin sitä yhtenä vaihtoehtona. Siinä romahti kerralla se kokouksen hyvä henki. Kun tultiin ulos, niin Lintusen Petrille heti soitin, että tässä tuli vähän kylmää tuulta tähän prosessiin.”298

Sosiaalista pelisilmää vailla olleen kömpelön ulostulon takana oli sinänsä vilpittömät tarkoitusperät. Joensuulaiset olivat sitä mieltä, että fysiikan opetuksessa oli selkeä profiloitumisen tarve. Fysiikan kandidaattikoulutus ei ollut Kuopiossa yhtä vahvalla pohjalla kuin oppiaineen opettajankoulutuksesta vastanneessa Joensuussa. Toisaalta kehittymässä ollut niin kutsuttu Bolognan malli kannusti kandidaatin tutkinnon suorittaneita liikkumaan eri yliopistokampusten välillä etsiessään mieluisimmaksi koettua maisterikoulutusta. Joensuulaiset näkivät Kuopiossa harjoitetun kovatasoisen soveltavan fysiikan tutkimuksen houkuttelevan Savoon kandidaatteja paitsi Joensuusta myös muista Suomen ylipistoista. Jussi Parkkisen mukaan idean perustelut saivat Perttu Vartiaiselta ja Teuvo Pohjolaiselta vihreää valoa. Toisin oli Kuopion päässä. ”Ruuskasen Jussi, Kuopion dekaani, veti siitä herneen nenään ja sen jälkeen monet asiat olivat vähän hankalia. Ne muisti sen kyllä.”299 147


148

Itä-Suomen yliopiston organisaatiorakenteen hahmottelun yhteydessä käytiin keskustelua myös tieteen vapaudesta ja yliopiston demokratiasta. Erityisesti humanistien ja yhteiskuntatieteilijöiden kansoittamassa Joensuussa keskustelut olivat hyvinkin räiskyviä. Kuvassa Joensuussa pidetty paneelikeskustelu marraskuulta 2008, johon ottivat osaa ministeri Anu Vehviläinen, Jyväskylän yliopiston tutkija Vesa Volanen, OAJ:n lakimies Nina Lahtinen, hallintojohtaja Päivi Nerg ja vararehtori Teuvo Pohjolainen. Kuva: Itä-Suomen yliopisto


Tuusniemen kokouksessa mukana ollut Tero Karjalainen johti neuvottelujen aikaan Kuopion fysiikan laitosta. Karjalaisen mukaan joensuulaisten ehdotus edusti tyystin toisenlaista näkemystä kuin mitä hän ja Timo Jääskeläinen olivat noin viikkoa aikaisemmin kahdenkeskisissä neuvotteluissa sopineet. Jälkikäteen Karjalainen pohti, kuinka paljon yllättävään ehdotukseen mahtoi vaikuttaa yhtäältä se, ettei hän ollut professori, ja toisaalta se, että hän oli professori Jääskeläisen entinen oppilas. Epätasapainoisesta neuvotteluasetelmasta huolimatta kuopiolaiset onnistuivat yhteistuumin kokoamaan rintaman, joka lopulta kaatoi esityksen kandidaattikoulutuksen keskittämisestä Joensuuhun. Perusteluina käyttämillään argumenteilla kuopiolaiset hyökkäsivät suoraan joensuulaisten näkemyksiä vastaan. Tero Karjalainen muisteli tapahtumia omasta näkökulmastaan, joka myötäili laajemminkin kuopiolaisten tuntoja: ”Onneksi siinä sattui olemaan argumentteja riittävästi, että se kokouksen lopputulema ei ollut kuitenkaan se, että lähdettäisiin ajamaan sellaista [keskittävää] ratkaisua eteenpäin. […] Minun argumentit silloin ja olen edelleen sitä mieltä, että jos meillä ei olisi omaa kandikoulutusta, niin tässä maassa ei kandien liikkuvuus ole vieläkään lähtenyt oikein

liikkeelle, niin se olisi kymmenen vuoden aikajänteellä johtanut siihen, että maisterituotanto täällä olisi hiipunut ja sen jälkeen myös tohtorintuotanto. Ja me kuitenkin tuotetaan tämän tiedekunnan tohtoreista merkittävä määrä. Se olisi näkynyt mun näkemyksen mukaan väistämättä myös siellä tieteellisellä puolella.”300

Rakenteilla olleen luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunnan sosiaalisen koheesion luomisen kannalta oli ilahduttavaa, että merkittävät ongelmat eivät tässä vaiheessa levinneet biotieteitä ja fysiikkaa laajemmalle. Kuopion kampukselle perustettava ympäristötieteiden laitos syntyi kivutta, samoin kuin Joensuuhun keskittyvä kemian laitos. Joensuulaisia kemistejä lämmitti erityisen suuresti päätös lakkauttaa lääkeainekemian maisteriohjelma Kuopiosta ja liittää se osaksi kemian laitoksen koordinoimaa kansainvälistä maisteriohjelmaa. Joensuulaiset kemistit olivat 2000-luvun alkupuoliskolla katsoneet karsaasti kuopiolaisten vähin erin vahvistunutta halua hakea oppiaineen pääainekoulutusta. Nyt tämä uhkakuva oli lopullisesti häipynyt horisontista.301 Sekä Joensuussa että Kuopiossa toimiva tietojenkäsittelytieteen laitos oli puolestaan tyytyväinen saatuaan 149


luvan käyttää englanninkielistä nimeä School of Computing, joka mielikuvien tasolla vaikutti isommalta kuin ”department”. Samaten tiedekuntastatuksen menettänyt Joensuun kampuksen voimakeskittymä, metsätieteet, oli tyytyväinen saadessaan olla uuden tiedekunnan ainoa osasto. Metsänhoitotieteen professori Seppo Kellomäen mukaan osasto – vaikka joidenkin muiden luonnontieteilijöiden oli vaikea ymmärtää sitä – kuvasi parhaiten metsätieteiden monitieteisyyttä, joka kattoi niin biologian, ekologian, taloustieteet, tekniikan kuin yhteiskuntatieteetkin. Eräänlaista suuruutta huokuvan osasto-nimen kautta metsätieteilijät rauhoittuivat ja ymmärsivät vähitellen, ettei tieteenalaa suinkaan oltu ajamassa alas.302 School-nimityksen tärkeyttä tietojenkäsittelytieteen laitokselle ja osaston keskeistä merkitystä metsätieteille (School of Forest Sciences) on mielenkiintoista verrata lääketieteeseen, joka oli englanninkieliseltä nimeltään School of Medicine, mutta suomenkieliseltä nimeltään lääketieteen laitos eikä osasto. Johtoryhmä päätti lopulta sallia huojuvuuden nimien käytössä. Syynä tähän oli se, että yhteisten, kaikkien hyväksymien kriteerien määrittäminen osastoille ja laitoksille olisi vienyt liikaa aikaa ja sotkenut koko hankkeen aikataulun.303 150

Alun perin kaikkein hankalimmin selvitettäväksi otaksuttu erillislaitoskysymys ratkesi luonnon- ja metsätieteiden osalta pienen väännön jälkeen siten, että Ilomantsin Mekrijärven tutkimusasema sai tiedekunnan erillislaitoksen statuksen. Lisäksi tiedekunta hallinnoi yhteisen infrastruktuuriyksikön kautta Kuopion kampuksen terveys-, luonnon-, ja ympäristötieteille tutkimusmenetelmäpalveluita tarjonnutta Biomater-keskusta, Joensuussa toiminutta erityismateriaalien tutkimuskeskus SMARCia sekä niin ikään joensuulaista fotoniikan ja väritutkimuksen tutkimuskeskus Infotonics Centeriä. Yleisen tiedekuntarauhan kannalta suotuisaa oli myös se, että Kuopiossa toiminut terveydenhuollon tietojärjestelmien tutkimus- ja kehitysyksikkö (HIS) pääsi toiveidensa mukaisesti osaksi tietojenkäsittelytieteen laitosta. Marraskuun alkuun tultaessa tiedekunnan alarakenteet oli näin saatu monien vaikeiden vaiheiden jälkeen mahdutetuksi kaikkien osapuolten hyväksymään esitykseen, joka odotti enää yliopistojen hallitusten siunausta.304 Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunnan alarakenteiden hahmottelulle antoi tärkeää osviittaa Päivi Nergin 24.6.2008 lähettämä sähköposti, jossa hän välitti yliopistohankkeen johtoryhmän näkemyksen


toivotunlaisesta kehityssuunnasta. Kahden kampuksen laitosrakennetta ei ollut tarkoitus rakentaa kuin kauppatieteisiin. Yhteiskuntatieteissä koottaisiin kaikki Joensuun yhteiskuntatieteet yhden laitoksen alle, ja Kuopiossa vastaavasti luotaisiin sikäläisistä yhteiskuntatieteistä oma sosiaalitieteiden laitos. Näiden lisäksi Joensuuhun luotaisiin oikeustieteistä oma kokonaisuus ja Kuopioon terveys- ja sosiaalihallinnosta oma kokonaisuutensa.305 Johtoryhmän näkemys oli hyvin varovainen, ja se kunnioitti olemassa olleita kampusrajoja. Lähtökohta oli toisin sanoen erilainen kuin luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunnan kohdalla – niissä kahden kampuksen ainelaitoksia toivottiin tiedekunnan sisäisen integraation nimissä rakentuvan useampia. Johdonmukaisuuden näkökulmasta johtoryhmän varovaista lähestymistapaa on hieman vaikea ymmärtää. Se voidaan mahdollisesti selittää rakenteilla olleen tiedekunnan laajalla oppiaineiden kirjolla, joka teki yhteisen identiteetin hahmottamisesta hankalaa. Kuopiossa sosiaalitieteiden laitos oli jakaantunut vuonna 2003 kolmeen pieneen ainelaitokseen. Näissä pitkälti yksittäisen oppiaineen ympärille rakentuneissa laitoksissa oppiaineita vetäneillä professoreilla oli vahva tarve oman tontin paaluttamiseen. He olivat valmiita siirtymään

uuteen suurtiedekuntaan, mutta sen toivottiin tapahtuvan oppiaineen varaan rakentunutta identiteettiä ja reviiriä kunnioittaen. Taustalla vaikutti pelko jäämisestä alakynteen vahvempana näyttäytyneeseen Joensuuhun nähden, ja omaa asemaa pönkitettiin puhumalla ”pienuuden ja joustavuuden eduista” sekä ”kodikkaasta ja kotikutoisesta ilmapiiristä”. Vastaavasti Joensuun yhteiskuntatieteilijöiden joukossa oli ihmisiä, jotka kannattivat vahvasti omaan kampukseen rajoittuvaa yhteiskuntatieteiden laitosta ja joiden mielestä ”Kuopion yhteiskuntatieteilijät olisivat saaneet tehdä mitä lystäävät”.306 Tätä taustaa vasten yhden kampuksen laitokset vaikuttivat hallinnollisesti selkeämmältä ja helpommalta ratkaisulta. Suunta kuitenkin muuttui yhtäkkiä syys-lokakuussa, jolloin siirryttiin kampusten välisiä rajoja varjelevalta linjalta niitä ylittävälle, kampuksia integroivalle linjalle. ”Me oltiin siinä vaiheessa jo pitkällä ja melkein jo jakaneet laitosjohtajan paikatkin, kun sanottiin että laitos voikin toimia kahdella kampuksella.” Näin Harri Siiskonen muisteli hieman huvittuneena loppuvaiheen yllätyskäännettä. Johtoryhmä ilmoitti Siiskoselle ja muille uutta tiedekuntaa rakentaville yhteiskuntatieteilijöille syyskuussa, ettei Itä-Suomen yliopistossa voinut olla 151


kahta sosiologia- tai yhteiskunta/sosiaalipolitiikka -nimistä pääainetta. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, etteivät Joensuun kasvatuspainotteinen sosiologia ja Kuopion hyvinvointipainotteinen sosiologia voineet sijaita eri laitoksissa. Samaa sovellettiin Joensuun yleiseen yhteiskuntapolitiikkaan ja Kuopion professiolähtöiseen sosiaalipolitiikkaan.307 Ratkaisuvaihtoehtoja oli kaksi. Matti Uusitupa olisi ääritapauksessa ollut valmis radikaaliin jakoon, jossa kaikki yhteiskuntatieteet olisi keskitetty Joensuuhun ja vastaavasti kauppatieteet Kuopioon. Tämä ei kuitenkaan sopinut kuopiolaisille yhteiskuntatieteilijöille ja heidän kanssaan yhteistyötä tehneille terveystieteiden edustajille eikä liioin joensuulaisille, jotka eivät mistään hinnasta olleet valmiita luopumaan kauppatieteistä. Näin ollen jäljelle jäi vain kahden kampuksen yhteiskuntatieteiden laitoksen luominen. Usean oppiaineen varaan rakentuva kahden kampuksen laitos ymmärrettiin hallinnollisesti monimutkaiseksi ja hankalasti johdettavaksi. Oli myös olemassa riski, että äkillinen suunnanmuutos jäisi henkilöstölle perusteiltaan epäselväksi, mikä voisi aiheuttaa muutosvastarintaa ja heikentää työilmapiiriä. Toisaalta osa yhteiskuntatieteilijöistä tervehti ilolla uutta isompaa laitosta, joka parhaassa 152

tapauksessa raikastaisi turhan tunkkaiseksi ja mukavuudenhaluiseksi koettua sisäistä henkeä. Esimerkiksi hyvinvointisosiologian professorina toiminut Juho Saari piti uutta kahden kampuksen tiedekuntaa ja yhteiskuntatieteiden laitosta lisäarvoa tuovana ratkaisuna, sillä Kuopion yliopistossa oli ”hyvin tahmeat ja taaksepäin katsovat, monella tapaa epämääräiset valtarakenteet yhteiskuntatieteiden puolella”.308 Kuopion kampuksen sosiaalityöstä, sosiaalipolitiikasta, sosiaalipsykologiasta ja -pedagogiikasta ja hyvinvointisosiologiasta sekä Joensuun kampuksen sosiologiasta ja yhteiskuntapolitiikasta koostunut yhteiskuntatieteiden laitos muodosti koordinaatioryhmän esityksessä yhden kokonaisuuden yhteiskunta- ja kauppatieteiden uuden tiedekunnan alarakenteiksi. Tiedekunnan toisen kahden kampuksen laitoksen eli kauppatieteiden laitoksen perustaminen oli etenkin Kuopion kauppatieteilijöiden mieleen. Sitä kautta oli mahdollista saavuttaa kauppatieteille selkeä profiili ja identiteetti, jotka olisivat vertailukelpoisia muiden kauppatieteen yksiköiden kanssa Suomessa. Kuopiolaiset olivat kammoksuneet eräiden joensuulaisten kauppa- ja oikeustieteilijöiden kannattamaa kauppa- ja oikeustieteiden osastoa, joka kuopiolaisista vaikutti hallinnollisesti hankalalta ja


opetus- ja tutkimusperinteiltään liian heterogeeniseltä. Vahvin peruste vastustaa osastoa liittyi kuitenkin kampusten välisen tasapainon säilyttämiseen. Kauppa- ja oikeustieteiden osaston henkilöstöstä ja opiskelijoista valtaosa olisi sijoittunut Joensuuhun, jolloin riski Kuopion toimintojen valahtamisesta marginaaliin oli käynyt liian suureksi.309 Kuopion kauppatieteilijöiden onneksi oikeustieteilijöiden suuri enemmistö vastusti yhteistä osastoa kauppatieteiden kanssa. Heidän mukaansa itsenäinen oikeustieteiden laitos oli välttämättömyys, mikäli useista oppiaineista koostuvalle tieteenalalle toivottiin vahvaa oikeustieteelliseen perinteeseen nojaavaa identiteettiä. Tämä oli puolestaan sidoksissa tutkinnonanto-oikeuteen, josta oli turha haaveilla, mikäli oikeustieteet taantuisivat yksipuoliseksi kauppatieteitä palvelevaksi ”aputieteeksi”. Itsenäisenä laitoksena oikeustieteet kykenisivät paremmin pitämään kiinni yhteistyökumppaneista, joista suurin osa löytyi muista oppiaineista kuin kauppatieteistä. Oikeustieteiden professoreista ainoastaan Matti Tolvanen liputti kauppa- ja oikeustieteiden liiton puolesta. Tolvanen ja ajatusta kannattanut joensuulaisten kauppatieteilijöiden enemmistö näkivät siinä mahdollisuuden parantaa molempien tieteenalojen pai-

noarvoa ja yhteistyötä tiedekunnan sisällä. Näytti tosin vahvasti siltä, että ryhmittymän ääneen lausumattomana tavoitteena oli myös parantaa Joensuun kampuksen asemaa suhteessa Kuopioon, joka tunnettiin Joensuuta vetovoimaisempana kaupunkina.310 Yhteiskuntatieteiden, kauppatieteiden ja oikeustieteiden laitosten perustamisen ratkettua jäljellä oli enää päätökset historia- ja maantieteiden laitoksen perustamisesta Joensuuhun sekä sosiaali- ja terveyshallintotieteistä koostuvan laitoksen luomisesta Kuopioon. Molemmat päätökset syntyivät kuin itsestään ilman merkittäviä ristiriitoja. Historia- ja maantieteiden laitoksen luomisessa merkittävin kysymys liittyi ympäristöpolitiikan irrottamiseen yhteiskuntapolitiikasta osaksi ”geohistorian” perhettä. Sosiaali- ja terveyshallintotieteissä puolestaan puhutti lähinnä laitoksen nimi. Kuopion yliopiston terveyshallinnon ja -talouden laitoksen johtaja Sari Rissasen esittelemä ensimmäinen ehdotus, sosiaali- ja terveysjohtamisen ja organisoinnin laitos, sai Päivi Nergin toteamaan lakonisesti: ”Aika hurja nimi, ihan oikeastiko?” Vinkistä viisastuneena Rissanen esitti pienen tuumaustauon jälkeen uudeksi nimeksi lyhyempää sosiaali- ja terveysjohtamisen laitosta, joka saikin Nergiltä vihreää valoa. Niin ikään hyväksynnän sai Joensuussa 153


toimineen Karjalan tutkimuslaitoksen (KTL), Savonlinnassa majailleen Matkailualan opetus- ja tutkimuslaitoksen sekä Kuopiossa vaikuttaneen hyvinvointitutkimuskeskuksen (KWRC) sovittaminen tiedekunnan sateenvarjon alle. Päätöksessä oli eniten sulateltavaa itsenäisen erillislaitosstatuksen säilyttämistä toivoneelle KTL:lle.311 Näin oli viiden laitoksen, kahden tutkimuslaitoksen ja tiedekunnan koordinoiman hyvinvointitutkimuskeskuksen muodostama yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta saatu alarakenteiltaan viimeistä hallitusten siunausta vaille valmiiksi. Aivan kalkkiviivoilla 26.11.2008 yhteiskuntapolitiikan yliassistentti Antero Puhakka jätti eriävän mielipiteen Joensuun yliopiston hallituksen kokouspöytäkirjaan. Sen syynä oli kauppatieteiden päätyminen tiedekunnan nimeen. Puhakka piti erikoisena, että viiden koulutusalan tiedekunnassa nimenomaan kauppatieteet saivat niin näkyvän aseman. Hän olisi itse nähnyt tiedekunnan nimenä mieluiten yhteiskuntatieteiden tiedekunnan, mutta tähän suuntaan laiva ei enää suostunut kääntymään, vaan alkuperäinen nimi jäi voimaan. Päivi Nergin kesäkuussa tiedekunnan rakentajille esittämä pohdinta ”saas nähdä, säilyykö tämä nimi marraskuulle saakka” sai samalla 154

vastauksensa. Nimi kuvasti mainiosti Suomessa tuolloin vahvistunutta yliopistojen ”ekonomisoitumista” – tapaa nähdä yliopistojen tehtävä ja merkitys yhä korostuneemmin taloudellisen hyödyn kautta.312 Käyttäytymis- ja humanististen tieteiden tiedekunnan työnimellä kulkeneen neljännen tiedekunnan alarakennekeskustelut pyörivät kuukausikaupalla – ei ehkä niin yllättäen – nimikysymysten ympärillä. Tässä joukossa neuvotteluihin otti osaa useampia sellaisia ihmistieteiden edustajia, jotka hahmottivat sosiaalisen todellisuuden rakentumista nimenomaan kielellisen vuorovaikutuksen sekä erilaisten käsitteiden ja nimien kautta. Nimien avulla he pystyivät ottamaan tilaa haltuun, rakentamaan mainetta ja hallitsemaan julkisuutta. Työryhmä suhtautuikin erityisen vakavasti yliopistohankkeen johtoryhmän kesäkuussa 2008 antamaan ohjeistukseen kiinnittää huomiota erityisesti tiedekunnan nimen englanninkieliseen käännökseen. Pöydällä olleista nimihahmotelmista johtoryhmän oma suosikki oli ”kulttuuri- ja kasvatustieteiden tiedekunta”. Eri oppiaineiden parissa laajimman kannatuksen keräsi ”kulttuuritieteiden tiedekunta”, joka ei syrjinyt ketään ja oli tässä mielessä rinnastettavissa terveystieteiden tiedekuntaan. Nimen nähtiin kuitenkin rinnastuvan liikaa


kulttuurintutkimukseen ja kääntyvän huonosti englanninkielelle. Tämän vuoksi työryhmän oli pakko jatkaa pohdintaa syksyllä kesälomien jälkeen.313 Syksyyn mennessä tiedekunnan nimikysymys oli kerännyt uusia kierroksia, ja se kytkeytyi yhä vahvemmin sen rinnalla käytyyn rakennekeskusteluun. Oman tiedekuntastatuksen menettäneet humanistit, kasvatustieteilijät ja teologit halusivat tuoda esiin itsenäisyyttään ja merkittävyyttään ottamalla käyttöön osasto-statuksen. Laitos edusti heille pienuutta, ja esimerkiksi humanistinen laitos olisi kirjallisuuden professori Risto Turusen mukaan kuulostanut suorastaan koomiselta. Itsenäisen osasto-statuksen ohella oman nimen toivottiin näkyvän myös tiedekunnan nimessä. Etenkin teologit nousivat barrikadeille vastustamaan sekä johtoryhmän kannattamaa kulttuuri- ja kasvatustieteiden tiedekuntaa että rakenteilla olleen tiedekunnan sisäisissä keskusteluissa suosituimmaksi noussutta humanistis-kasvatustieteellistä tiedekuntaa. Dekaani Lauri Thurénin päinvastaisesta kannasta huolimatta suuri joukko teologisen tiedekunnan henkilöstöä päätyi esittämään uuden tiedekunnan nimeksi litaniaa ”humanistinen, teologinen ja kasvatustieteellinen tiedekunta”. Mallia haettiin Åbo Akademista, jossa toimi ”fakulteten för humaniora, psy-

kologi och teologi”, ja sitä puolustamaan valjastettiin jopa maan piispat. Vuosina 1983–1987 kulttuuri- ja tiedeministerinä toimineen Porvoon piispa Gustav Björkstrandin mukaan rekrytointi- ja kilpailukykyseikkojen lisäksi teologian asema yhtenä alkuperäisen keskiaikaisen yliopiston tiedekuntana puolustivat teologian paikkaa tiedekunnan nimessä.314 Piispojen arvovaltainen tuki ei kuitenkaan kantanut pitkälle, kun teologien esitys päätettiin tyrmätä turhan pitkänä ja monimutkaisena. Koska kaikkien tieteenalojen mahduttaminen tiedekunnan nimeen oli käytännössä mahdotonta, jäljelle jäi mahdollisimman neutraalin, kattavan ja englanniksi helposti kääntyvän nimen keksiminen. Lopulta hyvin monimutkaisen ja pitkäkestoisen selvitystyön jälkeen työryhmässä päätettiin esittää uuden tiedekunnan nimeksi ”filosofista tiedekuntaa” (Philosophical Faculty). Sitä pidettiin yleisesti ottaen sopivampana kuin humanistien kannattamaa mutta kasvatustieteilijöiden karsastamaa ”käyttäytymistieteiden tiedekuntaa” tai ”ihmistieteiden tiedekuntaa”, jota ei nähty akateemisesti riittävän arvokkaana. Filosofisen tiedekunnan isää tai äitiä ei tunnu muistavan varmasti juuri kukaan. Lauri Thurénin mielestä nimi tuli jostain ylhäältä johtoryhmän suunnasta.315 Elokuussa 2008 155


vuoden mittaiselta tutkijavierailulta Suomeen ja humanistisen tiedekunnan dekaaniksi palanneen Markku Filppulan mukaan nimeen päädyttiin työryhmän sisällä harjoitetun kartoituksen kautta. ”Filosofinen tiedekunta, vaikka siinä oli sellainen valuvika, että meillä ei tässä tiedekunnassa ole filosofiaa, niin sitä nimeä kuitenkin pidettiin laajimmassa mahdollisessa mielessä sopivimpana. Philosophos, tiedon ystävä. Se sopii siihen vähän niin kuin antiikin filosofian mielessä. Me haettiin malleja muualtakin. Taisi olla Prahassa Kaarlen yliopistossa vastaavanlainen tiedekunta. Helsingissä promootiot on järjestetty filosofisen tiedekunnan nimellä ja se kattaa aloja laidasta laitaan. Sekin oli vähän mallina siinä.”316

Filosofisen tiedekunnan alla toimivien osastojen lukumäärä ja nimet herättivät myös tietynlaista keskustelua. Alusta pitäen oli selvää, että entinen humanistinen tiedekunta muodostaa oman osastonsa ja teologit omansa. Neuvottelut keskittyivätkin kasvatustieteisiin ja psykologiaan. Kasvatustieteilijöiden mielestä koulutuksen ja tutkimuksen osalta sekä riittävien talouspuskurien kannalta järkevintä oli muodostaa kasvatustieteistä ja psykologiasta kolmas osasto humanistisen ja teologisen 156

osaston rinnalle. Tiedekunnan dekaani Pertti Väisänen piti tärkeänä, että kaikki opettajankoulutus olisi saman osaston alla, jotta resursseista ei syntyisi kissanhännänvetoa. Kasvatustieteiden ja psykologian pakkoliittoa yhä vahvasti karsastaneille psykologeille oli kuitenkin tärkeää erottua kasvatustieteiden leveän selän takaa. Samoin humanistit halusivat estää liian ison ja vahvan kasvatustieteiden yksikön syntymisen. Näin ollen niskan päälle pääsi lopulta malli, jossa kasvatustieteet jaettiin kahtia soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osastoon sekä erityispedagogiikasta, kasvatustieteestä, aikuiskasvatuksesta, ohjauksesta ja psykologiasta koostuneeseen kasvatustieteiden ja psykologian osastoon. Psykologian nostaminen osaston nimeen oli kädenojennus pakkotoimenpiteiden kohteeksi joutuneelle tieteenalalle. Pertti Väisänen olisi nimennyt soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osaston yksinkertaisesti opettajankoulutuksen osastoksi, mutta hänen näkemyksensä joutui väistymään ”tiedenäkökulman” tieltä.317 Näin jo alusta pitäen kivuliaaksi tiedetty filosofisen tiedekunnan nimi- ja alarakennekysymys oli saatu lukuisten kompromissien kautta maaliin lokakuun loppuun mennessä. Prosessista kertoi jotakin se, että aivan


loppuvaiheessa työryhmässä jopa kyseenalaistettiin koko Itä-Suomen yliopiston ylärakenteen nimitys. Tiedekunnan sijasta suurtiedekuntia olisi työryhmän mukaan pitänyt nimittää joko korkeakouluiksi (college) tai yksiköiksi (division), jotta tiedekunta-nimi olisi vapautunut alarakenteiden käyttöön. Korkeakoulun tai yksikön johtajaa nimitettäisiin vararehtoriksi ja dekaani – sananmukaisesti ”kymmenen päämies” – johtaisi sopivan kokoista tiedekuntaa, eikä toimisi sanan etymologian vastaisesti ”suuryksikön toimitusjohtajana”. Johtoryhmä ei kuitenkaan ollut enää tässä vaiheessa valmis avaamaan keskustelua jo kertaalleen päätetyistä yliopiston ylärakenteiden nimistä, vaan se tyrmäsi ehdotuksen tuoreeltaan. Mitään avonaisia haavoja tyrmäys ei kuitenkaan jättänyt johtoryhmän ja tiedekunnan välille.318 Eniten humanistien mieliä jäi kaihertamaan johtoryhmän niin ikään torppaama ehdotus, jossa Karjalan tutkimuslaitoksesta olisi tehty tiedekunnista irrallinen, mutta kaikkia ihmistieteitä yli tiedekuntarajojen yhdistävä, Helsingin ja Turun yliopistojen esimerkkiä noudattava tutkijakollegium. Se olisi muuttanut monella tapaa rahavirtoja ja vapauttanut perusyksiköt vahvemmin toteuttamaan koulutustehtäväänsä. Samalla olisi saavutettu aito tieteenalojen rajat ylittävä foorumi tai yhteisö

ihmistieteissä, jota humanistit olivat tavoitelleet alun alkaenkin pyrkimällä suuren humanistis-yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan luomiseen. Idea ei kuitenkaan tukenut johtoryhmän strategista tavoitetta karsia erillislaitosten määrä minimiin. Tästäkin pettymyksestä huolimatta tutkijakollegiumin ensimmäisiin esittäjiin kuulunut Risto Turunen oli valmis jakamaan myös kiitosta johtoryhmälle uuden tiedekunnan luomiseen johtaneen prosessin luotsaamisesta. Tämä oli yksi esimerkki siitä, kuinka sujuvasti Itä-Suomen yliopiston alarakenteet onnistuttiin loppujen lopuksi rakentamaan kaiken kritiikin ja ”poteroitumisen” keskellä. ”Kun katsoo sitä, mitä tapahtui ennen sitä vuoden 2010 fuusiota, niin yksi asia, mistä ei varmaan ole koskaan jaettu tarpeeksi kiitosta, oli se, että meillä oli hyvin järkevät rehtorit silloin sekä Joensuussa että Kuopiossa. Vieläkin alkaa päätä koskea, kun miettii niitä neuvotteluja ja sitä tilanteen kuumuutta, mikä oli siinä yhdistymisen alla. Perttu Vartiainen ja Matti Uusitupa osasivat rauhoittaa sen tilanteen omalla esiintymisellään. Tässä kun oli illalla töissä, niin puhelin saattoi soida, kun Perttu otti henkilökohtaista yhteyttä. Ne oli epämuodollisia ne puhelut. Siinä jäi sellainen tunne, että tuli kuulluksi, vaikka asiat eivät aina menneet miten halusi.”319

157


Itä-Suomen yliopiston organisaatiorakenne syksyllä 2008. Yliopistokollegio

Hallitus

Johtava rehtori

Keskushallinto Hallinto- ja talousyksikkö

Filosofinen tiedekunta

Luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunta

Hallintopalvelukeskus

Terveystieteiden tiedekunta

Hallintopalvelukeskus

Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta

Hallintopalvelukeskus

Hallintopalvelukeskus

Humanistinen osasto

Biologian laitos

A. I. Virtanen -instituutti

Suomen kieli ja kulttuuritieteet

Ekologian tutkimusinstituutti

Bioteknologia ja molekulaarinen lääketiede

Vieraat kielet ja käännöstiede

Kasvitieteellinen puutarha Botania

Neurobiologia

Kasvatustieteiden ja psykologian osasto

Biotieteiden laitos

Farmasian laitos

Oikeustieteiden laitos

Erityispedagogiikka

Fysiikan ja matemattikan laitos

Hoitotieteen laitos

Sosiaali- ja terveysjohtamisen laitos

Kemian laitos

Yhteiskuntatieteiden laitos

Lääketieteen laitos

Karjalalan tutkimuslaitos

Kasvatustiede, aikuiskasvatus ja ohjaus

Metsätieteiden osasto Soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osasto

Tietojenkäsittelytieteen laitos

Joensuu HIS

Biolääketiede

Ympäristötieteen laitos

Kansanterveystiede ja kliininen ravitsemustiede

Savonlinna

Teologian osasto

Historia- ja maantieteiden laitos Kauppatieteiden laitos

Kemian laitos

Psykologia

Matkailualan opetus- ja tutkimuslaitos

Kliininen lääketiede

Mekrijärven tutkimusasema

Läntinen teologia Ortodoksinen teologia

Harjoittelukoulut Joensuussa ja Savonlinnassa Apteekki

158

Kehittämisyksikkö

BioMater

InFotonics Center

Valtakunnallinen koe-eläinkeskus

Smarck

Koulutus- ja kehittämispalvelu Aducate

Kielikeskus

Kirjasto

Oppimiskeskus

Tietotekniikkakeskus


Kauppaa hampaasta – kauppa- ja hammaslääketieteen tutkinnonantooikeudet ratkeavat Syntymässä olevalle Itä-Suomen yliopistolle myönnettäviä uusia tutkinnonanto-oikeuksia koskeva kysymys kietoutui tiukasti yliopiston organisaation ylä- ja alarakenteista käytyyn keskusteluun. Kun loppuvuodesta 2007 alkoi näyttää siltä, että yliopisto saataisiin oikeasti luotua ja vieläpä valtioneuvoston ja opetusministeriön toivomien suurempien, vahvempien ja vaikuttavampien yksiköiden varaan, yliopistohankkeen johtoryhmä ryhtyi entistä pontevammin vaatimaan palkkiota aloitteellisuudestaan. Teuvo Pohjolaisen mukaan ajatuksena oli koko ajan saada yhdistymisestä muutakin hyötyä kuin pelkkä yhteisistä toiminnoista saavutettava integraatioetu. Esitykset kauppatieteiden ja hammaslääketieteen tutkinnonanto-oikeuksien saamiseksi olivat päällimmäisenä pöydällä. Näistä ensin mainittu oli ollut alusta pitäen Joensuun ja Kuopion yliopistojen yhteinen strateginen kärkihanke ja yksi tärkeä kannustin yhdis-

tymiskehitykselle. Hammaslääketiede oli puolestaan vuosituhannen alusta asti rummutettu koko itäistä Suomea koskettanut terveyspoliittinen hanke, jonka taakse oli ryhmittynyt suuri joukko alueen kansanedustajia ja paikallispoliitikkoja. Yliopistohankkeen johtoryhmä toivoikin selvyyttä kauppatieteiden ja hammaslääketieteen kohtaloon, koska tieto vaikutti merkittävästi yliopiston sisäisen rakenteen kehittämiseen ja sitä kautta koko hankkeen aikataulussa pysymiseen.320 Kauppatieteissä tutkinnonanto-oikeuden myöntämistä puolsi se, että yhteiset suunnitelmat kahden kampuksen yksikön toiminnan suuntaviivoista olivat jo pitkälti valmiit. Joensuulaisista ja kuopiolaisista kauppatieteilijöistä koostunut työryhmä oli lokakuussa 2007 päässyt sopuun yhteisestä kandidaattiohjelmasta. Avaus oli täysin uusi, jos sitä vertasi vanhoihin kauppakorkeakouluihin, joissa kandidaattiohjelmia saattoi olla jopa toistakymmentä. Uudenlaista profilointihalukkuutta ja edelläkävijyyttä osoitti myös kuuden vanhan pääaineen räätälöiminen kolmeksi monitieteiseksi maisteriopintokokonaisuudeksi, jotka saivat vielä myöhemmin rinnalleen neljännen kokonaisuuden. Kauppatieteilijät Joensuussa ja Kuopiossa pitivät paikallisen elinkeinoelämän edustajat tietoisina suunnitelmien etenemisestä 159


ja rakensivat samalla mahdollisimman tiheää alueellista verkostoa tavoitteensa tueksi. Kuopion kauppakamarin toimitusjohtaja Matti Niiranen ja Pohjois-Karjalan kauppakamarissa työskennellyt Tiina Tolvanen muistavat molemmat tehneensä kovasti töitä viestiessään kauppatieteiden tärkeyttä Itä-Suomen kansanedustajille. Samanlaista edunvalvontaa harrasti tahollaan myös Joensuun kaupunginjohtaja Juhani Meriläinen.321 Lobbaustoiminta oli intensiivistä koko loppuvuoden 2007. Taloustieteiden oppiaineryhmän esimiehenä Joensuussa toiminut professori Raija Komppula muistaa, kuinka hän alkusyksystä matkusti Kuopion informaatioteknologian ja kauppatieteiden tiedekunnan dekaani Jyrki Niskasen kanssa Turkuun kauppatieteellisen alan tiedekuntien neuvottelupäiville. Siellä Komppula piti pyynnöstä esityksen suunnitteilla olleen ”kaksoistiedekunnan” senhetkisestä tilanteesta. Esityksen sanoma oli kohdistettu erityisesti yleisön joukossa istuneelle vuorineuvos Kari Neilimolle, joka hieman aikaisemmin oli luovuttanut opetusministeriölle työryhmänsä raportin liiketoimintaosaamisen koulutuksen ja tutkimuksen järjestämisen ja mitoituksen suuntaviivoista. Neilimon työryhmä ei nähnyt tarvetta perustaa uusia kauppatieteellisiä tiedekuntia, vaan päinvastoin kehotti tiivistä160

mään jo valmiiksi hajanaista koulutus- ja tutkimusyksiköiden verkkoa. Itä-Suomen osalta selvitysryhmä totesi, että Kuopioon ja Joensuuhun oli ensin luotava riittävät liiketoimintaosaamisresurssit, ja vasta sen jälkeen oli mahdollista arvioida uudelleen tutkinnonanto-oikeuden myöntämisen edellytykset. Komppulan tarkoitus oli viestittää, että alkuvuodesta kerätyt tiedot resurssivajeesta olivat vanhentuneet ja kyky vastata koulutuksen sisällöllisiin kehittämishaasteisiin oli olemassa.322 ”Siellä Turun tilaisuudessa mä muistan, että olin todella hyvin valmistautunut ja olin todella panostanut siihen puheenvuoroon. Mä otin todella positiivisen asenteen siihen ja hehkutin, mitä uutta me ollaan tuomassa. Se ei varmaan mennyt kovin huonosti.”323

Neilimon lisäksi viesti oli kohdistettu vanhoille kauppakorkeakouluille ja ekonomiliitolle, jotka yhteisessä rintamassa vastustivat uusien tiedekuntien ja laitosten perustamista Suomeen. Komppulan mukaan esityksellä oli jonkinlainen positiivinen vaikutus Helsingin kauppakorkeakoulun rehtori Eero Kasaseen, joka omassa esityksessään mainitsi Joensuun ja Kuopion hankkeen mahdollisten tulevien kauppatieteellisten yksiköiden


Professori Raija Komppula Joensuussa ja professori Päivi Eriksson Kuopiossa olivat osaltaan tekemässä töitä sen eteen, että Itä-Suomen yliopisto sai itselleen kauan kaivatun kauppatieteiden tutkinnonanto-oikeuden helmikuussa 2008. Kuvat: Itä-Suomen yliopisto

161


joukossa. Lappeenrannan teknillisen yliopiston kauppatieteellisen tiedekunnan dekaani Kalevi Kyläheiko ei sitä vastoin vakuuttunut, vaan korosti neuvottelupäivien jälkeen Savon Sanomiin lähettämässään kirjoituksessa Neilimon työryhmän ydinviestiä, jonka mukaan Suomeen ei tarvitse perustaa uusia kauppatieteellisiä tiedekuntia. Joensuussa ja Kuopiossa puolestaan tarrauduttiin raportin kohtaan, jossa todettiin kyseisten yliopistojen omilla kehittämispäätöksillä olevan pitkällä aikavälillä keskeinen vaikutus kauppatieteellisen opetuksen ja tutkimuksen kehitykseen Savo-Karjalassa. Lisärohkaisua antoi myös Neilimon suullinen näkemys: ”Kyllä te saatte sen parin vuoden sisällä.” Petri Lintusen muistikuvan mukaan Neilimo heitti näkemyksen ilmoille kaksikon tavattua raportin julkaisun jälkeen.324 Aikatauluarvio ”parin vuoden sisällä” oli mahdollista tulkita hyvinkin väljästi, ja näin Itä-Suomen yliopistohankkeen johtoryhmässä myös tehtiin. Joensuun ja Kuopion yliopistojen hallitukset tekivät 27.8.2007 virallisen päätöksen käynnistää yhteisen kauppatieteellisen yksikön valmistelu osana Itä-Suomen yliopiston rakentamista. Viime kädessä ratkaisun avaimet olivat poliitikkojen, tarkemmin sanottuna valtioneuvoston käsissä. Lobbausvastuu siirtyikin loppusyksystä lähtien 162

tiedekunta- ja laitostasolta yhä selvemmin rehtoreille, jotka olivat yhteydessä eritoten Matti Vanhasen hallituksen siilinjärveläiseen valtiovarainministeriin Jyrki Kataiseen ja joensuulaiseen liikenneministeriin Anu Vehviläiseen. Lisäksi Matti Uusitupa oli asian tiimoilta säännöllisesti yhteydessä iisalmelaiseen eduskunnan ensimmäiseen varapuhemieheen ja pitkän linjan keskustavaikuttajaan Seppo Kääriäiseen. Toiveissa oli, että kauppatieteiden tutkinnonanto-oikeuskysymykseen saataisiin ratkaisu jo mahdollisesti alkuvuodesta 2008.325 Yhdessä kauppatiedepyrkimysten kanssa vietiin eteenpäin hanketta hammaslääketieteen palauttamiseksi Kuopioon. Hammaslääketieteen tohtori Matti Närhi osoitti erityistä aloitteellisuutta asiassa Kuopion yliopiston sisällä. Närhi oli toiminut Kuopiossa suun alueen fysiologiaan perehtyneenä apulaisprofessorina vuoteen 1998 asti, jolloin yliopiston hammaslääkärikoulutus lakkautettiin. Työskenneltyään viisi vuotta professorina Turun yliopistossa Närhi palasi Kuopioon fysiologian professoriksi vuonna 2003. Hän lähti välittömästi ajamaan ”voimatoimin irti revityn hampaan” palauttamista Itä-Suomeen. Kuopion hammaslääkärikoulutuksen alasajoa oli perusteltu sillä, että Oulun yliopisto


kykenisi kouluttamaan aivan hyvin myös Itä-Suomen hammaslääkärit. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Vain muutamat keski- ja itäsuomalaiset löysivät tiensä hammaslääkärioppiin Ouluun, ja yhtä harva yliopistosta valmistunut ammattilainen halusi siirtyä työn perässä maan keski- ja itäosiin.326 Seurauksena oli nopeasti kriittiseksi ajautunut hammaslääkäripula, jota vastaan Närhi ryhtyi kamppailemaan herättämällä jo hiipumaan päässeen keskustelun uuteen liekkiin. Hän saikin koottua laajan alueellisen rintaman hankkeen taakse. ”Mulla oli koko ajan se strategia, että siinä vaiheessa kun keskustelu pääsi hiljenemään, niin mä kirjoitin Savon Sanomiin ja se suhtautui erittäin myönteisesti eli otti vastaan näitä kirjoituksia ja myös Keskisuomalainen. Mä kirjoitin myös näille alueen kansanedustajille, jotka vähitellen tuli siihen mukaan ja otti kantaa sen puolesta, että täällä pitää aloittaa koulutus uudelleen. Yksi tärkeä porukka ja organisaatio, joka tässä oli mukana, oli Pohjois-Savon maakuntaliitto. Silloin oli Jussi Huttunen maakuntaliiton puheenjohtajana ja hän teki taustatyötä, jossa saatiin aikaan se, että siihen tuli mukaan Pohjois-Karjala, Kainuu ja Etelä-Karjala. Eli oli hyvin vahva alue ja yhteisö, joka ajoi tätä asiaa.”327

Muutaman vuoden intensiivisen valmistelutyön jälkeen koulutuksen palauttaminen alkoi olla varsin lähellä. Kuopion yliopisto yritti saada syksyllä 2006 Oulun yliopiston kanssa yhteistyöllä toteutettavan hammaslääkärikoulutuksen samanlaiseksi rakenteellisen kehittämisen kärkihankkeeksi, jollaista puuhattiin Joensuun yliopiston kanssa kauppatieteiden kysymyksessä. Opetusministeriö ei kuitenkaan innostunut hankkeesta. Syksyllä 2006 yliopistoyksikön johtaja Markku Mattila ilmoitti, että koulutuksen hajauttamisen sijaan ItäSuomessa olisi luotava toimiva rekrytointiohjelma, joka ulotettaisiin olemassa oleville opiskelupaikkakunnille. Keväällä 2007 käydyissä tulosneuvotteluissa ministeriön virkamiehet vahvistivat kielteisen kantansa. Johtaja Anita Lehikoisen mukaan suunniteltu 15–20 aloittavan opiskelijan joukko oli hyvin pieni ja ministeriö pelkäsi, että hanke toimisi lähinnä troijalaisena hevosena itsenäisen hammaslääketieteen koulutuksen aloittamiseen Kuopiossa. Lehikoinen kysyi myös rehtori Matti Uusituvalta, oliko yliopisto miettinyt, mistä toiminnoista hankerahoitus on sitten pois, jos hammaslääketiede rahoitetaan. Kysymyksellä hän todennäköisesti viittasi Joensuun ja Kuopion yhteiseen haaveeseen kauppatieteiden tutkinnonanto-oikeudesta.328 163


Opetusministeriössä kuitenkin myönnettiin, että tilanne oli käynyt kestämättömäksi. Erilaisten selvitysten perusteella voitiin havaita hammaslääkäripulan koskettaneen koko Suomea. Maan terveyskeskuksista arvioitiin puuttuvan noin 280 hammaslääkäriä, ja hoitoon pääsy oli osassa maata muodostunut äärimmäisen vaikeaksi. Kysymyksiä ja talousarvioaloitteita tehtailleiden kansanedustajien ja vetoomuksia esittäneiden maakuntaliittojen ja Itä-Suomen läänin lisäksi myös sosiaali- ja terveysministeriö esitti opetusministeriölle hammaslääkärikoulutuksen lisäämistä. Ministeriö asettikin 23.5.2007 Turun yliopiston professori Risto Happosen selvittämään hammaslääkärikoulutuksen valtakunnallista kehittämissuunnitelmaa. Sen yhteydessä häneltä odotettiin myös kannanottoa Itä-Suomen hammaslääkärivajeen korjaamiseen. Tasan kolme kuukautta myöhemmin Happonen julkisti selvityksensä. Ehkä hieman yllättäen hän ei ryhtynyt varjelemaan tieteenalansa eliittistatusta tai olemassa olleiden hammaslääketieteen yksiköiden reviiriä, vaan ehdotti rohkeasti aloituspaikkojen lisäämistä noin sadasta 160:een sekä koulutuksen aloittamista Kuopiossa ”Itä- ja Keski-Suomen vaikean hammaslääkäritilanteen pysyväksi korjaamiseksi”. Happosen mukaan vuonna 1993 tehty päätös Kuopion 164

yksikön alasajosta oli ollut lyhytnäköinen ja asian korjaamiseen olisi pitänyt ryhtyä jo aikaisemmin, koska seuraukset olivat alusta pitäen ennakoitavissa.329 Itä-Suomessa ja erityisesti Kuopiossa oltiin helpottuneita ja iloisia Happosen ”viileän asiantuntevasta” linjauksesta, mutta pääkaupunkiseudulla ja vanhoissa hammaslääketieteen laitoksissa sitä pidettiin vihreänä valona ”poukkoilevalle politiikalle lääkärikoulutuksessa”, kuten kriittisen näkemyksen omaksunut Helsingin Sanomat asian ilmaisi. Opetusministeri Sari Sarkomaa ilmoitti Happosen raportin julkaisutilaisuudessa olevansa valmis lisäämään aloituspaikkoja hammaslääketieteessä. Kuopion tilanteeseen hän sitä vastoin kieltäytyi ottamasta kantaa. Asiaan palattaisiin seuraavan vuoden alussa korkeakoulutuksen suuntaviivoja linjaavien rakenneselvitysten valmistuttua. Sarkomaan varovaisuudelle oli olemassa sinänsä hyvät perusteet. Hän noudatti uskollisesti hallitusohjelmassa mainittua korkeakoulujen rakenteellisen kehittämisen linjaa, jonka kaikki asiasta vähänkään perillä olleet tiesivät tarkoittavan yksiköiden vahvistamista ja karsintaa – ei uusien ”kituvien” laitosten perustamista.330 Savossa ymmärrettiin hyvin ratkaisun olevan poliitikkojen käsissä. Savon Sanomien sivuilla valtiovarain-


ministeri Jyrki Kataista vaadittiin astumaan rohkeasti esiin tukemaan hampaan puolesta taistelevaa itäsuomalaista rintamaa. Katainen vastasi haasteeseen syyskuussa Kuopion yliopiston lukuvuoden avajaisissa pitämässään puheessa toteamalla kotiin päin vetämisen kertovan pelosta ja epäluottamuksesta omiin kykyihin. Kuopion oli pärjättävä objektiivisilla kriteereillä, eikä Katainen nähnyt mitään syytä, mikseivät objektiiviset kriteerit riittäisi tässä asiassa. Jos oli ”viileä objektiivisuus” viisautta Happosen raportissa, Kataisen puheessa sen tulkittiin kuvaavan pikemminkin ”kyökkikäänteispsykologiaan” hirttäytyneen ministerin haluttomuutta ottaa selkeästi kantaa selvitysmiehen raporttiin.331 Savon Sanomien päätoimittaja Jari Tourunen toimi turhautuneiden äänitorvena: ”Hammaslääkärikoulutus toteutuu, jos valtion ensi vuoden talousarvioesitykseen saadaan lisättyä yksi lause: ’Hammaslääkärikoulutusta annetaan Kuopiossa’. […] Itä-Suomen kansanedustajat ovat upeasti ajamassa oikeata asiaa puoluekannasta riippumatta. Toivoisi, että heidän joukkoonsa liittyisi avoimesti myös siilinjärveläinen valtiovarainministeri Jyrki Katainen.”332

Helsingissä 13.9.2007 julkaistuun vuoden 2008 talousarvioesitykseen ei lopulta tullut mainintaa hammaslääkärikoulutuksesta. Sitä vastoin marraskuussa ministeri Katainen otti selväsanaisemmin kantaa Kuopion puolesta sanoessaan toivovansa hallitukselta yhteistä linjausta koulutuksen palauttamisesta kaupunkiin. Helmikuun alussa 2008 hän tuli vielä lähemmäs asiassa ja lupasi Savon Sanomille antamassaan haastattelussa tekevänsä kaikkensa, että opetus palaa Kuopioon. Tämä tosin edellyttäisi rahoituksen leikkaamista jostain muualta, sillä ylimääräistä rahaa ei ollut olemassa. Valtiovarainministerin lausunto tuli vain kaksi viikkoa ennen sivistyspoliittisen ministerityöryhmän kokousta, jossa oli tarkoitus sopia korkeakoulujen rakenteellisen kehittämisen suuntaviivoista vuosille 2008–2011. Kokouksessa oli tarkoitus käsitellä myös ItäSuomen yliopistoa koskettavia tutkinnonanto-oikeuskysymyksiä. Pohjois-Karjalassa ja Pohjois-Savossa kokouksen antia odotettiin jännityksellä. Kuukausia paikallisten tiedotusvälineiden valokeilassa olleen hammaslääketiedekysymyksen viimeisimmät käänteet toivat tietynlaista luottavaisuutta erityisesti pohjoissavolaisten mieliin. Asian hyväksi oli tehty kaikki. Tukiverkosto oli kudottu tiheäksi, ja Happosen raportti tarjosi selvät sävelet etenemiselle. Tarvittiin vain valtiovallan lopullinen siunaus.333 165


Lauantaina 16.2.2008 Karjalainen- ja Savon Sanomat -sanomalehtien lukijoiden silmien eteen avautui kaksi toisistaan täysin poikkeavaa todellisuutta. Siinä missä Karjalaisen sivuilta pystyi lukemaan sanoja ja sanapareja, kuten ”erittäin positiivinen”, ”kaivattu” ja ”erittäin merkittävä”, Savon Sanomien sivuilla samaa uutista kuvattiin sanoilla ”järkyttynyt”, ”yllättynyt” ja ”tyrmistynyt”. Kyseinen uutinen oli hallituksen sivistyspoliittisen ministerityöryhmän edellisenä päivänä tekemä päätös myöntää Itä-Suomen yliopistolle kauppatieteiden tutkinnonanto-oikeus. Hammaslääkärikoulutus oli työryhmän mukaan tarkoitus ratkaista vuonna 2010. Samalla kun Pohjois-Karjalassa iloittiin yhteisenä rintamana pitkään jatkuneen epävarmuustilan poistumista ja mahdollisuutta kehittää kauppatieteiden alaa itsenäisesti, Pohjois-Savossa hyökättiin laajalla rintamalla ja värikkäin sanankääntein rehtori Matti Uusitupaa vastaan. Monet alueen kansanedustajat ja eturivin virkamiehet pitivät Uusituvan päätöstä valita kauppatieteet hammaslääketieteen sijasta järkyttävänä tilanteessa, jossa maakuntaliitto ja eri toimijat olivat laittaneet itsensä likoon ”karvoja myöten” hammaslääketieteen puolesta. Kriitikoiden mielestä Uusitupa oli ”tempaissut lavetin alta, kun olisi pitänyt laukaista” ja ampaissut ”käpykaartiin”.334 166

Päivi Nerg on jälkeenpäin muistellut, että hän osasi Uusituvan kanssa odottaa savolaisten suhtautuvan kielteisesti tehtyyn päätökseen. Monet alueen toimijat, etenkin maakuntaliiton johto ja siinä vaikuttaneet poliitikot sekä äänestäjilleen vastuussa olleet kansanedustajat, olivat laittaneet arvovaltansa peliin hammaslääketieteen puolesta niin näkyvästi, että tehty ratkaisu vaikutti heistä ymmärrettävästi nöyryyttävältä. ”Kun ratkaisu kauppatieteestä tuli mutta hampaasta ei, niin sanoin Matille, että nyt meidän on lähdettävä karkuun, kun ei tullut hammaslääketiedettä.” Matti Uusituvan mukaan kauppatieteiden puolesta puhui monta keskeistä seikkaa. Ensinnäkin kyseessä oli Joensuun ja Kuopion yliopiston yhteinen strateginen tavoite, jonka kohdalla ikkuna uhkasi sulkeutua. Yhteistyösopimus Lappeenrannan kanssa oli päättymässä vuonna 2009, ja koko pääaineopetuksen tulevaisuus oli uhattuna. Toiseksi jos hammaslääketiede olisi valittu Kuopioon ilman varmuutta rahoituksesta, Itä-Suomen yliopiston kehittäminen olisi pysähtynyt. Valinta oli pakko tehdä, ja se kohdistui kauppatieteisiin, jossa toimintavalmius oli jo olemassa. Uusituvan sanoin ”oli ammuttava siihen maaliin, johon osumatarkkuus oli suurin”, sillä molempia tieteenaloja ei ollut mahdollista saada yhtä aikaa, eikä


Kauppatieteiden ja hammaslääketieteen kysymysten ajautuminen vastakkainasettelun tielle oli suuri puheenaihe PohjoisSavossa vuoden 2008 alussa. Myös Savon Sanomien pilapiirtäjä Toivanen tarttui aiheeseen omalla humoristisella tyylillään. Kuva: Ilkka Toivanen

167


toista mahdollisuutta saada kauppatieteitä välttämättä enää tulisi. Uusitupa ja Nerg eivät maininneet lehtien palstoilla päätyneensä pelaamaan tietoisesti kovaa peliä, sillä he uskoivat myös hammaslääketieteen toteutuvan lähitulevaisuudessa, koska pula hammaslääkäreistä oli niin akuutti Itä-Suomessa.335 Tiedotusvälineiden sivuilla ei myöskään tuoreeltaan kerrottu sitä, kuinka kovan väännön takana pelkästään kauppatieteiden tutkinnonanto-oikeuden saaminen loppujen lopuksi oli. Sekä opetusministeriö että opetusministeri Sari Sarkomaa suhtautuivat nihkeästi uusien tutkinnonanto-oikeuksien myöntämiseen. Sivistyspoliittisen ministerityöryhmän kokoukseen oli alun alkaen tarkoitus tuoda luonnos korkeakoulujen rakenteellisen kehittämisen suuntaviivoista, jossa todettiin, että yliopistojen tutkinnonanto-oikeuksia ei laajenneta. Lopulta luonnokseen lisättiin poliittista joustavuutta huokunut sana ”pääosin”. Tutkinnonanto-oikeuksia ei pääosin laajennettaisi, mutta poikkeuksen muodostaisi Itä-Suomen yliopisto, jonne annettaisiin kauppatieteiden tutkinnonanto-oikeus.336 Muutoksen taustalla vaikuttivat sekä keskustan sivistyspoliittisista asioista vastannut liikenneministeri Anu Vehviläinen että etenkin valtiovarainministeri Jyrki Katainen, jonka merkitystä Vehviläinenkin korosti: 168

”Kauppatieteiden tutkinnonanto-oikeudessa ministeriö oli tosi tiukka, että ei pidä myöntää uusia oikeuksia. Eikä se ollut ministeri Sarkomaankaan prioriteetti, että myönnetään uusia tutkinnonanto-oikeuksia. Siihen vaikutettiin sitten monelta eri taholta ja on selvä, että Katainen oli silloin valtiovarainministeri ja hän oli silloin vielä pohjoissavolainen. Mä olen ihan varma, että sillä oli merkitystä. Sitä ratkaisua ei tehty sivistyspoliittisessa ministerityöryhmässä vaan se käytiin muualla. Itsekin siihen osallistuin, koska se oli valtavan tärkeä. Mutta sillä oli merkitystä, että Katainen oli tässä asiassa samaa mieltä. Siinä käytiin keskustelua myös ylemmällä tasolla ja osittain pääministeri ja valtiovarainministeri Katainen kävivät asian tiimoilta keskustelua. Asiassa oli siis poliittista ohjausta, sillä se oli opetusministeriön virallisen esityksen vastainen. Se tuli sivupöydästä, itäsuomalaisesta pöydästä, ja se otettiin sinne päätöksentekoon.”337

Jyrki Katainen toimi asiassa ikään kuin puun ja kuoren välissä. Hän yhtäältä ymmärsi hallitusohjelmassakin rakenteelliseen kehittämiseen otetun tiukan kannan ja tunnisti opetusministerin vallan omalle tontille kuuluvien asioiden esittelijänä. Toisaalta häneltä riitti ymmärrystä myös rakenteilla olleen Itä-Suomen yliopiston vahvuuksien tukemiselle.


”Puhe tutkinnonanto-oikeuksien lisäämisestä samaan aikaan kun haluttiin karsia rönsyjä ja luoda isompia laitosja tiedekuntakokonaisuuksia sopi huonosti tähän kuvioon. Muistan sen, että samaan aikaan puhuttiin rakenteellisesta kehittämisestä ja keskittymisestä omiin vahvuuksiin. Ja sitten oli samaan aikaan paineita antaa uusia tutkinnonantooikeuksia. […] Mä itse ajoin tätä kauppatieteiden tutkinnonanto-oikeutta saranapuolelta läpi. […] Oma ajatus oli se, että miksi ihmeessä, jos kerran kauppatieteitä opetetaan, niin miksi siitä ei voi tutkintoa sitten saada ja uskoin siihen, että se tukisi erittäin vahvasti niitä muita olemassa olevia vahvuusalueita, mitä yliopistossa silloin oli.”338

Katainen ilmoitti tuoreeltaan tehdyn päätöksen jälkeen olevansa yllättynyt siitä, että Itä-Suomen yliopiston rakentajat valitsivat kauppatieteet paljon rummutetun hammaslääketieteen sijasta. Hän sanoi kuitenkin ymmärtävänsä ratkaisun koulutus- ja aluepolitiikan näkökulmasta. Jälkeenpäin ajateltuna Kataisen yllättyneisyys ei kuulosta kovin uskottavalta, kun ottaa huomioon sen, kuinka vahvaa roolia hän itse hyvin informoituna avainministerinä näytteli päätöksenteon taustalla. Lausunnollaan valtiovarainministeri nähtävästi turvasi selustaansa tilanteessa, jossa hän vain vähän aikaisemmin oli pan-

nut julkisesti arvovaltansa peliin hammaslääketieteen puolesta. Tätä tulkintaa tukee myös Kataisen toteamus, että ”vaikka kukaan ei pystynyt päättämään sitä, että ItäSuomen yliopisto olisi ainoana saanut kahta [tutkinnonanto-oikeutta] samanaikaisesti, meidän pitää ratkaista vielä erikseen hammaslääkäripalvelujen saatavuus.”339 Sen verran Pohjois-Savossa velloneet puheet yllättävästä uutispommista häiritsivät Kuopion yliopiston johtoa, että sen piiristä haluttiin viestittää yliopiston toimineen avoimin kortein. Kuopion yliopiston hallitus välitti viisi päivää kauppatiedekysymyksen ratkeamisen jälkeen julkisuuteen tiedonannon, jossa se pyrki osoittamaan, kuinka yliopisto oli johdonmukaisesti edellisestä syksystä lähtien korostanut niin PohjoisSavon kansanedustajille kuin Itä-Suomen yliopisto -hankkeen neuvottelukunnan jäsenille kauppatieteiden merkitystä uuden yliopiston kärkihankkeena. Julkista sivustatukea yliopisto sai Pohjois-Savon kauppakamarin toimitusjohtaja Matti Niiraselta sekä eduskunnan varapuhemies Seppo Kääriäiseltä, jotka molemmat pitivät tehtyä päätöstä myönteisenä koko Itä-Suomelle. Kääriäisen mukaan Uusitupa oli asiassa fiksusti jääräpäinen ja ymmärsi yhteistyön merkitsevän sitä, että kaverikin saa jotain. Niirasen ja Kääriäisen rauhallista 169


ja ymmärtäväistä kantaa selittää hyvä ja säännöllinen tiedonsaanti. Kuopion yliopiston hallituksen jäsenenä Niiranen oli koko ajan kartalla Itä-Suomen yliopistohankkeen käänteistä. Kääriäinen ja Uusitupa kävivät puolestaan aktiivisesti ajatuksenvaihtoa siitä, että hammaslääketieteelle saisi Pohjois-Karjalan kannatuksen parhaiten valitsemalla kauppatieteet ensin ”riippumatta siitä, mitä sillä hetkellä ajatellaan Kuopion päässä”, kuten Kääriäinen asian jälkikäteen ilmaisi.340 Itä-Suomen yliopiston rakentamisesta vastanneen johtoryhmän viestiminen ei kuitenkaan ollut laajassa mitassa niin avointa kuin se periaatteessa olisi voinut olla. Valinta oli tietoinen, ja sen ovat myöhemmin myös johtoryhmän jäsenet myöntäneet. Eniten vaakakupissa painoi yliopistojen autonomia. Matti Uusituvan mukaan kansanedustajia ei voinut jatkuvasti informoida kauppaja hammaslääketieteen kysymyksen kaikista käänteistä, koska päätösvalta asiassa oli kahden toisistaan riippumattoman yliopiston hallituksen käsissä ja tärkeintä oli saavuttaa lopputulos, jonka molemmat hallitukset pystyivät hyväksymään. Päivi Nerg muisti puolestaan, miten johtoryhmässä oli alusta pitäen omaksuttu linja, jonka mukaan asioista oli ensin saavutettava sopu yliopistojen hallitusten välillä, ennen kuin päätöksistä tiedotettiin 170

Eduskunnan I varapuhemies, pitkän linjan keskustavaikuttaja Seppo Kääriäinen antoi rehtori Matti Uusituvalle hiljaista taustatukea Uusituvan asettaessa kauppatieteet tärkeysjärjestyksessä hammaslääketieteen edelle. Kuvassa rehtori Uusituvan oikealla puolella istuva Kääriäinen kuuntelee Kuopion yliopiston lukuvuoden avajaisissa pidettyä puhetta syyskuussa 2008. Rehtori Uusituvan vasemmalla puolella istuvat Savon Sanomien päätoimittaja Jari Tourunen sekä vararehtori Katri Vehviläinen-Julkunen. Kuva: Itä-Suomen yliopisto


laajemmin ympäröivään yhteiskuntaan. Tällä pyrittiin välttämään tilanne, jossa aluepolitiikka alkaa jyllätä liikaa ja asioissa ei päästä eteenpäin riittävän nopeasti.341 Varovainen ja valikoiva tiedotuslinja näkyi esimerkiksi yliopistohankkeen neuvottelukunnassa, joka kokoontui varsin harvoin ja jonka piirissä informaatiota jaettiin tarkkaan harkiten. Neuvottelukuntaan kuuluneen Pohjois-Karjalan maakuntajohtaja Pentti Hyttisen mukaan maakuntapoliittisessa päätöksentekokoneistossa Itä-Suomen yliopiston valmistelua pidettiin maakunnan näkökulmasta katsottuna sulkeutuneena ja yliopiston sisäpiiriin pitkälti rajoittuneena prosessina, jota kuvasivat parhaiten sanat ”salamyhkäinen” ja ”salaperäinen”. Kysymälläkään ei tiettyjä asioita oikein saatu selville. Myös Hyttisen eteläsavolainen kollega Matti Viialainen piti neuvottelukunnan merkitystä vähäisenä. ”Varmaankin se siinä muutosvaiheessa antoi semmoista mukavaa suojaa ja siten se yliopisto saattoi joissain papereissaan suhteessa ministeriöön näyttää, että meillä on näin arvovaltainen neuvottelukunta. Mutta ei sillä ollut operatiivista merkitystä”, Viialainen muisteli jälkeenpäin.342 Eduskunnan apulaisoikeusasiamies Jussi Pajuoja antoi kaikkein vakavimman huomautuksen avoimuuden puutteesta nimenomaan kauppatiedekysymyksessä.

Pajuoja joutui ottamaan kantaa Kuopion yliopiston hallituksessa sekä informaatioteknologian ja kauppatieteiden tiedekunnan tiedekuntaneuvostossa vaikuttaneiden kolmen opiskelijaedustajan valitukseen, jossa he katsoivat kolmen määräaikaisen professorin nimityksen tapahtuneen väärällä päätöksentekomenettelyllä ja ilman hakemus- tai asiantuntija-arviointia. Tutkittuaan tapaukseen liittyvät asiakirjat ja kuultuaan asianosaisia Pajuoja päätyi ratkaisuun, jonka mukaan Kuopion yliopiston olisi hallinnon avoimuuden ja virantäyttömenettelyn julkisuuden turvaamiseksi pitänyt noudattaa julkista haku- ja asiantuntijamenettelyä eli laittaa tehtävät riittävän ajoissa julkiseen hakuun. Tästä menettelystä oli luovuttu joulukuussa 2007, jolloin käytiin kiivasta kädenvääntöä tieteenalan tutkinnonanto-oikeudesta opetusministeriön kanssa. Nähtävästi osoittaakseen, että yliopistolla oli riittävästi Kari Neilimonkin raportissa mainittuja ”liiketoimintaosaamisresursseja”, yliopiston johdossa päädyttiin kiireeseen vedoten ratkaisuun, jossa rehtori Uusitupa nimitti hallintojohtaja Nergin esittelystä kolme yliopistossa jo työskennellyttä henkilöä kahdeksi vuodeksi professorin virkoihin. Vaikka Uusitupa edusti perustuslain mukaisesti itsehallinnollista yliopistoa ja hänellä oli ollut 171


asiassa yliopistolain ja yliopiston hallintojohtosäännön takaama toimivalta, hänen sekä esittelijänä toimineen Nergin olisi Pajuojan tulkinnan mukaan pitänyt noudattaa suurempaa hallinnon avoimuutta. Lisäksi tiedekunta- ja laitostasolla dekaanin, laitosjohtajan sekä yhden nimitetyistä olisi pitänyt kiinnittää enemmän huomiota jääviyskysymyksiin. Pajuoja piti kuitenkin tapahtunutta hallinnollisena menettelyvirheenä, eikä kantelijoiden vaatimana syytetoimenpiteitä edellyttävänä virkarikoksena. Ennen kaikkea tapaus oli oiva osoitus niistä sinänsä inhimillisistä lieveilmiöistä, joita liittyi johtoryhmän epävarmuuden ja kiireen keskellä valitsemaan suoraviivaiseen etenemistapaan päätöksenteossa. Apulaisoikeusasiamies muistuttikin päätöksensä loppukappaleessa, että ”uudistuvassa yliopistohallinnossakin tulee noudattaa hallinnon lainalaisuuden sekä erityisesti hyvän hallinnon ja julkisuusperiaatteen vaatimuksia.” Yliopisto lupasikin lakimies Petri Rintamäen sanomana kiinnittää huomiota siihen, että Itä-Suomen yliopiston johtosääntöön ei jäisi nimitysprosessiin liittyviä epäselviä muotoiluja.343 Kauppa- ja hammaslääketieteisiin liittynyt kuohunta rauhoittui vähitellen kevään 2008 kuluessa, kun pettyneet saivat purkaa närkästyksensä ja syntipukin viitan 172

saanut rehtori Uusitupa – Savon Sanomien käyttämää raamatullista vertauskuvaa lainaten – ”käänsi toisenkin poskensa” ja pidättäytyi näyttävästä verbaalisesta puolustuksesta. Mielenkiintoista oli se, että räväkimmin Uusituvan puolesta ottivat kantaa pohjoiskarjalaiset, rehtori Perttu Vartiainen ja Karjalaisen päätoimittaja Pekka Mervola. Vartiainen piti kollegansa kohtelua alaarvoisena, ja Mervola kysyi avoimen sarkastisesti, eivätkö parkuvat savolaiset ymmärtäneet voittaneensa, vaikka kauppatieteiden alasajolta vältyttiin. Kyllä savolaiset tämän ymmärsivät, ja maakuntajohtaja Jussi Huttusen johdattelemina he olivat varsin nopeasti valmiita myöntämään, että ”mikä ei tapa, se vahvistaa”. Kesän korvalla hampaan puolesta taistellut itäsuomalainen rintama oli taas yhtenäinen ja maakuntalehdet täyttyivät erilaisista vetoomuksista ja vaatimuksista. Alueella oltiin varmoja, että ”hammas tulee, jos hallitus niin tahtoo”.344 Kesälomien jälkeen elo-syyskuussa 2008 rummutus hammaslääketieteen puolesta voimistui niin rajuksi, että esimerkiksi Savon Sanomissa ei juuri muusta kirjoitettukaan. Mitään uusia argumentteja uutisissa ei enää tuotu julki. Kaikki perustelut olivat olleet tiedossa jo edellisenä syksynä. Kyseessä olikin puhdas väsytystaistelu, jonka kohteena oli opetusministeriö ja opetus-


ministeri Sarkomaa. Ministeriöön kohdistettiin yhä kasvavaa painetta Itä-Suomen lisäksi nyt myös Helsingistä. Hanke oli ennen kaikkea terveyspoliittinen, ja siitä vastanneen sosiaali- ja terveysministeri, hammaslääketieteen tohtori Liisa Hyssälän mukaan tilanne ei voinut jatkua niin. ”Kannan huolta siitä, että terveyspalvelut, myös hammaslääkäripalvelut, ovat saatavissa koko maassa. On kiistämätöntä, että Itä-Suomi on jäänyt tässä suhteessa jälkeen.” Opetusministeriön linja kuitenkin piti. Se oli valmis rahoittamaan 40 lisäpaikkaa, mutta vain olemassa olleisiin kolmeen koulutusyksikköön. Itä-Suomesta ei puhuttu tässä yhteydessä mitään. Valtiovarainministeri Katainen joutuikin rauhoittelemaan tilannetta. Hän rohkaisi Itä-Suomen yliopiston rakentajia tarkastelemaan painopisteitään. Jos hammaslääkärikoulutus nousisi painopisteeksi, valtioneuvostolla olisi mahdollisuus käsitellä toive, mikäli yliopisto olisi vastavuoroisesti valmis karsimaan joitain rönsyjään.345 Opetusministeri Sarkomaa tuli asiassa sen verran vastaan, että hän nimitti syyskuun alussa epävirallisen ministerityöryhmän, johon kuuluivat Sarkomaa, hänen kokoomuslainen puoluetoverinsa peruspalveluministeri Paula Risikko ja keskustalainen Liisa Hyssälä. Työryhmän kokoon kutsumisessa ei kuitenkaan pidetty kii-

rettä, eikä ministeri Risikko edes tiennyt lokakuun alussa kuuluneensa kyseiseen aivoriiheen. Samanaikaisesti opetusministeriö sai taustatukea hammaslääkäriliitolta, joka uuden koulutusyksikön perustamisen sijasta esitti Osmo Soininvaaran tekemään raporttiin nojaten alueellisia kiintiöitä hakuvaiheeseen sekä alueellisesti hajautettua kliinistä harjoitteluvaihetta. Väsytys- ja viivytystaktiikka hallittiin siis molemmissa leireissä. ItäSuomen vaikeaa tilannetta ei kiistänyt kukaan – vain keinoista vallitsi erimielisyys.346 Jahkailulle laitettiin lopulta piste marras-joulukuussa käydyissä neuvotteluissa. Kuopion yliopisto toimitti marraskuun alussa ministeri Sarkomaan pyynnöstä tarkat laskelmat hammaslääkärikoulutuksen vuosikustannuksista. Ministeri piti noin 30 opiskelijan kouluttamisesta kertyviä 4,3 miljoonan euron kuluja suurina, kun ne suhteutettiin koko Suomen tiedepolitiikkaan. Jotain saattaisi olla kuitenkin tehtävissä, mikäli Itä-Suomen yliopistosta löytyisi säästettävää joissain muissa asioissa. Yliopiston vastaus oli ohjata hammaslääketieteelle vuosittain 400 000 euron verran resursseja, jotka katettaisiin terveystieteiden tiedekunnan sisäisistä siirroista ja tukiyksiköistä. Lisäksi se päätti lakkauttaa Joensuusta kansantaloustieteen pääaineopetuksen ja Kuopiosta paikallistalouksien 173


kehittämisen koulutusohjelman. Kahden professuurin kansantaloustieteen alasajo oli kädenojennus niille monille yliopistoille, joissa pääainetta opetettiin. Paikallistalouksien koulutusohjelman lakkautus liittyi sekin yliopiston haluun profiloida taloustiedettä uudella tavalla liiketaloustieteen suuntaan. Päätökset vietiin läpi asianosaisissa tiedekunnissa esiintyneestä vastustuksesta huolimatta. Näin saatiin ikään kuin yksi dominonappula kaatumaan oikeaan suuntaan.347 Toinen dominonappula, joka vei hammasasiaa taas suotuisaan suuntaan, oli peruspalveluministeri Paula Risikon asettuminen tutkinnonanto-oikeuden myöntämisen kannalle. Professori Matti Närhi muisti erään Risikon koolle kutsuman seminaarin sosiaali- ja terveysministeriössä. Paikalla olivat hänen ja Matti Uusituvan lisäksi kaikkien hammaslääketieteen koulutusyksiköiden edustajat sekä opetusministeriön edustaja. Keskustelussa eri osapuolet esittivät näkemyksensä, jonka jälkeen Risikko suorasanaisena pohjalaisena teki yhteenvedon ja ilmoitti opetusministeriön edustajalle, että ”no niin, eiköhän tämän keskustelun jälkeen asia ole täysin selvä. Tehkää esitys siitä, että Kuopiossa aloitetaan koulutus.” Vielä kun Vanhasen hallituksen avainministerit, valtiovarainministeri Katainen ja pääministeri Vanha174

nen, asettuivat kulisseissa tukemaan Kuopiota, dominoefekti alkoi olla valmis. Lopullisesti Itä-Suomessa uskallettiin tuulettaa, kun valtiontalouden kehyksiä käsittelevä valtiovarainvaliokunta ilmoitti 10.12.2008 edellyttävänsä, että hammaslääkärien koulutusta koskevat päätökset Kuopion osalta tehdään kevään 2009 kehysriihessä. Samanaikaisesti Kuopion kaupunki ja Itä-Suomen lääninhallitus lupasivat osaltaan tukea rahallisesti koulutuksen perustamiskustannuksia.348 Valtiovarainvaliokunnan ponsilauselmalla oli takanaan keskustan ja kokoomuksen eduskuntaryhmän johdon tuki. Valtiovarainministeri Katainen totesi välittömästi valiokunnan lausunnon jälkeen, ettei koulutuksen palauttamisessa Kuopioon ollut enää riskejä. Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja joensuulainen Pekka Ravi halusi erikseen korostaa sitä, kuinka hyvin opetusministeri Sarkomaa oli hankkeessa mukana haluten ainoastaan varmistaa, että koulutus toteutetaan täysipainoisesti oikeilla resursseilla. Sarkomaa itse ilmoitti valtiovarainvaliokunnan kokousta seuranneena päivänä jättävänsä hallituksen. Hän perusteli ratkaisuaan perhesyillä. Kun hallitus maaliskuussa 2009 virallisesti kehysriihessä päätti hammaslääkärikoulutuksen paluusta Kuopioon kovaa vauhtia luotavan


Hammaslääketiede-kysymyksen ratkeaminen onnellisella tavalla pitkän väsytystaistelun jälkeen sai aikaan helpottunutta hymyilyä Itä-Suomessa. Ehkä yksi helpottuneimmista oli ”Hampaan” eteen pitkän päivätyön tehnyt professori Matti Närhi. Kuvassa eturivissä keskellä professori Närhi naureskelee ensimmäisten Itä-Suomen yliopistosta valmistuneiden hammaslääkärien juhlatilaisuudessa toukokuussa 2015. Närhen oikealla puolella istuvat terveystieteiden tiedekunnan dekaani Hilkka Soininen ja yliopiston hallintojohtaja Tuomo Meriläinen sekä vasemmalla puolella uunituore rehtori Jukka Mönkkönen. Kuva: Itä-Suomen yliopisto

175


Itä-Suomen yliopiston yhteyteen, opetusministerinä oli Keski-Suomen vaalipiirin kansanedustaja Henna Virkkunen. Hankkeen alullepanija professori Matti Närhi oli helpottunut. Vuosien aikana hän oli lähettänyt asian tiimoilta yli 800 sähköpostiviestiä, tavannut lukemattomia ihmisiä ja puhunut kymmenissä tilaisuuksissa. Ehkä vielä häntäkin helpottuneempia olivat ne itäsuomalaiset toimittajat, joiden ei tarvinnut enää keksiä lukijoiden iloksi puhki kuluneita puujalkavitsejä muistuttavia ilmaisuja, kuten ”viisaudenhammas hukassa”, ”hammasbingo”, ”akuutti hammassärky”, ”tulehtunut hammas” tai ”kivistävä hampaan paikka”.349 Anu Vehviläisen mukaan jälkeenpäin ajateltuna oli Itä-Suomen onni, että päätökset kauppatieteiden ja hammaslääketieteen tutkinnonanto-oikeudesta tehtiin hetkellä, jolloin Yhdysvalloista vuonna 2007 liikkeelle lähtenyt finanssikriisi oli vasta vähän aikaa ravistellut Suo-

176

mea. ”Silloin ei tarvinnut vielä leikata, kuten tehtiin vaikka 2015”, Vehviläinen totesi. Vuosi 2008 olikin todellinen kultainen ajanjakso Itä-Suomen yliopistolle. Se oli ainoa yliopisto Suomessa, joka onnistui kasvattamaan merkittävällä tavalla tieteenalojensa määrää ”profilointia” eli karsimista ja ”poisoppimista” painottavassa korkeakoulupoliittisessa ilmapiirissä. Tämän jälkeen juuri kukaan ei kehdannut pitkään aikaan väittää, että Itä-Suomi olisi jäänyt marginaaliin valtiovallan harjoittamassa alueellisessa kehittämisessä. Perttu Vartiaisen ajamalla hajautettuun kaupunkiseutujen verkkoon perustuvalla alueajattelulla oli yhä arvovaltaiset kannattajansa. Tätä kautta niin Itä-Suomen yliopiston kuin koko alueen menestymiselle oli olemassa entistä paremmat työkalut. Niiden oikeaoppinen hyödyntäminen olisi alueen toimijoista itsestään kiinni. Matti Uusitupa totesikin hammaslääketieteen kysymyksen ratkettua: ”Nyt on näytön paikka.”350


Yksi yliopisto, yksi ylioppilaskunta Kysymys ylioppilaskuntatoiminnan järjestämisestä kävi sitä ajankohtaisemmaksi, mitä pidemmälle Itä-Suomen yliopiston organisaatiorakennekaavailut etenivät. Selvä aktivoituminen niin Joensuun kuin Kuopionkin ylioppilaskunnissa ajoittui syksyyn 2007, jolloin liittoyliopistopuheet sysättiin sivuun ja siirryttiin keskustelemaan suurtiedekuntien varaan rakentuvasta yhdestä yhteisestä yliopistosta. Molemmissa ylioppilaskunnissa tunnustettiin tosiasiat; oli kestämätöntä, että yhtenäisessä yliopistossa ja yhtenäisissä tiedekunnissa toimisi kaksi erillistä ylioppilaskuntaa. Jo pelkästään olemassa ollut ylioppilaskunta-asetus linjasi yksiselitteisen periaatteen: yksi yliopisto, yksi ylioppilaskunta.1 Varsinainen siirtyminen tuumasta toimeen ajoittui vuoden 2008 alkuun. Kuopion ylioppilaskunnan, KYY:n pääsihteerinä 1.1.2008 aloittanut Janne Mertanen muistaa, kuinka hän otti jo toisena työpäivänään yhteyttä Joensuun ylioppilaskuntaan (JOYY). ”Otin puhelimen käteen ja soitin kollegalleni Joensuuhun, Hämeenniemen Mikalle, ja sanoin, että ilmeisesti ulkoinen pakko ajaa myös meidät yhdistymään, ja että pitäisikö meidän tavata. Siitä se polku sitten lähti.” Polku, jolla ylioppilaskunta-aktiivit taivalsivat, oli varsin tasainen ja helppokulkuinen. Joensuun yli-

oppilaskunnan hallituksen puheenjohtajana toiminut Jussi Sallinen kehui tammikuussa ilmestyneen Joensuun ylioppilaslehden sivuilla vallinnutta henkeä hyväksi. Hänen kuopiolainen kollegansa Jouni Holopainen muisteli puolestaan, kuinka he kokivat vastarinnan kaikkien realiteettien valossa turhaksi ja pyrkivät saamaan fuusiosta alusta pitäen niin hyvän kuin mahdollista. Mielialat olivat toisin sanoen tyystin toisenlaiset kuin vuotta aikaisemmin, Reijo Vihkon liittoyliopistoraportin julkaisun aikoihin, jolloin opiskelijoiden avoin kriittisyys oli aivan eri sfääreissä.2 Ylioppilaskuntien yhdistymisessä kiinnitettiin huomiota erityisesti fyysisen välimatkan tuottamien ongelmien selättämiseen sekä toimintakulttuurien yhtenäistämiseen. Näitä kysymyksiä lähdettiin ratkomaan helmikuun lopulta lähtien, jolloin Joensuun edustajat vierailivat Kuopiossa. Vierailun aikana ylioppilaskunta-aktiivit pitivät yhteisen johtoryhmän perustamiskokouksen, jossa he päättivät sälyttää johtoryhmän harteille yhdistymishankkeen etenemisen koordinoinnin sekä siirtymäsäännösten valmistelun. Perustamiskokouksessa valmisteltiin myös runko yliopistohankkeen johtoryhmälle lähetettävään rahoitushakemukseen. Anotun rahoituksen suuruus oli 63 500 euroa ja se oli jyvitetty vuosille 2008–2010. Sen turvin oli tarkoitus kattaa puolipäiväisen projektisihteerin palkkakulut sekä johtoryhmän, sääntötyöryhmän, taloustyöryhmän, lehtityöryhmän ja toimintarakennetyöryhmän työskentelyn kustannukset. Yliopistohankkeen johtoryhmässä suhtauduttiin erittäin myönteisesti ylioppilaskuntien yhdistymiseen ja se päätti maaliskuun alun kokouksessa rahoittaa yhdistymistä täysimääräisesti hankehakemuksessa esitetyllä tavalla.3

177


Kampusten välistä välimatkaa, eli miten ylioppilaskuntien välinen kontakti rakennusvaiheessa ja perusopiskelijan yhteys uuteen ylioppilaskuntaan saadaan säilytettyä, lähestyttiin faktana, jonka lieveilmiöiden kanssa oli mahdollista elää. Tämä edellytti videoneuvotteluiden omaksumista aivan alusta lähtien sekä säännöllistä seminaarien ja aivoriihien järjestämistä, milloin Nilsiän Tahkolla, milloin taas Nurmeksen Bomballa. Näissä keväällä 2008 järjestetyissä tapaamisissa päästiin sopuun siitä, että uutta rakennettaessa pyrittäisiin välttämään vetoamista omassa ylioppilaskunnassa hyväksi havaittuihin käytäntöihin ainoana oikeana toimintatapana. Riski tällaiseen käyttäytymiseen oli olemassa, sillä Joensuun ylioppilaskunta oli – Mika Hämeenniemen sanoin – ”Suomen poliittisin ylioppilaskunta”, missä poliittisilla ehdokaslistoilla oli ollut iso rooli jo kauan. Vastaavasti Kuopion ainejärjestöjen varaan nojannut ylioppilaskunta edusti toista äärilaitaa. Lisäksi joukossa oli hyvinkin erilaisia persoonia, eivätkä ihmiset olleet välttämättä kavereita keskenään.4 Konkreettisena keinona poteroitumisen välttämiseksi toimi Janne Mertasen mukaan yhdessä omaksuttu asenne, että ”pyritään aina astumaan toisenkin saappaisiin ja analysoimaan mahdollisimman tarkasti se, mikä olisi olemassa olevista käytännöistä paras vaihtoehto tai olisiko joku uusi toimintamalli se oikea ratkaisu.” Mertanen sekä projektisihteerinä toiminut Pekka Koivaara muistavat molemmat, kuinka eri työryhmissä otettiin avoimesti esiin eri asioita ja nostettiin heti kaikki ongelmat pöydälle, jotta ne eivät myöhemmin nousisi esiin riitoina ja valtataisteluina. Valittu lähestymistapa toimi ilmeisen hyvin. Sen myötä

178

Itä-Suomen yliopiston ylioppilaskunnan ensimmäiset edustajistovaalit pidettiin huhtikuussa 2009. Vaaleissa annettiin 2678 ääntä ja äänestysprosentti oli 24,5. Joensuun yliopiston opiskelijat äänestivät 21,8 prosentin ja Kuopion yliopiston opiskelijat 28,2 prosentin innolla. Kuva: ISYYn kuva-arkisto


päästiin esimerkiksi sopuun siitä, että ylioppilaskunnan puheenjohtajana toimii Joensuun perinteen mukaisesti edustajiston, ei hallituksen, puheenjohtaja. Kesään 2008 mennessä edustajistojen yhteisessä seminaarissa oli käsitelty aktiivisesti keskustellen mutta sopu säilyttäen sekä sääntötyöryhmän esitys uuden ylioppilaskunnan säännöiksi että toimintarakennetyöryhmän aihio organisaatiorakenteesta. Koska uusi yliopistolaki ylioppilaskuntaa koskevine pykälineen oli vasta työn alla, Pekka Koivaara joutui projektisihteerin ominaisuudessa olemaan useasti yhteydessä opetusministeriöön, mistä tarjottiinkin jonkinlainen ohjenuora valmistelutyön tueksi.5 Syksyllä, lokakuun alkuun tultaessa ylioppilaskunnan sääntö- ja organisaatioluonnokset oli saatu yhteistoimin hiottua siihen pisteeseen, että ne olivat käytännössä valmiit lähetettäväksi molempien edustajistojen käsiteltäväksi. Uudessa ylioppilaskunnassa ylintä päättävää valtaa käyttäisi 39 hengen edustajisto, jonka alla vaikuttaisi puheenjohtajasta, kahdesta varapuheenjohtajasta ja 3–7 jäsenestä koostunut hallitus. Ideana oli, että hallituksen kolmihenkinen puheenjohtajisto tulisi kaikilta kolmelta kampukselta. Kampustasapainoa ja yhteyttä riviopiskelijoihin haettiin myös varsinaisen hallituksen alla työskentelevillä, ainejärjestöjen ja kerhojen kanssa yhteistyötä tekevillä kampusvaliokunnilla, jotka edustivat täysin uudenlaista toimintatapaa. Kampusvaliokuntamallia edelsi keskustelu itsenäisistä kampushallituksista, mutta tämä ratkaisu koettiin paitsi lainsäädännöllisesti myös ylioppilaskunnan yhtenäisyyden kannalta hankalaksi. Edustajistovaalit päätettiin toteuttaa perinteisen d’Hondtin suhteellisen vaali-

tavan sijasta ranskalaisen matemaatikon, André SainteLaguën laskentatapaan nojautuen. Tätä pidettiin pienille ryhmille edullisena, mikä helpotti perinteisesti pienten ryhmien varaan rakentuneen Kuopion kampuksen asemaa tulevissa vaaleissa.6 Kolmen kampuksen ylioppilaskuntaa yhdistäväksi linkiksi kaavailtiin uutta ylioppilaslehteä, jota Joensuun ylioppilaslehden päätoimittaja Juhana Venäläinen sekä Kuopion ylioppilaslehti Stimuluksen päätoimittaja Pasi Ahtiainen suunnittelivat lehtityöryhmässä. Vanhat ylioppilaslehdet päätettiin ajaa alas jo vuoden 2008 lopulla ja uusi uljas ylioppilaslehti, joka sai Venäläisen ehdotuksesta nimen Uljas, ilmestyi ensimmäisen kerran seuraavan vuoden helmikuussa. Lehden ”varaslähtöä” perusteltiin yhteishengen kohentamisella. ”Siinä ajateltiin, että ylioppilaslehti olisi konkreettinen uuden identiteetin luoja. Se olisi paitsi tiedotuskanava, myös uuden polun aloittaja”, Mika Hämeenniemi muisteli. Väistyvät päätoimittajat kiittelivät lakkaavien lehtien jäähyväisnumerossa toisiaan hienosti sujuneesta yhteistyöstä ja rauhoittelivat niitä epäilijöitä, jotka kysyivät, että tuleeko uudesta lehdestä jotain abstraktia ja etäistä, vaikeasti lähestyttävää ja vähemmän kouriintuntuvaa. Päätoimittajien mukaan uudesta lehdestä kannatti olla lähinnä innoissaan, sillä henkilökuntaa ja resursseja oli käytössä aikaisempaa enemmän. Kasvava, kaunistuva ja kehittyvä Uljas nähtiinkin todellisena kaupunkilehtien haastajana.7 Huolimatta siitä, että monet ylioppilaskuntaan liittyvät hahmotelmat olivat pitkällä ja ylioppilaskunnan nimi, Itä-Suomen Yliopiston Ylioppilaskunta (ISYY), oli sekin

179


päätetty vuoden 2008 lopulla, riitti hankkeen aktiiveilla puuhattavaa koko seuraavaksi vuodeksi. Työtä helpotti se, että potentiaalisena riidan aiheena näyttäytynyt talous- ja omaisuuskysymys ei realisoitunut missään vaiheessa. ”Ei siitä tappelua synny, kun kaksi köyhää laitetaan yhteen”, oli yksi neuvottelupöydissä kerrottu vitsi.8 Ristiriitatilanteilta ei kuitenkaan vältytty. Eniten suukopua aiheutti kevään 2009 vaalien jälkeen järjestäytyneen edustajiston päätös valita ISYY:n hallitus pitkälti valmisteluvaiheen johtoryhmän ja ylioppilaskunnan työntekijöiden keskuudesta. Myös Uljas otti aika ajoin ylioppilaskunnan ”eliitin” hampaisiinsa, mikä synnytti suoranaisen sanasodan eräiden keskeisten ylioppilaskunta-aktiivien ja lehden toimituskunnan välille. Vaikka värikkäitä kielikuvia käyttäneet osapuolet pöydän eri päissä eivät päässeet yhteisymmärrykseen siitä, kuka oikein virtsasikaan yhteiseen luottamuksen murokulhoon, karavaani jatkoi kulkuaan.9 Viimeiset 1.1.2010 aloittavan ISYY:n valmistelua koskevat päätökset nuijittiin läpi edustajistossa joulukuussa 2009. Janne Mertanen tiivisti kaikkensa antaneiden aktiivien tunnot ylioppilaskunnan aloitettua virallisesti toimintansa: ”Aika monet oli ’ohkasena’ puolentoista vuoden rypistyksen jälkeen. Mä näin pari yötä ennen sitä semmoista unta, että koin uneksi sen koko joulukuun ja oikeasti oli vasta huhtikuu ja kaikki se hirveä työmäärä vielä edessä. Meinasi itkettää, kun oli semmoinen tunne, että ei saatana, tää ei olekaan vielä valmis. Se oli hemmetin hieno kokemus olla rakentamassa tuommoista uutta organisaatiota. Mutta oli se myös hemmetin raskasta.

180

Meillä oli semmoinen lentävä lause, että joku sanoi, että kyllä tämä kohta helpottaa, niin joku muu sanoi, että ei, ei se helpota. Niillä eväillä saatiin luotua paras mahdollinen ylioppilaskunta.”10

Lähdeviitteet Liite 2 Johtoryhmän kokous 3.3.2008, UEF/Jory -kansio 1.1.2008– 18.6.2008. Janne Mertasen haastattelu 28.3.2018; Mika Hämeenniemen haastattelu 28.3.2018; Jouni Holopaisen haastattelu 10.4.2018; Pekka Koivaaran haastattelu 5.4.2018; Joensuun ylioppilaslehti 1/2008. 3 Liite 2 Johtoryhmän kokous 3.3.2008, UEF/Jory -kansio 1.1.2008– 18.6.2008; Stimulus 4/2008. 4 Joensuun ylioppilaslehti 4/2008; Stimulus 4/2008; Janne Mertasen haastattelu 28.3.2018; Jouni Holopaisen haastattelu 10.4.2018. 5 Janne Mertasen haastattelu 28.3.2018; Jussi Sallisen haastattelu 5.4.2018; Pekka Koivaaran haastattelu 5.4.2018. 6 KYY:n edustajiston kokous 9.9.2008, 11.11.2008, KYY-Edari 2008 -kansio; Joensuun ylioppilaslehti 7/2008; Stimulus 7/2008. 7 Joensuun ylioppilaslehti 9/2008; Stimulus 9/2008; SS 15.1.2009; Mika Hämeenniemen haastattelu 28.3.2018. 8 KYY:n edustajiston kokous 15.1.2009, 12.3.2009, KYY-Edari 2009 -kansio; Jouni Holopaisen haastattelu 10.4.2018. 9 Uljas 4/2009; Uljas 6/2009; Uljas 7/2009; Uljas 8/2009; Pasi Huttusen haastattelu 19.12.2018. 10 Janne Mertasen haastattelu 28.3.2018. 1

2


Suuntaviivoja maalaamassa: Uuden yliopiston ylösajovaihe

Itä-Suomen yliopiston perustamisesta vastanneelle johtoryhmälle oli tärkeää, että yliopistohanke kulki tasatahtia yliopistolain uudistamisen kanssa. Lakiuudistus nostatti kritiikin aallon aivan prosessin loppumetreillä. Erityisesti opiskelijat olivat protestoinnissa aktiivisia. Kuvassa Joensuun yliopiston jäseniä yliopistolakiesityksen kaatamista tukevassa yleiskokouksessa Educa-rakennuksen luentosalissa 11.2.2009. Kuva: Itä-Suomen yliopisto.

181


Kaikki riippuu yliopistolaista Opetusministeri Henna Virkkusella oli torstaina 19.2.2009 tärkeää kerrottavaa tiedotusvälineiden edustajille. Opetusministeriössä keväästä 2007 lähtien valmisteltu hallituksen esitys uudeksi yliopistolaiksi oli lähtenyt eduskunnan käsiteltäväksi. ”Tämä on toiseksi paras päivä Suomen yliopistomaailmassa. Paras oli se, kun yliopisto keksittiin”, Virkkunen iloitsi. Yliopistopaikkakunnilla ilouutiseen vastattiin mielenosoituksin. Helsingissä opiskelijat jopa valtasivat yliopiston hallintorakennuksen yhdeksi yöksi. Itä-Suomessa kritiikki tehtiin näkyväksi Joensuun kymmenien ihmisten suuruisilla kapinakokoontumisilla. Kuopiossa kuohuja ei juuri näkynyt. On vaikea sanoa tarkasti, miten isoa osaa tiedeyhteisöstä autonomisen sivistysyliopiston kohtalosta huolestuneet mielenosoittajat edustivat. Joka tapauksessa he olivat äänekkäitä, ja heillä sanottiin olevan opetus- ja tutkimushenkilöstön ja opiskelijakunnan hiljainen enemmistö takanaan. Barrikadien toisella puolella yliopistojen rehtorikunta jakeli rauhoittelevia lausuntojaan. Vuosituhannen alusta asti taloudellisen au182

tonomian vahvistumista toivoneiden rehtorien mukaan uusi yliopistolaki mahdollisti aikaisempaa dynaamisemman sivistysyliopiston, jonka taakse oli nyt asettunut suuri osa yliopistoväestä. Vaikka yliopistolakia kannattaneet ja kritisoineet eivät muodostaneet yhtenäisiä ryhmittymiä, kahtiajako ja mielikuvakampanjointi olivat tilannetta hyvin kuvaavia sanoja.351 Opetusministeriö oli saanut edellisenä syksynä lakiesitykseen yhteensä 160 lausuntoa. Jo näissä vastauksissa kävi ilmi vahvan polarisoitunut asenne uudistukseen. Yliopistojen virallisissa lausunnoissa yliopistolain uudistuksen lähtökohtia ja tavoitteita pidettiin yleisesti ottaen oikeina. Oli vain hyvä, että itsenäisiksi oikeushenkilöiksi muuttuvien yliopistojen itsehallinto sekä taloudellinen ja hallinnollinen joustavuus paranisivat. Tähän liikuttava yksimielisyys sitten loppuikin. Erimielisyydet liittyivät julkisoikeudellisten yliopistojen hallitusten kokoonpanoon, hallituksen ja rehtorin vallan korostumiseen sekä henkilöstön palvelussuhteisiin ja kelpoisuusvaatimuksiin. Valtaosa kaikista opetusministeriölle lausuntonsa lähettäneistä oli valmis hyväksymään ehdotuksen, jonka mukaan puolet yliopiston hallituksen jäsenistä puheenjohtajaa myöten valittaisiin yliopiston ulkopuolelta. Yli-


opistoista Turun ja Lapin yliopistot sekä Åbo Akademi pitivät ehdotettua ulkopuolisten jäsenten määrää ongelmallisena. Tampereen ja Jyväskylän yliopistot puolestaan toivoivat väljyyttä säädökseen. Hallituksen ja rehtorin vallan korostuminen oli ongelma etenkin yliopistojen opettajien, tutkijoiden ja opiskelijoiden näkökulmasta. Esitys henkilöstön palvelussuhteiden muuttamiseksi virkasuhteista työsuhteiksi ja kelpoisuusvaatimusten määrittelyn siirtäminen lakiperusteisesta yliopistojen omiin johtosääntöihin perustuvaksi närästi monien oikeusoppineiden lisäksi henkilöstöjärjestöjen edustajia. Henkilöstön aseman katsottiin jäävän epäselväksi.352 Itä-Suomen yliopistohankkeen johtoryhmä omaksui myönteisen kannan yliopistolakiesitykseen. Johtoryhmän lainsäädäntökysymysten asiantuntija julkisoikeuden professori Teuvo Pohjolainen totesi olevansa tyytyväinen esitykseen sillä varauksella, että yliopistojen pääomittaminen onnistuu ja valtion rahoituksen indeksisidonnaisuus toteutuu. Pohjolainen puhui koko johtoryhmän äänellä, kun hän kehui uuden lain poistavan yliopistoja pitkään vaivanneen epäkohdan, jossa taloudellisen itsehallinnon puuttuminen oli jossain määrin estänyt akateemisen itsehallinnon toteutumista.

Tästä oli syytä olla iloinen, eikä pelolle pitänyt antaa tilaa. Pohjolaisen mukaan katse oli syytä kohdistaa vallitsevasta tilanteesta kohti tulevaisuutta, jossa korostettiin uudenlaista osaamista. Mahdollisuus yksityisen rahan kartuttamiseen lähensi yliopistojen ja yritysmaailman suhdetta. Tämä seikka yhdessä taloudellisen vastuun lisääntymisen kanssa puolsi parhaiden mahdollisten ulkopuolisten jäsenten valitsemista hallitukseen. Heidän mukanaan tuoma strateginen ja liiketoiminnallinen osaaminen tukisi myös rehtorin toimintaa, joka muistutti entistä enemmän toimitusjohtajan työtä. Virkasuhteen menettämisestä huolestuneille Pohjolaisella oli oma erityisviesti: ”Työsuhteisiin siirtyminen voi helpottaa yliopistojen pätkätyöongelmaa, ja byrokratian väheneminen vapauttaa tutkijat tutkimaan.”353 Johtoryhmän oli helppo asettua lakiesityksen taakse, sillä olihan Päivi Nerg kuulunut uudistusta tehneen työryhmän ohjausryhmään. Sitä kautta johtoryhmään oli koko ajan välittynyt tuoretta tietoa uudistuksen eri vaiheista. Matti Uusituvan mukaan tätä tietoa myös jaettiin eteenpäin henkilöstölle ja opiskelijoille, mikä vähensi ainakin Kuopiossa halukkuutta vastustaa ItäSuomen yliopisto -hankkeen kanssa sidoksissa ollutta lakiesitystä. Johtoryhmäläisistä Teuvo Pohjolainen 183


osoitti suurinta paneutumista lain yksityiskohtiin. Hän kävi aiheen tiimoilta kirjeenvaihtoa opetusministeriön lainsäädäntöasiantuntijoiden kanssa. Kirjeissään hän muistutti muun muassa ministeriössä työskennellyttä hallitusneuvos Eerikki Nurmea perustuslakivaliokunnan sosiaali- ja terveysvaliokunnalle antamasta lausunnosta vuodelta 2006. Sen mukaan palvelussuhteen lajilla ei ollut julkisen vallan käyttämisen kannalta merkitystä. Myös työsuhteessa oleva pystyisi hoitamaan samat velvollisuudet kuin aikaisemmin virkasuhteessa ollut.354 Tiedekunnissa ja henkilöstöjärjestöissä asennoituminen lakiesitykseen oli johtoryhmää huomattavasti kriittisempää, joskaan ei kategorisen kielteistä. Antamissaan lausunnoissa Kuopion yliopiston tiedekunnat esittivät huomattavankin yksityiskohtaisia muokkausehdotuksia, kun taas Joensuussa tiedekuntien vastaukset olivat kauppa- ja oikeustieteiden tiedekuntaa lukuun ottamatta hyvin lakonisia. Biotieteiden, metsätieteiden sekä yhteiskunta- ja aluetieteiden tiedekunnat eivät antaneet ollenkaan erillistä lausuntoa lakiesitykseen. Lausuntojen lyhytsanaisuus oli varsin erikoista, kun ottaa huomioon Joensuussa esiintyneen äänekkään kritiikin lakiluonnoksen edustamia osakeyhtiömäisiä piirteitä, kuten managerialistista hallintokulttuuria kohtaan. Voi 184

toki olla, että”uutta managerialistista hallintokulttuuria” edustaneet dekaanit, jotka olivat allekirjoituksellaan sitoutuneet tiedekuntien lausuntojen sisältöön, vaikuttivat vahvasti lausuntojen takana. Kuopion ja Joensuun tiedekuntien ja henkilöstöjärjestöjen yleisenä huolenaiheena oli työsuhteisiin siirtyminen siitä huolimatta, että opetuksessa ja johtavissa hallintotehtävissä käytettiin julkista valtaa. Moni tiedekunta ja molempien yliopistojen henkilöstöjärjestöt ehdottivatkin virkasuhteen säilyttämistä pääasiallisena palvelussuhteen muotona. Myös professorien ja muun henkilöstön kelpoisuusvaatimusten jättämistä yliopiston johtosäännöllä määrättäväksi pidettiin epäonnistuneena, sillä se lisäisi kansallisella tasolla kirjavuutta työhönottotilanteissa ja heikentäisi yleistä luottamusta yliopistojen laadunvarmistukseen.355 Itä-Suomen yliopiston hallinnon ja johtamisen kannalta ehkä merkittävin kritiikin aihe lakiesityksessä liittyi ulkopuolisten jäsenten asemaan yliopiston hallituksessa. Heidän osuuttaan pidettiin monissa lausunnoissa liian suurena. Kauppa- ja oikeustieteiden tiedekunnan perinpohjaisen lausunnon laatineen hallinto-oikeuden professori Tarmo Miettisen mukaan ulkopuolisten jäsenten määrän lisäämistä voitiin pitää perusteltuna talouden-


hoidon uusien vaatimusten vuoksi. Mutta koska yliopiston hallitus voi päättää myös välittömästi opetukseen ja tutkimukseen liittyvistä kysymyksistä, opetuksen ja tutkimuksen vapaus edellytti päätösvallan enemmistön säilyttämistä yliopistoyhteisön omilla jäsenillä. Lakiesityksessä todettiin yliopistoyhteisön jäsenistä koostuvan yliopistokollegion valitsevan ulkopuoliset jäsenet. Tämä ei Miettisen tulkinnan mukaan kuitenkaan riittänyt perusteeksi ulkopuolisten tosiasialliselle enemmistölle hallituksessa. Hän korosti sitä, että yliopistojen itsehallinnon funktio on opetuksen ja tutkimuksen vapauden varmistaminen. Näitä aihepiirejä koskettavien kysymysten viimekätinen päätösvalta oli säilytettävä yliopistoyhteisön jäsenillä itsellään. Tämän vuoksi heille tuli osoittaa hallituksessa enemmistö.356 Itä-Suomesta kummunnut kritiikki resonoi varsin hyvin muista yliopistoista esitetyn kritiikin kanssa. Opetusministeriön korkeakoulu- ja tiedeyksikön johtaja Anita Lehikoinen olikin pakotettu vastaamaan arvosteluun Helsingin Sanomien sivuilla tammikuussa 2009. Hän korosti tarvetta tehdä kerralla kunnon muutos, kun tällä tielle kerran oli lähdetty. Yliopistoille tulevat suuret taloudelliset vastuut puolsivat strategiseen päätöksentekoon kykenevää hallitusta. Vähemmistönä yliopiston

Yliopistolain uudistamisen suuntaviivat esiteltiin Kuopiossa syyskuussa 2007. Tämän jälkeen opetusministeriö keräsi lausuntojen kautta palautetta lakiesityksen sisällöstä. Kaiken kaikkiaan lain valmisteluun ja käsittelyyn käytettiin aikaa parisen vuotta. Tästä huolimatta uudistusta kritisoitiin sen loppuvaiheessa liiasta kiirehtimisestä ja epädemokraattisuudesta. Itä-Suomen yliopiston perustamisesta vastanneille lainsäädännön aikataulu ja lain sisältö sopivat. Kuvassa opetusministeriön johtaja Anita Lehikoinen kertomassa yliopistolain uudistamisesta Itä-Suomen yliopiston rakentajille. Kuva: Itä-Suomen yliopisto

185


ulkopuoliset edustajat voisivat jäädä hallituksessa ikään kuin yliopistoyhteisön panttivangeiksi. Virkasuhteiden muuttaminen työsopimussuhteiksi oli sekin perusteltua, vaikka yliopistojen henkilöstöjärjestöt ja maan laillisuusvalvojat, kuten korkein hallinto-oikeus, oikeuskansleri ja eduskunnan apulaisoikeusasiamies olivat esittäneet kysymykseen omat kriittiset huomautuksensa. ”Kun valtion virastot muutetaan joksikin muuksi, ei siellä voi olla enää valtion virkamiehiä eikä ole mitään järkeä yrittää luoda mitään kolmatta palvelussuhteen muotoa. Se olisi vesittänyt koko yliopistouudistuksen”, Lehikoinen totesi.357 Koko yliopistouudistuksen vesittyminen oli uhkakuva, joka kammoksutti Itä-Suomen yliopistohankkeen johtoryhmää yli kaiken. ”Voi olla, että lakiuudistuksen vastustajien joukossa on antaumuksellisia anarkisteja”, oli Perttu Vartiaisen valistunut arvaus kovimpien vastarannan kiiskien aatemaailmasta. Mikäli eräiden lakiesityksen kriitikoiden esittämät vaatimukset vuoden aikalisän ottamisesta yliopistouudistuksessa toteutuisivat, Itä-Suomen yliopiston toiminnan aloittaminen lykkääntyisi hamaan tulevaisuuteen. Teuvo Pohjolainen muistuttikin Helsingin Sanomien haastattelussa tammikuussa, että laki ei määrännyt mitään siitä, miten lakiesityksestä annetut lausunnot oli otettava huomioon. 186

Samansuuntaiset ja erityisasiantuntemukseen perustuvat lausunnot toki vaikuttivat enemmän kuin keskenään ristiriidassa olevat ja väärinkäsityksiin nojaavat. Loppujen lopuksi lausuntojen painoarvon määrittämiseen liittyi aina poliittista harkintaa. ”Lopullinen lainsäädäntövaltahan on aina eduskunnalla”, Pohjolainen korosti.358 Eduskunta käsitteli lakiesitystä koko kevään ajan. Hallituspuolueet opetusministeri Virkkusen johdolla kehuivat lähetekeskustelussa estoitta esitystä, jonka nähtiin parantavan merkittävästi yliopistojen toimintaedellytyksiä sekä vahvistavan niiden opetus- ja tutkimustoiminnan laatua ja vaikuttavuutta. ”Uudistuksen keskeisenä päämääränä on tieteen vapauden lujittaminen. Haluamme vahvistaa tiedeyhteisöjen autonomiaa ja yliopistojen voimavaroja”, Virkkunen totesi korostaen uudistuksen olevan osa eurooppalaista kehitystä yliopistojen modernisoimiseksi. Hallituspuolueiden joukosta ainoastaan vihreiden edustajat esittivät joitakin varauksia lakiesityksen sisältöön. Vihreän eduskuntaryhmän mielestä yliopiston sisäisillä jäsenillä oli oltava enemmistö yliopiston hallituksessa. Eduskuntaryhmän varapuheenjohtaja Ville Niinistö kuitenkin korosti, että puolue suhtautui lähtökohtaisesti hyvin myönteisesti uudistukseen, josta yliopistoväen virallisilla tahoilla


oli ollut jo useamman vuoden ajan hyvä mahdollisuus lausua oma näkemyksensä. ”Nyt sidotaan perusrahoitus indeksiin, vahvistetaan taloudellista autonomiaa, vapaudutaan [valtion] keskushallinnon mikro-ohjauksesta ja helpotetaan ulkoisen rahoituksen hankkimista ja sen hyödyntämistä yliopiston itse suunnittelemalla tavalla”, Niinistö luetteli uudistuksen hyötyjä.359 Oppositiopuolueet hyökkäsivät roolinsa mukaisesti lakiesitystä vastaan ryhmittymän suurimman puolueen SDP:n johdolla. Sosialidemokraatit sanoivat seisovansa itsenäisemmän ja vapaamman yliopiston takana, mutta vastustavansa sen kanssa ristiriidassa olevaa esitystä antaa hallituksen paikoista puolet yliopiston ulkopuolisille jäsenille. ”Hallituksen puheenjohtaja tulee lain mukaan valita myös ulkopuolisista jäsenistä, joten ulkopuolisten valta on varmistettu. Samalla rehtorivalta kasvaa ja muun yliopistoväen asema heikkenee”, oli sivistysvaliokunnassa ja perustuslakivaliokunnassa vaikuttaneen Tuula Peltosen tiivistys SDP:n eduskuntaryhmän kannasta. Tukea se sai muulta oppositiolta, erityisesti vasemmistoliitolta, joka näki uudistuksen alistavan yliopistot markkinavoimille. Sen seurauksena kohta vain hyvätuloisilla perheillä olisi varaa amerikkalaismalliseen koulutukseen.360

Räväkkä ilmaisu ja näyttävät demonstraatiot olivat joensuulaisille ominaisia. Mielipiteet ja näkemyserot tuotiin esille tavalla, joka ei jättänyt mitään arvailujen varaan. Kuvassa opiskelijat ja henkilöstön edustajat osoittamassa mieltä Itä-Suomen yliopiston tiedekuntajakoa sekä humanistien ja psykologien ”kaltoinkohtelua” vastaan 11.4.2008. Kuva: Itä-Suomen yliopisto

187


Hallituspuolueet kokoomuksen ja keskustan johdolla ihmettelivät SDP:n ulostuloa asiassa, sillä vielä neljä kuukautta aikaisemmin puolue oli lakiesityksestä antamassaan lausunnossa todennut luonnoksen täyttävän pääosin erinomaisesti sille asetetut tavoitteet. ”Lakiluonnos on onnistunut yhdistämään yliopiston autonomian ja yliopistoyhteisön vahvan roolin päätöksenteossa selkeään toimivallan jakoon, joka mahdollistaa yliopiston määrätietoisen johtamisen. Erityisen onnistuneena voidaan pitää yliopiston ylimmän johdon, rehtorin, yliopiston hallituksen ja yliopistokollegion välistä tasapainoa yliopiston johtamisessa.” SDP:n edustajat vastasivat hallituspuolueiden ihmettelyyn ottamalla käyttöön poliittisen taikasanan ”pääosin”, jota oli vuotta aikaisemmin onnistuneesti käytetty sivistyspoliittisen ministerityöryhmän luonnoksessa, kun haluttiin luoda kauppatieteiden osalta Itä-Suomen yliopiston kokoinen poikkeus uusia tutkinnonanto-oikeuksia vieroksuvaan sääntöön. Vaikka SDP oli ollut lausunnossaan pääosin lakiesityksen takana, se jätti tilaa puolueen nimissä esitettävän kritiikin lisäksi yksittäisten kansanedustajien kriittisille näkemyksille sen jälkeen, kun lakia oli aivan aiheellisesti arvosteltu tiettyjen kohtien osalta. Riippuen tulkinnasta SDP:n mielenmuutosta voidaan selittää joko kantojen 188

tarkistuksella uusien faktojen edessä tai tyypillisellä oppositiopolitiikalla, jolle lainsäädäntötyön loppumetreillä aktivoituneet ja hyvin mediahuomiota saaneet yliopistolain vastustajat tarjosivat polttoainetta.361 Eduskunnan lähetekeskustelua seuranneen perustuslakivaliokunnan käsittelyn lopputuloksena valiokunta päätyi 13.5.2009 lausuntoon, jossa se korosti niin julkisoikeudellisten kuin säätiöyliopistojen itsehallintoa. Julkisoikeudellisten yliopistojen kohdalla valiokunta katsoi uuden yliopistolain ottavan oikealla tavalla huomioon sen periaatteen, että yliopiston hallitukseen tulevan ulkopuolisen jäsenen valinta on yliopistoon kuuluvien asia. Valiokunnan mukaan lakiesitys täytti tämän periaatteen, koska ulkopuolisten jäsenten valinta oli sälytetty yliopiston sisäisistä ryhmistä muodostuvan yliopistokollegion vastuulle. Yliopistoja ei kuitenkaan voinut perustuslakivaliokunnan mukaan velvoittaa valitsemaan hallituksiinsa ulkopuolisten enemmistöä, sillä se oli ristiriidassa perustuslaissa mainitun yliopiston itsehallintoa koskevan momentin kanssa. Yliopiston itsehallinnon takaamiseksi yliopistokollegiolla oli oltava halutessaan mahdollisuus valita yliopistoyhteisön sisäisistä ryhmistä jäsenten enemmistö yliopiston hallitukseen.362


Linjaus oli pitkälti yhteneväinen Joensuun yliopiston hallinto-oikeuden professori Tarmo Miettisen sekä eräiden muiden yliopistolakiluonnosta kommentoineiden oikeusoppineiden, kuten yleisen oikeustieteen professori Kaarlo Tuorin ja valtiosääntöoikeuden emeritusprofessori Antero Jyrängin tulkintojen kanssa. Sitä vastoin julkisoikeuden professori Teuvo Pohjolaisen mukaan yliopiston hallituksen ulkopuolisten jäsenten määrä ei ollut perustuslakikysymys, jos ja kun yliopisto itse valitsi heidät. Yliopistojen strategisesta johtamisesta vastanneen hallintoelimen kokoonpano oli herättänyt näkemyseroja jo Niilo Jääskisen ja Jorma Rantasen yliopistojen taloudellisen ja hallinnollisen aseman uudistamista käsittelevän selvityshankkeen aikana vuonna 2006. Selvitysmies Jääskinen oli tuolloin esittänyt ulkopuolisten jäsenten enemmistöä johtokuntaan (hallitukseen), mutta selvitysmies Rantanen näki, että yliopistoyhteisöön kuuluvilla tuli olla siinä enemmistö. Tämä kahden koulukunnan välinen näkemysero oli edelleen vahva keväällä 2009.363 Toinen keskeinen seikka, johon perustuslakivaliokunta kiinnitti huomiota ja joka herätti tunteita myös rakenteilla olleessa Itä-Suomen yliopistossa, oli yliopiston henkilöstön palvelussuhteen muoto. Valiokunnan mu-

kaan perustuslaki ei suoranaisesti suojannut virka- tai muun palvelussuhteen säilymistä muuttumattomana, joten yliopistolakiesityksessä ehdotetulle virkasuhteiden muuttamiselle työsuhteiksi ei ollut valtiosäännöstä johtuvaa estettä. Toisaalta opiskelijavalinnasta päättäminen, opintosuoritusten arvostelu, tutkintotodistusten antaminen ja kurinpito olivat valiokunnan näkemyksen mukaan sellaisia päätösvaltaa ja -vastuuta korostavia tehtäviä, jotka puolsivat virkasuhteen säilyttämistä palvelussuhteen muotona johtavan hallinto-, opetus- ja tutkimushenkilöstön osalta. Lisäksi valiokunta korosti, että uudessa laissa oli käytävä selvemmin ilmi se, ettei työnantaja saa menetellä työsuhteessa tavalla, joka voi vaarantaa tieteen, taiteen ja tutkimuksen vapautta.364 Eduskunnan sivistysvaliokunta ryhtyi seuraavaksi käsittelemään uutta yliopistolakia perustuslakivaliokunnan ohjeistus mielessään. Se totesi suorasanaisesti yliopistolakiuudistuksen tarpeellisuuden 10.6.2009 antamassaan mietinnössä. Sivistysvaliokunnan mukaan oli tärkeää, että Suomi pyrki muiden eurooppalaisten maiden tapaan lisäämään yliopistojen autonomiaa, uudistamaan hallintoa, joustavoittamaan henkilöstöpolitiikkaa ja aktivoimaan yliopistoja strategioiden luomisessa ja profiloitumisessa. ”Nyt käsiteltävä esitys antaa Suomen 189


yliopistoille mahdollisuuden kehittyä nykypäivän edellyttämällä tavalla korkeimman opetuksen, tieteellisen tutkimuksen ja taiteellisen toiminnan eturintamassa.” Valiokunnan mukaan oli keskeistä, että yliopistot myös hyödyntävät ripeästi lain tarjoamat uudet mahdollisuudet uudistaessaan rakenteitaan ja toimintaansa.365 Uuden yliopistolain eniten puhuttaneisiin kohtiin eli hallintoon ja palvelussuhteiden muotoon sivistysvaliokunta suhtautui tavalla, jonka voi tulkita olleen varsin myötäsukainen lakiesitystä kohtaan. Valiokunnan mukaan ehdotettu hallintomalli oli yleisesti ottaen hyvä ja siinä hallituksen ja kollegion tehtävien jakaantuminen muodostivat toimivan kokonaisuuden. Oli tärkeää, että yliopiston johdolla – hallituksella, sen puheenjohtajalla ja rehtorilla – oli käsissään aito valta ja vastuu yliopiston toiminnasta, taloudesta ja organisaatiosta. Perustuslakivaliokunnan tapaan sivistysvaliokunta edellytti kuitenkin muutosta hallituksen kokoonpanoon. Valiokunta ehdotti, että yliopistoyhteisön eri ryhmien muodostama kollegio valitsisi hallituksen, jossa yliopiston ulkopuolisia jäseniä olisi vähintään 40 prosenttia. Siten saavutettaisiin tilanne, jossa yliopistoyhteisöön kuulumattomat jäsenet vahvistavat yliopiston suhteita muuhun yhteiskuntaan ja tuovat lisää painoarvoa yliopiston 190

hallituksen vaikutusmahdollisuuksiin. Ympäröivän yhteiskunnan painoarvon lisääntyminen näkyi myös valiokunnan esityksessä valita hallituksen puheenjohtajat yliopistoyhteisön ulkopuolelta. Hallituksen enemmistö säilyisi kuitenkin perustuslain edellyttämällä tavalla yliopistoyhteisön käsissä, mikäli kollegio kokisi tämän tarpeelliseksi.366 Yliopiston henkilöstön palvelussuhteen osalta sivistysvaliokunta päätyi eri kannalle kuin perustuslakivaliokunta. Toisin kuin perustuslakivaliokunta sivistysvaliokunta katsoi, että virkasuhteista oli mahdollista luopua kokonaan ja yliopiston kaikki palvelussuhteet voitiin muuttaa työsuhteiksi. Työsuhteissa ja virkasuhteissa palvelussuhde ja irtisanomisperusteet olivat lähes samanlaiset. Molemmissa palvelussuhteissa noudatettiin samalla tavalla työnjohto- ja valvontamääräyksiä. Asiantuntijakuulemisten nojalla sivistysvaliokunta oli sitä mieltä, että yliopiston henkilöstön toimintaan ja tehtäviin liittyvää julkisen vallan käyttöä voitiin asianmukaisesti ja vastuullisesti hoitaa myös työsuhteessa. Näin meneteltiin jo ammattikorkeakouluissa sekä perus- ja lukio-opetusta antavissa yksityiskouluissa.367 Tässä asiassa sivistysvaliokunnalla oli sama näkemys kuin vaikkapa julkisoikeuden professori Teuvo Pohjolaisella.


Eduskunta äänesti uudesta yliopistolaista muutama päivä sivistysvaliokunnan antaman lausunnon jälkeen. Äänestykseen tuotu muokattu lakiesitys sisälsi pitkälti samoja linjauksia, joita sivistysvaliokunta oli esittänyt sekä yliopiston hallituksen kokoonpanon että palvelussuhteiden osalta. Myös keskusteluissa esillä ollut henkilöstön kelpoisuusvaatimusten määrittelyn siirtäminen yliopistojen omiin johtosääntöihin edusti sivistysvaliokunnan näkemystä. Joensuun ja Kuopion yliopistojen tiedekunnat ja henkilöstöjärjestöt eivät katsoneet tätä ratkaisua pelkästään suopein silmin. Henkilöstöjärjestöt tosin osoittivat tyytymättömyyttään myös laajemmin lakiesityksen sisältöön.368 Äänestyksessä lakiuudistus meni läpi selvin lukemin 168–16. Eduskuntaryhmistä ainoastaan vasemmistoliitto vastusti uutta lakia. Sitä vastoin SDP:stä vain Kimmo Kiljunen äänesti lakiesitystä vastaan, vaikka puolueen edustajat sivistysvaliokunnassa olivat jättäneet eriävän mielipiteen valiokunnan mietintöön sekä esittäneet omaa, koko eduskuntaryhmän allekirjoittamaa lakialoitetta. Siinä virkasuhteet olisivat jääneet työsuhteiden rinnalle, yliopistokollegio olisi hallituksen sijasta valinnut ja tarvittaessa erottanut rehtorin ja henkilökunnan kelpoisuudesta olisi säädetty asetuksella. Loppujen

lopuksi sosialidemokraatit eivät kuitenkaan olleet valmiita todella raivoisaan lain jarruttamiseen. He olivat olleet edellisessä hallituksessa uudistuksen liikkeelle paneva voima. Tämä näkyi myös prosessin päättäneessä lopullisessa äänestyksessä. Selvä äänestystulos sinetöi vauhdikkaasti edenneen yliopistolain säätämisen. Monien oikeusoppineiden mielestä lainsäädäntöprosessi oli ollut jopa liian ripeä. ”Perusongelma koko lakiesityksessä on, että se on valmisteltu niin nopeasti.” Joensuun yliopiston valtiosääntöoikeuden ja Lapin yliopiston julkisoikeuden professori Jaakko Husa oli tätä mieltä, vaikka suhtautui uuteen yliopistolakiin muuten varsin suopeasti.369 Yliopistolain hyväksyminen merkitsi kiireisiä kuukausia yliopistoille. Niiden oli laadittava omat, uuden lain kanssa linjassa olevat johtosäännöt, hyväksyttävä strategiat ja muodostettava hallitukset, jotta kaikki olisi valmista suomalaisessa yliopistomaailmassa 1.1.2010 alkavaan uuteen aikakauteen. Itä-Suomen yliopistohankkeen johtoryhmässä uutta lakia tervehdittiin suurella ilolla. Yliopisto pääsisi aloittamaan toimintansa aikataulun mukaisesti samana päivänä, kun uusi laki astuu voimaan. Matti Uusitupa näki säädetyllä lailla olevan kauaskantoiset seuraukset koko yliopistojärjestelmän 191


lisäksi Itä-Suomen yliopistolle, joilla molemmilla oli nyt käsissään työkalut parempaan huomiseen. Perttu Vartiaisen mukaan Itä-Suomen yliopistossa valmistautuminen uuteen olomuotoon oli tapahtunut hyvässä ja rakentavalla tavalla kriittisessä yhteishengessä. Yliopistossa ei ollut seisottu tumput suorina uuden lain kohtaloa odotellen, vaan siellä oli tehty paljon työtä sen eteen, että toiminta olisi mahdollista aloittaa uuden vuosikymmenen taitteessa.370 Johtoryhmälle työnteko oli tarkoittanut myös lobbaustoiminnan kohdistamista lainsäädännöstä vastanneisiin kansanedustajiin. Erityisesti Teuvo Pohjolainen kävi lain valmistumista edeltäneiden kuukausien aikana ahkeraa sähköpostikirjeenvaihtoa SDP:tä edustaneen perustuslakivaliokunnan varapuheenjohtajan sekä entisen eduskunnan ja Euroopan oikeusasiamiehen Jacob Södermanin kanssa. Pohjolainen toi viesteissään esille oman kantansa, jonka mukaan hallituksen ulkopuolisten jäsenten määrästä ja työntekijöiden palvelussuhteen muodosta oli perustuslain tulkinnan näkökulmasta tarpeetonta tehdä liian monimutkaista kysymystä. Hän myös korosti Södermanille lakiesityksen kaatumisen tai siihen tehtävien olennaisten muutosten merkitsevän katastrofia Itä-Suomen yliopistolle. Kuten edellä on jo 192

käynyt ilmi, hallituksen ulkopuolisten jäsenten osalta lopputulos oli erilainen kuin Pohjolaisen tulkinta, mutta kokonaisuudessaan uuden yliopistolain sisältö ja sen valmistuminen aikataulussa miellyttivät häntä.371 Itä-Suomen yliopiston sisällä johtoryhmän vaikuttamisyritykset liittyivät tulevan hallituksen kokoonpanoon. Yliopistolain säätämisen ollessa loppusuoralla johtoryhmä toi toistuvasti esiin kaavailemansa 12 hengen hallituskokoonpanon, jossa puolet jäsenistä edustaisi yliopiston ulkopuolisia tahoja. Tämä päätös oli myös vahvistettu hyvissä ajoin helmikuussa, jolloin hyväksyttiin siirtymäkausisopimus Joensuun ja Kuopion yliopistojen hallituksissa. Siirtymäkausisopimuksessa todettiin, että yliopistot yhdistyisivät Itä-Suomen yliopistoksi 1.8.2009. Siitä lähtien yliopiston hallintoon liittyvistä kysymyksistä päättäisi uusi hallitus, jonka valinnasta vastaisi yliopistokollegio. Joensuun ja Kuopion yliopistojen hallitukset valitsivat 10. päivä maaliskuuta keskuudestaan edustajat kolmikantaperiaatteella (professorit, muu henkilöstö, opiskelijat) toimivaan 24 hengen yliopistokollegioon. Joensuun ja Kuopion yliopistoilla oli molemmilla 12 jäsentä kollegiossa.372 Uunituoreen kollegion ja johtoryhmän sukset uhkasivat mennä ristiin touko-kesäkuussa. Tuolloin oli jo


käynyt selväksi perustuslakivaliokunnan kanta siitä, että yliopistokollegioiden piti itse voida päättää, halusivatko ne ulkopuolisten enemmistön yliopiston hallitukseen. Siitä huolimatta johtoryhmä toi yhä Matti Uusituvan kautta esiin näkemyksen, jonka mukaan aikaisemmin tehtyä päätöstä uuden yliopiston hallituksen kokoonpanosta ei kannattanut lähteä muuttamaan. ”Turhaa spekulointia on syytä välttää ja kannattaa odottaa viileästi lakiluonnoksen käsittelyn etenemistä eduskunnassa. On syytä myös muistaa, että kovan tason ulkopuolisten asiantuntijoiden kiinnostus yliopiston hallitukseen voi muuttua, jos hallituksen kokoonpanoa koskeva keskustelu saa puhtia.” Yliopistokollegiossa hermostuttiin johtoryhmän sanelua muistuttavasta mielipiteestä, ja sitä pidettiin puuttumisena kollegion sisäisiin asioihin. ”Päätöksen [hallituksesta] tekee vaalikollegio. Kaikkia aiempia linjauksia voidaan vielä muuttaa etenkin, jos lakiesitys muuttuu vielä eduskunnassa”, kollegion jäsenenä toiminut lääketieteen professori Juhani Nuutinen sanoi näkemyksenään asiaan. Toisen, nimettömänä pysytelleen kollegion jäsenen mukaan johtoryhmän puuttuminen kollegiossa käytyyn keskusteluun saattaisi jopa lisätä kollegion halua laittaa valintoja uusiksi.373

Eduskunnan hyväksyttyä uuden yliopistolain 16.6.2009 yliopistokollegio päätti sitä seuraavana päivänä vahvistaa kesäkuun alussa tekemänsä epävirallisen päätöksen laskea hallituksen jäsenten määrän kahdestatoista kymmeneen. Jäsenistä kuusi valittaisiin kolmikantaperiaatteella ja kampustasapainoa noudattaen yliopiston sisältä ja neljä tulisi yliopiston ulkopuolelta. Nelikko edustaisi monipuolisesti yhteiskuntaelämää ja yliopiston toimialaan kuuluvien tieteiden korkeatasoista ja laaja-alaista asiantuntemusta. Näin ollen yliopistokollegio päätyi tiukan kädenväännön jälkeen ratkaisuun, jossa se johtoryhmän näkemyksestä poiketen laski yliopiston ulkopuolisten jäsenten määrän lain mukaiseen minimiin eli 40 prosenttiin. Esillä oli ollut vaihtoehto, jossa yliopiston ulkopuolisia jäseniä olisi ollut hallituksessa viisi, mutta tämä esitys kaatui äänestyksessä yhden äänen erolla. Äänestys kertoi kollegion sisäisestä ristivedosta, jota ruokki sekä tieteenala- että ryhmäkohtaiset intressierot. Voitolle päässyt malli oli säännönmukaisesti käytössä julkisoikeudellisten yliopistojen joukossa. Ainoastaan Lappeenrannassa, Oulussa ja Vaasassa yliopistokollegiot valitsivat hallituksiin ulkopuolisten enemmistön.374 193


194

Itä-Suomen yliopiston ensimmäinen hallitus järjestäytyi valitsemalla puheenjohtajat 19.8.2009. Puheenjohtajaksi valittiin Ilmatieteen laitoksen pääjohtaja Petteri Taalas ja varapuheenjohtajaksi Pohjois-Karjalan kauppakamarin toimitusjohtaja Tiina Tolvanen. Kuvassa opiskelija Jussi Sallinen (vas.), opiskelija Hanna Laakso, hallintoamanuenssi Tero Karjalainen, lehtori Eeva Kuusela, pääjohtaja Petteri Taalas, sosiaali- ja terveysneuvos Elli Aaltonen, pääjohtaja Jyrki Kangas, professori Juhani Nuutinen, professori Tapani Pakkanen ja toimitusjohtaja Tiina Tolvanen. Kuva: Itä-Suomen yliopisto


Kollegion keskustelussa nousi esille myös suurimman tieteenalan eli lääketieteen edustus hallituksessa. Alun perin voitolla oli näkemys, että tiedekuntataustalla ei ollut merkitystä valittaessa edustajia yliopiston kokonaisetua ajavaan hallitukseen. Lopulta kuitenkin lääketieteilijät saivat ”vahvimman oikeudella” haluamansa edustajan. Hän oli professori Juhani Nuutinen. Kuopiosta valitut muut jäsenet olivat fysiikan laitoksen hallintoamanuenssi Tero Karjalainen ja opiskelija Hanna Laakso. Joensuusta valittiin kemian professori Tapani Pakkanen, kasvituotannon lehtori Eeva Kuusela ja opiskelija Jussi Sallinen. Terveys- ja luonnontiedetaustaisten hegemonia oli silmiinpistävä. Elokuussa aloittavassa hallituksessa yliopiston ulkopuolisia jäseniä olivat sosiaali- ja terveysneuvos Elli Aaltonen Itä-Suomen lääninhallituksesta, Metsähallituksen pääjohtaja Jyrki Kangas, Ilmatieteen laitoksen pääjohtaja Petteri Taalas sekä Pohjois-Karjalan kauppakamarin toimitusjohtaja Tiina Tolvanen.375 Ulkopuolisten jäsenten valinta tapahtui siten, että kollegion jäsenistä nimetty hallituksen valintatoimikunta tiedusteli puheenjohtajiensa kautta heidän halukkuuttaan tehtävään.376 Nimekkäistä jäsenistä käytiin yliopistojen välillä kova kilpailujuoksu, jossa nopeus oli valttia. Tämä ilmeni esimerkiksi Petteri Taalaksen kohdalla.

”Hallitusta muodostava kemian professori [Tapani Pakkanen] soitti minulle ja kysyi, että suostuisinko tulemaan hallitukseen. Mä annoin siihen suostumuksen ja Helsingin yliopisto soitti viikko sen jälkeen, että tulenko heidän hallitukseensa. Mä sanoin heille, että valitettavasti ehdin jo suostua Itä-Suomen yliopiston hallitukseen.”377

Kokonaisuudessaan Itä-Suomen yliopiston ensimmäiseen hallitukseen valittiin henkilöitä, joiden ei voinut sanoa edustavan monien karsastamaa elinkeinoelämän ylivaltaa. Hallituksen ulkopuoliset jäsenet toivat ennen kaikkea mukanaan osaamista ja verkostoja, jotka vahvistivat yliopiston vahvuusalueita, kuten terveys- ja ympäristötieteitä. Jopa elinkeinoelämän lippua heiluttanut Pohjois-Karjalan kauppakamarin toimitusjohtaja Tiina Tolvanen oli suorittanut maisterin tutkintonsa metsätieteissä. Hallituksen kokoonpanossa näkyi varsin hyvin sekä kansainvälisen tason osaaminen että Itä-Suomen alueelliset erityispiirteet. Tässä mielessä hallitus oli yliopistonsa näköinen luomus.

195


Johtosääntö luo pelisäännöt Johtosääntökysymys sai Itä-Suomen yliopistoa rakennettaessa suuren painoarvon. Tämä ei ollut mikään ihme, sillä hallintojohtosääntö luo edellytykset yliopiston perustehtävien toteuttamiselle opetuksessa, tutkimuksessa ja yhteiskunnallisessa vuorovaikutuksessa. Se antaa vastauksen kolmeen avainkysymykseen: mitä yliopisto tekee, keiden harteille päätösvalta asettuu ja miten päätökset tehdään? Tiedeyhteisön jäsenet halusivat vastata näihin kolmeen kysymykseen laajalla rintamalla niin Kuopiossa, Joensuussa kuin Savonlinnassakin. Yliopistohankkeen johtoryhmä joutuikin ottamaan vuoden 2008 lopulla kantaa siihen, miten laajapohjaisesti tai demokraattisesti se oli valmis työstämään johtosääntöluonnoksia kohti viimeistä mutta ei toki lopullista versiota.378 Keskustelun avaajia olivat Joensuun ja Kuopion ylioppilaskunnat, jotka ilmaisivat syyskuussa yhteisen huolensa Itä-Suomen yliopiston valmistelusta. Ylioppilaskunnat toivoivat, että kaikki henkilöstöryhmät ja opiskelijat otettaisiin mukaan yliopiston sääntöjen val196

misteluun. Tällöin vaikutusmahdollisuudet olisivat suuremmat kuin päätöksentekovaiheessa, jossa konkreettisia muutoksia oli enää mahdotonta saada aikaiseksi. Ylioppilaskunnat esittivät sääntötyöryhmän perustamista. Siihen kuuluisi edustajia professorikunnasta, muusta henkilökunnasta ja ylioppilaskunnista. Työryhmä keräisi myös riittävästi lausuntoja tiedekunnilta, ammattijärjestöiltä sekä opiskelijoilta. Lausuntojen pohjalta se valmistelisi sääntöpohjan, jonka Itä-Suomen yliopiston hallitus aikanaan hyväksyisi sellaisenaan tai valmistelisi tarvittavilta kohdilta uudelleen.379 Johtoryhmän asiantuntijajäsen Teuvo Pohjolainen oli hahmotellut johtosääntöluonnosta jo joitain kuukausia ennen ylioppilaskunnan ehdotusta. Hahmotelma oli kuitenkin hyvin yleistasoinen, sillä lopullinen valmistelu oli mahdollista tehdä vasta yliopistolakiesityksen siirryttyä eduskunnan käsiteltäväksi. Johtoryhmä päätti kuitenkin avata keskustelun yliopistojen sisällä, koska johtosäännöllä oli niin keskeinen merkitys uuden yliopiston valmistelussa. Päivi Nergin mukaan ”varaslähtö” oli tietoinen, ja se antoi sopivasti pelivaraa suunnitella erilaisia etenemisvaihtoehtoja arvaamattoman tulevaisuuden varalle. Syksyllä avattu keskustelu johti lopulta siihen, että johtoryhmä päätti joulukuussa perustaa ylioppilas-


kuntien ehdottaman työryhmän jatkotyöstämään hallintojohtosääntöä. Työryhmän puheenjohtajiksi nimettiin Teuvo Pohjolainen ja Päivi Nerg ja siihen valittiin edustaja kustakin uudesta Itä-Suomen yliopiston tiedekunnasta, henkilöstöjärjestöistä ja ylioppilaskunnasta. Päätöstä pidettiin yleisesti tervetulleena, ja se avasi eri ryhmittymille pääsyn niihin pöytiin, joissa päätettiin yliopistoyhteisöä laajasti koskettavista asioista. Jopa usein kriittisiä näkemyksiä esittäneet henkilöstöjärjestöjen edustajat kokivat, että heillä oli työryhmän kautta aidosti mahdollisuus vaikuttaa johtosäännön sisältöön.380 Tammikuussa 2009 aloittanut johtosääntötyöryhmä kokoontui vuoden alkupuoliskon aikana yhteensä viisi kertaa. Eniten keskustelua herättivät akateemisen väen arkeen ja valtasuhteisiin liittyvät kysymykset. Näitä olivat päätösvalta tieteelliseen toimintaan liittyvissä asioissa, rehtorien lukumäärä, asema ja tehtävä, eri hallintoyksiköiden koko, näiden yksiköiden sisäinen ja keskinäinen hierarkia sekä henkilöstön kelpoisuusvaatimukset. Annettujen lausuntojen perusteella erityisesti kuopiolaiset kunnostautuivat monisanaisuudellaan ja runsailla toiveillaan. Heitä selvästikin häiritsi Teuvo Pohjolaisen laatiman johtosääntörungon minimalistisuus ja tiivis ilmaisutapa. Kuopiolaisten asenteen taus-

talla vaikutti Kuopion yliopiston erilainen perinne johtosääntöjä laadittaessa. Pohjois-Savossa oli totuttu elämään todellisessa ”pykäläviidakossa”, jossa kaikki vähänkin tärkeäksi koettu oli kirjoitettu auki. Pohjolaisen näkemys sitä vastoin oli se, että johtosääntöön ei pitänyt kirjoittaa mitään sellaista, mikä oli jo mainittu ylemmän asteen säädännössä. Loppujen lopuksi johtosääntöön kirjattiin varsin vähän asioita.381 Johtosäännön suppeus ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, etteivätkö eri intressiryhmittymät olisi saaneet näkemyksiään läpi johtosääntötyöryhmässä – päinvastoin. Laajalta rintamalta kohdistetut vaatimukset yliopistokollegion koon kasvattamiseksi kantoivat hedelmää, kun alun perin 12 hengen suuruiseksi kaavailtu toimielin kasvoi henkilömäärältään kaksinkertaiseksi. Päätös oli kompromissi, sillä yleisin ehdotus kollegion kooksi oli 36 henkeä. Myös tiedekuntaneuvostojen kokoa onnistuttiin kasvattamaan. Johtoryhmän näkemystä edustanut kirjaus enintään 12 jäsenen tiedekuntaneuvostosta muuttui neuvottelujen jälkeen enintään 16 jäsenen neuvostoksi. Jälleen kerran ratkaisu kulki varsin hyvin kultaista keskitietä, sillä esitykset tiedekuntaneuvoston suuruudesta olivat vaihdelleet 12 ja 24 jäsenen välillä. Kahden keskeisen päätöksentekoinstanssin paisuttaminen kallisti 197


vaakakuppia hieman yksiäänisemmästä strategisesta tehokkuudesta moniäänisemmän kollegiaalisuuden suuntaan. Johtoryhmässä pidettiin erityisesti yliopistokollegion koon tuplaamista hankalana, koska tilinpäätös-, vastuuvapaus- ja vahingonkorvauskanneasioiden näkökulma puolsi suppeaa ja talousosaamista painottavaa jäsenkuntaa. Tästä huolimatta johtoryhmä oli valmis tulemaan asiassa puolitiehen vastaan.382 Ehkä kiivain kädenvääntö valtasuhdeasioissa käytiin johtoryhmän ja tiedekuntien kesken. Kiistan aiheena oli se, osoittivatko tiedekuntien hallintopalvelukeskukset kuuliaisuutta ensisijaisesti dekaanille vai yliopiston keskushallintoa edustaneelle hallinto- ja talousjohtajalle. Kuten edellä on jo käynyt ilmi, yliopistohankkeen johtoryhmä oli vuoden 2008 lopulla suostunut siirtämään keskushallinnon ja tiedekuntien hallintopalvelukeskusten välisten valtasuhteiden määrittelyn seuraavan vuoden kevääseen, jolloin tekeillä olleen yliopistolain velvoittavien pykälien oletettiin olevan selvemmät. Tätä edelsi kuitenkin kiivas debatti, jota käytiin muun muassa Nilsiän Tahkolla 4.–5.12.2008 pidetyn Itä-Suomen yliopiston strategiaseminaarin yhteydessä. Tahkolla käyty henkien taisto henkilöityi johtoryhmää edustaneeseen hallintojohtaja Petri Lintuseen ja niihin pro198

fessorikunnan edustajiin, jotka pystyivät kuvittelemaan itsensä dekaanin vastuulliselle paikalle. Itä-Suomen yliopiston hallinto- ja talousyksikön rakentamisesta vastanneelle Lintuselle oli kehittynyt vuoden 2008 aikana vahva näkemys siitä, että koko hallinto-organisaatio oli hyvä keskittää sen alaisuuteen. Malli noudatti varsin hyvin sitä tehokkaana pidettyä keskusjohtoisuuden ideaa, jota Joensuussa oli Lintusen ja rehtori Vartiaisen johdolla toteutettu jo joitain vuosia. Sitä vastoin opetuksesta ja tutkimuksesta vastanneissa tiedekunnissa oltiin sitä mieltä, että varsin itsenäisesti toimivilla tiedekunnilla oli oltava dekaanin alaisuudessa toimiva oma hallintopalvelukeskus. Tämä näkemys sai hyvin laajan hyväksynnän etenkin Kuopiossa. Terveystieteiden tiedekuntaa dekaanina rakentanut Jukka Mönkkönen muisti, kuinka terveystieteet olivat yhtenä rintamana ajamassa tiedekunnille omaa hallintoa. Niin ikään kuopiolaiset Tero Karjalainen ja Kirsi Moisander todistivat, kuinka johtoryhmä joutui vetäytymään joulukuussa Tahkolla ennalta valmistelemattomaan ”kriisipalaveriin” ratkomaan kierroksia kerännyttä kysymystä tiedekuntahallinnon kohtalosta.383 Lopulta tiedekuntien näkemys pääsi niskan päälle ja dekaanit saivat kuin saivatkin itselleen oman hallintopäällikön


Tuusniemen Viitakossa pidettiin Itä-Suomen yliopiston perustamisen aikana kokouksia solkenaan. Suunnilleen Joensuun ja Kuopion puolivälissä sijainneessa Viitakossa oli koira vieraita vastassa ja emännän tekemä ruoka odottamassa päärakennuksella. Myöskään seminaarisalin varustelussa ei ollut huomautettavaa. Kuvassa professori Pauli Niemelä pitämässä puhetta tarkkaavaiselle kuulijakunnalle 1.4.2009. Kuva: Itä-Suomen yliopisto

199


vetämän esikuntansa. Täysin ehdoitta tätä ei kuitenkaan kirjattu johtosäännön viimeiseen luonnosversioon. ”Hallintopalvelukeskukset toimivat rehtorille vastuussa olevan dekaanin alaisuudessa. Konserniohjauksen kannalta on välttämätöntä, että keskushallinnolla on mahdollisuus ohjata hallintopalvelukeskusten toimintaa niiltä osin kuin ne hoitavat yliopistohallinnon kannalta keskeisiä tehtäviä esimerkiksi taloudenhoidossa, henkilöstöpolitiikassa, kehittämistyössä jne.”384

Siitä huolimatta, että johtoryhmä antoi periksi monissa asioissa, se osasi myös osoittaa tarvittaessa järkähtämätöntä taipumattomuutta. Useiden kuopiolaisten ryhmittymien toive kahdesta vararehtorista ei mennyt läpi. Johtoryhmä oli sitä mieltä, että työparina työskentelevä johtava rehtori ja akateeminen rehtori muodostivat tehokkaan kaksikon, joka yleistoimivaltansa puitteissa pystyi tarvittaessa delegoimaan dekaaneille yliopistotason tehtäviä. Tehtävien vaihtamisesta rehtoriparin kesken toimikauden puolivälissä sitä vastoin luovuttiin, kun käytäntöä pidettiin lähes yksimielisesti epäonnistuneena. Johtoryhmä torjui myös useita Joensuun ja Kuopion tieteentekijöiden yhdistysten esityksiä. Niitä olivat keskushallintoa pyörittävien hallinto- ja talousjohtajan 200

ja kehittämisjohtajan päätösvallan rajoittaminen sekä tiedekuntaneuvoston professorien määrän vähentäminen yhdellä siinä tapauksessa, että dekaaniksi valitaan professori neuvoston ulkopuolelta. Niin ikään tyrmätyksi tuli tieteentekijöiden ja filosofisen tiedekunnan esitys kirjata johtosääntöön maininta konsistorista, joka neuvoisi rehtoria tieteellistä toimintaa koskevissa asioissa sekä edistäisi tieteenalojen välistä yhteistoimintaa ja kampusten välistä vuorovaikutusta opetuksessa ja tutkimuksessa. Näissä asioissa kollegiaalisuusperiaate jäi ”ketteryyden” sekä ”strategisen ja operatiivisen tehokkuuden” jalkoihin.385 Kaiken kaikkiaan johtosäännöstä onnistuttiin sopimaan laajapohjaisesti ja tavalla, joka ajoittaisesta desibelien kohoamisesta huolimatta ei herättänyt suuria intohimoja ja tarvetta painaa jarrupoljinta. Teuvo Pohjolaisen mukaan keskustelu ei hirveästi poukkoillut siitä yksinkertaisesta syystä, että syvällistä lainsäädännöllistä osaamista oli vain harvoilla ja valituilla. Oikeustiede osoitti ”oikean tien” ja tasapuolisuustavoite tasoitti sen pahimmat kuopat. Itä-Suomessa ei myöskään vilkuiltu sivuille eteenpäin taivallettaessa. Missään johtosäännön laatimisen vaiheessa ei noussut esiin ryhmittymää, joka olisi aktiivisesti katsonut mallia muualta Suomesta. Oma


sääntörunko oli ohjenuorana, ja se kelpasi lopulta hyvin eri osapuolille. ”Siinä johtosäännössä me pystyttiin vaikuttamaan ja ei se mahdottoman huono ollut siinä rakennusvaiheessa”, ammattiyhdistysaktiivi Antero Puhakka kertoi näkemyksenään suuria vaaranpaikkoja sisältäneestä prosessista. Sanaparin ”ei huono” kuuleminen ayliikkeen edustajan suusta oli jotain sellaista, joka ei kuulostanut johtoryhmänkään korvissa lainkaan huonolta.386 Hallintojohtosäännön korostama tasapuolisuustavoite näkyi ennen kaikkea sen ensimmäisessä, Itä-Suomen yliopiston toimintaperiaatteita määrittävässä pykälässä. Siinä todettiin yliopiston toimivan kahdella pääkampuksella sekä Savonlinnan kampuksella ja noudattavan toiminnan lähtökohtana yhteistyön, luottamuksen ja yhdenvertaisuuden periaatteita. Tämä oli varsin hyvin linjassa useiden johtosääntöä kommentoineiden lausuntojen kanssa, jotka peräänkuuluttivat nimenomaan tasapuolisuuden ja yhdenvertaisuuden säilymistä uudessa yliopistossa. Nämä periaatteet tiivistyivät vaatimukseen kampustasapainosta, joka näkyi kahden rehtorin ”kotipaikan” kohdalla. Toisen rehtorin ensisijaisen työpisteen oli sijattava Joensuussa ja toisen rehtorin Kuopiossa. Kampustasapainon idea näkyi myös velvoitteena arvioida kaikki keskeiset yliopiston kehittämistä

koskevat päätökset perusteellisesti kaikkien kampusten näkökulmasta.387 Oli kuitenkin yksi johtosääntöön epäsuorasti liittyvä asia, jossa kampustasapainoa ei ollut mahdollista noudattaa: yliopiston kotipaikka ja postiosoite. Kotipaikkaa oli tarkoitus käyttää ainoastaan yritys- ja yhteisötunnuksen eli Y-tunnuksen hakemisessa ja muissa pakollisissa yhteyksissä, kuten suurasiakaspostinumeron kohdalla. Johtoryhmä päätti hoitaa kotipaikan valinnan arpomalla eli vetämällä pitkää tikkua kesäkuussa 2009. Arvontapaikka oli Savonlinnan kampuksen neuvotteluhuone B304. Virallisia valvojia olivat Perttu Vartiainen, Teuvo Pohjolainen, Päivi Nerg, Kirsi Karjalainen, viestintäjohtaja Liisa Hakola sekä dekaanit Markku Filppula, Seppo Kellomäki, Juha Kinnunen ja Jukka Mönkkönen. Onnettaren osa oli langennut Petri Lintusen harteille. Hän valitsi tikun, joka teki Kuopiosta Itä-Suomen yliopiston kotipaikan. Kyseessä oli herkkä kysymys niin yliopistoyhteisön sisällä kuin laajemminkin Itä-Suomessa. Johtoryhmä ei pitänyt valinnasta ja valintatavasta suurempaa meteliä. Esimerkiksi Pohjois-Karjalan maakuntajohtaja Pentti Hyttinen oli pitkään epätietoinen sen suhteen, miten juuri Kuopio oli valikoitunut yliopiston kotipaikaksi. Johtoryhmä oli tässäkin asiassa ylin portinvartija ja tiedon tarkka säännöstelijä.388 201


Perustamisvaiheen johtajat määräävät tahdin Itä-Suomen yliopiston rakentamisessa siirryttiin vuoden 2009 alussa niin kutsuttuun perustamisvaiheeseen, jonka tarkoituksena oli varmistaa yliopiston toiminta 1.1.2010 alkaen. Tätä silmällä pitäen yliopistohankkeen johtoryhmä nimitti tammikuussa erityiset perustamisvaiheen dekaanit. Heidän harteillaan oli valta ja vastuu uuden tiedekunnan rakentamisesta yhteistyössä vanhojen tiedekuntien ja laitosten johdon, henkilöstön ja opiskelijoiden kanssa. Dekaanien tehtävänä oli jatkaa työtä, jota niin kutsuttujen koordinoivien dekaanien johdolla oli tehty kesällä ja syksyllä 2008 tiedekuntien alarakenteita muodostettaessa. Perustamisvaiheen dekaanit olivat yhtä lukuun ottamatta eri henkilöitä kuin koordinoivat dekaanit. Myös johtoryhmän sana painoi dekaanien valinnassa enemmän kuin puoli vuotta aikaisemmin. Johtoryhmän pöytäkirjoista saa kuvan, että dekaanien valinnat tapahtuivat asianosaisten tiedekuntien esityksestä. Todellisuudessa valittiin sellaiset henkilöt, jotka nauttivat sillä hetkellä johtoryhmän silmissä 202

suurinta luottamusta. Merkille pantavaa on myös se, että tälläkin kertaa dekaaneiksi ehdolla olleet henkilöt olivat kaikki miehiä. Itä-Suomen yliopiston rakentaminen oli loppuun asti maskuliininen show, jossa Päivi Nerg edusti eräänlaista poikkeusta säännöstä.389 Ainoa koordinoivan dekaanin paikalta perustamisvaiheen dekaanin toimeen siirtynyt professori oli Jukka Mönkkönen, joka jatkoi terveystieteiden tiedekunnan rakennusprojektin johtamista. Toisena ehdokkaana ollut lääketieteellisen tiedekunnan dekaani kliinisen mikrobiologian professori Jukka Pelkonen joutui tyytymään dekaanin varahenkilön toimeen. Valintaa pohjustettiin haastatteluilla. Luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunnan dekaanin paikka oli perustamisvaiheessa läänitetty kampustasapainon nimissä joensuulaisille. Keulakuvaksi valikoitui metsätieteellisen tiedekunnan dekaani Seppo Kellomäki, joka omien sanojensa mukaan oli ”kaikkein vaarattomin henkilö” tehtävään. Koordinoivana dekaanina toiminut kemian professori Juha Rouvinen olisi ollut halukas jatkamaan perustamisvaiheen dekaanina, mutta Perttu Vartiaisen soitto Kellomäelle torpedoi nämä toiveet. Kellomäen aisapariksi nimitettiin professori Jari Hämäläinen Kuopion fysiikan laitokselta.390


Biofarmasian professori Jukka Mönkkönen toimi terveystieteiden tiedekunnan perustamisvaiheen dekaanina vuonna 2009 ja varsinaisena dekaanina vuosina 2010–2012.

Metsänhoitotieteen professori Seppo Kellomäki toimi luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunnan perustamisvaiheen dekaanina vuonna 2009. Kuvat: Itä-Suomen yliopisto

203


Toisen kahden kampuksen tiedekunnan eli yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunnan perustamisvaiheen dekaanin tehtävä annettiin kuopiolaisille. Paikasta oli kiinnostunut yhteiskuntatieteiden kokenutta kaartia edustanut sosiaalipolitiikan professori Juhani Laurinkari, jota hänen ikätoverinsa sosiaalityön professori Pauli Niemelä tuki vahvasti. Hieman nuoremman ikäpolven terveyshallintotieteen professori Juha Kinnunen haastoi Laurinkarin. Hänen kieltäytymisensä varalta reservissä oli vielä yksi vanhana juhannuspäivänä nimipäiväänsä viettävä professori, hyvinvointisosiologian nouseva nimi Juho Saari. Lopulta dekaaniksi valikoitui Kinnunen. Johtoryhmä poimi hänet tehtävään samalla tavalla kuin Kellomäen. Päätös sinetöitiin, kun Matti Uusitupa oli johtoryhmässä käydyn keskustelun jälkeen yhteydessä Kinnuseen. Joensuun yhteiskuntaja aluetieteiden tiedekunnan dekaani Harri Siiskonen aloitti Kinnusen oikeana kätenä dekaanin varahenkilönä. Samalla yhteiskuntatieteellisen alan koordinoivana dekaanina toiminut oikeustieteen professori Matti Tolvanen jäi sivuun johtopaikoilta.391 Filosofisen tiedekunnan osalta perustamisvaiheen dekaanin valinta sujui kaikkein vaivattomimmin. Tiedekunnan koordinaatioryhmä esitti yksimielisesti tehtä204

vään humanistisen tiedekunnan dekaania Markku Filppulaa. Johtoryhmällä ei ollut mitään esitystä vastaan, joten asia oli sillä selvä. Kilpailuasetelmalta vältyttiin, kun koordinaatioryhmää vetänyt teologisen tiedekunnan dekaani Lauri Thurén päätti perhesyihin vedoten siirtyä tiedekunnan perustamistyössä aktiivisen rivijäsenen rooliin. Hänen mukaansa perustamisvaiheessa dekaanina oli hyvä olla henkilö, joka olisi käytettävissä myös vuoden 2009 loppupuoliskolla ensimmäisiä varsinaisia dekaaneja valittaessa. Tätä kautta taattaisiin tärkeä jatkuvuus uutta tiedekuntaa kehitettäessä. Filppulan varahenkilöksi valittu kasvatustieteiden tiedekunnan dekaani Pertti Väisänen tiivisti kaksikon tavoitteet: ”Kyllä me lähdettiin Filppulan johdolla rakentamaan määrätietoisesti yhtä tiedekuntaa. [Pyrimme] pääsemään eroon erilliskulttuureista ja rakentamaan uuden pohjalta yhtä yhtenäistä tiedekuntaa.” Tämä Väisäsen tiivistys perustamisvaiheen keskeisistä tavoitteista soveltui myös muihin rakenteilla olleisiin tiedekuntiin.392 Vallitsevan kulttuurin kitkeminen uuden tieltä on helpommin sanottu kuin tehty. Vanhoja, vuosikymmenten aikana opittuja traditioita on käytännössä mahdoton hävittää kokonaan nopealla tahdilla, joten uutta jouduttiin väistämättä rakentamaan vanhan


Terveyshallintotieteen professori Juha Kinnunen toimi yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunnan perustamisvaiheen dekaanina ja varsinaisena dekaanina vuosina 2009–2013.

Englannin kielen professori Markku Filppula toimi filosofisen tiedekunnan perustamisvaiheen dekaanina ja varsinaisena dekaanina vuosina 2009–2017.

Kuvat: Itä-Suomen yliopisto

205


päälle. Näissä asioissa ei voitu välttyä muutosvastarinnalta. ”Suuret linjat menevät helposti, mutta pienet asiat ja yksityiskohdat hiertävät”, professori Jari Hämäläinen tiivisti osuvasti muutosjohtamisen kiemuroita. Vuonna 2009 käsiteltiin pieniä asioita, joista sai helposti aikaiseksi suuren riidan, jos niin halusi. Yksityiskohtien palapeliä pelattiin erityisesti rakenteilla olevien osastojen ja laitosten neuvottelupöydissä. Perustamisvaiheen dekaanit lähettivät helmikuussa 2009 johtoryhmälle esityksensä osastojen, laitosten ja harjoittelukoulujen johtajista. Esitykset kelpasivat johtoryhmälle sellaisenaan ja 25 perustamisvaiheen johtajaa apulaisineen aloittivat työskentelynsä välittömästi. Etukäteen arvioiden vaikein työ oli edessä neljällä kahden kampuksen laitoksen johtajalla: fysiikan ja matematiikan laitoksen vetäjällä Jari Hämäläisellä, tietojenkäsittelytieteen laitosta luotsanneella Erkki Sutisella, kauppatieteiden laitoksesta vastanneella Päivi Erikssonilla sekä yhteiskuntatieteiden laitosta johtaneella Leena Koskella.393 Johtoryhmä valvoi koko talven ja sitä seuranneen kevään herkeämättä tiedekuntien ja laitosten perustamista. Erityisesti Päivi Nerg matkasi väsymättä kampusten välillä. Hän kävi neuvotteluja tiedekuntien kanssa, tapasi vastuupaikoilla vaikuttavia professoreja ja pyöritti rakenteilla 206

ollutta organisaatiota kommunikaattorissaan. Nergin idea oli myös ostaa Accenture Oy:ltä muutoshallinnan valmennusta, joka sparraisi johtoryhmää ja muita perustamisvaiheen johtohenkilöitä muutosprosessin loppuun saattamisessa. Ulkopuolinen valmennus oli jatkoa vuonna 2008 aloitetulle ”Tulevaisuuden timantit” -nimellä kulkeneelle henkilöstön työhyvinvoinnin ja muutoksenhallinnan kehittämishankkeelle. Timantti-sana kuvasi yliopiston positiivista työnantajakuvaa ja imagoa, jotka oli mahdollista saavuttaa, mikäli kaikki henkilöstötoiminnot olivat kunnossa. Hanketta vetänyt Kuopion yliopiston henkilöstöpäällikkö Marketta Rantama muisti, että hän kykeni aistimaan epäilevät ilmeet tilaisuuksiin saapuvien kasvoilta.394 Koulutustilaisuuksissa mukana ollut farmasian professori Riitta Ahonen vahvistaa Rantaman muistikuvat. ”Mä muistan yhdessäkin koulutuksessa täällä Kuopiossa, muistaakseni Marketta Rantama veti sitä, niin siellä ivallisesti kommentoitiin, että Tulevaisuuden timantti, mikä se sellainen on. Marketta sanoi, että olisiko se parempi, jos se olisi Tulevaisuuden lapanen. Se oli tämmöistä [se asenne] silloin alkuun.”395

Joensuun yliopiston henkilöstöjohtajana toiminut Jouni Kekäle huomasi fuusion todellisuuden iskeneen vasten


henkilöstön kasvoja toden teolla vuoden 2009 aikana. Hän vertasikin tilannetta rajuun luonnonmullistukseen. ”Mä olen verrannut meidän fuusiota maanjäristykseen, jossa mannerlaatat törmää toisiinsa. […] Sitten kun se fuusio oikeasti tapahtuu, niin tulee mannerlaattojen yhteentörmäys, josta voi syntyä tsunami ja se iskee johonkin paikkaan. […] Se tsunami iskee jonnekin ja toiset alueet jää vähemmälle vahingolle. Ja sinne mihin se iskee, niin sielläkin ne, jotka on riittävän korkealla hierarkiassa, säilyy jalat kuivina, kun taas alemmalla olevat joutuvat räpiköimään vedessä.”396

Perustamisvaiheen dekaanit kokivat osin samanlaisia, osin erilaisia seurauksia tärinän keskellä. Jukka Mönkkönen muisti, että terveystieteiden tiedekunnan ylösajo oli vahvojen ihmisten vahvojen mielipiteiden yhteensovittamista, mikä kiireellisen aikataulun kanssa teki työstä yhtä aikaa mielenkiintoisen ja raskaan.397 Filosofisesta tiedekunnasta vastannut Markku Filppula oli samoilla linjoilla: ”Kyllä se aikamoista mylläkkää oli. Näin jälkeen päin sitä miettii, että miten tästä kaikesta on selvinnyt, mutta jotenkuten siitä selvittiin.”398 Luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunnan dekaanina toimineen Seppo Kellomäen mieleen jäivät erityisesti paitsi fyysisen myös

henkisen välimatkan synnyttämät ongelmat: ”Maantieteelle ei voi mitään. 140 kilometriä on kuitenkin jonkinlainen välimatka. Niissä keskusteluissa, joissa mä olin vetäjänä ja jotka oli suuremman joukon asioita, oli tiettyä kireyttä havaittavissa niiden tieteenalan edustajien keskuudessa, joita löytyi molemmilta pääkampuksilta.”399 Juha Kinnunen kuvasi monialaisuuden ja ‑paikkaisuuden johtamista jatkuvaksi luottamuksen rakentamiseksi yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunnassa, joka Savonlinnan matkailualan opetus- ja tutkimuslaitoksen ansiosta oli kolmen kampuksen tiedekunta. Dekaanin näkyvyys sekä hänen puheidensa ja tekojensa läpinäkyvyys olivat siinä avainasemassa. ”Luottamuksen rakentamisen suhteen yritin itse toimia sillä tavalla, että jo alkuvaiheessa tein selväksi sen, että minulla tulee olemaan työpiste sekä Joensuussa että Kuopiossa. […] Monialaisuutta voi johtaa siten, että pystyy vuorovaikutuksen kautta ja perehtymällä oivaltamaan sen, mikä on kullekin tieteenalalle ja oppiaineelle oikeasti tärkeää ja mistä ne on ylpeitä. Kun niihin pääsi kiinni, niin sitten oli mahdollista rakentaa yhdistäviä tekijöitä. […] Riittävä vuorovaikutus ja läsnäolo avaintoimijoiden kanssa on ihan keskeinen juttu tässä.”400

207


Johtoryhmä hyödynsi henkilöstön kehittämisyksikköä monenlaisessa tiedonkeruussa pyrkiessään hallitsemaan muutosta tiedekunnissa ja muissa yksiköissä. Kehittämisyksikön väki haastatteli keväällä 2009 keskushallinnon johtajia ja tiiminvetäjiä, perustamisvaiheen dekaaneja, osasto- ja laitosjohtajia, hallintopäälliköitä, henkilöstöjärjestöjen edustajia sekä muita avaintoimijoita selvittääkseen, oliko yksikön johtaminen hallinnassa ja oliko muutosprosessi aiheuttanut ongelmia ja ristiriitoja työyhteisössä. Näiden haastattelujen antia koottiin Accenturen tuella yhteen ja tulokset välitettiin johtoryhmän tiedoksi. Kesäkuussa järjestettiin keskustelujen purkutilaisuuksia, jotka kertoivat selvää kieltä rakenteilla olleiden tiedekuntien, erillis- ja palvelulaitosten ja keskushallinnon yksiköiden tilanteesta.401 Koko yliopiston mittakaavassa suurin vahvuus ja onnistuminen oli se, että muutos ja sen tarjoamat uudet mahdollisuudet oli tiedostettu kaikissa yksiköissä menneiden kuukausien aikana. Yliopistoyhteisön enemmistö seisoi edelleen yhdistymisen takana, ja henkilökunnan mukanaoloa muutoksen tekemisessä arvostettiin laajalti. Itä-Suomen yliopisto näkyi käytännössä kaikkialla, ja aihe oli ollut jo pitkään esillä jokaisessa laitoskokouksessa. Niiden rinnalle oli syntynyt uudenlai208

sia tiedonvälityksen, vuorovaikutuksen ja keskustelun foorumeita, kuten filosofisen tiedekunnan lanseeraama kuukausittain koko henkilöstölle järjestettävä Facultas Philosophica -keskustelutilaisuus. Uudet tehtävänkuvat olivat pikkuhiljaa rakentumassa ja yhteisen toimintakulttuurin luominen oli vähitellen mahdollista vaihtoehtoisten foorumien kautta.402 Yliopiston tasolla suurin heikkous oli yksiköiden eritahtisuus muutoksessa. Osa yksiköistä oli hyvinkin pitkällä ja käytännössä valmiita aloittamaan uudessa yliopistossa. Joissakin yksiköissä oli jämähdetty asemasotaan, jossa osapuolet tuijottelivat edellisvuonna kaivetuista poteroista toisiaan ja hermostuttivat nopean etenemisen keskeisyyttä painottanutta johtoryhmää ”itärintamalta ei mitään uutta” -tyylisillä lausunnoillaan. Käytännössä muutos sujui parhaiten niissä yksiköissä, jotka olivat osoittaneet aloitteellisuutta jo aikaisemmin yliopiston ylä- ja alarakenteita työstettäessä. Vastaavasti tuolloin epäluuloa osoittaneet olivat säilyttäneet näkökulmansa ja ehkä jopa vahvistaneet sitä. Näissä yksiköissä uusi kumppani nähtiin ennen kaikkea mahdollisena pettäjänä, jota oli kaiken aikaa epäiltävä ja vahdittava. Sinänsä inhimillinen menettämisen pelko vei fokuksen pois olennaisesta, eli siitä


mitä hyvää ja kaunista uusi kestävä kumppanuus voisi parhaimmillaan tarjota. Sitä vahvistivat henkilökohtaiset ominaisuudet, kuten pessimismi ja pyrkimys turvattuun ja mahdollisimman muuttumattomaan ympäristöön, ja lisäksi sosiaaliset suhteet, kuten henkilöiden tulehtuneet välit.403 Johtoryhmä pyrki osallistumaan vaikeimpien ongelmakohtien ratkaisemiseen. Tällöin dekaaneja tukeva työrukkanen oli Päivi Nerg, jolle oli parin vuoden aikana kehittynyt hyvät henkilökohtaiset kontaktit ruohonjuuritasolle. Viime kädessä myös rehtorit lausuivat painavan sanansa. Taustalla vaikutti johtoryhmän pelko siitä, että voisi syntyä pahaakin jälkeä, mikäli ”prosesseja ja joskus kipunoiviakin ihmissuhteita” ei ohjattaisi tiukalla otteella.404 Henkilöstön mielestä johtoryhmä ei kuitenkaan onnistunut tässä tavoitteessaan aina parhaalla mahdollisella tavalla. Yksi eniten kritiikkiä muutostukihaastatteluissa saanut seikka olikin johtoryhmän näkymättömyys vuoden 2009 alkupuoliskolla. Henkilöstön mukaan johto oli vetäytynyt kentältä norsunluutorniinsa ja eli jo ikään kuin tulevaisuudessa, uudessa toimivassa Itä-Suomen yliopistossa. Esimerkiksi joidenkin lääketieteilijöiden mukaan tämä rajoitti avointa keskustelua ja aiheutti johdon taholta ”asenteellista kriittisten

mielipiteiden ylenkatsomista”. Erillis- ja palvelulaitosten puolelta kuultiin puolestaan vaatimuksia siitä, että ”jonkun pitäisi alkaa taas johtaa ja kertoa, ettei syntyisi huhuja”. Puskaradio olikin yleinen viestintäväline keväällä 2009, kun määräaikaisissa työsuhteissa olevat ja hallinnossa työskentelevät pohtivat epätietoisuuden keskellä omaa tulevaisuuttaan.405 Petri Lintunen myönsi muutosviestinnän ongelmat, vaikka johtoryhmä yrittikin jakaa vastuuta alaspäin. Toisaalta suuressa muutoksessa täytyi Lintusen mukaan harjoittaa kylmästi priorisointia. Ensin oli hoidettava ne yksiköt, joissa oli suurin henkilöstövolyymi. ”Muut voivat olla vähän rempallaan ennen kuin nämä saadaan kuntoon ja ihmisten pitää se kestää.” Tämä perustelu ei kuitenkaan tavoittanut esimerkiksi kiinteistöyksikön väkeä. Kiinteistöyksikössä ihmeteltiin, miksi hallintojohtaja Lintunen ei ollut ottanut selväsanaisesti kantaa yksikön kehittämissuunnitelmiin, vaan oli sanonut katsovansa niitä myöhemmin. ”Henkilöstö kuvittelee, että me [toimitilapalveluiden vastaavat] tiedetään muttei kerrota. Kysellään: miksi pimitetään.” Yksikköön olikin jäänyt paljon avoimia kysymyksiä, mikä oli osaltaan jättänyt sen jälkeen monista muista hallinnon yksiköistä.406 209


Itä-Suomen yliopiston perustamisvaiheen johtoryhmän jäsenten kesken ei syntynyt suuremmin keskinäistä kisailua. Yhden poikkeuksen sääntöön muodosti kysymys rehtorin autosta. Johtoryhmän sihteerinä toiminut Kirsi Karjalainen muisti erään kokouksen vuodelta 2009, jonka jälkeen kuopiolaiset hieman kateellisina keskustelivat keskenään Perttu Vartiaisen uudesta UEF-1 -rekisterikilvellä varustetusta Audista. Lopulta samanlainen Audi hankittiin myös Kuopioon ja se sai rekisterikilvekseen UEF-10. Kuva: Pasi Huttunen. Julkaistu Uljas-lehdessä joulukuussa 2009.

210

Viestiminen ja tiedonkulku muodostivat koko yliopiston mittakaavassa varsin ristiriitaisen ja paradoksaalisen ongelman yliopiston perustamisen loppuvaiheessa. Yhtäältä muutostukikeskustelujen purkutilaisuudessa todettiin, että yleisesti ottaen tietoa oli ollut riittävästi tarjolla. Toisaalta tiedon saanti oli monesti edellyttänyt omaa aktiivisuutta. Kriitikkojen mielestä tämä ei pitänyt paikkaansa, vaan johtoryhmän viestintä oli ollut heikkoa, osin jopa ala-arvoista ja monista äkillisistä muutoksista vaikenevaa. Riittävää viestintää kehuvien mielestä tiedotusta kritisoivat olivat niitä ”hallinnoimista vastustavia tiedepolitrukkeja” ja ”vain oman napansa näkeviä partikularisteja”, jotka eivät halunneet itse ottaa tietoa vastaan ja jopa olivat ”aktiivisesti passiivisia” tässä asiassa, kuten eräs laitosjohtaja asian suorasukaisesti ilmaisi henkilöstön kehittämisyksikön edustajalle.407 Oma-aloitteisuus tiedonhankinnassa heijastui myös yleiseen aloitteellisuuteen. Aktiiviset tiedon hankkijat ja välittäjät olivat niitä, jotka ylipäänsä pyrkivät ratkaisemaan proaktiivisesti yhdistymiseen liittyviä ongelmia eivätkä siten jääneet aina odottamaan selviä ohjeita johtoryhmältä. Toisaalta passiivisia henkilöitä ei voinut syyllistää liikaa, sillä johtoryhmän toiminta oli alusta asti viestinyt sen jäsenten halua pitää muutoksen langat


tiukasti omissa käsissä, mikä ei suoranaisesti rohkaissut oma-aloitteisuuteen tiedekunta- ja laitostasolla. Tästä myös Accenturen muutoshallinnan valmentaja huomautti korostaessaan yhdistymisvaiheen vetäjien vastuuta hyödyntää mahdollisimman laajasti ihmisten tietoa ja kokemusta, jotta he eivät tuntisi jäävänsä ulos ja ryhtyisi muutoksen ”jarruttajiksi”.408 Johtoryhmän keinot kääntyivätkin jossain määrin sitä itseään vastaan, kun päätösvaltaa keskitettiin johtoryhmän käsiin tiukan aikataulun ja päätöksenteon sujuvoittamisen nimissä. Tämän seurauksena yhteistoiminta ja päätöksenteko lamaantuivat tietyissä yksiköissä, kun niiden avainhenkilöt jäivät odottamaan ohjeita ylätasolta. Lopputuloksena kyseiset yksiköt jäivät aikataulusta jälkeen, mikä oli ristiriidassa johtoryhmän alkuperäisen tavoitteen kanssa. Tiedekunnista puhuttaessa terveystieteiden tiedekunnan ja filosofisen tiedekunnan perustaminen sujui suhteellisen tyvenessä. Terveystieteiden tiedekuntaa vielä syksyllä 2008 vaivannut ongelma, lääketieteen aseman ”devalvoituminen”, oli häviämässä horisonttiin, kun lääketieteilijät ryhtyivät osoittamaan asteittaista sopeutuvaisuutta ajatukseen toimia laitoksena muiden joukossa. Tästä oli yhtenä osoituksena dekaani Jukka

Mönkkösen ja varadekaanina toimineen Jukka Pelkosen hyvin toimiva keskinäinen yhteistyö. Filosofisen tiedekunnan kohdalla suurimmat, lähinnä organisaation alarakenteisiin liittyvät kärhämät olivat niin ikään takanapäin, vaikkakin tiedekunnan kokoonpanoa pidettiin yhä pakotettuna. Tiedekunnassa keskityttiin lähinnä ulkopuolisiin uhkiin ja kannettiin huolta siitä, jäisivätkö ihmistieteilijät lääketieteellisen ja luonnontieteellisen – tutkimusryhmiä ja ryhmäjulkaisuja painottavan – tutkimusotteen jalkoihin. Ajautuminen ”opetuksen apuyksiköksi” pelotti.409 Suurimmat kipupisteet kohdistuivat luonnontieteiden ja metsätieteiden sekä yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekuntiin. Näistä ensiksi mainitussa hiersi tunne siitä, että ainoastaan vastuulliset perustamisvaiheen toimijat olivat asian ytimessä ja muut jäivät pimentoon. Erityisesti eräät kuopiolaiset luonnontieteilijät fyysikoiden johdolla karsastivat yliopistojen välistä siirtymäkauden sopimusta, jonka mukaan perustamisvaiheen dekaanin oli tultava Joensuusta. He olisivat halunneet valita tiedekunnan johtohahmon kilpailullisin periaattein. Kuopiolaiset olivat vakuuttuneita, että mikäli kaikki halukkaat olisivat saaneet astua numerolappu rinnassa lähtöviivalle, valituksi olisi tullut 211


”hallinnollisen managerin” sijasta ihmisten johtamiseen ja osallistamiseen perehtynyt savolainen ”leader”. ”Uudella yliopistolla pitäisi olla rohkeutta valita PARHAAT johtajat rehtorista laitosjohtajaksi saakka. Avainpositiot pitäisi laittaa julkiseen hakuun!” kuopiolaisten ukaasi kuului.410 Yhteiskunta- ja kauppatieteilijät puolestaan painivat useiden erilaisten oppiainekulttuurien yhteensovittamisen parissa. Opetuspainotteisten laitosten oli vaikea omaksua Itä-Suomen yliopiston korostama tutkimuspainotteinen työnkuva. Haluttomuus hyväksyä dekaani Juha Kinnusen johdolla määritelty tavoitteenasettelu loi epävarmuutta koko tiedekuntaan. Työnjaollisia epäselvyyksiä lisäsi se, että kaikki väistyvät dekaanit ja laitosjohtajat eivät olleet halukkaita luopumaan statuksestaan, vaan he pyrkivät monin keinoin haastamaan perustamisvaiheen johtohenkilöitä. Pienten ainelaitosten sisälle vuosien aikana muodostunut mustasukkainen heimoidentiteetti oli erityisen vahva yhteiskunta- ja kauppatieteissä. Kun tähän vielä yhdistettiin tieteenalalle ominainen ”kriittisyys”, jota myös ”liiaksi jääräpäisyydeksi” kutsuttiin, yhtenäisten prosessien ja toimivan tiedekuntakokonaisuuden saavuttaminen uhkasi lipua liian kauas. Uuden yliopiston ja tiedekunnan 212

onneksi pahimmilta uhkaskenaarioilta kuitenkin vältyttiin ja kokonaistilanne selkiintyi vähitellen kesään 2009 tultaessa. Tästä kiitosta jaettiin erityisesti dekaani Kinnuselle, joka nautti poikkeuksellisen vahvaa ja kampusrajat ylittävää luottamusta henkilöstön keskuudessa.411 Kahden kampuksen yksiköiden johtajat joutuivat eniten luovimaan risteävien näkemysten aallokossa myös osasto- ja laitostasolla. Jo alun perin haastavaksi tiedetyssä fysiikan ja matematiikan laitoksessa johtovastuuta kantanut Jari Hämäläinen turvautui perisuomalaiseen saunadiplomatiaan pyrkiessään rakentamaan luottamusta joensuulaisten ja kuopiolaisten välille. Kun sukset olivat menossa ristiin, Hämäläinen vei bussilastillisen fyysikoita ja matemaatikoita Tahkolle. Siellä hän pisti ihmiset samaan huoneeseen miettimään, miten mikäkin asia tehdään uudella laitoksella. Sitten oli vuorossa sauna. ”Sen jälkeen kun ihmiset olivat nähneet toisensa ja istuneet saunan lauteilla, niin se kummasti helpotti. Sen jälkeen se prosessi meni paremmin.” Fysiikan ja matematiikan laitoksen koko henkilöstö osallistettiin muutoksen suunnitteluun laitoksen yhteisillä kehittämispäivillä. Myös laitoksen johtoryhmä, säännölliset laitoskokoukset ja viikkotiedotteet, jotka kaikki oli pyritty rakentamaan avoimuuden hengessä,


viestivät niin sanotuista hyvistä käytänteistä. Näistä toimenpiteistä huolimatta skeptisyyttä kahden kampuksen laitosta kohtaan ei onnistuttu kitkemään kokonaan pois, vaan se säilyi aina laitoksen johtoa myöten.412 Yhteiskuntatieteiden laitoksen perustamista vetänyt Leena Koski ei nähnyt liikkeellelähdön sujuneen yhtään sen helpommin. Joensuulaiset ja kuopiolaiset eivät tunteneet hyvin toisiaan ja monissa hallinnollissa käytännöissä oli hyvin erilaiset toimintatavat.413 Huonoille henkilökemioille ja poikkeaville traditioille ei alkuun oikein mahdettu mitään. Ihmisillä oli taipumus käpertyä omaan tuttuun, kohta historian hämärään siirtyvään pieneen laitokseensa. Suunnitteluryhmän kokoontumisista huolimatta pitäviä päätöksiä ei oikein saatu aikaiseksi. Kokousten jälkeen suoraviivaisemmat joensuulaiset luulivat asioiden ratkenneen, mutta loivaliikkeisempien kuopiolaisten mielestä mitään ei ollut päätetty, vaan keskustelut oli mahdollista avata uudelleen. Keskitien löytäminen oli vaikeaa. Yhteiskuntatieteiden laitoksen perustamisvaiheella oli se erityispiirre, että lähes koko yhteisö aina johtajia myöten suhtautui yhteiseen laitokseen kriittisesti. Laitoksen sisällä kriittisyyttä pidettiin terveenä akateemisena piirteenä. Toisaalta ongelmalliseksi muodostui se, ettei kahden kampuksen

laitoksen väki juurikaan kokoontunut kasvokkain perustamisvaiheen aikana. Niiden sijasta harrastettiin paljon sähköpostineuvotteluja, jotka ajautuivat erittäin herkästi ”mielipiteiden kaaokseen ja kovin pinnallisesti peiteltyyn riitelyyn”. Valtapelin voima oli vahva ja halu kampusten välisen sillan rakentamiseen heikko.414 Tietojenkäsittelytieteen ja kauppatieteiden laitoksilla perustamisvaihe sujui kahteen edellä mainittuun laitokseen verrattuna rauhallisemmin. Tietojenkäsittelytieteissä ongelmana oli lähinnä vähemmistön piirissä ilmennyt haluttomuus ymmärtää, että ”maailma on nyt muuttumassa ihan oikeasti. Entiseen ei ole paluuta”. Laitoksen johdon mielestä ”pieni osa haluaisi jatkaa mukavoitunutta elämää, jossa ei tarvitse tehdä paljoakaan tulosta”. Kauppatieteissä ongelmat kulminoituivat erimielisyyksiin työnjaosta ja koulutuksen vaatimustasosta kahden eri kampuksilla opetettavan teema-alueen – Joensuun yritysoikeuden ja -talouden sekä Kuopion taloushallinnon ja rahoituksen – välillä. Erityisesti kuopiolaisten osoittama haluttomuus neuvotteluihin hidasti yhteisen laitoksen perustamisvaiheen etenemistä. Apua kauppatieteiden laitos sai lopulta Päivi Nergiltä, mistä laitoksen johto oli hyvillään. ”Ilman näin selkeää ja jämäkkää otetta olisimme pulassa.”415 213


Keskushallinnon sekä erillis- ja palvelulaitosten osalta kehityskulku oli samansuuntainen kuin tiedekunnissa. Vaikeuksia ilmeni perustamisvaiheessa eniten siellä, missä niitä oli ollut alun alkaenkin. Stabiiliuden säilyttäneessä kirjastossa oltiin kesällä 2009 jo pitkällä. Tietokannat oli yhdistetty onnistuneesti, ja kesälomien kynnyksellä myös tehtävänkuvat ja osaamiskartoitukset olivat likipitäen valmiit. Ylpeyttä – joidenkin mielestä jopa lievää omahyväisyyttä – äänessään kirjaston johto julisti olevansa ”10 vuotta edellä muita”. Myös koulutus- ja kehittämiskeskus Aducatessa oltiin ”aika pitkällä monessa mielessä”, kuten yksikön edustajat asian ilmaisivat. Perustamisvaiheessa kuopiolaiset, joensuulaiset ja savonlinnalaiset tekivät paljon asioita yhdessä. Tieto liikkui ja ihmiset osallistuivat tietoiskuihin. Toisin kuin kirjastossa, tietojärjestelmien yhtenäistäminen muodostui suureksi murheenkryyniksi, joten yhteistä toimintasuunnitelmaa ei päästy toteuttamaan täysipainoisesti. Käytännön työssä ensi kertaa kohdatut ongelmat nostivat esiin ihmisten välisiä ristiriitoja, jotka johtuivat vuosien aikana omaksutuista erilaisista toimintatavoista. Vaikeuksista huolimatta ilmapiiri säilyi Aducatessa voittopuolisesti myönteisenä.416 214

Palvelulaitoksiin kuulunut tietotekniikkakeskus kärsi kriittisellä hetkellä johtajan sairastumisesta. Seurauksena oli katkoksia tiedonkulussa ja pitkittynyttä epätietoisuutta siitä, miten perustamistyötä jatketaan. Luottamus johtajaan oli ollut niin vankkumaton, ettei perustettavan tietotekniikkakeskuksen varajohtajaa ollut vastuutettu. Tämän vuoksi olemassa olleita suunnitelmaluonnoksia ei saatu vahvistettua riittävän nopeasti, ja lisäksi tietojärjestelmien yhteensovittaminen ja henkilöstön tehtävänkuvista sopiminen takkusivat. Etenemisvaikeudet passivoivat henkilöstöä ja lisäsivät yleistä stressaantuneisuutta. Stressin ja epätietoisuuden keskellä osa henkilöstöstä veti omat johtopäätöksensä ja vaihtoi työpaikkaa. Syntynyt työvoimapula haittasi entisestään perustamisprosessia ja lisäsi jäljelle jääneen henkilöstön työtaakkaa. Tietotekniikkakeskus tarjosikin oivan esimerkin negatiivisuuden kierteestä, jonka jo yhdenkin avainhenkilön poisputoaminen voi laukaista.417 Tietotekniikkakeskuksen murheiden keskellä johtoryhmää lohdutti se, että alusta pitäen vakavista henkilöristiriidoista kärsineessä kielikeskuksessa näkyi pientä valonkajastusta tunnelin päässä. Pinnan alla poreilu jatkui ja henkilöstö oireili yhä. Suurinta ongelmaa eli joensuulaisen johtajan ja kuopiolaisen varajohtajan


työnjakoa ei ollut onnistuttu ratkaisemaan tavalla, joka tyydytti eri osapuolia. Kuopiolaisia häiritsi edelleen päätöksenteon suoraviivaisuus, jossa aikajänne oli viikon sijasta toisinaan jopa kymmenen minuuttia. Joensuulaiset kielikouluttajat puolestaan kokivat, ettei johtaja pitänyt riittävästi joensuulaisten puolia. Johtajan paikka oli välillä epäkiitollisen yksinäinen. Tästä huolimatta pahin näytti olevan takana päin. Tieto liikkui entistä paremmin ja yhteistyötä tekevät kielitiimit olivat aluillaan. Ajan kuluessa kielikeskuksessa opittiin riitelyn ohessa yhteistyön niksejä.418 Hallintojohtajat saattoivat olla väsyneitä tai heidän huomionsa kiinnittyneenä muualle, mutta joka tapauksessa Päivi Nergin ja Petri Lintusen vastuulla olleen yliopiston keskushallinnon perustamisessa ilmeni keväällä 2009 ehkä hieman odottamattomia ongelmia. Niin Nergin vastuulla olleessa suunnittelu- ja kehittämisyksikössä kuin Lintusen johtamassa hallinto- ja talousyksikössäkin valiteltiin hallintojohtajan ”näkymättömyyttä”. Käytäntöjen yhteensovittaminen takkusi ja erilaisissa vastuukysymyksissä oli epäselvyyttä. Esimerkiksi työnjaosta keskushallinnon ja tiedekuntien hallintopalvelukeskusten välillä ei tiedetty tarpeeksi. Konkretian puute vaivasi. Myöskään ristiriitaisuuksil-

ta ei voitu välttyä. Samassa yksikössä saattoi olla ihmisiä, joista osa näki asioiden etenevän hallitsemattoman nopeasti ja osa kirosi ärtyneenä turhan odottamisen synnyttämää tuskaa. Näkemyksiä oli lähes yhtä monta kuin tekijöitäkin. Yksittäisiä työntekijöitä huoletti eniten oman yksikön tilanne ja oman palvelussuhteen jatkuminen. Ulkoistetaanko minut? Miten minun ja monien muiden määräaikaisten käy? Aktiivisesti omilla taajuuksillaan sanomaansa levittäneet puskaradiot puhuivat irtisanomisten aallosta. Ristiriitaisten tunteiden keskellä yhteishenki kantoi yhä, mutta sen ylläpitäminen oli muuttunut aikaisempaa pakotetummaksi. Nyt polttoaineeksi kelpasi lähinnä hurtti ja hirtehinen huumori.419 Keskushallinnon palveluyksiköistä tutkimuksen tukipalvelut onnistui varsin hyvin luovimaan muutostilanteessa, jossa oli monta muutosta käynnissä yhtä aikaa. Osin yhteistyö jopa parantui keväällä verrattuna edelliseen syksyyn, jolloin muutos lähti liikkeelle. Tätä selitettiin Joensuun ja Kuopion välisen varauksellisuuden vähentymisellä ja keskinäisen luottamuksen kohentumisella. Epävarmuuden keskellä yksikössä pyrittiin viestimään, että uuteen oli siirryttävä vaiheittain, ja sen vuoksi myös ihmisiä kiinnostavat tehtävänkuvat täsmentyisivät 215


vasta myöhemmin. Täysin valmista ei tulisi olemaan edes vuoden 2010 alussa, jolloin uusi yliopisto aloittaisi virallisesti toimintansa. Suorasanaisesti välitetty tieto helpotti ihmisten tuskaa.420 Toinen ääripää oli opintopalvelut, jossa ei ollut onnistuttu laukaisemaan jo vuoden 2008 syksyllä esiintyneitä jännitteitä. Suurin ongelma oli yhä huonosti toimivat henkilösuhteet yksikön joidenkin joensuulaisten ja kuopiolaisten vastuuhenkilöiden välillä. Persoonallisuuserojen lisäksi halu pitää kiinni vallitsevista valta-asetelmista sekä vahva usko oman näkemyksen ja toimintatavan oikeellisuuteen selittivät tulehtuneita välejä. Halu ja kyky tarkastella asioita vastapuolen näkökulmasta oli heikko. Lisäksi joissakin yksikön tiimeissä oli uunituore johtaja, jolla oli vaikeuksia tutustua alaisiinsa ja saada otetta johtamastaan tiimistä. Näiden syiden vuoksi työtehtävien organisointi junnasi kuukausikaupalla paikallaan, vaikka pattitilannetta pyrittiin avaamaan säännöllisesti järjestetyissä koko yksikön palavereissa. Turhautuneisuus henkilöstön keskuudessa lisääntyi. Jopa yksikön rakentamisesta vastanneiden välillä käytiin sähköpostikirjeenvaihtoa, joka tulkittiin loukkaavaksi ja henkilökohtaisuuksiin meneväksi. Opintopalveluiden sisältä kantautuikin hätähuutoja, 216

joilla pyydettiin yliopiston johtoryhmältä tiukempaa otetta yksikön muutoksen johtamisessa. Pyyntö muistutti suuresti kielikeskuksen syksyllä 2008 esittämää toivetta johtamista helpottavan ohjausryhmän perustamiseksi. Opintopalveluiden tilanne osoitti, kuinka tärkeää on saada päteviä ja lisäksi persooniltaan sopivia ihmisiä yksikön avainpaikoille.421 Edellä kuvatuista osittain hyvin kriittisistä ja vaikeuksia korostavista esimerkeistä huolimatta Itä-Suomen yliopiston perustamisvaihe keväällä ja kesällä 2009 sujui ilman merkittävää vastarintaa. Kriittiset kannanotot olivat ”positiiviskriittisiä” ja niitä usein esittäneet henkilöstöjärjestöjen edustajat halukkaita viemään yhdistymisen maaliin. Monet aivan ruohonjuuritason henkilöt jakoivat vaikeinakin hetkinä kokemuksen siitä, että he olivat tekemässä historiallista ja ennen kaikkea myönteistä muutosta: ”henkivakuutusta yliopistotoiminnan jatkumiselle itäisessä Suomessa”.422 Esimerkiksi suunnittelupäällikkönä työskennelleen Kirsi Moisanderin mieleen on elävästi jäänyt erään professorin lausahdus muutoksen keskellä: ”Mä muistan aina sen yhden hienoimmista tilaisuuksista, kun meillä oli paljon yhteisiä sessioita ja Nergin Päivi niitä


organisoi, niin yhden semmoisen session Kuopion päässä, jossa yksi Kuopion professoreista seisoi siellä edessä ja kun keskusteltiin että miltä tuntuu, pelottaako, niin hän sanoi, että ’tiedättekö, minusta tämä on uskomattoman hieno juttu. Mä oon aina haaveillut siitä, että mä oon oikeanlaisessa yliopistossa ja nyt kun me saadaan humanistiset tieteet, opettajankoulutus ja saadaan kaikki keskeiset yliopistoon kuuluvat oppiaineet, niin mä koen, että me ollaan oikeassa yliopistossa. Tää ei koskaan voi mennä huonommaksi, tämän on pakko mennä paremmaksi.’”423

Onnistuneesta perustamisvaiheesta maksettu hinta oli kuitenkin inhimillisesti katsottuna kova. Ihmiset organisaatiohierarkian jokaisella askelmalla olivat laittaneet itsensä täysillä likoon. Töitä tehtiin talkooperiaatteella varsinaisten tehtävien rinnalla. Monet horjuivat aivan jaksamisen rajoilla, ja joillakin henkiset voimavarat kuluivat täysin loppuun. Työuupumus ei ollut harvinainen vieras kampuksilla. Pelastusrenkaita hamuttiin sieltä sun täältä. Sopivaan saumaan tullut pääsiäisloma pelasti yhden työtaakkaan hukkumiselta, kun taas toinen vetäytyi perustamisvaiheen jälkeen Joensuusta Savonlinnaan ”hiljaisuuden retriittiin”. Kolmas ammensi voimaa perheestään, sillä oli oltava muutakin elämää kuin

työelämä. Jotkut halusivat jatkaa työelämäänsä jossain muualla kuin Itä-Suomen yliopistossa, jos he eivät kokeneet saavansa mielekästä asemaa tai työnkuvaa uudesta organisaatiosta. Tämä kasvatti henkilöstöriskiä. ”Pystymetsästä ei saada osaavia, yliopistoja syvällisesti tuntevia ihmisiä”, eräs keskushallinnossa työskennellyt puki huolensa sanoiksi.424 Yksi Itä-Suomen yliopiston taakseen jättänyt nimekäs osaaja oli hankkeen projektipäällikkö hallintojohtaja Päivi Nerg. Hän ilmoitti heinäkuussa 2009 Savon Sanomien haastattelussa siirtyvänsä elokuun lopussa valtiovarainministeriöön hallinto- ja kehitysjohtajaksi. Nergin mukaan siirtyminen ajoittui hyvään saumaan. Itä-Suomen yliopisto aloittaisi uuden hallituksen johdolla työnsä elokuun alussa ja vuorossa olisi edellisten noin kahden vuoden aikana tehtyjen isojen päätösten loppuun saattaminen ja hienosäätäminen. Nerg ei kokenut tällaista työtä omakseen, vaan sanoi kaipaavansa pikemminkin uusia kiehtovia haasteita muutosjohtajana.425 Vielä vuosikymmen myöhemmin Nerg palasi mielellään Itä-Suomen yliopiston perustamisen vaiheikkaisiin vuosiin, jotka olivat piirtyneet hänen mieleensä kaikesta rasittavuudesta huolimatta onnellisena aikana: 217


”Kokonaisuudesta puhuttaessa on jäänyt mieleen hämmentävän hyvänä asiana johtoryhmätyöskentely ja hallitusten sitoutuminen. Se on jotain sellaista, mitä nykyisissä hankkeissa välillä kaipaa. Tämä kaikki ei ollut ollenkaan itsestään selvää. Ei ollut kampittajia. Aika moni meistä aika loppuun itsensä ajoi hankkeen aikana. Sitä voi miettiä, onko se onnistuminen vai epäonnistuminen, että oltiin aika väsyneitä lopussa. Pitkä ja intensiivinen prosessi yliopistossa, jossa ihmiset vaativat ja haastavat paljon, vei energiaa. Muistan, että muutaman kerran istuttiin Petrin mökillä siellä Joensuun nurkalla ja käytiin siellä läpi eniten paineita synnyttäneitä asioita. Viimeisenä keväänä, kun valmista alkoi syntyä, niin heräsi ajatus, että en itse jatka uudessa yliopistossa. Se on luonteeseenkin liittyvä piirre, että hakeudun uusiin haasteisiin, kun koen, ettei ole enää mitään uutta annettavaa stabiilimmassa tilanteessa.”426

Se, ettei Matti Uusitupa pyrkisi uuden yliopiston johtopaikoille, oli käynyt selväksi jo ennen Päivi Nergin ilmoitusta yliopistolaivan jättämisestä. Vuodesta 2001 lähtien rehtorina toiminut Uusitupa ilmoitti helmikuussa 2009 palaavansa vuoden 2010 alussa takaisin ravitsemuksen ja aineenvaihduntasairaustutkimuksen kiehtovaan 218

maailmaan. Eläkeiän saavuttanut Teuvo Pohjolainen siirtyisi tuolloin täysinpalvelleiden emeritusprofessorien joukkoon. Perttu Vartiainen ilmoitti ennen 24.8.2009 pidettyä viimeistä yliopistohankkeen johtoryhmän kokousta harkitsevansa vakavasti lähtemistä mukaan rehtorikisaan. Elokuussa oli selvää myös se, että Petri Lintunen jatkaisi uuden yliopiston hallinto- ja talousjohtajana. Hänelläkin oli tosin vastassaan muutoksen tuulia, sillä hallinto- ja talousjohtajan ”kotikampukseksi” oli päätetty Kuopio.427 Kesäkuun puolivälissä 2007 aloittaneen ja elokuun lopussa 2009 lopettaneen yliopistohankkeen johtoryhmän saavutukset olivat vähintään kelvolliset. Johtoryhmän luotsaamana onnistuttiin valamaan perustukset ja kirjaamaan toiminnan suuntaviivat uudelle kolmella kampuksella toimivalle reilun 14 000 opiskelijan ja vajaan 2  900 työntekijän monitieteiselle yliopistolle. Muutosprosessi oli vahvasti johtoryhmän ylhäältä ohjaama. Se otti päätöksenteossa henkilöstön näkemyksiä huomioon, mutta ei antanut niille missään vaiheessa määräävää asemaa. Henkilöstön piirissä näkemykset vaihtelivat voimakkaasti sen suhteen, kuultiinko heitä vain muodollisesti vai kuunneltiinko heidän mielipiteitään aidosti. Tapauskohtaisesti molemmat näkemykset


pitivät paikkansa. Sitä todennäköisemmin henkilöstön näkemykset kuuluivat ja näkyivät, mitä yksimielisemmän kannan he onnistuivat muodostamaan ja välittämään eteenpäin johtoryhmälle. Esimerkiksi hallintojohtosääntöä työstettäessä henkilöstön yhteneväiset näkemykset johtivat monia henkilöstöryhmiä miellyttäviin kirjauksiin. On kuitenkin hyvä muistaa, etteivät edes yksittäiset henkilöstöryhmät olleet yksiäänisiä monoliitteja, vaan erilaiset intressit törmäsivät yhteen myös niiden sisällä. Käytännössä jokainen ItäSuomen yliopiston syntyyn vaikuttanut merkittävä päätös herätti tunteita laidasta laitaan. Välillä nämä tunteet hidastivat kitkan tavoin hankkeen etenemistä, ja välillä ne toimivat myötätuulen kaltaisena työntövoimana. Itä-Suomen yliopiston rakentaminen vuosina 2007– 2009 sujui samaan aikaan luotaviin Aalto-yliopistoon ja Turun yliopistofuusioon verrattuna jouhevammin ja pienemmin mielenosoituksin. Tämä huomattiin myös opetusministeriössä. Ministeriössä korkeakoulu- ja tiedepolitiikan avainpaikoilla tuohon aikaan vaikuttaneen Anita Lehikoisen mieleen jäi kansallisesta kontekstista tarkasteltuna koko hankkeen vaivattomuus:

”Kokonaisuuden kannalta ehkä Itä-Suomen yliopiston rakentumisessa erityisen vahvaa oli se talojen oma tahto. Siinä kaikki näki sen, että tulee vaikeita päätöksiä tehtäväksi, mutta se johto oli hyvin määrätietoinen ja haki yhteistyökuvioita laajasti. En tiedä minkä takia, mutta se jäi mieleen sellaisena hyvänä hankkeena. Lopputulema oli vaikeiden ratkaisujen jälkeen hyvin onnistunut. Jotenkin se lähtökohta, että oltiin federaatiota tekemässä ja sitten porukat itse mietti, että tässä ei ole järkeä. Ja juuri se analyysi oli taustalla, että ei haluta taantua pelkäksi opetusyliopistoksi, että jotakin on pakko tehdä.”428

Olisi houkuttelevaa tulkita, että siirtyminen löyhästä federaatiosta yliopistojen täydelliseen yhdistymiseen johtui lähinnä johtoryhmän visionäärisyydestä ja hyvin laadituista strategisista suunnitelmista. Tulkinta jättäisi kuitenkin opetusministeriön harjoittaman etäohjauksen liian vähälle huomiolle. Muun yhteiskunnan tavoin myös opetusministeriössä vedettiin yhtäläisyysmerkkejä suuremman koon ja tehokkuuden välille. Yliopistojen suurimpana rahoittajana se kykeni harjoittamaan resurssiohjauksen kautta tapahtuvaa suostuttelua, joka tähtäsi yliopistojen yhdistymisiin. ItäSuomessa suostuttelu toimi paremmin kuin vaikkapa Jyväskylän ja Tampereen yliopistojen kohdalla – näissä 219


paikoissa yhteisen yliopistoallianssin rakentaminen jäi Potemkinin kulissien asteelle429. Itä-Suomen yliopisto oli eittämättä edelläkävijä, mutta sen tiekartta ei ollut itse piirretty, vaan sen hahmottelua ohjasivat myös suuremmat yhteiskunnalliset voimat. Olivatko johtoryhmän yritykset suunnistaa ja johtaa itse sitten tuhoon tuomittuja? Oliko Itä-Suomen yliopistoaihio vain lastu laineilla? Ei suinkaan. Vuonna 2009 pikkuhiljaa hahmottuvassa yliopistossa näkyi myös vahva suunnitelmallisuus ja johtoryhmän kädenjälki. Johtoryhmä kykeni hahmottamaan siitä pitkälti riippumattomia yhteiskunnallisia olosuhteita ja valjastamaan ne omien tarkoitusperiensä palvelemiseksi. Itä-Suomen yliopiston synty oli monessa suhteessa projektipäällikkönä toimineen Päivi Nergin ahkeruuden ansiota. Nerginkin työtä tukeneita yhtä tärkeitä elementtejä olivat rehtorien auktoriteetti ja rauhoittelevat lausunnot, akateemisena asiantuntijana toimineen Teuvo Pohjolaisen juridinen osaaminen ja Petri Lintusen tarpeen vaatiessa osoittama kovapintaisuus ”jarruttajia” kohtaan. Mielikuvien tasolla haluttiin päästä eroon paarialuokan yliopiston pienuuden stigmasta. Henkilöstön enemmistön myötämielisyys tätä ylintä päämäärää kohtaan helpotti johtamista ja yhdisti ihmisiä yli kampusrajojen. 220

Suunnitelmien ja johtamisen pohjalta tapahtunut eteneminen kuitenkin heikentyi vuonna 2009, jolloin siirryttiin suurista linjoista ja abstrakteista rakennekaavioista kohti konkreettisempaa ja yksityiskohtaisempaa asioiden järjestelyä. Viimeistään tuolloin monimutkaisen fuusion realiteetit avautuivat ihmisille kaikkine kipupisteineen. Monella toimijalla – myös johtoryhmällä – oli suuntavaisto välillä hukassa. Kun väsymys vaivasi ja monta rautaa oli tulessa, yllättäviltä tulipaloiltakaan ei voinut välttyä. Ylevät aikeet ja tavoitteellinen toiminta menettivät merkitystään ja korvautuivat ainakin osittain historioitsija Markku Kuisman nimeämillä ihmiskunnan historian suurilla muutosvoimilla: sähläyksellä ja sattumalla430. Näidenkin voimien edessä Itä-Suomen yliopiston rakentajilla oli lopulta onni myötä. Vaikka katastrofinkin ainekset olivat olemassa, perustamisvaihe ei ajautunut missään vaiheessa umpikujaan. Edessä odotti kuitenkin uusi entistä kilpailullisempi toimintaympäristö ja sen uudet vaaranpaikat.


Alku aina hankala – yliopisto tapailee askeliaan

Suhteellisen sujuvasti rakentuneen Itä-Suomen yliopiston toiminnan käynnistämiseen liittyvät ristiriidat kärjistyivät 2010-luvun ensivuosina. Syinä näkemyseroihin olivat paitsi fyysiseen ja henkiseen välimatkaan liittyvät kysymykset, myös ennen kaikkea kulttuurilliset eroavaisuudet. Näkemyserojen setvimisessä aika teki omaa tehtäväänsä. Kuvassa Savon Sanomien pilapiirtäjä Toivasen lempeä näkemys savokarjalaisesta nokittelusta. Kuva: Ilkka Toivanen

221


Päätökset tehdään ”Olympos-vuorella” Yhdessä yössä voi muuttua paljon. Yliopistoille 1.1.2010 voimaan astunut uusi yliopistolaki merkitsi uuden aikakauden ensimmäistä päivää. Tuolloin yliopistot eivät enää olleet osa Suomen valtiota vaan itsenäisiä oikeushenkilöitä. Vastaavasti henkilöstön virkasuhteet muuttuivat työsuhteiksi. Uusi aika toi mukanaan uusia oikeuksia ja velvollisuuksia. Puhuttiin yhtäältä ylipistojen taloudellisen ja hallinnollisen autonomian kasvusta ja toisaalta niiden velvollisuudesta kantaa vastuu tehdyistä päätöksistä. Vastuu- ja johtamiskysymykset korostuivat, ja ammattimaisesta johtamisesta tuli uusi hokema. Ammattimaisesti johdetut yliopistot vastasivat omalla rahalla omasta toiminnastaan. Pääosa rahoituksesta tuli tosin edelleen valtiolta. Tältä osin resurssiriippuvuuden muutos oli käytännössä yhtä kosmeettinen kuin myöhemmin keväällä tapahtunut opetusministeriön nimenmuutos opetus- ja kulttuuriministeriöksi. Toisaalta yliopistojen oli jatkossa lisättävä yhteistyötä 222

elinkeinoelämän kanssa ja haettava yhä enemmän voimakkaasti kilpailtua täydentävää rahoitusta, jolla rahoitettiin etenkin tutkimusta. Kilpailukykyruuvi kiristyi entisestään. Selviytyjäyritysten rinnalle tulivat julkisen ja yksityisen sektorin välillä tasapainoilevat selviytyjäyliopistot.431 Samanaikaisesti uuden yliopistolain kanssa toimintansa aloittanut Itä-Suomen yliopisto vannoi johtohenkilöidensä suulla pärjäävänsä kilpa-ajossa tieteen valtateillä. Kilpailukyvyn vahvistamiseksi sen piti vahvistaa yksiköitään. Aikaisemmin tehty päätös rakentaa uusi yliopisto neljän suurtiedekunnan varaan antoi siihen hyvän mahdollisuuden. Yliopiston johdossa päätöstä pidettiin kriittisenä aikakauden arvostaman suuruuden ekonomian ja lisäksi vähitellen muodostuvan Itä-Suomen yliopiston identiteetin kannalta. Yksiköiden vahvistamisessa keskeisiä konkreettisia asioita olivat ”tarkka profiloituminen” ja ”jämäkkä strategiatyö”, kuten Petri Lintunen teesit naulasi Savon Sanomille 31.12.2009 antamassaan haastattelussa.432 Profiloitumista ja strategiatyötä ei toki aloitettu vasta yliopiston toiminnan käynnistyttyä. Päinvastoin, elokuussa 2009 ensimmäisen kerran kokoontunut


yliopiston hallitus kiinnitti puheenjohtajaksi valitun Petteri Taalaksen johdolla ensitöikseen huomiota näihin kysymyksiin. Hallitus lähti liikkeelle käynnistämällä 19. elokuuta rehtoreiden hakuprosessin. Vain vajaat kaksi kuukautta myöhemmin 7. lokakuuta valinnat oli tehty. Valintoja edelsivät haastattelut, joihin kutsuttiin yhdeksästä hakijasta kuusi. Haastatteluvaiheeseen valittiin opetusministeriön ylijohtajana toiminut Sakari Karjalainen, Turun yliopiston solubiologian professori Kalervo Väänänen, Kuopion yliopiston biofarmasian professori Jukka Mönkkönen, Joensuun yliopiston ekotoksikologian professori Jussi Kukkonen, englannin kielen professori Markku Filppula ja yhteiskuntamaantieteen professori, yliopiston rehtori Perttu Vartiainen. Näistä kuudesta valittiin psykologisiin testeihin Karjalainen, Väänänen ja Vartiainen. Lopulta hallitus päätyi yksimieliseen ratkaisuun, jossa hallinnosta ja taloudesta vastaavaksi johtavaksi rehtoriksi valittiin ennakkosuosikki Perttu Vartiainen. Tutkimuksesta ja opetuksesta vastaavaksi akateemiseksi rehtoriksi hallitus valitsi Kalervo Väänäsen, vaikka hän oli alun perin hakenut vain johtavan rehtorin paikkaa.433

”Mähän hain varsinaiseksi rehtoriksi, enkä hakenut ollenkaan akateemisen rehtorin positiota. Mutta sitten hallituksen kanssa neuvoteltiin ja hallituksen puheenjohtaja Taalas teki tällaisen ehdotuksen, että vähän muutettiin niitä toimenkuvia ja työnjakoa vähän tarkennettiin. Se näytti ihan hyvältä ja siitä sitten aloitettiin syksyllä 2009.”434

Itä-Suomen yliopiston rehtoreiksi valittiin ”Janus-kasvoinen” parivaljakko, jonka taustat olivat hyvin erilaiset. Alueen ja sen korkeakoulujen historian hyvin tuntenut ja jatkuvuutta edustanut maantieteilijä Vartiainen katsoi ikään kuin menneisyyteen, ja alueen ulkopuolelta saapunut biolääketieteilijä Väänänen tähysti tulevaan. Valinnan jälkeen molemmat rehtorit tosin vannoivat suuntaavansa yksissä tuumin ”nokat kohti tulevaisuuden haasteita”. Ehkä hieman yllättäen monien tuntemalla Vartiaisella oli valinnan jälkeen enemmän todisteltavaa kuin ventovieraalla Väänäsellä. Erityisesti eräitä pitkäaikaisia Kuopion yliopiston työntekijöitä närkästytti joensuulaisen päätyminen rehtoriksi. ”Piti valita dynaaminen, toimitusjohtajamainen rehtori. Valittiin kuitenkin karjalaisen hevoskauppiaan tyylinen, pysähtyneisyyden ajan ikoni Joensuusta.” Toisaalta vanhan kulttuurin jatkumista ja reviiririitojen säilymistä 223


pelänneet tahot kritisoivat samassa yhteydessä myös Päivi Nergin loikkaamista fuusiolaivasta rannalle, ennen kuin yliopisto oli edes aloittanut toimintansa.435 Jatkuvuus näytti kelpaavan vain, mikäli sillä oli kuopiolaiset kasvot. Perttu Vartiainen, joka Sari-Johanna Karhapään mukaan osasi lukuvuoden avajaispuheissaan haistella vallitsevia poliittisia tuulia436, puhui heti valituksi tultuaan sillanrakentamisesta yhtä antaumuksellisesti kuin 1600–1700-lukujen kauppiaat hevosistaan Hevostorinakin tunnetulla Turun Akatemiantorilla: ”Tässä tehtävässä kotiinpäin vetäminen olisi katastrofi. Joensuulaisuuteni on täysin taustatekijä. Pidän Itä-Suomen yliopiston puolia. Kampuksella ei ole väliä. Tehtävä edellyttää paljon läsnäoloa Kuopiossa, joten olen kaupungissa varmasti viikoittain.”437

Perttu Vartiainen ja Kalervo Väänänen hakivat molemmat johtavan rehtorin paikkaa. Lopulta toimenkuvien justeerauksen jälkeen Väänänen suostui aloittamaan Itä-Suomen yliopiston ensimmäisenä akateemisena rehtorina. Valintojen ratkettua rehtorikaksikolla ei ollut vaikeuksia mahtua istumaan sovussa samalle istuimelle. Kuva: Itä-Suomen yliopisto

224


Rehtorikysymyksen ratkettua akateemisen johtamisjärjestelmän rakentamista jatkettiin dekaanien valinnalla. Valintaprosessi oli rehtori Vartiaisen vastuulla. Hallitus valitsi dekaanit joulukuussa hänen esityksestään. Tätä ennen asiassa oli johtosäännön mukaisesti kuultu tiedekuntaneuvostoja. Rehtorin esitys ei kuitenkaan ollut riippuvainen tiedekuntien kannasta. Perinteinen kollegiaalisuus sai väistyä, kun johtaja valitsi sopivimmaksi katsomansa alaiset. Yliopistoväki pääsi heti tutustumaan uuden yliopistolain myötä alkavaan ammattijohtajuuden aikaan. Vartiainen valitsi dekaanit neljään tiedekuntaan seitsemän kisaan ilmoittautuneen ehdokkaan joukosta. Heidän joukossaan olivat myös kaikki perustamisvaiheen dekaanit. Filosofisen tiedekunnan sekä yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunnan perustamisvaiheen dekaanit Markku Filppula ja Juha Kinnunen eivät saaneet haastajia. Alas ajettavan lääketieteellisen tiedekunnan dekaani Jukka Pelkonen haastoi terveystieteiden tiedekunnassa Jukka Mönkkösen. Toisin sanoen ehdokasasetelma oli sama kuin perustamisvaiheen dekaania valittaessa. Luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunnassa (LUMET) ehdokkaita olivat dekaani Seppo Kellomäen ohella toinen metsätieteiden professori

Timo Tokola sekä fysiikan professori Timo Jääskeläinen. Koko kolmikko oli Joensuusta siitä yksinkertaisesta syystä, että hakukuulutuksessa dekaanin kotipaikaksi oli määrätty Joensuu. Vastaavasti yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunnan dekaanin kotipaikka oli Kuopio.438 Kampustasapainon säilyttämisen vuoksi tehty päätös rajasi tehokkaasti dekaaniehdokkaita. Käytäntö oli täysin sama kuin perustamisvaiheen dekaaneja valittaessa, ja erityisesti kuopiolaiset fyysikot kritisoivat päätöstä yhtä antaumuksella kuin perustamisvaiheessa. Dekaanin varahenkilönä perustamisvaiheessa toiminut professori Jari Hämäläinen oli yksi pettyneistä: ”Olin kiinnostunut dekaanin paikasta UEF:ssa. Mä olin varahenkilönä perustamisvaiheessa ja Kuopion päässä monet olivat sitä mieltä, että mä voisin olla ehdokkaana. Mutta sitten tuli päätös rehtoraatilta, että näissä tiedekunnissa, mitkä toimii kahdella kampuksella, niin juuri LUMET:iin halutiin joensuulainen henkilö. Haluttiin tasapaino tätä kautta ilman että siinä oli mitään avointa hakua. Se oli mun mielestä niitä negatiivisia päätöksiä. Se että postinumero ratkaisee eikä paremmuus. Mielelläni häviän kyllä reilun kilpailun, sen verran on urheilutaustaa.”439

225


Lopulta kolme neljästä perustamisvaiheen dekaanista tulivat nimitetyiksi ensimmäisiksi varsinaisiksi dekaaneiksi. Ainoastaan luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunnassa johtohenkilö vaihtui, kun rehtori Vartiainen päätti esittää hallitukselle Timo Jääskeläisen valitsemista dekaaniksi. Häntä kannattivat erityisesti monet joensuulaiset fyysikot ja kemistit, kun taas eläkeikää lähestynyt Kellomäki keräsi enemmän kannatusta kuopiolaisten keskuudessa. Viime kädessä kuitenkin Vartiaisen näkemys ratkaisi. Hän konsultoi asiassa myös aisapariaan Kalervo Väänästä. Valituilla dekaaneilla olikin molempien rehtorien luottamus takanaan. Hallitus hyväksyi tehdyn esityksen sellaisenaan.440 Hallituksessa istuneen kuopiolaisen fyysikon Tero Karjalaisen muistin mukaan rakentava debatti edelsi kuitenkin nimityksiä: ”Muistelen että kaikista merkittävistä henkilövalinnoista hallitus kuitenkin keskusteli, eli ei ne mitään nuijalla kopautettavia juttuja ollut. Mutta ei se sillä tavalla todellisesti kyseenalaistavaa ollut. Niin kuin itsekin olen joskus ääneen saFysiikan professori Timo Jääskeläinen toimi luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunnan ensimmäisenä varsinaisena dekaanina vuodet 2010–2013. Kuva: Itä-Suomen yliopisto

nonut hallitustyöskentelystä, kun on ihmetelty joitain henkilövalintoja vaikkapa, niin jos rehtorilla on esitys dekaaneista ja jos me hallituksena tehtäisiin joku muu päätös kuin mitä rehtori esittää, niin kyllä me annettaisiin samalla rehtorille

226


vahva signaali, että mietipä omaa asemaasi. Eli jos hänellä on esittää, että hänen oma esikuntansa rakentuu näin ja me oltaisiin hallituksessa niin vahvasti eri mieltä eikä tehtäisi sen mukaista päätöstä, niin musta me samalla sanottaisiin rehtorille, että etsi toisia töitä.”441

Dekaanit olivat rehtorien rinnalla keskeinen osa yliopiston aikaisempaa keskitetympää johtamisjärjestelmää. Heidän harteillaan oli vastuu tiedekuntien rakenteellisesta ja strategisesta kehittämisestä sekä talouden johtamisesta. Dekaanit istuivat myös yliopiston johtoryhmässä rehtorien ja hallintojohtajan rinnalla. Yliopiston hallitus oli jo ennen dekaanien nimitystä päättänyt muuttaa tuoreeltaan elokuussa hyväksymäänsä hallintojohtosääntöä. Muutokset liittyivät keskushallintoon, jota hallitus päätti selkeyttää ja virtaviivaistaa. Keskushallinnon johto annettiin yhden henkilön, hallintojohtajan harteille. Päätös kumosi fuusion alkuvaiheessa hyväksytyn kampustasapainoa noudattaneen kahden hallintojohtajan mallin, joka lähti liikkeelle siitä, että Petri Lintunen ja Päivi Nerg jatkaisivat molemmat uudessa yliopistossa. Nergin siirryttyä valtiovarainministeriöön hallitukselle avautui hyvä tilaisuus lakkauttaa Nergille räätälöity kehitysjohtajan toimi ja kehitysjohtajan alaisuudessa toiminut ke-

hittämisosasto. Samalla Petri Lintusen hallinto- ja talousjohtajan nimike muuttui hallintojohtajan toimeksi.442 Suuri osa päätösvallasta keskittyi yliopiston hallitukseen ja johtoryhmään, joka valmisteli asioita hallituksen päätettäväksi. Sitä yliopistojen rehtorit ja hallintojohtajat olivat toivoneet useiden vuosien ajan, ja sitä edellytti myös uusi yliopistolaki, joka peräänkuulutti selkeästi organisoitua hallintoa sekä tehokkaita ja nopeita hallintoprosesseja. Laitostasolla vaikutti siltä kuin päätöksenteko ja päätöksentekijät olisivat uudistuksen myötä siirtyneet kuolevaisten joukosta korkealle, jumalten kansoittamalle Ólympos-vuorelle. Sosiaalipsykologian professori Vilma Hänninen kuvasi tapahtunutta muutosta seuraavin sanoin: ”Tässä ei voi erottaa uutta yliopistoa ja uutta yliopistolakia toisistaan. Samalla kun syntyi Ólympos-vuori eli tuolla jossain oleva uuden yliopiston hallinto, josta ei saa otetta, niin samaan aikaan tämä yliopistolaki teki sen, että se Ólymposvuori muuttui semmoiseksi, josta niitä määräyksiä vain sateli. Mutta en mä halua olla niin äärettömän kriittinen, että ei tässä mitään järkyttävää tapahtunut. Juho Saari sanoi aikanaan, että sitten vain rukoillaan hyvää herraonnea, kun he saa kaiken vallan.”443

227


Päivi Nerg toimi vuosina 2007–2009 Itä-Suomen yliopistohankkeen projektipäällikkönä suurella ahkeruudella ja määrätietoisuudella. Hänellä suunnitelmapaperit pysyivät tiukasti näpeissä kovienkin turbulenssien sattuessa kohdalle. Kuva: Itä-Suomen yliopisto.

Yliopiston hallituksen kokouksissa sihteerinä toiminut johtava lakimies Petri Rintamäki perusteli niin ikään hallituksen käyttäytymisen muutosta muuttuneella yliopistolailla ja sen mukanaan tuomilla uusilla vaatimuksilla. Käytännössä hallituksen toiminta siirtyi lähemmäs yksityiseltä sektorilta tuttua mallia, joka kuvasti hyvin yliopistojen tekemää irtiottoa perinteisestä julkisyhteisön toimintatavasta: ”Uuden lain myötä on uusi oikeushenkilöasema, taloudellinen vastuu ja konkurssin mahdollisuus. Se hallituksen rooli muuttui osakeyhtiötyyppiseksi. Kun miettii aikaisempia vanhan ajan tilivirastohallituksia, niin se oli vähän sellaista, että valta ja vastuu eivät välttämättä olleet ihan samanlaisia kuin mitä ne ovat nyt. Silloin tehtiin ihan alussa se linjanveto, että mitään keskusteluja avaavia pöytäkirjoja ei ollut tarkoituksenmukaista tehdä hallituksen kokouksista. Käsittääkseni kaikki muutkin yliopistot noudattaa

228


tätä linjaa, eli tehdään päätöspöytäkirjoja. Näinhän tehdään myös monissa yhtiöissä. Toki siinä on puolensa ja puolensa, mutta voidakseen turvata hallitustyöskentelyn ja sen toimivuuden – huomioiden että hallituksen jäsenet ovat henkilökohtaisessa taloudellisessa vastuussa päätöksistä – niin oli oltava mahdollisuus esittää näkemyksiä ilman, että oli pelkoa siitä, että ne tulivat sanasta sanaan kirjatuksi pöytäkirjaan.”444

Aivan kuten inhimillisiä piirteitä omanneet olympolaiset jumalat, hallituksen ja johtoryhmän edustajatkin olivat taipuvaisia paitsi sankaritekoihin myös virheisiin. Kun akuuteimmat hallintokysymykset oli saatu ratkaistua, yliopiston strategian päivittäminen herätti eniten pitkäkestoista keskustelua. Hallitus sai jo ensimmäiseen kokoukseensa opetusministeriöltä kutsun lokakuussa 2009 järjestettäviin tulosneuvotteluihin ja valmistautumisohjeet niihin. Kahdeksan hengen delegaatio matkasi Itä-Suomesta Helsinkiin. Delegaatioon kuuluivat hallituksen puheenjohtaja Taalaksen lisäksi yliopiston uunituoreet rehtorit ja viimeisiä kuukausia Kuopion yliopiston rehtorina toiminut Matti Uusitupa. Neuvotteluissa ministeriön edustajat totesivat suoraan, että fuusion alussa syyskuussa 2007 käynnistynyt strategiatyö, joka

huipentui helmikuussa 2009 hyväksyttyyn strategiaan ”Itä-Suomen yliopisto – tulevaisuuden yliopisto ajassa”, ei ollut onnistunut täsmentämään yliopiston strategista profiilia ja vähentämään painoaloja riittävällä tavalla. Ministeriö vaatikin yliopistoa terävöittämään jäsentymätöntä siirtymävaiheen strategiaansa ja laatimaan sen toteuttamista edesauttavan toimenpideohjelman maaliskuuhun 2010 mennessä.445 Petteri Taalas nimitti hiomista kaipaavaa strategiapaperia joulupukin toivelistaksi tai joulukuuseksi, joka oli täynnä mitä erilaisempia koristeita. Se oli paisunut lopulliseen muotoonsa noin puolentoista vuoden aikana Kolin ja Tahkon lomakeskuksissa pidetyissä neljässä strategiaseminaarissa. Laaja joukko henkilöstön ja muiden vaikuttajatahojen edustajia oli ottanut osaa vuoropuheluun seminaareissa. Seminaarien lisäksi yliopistohankkeen johtoryhmä oli järjestänyt kyselyitä uuden yliopiston suuntaviivoista. Riippumatonta ulkopuolista näkökulmaa strategian työstämiseen oli haettu Kuopion ja Joensuun yliopistojen tutkimuksen arviointien kautta. Syytökset lepsuilusta tosin nakersivat riippumattomuuden sädekehää. Kuopiolaiset selittivät Joensuun yliopiston parempia tuloksia arvioinneissa löysemmillä kriteereillä.446 Toisaalta strategian laadinnasta vastanneet harjoittivat 229


jälkikäteen itseruoskintaa ja totesivat antaneensa liikaa periksi painoaloja määritettäessä. Joensuun yliopiston tutkimuksesta vastannut vararehtori Jussi Parkkinen oli tätä mieltä: ”Me poimittiin ne parhaat palat kummankin tutkimuksen arvioinnista. Siinäkin jälkikäteen voi sanoa, että oltiin vähän lepsuja. Mä yritin vähentää ja yhdistää joitain aloja, jotka olisi hyvin voitu yhdistää ja saada sitä kautta laajemman kokonaisuuden. Mutta siinä vaiheessa oli vastustukset vielä niin kovia, että mulla ei vääntö riittänyt. Yksi ala, joka mulla tulee mieleen, oli Kuopion biotieteet ja meidän biologia. Kun Kuopiossa olivat keskittyneet ihmisten biologiaan ja meillä muuhun biologiaan, niin ne tutkimuksen painoalat oltaisiin yhdistetty. Ja muistan, että Kukkosen Jussi perusteli sitä mulle, että ei nämä olleenkaan käy yhteen ja toisaalta minun on vaikea sitä kumota, jos ammattilaiset sanoo, että ei nämä ollenkaan ole samaa. Niin vaikeata sitä on ruveta väittämään vastaan.”447

Yliopiston perustamisvaiheessa strategialuonnoksista annettujen lausuntojen mukaan tiedekuntien ja laitosten edustajat oivalsivat selvästikin sen, että fokusalueisiin kuuluminen todennäköisesti takaisi paremmat re230

surssit. Helmikuussa 2009 hyväksytyssä strategiassa yliopiston vahvuusalat oli muotoiltu sekä ongelmakeskeisesti että tieteenalan mukaan. Tällöin vahvuusaloina olivat yhtä lailla niin rajat, reuna-alueet, ympäristötutkimus ja hyvinvointitutkimus kuin luonnontieteet, opettajankoulutus ja molekyylilääketiede. Ratkaisua kritisoitiin yleisesti sekavaksi. Strategian rönsyilystä huolimatta yhteiskuntatieteilijät kokivat sen syrjivän heitä terveystieteiden ja luonnontieteiden kustannuksella. Ehkä tämän pettymyksen vuoksi he kritisoivat myös strategian laadintatapaa, jossa näkyi heidän mukaansa tutkijoiden sijasta hallintohenkilöstön kädenjälki, vaikka hallinnon tehtävä oli palvella opetusta ja tutkimusta. ”On aivan absurdia, että tämä apuelin valmistelee strategian, joka määrittelee tutkijoiden työtä ohjaavat painoalat ja vahvuusalat”, todettiin yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunnan lausunnossa tammikuussa 2009.448 Hallinnon päsmäröintiäkin enemmän strategiaprosessia kuvasi sen polveilevuus. Yliopistohankkeen johtoryhmä halusi kuulla laajasti eri osapuolia. Se osallistutti ihmisiä, teetätti selvityksiä ja otti huomioon erilaisia näkemyksiä. Lopputuloksena strategiaa syytettiin sekä kaiken käsikirjaksi että tietyt vahvuusalueet


kokonaan sivuuttavaksi epäonnistuneeksi kyhäelmäksi. Johtoryhmä halusi toimillaan välttää laajamittaisten kapinaliikkeiden muodostumisen, sillä se olisi voinut vaarantaa koko hankkeen aikataulussa pysymisen. Siinä johtoryhmä myös onnistui, mutta hintana oli strategian joutuminen opetusministeriön hampaisiin ja sitä kautta takaisin työpöydälle hyvin pian julkaisun jälkeen. Strategiasta katsottiin puuttuneen riittävä strategisuus ja ”ketteryys” sekä ajan henkeä ilmentävät painopisteet valintoineen ja karsimisineen. Näitä kadoksissa olleita piirteitä lähdettiin metsästämään joulukuusta 2009 lähtien yliopiston hallituksen ja johtoryhmän viitoittamana. Vastuu strategian päivittämisestä annettiin akateemisena rehtorina toimineelle Kalervo Väänäselle sekä keskushallinnon suunnittelu- ja kehittämisyksikölle. Yhteiskuntatieteilijöiden edellisen strategian valmistelun yhteydessä esittämä väite prosessin hallintovetoisuudesta oli ehkä osin liioiteltu, mutta vuotta myöhemmin se piti hyvin paikkansa. Lähinnä rehtorit, hallitus ja johtoryhmä osallistuivat strategian täsmentämiseen. Henkilöstöä toki kuultiin vuoden 2010 alussa niin yliopiston yhteistoimintaneuvottelukunnan kuin muutaman yleisen keskustelutilaisuudenkin kautta, mutta jo pelkästään kireän aikatau-

lun vuoksi henkilöstön kädenjälki näkyi täsmennetyssä strategiassa aikaisempaa vähemmän. Ólympos-vuori piti huolen siitä, että strategian täsmentyminen ja painoalojen muutokset valmisteltiin alle kuukaudessa johtoryhmän ja hallituksen kokouksissa 27.1.–19.2.2010.449 Hallituksen kokouksessa 19. helmikuuta pöydällä oli käsiteltävänä kaksi hyvin vähän toisistaan eroavaa vaihtoehtoa yliopiston täsmennetyiksi vahvuusaloiksi. Ainoa merkittävä ero vaihtoehtojen välillä oli se, että vain toisessa mainittiin opettajankoulutus vahvuusalana. Keskustelun jälkeen hallitus päätti viedä sen jatkotyöstettäväksi seuraavaa kokousta varten niin sanottuna 3+2-mallina, jossa oli kolme kansainvälisestikin merkittävää vahvuusalaa sekä kaksi kansallisesti ja alueellisesti tärkeää alaa. Johtoryhmän kokouksessa sekä hallituksen jäsenille ja yliopiston johdolle järjestetyssä seminaarissa kolmeksi vahvuusalaksi tarkentuivat metsä ja ympäristö, terveys ja hyvinvointi sekä uudet teknologiat ja materiaalit. Kansallisesti ja alueellisesti tärkeät alat olivat laaja-alainen Venäjä-osaaminen sekä erityisopetukseen, ohjauksen koulutukseen ja luonnontieteiden aineenopettajien koulutukseen keskittynyt opettajankoulutus.450 Kuopiossa viimeksi mainitut alat koettiin Joensuu-keskeisiksi. Verkostoja korostaneessa Pohjois231


Savossa oltiin laajasti sitä mieltä, ettei maantieteellinen sijainti voinut näytellä suurta roolia kansainvälisesti kilpailukykyisessä tiedeyliopistossa vahvuusalueita määritettäessä.451 Hyvinvointipalveluiden professorina tuohon aikaan toiminut Sari Rissanen muisti, että etenkin Venäjä-osaaminen ja rajan käsite eivät oikein aluksi saaneet ymmärrystä: ”Varmaan kun Joensuussa oli niin vahva se Venäjään suuntautunut tutkimus, niin se aiheutti täällä vähän naureskelua, että kaikki tutkimusko on vietävä Venäjän suuntaan, kun ei me koskaan oltu tehty mitään Venäjään liittyvää tutkimusta täällä Kuopion kampuksella, niin miten ihmeessä me muutetaan kaikki. Sitten me pikkuhiljaa käsitettiin, että se raja tarkoittaa myös kulttuurisia rajoja ja mentaalisia, että se ei ole vain se maantieteellinen raja. Se on vain käsitteellinen työkalu, jolla voidaan ottaa maailmaa haltuun.”452

Hallitus vahvisti hiotun strategian 22. maaliskuuta pidetyssä kokouksessaan. Strategian täsmennys oli yliopiston hallituksen ja johtoryhmän voimannäyttö, jolla se halusi osoittaa opetusministeriölle kykyä uuteen ammattimaisempaan ja keskitetympään johtamiseen sekä 232

halukkuutta sopeutua uuden yliopistolain määrittämään toimintaympäristöön. Yliopistoa houkutteli myös ministeriön myöntämä strateginen kannustinrahoitus. Ministeriö oli valmis myöntämään Itä-Suomen yliopistolle 9,5 miljoonaa euroa, mikäli yliopisto puolestaan osoittaisi riittävää halua ja kykyä strategian täsmentämiseen ja toimeenpanoon. Tässä yliopisto myös onnistui. Hiotun strategian myötä yliopiston vahvuusalat vähenivät viidestä kolmeen. Samalla yliopisto laati tulosneuvotteluissa edellytetyn strategian toimenpideohjelman. ItäSuomen yliopistohankkeen prosessiarvioinnin tehneen Jarkko Tirrosen mukaan strategian täsmennys sujui ilman merkittäviä ristiriitoja, sillä neuvotteluja pääasiassa käyneet yliopiston johto ja dekaanit olivat suurista linjoista ja yliopiston kehittämisen suunnasta yksimielisiä. Tieteenalakohtaisesti tarkasteltuna lopputulos jätti kuitenkin humanistien ja yhteiskuntatieteilijöiden näkökulmasta toivomisen varaa. Esimerkiksi strategiassa mainittu hyvinvoinnin käsite vaikutti monien mielestä liian lääke- ja terveystiedeväritteiseltä.453 Strategiaan positiivisesti suhtautuneet vastasivat kritiikkiin toteamalla, että vahvuusalueeseen oli mahdollista kuulua, vaikka omaa oppiainetta ei sanana löytyisi suoraan vahvuusalueiden luettelosta.454


Strategia 2007 Joensuun yliopisto Kasvatus, kehitys ja koulutus Metsä ja ympäristö Optiikka, uudet materiaalit ja informaatioteknologia Raja ja Venäjä

Kuopion yliopisto Molekyylilääketiede, lääketutkimus ja biotekniikka Ympäristöterveys ja ympäristön muutoksen tutkimus Lääketieteellinen ja hyvinvointiteknologia Hyvinvointipalvelututkimus Strategia 2009 Itä-Suomen yliopisto

Luonnontieteet ja uudet teknologiat Ympäristöntutkimus ja uusiutuvat luonnonvarat

Rajat, Euroopan reuna-alueet ja venäjä Opettajankoulutus, kasvatus ja kulttuuri

Terveystieteet, molekyylilääketiede ja hyvinvointitutkimus Viisi vahvuusalaa, vahvuusalojen sisällä nimetty 14 tutkimuksen painoalaa. Lisäksi yhdeksän nousevaa alaa.

Tutkimuksen vahvuusalat Metsät ja ympäristö

Strategia 2010–2014 Itä-Suomen yliopisto Tutkimuksen ja koulutuksen vahvistettavat alat Laaja-alainen Venäjä-osaaminen

Terveys ja hyvinvointi

Tietyt opettajankoulutuksen osa-alueet (erityisopetuksen ja ohjauksen koulutus, luonnontieteen aineenopettajakoulutus)

Uudet teknologiat ja materiaalit Kuvio 1 Strategian vahvuusalueiden täsmentyminen

233


Maaliskuussa 2010 päivitetty strategia oli selvä kädenojennus terveystieteiden tiedekunnalle sekä luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunnalle. Painopistevalinta näkyi etenkin yliopiston sisäisessä rahanjaossa. Rahanjakomalli noudatti varsin pitkälle opetus- ja kulttuuriministeriön rahanjakokriteereitä. Valitut kriteerit olivat opiskelijamäärät ja henkilötyövuodet, tutkintotavoitteet ja -toteumat, tohtoritavoitteet ja -toteumat sekä tieteelliset julkaisut. Suurimman painoarvon saivat tutkimukselliset tulokset.455 Tuloksellisuuden lisäksi yliopiston johto jakoi rahaa strategisiin prioriteetteihin perustuen. Mallin myötä lisääntyi eräänlainen kilpailukykyajattelua hyvin usein seuraileva tiedekuntien olemassaolon puolustustaistelu. Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunnan (YHKA) dekaanina toiminut Juha Kinnunen kuvasi tiedekuntien välistä kädenvääntöä kovaksi kamppailuksi: ”Muistan hyvin sen, että jouduin puolustamaan ja tietyllä osin hävisinkin siinä, että YHKA olisi saanu jo alkuvaiheessa rahanjaossa isomman osuuden, mitä se lopulta sai. Osaltaan se oli luonnontieteilijöiden ja terveystieteiden laiteinvestointien turvaamista ja siitä otettiin YHKA:n laskennallisesta raamista muutama miljoona toisille tiedekunnille. Muistan

234

käyttäneeni joskus hallituksenkin kokouksessa painokkaitakin puheenvuoroja siitä, että tämä ei ole reilun pelin mukaista.”456

Tiedekuntien rahanjakomallit poikkesivat paljon toisistaan. Aluksi vuoden 2010 budjettia laadittaessa liikkeelle lähdettiin niin sanotulla herrasmiessopimuksella, jolla kukaan ei varsinaisesti voittanut tai hävinnyt rahanjaossa. Seesteisen alkuvaiheen jälkeen erot tiedekuntien välillä tulivat esiin. Terveystieteiden tiedekunnassa kehitystä vietiin dekaanin johdolla suuntaan, jossa rahoitusta allokoitiin tutkimusryhmien johtajille. Varsinkin niin sanottujen huippuyksiköiden vetäjillä, joilla oli runsaasti täydentävää itse hankittua rahaa, oli paljon päätösvaltaa rahakysymyksissä. Luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunnassa oli niin ikään totuttu operoimaan pitkälti kilpailun kautta hankitun ulkopuolisen tutkimusrahan turvin. Tämä mielessään dekaani Timo Jääskeläinen ryhtyi luomaan laskentamallia, jossa rahat jaettiin lähinnä tulosten mukaan. Sinänsä läpinäkyväksi koettua mallia ei kuitenkaan voitu noudattaa täysin orjallisesti kaikissa tilanteissa, sillä se olisi johtanut joidenkin yksiköiden konkurssiin. Tiedekunnassa ei haluttu lähteä tälle tielle, vaan laskentamallia ”tasoiteltiin


tarpeen mukaan”, kuten lääketieteellisen fysiikan ja tekniikan professori Jukka Jurvelin asian ilmaisi.457 Ihmistieteiden puolella filosofisessa tiedekunnassa päädyttiin keskittämään tiedekunnan talous. Vastuuta rahanjaossa ei suuremmin jaettu osastoille ja laitoksille, eikä rahaa juurikaan jaettu tuloksellisuusindikaattorien mukaan. ”Meillä sitä ei pystytty toteuttamaan, koska meillä oli niin epätasainen se tiedekunta, että se olisi johtanut joidenkin alojen romahtamiseen”, dekaanina toiminut Markku Filppula perusteli ratkaisua. Tiedekunta päätyikin soveltamaan pääasiassa perinteistä historiaperustaista rahanjakomallia, jolla pyrittiin säilyttämään vakaus tiedekunnan sisällä. Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunnassa tuloksellisuusindikaattoreilla oli suurempi merkitys, ja lisäksi päätösvaltaa rahanjaossa siirrettiin enemmän laitosjohtajille. Laitosten merkitys korostui sen vuoksi, että tutkimusryhmät olivat terveystieteisiin ja luonnontieteisiin verrattuna pienempiä ja hajanaisempia. Niille ei haluttu allokoida suoraan resursseja, vaan päätösvalta asiassa annettiin laitosjohtajalle.458 Vaikka rahanjaon periaatteet yliopiston sisällä olivat periaatteessa selvät ja läpinäkyvät, tiedekunnat, laitokset ja tutkimusryhmät kokivat kärsivänsä ajoittaista tai pitkäkestoista vääryyttä. Vääryyden kokemuksia selitettiin

paljolti keskitetyllä hallinnolla, jossa yksittäisten johtohenkilöiden näkemykset ja mieltymykset painoivat niin paljon, että ”ykskaks [rahanjaon] säännöt muuttuivat”. Dekaanit eivät aina kokeneet, että rehtoraatti kohteli juuri heidän tiedekuntaansa reilusti. Laitosjohdossa valiteltiin dekaanin sananvallan kasvua laitostason asioissa, joissa hänellä ei usein ollut lainkaan substanssiosaamista. Laitosten sisältä puolestaan kuului oppiaineiden professorien nurinaa heidän kritisoidessaan laitosjohtajan päätöstä allokoida resursseja tietyllä tavalla. Opetuspainotteiset oppiaineet eivät kokeneet saavansa riittävää rahaksi muuttuvaa kiitosta arvokkaana pitämästään koulutustehtävästä. Tutkimuspainotteiset oppiaineet kokivat kärsivänsä suurta vääryyttä, kun laitosjohtaja päätti sivuuttaa yliopiston strategiassakin korostetut tutkimukselliset näytöt ja allokoida rahat opetuspainotteisille oppiaineille. Oli helpompaa nähdä rikka toisen silmässä kuin malka omassa. Sinänsä inhimillistä ajatusmaailmaa selitti osittain se, että ihmisten oli vaikea irtaantua vanhasta maailmasta ja astua uuteen. Siinä missä ennen oli ollut tärkeää perustaa ministeriön rahoilla mahdollisimman monta vakanssia, nyt vakanssit voitiin perustaa vain, mikäli ne pystyttiin itse rahoittamaan. Muutos ohjasi vahvasti priorisointeihin, jotka taas johtivat riitoihin. Edes 235


priorisoinneissa käytettyjen objektiivisten mittarien objektiivisuudesta ei aina päästy yksimielisyyteen. Relativismi jylläsi vahvana, ja kriitikot näkivät objektiivisina pidettyjen mittarien heijastelevan lähinnä senhetkistä arvomaailmaa ja vallitsevaa valta-asetelmaa (soveltavia) luonnontieteitä painottavassa hierarkiassa.459 Eräänlainen eloonjäämiskamppailu toimintaympäristössä, jossa kilvoittelu tieteellisistä tavoitteista ja päämääristä uhkasi jäädä raastavan resurssikilpailun jalkoihin, vain korosti risteäviä näkemyksiä. Se johti tilanteisiin, joissa monopolististen valtarakenteiden nähtiin imevän rahat ja syrjäyttävän tieteeseen kuuluvan avoimen ja rehdin kilpailun. Suuntaus sai lisäpotkua opetus- ja kulttuuriministeriön vaatimuksesta jatkaa rakenteellista kehittämistä, minkä ihmiset olivat vuosien aikana oppineet tarkoittavan pikemmin resurssien karsimista ja keskittämistä kuin niiden kasvattamista ja hajauttamista. Yhtäällä epäluulo kanssaihmisiä kohtaan lisääntyi ja omaan näkemykseen tarrauduttiin kuin hukkuva oljenkorteen. Toisaalla strategista johtamista ja rakenteellista kehittämistä tervehdittiin ilolla eräänlaisina modernin dynaamisuuden airuina vanhakantaisia ja kankeita akateemis-historiallisia traditioita vastaan. Askeleitaan tapailevassa Itä-Suomen yliopistossa elettiin ”useissa eri todellisuuksissa”.460 236

Karsimista, uudelleenmitoitusta, synergiaa Jäiden otteesta vapautuvia vesistöjä, roudan sulamista, kasvikunnan heräämistä ja muuttolintujen saapumista pidetään varmoina kevään merkkeinä. Itä-Suomen yliopiston henkilöstö lisäsi huhtikuussa 2016 tähän listaan vielä yhden ilmiön: yhteistoimintaneuvottelut ja niitä seuranneet irtisanomiset. Takana olivat nuoren, vain vajaan kuuden vuoden ikään ehtineen yliopiston järjestyksessä seitsemännet yt-neuvottelut. Yliopistojen ja tutkimusalan henkilöstöliitto YHL oli huolestunut siitä, että yliopisto kävi kevät toisensa jälkeen läpi raskaan irtisanomisprosessin, joka toi kampusten käytäville irtisanomisilmoituksen saaneita itkeviä työntekijöitä. Tilanne oli traaginen niin yksittäiselle työntekijälle kuin koko työyhteisöllekin.461 Yleinen shokkitila oli suurin ensimmäisten irtisanomisten aikaan vuosina 2010 ja 2011. Ihmiset olivat ajan saatossa oppineet luottamaan siihen, että valtion työpaikka kyllä säilyisi. Yliopiston rakentamisvaiheessa


osa henkilöstöstä oli aavistanut, että yhdistyminen toisi mukanaan toiminnan päällekkäisyyksiä ja tarvetta niiden purkuun. Ajatus pysyi kuitenkin koko ajan taustalla, koska yliopiston rakentamisvaiheen johtoryhmä ei halunnut ottaa herkkää aihetta vielä siinä vaiheessa esiin.462 Näin taattiin työrauha yhdistymisvaiheessa, mutta samalla hukattiin keinot estää ikävien yllätysten syntyminen työyhteisössä ennakoinnin ja valmistautumisen kautta. Itsekritiikkiä viljellyt Päivi Nerg kiinnitti tähän jälkikäteen huomiota: ”Ehkä se, mihinkä varmaan ei sitten kuitenkaan tarpeeksi kiinnitetty huomiota, oli se, mitenkä henkilöstö kaiken kaikkiaan pysyy mukana. Ja miten ymmärretään, että syntyy uutta, jossa saattaa tulla näitä päällekkäisyyksiä ja jossa yliopisto joutuu yt-neuvotteluita käymään. Ei se yllätys ollut, että sellaisia oli näköpiirissä.”463

Sekä yliopistojen rahoitustilanne että opetus- ja kulttuuriministeriön korostama tarve profiloitua rakenteellisen kehittämisen kautta vaikuttivat vuonna 2010 käynnistyneen yhteistoimintaneuvottelukierteen taustalla. Ytneuvottelut olivat monissa Suomen yliopistoissa esiintyvä ilmiö. Samaan hetkeen ajoittuneet taloudellisen

vastuun siirtyminen yliopistoille ja yliopistopolitiikassa painottunut uusi tieteenalarakenteen ja strategian terävöittämistä tukeva rahanjakomalli eivät voineet olla näkymättä yliopistokentällä. Rahanjakomallin muutos sekä tuloksellisuuden ja laadun merkityksen korostuminen pidemmällä aikavälillä pakottivat yliopistot ennakoimaan tulevaa ja hakemaan painopisteitä. Keinona organisaation uudelleenjärjestelyssä olivat ”jäykistä” virkasuhteista ”joustavampiin” työsuhteisiin siirtyneen henkilöstön vähennykset. Ensimmäisenä liikkeelle lähdettiin Oulussa, ja Itä-Suomi seurasi heti vanavedessä. Valtionhallinnon esimerkkiä noudattaen Itä-Suomen yliopiston sopeutusohjelma nimettiin tuottavuusohjelmaksi.464 Tuottavuusohjelma tähtäsi yliopiston hallintorakenteen merkittävään uudistamiseen. Syksyllä 2009 hahmottunut idea hallinnosta vapautettavien resurssien uudelleenkohdentamisesta tutkimukseen ja opetukseen konkretisoitui vuosikymmenen taitteessa, jolloin yliopiston hallitus asetti tavoitteeksi siirtää 10 prosenttia hallintopalveluiden resursseista opetus- ja tutkimustoiminnan kehittämiseen vuoteen 2012 mennessä. Hallituksen puheenjohtaja Petteri Taalaksen näkemys painoi tavoitteenasettelussa erityisen vahvasti. Tuottavuusohjelmaa käytiin läpi tammikuussa 2010 yliopiston yhteis237


toimintaneuvottelukunnassa. Yliopiston johto perusteli tuottavuusohjelmaa henkilöstölle yhdistymisen synergiaetujen varmistamisella ja hallintokeskuksen alaisiin palvelutoimintoihin syntyneiden päällekkäisyyksien purkamisella. Vakanssien täyttökielto astui voimaan hallinto- ja tukipalveluissa vuoden 2010 alussa. Virallisesti tuottavuusohjelma käynnistyi helmikuussa, jolloin yliopiston hallitus päätti asettaa tavoitteeksi vähintään 1,1 miljoonan euron siirtämisen hallinnosta tutkimukseen ja opetukseen. Tuottavuusohjelma ulotettiin jatkumaan vuoteen 2012 asti, ja se kattoi laajan kirjon toimenpiteitä, kuten hallintokeskuksen yksiköiden karsimista, toimitilojen supistamisia, työnjaon uudistamista, henkilösiirtoja, lomautuksia ja irtisanomisia. Hallitus siirsi päätösvallan eri keinojen valinnasta rehtorille ja yliopiston johtoryhmälle.465 Yhteistoimintaneuvottelut olivat näkyvin ja eniten julkisuutta herättänyt työkalu tuottavuusohjelman toteuttamiseksi. Yhteistoimintaneuvottelut otettiin käyttöön 13. huhtikuuta 2010. Ne koskettivat yhteensä 380 hallinto- ja tukitehtävissä työskennellyttä henkilöä. Perusteluita neuvottelujen käynnistämiselle olivat toimintojen uudelleenorganisointi, talousarvion käyttötalouden alijäämä sekä hallituksen tekemä strateginen päätös kohdentaa resurs238

seja hallinnosta opetus- ja tutkimustoiminnan vahvistamiseen. Henkilöstöjärjestöjen mielestä yt-neuvottelujen käynnistäminen oli hätiköityä erityisesti sen vuoksi, että ”vuotta nolla” eläneen yliopiston taloudellisesta tilasta ei ollut riittävästi luotettavaa tietoa. Järjestöt ehdottivatkin neuvottelujen lykkäämistä vuodella eteenpäin, mutta muutosorientoituneeseen strategiaan sitoutunut yliopiston hallitus ei siihen suostunut. Yt-neuvottelut etenivät kevään aikana rivakkaan tahtiin ilmapiirissä, jota rehtori Perttu Vartiainen kuvasi asialliseksi.466 Toukokuun lopussa päättyneiden neuvotteluiden lopputulos oli henkilöstön näkökulmasta murheellinen. Yliopiston hallitus ilmoitti kesäkuun 1. päivä irtisanovansa yhteensä 25 työntekijää. Samalla se päätti jatkaa tuottavuusohjelmaa vähentämällä vuoden 2011 loppuun mennessä hallinto- ja tukitoimista 70,5 henkilötyövuotta irtisanomisten, määräaikaisuuksien päättymisten, eläkeratkaisujen, liikkeenluovutuksen ja yksikkösiirtojen kautta. Päätöksen takia YHL julisti kyseisen päivän yliopistojen rakenteellisen kehittämisen surupäiväksi ja kehotti yliopistoväkeä kantamaan mustaa nauhaa hiljaisen tuen osoituksena Itä-Suomen yliopiston ja 70 henkeä irtisanoneen Oulun yliopiston henkilöstölle. Käyttämällä nimitystä ”mustan nauhan päivä” henkilöstöliitto


rinnasti – tietoisesti tai tiedostamatta – yliopistojen irtisanomiset 23. elokuuta vietettävään stalinismin ja natsismin uhrien muistopäivään, jota niin ikään mustan nauhan päiväksi kutsutaan.467 Kesäkuun alussa Itä-Suomen yliopiston hallitus päätti myös myllätä hallintopalvelujen organisaatiorakennetta uuteen uskoon yhdistämällä päällekkäisyyksiä sisältäneet opintopalvelut ja oppimiskeskuksen toiminnot sekä tietohallinnon ja tietotekniikkakeskuksen. Samalla sovittiin suunnittelu- ja kehittämisosaston keskittämisestä Joensuun kampukselle ja kansainvälisten asioiden palveluiden uudelleenorganisoinnista. Rehtori Vartiaisen mukaan toimenpiteillä tähdättiin juuri niihin nimenomaisiin synergiaetuihin, joita yliopistojen yhdistämisellä alun perin haettiin. ”Olemme oikealla tiellä hyvällä kehitysuralla, vaikka tässä nyt joudummekin tekemään surutyötä irtisanottavien kanssa”, Vartiainen totesi Helsingin Sanomille antamassaan haastattelussa. Hallintojohtaja Petri Lintunen laittoi hallintopalveluiden organisaatiomuutoksen alulle. Lintusen siirryttyä lokakuussa 2010 Tampereen yliopiston hallintojohtajaksi kehitysuran raivaamista jatkoi hallintojohtajaksi Kuopion kaupungin sosiaali- ja terveysjohtajan paikalta siirtynyt Tuomo Meriläinen.468

Yhteistoimintaneuvottelut ja irtisanomiset olivat vakava paikka. Epävarmuus ja hämmennys jäytivät niin kauan kuin neuvottelujen tulos oli selvillä. Epävarmuudesta versosivat myös erilaiset primitiivireaktiot, kuten viha ja tarve korostaa omaa osaamistaan toisten kustannuksella. Raja-aidat kasvoivat, yhteistyö vaikeutui. Kuvassa rehtori Perttu Vartiainen, hallintojohtaja Petri Lintunen ja henkilöstöjohtaja Jouni Kekäle kertovat henkilöstölle yt-neuvotteluprosessista vuonna 2010. Kuva: Itä-Suomen yliopisto

239


Yliopiston henkilöstöjärjestöaktiivien mielestä pääsyä uudelle kehitysuralle edelsivät lukuisat tieltä suistumiset ja henkilövahingot, joiden hoidossa epäonnistuttiin pahoin. Heidän toiveissaan oli, että yliopisto olisi irtisanomisten sijasta turvautunut vahvemmin luonnolliseen poistumaan, jossa työntekijän eläköitymisen jälkeen olisi tarkasteltu kyseisen tehtävän tarpeellisuutta. Toisaalta osa luottamusmiehistä katsoi, että työnantajan edustajat myös painostivat ihmisiä siirtymään eläkeputkeen. Joidenkin mielestä ensimmäisten irtisanomisten yhteydessä moni osaava työntekijä joutui jättämään yliopiston samalla, kun vähemmän päteväksi koettu kollega sai säilyttää työpaikkansa. Irtisanotuksi saattoi myös tulla henkilö työtehtävästä, johon hieman myöhemmin tarvittiinkin osaaja. Tilanne oli sekava. Katkeruus lisääntyi ja työtoveria vilkuiltiin alta kulmien eräänlaisena uhkana omalle tulevaisuudelle. Sekä epäonnistuneena pidetty tapa viestiä yt-neuvotteluista yliopiston sisäisen viestintäkanava intranetin kautta että irtisanottaville lähetettävät lakoniset sähköpostiviestit lisäsivät murhetta.469 Neuvottelujen aikana henkilöstölle kerrottiin, että ne henkilöt, joita irtisanomisasia koski jollain tavalla, saisivat viestin tiettynä päivänä tiettyyn kellonaikaan. 240

”Siis jokainen, joka voi kuvitella joutuvansa irtisanotuksi, jännitti ja pelkäsi. Sitten pikkusen ennen kello neljää pamahtaa se sähköposti, niin onhan se hirveätä. Se tuli niin, että sähköpostiin tuli anonyymina ilmoitus tiettynä aikana tulla neuvottelemaan hallintojohtajan tai henkilöstöjohtajan kanssa, jossa sitten ojennettiin irtisanomispaperi.”470

Tilanne kertoi ennen kaikkea yleisestä hämmennyksestä täysin uuden tilanteen äärellä. Vuosikymmeniä yliopistolla olleet henkilöstöjärjestöjen edustajat eivät olleet joutuneet kokemaan vastaavanlaisia yt-neuvotteluita, eikä työnantajalla ollut neuvotteluosaamista yhtään sen enempää. Oikeat toimintaperiaatteet olivat kaikilla osapuolilla hakusessa. Jopa muutosvalmennukseen perehtyneet henkilöstöjohtamisen asiantuntijat kokivat eräänlaista voimattomuutta tilanteessa, jossa muutos osui omalle kohdalle.471 Yliopiston henkilöstöjohtajana alusta lähtien toiminut Jouni Kekäle piti hyvänä, että organisaatiota lähdettiin muokkaamaan Joensuusta omaksutulla suoraviivaisella hallinnollis-rationaalisella johtamiskulttuurilla, jossa toiminta oli sääntöihin, normeihin ja avainhenkilöiden laajoihin toimivaltuuksiin nojaavaa. Tätä kautta pystyttiin tehostamaan hallintoa ja hakemaan säästöjä. Hintana oli tosin se notkahdus, joka


oli luettavissa erilaisista henkilöstölle tehdyistä ilmapiirikyselyistä. Esimerkiksi vuoden 2010 lopulla tehdyssä kansallisessa vertailussa tyytymättömimmät vastaajat löytyivät Itä-Suomen ja Turun yliopistoista472. Kekäle piti kuitenkin maksettua hintaa marginaalisena, jos sitä vertaa saavutettuun kokonaisuuteen.473 Sitä Kekäle ei kieltänyt, etteivätkö irtisanomisprosessit olisi olleet henkilökohtaisella tasolla raskaita, luottamuspääomaa ainakin lyhyellä aikajänteellä nakertavia kokemuksia: ”Mä olin puheenjohtaja tai varapuheenjohtaja kaikissa ytkierroksissa. Me tulkittiin, että se näkymä meni huonompaan suuntaan ja kestävyysvaje syvenee. Väestöpohja ei pysty tuottamaan enää riittäviä resursseja, samalla se ikääntyy. Tämä haluttiin tietyissä piireissä kiistää siihen aikaan. […] Kokonaiskulut vain nousee koko ajan ja tulot vähenee. […] Mä näen, että se on tärkeää saada rationaalinen ja tarkoituksenmukainen hallinto, joka ei tapa meidän perustehtävää. Tietysti kun joutuu kohtaamaan ne ihmiset, jotka joutuu lähtemään, niin kyllä se on rankkaa erityisesti heille. Toisaalta mikä oli vaihtoehto, kun rahoitusta leikataan? […] Henkilökohtaisesti olen muutoksessa selviytynyt roikkumalla sii-

Itä-Suomen yliopiston ensimmäisiä lukuvuoden avajaisia vietettiin Joensuussa 8.9.2010. Paikalla juhlapuhujana oli opetusministeri Henna Virkkunen. Juhlapuheessaan hän kehotti yliopistoja vauhdittamaan rakenteellista kehittämistyötään. Voimavaroja oli keskitettävä ja profilointia jatkettava, jotta kansainvälisesti kiinnostavien yksiköiden luominen olisi mahdollista. Kuva: Itä-Suomen yliopisto

nä missä pystyy. Ei siinä voi olla kovin strateginen, koska ne vyöryt tulee niin vahvoina. Henkisiä ruhjeita tulee väkisin.”474

241


Yhteistoimintaneuvotteluiden toistuvuus oli erityisen hankalaa yliopiston johdon ja henkilökunnan välisen luottamuksen rakentamisen sekä arjen vakauden kannalta. Trendi jatkui yli viiden vuoden ajan. Kutsuja yhteistoimintaneuvotteluihin sateli niin joulun alla kuin kevään korvalla. Myöhemmässä vaiheessa ne koskettivat hallinto- ja tukipalveluhenkilöstön ohella opetus- ja tutkimushenkilöstöä. Henkilöstön oli vaikea ymmärtää jatkuvia irtisanomisia tilanteessa, jossa yliopiston tulos pysyi toistuvasti voitolla. Eräät henkilöstöjärjestöjen edustajat kritisoivat alkuaikojen tapaa vedota irtisanomisissa alijäämäiseen talousarvioon, joka kuitenkin muuttui myöhemmin tilinpäätöksen yhteydessä ylijäämäiseksi. Itä-Suomen yliopiston alkuvuosien ongelmat ilmenivätkin muun muassa taloudesta vastaavien vaikeutena arvioida talouden kehitystä. Muutos taloushallinnossa oli iso ja liiketalouden pelisääntöjä piti opetella aivan uudella tavalla.475 Sumeat näkymät hankaloittivat myös yt-neuvotteluita. Petteri Taalaksen mukaan yt-neuvottelut käytiin pienissä erissä vaiheittain sen vuoksi, että sillä tavalla oletettiin yleisen muutosvastarinnan vähenevän.476 Hallituksen varapuheenjohtaja Tiina Tolvanen selitti käytäntöä kokonaiskuvan vähittäisellä hahmottumisella. 242

Samaa tahtia muuttuivat myös irtisanomisten perustelut taloudellisista tuotannollisiksi ja toiminnan uudelleenjärjestelyistä johtuviksi syiksi477: ”Yt-prosessin olisi varmasti voinut tehdä nopeammalla aikasyklillä, mutta toisaalta se kokonaiskuva tarkentui koko ajan, eli mitä me tarvitaan. Ei me tiedetty heti alkuun, mitä me tarvitaan ja mitä ei, vaan se tarkentui siinä koko ajan, kun tieto lisääntyi tästä uudesta organisaatiosta. Siinä kuitenkin tapahtui sitä hioutumista, toimintamallien muuttumista ja organisoitumista uudella tavalla koko ajan. Sitten ne [ytneuvottelut] oli aina kaikki omanlaisia keissejä. Ja sitten oli tiettyjä asioita, mitä täytyi pystyä torjumaan, että sai tiettyjä asioita läpi. Se kertoo siitä, että se kertarytinä olisi ollut liian iso pala hallittavaksi.”478

Jatkuvat yt-neuvottelut pitivät Itä-Suomen yliopiston kielteisessä mielessä uutisotsikoissa. Imagohaitat olivat ilmeiset, ja jotkut henkilöstön edustajat vitsailivat työskentelevänsä yt-yliopistossa. Toisaalta jatkuvista irtisanomisista seurasi se, että yt-neuvotteluiden käytännöt tulivat tutuiksi eri osapuolille. Henkilöstöjärjestöjen edustajat myönsivät – tosin lievää sarkasmia äänessään – vuosina 2015 ja 2016 käytyjen viimeisimpien


neuvottelukierrosten sujuneen aiempaa paremmin. Virheistä oli otettu opiksi, ja irtisanottaville lähetetyistä nimettömistä sähköpostiviesteistä oli päästy eroon.479 Yliopiston ylin johto halusi korostaa yt-neuvotteluiden merkitystä tuskallisena mutta välttämättömänä strategisen ohjailun työkaluna, jolla rajallisia resursseja pyrittiin kohdentamaan uudelleen yliopiston kokonaisetua ja kilpailukykyä palvelevalla tavalla. Yhteensä noin 120 henkilön irtisanomisiin johtaneiden toimenpiteiden pontimena olivat aluksi päällekkäisyyksien purku ja vuodesta 2013 lähtien yliopistojen kokonaisrahoituksen kääntyminen laskuun sitkeäksi äityneen taloudellisen laman myötä.480 Akateemisena rehtorina vuosina 2012–2014 vaikuttanut ja varsinaisena rehtorina vuodesta 2014 lähtien toiminut Jukka Mönkkönen korosti myös tätä sanomaa: ”Tavattoman tuskallinen prosessi jokainen niistä yt-neuvotteluista on ollut. Se on ollut sitä niin henkilöstölle kuin itse kullekin eri roolissa olleelle ihmiselle. Läpi niistä on menty ja hengissä selvitty. Ja kohtuullisen hyvin tuloksin. Meidän tuloksellisuus on ollut koko ajan nousussa, eli on pystytty tekemään niin että mitään romahduksia ei ole tapahtunut yliopiston isossa kuvassa. […] Siinä on ollut paljon välttä-

mättömyyksiä, jotka on ollut pakko tehdä. Se ei ollut pelkkä fuusio vaan tuli nämä leikkaukset ja taloudelliset syyt. Huvikseen näitä irtisanomisia ei kuitenkaan tehty.”481

Yhteistoimintaneuvotteluiden perusteluna käytetty toiminnan uudelleenjärjestely näkyi vahvasti myös yliopiston koulutusrakenteiden muokkaamisena vuosien 2010–2016 välisenä aikana. Akateemisena rehtorina kevääseen 2012 asti toimineen Kalervo Väänäsen mukaan koulutusohjelmien trimmaamiseen käytettiin hänen johdollaan paljon aikaa ja vaivaa. Tavoitteena oli terävöittää tiedekuntien profiloitumista ja vahvuusalueita sekä hakea monitieteisyyttä ruokkivia synergiaetuja opetukseen ja tutkimukseen. Toimenpiteet nojasivat keväällä 2010 hyväksyttyyn tiivistettyyn strategiaan ja sen tiimoilta opetusministeriön kanssa käytyihin strategianeuvotteluihin. Neuvottelut koulutusohjelmista käytiin hallituksen kokouksissa ja iltakouluissa sekä johtoryhmässä uuden keskitetyn johtamismallin periaatteiden mukaisesti. Suunniteltujen toimenpiteiden henkilövaikutuksista neuvoteltiin lain edellyttämällä tavalla henkilöstöryhmien edustajien kanssa, mutta muilta osin kehittämistoimenpiteet annettiin tiedoksi yhteistoimintaneuvottelukunnalle.482 243


Akateeminen rehtori antoi johtoryhmässä istuneille dekaaneille suuren vapauden ja vastuun valmistella koulutusrakenteiden organisointi tiedekunnissa parhaaksi katsomallaan tavalla. Dekaanin persoonasta ja johtamistavasta riippui paljon se, pitikö hän valmistelun lankoja tiukasti käsissään vai turvautuiko hän jaetun johtajuuden nikseihin. Luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunnassa dekaanina toiminut Timo Jääskeläinen noudatti johtamismallia, jossa monet päätettävät asiat pysyivät hänen pöydällään. Jääskeläinen uskoi keskitettyyn numeroiden kautta tapahtuvaan asiajohtamiseen. Vastaavasti ihmistieteiden tiedekunnissa dekaanit joutuivat jo pelkästään tieteenalakulttuurien ja oppiaineiden heterogeenisuuden vuoksi jakamaan johtajuutta enemmän laitos- ja oppiainetasolle. Toisaalta näiden tiedekuntien koulutusrakenteiden kehittämisessä painotettiin suhteellisen pienipiirteistä hajanaisuuden tiivistämistä, jossa dekaanin vahvaa sanelevaa otetta ei aivan joka käänteessä tarvittu. Kaikissa neljässä tiedekunnassa dekaanien johdolla valmistellut toimenpide-ehdotukset välitettiin akateemisen rehtorin kautta yliopiston hallitukselle, joka teki asiassa lopulliset päätökset.483 Terveystieteiden tiedekunnassa koulutusalojen rakenteet toimivat pääsääntöisesti hyvin toiminnan käyn244

nistyessä. Kehittämistarvetta oli lähinnä lääketieteen laitoksen maisteriohjelmien ja hoitotieteen laitoksen hakokohteiden tiivistämisessä. Lisäksi farmasian sisäänottoja lisättiin ja hammaslääketieteen opetus käynnistettiin. Koulutusyhteistyötä syvennettiin laitosten välillä. Monille kokeneemmille tutkijoille ja opettajille tilanne toi mieleen 1980-luvun, jolloin pienet opiskelijamäärät mahdollistivat Kuopion yliopistossa sen, että terveystieteiden eri alojen opiskelijat opiskelivat liki puolet opiskeluajastaan yhdessä. Nyt samaa yritettiin paljon isommassa organisaatiossa, jossa haasteena olivat jopa 400–500 opiskelijan kurssit. Vaikea vaihe terveystieteiden tiedekunnan toiminnassa koettiin vuonna 2014. Edellisvuoden tulos oli ollut alijäämäinen. Yhdistymisten myötä tiedekuntaan oli siirtynyt paljon uutta henkilöstöä, minkä nähtiin synnyttäneen ylikapasiteettia etenkin avustavan henkilöstön taholla. Tämä aiheutti yt-neuvottelut keväällä 2014. Niiden seurauksena rehtorikauttaan päättävä Perttu Vartiainen joutui lähes viime töikseen irtisanomaan tiedekunnasta yhteensä 23 työntekijää. Tämänkin jälkeen tiedekunta joutui kamppailemaan suuren kokonsa kanssa. Vaati todellista kädet savessa -työtä, että tiedekunnan jättimäiset mitat saatiin sovitettua vuodesta 2013 alkaneeseen ”niukkasbudjettien” aikaan.484


Taulukko 2.Yliopistojen kokonaisrahoituksen kehitys 2010–2014 vuoden 2014 rahassa ja rahoituslähteiden osuudet kokonaisrahoituksesta. Vuosi

Yhteensä (miljoonaa euroa)

Budjettirahoitus (OKM) (%)

Ulkopuolinen rahoitus (tuotot) (%)

Varainhankinnan ja sijoitustoiminnan tuotot (%)

Muut yleisavustukset

2010

2 783,5

62,1

36,4

0,4

1,2

2011

2 813,4

62,8

36,1

-0,1

1,1

2012

2 897,5

61,1

35,1

2,7

1,1

2013

2 862,5

60,9

34,3

3,6

1,1

2014

2 806,0

61,7

33,3

3,8

1,1

Lähde: OKM 2016, 36

Filosofisessa tiedekunnassa koulutusrakenteiden kehittäminen painottui 2010-luvun alussa koulutusohjelmien tiivistämiseen ja profiilin vahvistamiseen. Tiedekunnan monialaisuutta ei kuitenkaan haluttu häivyttää liikaa. Päinvastoin se koettiin vahvuudeksi, joka kirjattiin myös tiedekunnan ensimmäiseen strategiaan. Strategiassa tiedekunnan rakennetta kuvattiin monialaiseksi ja moni-ilmeiseksi. Tällä haluttiin dekaanina toimineen Markku Filppulan mukaan korostaa tiedekunnan

ainutlaatuista koostumusta Suomessa. Merkittävimmät rakenteelliset muutokset rajoittuivat kasvatustieteen ja aikuiskasvatustieteen yhdistämiseen monitieteiseksi kokonaisuudeksi sekä psykologian ja ohjauksen koulutusohjelmien yhteistyön vahvistamiseen. Uutta tiedekuntaa karsastaneiden ja olemassaolonsa puolesta pelänneiden psykologien iloksi aloitettiin toimenpiteet oppiaineen tutkintotavoitteen kaksinkertaistamiseksi 40 opiskelijaan. Kansallisesti ja alueellisesti tärkeitä aloja

245


tiedekunnan toiminnassa olivat yliopiston strategiassa mainitut opettajankoulutus ja Venäjä-tutkimus, joihin suunnattiin strategiakaudella 2011–2013 vuosittain 500 000 euron erillisrahoitus. Opettajankoulutuksessa painotettiin erityisopetuksen vahvistamista. Samalla opiskelijapaikkoja karsiva leikkuri iski Joensuun luokanopettajakoulutukseen, jota vähennettiin matemaattisten aineiden opettajan koulutuksen lisäämiseksi.485 Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunnassa tavoitteena oli filosofisen tiedekunnan tapaan koota yhteen pieniä koulutusohjelmia. Tiedekunnan hakukohteita vähennettiin 21 kohteesta 10 kohteeseen. Eniten karsintaa harjoitettiin oikeustieteissä, johon oli vuosien aikana muodostunut ”puolikkaan professorin” oppiaineita. Oikeustieteiden laitoksen 15 pääaineesta vähennettiin kahdeksan. Tässä yhteydessä lakkautettiin myös filosofian ja oikeusfilosofian pääaineet. Filosofian kuolema tyrmistytti erityisesti tehokkuusajattelua arvostelevia ja sivistysyliopiston kannattajiksi julistautuneita ihmisiä. Yhteiskuntatieteiden laitoksella hakukohteiden määrä laski kahdeksasta kolmeen. Historia- ja maantieteiden laitoksella vahvistettiin yhteiskunnallista ympäristötutkimusta, kun ympäristöteema integroitiin maantieteen koulutusohjelmaan ja 246

ympäristöpolitiikka siirrettiin oikeustieteiden laitokselta osaksi historia- ja maantieteiden laitosta. Kauppatieteissä ja sosiaali- ja terveysjohtamisen laitoksella ei suuremmin ilmennyt tarvetta rakenteiden uudistamiseen. Karjalan tutkimuslaitoksen kohtalosta keskusteltiin. Dekaanina Juha Kinnusta seurannut Harri Siiskonen muistaa, kuinka rehtori Vartiainen ja akateeminen rehtori Mönkkönen kysyivät häneltä vuonna 2013 hakuhaastattelussa, pitäisikö tutkimuslaitos lakkauttaa ja tutkijat sijoittaa ainelaitoksiin. Siihen ei turhien jännitteiden pelossa haluttu kuitenkaan mennä. Yliopiston tutkimusta arvioinut kansainvälinen paneeli, joka piti tutkimuslaitosta tiedekunnan voimavarana, ei myöskään tukenut ajatusta.486 Kampusten välisten päällekkäisyyksien purkamisen suurimmat haasteet nähtiin yhteiskuntatieteiden laitoksessa, joka harjoitti yhteiskunta- ja sosiaalipolitiikan sekä sosiologian opetusta ja tutkimusta sekä Joensuussa että Kuopiossa. Periaatteessa tämän voitiin nähdä olevan ristiriidassa yliopiston strategian toimenpideohjelman kanssa. Sen mukaan koulutusrakenteissa oli pyrittävä yhteiskuntatieteiden erikoistumiseen kampusten välillä. Tiedekunnan sisällä asiasta käytiin keskustelua pitkään ja hartaasti. Sosiaalipolitiikan osalta päädyttiin


2010-luvun alussa ratkaisuun, ettei oppiaineen professuuria enää täytettäisi sen jälkeen, kun eläköityvä Juhani Laurinkari saavuttaisi 68 vuoden eroamisiän vuonna 2014. Sosiologian kohdalla puolestaan pidättäydyttiin keskittämästä toimintaa tässä vaiheessa jommallekummalle kampukselle. Oppiaineen sisältöä ei myöskään haluttu lähteä samankaltaistamaan yli kampusrajojen. Näin ollen toimintalinjaksi valikoitui sellainen työnjako, että Kuopiossa jatkettiin jo ennen fuusiota Juho Saaren ympärille kehittynyttä hyvinvointisosiologian suuntausta ja Joensuussa fokus pidettiin koulutussosiologiassa, jolla oli vuosikymmenten perinteet. Katsantokannan mukaan eriytyminen ja työnjako nähtiin joko hyvänä tapana välttää eriseuraisuus tai ongelmana pyrittäessä noudattamaan periaatetta, jossa saman oppiaineen pääaineopetusta ei tulisi antaa kahdella kampuksella.487 Tilanteen ongelmallisuus aiheutti kiusallisia hetkiä erityisesti Joensuun kampuksella. Joidenkin joensuulaisten näkemyksen mukaan sosiaalipolitiikan professuurin alasajo Kuopiossa herätti katkeruutta joissain kuopiolaisissa yhteiskuntatieteilijöissä ja tämä katkeruus kohdistettiin Joensuuhun.488 Tilannetta ei parantanut se, että yhteiskuntatieteiden laitoksen ikärakenne Kuopion osalta oli varsin epäedullinen. Yliopiston toi-

minnan käynnistymisen aikoihin moni kuopiolainen oli eläköitymässä. Kun yliopisto pyrki samaan aikaan säästöihin, toimenpiteet kohdistuivat vahvasti yhteiskuntatieteiden laitokseen. Moni eläköitymisen myötä tyhjäksi jäänyt tehtävä jätettiin täyttämättä, mikä kirpaisi erityisesti Kuopion kampusta. Joensuussa eläköityminen oli koettu jo ennen fuusiota, joten henkilömäärän väheneminen ei näkynyt siellä yhtä vahvasti.489 ”Joensuussa ei tapahtunut mitään. Meillä kaikki, mitä oli, pysyi. No tämähän oli hirveän hyvä lähtökohta ryhtyä rakentamaan yhteistä laitosta. Alkoi keskustelu, että yhdistymisen yhteydessä joensuulaiset ovat juonitelleet Kuopiolta pois sekä ihmisiä että yhden koko oppiaineen. Lähinnä se siis kohdistui Joensuun kampukseen, eli me oltiin juoniteltu tätä, vaikka kaikki tämä [päätöksenteko] tapahtui ihan muualla, eikä meiltä edes kysytty.”490

Yhteiskuntatieteiden laitos muodostikin selvän kitkatekijän muuten suhteellisen suunnitelmallisesti edenneessä tiedekunnan rakenteellisessa kehittämisessä. Akateemisten ihmisten identifioituminen oppiaineeseen ja professuuriin nousi jälleen esiin. Kun yhteisössä oli vahvoja näkemyksiä siitä, että yhtä professuuria ja 247


kampusta kohdeltiin kaltoin, seurauksena oli jännitteitä. Sama tapahtui, kun yksi oppiaine sai huomattavia lisäresursseja. Näin kävi sosiaalityössä, joka sai 2010-luvun ensivuosina opetus- ja kulttuuriministeriöltä erityistehtävän kouluttaa erillisrahoituksen voimin lisää sosiaalityöntekijöitä Suomeen. Vahvasti professiolähtöisen oppiaineen jo ennestään vahva asema vahvistui entisestään laitoksen sisällä. Laitoksen kooltaan pienemmät mutta sosiaalityötä tutkimusorientoituneemmat oppiaineet eivät kokeneet saavansa yhtä hyviä edellytyksiä toimia ”kaikilla sylintereillä”. Osa näki sosiaalityön aseman vahvistamisen taustalla tarpeen turvata hallinnollisin keinoin tietynlainen valtarakenne. Kahdella kampuksella toimineen yhteiskuntatieteiden laitoksen jännitteet haittasivat useiden vuosien ajan yhteisen toimintakulttuurin luomista. Pahimmat näkemyserot alkoivat purkautua vasta joidenkin vuosien kuluttua. Vei oman aikansa, ennen kuin joensuulaiset ja kuopiolaiset löysivät tiensä samaan kahvipöytään ja ryhtyivät virittelemään yhteisiä hankkeita. Sitä ennen – ja joidenkin mielestä senkin jälkeen – vahvin yhdistävä tekijä laitoksella oli yhteinen budjetti.491 Yhteiskuntatieteiden laitoksella kohdatun kaltaiset ongelmat konkretisoituivat myös luonnontieteiden ja 248

metsätieteiden tiedekunnan koulutusrakenteita muokattaessa. Tiedekunnasta löytyi kolme molempia pääkampuksia koskettanutta kipupistettä. Ensimmäinen oli fysiikan ja matematiikan laitos, jota johti professori Jari Hämäläinen. Hän jatkoi jo perustamisvaiheessa valitsemaansa linjaa, jossa laitosta yritettiin hitsata yhteen yhteisten myönteisten kokemusten kautta. Konkreettisia yhteenkuuluvuudentunteen rakennuspalikoita olivat laitoksen johtoryhmän kokoukset, kehittämispäivät ja kevättapahtuma, jotka olivat koonneet joensuulaisia ja kuopiolaisia kasvokkain samaan tilaan. Kovasta yrityksestä huolimatta Joensuun ja Kuopion välisestä vastakkainasettelusta ei päästy eroon. Yksi konkreettinen osoitus siitä oli laitoksen talous. Jari Hämäläinen oli tottunut talousajatteluun, jossa taloustiedot olivat kaikkien saatavilla. Joensuussa oli puolestaan noudatettu keskitetympää johtajavetoista periaatetta. Hämäläisen tavoitteena oli luoda kampusrajat ylittävä talous laitokselle. Ajatus ei kuitenkaan saanut riittävästi kannatusta laitoksen sisällä, vaan laitoksen talous pidettiin kampuskohtaisena. Ratkaisua perusteltiin ainoana keinona varmistaa se, ettei voimavaroja siirtynyt hallitsemattomasti kampukselta toiselle.492 Kampustasapaino perustui luottamuksen sijasta kauhun tasapainoon.


Kampuskohtainen taloudenpito johti eräänlaiseen yksi laitos, kaksi järjestelmää -hallintomalliin, jossa Kuopion kampukselta valittu laitoksen johtaja ei saanut mielestään riittävästi tietoa Joensuun kampuksen talousasioista. Asian tiimoilta vedettiin monenlaisia johtopäätöksiä eri tahoilla. Jari Hämäläinen siirtyi syyskuun alussa 2010 professoriksi Lappeenrannan teknilliseen yliopistoon. Hänen tilalleen laitosjohtajaksi valittu Pasi Karjalainen ehti toimia tehtävässään vain vähän aikaa, kun kysymys fysiikan ja matematiikan laitoksen kohtalosta siirtyi yliopiston hallituksen ratkaistavaksi. Akateeminen rehtori Kalervo Väänänen toi syyskuun lopussa pidettyyn kokoukseen jo kesäksi valmistuneen esityksen, jossa hän ehdotti laitoksen jakamista Kuopion kampuksella toimivaan sovelletun fysiikan laitokseen ja Joensuun kampuksella toimivaan fysiikan ja matematiikan laitokseen. Esitys, jota kannatettiin yleisesti fyysikoiden ja matemaatikkojen keskuudessa, sai siunauksensa kokouksessa. Päätöstä perusteltiin alueellisten rahoittajatahojen keskeisellä merkityksellä. Kahden kampuksen laitoksessa oli vaikea varmistua siitä, että Pohjois-Savon ja PohjoisKarjalan liittojen aluekehitysrahat hyödyttäisivät juuri rahat myöntävää maakuntaa.493 Tarve katkaista kylmä

sota yliopistolle tärkeässä laitoksessa jäi virallisen selityksen varjoon. Myös Kalervo Väänänen korosti tätä seikkaa jälkeen päin: ”Se oli varsin iso laitos ja jos katsoi niitä profiileja, niin siinä oli hyvin selkeä profiilinsa molemmilla. […] En kokenut laitoksen jakamista ja uuden laitoksen synnyttämistä millään muotoa ongelmalliseksi. Nyt jälkikäteen mulla on semmoinen käsitys, että ilman että me siinä mitään menetettiin, me kuitenkin aika paljon ostettiin semmoista työrauhaa fysiikkakokonaisuuden sisälle. Olen ymmärtänyt, ettei se jälkikäteenkään niin huonolta ratkaisulta vaikuta.”494

Samassa syyskuisessa hallituksen kokouksessa, jossa päätettiin fysiikan ja matematiikan laitoksen kohtalosta, pöydällä oli myös Joensuussa ja Kuopiossa toimineen tietojenkäsittelytieteen laitoksen rakenteellinen kehittäminen. Tarkoitus oli keskittää tietojenkäsittelytieteen kandidaattikoulutus Kuopioon ja vahvistaa Joensuussa annettua kansainvälistä maisterikoulutusta. Idea oli sama kuin pari vuotta aikaisemmin fysiikan ja matematiikan laitosta suunniteltaessa, jolloin fysiikan kandidaatin koulutusta yritettiin keskittää Joensuuhun. Tarkoituksena oli fokusoitua ja profiloitua työnjaon 249


Vaikeiden alkuvaiheiden keskellä oli toisinaan aihetta myös hymyyn. Kuvassa Itä-Suomen yliopiston laatupäällikkö Sirpa Suntioinen ja rehtori Perttu Vartiainen kilistelevät laseja onnistuneen laadunvarmistusjärjestelmän auditoinnin kunniaksi vuonna 2011. Vartiaisen takana oikealla myhäilee entinen Kuopion yliopiston rehtori Ossi V. Lindqvist. Kuva: Itä-Suomen yliopisto

250

kautta. Samalla kun Kuopiossa kehitettäisiin kandidaattikoulutusta yhteistyössä ammattikorkeakoulun kanssa, Joensuussa siirrettäisiin voimavaroja tutkimustoimintaa tukevaan maisterikoulutukseen. Kuopion kampuksen suuntautuminen koulutukseen ja Joensuun paremmat tulokset tutkimustoiminnassa vaikuttivat työnjakoon. Asiasta käydyn keskustelun jälkeen yliopiston hallitus päätti siirtää päätöksenteon seuraavaan, lokakuun lopulla pidettävään kokoukseen.495 Päätöksenteon siirtäminen kertoi erimielisyyksistä. Yliopiston hallituksessa joensuulaiset jäsenet eivät olleet järin innostuneita esityksestä. Esitys perustui tietojenkäsittelytieteen laitoksen omaan strategiseen suunnitelmaan, mutta päätöksenteon lähestyessä näkökannat hajosivat myös laitoksen sisällä. Joensuulaisista professoreista laitoksen johtaja Jussi Parkkinen jäi kannattamaan esitystä oikeastaan yksin. Tukea hän sai lähinnä tiedekunnan joensuulaiselta dekaanilta Timo Jääskeläiseltä. Muu tietojenkäsittelytieteen professorikunta Joensuussa toi julkisesti esiin närkästyksensä sanomalehti Karjalaisen sivuilla. Laitoksen tutkijakoulun odotettua huonompi menestys Suomen Akatemian rahoitushaussa vaikutti osaltaan sen taustalla. Vastarintaan asettuneiden professorien mukaan yliopisto itse oli


tähän syyllinen, kun se oli päättänyt priorisoinneissaan pudottaa tehokkuutensa osoittaneen it-alan tohtoriohjelman A-luokasta B-luokkaan. Päätös ei kertonut lainkaan yliopiston halusta vahvistaa maisteri- ja tohtoriopintoja. Professorien kritiikki kohdistui erityisesti rehtori Perttu Vartiaiseen, jota kärkkäimmät kriitikot syyttivät asiantuntijoiden suiden tukkimisesta ja Joensuussa tapahtuvan it-koulutuksen lahtaamisesta. ”Menköön Pohjois-Karjala! Eläköön yliopiston rakenteellinen uudistaminen!” Rehtori Vartiainen kiisti jyrkästi kriitikoiden hiljentämisen, mutta häilyi siitä huolimatta kahden vaiheilla. Professorien laaja vastarinta antoi ajattelemisen aihetta. Lisäksi tietotekniikan alan yritykset Pohjois-Karjalassa olivat nousseet viime metreillä vastustamaan hanketta, ja rehtori joutui ottamaan tämän huomioon. Vastarinta oli myöhäisherännäistä, sillä paikallista elinkeinoelämää oli jo edellisenä keväänä ja kesänä informoitu tekeillä olevista suunnitelmista. Vielä tässä vaiheessa vastaanotto oli ollut lähinnä välinpitämätöntä. Elinkeinoelämä perusteli viime hetken väliintuloaan sopivan työvoiman tarpeella. Kandidaattikoulutus oli suomenkielistä, eivätkä joensuulaiset yritykset olleet tottuneet palkkaamaan ulkomaalaisia työntekijöitä kansainväli-

sistä maisteriohjelmista.496 Loppumetreillä tiivistynyt vastarinta sai lopulta myös hanketta tukeneen Jussi Parkkisen laskemaan aseensa. Seurauksena oli esityksen kaatanut dominoefekti: ”Siinä vaiheessa mä katoin, että ei tämä onnistu. Käänsin mielipiteeni ja sanoin Pertulle, että ei sitä kannata tehdä. Saman tien Perttu soitti hallituksen puheenjohtajalle ja se lopahti se prosessi siihen.”497

Luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunnassa biotieteet tarjosivat kolmannen pähkinän purtavaksi. Alakokonaisuuden profiloiminen oli jäänyt puolitiehen yliopiston perustamisvaiheessa, kun ehdotus kahden kampuksen biotieteiden yksikön perustamisesta oli kaatunut joensuulaisten vastustukseen. Yliopiston hallituksella ei kuitenkaan ollut aikomustakaan perua aikeita. Biotieteiden uudelleenorganisointi aloitettiin jo kesäkuussa 2010, jolloin hallitus päätti Joensuussa olleiden kalantutkimusyksikön ja ekologian tutkimusinstituutin tukipalvelutoimintojen lakkauttamisesta ja instituutin sulauttamisesta biologian laitokseen. Kuopiossa vastaavanlaiset leikkaukset oli tehty jo ennen yliopistojen yhdistymistä lakkauttamalla Juankosken 251


turkisasema, Karttulan koe-eläinkeskus ja Savilahden rannassa sijainnut kalantutkimusasema. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, etteivätkö muutoksen tuulet olisi ulottuneet Kuopioon. Päinvastoin biotieteiden koulutusohjelman uudelleenorganisointi syksyllä 2010 tarkoitti Savilahden kampuksella koko biotieteiden laitoksen lakkauttamista ja sen toimintojen siirtämistä terveystieteiden tiedekunnan lääketieteen laitokseen ja A. I. Virtanen -instituuttiin. Lisäksi soveltavan eläintieteen ja kasvibiotekniikan ryhmiä siirtyi Joensuun biologian laitoksen alaisuuteen. Myös Kuopion ympäristötieteen laitos sai itselleen pienen siivun edesmenneen biotieteiden laitoksen pesänjaossa.498 Joensuun ja Kuopion yhteistä biotieteiden laitosta ehdottanut professori Atte von Wright oli yksi muutoksen henkilökohtaisesti kokeneista biotieteilijöistä. Hän neuvotteli Kalervo Väänäsen kanssa oman tutkimusryhmänsä siirrosta terveystieteiden tiedekunnan kliinisen ravitsemustieteen yksikön yhteyteen. Se oli osaltaan tukemassa yliopiston strategista tavoitetta, joka tähtäsi terveystieteiden ja biotieteiden välisen synergian vahvistamiseen. Von Wrightin tutkimusryhmä onnistui vakiinnuttamaan asemansa siirron jälkeen. Kaikilla tutkimusryhmillä ei ollut yhtä hyvä onni. Esimer252

kiksi soveltavan eläintieteen kuopiolaisten tutkijoiden eläminen osana biologian laitosta jäi lyhytaikaiseksi, kun 2010-luvun alkupuoliskolla käydyt yt-neuvottelut osuivat lopulta myös heihin.499 Soveltavan eläintieteen erikoistumislinja poistui lopullisesti tiedekunnan opinto-oppaasta vuonna 2017. Oppialan henkilöstöä siirtyi Maaningalle Luonnonvarakeskuksen palvelukseen. Biotieteiden saneeraus jatkui vuosina 2012–2014, jolloin yliopisto luopui kasvitieteellisistä tutkimuspuutarhoistaan Joensuussa ja Kuopiossa. Päätös nostatti yhteiskunnallista kuohuntaa eritoten Joensuussa. Yli 10 000 ihmistä kirjoitti nimensä adressiin, jossa vaadittiin puutarhan säilyttämistä. Yhteistoimintaneuvotteluiden keskellä painiva yliopisto uhkasi saada uuden imagotahran kilpeensä. Ympäröivää yhteiskuntaa rauhoittaakseen yliopisto suostui Joensuun kasvitieteellisen puutarhan osalta ratkaisuun, jossa puutarhan hoito siirtyi kaupunkilaisaktivistien vastuulle. Heidän joukkoonsa kuului monia entisiä ja yhä työsuhteessa olevia yliopistoyhteisön jäseniä.500 Vuonna 2018 puutarha siirtyi Suomen yliopistokiinteistöiltä vastaperustetun Botania Oy:n omistukseen. Ratkaisut rauhoittivat tunteita kaupungilla, mutta kampuksilla kuohunta ei ottanut laantuakseen.


Botaniasta kehittyi vuosikymmenten aikana monelle joensuulaiselle rakas paikka ja kaupunkitilan elävöittäjä. Tämän vuoksi kaupunkilaiset olivat valmiit nousemaan barrikadeille puutarhan toiminnan jatkumisen puolesta. Botania siirtyi syksyllä 2012 yhdistyksen ylläpitämäksi ja tasavallan presidentti Sauli Niinistö vieraili toimintaansa jatkaneessa kasvitieteellisessä puutarhassa helmikuussa 2014. Botaniaa presidentti Niinistölle esittelivät Botanian ylipuutarhuri Yrjö Vähäkallio ja toiminnanjohtaja Vilma Lehtovaara. Kuva: Erkki Makkonen.

253


Biotieteissä koettiin rakenteellisen kehittämisen huipentuma heinäkuussa 2015. Tuolloin yliopiston hallitus teki suuren päätöksen, kun se päätti yhdistää Joensuun biologian laitoksen ja Kuopion ympäristötieteen laitoksen uudeksi kahden kampuksen ympäristö- ja biotieteiden laitokseksi. Ennen päätöstä Suomen yliopistot ry UNIFI laaditutti luonnontieteellisen alan koulutuksen ja tutkimuksen profilointihankkeen. Hanketyöryhmä koostui yliopistojen rehtoreista ja vararehtoreista. Itä-Suomen yliopiston rooli työryhmässä oli vahva. Sen puheenjohtajana toimi Itä-Suomen yliopiston emeritusprofessori Matti Uusitupa, sihteerinä tutkimuksen kehittämispäällikkö Anu Liikanen ja yhtenä jäsenenä rehtori Jukka Mönkkönen. Työryhmä julkaisi raporttinsa helmikuussa 2015. Itä-Suomen yliopiston kohdalla raportti suositteli työnjakoa Jyväskylän yliopiston kanssa siten, että Itä-Suomessa painotettaisiin ihmisten ja ympäristön vuorovaikutuksen tarkastelua ja Jyväskylässä puolestaan fokus olisi biologiapainotteisissa ympäristötieteissä.501 Rehtorien valmisteleman raportin suosituksista luotiin nopeasti Itä-Suomen ja Jyväskylän yliopistojen välinen sopimus, joka korosti perinteisen biologian merkitystä Jyväskylässä ja jatkoi profilaatiota ympäristötieteisiin linkittyvän biologian suuntaan Itä-Suomessa.502 254

Ympäristötieteiden osaaminen keskittyi vahvasti Kuopion kampukselle, joten yliopistojen välinen sopimus vaikutti joensuulaisten biologien mielestä uhkaavalta akateemiselta etupiirisopimukselta, kuten eräästä haastattelusta käy ilmi: ”Tässä tapahtui aikamoinen henkinen notkahdus, kun silloinen laitosjohtaja Elina Oksanen neuvotteli Jyväskylän kanssa [työnjaosta]. Se kevät noin kolme vuotta sitten oli aika rankka. Oli sellainen tilanne, että pelättiin, että biologia lakkaa kokonaan täältä. Me kovasti sitten vastustettiin sitä.”503

Rehtori Jukka Mönkkösen mukaan päällekkäisyyksien purkuun ja yliopistojen välisen työnjaon vahvistamiseen tähdänneillä toimilla ei tavoiteltu biologian alasajoa, vaan resurssien keskittämistä ”ympäristöbiologiaan”, jossa yliopiston voimavarat olivat esimerkiksi Jyväskylään verrattuna vahvemmat kuin ”perusbiologiassa”. Uuden ympäristö- ja biotieteiden laitoksen alku oli tunnusteleva ja epäluuloisuuden kyllästämä. Vuonna 2018 Joensuun kampuksella eli yhä näkemys siitä, että ”me olemme edelleen Joensuu ja Kuopio”. Jopa laitoksen johdossa todettiin, että yhteisen laitoksen luomiseen menee vähintään seitsemän vuotta.504 Fysiikan


Niin Joensuussa toimivat biologit kuin Kuopiossa operoivat ympäristötieteilijät työskentelevät samankaltaisissa laboratorioympäristöissä ja pukeutuvat samanlaisiin valkoisiin takkeihin. Tästä huolimatta he muodostivat omat heimonsa omine traditioineen, mikä asetti omat haasteensa yhteisen laitoksen luomiselle. Erityisesti biologit kokivat olevansa altavastaajia uudessa laitoksessa. Biologia on kuitenkin osoittautunut historian saatossa sitkeäksi, joka leikatun voikukan lailla nousee uudestaan maasta. Kuvat: Itä-Suomen yliopisto.

255


ja matematiikan laitoksen hajoaminen kahtia sekä tietojenkäsittelytieteen laitoksen, ympäristö- ja biotieteiden laitoksen ja yhteiskuntatieteiden laitoksen ongelmat kertovat hyvin niistä yhteenkuuluvuudentunteen saavuttamiseen liittyvistä haasteista, jotka koskettavat kahden kampuksen laitoksia. Myös yhteistä laitosta fysiikkaan ja matematiikkaan puuhaamassa ollut Jari Hämäläinen pohti jälkeen päin näitä ongelmia ja haasteita. Hämäläinen peräänkuulutti tarvetta osoittaa selvästi kahden kampuksen laitoksen edut: ”Toin itsekin perustamisvaiheessa esille ja vähän muutkin mietti sitä, että jos yliopistot yhdistyy ja tulee jättitiedekuntia, niin tiedekunta toimii kahdella paikkakunnalla. Ja sitten kun mennään laitokseen, niin jollain lailla tuntuu, että se laitos muodostuu yhteisen kahvihuoneen ympärille. Se on jo vähän laajempi kuin tutkimusryhmä. Laitoksen toimiminen kahdella kampuksella ja opiskelijoiden rekrytointi, miten he hahmottavat sen kun he hakevat [opiskelemaan]. […] Niin se ei ehkä ollut oikein opiskelijoille selvä eikä se tuonut lisäarvoa henkilökunnallekaan. Jonkun olisi pitänyt näyttää, että minkälainen lisäarvo siitä tulee, että laitostasolla mennään yhteen.”505

256

Kahden kampuksen laitosten välisten kulttuurierojen korostuminen asetti omat erityishaasteensa yliopiston johdolle. Fyysinen välimatka hidasti kulttuurillista integraatioprosessia ja henkisen välimatkan umpeenkuromista. Tämän seurauksena kampusten välinen yhteistyö jäi alussa kampusten välisen kilpailun varjoon. Kahden kampuksen laitoksen rakentaminen vei huomattavan paljon aikaa ja vaivaa. Itä-Suomen yliopiston yhdistymisprosessin etenemistä 2010-luvun alussa tutkimuksissaan tarkastelleet Anu Puusa ja Jouni Kekäle havaitsivat, että yhteistyössä onnistuminen riippui hyvin paljon ihmisistä sekä heidän asenteistaan, haluistaan ja käyttäytymisestään.506 Näillä tekijöillä oli keskeinen rooli myös kahden kampuksen laitosten rakentamisessa – ja purkamisessa. ”Etäsuhde” on aina tiukka, avointa keskustelua ja vaikeiden asioiden kohtaamista vaativa testi, jossa usein kärsivälliset perivät maan.


Kolmas pyörä pyörii pois – kahden kampuksen yliopistoksi Kysymys Itä-Suomen yliopiston näkyvyydestä laajalla vaikutusalueellaan oli vilkas keskustelunaihe koko 2010-luvun alkupuoliskon. Yliopiston toiminnan alkaessa vuonna 2010 UEF-lippu liehui Joensuun ja Kuopion pääkampusten lisäksi Savonlinnassa, Mikkelin yliopistokeskuksessa ja Ilomantsin Mekrijärvellä. Vuoden 2011 alussa yliopisto vetäytyi Mikkelistä. Tuolloin vuonna 2003 Kuopion yliopiston alaisuuteen perustettu soveltavan ympäristökemian laboratorio siirtyi liikkeenluovutuksella Lappeenrannan teknilliselle yliopistolle LUT:lle. Ratkaisu liittyi yliopistojen väliseen työnjakoon ja reviirin merkkaamiseen. Kemiantekniikkaan ja ympäristötekniikkaan panostaneella LUT:lla oli Mikkelin alueyksikössään myös muita toimintoja ja Itä-Suomen yliopiston intresseissä oli kemian opetuksen ja tutkimuksen keskittäminen Joensuuhun. Liikkeenluovutuksen yhteydessä rehtori Perttu Vartiainen halusi kuitenkin korostaa yliopiston olevan työnjakoa vahvistavan

siirron jälkeenkin vahva toimija Etelä-Savossa. Tällä hän todennäköisesti viittasi Savonlinnan kampukseen.507 Ilomantsin Mekrijärven biologiseen, metsätieteelliseen ja ympäristötieteelliseen tutkimukseen keskittyneen tutkimusaseman tulevaisuus joutui luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunnassa sitä kriittisempään tarkasteluun, mitä pidemmälle 2010-luku eteni. Budjettirakenteen muutos ja tutkimusaseman jatkuvasti paisuvien kulujen lankeaminen tiedekunnan maksettavaksi tuottivat harmaita hiuksia dekaanille ja hallintopäällikölle. Mekrijärven rakennuksia hallinnoinut Suomen yliopistokiinteistöt Oy halusi pääomalleen riittävän koron, eikä tiedekunnan auttanut kuin kaivaa kuvettaan vuokrankorotusten edessä. Julkisalan koulutettujen neuvottelujärjestö JUKOn pääluottamusmies Antero Puhakka muistaa jutelleensa tutkimusaseman keittiöhenkilökunnan kanssa tutkimusaseman tilanteesta. Keskustelut paljastivat, että pienen keittiön vuokra oli isompi kuin suuressa karjalaistyylisessä hirsitalossa sijaitsevan Ravintola Parppeinpirtin. Samanaikaisesti yliopiston johto edellytti tiedekunnilta nollatuloksina näkyvää taloudellista kurinalaisuutta ja kurinpalautusta tästä lipsuville. Marraskuussa 2013 257


yliopiston hallitus päätti yt-neuvotteluiden käynnistämisestä Mekrijärvellä. Perusteluina olivat taloudelliset, tuotannolliset ja toiminnan uudelleenjärjestelyistä johtuvat syyt. Tutkimusaseman majoitus- ja ravitsemusliiketoiminta lakkasi seuraavana vuonna.508 Neuvotteluja jatkettiin vuosina 2014 ja 2015 Ilomantsin kunnan ja Pohjois-Karjalan maakuntaliiton kanssa. Tutkimusasemalla oli EU-rahalla hankittuja laitteita, joiden kohtalosta tutkimusaseman mahdollisen alasajon yhteydessä oli päästävä selvyyteen. Tutkimusaseman lakkautukseen jyrkän kielteisesti suhtautuneet alueelliset kumppanit varoittivat yliopistoa mahdollisesta satoihin tuhansiin euroihin nousevasta EU-tukien takaisinperinnästä. Maakuntajohtaja Pentti Hyttinen sanoi maakuntaliiton olevan velvoitettu perimään tukia takaisin. Se johtui pysyväisyyssäännöksestä, jonka mukaan EU:n rahoittaman toiminnan oli jatkuttava vähintään viisi vuotta rahoituksen päättymisen jälkeen. Hyttinen, Ilomantsin kunnanjohtaja Markku Lappalainen ja paikallinen keskustan kansanedustaja Hannu Hoskonen toivoivat, että yliopistolla olisi malttia odottaa maakuntaliiton käynnistämiä selvityksiä, joilla pyrittiin löytämään tutkimusasemalle yliopiston lisäksi muita käyttäjiä. Kesäkuun lopulla 2015 yliopis258

ton, maakuntaliiton ja Ilomantsin kunnan edustajat pitivät neuvottelun. Sen loppupäätelmä oli, ettei tutkimusaseman alasajosuunnitelmia peruttaisi, mutta yliopisto osallistuisi selvitykseen aseman uusista käyttömahdollisuuksista.509 Neuvottelujen jälkeen heinäkuun alussa yliopiston hallitus kokoontui päättämään tutkimusaseman kohtalosta. Ratkaisu oli odotusten mukainen. Kuusi tutkijaa tutkimusasemalla työllistänyt Itä-Suomen yliopisto poistuisi Suomen itäisimmästä kunnasta vuoden 2016 loppuun mennessä. Perusteluina olivat tutkimusaseman vähentynyt käyttö ja alijäämäinen tulos. Rehtori Jukka Mönkkösen mukaan Joensuun kampuksen laboratoriotilat olivat täysin riittävät. Metsänhoitotieteen emeritusprofessori Seppo Kellomäen mielestä Mekrijärvi oli pitkään hyvä tukikohta tutkijoille. Asemalla tehdyllä ilmastonmuutostutkimuksella oli oma roolinsa, kun kansainvälinen ilmastopaneeli IPCC sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2007. Valitettavasti viimeisinä vuosina aseman käyttöaste aleni huomattavasti ja samanaikaisesti käytöstä maksettava summa kasvoi ”hirveäksi”. Kellomäki pitikin tutkimusaseman lakkautusta lopulta enemmän psykologisena ja aluepoliittisena iskuna kuin tiedepoliittisena tappiona. Ilomantsin onneksi tyhjiö


Mekrijärvellä täytettiin nopeasti. Itä-Suomen yliopisto myi kesäkuussa 2017 tutkimusaseman aktiivisten ilomantsilaisten perustamalle Megrin Matkailu Oy:lle, joka ryhtyi kehittämään alueella erämatkailutoimintaa. Myös kysymys EU-tukien takaisinperinnästä ratkesi vuoden 2019 alussa tavalla, jota sekä yliopisto että Pohjois-Karjalan maakuntaliitto pitivät kohtuullisena.510 Mekrijärvestä luopuminen oli ”iso ja raskaskin ratkaisu”, kuten päätösesityksen tehnyt dekaani Jukka Jurvelin asian ilmaisi, mutta vuoteen 2016 kulminoitunut kysymys noin 800 opiskelijan ja 50 työntekijän Savonlinnan kampuksen lakkauttamisesta oli vieläkin isompi ja raskaampi päätös tehtäväksi. Opettajankoulutuksen kustannukset, tilakustannusten säästömahdollisuudet, opiskelijoiden yhdenvertaisuus, yliopiston yhteiskuntavastuu sekä kampustasapainoon ja tutkimuksen tuloksellisuuteen liittyvät kysymykset painoivat vaakakupeissa yhtä paljon. Savonlinnan dilemma oli kuin korkki, joka ponnahti säännöllisin väliajoin pintaan. Savonlinnan seminaari oli lakkautettu vuonna 1973 ja liitetty opettajankoulutuslaitoksena Joensuun korkeakoulun kasvatustieteiden osastoon. Siitä lähtien se oli näkökulmasta riippuen ollut joko hyödyllinen inhimillistä pääomaa keräävä kelkka tai rajallisia resursseja

hajottava kivireki. 1990-luvun alun laman ja sen mukanaan tuomien lakkautuspuheiden jälkeen tehtiin vuosikymmenen puolivälissä päätös vahvistaa Savonlinnan kampusta.511 Seesteinen vaihe jatkui myös uuden vuosituhannen alussa. EU:n rakennerahastojen resurssit toivat rauhaa. Yliopiston rehtori Perttu Vartiainen käsitteli vuonna 2002 julkaistussa Savonlinnan opettajankoulutuksen 50-vuotista taivalta tarkastelevassa juhlakirjassa yliopistoa kaupungin voimavarana: ”Tietoteollisen yhteiskunnan kehityksen reunaehtoja ovat paitsi osaaminen ja kansainvälistyminen, myös syvenevä paikallinen vuorovaikutus. Siksi en näe yliopiston toiminnassa mitään periaatteellista ristiriitaa kansainvälisyyden ja paikallisuuden välillä, vaan pikemminkin päinvastoin. 2000-luvulle tultaessa Joensuun yliopisto – mukaan lukien Savonlinnan kampuksella toimivat yksikkömme – onkin saavuttanut uuden kehitysvaiheen, jossa kansainvälisyys ja osaaminen voidaan nähdä keskeisenä alueellisen kehityksen voimavarana ja päinvastoin. Elinvoimainen alue on myös elinvoimaisen yliopiston perusehto. Voimassa olevassa strategiassaan Joensuun yliopisto on sitoutunut lisäämään vaikuttavuuttaan erityisesti itäisessä Suomessa.”512

259


Vartiaisen lausunto kuvastaa hyvin 2000-luvun alun yliopistojen alueellista vaikuttavuutta korostavaa korkeakoulupoliittista ilmapiiriä. Vain noin viisi vuotta myöhemmin kehityksen puhurit vaihtoivat suuntaa ja ääni kellossa oli hyvin erilainen. Resurssien alueellinen kattavuus sai tehdä tilaa keskittävämmälle, suurempia yksikkökokoja ja synergiaetuja painottavalle suuntaukselle. Opetusministeriön ja Joensuun yliopiston välisissä tulosneuvotteluissa keväällä 2006 erääksi rakenteellisen kehittämisen kohteeksi todettiin humanististen kieliaineiden toimintaedellytysten vahvistaminen. Asiaa selvittänyt yliopiston työryhmä tuli elokuun alussa 2006 siihen tulokseen, että humanistisen tiedekunnan toimintaedellytysten turvaaminen edellytti Savonlinnassa toimivan kansainvälisen viestinnän laitoksen lakkauttamista ja sen toimintojen keskittämistä Joensuuhun. Hieman sitä ennen historian oppiaine oli päättänyt siirtyä syksystä 2006 lähtien humanistisesta tiedekunnasta osaksi yhteiskunta- ja aluetieteiden tiedekuntaa. Päätöksen taustalla oli historioitsijoiden ärtyminen asemaansa tiedekunnan ”aliresursoituna vetojuhtana”. Suhteellisen vahvana tuloksentekijänä historian oppiaine koki, että Savonlinnan kansainvälisen viestinnän laitos sai humanistiselta tiedekunnalta enemmän resursseja kuin mitä sen tulokset antoivat odottaa.513 260

Savonlinnan kampus oli tunnettu kasvatustieteiden taito- ja taideaineista. Luokanopettajaopiskelijoiden OpeArt-koulutuksessa annettiin valmiudet ilmaisun, moniammatillisen yhteistyön, vuorovaikutuksen ja luovuuden edistämiseen. Kuva: Itä-Suomen yliopisto


Historioitsijoiden tannerta tömistävä marssikulkue toisen tiedekunnan tiloihin synnytti maanjäristyksen Savonlinnassa. Paikatakseen uhkaavia talousongelmiaan ja luodakseen riittävän vahvan kieliaineiden keskittymän humanistinen tiedekunta päätyi dekaani Markku Filppulan johdolla kannattamaan Savonlinnan käännöstieteen koulutuksen ja tutkimuksen siirtämistä Joensuuhun. Myös hallitus kallistui tälle kannalle elokuun loppupuolella 2006, vaikka asiaa selvittäneen työryhmän kiireisen aikataulun vuoksi siirron synnyttämiä mahdollisia synergiaetuja ei voitu tarkkaan arvioida. Laitoksen henkilöstön ja opiskelijoiden, Savonlinnan kaupungin, Savonlinnan opiskelija-asunto Oy:n sekä Etelä-Savon kauppakamarin vastalauseet eivät myöskään kääntäneet hallituksen enemmistön päätä. Savonlinnalaiset vetosivat vuodelta 1980 olevaan lakiin kieli-instituuttien ottamisesta valtion haltuun. He tulkitsivat lakia ja sen nojalla valtion kanssa vuonna 1981 tehtyä sopimusta siten, että ne yhdessä takasivat kansainvälisen viestinnän laitoksen aseman Savonlinnassa. Opetusministeriön hallitusneuvos Eerikki Nurmi kuitenkin kumosi tämän tulkinnan. Hänen mukaansa lakia ei voinut tulkita niin, että valtio sitoutuisi vuosikymmeniksi säilyttämään yksikön toiminnan muuttumattomana. Tässä tapauksessa

opetusministeriön laintulkinta vei voiton. Myös eduskunnan apulaisoikeusasiamies Jukka Lindstedt vahvisti näkemyksen oikeellisuuden myöhemmin. Yliopiston hallitus päätti 21.2.2007 siirtää kääntäjien ja tulkkien koulutuksen asteittain 1.8.2007 alkaen Savonlinnasta Joensuuhun. Siirtymävaiheen oli tarkoitus päättyä vuoteen 2011 mennessä. Lopulta koulutus Savonlinnassa loppui jo vuonna 2009.514 Hallituksen jäsenenä ollut Savonlinnan kaupunginjohtaja Janne Laine jätti päätöksestä eriävän mielipiteen. Laine muistutti kaupunkiin syntyneistä kielenkääntäjäyrityksistä, jotka hoitivat valtakunnallisia tulkkaustehtäviä. Lisäksi alan koulutus oli vetovoimaista eikä mistään opiskelijapulasta ollut kyse. Kaupunki oli valmis panostamaan lisää koulutuksen kehittämiseen ja takaamaan sille pienellä kampuksella paremman näkyvyyden kuin mitä oli tarjolla massojen hallitsemalla Joensuun kampuksella.515 Kielenkääntäjäkoulutuksen siirron aikaan humanistisen tiedekunnan dekaanin viransijaisena toiminut Risto Turunen muisteli jälkeen päin tilannetta yliopiston rahanjakomallin muutoksen näkökulmasta. Vanhassa rahoitusmallissa oli eräänlainen kieliaineindeksi, jolla oli kompensoitu kieliaineiden varsin runsasta tarvetta kontaktiopetukseen ja laajaan 261


opetushenkilökuntaan. Tämä poistui uudesta rahanjakomallista ja aiheutti tiedekunnalle ongelmia, joita pyrittiin paikkaamaan resurssien ja opetussuunnitelmien yhtenäistämisellä. Puutteellinen viestiminen koulutuksen siirrosta aiheutti kiusallisia ongelmia. Tämä piirtyi lähtemättömästi Turusen mieleen:

Päivi Nergin mukaan yliopistohankkeen johtoryhmässä käytiin Savonlinnan asemasta aika raakaakin keskustelua: ”Meillä oli yhteinen näkemys, että kovin pitkään Savonlinna ei pysty toimimaan. Ne reunaehdot oli niin huonon näköisiä Savonlinnan kannalta. Mutta sitten kun prosessia vietiin eteenpäin, niin mietittiin, saadaanko yliopistoa syntymään,

”Mutta sitten semmoisia jännittäviä juttuja tapahtui kanssa,

jos Savonlinna ajettaisiin tässä yhteydessä alas. Me päätet-

että kun menin ensimmäistä kertaa Savonlinnaan puhumaan

tiin, että Savonlinna on osa uutta yliopistoa, eikä siihen kos-

siirrosta, niin tajuan siellä henkilöstön edessä puhuessani,

keta nyt.”518

että jumaliste puolet tästä porukasta ei edes tiedä, että ne on siirtymässä Joensuuhun. Semmoista informaatiokatkosta oli, vaikka mulla oli semmoinen käsitys, että asia oli jo puhuttu yliopiston johdosta käsin.”516

Savonlinnalaisten hermostuminen kielenkääntäjäkoulutuksen siirrosta Joensuun ja Kuopion yliopistojen käynnistellessä yhteistä liittoyliopistohanketta ei enteillyt hyvää. Liittymishankeen edetessä vuonna 2007 kohti täydellistä fuusiota Perttu Vartiainen ja Janne Laine tekivät sopimuksen siitä, että uutta yliopistoa valmisteltaisiin nimenomaan kolmen kampuksen yliopistona. Maininta löytyi myös helmikuussa 2009 hyväksytyn ItäSuomen yliopiston ensimmäisen strategian sivuilta.517 262

Yliopistohankkeen sisäpiirin hiljainen konsensus varmisti sen, että Joensuun yliopiston hallituksessa istunut Janne Laine kallistui vahvasti yliopistofuusion kannalle. Tuen saaminen ei ollut mitenkään vähäpätöinen asia tilanteessa, jossa eräät yliopiston hallituksen jäsenet kokivat ajoittaista epäluuloa yhdistymishankkeen tavoitteita kohtaan.519 Johtoryhmän ennustus Savonlinnan kampuksen vaikeasta asemasta uuden yliopiston osana sai katetta heti 2010-luvun alkumetreillä. Vaikka Itä-Suomen yliopiston hallituksen puheenjohtajaksi kesällä 2009 valittu Petteri Taalas rauhoitteli ensitöikseen savonlinnalaisia vannomalla uskoaan kampuksen tulevaisuuteen pidemmällä


aikavälillä, asia nousi hallituksen pöydälle jo seuraavan vuoden syksyllä. Hallitus keskusteli lokakuussa 2010 opettajankoulutuksen järjestämiseen liittyvien kampusrakenteiden vaihtoehdoista. Varovainen tunnustelu ei tässä vaiheessa edennyt sen pidemmälle kuin filosofiselle tiedekunnalle osoitettuun vaatimukseen tehdä selvitys eri kampusvaihtoehdoista sekä mainintaan tilakustannusten vähentämistarpeesta lähitulevaisuudessa. Se riitti kuitenkin vastareaktioon Etelä-Savossa. Savonlinnan kaupunki, Savonlinnan seudun kuntayhtymä, Etelä-Savon maakuntaliitto ja Itä-Savon yliopistosäätiö päättivät marraskuussa tukea opettajankoulutusta ja kasvatustieteellistä tutkimusta reilulla miljoonalla eurolla vuodesta 2011 lähtien.520 Miljoonatuesta huolimatta ”opettajankoulutuksen kampusratkaisut” tekivät kesäkuun lopulla 2011 paluun yliopiston hallituksen heinäkuun kokouksen esityslistaan. Esityksessä pyydettiin hallitusta selvityttämään mahdollisuudet keskittää opettajankoulutus Joensuun kampukselle. Esitystä perusteltiin opettajankoulutustoimintojen osittaisella päällekkäisyydellä, kahdella kampuksella toimimisen synnyttämillä filosofisen tiedekunnan kustannusrasitteilla ja Joensuun kampuksen tarjoamilla paremmilla sivuainemahdollisuuksilla.

Perustehtävien hoidon näkökulmasta monitieteisyys lisääntyisi, kun kasvatustieteiden ja psykologian osasto sekä soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osasto pääsisivät toimimaan samalla kampuksella. Välittömiä kustannussäästöjä oletettiin saatavan hallinto- ja tukipalveluiden keskittämisellä. Tilakustannussäästöjä katsottiin syntyvän vuodesta 2012 lähtien vuosittain 2,1 miljoonaa euroa. Toisaalta laskelmissa ei pystytty kovin tarkasti osoittamaan arviota Joensuussa tapahtuvan lisärakentamisen synnyttämistä kustannuksista. Lisäksi laskelmissa myönnettiin toimintojen keskittämisen ajavan Savonlinnan seudun aluetalouden ja kulttuurielämän vakaviin vaikeuksiin.521 Keskittämisen synnyttämistä lieveilmiöistä ja taloudellisiin laskelmiin liittyvistä epävarmuustekijöistä huolimatta yliopiston hallitukselle tehdyssä esityksessä toivottiin toimenpiteitä, jotka ohjaisivat itäsuomalaisen yliopistolaivan samalle väylälle Oulun ja Tampereen yliopistojen kanssa. Uusi yliopistolaki oli ehtinyt vanheta vasta kolmisen kuukautta, kun Oulun yliopisto päätti maaliskuussa 2010 siirtää rajusta kainuulaisesta protestoinnista välittämättä opettajankoulutuksen Kajaanista Ouluun vuoteen 2013 mennessä. Tampereella samankaltainen ratkaisu tehtiin kesäkuun puolivälissä 263


2011. Valot sammuisivat Hämeenlinnan luokanopettajakoulutukseen keskittyneeltä kampukselta jo seuraavana kesänä. Päätös ajoittui hetkeen, jolloin Matti Vanhaselta pääministerin pestin perineen Mari Kiviniemen johtama hallitus ja resurssien keskittämiseen myönteisesti suhtautunut opetusministeri Henna Virkkunen valmistautuivat luovuttamaan viestikapulan seuraajilleen.522 Itä-Suomen yliopistosta Tampereelle siirtynyt yliopiston hallintojohtaja Petri Lintunen oli junailemassa ratkaisua. Lintusen mukaan poliittisen tilanteen epävarmuus ja aikaisemmat kokemukset kansainvälisen viestinnän laitoksen toimintojen siirrosta Savonlinnasta Joensuuhun vaikuttivat ratkaisun ajankohtaan ja sisältöön: ”Me tehtiin 2011 Hämeenlinnan alasajo täällä. Se politiikan voima on kovin kova. Se liittyy aina vähän siihen, kuka on ministerinä, milloin lopulliset kipeät päätökset tehdään. Olihan meilläkin Tampereella pelko persuksissa. Jos Hämeenlinnan Johannes Koskisesta tulee opetusministeri, niin miten meille sitten käy? Onneksi tuli Tampereelta Jukka Gustafsson. Tää on vähän tällaista taktikointia myös. Siinä [kansainvälisen viestinnän laitoksen kohdalla] me tehtiin virhe, kun me tehtiin kolmen vuoden jakso siihen siirtymään.

264

Tähän liittyen täällä yliopisto siirsi Hämeenlinnasta opettajankoulutuksen vuodessa Tampereelle sen vuoksi, että mulla oli niin selkäytimessä se, että kolme vuotta on liian pitkä siirtymäkausi. Nää päätökset pitää tehdä nopeasti. Nää on kuin kirurgin viiltoja. Tuska ja huuto on kova, niin parempi se on nopeasti tehdä.”523

Savonlinnalaisilla oli hyvät kontaktit Itä-Suomen yliopiston hallitukseen, josta löytyi useampikin eteläsavolaisten sympatiseeraaja. Kaupungissa tiedettiin hyvissä ajoin suunnitelmista keskittää opettajankoulutus Joensuuhun. Tämä antoi savonlinnalaisille aikaa punoa taktisia suunnitelmiaan. Kaupunginjohtaja Janne Laine oli yhteydessä kaupungista kotoisin olevaan SDP:n kansanedustajaan Jouni Backmaniin, joka valittiin 22.6.2011 eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi. Samana päivänä aloittaneen pääministeri Jyrki Kataisen kuuden puolueen hallituksen opetusministerinä toimi SDP:n Jukka Gustafsson. Hän oli valintansa jälkeen lausunut Helsingin Sanomille ajattelevansa Suomea kokonaisuutena, jossa hyvät opiskelumahdollisuudet oli turvattava ympäri maata. Backman ja Laine olivat yhteydessä uunituoreeseen ministeriin ja kertoivat tilanteen olevan Savonlinnan kannalta vakava. Hätätilan


ratkaisemiseksi tarvittiin valtion ohjaavaa kättä. Janne Laine sanoi kertoneensa ministerille, että kaupunki on valmis rahoittamaan kahta uutta professuuria, mikäli valtiolta järjestyisi muuta tukevaa rahoitusta.524 Backman ja Laine saivat järjestetyksi 30. kesäkuuta, eli viisi päivää ennen Itä-Suomen yliopiston hallituksen kokousta, palaverin, jossa olivat paikalla heidän lisäkseen opetusministeri Gustafsson, korkeakoulu- ja tiedeyksikön johtaja Anita Lehikoinen, yliopiston hallituksen puheenjohtaja Petteri Taalas ja rehtori Perttu Vartiainen. Janne Laineen mukaan opetusministeriä oli informoitu hyvin Savonlinnan kampuksen tilanteesta ennen kokousta, ja se oli vahvistanut ministerin halua säilyttää kampuksen toiminta.525 Gustafsson korosti itsekin olleensa hyvin perillä kampuksella annetun koulutuksen laadusta, vaikuttavuudesta ja merkittävyydestä: ”Savonlinnassa opiskelijat valmistuivat parhaiten ajallaan. Siellä oli kehitetty vahva kaksoisopettajuus, kelpoisuutta sekä ala- että yläasteelle mm. taito- ja taideaineiden osalta. Lähes kaikilla mittareilla Savonlinna oli yksi parhaista opettajakoulutuksen toimijoista. Totta kai annoin paljon arvoa myös koulutuksen merkitykselle kaupungissa, laajemmassa yhteiskuntataloudellisessa kehyksessä.”526

Perttu Vartiaisen halusta keskittää opettajankoulutus Joensuuhun on olemassa ristiriitaista tietoa. Yhtäältä useat keskeiset toimijat Etelä-Savossa ja filosofisen tiedekunnan dekaani Markku Filppula olivat sitä mieltä, että Vartiainen oli vahvasti keskittämisen kannalla. Toisaalta Vartiaisen hyvin tuntenut Teuvo Pohjolainen muistaa Vartiaisen antaneen aiemmin lupauksen siitä, että hänen aikanaan Savonlinnaa ei lakkauteta. Lisäksi on esitetty peliteoreettisia arvailuja, joiden mukaan uhkailemalla kampuksen lakkauttamisella yliopiston rehtori pystyi pumppaamaan lisärahaa ministeriöltä.527 Janne Laineen mukaan rehtori Vartiainen yritti ministeriön, yliopiston ja kaupungin välisissä kolmikantaneuvotteluissa sinnikkäästi perustella opettajankoulutuksen siirron tärkeyttä yliopiston kehittämiselle. Hän oli valmis tähän, vaikka opetusministeri lupasi takaavansa erillisrahoituksen koulutuksen kehittämiselle Savonlinnassa. Lopulta ministeri oli todennut suorasanaisesti vastustavansa siirtoa, mikä Laineen muistin mukaan sai myös Vartiaisen vetäytymään asiassa.528 Kokouksen lopputulemana syntyi yhteisymmärrys siitä, että yliopiston hallitus laatisi opettajankoulutuksen toiminnallisen ja taloudellisen kehittämisohjelman sekä selvittäisi mahdollisuuden jatkaa toimintaa Joensuun ja Savonlinnan kampuksilla. 265


Tämä edellyttäisi kuitenkin koulutuksen ja tutkimuksen laadun ja kilpailukyvyn kohottamista sekä sitä, että yliopisto saisi kevään 2012 tulosneuvotteluissa tyydyttävän ratkaisun toiminnan pitkäkestoisesta rahoituksesta.529 Näillä reunaehdoilla asiaa pohdittiin yliopiston hallituksen kokouksessa heinäkuun alussa. Periaatteessa hallitus olisi yliopistolain tarjoamien vapauksien puitteissa voinut kävellä opetusministerin tahdon ylitse ja keskittää opettajankoulutuksen Joensuuhun. Kyseessä olisi kuitenkin ollut äärimmäisen riskialtis operaatio ja isku vasten yliopiston suurimman rahoittajan keulakuvan kasvoja. Tälle tielle yliopiston hallituksessa ei haluttu lähteä. Hallituksen varapuheenjohtaja Tiina Tolvasen mukaan hallituksessa, josta siis löytyi jo valmiiksi tukea Savonlinnalle, suoritettiin ilmapiiriä kartoittanut epävirallinen varjoäänestys. Sen tuloksena hallituksen enemmistö kallistui Savonlinnan kampuksen säilyttämisen kannalle. Päätöstä saattoi ohjata myös se, ettei edes filosofisen tiedekunnan tiedekuntaneuvosto seissyt yhtenäisenä rintamana Savonlinnan alasajon takana.530 Puheenjohtaja Taalaksen mielestä ratkaisu avasi mahdollisuuksien ikkunan vielä kertaalleen Savonlinnalle ja samalla myös Joensuun kampuksen opettajankoulutuksen kehittämiselle: 266

”Lähtökohta oli se, että sekä Savonlinnan että Joensuun opettajankoulutustoiminnot oli valtakunnan tasolla siellä pahnanpohjimmaisena. Molemmissa oli selvästi kehittämisen haasteita ja me laskettiin se, miten paljon se kahden kampuksen mallin ylläpitäminen maksaa ja saatiin siitä tietty summa. Tämä summa kerrottiin sitten myös opetus- ja kulttuuriministeriölle, joka päätyi siihen, että on perusteltua jatkaa kahdella kampuksella. Me saatiin siihen sitten erillisrahoitus, eli se taloudellinen insentiivi tähän yhdistämiseen siinä alkuvaiheessa oli poissa. Tietysti siinä oli tätä yhteiskunnallista hyötyä. Varmaan ministeriön ja ministerin taholta pohdittiin sitä, että mitä se Savonlinnan kampuksen lakkauttaminen yhteiskunnalle ja Savonlinnan alueelle merkitsee. Tämä varmasti vaikutti siihen rahoituksen löytymiseen. Toisaalta haluttiin antaa sille Savonlinnalle vielä mahdollisuus näyttää kykynsä.”531

Toukokuussa 2012 solmitussa yliopiston ja opetus- ja kulttuuriministeriön välisessä tulossopimuksessa vuosille 2013–2016 Savonlinnan kampuksen toimintaedellytysten turvaamiseen myönnettiin vuosittain kaksi miljoonaa euroa. Kaikki ministeriön virkamiehet eivät olleet lisärahoituksesta mielissään, vaan osa heistä olisi mieluummin todistanut opettajankoulutuksen keskittämistä


Joensuuhun. Myös filosofisen tiedekunnan dekaani Markku Filppula kuului alusta lähtien resurssien keskittämisen ja rönsyjen karsimisen kannattajiin. Tästä huolimatta hän oli omien sanojensa mukaan valmis sopeutumaan uuteen tilanteeseen ja käärimään hihat Savonlinnan kampuksen kehittämiseksi. Omistautumisen symbolisena osoituksena Filppula osallistui syyskuussa 2012 Potkua opettajankoulutukseen -kampanjaan. Sen avajaistempauksena Filppula ja ylioppilaskunnan puheenjohtaja Mikko Puhakka potkivat potkupyörällä Joensuusta Savonlinnaan. Vastassa odottivat opiskelijat ja tiedotusvälineiden edustajat. Tunnelma oli optimistinen ja yhteishenki vahva.532 ”Sitä eivät savonlinnalaiset nyt usko, kun mäkin olin sitä lopettamassa, mutta silloin oltiin ihan aidosti rakentamassa sitä kampusta ja yritettiin saada nousuun se toiminta. Alussa siinä olikin menestystä ja esimerkiksi julkaisutilastoissa siinä on selvä nousu vuosina 2013 ja 2014, mutta sitten se pikkuisen taittui eikä kehittynyt niin hyvin enää jatkossa. Se paras momentum siinä hiipui. Sitten tuli vuosi 2016.”533

Vuoden 2016 ratkaisevien päätösten tarkastelemiseksi on ensin luotava katse edellisvuoteen. Vuosi 2015 oli Suomen yliopistot UNIFI ry:n käynnistämien rakenteellisen kehittämisen hankkeiden aikaa. Yksi hanke johti ympäristötieteisiin painottuneen ympäristö- ja biotieteiden laitoksen luomiseen Joensuuhun ja Kuopioon, kuten edellä on selostettu. Vaasan yliopiston entisen rehtorin Matti Jakobssonin vetämän kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen hankkeen raportti kehotti Itä-Suomen yliopistoa pohtimaan vakavasti, miten tehokasta ja tuloksellista käsityön ja kotitalouden aineenopettajien kouluttaminen on Savonlinnassa ja olisiko parempi vaihtoehto siirtää kyseessä olevat koulutukset Joensuun kampukselle. Toinen merkittävä vuoteen 2015 ajoittunut tapahtuma oli pääministeri Juha Sipilän kolmen puolueen keskusta-oikeistolaisen hallituksen nimittäminen tehtäväänsä toukokuussa. Vaikeassa taloudellisessa tilanteessa toimintansa aloittanut hallitus toteutti hallitusohjelmaa, jonka mukaan yliopistoilta leikattaisiin vuonna 2016 yhteensä yli 100 miljoonaa euroa edellisen vuoden perusrahoituksen määrästä. Itä-Suomen yliopiston osuuden arvioitiin vähenevän noin 7,8 miljoonaa vuoden 2015 tasosta.534 267


Ylioppilaskunnan puheenjohtaja Mikko Puhakka ja filosofisen tiedekunnan dekaani Markku Filppula toteuttivat vuonna 2012 Joensuusta Savonlinnaan suuntautuneen potkupyörätempauksen, jolla tavoiteltiin uutta potkua Savonlinnan opettajankoulutukseen. Kuva: Itä-Suomen yliopisto

268

Pidemmällä aikavälillä näkymät eivät olleet yhtään sen paremmat. Valtion tekemä kehyspäätös vuosille 2016–2019 lupaili lähinnä niukkuutta. Lisäksi jo edellisinä vuosina leikkauksien kohteeksi joutunut ansiotason nousua ja hintojen kehitystä seuraileva yliopistoindeksi jäädytettiin koko hallituskaudeksi. Itä-Suomen yliopiston hallitus veti tästä kaikesta sen johtopäätöksen, että pidemmälle aikavälille oli laadittava sopeuttamissuunnitelma syys–joulukuussa 2015. Tiedekunnilta vaadittiin toimenpiteitä erityisesti alakohtaisten kampusratkaisujen osalta. Filosofisessa tiedekunnassa tämä tarkoitti katseen kääntämistä Savonlinnan toimintoihin. Samanaikaisesti opetus- ja kulttuuriministeriö antoi yliopistolle ohjeet kevään 2016 tulosneuvotteluihin. Ministeriö ohjeisti yliopistoa toimittamaan helmikuuhun mennessä vuoden 2020 loppuun ulottuvan strategian, tiedot keskeisistä strategisista päätöksistä ja valmistelussa olevista toimista rakenteiden ja toimintatapojen uudistamiseksi. Painetta uudistuksiin säteili usealta suunnalta.535 Joensuussa ja Savonlinnassa toimivan soveltavan kasvatustieteen osaston sekä Savonlinnan normaalikoulun koko henkilökunta joutui yt-neuvotteluiden kohteeksi joulukuusta 2015 alkaen. Myöskään yhteiskuntatieteiden


ja kauppatieteiden tiedekunnan alaisuudessa toiminut Matkailualan opetus- ja tutkimuslaitos Savonlinnassa ei säästynyt neuvotteluilta. Taloudellisista, toiminnallisista ja toimintojen uudelleenjärjestelyistä johtuvista syistä käynnistettyjen yt-neuvotteluiden tulokset kerrottiin julkisuuteen 11.4.2016. Savonlinnalaisille viesti oli kylmäävä: opettajankoulutus keskitettäisiin kokonaan Joensuuhun vuoden 2018 syyslukukauden alkuun mennessä. Savonlinnan normaalikoulun toiminnot, kauppatieteiden laitoksen yhteyteen sulautettava Matkailualan opetus- ja tutkimuslaitos sekä Savonlinnan kampuksen hallinto ja kirjasto siirtyisivät samalla Joensuuhun.536 Rehtorinviitan Perttu Vartiaiselta perinyt Jukka Mönkkönen oli tekemässä Petri Lintusen peräänkuuluttamia nopeita kirurgin viiltoja. Mönkkönen nojasi päätösesityksensä filosofisen tiedekunnan dekaani Markku Filppulan ja johtavan hallintopäällikkö Kari Korhosen tekemään selvitykseen. Tulossopimuskauden päätös tarjosi mahdollisuuden tarkastella Savonlinnan opettajankoulutuksen tilannetta ja erityisesti sitä, mitä kahden miljoonan euron tukisummalla oli saatu aikaiseksi. Tarkastelussa painotettiin opetuksen ja eritoten tutkimuksen kansallista ja kansainvälistä laatua ja vai-

kuttavuutta sekä kampusratkaisuihin liittyviä tilakysymyksiä. Filppulan ja Korhosen selvityksessä katsottiin koko kasvatustieteellisen alan tutkimuksen ja koulutuksen vetovoiman ja laadun nostamisen olevan vaikeaa jatkuvia erillisratkaisuja vaativassa kahden kampuksen mallissa.537 Erityisiä kitkatekijöitä olivat osittaiset päällekkäisyydet koulutuksessa, fyysisestä etäisyydestä johtuva eriarvoisuus sivuainetarjonnassa ja tutkimuksenarvioinnissa havaitut ongelmat tutkimuksen strategisessa fokusoinnissa, tutkimusyhteistyössä ja tutkimusryhmien organisoinnissa. Tilojen osalta erityisongelmaksi selvityksessä nostettiin esiin Savonlinnan kampuksen omistusjärjestelyt ja niistä johtuvat vaikeudet ratkaista tilakysymys pitkäkestoisella, toiminnallisesti tarkoituksenmukaisella ja kustannustehokkaalla tavalla. Näin ollen Filppulan ja Korhosen selvityksessä päädyttiin johtopäätökseen, jonka mukaan opettajankoulutuksen keskittäminen Joensuuhun laajan tiedeyhteisön osaksi on perusteltua ja se parantaa koulutuksen vetovoimaa ja tutkimuksen laatua merkittävästi.538 Savonlinnassa oltiin perusteluista tyystin eri mieltä ja se oli tuotu hyvissä ajoin selvästi julki yliopiston kanssa käydyissä neuvotteluissa. Filppulan ja Korhosen 269


selvityksen lailla myös savonlinnalaisten selvityksissä nojauduttiin ”objektiiviseen” numerodataan. Heidän käsissään numerot tosin saivat tyystin toisenlaisen tulkinnan: lukujen perusteella opettajankoulutusta Savonlinnassa oli kehitettävä – sitä ei olisi suinkaan lakkautettava. Kampuksen vetovoima opiskelijoiden silmissä oli hyvä, ja kaupungissa tarjottavalla opettajankoulutuksella oli kyetty palvelemaan myös maakuntien Suomea. Lisäksi koulutusajat olivat olleet lyhyitä ja kustannukset matalia esimerkiksi Helsingin opettajankoulutusyksikköön verrattuna. Tutkimuksen volyymia savonlinnalaiset pitivät niin ikään hyvänä. Tuotosten määrät olivat kymmenen vuoden aikana kolminkertaistuneet. Lähtötilanne oli tosin ollut hyvin vaatimaton. Tutkimuksen odotettiin vain parantuvan, sillä kampukselle oli saatu vuoden 2012 jälkeen neljä uutta kasvatustieteen professoria. Savonlinnassa ei uskottu, että tutkimuksen taso paranisi merkittävästi keskittämällä toiminnot Joensuuhun. Tätä mieltä olivat myös eräät tieteentekijöiden liiton aktiivit Joensuussa. Yliopiston johto vastasi epäilyyn muistuttamalla, että Savonlinnassa oli yhä useita keskeisiä tutkimusvakansseja täyttämättä ja lähtökohdat tutkimustoiminnan kehittämiselle olivat sen vuoksi Joensuuta heikommat.539 270

Kaikkein pisimmät ja seikkaperäisimmät perustelut Savonlinnan kampuksen puolesta liittyivät kampuksen laajempaan yhteiskunnalliseen ja aluetaloudelliseen merkitykseen. Opettajankoulutuksen siirrosta seuraisi veronmaksajille noin 130 miljoonan euron lasku, joka koostuisi tyhjilleen jäävästä asuntokannasta ja kampustiloista, niiden alaskirjaus- ja purkukustannuksista sekä Joensuuhun rakennettavan uuden rakennuskannan rakennuskuluista. Vielä tätäkin pahempaa olisi Savonlinnan aluetalouden romahtaminen kaupungin menettäessä noin 900 opiskelijaa, 300 työpaikkaa sekä 12 miljoonan euron edestä ostovoimaa. Työttömyys pahenisi ja ikärakenne vinoutuisi entisestään. Asuntomarkkinat kriisiytyisivät. Kaupungilta vietäisiin kerralla suuri osa elinvoimaisuuden edistämisen edellytyksistä. Vetäytyessään Etelä-Savosta yliopisto itse menettäisi merkittävän osan yhteiskunnallisesta tuestaan Itä-Suomessa ja devalvoituisi Savo-Karjalan vaalipiirin yliopistoksi. Kaupunginjohtaja Laineen mukaan pienehkön yliopiston, jonka vetovoimassa oli parantamisen varaa, oli parempi kalastaa kasvatustieteen vesissä kahdella kuin yhdellä verkolla. Kaupunginvaltuuston puheenjohtajana toimineen Itä-Suomen yliopiston ylioppilaskunnan pääsihteeri Anna-Kristiina


Mikkosen (SDP) mukaan kaupungilla oli valmiutta tehdä kampuksen tiloihin liittyviä kaavamuutoksia. Myös rahaa olisi löytynyt niin kaupungilta kuin Etelä-Savon maakuntaliitolta. Kampuksen merkitys ylitti puolue- ja kuntarajat. Vetoomukset vetivät kuitenkin vesiperän.540 Kun numeeriset perustelut eivät tuottaneet tulosta, savonlinnalaiset päättivät tarttua vielä lainsäädännölliseen oljenkorteen. Helsingin yliopiston yleisen oikeustieteen emeritusprofessori Kaarlo Tuori antoi 18.5.2016 pyynnöstä Savonlinnan kaupungille lausunnon. Tuorin mukaan ”yliopistojen ja niiden toimintayksiköiden alueellinen sijainti on sellainen aluepoliittisesti mutta myös valtakunnallisesti merkityksellinen tiede- ja korkeakoulupoliittinen kysymys, jossa yliopistojen itsehallinto ei estä valtion ohjaustoimintaa.” Toisin sanoen Sipilän hallituksen kokoomuslainen opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen olisi voinut tämän tulkinnan mukaan toimia kuin Jukka Gustafsson viisi vuotta aikaisemmin ja yllyttää yliopistoa jatkamaan Savonlinnan kampuksen kehittämistä ministeriön myöntämän erillisrahoituksen turvin. Savonlinnalaiset kansanedustajat Hanna Kosonen (kesk.) ja Kai Turunen (ps.) sanoivat heti yliopiston tekemän keskit-

tämispäätöksen jälkeen uuden neljän vuoden erillisrahoituksen kyllä järjestyvän tarvittaessa. Sama tarjous vahvistettiin myöhemmin toukokuussa myös opetus- ja kulttuuriministeriöstä. Rehtori Jukka Mönkkönen kuitenkin kieltäytyi kohteliaasti. Määräaikainen rahoitus ei ollut ratkaisu tilanteessa, jossa tähdättiin opettajankoulutuksen vakaaseen kehittämiseen pitkällä aikavälillä.541 Erillisrahoituksen jatkaminen oli ollut savonlinnalaisten ohella myös oppositiosta käsin kampuksen puolesta vedonneen Jukka Gustafssonin toive. Erityisen pettynyt ja ihmeissään hän oli siitä, että Savonlinnan kampuksen johto oli pidetty sivussa kehittämisrahan käytöstä päätettäessä. Eduskunnan tarkastusvaliokunta ryhtyi Kaarlo Tuorin antaman lausunnon aikoihin selvittämään Gustafssonin puoluetoveri Eero Heinäluoman johdolla Itä-Suomen yliopiston varainkäyttöä Savonlinnan kampuksen osalta. Tarkastusvaliokuntaan kuului Heinäluoman lisäksi kaksi SDP:n, kolme perussuomalaisten ja kaksi keskustan kansanedustajaa sekä yksi kokoomuksen, yksi vihreiden ja yksi kristillisdemokraattien kansanedustaja. Valiokunnalle tuotti suuria vaikeuksia saada tarkkaa käsitystä siitä, mihin vuotuinen kahden miljoonan euron 271


summa oli käytetty. Soveltavan kasvatustieteen osastoa käsiteltiin budjetin osalta yhtenä kokonaisuutena, eikä siitä ollut helposti irrotettavissa Savonlinnan kehittämiseen käytettyä osuutta. Myöskään varat myöntänyt opetus- ja kulttuuriministeriö ei ollut seurannut tarkemmin lisämäärärahan käyttöä, ja tarkastusvaliokunta lausui siitä ministeriölle nuhteensa. Yliopiston varsin suurpiirteisen selvityksen mukaan lisämääräraha oli kulunut lisähenkilöstön palkkakustannuksiin, ylimääräisten tila- ja infrastruktuurikustannusten kompensointiin, taito- ja taideaineiden sivuainetarjontaan sekä kampuksen tarjoamien tukipalveluiden, kuten kirjaston, kielikeskuksen ja vahtimestarien palveluiden kuluihin.542 Yksimielisen tarkastusvaliokunnan moitteet lisämäärärahan käytön huonosta seurannasta ja sen ilmaisema huoli Savonlinnan alueelle syntyvistä taloudellisista ongelmista lausuttiin julkisuuteen 9.6.2016. Mietinnöllä ei kuitenkaan saatu tehtyä tekemättömäksi. Yliopiston hallituksen siunaama keskittämispäätös, joka vahvistettiin 16. toukokuuta käydyissä yliopiston ja ministeriön välisissä tulossopimusneuvotteluissa, pysyi voimassa. Se sai myös juridista tukea Helsingin yliopiston hallinto-oikeuden professorilta Olli Mäenpäältä. 272

Opetus- ja kulttuuriministeriö oli pyytänyt Mäenpäältä lausuntoa Savonlinnan kampusasiasta. Mäenpää julkaisi lausuntonsa samoihin aikoihin kuin Kaarlo Tuori omansa. Vaikka julkaisuajankohta oli helsinkiläisillä professoreilla lähes sama, tulkinnat eivät olisi voineet olla juuri kauempana toisistaan.543 Päinvastoin kuin Tuori asian näki, Mäenpään mukaan Itä-Suomen yliopiston hallituksen tekemä kampusratkaisu oli selvästi yliopiston autonomian piirissä. Mäenpään mukaan yliopiston toimipaikkaa, toimialuetta ja toimintapaikkakuntia koskeva päätösvalta kuuluu yliopiston hallinnollisen ja organisatorisen autonomian piiriin, eikä niitä voida määritellä valtioneuvoston tai ministeriön hallinnollisella määräyksellä tai ohjauksella. Lusikkansa sekavaan soppaan laittanut kolmas Helsingin yliopiston oikeustieteilijä, oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Jukka Kekkonen myönsi Mäenpään olleen suppean juridisella tavalla tulkiten oikeassa. Juridiikkaan ei kuitenkaan pitäisi koskaan hirttäytyä ja yhteiskunnallisesti huonot päätökset täytyisi pystyä muuttamaan.544


Taulukko 3. Itä-Suomen yliopiston hallitukset 2010-luvulla Hallitukset

2009–2013

2014–2017

2018–2019

Yliopiston ulkopuolelta valitut

Petteri Taalas (pj.) Tiina Tolvanen (vpj.) Elli Aaltonen Jyrki Kangas

Petteri Taalas (pj.) 31.12.2015 saakka Riitta Mustonen (vpj.) 1.3.2015 saakka Lea Ryynänen-Karjalainen (vpj.) 12.3.2015 lähtien pj. 1.1.2016 lähtien Jaakko Kiander (vpj.) 1.1.2016 lähtien Eeva Punta Wille Riekkinen

Lea Ryynänen-Karjalainen (pj.) Jaakko Kiander (vpj.) Jari Jolkkonen Raija Laukkanen 1.4.2018 saakka Jaana Rekolainen 17.4.2018 lähtien

Yliopiston sisältä valitut

Tapani Pakkanen Juhani Nuutinen Eeva Kuusela Tero Karjalainen Hanna Laakso (opisk.) 2009–2011 Jussi Sallinen (opisk.) 2009–2011 Sara Remes (opisk.) 2012–2013 Aku Latvaniemi (opisk.) 2012–2013

Matti Tolvanen Jussi Pihlajamäki Tomi Rosti Tero Karjalainen Heikki Junkkari (opisk.) 2014–2015 Marjo Turunen (opisk.) 2014–2015 Juho Pulkka (opisk.) 2016–2018 Jarno Mäki (opisk.) 2016–2018

Matti Tolvanen Jukka Pelkonen Tomi Rosti Erkki Pesonen Juha Pulkka (opisk.) 18.9.2019 saakka Saara Tenhovuori (opisk.) 9.10.2019 lähtien Olli Siirola (opisk.)

273


Lopullista päätöstä tekemässä olleet yliopiston hallituksen edustajat muistavat käyneensä asian tiimoilta todella raskasta Jaakobin painia. Hallituksen jäsenistö oli tärkeiltä osin vaihtunut sitten vuoden 2011, jolloin kampuksen kohtalosta päätettiin edellisen kerran. Hallituksen puheenjohtaja Petteri Taalas oli jättänyt eronpyyntönsä siirryttyään vuoden 2016 alusta lähtien Sveitsiin YK:n alaisen Maailman ilmatieteen järjestön WMO:n pääsihteeriksi. Hänen tilalleen hallituksen jäseneksi valittiin eläkevakuutusyhtiö Ilmarisen johtaja Jaakko Kiander. Taalaksen paikan hallituksen puheenjohtajana peri Tieteellisten seurain valtuuskunnan toiminnanjohtaja Lea Ryynänen-Karjalainen. Muita hallituksen jäseniä olivat Linnunmaa Oy:n toimitusjohtaja Eeva Punta, Kuopion hiippakunnan emerituspiispa Wille Riekkinen, kliinisen ravitsemustieteen professori Jussi Pihlajamäki, rikos- ja prosessioikeuden professori Matti Tolvanen, kirjaston tietoasiantuntija Tomi Rosti, soveltavan fysiikan laitoksen hallintoamanuenssi Tero Karjalainen ja Savonlinnassa opiskellut Jarno Mäki.545 Heistä Tero Karjalaiselle päätös oli erityisen kova paikka: ”Mä olen Savonlinnan poika ja mulla äiti asuu siellä edelleen ja anoppi ja niillä on talot siellä. Eli tässä on omaa taloudellis-

274

ta pohjaa sahattu pois tällä päätöksellä. Ei henkilökohtaisella tasolla eikä hallitustasolla ratkaisu ollut helppo. Varmaan se konsensus löytyi joka tapauksessa keskustelun kautta. Nykyinen puheenjohtaja lähestyy hallitustyöskentelyä vähän toisella tavalla kuin Taalas. Että jotenkin tuntuu, että jokainen toi toisella kerralla enemmän näitä henkilökohtaisia kipupisteitä esille tässä pöydässä. Paitsi meitä, joilla oli taustaa [kampusasiassa], niin päätöstä oli tekemässä Savonlinnan kampuksella opiskellut opiskelijajäsen ja kyllä hänkin kertoi, millaisen ristipaineen keskellä hän elää. Itsellä oli Savonlinnan kunnallispolitiikassa tuttuja, että kyllä tästä päätöksestä on kuultu. Mutta konsensus löytyi, ja kyllä siinä valmistelukoneisto filosofisen tiedekunnan taholta toi sitä plussat ja miinukset tyyppistä lähestymistä. Ja tietysti hallitus ja yksittäiset henkilöt kävi sitä samantyyppistä puntarointia. Minusta se ihan lopullinen ratkaisu ei lopulta ollut hirveän vaikea.”546

Itä-Suomen yliopiston johtohenkilöiden oli vaikea sulattaa erityisesti valtioneuvoston suunnasta tullutta kritiikkiä kampuksen alasajosta. Samat puolueet ja henkilöt, jotka olivat jo pitkään vaatineet yliopistoilta rönsyjen karsimista ja vahvojen yksiköiden rakentamista, totesivat karsimis- ja rakentamismetodien olleen vääränlaisia. Esimerkiksi reilu viikko yliopiston tekemän ratkaisun


Savonlinnan opettajankoulutuksen siirron vuoksi Joensuuhun jouduttiin rakentamaan uusia tiloja. Rantakylään nousi vuoden 2019 alkuun mennessä moderni normaalikoulu. Itä-Suomen yliopiston toinen harjoittelukoulu on valoisa rakennus, jossa on avaraa tilaa ja oppilaiden käytössä runsaasti uutta teknologiaa. Kuva: Itä-Suomen yliopisto

jälkeen pääministeri Juha Sipilä ripitti tieteentekijöiden kevätseminaarissa pitämässään puheessa yliopistoja edellisvuosikymmenen toteutumattomista tiedepoliittisista tavoitteista. Sipilä kaipasi yliopistoilta parempien tulosten nimissä tehtävää instituutioiden uudistamista, yliopistorakenteen kehittämistä ja opinahjojen erikoistumista. Vain hieman myöhemmin Sipilä kuitenkin kertoi tiedotusvälineille hallituksen yllättyneen Savonlinnan kampuksen sulkemisesta. Hallitus oli odottanut, että yliopistolle tarjottava uusi määräaikainen kahden miljoonan euron kehittämisraha, jota siis rehtori Jukka Mönkkönen piti vain keinona tekohengittää vanhoja tehottomia rakenteita, olisi kelvannut yliopiston johdolle. Sipilä tai opetus- ja kulttuuriministeri Grahn-Laasonen eivät olleet kuitenkaan valmiit astumaan ”tuorilaiseen todellisuuteen” vaan pysyttäytyivät ”mäenpääläisessä maailmassa”, jossa hallituksella ei nähty olleen yliopisto- ja perustuslaillisista syistä mahdollisuuksia vaikuttaa yliopiston päätökseen.547 Itä-Suomen yliopiston akateemisen rehtorin paikalta Turun yliopiston rehtoriksi vuonna 2012 siirtynyt Kalervo Väänänen oli vaikuttamassa molempien yliopistojen sivukampusten kohtaloihin. Myös hän harmitteli sitä, että opetus- ja kulttuuriministeriön tahtotila vaihteli laidasta 275


laitaan lyhyessä ajassa. ”Ehkä semmoinen asia, josta varmaan ministeriössäkin voitaisiin ottaa oppia tulevaisuutta varten, on se miten tällaista kokonaisen kampuksen sulkemista ja niiden vaikutusten ennakointia pitäisi tehdä”, Väänänen ohjeisti. Itä-Suomen yliopistossa ollessaan hän muistaa käyneensä lukuisia keskusteluja Savonlinnan kampuksesta. Arvioita tehtiin opiskelijamäärien kehityksestä ja johtopäätöksenä oli se, että opettajankoulutuksen pitäminen kahdella kampuksella oli pidemmän päälle taloudellisesti kalliimpaa yliopistolle. Tässä mielessä Väänänen ymmärsi yliopiston tekemää ratkaisua. Hänen johdollaan Turussa kuitenkin uitiin vastavirtaan ja valittiin toisenlainen strategia kuin Itä-Suomessa, Tampereella ja Oulussa. Varsinais-Suomessa laskettiin, että kokonaisuuden kannalta oli järkevää panostaa Satakunnassa olevaan etäkampukseen. Väänänen avasi strategiaa syksyllä 2018 antamassaan haastattelussa: ”Me on täällä Turun ja Rauman suunnalla tehty strateginen päätös jo ihan silloin kun tulin tänne, että me pidetään toi Rauman kampus. Me tehtiin siellä aika merkittävät saneeraukset kiinteistöpuolella, jotta saatiin sitä kulurakennetta paremmaksi. Sitten lähdettiin määrätietoisesti kehittämään sitä toimintoa siellä ja pyrittiin luomaan sille uusia toimin-

276

toja, jotta se olisi riittävän iso ajatellen sitä oppimisympäristönä. Nyt me on tehty ratkaisu varhaiskasvatuksen suhteen, ja me on päätetty keskittää se kokonaan sinne Rauman kampukselle ja sillä tavalla haettu leveyttä ja laajuutta siihen toimintaan. Raumalla se toiminta saattaa olla jonkun verran suurempaa kuin mitä se oli Savonlinnassa. Niin koulutusvientinä tapahtuva opettajankoulutus kuin varhaiskasvatus on keskitetty sinne Raumalle. Me tietysti käytiin sitä samanlaista analyysia ja päädyttiin kuitenkin siihen, että meidän aluetaloudelliset vaikutukset on niin kovat, että katsottiin, että se kokonaistilanne ja se kokonaisanalyysi puhuu sen puolesta, että se Rauman opettajankoulutus säilytetään.”548

Turun yliopiston tekemät ratkaisut poikkesivat siis merkittävästi Oulun yliopiston ja Itä-Suomen yliopiston tavasta toimia ja rakentaa strategiaa. Vuonna 2007 Oulun yliopisto päätti siirtää varhaiskasvatuksen Kajaanista Ouluun ja Joensuun yliopisto kääntäjäkoulutuksen Savonlinnasta Joensuuhun. ”Kun otetaan pienikin osa pois, se heikentää kokonaisuutta”, Teuvo Pohjolainen luonnehti osuvasti päätösten vaikutuksia.549 Kajaanin opettajankoulutusyksikön kohtalo sinetöityi kolme vuotta karsimisen jälkeen. Savonlinnassa samaan meni kuusi vuotta kauemmin. Itä-Suomen yliopiston operatiivisessa


johdossa ei loppujen lopuksi ollut tahtoa ja uskoa Savonlinnan kampuksen säilyttämiseen. Turun tapaisiin aktiivisen määrätietoisiin rakennusten saneerauksiin ja kokonaisten koulutuskokonaisuuksien siirtoihin ei haluttu lähteä. Tähän vaikutti se, että Savonlinnan kampuksen vetovoima opiskelijoiden ja henkilökunnan silmissä ei ollut läheskään yhtä vahva kuin Rauman. Toisaalta sama ongelma vaivasi myös Joensuun pääkampusta.550 Tilanne väkiluvultaan suuremmassa ja tiheämmin asutussa Lounais-Suomessa oli tässä mielessä huomattavasti Itä-Suomea helpompi. Itä-Suomessa opettajankoulutusta katsottiin myös vahvasti tiedepolitiikan näkökulmasta. Jatkokoulutuksen ja tutkimustoiminnan korostuessa rahanjaossa paikallisen tutkijayhteisön ja kriittisen massan pienuuteen pyrittiin vastaamaan keskittämällä alan ihmiset samalle kampukselle. Suurempien ja monitieteellisempien tutkimusryhmien avulla tavoiteltiin tutkimus- ja julkaisutuottavuuden nousua tulevaisuudessa. Aluepoliittinen ulottuvuus sai väistyä strategisen kärkitavoitteen tieltä.551 Tutkimusryhmien suuri koko kriittisen massan määritelmänä ei kuitenkaan itsessään takaa menestystä. Tärkeintä on tutkijoiden ja tutkimusryhmien vetäjien tieteellinen kompetenssi ja vuorovaikutustaidot. Osaava, ryhmäänsä

inspiroiva ja hyvin verkottunut johtaja voi saada pienen ja syrjäisen tutkimusryhmän kukoistamaan. Taitavien yksilöiden merkitys on suuri. Kemian emeritusprofessori Tapani Pakkasen mukaan suurten yksiköiden ongelma on se, että ne ovat jakaantuneet ”massoihin, jotka ovat ylikriittisiä toisilleen”. Toisin sanoen niissä ei ole hyvä yhteis(työ)henki. Pakkasen mukaan kriittisen massan käsite palvelee parhaiten isoja yksiköitä, jotka pelkäävät resursseista käytävää tervettä kilpailua ja jotka tähtäävät kriittisen massan retoriikallaan mahdollisimman monopolistiseen tilanteeseen. ”Jos ei ole kilpailua, niin on monopoli. Ja sen jälkeen tulee taantuma”, Pakkanen varoitti liiallisen suuruuden ihannoinnin riskeistä.552 Opettajankoulutuksen keskittäminen Joensuuhun vahvisti lyhyellä aikavälillä Joensuun kampuksen asemaa suhteessa Kuopion kampukseen. Tätä tavoitetta ei voi vähätellä, kun ottaa huomioon sen, kuinka tärkeänä pääkampusten välistä tasapainoa ja tasa-arvoa pidettiin niin yliopistoa perustettaessa kuin sen jälkeenkin.553 Jos keskittämispäätöstä tarkastelee pidemmällä aikavälillä, se voi ajan saatossa osoittautua kasvatustieteiden kehittämisen kannalta hyvinkin onnistuneeksi ratkaisuksi. Varmaksi sitä ei voi kuitenkaan kukaan luvata. Vanhan Viipurin pitäjän sananlaskun sanoin: ”Ken elää, se näkee.” 277


Taulukko 4. Keskeiset organisaatiorakenteen kehittämiseen liittyvät päätökset 2010-luvulla

2010

2012

2013

2016

Hallintokeskuksen tietohallinnon ja tietotekniikkakeskuksen tietohallinnon yhdistäminen

Savonlinnan kampuksen puutarhan lakkauttaminen

Joensuun kampuksen kasvitieteellisen puutarhan lakkauttaminen

Mekrijärven tutkimus- Siirtyminen yhden hallinnon malliin aseman toimintojen lakkauttaminen Koe-eläinkeskus osaksi terveystieteiden Biologian laitoksen tiedekunnan A.I. (Joensuu) ja ympäristötieteen laitoksen Virtanen -instituuttia (Kuopio) yhdistymiMatkailualan opetusnen ja tutkimuslaitos (Savonlinna) osaksi kauppatieteiden laitosta (Joensuu)

Opintopalveluiden ja oppimiskeskuksen yhdistäminen Biotieteiden laitos > toiminnot muihin yksiköihin Ekologian tutkimusinstituutti > toiminnot muihin yksiköihin Kalantutkimusyksikkö > toiminnot muihin yksiköihin Sovelletun fysiikan laitoksen perustaminen Soveltavan ympäristökemian laboratorion liikkeenluovutus

278

Kuopion kampuksen tutkimuspuutarhan lakkauttaminen

2017

2018 Savonlinnan kampuksen toimintojen siirto Joensuun kampukselle - Luokanopettajakoulutus - Käsityönopettajakoulutus - Kotitalousopettajakoulutus - Lastentarhanopettajakoulutus - Normaalikoulu - Hallinto- ja yliopistopalvelut - Kirjastopalvelut


Oikeustiede – myöhästynyt kastelahja Itä-Suomen yliopiston perustamisvaiheessa opinahjon tieteenalakirjo vahvistui Joensuun ja Kuopion ”yhteisellä” kauppatieteiden tutkinnonanto-oikeudella ja Kuopion kampukselle paluun tehneellä hammaslääketieteellä. Kampustasapainon ylläpitäjänä oli myös kolmas toivelistalla ollut kastelahja: tummanpunaisella tohtorinhatulla joukosta erottuva oikeustiede, jonka kotipaikka olisi Joensuun kampus.554 Lobbaus oikeustieteen tutkinnonanto-oikeuden puolesta jäi kuitenkin perustamisvaiheessa näyttävyydeltään vaatimattomammaksi kulissientakaiseksi toiminnaksi kuin suuria otsikoita synnyttäneiden kauppatieteiden ja hammaslääketieteen promoaminen. Yhtäältä oikeustieteiden saamiselle ei muodostunut samanlaista laajakirjoista yhteiskunnallista painetta 2000-luvun ensi vuosikymmenen aikana. Toisaalta oli epärealistista olettaa, että rakenteilla ollut Itä-Suomen yliopisto onnistuisi saamaan samanaikaisesti kolme uutta tutkinnonanto-oikeutta. Yliopisto-

hankkeen johtoryhmässä oli pakko haistella poliittisia tuulia ja asetella tavoitteita ajalliseen tärkeysjärjestykseen. Näkymättömyys ei välttämättä tarkoita heikkoutta, eivätkä nopeusominaisuudet ole kestävyyden ja kärsivällisyyden veroinen valttikortti, kun puhutaan korkeakoulupolitiikasta. Tämä päti joensuulaisvetoiseen oikeustiedehankkeeseen, jonka juuret ulottuvat 1990-luvulle ja osin jopa kauemmaksikin. Edellä kuvatun Joensuun yliopiston ja Lappeenrannan teknillisen yliopiston yhteishankkeen kariuduttua 2000-luvun alussa Joensuussa ryhdyttiin määrätietoisesti ja vähitellen kartuttamaan tieteenalan voimavaroja. Eräiden opetusministeriön virkamiesten osoittama vaaleanvihreä valo aikeita kohtaan rohkaisi toimenpiteisiin. Oikeustiede sisällytettiin vuonna 2003 myös Pohjois-Karjalan maakunnalliseen koulutusstrategiaan.555 Oikeustieteen profiilin vahvistumisen konkreettisia ilmentymiä olivat 1990-luvun lopulta asti laajennetun julkisoikeuden oppiainekokonaisuuden laventaminen vuonna 2003 rikos- ja prosessioikeuden, valtiosääntöoikeuden ja yleisen oikeustieteen sekä sosiaalioikeuden professuureihin. Seuraavana vuonna tähän joukkoon lisättiin vielä Pohjois-Karjalan liiton ja Joensuun 279


kaupungin lahjoittama siviilioikeuden professuuri sekä kansainvälisen ympäristöoikeuden osa-aikainen professuuri. Näistä jälkimmäinen tuki vuonna 1999 perustettua vertailevan luonnonvaraoikeuden professuuria. Julkisoikeuden ja yksityisoikeuden välisessä oikeusjärjestyksen kahtiajaossa suurin osa haalituista aloista kuului ensiksi mainitun piiriin. Vararehtori Teuvo Pohjolaisen johdolla tehtyä voimaperäistä laajentumista perusteltiin vuoden 1997 yliopistolain ja seuraavana vuonna annetun asetuksen väljyydellä. Ne jättivät yliopistolle mahdollisuuden tulkita lakia ja asetusta siten, että julkisoikeuden laajaa oppiainekokonaisuutta voitiin rakentaa yhtenä yhteiskuntapolitiikan suuntautumisvaihtoehtona yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa. Opetusministeriö olisi voinut päätyä toisenlaiseen tulkintaan, mutta se päätti kuitenkin sallia joensuulaisten toiminnan ja julkisoikeutta pääaineenaan opiskelleiden valmistumisen hallintotieteiden maisteriksi.556 Juridis-akateemisia lihaksiaan kasvattaneet joensuulaiset oikeustieteilijät koettivat tutkinnonantokysymyksessä ensimmäisen kerran kepillä jäätä vuonna 2004. Sivistyspoliittisessa ministerityöryhmässä käytiin tuolloin läpi edellisvuoden lopulla aloitettua selvitystä 280

oikeustieteellisen alan käynnistämisestä Joensuussa. Ennen päätöstä Teuvo Pohjolainen ja juristitaustainen Joensuun kaupunginjohtaja Juhani Meriläinen harjoittivat yhteistuumin aktiivista lobbausta johtavien virkamiesten ja poliitikkojen suuntaan. Kohteena oli erityisesti sosialidemokraattitaustainen opetusministeri Tuula Haatainen. Argumentointi korosti koulutuksen valtakunnallista merkitystä. Tutkintomalli vastasi oikeusministeriön oikeustieteellisiltä opinnoilta odottamia vaatimuksia. Lisäksi Joensuussa oli riittävästi pätevää opettajahenkilökuntaa antamaan riittävä yleiskuva koko oikeusjärjestyksen sisällöstä. Myönteisen kannan asiassa omaksunut oikeusministeriö vahvisti havainnot oikeaksi.557 Vaikutusvaltaisiin lobbareihin turvautunut Suomen Lakimiesliitto oli yksi Joensuun hanketta voimakkaimmin vastustaneista tahoista. Lakimiesten edunvalvontajärjestönä se halusi pitää yllä profession eliittistatusta ja vetosi riittävään lakimiestarjontaan pienenevien ikäluokkien Suomessa. ”Vanhat” lakimiehiä kouluttavat tiedekunnat Helsingissä, Turussa ja Rovaniemellä olivat asiasta samaa mieltä. Heidän kritiikkiinsä joensuulaiset vastasivat vararehtori Pohjolaisen johdolla muistuttamalla, että Joensuussa ei ollut tarkoitus lisätä


opiskelijamääriä, vaan ainoastaan antaa hallintotieteiden maisteriksi opiskeleville mahdollisuus valmistua myös työmarkkinoilla vetovoimaisella oikeustieteiden tutkintonimikkeellä. He vetosivat opetusministeriön vuosien 2003–2008 koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmaan sekä Turun yliopiston rekrytointipalveluiden laskelmiin, joissa molemmissa nähtiin tarvetta pikemminkin oikeustieteellisen alan koulutuksen lisäämiseen kuin karsimiseen.558 Ministeriön avainpaikoilla vaikuttanut Anita Lehikoinen muisteli jälkeen päin, että opetusministeriössä näkemykset Joensuulle myönnettävästä tutkinnonantooikeudesta olivat pitkään ristikkäiset.559 Ministeriössä oli yhtäältä niitä, jotka suhtautuivat oikeustieteen koulutuksen laajentamiseen Joensuussa joko hyväksyvästi tai neutraalisti. Lehikoisen lisäksi koulutus- ja tiedepolitiikan osaston ylijohtaja Arvo Jäppinen kuului heihin. Toisaalta oikeustieteiden alueelliseen laajentumiseen jyrkän kielteisesti suhtautuneilla oli niin ikään vahvoja nimiä takanaan, kuten yliopistoyksikön johtaja Markku Mattila, joka halusi keskittää voimavaroja olemassa olevien oikeustieteen yksiköiden kehittämiseen. Molempien ryhmittymien näkemykset välitettiin opetusministeri Haataisen tietoon. Näistä näkemyksistä lopulta Mattilan

edustaman koulukunnan katsantokanta pääsi niskan päälle. Se näkyi Haataisen vuoden 2004 lopulla tekemissä julkisissa ulostuloissa. Niissä ministeri esitti pitkään jatkuneen hiljaiselon jälkeen kantanaan, ettei hän nähnyt juristikoulutuksen lisäämiseen sellaista radikaalia tarvetta, joka edellyttäisi tutkinnonanto-oikeuksien lisäämistä. Haataisen näkemyksessä tuntui vahvasti juuri tuohon aikaan päätään nostaneen, koulutusalojen luopumista ja resurssien keskittämistä painottavan rakenteellisen kehittämisen vaade, johon uusien tutkinnonanto-oikeuksien katsottiin sopivan äärimmäisen huonosti.560 Sivistyspoliittinen ministerityöryhmä käsitteli oikeustiedekysymystä virallisesti tammikuussa 2005. Työryhmä ei päässyt kokouksessaan yksimielisyyteen asiassa. Keskustan näkemystä edustanut kulttuuriministeri Tanja Karpela oli Joensuun kannalla, mutta jäi näkemyksensä kanssa sen verran yksin, että kompromissina juristikoulutuksesta päätettiin tehdä vielä yksi selvitys aikaisempien jatkoksi. Monet ymmärsivät ratkaisun olleen kohteliaisuuden kaapuun verhottu kehotus Joensuulle ryhtyä etsimään vaihtoehtoisia keinoja oikeustieteen kehittämiseksi. Tämä käsitys vain vahvistui, kun Helsingin yliopiston siviilioikeuden 281


emeritusprofessori Aulis Aarnion johtama selvitystyöryhmä ryhtyi laatimaan selvitystä oikeustieteellisen alan yliopistoyksiköiden toiminnasta ja rakenteista sekä koulutuksen kehittämistarpeista. Selvitysryhmä koostui kahden täysin palvelleen oikeustieteen professorin lisäksi oikeusministeriön, valtioneuvoston kanslian sekä eteläsuomalaisen lakitoimiston ja käräjäoikeuden edustajista. Työryhmä jätti esityksensä lokakuussa 2005 kuultuaan Suomen lakimiesliittoa ja tieteenalaa hallitsevia tiedekuntia. Juuri kukaan ei yllättynyt, kun työryhmä päätyi toteamaan, ettei oikeustieteellisen peruskoulutuksen lisäämiselle ja koulutuksen hajauttamiselle Joensuuhun ollut tarvetta. Haaveet itäsuomalaisesta juristikoulutuksesta kaatuivat sillä erää siihen.561 Pyöriteltyään hetken turhan monimutkaisiksi osoittautuneita yhteistyöhankesuunnitelmia Turun ja Lapin yliopistojen kanssa joensuulaisille näytti avautuvan uusi tilaisuus omaan tutkinnonanto-oikeuteen Itä-Suomen yliopistohankkeen vanavedessä. Tiedossa oli, että opetusministeriössä oli Itä-Suomea sympatisoivia henkilöitä. Yliopistohankkeen johtoryhmässä ajateltiin, että oikeustieteiden tutkinnonanto-oikeus saattaisi hyvin irrota jossain sopivassa vaiheessa eräänlaisena yliopis282

tofuusiosta saatavana porkkanana, mikäli perustelut vain olisivat riittävän uskottavat. Strategisena valintana päädyttiin jatkamaan kärsivällisesti tieteenalan oppiainepaletin laventamista tavalla, joka palvelisi vallitsevaa ajatusta oikeustieteellisestä loppututkinnosta yleistutkintona. Tätä silmällä pitäen koulutustarjontaa laajennettiin kauppa- ja siviilioikeuden kautta kattamaan laajemmin myös yksityisoikeuden opetusta. Ratkaisua perusteltiin julkishallinnon uusilla osaamisvaatimuksilla ja Itä-Suomen yliopistohankkeen yhtenä veturina olleen kauppatieteiden koulutuksen tukemisella. Tässä mielessä oikeustiede oli osaltaan tukemassa joensuulaisten ja kuopiolaisten pyrkimyksiä saada kauppatieteiden tutkinnonanto-oikeus. Myös Savossa alettiin ymmärtää oikeustieteen merkitys. Savon ja Karjalan yhteinen poliittinen painoarvo oli pelkkää pohjoiskarjalaisuutta vahvempi.562 Hidas kypsyttelystrategia oikeustieteissä näkyi myös lieveilmiöinä, kuten oikeustieteiden maisterin papereista haaveilevien pätevien opiskelijoiden karkaamisena pois Itä-Suomesta. Matti Tolvanen, joka toimi kauppa- ja oikeustieteiden tiedekunnan dekaanina ItäSuomen yliopiston perustamisen aikaan, kiinnitti tähän huomiota:


”Hallintotieteiden maisterina ei päässyt perinteisiin lakimiehen hommiin eli tuomariksi, asianajajaksi, syyttäjäksi. Sen takia meillä opiskelija-aines painottui aika lailla käytännön työelämässä toimimiseen. Meillä oli sellaisia, jotka oman työuran ohella suorittivat hallintotieteen maisterin tutkinnon, kuten poliisit, vankilan porukka, ympäristöhallinto. Se oli sille tietylle joukolle ihan hyvä tutkinto, niin kuin se on vieläkin. Meillä vieläkin poliisit suorittaa aika paljon sitä tutkintoa, mitä poliisihallinnossa tarvitaan eli hallintotieteiden maisterin tutkintoa. Sitten on taas poliiseja, jotka haluaa pois poliisin hommista ja ne tulee lukemaan OTM:ää. Kyllä se tutkinnonanto-oikeuden puute sulki ovia ja se oli harmi, sillä täältä lähti hyviä opiskelijoita Turkuun ja Lappiin opiskeltuaan täällä vuoden tai pari. Eikä heitä siitä voinut moittia. Muun muassa hiihtäjä Sami Repo oli tämmöinen.”563

Opetusministerinä vuosina 2011–2013 toiminut Jukka Gustafsson vannoi omien sanojensa mukaan ”järkevän aluepolitiikan” nimeen. Hän oli myötämielisyydellään vaikuttamassa siihen, että Itä-Suomen yliopisto sai vuodesta 2013 lähtien luvan kouluttaa oikeusnotaareja sekä oikeustieteen maistereita ja tohtoreita. Kuvassa ministeri Gustafsson hammaslääketieteen opetusklinikan vihkiäisissä tammikuussa 2013. Kuva: Itä-Suomen yliopisto

Pitovoimaongelman selättävän kestävän ratkaisun etsintään ryhdyttiin toden teolla 2010-luvun alussa kauppa- ja hammaslääketiedekysymysten ratkettua ja ItäSuomen yliopiston aloitettua toimintansa. Tässä vaiheessa eläkkeelle siirtynyt Teuvo Pohjolainen oli luovuttanut tutkinnonanto-oikeushankkeen vetovastuun oikeustieteiden laitokselle ja sen johtajana toimineelle ympäristöoikeuden professori Tapio Määtälle. Määttä 283


ja rehtori Perttu Vartiainen päätyivät strategiaan, jossa hyödynnettiin omaperäisellä mutta tuloksekkaalla tavalla opetus- ja kulttuuriministeriön rakenteellisen kehittämisen vaadetta. Strategiaa ryhdyttiin toteuttamaan lokakuussa 2011, jolloin Vartiainen oli yhteydessä opetusministerinä toimineeseen Jukka Gustafssoniin ja tunnusteli hänen kantaansa oikeustiedekysymykseen. Tiedustelu tapahtui vain joitain kuukausia sen jälkeen, kun Savonlinnan kampuksen jatkosta ministeriön erillisrahoituksella oli sovittu ministerin toiveen mukaisesti. Vartiaisen yhteydenotto ei tullut Gustafssonille yllätyksenä, sillä hän tunsi hyvin oikeustiedekysymyksen entuudestaan. Vartiainen ja Määttä arvelivat jonkun ministeriön virkamiehen evästäneen ministeriä asiassa. Gustafsson itse on jälkikäteen muistellut käyneensä Itä-Suomen yliopistossa jo ennen ministerikauttaan rivikansanedustajana ja olleensa hyvin perillä yliopiston tilanteesta ja laadukkaasta toiminnasta myös oikeustieteiden saralla.564 Gustafsson näytti tutkinnonanto-oikeudelle varovaisen vihreää valoa, minkä rohkaisemana yliopisto käynnisti lokakuun lopussa 2011 uudelleen muutaman vuoden lepotilassa olleen hankkeen. 22.11.2011 päivätyssä opetus- ja kulttuuriministeriölle osoitetussa muistiossa 284

yliopisto esitti, että se saisi luvan antaa oikeusnotaarin ja oikeustieteen maisterin tutkintoja. Perustelut olivat hyvin pitkälti samat kuin vuosina 2004–2005 käydyllä ensimmäisellä neuvottelukierroksella. Ehdotuksen ydin oli yhteiskuntatieteellisen alan aloituspaikkojen vähentäminen 70 paikalla ja niiden kohdentaminen uudelleen oikeustieteisiin. Näin ollen ylimääräistä lisäresurssitarvetta ei suuremmin syntynyt ja toimenpiteet voitiin lukea rakenteelliseen kehittämiseen kuuluviksi. Palikat yliopiston sisällä eivät lisääntyisi vaan vaihtaisivat lähinnä paikkaa. Tarkoituksena oli, että syksystä 2013 lähtien Itä-Suomen yliopistossa voisi suorittaa oikeustieteen syventävät opinnot yhteensä 11 eri oppiaineessa. Voimavarojen lisääminen kohdistettaisiin yksityisoikeuden opetushenkilöstöön. Tämä oli linjassa kuusi vuotta aikaisemmin Aarnion selvitysryhmän raportissa mainitun yleisjuristikoulutuksen idean kanssa. Aivan 2000-luvun alussa ollut ajatus Joensuussa tapahtuvasta vahvasta erikoistumisesta ja profiloitumisesta menetti siis merkitystään suomalaiskansallisen yleisjuristiidentiteetin vahvan aseman edessä. Yliopisto viestitti kuitenkin halukkuuttaan kehittää työnjakoa siten, että vahvempi tutkimuksellinen profiloituminen olisi mahdollista tulevaisuudessa.565


Suomalaisten yliopistojen harjoittama varainkeruu lähti kunnolla liikkeelle Aalto-yliopiston perustamisen yhteydessä. Yliopistot ovat 2010-luvulla pariin otteeseen keränneet yrityksiltä, yhteisöiltä ja yksityishenkilöiltä lahjoituksia. Valtio on maksanut tämän päälle yliopistoille omaa vastinrahaansa. Vuonna 2011 päättyneen ensimmäisen Itä-Suomen yliopiston varainhankinnan tulos oli 6,2 miljoonaa ja vuonna 2017 päättynyt toinen keräys tuotti yliopistolle lahjoistusvaroja 6,4 miljoonaa euroa. Vuonna 2011 suurimmat yrityslahjoittajat saivat omat nimikkoluentosalinsa. Lisäksi vähintään 10 000 euroa lahjoittaneet saivat nimensä Carelia- ja Snellmania-rakennusten kunniatauluihin. Kuvassa lahjoittajia ja yliopiston edustajia Joensuun Carelialla järjestetyssä juhlassa. Kuva: Itä-Suomen yliopisto

285


Vaikka ennusmerkit olivat paremmat kuin koskaan, Vartiainen ja Määttä ounastelivat vaikeuksia olevan edessä yllin kyllin. Jo heti alkumetreillä kävi selväksi, että vanhoissa oikeustieteen tiedekunnissa itäsuomalaisten uudelleenheräämiseen ei reagoitaisi riemunkiljahduksin. Tapio Määtän mukaan Turun yliopiston dekaani Jukka Mähönen suhtautui asiaan varovaisen neutraalisti ja hänen helsinkiläinen kollegansa Kimmo Nuotio ”konservatiivisesti mutta vailla suuria intohimoja”. Lisäksi Helsingin yliopiston rehtori, siviili- ja kauppaoikeuden professori Thomas Wilhelmsson oli luvannut Vartiaiselle, ettei hän ryhdy aktiiviseen vastarintaan. Sitä vastoin Lapin yliopiston rehtori Mauri Ylä-Kotola ja hallituksen puheenjohtaja Raimo Väyrynen ilmaisivat jyrkän vastalauseensa, jota oikeustieteiden tiedekunnan dekaani Matti Niemivuon neutraalius ei kyennyt neutraloimaan. Arvovaltaista tukea Lapin yliopiston johto sai vähemmän yllättäen johdonmukaisuutensa säilyttäneeltä Suomen Lakimiesliitolta. Poliitikkojen keskuudessa eniten hampaiden kiristelyä esiintyi pääministeripuolue kokoomuksessa.566 Lakimiesliitto ryhtyi eräiden arvostettujen kokoomuskansanedustajien julkisella tuella vahvaan vastarintaan keväällä 2012. Argumentit olivat käytännössä samat kuin mitä oli käytetty puolen vuosisadan ajan suomalai286

sen yliopistoverkon laajentamista ja tihentämistä vastustettaessa. Lakimiesliiton mukaan opetus- ja kulttuuriministeriön koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelma 2011–2016 antoi yhtä ylioptimistisen kuvan lisääntyvästä lakimiestarpeesta kuin vastaava suunnitelma vajaan kymmenen vuoden takaa. Vahvojen yksiköiden puolesta puhunut liitto kaipasi voimavarojen järkevää keskittämistä tutkimuksen tehokkuuden ja koulutuksen laadun nimissä. Lakimiesliiton toiminnanjohtaja Jorma Tilander piti ”valot pimeänä etenevää valmisteluprosessia” hyvistä suhteistaan Itä-Suomen yliopistoon tunnetun opetusministerin valtiosihteeri Tapio Kosusen omana hankkeena.567 Kokoomuksen juristikansanedustajat eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jan Vapaavuori, valtiovarainvaliokunnan puheenjohtaja Kimmo Sasi ja taitavana väittelijänä tunnettu Ben Zyskowicz antoivat sivustatukea Helsingin Sanomien mielipidesivuilla: ”Korkeakoulupolitiikassa on viime vuosina tavoiteltu koulutuksen laadun parantamista kansainvälisen kilpailukyvyn edistämiseksi. Tässä tarkoituksessa on pyritty voimien kokoamiseen ja yhdistämiseen sekä vähentämään heikoin resurssein toimivia pieniä yksiköitä. Opetusministeri Jukka Gustafsson näyttää nyt uivan vahvasti vastavirtaan puoltaessaan


oikeustieteellisen alan tutkinnonanto-oikeutta Itä-Suomen yliopistolle. Hanke on huonosti perusteltu. Maassamme on jo oikeustieteellistä opetusta antavia yksikköjä ennemminkin liian monta kuin liian vähän.”568

Lakimiesliiton jäsenjärjestö, asianajajien ammatillista toimintaa valvova asianajajaliitto otti asiassa toisenlaisen näkökulman puhuessaan lähestyvästä asianajajapulasta. Eläköityvillä suurten ikäluokkien asianajajilla oli vaikeuksia löytää toimistoilleen jatkajaa. Ongelma kosketti paitsi maaseutua myös maakuntakeskuksia, joissa molemmissa kärsittiin nuorten juristien pulasta. Tässä valossa Itä-Suomen yliopiston tarjoamalle asianajajakoulutukselle oli tilausta.569 Myöskään eläkkeeltä käsin tilanteen kehittymistä seurannut Teuvo Pohjolainen ei malttanut olla laittamatta lusikkaansa soppaan. Kokoomuksen edustajille kohdistamassaan vastakirjoituksessa Pohjolainen muistutti Joensuussa olevan takana yli kahden vuosikymmenen työ oikeustieteen kehittämiseksi sekä lahjoitusvaroin että opetusministeriön hankerahoituksella. Hän myös korosti, että Itä-Suomen yliopiston tutkinnonanto-oikeus ei olisi muilta pois, sillä jokainen yliopisto sai itse päättää, miten paljon se halusi panostaa alan koulutukseen ja tutkimukseen. Itä-Suomessa halua oli – ja paljon.570

Opetusministeri Gustafsson oli asiassa ratkaisevassa asemassa, joskaan pääministeri Jyrki Kataisen näkemystä ja sananvaltaa ei myöskään sopinut vähätellä. Gustafsson perehtyi Itä-Suomen yliopiston lähettämään esitysmuistioon ja tapasi yliopiston asiantuntijoita. Näiden perusteella hän päätti maaliskuussa 2012 esittää oikeustieteiden tutkinnonanto-oikeutta Itä-Suomeen. Ministerin esitystä käsiteltiin maaliskuun lopussa sivistyspoliittisen ministerityöryhmän kokouksessa. Sen lopputulemana oli esitys, jonka mukaan lakimieskoulutus voisi alkaa 40 opiskelijan voimin syksyllä 2013.571 Gustafsson muisteli perustaneensa päätöksensä aikaisempiin kokemuksiinsa ja lukinneensa vastauksensa hyvissä ajoin: ”Olin aiemmista yhteyksistäni hyvin perillä Lapin yliopiston oikeustieteellisestä koulutuksesta, sen alueellisesta ja yleisestä yhteiskunnallisesta merkityksestä. Halusin tukea ja vahvistaa alueellisia osaamiskeskuksia ja järkevää aluepolitiikkaa. Käydyissä neuvotteluissa vakuutuin henkilökohtaisesti siitä, että oikeustieteellisen koulutuksen vahvistaminen on perusteltua tiede-, alue- ja yhteiskuntapoliittisesti. Yliopisto sai ansaitun tunnustuksen hyvästä työstään. Varsin varhain toin esille oman myönteisen perusasenteeni, ja johtavien virkamiesten

287


ollessa mukanani tapaamisessa ei kenellekään jäänyt epäselväksi minun perusmyönteinen asenteeni. Tein näin, vaikka jopa Eduskunnan saunassa mm. entinen perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja Kimmo Sasi aika kovasanaisesti kertoi kielteisen kantansa minulle ja pyysi vakavasti harkitsemaan sitä kuinka tarpeetonta myönteinen päätös olisi. Hän ei nähnyt mitään perusteita koulutuksen laajentamiselle. No, olin tottunut siihen, että Lääkäriliitto vastustaa lääkärinkoulutuksen laajentamista ja juristit oman alueensa. Olin aluksi epävarma ministeriön virkamiesten suhtautumisesta. Arvostan kovin sitä, että mm. ylijohtaja, myöhemmin kansliapäällikkö, Anita Lehikoinen ja muutkin OKM:n virkamiehet olivat kanssani samaa mieltä ja sain heiltä täyden tuen. Voin sanoa näin jälkikäteen, että asia on minun top kympissä niissä asioissa, joissa ministeri voi oikeasti vaikuttaa ja näyttää tietä.”572

Korkeakoulu- ja tiedepolitiikan osaston ylijohtajana päätöksen aikaan toimineen Anita Lehikoisen mukaan Itä-Suomen alueelle kaivattiin myönteisiäkin tekoja. Kyse oli yliopiston vahvistamisesta, mahdollisuuksien tasa-arvosta, jotta Itä-Suomessa kyettäisiin tasaveroisista lähtökohdista käymään kilvoittelua muiden samankokoisten yliopistojen kanssa. Pääministerinä 288

valtioneuvostoa johtaneen Jyrki Kataisen näkemys oli samankaltainen. Hänen mukaansa oikeustiede tuki niitä vahvuuksia, joita yliopistolla jo oli. Katainen näki tutkinnonanto-oikeuden lähinnä olemassa olevaa toimintaa vahvistavana elementtinä.573 Ennen tutkinnonanto-oikeuskysymyksen lopullista sinetöitymistä oikeustieteiden laitos joutui lähettämään opetus- ja kulttuuriministeriöön huhtikuussa, yliopiston ja ministeriön välisten tulosneuvotteluiden aattona, uuden täydennetyn toteuttamissuunnitelman, josta kävi ilmi koulutuksen käynnistämisen edellytykset. ItäSuomessa seurattiin jännityksellä prosessin viimeisiä vaiheita. Pieni pelko hankkeen kariutumisesta eli omaa elämäänsä mielten sopukoissa. Rehtori Vartiainen piti Teuvo Pohjolaista ajan tasalla ja kertoi sähköpostiviestissään taustalla vaikuttamisen jatkuvan, kunnes nimet olivat papereissa. Toukokuussa 2012 laitettiin nimet yliopiston ja ministeriön väliseen tulossopimukseen kaudelle 2013–2016. Sopimuksessa mainittiin tavoitteena, että ”osana Itä-Suomen yliopiston koulutusrakenteiden kehittämistä yliopistolle annetaan tutkinnonanto-oikeus oikeustieteelliseltä alalta 1.8.2013 lukien”. Lopullisesti tavoite tuli maaliinsa 28.6.2012, jolloin valtioneuvosto hyväksyi virallisin allekirjoituksin yliopiston esityksen.


Yliopisto sai luvan aloittaa yleisjuristien koulutuksen, ja ensimmäiset 40 opiskelijaa valittaisiin vuotta myöhemmin suorittamaan oikeusnotaarin ja oikeustieteen maisterin tutkintoa.574 Itäsuomalaisia laajalti riemastuttanut päätös sai myös rehtori Perttu Vartiaisen lähettämään pitkän korpitaipaleen päättymisen symbolina ahkerille aktiiveille kiitoskirjeen, jossa erityishuomion saivat Teuvo Pohjolainen ja Tapio Määttä: ”Kiitokset teille kaikille siitä työstä, jonka onnistuneen hankkeemme eteen olette tehneet! Erityskiitoksen me kaikki voimme varmaan osoittaa Sinulle Tapio. Huolella ja melkein on-line valmistelemasi muistiot ovat olleet ratkaiseva tekijä tässä kaikessa. Ja lopuksi muistetaan se erinomainen pohjatyö, jonka Teuvo teit aiemmassa koeponnistuksessa.”575

Ympäristöoikeuden professori Tapio Määttä oli tärkeässä roolissa, kun Itä-Suomen yliopisto sai itselleen oikeustieteiden tutkinnonanto-oikeuden. Professori Määtästä tuli yliopiston akateeminen rehtori vuoden 2020 alussa. Kuva: Itä-Suomen yliopisto

289


Taulukko 5. Oikeustieteen, hammaslääketieteen ja kauppatieteen hakijatilastot 2013–2019. Oikeustiede

2013

2014

2015

2016

2017

2018

2019

Hakijat

551

445

948

1 120

1 896

2 964

3 419

Aloituspaikat

40

40

70

40

40

50

50

Hakijoita per aloituspaikka

14

11

14

28

47

59

68

2013

2014

2015

2016

2017

2018

2019

Hakijat

356

359

356

284

323

919

868

Aloituspaikat

40

40

40

40

40

40

40

Hakijoita per aloituspaikka

9

9

9

7

8

23

22

2013

2014

2015

2016

2017

2018

2019

1 073 Joe 1 141 Kuo

1 066 Joe 1 454 Kuo

1 519 Joe 1 498 Kuo

1 423 Joe 1 627 Kuo

1 502 Joe 1 492 Kuo

1 448 Joe 1 744 Kuo

1 503 Joe 1 577 Kuo

Aloituspaikat

50 Joe 50 Kuo

50 Joe 50 Kuo

58 Joe 57 Kuo

50 Joe 50 Kuo

50 Joe 50 Kuo

50 Joe 50 Kuo

50 Joe 50 Kuo

Hakijoita per aloituspaikka

21 Joe 23 Kuo

21 Joe 29 Kuo

26 Joe 26 Kuo

28,5 Joe 32,5 Kuo

30 Joe 30 Kuo

29 Joe 35 Kuo

30 Joe 35 Kuo

Hammaslääketiede

Kauppatiede Joensuu / Kuopio Hakijat

Lähde: https://haeyliopistoon.fi/opiskelijavalinta/hakija-ja-opiskelijavalintatilastot/

290


Kriitikoiden mielestä valtioneuvoston päätös oli valitettava ja johtaisi ainoastaan voimavarojen tehottomaan hajauttamiseen ja uuden, alan laatuvaatimuksia vailla olleen yksikön perustamiseen. Kriittiset käsitykset kuitenkin hiljenivät varsin nopeasti. Vain muutama vuosi tutkinnonanto-oikeuden myöntämisen jälkeen voitiin havaita, että ItäSuomen yliopiston oikeustieteiden laitos oli lunastanut hyvin paikkansa neljän yleisjuristeja kouluttavan yksikön joukossa. Myös tutkimuksen osalta asiat olivat varsin tyydyttävällä tolalla. Opetus- ja kulttuuriministeriö lähetti marraskuussa 2015 yliopistoille tietoa niiden alakohtaisesta asemoitumisesta verrattuna muihin yliopistoihin. Ministeriön aineisto ei asettanut yliopistoja absoluuttiseen paremmuusjärjestykseen, vaan sen tarkoituksena oli auttaa yliopistoja profiloitumisessa ja keskinäisessä työnjaossa. Joka tapauksessa asemointilastojen mukaan oikeustieteiden laitos oli kymmenestä eri indikaattorista paras kahdessa. Se myös onnistui välttämään heikoimman sijaluvun kahdeksassa muussa indikaattorissa.576 Tasaisen ja hyvän menestyksen takana oli parin vuosikymmenen mittainen rakennustyö. Syksyllä 2013 ei suinkaan perustettu tyhjästä uutta ”tehotonta” yksikköä, kuten kriitikot väittivät. Jo tutkinnonanto-oikeutta pohdittaessa oikeustieteiden laitos sai tunnustusta osaami-

sestaan. 2000-luvun alkupuoliskolla Joensuun yliopisto sai Suomen Akatemialta koordinoitavakseen Ympäristö ja oikeus -tutkimusohjelman. Yliopiston tutkimuksen vuosina 2010–2012 arvioineet kansainväliset arviointipaneelit kiittivät oikeustieteiden laitoksen onnistunutta erikoistumista ympäristöoikeuteen. Myös Lapin yliopiston oikeustieteiden tiedekunnan dekaani Matti Niemivuo sanoi arvostavansa Itä-Suomessa tehtävää ympäristöoikeuden tutkimusta. Niemivuon turkulainen kollega Jukka Mähönen kehui puolestaan laitoksen onnistunutta profiloitumista, joka oli mahdollistanut tietotaidon kasvattamisen tietyillä painopistealueilla. Mähönen myös toivoi, että Itä-Suomessa pidettäisiin tästä kiinni, eikä lähdettäisi laventamaan liikaa toimintaa vanhempien tiedekuntien reviirille. Saatu kiitos kertoi onnistuneen profiloitumisen ohella onnistuneesta rekrytoinnista. Oikeustieteiden laitos hankki itselleen 2010-luvun alkupuolella eräänlaisen suosituimmuusaseman yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunnassa. Niin huomiota kuin resursseja sateli laajalta rintamalta – tiedekunnan eräiden muiden edustajien mielestä ehkä hieman liiankin laajalta. Oikeustieteiden laitoksen hyvä imago herätti paitsi kunnioitusta myös kateutta. Paikkansa vakiinnuttaneen laitoksen merkkejä molemmat.577 291


Tilanne vakiintuu? Vuosi 2016 oli eräänlainen kulminaatiopiste, jonka jälkeen yliopistofuusioon liittyvät voimakkaimmat jälkijäristykset rauhoittuivat. Kuopion ympäristötieteiden laitoksen ja Joensuun biologian laitoksen yhdistymisen ja Savonlinnan kampuksen siirron ohella kolmas merkittävä kyseiseen vuoteen ajoittunut organisaatiorakenteellinen muutospäätös oli hallintopalveluiden keskittäminen suoraan hallintojohtajan alaisuuteen vuodesta 2017 lähtien. ”Yhden hallinnon mallia” perusteltiin hallinnollisten kokonaisuuksien tehokkaammalla johtamisella. Käytännössä uudistus tarkoitti hallinto- ja tukipalveluiden muodostamista koko yliopiston läpileikkaavaksi, Yliopistopalvelut-nimellä kulkevaksi kokonaisuudeksi. Tiedekuntien johtavien hallintopäälliköiden kohdalla muutokset olivat merkittäviä. He johtivat jatkossa edelleen tiedekuntien henkilöstöhallintoa, mutta muilta osin vastuut ja johtaminen kulkivat Yliopistopalveluiden eri yksiköiden kautta. Toisin sanoen dekaanilla oli edelleen hallinnollisissa asioissa apunaan ”oikea käsi”, mutta yliopistotason kokonaisuutta hallitsevan hallintojohtajan 292

koordinoiva ote hallintopäälliköistä ja heidän tontilleen kuuluvista asioista lisääntyi. Toimintaperiaate oli siis sama, jota Petri Lintunen oli ajanut – huonolla menestyksellä – jo vuonna 2009.578

Kuvio 2. Yliopistopalvelut 1.1.2017 alkaen


Organisaatiomylläyksen rauhoittumisen ohella tärkeä tunnekuohuja tasannut ilmiö oli ”jokakeväisen yt-rumban” hiljeneminen. Syksystä 2016 lähtien ItäSuomen yliopistossa ei käyty enää laajoihin irtisanomisiin johtaneita neuvotteluita 2010-luvun aikana. Tämä pantiin ilolla merkille henkilöstöjärjestöjen edustajien keskuudessa, ja se näkyi myös maltillisesti parantuneina tuloksina henkilöstön työhyvinvointikyselyissä. Esimiestyön nähtiin kohentuneen, mutta ylätason strateginen johtaminen keräsi edelleen moitteita. Useat tähän kirjaan haastatellut yliopistoyhteisön jäsenet toivoivat jatkuvaa voittoa takoneen yliopiston vihdoin uskaltavan ryhtyä investointeihin herkeämättömän säästämisen sijaan. Koettiin, että henkilöstön karsimisessa on saavutettu se taso, josta ei voinut enää tinkiä. Vieteri oli venytetty äärimmilleen.579 Irtisanomisten tahraamista muistoista huolimatta on hyvä pitää mielessä, että jopa vaikeimpienkin vuosien aikana yliopisto palkkasi uutta – lähinnä määräaikaista – henkilöstöä. Yliopiston hallitus teki vuonna 2017 päätöksen, jonka mukaan tiedekunnilla oli lupa tehdä lisärekrytointeja ja laiteinvestointeja, vaikka se johtaisi lievän tappiolliseen vuositulokseen. Pitkään säästöliekillä elämiseen tottuneiden tiedekuntien joh-

to lähti kuitenkin investointitoimissa varsin maltillisesti liikkeelle. Yliopiston vuoden 2017 tilinpäätös oli ennätysmäisesti liki yhdeksän miljoonaa euroa voitollinen. Seuraavan vuoden osalta tilanne oli jo toinen, kun tilikauden tulokseksi vahvistettiin 6,6 miljoonan euron taloudellinen alijäämä, joka oli 2,9 % varsinaisen toiminnan tuotoista ja yleisavustuksista. Vuonna 2017 investointeihin käytettiin edellisvuosien tapaan vajaat viisi miljoonaa ja seuraavana vuonna jo yli yksitoista miljoonaa euroa. Vuoden 2018 lopulla yliopiston taseen loppusumma oli 256,6 miljoonaa euroa. Viisi vuotta aikaisemmin se oli ollut 187,5 miljoonaa. Vakavaraisuutta kuvaava omavaraisuusaste oli 2010-luvulla pysynyt jatkuvasti reilusti yli tavoitellun 60 prosentin, ja se oli vuonna 2018 niinkin hyvä kuin 86,8 prosenttia. Samansuuntainen kehityskulku vakavaraisuuden osalta oli havaittavissa myös monissa muissa Suomen yliopistoissa, kuten Turun yliopistossa, Tampereen yliopistossa, Oulun yliopistossa ja Jyväskylän yliopistossa.580 Rakenteellisen karsimisen ja uudelleenjärjestelyn jälkeen investoinnit koettiin psykologisesti tärkeänä merkkinä siitä, että yliopisto ei ollut säästämässä itseään hengiltä. Se loi henkilöstöön tulevaisuudenuskoa. 293


Itä-Suomen yliopistossa on järjestetty useita ihmisiä eri kampuksilta yhteen koonneita juhlatilaisuuksia. Niiden tarkoituksena on ollut rakentaa yhteishenkeä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta yli kampus-, kieli- ja sukupuolirajojen. Kuvassa vuonna 2015 järjestetyn UEF-festarin osanottajia Tuusniemen Hojo hojossa. Kuva: Itä-Suomen yliopisto

294

Vuonna 2018 tehtyjen haastattelujen laajakirjoinen toive oli, että pitkäjänteistä investointikehitystä olisi mahdollistaa jatkaa myös seuraavalla vuosikymmenellä ”nyt kun yliopiston rakenteet ovat pikkuhiljaa kunnossa”, kuten eräs yliopiston johtoryhmään kuulunut asian ilmaisi. Eräs henkilöstöjärjestöjen edustaja toivoi näkevänsä uusia kasvoja myös avustavan henkilöstön joukossa. ”Nyt pitäisi ruveta lisäämään pikkuhiljaa ja antaa ulospäin merkki, että vaikka kymmenen henkilöä rekrytoitaisiin kerralla. Lisättäisiin myös tätä tukihommissa olevaa porukkaa. Se antaisi tälle yliopistolle paljon.” Osa kuitenkin pelkäsi, että 2010-luvulla luotu, pelon ilmapiiriin perustuva säästämisen kulttuuri jatkuisi hengähdystauon jälkeen. Syynä he pitivät valtakunnan tasolla ylläpidettyä puhetta yliopistojen konkurssiuhasta. Hallituksen jäsenet ja rehtori olivat henkilökohtaisessa taloudellisessa vastuussa mahdollisista taloudellisista ongelmista, eikä se rohkaissut suuriin investointeihin ja riskinottoihin. Pikemmin käperryttiin sisäänpäin ja säästettiin rahaa ei vain pahan, vaan vielä pahemman päivän varalle.581 Joidenkin mielestä tämä oli valtiovallalle selvä merkki siitä, että yliopisto tulee vähemmälläkin toimeen:


”No, miksi se yliopisto tekee plussaa, sillä se on ihan älytöntä tehdä plussaa, ja kaikki Suomen yliopistot tekee plussaa. Miten ne valtiovarainministeriössä katsoo tätä? Aikaisemmin se oli niin, että ne oli siirtomäärärahoja. Ne onneksi siirtyi aina. Se aikaisemmin siirtyvä summa oli aina samankokoinen, että se ei kumuloitunut minnekään. Sitä jäi jokunen miljoona yli, mutta ne oli seuraavana vuonna käytettävissä. Seuraavana vuonna jäi taas saman verran, ja se johtui siitä, että oli projekteja, jotka vähän viivästyi ja niiden rahoitus oli myönnetty. No nyt, mitä tapahtui yliopistolle? Tuli uusi yliopistolaki, rahat ja taseet. Se huomattava summa meni taseeseen. Se on siellä taseessa ja sitä voidaan pahana päivänä käyttää. Mutta samaan aikaan oli ajettu laitokset ja tiedekunnat sangen ahtaalle ja sitä on jatkunut nämä vuodet. Tyypillinen esimerkki on vielä se, että tiedekunta saisi tehdä miinusta nytkin, mutta sitä tasetta ei käytetä. Sen sijaan pidetään laitokset minimirahoissa. Täysin järjetöntä. Mutta palaan vielä siihen, että jos Suomen yliopistot tekee 100 miljoonaa voittoa, niin ei ne valtiovarainministeriössä ole niin tyhmiä, ettei tajua, että hetkinen, yliopistot laittaa heille myönnetystä budjetista sata miljoonaa taseisiinsa. Mitä rahaa se on, mistä se tulee? Sehän on julkista velkaa. Suomen valtio ottaa lainaa ja se raha annetaan yliopistoille, mutta ne ei käytä sitä vaan jemmaa omaan taseeseensa. Tästä seuraa se, että niiltä leikataan. Pakkohan niiltä on leikata, kun ne selviää vähemmällä. Tämä on se hulluus taloudenpidossa.”582

Se, että vuotuista ylijäämän määrää oli vaikea ennustaa, ohjasi paljolti säästäväisyyttä painottavaan ajatusmalliin. Usein ylijäämän suuruus tuli tilinpäätöksen hetkellä yllätyksenä talousarvion laatijoille. Yliopistolle myönnettävien taloudellisten voimavarojen käyttämättä jättäminen ei ollut mitenkään tavoiteltavaa, mutta tähän käytännössä Itä-Suomen yliopiston ja monien muidenkin yliopistojen talousjohtaminen oli viety. Huolellisuuteen pyrkivät talousvastaavat halusivat mitoittaa toiminnan käytettävissä olevien taloudellisten voimavarojen mukaan. Tätä kuitenkin haittasi taloudellisen jatkuvuuden puute tiedekunnissa ja ainelaitoksilla. Uusi vuosi aloitettiin käytännössä aina tilanteessa, jossa merkittävä osa – joskus jopa lähes kolmannes – yksikön rahoituksesta ei ollut kenenkään tiedossa. Etenkin kilpaillun täydentävän rahoituksen suuri osuus lisäsi epätietoisuutta. Kun vielä vuoden aikana harjoitettu talousraportointi laahasi usein kuukausia jäljessä, seurauksena oli pelaaminen varman päälle ja tarpeettoman suuri ylijäämä vuoden lopussa. Ylivarovaisena pidettyyn säästäväisyyteen ohjaava laskentatoimen käytäntö oli tuttu koko suomalaiselle yliopistojärjestelmälle. Havainto nojasi tehtyyn tutkimukseen ja oli opetus- ja kulttuuriministeriönkin tiedossa.583 295


Jaakko Puhakka toimi (vas.) yliopiston järjestyksessä kolmantena akateemisena rehtorina vuosina 2015–2017. Hän tuli toimeen Tampereen teknillisen yliopiston vararehtorin paikalta. Puhakan palattua takaisin Tampereelle uudeksi akateemiseksi rehtoriksi nimettiin yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunnan dekaani Harri Siiskonen (oik.), joka vaikutti toimessa vuoden 2019 loppuun asti. Siiskosen takana seisoo Luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunnan dekaanina vuodesta 2014 lähtien toiminut professori Jukka Jurvelin. Kuvat: ItäSuomen yliopisto

296


Taloudenhoidollisessa sumussa pitkään edenneessä Itä-Suomen yliopistossa vallitsi 2010-luvun lopulla kahtalainen ilmapiiri suhteessa tulevaisuuteen. Yhtäällä olivat ne optimistit, jotka uskoivat fuusioon liittyvien tyypillisten ongelmien olevan takana päin ja aiempaa seesteisempien pitkäjänteisen kehittämisen vuosien odottavan edessä. Toisaalla olivat ne, jotka näkivät yliopistolaista tehtyjen taloudenpidollisten tulkintojen synnyttämien ajatusrakennelmien estävän optimistien kuvaaman kehityskulun. Myös eräs yliopiston johtoryhmän edustaja kiinnitti huomiota tähän ristiriitaan ja peräänkuulutti ratkaisua, joka syntyisi ainoastaan ennustettavilla ja oikeudenmukaisiksi koetuilla teoilla: ”Luottamus on tärkeä ja johtamisessa pitäisi olla johdonmukaisuutta ja logiikkaa. Yliopistot eivät ole tässä suhteessa kovin hyviä, vaan siellä on äkkiväärää veivaamista päätöksenteossa.”584 Yliopiston sisällä oli sekä toiveikkuutta että skeptisyyttä tulevaisuuden suhteen. Opinahjoa ulkopuolelta käsin tarkastelevat yhteistyökumppanit olivat voittopuolisesti sitä mieltä, että Itä-Suomen yliopisto oli etenemässä oikeaan suuntaan. Tilanne oli tämä ainakin uskottaessa yliopiston keväällä 2018 tilaamaa mainetutkimusta. Maine- ja brändianalytiikkaan erikoistuneen

yrityksen tekemän selvityksen mukaan Itä-Suomen yliopiston maine 32 poliittisen päättäjän silmissä oli hyvällä tasolla. Erityiskiitosta yliopisto sai poliitikoilta hyvästä johtamisesta ja taloudellisesta vakaudesta. Heidän antamansa tuki yliopistolle oli poikkeuksellisen korkealla tasolla. Yliopistoa pidettiin tärkeänä Itä-Suomen elinvoimaisuuden lisäksi myös koko maan lääketieteellisen ja metsätieteellisen osaamisen kehitykselle. Esiin nostetut tieteenalat olivat samoja, joista Kuopion ja Joensuun yliopistot olivat jo tunnettuja. Kun sama kyselytutkimus osoitettiin yliopiston muille yhteistyökumppaneille, tulokset olivat samankaltaisia. Yhteensä 51 yhteistyökumppanin edustajan mielestä yliopiston hallinnon avoimuus ja johdon kyvykkyys olivat hyvällä tasolla. He luottivat yliopiston monipuolisuuteen ja tasoon opetuksessa ja tutkimuksessa, ja he olivat myös valmiita tukemaan sitä mahdollisessa kriisissä. Tuen oletettiin olevan vieläkin suurempi, mikäli yliopisto lisäisi vuorovaikutusta eri sidosryhmien kanssa.585 Myös muualla Suomessa, kuten Jyväskylässä, Oulussa ja Vaasassa, lähimpien sidosryhmien edustajat arvostivat yliopistojen uutta ”ammattimaista” tai ”yritysmäistä” johtajuutta, jonka nähtiin helpottavan keskinäistä kanssa käymistä.586 297


Kuvio 3. Itä-Suomen yliopiston strategia 2015–2020

298

Yksi keino, jonka kautta Itä-Suomen yliopisto pyrki lisäämään vuorovaikutusta ympäröivän yhteiskunnan kanssa, oli panostaminen ammattikorkeakoulujen kanssa tehtävään yhteistyöhön 2010-luvun jälkipuoliskolla. Ammattikorkeakoulujen lakisääteinen tehtävä korosti aluevaikuttavuutta ja työelämäyhteistyötä. Esimerkiksi kysyntä- ja käyttäjälähtöinen tuotekehitys- ja innovaatiotoiminta olivat ammattikorkeakoulujen vahvuuksia. Itä-Suomen yliopisto, Pohjois-Karjalan Karelia-ammatti-


korkeakoulu ja Pohjois-Savon Savonia-ammattikorkeakoulu solmivat keväällä 2016 neljän vuoden mittaisen strategisen yhteistyösopimuksen koulutustoiminnassa, yhteiskunnallisen vaikuttavuuden lisäämisessä ja korkeakoulupalveluissa. Yhteistyön tavoitteeksi asetettiin opintopolkujen sujuvoittaminen ja opintojen työelämärelevanssin lisääminen sekä tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiotoiminnan alueellisen vaikuttavuuden vahvistaminen.587 Yhteistyön konkreettiset hedelmät alkoivat kypsyä muutamassa vuodessa. Kolmikko onnistui luomaan ICT-opintopolun, jossa yhteisesti Joensuussa ja Kuopiossa toteutetussa koulutuksessa opiskelija pääsi hyödyntämään kolmen korkeakoulun näkökulmia tieto- ja viestintätekniikassa. ICT-polulla etenevät opiskelijat pääsivät käsiksi monipuolisempaan kurssivalikoimaan, joka sisälsi sopivassa suhteessa yliopiston tarjoamia teoreettisempia näkökulmia ja ammattikorkeakoulujen antamia käytännöllisempiä tulokulmia aiheeseen. Päällekkäisyydet esimerkiksi tietokantojen ja ohjelmoinnin opetuksessa poistuivat. Polulta valmistuttiin insinöörin, tradenomin ja luonnontieteiden kandidaatin tutkintoihin. Polulla etenevän oli siis varsin helppo hypätä ammattikorkeakouluopinnoista yliopisto-opintoihin ja

toisin päin. ICT-polun luominen ja siinä onnistuminen eivät sitä vastoin olleet itsestäänselvyyksiä. Kukaan ei ollut tehnyt vastaavaa aikaisemmin samassa mittakaavassa Suomessa. Tästä huolimatta järjestelyissä onnistuttiin ja aktiivisuutta osoittaneet asiantuntijaopettajat löysivät työnjaossa omat vahvuusalueensa. Kolmikantayhteistyön johtohenkilöt pitivätkin ICT-polkua parhaana esimerkkinä ylimaakunnallisesta yhteistyöstä yliopiston ja ammattikorkeakoulujen välillä. Myös opiskelijat antoivat hyväksyntänsä. Siitä oli osoituksena opintoihin ensisijaisesti hakeneiden määrän tasainen kasvu 2010-luvun viimeisinä vuosina. Tästä tosin syntyi haaste hallita suuria opiskelijamääriä.588 ICT-polun lisäksi yliopisto ja ammattikorkeakoulut onnistuivat luomaan lyhyessä ajassa TKI-toimintaan yhteisen lakimiespalvelun, jota kolmikko rahoitti yhdessä. Yhteisen resurssin nähtiin tuovan kaivattua apua kansainvälisen TKI-toiminnan kiemuroihin. Nopeat tulokset eivät syntyneet tyhjästä. Karelia ja Savonia olivat rakentaneet yhteistyötä 2010-luvun taitteesta lähtien Itä-Suomen ammattikorkeakoulujen niin sanotun ISAT-hankkeen tiimoilta. Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulun entisen rehtorin Pentti Maljojoen selvityksessä vuodelta 2008 ehdotettiin ammatti299


korkeakoulujen yhteistyön tiivistämistä Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan kesken. Mukaan haviteltiin myös Mikkelin ammattikorkeakoulua, joka käänsi kuitenkin katseensa Kaakkois-Suomeen. ISAT-hankkeen tapaamisissa käsiteltiin hyvin konkreettisia ja strategisia asioita, kuten työnjakoa koulutusohjelmien saralla siten, että molemmat joutuivat luopumaan jostain. Eräät intomielisimmät olisivat halunneet viedä keskusteluja aina hallinnolliseen fuusioon asti tai ”rakentaa samankaltaista paralleelia Joensuu-Kuopio -akselilla, mitä oli tehty Itä-Suomen yliopiston osalta”. Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulun rehtorina vuosina 2006–2011 toiminut Vesa Saarikoski pyöritteli viimeksi mainittua ideaa, mutta se ei noussut missään vaiheessa vakavan keskustelun aiheeksi.589 Sitä korosti myös Saarikoskea rehtorina seurannut Petri Raivo: ”Sen haluan tässä sanoa, että kun puhutaan paljon korkeakoulufuusioista ja mä olen nähnyt niitä lakiesityksiä, missä kerrotaan mitä kaikkea hyvää ne sitten tekevät yhdessä, niin hyvin suuri osa näistä asioista on jo tehty täällä Itä-Suomessa kolmen eri korkeakoulun kesken. Siinä auttaa se, että keskusteluvälit ovat hyvin mutkattomat ja on tahtotila tehdä asioita.”590

300

Mutkattomat keskusteluvälit ja yhteinen tahtotila näkyivät 2010-luvulla myös Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksen ja Karelia-ammattikorkeakoulun sekä yliopiston Kuopion kampuksen ja Savoniaammattikorkeakoulun välisessä kanssakäymisessä. Maantieteilijän koulutuksen saaneen Petri Raivon mukaan se, että hän oli yliopiston rehtorina vuoteen 2014 asti toimineen Perttu Vartiaisen entinen oppilas ja alainen, helpotti vuorovaikutuksen rakentamista Joensuussa. Keskinäistä suhdetta Raivo kuvasi luottamukselliseksi, mikä helpotti monien asioiden käsittelyä. Keskusteluyhteys säilyi myös Jukka Mönkkösen rehtorikaudella ja neuvotteluissa oli usein mukana myös Savonian rehtorina vuodesta 2013 lähtien toiminut Mervi Vidgrén, joka kuvasi välejään yliopiston rehtoraattiin mutkattomiksi. Puhelun saattoi soittaa aina, kun asiaa ilmeni. Keskeistä yhteistyössä oli hänen mukaansa toisten vahvuuksien tunnistaminen. Yliopiston näkökulmasta vuorovaikutusta tarkastellut Jukka Mönkkönen näki kahden erilaisen ammattikorkeakoulun kanssa toimimisessa omat haasteensa, mutta piti siitä huolimatta suhteita molempiin opinahjoihin toimivina.591


Itä-Suomen yliopiston sekä Karelia- ja Savonia-ammattikorkeakoulujen yhteinen ICT-opintopolku on onnistunut esimerkki korkeakoulujen välisestä yhteistyöstä Itä-Suomessa. Opintopolun luennoilla hyödynnetään videoyhteyksiä sekä myöhemmin katsottavissa olevia videotallenteita. Kuva: ItäSuomen yliopisto

Yliopiston ja ammattikorkeakoulun välinen vuorovaikutus oli 2010-luvulla tietyllä tavalla näkyvämpää Kuopiossa kuin Joensuussa lähinnä lyhyen fyysisen välimatkan takia. Savonia siirsi vaiheittain toimintojaan Savilahteen. Vuonna 2015 se päätti keskittää myös tekniikan ja muotoilun koulutuksen osaksi yliopiston, tutkimuslaitosten ja suuren yritysryppään muodostamaa osaamiskeskittymää. Keskittymää oli tarkoitus täydentää heti 2020-luvun alussa toisen asteen ammatillisella koulutuksella. Rakennushankkeista lähtevä kilkatus ja kalkatus toivat 2010-luvun jälkipuoliskolla oman äänimaisemansa yliopistolaistenkin aistittavaksi. Savilahden kampusalueen laajentuminen mahdollisti entistä paremman tilojen yhteiskäytön. Yliopiston ympäristötieteen ja ammattikorkeakoulun ympäristötekniikan ihmiset hyödynsivät samoja laboratoriotiloja jo aikaisemmin. Sama päti hammaslääkärien ja suuhygienistien harjoittelutiloihin sekä yleisemmin yliopiston ja ammattikorkeakoulun ”hyvinvointiekosysteemin” yhteistyöhön. Toisin sanoen vuosina 2006–2008 käynnissä olleen Pohjois-Savon korkeakoulukonsortiohankkeen tavoitteet, jotka joutuivat väistymään kun Itä-Suomen yliopistoa ryhdyttiin rakentamaan kampusten yhteismitallisuuden nimissä, toteutuivat viiveellä 2020-luvun alkuun tultaessa.592 301


Ne, jotka halusivat ottaa Pohjois-Karjalan ja PohjoisSavon väliset alueelliset erot huomioon, pitivät kampustasapainosta tai kampusten yhteismitallisuudesta joustamista hyvänä asiana. ”Yliopistojen toimintojen ei tarvitse mennä ihan yksi yhteen molemmilla paikkakunnilla”, eräs haastateltava totesi. Tämä näkemys korostui erityisesti Kuopiossa. Itä-Suomen yliopiston hallitus otti tähän kysymykseen kantaa hyväksyessään lokakuussa 2016 – kohta Savonlinnan kampuksen alasajoratkaisun jälkeen – hallintojohtosäännön päivityksen. Yliopiston johtavan lakimiehen Petri Rintamäen johdolla valmistellun johtosäännön yksi merkittävimmistä muutoksista liittyi sen ensimmäiseen pykälään. Siinä määriteltiin yliopiston toimintaperiaatteet. Aivan vuoden 2017 alussa voimaan astuneesta johtosäännöstä poistettiin kohta, jossa mainittiin, että yliopiston yhteisten toimielinten valinnassa noudatetaan tasapuolisuutta pääkampusten välillä. Jäljelle jäi ensimmäisessäkin johtosäännössä ollut abstrakti maininta, jossa todettiin yliopiston toiminnan lähtökohtana olevan ”avoimuus, yhteistyö, luottamus ja yhdenvertaisuuden kunnioittaminen”. Johtosäännön muut merkittävät uudistukset liittyivät rehtorille annettuun oikeuteen tehdä strategisia rekrytointeja sekä tiedekuntaneuvoston tehtäviin, joita kirjattiin 302

vanhaan johtosääntöön verrattuna vähemmän. Tämä johtui osin siitä, että aiemmin tiedekuntaneuvostolle kuuluneita tehtäviä siirtyi uudessa johtosäännössä dekaanille.593 Johtosäännön päivittämisestä päävastuun kantaneet rehtori Jukka Mönkkönen ja johtava lakimies Rintamäki perustelivat päivitystä yliopistojen rakenteiden muuttumisella ja yliopiston perustamisvaiheessa tehdyn johtosäännön vanhentuneisuudella. Johtosääntö oli saatava vastaamaan yliopiston senhetkisiä tarpeita. Uusi johtosääntö purkaisi fuusiovaiheessa perusteltua mutta ajan saatossa tarpeettomaksi käynyttä sääntelyä ja keventäisi byrokratiaa. Sen myötä yliopistosta tulisi virtaviivaisempi ja ketterämpi. Asiassa kuultiin yliopistoyhteisöä nettikyselyn kautta, ja lisäksi aihetta käsiteltiin myös yliopistokollegion ja yhteistoimintaneuvottelukunnan kokouksissa. Näistä viimeksi mainitussa esitettiin suorasukaista kritiikkiä johtosääntöluonnosta kohtaan. Yhteistoimintaneuvottelukunnassa sääntelyn ja byrokratian vähentäminen nähtiin vallan keskittämisenä entistäkin vahvemmin johtajille. Valmiiksi nurkkaan ajetusta kollegiaalisuudesta jäisi jäljelle vain rippeet ja yliopiston ylin johto etääntyisi entistä enemmän ruohonjuuritason toimijoiden arjesta.594


Lisäksi neuvottelukunnan joensuulaiset jäsenet kritisoivat erityisen voimakkaasti kampusten välisen tasapuolisuusvaatimuksen poistamista johtosäännöstä. Suuremmassa kaupungissa sijaitsevan Kuopion kampuksen vetovoimaa pidettiin yleisesti Joensuuta parempana, ja johtosääntömuutos nähtiin keinona avata eräille johtoryhmän vahvoille ”kuopiolaisnimille” tie Kuopion kampuksen kehittämiseen tavalla, joka tekisi Joensuun kampuksesta selvän sivukampuksen. Joensuun kampuksen tulevaisuudesta huolta kantaneet toimivat ikään kuin 1900-luvun alun venäläistämis- tai yhtenäistämistoimia vastustaneet perustuslailliset, joiden nationalismi rakentui lakien ja instituutioiden merkityksen korostamiseen, niin sanottuun legalistiseen argumentaatioon. Samalla tavalla ensimmäisessä johtosäännössä ollut maininta kampustasapainosta nähtiin eräänlaisena ”hallitsijanvakuutuksena”, joka takasi joensuulaisten tasavertaisen aseman ja ”erioikeudet”.595 Kuopiossa henkilöstöjärjestöjen edustajat eivät nähneet kampustasapainolausekkeesta luopumista yhtä dramaattisena. ”Joensuulaisilta tulee hirmu herkästi se, että jossain yliopiston papereissa näkyy Kuopion kampus. Että tämä on nyt se pääpaikka. Miksei siellä lue Joensuu? Nyt se on taas kuopiolai-

nen, joka siihen on valittu. Mua on monesti suututtanut tuolla kokouksissa, että miksi te vieläkin ajattelette, että on kaksi eri yliopistoa. Me ollaan yhtä ja mulle on ihan sama, että missä se johtaja istuu. Kun pitäisi ihmisten tajuta tämä, että ollaan yksi vaan. Jos hallituksen ja kollegion vaaleissa valtaosa valituista on Kuopion kampukselta, niin helvetti jos tästä on äänestetty, niin ei kai se kuopiolaisten vika ole, jos täällä on äänestetty enemmän kuin Joensuussa. Tämä tuntuu pahalta vieläkin. Kyllä mä sitouduin siihen, että me ollaan yksi ja sama yliopisto. Ei mua haitannut alkuunkaan alussa, että oli Perttu rehtorina ja Petri Lintunen ja Jouni Kekäle myös Joensuusta.”596

Johtosääntöä laatimassa ollut Petri Rintamäki ja henkilöstöjohtajana toiminut Jouni Kekäle aistivat 2010-luvun lopulla edelleen ajoittaista kampuskohtaista ajattelua, mutta heidän mielestään kampusrajat ylittävä luottamus oli joka tapauksessa parantunut, kun tilannetta vertasi vuosikymmenen alun tilanteeseen. He molemmat pitivät johtoryhmää yhtenäistävänä tekijänä: siellä ei kampustasapainosta puhuttu. Rintamäen mukaan johtosääntömuutoksella oli tässä prosessissa selvä tarkoitus. ”Jos me koko ajan itse vain mietitään sitä, missä se kampustasapaino tulee, niin se ei hirveästi edistä sitä yhteenkuuluvuudentunnetta”.597 Myös rehtorina toiminut Jukka 303


Mönkkönen halusi korostaa kampuskohtaisten rajojen häivyttämisen merkitystä: ”Mun mielestä oli erittäin keskeinen valinta, että emme elä kampuksittain vaan yhtenä yliopistona. Se, että me saadaan ylipäänsä tästä yliopistosta, tästä fuusiosta ja tästä monitieteisyydestä se hyöty irti, niin se ehdoton edellytys on se, ettei me rakenneta sitä yliopistoa kampuksittain. Kyllä me lähdettiin siitä aikanaan liikkeelle ja se on edelleen meidän johtava ajatus, että on yksi yliopisto, joka toimii kahdella kampuksella niin kuin Helsingin yliopisto toimii viidellä kampuksella Helsingissä. Meillä on vaan se 140 kilometriä välissä. Ajatuksellisesti se on yksi yliopisto kuitenkin.”598

Joensuun kampuksen taipuminen sivukampuksen rooliin ei vaikuttanut kovin ajankohtaiselta. Tähän viittasivat yliopiston tekemät Joensuuta vahvistavat päätökset 2010-luvun jälkipuoliskolla. Savonlinnan kampuksen siirto toi Joensuuhun satoja uusia opiskelijoita ja kymmeniä työntekijöitä. Keskittävän päätöksen odotettiin pidemmällä aikavälillä vahvistavan pitkään sirpaleisuudesta kärsinyttä filosofista tiedekuntaa. Ympäristö- ja biotieteiden laitoksen perustamisen Joensuuhun ja Kuopioon vuonna 2016 nähtiin vahvistavan vahvasta 304

ympäristötieteeteestä tunnetun Kuopion kampuksen asemaa. Toisaalta luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunnasta löytyi tämänkin jälkeen sellaista vahvaa, Joensuuhun juurtunutta osaamista, joka tuki merkittävällä tavalla yhden yhtenäisen yliopiston ideaa. Onnistunut siirtyminen julkaisutoiminnassa itse toimitetuista laitossarjoista vertaisarvioituihin julkaisuihin oli pönkittänyt yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunnassa Joensuun kampuksen jo ennestään tukevaa asemaa. Lisäksi 2010-luvun puolivälissä tarkistetussa yliopiston rahanjakomallissa otettiin paremmin huomioon tiedekunnan intressit. Tiedekunta onnistui odotuksia paremmin myös täydentävän rahoituksen hankinnassa. ”Kuopiolaisen” dekaani Sari Rissasen johtaman tiedekuntaneuvoston päätös lakkauttaa sosiologian ja sosiaalipedagogiikan kandidaatti- ja maisterikoulutus Kuopiosta vuonna 2019 ei myöskään heikentänyt – joskaan ei lisäresurssein vahvistanutkaan – Joensuun asemaa. Perusteluna lakkautukselle oli oppiaineiden pieni koko ja siitä johtuneet pienet hakijamäärät. Hyvinvointisosiologian vahvan nimen, professori Juho Saaren siirtyminen Tampereen yliopistoon vuonna 2016 varmasti osaltaan helpotti päätöstä. Saari apulaisineen oli vastannut sosiaalipsykologian lisäksi


merkittävissä määrin Kuopion yhteiskuntatieteilijöiden tutkimuksellisesta tuloksesta. Sosiologian pääainekoulutuksen keskittyessä Joensuuhun sosiaalityö jäi Kuopion kampuksen yhteiskuntatieteiden fokukseksi. Työnjako otti jälleen askeleen eteenpäin. Sosiologiaa ja sosiaalipedagogiikkaa ei kuitenkaan ajettu kokonaan alas Kuopiossa, vaan ne toimivat sivuaineina sosiaalityön opiskelijoille.599 Itä-Suomen yliopistossa tehtiin 2010-luvun jälkipuoliskolla rakenteellisia ja työnjaollisia uudelleenjärjestelyitä, jotka koskettivat molempia pääkampuksia. Yliopiston hallituksessa tuohon aikaan istunut rikos- ja prosessioikeuden professori Matti Tolvanen pitikin kampuskohtaista ”paremmuusjärjestystä” tai ”suosituimmuusasemaa” turhana ja energiaa haaskaavana ajatusmallina: ”Alussa pidettiin tarkkaan silmällä kampustasapainoa. Siitä ehkä vähitellen ollaan pääsemässä eroon. Ei ehkä jokaisen

Taulukko 6. Keskeiset koulutuksen rakenteellisen kehittämisen päätökset 2010-luvulla Tutkinnonantooikeudet

Lakkautetut pääaineet

Hammaslääketiede (2010) Kauppatiede (2010) Oikeustiede (2013)

Kansantaloustiede (2010) Paikallistalouksien kehittäminen (2010) Filosofia (2010) Oikeusfilosofia (2010) Kriminaalipolitiikka (2010) Valtiosääntöoikeus (2010) Oikeustaloustiede (2010) Tilastotiede (2017) Biotieteet (2017) Biokemia Biotekniikka Soveltava eläintiede Saksan kieli (2017)

asian kohdalla mietitä sitä, että suosiiko tämä kumpaa kampusta. Ainakin täällä Joensuussa on ollut koko ajan tuumijoita sen suhteen, että syökö tuo Kuopio tämän Joensuun, mutta eihän siitä ole kysymys. Täällä on hyvin vahvoja aloja täällä Joensuussa, jotka tasapainottavat Kuopion vahvaa terveystieteellistä asemaa.”600

Kampusajattelun pysyminen pinnan alla 2020-luvulla näyttäisi edellyttävän yliopiston johdolta johdonmukaisia, johtosäännössäkin mainittuja avoimuutta, luottamusta ja yhdenvertaisuutta vahvistavia päätöksiä. 305


Abstraktit arvot kaipaavat ympärilleen jatkuvaa konkretiaa sanahelinän sudenkuopan välttämiseksi. Näiden arvojen vaalimiseksi yliopiston johdon täytyy lunastaa ne teoilla yhä uudelleen, kerta toisensa jälkeen.601 Yksi akuutti kampusrajat ylittävä huolenaihe liittyi sukupuolten yhdenvertaisuuteen. Useat tähän kirjaan haastatellut naiset ottivat keskustelussa esiin yliopiston johtoryhmän mieshegemonian, joka väritti yliopiston päätöksentekoa koko 2010-luvun ajan. Tilannetta ei pidetty juuri edeltävää sivistysyliopistoa parempana. Uusi ”dynaaminen sivistysyliopisto” näytti olevan yhtä maskuliininen ja hierarkkinen projekti kuin sen edeltäjäkin. Yliopiston kymmenvuotistaipaleelta ei löytynyt yhtään naispuolista rehtoria tai akateemista rehtoria. Naisdekaanienkin lukumäärä jäi tällä ajanjaksolla kahteen. Tämän vuoksi johtoryhmä sai tietyissä kahvipöydissä poikakerhon leiman. ”Meillä on tämmöinen miestroikka, jolla on kivaa keskenään. Hirveän paljon tietoa jää hyödyntämättä, kun kysytään aina samoilta asiantuntijoilta”, eräs haastateltava valitteli. Toisaalta eräät potentiaaliset naisehdokkaat kieltäytyivät, kun heitä pyydettiin astumaan ehdolle yliopiston johtohenkilöitä valittaessa. Ongelma tuli esiin myös yliopiston johdon suorittamassa katselmuksessa keväällä 2017. Se, johtui306

ko naisehdokkaiden vähäisyys uskalluksen puutteesta vallitsevien valtarakenteiden edessä, aikaisemmin koetuista ja nähdyistä pettymyksistä vai jostain ihan muusta, jää tässä teoksessa arvailujen varaan.602 Kohtaamistaan vaikeuksista huolimatta Itä-Suomen yliopisto onnistui toimimaan 2010-luvulla rajat ylittävän yhteistyön suunnannäyttäjänä, ”Ohtaansalmen sillan lyhentäjänä”. Pohjois-Karjalan ja Pohjois-Savon muut toimijat kärsivät kuitenkin edelleen sillan nimeä kantavan syndrooman haamusäryistä. Aivan erityinen ongelma liittyi maakuntien liittojen hallinnoimiin rakennerahastoihin, joita myös yliopisto hyödynsi hanke- ja innovaatiotoiminnassaan. Yliopiston intresseissä oli palvella laajasti Itä-Suomea, mutta tavoitetta haittasi maakuntaliittojen tapa rahoittaa lähinnä vain oman maakunnan sisälle rajoittuvaa toimintaa. Tämä oli tutkijoiden mielestä täysin turhanpäiväinen käytäntö, joka ylläpiti henkistä kuilua samankaltaisista ongelmista kärsivien alueiden välillä.603 Hyvinvointisosiologian professorina toiminut Juho Saari muistaa neuvotelleensa Pohjois-Karjalan keskussairaalan kanssa yhteisestä hyvinvointialan hankkeesta. Kaikki oli jo lähestulkoon valmista ja sovittu, kun joensuulaisille valkeni, että hankkeen toteuttava tutkijaryhmä työskentelikin Kuopion kampukselta käsin.


Taulukko 7. Rehtorit, akateemiset rehtorit ja dekaanit 2010–2019. Rehtori

Akateeminen rehtori

Dekaani (Terveys)

Dekaani (LuMet)

Dekaani (YhKa)

Dekaani (Filo)

Perttu Vartiainen (2010–2014)

Kalervo Väänänen (2010–2012)

Jukka Mönkkönen (2010–2012)

Timo Jääskeläinen (2010–2013)

Juha Kinnunen (2010–2013)

Markku Filppula (2010–2017)

Jukka Mönkkönen (2015–)

Jukka Mönkkönen (2012–2014)

Hilkka Soininen (2012–2017)

Jukka Jurvelin (2014–)

Harri Siiskonen (2013–2017)

Janne Pietarinen (2018–)

Jaakko Puhakka (2015–2017)

Jussi Pihlajamäki (2018–)

Sari Rissanen (2017–)

Harri Siiskonen (2017–2019)

”Ne veti rahoituksen pois. Se oli minulle hyvin yllättävä päätös. He olivat luulleet tekevänsä yhteistyötä Joensuun yhteiskuntatieteilijöiden kanssa, mutta kun se oltiinkin me, niin he eivät olleet enää kiinnostuneita. Kyseessä ei ollut mitään henkilökohtaista, mutta he eivät voineet siirtää rahaa Kuopion suuntaan.”604

Monet yliopistoyhteisön jäsenet kokivat, että tietynlainen hiearkkinen jäykkyys ja autoritaarisuus vaikuttavat yhä jossain määrin haitallisesti yliopiston sisällä. Ne todennäköisesti haittaavat myös yliopiston ja ympäröivän yhteiskunnan välistä kanssakäymistä. Jos tarkastellaan yhtä aikaa vuorovaikutusta yliopistoyhteisössä sekä yliopiston 307


ja sen yhteistyökumppanien välillä, 2020-luvun yhteisen nimittäjän ja toiveen voi tiivistää kahteen asiaan: aitoon läsnäoloon ja kuunteluun. Tämä edellyttää myös ajoittaista fyysistä läheisyyttä sekä halua tutustua dialogin toisen osapuolen tarkoitusperiin ja ymmärtää niitä – niin vierailta kuin ne ensi alkuun saattavat kuulostaakin.605 Esiin voidaan nostaa kaksi tähän tavoitteeseen liittyvää tapausta. Ensimmäinen tapaus sijoittuu vuoteen 2010, ja se kertoo kolmen Kuopion kampuksen terveystieteiden tiedekunnan dosentin ja yhden professorin suhteesta Joensuun kampuksen teologian osastoon. Nelikko kritisoi julkisesti Helsingin Sanomien sivuilla teologian ”ylisuurta” osuutta eräällä monitieteisellä potilaan kohtaamiseen liittyvällä auttamistyön opintojaksolla. He moittivat teologiaa kapean uskonnollisesta viitekehyksestä, eivätkä uskoneet teologien vakuutteluja vakaumuksettomasta akateemisesta teologiasta.606 Osapuolet eivät juuri tunteneet toisiaan, eivätkä liioin halunneet tai osanneet kuunnella riittävästi toistensa näkemyksiä. Keskinäinen ymmärrys jäi puolitiehen, eikä opintojakso joistain positiivisista tuloksista huolimatta poikinut syvenevää yhteistyötä tieteenalojen välille607. Farmasian professori Riitta Ahonen kertoi täysin toisenlaiseen lopputulokseen päätyneestä tapauksesta. 308

Ahonen muisteli ensikohtaamistaan erään joensuulaisen professorin kanssa: ”Mä olen ollut myös professoriliiton aktiivi. Me oltiin joensuulaisten professorien kanssa illallisella ensimmäistä kertaa sen yhdistymispäätöksen jälkeen, koska professoriliiton osastot yhdistettiin myös. Siinä vieressä olleen professorin ensimmäinen kysymys minulle oli, kun hän kuuli, että olin farmasialta: ’Kuinka paljon lääketeollisuus sullekin rahaa antaa tutkimukseen?’ Tosiasia on, että ei yhtään, koska teen ihan toisentyyppistä tutkimusta, eli hyvin paljon lääkkeiden käyttöön ja käyttäjäkokemukseen liittyvää tutkimusta. Professorista, joka näin kysyi aika ivallisesti, tuli myöhemmin minun hyvä ystäväni. Ja hän oli ihan toiselta tieteenalalta.”608

Kaksi tapausta, joissa on kaksi samanlaista tapaa asennoitua eritaustaisiin henkilöihin, tuottivat kaksi eri lopputulosta. Tuntemattomista puhuttiin usein, mutta tuntemattomien kanssa harvemmin. Sekä fyysinen että ennen kaikkea henkinen välimatka lisäävät polarisoitumisen riskiä, onpa kyseessä sitten yliopiston ”eliitin” ja muun yliopistoyhteisön tai yliopiston ja ympäröivän yhteiskunnan välinen vuorovaikutus.609 Erästä haastateltavaa lainaten: ”Nonseleeraus on pahinta.”


Vuosikymmenen tilinpäätös: profiloitunut ja kansainvälistynyt vahva kouluttaja 309


Kaksi keskikokoista yliopistoa yhteen Monet eri tekijät vaikuttivat Itä-Suomen yliopiston perustamiseen ja rakentamiseen, kuten tässä kirjassa on aikaisemmin tullut esille. Yksi keskeinen tekijä oli kuitenkin entisissä Joensuun ja Kuopion yliopistoissa vahvistunut käsitys suuruuden ekonomian hallitsevasta asemasta. Isommat ja tieteellisesti vahvemmat yksiköt nousivat korkeakoulupolitiikan keskiöön 1990-luvun murrosten ja uudelleenlinjauksien seurauksena.610 Tuolla vuosikymmenellä uudenlaisen politiikan iskusanaksi noussut ”rakenteellinen kehittäminen” jäi vielä melko vaatimattomaksi, mutta liikkeelle lähtenyt muutos johti uudella vuosituhannella sekä korkeakoulujen kokonaismäärän vähenemiseen että yliopistojen sisäisten yksiköiden kasvamiseen. Silti 2000-luvun puheenvuoroissakin on toistuvasti nostettu esiin korkeakoululaitoksen ”hajanaisuus” ja pirstoutuminen liian pieniin yksiköihin.611 Joka tapauksessa Itä-Suomen yliopiston rakentamisprosessin lähtökohdaksi muotoutuivat isomman ja monitieteisen yliopiston tarjoamat edut sekä toi310

minnallisesti että opetus- ja kulttuuriministeriön linjausten näkökulmasta. Ennen yhdistymisprosessia Kuopion ja Joensuun yliopistot olivat suomalaisessa mittakaavassa keskikokoisia ja maailman mittakaavassa kohtuullisen pieniä yliopistoja yleisesti käytetyillä tunnusluvuilla mitattuna. Tämä käy ilmi esimerkiksi jäljempänä olevasta kuviosta 4. Kuviosta näkyy, että vuonna 1975 Kuopion ja Joensuun korkeakouluissa opiskeli vain vajaat neljä prosenttia kaikista Suomen yliopisto-opiskelijoista ja niiden yhteenlaskettu osuus sisäänotosta oli runsaat kuusi prosenttia. Ne olivat pienehköjä, mutta kasvavia korkeakouluja.612 Toisaalta on huomattava, että 1970-luvun puolivälissä yliopisto-opiskelijoiden kokonaismääräkin oli vain runsaat 76 000 ja uusia opiskelijoita otettiin vuosittain noin 13 000. Lisäksi meillä oli tuolloin yhteensä 20 tiede- tai taidekorkeakoulua, joista monet olivat opiskelijamäärältään pieniä. Niinpä noin 2 000 opiskelijan Joensuun korkeakoulu oli jo siihen aikaan kymmenenneksi suurin ylimmän opetuksen laitos – Kuopion korkeakoulun sijoitus oli 15. Kuvio 4 kertoo Joensuun ja Kuopion vuonna 1984 yliopistoksi muuttuneiden opinahjojen kokoluokan kasvusta 2000-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle


tultaessa. Tuolloin jo noin joka kymmenes uusi opiskelija aloitti opintiensä mainituissa yliopistoissa ja niiden osuus kaikista yliopisto-opiskelijoista oli noin kahdeksan prosenttia. Joensuun ja Kuopion yliopistojen opiskelijamäärät kasvoivat 1900-luvun lopussa ja uuden vuosituhannen alussa selvästi nopeammin kuin yliopistolaitoksessa keskimäärin. Joensuussa opiskelijoiden kokonaismäärä oli vuonna 2005 yli kaksinkertainen ja sisäänottomäärä yli nelinkertainen kolmen vuosikymmenen takaiseen verrattuna. Kuopion yliopiston suhteellinen kasvu oli vielä vauhdikkaampaa. Uusia opiskelijoita otettiin vuonna 2005 yli nelinkertaisesti 1970-luvun puoliväliin verrattuna, ja kaikkiaan opiskelijoita oli tuolloin yli kahdeksan kertaa enemmän. Koko yliopistolaitoksen opiskelijamäärä vuonna 2005 oli vain 2,3 -kertainen ja uusien opiskelijoiden määrä 1,6 -kertainen 1970-luvun puoliväliin verrattuna. Yliopistolaitoksen kansainvälistyminen oli 2000-luvun alussa vasta vauhdittumassa Suomen yliopistoissa, ja tuolloin vain hieman vajaa kolme prosenttia kaikista tutkinto-opiskelijoista oli ulkomaalaisia. Joensuun yliopisto oli kansainvälistymisessä keskitasoa, sillä ulkomaalaisten osuus oli 2,8 prosenttia. Kuopiossa osuus oli selvästi pienempi: vain puolentoista prosentin luok-

kaa.613 Joensuun isompi osuus johtui ennen kaikkea metsätieteen ja luonnontieteiden vahvasta ulkomaisten tutkinto-opiskelijoiden hankkimisesta. Eri tieteenaloilla perustutkinnon suorittaneiden opiskeluajoissa ei sen sijaan löydy merkittäviä eroja Joensuun ja Kuopion yliopistojen väliltä eikä myöskään verrattaessa niitä maan kaikkien yliopistojen keskiarvoihin.614 Johtopäätös on, että Joensuun ja Kuopion yliopistot kasvoivat nopeasti pienistä keskisuuriksi yliopistoiksi ja että ne olivat uudella vuosituhannella kuvion 4 mukaisesti Suomen kymmenen suurimman yliopiston joukossa. Lisäksi molemmat yliopistot olivat sukupuolirakenteeltaan keskimääräistä naisvaltaisempia: Joensuun yliopistossa runsaat 60 prosenttia ja Kuopiossa jopa yli kaksi kolmasosaa opiskelijoista oli naisia. Kaikista yliopisto-opiskelijoista naista oli tuolloin keskimäärin 53 prosenttia. Naisten enemmistö selittyy paljolti sillä, että Joensuun ja Kuopion yliopistoissa ei ollut teknillistieteellistä koulutusta, jonka opiskelijoista noin neljä viidesosaa oli miehiä. Sisäänotoltaan isona tieteenalana se on vuosikymmeniä suitsinut naisenemmistön kasvua yliopisto-opiskelijoissa.615 Seuraavaksi tarkastellaan Joensuun ja Kuopion yliopistojen sijoittumista korkeakoulutuksen kokonais311


kenttään tutkintojen, henkilöstön ja rahoituksen näkökulmasta. Tarkastelu kohdistuu pääosin poikkileikkauksena vuoteen 2002. Valintaa voi perustella vuoden ”normaaliudella”; vuoden 2009 yliopistolakiin johtanut kehitys ei vielä ollut alkanut ja ylin opetus oli tuolloin staattisessa tilanteessa. Joensuun ja Kuopion yliopistot olivat toimineet jo kolmisenkymmentä vuotta, joten profiilit ja painotukset olivat vakiintuneet. Lisäksi mainitulta vuodelta on tarjolla kattava ja yhteismitallinen aineisto vertailun pohjaksi. Joensuun ja Kuopion yliopistot olivat sekä samanlaisia että erilaisia. Vuonna 2002 ne tuottivat yhteensä noin 8–10 prosenttia yliopistotutkinnoista. Osuus oli suurempi kuin yliopistojen siivu opiskelijoiden kokonaismäärästä ja samaa tasoa kuin siivu uusista opiskelijoista. Kuopion ja Joensuun yliopistoja voi siten pitää kokoaan tehokkaampina tutkintojen tuottajina. Niiden erilainen tieteenalarakenne kuitenkin näkyi siinä, että Joensuun yliopiston osuus perustutkintojen tuottajana oli suurempi (5,2–4,6 %) ja Kuopiossa taas jatkotutkintoja valmistui suhteellisesti enemmän (4,7–5,0 %). Opettajankoulutuksen keskeisyys selittää osaltaan Joensuun yliopiston tehokkuutta perustutkintojen tuottajana. Kuopiossa puolestaan lääke- ja luonnontieteiden vah312

va asema näkyy jatkotutkintojen yleisyytenä. Lääketieteessä vuonna 2002 suoritetuista tutkinnoista noin kuudesosa oli tohtorin tutkintoja, kun vastaava osuus kasvatustieteessä oli kolmen prosentin luokkaa.616 Opetushenkilökunnan määrän ja rakenteen osaltakin löytyy eroja ja yhtäläisyyksiä, jotka liittyvät yliopistojen tieteenalapohjaan. Joensuun yliopiston opetushenkilökunnassa lehtorien ja tuntiopettajien suhteellinen osuus oli selvästi isompi kuin Kuopiossa, jossa taas professoreita oli jopa lukumääräisesti enemmän kuin isommassa naapurikaupungin yliopistossa. Kokonaisuutena opetushenkilökunnan määrä kuitenkin vastasi pitkälti yliopistojen kokoluokkaa. Selvempi ero yliopistojen välillä löytyy verrattaessa muun kuin opetushenkilökunnan määriä ja osuuksia. Tähän kategoriaan kuuluvat esimerkiksi tutkijat ja tutkijaopiskelijat. Heitä oli Kuopion yliopistossa selvästi enemmän eli yli tuhat, kun Joensuun yliopistossa työskenteli runsaat 700 tutkijaa. Tämä ero liittyy paitsi tieteenaloihin myös ulkopuolisen rahoituksen selvästi erilaiseen asemaan.617 Valtiolta tuleva perusrahoitus eli budjettirahoitus oli tärkeässä asemassa muun kuin opetushenkilökunnan palkkaamisessa molemmissa yliopistoissa. Suomen Akatemian rahoitus puolestaan oli kummassakin


yliopistossa kohtuullisen pienessä roolissa. Sen sijaan muun ulkopuolisen rahoituksen osuus erityisesti Kuopion yliopistossa oli tärkeää, sillä sen turvin palkattiin lähes yhtä paljon tutkimushenkilöstöä kuin budjettivaroin. Ulkopuolisen rahoituksen määrä oli Kuopion yliopistossa yli 2,5-kertainen Joensuun yliopistoon verrattuna. Ero tuli yhtäältä kotimaisilta ja toisaalta ulkomaisilta yrityksiltä saadusta rahoituksesta. Sitä Kuopion yliopisto hankki vuonna 2002 yli 4,5 miljoonaa euroa, ja Joensuuhun sitä virtasi alle miljoonan verran. Myös tieteen ja teknologian keskeisen kotimaisen rahoittajan eli Tekesin kohdalla yliopistojen ero oli selkeä. Kuopion yliopisto sai Tekesin rahoitusta miltei saman verran kuin yritysrahoitusta eli 4,8 miljoonaa euroa. Joensuun yliopiston kohdalla summa jäi alle 200 000 euroon.618 Tieteellisen julkaisutoiminnan osalta yliopistot olivat 2000-luvun alussa erilaisia. Kuopion yliopistossa tieteellisten julkaisujen kokonaismäärä oli selvästi Joensuun yliopistoa suurempi. Esimerkiksi vuonna 2002 Kuopion yliopiston henkilökunnan julkaisujen kokonaismäärä oli hieman yli 1 000, kun se Joensuussa jäi alle 800:n. Toinen ero löytyy kansainvälisestä julkaisemisesta. Kuopiossa yli 80 prosenttia julkaisuista ilmestyi kansainvälisissä sarjoissa, kun Joensuun yliopistossa vastaava

Valtiovalta lujitti 1990-luvun laman ja ”rakenteellisen kehittämisen” aikana otettaan yliopistoista. Pääministeri Paavo Lipponen vieraili Joensuun yliopistolla vuosikymmenen puolivälissä. Kuva: Itä-Suomen yliopisto

313


luku oli vain hieman yli puolet. KOTA-tietokanta mittasi tuolloin myös julkaisujen määrää professoria kohti yliopistoittain. Vuonna 2002 vertailuluku oli Kuopion yliopistossa 9,6 ja Joensuun yliopistossa 7,5. Viimeksi mainitun henkilökunnan julkaisuista selvästi suurempi osuus oli kokoomateoksissa tai kongressijulkaisuissa ilmestyneitä, kun taas Kuopion yliopiston julkaisemisen painopiste oli sekä kotimaan että ulkomaiden osalta referee-menettelyn läpikäyneissä artikkeleissa. Monografioita sen sijaan julkaistiin tuona vuonna miltei saman verran kummassakin yliopistossa.619 Yliopistojen väliset erot johtuivat pitkälti tieteenalarakenteesta ja tieteenalojen erilaisesta julkaisukulttuurista. Kuopion yliopistossa vahvoilla aloilla, kuten lääketieteessä ja terveystieteissä, julkaisujen määrä oli suurempi kuin muilla tieteenaloilla ja kansainvälisten foorumien osuus oli yli kolmenneljäsosan luokkaa. Sen sijaan vaikkapa humanistisella tai kasvatustieteellisellä alalla kansainvälisten julkaisujen kokonaisosuus jäi 40 prosentin tuntumaan, mutta kotimaassa ja ulkomailla julkaistuja monografioita oli sitä vastoin yli seitsemän kertaa enemmän kuin lääketieteessä. Lääketieteessä, kuten myös luonnontieteissä tai terveystieteissä, yhteisjulkaiseminen oli jo 2000-luvun alussa arkipäivää, mikä 314

osittain selittää eroja sekä julkaisujen kokonaismäärän että monografioiden osalta.620 Itä-Suomen yliopistoa perustettaessa yhdistettiin kaksi keskikokoista toisiaan täydentävää yliopistoa, jotka olivat osin samanlaisia ja osin erilaisia. Tämän voi lukea myös aiemmin mainitun professori Reijo Vihkon työryhmän raportista.621 Voimavarojen yhdistämisen yhtenä tavoitteena oli luoda kansainvälisesti kilpailukykyinen ja menestyvä yliopisto. Julkisesti yliopisto ilmoitti tähtäävänsä suomalaiseen kärkeen ja ”maailman 200 parhaan yliopiston joukkoon”.622 Tällä tarkoitettiin ilmeisesti sijoitusta Shanghain Jiao Tong -yliopiston pitämällä listalla. Se mittaa tutkimuksen tuloksellisuutta kohtuullisen monipuolisesti kuuden erilaisen kriteerin, esimerkiksi akateemisen henkilöstön laadun ja tutkimustuotosten, perusteella.623 Tavoite oli kunnianhimoinen ja haastava, kun otetaan huomioon Joensuun yliopiston perinteisesti vahva suuntautuminen koulutustehtävään sekä humanistiseen, kasvatustieteelliseen ja yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen. Niiden painoarvo rankingeissa oli yleensä luonnon-, lääke- tai teknillistieteellistä alaa pienempi.624 Toisaalta linjaus oli tuona aikana hyvin yleinen. Ranking-listauksia tutkineen Arto Mustajoen mukaan 2000-luvun ensimmäisen kymmen-


luvun lopussa listat olivat kritiikistä huolimatta vakiinnuttaneet asemansa. Niihin vedottiin mieluusti silloin, kun se toi yliopiston kannalta myönteistä julkisuutta. Maailmassa arvioitiin tuolloin olevan noin 500 yliopistoa, joiden pyrkimys oli päästä 50 parhaan listalle. Näin siitä huolimatta, että yli 90 prosenttia maailman yliopistoista ei saanut lainkaan ranking-pisteitä.625 Lisäksi 2000-luvun alun tutkimuksissa osoitettiin, että rankingsijoitusten vaikutus opiskelupaikan valintaan oli ainakin Euroopassa varsin vähäinen.626

Profiilialoja ja tehokasta maisterituotantoa Itä-Suomen yliopiston paikantaminen suomalaisessa korkeakoulutuskentässä on selkeintä aloittaa tarkastelemalla sen osuutta sekä uusien että kaikkien opiskelijoiden määristä. Edellä mainittiin jo oheisessa kuviossa näkyvä Kuopion ja Joensuun yliopistojen kasvu pienistä keskisuuriksi yliopistoiksi 2000-luvun alkuun mennessä.

Kuvio 4. Joensuun yliopiston (JoY), Kuopion yliopiston (KuY) sekä Itä-Suomen yliopiston (UEF) osuus (%) uusista ja kaikista opiskelijoista vuosina 1975–2018.627

Opiskelijaosuuksilla mitattuna Itä-Suomen yliopiston asema korkeakoulukentässä vakiintui ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Se on asettunut samalle tasolle, jolla Joensuun ja Kuopion yliopistot yhteenlaskettuna olivat 2000-luvun alussa. Perustamisen jälkeen

315


Itä-Suomen yliopistoon sijoittui kymmenkunta prosenttia uusista opiskelijoista ja sen osuus kaikista opiskelijoista oli hieman pienempi. Vuoteen 2018 mennessä tilanne ei juuri muuttunut, vaan ainoastaan osuus koko opiskelijamäärästä nousi aavistuksen esimerkiksi uusien koulutusalojen ansiosta. Yliopistokentän kokonaisuudessa Itä-Suomen yliopiston sijoitus on vakiintunut neljänneksi Helsingin yliopiston, Aalto-yliopiston ja Turun yliopiston jälkeen. Lähimmät verrokkiyliopistot ovat Oulun, Jyväskylän ja Tampereen yliopistot. Ne ovat opiskelijaosuuksilla mitattuna hieman pienempiä, sillä niiden siivu uusista ja kaikista opiskelijoista oli esimerkiksi vuonna 2018 kahdeksan, yhdeksän prosenttia.628 Tätä kirjoitettaessa vuoden 2019 virallisia tietoja ei ole vielä käytettävissä, mutta tuolloin aloittanut Tampereen korkeakouluyhteisö nousee maamme toiseksi suurimmaksi. Tampereen yliopiston, teknillisen yliopiston ja ammattikorkeakoulun yhteen laskettu opiskelijamäärä vuonna 2018 oli yli 30 000 eli lähellä Helsingin yliopiston lukemia.629 Yliopistojen opiskelijaosuuksissa tapahtui 2010-luvulla vain vähän muutoksia. Isoimmat siirtymät ajoittuvat edeltäneille vuosikymmenille. Sisään otettujen uusien opiskelijoiden määrä vakiintui noin 20 000 tun316

tumaan 1990-luvun puolivälin jälkeen. Opiskelijoiden kokonaismäärä puolestaan oli huipussaan vuonna 2010 eli lähes 170 000, josta se nykypäivään tultaessa on laskenut runsaaseen 153  000:een.630 Tätä taustaa vasten eri yliopistojen opiskelijaosuuksien vakiintuminen on ymmärrettävää. Eri tieteenalojen opiskelijamäärien kohdallakin suurimmat muutokset tapahtuivat ennen 2000-lukua. Tämä ei tarkoita, etteikö myös myöhemmin joidenkin lohkojen aloituspaikkoja lisätty ja toisten vähennetty. Tämä on vain tapahtunut kokonaiskehyksen sisällä. Esimerkiksi 1980-luvulla voimistuneen teknologia-aallon aikana lisääntyivät ensin insinöörikoulutuksen aloituspaikat, joista kasvu siirtyi myöhemmin 2000-luvulla ennen kaikkea kauppatieteisiin. Samaan aikaan humanistisen, yhteiskuntatieteellisen tai kasvatustieteellisen koulutuksen aloittaneiden määrän kasvu pysähtyi ja kääntyi lievää laskuun.631 Aikaisemmin käsitelty kauppatieteellisen koulutuksen käynnistäminen ja tutkinto-oikeuden saaminen osana Itä-Suomen yliopiston syntyprosessia liittyivät sillä tavalla isompaan tieteenalojen välisen painopisteen muuttumiseen. Koulutusaloittain tarkasteltuna Itä-Suomen yliopisto erottuu erityisesti terveys- ja hyvinvointialalla, kuten oheisesta kuviosta 5 nähdään.


Kuvio 5. Itä-Suomen yliopiston osuus (%) eri koulutusalojen uusista opiskelijoista vuosina 2010, 2015 ja 2018.632

Kuvion luokitus on vuoden 2016 Kansallisen koulutusluokituksen mukainen, joten se poikkeaa aikaisemmin käytössä olleista luokituksista, mutta antaa silti luotettavan kokonaiskuvan.633 Lisäksi on huomattava, että Itä-Suomen

yliopistossa ei ole kahta luokitukseen kuuluvaa koulutusta eli tekniikan ja palveluiden aloja. Niistä tekniikan ala on valtakunnallisesti suuri lähes 4 000 opiskelijan sisäänotollaan, mutta palveluala taas pieni, sillä aloittajia on alle pari sataa vuositasolla.634 Joka tapauksessa Itä-Suomen yliopisto on yhdellä lohkolla eli terveys- ja hyvinvointialalla valtakunnallisesti johtava kouluttaja uusien opiskelijoiden määrällä mitattuna. Alalle kuuluvat esimerkiksi lääketieteen, hoitotieteen ja farmasian koulutukset. Noin kolmannes tämän alan uusista opiskelijoista sijoittui 2010-luvulla Itä-Suomen yliopistoon. Terveysja hyvinvointiala on kuitenkin valtakunnallisesti varsin pieni, sillä esimerkiksi vuonna 2018 uusista opiskelijoista noin 1 600 eli kuutisen prosenttia sijoittui alalle. Heistä lähes 500 aloitti Itä-Suomen yliopistossa.635 Itä-Suomen yliopisto vastaanottaa noin 15 prosenttia uusista opiskelijoista neljällä lohkolla eli kasvatusalalla, yhteiskuntatieteissä, luonnontieteissä sekä maa- ja metsätieteellisessä koulutuksessa. Niissäkin yliopiston osuus on siis korkeampi kuin kaikkien alojen kohdalla keskimäärin. Kasvatusalalla uusien opiskelijoiden osuus on 2010-luvulla laskenut, kun taas maa- ja metsätieteissä osuus on aavistuksen verran kasvanut. Yhteiskunta- ja luonnontieteissä muutokset ovat olleet tarkasteluajalla 317


pieniä. Valtakunnallisesti tarkasteluna maa- ja metsätieteellinen koulutus kuuluu niin sanottuihin pieniin aloihin636, ja sillä aloittaa Itä-Suomen ja Helsingin yliopistoissa yhteensä runsaat 400 opiskelijaa. Sen sijaan kolme muuta mainittua kuuluvat suuraloihin, joiden sisäänotto on vuosittain runsaat pari tuhatta opiskelijaa. Suuriin aloihin kuuluvat myös humanistiset ja kauppatieteet, joiden kohdalla Itä-Suomen yliopiston osuus uusista opiskelijoista jää seitsemän, kahdeksan prosentin tasolle. Kauppatieteissä osuus on kohonnut 2010-luvun alusta koulutuksen laajentuessa. Sen sijaan humanistisessa koulutuksessa Itä-Suomen yliopiston siivu on pysynyt varsin muuttumattomana. Pienin osuus uusista opiskelijoista on 2010-luvun lopussa tietojenkäsittely- ja tietoliikennealoilla, joiden uusista yliopisto-opiskelijoista noin runsas kuusi prosenttia sijoittuu Itä-Suomen yliopistoon. Itä-Suomen yliopisto on opiskelijaosuuksien perusteella arvioituna monitieteinen yliopisto, joka erottuu terveys- ja hyvinvointialan vahvana kouluttajana. Lisäksi yliopistolla on neljä muuta isoa alaa, joilla se rekrytoi vajaan kuudesosan kaikista uusista opiskelijoista. Terveys- ja hyvinvointialan merkitystä Itä-Suomen yliopistossa kuvaa hyvin se, että sille sijoittui eniten kampuksille tulleista uusista opiskelijoista, vaikka ala on valtakun318

nallisesti pieni. Toisaalta Itä-Suomen yliopistosta puuttuu kokonaan teknillisen alan koulutus, joka monitieteisistä yliopistoista varsinkin Oulussa on keskeisessä asemassa.637 Esimerkiksi vuonna 2018 lähes viidennes Oulun yliopiston uusista opiskelijoista oli teknillisellä koulutusalalla. Teknillisen koulutusalan puuttuminen puolestaan yhdistää Itä-Suomen ja Jyväskylän yliopistoja. Erona on, että Jyväskylässä koulutusalat ovat varsin tasakokoisia, vaikka tietojenkäsittely ja tietoliikenne sekä kasvatusala ovat suurimmat. Lisäksi terveys- ja hyvinvointiala on Jyväskylän yliopiston pienin koulutusala sisäänotolla mitattuna. Joensuun ja Kuopion yliopistot olivat ennen yhdistymistä kokoonsa ja resursseihinsa nähden tehokkaita tutkinnon tuottajia.638 Myös Itä-Suomen yliopiston perustamisvaiheessa lähtökohtana oli tehokkuuden säilyttäminen: tuoton piti ”ylittää maamme keskiarvo”.639 Tutkintojen tuottamisen osalta keskiarvoa ei ole järkevää käyttää mittarina, koska yliopistot ja niiden opiskelijamäärät ovat erisuuruisia. Oheisessa kuviossa 6 näkyy eri yliopistojen osuus yliopistotutkinnoista 2010-luvulla. Osuutta voi vertailla kunkin yliopiston kohdalla oikealla olevaan pylvääseen, joka kertoo yliopiston osuuden kaikista opiskelijoista vuonna 2015. 640


TaY

Kuvio 6. Eri yliopistojen osuus kaikista yliopistotutkinnoista vuosina 2010, 2015 ja 2018 sekä osuus yliopisto-opiskelijoista vuonna 2015.640

Kuvion hallitsevin piirre on tasaisuus; mikään yliopisto ei selvästi erotu muita tehokkaampana tai tehottomampana tutkintojen tuottajana. Kuitenkin kahden ison korkeakoulun eli Aalto-yliopiston ja Helsingin yliopiston suhteellinen osuus tutkintojen tuottajana on 2010-luvulla laskenut, ja vuonna 2018 se oli jo pienempi kuin

näiden osuus opiskelijoista. Toisaalta Itä-Suomen, Turun, Tampereen ja Vaasan yliopistojen sekä Åbo Akademin osuus tutkinnoista on hieman noussut vajaan vuosikymmenen kuluessa. Itä-Suomen yliopisto tuotti vuonna 2018 tutkintoja hieman enemmän (10,4 %) kuin sen osuus opiskelijoista oli vuonna 2015 (10,0 %). Näin vertaillen Itä-Suomen yliopistoa voi pitää tehokkaana tutkinnontuottajana – sellaisia olivat myös Joensuun ja Kuopion yliopistot. Erot yliopistojen välillä ovat kuitenkin pieniä. Lisäksi pitää muistaa yliopistojen erikokoiset resurssit. Perustamisvaiheissa ja myöhemminkin esimerkiksi Aalto-yliopiston saama rahoitus valtiolta ja elinkeinoelämältä oli moninkertainen Itä-Suomen yliopistoon verrattuna, vaikka valtiovallan alkuperäiset suunnitelmat korkeakoulujen lähtökohtaisesti eriperusteisesta julkisesta rahoituksesta eivät sellaisenaan toteutuneetkaan.641 Selvempiä eroja yliopistojen välillä löytyy tarkasteltaessa perus- ja jatkotutkintoja. Tässä tarkastelussa perustutkinto on maisterin tutkinto tai sitä vastaava, johon useimpien alojen perustutkintokoulutus tähtää, vaikka se tapahtuu kaksiportaisesti. Itä-Suomen yliopisto on 2010-luvulla ollut parempi perus- kuin jatkotutkintojen tuottaja, kuten oheinen taulukko 8 kertoo. 319


Taulukko 8. Itä-Suomen yliopisto maisterin ja tohtorin tutkintojen tuottajana vuosina 2010, 2015 ja 2018.642 Vuosi

maisterintutkintoja

osuus (%)

tohtorintutkintoja

osuus (%)

2010

1 043

7,0

109

7,2

2015

1 380

9,0

162

8,6

2018

1 591

10,5

153

8,6

Sekä maisterin että tohtorin tutkintojen määrä nousi selvästi yliopiston yhdeksän ensimmäisen toimintavuoden aikana. Vuonna 2018 maisterin tutkintoja suoritettiin puolet enemmän kuin yliopiston ensimmäisenä toimintavuonna. Lisäys tapahtui nopeammin kuin kaikissa yliopistoissa keskimäärin. Niinpä osuus maisterintutkinnoista kasvoi selvästi. Tohtorin tutkintojen määräkin kasvoi Itä-Suomen yliopistossa lähes yhtä paljon, ja niiden suhteellinen osuus nousi, mutta ei silti yltänyt samalle tasolle kuin maisterin tutkinnoissa. Ero Itä-Suomen yliopiston maisterin ja tohtorin tutkintojen osuuksien välillä liittyy muutamaan keskei320

seen tieteenalaan. Ne mainittiin edellä tarkasteltaessa yliopiston osuutta eri tieteenalojen uusista opiskelijoista. Yliopiston osuus terveys- ja hyvinvointialan opiskelijoista on kolmanneksen luokkaa, ja se tuottaa maisterin tutkintoja miltei saman verran. Toisaalta tyypillistä on, että tohtorien kouluttaminen on selvästi pienemmässä roolissa. Esimerkiksi vuonna 2018 Itä-Suomen yliopiston osuus alan maisteritutkinnoista oli lähes 29 prosenttia, mutta tohtorin tutkinnoista vain 13 prosenttia. Kasvatusalalla asetelma oli samantapainen. Osuus maisterin tutkinnoista oli vuonna 2018 selvästi isompi (18,1 %) kuin tohtorin tutkinnoista (12,0 %). Luonnontieteellisellä puolella jatkotutkintoja valmistui 2010-luvun alussa suhteellisesti enemmän kuin perustutkintoja, mutta myöhemmin asetelma kääntyi päinvastaiseksi. Niinpä vuoden 2018 tietojen mukaan ainoa ala, jolla Itä-Suomen yliopiston suhteellinen osuus oli suurempi tohtorin kuin maisterin tutkintojen tuottajana, oli maatalous- ja metsätieteellinen koulutus. Vuosittainen vaihtelu tämän kaltaisella pienehköllä alalla voi jatkotutkinnoissa olla suuri, mutta joka tapauksessa jatkotutkintoja valmistui enemmän kuin 2010-luvun alussa.643 Tieteenalan luonteen ja niihin liittyvien erojen lisäksi työmarkkinoiden vaatimukset selittävät eroja perus- ja jatkotutkintojen


määrissä. Esimerkiksi sosiaali- tai koulutusalalla maisterin tutkinto on työllistymisen kannalta riittävä, eikä jatkotutkinto olennaisesti lisää kelpoisuutta. Toisaalta taas esimerkiksi lääketieteessä tai luonnontieteissä väitteleminen on yleisempää, ohjatumpaa ja enemmän tutkimusryhmiin kiinnittynyttä kuin monissa niin sanotuissa ihmistieteissä. Opiskelijamäärien ja tutkintojen näkökulmasta ItäSuomen yliopisto profiloituu vahvana terveys- ja hyvinvointialan kouluttajana. Tällä lohkolla perustutkintoja valmistuu paljon – yli neljännes valtakunnan kokonaismäärästä. Sen sijaan tohtoritutkintojen määrässä ei päästä samalle tasolle, vaikka esimerkiksi lääketieteessä jatkotutkinnon suorittavien osuus on korkea. Kasvatus-, luonnon- ja yhteiskuntatieteellinen sekä maatalousmetsätieteellinen koulutus ovat kolme muuta isoa alaa opiskelija- ja tutkintomäärien valossa. Kauppa- ja oikeustiede sekä humanistinen ala jäävät suhteellisesti laskien edellä mainittuja pienemmiksi, mutta ovat toisaalta olennainen osa yliopiston monitieteistä rakennetta. Pitkällä aikavälillä tarkasteltuna huomataan, että Itä-Suomen yliopistossa sekä entisissä Joensuun ja Kuopion yliopistoissa on suoritettu syykuun 2019 alkuun mennessä lähes 67 000 yliopistotutkintoa. Luku

sisältää alemmat ja ylemmät perustutkinnot sekä jatkotutkinnot. Koulutuksen määrällistä kasvua kuvaa hyvin se, että edellä mainitusta kokonaismäärästä Itä-Suomen yliopiston aikana on suoritettu noin kaksi kolmasosaa tutkinnoista. Samalla numerot alleviivaavat yliopiston vahvuutta tutkintojen tuottajana.644

Julkaisemisen rakennemuutos? Yliopistojen toiminnan arviointikriteerit alkoivat vakiintua nykymuotoonsa 2000-luvun alussa. Taustana oli yliopistojen ohjaus- ja rahoitusjärjestelmän luonteen muuttuminen. 1980-luvun lopulta alkanut kehitys muutti aikaisemman lainsäädäntöön nojanneen normiohjauksen entistä selvemmin taloudelliseksi ohjaukseksi eli resurssien kohdentamiseksi. Tavoite-, tulos- ja harkinnanvaraiset mittari-indikaattorit nousivatkin vuosituhannen alussa isoon rooliin. Perusrahoituksen kohdentamisen keskeisin kriteeristö oli alkuvaiheissa tutkintotuottavuus, mutta myös julkaisutoiminta oli tärkeää. Yliopistojen julkaisutoimintaa tilastoitiin ja seurattiin aikaisemminkin osana tulosohjausta. Niinpä 321


1980-luvun alusta asti käytössä olleeseen KOTA-tietokantaan sisältyi tieteellisen julkaisutoiminnan osio.645 Olennainen siirtymä kohti nykymuotoista arviointia tapahtui vuonna 2013. Tuolloin siirryttiin tulospainotteiseen malliin, jossa julkaisutoiminnan osuus kokonaisarvioinnissa oli 13 prosenttia. Uudessa vuonna 2021 voimaan tulevassa mallissa osuus nousee prosentin.646 Julkaisutoiminnan sisällä on vielä erikseen määritelty kertoimet eri tasojen julkaisuille ja julkaisujen avoimuudelle. Julkaisemisella on tärkeä osuus myös kansainvälisissä yliopistorankingeissa. Tosin niissä tutkimusta mitataan esimerkiksi sitaatioindeksillä tai määrätyissä julkaisuissa tai julkaisusarjoissa ilmestyneillä tieteellisillä tuotoksilla eli suppeammin kuin Suomessa.647 Aikaisemmin todettiin, että entiset Joensuun ja Kuopion yliopistot olivat tieteellisillä julkaisuilla mitaten erilaisia: julkaisujen määrässä oli eroa, samoin niiden muodossa ja kansainvälisyydessä. Itä-Suomen yliopiston julkaisutoimintaa käsitellään seuraavassa kokonaisuutena julkaisutyyppien ja -luokitusten pohjalta sekä tieteenaloittain. Tavoitteena on analysoida julkaisemisen muutoksia ja myös paikantaa yliopisto ylimmän opetuksen koko kentässä. Oheinen taulukko 9 kertoo 322

julkaisutoiminnan kokonaisvolyymin ja sen jakautumisen pääluokittain sekä Itä-Suomen yliopiston suhteellisen osuuden. Taulukko 9. Itä-Suomen yliopiston osuus (%) eri julkaisutyypeistä sekä julkaisujen kokonaismäärä vuosina 2011–2018.648 2011 2012 2013 2014 2015 2016 2017 2018

yht.

VA

8,6

9,3

8,5

9,0

8,4

8,7

8,4

8,2 17 816

EI-VA

7,0

7,3

5,8

6,4

7,2

6,5

6,8

8,3

2 391

MONOG

8,0

6,5

9,1

10,1

8,1

7,8

6,0

6,8

587

AMM

9,4

8,7

2,2

8,7

9,0

8,2

8,1

8,3

2 677

YLEIST

4,0

4,4

4,4

5,2

6,8

6,1

6,3

6,4

1 193

YHT.

8,1

8,5

7,3

8,4

8,2

8,2

8,0

8,1 24 664

N

2 962 3 167 2 710 3 156 3 150 3 234 3 228 3 057 24 664

Taulukon termit: VA = vertaisarvioidut tieteelliset artikkelit; EI-VA = vertaisarvioimattomat tieteelliset artikkelit; MONOG = tieteelliset kirjat (monografiat); AMM = ammattiyhteisölle suunnatut julkaisut; YLEIST = suurelle yleisölle suunnatut julkaisut; YHT = yhteismäärä; N = kokonaismäärä.


Vuosi 2018 mukaan lukien julkaisuja on kaikkiaan hieman vajaat 25 000. Itä-Suomen yliopiston vuosittainen julkaisujen määrä näyttää vakiintuneen hieman yli 3  000:n tasolle – määrä on kasvanut 2010-luvun alusta. Lähes vuosikymmenen aikajänteellä tarkasteltuna Itä-Suomen yliopistolaisten julkaisuaktiivisuus on ollut tasaista, mutta kasvu ei ole aivan valtakunnallista tasoa. Vuonna 2018 koko yliopistolaitoksen julkaisujen kokonaismäärä oli nimittäin viitisentoista prosenttia suurempi kuin vuonna 2011, mutta Itä-Suomen yliopistossa lisäys jäi runsaaseen kolmeen prosenttiin. Lisäksi vuosi 2013 näyttää muodostavan erikoisen poikkeuksen. Tuolloin julkaisujen määrä laski Itä-Suomen yliopistossa, vaikka koko yliopistolaitoksessa suunta oli kasvava. Yksinkertaista selitystä ilmiölle on vaikea antaa. Tuolloin kuitenkin oltiin ”rakenteiden sopeuttamisvaiheessa”, minkä luoma epävarmuus saattoi heijastua myös julkaisuaktiivisuuteen. Toisaalta kyse voi olla osin myös julkaisujen viivästymisestä, mihin viittaa se, että seuraavana vuonna tilanne taas normalisoitui. Joka tapauksessa Itä-Suomen yliopiston osuus tieteellisten julkaisujen kokonaismäärästä on asettunut runsaan kahdeksan prosentin tasolle. Se on vähemmän kuin yliopiston osuus opiskelijoista tai tutkinnoista. Yliopisto ei siis

pärjää valtakunnallisessa vertailussa yhtä hyvin julkaisemisessa kuin tutkintojen, varsinkin perustutkintojen, tuottajana. Ylivoimaisesti suurin osa eli lähes kolme neljäsosaa Itä-Suomen yliopiston julkaisujen kokonaismäärästä on vertaisarvioinnin läpikäyneitä tieteellisiä artikkeleita. Runsas kymmenesosa julkaisuista on suunnattu ammattiyhteisöille, mikä tarkoittaa esimerkiksi kokoomateoksia, konferenssijulkaisuja, raportteja ja toimitettuja teoksia, jos ne eivät ole läpikäyneet tieteellistä arviointia. Hieman pienempi osuus eli noin yhdeksän prosenttia on vertaisarvioimattomia tieteellisiä julkaisuja. Yleistajuisia julkaisuja, esimerkiksi sanomalehtiartikkeleita tai yleistajuisia monografioita, on runsaat viisi prosenttia kokonaismäärästä ja tieteellisiä monografioita parisen prosenttia. Julkaisutyyppien osuuksia vertailemalla huomataan, että vertaisarvioitujen tieteellisten artikkelien osuus koko yliopistolaitoksen summasta on ollut kahdeksan, yhdeksän prosentin luokkaa. Vuosikymmenen loppupuolella osuus kuitenkin laski. Vertaisarvioimattomien artikkelien osuus on vaihdellut ja oli korkeimmillaan vuonna 2018. Monografioita Itä-Suomen yliopistolaiset julkaisivat suhteellisesti ja määrällisesti eniten vuonna 323


2014. Sen jälkeen osuus on laskenut reippaasti. Ammattiyhteisölle suunnatuissa julkaisuissa vuosi 2013 oli poikkeuksellinen, ja se vaikutti edellä todettuun ja taulukossa näkyvään julkaisujen kokonaismäärän laskuun. Myöhemmin tämäntyyppisten julkaisujen osuus nousi reilun kahdeksan prosentin tasolle. Myös niin sanotulle suurelle yleisölle suunnattujen julkaisujen kohdalla ItäSuomen yliopiston osuus nousi ja vakiintui runsaaseen kuuteen prosenttiin. Kaiken kaikkiaan siis heilahtelujen jälkeen eri julkaisutyyppien osuudet tasoittuivat. Viimeisenä vuotena eli vuonna 2018 eri tyyppien osuudet ovatkin varsin lähellä toisiaan, eli toisin sanoen ItäSuomen yliopistolaiset julkaisevat varsin tasaisesti erityyppisillä ja -tasoisilla foorumeilla. Itä-Suomen yliopiston julkaiseminen on monitieteisten yliopistojen vertailussa keskivertoa. Esimerkiksi Tampereen yliopisto on tässä suhteessa lähellä Itä-Suomen yliopistoa, sillä sielläkin vertaisarvioitujen tieteellisten artikkelien osuus kokonaisvolyymista on yli 70 prosentin luokkaa. Oulun yliopistossa vastaava osuus on korkeampi, noin 80 prosenttia, mutta Jyväskylän yliopistossa taas vertaisarvioitujen artikkelien osuus jää noin kahden kolmasosan tasolle. Samalle tasolle asettuu myös maan suurin opinahjo eli Helsin324

gin yliopisto. Kahdessa viimeksi mainitussa taas ammattiyhteisölle suunnattuja julkaisuja on suhteellisesti selvästi enemmän kuin Itä-Suomen tai Oulun yliopistoissa. Erikoiskorkeakoulut poikkeavat monitieteisistä yliopistoista, sillä niissä enemmän kuin kahdeksan julkaisua kymmenestä on vertaisarvioituja tieteellisiä artikkeleita. Erikoiskorkeakouluissa esimerkiksi monografioiden määrä saattaa jäädä vuositasolla muutamaan, kun niitä Itä-Suomen yliopistossa on enimmillään lähes sata. Tiheämmällä kammalla analysoituna yliopistojen tieteellisessä julkaisemisessa on profiilieroja. Kaikkien yliopistojen läpikäyminen ei tässä yhteydessä ole tarpeellista, joten seuraavassa vertaillaan neljän suurin piirtein samankokoisen opinahjon eli Itä-Suomen, Oulun, Jyväskylän ja Tampereen yliopistojen julkaisuosuuksia tieteellisten artikkelien (A) ja monografioiden (C) osalta. Esimerkkivuosi on 2018. Se on laajemman analyysin pohjalta arvioituna keskivertovuosi yliopistojen julkaisutoiminnassa.


Kuvio 7. Itä-Suomen, Oulun, Jyväskylän ja Tampereen yliopistojen osuus (%) tieteellisistä artikkeleista ja monografioista vuonna 2018.649 Kuvion merkinnät: A1 = alkuperäisartikkeli tieteellisessä aikakauslehdessä; A2 = katsausartikkeli tieteellisessä aikakauslehdessä; A3 = kirjan tai muun kokoomateoksen osa; A4 = artikkeli konferenssijulkaisussa; C = tieteellinen kirja (monografia); YHT = osuus kaikista tieteellisistä julkaisuista.

Kuvion ja sen pohjana olevan analyysin perusteella yliopistojen voi väittää eroavan julkaisujen painopisteissä. Tieteellisten alkuperäisartikkelien (A1) kohdalla pylväät ovat vielä melko tasaiset, vaikka Tampereen yliopistossa tämä julkaisutapa on suhteellisesti suurinta ja Jyväskylässä vähäisintä. Kansainvälisissä yliopistovertailuissa alkuperäisartikkelit tavallisesti noteerataan korkealle, joten siinä mielessä niiden voi katsoa edustavan tieteellisen julkaisemisen ”kovaa ydintä”. Tällä lohkolla esimerkkiyliopistot ovat Jyväskylää lukuun ottamatta tasaisia. Muilta osin erot ovat selvempiä. Katsausartikkeleja (A2) on julkaistu suhteellisesti eniten Itä-Suomen yliopistossa. Oulu ja Tampere ovat tässä suhteessa tasaväkisiä, mutta Jyväskylän yliopisto jää selvästi jälkeen kolmesta muusta. Kirjojen osana tai kokoomateoksissa julkaiseminen (A3) on Tampereen yliopistossa selvästi yleisempää kuin muissa, ja vain Jyväskylän yliopisto yltää tässä lähelle Tampereen tasoa. Tampereen yliopiston etumatka on vielä selvempi konferenssijulkaisemisessa (A4), jossa se yltää yli viidennekseen koko potista. Myös monografioissa (C) Tampere on vertailtavista yliopistoista ahkerin julkaisija, kun taas kolme muuta ovat tältä osin tasaisia. 325


Kokonaisuutena tarkastellen Tampereen yliopisto oli neljästä vertailussa olevasta yliopistosta suhteellisesti ahkerin julkaisija vuonna 2018. Sen osuus oli suurin kolmella vertailulohkolla, ja vain katsausartikkelien julkaisemisessa Itä-Suomen yliopiston siivu kokonaispotista oli suurempi. Tampere oli myös tässä vertailtavista ahkerin julkaisija, kun julkaisuosuutta verrataan yliopiston opiskelijaosuuteen (ks. edellä kuvio 6). Vuonna 2018 Oulun yliopiston julkaisuaktiivisuus oli toiseksi parasta Itä-Suomen yliopiston sijoittuessa kolmanneksi. Itä-Suomen yliopisto pärjäsi hyvin alkuperäisten tieteellisten artikkelien julkaisemisessa, mutta varsinkin konferenssijulkaisemisessa jäätiin vaatimattomiin lukemiin. Yliopistojen tieteenalarakenne selittää osittain julkaisemisen painottumista. Jyväskylän yliopiston pientä osuutta alkuperäisten tieteellisten artikkelien ja katsausartikkelien osalta saattaa selittää se, että lääketieteellinen ja teknillistieteellinen koulutus puuttuvat yliopistosta. Näillä aloilla artikkelijulkaisemisella on pitkät ja vahvat perinteet. Toisaalta Jyväskylän yliopiston vahva humanistinen ja kasvatustieteellinen painotus saattaa selittää monografiajulkaisemisen isoa osuutta. Näillä aloillahan monografia on perinteisesti ollut suosittu ja 326

arvostettu tapa saada tutkimustuloksia julkisuuteen. Tämän voi tulkita näkyvän myös Itä-Suomen yliopiston kohdalla. Kuvaa julkaisemisesta voi vielä tarkentaa analysoimalla, minkä tasoisilla foorumeilla Itä-Suomen yliopistolaiset ovat tuotoksiaan julkaisseet ja miten julkaiseminen tässä suhteessa vertautuu yliopistolaitoksen kokonaisuuteen. Oheinen kuvio 8 perustuu Julkaisufoorumin käyttämään neliportaiseen luokitukseen. Julkaisufoorumi eli Jufo on ”julkaisutoiminnan laadunarviointia tukeva luokitusjärjestelmä”, joka toimii Tieteellisten seurain valtuuskunnan (TSV) yhteydessä. Foorumi on sikäli merkittävä, että vuodesta 2015 lähtien sitä on käytetty julkaisemisen laatuindikaattorina yliopistojen rahanjakomallissa. Jufo pyrkii ”ottamaan huomioon eri tieteenalojen julkaisutoiminnan erityispiirteet” ja kohtelemaan niitä mahdollisimman tasapuolisesti. Lisäksi foorumin esittely korostaa, että luokitusten pohjalta saatua tietoa tulee käyttää vain suurten julkaisumäärien, ei yksittäisen tutkijan, arviointiin.650 Näistä varauksista huolimatta Jufo-luokituksen käyttö on herättänyt kritiikkiä. Luokittelua on arvosteltu muun muassa lääke- ja luonnontieteellistä julkaisemista suosivaksi sekä humanistisyhteiskunta-


tieteellistä syrjiväksi, koska artikkeli- ja yhteisjulkaiseminen vaikuttavat oleellisesti julkaisujen määrään. Lisäksi luokittelun on arvioitu tieteen ulkopuolisena instanssina suuntaavan tutkimusteemoja ja julkaisemista sekä antavan osin vinoutuneen kuvan eri luokitusten välisistä ”tasoeroista”.651 Huomionarvoista on myös se, että koko yliopistolaitoksen viime vuosien julkaisutoiminnasta jopa yli kolmasosa on Jufo-luokittelematonta. Toisin sanoen julkaisujen luokitusta ei ole arvioitu tai tieto luokituksesta puuttuu. Jufo-luokitusta sovelletaan julkaisuista systemaattisesti vain luokkiin A ja C,652 jotka ovat mukana myös yliopistojen rahoitusmallissa. Tarkastelu pohjautuu tässä yhteydessä vain Jufo-luokiteltuun julkaisutoimintaan, joten edellä esitetyt varaukset on hyvä pitää mielessä.

Kuvio 8. Itä-Suomen yliopiston osuus (%) koko yliopistolaitoksen julkaisuista eri Jufo-luokitustasoilla vuosina 2011–2018.653 Kuvion luokitukset: 0 = ei täytä kriteerejä; 1 = perustaso; 2 = johtava taso; 3 = korkein taso.

327


Edellä mainittiin, että Itä-Suomen yliopiston osuus yliopistolaitoksen julkaisutoiminnasta on hieman laskenut 2010-luvun jälkipuoliskolla. Sama on havaittavissa myös oheisesta kuviosta. Julkaisutasoittain tarkasteluna osuus on vähitellen painunut noin kahdeksan prosentin tasolle. Nollaluokassa eli alimmalla tasolla Itä-Suomen yliopiston osuus tosin on hieman noussut, mutta kaikkien muiden tasojen kohdalla suunta on viime vuosina ollut laskeva. Korkeimmalla tasolla (3) osuus oli huipussaan vuonna 2014 lähes 11 prosenttia, mutta neljä vuotta myöhemmin luku oli enää runsaat seitsemän prosenttia. Laskua voi pitää oireellisena, semminkin kun sitä suurelta osin selittää kolmostasolla julkaistujen alkuperäisten tieteellisten artikkelien määrän väheneminen. Niitä Itä-Suomen yliopistolaiset julkisivat esimerkiksi huippuvuonna 2014 vielä lähes 350, mutta vuonna 2018 enää noin 160. Johtavan tason (2) julkaisuissa osuus ei ole pudonnut aivan yhtä paljoa, mutta silti on tultu alaspäin runsaasta yhdeksästä vajaaseen kahdeksaan prosenttiin. Tämänkin tason kohdalla alkuperäisartikkelien lukumäärä on 2010-luvulla laskenut selvästi, lähes sadalla. Perustason (1) osalta osuuden lasku jää pienimmäksi, alle prosenttiin. Tämä johtuu siitä, että tällä tasolla ItäSuomen yliopistolaiset julkaisivat vuonna 2018 lähes 328

500 julkaisua enemmän kuin vuosikymmenen alussa. Erityisesti perustasolla julkaistujen alkuperäisartikkelien lukumäärä kasvoi selvästi vuosikymmenen edetessä, ja siten kuvion esittämä suhteellisen osuuden pieneneminen jäi vähäiseksi. Itä-Suomen yliopiston tapainen julkaisemisen rakennemuutos on nähtävissä yleisemminkin, joskaan ei aivan yhtä voimakkaana. Pitkän aikavälin analyysi osoittaa, että koko yliopistolaitoksessa perustasolla (1) julkaistiin tutkimusta enemmän vuonna 2018 kuin vuosikymmenen alussa. Muutos on ollut selvä, sillä esimerkiksi vuonna 2012 vain noin 40 prosenttia Jufo-luokitelluista julkaisuista sijoittui perustasolle. Vuonna 2018 osuus oli jo miltei 60 prosenttia. Samanaikaisesti myös perustason julkaisujen lukumäärä kasvoi yli kolmanneksen. Toisaalta tuona aikana korkeimmalla tasolla (3) julkaiseminen pysyi suhteellisesti yhtä yleisenä eli noin kymmenesosassa, eikä johtavalla tasolla (2) julkaisemisen osuuskaan ole juuri muuttunut neljänneksen luokastaan. Sen sijaan nollatasolla julkaiseminen vähentyi suhteellisesti koko yliopistolaitoksessa merkittävästi. Myös Oulun ja Tampereen yliopistojen julkaisemisessa perustasolle sijoittui aikaisempaa useampi tutkimus. Sen sijaan Jyväskylän yliopistossa perustasolla julkaisemisen lisäys oli


Tutkimisen, opettamisen ja julkaisemisen ohella yliopistoyhteisön on lupa myös juhlia joskus. Tältä näytti meno promootiossa vuonna 2014. Kuva: Itä-Suomen yliopisto

329


pienempää ja sekä korkeimmalla että johtavalla tasolla julkaiseminen yleistyi 2010-luvun lopulla. Muutosta voi tulkita siten, että koko yliopistolaitoksessa julkaiseminen on siirtynyt entistä vahvemmin perustasolle eli julkaisumäärän kasvu on kanavoitunut perustasolle, sillä muilla tasoilla nollatasoa lukuun ottamatta lukumäärälliset ja suhteelliset muutokset ovat jääneet pieniksi. Julkaisutoiminnan näkökulmasta arvioituna Itä-Suomen yliopiston asema on 2010-luvun loppua lähestyttäessä heikentynyt. Yliopiston osuus kokonaisjulkaisumäärästä on vähitellen laskenut hieman yli kahdeksan prosentin tasolle. Esimerkiksi opiskelijaosuuteen tai jatkotutkintojen ja etenkin perustutkintojen määrään verrattuna luku on pienempi, joten yliopistoa voi pitää näihin suhteutettuna vaatimattomampana julkaisijana. Toinen oleellinen piirre 2010-luvulla on ollut tieteellisen julkaisemisen tason keventyminen. Tämä näkyy yhtäältä siinä, että yliopiston osuus on pienentynyt tieteellisten artikkelien ja monografioiden kohdalla ja kasvanut niin sanottujen yleistajuisten ja suurelle yleisölle suunnattujen julkaisujen osalta. Toisaalta Jufo-luokituksen kahdelle korkeimmalle tasolle yltäneiden julkaisujen suhteellinen osuus ja määrä ovat pienentyneet vuosi330

kymmenen edetessä. Sen sijaan tasoluokittelemattomilla foorumeilla ilmestyneiden julkaisujen osuus on koko ajan kasvanut. Edellä sanottua voi kaiken kaikkiaan pitää jonkinlaisena julkaisemisen rakennemuutoksena. Se on jossain määrin samansuuntainen mutta voimakkaampi kuin yliopistolaitoksessa kaikkiaan. Muutoksen tulkinnassa pitää kuitenkin muistaa edellä esitetty oleellinen varauma eli luokittelemattomien julkaisujen suuri osuus.

Tieteenalojen erot Julkaisemisen rakennemuutosta voi purkaa analysoimalla Itä-Suomen yliopiston osuuksia ja näkyvyyttä eri tieteenaloilla. Tieteenalojen julkaisukäytännöt poikkeavat tunnetusti toisistaan. Siksi on syytä paikantaa Itä-Suomen yliopisto myös tieteenalakohtaisessa kehyksessä. Samalla on syytä suhteuttaa eri tieteenalojen julkaisuaktiivisuus opetus- ja tutkimushenkilökunnan määrään. Asiasta kertoo oheinen kuvio 9.


l

Kuvio 9. Itä-Suomen yliopiston osuus (%) tieteellisistä julkaisuista eri aloilla sekä tieteenalojen opetus- ja tutkimushenkilökunnan määrästä vuonna 2014.654 Kuvion merkinnät: luon = luonnontieteet; tekn = tekniset tieteet; lääk/terv = lääke- ja terveystieteet; maatmet = maatalous- ja metsätieteet; yht = yhteiskuntatieteet; hum = humanistiset tieteet; kaikki = tieteenalat yhteensä; hlö/2014 = osuus yliopistojen opetus- ja tutkimushenkilökunnasta vuonna 2014.

Kuviosta on ensin huomattava, että tieteenalaluokittelu ei ole yhteneväinen aikaisemmin esillä olleen koulutusalaluokituksen (ks. kuvio 5) kanssa. Selkeyden takia julkaisuosuuksia eri tieteenaloilla verrataan opetus- ja tutkimushenkilökunnan655 määrään käyttämällä vain vuoden 2014 lukuja. Henkilökunnan kokonaismäärä yliopistolaitoksessa oli vuonna 2014 vuosikymmenen keskitasoa, mutta yliopistokohtaisesti erot voivat olla isompia. Esimerkiksi Itä-Suomen yliopistossa opetus- ja tutkimushenkilökunnan määrä vuonna 2018 oli vain parisen kymmentä henkilöä suurempi kuin neljä vuotta aikaisemmin. Ensimmäinen havainto on, että opetus- ja tutkimushenkilökunnan määrä ja Itä-Suomen yliopistolaisten julkaisuaktiivisuus asettuvat samalle, hieman yli kahdeksan prosentin tasolle. Myöskään isoa vuosittaista vaihtelua ei kokonaiskuvassa ole havaittavissa. Tämä havainto koskee erityisesti humanistista ja luonnontieteellistä alaa. Humanistisella alalla osuus julkaisuista on 2010-luvulla ollut noin kuuden prosentin luokkaa. Yhteiskuntatieteissä siivu on kohonnut hieman korkeammalle eli runsaaseen kahdeksaan prosenttiin. Molemmilla aloilla osuus henkilökunnasta on koko vuosikymmenen ollut samaa tasoa. Lääke- ja terveystieteiden kohdalla tilanne on erilainen. Alan osuus julkaisuista 331


on 2010-luvun lopulla laskenut noin 12 prosentin tienoille, mutta osuus koko alan opetus- ja tutkimushenkilökunnasta on yli viidennes. Tätä selittänee se, että lääke- ja terveystieteissä suuri osa henkilökunnasta on tutkimusuransa alkuvaiheissa olevia nuoria tohtoreita sekä toisaalta lehtoreita ja vastaavia. Näiden ryhmien julkaisuaktiivisuus ei aina yllä kokeneempien tieteenharjoittajien tasolle. Maatalous- ja metsätieteissä, eli käytännössä jälkimmäisessä, tilanne on päinvastainen. Metsätieteilijät julkaisevat enemmän kuin heidän osuutensa alan henkilöstöstä antaisi aihetta olettaa: henkilöosuus on runsaan kymmenen prosentin luokkaa, mutta julkaisuosuus kohosi parhaimmillaan reilusti yli viidennekseen. Tekniikan kohdalla luvut ovat ymmärrettävästi pienimmät, sillä Itä-Suomen yliopistossa ei ole tämän alan itsenäistä koulutusta. Itä-Suomen yliopistolaiset julkaisevat eri tieteenaloilla hyvin saman tyyppisesti kuin koko yliopistolaitoksessa. Tässä vertailussa niin sanotut kovat tieteenalat eli luonnontieteet, lääke- ja terveystieteet sekä myös metsätiede erottuvat selvästi humanistisesta ja yhteiskuntatieteellisestä julkaisutavasta. Luonnontieteissä ja lääketieteessä yli 80 prosenttia julkaisuista on vertaisarvioituja tieteellisiä artikkeleita. Toiseksi eniten 332

julkaistaan ammattiyhteisölle suunnattuja julkaisuja, mutta niiden osuus kokonaisuudesta nousee enimmilläänkin vain kymmeneen prosenttiin. Tilanne on sama Itä-Suomen yliopistossa ja koko yliopistolaitoksessa. Metsätieteessä julkaisemisen painopiste on 2010-luvulla siirtynyt vertaisarvioitujen artikkelien suuntaan. Niinpä vuonna 2018 yli 80 prosenttia metsätieteilijöiden julkaisuista oli näitä, ja koko tieteenalalla luku oli kymmenkunta prosenttia pienempi. Ero humanistisiin tieteisiin ja yhteiskuntatieteisiin on tässä suhteessa selvä. Molemmilla aloilla tosin vertaisarvioitujen tieteellisten artikkelien osuus koko julkaisupotista on kasvanut 2010-luvulla, mutta silti se yltää korkeimmillaan vain hieman yli puoleen yhteismäärästä. Sen sijaan tieteellisten monografioiden asema näillä ”pehmeillä” aloilla on vahva, vaikkakin hiipumaan päin. Ammattiyhteisölle suunnatut julkaisut kattavat yhteiskuntatieteissä enimmillään noin kolmanneksen koko määrästä. Humanistisella alalla taasen suurelle yleisölle suunnattujen yleistajuisten julkaisujen määrä oli enimmillään lähes puolet kaikista Itä-Suomen yliopistolaisten tilastoiduista tuotoksista. Tämä oli hieman enemmän kuin humanistisella alalla kaikkiaan, mutta muutoin erot yliopistojen välillä jäivät tässä suhteessa pieniksi.


Taulukko 10. Julkaisujen jakautuminen Jufon mukaiseen luokitukseen eri tieteenaloilla Itä-Suomen yliopistossa vuosina 2011 ja 2018. Luvut prosentteja.656 2011

0

1

2

3

luon

17,5

39,2

29,2

14,0

100,0

lääk

1,5

49,9

31,8

16,8

100,0

maatmet

14,9

44,7

27,2

13,2

100,0

yht

32,8

47,4

17,7

2,1

100,0

hum

26,7

43,3

27,2

2,8

100,0

kaikki

16,1

45,5

27,2

11,2

100,0

N

368

1 041

622

256

2 287

luon

3,8

60,8

24,6

10,8

100,0

lääk

2,5

67,6

22,3

7,6

100,0

maatmet

6,3

60,4

15,3

18,0

100,0

yht

7,2

59,7

18,8

14,3

100,0

hum

8,8

52,5

32,6

6,1

100,0

kaikki

4,6

62,5

22,7

10,3

100,0

102

1 396

506

229

2 233

2018

N

Tarkasteltaessa eri tieteenalojen julkaisutoimintaa ItäSuomen yliopistossa Jufo-luokituksen pohjalta täytyy muistaa edellä esitetty varaus, että läheskään kaikkia julkaisuja ei ole luokiteltu. Luokittelemattomien tai luokittelultaan tuntemattomien julkaisujen osuus on enimmillään humanistisella ja yhteiskuntatieteellisellä alalla lähes yhtä suuri kuin luokiteltujen julkaisujen. Myös luonnontieteellisellä ja lääketieteellisellä alalla luokittelemattomia julkaisuja on lähes kolmannes kokonaismäärästä. On siis pidettävä mielessä, että tässä tarkastelussa esitettävät luvut koskevat vain luokiteltuja julkaisuja. Esimerkkivuosien kokonaismäärien vertailu kertoo, että erityisesti vuoden 2018 kohdalla on paljon luokittelemattomia julkaisuja. Tuon vuoden luokiteltujen julkaisujen kokonaismäärä jää pienemmäksi kuin vuonna 2011, vaikka aikaisemmin (ks. taulukko 9) todettiin kokonaismäärän olleen suurempi vuonna 2018. Taulukko kertoo, että molempina vuosina eniten julkaisuja sijoittui perustasolle (1), jonka osuus näyttää lisäksi kasvaneen. Niinpä vuonna 2018 jo lähes kaksi kolmesta ItäSuomen yliopistolaisten julkaisuista sijoittui Jufo-tasolle 1. Seitsemän vuotta aikaisemmin vastaava luku jäi vielä alle puolen. Erityisesti luonnontieteissä, lääketieteessä 333


ja metsätieteessä ykköstasolle sijoittuvien julkaisujen osuus kasvoi selvästi. Korkeimmalle tasolle (3) sijoittui kumpanakin vuonna noin kymmenesosa julkaisuista. Vuonna 2011 humanistiset ja yhteiskuntatieteelliset julkaisut ylsivät harvoin tälle tasolle, mutta seitsemässä vuodessa tilanne muuttui selvästi. Tieteenalojen väliset erot ovatkin tässä suhteessa yllättävän pieniä. Vuonna 2018 humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla kahdelle ylimmälle tasolle sijoittui lähes sama osuus julkaisuista kuin niin sanotuilla kovilla aloilla. Toisaalta on oleellista muistaa, että Jufo-luokiteltujen julkaisujen kokonaismäärä lääketieteessä vuonna 2018 oli yli 800, kun taas yhteiskuntatieteellisellä alalla määrä jäi puoleen siitä ja humanistisella lohkolla alle 200:n. Kaikesta, kuten taulukkoon liittyvistä varauksista, huolimatta sen voi kuitenkin tulkita kertovan eräänlaisesta julkaisemisen rakennemuutoksesta. Tieteenalojen väliset erot ovat julkaisuluokituksen näkökulmasta kaventuneet, ja niin luonnontieteellisellä kuin lääketieteellisellä alalla julkaisemisen painopiste on siirtynyt korkeimmalta ja johtavalta tasolta kohti perustasoa. Muutoksen vastapainoksi tieteenalojen väliset erot julkaisemisen kansainvälisyydessä olivat vuoden 2018 334

tietojen mukaan selviä ja hyvin pitkälle samanlaisia kuin 2000-luvun alussa Joensuun ja Kuopion yliopistoissa. Ensinnäkin kansainvälisten julkaisujen kokonaismäärä oli lääke- ja terveystieteissä yhteen lasketusti lähes kolminkertainen humanistiseen alaan verrattuna ja yli kolmanneksen suurempi kuin yhteiskuntatieteellisellä alalla. Tätä selittää yhteisjulkaiseminen sekä humanistien perinteinen tapa kirjoittaa monografioita. Luonnontieteissä kansainvälisiä julkaisuja oli eniten: yhdeksän kymmenestä. Lääke- ja terveystieteissä sekä metsätieteissä kansainvälisten julkaisujen osuus oli noin kolme neljäsosaa. Yhteiskuntatieteissä noin joka toinen julkaisu ilmestyi kansainvälisillä foorumeilla. Sen sijaan humanististen tieteiden vahva kansallinen ulottuvuus näkyi siinä, että vain noin kolmannes julkaisuista oli kansainvälisiä. Tieteenalojen julkaisemisen perinne on 2010-luvulla edelleen erilainen kansainvälisyyden näkökulmasta, vaikka alat muutoin ovatkin edellä kuvatusti lähentyneet toisiaan julkaisemisen rakennemuutoksen seurauksena.


Henkilökunnan määrä, rakenne ja kansainvälistyminen Itä-Suomen yliopiston perustamis- ja rakentamisvaiheen isoja kysymyksiä olivat henkilöstön määrä ja asema, kuten edellä on tullut esille. Tähän vaikutti yhtäältä se, että monista eroavuuksistaan huolimatta Kuopion ja Joensuun yliopistoissa oli myös päällekkäisiä toimintoja ja likimain samoja tehtäviä tekevää henkilöstöä. Toisaalta siirtyminen työsopimussuhteeseen muutti olennaisesti henkilöstön asemaa ja herätti levottomuutta niin Itä-Suomessa kuin muuallakin.657 Uuden yliopiston perustaminen merkitsi murrosta, sillä vajaan vuosikymmenen aikana yliopiston henkilökunnan rakenne on oleellisesti muuttunut, kuten oheisesta kuviosta 10 voi havaita.

Kuvio 10. Opetus- ja tutkimushenkilökunnan, muun ja koko henkilökunnan henkilötyövuodet Itä-Suomen yliopistossa vuosina 2010–2018.658

Huom. Kuvio pohjautuu Opetushallinnon tilastopalvelu Vipusen lukuihin. Siinä ei siis tarkkaan ottaen kerrota henkilömäärää vaan henkilötyövuosien määrä. Tilastointi antaa kuitenkin kuvan henkilöstön määrän muutoksista tarkastelujaksolla. Luvut ovat hieman erilaiset kuin yliopiston tilinpäätöksessä.659 Vipusen luvut ovat yliopistojen välillä yhteismitallisia ja mahdollistavat vertailun. Jatkossa ilmaisut ”henkilöstö” tai ”henkilökunta” tarkoittavat henkilötyövuosien määrää, ellei toisin ilmoiteta.

335


Vuonna 2018 Itä-Suomen yliopiston henkilötyövuosien määrä oli noin kymmenen prosenttia pienempi kuin vuosikymmenen alussa. Pienimmillään määrä oli vuosina 2015 ja 2016, mistä lähtien työvuosien ja myös henkilöstön määrä on hieman noussut.660 Kokonaismäärä ei kuitenkaan vielä yllä samalle tasolle kuin yliopistoa käynnistettäessä. Oleellisin asia kuviossa on kuitenkin niin sanotun muun henkilökunnan määrä voimakas väheneminen. Kuvion mukaan sen henkilötyövuosien määrä laski vajaassa vuosikymmenessä noin 30 prosenttia eli yli 300 henkilötyövuotta. Suhteellisesti eniten palveluksesta on poistunut opetuksen ja tutkimuksen tukihenkilöstöä, jota oli vuonna 2018 henkilötyövuosilla mitattuna lähes 40 prosenttia vähemmän kuin vuonna 2010. Myös määrällisesti poistuma on suuri, noin 140 henkilötyövuotta. Teknisen henkilöstön kohdalla väheneminen oli suhteellisesti lähes yhtä voimakasta, mutta vain 15 henkilötyövuotta. Vuonna 2018 ATK-henkilöstön henkilötyövuosimäärä oli runsaan neljänneksen pienempi ja hallintohenkilöstön vajaan neljänneksen pienempi kuin vuonna 2010. Suhteellisesti vähiten henkilötyövuosien määrä putosi kirjaston kohdalla, noin 18 prosenttia. Yliopiston punainen lanka ensimmäisen vuosikymmenen aikana oli henkilösupistusten kohdistaminen 336

ensisijaisesti niin sanottuun muuhun henkilökuntaan. Kuviosta voi havaita, että opetus- ja tutkimushenkilökunnan henkilötyövuosien määrässä tapahtui vuosikymmenen puolivälin jälkeen pieni notkahdus, mutta viime vuosina suunta on ollut kasvava. Niinpä työvuosien määrä oli vuonna 2018 suurimmillaan Itä-Suomen yliopiston tähänastisella toiminta-ajalla.661 Henkilöstösupistusten kohdentaminen oli yliopiston strateginen valinta, jonka tavoitteena on opetuksen ja tutkimuksen edellytysten turvaaminen.662 Strategian onnistumista on vaikea yksiselitteisesti arvioida. Aikaisemmin kuitenkin kävi ilmi, että yliopiston asema tutkimusjulkaisemisen määrän ja tason osalta laski pitkin 2010-lukua. Osittain siihen on saattanut vaikuttaa tutkimuksen tukihenkilöstön määrän väheneminen. Aukottomasti tätä on mahdoton osoittaa. Itä-Suomen yliopiston henkilöstön määrän ja rakenteen muutokset ovat osin samanlaisia ja osin erilaisia kuin yliopistolaitoksessa yleisesti. Yliopiston osuus opetus- ja tutkimushenkilökunnasta on 2010-luvulla ollut runsas kahdeksan prosenttia eli hieman vähemmän kuin mitä Joensuun ja Kuopion yliopistojen yhteenlaskettu osuus oli 2000-luvun alkuvuosina.663 Yleinen kehityssuunta 2010-luvulla on ollut kuitenkin koko henkilöstön määrän väheneminen henkilötyövuosilla mitattuna.


Tämä on koskenut myös opetus- ja tutkimushenkilökuntaa. Määrä oli yliopistoissa pienimmillään vuonna 2017, jolloin väkeä oli noin seitsemän prosenttia vähemmän kuin vuosikymmenen alussa. Muun henkilökunnan määrä laski vielä jyrkemmin, sillä sen henkilötyövuosikertymä oli vuonna 2010 yli 13 000, mutta kahdeksan vuotta myöhemmin enää 11 500 eli viitisentoista prosenttia pienempi. Muun henkilökunnan vähentäminen oli yliopistoissa yleistä 2010-luvulla, mutta Itä-Suomen yliopisto ui vastavirtaan pitämällä opetus- ja tutkimushenkilökunnan määrän vähenemisen pienenä. Vielä vahvemmin vastavirtaan ui Turun yliopisto, johon Turun kauppakorkeakoulu fuusioitui vuoden 2010 alussa. Turun yliopistossa opetus- ja tutkimushenkilöstö lisääntyi yli 150:llä vuoteen 2018 mennessä. Turussakin toki muun henkilökunnan määrä väheni. Sen sijaan kolmannessa samaan aikaan syntyneessä yhteenliittymässä eli Aalto-yliopistossa sekä opetus- ja tutkimushenkilöstön että muun henkilökunnan määrä supistuivat 2010-luvulla voimakkaasti, jopa neljänneksen verran. Näin tapahtui myös esimerkiksi Helsingin, Jyväskylän ja Oulun yliopistoissa, joskaan ei yhtä voimallisesti kuin Aallossa. Seuraavaksi tarkastellaan opetus- ja tutkimushenkilökunnan rakennetta eli eri ryhmien kokoa. Esimerkki-

vuosi on 2018, ja samalla on vertailtu Itä-Suomen yliopiston opetus- ja tutkimushenkilökunnan rakennetta koko yliopistolaitokseen sekä muutamaan verrokkiyliopistoon. Asia ilmenee kuviosta 11.

Kuvio 11. Itä-Suomen, Oulun, Jyväskylän, Tampereen ja Turun yliopistojen sekä kaikkien yliopistojen opetus- ja tutkimushenkilöstön rakenne henkilötyövuosien perusteella vuonna 2018.664 Kuvion merkinnät: I = tutkijakoulutettava, nuorempi tutkija ja vastaava; II = tutkijatohtori ja vastaava; III = yliopistonlehtori ja vastaava; IV = professori; V = tuntiopettaja. Luvut ovat prosentteja henkilökunnan yliopistokohtaisesta kokonaismäärästä.

337


Yliopistot eroavat toisistaan opetus- ja tutkimushenkilöstön rakenteen perusteella. Oulun, Jyväskylän ja Tampereen yliopistoissa nuorta tutkimushenkilöstöä (I) on suhteellisesti enemmän kuin keskimäärin tai enemmän kuin Itä-Suomen ja Turun yliopistoissa. Turun yliopistossa puolestaan väittelemisen jälkeen yliopistoon kiinnitettyjen eli ennen kaikkea tutkijatohtorien (II) suhteellinen osuus on selvästi suurin. Itä-Suomen yliopistossa puolestaan on eniten lehtoritason henkilökuntaa (III) ja toisaalta professoreita (IV). Edellisiä on vajaa kolmannes ja jälkimmäisiä runsas kuudesosa yliopiston opetus- ja tutkimushenkilökunnasta. Koko yliopistolaitoksessa noin joka kymmenes lehtori ja professori oli palvelussuhteessa Itä-Suomen yliopistoon. Opettajakoulutuksen keskeinen asema selittää lehtorikunnan isoa osuutta Itä-Suomen ja Jyväskylän yliopistoissa. Lehtorien ja professorien iso osuus Itä-Suomen yliopistossa kytkeytyy myös lääke- ja luonnontieteiden vahvuuteen. Vuoden 2018 tietojen mukaan lehtoreita oli määrällisesti ja suhteellisesti eniten lääketieteessä, terveys- ja hyvinvointialalla sekä kasvatusalalla. Itä-Suomen yliopiston professoreista taas lähes puolet oli lääke-, terveys-, hyvinvointi- ja luonnontieteissä. Neljän ensimmäisen ryhmän osuudet ovat Itä-Suomen 338

yliopistossa kuitenkin tasaisimmat kuviossa mukana olevista. Kaikissa yliopistoissa on lisäksi tapahtunut saman tyyppinen opetushenkilökunnan rakennemuutos, jossa aikaisemmin tärkeässä asemassa olleen tuntiopetuksen (V) osuus on kutistunut muutamaan prosenttiin. Naiset ovat 2010-luvulla nousseet enemmistöksi Itä-Suomen yliopiston opetus- ja tutkimushenkilökunnassa. Vuosikymmenen alkaessa miehiä oli niukka enemmistö (52 %), mutta vuonna 2018 naisia oli opetus- ja tutkimushenkilökunnasta jo 51 prosenttia. ItäSuomen yliopisto eroaa tässä yliopistolaitoksen kokonaiskuvasta, sillä siinä opetus- ja tutkimushenkilökunnasta oli samana vuonna miehiä 54 prosenttia. Miesenemmistö oli vahvin teknillisellä alalla, jossa vain joka neljäs opetus- ja tutkimushenkilökunnasta oli nainen. Sen sijaan terveys- ja hyvinvointialalla, humanistisissa tai kasvatustieteissä naisten osuus opetus- ja tutkimushenkilökunnasta oli noin 60 prosenttia ja Itä-Suomen yliopistossa vielä enemmän, yli kaksikolmasosaa. Edellä sanotusta huolimatta naiset ovat edelleen vähemmistönä professorikunnassa. Itä-Suomen yliopiston professoreista oli vuonna 2018 tasan kolmasosa naisia. Osuus oli muutaman prosentin korkeampi kuin


yliopistolaitoksessa keskimäärin. Naisten eteneminen akateemisessa maailmassa vaikeutuu ilmiselvästi professoritasolle siirryttäessä, sillä kaikilla muilla uraportailla naisia oli Itä-Suomen yliopistossa enemmän kuin miehiä.665 Itä-Suomen yliopiston henkilökunnan rakenteen muutos 2010-luvulla on ollut myös ripeä kansainvälistyminen. Toisena toimintavuotena (2011) opetusja tutkimushenkilökuntaan kuului runsaat 160 ulkomaalaista, eli tutkimushenkilöstöstä hieman useampi kuin joka kymmenes oli ulkomaalainen. Heistä noin puolet oli niin sanottua ensimmäisen portaan henkilöstöä eli nuorempia tutkijoita tai tutkijakoulutettavia. Tutkijatohtoreita ja vastaavia oli nelisenkymmentä, ja professoreistakin toistakymmentä oli ulkomaalaisia. Ylivoimaisesti eniten eli lähes sata ulkomaalaista oli kotoisin Euroopasta, mutta aasialaisiakin työskenteli yliopistossa yli 40. Iso kuva muuttui vuoteen 2015 mennessä niin, että ulkomaalaisten opetus- ja tutkimustyöntekijöiden määrä kohosi yli 200:een. Väitöskirjaa tekevät olivat yhä suurin ryhmä, sillä heidän osuutensa oli yli puolet. Professoreista ulkomaalaisia oli viitisentoista henkilöä, ja runsas puolet ulkomaalaisesta henkilöstöstä oli kotoisin Euroopasta. Vuoden

2018 tilastojen mukaan jo lähes viidennes (18,1 %) opetus- ja tutkimushenkilökunnasta oli ulkomaalaisia ja heidän kokonaismääränsä oli lähes 300. Rakenteellisesti ulkomaalaisten ryhmä oli paljolti aiempien esimerkkivuosien kaltainen. Väitöskirjan tekijöiden osuus oli suurin, yli puolet, ja professoreista ulkomaalaisia oli runsaat kymmenen henkilöä. Myös ulkomaalaisten tutkijatohtoreiden ja lehtoreiden määrä kasvoi aiemmasta. Tämän voi tulkita viittaavan siihen, että aiempaa useampi jäi Itä-Suomen yliopiston palvelukseen väitöksen jälkeen. Lisäksi on tärkeää huomata, että Aasiasta kotoisin olevien määrä kohosi lähes eurooppalaistaustaisten tasolle.666 Tieteenaloittain tarkasteltuna luonnontieteet ja lääketiede erottuvat muista aloista ulkomaalaisen opetusja tutkimushenkilökunnan määrässä. Niissä varsinkin väitöskirjaa tekevien ulkomaalaisten osuus on selvästi suurempi kuin muilla aloilla. Erityisesti Aasiasta ja lisäksi myös Afrikasta lähtöisin olevia väitöstutkijoita on luonnontieteissä poikkeuksellisen paljon ja muista tieteenaloilla erottuvasti. Toisaalta myös luonnontieteiden ja lääketieteen varsinaisessa opetushenkilökunnassa ulkomaalaisia on enemmän kuin muualla. Sen sijaan vahvasti koulutussuuntautuneilla ja usein 339


niin sanotuiksi kansallisiksi tieteiksi kutsutuilla kasvatusalalla ja humanistisissa tieteissä ulkomaalaisten määrä opetus- ja tutkimushenkilöstössä jää muutamiin henkilöihin ja lähes poikkeuksetta eurooppalaisiin.667 Itä-Suomen yliopisto ei juuri erotu opetus- ja tutkimushenkilökunnan kansainvälisyyden osalta muista yliopistoista. Vahva kansainvälistyminen on nimittäin ollut leimallista koko suomalaiselle yliopistolaitokselle 2010-luvulla. Ulkomaalaisten opetus- ja tutkimustyöntekijöiden määrä kasvoi 2010-luvulla lähes kaksinkertaiseksi eli yli 4 200:een. Itä-Suomen yliopiston osuus ulkomaalaisesta henkilökunnasta oli pysytellyt koko ajan noin kuuden prosentin tuntumassa, ja kansainvälistymisen tahti on ollut koko yliopistolaitoksen tasoa.668

340

Työhyvinvointi ja vaikuttaminen koetuksella Uuden yliopistolain voimaantulo, siihen liittyvä ItäSuomen yliopiston perustaminen sekä toistuneet yhteistoimintaneuvottelut ravistelivat yliopistoyhteisöä. Palvelussuhteen luonne muuttui työsopimusperustaiseksi, ja työntekijöiden kokonaismäärä väheni. Erityisesti muun kuin opetus- ja tutkimushenkilöstön kohdalla muutokset olivat suuria. Lisäksi yliopistolaki muutti olennaisesti koko yhteisön toimintakulttuuria ja -malleja tuomalla aiemman akateemisen kollegiaalisuuden tilalle johtajakeskeisyyden. Neljäs taustatekijä oli yliopistojen julkisen rahoituksen leikkaaminen, joka entisestään kärjisti muutenkin haasteellista sopeutumista.669 Näistä lähtökohdista tarkasteltuna Itä-Suomen yliopiston henkilöstön työtyytyväisyyden heikkeneminen ei ole yllättävää. Vuoden 2010 yliopistolain keskeisiä elementtejä oli vallansiirto monijäsenisiltä hallintoelimiltä rehtoreille ja yksikön johtajille. Jo ensimmäisessä lain toimivuuden arvioinnissa nostettiin esiin yliopistoyhteisön jäsenten


Yliopisto on kautta historiansa ollut yhteisö, johon nuorempi sukupolvi kiinnittyy vanhempien sukupolvien opastuksella. Itä-Suomen yliopiston rehtori Jukka Mönkkönen ja akateeminen rehtori Harri Siiskonen opiskelijoiden ja henkilökunnan parissa Kuopion kampuksella. Kuva: Itä-Suomen yliopisto

341


vähäinen mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa strategiseen suunnitteluun ja laajemmin vuoropuheluun. Sama asia, joka myöhemmin muotoiltiin ”henkilöstön etääntymiseksi päätöksenteosta”, nousi vahvasti esiin myös vuosina 2016 ja 2018 julkaistuissa arvioissa.670 Näkemykset yliopistoissa erosivat siten, että johdon mielestä henkilöstöä oli osallistettu päätöksentekoon riittävästi, kun taas henkilöstön näkemyksen mukaan tosiasialliset vaikutusmahdollisuudet olivat kadonneet tai muuttuneet epävirallisiksi ja suhteisiin perustuviksi.671 Itä-Suomen yliopistossa on nähtävissä sama ilmiö. Ensimmäisessä uuden yliopiston työhyvinvointikyselyssä henkilöstö suhtautui hyvin kriittisesti mahdollisuuksiinsa vaikuttaa yliopistotason päätöksentekoon (1,9/5,0). Myös yliopiston kuva työnantajana oli tuossa vaiheessa pohjalukemissa (2,7/5,0). Tilanteen epävarmuus heijastui todennäköisesti myös henkilöstön käsityksiin uralla etenemisen mahdollisuuksista, jotka niin ikään jäivät varsin huonoihin lukemiin (2,3/5,0), ja työstä palkitsemisen kannustavuudesta (2,3/5,0). Kyselyn tuloksiin voi ja pitää suhtautua varauksella, mutta kiistämättä tulokset silti osoittavat uuden yliopiston muodostamisprosessin koetelleen monin ta342

voin henkilöstöä ja vaikuttaneen työhyvinvointiin. Toki pitää muistaa, että myös yliopiston talous oli tuossa vaiheessa tiukoilla, mikä saattoi näkyä esimerkiksi työsuhteeseen tai uramahdollisuuksiin liittyvänä epävarmuutena.672 Muutamia vuosia myöhemmin pahin kriisi oli ohitettu ainakin työhyvinvointikyselyn perusteella. Vuoden 2015 vastauksissa uralla etenemisen mahdollisuudet näyttäytyivät yhä ongelmallisina, mutta kokonaisuutena ilmapiiri parantui. Sen sijaan henkilöstö ei edelleenkään ollut vakuuttunut mahdollisuuksistaan vaikuttaa päätöksentekoon olemassa olevien kanavien kautta. Myös päätöksenteon avoimuus askarrutti henkilöstöä, eikä osa ottanut asiaan selvää kantaa. Samoin oli laita yliopiston strategian suhteen. Kysely kuitenkin osoitti henkilöstön olevan motivoitunutta työhönsä, ja työntekijät kokivat työn sisällön kannalta mielenkiintoiseksi ja oikealla tavalla haasteelliseksi. Myös oma työyhteisö sai pääosin hyviä arvioita. Kokonaisuutena henkilöstö tuntui olevan tyytyväisempi yksikkötason toimintaan kuin yliopistotason linjauksiin, jotka tuntuivat edelleen osalle kaukaisilta ja vaikutuspiirin ulkopuolelle jääviltä.673 Sama kokonaiskuva näkyy myös vuoden 2017 työhyvinvointikyselyn tuloksissa. Oma työ ja lähityöyhteisö


saivat kyselyssä hyvät arvosanat. Sen sijaan yliopistotasolla vaikuttaminen tuntui edelleen olevan suurin ongelma, ja lisäksi johdon avoimuus valmistelussa ja päätöksenteossa jäi silmiinpistävän alhaisiin lukemiin. Tältä osin Itä-Suomen yliopisto ei kuitenkaan poikennut koko valtakunnan keskiarvoista, sillä avoimuuden ja vaikutusmahdollisuuksien puute hiersi edelleen yliopistoyhteisöä laajasti.674 Henkilöstön rakenne, toimintatavat ja arkipäiväinen tekeminen näyttävät siis Itä-Suomen yliopistossakin vakiintuneen 2010-luvun loppua lähestyttäessä. Tältä osin iso ja henkilöstöä syvällisesti koskettanut muutos oli läpikäyty. Sen sijaan kuilu ylätason eli yliopiston johdon suuntaan tuntuu edelleen olevan olemassa, ja se konkretisoituu näkemyksenä rajallisista ja miltei olemattomista vaikutusmahdollisuuksista. Tämä asia on ollut esillä niin koko yliopistolaitoksessa kuin yksittäisissä yliopistoissa käydyissä keskusteluissa.675 Sen korjaaminen saattaa kuitenkin edellyttää uudenlaista ja lainsäädäntöön ulottuvaa linjausta, jota ainakaan tätä kirjoitettaessa ei ole valmisteilla.

Perusmuotoista ja täydentävää rahoitusta Vuonna 2010 voimaan tulleeseen uuteen yliopistolakiin liittyi hyvin ristiriitaisia näkemyksiä ja odotuksia.676 Keskeinen lähtökohta uudistuksille oli kuitenkin yliopistojen taloudellisen autonomian ja liikkumavaran lisääminen. Iso sysäys aseman muuttamiselle olivat rehtorien neuvoston vuosina 2002 ja 2005 esittämät kannanotot. Ne olivat tulleet yliopiston sisältä, joten niillä oli keskustelussa erityistä painoarvoa.677 Kannanottojen peruslähtökohdat toteutuivat uudessa laissa, mikä tarkoitti yliopistojen siirtymistä perinteisestä valtion tilivirastosta omavastuiseen taloudelliseen toimintaan. Yliopistot saivat hankkia ja käyttää rahojaan paljon vapaammin kuin aiemmin oman harkintansa ja omien tavoitteidensa mukaisesti. Toisaalta valtio säilyi yliopistojen keskeisenä rahoittajana, eli sen rooli toiminnan keskeisenä ohjaajana ei heikentynyt. Niin sanotun täydentävän eli ulkopuolelta tulleen rahoituksen osuus kasvoi määrällisesti ja suhteellisesti 2010-luvulla, 343


mutta on hyvä muistaa sen olleen yli kolmanneksen luokkaa jo ennen uuden yliopistolain voimaantuloa. Muutos ei siis tässä suhteessa ollut kovin suuri.678 Yliopistojen rahoitusrakenteen jatkuvuus näkyy myös kuviosta 12. Kuvion perusteella sekä Itä-Suomen yliopiston että kaikkien yliopistojen keskimääräinen rahoitusrakenne muuttui 2010-luvulla varsin vähän. Valtion yliopistolain mukainen rahoitusosuus on toki pienempi kuin vuosikymmeniä sitten, mutta silti valtio on edelleen selvästi yliopistojen tärkein rahoittaja hieman yli 60 prosentin osuudellaan. Tämä osuus tarkoittaa yliopistolain mukaista rahoitusta, jota joskus myös kutsutaan perus- tai budjettirahoitukseksi tai ministeriön yleisavustukseksi. Todellisuudessa valtion rooli rahoittajana on vielä suurempi, sillä myös tulo- ja menoarvion ulkopuolelta tulevasta täydentävästä rahoituksesta iso osa on lähtöisin valtiolta. Näin on asia myös Itä-Suomen yliopiston kohdalla. Enimmillään valtion antama budjettirahoitus oli vuosikymmenen puolivälissä, jolloin 344

Kuvio 12. Itä-Suomen yliopiston ja kaikkien yliopistojen rahoituksen rakenne vuosina 2010–2018. Luvut ovat prosentteja.679 Kuvion merkinnät: UEF = Itä-Suomen yliopiston luvut; Ylio = kaikkien yliopistojen keskimääräiset luvut.


sen osuus oli lähes kaksi kolmasosaa (64,9 %). Tuolloin osuus oli myös korkeampi kuin yliopistolaitoksessa keskimäärin. Vuosikymmenen lopulla sen osuus laski alle 60 prosentin ja samalla yliopistojen keskimääräiselle tasolle. Euromääräisesti valtion rahoitusosuus pienentyi vuoden 2015 huipusta eli lähes 150 miljoonasta noin kymmenellä miljoonalla hieman alle 139 miljoonaan eli suurin piirtein vuoden 2011 tasolle. Koko yliopistolaitoksen tasolla valtion antama rahoitus laski vuosikymmenen lopulla noin 124 miljoonaa eli seitsemisen prosenttia – pudotus oli siis samaa luokkaa kuin Itä-Suomen yliopiston kohdalla. Yliopistolain mukaisen valtionrahoituksen väheneminen on Itä-Suomen yliopistossa osin korvautunut avustustuottojen kasvulla. Avustustuotot tarkoittavat Suomen Akatemian, Tekesin, nykyisin Business Finlandin, kotimaisten ja ulkomaisten yritysten, Euroopan unionin, Euroopan rakennerahastojen sekä muiden tahojen, kuten rahastojen ja säätiöiden, antamaa rahoitusta. Nämä tuotot olivat Itä-Suomen yliopistossa pienimmillään vuosikymmenen puolivälissä: noin 48 miljoonaa euroa. Tuolloin ne kattoivat hieman runsaan viidenneksen kokonaisrahoituksesta. Vuonna 2018 summa oli jo yli 60 miljoonaa ja samalla avustustuottojen osuus

kokonaisrahoituksesta nousi kuvion kertomalla tavalla yli neljännekseen (26,4 %) eli lähes yliopistojen keskimääräiselle tasolle. Toiseksi yliopiston liiketoiminnan tuottama rahoitus lisääntyi 2010-luvun lopulla ja kattoi noin kymmenesosan kokonaistuloista. Myös niin sanottujen muiden tuottojen, varainhankinnan sekä sijoitustoiminnan tuotot lisääntyivät ja paikkasivat OKM:n myöntämän yleisavustuksen pienenemistä. Muiden tuottojen, varainhankinnan ja sijoitustoiminnan osuus kokonaisrahoituksessa jäi silti budjettirahoitusta ja avustustuottaja selvästi pienemmäksi. Liiketoiminnan sekä muiden tuottojen, varainhankinnan ja sijoitus- ja rahoitustoiminnan yhteenlaskettu osuus oli esimerkiksi 2014 noin 14 prosenttia. Joka tapauksessa yliopiston saaman rahoituksen kokonaismäärä nousi vuosikymmenen puolivälin notkahduksen jälkeen lähes huippuvuoden 2012 noin 234 miljoonan euron tasolle.680 Lisäksi Itä-Suomen yliopisto on tehnyt ylijäämäisiä tilinpäätöksiä. Esimerkiksi vuonna 2016 kirjattiin lähes kuuden miljoonan euron ylijäämä ja yliopisto olikin oman arvionsa mukaan ”hyvässä tuloskunnossa”.681 Valtion suoraan yliopistoille antaman rahoituksen väheneminen 2010-luvulla on lisännyt muualta saatavan eli täydentävän rahoituksen merkitystä. Erityisen tärkeää 345


sen saaminen on tutkimustoiminnan kannalta. Niinpä tutkimusrahoituksella on sekä taloudellisesti että imagollisesti iso merkitys kotimaisessa ja kansainvälisessä kilpailussa. Siksi on syytä katsoa, miten Itä-Suomen yliopisto on hankkinut ulkopuolista rahoitusta ja miten se sijoittuu tämän osalta yliopistolaitoksen kokonaisuuteen. Asiaa on valaistu kuviossa 13. Kuvio osoittaa ulkopuolisen tutkimusrahoituksen notkahtaneen selvästi vuosikymmenen puolivälissä. Tuolloin rahoitusta tuli lähes viidennes eli yli kymmenen miljoonaa euroa vähemmän kuin kymmenluvun alkupuolella. Samalla Itä-Suomen yliopiston osuus kaikkien yliopistojen saamasta täydentävästä rahoituksesta laski pari prosenttia noin seitsemän prosentin tasolle. Tarkempi tarkastelu osoittaa, että vuoden 2015 notkahduksen taustalla oli Euroopan rakennerahastojen myöntämän rahoituksen romahdus. Se johtui osin rahastokauden vaihtumisen aiheuttamasta viiveestä ja käytettävissä olevan rahamäärän pienentymisestä. Kyseisenä vuonna 2015 rakennerahastoilta tuli Itä-Suomen yliopistoon vain noin puolitoista miljoonaa euroa, kun summa kahtena edellisenä vuonna oli kahdeksan, yhdeksän miljoonan euron luokkaa. Vuosina 2013 ja 2014 Itä-Suomen yliopisto sai poikkeuksellisesti yli 346

Kuvio 13. Itä-Suomen yliopiston ulkopuolisen tutkimusrahoituksen määrä (vasemmalla olevat numerot) sekä osuus koko yliopistolaitoksen ulkopuolisesta rahoituksesta (oikealla olevat prosentit) vuosina 2010–2018.682


kolmanneksen kaikesta Suomeen tulleesta rakennerahastojen rahoituksesta. Muiden täydentävän rahoituksen lähteiden kohdalla muutokset olivat huomattavasti pienempiä ja toisiaan kompensoivia. Esimerkiksi Tekesin (nykyisin Business Finland) myöntämä innovaatiorahoitus laski vuosien 2013 ja 2015 välisenä aika noin miljoonalla osin ohjelmarakenteen muutoksen seurauksena, mutta vastaavasti ulkomailta tulleen rahoituksen (yritykset ja muut rahoitus), Euroopan unionilta tulleen puiterahoituksen sekä muun kilpaillun EU-rahoituksen määrät kasvoivat selvästi.683 Notkahduksen jälkeen ulkopuolisen tutkimusrahoituksen määrä kasvoi, ja vuonna 2018 sen osalta päästiin vuosikymmenen alkupuolen tasolle eli noin 60 miljoonaan euroon. Samalla Itä-Suomen yliopiston osuus nousi takaisin noin kahdeksan prosentin tasolle. Myönteisen kehityksen taustalla oli Suomen Akatemialta saadun rahoituksen merkittävä kasvu. Vuonna 2018 Akatemian myöntämä rahoitus oli lähes kymmenen miljoonaa euroa suurempi kuin vuonna 2015. Lisäksi kotimaisilta rahastoilta ja säätiöiltä saatu rahoitus kasvoi noin miljoonalla eurolla eli nelisenkymmentä prosenttia. Myös ulkomailta hankittu tutkimusrahoitus lisääntyi, vaikka ulkomaisten yritysten kohdalla suunta olikin 2010-lu-

vun lopulla laskeva, eikä rakennerahastorahoitus enää noussut lähellekään huippuvuosien tasoa. Silti ulkopuolisen tutkimusrahoituksen trendi kaiken kaikkiaan oli vuosikymmenen loppua lähestyttäessä nouseva. Toisaalta pitää muistaa, että täydentävä rahoitus ei aina ulotu perustoimintoihin saakka ja lisäksi sitä on tarjolla vain määräajaksi. Tämä saattaa luoda epävarmuutta ja lyhytjänteistää yliopiston toimintaa. Täydentävän rahoituksen heilahtelut voivat vaikuttaa kokonaisuuteen ennakoimattomalla tavalla, ja niiden jättämää vajetta on hankala paikata muista lähteistä, kuten OKM:ltä tulevasta potista. Suomen Akatemia on koko 2010-luvun ollut selvästi tärkein täydentävän rahoituksen lähde Itä-Suomen yliopistolle. Esimerkiksi vuonna 2018 sen osuus oli yli puolet täydentävän rahoituksen kokonaispotista. Akatemialta tullutta rahoitusta analysoidaan myöhemmin vielä erikseen. Seuraavaksi suurin osuus täydentävää rahoitusta on tullut Euroopan rakennerahastoilta sekä Euroopan unionilta; vuonna 2018 runsas kymmenesosa kokonaisuudesta. Samaa tasoa on ollut myös kotimaisten rahastojen ja säätiöiden rahoitus sekä ulkomalta saatu rahoitus yhteissummaltaan. Kotimaisten yritysten osuus täydentävässä rahoituksessa on vaihdellut vuosittain, 347


mutta keskimäärin se on ollut viiden ja kahdeksan prosentin välillä, ja samalla tasolla on parhaimmillaan ollut myös Tekesin/Business Finlandin rahoitusosuus. Täydentävän rahoituksen rakenteen osalta Itä-Suomen yliopisto on tyypillinen monitieteinen yliopisto siinä suhteessa, että Suomen Akatemian merkitys on keskeinen. Myös muissa monitieteisissä yliopistoissa Akatemian osuus täydentävästä rahoituksesta on jopa yli puolet. Sen sijaan teknillisten yliopistojen ja Svenska Handelshögskolanin kohdalla Akatemian osuus on selvästi pienempi, alimmillaan kuudenneksen luokkaa. Myös Åbo Akademi erottuu joukosta: sen kohdalla kotimaisten säätiöiden ja rahastojen osuus on yhtä suuri kuin Suomen Akatemian.684 Täydentävän rahoituksen painoarvo on tällä vuosituhannella kasvanut merkittävästi. Tieteenalat ovat kuitenkin täydentävän rahoituksen hankkimisessa ja hyödyntämisessä kovin erilaisessa asemassa. Oheisessa kuviossa 14 esimerkkinä on vuosi 2018, jolta löytyy kattava tieteenaloittainen erittely ulkopuolisesta tutkimusrahoituksesta.

348

Kuvio 14. Ulkopuolinen tutkimusrahoitus Itä-Suomen yliopiston eri aloilla vuonna 2018 euromääräisesti ja prosenttiosuutena koko yliopiston ulkopuolisesta tutkimusrahoituksesta.685


Itä-Suomen yliopistoon tulleesta yli 47 miljoonan686 euron täydentävän rahoituksen potista lähes parikymmentä miljoonaa eli noin 40 prosenttia meni luonnontieteille. Ala oli muihin verrattuna ylivoimainen, sillä seuraavaksi suurin ulkopuolisen rahoituksen hankkija eli lääketieteellinen ala ylsi noin 12 miljoonan euron rahoituksella noin neljänneksen osuuteen kokonaisuudesta. Terveys- ja hyvinvointiala sekä yhteiskuntatieteellinen lohko ylsivät yli neljän miljoonan euron ulkopuoliseen tutkimusrahoitukseen eli kahdeksan, yhdeksän prosentin tasolle kokonaissummasta. Muiden alojen osuudet jäivät tätä pienemmiksi. Sama on havaittavissa myös Itä-Suomen yliopiston tilinpäätöksen jaottelusta, josta ilmenee eri tiedekuntien saaman kansainvälisen ja muun kilpaillun tutkimusrahoituksen määrä. Terveystieteiden sekä luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunnat ovat omassa sarjassaan yli kymmenen miljoonan vuosittaisella rahoituksella, kun yhteiskunta- ja kauppatieteet jäävät kuuden ja kahdeksan miljoonan välille ja filosofinen tiedekunta alle kahteen miljoonaan.687 Kuvion ja tilinpäätöstietojen perusteella voi väittää, että täydentävä rahoitus on toiminnan kannalta tärkeää. Toisaalta sen epätasainen jakautuminen tieteenalojen välillä myös eriyttää yliopistoa sisäises-

ti. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna tieteenaloille on entistä vaikeampi löytää yhteisiä nimittäjiä ja intressit saattavat joiltain osin olla jopa vastakkaisia. Yhdysvaltalaista yliopistotutkimuksen klassikkoa Burton Clarkea lainaten yliopisto onkin entistä enemmän erilaisista osasista muodostuva hallinnollinen kokonaisuus kuin perinteinen yhtenäinen yhteisö – enemmän multiversity kuin university.688 Täydentävän rahoituksen lähteiden painoarvo on vaihdellut 2010-luvulla. Kolmen esimerkkivuoden (2013, 2015 ja 2018) läpikäynti689 paljastaa, että vuosikymmenen alkupuolella ulkomaisen rahoituksen merkitys on suhteellisesti suurempi kuin myöhemmin. Tuolloin korostui Euroopan rakennerahastojen myöntämä rahoitus, jonka osuus oli lähes viidesosa (yli yhdeksän miljoonaa euroa) Itä-Suomen yliopiston saamasta täydentävästä rahoituksesta. Sen lisäksi kilpailtua EU-rahoitusta tuli yliopistolle yli neljä miljoonaa. Suomen Akatemia oli kuitenkin suurin täydentävän rahoituksen lähde yli 18 miljoonan potillaan ja noin 39 prosentin osuudellaan. Sen sijaan esimerkiksi kotimaisten yritysten tai Tekesin (Business Finlandin) osuus täydentävästä rahoituksesta jäi muutaman prosentin tasolle. 349


Suomen Akatemian merkitys täydentävänä rahoittajana vahvistui vuosikymmenen edetessä. Vuonna 2015 sieltä tullut rahapotti oli tosin euromääräisesti pienempi kuin pari vuotta aikaisemmin, mutta koko ulkopuolisen rahoituksen vähentymisen myötä Akatemian merkitys kasvoi niin, että sen osuus oli jo noin 46 prosenttia. EU-rahoitus kasvoi edellisiin vuosiin verrattuna, mutta – kuten edellä tuli esille – Euroopan rakennerahastojen rahoitus romahti alle kuudenteen osaan edellisvuosien tasosta. EU-rahoituksen osuus kaikesta täydentävästä rahoituksesta oli noin 14 prosenttia, mutta kaikkien muiden rahoituslähteiden osuus jäi vuonna 2015 korkeintaan seitsemään prosenttiin. Vuonna 2018 Suomen Akatemian osuus täydentävästä rahoituksesta kasvoi siis yli 50 prosentin. Toiseksi eniten rahaa tuli Euroopan unionin puiterahoituksesta, jonka yli neljän miljoonan potti tarkoitti noin kymmenen prosentin osuutta. Suurin piirtein samalle tasolle ylsi myös kotimaisten säätiöiden ja rahastojen potti, ja kotimaisten yritysten osuus nousi yli seitsemään prosenttiin. Täydentävässä rahoituksessa näyttää siis tapahtuneen vuosikymmenen edetessä jonkinmoinen rakennemuutos, jonka seurauksena Suomen Akatemian merkitys kasvoi ja muiden rahoituslähteiden osuus 350

lähes kautta linjan pienentyi. Poikkeuksia tähän olivat vain kotimaisista säätiöistä ja rahastoista tulleet rahoitukset ja ulkomailta tullut muu rahoitus kuin rakennerahastot tai EU-rahoitus. Viimeksi mainittujen merkitys on kuitenkin pieni Akatemian rahoitukseen verrattuna. Itä-Suomen yliopiston täydentävän rahoituksen rakenne on sekä samanlainen että erilainen kuin verrokkiyliopistoilla, joita tässä ovat Jyväskylä, Oulu ja Turku. Jyväskylän ja Itä-Suomen yliopistojen täydentävä rahoitus lepää paljolti samanlaisella pohjalla. Ensinnäkin ulkopuolisen rahoituksen määrä oli vuonna 2018 lähes yhtä suuri. Toiseksi Suomen Akatemian osuus on molempien kohdalla ylivoimainen – yli puolet. Myös Euroopan unionin rahoitusta tuli molemmille lähes yhtä suuret summat. Jyväskylän yliopisto onnistui hankkimaan selvästi enemmän rahoitusta Business Finlandilta ja kotimaisilta ministeriöiltä. Itä-Suomen yliopiston kohdalla taas kotimaisista yrityksistä ja ulkomailta tulleen rahoituksen osuus oli suurempi kuin Jyväskylän yliopistossa. Oulun yliopisto eroaa siinä, että sen vuonna 2018 saama ulkopuolinen rahoitus oli osin rahoitusehdoista johtuen yli kolmanneksen suurempi kuin Itä-Suomen tai Jyväskylän yliopistolla. Lisäksi Suomen Akatemian siivu rahoittajana oli vain runsas kolmannes, mutta esimerkiksi Business


Finlandin rahoitusta se sai kymmenen kertaa enemmän kuin Itä-Suomen yliopisto. Oulun yliopisto hankki myös rakennerahastorahoitusta ja kotimaisten yritysten rahoitusta selvästi enemmän kuin Itä-Suomen tai Jyväskylän yliopisto, vaikka ero ei kotimaisten yrityksen rahoituksen osalta ollutkaan kovin suuri. Turun yliopiston täydentävän rahoituksen määrä oli Oulun yliopiston luokkaa, mutta Suomen Akatemian osuus oli samaa tasoa Jyväskylän ja Itä-Suomen yliopistojen kanssa eli yli puolet. Selvimmin Turun yliopisto erosi kolmesta muusta tässä vertaillusta hankkimalla suhteellisesti enemmän rahoitusta koti- ja ulkomaisilta säätiöiltä sekä Euroopan unionilta. Yliopistojen täydentävän rahoituksen rakenteessa on siis toiminnan painopisteistä ja tieteenalarakenteista johtuvia eroja – esimerkiksi teknillisten tieteiden tärkeä asema Oulun yliopistossa on osoitus tästä. Selvimmillään erot ovat Suomen Akatemian osuudessa sekä Business Finlandin merkityksessä ulkopuolisena rahoittajana. Suomen Akatemia on Itä-Suomen yliopiston, kuten monen muunkin monialaisen yliopiston, tärkein täydentävä rahoittaja. Itä-Suomen yliopisto onnistui 2010-luvun lopulla kasvattamaan sekä Akatemialta saamaansa rahamäärää että osuuttaan myönnetystä kokonaisrahoituksesta, kuten oheisesta kuviosta 15 nähdään.

9 8 7 6 5 4 3 2 1 0

Kuvio 15. Itä-Suomen yliopiston Suomen Akatemialta saama rahoitus (miljoonaa euroa) sekä osuus (%) Akatemian jakamasta rahoituksesta vuosina 2013–2018.690

351


Kuvio vahvistaa aiemminkin esille tulleen asian: ItäSuomen yliopisto sai Suomen Akatemialta selvästi enemmän rahaa 2010-luvun lopulla kuin aikaisemmin. Euromääräisesti lisäys oli noin kahdeksan miljoonaa eli yli 40 prosenttia. Samalla yliopisto onnistui kasvattamaan osuuttaan Akatemian yliopistoille jakamasta rahoituksesta lähemmäs kokoluokkaansa eli yli kahdeksaan prosenttiin. Vuosikymmenen alussa Itä-Suomen yliopiston noin kuuden prosentin osuus oli alhainen ja pienempi kuin muiden vastaavankokoisten monialaisten yliopistojen luku. Rahoituksen hakemiseen ja rekrytointiin panostaminen sekä hakuprosessin ammattimaistaminen ovat mitä ilmeisimmin tuottaneet hyvää tulosta 2010-luvun jälkipuoliskolla. Akatemian eri rahoitustyyppien osalta voidaan vertailla vuosien 2012–2016 tietoja. Noina vuosina Itä-Suomen yliopiston osuus pysyi kuvion osoittamalla tavalla vielä pienenä. Erityisesti tutkijatohtorin paikkojen haussa yliopisto menestyi huonosti. Hakemuksista harvempi kuin joka kymmenes sai rahoitusta, ja Itä-Suomen yliopiston osuus myönnöistä jäi viiteen prosenttiin. Hieman paremmin yliopisto menestyi akatemiatutkijoiden hakukisassa, jossa 11 prosenttia hakemuksista tuli hyväksytyiksi. Itä-Suomen yliopiston osuus myöntei352

sistä päätöksistä oli noin kahdeksan prosenttia. Akatemiahankkeiden puolella luvut olivat jotakuinkin samaa tasoa: hakemuksista 13 prosenttia sai rahoitusta ja yliopiston osuus kokonaispotista oli kahdeksan prosenttia. Yliopiston opetus- ja tutkimushenkilökunnan työvuosiin suhteutettuna myönteisten rahoituspäätösten määrä jäi vaatimattomaksi, sillä suhdeluku oli 0,14, kun se esimerkiksi Jyväskylän yliopistolla oli 0,21, Oulun yliopistolla 0,19 ja kaikkien keskiarvona 0,18.691 Itä-Suomen yliopistolle jäi edellä olevien lukujen pohjalta kirittävää Suomen Akatemian rahoituksen hakemisessa, mutta tilanne kohentui vuosikymmenen lopulla, kuten todettu. Arvioitaessa kokonaisuutena Itä-Suomen yliopiston onnistumista täydentävän rahoituksen hankkimisessa tulkinnat voivat poiketa näkökulman, vertailuryhmän ja käytettyjen lukujen mukaan. Täydentävän rahoituksen määrää kuvaavat luvut ovat erilaisia opetushallinnon tietopalvelu Vipusessa, Itä-Suomen yliopiston omassa kirjanpidossa ja yliopistolaitosta koskevissa tutkimuksissa. Edellä olevassa kuviossa 13 Itä-Suomen yliopiston osuus koko yliopistolaitoksen täydentävästä rahoituksesta vaihteli noin seitsemän ja puolen sekä yhdeksän ja puolen prosentin välillä.692


Vipusen tietojen perusteella osuus ulkopuolisesta rahoituksesta jäi kuitenkin kuuden, seitsemän prosentin tasolle eli selvästi alemmaksi. Tässä julkaisussa käytetään yliopiston kirjanpidon toimittamia tietoja, mutta yliopistoja verrattaessa on ollut pakko käyttää myös Vipusessa olevia numeroita, sillä muuta yhtenäistä aineistoa ei ole saatavilla. Eri lähteistä saatavat luvut voivat vaihdella, mutta yliopistojen rahoituksen kokonaiskuva on silti samanlainen. Itä-Suomen yliopiston osuutta täydentävästä ulkopuolisesta rahoituksesta on järkevää verrata opetus- ja tutkimushenkilöstön määrään. Yliopiston osuus opetus- ja tutkimushenkilökunnasta on 2010-luvulla ollut hieman vajaan kahdeksan ja noin yhdeksän prosentin välillä. Tähän verrattaessa yliopiston voi sanoa hankkineen täydentävää rahoitusta suunnilleen yhtä paljon kuin sen osuus opetushenkilökunnasta antaa aihetta olettaa. Toisaalta on muistettava, että Itä-Suomen yliopistossa on ollut suhteellisesti enemmän lehtori- ja professorikuntaa kuin muita opetus- ja tutkimushenkilöstöryhmiä. Professorien ja lehtorien osalta osuus on 2010-luvulla ollut runsaat kymmenen prosenttia. Tähän suhteutettuna osuus täydentävästä rahoituksesta on jäänyt jonkin verran pienemmäksi.

Vertailu tieteelliseen julkaisemiseen puolestaan osoittaa, että suhdeluvuissa ei ole suuria eroja. Edellä olevan kuvion 13 perusteella Itä-Suomen yliopiston osuus tieteellisistä julkaisuista on paria poikkeusvuotta lukuun ottamatta ollut runsaan kahdeksan prosentin luokkaa eli samaa tasoa kuin osuus täydentävästä rahoituksesta. Kokonaistulkinta on, että Itä-Suomen yliopisto on 2010-luvulla hankkinut täydentävää rahoitusta jotakuinkin kokonsa ja toimintansa tason edellyttämän määrän. Yliopisto ei kuitenkaan ole tässä vertailussa monitieteisten yliopistojen huippua, sillä esimerkiksi Oulun, Jyväskylän, Tampereen tai Turun yliopiston osuus täydentävästä rahoituksesta on isompi kuin ItäSuomen yliopiston. Toisaalta Itä-Suomen yliopiston ero takana tuleviin on selkeä. Lisäksi yliopisto on menestynyt 2010-luvun lopulla täydentävän rahoituksen hankkimisessa paremmin kuin vuosikymmenen alkupuolella. Suunta on siis parempaan päin.

353


Keitä opiskelijat ovat? Yliopistolaitos säilyi Suomessa yhteiskunnallisille muutoksille immuunina pitkälle toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Asetelma alkoi muuttua 1950-luvulla ja erityisesti 1960-luvulle siirryttäessä sukupolven vaihtumisen sekä keskustan ja vasemmiston kasvaneen poliittisen kannatuksen seurauksena. Muutosta edisti 1950-luvulla virinnyt valtiollinen aluepolitiikka, joka tähtäsi maan reuna-alueiden teollistamiseen ja muuttoliikkeen hillitsemiseen. Yhdeksi hillinnän välineeksi nousi 1950-luvulta lähtien korkeakoululaitoksen laajentaminen maan eri osiin. Lähtölaukaus oli Oulun yliopiston perustaminen (1958), ja parin seuraavan vuosikymmenen aikana yliopistolaitos kasvoi alueellisesti lähes koko maan kattavaksi. ”Vanhojen” yliopistojen rinnalle syntyi uusia ”aluekorkeakouluja”. Reuna-alueiden kehittämisen lisäksi kattavan yliopistoverkon rakentaminen tähtäsi opiskelijakunnan alueellisesti ja sosioekonomisesti vinoutuneen rekrytoinnin tasapainottamiseen.693 Yliopisto-opiskelijoiden määrä kasvoi olennaisesti 1960-luvulta lähtien, kun lukiokoulutus yleistyi, yli354

opistojen sisäänotto kasvoi ja erityisesti uudet, vanhojen yliopistokaupunkien ulkopuolelle sijoittuneet opinahjot ottivat sisään kasvavan määrän opiskelijoita. Kehityksellä on kolme seurausta. Ensinnäkin kaikille yliopistoille muotoutui 1970-luvulta lähtien oma ensisijainen rekrytointialueensa, jolta iso osa opiskelijoista oli kotoisin. Toiseksi eri sosioekonomisten ryhmien lasten osallistuminen yliopistokoulutukseen tasoittui – toisin sanoen koulutuksellinen tasa-arvo parantui. Tässä avainasemassa olivat uudet yliopistot, joiden opiskelijakunta rekrytoitui tasaisemmin eri sosioekonomisista ryhmistä kuin vanhojen, erityisesti pääkaupunkiseudun, yliopistojen. Tasoittumisen vastapainoksi koulutukseen osallistumisen erot ikään kuin piiloutuivat yliopistojen sisälle. Tällöin periaatteessa saman tasoiset yliopistojen koulutusväylät eriarvoistuivat, kun niille valikoitui taustaltaan erilaisia opiskelijoita. Käytännössä tämä tarkoitti, että niin sanotuille statusaloille, kuten lääketieteeseen, oikeustieteeseen tai kauppatieteisiin, valikoituneet opiskelijat tulivat yläluokkaisemmista perheistä kuin vaikkapa kasvatus- ja yhteiskuntatieteisiin tai humanistiselle alalle menneet. Eliittiyliopisto löytyi Suomessa siis yliopistolaitoksen sisältä, vaikka opiskelijakunta kaiken kaikkiaan oli taustaltaan länsimaiden tasa-arvoisinta.694


Ikäluokkien pienenemisestä huolimatta Itä-Suomen yliopistoon on riittänyt hakijoita. Valintakokeen alkamisen odottelu on monelle jännittävä paikka. Kuva: Itä-Suomen yliopisto

Kuopion ja Joensuun yliopistot olivat opiskelijoiden taustan perusteella tyypillisiä uusia yliopistoja kahdella tavalla. Ensinnäkin opiskelijat rekrytoituivat lavealta alueelta, vaikka merkittävä osa heistä tulikin sijaintialueelta. Tämä osuus oli silti 1990-luvulla enemmillään vain noin kolmannes uusista opiskelijoista. Esimerkiksi pääkaupunkiseudun yliopistot saivat tuolloin opiskelijoistaan reilusti yli puolet lähialueelta. Joensuun ja Kuopion yliopistojen opiskelijat kuuluivat vanhempien sosioekonomisella taustalla mitattuna niin sanottuihin kansanomaisiin yliopistoihin. Niissä ylimpien ryhmien osuus jäi noin kolmannekseen, kun se ”elitistisimmissä” yliopistoissa oli lähes puolet. Toki yliopistojen sisällä tieteenalat erosivat toisistaan opiskelijoiden taustan osalta, mutta esimerkiksi lääketieteen opiskelijoiden tausta Kuopion yliopistossa oli keskiluokkaisempi kuin Helsingin, Turun tai Tampereen yliopistoissa.695 Toiseksi Joensuun ja Kuopion yliopisto-opiskelijoissa oli selkeämpi naisenemmistö kuin yliopistoissa keskimäärin, enimmillään lähes kaksikolmannesta opiskelijoista 355


oli naisia. Itä-Suomen yliopiston opiskelijoissa jakauma on samanlainen. 2010-luvulla naisten osuus sekä uusista opiskelijoista että kokonaisopiskelijamäärästä on ollut selvästi yli 60 prosenttia. Luku on yliopistojen keskiarvoa korkeampi: esimerkiksi vuonna 2018 kaikista yliopistoopiskelijoista naisia oli noin 54 prosenttia. Naisenemmistöä Itä-Suomen yliopistossa selittää yhtäältä se, että suurimmat koulutusalat, kuten terveys- ja hyvinvointiala sekä kasvatus- ja yhteiskuntatieteet, ovat vahvasti naisten hallussa. Niillä naisten osuus opiskelijoista on jopa yli 70 prosenttia. Toisaalta Itä-Suomen yliopistossa ei ole tekniikan alan koulutusta, jolla miesten osuus opiskelijoista on yli kolmeneljäsosaa. Tekniikan ala tasaa sukupuolten välisiä eroja koko yliopistolaitoksessa. Itä-Suomen yliopistossa naisten osuus oli vuonna 2018 pienin tietoliikenne- ja tietojenkäsittelyalalla (ICT), alle viidennes. Metsätieteissä naisia oli runsas kolmannes, mutta kaikilla muilla koulutusaloilla heitä oli opiskelijoista yli puolet.696 Ylimmän opetuksen verkon rakentamisvaiheessa muotoutuneet selkeät yliopistokohtaiset rekrytointialueet alkoivat hämärtyä viimeistään 1990-luvulla, kun opiskelijoiden liikkuvuus lisääntyi.697 Silti yliopiston tai korkeakoulun läheisyydellä on 2000-luvun Suomessa suuri merkitys opiskelemaan hakeutumisessa698 – sen vuoksi 356

opiskelijoiden alueellisen taustan analysointi on tärkeää. Itä-Suomen yliopiston opiskelijoiden alueellisten taustojen keskeiset piirteet näkyvät oheisesta kuviosta 16.

Kuvio 16. Itä-Suomen yliopistosta opiskelupaikan vastaanottaneiden opiskelijoiden kotimaakunnat vuosina 2015–2019.699 Kuvion merkinnät: Alue 1: Pohjois-Karjala, Pohjois-Savo, Etelä-Savo, Alue 2: Kainuu, Pohjois-Pohjanmaa, Keski-Suomi, Päijät-Häme, EteläKarjala, Kymenlaakso, Alue 3: Uusimaa, Alue 4. Lappi, KeskiPohjanmaa, Etelä-Pohjanmaa, Pirkanmaa, Kanta-Häme, Alue 5: Pohjanmaa, Varsinais-Suomi, Satakunta, Ahvenanmaa


Kuvion alueluokittelu perustuu nykyiseen maakuntajakoon. Se on siis hieman erilainen kuin aiemmissa tutkimuksissa,700 mutta antaa riittävän tarkan kuvan rekrytoitumisesta. Itä-Suomen yliopiston opiskelijoista nelisenkymmentä prosenttia on kotoisin lähialueelta (alue 1), johon tässä lasketaan Etelä-Savo sekä PohjoisSavo ja Pohjois–Karjala. Toiseksi tärkein rekrytointialue on Uusimaa (alue 3), josta on lähtöisin hieman runsas viidennes opiskelupaikan vastaanottaneista. Lähes yhtä paljon tulijoita on naapurimaakunnista eli alueelta 2. Aluetta 4 voisi puolestaan nimittää toisen kehän alueeksi, ja sieltä Itä-Suomen yliopisto rekrytoi noin kymmenesosan opiskelijoistaan. Läntisimmästä Suomesta eli alueelta 5 puolestaan on kotoisin viitisen prosenttia 2010-luvulla opiskelupaikan vastaanottaneista. Kuviosta voi havaita viiden tarkasteluvuoden ajalta vain pieniä muutoksia rekrytointialueiden välillä: ainoastaan Uudenmaan (alue 3) pylvään pituus vaihtelee hieman, mutta suuruusluokka ei siinäkään muutu. Kuvion tulkinnassa nousee esiin kaksi olennaista asiaa. Ensinnäkin Itä-Suomen yliopiston opiskelijat rekrytoituvat samalla tavalla laveasti maan eri osista kuin Joensuun ja Kuopion yliopistojen opiskelijat. Niinpä lähialueiden eli Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan sekä

Etelä-Savon osuus jää pienemmäksi kuin useimmissa muissa yliopistoissa. Tässä mielessä Itä-Suomen yliopisto eroaa esimerkiksi Oulun yliopistosta, jonka opiskelijoista noin puolet on kotoisin koti- ja lähimaakunnista. Myös Helsingin, Turun ja Tampereen yliopistoissa noin puolet uusista opiskelijoista tulee lähialueelta. Vaasan ja Lappeenrannan yliopistojen kohdalla opiskelijakunta puolestaan rekrytoituu laveasti maan eri osista, sillä lähialueen osuus jää alle kolmannekseen. Jyväskylän yliopistossakin lähialueen osuus on noin viidenneksen tasolla. Opiskelijakunnan alueellisen taustan perusteella aluekorkeakouluja ovat perinteisesti olleet pääkaupunkiseudun erikoiskorkeakoulut. Niissä reilusti yli puolet opiskelijoista on ollut kotoisin lähialueelta – Svenska Handelshögskolanin osalta jopa kaksi kolmasosaa.701 Toinen tärkeä havainto on Uudenmaan merkitys opiskelijoiden rekrytointialueena. Tätä selittää ennen kaikkea se, että väkirikkaalla Uudellamaalla nuorisoikäluokat olivat huomattavan suuria. Niistä riitti tulijoita oman alueen oppilaitoksien lisäksi muiden alueiden oppilaitoksiin enemmän kuin maan reuna-alueiden nuorisoikäluokista. Lisäksi liikkuvuus opiskelupaikan perässä näyttää lisääntyneen. Erityisesti ylempien sosioekonomisten ryhmien lapset ovat jo pitkään olleet 357


muita valmiimpia liikkumaan koulutuspaikan takia – erityisesti hakeutuessaan arvostetuille ja vaikeapääsyisille aloille.702 Tämä näkyy myös, kun tarkastellaan Itä-Suomen yliopiston eri tieteenalojen opiskelijoiden alueellista taustaa oheisen kuvion 17 perusteella. Kuvion summaosio (yht) eroaa hieman edellisestä kuviosta 16, koska kaikilta opiskelupaikan vastaanottaneilta ei löytynyt sekä asuinmaakunta- että koulutusalatietoa. Tämä ei kuitenkaan vaikuta kokonaiskuvaan tai tulkintaan, sillä puuttuvat tiedot jakautuivat tasaisesti eri maakuntien ja koulutusalojen kesken. Tarkastelluista yhdeksästä koulutusalasta seitsemällä alalla opiskelijoita tuli eniten yliopiston lähialueelta (alue 1). Lähialueelta kotoisin olevat ottivat opiskelupaikkoja vastaan eniten luonnontieteellisellä alalla, jolla heidän osuutensa oli yli puolet. Teologisella, humanistisella ja kauppatieteellisellä alalla osuus nousi yli 40 prosentin. Näille aloille on tyypillistä, että niitä on tarjolla miltei kaikissa monialaisissa yliopistoissa. Poikkeus tosin on teologia, jota voi opiskella vain Helsingin ja Itä-Suomen yliopistoissa sekä Åbo Akademissa. Teologian sisäänottomäärä on kuitenkin pieni monissa yliopistoissa tarjolla olevaan humanistiseen alaan verrattuna.704 Sen vuoksi voidaan tulkita, että näille aloille haluaville on tarjolla 358

Kuvio 17. Itä-Suomen yliopiston eri tieteenaloilta opiskelupaikan vastaanottaneiden opiskelijoiden kotimaakunnat vuosina 2015–2019.703 Kuvion merkinnät: Alue 1: Pohjois-Karjala, Pohjois-Savo, Etelä-Savo, Alue 2: Kainuu, PohjoisPohjanmaa, Keski-Suomi, Päijät-Häme, Etelä-Karjala, Kymenlaakso, Alue 3: Uusimaa, Alue 4. Lappi, Keski-Pohjanmaa, Etelä-Pohjanmaa, Pirkanmaa, Kanta-Häme, Alue 5: Pohjanmaa, Varsinais-Suomi, Satakunta, Ahvenanmaa. teol/hum = teologinen ja humanistinen; kasv =kasvatustieteellinen; yht/psy = yhteiskuntatieteellinen ja psykologia; terv = terveystieteet; oik = oikeustieteellinen; kaup = kauppatieteellinen; luon = luonnontieteellinen; maatm = maatalousmetsätieteellinen; lääk/far = lääketieteellinen, hammaslääketieteellinen, farmasia; yht = kaikki opiskelupaikan vastaanottaneet, joiden asuinmaakuntatieto löytyi. Kuvion N = 11 464 opiskelijaa.


opiskelupaikkoja maan eri puolilla, ja hakeutuminen lähimpään yliopistoon on sen takia yleistä ja liikkuminen opiskelupaikan takia vähäistä. Metsätieteellisen koulutuksen opiskelupaikan vastaanottaneiden opiskelijoiden keskuudessa lähialueilla asuvien osuus on myös yli 40 prosenttia. Lisäksi ”ensimmäiseltä kehältä” eli alueelta 2 on kotoisin lähes kolmannes opiskelupaikan vastaanottaneista. Näin ollen Itä-Suomen yliopiston metsätieteelliseen koulutukseen hakeutuneista lähes kolme neljäsosaa on kotoisin maan keski- ja itäosista (alueet 1 ja 2). Helsingin yliopiston maatalousmetsätieteellisen koulutuksen paikan vastaanottaneista puolestaan lähes puolet oli vuoden 2019 tietojen mukaan kotoisin Uudenmaan alueelta.705 Maan kaksi koulutusyksikköä ovat siis opiskelijoiden taustan perusteella selvästi erilaisia. Kasvatustieteen, yhteiskuntatieteen, psykologian sekä lääketieteen ja farmasian osalta opiskelupaikan vastaanottaneiden kotimaakunnat jakautuvat samantyylisesti. Yliopiston lähialueelta (alue 1) heitä on runsas kolmannes. Toiseksi eniten eli neljänneksen verran opiskelijoita tulee naapurimaakunnista (alue 2). Uudenmaan (alue 3) osuus on viidenneksen luokkaa, mutta yhteiskuntatieteissä ja psykologiassa osuus on lähes

neljännes. Maakuntatason tarkastelu paljastaa vielä, että kasvatustieteessä noin neljännes paikan vastaanottaneista oli pohjoiskarjalaisia ja lääketieteessä vastaanottaneista saman verran oli pohjoissavolaisia. Opiskelupaikan sijainti lähellä omassa maakunnassa vaikuttaa siis kiistatta opiskelijoiden alan valintaan. Toisaalta arvostetulle statusalalle hakeudutaan opiskelemaan pitemmänkin matkan päähän, sillä lääketieteen, hammaslääketieteen ja farmasian opiskelupaikan vastaanottaneista viidennes oli Uudeltamaalta ja lähes seitsemän prosenttia Pirkanmaalta, enemmän kuin esimerkiksi Pohjois-Karjalasta.706 Selvimmin uusimaalaiset nuoret olivat kuitenkin kiinnostuneita terveys- ja oikeustieteistä. Molemmilla aloilla heitä oli eniten, yli kolmannes, opiskelupaikan vastaanottaneista. Kumpikaan ala ei kuulu sisäänotoltaan suuriin aloihin, joten kilpailu opiskelupaikoista on kovaa. Etenkin oikeustiede on perinteisesti ollut tiukan karsinnan hakupaineala ja erityisesti pääkaupunkiseudun nuorten suosiossa. Tästä kertoo sekin, että Lapin yliopiston oikeustieteellisen koulutuksen opiskelupaikan vastaanottaneista vuonna 2019 yli puolet oli Uudeltamaalta.707 Osuus oli siis selvästi suurempi kuin Itä-Suomen yliopistossa. 359


Kokonaiskuva Itä-Suomen yliopiston opiskelupaikan vastaanottaneiden alueellisesta taustasta ilmenee oheisesta kartasta. Itä-Suomen yliopiston viisi rekrytointialuetta vuosina 2015–2018 opiskelupaikan vastaanottaneiden asuinmaakuntatietojen perusteella.708

Kartan merkinnät: Alue 1 (vihreä): PohjoisKarjala, Pohjois-Savo, Etelä-Savo, Alue 2 (keltainen): Kainuu, Pohjois-Pohjanmaa, Keski-Suomi, Päijät-Häme, Etelä-Karjala, Kymenlaakso, Alue 3 (vaalean sininen): Uusimaa, Alue 4 (tumman sininen): Lappi, Keski-Pohjanmaa, Etelä-Pohjanmaa, Pirkanmaa, Kanta-Häme, Alue 5 (punainen): Pohjanmaa, Varsinais-Suomi, Satakunta, Ahvenanmaa Kartan tekninen toteutus: Antti Härkönen

360

Itä-Suomen yliopiston opiskelupaikan vastaanottaneista yli 80 prosenttia tulee kolmelta alueelta eli sijaintimaakunnista (alue 1), lähimaakunnista (alue 2) sekä Uudeltamaalta (alue 3). ”Toisen kehän” alueelta on lähtöisin enää joka kymmenes opiskelupaikan vastaanottaneista ja Länsi-Suomen maakunnista viisi prosenttia. Näin tarkasteltuna Itä-Suomen yliopisto on itä- ja keskisuomalaisten, mutta myös uusimaalaisten opinahjo. Toisaalta, mitä hakupaineisemmasta alasta on kyse, sitä tasaisemmin opiskelijat rekrytoituvat maan eri osista. Ja päinvastoin: isoille ja monissa yliopistoissa opetettaville aloille tulee suhteellisesti enemmän opiskelijoita lähialueilta eli opiskelijoiden liikkuvuus on vähäisempää. Tämä on tyypillistä myös muille monitieteisille yliopistoille. Maakuntatason tarkastelu paljastaa vielä, että vuosina 2015–2019 ItäSuomen yliopiston opiskelupaikan vastaanottaneita asui eniten Uudellamaalla, hieman yli viidennes. Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa asui noin kuudennes, mutta seuraavaksi sijoittuneissa maakunnissa eli Keski-Suomessa ja Pirkanmaalla kirjoilla oli enää viisi opiskelijaa sadasta. Maakunnittain jaoteltuna Itä-Suomen yliopistolla on siis kolme varsin tasavahvaa rekrytointimaakuntaa.


Alueellisen rekrytoinnin kuva täydentyisi olennaisesti, mikäli käytettävissä olisi yhtä tarkat tiedot opiskelijoiden sosioekonomisesta taustasta. Tilastokeskus on kuitenkin 2010-luvulla supistanut tietosuojakäytäntöihin vedoten opiskelijoiden sosioekonomisesta taustasta annettavia tietoja, eikä tuoreita, yliopistokohtaisia tai sitä tarkempia tietoja enää ole käytettävissä. Sen vuoksi on tyydyttävä vuoden 2010 tietoihin Itä-Suomen yliopiston opiskelijoiden sosioekonomisesta taustasta, minkä lisäksi on käytettävissä tieteenalakohtaisia tietoja vuodelta 2014. Oheisessa kuviossa 18. on tietoja ItäSuomen yliopiston opiskelijoiden sosioekonomisesta taustasta vuodelta 2010. Kuviosta nähdään, että Itä-Suomen yliopiston uudet opiskelijat valikoituivat vuonna 2010 tasaisemmin eri sosioekonomisista ryhmistä kuin yliopistolaitoksessa keskimäärin. Suurin ero on ylempien toimihenkilöiden ja heitä vastaavien yrittäjien sekä toisaalta Muut-ryhmän kohdalla. Ylimmästä ryhmästä tuli Itä-Suomen yliopistoon vähemmän opiskelijoita kuin yliopistoihin yleensä. Muutryhmän kohdalla tilanne on päinvastainen, eli Itä-Suomen yliopiston opiskelijoiden keskuudessa ryhmän osuus on suurempi kuin yliopistoissa keskimäärin. Muut-ryhmän sisällä erityisesti eläkeläisten lapsia oli Itä-Suomen yli-

Kuvio 18. Itä-Suomen yliopiston ja kaikkien uusien yliopisto-opiskelijoiden sosioekonominen tausta vuonna 2010.709 Kuvion sosioekonomiset ryhmät: I: Ylemmät toimihenkilöt ja heitä vastaavat yrittäjät II: Alemmat toimihenkilöt ja pienyrittäjät III: Työväestö IV: Maatalousväestö (yrittäjät ja työntekijät) V: Muut (eläkeläiset, työttömät, opiskelijat, tuntemattomat)

361


opiston uusissa opiskelijoissa selvästi enemmän kuin koko yliopistolaitoksessa. Kolmen muun sosioekonomisen ryhmän kohdalla erot olivat kuvion osoittamalla tavalla pieniä. Tiivistettynä Itä-Suomen yliopiston uusien opiskelijoiden sosioekonominen tausta oli siis tasa-arvoisempi kuin yliopistoissa keskimäärin ja siinä mielessä samanlainen kuin entisissä Kuopion ja Joensuun yliopistoissa. Vuoden 2010 tietojen perusteella uudet opiskelijat edustivat tasaisimmin eri sosioekonomisia ryhmiä ItäSuomen yliopiston lisäksi Jyväskylän, Lapin, Oulun ja Vaasan yliopistoissa sekä Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa – siis toisen maailmansodan jälkeen perustetuissa tai kasvaneissa opinahjoissa. Kaikissa niissä ylimmästä ryhmästä tuli eniten opiskelijoita, mutta ryhmän osuus oli hieman alle 40 prosentin luokkaa. Toisessa ääripäässä oli Svenska Handelshögskolan, jonka uusista opiskelijoista lähes kaksi kolmasosaa kuului ylimpään sosioekonomiseen ryhmään. Aalto-yliopistossa tuon ryhmän osuus oli yli 57 prosenttia ja Helsingin yliopistossakin miltei puolet.710 Tieteenalavalikoima selittää yliopistojen välisiä eroja opiskelijoiden sosioekonomisen taustan osalta. Teknillisillä ja kauppatieteellisillä aloilla ylimmästä ryhmästä on lähtöisin selvästi isompi osa opiskelijoista kuin esimerkiksi humanistisilla, 362

yhteiskuntatieteellisillä tai kasvatustieteellisillä aloilla. Niinpä yliopistot, joiden ytimessä on teknillinen ja kauppatieteellinen koulutus, ovat myös opiskelijakunnaltaan yläluokkaisempia. Toisaalta yliopistojen väliset erot liittyvät myös lähialueen väestön yleiseen sosioekonomiseen rakenteeseen. Esimerkiksi Uudellamaalla väestön sosioekonominen rakenne on huomattavasti toimihenkilö- ja yrittäjävaltaisempi kuin maan reunaalueilla. Tämä heijastuu myös yliopistojen opiskelijarakenteeseen, koska iso osa etenkin pääkaupunkiseudun yliopistojen opiskelijoista on kotoisin lähialueelta.711 Eri tieteenaloilla opiskelevien sosioekonominen tausta on tunnetusti erilainen.712 Käytettävissä ei kuitenkaan ole 2010-luvulta yliopistokohtaisia ja tieteenalakohtaisia tietoja, joten on tyydyttävä koko opiskelijakuntaa koskeviin numeroihin. Vuodelta 2014 olevat tiedot kuitenkin osoittavat, että tieteenalojen väliset erot opiskelijoiden taustassa ovat säilyneet hyvin samankaltaisina kuin aiemmin, vaikka sosioekonominen ryhmittely on hieman muuttunut. Toimihenkilö- ja yrittäjäperheiden lapsia oli edelleen suhteellisesti eniten lääketieteen, hammaslääketieteen, eläinlääketieteen ja farmasian opiskelijoissa eli reilusti yli puolet uusista opiskelijoista. Oikeustieteessä, kauppatieteessä ja tekniikan alalla toimihenkilö- ja


yrittäjätaustaisia uusia opiskelijoita oli runsaat 40 prosenttia, ja luku oli samaa tasoa myös maa- ja metsätieteissä. Toisesta päästä löytyvät humanistiset tieteet sekä yhteiskunta- ja terveystieteet, joiden opiskelijoista vain noin kolmannes oli toimihenkilö- ja yrittäjätaustaisia. Heistä lähes puolet – terveystieteissä jopa yli puolet – oli kuitenkin lähtöisin ryhmästä, johon kuuluivat eläkeläiset, työttömät ja muut vastaavat.713 Edelleen niin sanotuille hakupainealoille rekrytoituneet opiskelijat ovat pääsääntöisesti yläluokkaisempia kuin sisäänotoltaan isoille ja useissa yliopistoissa opetettaville aloille tulleet. Suomalaisten lisäksi kasvanut joukko ulkomaalaisia perustutkinto-opiskelijoita on värittänyt Itä-Suomen yliopiston kampuksia 2010-luvulla. Opiskelijakunnan kansainvälistäminen nousi yliopistopolitiikan keskiöön ainakin puheiden tasolla jo 1990-luvulla. Silti ulkomailta tulleiden opiskelijoiden määrä pysyi viime vuosituhannen puolella muutamissa sadoissa, ja vasta uuden vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä ulkomaalaisten opiskelijoiden määrä yli kolminkertaistui. Taustana kasvulle oli Suomen entistä tiiviimpi kytkeytyminen eurooppalaiseen korkeakoulutusalueeseen sekä toisaalta määrätietoinen, ministeriövetoinen panostaminen kansainvälistymiseen.714

Itä-Suomen yliopiston opiskelijakunnan kansainvälistymistä voi tarkastella opiskelijoiden liikkuvuuden näkökulmasta. Oheisesta kuviosta 19 nähdään Itä-Suomen yliopiston opiskelijoiden liikkuminen ulkomaisiin yliopistoihin sekä ulkomaalaisten opiskelijoiden tulo Itä-Suomen yliopistoon. Mukana on sekä lyhytaikainen eli alle kolmen kuukauden mittainen että pitkäaikaisempi opiskelu. Kuviosta nähdään, että opiskelijaliikkuvuus sekä Suomeen että ulkomaille on lisääntynyt koko 2010-luvun vuosikymmenen puolivälin notkahduksesta ja vuoden 2017 pienestä laskusta huolimatta. Kehityssuunta on ollut sama ja paljolti samatahtinen myös Itä-Suomen yliopistossa. Yhteistä on myös se, että tulijoita on ollut lukumääräisesti enemmän kuin lähtijöitä. Itä-Suomen yliopistossa ero on isompi kuin valtakunnallisesti, sillä vuositasolla lähtijöitä oli enimmillään noin 400, mutta tulijoita yli 600. EU/ETA-alueen ulkopuolisille opiskelijoille vuonna 2017 voimaan tullut lukuvuosimaksu näkyy pienenä pudotuksena tulijoiden määrässä, mutta suurta muutosta ei näytä tapahtuneen. Pitkälti tämä johtui siitä, että EU/ETA-alueen ulkopuolelta tulleiden opiskelijoiden määrä oli vuositasolla hieman yli sata ja lähes kaikille myönnettiin 363


Kuvio 19. Itä-Suomen yliopistoon ulkomailta tulleiden ja sieltä ulkomaille lähteneiden opiskelijoiden määrä sekä kaikkien yliopistojen tulleiden ja lähteneiden opiskelijoiden määrät vuosina 2010–2018.715 Kuvion merkinnät: UEF/lähtö: Itä-Suomen yliopistosta ulkomaisiin yliopistoihin lähteneet opiskelijat UEF/tulo: Itä-Suomen yliopistoon tulleet ulkomaalaiset opiskelijat UEF/yht: Lähteneiden ja tulijoiden yhteismäärä kaikki/lä: Kaikista yliopistoista ulkomaisiin yliopistoihin lähteneet opiskelijat kaikki/tu: Kaikkiin yliopistoihin ulkomailta tulleet opiskelijat kaikki/yht: Kaikkiin yliopistoihin tulleiden ja lähteneiden yhteismäärä UEF:n lukumäärä on vasemmanpuoleisessa ja kaikkien yliopistojen lukumäärä on oikeanpuoleisessa numerokentässä.

364

maksun kokonaan tai suurelta osin korvannut stipendi. Lukuvuosimaksun itse maksaneita on vuosittain vain yksittäisiä,716 eikä EU/ETA-alueen ulkopuolelta tulleiden opiskelu siten tosiasiallisesti muuttunut maksulliseksi. Yliopiston omat luvut ulkomaalaisten tutkinto-opiskelijoiden määristä ovat yhteneväisiä edellä esitetyn kanssa. Vuonna 2013 ulkomaalaisia tutkinto-opiskelijoita tilastoitiin hieman alle tuhat, mutta 2018 jo lähes 1 200.717 Tieteenaloittain tarkasteltuna Itä-Suomen yliopistosta löytyi eroja kansainvälisen opiskelijaliikkuvuuden osalta. Ne liittyvät alojen erisuuruisiin opiskelijamääriin ja kansainvälisyyden erilaiseen asemaan. Esimerkiksi vuoden 2018 tietojen perusteella eniten ulkomaille lähteneitä oli kauppa-, hallinto- ja oikeustieteissä, metsätieteissä sekä yhteiskunta- ja kasvatustieteissä. Luonnontieteissä ja lääketieteessä liikkuminen ulkomaille oli vähäisintä. Kuva muuttuu jonkin verran toisenlaiseksi tarkasteltaessa ulkomailta Itä-Suomen yliopistoon tulleita. Yhteiskuntatieteisiin toki tuli paljon ulkomaalaisia opiskelijoita, mutta lääketiede sekä terveys- ja


hyvinvointialat ylsivät miltei samalle tasolle. Vähiten tulijoita oli humanistiselle alalle. Kaikkein tasaisimmin ulkomaille lähtijöitä ja ulkomailta tulijoita oli metsätieteissä.718 Maanosittain tarkasteltuna opiskelijoiden liikkuvuus on edelleen hyvin Eurooppa-keskeistä. Lähteneiden ja tulleiden kokonaiskuvassa noin 80 prosenttia vaihdosta suuntautuu omaan maanosaan. Toiseksi eniten liikkuvuutta on Aasian kanssa ja kolmanneksi eniten PohjoisAmerikan kanssa. Yksittäisistä maista selvästi eniten vaihtoa oli vuonna 2018 Saksan kanssa. Seuraavaksi tärkeimmät maat tässä mielessä olivat Espanja, Ranska, Italia ja Hollanti. Naapurimaat Venäjä ja Ruotsi eivät yltäneet eurooppalaisten maiden kärkikastiin. Aasian maista odotetusti eniten opiskelijaliikkuvuutta oli Kiinan ja Etelä-Korean kanssa.719 Kuva opiskelijoiden kansainvälisyydestä ja liikkuvuudesta on osin samanlainen kuin edellä opetus- ja tutkimushenkilökunnan kohdalla. Määrät ovat lisääntyneet 2010-luvulla nopeasti, kuten on tapahtunut myös koko yliopistolaitoksessa. Itä-Suomen yliopistoon tulevat ovat kiinnostuneimpia luonnon- ja lääketieteiden opiskelusta, mutta myös muiden tieteenalojen perustutkintoa suorittavat hakeutuvat ahkerasti Itä-Suomen

yliopistosta ulkomaille opiskelemaan. Itä-Suomen yliopiston opiskelijoidenkin kohdalla Eurooppa on selvästi hallitseva suunta. Menijöitä ja tulijoita on toki myös Aasiaan ja Aasiasta, ei kuitenkaan yhtä paljon kuin henkilökunnan keskuudessa, jossa mainitusta maanosasta kotoisin olevia on miltei yhtä paljon kuin eurooppalaisia. Liikkuvuuden ja kansainvälistymisen näkökulmasta valmistuneiden työllistyminen on iso kysymys 2010-luvun päättyessäkin. Ulkomaalaisten määrän lisääntyminen Itä-Suomen yliopiston henkilökunnassa viittaa siihen, että tutkinnon suorittaneista entistä useampi työllistyy yliopistossa. Tämän lisäksi yliopistopaikkakuntien ja lähialueiden elinkeinoelämän, julkisen sektorin ja järjestöjen pitäisi kuitenkin jatkossa pystyä työllistämään selvästi isompi määrä tutkinnon suorittaneita ulkomaalaisia, jotta kansainvälistymisen potentiaali tulisi hyödynnetyksi. Palautteen perusteella Itä-Suomen yliopistossa opiskelevat näyttävät olevan kohtuullisen tyytyväisiä opinahjoon, opetukseen ja opiskeluun (3,8/5,0). Tosin erot eri yliopistojen välillä ovat kokonaisarvioinnissa hyvin pieniä. Myös erot Itä-Suomen yliopiston sisällä eri tieteenalojen kesken olivat lähes olemattomia. Samanlaisen tuloksen antoi myös yliopistosta valmistuneille 365


suunnattu kysely. Sen perusteella vastaajat pitivät saamaansa koulutusta ja suorittamaansa tutkintoa hyvinä. Yliopisto-opinnot olivat kehittäneet erityisesti aloitteellisuutta, itseohjautuvuutta ja ongelmanratkaisu- ja yhteistyötaitoja sekä tiedonhankintavalmiuksia. Vaikka kyselyihin kannattaa suhtautua kriittisesti, merkille pantavaa on kuitenkin se, että valmistuneet olivat valmiita suosittelemaan suorittamaansa koulutusta muille ja he myös uskoivat työnantajien arvostavan tutkintoa.720 Itä-Suomen yliopiston opiskelija 2010-luvulla on tyypillisesti lähialueilta tai Uudeltamaalta kotoisin. Hän on

366

tavallisimmin lähtöisin ylimmästä sosioekonomisesta ryhmästä, mutta toisaalta usein myös keskiluokkaisemmasta perheestä. Naispuolinen opiskelija on todennäköisesti aloittanut terveys- ja hyvinvointialan, kasvatustieteiden, yhteiskuntatieteiden tai luonnontieteiden opinnot. Monet hänen opiskelutovereistaan tulevat paljolti samanlaisesta taustasta, mutta pian nuori opiskelija huomaa, että miltei joka kymmenes kanssaopiskelija on ulkomailta tullut vaihto-opiskelija ja opettajakunnassakin on eri taustaisia ihmisiä. Voisipa sitä itsekin viettää lukukauden toisenlaiseen opiskelukulttuuriin tutustuen.


Paratiisia rakentamassa – tuokiokuvia ylioppilaskunnan alkuvuosilta Rai rai! Tämä huudahdus on yleensä totuttu kuulemaan illanviettotilaisuuksissa ja sillä viitataan letkeään – usein väkijuomien voitelemaan – menoon. Myös Itä-Suomen yliopiston ylioppilaskunnassa, ISYY:ssä, rai-sana tuli kirjatuksi 2010-luvun alun strategiaan, jonka työstäminen lähti liikkeelle kahden edustajiston jäsenen, Markus Kytölän ja Hannu Jaakkolan ponsiesityksestä. Huudahduksen nähtiin kuvaavan ihmisessä läikähtävää lämmintä tunnetta, kun hän ymmärtää, mitä opiskelu oikeasti on. Sillä viitattiin sanan venäjänkieliseen (paй) merkitykseen, joka tarkoittaa paratiisia.1 Ylioppilaskunnan puheenjohtajana vuosina 2010 ja 2011 toiminut Sara Remes (nyk. Launio) muisteli paratiisiin päätymisen tapahtuneen huumorin varjolla: Joku heitti ruokapöytäkeskustelussa ilmoille rai rai -vitsiä ja siihen joku totesi, että rai tarkoittaa venäjäksi paratiisia. Tulimme kirjanneeksi sen, että rai rai oli meidän sisäinen kokemus siitä, mitä se opiskelu on. Se on hurttia huumoria mutta toisaalta myös paratiisi, jossa voi tavoitella aidosti sitä hyvää ihmisyyttä ja hyvää yhteiskuntaa. Itsensä kilvoittelua.2

Nuorten aikuisten kansoittaman ylioppilaskunnan aktiivien keskuudessa eli vahva idealistinen henki. ISYY:n ensimmäisinä vuosina korostui yhteisen identiteetin määrittelyn tavoite. Uudessa yhteisössä liikkeelle lähdettiin puhtaalta pöydältä ja avoimin mielin. Työskentely konkretisoitui strategian työstämisessä, minkä aikana myös ylioppilaskunta-aktiivien ajatukset kirkastuivat sen suhteen, ”mitä me olemme.” Alkuvaiheen positiivisesti aistineille optimisteille strategian kanssa ”puljaamisesta” jäi syvä yhteisöllisyyden kokemus. Villi ja utopistinen ajattelu oli sallittua. Uudet ihmiset kohtasivat, syntyi toveruutta ja toveruudesta uusia virikkeitä, kun aktiivit pääsivät haastamaan ja peilaamaan ajatuksiaan muiden ajatuksiin.3 Hyväksytyssä strategiassa ISYY julistautui foorumiksi sivistyneeseen keskusteluun sekä jäsentensä koulutukseen ja tukemiseen. Se oli paitsi edunvalvoja myös erilaisten hyvinvointi-, liikunta- ja kulttuuripalveluiden järjestäjä. Yhteiskunnallisena vaikuttajana ylioppilaskunta halusi olla rakentava. Merkille pantavaa oli se, ettei ISYY:n ja yliopiston johtohenkilöiden välillä esiintynyt alkuaikoina juurikaan erimielisyyksiä, vaikka askeleitaan tapailevassa yliopistossa muutoin kuohuikin aika tavalla ja jotkin opiskelijat vaativat aina kansallista mediaa myöten yliopistolta avoimempaa päätöksentekoa. Ylioppilaskunta ei kuitenkaan halunnut olla rähjäävä rakkikoira vaan se halusi rakentavuutta painottavan strategiansa mukaisesti säilyttää hyvän ilmapiirin yliopiston johdon suuntaan. Toisaalta ylioppilaskunnalla oli strategiatyön ja toiminnan vakiinnuttamisen kanssa niin paljon tehtävää etenkin ensimmäisenä vuonna, että yhteydenpito rehtoraattiin jäi jo tästä

367


syystä väistämättä vähemmälle. Rehtori Perttu Vartiainen ilmaisikin syksyllä 2010 huolensa yliopiston ja ylioppilaskunnan etääntymisestä ja toivoi kanssakäymisen palaavan samalle tasolle kuin mitä se oli ollut yliopiston perustamisvaiheessa. Vartiaisen toive toteutui myöhemmin, kun alkuvaikeuksien jälkeen ylioppilaskunnan ja yliopiston johdon välille syntyi avoin keskusteluyhteys. Suunsa sai aina aukaista, jos sanottavaa ilmeni – olipa virallista agendaa tai sitten ei.4 Ylioppilaskunta ei lähtenyt missään vaiheessa kiistämään tai väkisin häivyttämään kampusten välistä etäisyyttä. Päinvastoin pitkä välimatka hyväksyttiin faktana. Sama koski kampuskohtaisia identiteettejä. Ylioppilaskunnan Joensuun ja Kuopion toimistoilla viljeltiin hyvin paljon toisistaan poikkeavaa huumoria. Myös toimintatavoissa oli eroja. Näitä ominaispiirteitä ei haluttu kitkeä pois, mutta niiden rinnalle luotiin ihmisiä yhdistäviä kampusrajat ylittäviä käytänteitä. Esimerkiksi ylioppilaskunnan hallituksen kokouksia pyrittiin järjestämään ensimmäisenä vuotena mahdollisimman paljon kasvotusten siten, että eri kampusten edustajat olivat paikalla samassa tilassa. Vasta myöhemmin kokouksissa ryhdyttiin käyttämään enemmän videoneuvotteluvälineitä. Ratkaisua voitiin pitää hyvänä luottamuksen rakentamisen kannalta. Tiettyjä käytänteitä haluttiin myös yhtenäistää. Esimeriksi Kuopion tapa jakaa parkkilupia levisi myöhemmin myös Joensuuhun. Monitieteisen Itä-Suomen yliopiston ylioppilaskunnan jäsenillä olikin monia erilaisia identiteettejä sekä tapoja kohdata toisiaan ja ilmaista itseään.5

368

ISYYn hallitus osallistui vuoden 2014 nenäpäivään. Hallitus haastoi myös edustajiston 8.11. kokouksessaan osallistumaan Nenäpäivään hankkimalla nenän ja pukeutumalla siihen sekä yllytti jaostoja ja kampusvaliokuntia järjestämään toiminnallisen tempauksen Nenäpäivän hengessä. Kuvassa vuoden 2014 ISYY:n hallitus. Kuva: ISYYn kuva-arkisto


Kampusrajat ylittävässä identifioitumisessa keskeisessä roolissa vaikutti ylioppilaskunnan pääsihteeri. Hänen tehtävänkuvaansa kuului vuonna 2018 tapahtuneeseen Savonlinnan kampuksen alasajoon asti reissaaminen kolmen kampuksen välillä. Ensimmäistä, vuosina 2010–2014 toiminutta pääsihteeriä Janne Mertasta seurannut savonlinnalainen Anna-Kristiina Mikkonen kuvasi, kuinka pääsihteerin toimessa ajokilometrit vain vilisivät silmissä: ”Näiden vuosien aikana olen paljon reissannut ja aina on osittainen huono omatunto siitä, että aina on väärässä paikassa. Sitä mie olen aina vitsaillut, että minähän päivänä se koittaa, että ajelen ajatuksissani väärään kampuskaupunkiin. Sitä ei ole vielä tapahtunut, mutta paljon olen matkustanut. Kun miettii muita ylioppilaskuntia ja meitä, niin monet ylioppilaskunnat sanoo sitä, että heillä on monta kampusta, mutta ne on sentään samassa kaupungissa. Mutta se on hirveän hankala monien muiden ylioppilaskuntien tajuta, että meillä on oikeasti vähintään 140 kilometriä jokaisen kampuksen välillä ollut. Ja se ei ole oikeasti mitään E-18 -moottoritietä. Nämä ovat semmoista kinttupolkua nämä Itä-Suomen tiet, että kyllä tietää ajaneensa.”6 Pääsihteerin tehtäviin kuului myös ISYY:n palkatun henkilöstön työhyvinvoinnista huolehtiminen. Henkilökunta ja ylioppilaskunnan hallitus kokoontuivat kerran kuussa. Alkuvuosina joko kasvokkain tai videoneuvotteluina käydyt neuvottelut vietiin läpi suomeksi, mutta kansainvälisten opiskelijoiden löydettyä tiensä hallituksen toimintaan

erilainen viestintä hoidettiin suomen ohella myös englanniksi. Työn monipuolisuus ja opiskelijayhteisön kansainvälistyminen takasivat sen, että pääsihteerin työpäivät ”paratiisissa” eivät olleet koskaan samanlaisia.7 Sama päti myös muuhun henkilökuntaan, kuten edunvalvontasihteerinä työskennelleen Pekka Koivaaran arkeen: Mun lähin työpari on Kuopiossa ja me nähdään ehkä kerran kuukaudessa, mutta sitten puhelimella, Messengerillä, Skypellä sun muilla välineillä ollaan yhteydessä. Se on ollut sellaista luovimista, mutta minusta se on ollut tosi hyvä, koska minä olen meidän luottamushenkilöille sanonut, että tämä kouluttaa kyllä hyvin tulevaan työelämään. Firmat on kansainvälisiä ja kokoukset pidetään etänä, kun eri ihmiset on eri mantereilla. Siihen kannattaa opetella. Ongelma on se, että joihinkin asioihin tarvitaan kaksi ihmistä, kun ennen oltaisiin ehkä pärjätty yhdellä. Joskus se myös vie vähän rahaa ja aikaa, kun ihan kaikkea ei voi hoitaa etänä.8 Mytologisissa ja uskonnollisissa kuvaelmissa paratiisi nähdään yleensä ihanteellisen elinympäristön ilmentymänä, jossa elämän helppous, onnellisuus ja riskittömyys eivät ole uhattuna. Tässä mielessä ISYY muistutti – muiden ylioppilaskuntien tapaan – muista paratiiseista poikkeavaa muinaisskandinaavista Valhallaa, jossa päivisin käytyä sotimista seurasi yölliset juhlat.9 Julkisoikeudellisena yhteisönä ylioppilaskunnan edustajisto koostui erilaisista vaaleilla valituista ryhmittymistä, joista osa oli avoimen poliittisia ja osa poliittista sitoutumattomuutta korostavia mutta

369


silti tiettyä agendaa ajavia. Tämän vuoksi kahden vuoden välein valittavat edustajistot ja hallitukset olivat erilaisten näkemysten kyllästämiä. Ja kuten yleensä, erilaiset näkemykset johtivat toisinaan vakaviinkin ristiriitoihin.10 Ylioppilaskunnassa vallitsevien näkemysten poukkoilun todennäköisyyttä lisäsi edustajiston jäsenten eli edaattorien nopea vaihtuvuus. Hyvin usein uusi edustajisto halusi jättää oman puumerkkinsä erottuakseen edellisestä edustajistosta. Näin ollen kahden vuoden välein tietyt kysymykset palasivat syklinomaisesti edustajiston käsiteltäväksi.11 Yksi tällainen kysymys oli ylioppilaslehti Uljas. Lehden alkutaivalta värittäneet kriisit laukesivat, kun päätoimittajana toiminut Veera Järvenpää astui sivuun ja hänen tilalleen tuli vuoden 2010 alussa Jarkko Kumpulainen. Siinä missä Järvenpää oli ajanut puhtaasti ammattitoimittajien varaan rakentuvaa kriittistä ja moniin suuntiin provosoivaa ja radikaalia uutisointia – Järvenpään sanoin: ”rajua kamaa” –, Kumpulainen omaksui avustajavetoisemman ja ylioppilaskunnan jäseniin avoimemmin suhtautuvan linjan. Aikaisemmin Lapin yliopiston ylioppilaskunnan lehden päätoimittajana toiminut Kumpulainen sanoi valituksi tultuaan tekevänsä ”jäsenistönsä näköistä lehteä.” Lähtökohdat olivat kaikkea muuta kuin helpot. Lehden vuoden 2010 budjettia leikattiin rajusti. Ylioppilaskunnan pääsihteeri Janne Mertasen mukaan leikkaus oli osa ylioppilaskunnan talouden tasapainottamista. Eräät lehteä lähempää tarkastelleet näkivät toimenpiteen kostona lehden tavasta saattaa ylioppilaskunta eli lehden omistaja kriittisessä uutisoinnissa ”huonoon valoon”. Budjettikiristyksen

370

vuoksi Kuopion kampustoimittaja irtisanottiin ja palkollisiksi jäivät Kuopiossa pääasiassa toiminut päätoimittaja Kumpulainen sekä Joensuun kampustoimittaja Pasi Huttunen. Siirtyminen avustajavetoiseen lehteen oli siis osin pakon sanelema.12 Uljas oli 2010-luvulla lukijoilleen eräänlainen – paratiisistakin tuttu – hyvän ja pahan tiedon puu. Lehden kannattajat arvostivat Uljaan tapaa toimia opiskelijoiden edunvalvonnassa, Jarkko Kumpulaista lainatakseni, ”Troijan hevosena”. Tällä hän tarkoitti sitä, että juuri journalismin kautta valikoitiin agendalle niitä asioita, jotka olivat ylioppilaskunnassa ja opiskelijoiden keskuudessa isoja, yhteiskunnallisestikin merkittäviä juttuja. Toimituksessa lehteä kehitettiin myös koulutuslaitoksena. Se tarjosi aktiiviselle avustajakunnalle väylän kehittää omaa tiedotusosaamistaan. ”Jos sä osaat hyvän uutisen kirjoittaa, niin sä voit sen jälkeen popularisoida tiedettä tai hakea apurahoja tai myyt mitä tahansa. Jokainen tulee jollain tavalla elämänsä aikana tiedottamaan”, Kumpulainen tiivisti lehden mediakasvatuksellisen roolin.13 Uljaan kriitikot puolestaan olisivat mieluummin nähneet yhteiskunnallisten asioiden sijasta enemmän kampuskohtaiseen opiskeluun, opintoihin ja opiskelijaelämään, kuten juhliin liittyvää uutisointia. Tämä oli erityisesti ainejärjestöjen intresseissä. Lehden lakkauttamista pohdittiin vuonna 2013, jolloin ylioppilaskunnan hallitus esitti lehdestä luopumista ja siirtymistä viestinnässä yhden nettisivun malliin. Toisin sanoen esityksessä taustoittava journalismi teki sijaa toteavalle tiedottamiselle. Tätä kautta hallitus toivoi saavutettavan 35 000 euron säästöt.


Esitys kuitenkin tyrmättiin selvin äänimäärin edustajiston kokouksessa marraskuussa. Ylioppilaskunnan puheenjohtaja Jori Vaissalon mukaan päätös kertoi edustajiston selvän enemmistön halusta näyttää vihreää valoa ”ylioppilasliikkeen sanansaattajalle” Itä-Suomessa.14 Päätöksen jälkeen kohu Uljaan ympärillä rauhoittui pariksi vuodeksi. Uljaan tulevaisuus nousi uudelleen esiin vuonna 2015, jolloin jälleen yksi uusi ”edarisukupolvi” oli vallan kahvassa. Tälläkään kertaa keskustelu lehden tulevaisuudesta ei ennakoinut lehdelle mitään hyvää. Väistyvä edustajisto päätti viimeisessä kokouksessaan tiukan äänestyksen jälkeen lakkauttaa paperilehden seuraavan edustajistokauden eli vuoden 2017 loppuun mennessä. Siihen saakka tekijät saisivat jatkaa journalistista tehtäväänsä normaaliin tapaan. Pasi Huttusen mukaan Uljaan ja edustajiston välisestä jatkuvasta jännitteestä huolimatta hän ei ollut koskaan saanut nauttia missään muualla yhtä suuresta journalistisesta vapaudesta kuin mitä hänellä oli Uljaassa. Lopulta Huttusen ja kumppanien journalistinen vapaus Uljaassa tuli tiensä päähän, kun ISYY:n edustajisto päätti joulukuussa 2018 lakkauttaa lehden. Vain vuotta aikaisemmin oli ryhdytty toteuttamaan Uljas-visiota lehden siirtämiseksi vaiheittain printtimuodosta kokonaan verkkoon. Nyt visio ja koko lehti joutuivat roskakoriin. Päätöstä perusteltiin Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön perimän maksun korottamisella sekä mahdollisesti lähitulevaisuudessa eteen tulevalla ylioppilaskunnan pakkojäsenyyden poistumisella, mitkä ohjasivat ylioppilaskuntaa ennakoivaan talouden sopeuttamiseen.15

ISYYn edustajisto aloitti vuoden 2017 syyslukukauden virkistäytymällä olympialaisten merkeissä. Voittajatiimin palkintona oli se, että kuvaa otettaessa sai poseerata autoissa. Kuva: ISYYn kuvaarkisto

371


Virallisen selityksen lisäksi, tai sen sijasta, lehden lakkautukseen pettyneet löysivät myös muita syitä, kuten Kuopiossa pitkään itäneen halun ajaa etäiseksi koettu lehti alas. Uljaan toimittaminen oli koko sen historian ajan voittopuolisesti joensuulaisten käsissä. Tämä ei johtunut siitä, etteivätkö ovet olisi olleet auki kuopiolaisille. Kuopiosta ei vain missään vaiheessa löytynyt avustajia samassa suhteessa kuin Joensuusta – ja Savonlinnasta, missä ongelmana oli puolestaan lehden alkuvuosina jakelun järjestäminen. Kuopion kampuksella, missä ainejärjestöjen valta oli perinteisesti vahva ja missä ylioppilaslehti ei koskaan saavuttanut yhtä vahvaa institutionaalista asemaa kuin Joensuussa, ei nähty ylioppilaskunnan kustantamaa lehteä ehdottoman tärkeänä yhtenäisyyden luojana ja ylläpitäjänä. Samaa mieltä tosin oltiin myös eräissä Joensuun kampuksen ainejärjestöissä.16 Uljaalla oli koko sen lyhyen historian ajan persoonallinen mutta taitava ilmoitusmyyjä, Valto Merta, joka osasi myydä sivun kokoisen mainoksen tarvittaessa vaikka kouvolalaiselle autokauppiaalle. Tästäkään huolimatta lehden toimittamisessa ei päästy missään vaiheessa voitolle. Mikään yllätys tämä ei ollut, sillä ylioppilaslehdet ovat aina olleet taloudellisissa ongelmissa. Uljaan ylläpito olisi tarvinnut tahtoa nähdä rahan pumppaaminen lehteen avustuksena, jolla ylioppilaskunta saisi vastineeksi näkyvyyttä kampusten ulkopuolella sekä kriittisellä silmällä ylioppilaskunnan toimintaa valvovan ja siitä opiskelijoille raportoivan vallan vahtikoiran. Vuosina 2013 ja 2015 tahtoa sattui löytymään riittävästi, mutta vuonna 2018 vallassa oli sellainen edustajisto, joka päätti ajaa leh-

372

den alas äänin 23–14. Lehden kaataminen ei ollut puhdas savolainen lääkäri- ja hammaslääkäriopiskelijoiden projekti vaan mukana oli myös joitain edustajia Joensuun kampukselta. Sen myötä ISYY liittyi Vaasan ja Lappeenrannan ylioppilaskuntien seuraksi siihen kukkaron nyörejä kiristäneeseen joukkoon, joka päätti 2010-luvun jälkipuoliskolla kaataa ”hyvän ja pahan tiedon puunsa”. Paineita lehtien lakkauttamiseen ilmeni samanaikaisesti myös muualla.17 Lyhyt kuvaus Uljaan kohtalosta toimikoon tässä yhteydessä esimerkkinä niistä ylioppilaspolitiikkaan ja arvovalintoihin liittyvistä jännitteistä, jotka ovat aina kuuluneet ylioppilaskuntien historiaan.18 Ei kuitenkaan pidä erehtyä luulemaan, että ISYY:n itäinen paratiisi olisi ollut tyystin riitaa kylvävien käärmeiden kansoittama. Päinvastoin ylioppilaskunta on 2020-luvun alussa monilla tavoin yhtenäisempi yhteisö kuin mitä se oli 2010-luvun alussa. ISYY kehittyi vuosikymmenessä niin palveluorganisaationa kuin edunvalvojana. Kampusten muuttuessa yhä kansainvälisemmiksi ISYY panosti vuosikymmenen jälkipuoliskolla ulkomaisten tutkinto- ja vaihto-opiskelijoiden tavoitettavuuteen. Myös työskentelyssä kaikenlaista häirintää vastaan otettiin askeleita eteenpäin.19 Isyyläisyys ei rajoitu pelkästään kampusten sisälle. Tästä on hyvänä osoituksena entisten ylioppilaskunta-aktiivien perustama alumnijärjestö Railumnit ry. Toistaiseksi vielä pieni yhdistys pitää yllä verkostoja ja luo yhteyksiä yhteiskuntaan. Se kokoontuu pari kertaa vuodessa järjestäen erilaisia seminaareja. Railumnien osaamiskirjo on myös ISYY:n käytössä. ”Kun Itä-Suomi kuitenkin on vähän


altavastaaja Suomessa, niin ehkä me voidaan luoda sellainen verkosto, jolla on 20 tai 50 vuoden päästä aidosti merkitystä niille nuorille, jotka sitten päätyvät opiskelemaan Itä-Suomen yliopistoon. Olemme kärsivällisiä työmme suhteen”, Sara Launio avasi yhdistyksen pitkän tähtäimen tavoitteita.20 Tässä mielessä ISYY eräänlaisena paratiisina näyttää olevan enemmänkin tila kuin konkreettinen paikka. Se elää siellä, missä sen jäsenet kulloinkin liikkuvat. Parhaimmillaan isyyläisyys on sukupolvelta toiselle välittyvä kokemus yhteenkuuluvuudesta. Olipa sukupuoli tai äidinkieli mikä hyvänsä. Annettakoon lopuksi puheenvuoro ISYY:n työtä sivusta seuranneelle ja siitä raportoineelle Jarkko Kumpulaiselle. Hänellä oli ajoittaisista yhteenotoista huolimatta lämpimät tunnelmat ylioppilaskuntaa kohtaan. Hän kuitenkin halusi muistuttaa uusia edarisukupolvia ylioppilaskunnan ydintehtävän jatkuvasta vaalimisesta: sitä ei pitäisi koskaan ottaa itsestäänselvyytenä: ”Kysyin aina uusilta ylioppilaskunnan hallituksen jäseniltä ylioppilaskunnan tehtävistä, ja ne vastasi aina missiota ja strategiaa ja tavoitetta. Iskulauseita. Sitten ikään kuin hybriksen jälkeen kysyin, että mites toi edunvalvonta, niin vasta sitten hoksasivat sen. Ylioppilaskunnan pitäisi aina kiteyttää avaintehtävää itselleen.”21

Lähdeviitteet https://prezi.com/zc1c3wl6ybhz/isyy-strategia/; Uljas 4/2011; Sara Launion haastattelu 27.6.2018. Sara Launion haastattelu 27.6.2018. 3 https://prezi.com/zc1c3wl6ybhz/isyy-strategia/; Uljas 4/2011; Sara Launion haastattelu 27.6.2018. 4 https://prezi.com/zc1c3wl6ybhz/isyy-strategia/; Uljas 7/2010; HS 16.12.2010; Janne Mertasen haastattelu 28.3.2018; Anna-Kristiina Mikkosen haastattelu 19.6.2018; Sara Launion haastattelu 27.6.2018. 5 Anna-Kristiina Mikkosen haastattelu 19.6.2018; Pekka Koivaaran haastattelu 5.4.2018; ks. myös Karhapää 2016, 152. 6 Anna-Kristiina Mikkosen haastattelu 19.6.2018. 7 Anna-Kristiina Mikkosen haastattelu 19.6.2018; myös Pekka Koivaaran haastattelu 5.4.2018. 8 Pekka Koivaaran haastattelu 5.4.2018. 9 Vrt. Närhi 2009, 54–57. 10 Vrt. esim. Puustinen 2009, 73–95. 11 Esim. Pasi Huttusen haastattelu 19.12.2018. 12 Uljas 8/2009; Uljas 10/2009; Uljas 2/2010; Ylioppilaslehti 19.2.2010; Jarkko Kumpulaisen haastattelu 20.11.2018; Pasi Huttusen haastattelu 19.12.2018. 13 Jarkko Kumpulaisen haastattelu 20.11.2018. 14 Karjalainen 31.10.2013; SS 31.10.2013; https://www.isyy.fi/ajankohtaista/uutisarkisto/2013-2/isyyn-edustajisto-paatti-uljaan-tulevaisuudesta-ylioppilaslehti-uljas-jatkaa-toimintaansa.html; Jarkko Kumpulaisen haastattelu 20.11.2018; Pasi Huttusen haastattelu 19.12.2018. 15 https://www.isyy.fi/ajankohtaista/uutisarkisto/2015-2/edustajisto-hyvaksyi-toimintasuunnitelman-ja-talousarvion-vuodelle-2016.html; https:// www.isyy.fi/ajankohtaista/uutisarkisto/2018-2/ylioppilaslehti-uljaslakkautetaan-2.html; Pasi Huttusen haastattelu 19.12.2018.; Ari Tervashongan haastattelu 8.11.2018. 16 Pasi Huttusen haastattelu 19.12.2018.; Ari Tervashongan haastattelu 8.11.2018. 17 Journalisti 1/2019. 18 Vrt. Kolbe 1996; Puustinen 2009. 19 Anna-Kristiina Mikkosen haastattelu 19.6.2018; Pekka Koivaaran haastattelu 5.4.2018. 20 Sara Launion haastattelu 27.6.2018. 21 Jarkko Kumpulaisen haastattelu 20.11.2018. 1

2

373


374


epilogi

Kahdella pääkampuksella toimiva Itä-Suomen yliopisto löysi vähitellen oikeanlaisen sävelen 2020-luvulle tultaessa. Yhtenä suurimpana tulevaisuuden haasteena yliopistolla on kansainvälisen tunnettuuden vahvistaminen. Kuva: Raimo Oinas, Itä-Suomen yliopisto.

375


Taustasta fuusioon Itä-Suomen yliopiston perustaminen oli osa yliopistofuusioiden aaltoa, joka iski Euroopan yli 2000-luvun alussa. Uusi 1980-luvulta alkaen kehittynyt kilpailutalouden aikakausi vaikutti vahvasti yhdistymisaallon taustalla. Isossa kehyksessä se liittyi niin sanotun arvioivan valtion vahvistumiseen länsimaissa. Arvioiva valtio punnitsi uudelleen perinteistä rooliaan yhteiskunnassa ja korosti toiminnan tulosten mittaamista pelkän resurssien jakamisen sijaan. Yliopistoilta ja korkeakouluilta odotettiin tässä tilanteessa muun yhteiskunnan tapaan tehokkaampaa resurssien käyttöä, ja lisäksi niiden oli kiinnitettävä huomiota myös tutkimuksen laatuun ja kansainväliseen maineeseen. Uuden ajattelutavan myötä yliopistoja on vastuullistettu uudessa mitassa ja eri tavalla kuin aikaisemmin. Tämä näkyy esimerkiksi strategisten painopisteiden tai linjausten tärkeytenä sekä yliopistojen koulutustehtävän eli koulutetun työvoiman tuottamisen painottumisena. Tätä voi tulkita myös niin, että valtiovalta ei enää en376

tiseen tapaan luota yliopistojen kykyyn toimia yhteiskunnallisen kokonaisedun kannalta järkevästi ilman vahvaa taloudellista ja lainsäädännöllistä ohjausta. Ohjaus ei toki ole uutta, mutta se on erilaista kuin aikaisemmin ja myös tieteen sisäiseen substanssiin liittyvää.721 Suomalaisessa tiede- ja korkeakoulupolitiikassa lanseerattiin 1990-luvun alussa ”rakenteellisen kehittämisen” käsite, ja se kytkettiin vahvasti koko yhteiskuntaa läpileikkaavaan kilpailukyvyn käsitteeseen. Käytännössä rakenteellisella kehittämisellä tarkoitettiin suuruuden ekonomiaa eli suurempia yksikkökokoja ja keskitetympää – ketterämmäksi miellettyä – päätöksentekokoneistoa. Suuremman koon ja keskitettyjen johtamisratkaisujen nähtiin tuovan kustannussäästöjä ja lisäksi takaavan yliopistojen ja korkeakoulujen erinomaisuuden, puhuttiinpa sitten tiedon tuottamisesta ja levittämisestä, yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta tai yliopistojärjestelmien harmonisoinnista Euroopan unionin alueella.722 Yliopistojen yhdistymiset edustivat joko pakotettua sopeutuvaisuutta valtiovallan toteuttamaan yliopistojärjestelmän reformiin tai ilmensivät yliopistojen kilpailukyvyn säilyttämisen nimissä harjoittamaa vapaaehtoista


aloitteellisuutta. Pohjoismaista puhuttaessa erityisesti Tanskassa ja Suomessa valtion ylhäältä alas osoittama muutospaine yhdistymisten suuntaan oli keskeinen yliopistojen käyttäytymistä ohjaava tekijä. Vastaavasti Ruotsissa ja Norjassa valtion ohjaava ote oli hienovaraisempaa ja epäsuorempaa. Yhdistävänä tekijänä kaikkien Pohjoismaiden kohdalla oli, että esimerkkiä ja niin sanottuja parhaita käytänteitä haettiin ahkerasti kulttuurillisesti läheisistä naapurimaista. Erityisesti edelläkävijänä yliopistofuusioissa kulkenut Tanska toimi innoittajana muille Pohjoismaille niin valtiotasolla kuin yksittäisten yliopistojen kohdalla. Myös Itä-Suomen yliopistoa verrattiin usein tanskalaisiin yliopistoihin, kuten useamman fuusion kautta kehittyneeseen EteläTanskan yliopistoon.723 Pakotetun sopeutuvaisuuden ja vapaaehtoisen aloitteellisuuden välisen dikotomian kautta tarkasteluna Itä-Suomen yliopiston muodostaminen sijoittuu näiden ääripäiden välimaastoon. Valtiovallan opetusministeriön äänellä harjoittama normi- ja resurssiohjaus tähtäsi Suomessa yliopistojen ja korkeakoulujen määrän selvään vähentämiseen, ja se ohjasi opinahjoja vahvasti yhdistymisten – tai vähintäänkin tiivistyvän yhteistyön – tielle. Itä-Suomen yliopiston rakentajat kuitenkin yl-

lättivät poliitikot ja ministeriön virkamiehet, kun he vaivihkaa ja pääkaupunkiseudun ja Turun yhdistymishankkeisiin verrattuna suhteellisen vaivattomasti veivät hanketta löyhästä federaatiosta kohti täydellistä fuusiota. Hanketta helpotti itäsuomalaisessa yliopistoyhteisössä laajasti jaettu halu päästä eroon pienuuden stigmasta, jonka nähtiin vähintään mielikuvien tasolla haittaavan pysyttäytymistä uskottavien ja kansainvälisesti tunnettujen tiedeyliopistojen joukossa. Tässä mielessä Itä-Suomen yliopistohanke edusti proaktiivista sopeutuvaisuutta, joka oli enemmän vapaaehtoista kuin pakotettua724. Poliittiseen realismiin kallellaan oleva käyttäytyminen oli hyvin linjassa sen kanssa, miten Joensuun ja Kuopion yliopistot olivat aikaisempina vuosikymmeninä tottuneet reagoimaan valtiovallan tavoittelemiin korkeakoulujärjestelmän uudistuspyrkimyksiin.725 Kolmella kampuksella toimivan noin 15 000 opiskelijan ja 2 700 työntekijän monitieteisen yliopiston luominen ei sujunut kitkatta. Organisatorisen identiteetin ja yhteenkuuluvuuden tunteen työstämistä haittasivat erilaisten ryhmittymien – tai pienten erillisten maailmojen – yhteentörmäys, joka johtui pääasiassa kulttuurisista eroista. Yliopistoille on tunnusomaista rakenteellinen 377


sirpaleisuus ja erilaiset hallintohenkilöstön ja tieteentekijöiden ryhmittymät tai heimot, joilla on oma mielensä ja kielensä. Mitä suurempi ja monitieteisempi yliopisto on kyseessä, sitä hankalampaa yliopiston johtohenkilöiden on hallita sisäistä eriytymistä.726 Yliopiston toiminnan alkuvuosiin ajoittunut pitkäkestoinen yt-neuvotteluiden jakso toi oman vaikeuskertoimensa Itä-Suomen yliopiston tapaukseen. Vaikka yt-neuvotteluita ja niitä seuranneita irtisanomisia voitiin pitää päällekkäisyyksien purkamisen näkökulmasta perusteltuina, ne laukaisivat ihmisissä sinänsä inhimillisen mutta yhteishenkeä ja yhteistyötä jäytävän epävarmuuden tunteen. Ajatukset liikkuivat lähinnä omassa selviämisessä ja epävarmuuden ohella pelko, hämmennys ja kiukku värittivät tunneskaalaa. Niinpä ajatus koherentista yhteisestä identiteetistä liukui aluksi kauemmas. Erityisen suureksi henkinen välimatka kasvoi yliopiston ylimmän johdon ja muun henkilöstön välillä727. Ruohonjuuritasolla puhuttiin Olympos-vuoresta siellä jossakin. Kuilun silloittamisessa saavutettiin laajassa mitassa tuloksia vasta, kun yt-neuvottelukierre päättyi ja suurimmat organisaatiorakenteelliset mylläykset saatiin toteutettua 2010-luvun puolivälissä. Sopeutuminen uuteen tilanteeseen alkoi vasta, kun tiedettiin, mihin piti sopeutua. 378

Itä-Suomen yliopistosta löytyi silti useita yksiköitä, joissa kuilua ei päässyt missään vaiheessa syntymään. Nämä yksiköt olivat pääasiassa yhdelle kampukselle rajoittuneita, ja niissä ihmiset tunsivat jo valmiiksi toisensa. Toisaalta rohkaisevia esimerkkejä löytyi myös uusista kampusrajat ylittävistä yksiköistä. Niille tunnusomaista oli kyky päästä sopuun työnjaosta ja toimintamalleista mahdollisesti koetuista henkilökohtaisista pettymyksistä huolimatta. Näissä yksiköissä johtovastuuta kantoivat ihmiset, jotka olivat paitsi päteviä myös persoonaltaan sopivia tehtävään. Henkilökemioiden kohdalla sattuman merkitystä ei voi vähätellä; joissain yksiköissä vain oltiin onnekkaampia sen suhteen, miten alun alkaen toisilleen enemmän tai vähemmän tuntemattomat ”avainhenkilöt” tulivat keskenään toimeen. Kansainvälisessä kontekstissa nämä havainnot ovat varsin tyypillisiä. Tapauskohtaisesti ”vahva kulttuuri”, jota sekä syvälle juurtuneet normit, arvot, identiteetit ja traditiot että niitä uusintavat – usein vahvatahtoiset – ihmiset ilmentävät, voi muodostua uuden yhdistyneen yksikön toimintakyvyn kannalta joko kiroukseksi tai siunaukseksi728. Kyse on useiden eri tekijöiden joskus arvaamattomastakin yhteisvaikutuksesta. Yliopistoille ominainen


sirpaleisuus ja monikulttuurisuus huomioon ottaen ehkä hedelmällisimmiksi muodostuivat ne Itä-Suomen yliopistossa tehdyt ratkaisut, jotka lähestyivät uusien yksiköiden luomista pikemmin kompromissien kuin pakotetun konsensuksen kautta. Konsensuksessa määritellään ennalta yhteinen etu ja eri toimijoiden erilaisista eduista etsitään ja sovitetaan yhteen vain se, mikä tukee tätä yhteistä etua. Kompromississa hyväksytään lähtökohtaisesti etujen erilaisuus ja ristiriitaisuus eikä fuusioprosessi tähtää tämän asiantilan peittämiseen tai purkamiseen. Monimutkaisissa instituutioissa ja organisaatioissa on yhtenäisyyden pelastamiseksi usein siedettävä erimielisyyttä.729

Menestystarina – mutta miltä osin? Itä-Suomen yliopiston perustamista ja toimintaa on ehditty arvioida eri näkökulmista. Näin siitä huolimatta, että systemaattista analyysiä asiasta on tehty vähän tai vain tarkasti rajatusta näkökulmasta. Virallisessa ”liturgisessa” puheessa yliopistoa on luonnollisesti pidetty menestystarinana.730 Muunlainen arvio

julkisuuteen päin tuskin olisikaan mahdollinen. Kuten myöhemminkin todetaan, vuosikymmen on lyhyt aika arvioida uuden yliopiston onnistumista ja vaikutuksia. Tässäkään yhteydessä ei ole mahdollista riittävän kattavasti ja riittävän pitkällä aikajänteellä arvioida ItäSuomen yliopiston menestystä. Joitain tulkintoja voi silti tehdä. Ensimmäisenä täytyy todeta, että yliopiston alueellista merkitystä ei ole ollut mahdollista tämän kirjoitustyön osana kattavasti analysoida. Alueellinen merkitys ja näkyvyys on moniulotteinen ja vaikeasti todennettava kokonaisuus, joka vaatii oman erillisen tutkimuksensa. Yliopistojen yhteiskunnallista vaikuttavuutta laajasti selvittänyt professori Ilkka Niiniluoto totesi muutama vuosi sitten, että pulmana on mittareiden valinta, korkeakoulujen erilaisuus, indikaattorien luotettavuus sekä arvioinnin tulosten tuoman lisäarvon merkitys.731 Niiniluodon käyttämässä laajassa näkökulmassa esiin nousseet ongelmat ovat olennaisia myös suppeamman alueellisen vaikuttavuuden tarkastelussa. Tietenkin on itsestään selvää, että yliopistolla on ja on ollut lähialueilleen erittäin suuri merkitys. Tämä koskee vaikuttavuuden koko kenttää suorista ja epäsuorista taloudellisista vaikutuksista innovaatioiden ja 379


teollistamisen kautta aina sivistyksellisiin ja kulttuurisiin vaikutuksiin saakka. Esimerkiksi Itä-Suomen yliopiston lääkealan vahva ja pitkäaikainen osaaminen vaikutti olennaisesti poliittiseen päätökseen sijoittaa Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskus Fimea Kuopioon. Vastaavasti Joensuun kampuksella fotoniikan osaaminen on poikinut teollisia sovellutuksia ja yritystoimintaa. Itä-Suomen yliopiston päätös lopettaa opettajankoulutus Savonlinnassa on toisenlainen esimerkki alueellisesta vaikuttavuudesta. Ratkaisu teki kaupungista lähiympäristöineen nopeasti kriisitukea tarvitsevan erityisalueen.732 Alueellisen vaikuttavuuden tarkka ja kattava mittaaminen on siis haasteellista, samoin kuin yliopiston nimenomaisen vaikutuksen erottaminen muusta yhteiskunnallisesta ja taloudellisesta toimeliaisuudesta. Lisäksi ei ole aina selvää, mikä on Itä-Suomen yliopiston vaikuttavuutta ja mikä taas entisten Kuopion ja Joensuun yliopistojen perua. Joka tapauksessa yliopiston vaikuttavuudessa lähialueilleen on vielä kehitettävää. Aina kehittäminen ei kuitenkaan ole vain yliopistosta kiinni. Esimerkiksi vuonna 2017 Itä-Suomen yliopistosta valmistuneista runsas kolmannes oli vuosi tutkinnon suorittamisen jälkeen sijoittunut Pohjois-Savoon tai 380

Pohjois-Karjalaan. Luku on kohtuullisen pieni moneen muuhun yliopistoon verrattuna. Lisäksi neljännes oli sijoittunut Uudellemaalle. Alueellisen vaikuttavuuden näkökulmasta yksi tulevaisuuden haasteista onkin estää Itä-Suomen yliopistoa muodostumasta ”käväisy-yliopistoksi” eli paikaksi, jonne tullaan suorittamaan opinnot ja josta niiden päätyttyä muutetaan pois. Tämän uhkakuvan torjumisessa yliopiston lisäksi avainasemassa ovat lähialueiden liike-elämän, julkisen sektorin ja järjestöjen toimijat.733 Toinen tähän liittyvä tärkeä tulevaisuuden haaste on ikäluokkien pieneneminen, joka on tunnetusti erityisen ongelmallista maan reuna-alueilla. Ikäluokkien supistuminen lähialueilla korostaa Itä-Suomen yliopiston vetovoiman säilyttämisen tärkeyttä ja laajan opiskelijarekrytointipohjan merkitystä. Vain niiden turvin on mahdollista menestyä kovenevassa kilvassa opiskelijoista. Kansallisessa korkeakoulutuksen kehyksessä ItäSuomen yliopistoa on jo helpompi arvioida. Yliopiston voi sanoa löytäneen paikkansa ja kokoluokkansa ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Itä-Suomen yliopisto on hieman yleistettynä noin kymmenyksen kokoinen toimija suomalaisessa yliopistokentässä. Mittakaava on


suunnilleen sama kuin mihin Joensuun ja Kuopion yliopistot aikoinaan yhteen lasketusti ylsivät. Yliopistoopiskelijoista noin joka kymmenes sijoittuu Itä-Suomen yliopistoon, ja se tuottaa perustutkintoja suurin piirtein saman verran. Jatkotutkintojen tuottamisessa ei 2010-luvulla ole päästy aivan samalle tasolle, vaikka tilanne on parantunut. Yliopisto on täten vahva erityisesti perustutkintokouluttajana. Sen sijaan julkaisutoiminnassa yliopiston kokonaisosuus jää alle kymmenen prosentin. Myöskään täydentävän tutkimusrahoituksen hankkimisessa Itä-Suomen yliopisto ei yllä samalle tasolle kuin perustutkintojen tuottajana. Asetelma johtuu osin tieteenalarakenteesta: yliopistossa on paljon isoja lohkoja, kuten opettajankoulutus tai sosiaalityö, joissa ensisijainen tehtävä on koulutus ja tutkimuksen painoarvo on pienempi. Täydentävän rahoituksen hankkimisessa tilanne näyttää 2010-luvun lopulla parantuneen, ja esimerkiksi Suomen Akatemiaan lähetetyt hakemukset ovat menestyneet aiempaa paremmin. Henkilökunnan määrä kävi alimmillaan 2010-luvun puolivälissä, jonka jälkeen erityisesti opetus- ja tutkimustyöntekijöiden määrä kasvoi. Heitä on vuosikymmenen lopulla hieman vajaat kymmenen prosenttia

yliopistolaitoksen palveluksessa olevista. Lehtorien ja professorien kohdalla osuus on jopa suurempi. Henkilökunnassakin näyttää tapahtuneen rakennemuutos, sillä muun kuin opetus- ja tutkimushenkilökunnan määrä vähentyi koko 2010-luvun. Sen sijaan ulkomaalaisia yliopiston opetus- ja tutkimustyöntekijöitä on yliopistolaitoksen kokonaistasoa vähemmän, vaikkakin ero tässä suhteessa on supistunut vuosikymmenen loppua kohti mentäessä. Itä-Suomen yliopisto on rakentanut vuosikymmenen aikana omaleimaisen ja erottuvan profiilin. Sen olennaisia piirteitä ovat valtakunnallinen kärkipaikka terveys- ja hyvinvointialan kouluttajana ja toisaalta neljä tasavahvaa lohkoa eli kasvatusala, yhteiskunta- ja luonnontieteet sekä metsätiede. Humanistisella alalla ja kauppatieteissäkin yliopisto on kansallisesti merkittävä kouluttaja. Itä-Suomen yliopisto on siis onnistunut rakentamaan aidosti monitieteisen profiilin. Isoista koulutusaloista yliopistosta puuttuu vain teknillinen koulutus. Erityisen onnistuneena profiilin kannalta voi pitää hammaslääketieteellisen sekä kauppa- ja oikeustieteellisen alan tutkinto-oikeuden saamista, sillä ne monipuolistivat olennaisesti kokonaisuutta ja lisäsivät myös hakijoiden kiinnostusta yliopistoa kohtaan. 381


Opiskelijoiden rekrytoinnin ja heidän taustansa osalta Itä-Suomen yliopistolla on selkeä paikka valtakunnallisessa kentässä. Tältä osin on nähtävissä selvä jatkuvuus aina 1970-luvulta 2010-luvulle. Itä-Suomen yliopiston opiskelijoiden alueellinen tausta on laveampi ja sosiaalinen tausta keskiluokkaisempi kuin yliopistoissa keskimäärin. Tässä suhteessa yliopiston merkitys koulutuksen saavutettavuuden ylläpitämisessä ja koulutuksellisen tasa-arvon edistämisessä on edelleen tärkeä. Toisaalta tieteenalojen väliset erot opiskelijoiden taustassa ovat nähtävissä myös Itä-Suomen yliopistossa ainakin niin, että vaikeapääsyisille aloille opiskelijoita tulee enemmän lähialueen ulkopuolelta kuin isoille ja monissa yliopistoissa opetettaville tieteenaloille. Väestöllisen painopisteen muuttuminen näkyy siinä, että 2010-luvun lopulla Uudenmaan maakunnan merkitys opiskelijoiden rekrytointialueena oli aiempaa isompi. Silti yliopisto on edelleen itäsuomalaiselle nuorisolle erittäin tärkeä koulutusväylä. Tämä alleviivaa sitä, että koulutuspaikan läheisyydellä on yhä tärkeä merkitys hakeutumisen ohjaajana. Tätä voi pitää myös yliopiston alueellisen vaikuttavuuden yhtenä tärkeänä elementtinä. Itä-Suomen yliopiston perustamisvaiheissa asetettiin tavoitteeksi pääsy maailman 200 parhaan yli382

opiston joukkoon. Tavoitteen muotoilu oli hämärä, ja voidaan sanoa, ettei se ole toteutunut. Yliopiston sijoitus keskeisillä ranking-listoilla näyttää pikemminkin laskeneen 2010-luvun aikana. The World University Rankingissa Itä-Suomen yliopiston sijoitus on pudonnut 350:n huonommalle puolelle, ja QS World University Rankingissa sijoitus oli vuonna 2012 noin 300:n tienoilla, mutta viimeisimmässä vertailussa noin 500:n paikkeilla. Niin sanotulla Shanghain listalla Itä-Suomen yliopisto on sijoilla 450–500.734 Kuten aiemmin on todettu, ranking-listoihin vetoaminen on monesta syystä kiistanalaista. Yliopistot käyttävät mieluusti listauksia, joissa niiden sijoitukset ovat hyviä. Alle 50 vuotta toimineiden nuorten yliopistojen listauksessa myös Itä-Suomen yliopiston sijoitus on alle 100, parhaimmillaan 50:n paremmalla puolella.735 Lisäksi on erittäin harvinaista, että yliopisto olisi tasavahva ja vielä huippua kaikilla tieteenaloillaan. Tämä on totta myös Itä-Suomen yliopiston osalta, sillä tieteenaloittaisessa vertailussa sijoituksia on eri listoilla lähes laidasta laitaan. Yliopiston onnistumista ei siis voi eikä pidä arvioida vain ranking-listausten perusteella, kuten useassa kriittisessä puheenvuorossa on todettu.736 Tunnettu irlantilainen


yliopistotutkija Ellen Hazelkorn on useaan otteeseen nostanut esiin yliopistorankingien varjopuolia, kuten mittausten perusteena olevan tiedekäsityksen kapeaalaisuuden, yliopistojen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden vähäisen huomioimisen sekä opetuksen ja tutkimuksen erilaisen arvostuksen. Hän muistuttaa rankingien ylivallan saattavan merkitä paluuta vanhaan elitistiseen ”norsunluutorniyliopistoon”. Hazelkorn varoittaa yliopistoja sortumasta mittaushysteriaan, ja erityisen vahingollista hänen mielestään on toiminnan suuntaaminen rankingeissa menestymistä silmällä pitäen: hännän ei pidä antaa heiluttaa koiraa. Hazelkornin huomautus, että maailmassa on noin 18 000 yliopistotason instituutiota, on tärkeä myös suomalaisesta ja itäsuomalaisesta näkökulmasta. Näistä instituutioista vain noin kolme prosenttia mahtuu rankingeissa tavallisesti arvioitavien 500 joukkoon. Toisin päin käännettynä useat suomalaiset yliopistot, mukaan lukien Itä-Suomen yliopisto, siis mahtuvat maailman mittakaavassa kolmen prosentin huipun joukkoon. Se ei ole lainkaan väheksyttävä suoritus, kun muistetaan suomalaisen yliopistolaitoksen kuuluvan kokonsa ja resurssiensa puolesta promillekategoriaan.737

Perustamisvaiheen vaikeuksista ja ranking-sijoitusten laskusta huolimatta Itä-Suomen yliopiston luomista voidaan pitää menestyksenä jo pelkästään siitä syystä, ettei fuusio epäonnistunut. Saavutus on merkittävä. Useissa yhteyksissä on nimittäin todettu, että yhteiskunnan eri sektoreilla yritetyistä fuusioista suurin osa epäonnistuu saavuttamaan sille asetetut keskeiset tavoitteet.738 Itä-Suomen yliopiston perustamisen myötä monet yhteiskunnan huipulla esitetyt vähättelevät ja jopa lakkautuksia pohtivat puheenvuorot ovat kaikonneet Itä-Suomen yltä. Tässä mielessä suurempi koko on tehnyt tehtävänsä. Itä-Suomen yliopiston asema suomalaisessa ja kansainvälisessä korkeakoulukentässä on vakaa. Vastaavaan vakauteen Joensuun ja Kuopion yliopistot itsenäisinä tuskin olisivat päässeet, kun otetaan huomioon 2010-luvun korkeakoulupoliittinen ilmasto. Toisaalta kymmenen vuotta on liian lyhyt aika arvioida niitä pidemmän tähtäimen hyötyjä, joita fuusio toi opetukseen ja tutkimukseen. Fuusion synnyttämistä turbulensseista ja lieveilmiöistä selviämiseen sekä henkilöstön yhdentymiseen on arvioitu menevän helposti kymmenenkin vuotta739. Tässä mielessä Itä-Suomen yliopistolla on 2020-luvulla tutkimuksessa, opetuksessa ja kansainvälisen tunnettuuden lisäämisessä näytön paikka. 383


Kuvio 20. Itä-Suomen yliopiston organisaatio vuonna 2020. 384


Kohti tulevaisuutta Tulevaisuuden ennustaminen on tunnetusti hankalaa. Aivan erityisen työlästä se taitaa olla historiantutkijoille. Siksi on syytä tutkailla, mitä Itä-Suomen yliopiston yhteistyökumppanit ja eri sidosryhmien edustajat toivovat yliopistolta lähitulevaisuudessa. EU-komission kilpailukyvystä ja teollisuudesta vastanneena varapuheenjohtajana vuosina 2014–2019 toiminut Jyrki Katainen painotti Itä-Suomen yliopiston ja koko suomalaisen yliopistojärjestelmän kansainvälistymisen tärkeyttä seuraavan 5–10 vuoden aikajänteellä. Tutkijoiden on oltava entistä enemmän mukana kansainvälisissä verkostoissa ja yhteistyössä. Lisäksi opiskelijoita on haettava aktiivisesti myös muualta kuin Suomesta. Kolmantena kansainvälistymisen ulottuvuutena Katainen painotti näkyvyyttä esimerkiksi Brysselissä, jossa komission tutkimuspääosasto järjestää jatkuvasti erilaisia kuulemisia ja tilaisuuksia. ”Tavallaan sen oman erinomaisuuden esittely ja mukanaolo tässä on hirveän tärkeätä, koska se avaa myös ovia ehkä tutkimusrahoitukselle, mutta se on myös keino, jossa tapaa niitä tahoja, joiden kanssa olisi hyvä verkottua.”

Kansainvälistymisen ohella Katainen peräänkuulutti suomalaisilta yliopistoilta ja samalla myös Itä-Suomen yliopistolta omien erityisvahvuusalueiden tekemistä entistä näkyvämmiksi. Tämä mahdollistaisi erottautumisen muiden eurooppalaisten yliopistojen joukosta. Kolmantena teemana hän nosti esiin konkreettisen ilmiön eli kiertotalouden ja tekoälyn, jotka tulevat hallitsemaan yhteiskunnallista ja taloudellista muutosta seuraavien vuosien ja vuosikymmenten aikana. ”Sen osaamisen, joka Itä-Suomen yliopistossa on koskien terveyttä tai luonnonvaroja, kohdistaminen ja kytkeminen keinoälyn ja kiertotalouden trendeihin, niin sillä osaamisella ja tutkimuksella ja siitä tehtävillä sovelluksilla tulee olemaan yhteiskunnallista kysyntää mutta myös taloudellista kysyntää.”740

Itä-Suomen yliopiston alueelliset yhteistyökumppanit korostivat puolestaan kotimaakuntiensa ja erityisesti keskuskaupunkiensa tukea yliopiston toimiessa vastavuoroisesti aluetta hyödyttävänä kansainvälisen tason tutkimuskeskittymänä sekä erilaisten osaajien kouluttajana ja täydennyskouluttajana.741 Vuoteen 2016 asti Pohjois-Savon maakuntajohtajana toiminut Jussi Huttunen puki nämä ajatukset sanoiksi: 385


”Nykyään yliopistot tarvitsevat entistä vahvemmin keskuskaupunkiensa tukea, maakunnan tukea ja ne myöntää sen. Se on ollut se suurin muutos. Yliopistojen hallitukseen tuli vahvemmin mukaan ulkopuoliset jäsenet. Keskustelu siitä, mitä tahoja ne edustavat, on käynyt vilkkaana. Joissain yliopistoissa paikallisen elinkeinoelämän edustajilla on vahva edustus hallituksessa. Ne on tuonut uutta näkökulmaa ja pakottaneet yliopistot ehkä hieman uudenlaiseen vuoropuheluun.”742

Kuvio 21. UEF 2030 -strategia. 386

Itä-Suomen yliopiston ylimmässä johdossa näytetään tunnistavan lähitulevaisuuden haasteet ja yliopistoon kohdistetut toiveet ja odotukset. Hallituksen puheenjohtaja Lea Ryynänen-Karjalaisen mukaan yliopiston vuoteen 2030 ulottuva strategia antaa selkeän suunnan ja myös tilaa erilaisille valinnoille. Yliopiston tavoitteena on tunnistaa yhteiskunnan ja toimintaympäristön muutokset aina hiljaisia signaaleja myöten. Yliopisto ei voi kuitenkaan sortua poukkoilevuuteen


ja lyhytjänteiseen reagointiin, vaan sen täytyy luottaa pitkäjänteiseen koulutus- ja tutkimustoimintaansa, jonka kautta se edistää yhteiskunnan kestävää kehitystä ja tuottaa työelämän tarvitsemaa osaamista ja asiantuntijuutta. Vain tätä kautta yliopisto kykenee aktiivisesti osoittamaan sen, että korkeatasoista koulutusta ja tutkimusta voidaan harjoittaa monipuolisesti myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella. ”Tämä edellyttää kaikilta toimijoilta aloitteellisuutta, avoimuutta ja joskus myös omien ajatusmallien kyseenalaistamista”, RyynänenKarjalainen korostaa.743 Yliopiston akateemisena rehtorina vuosina 2017–2019 toiminut Harri Siiskonen näki 2020-luvulle kurkottavan yliopiston pärjäävän erityisen hyvin koulutuksessa. Suurin haaste alkavalle vuosikymmenelle oli hänen mukaansa tutkimusrahoituksen kasvattaminen. Tutkimusjulkaisuja syntyi varsin hyvin, mutta täydentävää rahoitusta ei ollut riittävästi. ”Tässä tarvitaan järkevää rekrytointia. Tärkeää on myös, että kampuskaupungeilla menee hyvin ja että ne ovat vetovoimaisia”, Siiskonen tiivisti yhteistyöhön nojaavat ratkaisukeinot.744 Johtavana rehtorina toiminut Jukka Mönkkönen näki asian samansuuntaisesti. Hän peräänkuulutti yliopistolta reaktiivisen kehitykseen vastaamisen sijasta proaktiivista suuntaviivojen

määrittämistä ja itäsuomalaisilta yhteistyökumppaneilta entistäkin parempaa rajat ylittävää yhteistyötä. ”Täällä Itä-Suomessa joutuu toistuvasti spekuloimaan sitä, että ollakseen alueellisesti vaikuttava yliopiston pitää olla kansainvälisesti kilpailukykyinen. Se ymmärretään ja ei ymmärretä. Se riippuu siitä, kuka puhuu. On ihmisiä, jotka katsovat hyvin alueellisesti. Mulla on näppituntuma, että se ymmärrys koko ajan paranee. Itä-Suomen yliopiston pitää olla niillä vahvoilla aloilla kansainvälisesti kilpailukykyinen, että se voi olla kansallisesti kilpailukykyinen ja alueellisesti vaikuttava. Ei koskaan toisin päin. Jos sä lähdet hakemaan roolia yliopistona Pohjois-Savon, Pohjois-Karjalan, Kuopion ja Joensuun asioista, niin se taru loppuu lyhyeen. Kyllä se on parantunut se ymmärrys, mutta ei se ihan jakamatonta ole. Kun me ollaan kahden perinteisesti keskenään kilpailevan maakunnan alueella toimiva yliopisto, niin me ollaan suunnannäyttäjiä siinä, että se toiminta onnistuu Ohtaansalmen sillan ylikin.”745

Yliopiston henkilöstö jakoi ylimmän johdon naulaamat menestysteesit, mutta henkilöstön puheissa tavoitehierarkian huipulla oli hyvinvointi eikä kilpailukyky. Ainoastaan hyvinvoivan henkilöstön kautta yliopiston oli 387


mahdollista saavuttaa riittävä kilpailukyky. Enemmän kohtaamisia yliopiston ylimmän johdon ja henkilöstön välillä sekä johdon suurempi luotto ruohonjuuritason asiantuntijoiden omaan arvostelukykyyn olivat yleisiä toiveita henkilöstön keskuudessa. Näin saataisiin kavennettua turhan leveäksi miellettyä kuilua näiden kahden tason välillä. Itä-Suomen yliopistossa nähtiin kaikki ainekset todelliseen kestävään menestystarinaan. Vain uusi, hieman aiemmasta muokattu käsikirjoitus puuttui. Lisäksi tarvittiin voimaa sen toteuttamiseen. Henkilöstön piirissä toivottiin myös, että profiloitumisen ja vahvuusalojen hakemisen keskellä ei unohdettaisi tyystin niitä tärkeää opetus- ja tutkimustyötä tekeviä yksiköitä ja ryhmiä, jotka eivät mahtuneet tasapainoilemaan kapealle strategiselle kärjelle. Monitieteisyys nähtiin arvona sinänsä sivistyksen ideaa puolustettaessa. Tässä työssä esimerkiksi erillislaitoksena toimivalla koulutus- ja kehittämispalvelu Aducatella oli keskeinen rooli. Avoimessa yliopistossa opiskelijamäärät ja opintopisteet olivat 2010-luvun lopulla kasvu-uralla, mikä teki siitä opintopisteillä mitattuna maan toiseksi menestyneimmän avoimen yliopiston Suomessa heti Jyväskylän jälkeen. Toiveissa olikin, että mahdollisimman moni saisi konkreettista tunnustusta työstänsä, jotta sosiaalista 388

pääomaa vahvistava yhteenkuuluvuuden tunne, ”uefilaisuus”, vankistuisi isossa organisaatiossa. Keskeistä olisi ymmärtää, että monitieteisessä yliopistossa hyvää ja kokonaisuuden kannalta tärkeää tulosta voi tehdä useammalla kuin yhdellä huippututkimukseen rinnastuvalla tavalla. Monille tämä tarkoitti erityisesti koulutuksen kunnianpalautusta. ”Pitäisi niiden strategisten keihäänkärkien lisäksi antaa mahdollisuus myös niille nouseville aloille. Sitten on paljon sitä tärkeää perustyötä tekevää porukkaa, joista aina kauniisti puhutaan, että niitä tuettaisiin, mutta se ei oikein näy. Vähän tasapuolisemmin tätä voisi viedä eteenpäin. Niillekin on jotain annettava, joilla se tuloksen tekeminen on erilaista kuin joillain, ketkä saa rahaa melkein enemmän kuin tarvitsevat.”746

Hyvän jakaminen tasaisemmin edellyttää yliopistolta vakaata taloutta. Käytännössä läpi 2010-luvun jatkunut tarkka taloudenpito loi Itä-Suomen yliopistolle vahvan taseen, joka auttaa suhtautumaan aina epävarmaan tulevaisuuteen hieman rauhallisemmin. Toisaalta henkilöstössä koettiin, että säästäväisyys oli saanut ylivarovaisia sävyjä. Konkurssimahdollisuuden väijyessä ainakin teoriassa taustalla säästämisestä oli tullut itseisarvo.


Tämän toi esille myös eräs yliopiston hallituksen jäsen kesällä 2018 antamassaan haastattelussa: ”Nyt tehtiin päätös, että niihin yt-neuvotteluihin ei kovin helpolla turvauduta. Hallitus on tämän tiedostanut. Asiat yritetään hoitaa muulla tavoin. Ei kai sille ole tarvettakaan, kun on päätetty, että on varaa tehdä miinustulostakin, kun on tase vahva. Se on hyvä, että yksittäisten vuosien tappiolliset tulokset eivät vaikuta ja se pitäisi saada tämä tieto paremmin jalkautumaan tiedekuntiin ja laitoksiin. Tätä viestiä on yritetty viedä, mutta se ei ehkä ole mennyt täysin perille. Yhteisölle pitäisi saada viesti menemään, että on lupa kehittyä, ei tarvitse koko ajan pihistää. Kehittämiseen voimavaroja löytyy kyllä. Tämä on hyvä visio seuraavallekin kymmenelle vuodel-

ja sen tekijöitä voi onnitella vähintään kelvollisesta välitilinpäätöksestä, joka tarjoaa mahdollisuuden vielä paremmalle tulevaisuudelle. Fuusion alkuvaiheelle tyypillinen pakotettu suoraviivaisuus on vähitellen stabiiliuden myötä saanut rinnalleen myös muita varteenotettavia etenemisvaihtoehtoja. Vuosikymmenen aikana yliopistoon on tullut uusia työntekijöitä, jotka ovat ottaneet vastuuta yliopiston kehittämisestä. Monelle heistä Joensuun ja Kuopion yliopistot vahvoine kulttuureineen eivät enää tarjoa käyttäytymismalleja. Heille menneisyyttä edustavat yliopistot eivät ole identiteetin lähde. Nuorempien rinnalla jopa eräät vanhemmat, fuusion ikävämmät puolet kokeneet ”veteraanit” ovat alkaneet lämmetä Itä-Suomen yliopistolle.

le. Mennään eteenpäin kehittämällä, ei pihistämällä.”747 ”Kokonaisuudessaan minusta, vaikka minulla on ollut vaike-

Kilpailukyky ja tasa-arvo. Strategiset keihäänkärjet ja laajapohjainen sivistys. Keskitetty ja jaettu johtajuus. Näiden dikotomioiden keskellä Itä-Suomen yliopisto joutuu monien muiden yliopistojen tavoin painiskelemaan 2020-luvulla. Itä-Suomen yliopisto on kymmenvuotiaana yhä hyvin nuori ja osin vielä muovautumassa. Ensiaskeleissa oli ymmärrettävää hapuilua eikä kompasteluiltakaan vältytty. Tästä huolimatta reformia

uksia kasvaa uefilaiseksi, niin kyllä tämä silti on ollut fiksu juttu. Hirveästi arvostan meidän johtajia, että ne lähti tämmöiseen projektiin. Että tehtiin sitten kunnolla pohjamutia myöten, eikä mitään hiipatiheijaa liittoyliopistoa, jossa olisi ollut vain joku uusi rehtori siellä ihan huipulla ja sille pieni esikunta. Ainakaan minä en törmää enää näihin herkkyyksiin kampusten välillä, mutta voihan sitä vieläkin olla ilmassa. Ihminen on aika sopeutuvainen olento.”748

389


Havainnot yhteisen hyvän eteen tehtävästä työstä ovat lisääntyneet ja ajatukset uuden kumppanin mahdollisista taka-ajatuksista ovat väistyneet taka-alalle. On totuttauduttu elämään uudenkaltaisessa monitieteiseen yliopistoon kuuluvassa eheyden ja ristiriitaisuuden välisessä jännitteessä, jossa ”me” määrittyy yliopiston lyhyestä elinkaaresta huolimatta entistä vahvemmin myös kampusrajat ylittävänä kanssakäymisenä. Ajatus Joensuun ja Kuopion yliopistojen muodostamasta ItäSuomen yliopistosta, joka on suurempi kuin osiensa summa, on saanut yhä laajempaa katetta. Työtä on kuitenkin vielä edessä, ennen kuin koko henkilöstöön on iskostettu ajatus, että ”emme elä kampuksittain vaan yhtenä yliopistona”. Lea Ryynänen-Karjalaisen mukaan yliopiston hallituksessa on tiedostettu, että 2020-luvulla Itä-Suomen yliopisto ymmärretään sopivan kokoisena, korkeatasoisena ja kansainvälisenä koulutus- ja tutkimusyhteisönä, jossa on hyvä tehdä työtä ja opiskella,

390

jossa ihmiset tuntevat toisensa ja jossa yhteisö on avoin tavoitteissaan ja toiminnassaan.749 Itä-Suomen yliopiston taustan, rakentamisen sekä ensimmäisen vuosikymmenen toiminnan tarkastelu kertoo yliopiston ja sitä ympäröivän yhteiskunnan välisten suhteiden perusteellisesta muuttumisesta. Yliopiston toimintaan vaikuttavia ja sitä ohjaavia elementtejä on 2020-luvun alkaessa moninkertainen määrä vuosikymmenten takaiseen tilanteeseen verrattuna. Lisäksi nämä elementit ovat monimuotoisempia ja vaikeammin yksilöitäviä kuin aikaisemmin. Silti on hyvä pitää kirkkaana mielessä, että yliopiston ydin on tieteellinen työ ja siihen perustuva opetus. Ne erottavat yliopiston muista, korkeakoulutustakin antavista, instituutioista. Tieteellinen työ ja opetus ovat yhdessä myös kivijalka, joka on pitänyt yliopistolaitoksen elossa ja uusiutumiskykyisenä toista tuhatta vuotta. Aikojen kuluessa tekijät vaihtuvat, mutta reformi jatkuu – näin tapahtuu myös Itä-Suomen yliopistossa.


391


Liite 1 Itä-Suomen yliopiston perustamisvaiheet 2006–2009 2006 Itä-Suomen kauppakorkeakoulu pohdittavana 22.5. Yliopistojen yhteinen kauppatieteiden kehittämis- ja selvitystyöryhmä asetetaan.

Suuntana liittoyliopisto 14.2. Yliopistojen hallitukset hyväksyvät liittoyliopisto -hankkeen osana toiminta- ja taloussuunnitelmaansa vuosille 2008–2011.

Esitys kauppatieteen kaksoistiedekunnasta 8.8. Kauppatieteiden yhteisen tiedekunnan lisäksi yliopistojen johto päättää vahvistaa yhteistyötä hallinnossa ja palvelutoiminnassa sekä selvittää yhteistyön mahdollisuudet myös muilla aloilla.

Esitys liittoyliopistosta 19.2. Suunnitteluryhmän esitys OPM:lle: Joensuun ja Kuopion yliopistoista muodostetaan Itä-Suomen liittoyliopisto.

Yliopistojen yhteistyö tiivistyy 27.9. Yliopistojen hallitukset hyväksyvät yliopistojen tiivistyvän yhteistyön osana yliopistojen rakenteellisen kehittämisen toimenpideohjelmaa. Yhteinen johtoryhmä perustetaan. Federaatiosta kärkihanke 31.10. Federaatiohanke on yksi kolmesta OPM:n tukemasta korkeakoulujen rakenteellisen kehittämisen kärkihankkeesta. Toimintarakennetta valmistellaan professori Reijo Vihkon johdolla. Kansainvälinen ja monialainen 18.12. Suunnitteluryhmä kokoontuu Kuopiossa. Päämääränä on muodostaa Itä-Suomeen kansainvälinen, monialainen yliopistokokonaisuus, joka on yksi Suomen johtavista yliopistosta. Federaatioseminaari Kuopiossa 19.12. Korkeakoulujen erilaiset yhteistyömuodot keskustelussa.

392

2007

Itä-Suomen liittoyliopisto toteutuu 2.5. Yliopistojen hallitukset hyväksyvät yliopistojen välillä tehtävän sopimuksen liitoyliopiston muodostamisesta 1.1.2010. Liittoyliopistosta projekti 23.5. Projektisuunnitelma ja organisoituminen hyväksytään hallituksessa. Rehtorit ja hallintojohtajat muodostavat johtoryhmän. Projektia koordinoi ohjaus- ja seurantaryhmä. Tutkimuksen, opetuksen ja tukipalvelujen työryhmät aloittavat. Nerg projektijohtajaksi 1.6. Hankkeen projektijohtajaksi hallintojohtaja Päivi Nerg, akateemiseksi asiantuntijaksi vararehtori, professori Teuvo Pohjolainen. Kehittämishankkeille rahoitusta 15.6. Hankkeen johtoryhmä myöntää rahoitusta tutkimuksen ja opetuksen kehittämishankkeisiin.


2008 Yhteinen tiedekunta tai yksikkö kauppatieteisiin 27.8. Valmistelut yhteisen tiedekunnan tai vastaavan yksikön perustamisesta kauppatieteisiin käynnistyvät.

Kauppatieteiden tutkinnonanto-oikeus 15.2. Hallituksen sivistyspoliittinen työryhmä esittää tutkinnonantooikeutta Itä-Suomen yliopistolle.

Yhteiset kärkihankkeet 28.8. Yliopistot sopivat Itä-Suomen tavoiteohjelma-alueella yhteistyössä toteutettavista kärkihankkeista vuosina 2007–2013.

Tulevaisuuden timantit 21.–22.2. Henkilöstökoulutuksen avajaistilaisuudet Kuopiossa ja Joensuussa.

Strategiatyö käynnistyy 10.9. Ensimmäinen strategiaseminaari Kuopiossa. Strategiavalmistelu käynnistyy, laatujärjestelmän rakentaminen aloitetaan.

Organisaatiorakenne yliopistojen hallituksissa 12.3. Organisaatiorakenne ja johtamisjärjestelmä keskusteluasioina hallituksissa.

Neuvottelukunta nimetään 17.10 Neuvottelukuntaan julkisen vallan ja yrityselämän edustajia sekä muita yhteiskunnallisia vaikuttajia.

Neljä tiedekuntaa 16.4. Uuteen yliopistoon tulee neljä tiedekuntaa. Hallitukset vahvistavat hallintokeskuksen yksikköjaon ja vastuuhenkilöt sekä päättävät perustaa tiedekuntien hallintopalvelukeskukset.

Hallberg puheenjohtajaksi 12.12. Neuvottelukunnan puheenjohtajaksi korkeimman hallintooikeuden presidentti Pekka Hallberg. Strategiaseminaari Joensuussa 13.12. Itä-Suomen yliopistoon kaavaillaan suurempia ja itsenäisempiä toimintayksiköitä. Joensuun seminaarissa esitellään viisi vaihtoehtoista suurtiedekuntamallia.

Strategiaseminaari Kolilla 20.–21.5. Tutkimus-, opetus- ja henkilöstöstrategioiden suuntaviivat esillä. Oikeudellinen asema 28.8. Itä-Suomen yliopistosta tulee julkisoikeudellinen laitos. Värikäs tunnus käyttöön 8.9. Itä-Suomen yliopiston tunnuksessa esillä monialaisuus ja tiedon tiivistymä.

393


2009 Tutkimus tutuksi 26.9. Kuopiossa ja Joensuussa vietetään tutkijoiden yötä. Tapahtumassa esitellään kaiken ikäisille hauskalla tavalla tutkijoiden työtä ja itäsuomalaisen tutkimuksen ajankohtaista antia.

Dekaanit valitaan 14.1. Itä-Suomen yliopiston tiedekunnille valitaan perustamisvaiheen dekaanit. Itä-Suomen yliopiston rakentamisessa siirrytään vuoden 2009 alusta perustamisvaiheeseen.

Tiedekuntien nimet ja alarakenteet vahvistetaan 26.11. Yliopistojen hallitukset päättävät kokouksissaan tiedekuntien nimistä, yksikkö- ja laitosrakenteista ja koulutusrakenteiden muutoksista sekä hallinnon ja palvelulaitosten organisoitumisen etenemisestä.

Varainhakukampanja käynnistyy 3.2. Yliopistot käynnistävät varainhakukampanjan Itä-Suomen yliopiston toiminnan tukemiseksi.

Neuvottelukunta kokoontuu Kuopiossa 10.12. Itä-Suomen yliopiston neuvottelukunta kokoontuu Kuopiossa. Neuvottelukunta keskustelee käynnistämisvaiheen ajankohtaisista asioista, valmisteilla olevasta strategiasta ja organisoitumisen etenemisestä.

Menestystä Tekes-rahoituksessa 17.2. Itä-Suomen yliopisto oli vuonna 2008 Suomen toiseksi tehokkain yritysyhteistyöyliopisto tutkimus- ja tuotekehitysrahoitukseen suunnatulla Tekes-rahoituksella mitattuna. Joensuun ja Kuopion yliopistojen yhteenlaskettu rahoitusmäärä oli 19,1 miljoonaa euroa 42 tutkimushankkeelle. Strategia valmistuu 25.2. Itä-Suomen yliopisto luo profiiliaan monitieteisenä, laajasti verkottuneena ja vahvuusaloillaan kansainvälisesti tunnettuna tutkimus- ja koulutusyliopistona. Siirtymäkausisopimus hallituksissa 25.2. Yliopistojen hallitukset hyväksyvät siirtymäkausisopimuksen. Siirtymäkausisopimuksen lähtökohtana on Joensuun ja Kuopion yliopistojen yhdistyminen Itä-Suomen yliopistoksi 1.8.2009, jos eduskunta hyväksyy uuden yliopistolain kevään aikana. Itä-Suomen yliopiston toiminta käynnistyy täysimääräisesti 1.1.2010.

394


Neljänneksi eniten tutkijakouluja 27.2. Itä-Suomen yliopistosta tulee maan neljänneksi suurin tutkijoiden kouluttaja tutkijakoulujen määrällä mitaten. Suomen Akatemian tutkijakoulupäätösten (24.2.) mukaan Itä-Suomen yliopisto koordinoi yhteensä 12 tutkijakoulua vuosina 2010–2013. Yliopistokollegio valitaan 10.3. Yliopistokollegion tehtävänä on valmistella esitystä Itä-Suomen yliopiston ensimmäisen hallituksen jäsenistä. Yliopistokollegio päättää hallituksen jäsenten määrän 17.6. Eduskunnan hyväksyttyä uuden yliopistolain yliopistokollegio päättää vahvistaa hallituksen jäsenten lukumääräksi kymmenen. Jäsenistä kuusi valittaisiin yliopiston sisältä ja neljä tulisi yliopiston ulkopuolelta.

Dekaanit valitaan 3.12. Itä-Suomen yliopiston hallitus valitsee filosofisen tiedekunnan dekaaniksi Markku Filppulan, luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunnan dekaaniksi Timo Jääskeläisen, terveystieteiden tiedekunnan dekaaniksi Jukka Mönkkösen ja yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunnan dekaaniksi Juha Kinnusen. Henkilöstö ja uudet opiskelijat uuteen yliopistoon vuoden 2010 alussa 31.12. Joensuun ja Kuopion yliopistot lakkaavat olemasta. Henkilöstö ja opiskelijat siirtyvän Itä-Suomen yliopistoon 1.1.2010.

Hallitus aloittaa elokuussa 19.8. Itä-Suomen yliopiston hallitus aloittaa toimintansa. Hallituksen puheenjohtajaksi valitaan Ilmatieteen laitoksen pääjohtaja Petteri Taalas. Rehtorit valitaan 7.10. Itä-Suomen yliopiston hallitus valitsee johtavaksi rehtoriksi Perttu Vartiaisen ja akateemiseksi rehtoriksi Kalervo Väänäsen.

395


Liite 2 Itä-Suomen yliopistohankkeen neuvottelukunta Jäsenet Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Pekka Hallberg, puheenjohtaja Maaherra Pirjo Ala-Kapee Maakuntajohtaja Jussi Huttunen Professori Jussi Huttunen Pääjohtaja Jorma Huuhtanen Maakuntajohtaja Pentti Hyttinen Pääjohtaja Heli Jeskanen-Sundström Toimitusjohtaja Markku Kauppinen Asianajaja Hannu Krogerus Asiamies Antti Mykkänen Vuorineuvos Seppo Paatelainen Pääjohtaja Pekka Puska FM Mirja Ryynänen Toimitusjohtaja Harri Sailas Ministeri Antti Tanskanen Professori Reijo Vihko Maakuntajohtaja Matti Viialainen Johtaja Raimo Väyrynen

396


Liite 3 Itä-Suomen yliopistohankkeen ohjaus- ja seurantaryhmä Jäsenet Rehtori Perttu Vartiainen, puheenjohtaja Rehtori Matti Uusitupa, puheenjohtaja Hallintojohtaja Petri Lintunen Hallintojohtaja Päivi Nerg Professori Pirkkoliisa Ahponen Lehtori Minna Hirvonen Lehtori Päivi Katriina Juutilainen Hallintoamanuenssi Tero Karjalainen Erikoislaboratoriomestari Riitta Korhonen Erikoislaboratoriomestari Kari Kotikumpu Virastomestari Erkki Matikainen Yliassistentti Antero Puhakka Taloussihteeri Tuula Ranne Professori Kirsi Vähäkangas Opiskelija Niina Salmi Pääsihteeri Janne Mertanen Vararehtori Teuvo Pohjolainen, pysyvä asiantuntijajäsen Erikoissuunnittelija Kirsi Karjalainen, sihteeri

397


Lähdeviitteet Tarkiainen 1985, 238–239. Vuorio 2006, 11–14; Nevala 2009, 28–29; Kohvakka 2009, 21–46. Kohvakka 2016, 35. 4 Nevala 2006, 308. 5 Ahlbäck & Hollsten 2015, 104, 106, 113. 6 Dhondt 2014, 3, 10. 7 Kohvakka 2016, 30; ks. myös Pinheiro ym. 2012; Vartiainen 2017. 8 Ahlbäck & Hollsten 2015, 110. 9 Moisio 2012, 71–75. 10 Kohvakka 2016, 13–15; Moisio 2012, 129–138. 11 Kohvakka 2016, 16–17; Moisio 2012, 160. 12 Nevala 2009, 30–31. 13 Kohvakka 2009, 55–59. 14 Moisio 2012, 86–87. 15 Kohvakka 2009, 60; Nevala 2009, 35; Vuorio 2006, 49. 16 Kohvakka 2013. 17 Kohvakka 2009, 64; Vuorio 2006, 53. 18 Nevala 2009, 38. 19 Moisio 2012, 136. 20 Nevala 2009, 60–65. 21 Nevala 2009, 40; Vuorio 2006, 60; Moisio 2012, 110; Salo 2003, 71, 76. 22 HS 31.10.1965. 23 HS 27.7.1966. 24 Michelsen 1994, 68–70; Nevala 2009, 68–73; Vuorio 2006, 63–74. 25 Kohvakka 2016, 81, 84; Vuorio 2006, 107–135. 26 Kohvakka 2013, 12; Moisio 2012, 147–150. 27 Muistio: Itä-Suomen korkeakoulujen yhteistyö luonnontieteellisellä alalla 28.10.1980. Rehtori: korkeakoulun kehittäminen ja suunnittelu 1980. JOYA. 28 HS 23.9.1973. 29 SS 7.10.1973; Vuorio 2006, 206, 342. 30 Heikki Kirkinen: Joensuun korkeakoulun kehittymisen näköaloja 15.11.1974. Kansio 21, Puheet, esitelmät, esitelmäreferaatit. Heikki Kirkisen arkisto, KAJ; HS 23.9.1973. 31 HS 3.4.1979 32 ES 18.11.1976; Kohvakka 2009, 119–120. 1 2 3

398

Kohvakka 2009, 109–121. Kinnunen 2006, 65–66; Nevala 2009, 321–337. 35 Nevala 2009, 267-269. 36 Nevala 2009, 338–345, 443–446; Vuorio 2006, 177–179. 37 Karjalainen 12.10.1980; HS 17.10.1980; Kohvakka 2009, 119–120, 242. 38 HS 17.10.1980; Kohvakka 2009, 240. 39 Nevala 2009, 346–353; Vuorio 2006, 206–211. 40 Kohvakka 2016, 18–23; Nevala 2009, 346–368 Vuorio 2006, 211–235. 41 Kohvakka 2009, 242–243. 42 Karjalainen 14.3.1986; Kohvakka 2009, 243. 43 Sopimus korkeakoulujen peruskoulutuksen ja tutkijakoulutuksen yhteistyöstä 1.9.1987. Kirjeistö 1985–1989, LUTA; HS 2.9.1987. 44 Karjalainen 5.4.1988. 45 Karjalainen 7.4.1988. 46 Kiander 2001; Aunesluoma 2017. 47 Ks. esim. Raatikainen & Tunkkari 1991; Koski 1993. 48 Alasuutari 2006, 57–64 Heiskala 2006, 24; Moisio 2012, 163–176, 190. 49 Nevala 2009, 360–361; Kankaanpää 2013, 37; ks. myös Neave 1988; Gornitzka & Maassen 2000. 50 Opetusministeriö 1991; Kallunki ym. 2015, 123–124. 51 Korkeakoulutieto 2/1992, 3. 52 Muistio: Korkeakoulut ja ammattikorkeakoulut 10.5.1991, Suomen korkeakoulujen rehtorien neuvosto. Hallituksen ptk. 5/1991, LUTA; Korkeakoulutieto 1/1992, 38–44. 53 HS 9.2.1993; SS 9.2.1993. 54 Nevala 1999, 73–77 Salo 2003, 412–415. 55 Reijo Vihkon haastattelu 26.2.2018. 56 ES 18.3.1990; Nevala 1999, 72–75; Salo 2003, 458; Kohvakka 2009, 185–194. 57 Salo 2003, 415–416. 58 Vuorio 2006, 269–291. 59 Nevala 1999, 63. 60 Makkonen 2004, 66–68; Nevala 2009, 438–443. 61 Moisio 2012, 190–191. 62 Itä-Suomen korkeakoulujen hallinnollisen yhteistyön edellytysten selvittäminen 1995. 63 Karjalainen 21.3.1993; ES 24.3.1994; Kuulumisia 1/1995; HS 28.3.1996. 64 ES 20.5.1994 65 HS 28.3.1996 66 Dahllöf ym. 1998. 67 Kuulumisia 3/1998. 33 34


Peltonen 1999. Kuulumisia 2/1999; ks. myös Pääministeri Paavo Lipposen II hallituksen ohjelma 15.4.1999. 70 Itäisen Suomen yliopistojen kehittämisstrategia 2000–2006, luonnos 7.12.1999. Hallituksen ptk. 12/1999, LUTA. 71 ES 14.12.1996; Ks. tarkemmin Kohvakka 2019. 72 Kohvakka 2013, 13; Nykänen 2007, 210; Salo 2003, 456. 73 Opetusministeriö 1999; Salo 2015, 221–222. 74 Sopimus ja johtosääntö kauppatieteiden opinnoista verkostoyhteistyössä Joensuun ja Kuopion yliopistojen kanssa 5.1.2001. Hallituksen ptk. 1/2001, LUTA; Pohjois-Suomen osalta ks. Salo & Junila 2009, 90. 75 Toiminta- ja taloussuunnitelma 2001–2004, luonnos 16.2.2002. Hallituksen ptk. 2/2000, LUTA. 76 Toimintakertomus 2000. Hallituksen ptk. 2/2001, LUTA. 77 Kalevi Kyläheikon haastattelu 27.10.2014; ks. myös Kyläheiko 2006; Komppula 2009, 188. 78 Vuorio 2006, 297; Nevala 2009, 447; Komppula 2009, 180–181. 79 Nevala 2009, 448. 80 Perttu Vartiaisen haastattelu 18.12.2008. 81 Vuorio 2006, 301. 82 Ympäristötekniikan koulutusohjelman perustaminen 15.12.1999. Hallituksen ptk. 12/1999, LUTA. 83 Virtuaaliyliopistokonsortion perustaminen 20.12.2000. Hallituksen ptk. 11/2000, LUTA. 84 Castells 1996, 470–471; Anttiroiko 2015, 187. 85 Moisio 2012, 184–186. 86 HS 6.12.1999 87 Pirjo Ala-Kapeen haastattelu 26.3.2018. 88 Ilkka Pöyhösen haastattelu 11.12.2017; ks. myös Vuorio 2006, 313. 89 Uronen 2004, 18. 90 Markku Lukan haastattelu 16.1.2018; Uronen 2004, 20; Vuorio 2006, 312–314; Kohvakka 2009, 257. 91 SS 3.9.2004; Uronen 2004. 92 Kyläheiko 2006; Kohvakka 2009, 256; Nevala 2009, 449; Pohjolainen 2013, 143. 93 Oikeustieteen alan tutkintoon johtavan koulutuksen käynnistäminen Joensuun yliopistossa, hanke-esitys 22.5.2002, TPA; Teuvo Pohjolaisen haastattelu 7.3.2018. 94 Toiminta- ja taloussuunnitelma 2004–2007, luonnos 12.2.2003. Hallituksen ptk. 2/2003; Toimintasuunnitelma 2004, luonnos 17.12.2003. Hallituksen ptk. 10/2003, LUTA. 68 69

Markku Lukan haastattelu 16.1.2018; Ilkka Pöyhösen haastattelu 11.12.2017. Teuvo Pohjolaisen kommentit ”Sivistyspoliittisen ministeriryhmän edellyttämät selvitykset koskien yliopistojen alueellisia vaikutuksia” -muistioon, opetusministeriö 20.12.2004, TPA; Teuvo Pohjolaisen sähköpostitiedonanto 19.10.2008. 97 Markku Lukan haastattelu 28.10.2008; Markku Lukan sähköpostitiedonanto 18.3.2019; Kohvakka 2009, 234–236, 250–261. 98 Komppula 2009, 193. 99 Pääministeri Matti Vanhasen hallituksen ohjelma 24.6.2003, 25, 27; Opetusministeriö 2003, 13, 43, 45–46. 100 SS 3.9.2004; SS 5.10.2005. 101 Teuvo Pohjolaisen haastattelu 7.3.2018; Petri Lintusen haastattelu 14.3.2018; Vesa Saarikosken haastattelu 21.3.2018. 102 Teuvo Pohjolaisen haastattelu 7.3.2018; Petri Lintusen haastattelu 14.3.2018; Pentti Maljojoen haastattelu 28.3.2018; Karjalainen 7.7.2007; Meriläinen 2014, 130. 103 Moisio 2012, 195–197. 104 Brunila 2004, 21. 105 Brunila 2004; Degn & Sørensen 2015, 935–936; Kivinen, Lindberg & Hedman 2011, 9, 20; Lanzendorf 2006, 110. 106 Brunila 2004; Michelsen 2004; Rantanen 2004. 107 SS 12.11.2004. 108 Moisio 2012, 230. 109 SS 6.8.2007. 110 Anita Lehikoisen haastattelu 26.3.2018. 111 Sakari Karjalaisen haastattelu 27.2.2018; ks. tarkemmin Huttunen 2004; Koskenlinna 2004; Rantanen 2004. 112 Markku Mattilan haastattelu 13.3.2018 113 Valtioneuvoston periaatepäätös 7.4.2005. 114 HS 8.4.2005. 115 Sanansaattaja Joensuun yliopistosta 4/2005; Perttu Vartiaisen haastattelu 18.12.2008; ks. myös Karhapää 2016, 178. 116 HS 17.11.2005. 117 HS 24.11.2005. 118 HS 17.11.2005; Matti Uusituvan sähköpostitiedonanto 19.10.2018. 119 HS 17.11.2005. 120 Jäppinen 2005. 121 HS 29.11.2005. 122 HS 11.2.2006; Perttu Vartiaisen haastattelu 18.12.2008 123 HS 11.2.2006; SS 12.2006. 124 Sakari Karjalaisen haastattelu 27.2.2018. 95 96

399


Opetusministeriö 2006. Johtaja Markku Mattilan kirje kauppatieteiden yhteistyöverkoston arviointia varten asetettavista selvitysmiehistä 2.1.2006. Hallituksen ptk. 1/2006, KUYA. 127 Kettunen & Virtanen 2006, 8–14. 128 SS 4.4.2006; SS 5.4.2006; Kettunen & Virtanen 2006, 10–11; ks. myös viite 73. 129 SS 23.5.2006; SS 28.6.2006; Ks. myös Tirronen 2008, 14. 130 Rakenteellisen kehittämisen hanke-esitykset 18.8.2006. Hallituksen ptk. 7/2006, JOYA; Rakenteellisen kehittämisen hanke-esitykset 30.8.2006. Hallituksen ptk. 7/2006, KUYA; Ks. myös Tirronen 2008, 14–15. 131 Muistio neuvotteluista Itä-Suomen kauppatieteellisen alan koulutuksen kehittämisestä 14.9.2006. Hallituksen ptk 8/2006, KUYA; ks. myös Komppula 2009, 194. 132 Muistio neuvotteluista Itä-Suomen kauppatieteellisen alan koulutuksen kehittämisestä 14.9.2006. Hallituksen ptk 8/2006, KUYA. 133 SS 24.2.2008; Raija Komppulan haastattelu 18.4.2018; Atte von Wrightin haastattelu 4.5.2018; Jukka Mönkkösen haastattelu 6.6.2018. 134 Joensuun ja Kuopion yliopistojen yhteistyömallin selvittäminen 26.9.2006. Hallituksen ptk. 9/2006, JOYA; Opetusministeriön rakenteellisen kehittämisen hanke-esityksen täsmentäminen 27.9.2006. Hallituksen ptk. 8/2006, KUYA. 135 Kirsi Karjalaisen haastattelu 17.4.2018. 136 Komppula 2009, 195; vrt. kuitenkin Markku Mattilan sähköpostitiedonanto 19.6.2018. Sen mukaan mitään valmista suunnitelmaa kauppatieteiden alas ajamiseksi Joensuussa ja Kuopiossa ei ollut. 137 Markku Lukan haastattelu 16.1.2018. 138 Karjalainen 28.9.2006; SS 28.9.2006. 139 Karjalainen 24.11.2006 140 Teuvo Pohjolaisen sähköpostitiedonanto 19.10.2018. 141 Opetusministeriö 2007a, 6. 142 Reijo Vihkon haastattelu 26.2.2018 143 Pirjo Ala-Kapeen haastattelu 26.3.2018. 144 Ibid. 145 Reijo Vihkon haastattelu 26.2.2018; Markku Mattilan haastattelu 13.3.2018; Anita Lehikoisen haastattelu 26.3.2018. 146 Markku Lukan haastattelu 16.1.2018. 147 SS 31.1.2008; Karjalainen 2.1.2010; Kohvakka 2009, 260. 148 Ilkka Pöyhösen haastattelu 11.12.2017. 149 Reijo Vihkon haastattelu 26.2.2018; Matti Uusituvan haastattelu 26.2.2018; Päivi Nergin haastattelu 5.3.2018; Petri Lintusen haastattelu 14.3.2018; Pirjo Ala-Kapeen haastattelu 26.3.2018. 150 Reijo Vihkon haastattelu 26.2.2018.

400

Päivi Nergin haastattelu 5.3.2018. Kirsi Karjalaisen haastattelu 17.4.2018. 153 Opetusministeriö 2007a, 20; ks. myös Tirronen 2008, 16–17. 154 Juhani Meriläisen haastattelu 12.6.2018. 155 Pirjo Ala-Kapeen haastattelu 26.3.2018; Tiina Tolvasen haastattelu 16.3.2018; myös Pentti Hyttisen haastattelu 22.3.2018. 156 Pirjo Ala-Kapeen haastattelu 26.3.2018. 157 Pursula 2018, 246. 158 HS 20.2.2007; SS 20.2.2007; Pirjo Ala-Kapeen haastattelu 26.3.2018. 159 Opetusministeriö 2007a, 15–20; SS 20.2.2007; Karjalainen 20.2.2007. 160 SS 19.8.2006. 161 Vartiainen 2005, 18–19. 162 Opetusministeriö 2007a, 17; vrt. HS 20.2.2007. 163 Muistio tulosneuvotteluista opetusministeriössä 23.3.2007. Hallituksen ptk. 5/2007, KUYA. 164 HS 19.3.2007; HS 20.3.2007; HS 22.3.2007. 165 Vähän kuin itseäsi äänestäisit: Keskustan tavoitteet vaalikaudelle 2007–2011; Kansallinen Kokoomus: Vastuullinen markkinatalous ja sen vaikutukset Suomen tulevaisuuteen 2007. 166 Himanen 2007; Holmström ym. 2007; HS 13.4.2007. 167 Muistio tulosneuvotteluista opetusministeriössä 23.3.2007. Hallituksen ptk. 5/2007, KUYA; HS 9.3.2007; HS 23.3.2007; SS 23.3.2007. 168 Muistio tulosneuvotteluista opetusministeriössä 23.3.2007. Hallituksen ptk. 5/2007, KUYA. 169 Tirronen 2008, 18. 170 Vrt. Tirronen 2011a, 24. 171 Muistio tulosneuvotteluista opetusministeriössä 23.3.2007. Hallituksen ptk. 5/2007, KUYA; Karjalainen 24.3.2007; SS 24.3.2007. 172 Pääministeri Matti Vanhasen II hallituksen ohjelma 19.4.2007, 13, 30; Moisio 2012, 238, 291. 173 Pääministeri Matti Vanhasen II hallituksen ohjelma 19.4.2007, 30. 174 Jyrki Kataisen haastattelu 31.5.2018. 175 Anu Vehviläisen haastattelu 31.8.2018. 176 Stimulus 4/2007. 177 Stimulus 3/2007; Stimulus 4/2007; Univers 4/2007. 178 Univers 3/2007. 179 Itä-Suomen liittoyliopiston perustaminen 2.5.2007. Hallituksen ptk. 7/2007, JOYA; Itä-Suomen liittoyliopiston perustaminen 2.5.2007. Hallituksen ptk. 6/2007, KUYA; Karjalainen 3.5.2007; SS 3.5.2007.

125

151

126

152


HS 3.5.2007; HS 11.6.2007. Itä-Suomen liittoyliopiston perustamisen projektisuunnitelman hyväksyminen 31.5.2007. Hallituksen ptk. 7/2007, KUYA; Tirronen 2008, 19. 182 Päivi Nergin haastattelu 5.3.2018. 183 Petri Lintusen haastattelu 14.3.2018. 184 Kuopion yliopistolehti 3/2007, 5. 185 Liite 1. Itä-Suomen liittoyliopiston käynnistämishanke 1.6.2007–31.12.2009. Johtoryhmän kokous 15.6.2007, UEF/Jory -kansio 13.11.2006–31.12.2007. 186 Ibid. 187 Tirronen 2011a, 25; vrt. Kotter 1996. Ks. myös Harman & Harman 2003. 188 Teuvo Pohjolaisen haastattelu 7.3.2018; Tirronen 2011b. 189 Ks. esim. Romero & Cruthirds 2006, 59–64. 190 Jussi Pentin haastattelu 13.3.2018. 191 Yliopistolaitoksen uudistaminen -työryhmän työn eteneminen 30.5.2007. Hallituksen pöytäkirjat 11.4–20.6.2007, KUYA; Acatiimi 6/2007. 192 Johtoryhmän kokous ja työseminaari 14.8.2007, UEF/Jory -kansio 13.11.2006–31.12.2007; Hallituksen ja johtoryhmän seminaari 15.8.2007. Hallituksen pöytäkirjat 11.4–20.6.2007, KUYA; Päivi Nergin haastattelu 5.3.2018; Teuvo Pohjolaisen haastattelu 7.3.2018; Tirronen 2011b. 193 Johtoryhmän kokous ja työseminaari 14.8.2007, UEF/Jory -kansio 13.11.2006–31.12.2007. 194 Lausunnon antaminen koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmasta vuosille 2007–2012 27.8.2007. Hallituksen ptk. 9/2007; Itä-Suomen yliopisto (University of Eastern Finland / domain UEF) 26.9.2007. Hallituksen ptk. 10/2007, KUYA; SS 7.9.2007. 195 Lausunnon antaminen koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmasta vuosille 2007–2012 27.8.2007. Hallituksen ptk. 10/2007, JOYA; Univers 6/2007, 2; Joensuun ylioppilaslehti 26.9.2007. 196 Itä-Suomen yliopisto (University of Eastern Finland / domain UEF) 26.9.2007. Hallituksen ptk. 10/2007, KUYA. 197 Joensuun ylioppilaslehti 26.9.2007; Kahden anonyymin henkilön haastattelut. 198 Acatiimi 6/2007; HS 11.9.2007. 199 Acatiimi 6/2007. 200 Kari Kotikummun haastattelu 24.5.2018; Riitta Ahosen haastattelu 24.5.2018; Antero Puhakan & Tomi Rostin haastattelu 8.5.2018; Tapani Pakkasen haastattelu 9.5.2018; Anita Lehikoisen haastattelu 26.3.2018. 201 Antero Puhakan & Tomi Rostin haastattelu 8.5.2018; vrt. Kotter 2008. 202 Kirsi Karjalaisen haastattelu 17.4.2018. 203 Petri Lintusen haastattelu 14.3.2018. 180 181

Johtoryhmän kokous 8.5.2008, UEF/Jory -kansio 1.1.2008–18.6.2008; Petri Hynysen, Maj Vuorteen, Marianne Mustosen ja Nina Venheen ryhmähaastattelu 21.5.2018. 205 Johtoryhmän kokous 2.10.2007, 9.11.2007, UEF/Jory -kansio 13.11.2006– 31.12.2007; Kotter 1996. 206 Jarkko Tirrosen haastattelu 4.5.2018. 207 Jarkko Tirronen: Itä-Suomen yliopiston rakenne – organisaatio, hallinto, johtaminen ja päätöksenteko 13.11.2007, UEF/organisaatiorakenne-kansio. 208 Johtoryhmän kokous 9.11.2007, UEF/Jory -kansio 13.11.2006–31.12.2007; Tirronen 2011a, 48; Juha Rouvisen haastattelu 5.6.2018; Tapani Pakkasen haastattelu 9.5.2018. 209 Kuopion yliopiston yhteistoimintaneuvoston kokous 19.9.2007. Hallituksen pöytäkirjat 27.8.–19.12.2007, KUYA; Jussi Parkkisen haastattelu 12.6.2018; Perttu Vartiaisen haastattelu 18.12.2008; Marketta Rantaman haastattelu 3.5.2018. 210 Teuvo Pohjolaisen haastattelu 7.3.2018 211 Harinen ym. 2008; Nevala 2009, 435. 212 Johtoryhmän kokous 9.11.2007, UEF/Jory -kansio 13.11.2006–31.12.2007; Univers 7/2007; Juha Rouvisen haastattelu 5.6.2018. 213 Tapani Pakkasen haastattelu 9.5.2018. 214 Itä-Suomen yliopisto – ajankohtaiset asiat 19.12.2007. Hallituksen pöytäkirjat 27.8.–19.12.2007, KUYA; SS 14.12.2007; Karjalainen 14.12.2007; Juha Rouvisen haastattelu 5.6.2018. 215 Stimulus 2/2008; myös Antero Puhakan & Tomi Rostin haastattelu 8.5.2018. 216 Päivi Nerg, Teuvo Pohjolainen & Jarkko Tirronen: Itä-Suomen yliopiston toimintarakenne 12.12.2007, UEF/organisaatiorakenne-kansio; Univers 9/2007. 217 SS 14.12.2007; Karjalainen 14.12.2007; Karjalan maa 14.2.2007. 218 Ohjaus- ja seurantaryhmän kokous 5.12.2007; Neuvottelukunnan kokous 11.12.2007, UEF/Ohjuri- ja neuv.kunta -kansio; Johtoryhmän kokous 24.1.2008, UEF/Jory -kansio 1.1.2008–18.6.2008; Juha Rouvisen haastattelu 5.6.2018; Lauri Thurénin haastattelu 14.5.2018. 219 Jussi Parkkisen haastattelu 12.6.2018. 220 Johtoryhmän kokous 20.12.2007, UEF/Jory -kansio 13.11.2006–31.12.2007; Joensuun ylioppilaslehti 1/2008; Stimulus 1/2008. 221 Johtoryhmän kokous 19.2.2008, UEF/Jory -kansio 1.1.2008–18.6.2008; Yksiköiden vastaukset Strategiaprosessin eteneminen -kyselyyn, UEF/Strategiatyö -kansio. 222 Yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan lausunto koskien Itä-Suomen yliopiston rakenteita 29.1.2008; Humanistisen tiedekunnan lausunto asiaan: Itä-Suomen yliopisto, strategian valmistelu 30.1.2008, UEF/Strategiatyö -kansio. 204

401


Organisoituminen schooliin: Kasvatustieteen ja aikuiskasvatustieteen oppiaineryhmän kannanotto 31.1.2008; Soveltavan kasvatustieteen lausunto Itä-Suomen yliopiston strategiakyselyä koskien 31.1.2008; Teologisen tiedekunnan kannanotto Itä-Suomen yliopiston rakenteeseen 30.1.2008, UEF/Strategiatyö -kansio. 224 Liite 1. Johtoryhmän kokous 19.2.2008, UEF/Jory -kansio 1.1.2008–18.6.2008; Matti Tolvasen haastattelu 9.5.2018; Päivi Erikssonin haastattelu 29.5.2018. 225 Johtoryhmän kokous 19.2.2008, UEF/Jory -kansio 1.1.2008–18.6.2008. 226 Liite 3 Johtoryhmän kokous 7.4.2008, UEF/Jory -kansio 1.1.2008–18.6.2008; Seppo Kellomäen haastattelu 18.4.2018. 227 Joensuun ylioppilaslehti 3/2008. 228 Joensuun yliopiston humanistisen tiedekunnan esitys Itä-Suomen yliopiston organisaatiomalliksi 2.4.2008, UEF/Organisaatiorakenne (tdk.-taso) -kansio; UEF/Organisaatiorakenne (tdk.-taso) -kansio; Joensuun ylioppilaslehti 3/2008. 229 Yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan dekaanin kannanotto Itä-Suomen yliopiston rakenteisiin 2.4.2008, UEF/Organisaatiorakenne (tdk.-taso) -kansio. 230 Vilma Hännisen haastattelu 11.4.2018. 231 Ibid. 232 Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan laitosrakenne: Ehdotus sosiaali- ja psykologiatieteitä yhdistävän kahden kampuksen laitoksen rakentamiseksi 5.3.2008; Joensuun yliopiston yhteiskunta- ja aluetieteiden tiedekunnan kommentti Itä-Suomen yliopiston hallinnollisiin rakenteisiin 1.4.2008, UEF/Organisaatiorakenne (tdk.-taso) -kansio. 233 Ainejärjestöt: Kyllä Itä-Suomen yliopistolle, ei pakkoliitoksille, UEF/Organisaatiorakenne (tdk.-taso) -kansio; Joensuun ylioppilaslehti 3/2008. 234 Pertti Väisäsen sähköpostiviesti Päivi Nergille 18.3.2008, UEF/Organisaatiorakenne (tdk.-taso) -kansio. 235 Päivi Nergin ja Perttu Vartiaisen sähköpostikirjeenvaihto 2.4.2008, UEF/Organisaatiorakenne (tdk.-taso) -kansio; Karjalainen 13.3.2008; SS 11.4.2008. 236 Arvio tiedekuntien koosta Itä-Suomen yliopistossa 12.3.2008, UEF/Organisaatiorakenne (tdk.-taso) -kansio. 237 Liite 3 Johtoryhmän kokous 7.4.2008, UEF/Jory -kansio 1.1.2008–18.6.2008; Kirsi Karjalaisen haastattelu 17.4.2018. 238 Päivi Erikssonin haastattelu 29.5.2018; Raija Komppulan haastattelu 18.4.2018. 239 Matti Tolvasen haastattelu 9.5.2018. 240 Itä-Suomen yliopiston organisaatiorakenne 16.4.2008. Hallituksen pöytäkirjat 2008, JOYA; Itä-Suomen yliopiston organisaatiorakenne 16.4.2008. Hallituksen pöytäkirjat 16.4.–11.6.2008, KUYA; Antero Puhakan & Tomi Rostin haastattelu 8.5.2018; Teuvo Pohjolaisen tiedonanto 16.2.2019. 223

402

Kirkko ja Koti 9.5.2008. Itä-Suomen yliopiston organisaatiorakenne 16.4.2008. Hallituksen pöytäkirjat 2008, JOYA; Itä-Suomen yliopiston organisaatiorakenne 16.4.2008. Hallituksen pöytäkirjat 16.4.–11.6.2008, KUYA. 243 Johtoryhmän kokous 7.4.2008, UEF/Jory -kansio 1.1.2008–18.6.2008; Opetusministeriö 2008. 244 SS 15.3.2008; Suomenmaa 28.3.2008; HS 10.4.2008; SS 13.4.2008; SS 29.8.2008 245 SK 18.4.2008; Joensuun ylioppilaslehti 4/2008. 246 Ks. myös Tirronen 2011a, 27. 247 Vrt. Järvi & Kohvakka 2017, 53. 248 Univers 4/2008. 249 Joensuun ylioppilaslehti 4/2008; Univers 4/2008; Univers 5/2008; Kalle Määtän sähköpostitiedonanto 20.3.2019. 250 Päivi Nergin sähköposti Joensuun ja Kuopion yliopistojen dekaaneille ja hallintopäälliköille 17.4.2008, UEF/Organisaatiorakenne (tdk.-taso) -kansio. 251 Kirkko ja Koti 9.5.2008. 252 SS 20.4.2008. 253 Vrt. Clark 1987; Becher 1988; Kekäle 1997; Ylijoki 1998. 254 Johtoryhmän kokous 20.5.2008; Johtoryhmän kokous 18.6.2008, UEF/Jory -kansio 1.1.2008–18.6.2008. 255 Teuvo Pohjolaisen haastattelu 7.4.2018. 256 Johtoryhmän kokous 18.6.2008, UEF/Jory -kansio 1.1.2008–18.6.2008. 257 Univers 7/2008. 258 Itä-Suomen yliopiston keskushallinnon, tiedekuntien hallintopalvelukeskusten ja erillis- ja palvelulaitosten rakentaminen 4.6.2008, UEF/Organisaatiorakenne (tdk.-taso) -kansio. 259 Perttu Vartiaisen haastattelu 18.12.2008. 260 Harri Siiskosen haastattelu 6.6.2018; Marketta Rantaman haastattelu 3.5.2018; Antero Puhakan & Tomi Rostin haastattelu 8.5.2018; Perttu Vartiaisen haastattelu 18.12.2008. 261 Jussi Parkkisen haastattelu 12.6.2018; Kirsi Moisanderin haastattelu 3.4.2018. 262 Itä-Suomen yliopiston keskushallinto 26.11.2008; Itä-Suomen yliopiston hallintopalvelukeskukset 17.12.2008, Hallituksen pöytäkirjat 28.8.– 17.12.2008, KUYA; Itä-Suomen yliopiston keskushallinto 26.11.2008; Itä-Suomen yliopiston hallintopalvelukeskukset 26.11.2008, Hallituksen pöytäkirjat 2008, JOYA. 263 Marketta Rantaman haastattelu 3.5.2018. 264 Liitteet 7 ja 8 Johtoryhmän kokous 13.8.2008, UEF/Jory -kansio 13.8.– 31.12.2008. 241 242


Petri Hynysen, Maj Vuorteen, Marianne Mustosen ja Nina Venheen ryhmähaastattelu 21.5.2018. 266 Hannu Berlinin tiedonanto 12.4.2018. 267 Opintohallinto Itä-Suomen yliopistossa 31.10.2008, UEF/Ala- ja koulutusrakenteet -kansio; Kuopion yliopiston yhteistoimintaneuvoston kokous 15.8.2008, Yhteistoimintaneuvoston pöytäkirjat 2008–2009, KUYA; Hannu Berlinin tiedonanto 12.4.2018; vrt. Olsen 2007. 268 Kuopion yliopiston kielikeskuksen esitys/eriävä mielipide kielikeskuksen hallintomalliksi Itä-Suomen yliopistoon 5.11.2008, UEF/Ala- ja koulutusrakenteet -kansio. 269 UEF: kielikeskuksen rakentamishankkeen väliraportti 31.3.2008, UEF/ Työryhmät, sihteeristö & hallinto -kansio; Kuopion yliopiston kielikeskuksen esitys/eriävä mielipide kielikeskuksen hallintomalliksi Itä-Suomen yliopistoon 5.11.2008; Raija Elsisen sähköposti Päivi Nergille 4.11.2008, UEF/Ala- ja koulutusrakenteet -kansio. 270 Kuopion yliopiston kielikeskuksen esitys/eriävä mielipide kielikeskuksen hallintomalliksi Itä-Suomen yliopistoon 5.11.2008, UEF/Ala- ja koulutusrakenteet -kansio; Johtoryhmän kokous 10.11.2008, UEF/Jory -kansio 13.8.– 31.12.2008. 271 Päivi Nergin sähköposti palvelulaitosten rakentamisen vastuuhenkilöille 20.3.2008, UEF/Organisaatiorakenne (tdk.-taso) -kansio; Hallintojohtosääntöluonnos kommentteineen 1.12.2008, Johtoryhmän kokous 4.12.2008, UEF/ Jory -kansio 13.8.–31.12.2008; Hallintojohtosääntö 7.10.2009, UEF:n hallituksen kokous 3/2009, UEF. 272 Joensuun yliopiston kirjastotoimen kehittäminen 16.1.2008, Hallituksen pöytäkirjat 2008, JOYA; Esitys Itä-Suomen yliopiston kirjaston organisoitumiseksi 5.11.2008, UEF/Ala- ja koulutusrakenteet -kansio; Jarmo Saartin haastattelu 4.5.2018. 273 Jarmo Saartin haastattelu 4.5.2018. 274 Antero Puhakan & Tomi Rostin haastattelu 8.5.2018. 275 Jarmo Saartin haastattelu 4.5.2018. 276 Ibid. 277 Muistio täydennyskoulutuksen yhteistyöstä Kuopion koulutus- ja kehittämiskeskuksen kanssa 10.10.2007, EPK; Esko Paakkolan haastattelu 27.4.2018. 278 Muistio: Itä-Suomen yliopistojen aikuiskoulutuksen yhteistyö, johtajien tapaaminen 12.12.2007, EPK; Yhteistyö Joensuun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen, Kuopion yliopiston koulutus- ja kehittämiskeskuksen ja Lappeenrannan teknillisen yliopiston koulutus- ja kehittämiskeskuksen välillä 3.6.2008, UEF/Työryhmät, sihteeristö & hallinto -kansio. 265

Esitys Joensuun ja Kuopion yliopistojen hallituksille aikuiskoulutuksen järjestämisestä 3.11.2008, UEF/Ala- ja koulutusrakenteet -kansio; Koulutus- ja kehittämispalvelu Aducaten johto 17.12.2008, Hallituksen pöytäkirjat 2008, JOYA; Esko Paakkolan haastattelu 27.4.2018; Leena Leskisen haastattelu 21.5.2018. 280 Esko Paakkolan haastattelu 27.4.2018; Leena Leskisen haastattelu 21.5.2018. 281 Ibid. 282 Johtoryhmän kokous 13.8.2008, UEF/Jory -kansio 13.8.–31.12.2008; Välimaa 1998, 124–125. 283 Lauri Thurénin sähköposti Päivi Nergille 28.4.2008; Jukka Mönkkösen sähköposti Päivi Nergille 28.4.2008; Juha Rouvisen sähköposti Päivi Nergille 5.5.2008; Pirkko Elsisen sähköposti Päivi Nergille 7.5.2008; Lauri Thurénin haastattelu 14.5.2018; Jukka Mönkkösen haastattelu 6.6.2018; Juha Rouvisen haastattelu 5.6.2018; Matti Tolvasen haastattelu 9.5.2018. 284 Jukka Mönkkösen haastattelu 6.6.2018. 285 Kari Kotikummun haastattelu 24.5.2018. 286 Kuopion lääketieteen opiskelijat: Lääketieteellinen tiedekunta säilytettävä, UEF/ Organisaatiorakenne (tdk.-taso) -kansio; Lääketieteen alan edustajan haastattelu. 287 Lääketieteen alan edustajan haastattelu. 288 Jukka Mönkkösen haastattelu 6.6.2018; Riitta Ahosen haastattelu 24.5.2018. 289 Anna-Maija Pietilän haastattelu 11.2.2019. 290 Päivi Nergin sähköposti Jukka Mönkköselle 24.6.2008; Terveystieteiden tiedekunnan esitys hallitukselle tiedekunnan ala- ja koulutusrakenteista sekä tiedekunnan nimestä 4.11.2008, UEF/Ala- ja koulutusrakenteet -kansio; Jukka Mönkkösen haastattelu 6.6.2018; Anna-Maija Pietilän haastattelu 11.2.2019; Lääketieteen alan edustajan haastattelu. 291 Liite 1 Johtoryhmän kokous 18.6.2008, UEF/Jory -kansio 1.1.2008–18.6.2008; Kokous luonnontieteiden alarakenteiden ja koulutusohjelmien suunnittelusta 19.6.2008, UEF/Ala- ja koulutusrakenteet -kansio. 292 Luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunnan koordinaatioryhmän kokous 29.8.2008, UEF/Ala- ja koulutusrakenteet -kansio. 293 Liitteet 1 ja 2 Luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunta 4.11.2008, UEF/ Ala- ja koulutusrakenteet -kansio. 294 Atte von Wrightin haastattelu 4.5.2018. 295 Luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunnan koordinaatioryhmän kokous 29.8.2008; Luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunta 4.11.2008, UEF/ Ala- ja koulutusrakenteet -kansio; Juha Rouvisen haastattelu 5.6.2018; Atte von Wrightin haastattelu 4.5.2018. 296 Juha Rouvisen haastattelu 5.6.2018; Jari Hämäläisen haastattelu 14.2.2018. 279

403


Luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunta 4.11.2008, UEF/Ala- ja koulutusrakenteet -kansio. 298 Luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunta 4.11.2008, UEF/Ala- ja koulutusrakenteet -kansio; Jussi Parkkisen haastattelu 12.6.2018; myös Tapani Pakkasen haastattelu 9.5.2018; Juha Rouvisen haastattelu 5.6.2018. 299 Jussi Parkkisen haastattelu 12.6.2018; myös Tapani Pakkasen haastattelu 9.5.2018; Juha Rouvisen haastattelu 5.6.2018. 300 Tero Karjalaisen haastattelu 2.5.2018. 301 Luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunta 4.11.2008, UEF/Ala- ja koulutusrakenteet -kansio; Tapani Pakkasen haastattelu 9.5.2018. 302 Jussi Parkkisen haastattelu 12.6.2018; Seppo Kellomäen haastattelu 18.4.2018. 303 ”Periaatteellisia pohdintoja”: Päivi Nergin ja Teuvo Pohjolaisen sähköpostikirjeenvaihto 18.11.2008. 304 Liite 1. Johtoryhmän kokous 18.6.2008, UEF/Jory -kansio 1.1.2008–18.6.2008; Luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunta 4.11.2008, UEF/Ala- ja koulutusrakenteet -kansio; Kuopion yliopistolehti 2/2009. 305 Päivi Nergin sähköposti yhteiskunta- ja kauppatieteiden alan dekaaneille ja hallintopäälliköille 24.6.2008, UEF/Ala- ja koulutusrakenteet -kansio. 306 Juha Hämäläisen haastattelu 22.10.2018; Juha Kinnusen haastattelu 6.4.2018; Juho Saaren haastattelu 17.10.2018; Harri Siiskosen haastattelu 6.6.2008; Leena Kosken haastattelu 9.5.2018; Antero Puhakan & Tomi Rostin haastattelu 8.5.2018. 307 Joensuun yliopiston yhteiskunta- ja aluetieteiden tiedekunnan tilannekatsaus ala- ja koulutusrakenteisiin liittyvän työn nykyvaiheeseen ja avoimiin kysymyksiin 8.9.2008, UEF/Ala- ja koulutusrakenteet -kansio; Harri Siiskosen haastattelu 6.6.2008. 308 Matti Uusituvan haastattelu 26.2.2018; Juha Hämäläisen haastattelu 22.10.2018; Juha Kinnusen haastattelu 6.4.2018; Juho Saaren haastattelu 17.10.2018; Harri Siiskosen haastattelu 6.6.2008; Leena Kosken haastattelu 9.5.2018; Antero Puhakan & Tomi Rostin haastattelu 8.5.2018. 309 Kuopion yliopisto, kauppatieteiden laitos: Itä-Suomen yliopisto: kauppatieteiden sijoittuminen laitostasolla 8.9.2008, UEF/Ala- ja koulutusrakenteet -kansio; Raija Komppulan haastattelu 18.4.2008; Päivi Erikssonin haastattelu 29.5.2018. 310 Itä-Suomen yliopiston alarakenteet: Oikeustieteiden organisoituminen (päiväämätön muistio); Joensuun yliopisto, taloustieteet: Itä-Suomen yliopiston alarakenteet 8.9.2008, UEF/Ala- ja koulutusrakenteet -kansio; Raija Komppulan haastattelu 18.4.2008; Matti Tolvasen haastattelu 9.5.2018. 311 Tht-laitoksen nimiesitys, Sari Rissasen ja Päivi Nergin sähköpostikirjeenvaihto 11.–12.11.2008, UEF/Ala- ja koulutusrakenteet -kansio; Juha Kinnusen haastattelu 6.4.2018; Sari Rissasen haastattelu 4.5.2008; Harri Siiskosen haastattelu 6.6.2008. 297

404

Liite 4a Itä-Suomen yliopiston ala- ja koulutusrakenteet sekä nimet 26.11.2008, Hallituksen pöytäkirjat 2008, JOYA; Päivi Nergin sähköposti yhteiskunta- ja kauppatieteiden tiedekuntaa rakentaville dekaaneille ja hallintopäälliköille 24.6.2008, UEF/Ala- ja koulutusrakenteet -kansio; vrt. Kankaanpää 2013. 313 Päivi Nergin sähköposti Lauri Thurénille 24.6.2008, UEF/Ala- ja koulutusrakenteet -kansio. 314 Teologien julkilausuma Itä-Suomen yliopiston johtoryhmälle ja käyttäytymis- ja humanististen tieteiden tiedekunnan suunnitteluryhmälle 17.6.2008; Lauri Thurénin sähköposti Päivi Nergille 3.9.2008, UEF/Ala- ja koulutusrakenteet -kansio; KL 10.9.2008; Lauri Thurénin haastattelu 14.5.2018. 315 ”Käyttäytymis- ja humanististen tieteiden suunnitteluryhmä 27.10.2008, UEF/Ala- ja koulutusrakenteet -kansio; Risto Turusen haastattelu 18.4.2018; Lauri Thurénin haastattelu 14.5.2018; Pertti Väisäsen haastattelu 17.4.2018. 316 Markku Filppulan haastattelu 19.12.2018. 317 Lauri Thurénin sähköposti Päivi Nergille 3.9.2008; ”Käyttäytymis- ja humanististen tieteiden suunnitteluryhmä 27.10.2008, UEF/Ala- ja koulutusrakenteet -kansio; Pertti Väisäsen haastattelu 17.4.2018; Hannu Rädyn haastattelu 8.5.2018. 318 ”Käyttäytymis- ja humanististen tieteiden suunnitteluryhmä 27.10.2008, UEF/Ala- ja koulutusrakenteet -kansio. 319 Risto Turusen haastattelu 18.4.2018. 320 Johtoryhmän kokous 24.1.2008, UEF/Jory -kansio 1.1.2008–18.6.2008; Teuvo Pohjolaisen haastattelu 7.3.2018; Petri Lintusen haastattelu 14.3.2018; Matti Uusituvan haastattelu 26.2.2018. 321 Liite 3 Johtoryhmän kokous 9.11.2007, UEF/Jory -kansio 13.11.2006– 31.12.2007; Päivi Erikssonin haastattelu 29.5.2018; Raija Komppulan haastattelu 18.4.2018; Matti Niirasen haastattelu 15.3.2018; Tiina Tolvasen haastattelu 16.3.2018; Juhani Meriläisen haastattelu 12.6.2018 322 Raija Komppulan haastattelu 18.4.2018; Komppula 2009, 196–197; Opetusministeriö 2007b, 57. 323 Raija Komppulan haastattelu 18.4.2018. 324 Komppula 2009, 197; SS 31.8.2007; Petri Lintusen haastattelu 14.3.2018. 325 Liiketoimintaosaamisen selvitysryhmän raportti 27.8.2007, Hallituksen pöytäkirja 10/2007, Hallituksen pöytäkirjat 2007, JOYA; Matti Uusituvan haastattelu 26.2.2018; Jyrki Kataisen haastattelu 31.5.2018; Anu Vehviläisen haastattelu 31.8.2018; Seppo Kääriäisen haastattelu 13.6.2018. 326 Hammaslääkärikoulutuksen aloittaminen Kuopion ja Oulun yliopiston yhteishankkeena, rakenteellisen kehittämisen hanke-esitys. Hallituksen pöytäkirja 1/2007, Hallituksen pöytäkirjat 7.2.–12.3.2007, KUYA. 327 Matti Närhen haastattelu 20.6.2018. 312


Hammaslääkärikoulutuksen aloittaminen Kuopion ja Oulun yliopiston yhteishankkeena, rakenteellisen kehittämisen hanke-esitys. Hallituksen pöytäkirja 1/2007, Hallituksen pöytäkirjat 7.2.–12.3.2007; Muistio tulosneuvotteluista opetusministeriössä 23.3.2007. Hallituksen ptk. 5/2007, Hallituksen pöytäkirjat 11.4.–20.6.2007, KUYA. 329 SS 5.5.2007; SS 5.6.2007; Opetusministeriö 2007c. 330 HS 24.8.2007; SS 24.8.2007; HS 6.9.2007. 331 SS 7.9.2007; SS 8.9.2007. 332 SS 15.9.2007. 333 SS 14.11.2007; SS 1.2.2008 334 Karjalainen 16.2.2008; SS. 16.2.2008. 335 Matti Uusituvan haastattelu 26.2.2018; Päivi Nergin haastattelu 5.3.2018; SS 16.2.2008. 336 Kokousmuistio 2/2008, 25.8.2008: Sivistyspoliittinen ministerityöryhmä, kokous 15.2.2008 klo 9:30–11:00. OKM. 337 Anu Vehviläisen haastattelu 31.8.2018. 338 Jyrki Kataisen haastattelu 31.5.2018. 339 SS 16.2.2008. 340 Sivistyspoliittisen ministerityöryhmän päätökset, Kuopion yliopiston hallitus 20.2.2008. Hallituksen pöytäkirja 3/2008. Hallituksen pöytäkirjat 16.1. – 12.3.2008, KUYA; SS 16.2.2008; SS 19.2.2008; SS 20.2.2008; Seppo Kääriäisen haastattelu 13.6.2018; Matti Niirasen haastattelu 15.3.2018. 341 Matti Uusituvan haastattelu 26.2.2018; Päivi Nergin haastattelu 5.3.2018; SS 16.2.2008. 342 Pentti Hyttisen haastattelu 22.3.2018; Matti Viialaisen haastattelu 12.2.2018. 343 Eduskunnan apulaisoikeusasiamies Jussi Pajuojan päätös kanteluun 18.12.2009, Dnro 3315/4/08, EOAK; ks. myös Hallituksen pöytäkirja 13/2007 (19.12.2007), Hallituksen pöytäkirjat 27.8.–19.12.2007; Hallituksen pöytäkirja 1/2008 (16.1.2009); Hallituksen pöytäkirja 4/2008 (12.3.2008), Hallituksen pöytäkirjat 16.1.–12.3.2008, KUYA; Stimulus 2/2008. 344 SS 19.2.2008; SS 21.2.2008 Karjalainen 19.2.2008; Karjalainen 24.2008; SS 24.5.2008; SS 28.5.2008. 345 SS 28.8.2008; SS 29.8.2008; SS 9.9.2008. 346 SS 12.9.2008; SS 2.10.2008. 347 Paikallistalouksien kehittämisen koulutusohjelman uusien opiskelijoiden sisäänoton peruminen ja koulutusohjelman lakkauttaminen 1.1.2009 alkaen. Hallituksen pöytäkirja 10/2008 (22.10.2008), 28.8.–17.12.2008, KUYA; Johtoryhmän kokous 5.11.2008, UEF/Jory -kansio 13.8.–31.12.2008; SS 17.9.2008; SS 23.10.2008; SS 30.10.2008. 328

Valtiovarainvaliokunnan mietintö 33/2008, 10.12.2008; Matti Närhen haastattelu 20.6.2018; Jyrki Kataisen haastattelu 31.5.2018. 349 SS 9.12.2008; SS 11.12.2008; SS 25.3.2008; Matti Närhen haastattelu 20.6.2018. 350 Anu Vehviläisen haastattelu 31.8.2018; SS 18.12.2008. 351 SS 13.2.2009; SS 20.2.2009; HS 22.2.2009; Nevala 2009, 476–477; Tomperi 2009a, 6–7, 11. 352 HE 7/2009: Hallituksen esitys Eduskunnalle yliopistolaiksi ja siihen liittyviksi laeiksi, 48–49. 353 Univers 7/2008. 354 SS 12.3.2009; Päivi Nergin haastattelu 5.3.2018; Teuvo Pohjolaisen haastattelu 7.3.2018; Teuvo Pohjolaisen ja Eerikki Nurmen sähköpostikirjeenvaihto 24.–26.11.2008; ks. myös PeVL 35/2006 vp. Perustuslakivaliokunnan lausunto hallituksen esitykseen muutoksenhakulautakunnasta annetun lain muuttamisesta 25.10.2006; vrt. Tomperi 2009b, 148. 355 Joensuun yliopiston tiedekuntien ja erillislaitosten lausunnot yliopistolakiesitykseen 24.9.2008, Hallituksen pöytäkirja 8/2008, Hallituksen pöytäkirjat 2008, JOYA; Hallituksen esitys uudeksi yliopistolainsäädännöksi 24.9.2008, Hallituksen pöytäkirja 9/2008, Hallituksen pöytäkirjat 28.8.–17.12.2008, KUYA. 356 Ibid. 357 HS 26.1.2009; ks. myös HS 21.10.2008. 358 HS 26.1.2009; HS 4.2.2009; Uljas 1/2009; Teuvo Pohjolaisen haastattelu 7.3.2018; Matti Uusituvan haastattelu 26.2.2018. 359 HE 7/2009 vp. Hallituksen esitys yliopistolaiksi ja siihen liittyviksi laeiksi, lähetekeskustelu 26.2.2009, 15–16, 18, 27. 360 HE 7/2009 vp. Hallituksen esitys yliopistolaiksi ja siihen liittyviksi laeiksi, lähetekeskustelu 26.2.2009, 19–22. 361 HE 7/2009 vp. Hallituksen esitys yliopistolaiksi ja siihen liittyviksi laeiksi, lähetekeskustelu 26.2.2009, 22–23, 27; SDP:n lausunto luonnoksesta hallituksen esitykseksi uudeksi yliopistolaiksi 16.10.2008. https://docplayer.fi/15883945-Sdpn-lausunto-luonnoksesta-hallituksen-esitykseksi-uudeksi-yliopistolaiksi.html 362 PeVL 11/2009 vp. Perustuslakivaliokunnan lausunto hallituksen esitykseen yliopistolaiksi ja siihen liittyviksi laeiksi 13.5.2009, 3–4. 363 HS 22.4.2009; Opetusministeriö 2007d, 98; Pohjolainen 2008. 364 PeVL 11/2009 vp. Perustuslakivaliokunnan lausunto hallituksen esitykseen yliopistolaiksi ja siihen liittyviksi laeiksi 13.5.2009, 6–7. 365 SiVM 5/2009 vp. Sivistysvaliokunnan mietintö hallituksen esitykseen yliopistolaiksi ja siihen liittyviksi laeiksi 10.6.2009, 4. 366 SiVM 5/2009 vp. Sivistysvaliokunnan mietintö hallituksen esitykseen yliopistolaiksi ja siihen liittyviksi laeiksi 10.6.2009, 6–7, 15. 348

405


SiVM 5/2009 vp. Sivistysvaliokunnan mietintö hallituksen esitykseen yliopistolaiksi ja siihen liittyviksi laeiksi 10.6.2009, 8–9. 368 HS 17.6.2009; Antero Puhakan ja Tomi Rostin haastattelu 8.5.2018; Kari Kotikummun haastattelu 24.5.2018; Riitta Ahosen haastattelu 24.5.2018. 369 SiVM 5/2009 vp. Sivistysvaliokunnan mietintö hallituksen esitykseen yliopistolaiksi ja siihen liittyviksi laeiksi 10.6.2009, 29–36; HS 22.4.2009; HS 17.6.2009; ks. myös Tomperi 2009b, 148. 370 SS 13.6.2009; SS 17.6.2009. 371 Teuvo Pohjolaisen ja Jacob Södermanin sähköpostikirjeenvaihto 28.–29.4.2009; Teuvo Pohjolaisen haastattelu 7.3.2009. 372 Joensuun yliopiston ja Kuopion yliopiston siirtymäkausisopimus vuonna 2010 perustettavan Itä-Suomen yliopiston organisoitumisesta, Hallituksen kokous 25.2.2009; Itä-Suomen yliopiston yliopistokollegion valinta, Hallituksen kokous 10.3.2009, Hallituksen pöytäkirjat 2009, JOYA; SS 12.3.2009. 373 SS 21.5.2009; SS 7.6.2009. 374 Joensuun yliopiston ja Kuopion yliopiston siirtymäkausisopimuksen vuonna 2010 perustettavan Itä-Suomen yliopiston organisoitumisesta 3 §:n muuttaminen, Hallituksen kokous 17.6.2009, Hallituksen pöytäkirjat 17.6.–19.11.2009, KUYA; SS 18.6.2009; Acatiimi 6/2009; Tirronen 2011a, 132–133. 375 SS 7.6.2009; SS 11.6.2009; SS 18.6.2009. 376 Petteri Taalaksen haastattelu 27.3.2018; Tiina Tolvasen haastattelu 16.3.2018; Tirronen 2011a, 133. 377 Petteri Taalaksen haastattelu 27.3.2018. 378 Johtoryhmän kokous 17.9.2008, UEF/Jory -kansio 13.8.–31.12.2008. 379 Liite 2. Johtoryhmän kokous 17.9.2008, UEF/Jory -kansio 13.8.–31.12.2008. 380 Johtoryhmän kokous 29.9.2008; Johtoryhmän kokous 4.12.2008, UEF/Jory -kansio 13.8.–31.12.2008; Päivi Nergin haastattelu 5.3.2018; Antero Puhakan ja Tomi Rostin haastattelu 8.5.2018; Kari Kotikummun haastattelu 24.5.2018. 381 Hallintojohtosääntöluonnos kommentteineen 1.12.2008, UEF/Jory -kansio 13.8.–31.12.2008; Liite 1., Hallituksen kokous 17.6.2009, Hallituksen pöytäkirjat 17.6.–19.11.2009, KUYA; Teuvo Pohjolaisen haastattelu 7.3.2018. 382 Hallintojohtosääntöluonnos kommentteineen 1.12.2008, UEF/Jory -kansio 13.8.–31.12.2008; Liite 1., Hallituksen kokous 17.6.2009, Hallituksen pöytäkirjat 17.6.–19.11.2009, KUYA. 383 Hallintojohtosääntöluonnos kommentteineen 1.12.2008, UEF/Jory -kansio 13.8.–31.12.2008; Jukka Mönkkösen haastattelu 6.6.2018; Kirsi Moisanderin haastattelu 3.4.2018; Tero Karjalaisen haastattelu 2.5.2018. 384 Liite 1., Hallituksen kokous 17.6.2009, Hallituksen pöytäkirjat 17.6.– 19.11.2009, KUYA. 367

406

Hallintojohtosääntöluonnos kommentteineen 1.12.2008, UEF/Jory -kansio 13.8.–31.12.2008; Liite 1., Hallituksen kokous 17.6.2009, Hallituksen pöytäkirjat 17.6.–19.11.2009, KUYA. 386 Päivi Nergin haastattelu 5.3.2018; Antero Puhakan ja Tomi Rostin haastattelu 8.5.2018; Teuvo Pohjolaisen haastattelu 7.3.2018; Matti Uusituvan haastattelu 26.2.2018; Kirsi Karjalaisen haastattelu 17.4.2018. 387 Liite 1., Hallituksen kokous 17.6.2009, Hallituksen pöytäkirjat 17.6.–19.11.2009, KUYA. 388 Johtoryhmän kokous 3.6.2009, UEF/Jory -kansio 1.1.–3.6.2009; Teuvo Pohjolaisen haastattelu 7.3.2018; Matti Uusituvan haastattelu 26.2.2018; Kirsi Karjalaisen haastattelu 17.4.2018; Pentti Hyttisen haastattelu 22.3.2018. 389 Johtoryhmän kokous 14.1.2009, UEF/Jory -kansio 1.1.–3.6.2009; Juha Kinnusen haastattelu 6.4.2018; Seppo Kellomäen haastattelu 18.4.2018; Juha Rouvisen haastattelu 5.6.2018; Tirronen 2011a, 28. 390 Liite 3., Johtoryhmän kokous 14.1.2009, UEF/Jory -kansio 1.1.–3.6.2009; Jukka Pelkosen haastattelu 3.5.2018; Jukka Mönkkösen haastattelu 6.6.2018; Seppo Kellomäen haastattelu 18.4.2018; Juha Rouvisen haastattelu 5.6.2018; Jari Hämäläisen haastattelu 14.2.2018; Tero Karjalaisen haastattelu 2.5.2018. 391 Liite 3., Johtoryhmän kokous 14.1.2009, UEF/Jory -kansio 1.1.–3.6.2009; Juha Kinnusen haastattelu 6.4.2018; Harri Siiskosen haastattelu 6.6.2018; Matti Tolvasen haastattelu 9.5.2018. 392 Liite 3., Johtoryhmän kokous 14.1.2009, UEF/Jory -kansio 1.1.–3.6.2009; Markku Filppulan haastattelu 19.12.2018; Pertti Väisäsen haastattelu 17.4.2018. 393 Liite 1., Johtoryhmän kokous 16.2.2009, UEF/Jory -kansio 1.1.–3.6.2009; Jari Hämäläisen haastattelu 14.2.2018; Leena Kosken haastattelu 9.5.2018; Päivi Erikssonin haastattelu 29.5.2018; vrt. Olsen 2007. 394 Liite 6., Johtoryhmän kokous 24.1.2008, UEF/Jory -kansio 1.1.–3.6.2008; Sopimus: Muutoshallinnan valmentava tuki, Kuopion yliopisto ja Accenture Oy 17.3.2009, UEF-muutostukihaastattelut -kansio 2009; Marketta Rantaman haastattelu 3.5.2018. 395 Riitta Ahosen haastattelu 24.5.2018. 396 Jouni Kekäleen haastattelu 16.4.2018. 397 Jukka Mönkkösen haastattelu 6.6.2018. 399 Markku Filppulan haastattelu 19.12.2018. 399 Seppo Kellomäen haastattelu 18.4.2018. 400 Juha Kinnusen haastattelu 6.4.2018. 401 Henkilöstön kehittämisyksikön muutostuki UEF:ssa 11.2.2009; Muutostukikeskustelujen purkutilaisuudet kesäkuussa 2009, UEF-muutostukihaastattelut -kansio 2009. 402 Muutostukikeskustelujen purkutilaisuudet kesäkuu 2009, Yhteinen kooste/UEF; Filosofinen tiedekunta: Muutostukikeskustelujen purkutilaisuus 10.6.2009, UEF-muutostukihaastattelut -kansio 2009. 385


Muutostukikeskustelujen purkutilaisuudet kesäkuussa 2009, UEF-muutostukihaastattelut -kansio 2009. 404 Päivi Nergin ja Marketta Rantaman sähköpostikirjeenvaihto 29.12.2008; Henkilöstön kehittämisyksikön muutostuki UEF:ssa 11.2.2009, UEF-muutostukihaastattelut -kansio 2009; Päivi Nergin haastattelu 5.3.2018; Marketta Rantaman haastattelu 3.5.2018. 405 Muutostukikeskustelujen purkutilaisuudet kesäkuu 2009, Yhteinen kooste/ UEF; Terveystieteiden tiedekunta: Muutostukikeskustelujen purkutilaisuus 5.6.2009; Erillis- ja palvelulaitokset: Muutostukikeskustelujen purkutilaisuus 2.6.2009, UEF-muutostukihaastattelut -kansio 2009. 406 Petri Lintusen muutostukihaastattelu; Toimitilapalveluyksikön vastuuhenkilöiden muutostukihaastattelu, UEF-muutostukihaastattelut -kansio 2009. 407 Muutostukikeskustelujen purkutilaisuudet kesäkuussa 2009, UEF-muutostukihaastattelut -kansio 2009. 408 Muutostukihaastattelut; Itä-Suomen yliopisto – Huomioita muutoshallinnan näkökulmasta, Accenture, UEF-muutostukihaastattelut -kansio 2009. 409 Terveystieteiden tiedekunta: Muutostukikeskustelujen purkutilaisuus 5.6.2009; Filosofinen tiedekunta: Muutostukikeskustelujen purkutilaisuus 10.6.2009; Muutostukikartoitus. Esittely Itä-Suomen yliopiston käynnistämishankkeen johtoryhmässä 18.6.2009, UEF-muutostukihaastattelut -kansio 2009. 410 LUMET – Muutostukikeskustelujen purkutilaisuus 15.6.2009; Muutostukikartoitus. Esittely Itä-Suomen yliopiston käynnistämishankkeen johtoryhmässä 18.6.2009, UEF-muutostukihaastattelut -kansio 2009. 411 Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta: Muutostukikeskustelujen purkutilaisuus 12.6.2009; Muutostukikartoitus. Esittely Itä-Suomen yliopiston käynnistämishankkeen johtoryhmässä 18.6.2009, UEF-muutostukihaastattelut -kansio 2009. 412 Muutostukikartoitus. Esittely Itä-Suomen yliopiston käynnistämishankkeen johtoryhmässä 18.6.2009, UEF-muutostukihaastattelut -kansio 2009; Jari Hämäläisen haastattelu 14.2.2018. 413 Leena Kosken haastattelu 9.5.2018. 414 Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunnan avainhenkilöiden muutostukihaastattelut, UEF-muutostukihaastattelut -kansio 2009. 415 Tietojenkäsittelytieteen ja kauppatieteiden avainhenkilöiden muutostukihaastattelut, UEF-muutostukihaastattelut -kansio 2009. 416 Kirjaston ja Aducaten avainhenkilöiden muutostukihaastattelut, UEF-muutostukihaastattelut -kansio 2009. 417 Tietotekniikkakeskuksen avainhenkilöiden muutostukihaastattelut, UEFmuutostukihaastattelut -kansio 2009. 418 Kielikeskuksen avainhenkilöiden muutostukihaastattelut, UEF-muutostukihaastattelut -kansio 2009. 403

Keskushallinto: Muutostukikeskustelujen purkutilaisuus 10.6.2009, UEFmuutostukihaastattelut -kansio 2009. 420 Tutkimuksen tukipalveluiden avainhenkilöiden muutostukihaastattelut, UEF-muutostukihaastattelut -kansio 2009. 421 Opintopalveluiden avainhenkilöiden muutostukihaastattelut, UEF-muutostukihaastattelut -kansio 2009. 422 Muutostukikartoitus. Esittely Itä-Suomen yliopiston käynnistämishankkeen johtoryhmässä 18.6.2009, UEF-muutostukihaastattelut -kansio 2009. 423 Kirsi Moisanderin haastattelu 3.4.2018. 424 Muutostukihaastattelut, UEF-muutostukihaastattelut -kansio 2009. 425 SS 3.7.2009. 426 Päivi Nergin haastattelu 5.3.2018. 427 Johtoryhmän kokous 24.8.2009, UEF/Jory -kansio 18.6.– 24.8.2009; SS 26.2.2009. 428 Anita Lehikoisen haastattelu 26.3.2018. 429 Lamberg 2009, 452–453. 430 Kuisma 2010, 250. 431 Ks. tarkemmin Opetus- ja kulttuuriministeriö 2016. 432 SS 31.12.2009; Kalervo Väänäsen haastattelu 21.11.2018. 433 SS 8.10.2009; Tirronen 2011a, 135–136. 434 Kalervo Väänäsen haastattelu 21.11.2018. 435 SS 8.10.2009; SS 25.10.2009; KL 11.11.2009. 436 Ks. tarkemmin Karhapää 2016. 437 SS 8.10.2009; ks. myös Karhapää 2016, 158. 438 Tirronen 2011a, 138–139. 439 Jari Hämäläisen haastattelu 14.2.2018. 440 Tirronen 2011a, 138–139; Juha Rouvisen haastattelu 5.6.2018; Tero Karjalaisen haastattelu 2.5.2018. 441 Tero Karjalaisen haastattelu 2.5.2018. 442 Tirronen 2011a, 135–140. 443 Vilma Hännisen haastattelu 11.4.2018. 444 Petri Rintamäen haastattelu 15.4.2019. 445 Tirronen 2011a, 142–143. 446 Liite 1: Itä-Suomen yliopiston strategia, Hallituksen kokous 21.1.2009, Hallituksen pöytäkirjat 2009, JOYA; Univers 8/2008; Petteri Taalaksen haastattelu 27.3.2018; Jussi Parkkisen haastattelu 12.6.2018. 447 Jussi Parkkisen haastattelu 12.6.2018. 448 Liite 1: Itä-Suomen yliopiston strategia, Hallituksen kokous 21.1.2009, Hallituksen pöytäkirjat 2009, JOYA; Tulevaisuuden yliopisto ajassa 19.2.2009. 449 Tirronen 2011a, 148; Kalervo Väänäsen haastattelu 21.11.2018. 419

407


Tirronen 2011a, 149–151. Ks. esim. Terveystieteiden tiedekunnan kommentit luonnokseen Itä-Suomen yliopiston strategiaksi 20.11.2008, Kuopion yliopiston lausunnot Itä-Suomen yliopiston strategialuonnokseen marraskuussa 2008, UEF. 452 Sari Rissasen haastattelu 4.5.2018. 453 Tirronen 2011a, 148, 151. 454 Jussi Parkkisen haastattelu 12.6.2018. 455 Tirronen 2011a, 154, 158. 456 Juha Kinnusen haastattelu 6.4.2018. 457 Jukka Mönkkösen haastattelu 6.6.2018; Jari Hämäläisen haastattelu 14.2.2018; Jukka Jurvelinin haastattelu 2.5.2018. 458 Markku Filppulan haastattelu 19.12.2018; Juha Kinnusen haastattelu 6.4.2018; Sari Rissasen haastattelu 4.5.2018. 459 Opetus- ja tutkimushenkilöstön haastattelut; Vrt. Tienari ym. 2016, 37. 460 Vrt. Risberg 2003; Brown & Humphreys 2003. 461 https://www.yhl.fi/yhl-varma-kevaan-merkki-ita-suomen-yliopisto-vahentaa-jalleen-vakea/ 462 Marketta Rantaman haastattelu 3.5.2018; Antero Puhakan ja Tomi Rostin haastattelu 8.5.2018; Riitta Ahosen haastattelu 24.5.2018. 463 Päivi Nergin haastattelu 5.3.2018. 464 Acatiimi 4/2010; HS 1.4.2010. 465 Hallituksen kokous 22.12.2009, Hallituksen pöytäkirjat 2009, UEF; Petteri Taalaksen haastattelu 27.3.2018; Tero Karjalaisen haastattelu 2.5.2018; Tirronen 2011a, 188. 466 Tirronen 2011a, 190–191; HS 3.6.2010; Antero Puhakan ja Tomi Rostin haastattelu 8.5.2018. 467 Hallituksen kokous 1.6.2010, Hallituksen pöytäkirjat 2010, UEF; HS 3.6.2010; Tirronen 2011a, 191. 468 Hallituksen kokous 1.6.2010, Hallituksen pöytäkirjat 2010, UEF; HS 3.6.2010. 469 Antero Puhakan ja Tomi Rostin haastattelu 8.5.2018; Riitta Ahosen haastattelu 24.5.2018; Kari Kotikummun haastattelu 24.5.2018. 470 Henkilöstöjärjestöaktiivin haastattelu. 471 Marketta Rantaman haastattelu 3.5.2018; Kari Kotikummun haastattelu 24.5.2018. 472 Ks. esim. HS 9.12.2010; myös Karjalainen 6.10.2010. 473 Karjalainen 7.10.2010. 474 Jouni Kekäleen haastattelu 16.4.2018. 475 Yliopiston henkilöstöjärjestöjen edustajien ja 1. hallituksen jäsenten haastattelut.

408

Petteri Taalaksen haastattelu 27.3.2018 Ks. esim. Hallituksen kokous 27.1.2012, Hallituksen pöytäkirjat 2012, UEF. 478 Tiina Tolvasen haastattelu 16.3.2018. 479 Petteri Taalaksen haastattelu 27.3.2018; Yliopiston henkilöstöjärjestöjen edustajien haastattelut. 480 Hallituksen kokous 16.12.2013, Hallituksen pöytäkirjat 2013, UEF; Petteri Taalaksen haastattelu 27.3.2018; Tiina Tolvasen haastattelu 16.3.2018; Jouni Kekäleen haastattelu 16.4.2018; Jukka Mönkkösen haastattelu 6.6.2018; OKM 2016, 35–36. 481 Jukka Mönkkösen haastattelu 6.6.2018. 482 Hallituksen kokous 13.7.2010, 28.9.2010, Hallituksen pöytäkirjat 2010, UEF. 483 Tiedekuntien dekaanien ja työntekijöiden haastattelut; Tirronen 2011a, 160–166. 484 Hallituksen kokous 29.9.2010, Hallituksen pöytäkirjat 2010; Hallituksen kokous 9.4.2014, 13.6.2014, Hallituksen pöytäkirjat 2014, UEF; Jukka Mönkkösen haastattelu 6.6.2018; Jukka Pelkosen haastattelu 3.5.2018; Tirronen 2011a, 175. 485 Markku Filppulan haastattelu 19.12.2018; Tirronen 2011a, 167–169. 486 Tirronen 2011a, 176–182; Liikanen ym. 2014, 158–163; Uljas 28.10.2010; Harri Siiskosen haastattelu 6.6.2018. 487 Juha Kinnusen haastattelu 6.4.2018; Harri Siiskosen haastattelu 6.6.2018; Juho Saaren haastattelu 17.10.2018; Leena Kosken haastattelu 9.5.2018; Tirronen 2011a, 181–182. 488 Kahden nimettömän Joensuun kampuksella työskentelevän yhteiskuntatieteilijän haastattelut. 489 Antero Puhakan tiedonanto 18.10.2019. 490 Kahden nimettömän Joensuun kampuksella työskentelevän yhteiskuntatieteilijän haastattelut. 491 Hallituksen kokous 29.4.2010, Hallituksen pöytäkirjat 2010; Hallituksen kokous 27.1.2012, Hallituksen pöytäkirjat 2012, UEF; Harri Siiskosen haastattelu 6.6.2018; Juho Saaren haastattelu 17.10.2018; Leena Kosken haastattelu 9.5.2018; Juha Hämäläisen haastattelu 22.10.2018. 492 Jari Hämäläisen haastattelu 14.2.2018; Tero Karjalaisen haastattelu 2.5.2018. 493 Hallituksen kokous 28.9.2010, Hallituksen pöytäkirjat 2010, UEF; Jari Hämäläisen haastattelu 14.2.2018; Tero Karjalaisen haastattelu 2.5.2018; Kalervo Väänäsen haastattelu 21.11.2018; Tirronen 2011a, 172. 494 Kalervo Väänäsen haastattelu 21.11.2018. 495 Hallituksen kokous 28.9.2010, Hallituksen pöytäkirjat 2010, UEF; Jussi Parkkisen haastattelu 12.6.2018; Tero Karjalaisen haastattelu 2.5.2018; Tirronen 2011a, 173.

450

476

451

477


Hallituksen kokous 28.10.2010, Hallituksen pöytäkirjat 2010, UEF; Jussi Parkkisen haastattelu 12.6.2018; Tirronen 2011a, 173–174; Karjalainen 29.9.2010; Karjalainen 8.10.2010; Karjalainen 9.10.2010; Karjalainen 12.10.2010; Karjalainen 13.10.2010; Vartiainen 2017. 497 Hallituksen kokous 28.10.2010, Hallituksen pöytäkirjat 2010, UEF; Jussi Parkkisen haastattelu 12.6.2018; Tirronen 2011a, 173. 498 Hallituksen kokous 28.9.2010, Hallituksen pöytäkirjat 2010, UEF; Atte von Wrightin haastattelu 4.5.2018; Tirronen 2011a, 171–172. 499 Atte von Wrightin haastattelu 4.5.2018. 500 Hallituksen kokous 27.10.2012, Hallituksen pöytäkirjat 2012, UEF; Vartiainen 2017. 501 Hallituksen kokous 6.7.2015, Hallituksen pöytäkirjat 2015, UEF; Unifi 2015a. 502 Jukka Mönkkösen haastattelu 6.6.2018. 503 Joensuulaisen biologin haastattelu. 504 Jukka Mönkkösen haastattelu 6.6.2018; Joensuulaisen biologin haastattelu. 505 Jari Hämäläisen haastattelu 14.2.2018. 506 Puusa & Kekäle 2013; Puusa & Kekäle 2015. 507 Hallituksen kokous 21.12.2010, Hallituksen pöytäkirjat 2010, UEF. 508 Hallituksen kokous 13.11.2013, Hallituksen pöytäkirjat 2013, UEF; Jukka Jurvelinin haastattelu 2.5.2018; Seppo Kellomäen haastattelu 18.4.2018; Antero Puhakan ja Tomi Rostin haastattelu 8.5.2018. 509 Muistio: Dnro1909/02.03.01/2018 Kuuleminen mahdollisen takaisinperinnän johdosta 18.12.2018, UEF; Karjalainen 23.6.2015; Pentti Hyttisen haastattelu 22.3.2018. 510 Hallituksen kokous 6.7.2015, Hallituksen pöytäkirjat 2015; Muistio: Dnro 1909/02.03.01/2018 Päätös tuen takaisinperinnästä 15.1.2019, UEF; Karjalainen 22.6.2017; Seppo Kellomäen haastattelu 18.4.2018. 511 Savolainen 2002. 512 Vartiainen 2002, 234. 513 Hallituksen kokous 18.8.2006, Hallituksen pöytäkirjat 2006, JOYA; Risto Turusen haastattelu 18.4.2018; Harri Siiskosen haastattelu 6.6.2018. 514 Hallituksen kokous 18.8.2006, Hallituksen pöytäkirjat 2006; Hallituksen kokous 27.8.2008, Hallituksen pöytäkirjat 2008, JOYA. 515 Hallituksen kokous 18.8.2006, Hallituksen pöytäkirjat 2006; Janne Laineen haastattelu 27.6.2018. 516 Risto Turusen haastattelu 18.4.2018. 517 Hallituksen kokous 25.2.2009, Hallituksen pöytäkirjat 2009, JOYA; Janne Laineen haastattelu 27.6.2018. 518 Päivi Nergin haastattelu 5.3.2018; myös Petri Lintusen haastattelu 14.3.2018. 496

Janne Laineen haastattelu 27.6.2018. Hallituksen kokous 28.10.2010, Hallituksen pöytäkirjat 2010, UEF; YLE 22.8.2009; YLE 12.11.2010; Janne Laineen haastattelu 27.6.2018. 521 Hallituksen kokous 5.7.2011, Hallituksen pöytäkirjat 2011, UEF. 522 HS 1.4.2010; HS 14.6.2011. 523 Petri Lintusen haastattelu 14.3.2018. 524 Tiina Tolvasen haastattelu 16.3.2018; Petteri Taalaksen haastattelu 27.3.2018; Tero Karjalaisen haastattelu 2.5.2018; Janne Laineen haastattelu 27.6.2018; HS 19.6.2011; HS 23.6.2011. 525 Hallituksen kokous 5.7.2011, Hallituksen pöytäkirjat 2011, UEF; Janne Laineen haastattelu 27.6.2018. 526 Jukka Gustafssonin sähköpostitiedonanto 20.9.2018. 527 Janne Laineen haastattelu 27.6.2018; Matti Viialaisen haastattelu 12.2.2018; Markku Filppulan haastattelu 19.12.2018; Teuvo Pohjolaisen haastattelu 7.3.2018; Antero Puhakan ja Tomi Rostin haastattelu 8.5.2018. 528 Janne Laineen haastattelu 27.6.2018. 529 Hallituksen kokous 5.7.2011, Hallituksen pöytäkirjat 2011, UEF. 530 Hallituksen kokous 5.7.2011, Hallituksen pöytäkirjat 2011, UEF; Tiina Tolvasen haastattelu 16.3.2011; Hannu Rädyn haastattelu 8.5.2018. 531 Petteri Taalaksen haastattelu 27.3.2018. 532 Hallituksen kokous 27.1.2012, Hallituksen kokous 6.6.2012, Hallituksen pöytäkirjat 2012, UEF 533 Markku Filppulan haastattelu 19.12.2018. 534 Hallituksen kokous 7.9.2015, Hallituksen pöytäkirjat 2015, UEF; Unifi 2015b. 535 Hallituksen kokous 7.9.2015, 7.12.2015 Hallituksen pöytäkirjat 2015, UEF. 536 Hallituksen kokous 11.4.2016, Hallituksen pöytäkirjat 2016, UEF. 537 Hallituksen kokous 11.4.2016, Hallituksen pöytäkirjat 2016, UEF; Jukka Mönkkösen haastattelu 6.6.2018; Markku Filppulan haastattelu 19.12.2018. 538 Hallituksen kokous 11.4.2016, Hallituksen pöytäkirjat 2016, UEF. 539 Savonlinnan kaupunki, Muistio 18.4.2016, SKA (Itä-Suomen yliopiston Savonlinnan kampuksen opettajankoulutusta kehitettävä ei lakkautettava); Tarkastusvaliokunnan mietintö 9.6.2016, TrVM 2/2016; Antero Puhakan ja Tomi Rostin haastattelu 8.5.2018. 540 Savonlinnan kaupunki, Muistio 18.4.2016, SKA (Itä-Suomen yliopiston Savonlinnan kampuksen opettajankoulutusta kehitettävä ei lakkautettava); Janne Laineen haastattelu 27.6.2018; Anna-Kristiina Mikkosen haastattelu 19.6.2018. 541 Karjalainen 13.4.2016; Länsi-Savo 18.5.2016; Uljas 23.5.2016. 542 Tarkastusvaliokunnan mietintö 9.6.2016, TrVM 2/2016; Jukka Gustafssonin sähköpostitiedonanto 20.9.2018. 519 520

409


Tarkastusvaliokunnan mietintö 9.6.2016, TrVM 2/2016; Karjalainen 17.5.2016. Länsi-Savo 18.5.2016; Uljas 23.5.2016. 545 Hallituksen kokous 11.4.2016, Hallituksen pöytäkirjat 2016, UEF; Tero Karjalaisen haastattelu 2.5.2018; Matti Tolvasen haastattelu 9.5.2018. 546 Tero Karjalaisen haastattelu 2.5.2018. 547 Eduskunnan täysistunto 19.5.2016, PTK 55/2016 vp; HS 23.4.2016; HS 11.5.2016; Karjalainen 13.4.2016; Karjalainen 17.5.2016; Jukka Mönkkösen haastattelu 6.6.2018; Markku Filppulan haastattelu 19.12.2018. 548 Kalervo Väänäsen haastattelu 21.11.2018. 549 HS 1.4.2010; Teuvo Pohjolaisen haastattelu 7.3.2018. 550 Jukka Mönkkösen haastattelu 6.6.2018. 551 Tarkastusvaliokunnan mietintö 9.6.2016, TrVM 2/2016. 552 Kenna & Berche 2012; Koikkalainen 2015; Tapani Pakkasen haastattelu 9.5.2018. 553 Tätä näkemystä korostettiin myös opetus- ja kulttuuriministeriössä. Anita Lehikoisen haastattelu 26.3.2018. 554 Teuvo Pohjolaisen haastattelu 7.3.2018. 555 Pohjolainen 2013; Res Judicata 1/2019. 556 Pohjolainen 2013. 557 Teuvo Pohjolaisen kommentit ”Sivistyspoliittisen ministeriryhmän edellyttämät selvitykset koskien yliopistojen alueellisia vaikutuksia” -muistioon, opetusministeriö 20.12.2004, TPA; Teuvo Pohjolaisen haastattelu 7.3.2018; Juhani Meriläisen haastattelu 12.6.2018. 558 Teuvo Pohjolaisen kommentit ”Sivistyspoliittisen ministeriryhmän edellyttämät selvitykset koskien yliopistojen alueellisia vaikutuksia” -muistioon, opetusministeriö 20.12.2004, TPA; Pohjolainen 2013; HS 9.12.2004; Opetusministeriö 2004. 559 Anita Lehikoisen haastattelu 26.3.2018. 560 Res Judicata 1/2019; HS 26.11.2004; HS 18.12.2004; Karjalainen 17.12.2004; Pohjolainen 2013; Markku Mattilan haastattelu 13.3.2018; Anita Lehikoisen haastattelu 26.3.2018. 561 HS 29.1.2005; HS 15.10.2005; Opetusministeriö 2005. 562 Teuvo Pohjolaisen haastattelu 7.3.2018; Matti Tolvasen haastattelu 9.5.2018; Pohjolainen 2013. 563 Matti Tolvasen haastattelu 9.5.2018. 564 Tapio Määtän sähköposti Teuvo Pohjolaiselle 1.12.2011; Jukka Gustafssonin sähköpostitiedonanto 20.9.2018. 565 Muistio: Oikeustieteellisen alan tutkinnonanto-oikeus Itä-Suomen yliopistolle, 22.11.2011, UEF; Tapio Määtän sähköposti Teuvo Pohjolaiselle 1.12.2011; Jukka Gustafssonin sähköpostitiedonanto 20.9.2018; vrt. Opetusministeriö 2005. 543 544

410

Tapio Määtän sähköposti Teuvo Pohjolaiselle 1.12.2011; Matti Tolvasen haastattelu 9.5.2018. 567 HS 4.4.2012; vrt. Opetus- ja kulttuuriministeriö 2012. 568 HS 16.4.2012. 569 YLE 25.4.2012. 570 HS 20.4.2012. 571 HS 29.3.2012; Karjalainen 31.3.2012 572 Jukka Gustafssonin sähköpostitiedonanto 20.9.2018. 573 Anita Lehikoisen vastaus Teuvo Pohjolaisen sähköpostiin 29.3.2012; Anita Lehikoisen haastattelu 26.3.2018; Jyrki Kataisen haastattelu 31.5.2018. 574 Muistio: Oikeustieteellisen alan koulutuksen käynnistäminen Itä-Suomen yliopistossa: Täsmentynyt toteutussuunnitelma ja yksityisoikeuden vahvistaminen 17.4.2012, UEF; Perttu Vartiaisen sähköposti Teuvo Pohjolaiselle 16.4.2012; Hallituksen kokous 6.6.2012, Hallituksen pöytäkirjat 2012, UEF; HS 29.6.2012. 575 Perttu Vartiaisen sähköposti Tapio Määtälle, Matti Tolvaselle, Juha Kinnuselle, Jukka Mönkköselle, Petteri Taalakselle, Eero Tuomistolle, Tuomo Meriläiselle ja Teuvo Pohjolaiselle 28.6.2012. 576 HS 8.6.2012; HS 29.6.2012; http://www.uef.fi/web/oikeustieteet/blogi/-/blogs/ oikeustieteelliset-yliopistojen-asemointitilastoissa. 577 https://lakimiesuutiset.fi/kiistaa-neljannesta-tiedekunnasta/; Matti Tolvasen haastattelu 9.5.2018; Juha Kinnusen haastattelu 6.4.2018; Harri Siiskosen haastattelu 6.6.2018; Pohjolainen 2013. 578 Hallituksen kokous 11.4.2016, Hallituksen pöytäkirjat 2016, UEF. 579 Yhteistoimintaneuvottelukunnan kokous 17.11.2017, Yhteistoimintaneuvottelukunnan pöytäkirjat 2017, UEF; Antero Puhakan ja Tomi Rostin haastattelu 8.5.2018; Kari Kotikummun haastattelu 24.5.2018; Riitta Ahosen haastattelu 24.5.2018. 580 Hallituksen kokous 18.4.2018, Hallituksen pöytäkirjat 2018; Hallituksen kokous 8.4.2019, Hallituksen pöytäkirjat 2019; Yhteistoimintaneuvottelukunnan kokous 24.4.2017, 13.9.2017, Yhteistoimintaneuvottelukunnan pöytäkirjat 2017, UEF. 581 Yliopiston henkilöstön haastattelut. 582 Erään laitoksen, tiedekunnan ja yliopiston taloudenpitoa läheltä seuranneen haastattelu. 583 Erään laitoksen, tiedekunnan ja yliopiston taloudenpitoa läheltä seuranneen haastattelu; Pellinen ym. 2018. 584 Johtoryhmän edustajan haastattelu. 585 Luottamus & Maine -tutkimusraportti 2018a; Luottamus & Maine -tutkimusraportti 2018b. 566


Moisio ym. 2018, 29. Hallituksen kokous 11.4.2016, Hallituksen pöytäkirjat 2016, UEF. 588 Petri Raivon haastattelu 3.4.2018; Mervi Vidgrénin haastattelu 27.3.2018; Markku Hauta-Kasarin sähköpostitiedonanto 16.10.2019; ICT-polun opinnot kiinnostivat yhteishaussa https://www.uef.fi/-/ict-polun-opinnot-kiinnostivatyhteishaussa. 589 Petri Raivon haastattelu 3.4.2018; Mervi Vidgrénin haastattelu 27.3.2018; Vesa Saarikosken haastattelu 21.3.2018; Ulla Voutilaisen haastattelu 28.3.2018; Juhani Meriläisen haastattelu 12.6.2018; Alanko ym. 2013. 590 Petri Raivon haastattelu 3.4.2018; myös Juhani Meriläisen haastattelu 12.6.2018. 591 Petri Raivon haastattelu 3.4.2018; Mervi Vidgrénin haastattelu 27.3.2018; Jukka Mönkkösen haastattelu 6.6.2018. 592 Mervi Vidgrénin haastattelu 27.3.2018; Ulla Voutilaisen haastattelu 28.3.2018; Jaakko Kekonin haastattelu 30.5.2018; Jukka Pelkosen haastattelu 3.5.2018. 593 Hallituksen kokous 12.10.2016, Hallituksen pöytäkirjat 2016, UEF 594 Hallituksen kokous 12.10.2016, Hallituksen pöytäkirjat 2016; Yhteistoimintaneuvottelukunnan kokous 5.9.2016, 30.9.2016, Yhteistoimintaneuvottelukunnan pöytäkirjat 2016, UEF. 595 Yhteistoimintaneuvottelukunnan kokous 5.9.2016, 30.9.2016, Yhteistoimintaneuvottelukunnan pöytäkirjat 2016, UEF; Antero Puhakan ja Tomi Rostin haastattelu 8.5.2018; vrt. Klami 1977, 127–129, 143–144. 596 Kuopiolaisen henkilöstöjärjestöaktiivin haastattelu. 597 Petri Rintamäen haastattelu 15.3.2019; Jouni Kekäleen haastattelu 16.4.2018; myös Sari Rissasen haastattelu 4.5.2018. 598 Jukka Mönkkösen haastattelu 6.6.2018. 599 Tiedekuntaneuvoston kokous 19.8.2019, Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunnan tiedekuntaneuvoston pöytäkirjat 2019, UEF; Yhteistoimintaneuvottelukunnan kokous 9.10.2019, yhteistoimintaneuvottelukunnan pöytäkirjat 2019; Juha Kinnusen haastattelu 6.4.2018; Sari Rissasen haastattelu 4.5.2018; Harri Siiskosen haastattelu 6.6.2018; Juho Saaren haastattelu 17.10.2018; Antero Puhakan tiedonanto 18.10.2019. 600 Matti Tolvasen haastattelu 9.5.2018. 601 Levicki & Bunker 1996, 121. 602 Yliopistoyhteisön neljän naispuolisen jäsenen haastattelut; Johdon katselmus -raportti 16.5.2017, Hallituksen kokous 29.5.2017, Hallituksen kokoukset 2017, UEF. 603 Jukka Mönkkösen haastattelu 6.6.2018. 604 Juho Saaren haastattelu 17.10.2018. 586 587

Myös Sari Rissasen haastattelu 4.5.2018. HS 23.10.2010; myös Kari Kotikummun haastattelu 24.5.2018. 607 Lauri Thurenin haastattelu 14.5.2018. 608 Riitta Ahosen haastattelu 24.5.2018. 609 Ks. myös Leinonen 2019, 50. 610 Vanttaja 2010; Nevala 1999; Välimaa 2018. 611 Nevala 2019 Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Gran-Laasosen avoin kirje yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen johdolle 27.10.2015 https://minedu. fi/artikkeli/-/asset_publisher/opetus-ja-kulttuuriministeri-sanni-grahnlaasosen-avoin-kirje-yliopistojen-ja-ammattikorkeakoulujen-johdolle. Luettu 23.8.2019. 612 Vuorio 2006; Nevala 2009. 613 Suomen virallinen tilasto (SVT): Yliopistokoulutus [verkkojulkaisu]. ISSN=1799-0599. 2003, Ulkomaalaiset tutkinto-opiskelijat yliopistoissa vuonna 2003. Helsinki: Tilastokeskus [viitattu: 12.11.2019]. Saantitapa: http://www.stat.fi/til/yop/2003/yop_2003_2005-02-03_tau_002.html 614 OPM 2003b; Nevala 2009, 380–385; Vuorio 2006, 252–257. 615 Salo 2015; Nori 2011. 616 OPM 2003b. 617 OPM 2003b. 618 OPM 2003b. 619 OPM 2003b. 620 OPM 2003b. 621 OPM 2007a. 622 OPM 2007a, 11. Vihkon työryhmän raportissa ei suoraan mainittu niin sanottua Shanghain listaa vaan yleisesti ”200 parhaan joukossa maailmassa”. 623 Shanghain lista: http://www.shanghairanking.com/; katso myös Mustajoki 2010; Tirronen & Mönkkönen. 624 Yliopistovertailu 2008, liitetaulukko 2; Hazelkorn 2019; Hazelkorn & Ryan 2013. 625 Mustajoki 2010; Hazelkorn 2015. 626 Clarke 2007. 627 Kuvion lähteet: Nevala 1991, liitetaulukko 3; SVT XXXVII:9, Korkeakoulut 1950–1979; Koulutus ja tutkimus 1988:5, Korkeakoulut 1986; Koulutus 1995: 14, Korkeakoulut 1995; Tilastokeskus: Yliopistojen uudet opiskelijat ja opiskelijat yliopistoittain ja koulutusasteittain 2005 < http://tilastokeskus.fi/til/yop/2005/ index.html>; Opetushallinnon tilastopalvelu Vipunen, https://vipunen.fi/fi-fi, tarkistettu 13.11.2019. 628 Tilastokeskuksen PXWeb-tietokanta, http://pxnet2.stat.fi/PXWeb/pxweb/fi/ StatFin/StatFin__kou__yop/statfin_yop_pxt_11z2.px/, tarkistettu 11.11.2019. 605 606

411


Ibid. Ibid.; Katso myös Välimaa 2018, liite 3. 631 Salo 2015. 632 Tilastokeskuksen PXWeb-tietokanta, http://pxnet2.stat.fi/PXWeb/pxweb/fi/ StatFin/StatFin__kou__yop/statfin_yop_pxt_11z2.px/, tarkistettu 11.11.2019 633 Tarkemmin luokituksesta: https://www.stat.fi/meta/luokitukset/koulutus/001-2016/index.html. 634 Salo 2015. 635 Tilastokeskuksen PXWeb-tietokanta, http://pxnet2.stat.fi/PXWeb/pxweb/fi/ StatFin/StatFin__kou__yop/statfin_yop_pxt_11z2.px/, tarkistettu 11.11.2019. 636 Nevala 1999; Nori 2011; Salo 2015. 637 Salo 2003; Mäntylä 2019. 638 OPM 2003b. 639 OPM 2007a, 16. 640 Kuvion lähteet: Tilastokeskuksen PXWeb-tietokanta, http://pxnet2.stat.fi/ PXWeb/pxweb/fi/StatFin/StatFin__kou__yop/statfin_yop_pxt_11z2.px/, tarkistettu 11.11.2019. 641 Välimaa 2018, 300. 642 Taulukon lähde: Tilastokeskuksen PXWeb-tietokanta, http://pxnet2.stat.fi/ PXWeb/pxweb/fi/StatFin/StatFin__kou__yop/statfin_yop_pxt_11z2.px/, tarkistettu 11.11.2019. 643 Alojen välisen vertailun lähde: Tilastokeskuksen PXWeb-tietokanta, http:// pxnet2.stat.fi/PXWeb/pxweb/fi/StatFin/StatFin__kou__yop/statfin_yop_ pxt_11z2.px/, tarkistettu 11.11.2019. 644 Itä-Suomen yliopistossa suoritetut tutkinnot yliopistojen perustamisesta lähtien. Julkaisematon taulukko. 645 Katso esimerkiksi OPM 2003b. 646 Tieteentekijöiden liitto 2019. https://tieteentekijoidenliitto.fi/files/3219/Yliopistojen_rahoitusmalli_webversio.pdf. 647 Tirronen & Mönkkönen. 648 Taulukon lähde: Opetushallinnon tietopalvelu Vipunen, https://vipunen.fi/ fi-fi. Tiedot kerätty 3.11.2019. 649 Kuvion lähde: Opetushallinnon tietopalvelu Vipunen, https://vipunen.fi/fi-fi. Tiedot kerätty 3.11.2019. 650 https://www.julkaisufoorumi.fi/fi/julkaisufoorumi. Tarkistettu 12.11.2019. 651 Kouhia & Tammi 2014; Korpela & Nevala 2020. 652 A1 = Alkuperäisartikkeli tieteellisessä aikakauslehdessä; A2 = Katsausartikkeli tieteellisessä aikakauslehdessä; A3 = Kirjan tai muun kokoomateoksen osa; A4 = Artikkeli konferenssijulkaisussa; C = Tieteellinen kirja (monografia) 629 630

412

Kuvion lähde: Opetushallinnon tietopalvelu Vipunen, https://vipunen.fi/fi-fi. Tiedot kerätty 3.11.2019. 654 Kuvion lähde: Opetushallinnon tietopalvelu Vipunen, https://vipunen.fi/fi-fi. Tiedot kerätty 3.11.2019. 655 Opetus- ja tutkimushenkilökuntaan kuuluvat: I: tutkijakoulutettava, nuorempi tutkija; II: tutkijatohtori ja vastaava; III: yliopistonlehtori ja vastaava; IV: professori; IV: tuntiopettaja. 656 Taulukon lähde: Opetushallinnon tietopalvelu Vipunen, https://vipunen.fi/ fi-fi. Tiedot kerätty 3.11.2019. 657 Katso lisää esimerkiksi Rinne ym. 2012; Välimaa 2018; Björn, Pöllänen, Saartti 2018. 658 Kuvion lähde: Opetushallinnon tietopalvelu Vipunen, https://vipunen.fi/fi-fi. Tiedot kerätty 3.11.2019. 659 Katso esimerkiksi Itä-Suomen yliopiston Tilinpäätös 31.12.2018. https:// www.uef.fi/documents/10184/1493051/Tilinp%C3%A4%C3%A4t%C3%B6s+2018+ painoversio.pdf/6c8c9738-b36e-4992-98b6-325cc8c8b8c8. 660 Ibid. 661 Ibid. 662 Itä-Suomen yliopiston tasekirja 31.12.2015. https://www.uef.fi/documents/10184/111723/Tasekirja+31.12.2015/f4d8310b-8238-4f30-b0a229975fb27d75. 663 OPM 2003b, 33. 664 Kuvion lähde: Opetushallinnon tietopalvelu Vipunen, https://vipunen.fi/fi-fi. Tiedot kerätty 3.11.2019 665 Tiedot opetus- ja tutkimushenkilökunnan sukupuolijakaumista perustuvat Opetushallinnon tietopalvelu Vipusen tietoihin, https://vipunen.fi/fi-fi. Tiedot kerätty 27.11.2019. 666 Opetushallinnon tietopalvelu Vipunen, https://vipunen.fi/fi-fi. Tiedot kerätty 3.11.2019. 667 Ibid. 668 Ibid. 669 Yliopistolain vaikutuksien seurannasta katso OKM 2012b ja OKM 2016; Välimaa 2018. 670 OKM 2012b, OKM 2016 (lainaus s. 67); OKM 2018. 671 OKM 2016, 25–26. 672 Itä-Suomen yliopiston työhyvinvointikyselyn 2010 tulokset. 673 Itä-Suomen yliopiston työhyvinvointikyselyn 2015 tulokset. 674 Itä-Suomen yliopiston työhyvinvointikyselyn 2017 tulokset ja vertailut; Vrt. Kenen yliopisto 2019. 653


Katso esimerkiksi Kekkonen 2019, Laurikainen 2019. Vanttaja 2010, 146–182. 677 Nevala 2009, 476–477. 678 Rinne 2019, 466–469; Välimaa 2018, 298–300. 679 Kuvion lähteet: Itä-Suomen yliopiston osalta Minna Kärjen toimittamat talousluvut (sähköpostiviesti kirjoittajalle 18.12.2019); Rinne 2019, 469; Opetushallinnon tietopalvelu Vipunen, https://vipunen.fi/fi-fi/_layouts/15/xlviewer. aspx?id=/fi-fi/Raportit/Yliopistojen%20kokonaisrahoitus%20-%20tilastovuosi. xlsb. 680 Katso Itä-Suomen yliopiston Tilinpäätös 31.12.2018. https://www.uef.fi/documents/10184/1493051/Tilinp%C3%A4%C3%A4t%C3%B6s+2018+painoversio. pdf/6c8c9738-b36e-4992-98b6-325cc8c8b8c8. 681 Itä-Suomen yliopiston Tilinpäätös 31.12. 2016; https://www.uef.fi/documents/10184/1493051/Tilinpa%CC%88a%CC%88to%CC%88s+2016+painoversio. pdf/a6608ca2-7dc7-4f13-a8ed-9a8789762fab; Katso myös Itä-Suomen yliopiston tiedote https://www.uef.fi/-/ita-suomen-yliopisto-hyvassa-tuloskunnossa. 682 Kuvion lähteet: Opetushallinnon tietopalvelu Vipunen, https://vipunen.fi/fifi. Tiedot kerätty 27.12.2019; Rinne 2019, 469; Itä-Suomen yliopiston osalta Minna Kärjen toimittamat talousluvut (sähköpostiviesti kirjoittajalle 18.12.2019). Kuvio on yhdistelmä eri paikoista löytyviä talouslukuja, koska esimerkiksi Vipusen ja yliopiston omat luvut eroavat jonkin verran toisistaan. Myös Rinteen (2019) käyttämät luvut ovat erilaiset kuin Vipusessa, vaikka molemmat perustuvat OKM:n tietoihin. 683 Tarkemmat tiedot löytyvät Opetushallinnon tilastopalvelu Vipusesta, https:// vipunen.fi/fi-fi. 684 Tarkemmat tiedot löytyvät Opetushallinnon tilastopalvelu Vipusesta, https:// vipunen.fi/fi-fi. 685 Kuvion lähde: Opetushallinnon tilastopalvelu Vipunen, https://vipunen.fi/ fi-fi/_layouts/15/xlviewer.aspx?id=/fi-fi/Raportit/Yliopistojen%20ulkopuolinen%20tutkimusrahoitus%20-%20yliopisto.xlsb. Tiedot kerätty 27.12.2019. 686 Kuviossa rahoituksen kokonaismäärä oli eri kuin aikaisemmassa kuviossa. Tämä johtuu siitä, että tämän kuvion tiedot ovat peräisin Vipusesta eivätkä yliopiston omista tiedostoista. 687 Itä-Suomen yliopiston tilinpäätös 31.12.2018. https://www.uef.fi/documents/10184/1493051/Tilinp%C3%A4%C3%A4t%C3%B6s+2018+painoversio. pdf/6c8c9738-b36e-4992-98b6-325cc8c8b8c8. 688 Clark 1983. 689 Analyysi perustuu Vipusen tietoihin, jotka tältä osin ovat kattavimmat, https://vipunen.fi/fi-fi. 675 676

690 Kuvion lähde: Opetushallituksen tietopalvelu Vipunen. https://vipunen.fi/fi-fi. Tiedot kerätty 27.12.2019. 691 Auranen & Nuutinen 2018. 692 Käytössä ovat tällöin yliopiston itse ilmoittamat luvut. 693 Muutokset yleislinjojen esittelyä esimerkiksi Nevala 1999; Salo 2003; Nevala & Rinne 2012; Välimaa 2018. 694 Opiskelijoiden taustasta esimerkiksi Ahola 1995; Kivinen & Rinne 1995; Nevala 1999; Nori 2011; Nevala & Nori 2018; Nevala 2019; Kohvakka, Nevala & Nori 2019. 695 Nevala 1991; Nevala 1999; Nori 2011; Korkeakouluopiskelijoiden taustatiedosto 1925–1995, Itä-Suomen yliopiston Historia- ja maantieteiden laitos. 696 Luvut: Tilastokeskuksen PXWeb-tietokanta, http://pxnet2.stat.fi/PXWeb/ pxweb/fi/StatFin/StatFin__kou__yop/statfin_yop_pxt_11z2.px/, tarkistettu 11.11.2019. 697 Esimerkiksi Nevala 1999; Nori 2011. 698 Saari ym. 2016. 699 Taulukon lähde: Opetushallinnon tietopalvelu Vipunen, https://vipunen. fi/fi-fi. Tiedot kerätty 10.12.2019. Taulukossa on käytetty opiskelupaikan vastaanottaneiden tietoa uusien opiskelijoiden tietojen sijasta. Uusi opiskelija on tilastovuonna syyskuun 20. päivään mennessä ensimmäisen kerran läsnä tai poissaolevaksi yliopistoon ilmoittautunut. Hänen asuinmaakuntansa määrittyy vuoden lopun eli syyslukukauden lopun tilanteen mukaan. Tämä tarkoittaa, että ne opiskelijat, jotka ovat muuttaneet virallisen asuinpaikkansa opintojen aloittamisen takia esimerkiksi Kuopioon tai Joensuuhun kirjautuvat PohjoisSavon tai Pohjois-Karjalan asukkaiksi. Asuinmaakuntatieto ei siis kerro, missä opiskelija asui ennen tuloaan yliopistoon. Sen sijaan opiskelupaikan vastaanottaneita koskeva tieto kertoo, missä he asuivat vastaanottohetkellä. Viimeksi mainittu on opiskelijoiden alueellisen taustan erittelyssä luotettavampi ja myös aikaisempaan tilastointiin nähden yhteensopiva määrittely. Ero opiskelupaikan vastaanottaneiden ja uusien opiskelijoiden välillä on huomattava. Esimerkiksi vuonna 2018 Pohjois-Karjalassa asui opiskelupaikan vastaanottaneista 15,2 % ja uusista opiskelijoista 39,5 %. Pohjois-Savon kohdalla vastaavat luvut olivat 15,2 % ja 31,6 %; Katso myös Nevala 1991; Nevala 2019. 700 Esimerkiksi Nevala 1991; Nevala 1999; Vrt. Nori 2011. 701 Nevala 1991; Nevala 2019; Nori 2011. 702 Nevala 1999. 703 Taulukon lähde: Opetushallinnon tietopalvelu Vipunen, https://vipunen.fi/ fi-fi. Tiedot kerätty 10.12.2019. 704 Esimerkiksi Salo 2015.

413


Tieto on peräisin Opetushallinnon tietopalvelu Vipusesta, https://vipunen. fi/fi-fi/_layouts/15/xlviewer.aspx?id=/fi-fi/Raportit/Haku-%20ja%20valintatiedot%20-%20korkeakoulu%20-%20yo%20-%20yliopisto.xlsb. 706 Itä-Suomen yliopistossa on myös aloja, jotka ovat valtakunnallisesti ainoita koulutuspaikkoja. Tällaisia ovat esimerkiksi ravitsemusterapian koulutusohjelma sekä ortodoksisen teologian ja kirkkomusiikin koulutus. 707 Tieto on peräisin Opetushallinnon tietopalvelu Vipusesta, https://vipunen. fi/fi-fi/_layouts/15/xlviewer.aspx?id=/fi-fi/Raportit/Haku-%20ja%20valintatiedot%20-%20korkeakoulu%20-%20yo%20-%20yliopisto.xlsb. 708 Kuvion lähde: Opetushallinnon tietopalvelu Vipunen, https://vipunen.fi/fi-fi. Tiedot kerätty 10.12.2019. 709 Kuvion lähde: Yliopisto-opiskelijoiden taustatiedosto vuodelta 2010, ItäSuomen yliopiston Historia- ja maantieteiden laitos. 710 Yliopisto-opiskelijoiden taustatiedosto vuodelta 2010, Itä-Suomen yliopiston Historia- ja maantieteiden laitos. 711 Nevala 1999; Nori 2011. Esimerkiksi vuoden 2009 tietojen perusteella Uudellamaalla 45-54-vuotiaista yli 34 prosenttia kuului ylempiin toimihenkilöihin ja heitä vastaaviin yrittäjiin. Pohjois-Karjalassa vastaava osuus oli noin 18 prosenttia. Lähde: Väestö sosioekonomisen aseman ja iän mukaan maakunnittain 2009, Tilastokeskuksen painamaton tiedosto. 712 Ahola 1995; Kivinen & Rinne 1995; Nevala 1991, Nevala 1999; Nori 2011; Nevala & Nori 2018. 713 Luvut ovat peräisin tutkijatohtori Hanna Norin kokoamista tiedoista. Hanna Norin sähköpostiviesti 13.11.2019. 714 Koulutus ja tutkimus vuosina 2011–2016, 49. 715 Kuvion lähde Opetushallinnon tietopalvelu Vipunen, https://vipunen.fi/ fi-fi/_layouts/15/xlviewer.aspx?id=/fi-fi/Raportit/Yliopistojen%20tutkintoopiskelijoiden%20kansainv%C3%A4linen%20liikkuvuus%20-%20yliopisto.xlsb. Tiedot kerätty 22.12.2019. 716 Itä-Suomen yliopiston Tilinpäätös 31.12.2018. https://www.uef.fi/documents/10184/1493051/Tilinp%C3%A4%C3%A4t%C3%B6s+2018+painoversio. pdf/6c8c9738-b36e-4992-98b6-325cc8c8b8c8. . 717 Itä-Suomen yliopiston Tasekirja 31.12. 2015 https://www.uef.fi/documents/10184/111723/Tasekirja+31.12.2015/f4d8310b-8238-4f30-b0a229975fb27d75. sekä Tilinpäätös 31.12. 2018, https://www.uef.fi/documents/10184/1493051/Tilinp%C3%A4%C3%A4t%C3%B6s+2018+painoversio. pdf/6c8c9738-b36e-4992-98b6-325cc8c8b8c8 705

414

Tiedot ovat peräisin Opetushallinnon tietopalvelu Vipusesta, https://vipunen. fi/fi-fi/_layouts/15/xlviewer.aspx?id=/fi-fi/Raportit/Yliopistojen%20tutkintoopiskelijoiden%20kansainv%C3%A4linen%20liikkuvuus%20-%20yliopisto.xlsb 719 Ibid. 720 Kyselyjen tiedot ovat peräisin Opetushallinnon tietopalvelu Vipusesta. 721 Ks. esim. Rinne 2019; Korpela & Nevala 2020. 722 Björn ym. 2017; Pinheiro ym. 2016; Kohvakka ym. 2019. 723 Geschwind ym. 2016; Pinheiro ym. 2016; Tirronen 2013. 724 Ks. myös Puusa & Kekäle 2015, 443. 725 Vrt. Vuorio 2006, 275–280, 288; Nevala 2009, 496. 726 Ks. myös Tirronen ym. 2016. 727 Ks. myös Puusa & Kekäle 2015, 444. 728 Geschwind ym. 2016. 729 Kettunen 2012, 76, 86. 730 Ks. esim. akateemisen rehtorin Harri Siiskosen lausunto: https://www.uef. fi/-/-ita-suomen-yliopisto-on-menestystarina. 731 Niiniluoto 2015, erityisesti 3–5. 732 Ks. myös Janne Laineen haastattelu 27.6.2018. 733 Ks. myös Lea Ryynänen-Karjalaisen sähköpostitiedonanto 7.1.2020. 734 Jarkko Tirrosen tiedonanto 15.8.2019. 735 https://www.uef.fi/documents/10184/39911/UEF_rankingit_2019.pdf/ae7c69cb-cbfd-4bc2-9b0d-bc8a43517ad3 736 Ks. myös Anita Lehikoisen haastattelu 26.3.2018. 737 Hazelkorn 2019; ks. myös Karvonen 2013. 738 Rhoades 1998; Palmer 2005; Stensaker ym. 2016; de Wik 2017. 739 Pinheiro ym. 2016. 740 Jyrki Kataisen haastattelu 31.5.2018; myös Anu Vehviläisen haastattelu 31.8.2018. 741 Tiina Tolvasen haastattelu 16.3.2018; Matti Niirasen haastattelu 15.3.2018; Jaakko Kekonin haastattelu 30.5.2018; Pentti Hyttisen haastattelu 22.3.2018. 742 Jussi Huttusen haastattelu 19.3.2018. 743 Lea Ryynänen-Karjalaisen sähköpostitiedonanto 7.1.2020. 744 Harri Siiskosen haastattelu 6.6.2018. 745 Jukka Mönkkösen haastattelu 6.6.2018. 746 Erään henkilöstön edustajan haastattelu. 747 Yliopiston erään hallituksen edustajan haastattelu. 748 Erään hallintohenkilöstön edustajan haastattelu. 749 Lea Ryynänen-Karjalaisen sähköpostitiedonanto 7.1.2020. 718


Lähdeluettelo Arkistolähteet: EDUSKUNNAN OIKEUASIAMIEHEN KANSLIA (EOAK) Päätökset kanteluun 2009 ITÄ-SUOMEN YLIOPISTON KESKUSARKISTO Itä-Suomen yliopiston perustaminen -kansiot Perustamisvaiheen johtoryhmä (UEF-Jory) 13.11.2006–31.12.2007 Perustamisvaiheen johtoryhmä (UEF-Jory) 1.1.2008–18.6.2008 Perustamisvaiheen johtoryhmä (UEF-Jory) 13.8.2008–31.12.2008 Perustamisvaiheen johtoryhmä (UEF-Jory) 1.1.2009–3.6.2009 Perustamisvaiheen johtoryhmä (UEF-Jory) 18.6.2009–24.8.2009 Organisaatiorakenne-kansio Ala- ja koulutusrakenteet -kansio Ohjausryhmä ja neuvottelukunta (Ohjuri- ja neuv.kunta) -kansio Strategiatyö-kansio Työryhmät, sihteeristö & hallinto -kansio UEF-muutostukihaastattelut -kansio Itä-Suomen yliopiston arkisto (UEF) Hallituksen pöytäkirjat 2009–2019 Yhteistoimintaneuvottelukunnan pöytäkirjat 2016–2019 Muistiot 2011–2012 Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunnan tiedekuntaneuvoston pöytäkirjat 2019 Työhyvinvointikyselyn 2010 tulokset. Työhyvinvointikyselyn 2015 tulokset Työhyvinvointikyselyn 2017 tulokset ja vertailut

415


Joensuun yliopiston arkisto (JOYA) Hallituksen pöytäkirjat 2006–2009 Rehtori: korkeakoulun kehittäminen ja suunnittelu 1980 Yhteistoimintaneuvoston pöytäkirjat 2007–2009 Kuopion yliopiston arkisto (KUYA) Hallituksen pöytäkirjat 2006–2009 Yhteistoimintaneuvoston pöytäkirjat 2007–2009 ITÄ-SUOMEN YLIOPISTON HISTORIA- JA MAANTIETEIDEN LAITOS Korkeakouluopiskelijoiden taustatiedosto 1925–1995 Yliopisto-opiskelijoiden taustatiedosto vuodelta 2010 ITÄ-SUOMEN YLIOPISTON YLIOPPILASKUNNAN ARKISTO Kuopion yliopiston ylioppilaskunnan arkisto Kyy-Edari -kansio 2008 Kyy-Edari -kansio 2009 KANSALLISARKISTON JOENSUUN TOIMIPISTE (KAJ) Heikki Kirkisen arkisto Puheet, esitelmät, esitelmäreferaatit LAPPEENRANNAN-LAHDEN TEKNILLISEN YLIOPISTON ARKISTO Lappeenrannan teknillisen yliopiston arkisto (LUTA) Hallituksen pöytäkirjat 1991, 1999–2001, 2003 Kirjeistö 1985–1989 OPETUS- JA KULTTUURIMINISTERIÖ (OKM) Sivistyspoliittisen ministerityöryhmän kokousmuistiot 2008

416


SAVONLINNAN KAUPUNGIN ARKISTO (SKA) Muistiot 2016 ESKO PAAKKOLAN KOKOELMA (EPK) Muistiot TEUVO POHJOLAISEN ARKISTO (TPA) Hanke-esitykset Muistiot Painetut lähteet: Eduskunnan täysistunto PTK 55/2016 vp., 19.5.2016. Hallituksen esitys Eduskunnalle yliopistolaiksi ja siihen liittyviksi laeiksi HE 7/2009, 20.2.2009. Hallituksen esitys yliopistolaiksi ja siihen liittyviksi laeiksi, lähetekeskustelu HE 7/2009 vp., 26.2.2009. Itä-Suomen korkeakoulujen hallinnollisen yhteistyön edellytysten selvittäminen 1995. Joensuun yliopisto, Joensuu. Liikanen, Anu, Tirronen, Jarkko, Keinänen, Riitta, Sagulin, Merja, Simonaho, Simo-Pekka, Taskinen, Helena, Mönkkönen, Jukka (eds.) 2014. International Evaluation of Research Activities at the University of Eastern Finland 2010–2012. Itä-Suomen yliopisto, Kuopio ja Joensuu. Kansallinen Kokoomus: Vastuullinen markkinatalous ja sen vaikutukset Suomen tulevaisuuteen 2007. Koulutus ja tutkimus vuosina 2011–2016. Opetusministeriö, Helsinki. Opetusministeriö (OPM) 1991, Koulutuksen ja korkeakouluissa harjoitettavan tutkimuksen kehittämissuunnitelma vuosille 1991– 1996. Opetusministeriö, Helsinki. Opetusministeriö (OPM) 1999, Koulutus ja tutkimus vuosina 1999–2004: Kehittämissuunnitelma. Opetusministeriö, Helsinki. Opetusministeriö (OPM) 2003, Koulutus ja tutkimus 2003–2008: Kehittämissuunnitelma. Opetusministeriö, Helsinki. Opetusministeriö (OPM) 2003b. Taulukoita KOTA-tietokannasta 2002. Opetusministeriön julkaisuja 2003:31, Helsinki. Opetusministeriö (OPM) 2005, Oikeustieteellisen koulutusalan nykytila ja tulevaisuuden kehittämistarpeet. Opetusministeriö, Helsinki. Opetusministeriö (OPM) 2006, Korkeakoulujen rakenteellisen kehittämisen periaatteet. Keskustelumuistio 8.3.2006. Opetusministeriö, Helsinki. Opetusministeriö (OPM) 2007a, Itä-Suomen yliopisto – tulevaisuuden yliopisto ajassa. Opetusministeriö, Helsinki.

417


Opetusministeriö (OPM) 2007b, Lisää liiketoimintaosaamista korkeakouluista. Opetusministeriö, Helsinki. Opetusministeriö (OPM) 2007c, Selvitys hammaslääketieteen koulutuksen valtakunnallisesta kehittämisestä 2007. Opetusministeriö, Helsinki. Opetusministeriö (OPM) 2007d, Yliopistojen taloudellisen ja hallinnollisen aseman uudistaminen. Opetusministeriö, Helsinki. Opetusministeriö (OPM) 2008, Korkeakoulujen rakenteellisen kehittämisen suuntaviivat 2008–2011. 7.3.2008. Opetusministeriö, Helsinki. Opetus- ja kulttuuriministeriö (OKM) 2012, Koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelma 2011–2016. Opetus- ja kulttuuriministeriö, Helsinki. Opetus- ja kulttuuriministeriö (OKM) 2012b. Yliopistolakiuudistuksen vaikutusten arviointi. Opetus- ja kulttuuriministeriö, Helsinki. Opetus- ja kulttuuriministeriö (OKM) 2016, Yliopistolakiuudistuksen vaikutusten arviointi. Opetus- ja kulttuuriministeriö, Helsinki Opetus- ja kulttuuriministeriö (OKM) 2018. Korkeakoulu-uudistusten vaikutusten arviointi. Opetus- ja kulttuuriministeriö, Helsinki. Perustuslakivaliokunnan lausunto hallituksen esitykseen muutoksenhakulautakunnasta annetun lain muuttamisesta PeVL 35/2006 vp, 25.10.2006. Perustuslakivaliokunnan lausunto hallituksen esitykseen yliopistolaiksi ja siihen liittyviksi laeiksi PeVL 11/2009 vp, 13.5.2009. Pääministeri Paavo Lipposen II hallituksen ohjelma 15.4.1999. Pääministeri Matti Vanhasen hallituksen ohjelma 24.6.2003. Pääministeri Matti Vanhasen II hallituksen ohjelma 19.4.2007. Sivistysvaliokunnan mietintö hallituksen esitykseen yliopistolaiksi ja siihen liittyviksi laeiksi SiVM 5/2009 vp, 10.6.2009. Suomen Virallinen Tilasto XXXVII:9, Korkeakoulut 1950–1979. Helsinki. Suomen Virallinen Tilasto. Koulutus ja tutkimus 1988:5. Helsinki. Suomen Virallinen Tilasto. Korkeakoulut 1986. Helsinki. Suomen Virallinen Tilasto. Koulutus 1995:14. Helsinki. Tarkastusvaliokunnan mietintö TrVM 2/2016 vp, 9.6.2016. Tulevaisuuden yliopisto ajassa. Itä-Suomen yliopiston strategia 19.2.2009. Unifi 2015a. Strategia- ja vaikuttavuushanke: Luonnontieteellisen alan koulutuksen ja tutkimuksen rakenteellinen kehittäminen ja profilointi. Työryhmän loppurapotti 27.2.2015. Unifi 2015b. Kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen rakenteellinen kehittäminen. Työryhmän loppuraportti 12.10.2015. Valtioneuvoston periaatepäätös julkisen tutkimusjärjestelmän rakenteellisesta kehittämisestä 7.4.2005. Valtiovarainvaliokunnan mietintö 33/2008, 10.12.2008. Väestö sosioekonomisen aseman ja iän mukaan maakunnittain 2009, Tilastokeskuksen tiedosto. Vähän kuin itseäsi äänestäisit: Keskustan tavoitteet vaalikaudelle 2007–2011.

418


Julkaisemattomat käsikirjoitukset: Aunesluoma, Juhana 2017, Suomen päätös hakea Euroopan yhteisön jäsenyyttä 1991. Esitelmä 20.10.2017. Historiantutkimuksen päivät 19–21.10.2017, Turku. Holmström Bengt, Honkapohja, Seppo, Kallioniemi, Olli, Mäenpää, Martti, Palotie, Leena & Raivio, Kari 2007, Mitä tehdä yliopistoillemme? Kannanotto Suomen yliopistolaitoksen uudistamiseen. Kannanotto 7.3.2007, Helsinki. Itä-Suomen yliopistossa suoritetut tutkinnot perustamisesta lähtien. Julkaisematon taulukko. Jäppinen, Arvo 2005, Esitelmä 8.11.2005. Korkeakouluverkko 2020 -seminaari 8.11.2005, Tampere. Luottamus & Maine 2018a. Tutkimusraportti: Itä-Suomen yliopisto ja poliittisen päättäjät. T-Media Oy. Luottamus & Maine 2018b. Tutkimusraportti: Itä-Suomen yliopisto ja kumppanit. T-Media Oy. Tiedotus-, aikakausi- ja sanomalehdet Acatiimi – Professorien, tieteentekijöiden ja opetusalan lehti Etelä-Saimaa (ES) Helsingin Sanomat (HS) Joensuun ylioppilaslehti Journalisti Karjalainen Karjalan Maa Kirkko ja Koti Korkeakoulutieto Kuopion Kaupunkilehti (KL) Kuopion yliopistolehti Kuulumisia (Lappeenrannan teknillisen yliopiston tiedotuslehti) Länsi-Savo Res Judicata Sanansaattaja Joensuun yliopistosta Savon Sanomat (SS)

419


Stimulus (Kuopion ylioppilaslehti) Suomenmaa Suomen Kuvalehti Uljas (Itä-Suomen ylioppilaslehti) Univers (Joensuun yliopiston tiedotuslehti) Ylioppilaslehti Sähköiset lähteet: Edustajisto hyväksyi toimintasuunnitelman ja talousarvion vuodelle 2016. https://www.isyy.fi/ajankohtaista/uutisarkisto/2015-2/ edustajisto-hyvaksyi-toimintasuunnitelman-ja-talousarvion-vuodelle-2016.html (Luettu 10.9.2019). Harri Siiskosen lausunto: Itä-Suomen yliopisto on menestystarina: https://www.uef.fi/-/-ita-suomen-yliopisto-on-menestystarina. (Luettu 18.9.2019). Hazelkorn, Ellen 2019, The Dubious practice of university rankings. Elephant in the lab. doi:10.5281.< https://elephantinthelab.org/ the-accuracy-of-university-rankings-in-a-international-perspective/>. (Luettu 2.1.2020). ICT-polun opinnot kiinnostivat yhteishaussa 17.4.2019. https://www.uef.fi/-/ict-polun-opinnot-kiinnostivat-yhteishaussa (Luettu 18.9.2019). ISYY:n edustajisto päätti Uljaan tulevaisuudesta: Ylioppilaslehti jatkaa toimintaansa. https://www.isyy.fi/ajankohtaista/uutisarkisto/2013-2/isyyn-edustajisto-paatti-uljaan-tulevaisuudesta-ylioppilaslehti-uljas-jatkaa-toimintaansa.html (Luettu 10.9.2019). Itä-Suomen yliopiston rankingit 2019 https://www.uef.fi/documents/10184/39911/UEF_rankingit_2019.pdf/ae7c69cb-cbfd-4bc29b0d-bc8a43517ad3 (Luettu 30.12.2019). Itä-Suomen yliopiston tiedote 9.4.2019. https://www.uef.fi/-/ita-suomen-yliopisto-hyvassa-tuloskunnossa. (Luettu 12.12.2019). Itä-Suomen yliopiston tasekirja 31.12.2015. https://www.uef.fi/documents/10184/111723/Tasekirja+31.12.2015/f4d8310b-82384f30-b0a2-29975fb27d75. (Luettu 11.12.2019). Itä-Suomen yliopiston Tilinpäätös 31.12.2016; https://www.uef.fi/documents/10184/1493051/Tilinpa%CC%88a%CC%88to%CC%88 s+2016+painoversio.pdf/a6608ca2-7dc7-4f13-a8ed-9a8789762fab. (Luettu 11.12.2019). Itä-Suomen yliopiston Tilinpäätös 31.12.2018. https://www.uef.fi/documents/10184/1493051/Tilinp%C3%A4%C3%A4t%C3%B6s+2 018+painoversio.pdf/6c8c9738-b36e-4992-98b6-325cc8c8b8c8. (Luettu 11.12.2019). Itä-Suomen yliopiston ylioppilaskunnan (ISYY) strategia 2011–2016. https://prezi.com/zc1c3wl6ybhz/isyy-strategia/ (Luettu 15.6.2019). Julkaisufoorumin sivusto. www.julkaisufoorumi.fi. (Luettu 12.11.2019).

420


Kenen yliopisto? Tampereen yliopiston henkilöstön näkemyksiä yliopistojen johtamisjärjestelmistä ja itsehallinnosta, Syyskuu 2019. Tampereen yliopisto, Tampere. https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/117081/updated_2nd_Edition_2019. pdf?sequence=5&isAllowed=y (Luettu 10.12.2019) Kiistaa neljännestä tiedekunnasta 7.1.2014. https://lakimiesuutiset.fi/kiistaa-neljannesta-tiedekunnasta/ (Luettu 19.8.2019). Opetushallinnon tilastopalvelu Vipunen. https://vipunen.fi/fi-fi. Luettu eri aikoina viitteiden osoittamalla tavalla. Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Gran-Laasosen avoin kirje yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen johdolle 27.10.2015 https://minedu.fi/artikkeli/-/asset_publisher/opetus-ja-kulttuuriministeri-sanni-grahn-laasosen-avoin-kirje-yliopistojenja-ammattikorkeakoulujen-johdolle. (Luettu 23.8.2019). Petri Koikkalainen: Kriittinen massa, vielä kerran. Blogi 1.5.2015. https://tieteentekijoidenliitto.fi/media/blogi/kriittinen_massa_viela_kerran.1073.blog (Luettu 3.3.2019). Shanghain lista: http://www.shanghairanking.com/. (Luettu 23.11.2019). SDP:n lausunto luonnoksesta hallituksen esitykseksi uudeksi yliopistolaiksi 16.10.2008. https://docplayer.fi/15883945-Sdp-nlausunto-luonnoksesta-hallituksen-esitykseksi-uudeksi-yliopistolaiksi.html (Luettu 15.12.2018). Suomen virallinen tilasto (SVT): Yliopistokoulutus [verkkojulkaisu]. ISSN=1799-0599. Helsinki: Tilastokeskus [viitattu: 12.11.2019]. http://www.stat.fi/til/ Tapio Määttä: Keskittämistä vai työnjakoa ja profiloitumista? Oikeustieteiden laitoksen blogi 13.3.2016. http://www.uef.fi/web/ oikeustieteet/blogi/-/blogs/oikeustieteelliset-yliopistojen-asemointitilastoissa (Luettu 16.9.2019). Tieteentekijöiden liitto 2019. Yliopistojen rahoitusmalli, verkkoversio. https://tieteentekijoidenliitto.fi/files/3219/Yliopistojen_rahoitusmalli_webversio.pdf. (Luettu 17.11.2019). Tilastokeskus: Yliopistojen uudet opiskelijat ja opiskelijat yliopistoittain ja koulutusasteittain 2005 < http://tilastokeskus.fi/til/ yop/2005/index.html. (Luettu 22.11.2019). Tilastokeskuksen PXWeb-tietokanta. http://pxnet2.stat.fi. Luettu eri aikoina viitteiden osoittamalla tavalla. Tilastokeskuksen koulutusluokitus 2002. https://www.stat.fi/meta/luokitukset/koulutus/001-2016/index.html. (Luettu 23.11.2019). Tirronen, Jarkko & Mönkkönen, Jukka. Analyysia ranking-listoista. Päiväämätön Power Point -esitys. YHL: Varma kevään merkki – Itä-Suomen yliopisto vähentää jälleen väkeä. https://www.yhl.fi/yhl-varma-kevaan-merkki-itasuomen-yliopisto-vahentaa-jalleen-vakea/ (Luettu 2.1.2019). Yle 25.4.2012. Joensuun juristikoulutuksesta päätetään ennen kesälomia. https://yle.fi/uutiset/3-6021536 (Luettu 4.5.2019). Ylioppilaslehti Uljas lakkautetaan. https://www.isyy.fi/ajankohtaista/uutisarkisto/2018-2/ylioppilaslehti-uljas-lakkautetaan-2. html (Luettu 10.9.2019). Wik, Tracey 2017, Why 70 % of Mergers and Acquisitions Fail? https://www.business2community.com/strategy/70-mergers-acquisitions-fail-01888557 (Luettu 10.1.2020).

421


Haastattelut ja tiedonannot: Anita Lehikoisen haastattelu 26.3.2018 Anna-Kristiina Mikkosen haastattelu 19.6.2018 Anna-Maija Pietilän haastattelu 11.2.2019 Antero Puhakan & Tomi Rostin haastattelu 8.5.2018 Antero Puhakan sähköpostitiedonanto 18.10.2019 Anu Vehviläisen haastattelu 31.8.2018 Ari Tervashongan haastattelu 8.11.2018 Atte von Wrightin haastattelu 4.5.2018 Esko Paakkolan haastattelu 27.4.2018 Hannu Rädyn haastattelu 8.5.2018 Harri Siiskosen haastattelu 6.6.2018 Ilkka Pöyhösen haastattelu 11.12.2017 Jaakko Kekonin haastattelu 30.5.2018. Janne Laineen haastattelu 27.6.2018 Janne Mertasen haastattelu 28.3.2018 Jari Hämäläisen haastattelu 14.2.2018 Jarkko Kumpulaisen haastattelu 20.11.2018 Jarkko Tirrosen haastattelu 4.5.2018 Jarkko Tirrosen tiedonanto 15.8.2019 Jarmo Saartin haastattelu 4.5.2018 Jouni Holopaisen haastattelu 10.4.2018 Jouni Kekäleen haastattelu 16.4.2018 Juha Hämäläisen haastattelu 22.10.2018 Juha Kinnusen haastattelu 6.4.2018 Juha Rouvisen haastattelu 5.6.2018 Juhani Meriläisen haastattelu 12.6.2018 Juho Saaren haastattelu 17.10.2018 Jukka Gustafssonin sähköpostitiedonanto 20.9.2018 Jukka Jurvelinin haastattelu 2.5.2018

422


Jukka Mönkkösen haastattelu 6.6.2018 Jukka Pelkosen haastattelu 3.5.2018 Jussi Parkkisen haastattelu 12.6.2018 Jussi Pentin haastattelu 13.3.2018 Jussi Sallisen haastattelu 5.4.2018 Jyrki Kataisen haastattelu 31.5.2018 Kalervo Väänäsen haastattelu 21.11.2018 Kalevi Kyläheikon haastattelu 27.10.2014 Kalle Määtän sähköpostitiedonanto 20.3.2019 Kari Kotikummun haastattelu 24.5.2018 Kirsi Karjalaisen haastattelu 17.4.2018 Kirsi Moisanderin haastattelu 3.4.2018 Lauri Thurénin haastattelu 14.5.2018 Lea Ryynänen-Karjalaisen sähköpostitiedonanto 7.1.2020 Leena Kosken haastattelu 9.5.2018 Leena Leskisen haastattelu 21.5.2018 Marketta Rantaman haastattelu 3.5.2018 Markku Filppulan haastattelu 19.12.2018 Markku Hauta-Kasarin sähköpostitiedonanto 16.10.2019 Markku Lukan haastattelu 28.10.2008 Markku Lukan haastattelu 16.1.2018 Markku Lukan sähköpostitiedonanto 18.3.2019 Markku Mattilan haastattelu 13.3.2018 Markku Mattilan sähköpostitiedonanto 19.6.2019 Matti Niirasen haastattelu 15.3.2018 Matti Närhen haastattelu 20.6.2018 Matti Tolvasen haastattelu 9.5.2018 Matti Uusituvan haastattelu 26.2.2018 Matti Uusituvan sähköpostitiedonanto 19.10.2018 Matti Viialaisen haastattelu 12.2.2018 Mervi Vidgrénin haastattelu 27.3.2018

423


Mika Hämeenniemen haastattelu 28.3.2018 Pasi Huttusen haastattelu 19.12.2018 Pekka Koivaaran haastattelu 5.4.2018 Pentti Hyttisen haastattelu 22.3.2018 Pentti Maljojoen haastattelu 28.3.2018 Pertti Väisäsen haastattelu 17.4.2018 Perttu Vartiaisen haastattelu 18.12.2008 (haastattelijana Arto Nevala) Petri Hynysen, Maj Vuorteen, Marianne Mustosen ja Nina Venheen ryhmähaastattelu 21.5.2018 Petri Lintusen haastattelu 14.3.2018 Petri Raivon haastattelu 3.4.2018 Petri Rintamäen haastattelu 15.4.2019 Petteri Taalaksen haastattelu 27.3.2018 Pirjo Ala-Kapeen haastattelu 26.3.2018 Päivi Erikssonin haastattelu 29.5.2018 Päivi Nergin haastattelu 5.3.2018 Raija Komppulan haastattelu 18.4.2018 Reijo Vihkon haastattelu 26.2.2018 Riitta Ahosen haastattelu 24.5.2018 Risto Turusen haastattelu 18.4.2018 Sakari Karjalaisen haastattelu 27.2.2018 Sara Launion haastattelu 27.6.2018 Sari Rissasen haastattelu 4.5.2018 Seppo Kellomäen haastattelu 18.4.2018 Seppo Kääriäisen haastattelu 13.6.2018 Tapani Pakkasen haastattelu 9.5.2018 Tero Karjalaisen haastattelu 2.5.2018 Teuvo Pohjolaisen haastattelu 7.3.2018 Teuvo Pohjolaisen sähköpostitiedonanto 19.10.2018 Teuvo Pohjolaisen tiedonanto 16.2.2019 Tiina Tolvasen haastattelu 16.3.2018 Ulla Voutilaisen haastattelu 28.3.2018

424


Vesa Saarikosken haastattelu 21.3.2018 Vilma Hännisen haastattelu 11.4.2018 Yhteensä 8:n anonyymina esiintyneen Itä-Suomen yliopiston työntekijän haastattelut. Hanna Norin toimittamat tiedot opiskelijoiden sosioekonomisesta taustasta eri tieteenaloilla. Sähköposti Arto Nevalalle 13.11.2019. Hannu Berlinin tiedonanto Itä-Suomen yliopiston rakentamisen haasteista. Sähköposti Mikko Kohvakalle 12.4.2018. Minna Kärjen toimittamat Itä-Suomen yliopiston talousluvut 2011–2018. Sähköposti Arto Nevalalle 18.12.2019. Kirjallisuus: Ahlbäck, Anders & Hollsten, Laura 2015, “Changing the narratives of university history”. Kasvatus & Aika 9 (3), 104–116. Ahola, Sakari 1995, Eliitin yliopistosta massojen korkeakoulutukseen. Korkeakoulutuksen muuttuva asema yhteiskunnallisen valikoinnin järjestelmänä. Turun yliopiston koulutussosiologian tutkimuskeskuksen raportti 30. Turun yliopisto, Turku. Alanko, Petteri, Neuvonen, Lasse & Paasivuori, Riitta (toim.) 2013, ISAT – menestyksen tekijä ja tulevaisuuden taitaja. Kareliaammattikorkeakoulu, Joensuu. Alasuutari, Pertti 2006, ”Suunnittelutaloudesta kilpailutalouteen: miten muutos oli ideologisesti mahdollinen?”, Heiskala, Risto & Luhtakallio, Eeva (toim.) Uusi jako. Miten Suomesta tuli kilpailukyky-yhteiskunta? Gaudeamus, Helsinki, 42–64. Anttiroiko, Ari-Veikko 2015, ”Verkostoyhteiskunta”, Eriksson, Kai (toim.) Verkostot yhteiskuntatutkimuksessa. Gaudeamus, Helsinki, 180–195. Auranen, Otto & Nuutinen, Anu 2018, ”Akatemia rahoittaa parhaita hakemuksia – yliopiston nimi ei ratkaise”. Acatiimi (3), 16–17. Becher, Tony 1989, Academic Tribes and Territories. Intellectual enquiry and the culture of disciplines (1st Edition). Open University Press, Bury St Edmunds. Björn, Ismo, Saarti, Jarmo & Pöllänen, Pirjo 2017, ”’Päätettiin turvata yliopistojen rahoituksen pitkäjänteisyys’. Opetusministereiden poliittinen puhe ja yliopistolaitoksen uudistamisen retoriikka 2005–2015”. Yhteiskuntapolitiikka 82 (1), 76–85. Björn, Ismo, Pöllänen, Pirjo & Saarti, Jarmo 2018, ”Tiedeyhteisöön rakennetut poliisit: analyysi 2000-luvun yliopistoyhteisön toimintamekanismeista”, Tähtinen, Juhani, Hilpelä, Jyrki & Ikonen, Risto (toim.). Sivistys ja kasvatus eilen ja tänään. Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian seuran vuosikirja 2018. Koulu ja menneisyys LVI, Helsinki, 241–275. Brown, Andrew D. & Humphreys, Michael 2003, “Epic and Tragic Tales: Making sense of Change.” The Journal of Applied Behavioural Science 39 (2), 121–144.

425


Brunila, Anne 2004, Osaava, avautuva ja uudistuva Suomi: Suomi maailmantaloudessa -selvityksen loppuraportti. Valtioneuvoston kanslia, Helsinki. Castells, Manuel 1996, The Information Age: Economy, Society and Culture Vol 1. The Rise of Network Society. Blackwell, Cambridge (Massachusetts). Clark, Burton R. 1983, The Higher Education System. Academic Organization in Cross-national Perspective. California University Press, Berkeley. Clark, Burton R. 1987, The Academic Life: Small Worlds, Different Worlds. The Carnegie Foundation for the Advancement of Teaching, Princeton. Clarke, Marguerite 2007, “The Impact of Higher Education Rankings on Student Access, Choice and Opportunity”. Higher Education in Europe 32 (1), 59–70. Dahllöf, Urban, Goddard, John, Huttunen, Jussi, O’Brien, Chris, Román, Ola & Virtanen, Ilkka 1998, Towards the Responsive University. The Regional Role of Eastern Finland Universities. Publications of Higher Education Evaluation Council, Helsinki. Degn, Lise & Sørensen, Mads P. 2015, “From collegial governance to conduct of conduct: Danish universities set free in the service of the state”. Higher Education 69 (6), 931–946. Dhondt, Pieter 2014, “University history writing: More than a history of jubilees?” Dhondt, Pieter (ed.) University Jubilees and History Writing: A Challenging Relationship, Brill, Leiden and Boston, 1–17. Geschwind, Lars, Pinheiro, Rómulo, Aarrevaara, Timo 2016, “The Many Guises of Nordic Higher Education Mergers”. Pinheiro, Rómulo, Geschwind, Lars & Aarrevaara, Timo (eds.), Mergers in Higher Education. The Experience from Northern Europe. Springer, Cham, 227–236. Gortnitzka, Åse & Maassen, Peter 2000, ”Hybrid steering approaches with respect to European higher education.” Higher Education Policy 13 (3), 267–285. Harman, Grant & Harman, Kay 2003, ”Institutional Mergers in Higher Education: Lessons from International Experience”. Tertiary Education and Management 9 (1), 29–44. Hazelkorn, Ellen 2015, Rankings and the Reshaping of Higher Education. The Battle of World-Class Excellence. Palgrave Macmillan. Hazelkorn, Ellen & Ryan, Martin 2013, The Impact of University Rankings on Higher Education Policy in Europe: A Challenge to Perceived Wisdom and Stimulus for Change. Technological University Dublin. Dublin. Heiskala, Risto 2006, ”Kansainvälisen toimintaympäristön muutos ja Suomen yhteiskunnallinen murros”, Heiskala, Risto & Luhtakallio, Eeva (toim.) Uusi jako. Miten Suomesta tuli kilpailukyky-yhteiskunta? Gaudeamus, Helsinki, 14–42. Himanen, Pekka 2007, Suomalainen unelma: innovaatioraportti. Teknologiateollisuuden 100-vuotissäätiö, Helsinki. Huttunen, Jussi 2004, Valtion sektoritutkimuksen rakenteellinen kehittäminen. Opetusministeriö, Helsinki.

426


Järvi, Kati & Kohvakka, Mikko 2017, ”Experiences of Navigating Institutional Plurality: Social Position, Disposition, Emotions and Apprehension”. Research on Emotion in Organizations 13, 47–75. Kallunki, Jarmo, Koriseva, Soile & Saarela, Henni 2015, ”Suomalaista yliopistopolitiikkaa ohjaavat perustelut tuloksellisuuden aikakaudella”. Kasvatus & Aika 9 (3), 117–133. Kankaanpää, Jenni 2013, Kohti yritysmäistä hyöty-yliopistoa. Valtiovallan tahto Suomessa vuosina 1985–2006 ja kokemukset kolmessa yliopistossa. Painosalama, Turku. Karhapää, Sari-Johanna 2016, Management Change and Trust Development Process in the Transformation of a University Organisation. Itä-Suomen yliopisto, Joensuu. Karvonen, Erkki 2013, ”Yliopistoja muovataan Shanghain listan ehdoilla”, Acatiimi (1), 30. Kekkonen, Jukka 2019, ”Olisiko aika kokeilla rehellisyyttä?”, Acatiimi (4), 46. Kekäle, Jouni 1997, Leadership Cultures in Academic Departments. Joensuun yliopisto, Joensuu. Kenna, Ralph & Berche, Bertrand 2012, ”Critical masses for academic research groups and consequences for higher education research policy and management. Higher Education Management and Policy 23 (3), 9–29. Kettunen, Pauli 2012, ”Kansallinen toimijuus suomalaisessa politiikassa”, Paakkunainen, Kari (toim.) Suomalaisen politiikan murroksia ja muutoksia. Helsingin yliopisto, Helsinki. Kettunen, Pertti & Virtanen, Ilkka 2006, Kauppatieteiden yhteistyöverkostojen arviointi. Opetusministeriö, Helsinki. Kiander, Jaakko 2001, Laman opetukset: Suomen 1990-luvun kriisin syyt ja seuraukset. Valtion taloudellinen tutkimuskeskus, Helsinki. Kinnunen, Erkki 2006, Omalle maakunnalle, yhteiselle hyvälle. Pohjois-Karjalan maakuntaliitto 1936–2006. Pohjois-Karjalan maakuntaliitto, Jyväskylä. Kivinen, Osmo & Rinne, Risto 1995. Koulutuksen periytyvyys: Nuorten koulutus ja tasa-arvo Suomessa. Koulutus 1995:4. Tilastokeskus, Helsinki. Kivinen, Osmo, Lindberg, Matti & Hedman, Juha 2011, Tuloksellisuus, kansainvälinen rankingmenestys ja yliopistojen profiloituminen: Vertailussa Aarhusin, Groningenin, Zürichin ja Turun yliopistot. Turun yliopisto, Turku. Klami, Hannu Tapani 1977, Oikeustaistelijat. Suomen oikeustiede Venäjän vallan aikana. WSOY, Helsinki. Kohvakka, Mikko 2009, Kasvukertomus: 40-vuotiaan Lappeenrannan teknillisen yliopiston elämäkerta. Lappeenrannan teknillinen yliopisto, Lappeenranta. Kohvakka, Mikko 2013, ”Verkosto, skaala ja korkeakoulujen perustaminen 1960-luvun alun Suomessa”. Alue ja Ympäristö 42 (2), 3–16. Kohvakka, Mikko 2016, Proaktiivisuutta, sopeutumista vai vastarintaa? Lappeenrannan teknillinen korkeakoulu ja Joensuun yliopisto osana valtion ja korkeakoulujärjestelmän tilallista muutosta Suomessa 1960-luvulta 1990-luvun alkuun. Itä-Suomen yliopisto, Joensuu.

427


Kohvakka, Mikko 2019, ”Valikoivasti joustavien rajojen maailmassa (1991–2019)”, Paaskoski, Jyrki & Talka, Anu (toim.) Rajamaakunta. Etelä-Karjalan historia II. Edita, Helsinki, 568–631. Kohvakka, Mikko, Nevala, Arto & Nori, Hanna 2019, “The Changing Meanings of ’Responsible University’. From a Nordic-Keynesian Welfare State to a Schumpeterian Competition State”, Sorensen, Mads P., Geschwind, Lars, Kekäle, Jouni, Pinheiro, Rómulo (eds.) The Responsible University. Exploring the Nordic Context and Beyond. Palgrave Macmillan, 33–60. Kolbe, Laura 1996, Eliitti, traditio, murros. Helsingin yliopiston ylioppilaskunta 1960–1990. Otava, Helsinki. Komppula, Raija 2009, ”Kauppatieteellisen koulutuksen synty ja kehittyminen Joensuun yliopistossa”, Ripatti, Salme (toim.) Joensuun kauppaopetus 100 vuotta 1909–2009. Joensuun kauppaopetuksen tukisäätiö, Joensuu, 176–201. Korpela, Jukka & Nevala, Arto 2020. ”Tiede, sivistys ja valta yliopistoja koskevassa puhunnassa”. Käsikirjoitus kirjaan Sopeutuva yliopisto ja sivistysihanteen muutos. Koskenlinna, Markus 2004, Välittäjäorganisaatiot Suomessa – rakenteelliset haasteet. Kauppa- ja teollisuusministeriö, Helsinki. Koski, Leena 1993, Tieteen tahtomana: Yliopiston sisäiset symboliset järjestykset. Joensuun yliopisto, Joensuu. Kotter, John 1996, Leading Change. Harvard Business School Press, Boston. Kotter, John 2008, A Sense of Urgency. Harvard Business School Press, Boston. Kouhia, Anna & Tammi, Tuure 2014, ”Akateemisen kapitalismin uusliberaali tutkijasubjekti kasvatustieteellisessä tohtorikoulutuksessa”. Kasvatus & Aika 8 (2), 22–39. Kuisma, Markku 2010, Sodasta syntynyt. Itsenäisen Suomen synty Sarajevon laukauksista Tarton rauhaan 1914–1920. WSOY, Helsinki. Kyläheiko, Kalevi 2006, ”Viipurin taloudellinen korkeakouluseura Lappeenrannan teknillisen yliopiston kauppatieteiden mahdollistajana”, Kivi-Koskinen, Timo (toim.) Viipurin taloudellinen korkeakouluseura 85-vuotta. Viipurin taloudellinen korkeakouluseura, Helsinki, 7–9. Lamberg, Marko 2009, ”Jyväskylän yliopisto vaikuttajana, verkostoitujana ja julkisuuskuvan rakentajana.” Einonen, Piia, Karonen, Petri & Nygård, Toivo (toim.) Jyväskylän yliopiston historia osa II. Yliopisto 1966–2006. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä, 385–495. Lanzendorf, Ute 2006, ”Austria – From Hesitation to Rapid Breakthrough”, Kehm, Barbara & Lanzendorf, Ute (eds.) Reforming University Governance. Changing Conditions for Research in Four European Countries. Universität Kassel, Bonn, 99–134. Laurikainen, Eija 2019, ”Kriittinen puheenvuoro Oulun yliopiston hallintokulttuurista”. Acatiimi (4), 46. Lewicki, Roy J. & Bunker, Barbara B. 1996, “Developing and Maintaining Trust in Work Relationships”. Kramer, Roderick M. & Tyler, Tom R. (eds.) Trust in organizations. Frontiers of theory and research. Sage, Thousand Oaks, California, 114–139. Makkonen, Elina 2004, Muistin mukaan: Joensuun yliopiston suullinen historia. Joensuun yliopisto, Jyväskylä. Meriläinen, Juhani 2014, Näin kaupungin kasvavan. Omakustanne, Joensuu. Michelsen, Karl-Erik 1994, Lappeenrannan teknillinen korkeakoulu 1969–1994. Lappeenrannan teknillinen korkeakoulu, Espoo.

428


Michelsen, Karl-Erik 2004, Kansainvälistyvä yliopisto: Suomalaisen yliopistojärjestelmän haasteet. Edita, Helsinki. Moisio, Sami 2012, Valtio, alue, politiikka. Suomen tilasuhteiden sääntely toisesta maailmansodasta nykypäivään. Vastapaino, Tampere. Moisio, Sami, Kohvakka, Mikko & Norola, Meri 2018, ”Kaupungin ja yliopiston vuorovaikutus Suomessa.” Hallinnon tutkimus 37 (1), 22–36. Mustajoki, Arto 2010, Yliopistojen rankingit – Paljon melua tyhjästä? Tieteessä tapahtuu (8), 20–29. Mäntylä, Matti 2019, Alueelle ja maailmalle: Oulun yliopiston historia II (1993–2018). Oulun yliopisto, Oulu. Neave, Guy 1988, “On the Cultivation of Quality, Efficiency and Enterprise: An Overview of Recent Trends in Higher Education in Western Europe, 1986–1988”. European Journal of Education 23 (1–2), 7–23. Nevala, Arto 1991, Mittavat murrokset – pienet muutokset. Korkeakoulupolitiikka ja opiskelijakunnan rakenne Suomessa 1900-luvulla. Suomen historian lisensiaatti-tutkielma. Joensuun yliopisto. Nevala, Arto 1999, Korkeakoulutuksen kasvu, lohkoutuminen ja eriarvoisuus Suomessa. Suomen historiallinen seura, Helsinki. Nevala, Arto 2006, ”Korkeakouluhistorian linjoja”. Historiallinen aikakauskirja 104 (3), 306–311. Nevala, Arto 2009, Uudisraivaaja. Joensuun yliopiston 40-vuotishistoria. Joensuun yliopisto, Saarijärvi. Nevala, Arto 2019, ”Maakuntaa, kansakuntaa vai ihmiskuntaa varten? Korkeakoulutuksen ja alueellisuuden kolme taitekohtaa”. Nori, Hanna, Laalo, Hanna & Rinne, Risto (toim.) Kohti oppimisyhteiskuntaa – koulutuspolitiikan uusi suunta ja korkeakoulutuksen muuttuva maisema. Turun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnan julkaisusarja A:217, Turku, 79–105. Nevala, Arto & Rinne, Risto 2012. ”Korkeakoulutuksen muodonmuutos”. Kettunen, Pauli & Simola, Hannu. (toim.) Tiedon ja osaamisen Suomi. Kasvatus ja koulutus Suomessa 1960-luvulta 2010-luvulle. SKS, Helsinki, 203–228. Nevala, Arto & Nori, Hanna 2017. ”Osallisuuden vanhat ja uudet jakolinjat: Yliopisto-opiskelijoiden sosioekonomisen taustan muutokset ja koulutuksellinen tasa-arvo”. Toom, Auli, Rautiainen, Matti & Tähtinen, Juhani (toim.) Toiveet ja todellisuus – Kasvatus osallisuutta ja oppimista rakentamassa. Kasvatusalan tutkimuksia 75. Suomen kasvatustieteellinen seura, Jyväskylä, 335–363. Niiniluoto, Ilkka 2015, Vastuullinen ja vaikuttava. Tulokulmia korkeakoulujen yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen. Opetus- ja kulttuuriministeriö, Helsinki. Nori, Hanna 2011, Keille yliopiston portit avautuvat? Tutkimus suomalaisiin yliopistoihin ja eri tieteenaloille valikoitumisesta 2000-luvun alussa. Turun yliopiston julkaisuja, sarja C, osa 309. Turun yliopisto, Turku. Nykänen, Panu 2007, Otaniemen yhdyskunta. Teknillinen korkeakoulu 1942–2008. WS Bookwell Oy, Helsinki. Närhi, Jani 2009, Paratiisien synty: Ihmismieli, evoluutio ja taivaalliset puutarhat. Art House, Helsinki. Olsen, Johan P. 2007, “The institutional dynamics of the European University”. Maassen, Peter & Olsen, Johan P. (eds.) University dynamics and European integration. Springer, Enschede, 25–54. Pellinen, Jukka, Mäkelä, Hannele, Hyvönen, Timo & Fredriksson, Antti 2018, Suomen korkeakoulujen johdon laskentatoimen tila. Opetus- ja kulttuuriministeriö, Helsinki.

429


Peltonen, Pauliina (toim.) 1999, Tulevaisuusfoorumit 1998. Valtioneuvoston kanslia, Helsinki. Pinheiro, Rómulo, Benneworth, Paul, Jones, Glen A. (eds.) 2012, Universities and Regional Development. A Critical Assessment of Tensions and Contradictions. Routledge, New York. Pinheiro, Rómulo, Geschwind, Lars & Aarrevaara, Timo (eds.) 2016, Mergers in Higher Education. The Experience from Northern Europe. Springer, Cham. Pohjolainen, Teuvo 2008, ”Yliopistojen organisoituminen ja perustuslaki.” Tolvanen, Matti, Miettinen, Tarmo & Muukkonen, Matti (toim.) Juhlakirja Pentti Arajärvi 1948–2/6-2008. Joensuun yliopisto, Joensuu, 127–141. Pohjolainen, Teuvo 2013, ”Oikeustieteellisen koulutuksen käynnistyminen ja kehittyminen Itä-Suomen yliopistossa”, Paso, Mirjami, Saukko, Petri & Tolvanen, Matti (toim.) lura novit curia: Juhlakirja Veijo Tarukannel. Edita, Helsinki, 143–153. Pursula, Matti 2018, Arki ja murros: Puheita ja kirjoituksia Teknillisestä korkeakoulusta. Aalto-yliopisto, Espoo. Puusa, Anu & Kekäle, Jouni 2013, ”Commitment in the Context of a Merger”. Tertiary Education and Management 19 (3), 205–218. Puusa, Anu & Kekäle, Jouni 2015, ”Feelings over facts – a university merger brings organisational identity to the forefront.” Journal of Higher Education Policy and Management 37 (4), 432–446. Puustinen, Mikko 2009, Yhdessä eri suuntiin. Joensuun Yliopiston Ylioppilaskunta 1999–2009. Joensuun Yliopiston Ylioppilaskunta, Joensuu. Raatikainen, Panu & Tunkkari, Heikki 1991, Nopeammin, tehokkaammin, tuloksellisemmin: Tiedepolitiikka 1990-luvulla? Gaudeamus, Helsinki. Rantanen, Jorma 2004, Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen tutkimuksen rakenneselvitys. Opetusministeriö, Helsinki. Rhoades, Stephen A. 1998, ”The efficiency effects of bank mergers: An overview of case studies of nine mergers”. Journal of Banking and Finance 22 (3), 273–291. Rinne, Risto 2019, ”Suomalaisen yliopiston tila: rahan, vallankäytön ja hallinnan uudet muodot.” Nori, Hanna, Laalo, Hanna & Rinne, Risto (toim.) Kohti oppimisyhteiskuntaa – koulutuspolitiikan uusi suunta ja korkeakoulutuksen muuttuva maisema. Turun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnan julkaisusarja A:217, Turku, 451–483. Rinne, Risto, Jauhiainen, Arto, Simola, Hannu, Lehto, Reetta, Jauhiainen, Annukka & Laiho, Anne 2012, Valta, uusi yliopistopolitiikka ja yliopistotyö Suomessa. Managerialistinen hallintapolitiikka yliopistolaisten kokemana. Suomen kasvatustieteellisen seuran tutkimuksia 58, Jyväskylä. Risberg, Annette 2003, ”Notions of Shared and Multiple Realities in Acquisitions. Unfolding and Critiquing Dominating Notions of Acquisitions.” Nordiske Organisasjonsstudier 5 (1), 58–82. Romero, Eric J. & Cruthirds, Kevin W. 2006, “The Use of Humor in the Workplace”. Academy of Management Perspectives 20 (2), 58–69. Saari, Juhani, Inkinen, Alina & Mikkonen, Janne 2016, Korkeakoulutuksen alueellinen tasa-arvo ja segregaatio. Opiskelun ja koulutuksen tutkimussäätiö, julkaisu 54, Helsinki.

430


Salo, Matti 2003, Pohjoinen Alma Mater: Oulun yliopisto osana korkeakoululaitosta ja yhteiskuntaa perustamisvaiheista vuoteen 2000. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, Rovaniemi. Salo, Matti 2015, ”Julkisten peruspalveluiden rakentamisesta teknologia-aaltoon. Suomen yliopistollisten koulutusalojen määrällinen kehitys 1950-luvulta 2010-luvulle”. Kasvatus & Aika 9 (3), 211–243. Salo, Matti & Junila, Marjanne 2009, Pohjoisen puolesta – pohjoista varten. Lapin yliopiston historia 1979–2008. Gummerus, Jyväskylä. Savolainen, Erkki 2002, ”Savonlinnan opettajankoulutuslaitos Joensuun yliopiston kelkassa ja rekenä. Katsaus lehtikirjoituksiin 1974–2002”. Nuutinen, Pirjo & Savolainen, Erkki (toim.) 50 vuotta opettajankoulutusta Savonlinnassa. Joensuun yliopisto, Joensuu, 43–61. Stensaker, Bjørn, Persson, Mats & Pinheiro, Rómulo 2016, ”When mergers fail: a case study on the critical role of external stakeholders in merger initiatives”. European Journal of Higher Education 6 (1), 56–70. Tarkiainen, Kari 1985, Porvoon piispa Magnus Jacob Alopaeus 1743–1818. SHS, Helsinki. Tienari, Janne, Aula, Hanna-Mari & Aarrevaara, Timo (2016) ”Built to be excellent? The Aalto University merger in Finland.” European Journal of Higher Education 6 (1), 25–40. Tirronen, Jarkko 2008, Itä-Suomen yliopistohankkeen prosessiarviointi 1. Kuopion yliopisto & Joensuun yliopisto, Kuopio. Tirronen, Jarkko 2011a, Itä-Suomen yliopistohankkeen prosessiarviointi osat II ja III. Itä-Suomen yliopisto, Kuopio. Tirronen, Jarkko 2011b, ”Murroksesta tasapainoon – Itä-Suomen yliopiston syntyprosessi”. Hallinnon tutkimus 30 (3), 207–220. Tirronen, Jarkko 2013, Itä-Suomen yliopiston (UEF) ja Etelä-Tanskan yliopiston (SDU) välinen benchmarking -hanke. Itä-Suomen yliopisto, Kuopio. Tirronen, Jarkko, Aula, Hanna-Mari & Aarrevaara, Timo 2016, “A Complex and Messy Merger: The Road to University of Eastern Finland”. Pinheiro, Rómulo, Geschwind, Lars & Aarrevaara, Timo (eds.), Mergers in Higher Education. The Experience from Northern Europe. Springer, Cham, 179–193. Tomperi, Tuukka 2009a, ”Akateemisia kysymyksiä esipuheen muodossa.” Tomperi, Tuukka (toim.) Akateeminen kysymys. Yliopistolain kritiikki ja kiista uudesta yliopistosta. Vastapaino, Tampere, 5–14. Tomperi, Tuukka 2009b, ”Yliopistolaki taustoineen. Koulutuspoliittinen tarkastelu”. Tomperi, Tuukka (toim.) Akateeminen kysymys. Yliopistolain kritiikki ja kiista uudesta yliopistosta. Vastapaino, Tampere, 145–202. Uronen, Paavo 2004, Teknillistieteellisen koulutuksen mahdollinen laajentaminen Keski-Suomessa ja Pohjois-Savossa. Opetusministeriö, Helsinki. Vanttaja, Markku 2010, Yliopiston villit vuodet. Suomalaisen yliopistolaitoksen muutoksia ja uudistuksia 1990-luvulta 2000-luvun alkuun. Painosalama Oy, Turku. Vartiainen, Perttu 2002, ”Yliopisto Savonlinnan voimavarana”. Nuutinen, Pirjo & Savolainen, Erkki (toim.) 50 vuotta opettajankoulutusta Savonlinnassa. Joensuun yliopisto, Joensuu, 230–236.

431


Vartiainen, Perttu 2005, ”Rankingit ja kansainvälinen kilpailukyky”. Korkeakoulutieto 1/2005, 18–20. Vartiainen, Perttu 2017, ”Campus-based tensions in the structural development of a newly merged university: the case of the University of Eastern Finland”. Tertiary Education and Management 23 (1), 53–68. Vuorio, Kaija 2006, Lentoon: Kuopion yliopiston neljä vuosikymmentä. Kuopion yliopisto, Kuopio. Välimaa, Jussi 1998, “Culture and identity in higher education research”. Higher Education 36 (2), 119–138. Välimaa, Jussi 2018, Opintiellä oppineita. Suomalainen korkeakoulutus keskiajalta 2000-luvulle. University Press of Eastern Finland, Jyväskylä. Ylijoki, Oili-Helena 1998, Akateemiset heimokulttuurit ja noviisien sosialisaatio. Vastapaino, Tampere. Yliopistovertailu 2008. Yritysnäkökulma. Keskuskauppakamari, Helsinki.

432


Itä-Suomen yliopisto syntyi vuoden 2010 alussa kahden ”vanhan vihollisen”, Kuopion ja Joensuun yliopistojen fuusioituessa. Tässä teoksessa tarkastellaan niitä moninaisia tekijöitä, jotka johtivat Itä-Suomen yliopiston perustamiseen osana laajempaa suomalaista yliopistoreformia. Liikkeelle lähdetään kuvaamalla itäisen Suomen yliopistojen kanssakäymistä ja kamppailua 1960-luvulta 2000-luvun alkuun. Teoksen painopiste on vuosissa 2006–2009, jolloin Joensuun ja Kuopion yliopistojen alun perin löyhäksi federaatioksi ajateltu yhteistyö kasvoi täydelliseksi fuusioksi. Kirjassa käydään läpi niin fuusioidean luominen ja organisaatiorakenteen hahmottuminen kuin uuden yliopiston johtamisratkaisujen ja pelisääntöjen rakentaminenkin. Lopuksi katse kohdistetaan Itä-Suomen yliopiston toiminnan ensimmäiseen vuosikymmeneen, jolloin keskiössä ovat organisaatio- ja koulutusrakenteiden muokkaaminen ja voimavarojen uudelleenkohdentaminen strategisten linjausten suuntaisesti. Lisäksi yliopisto sijoitetaan osaksi kansallista ja kansainvälistä kenttää erilaisten tunnuslukujen ja indikaattorien valossa.