KOLUMNI
MITÄ SINÄ NYT ENÄÄ SURET? Kuva: Emmi Niiniaho Hiki valuu otsalla, kun kesän kuumimpana päivänä olen kantamassa äidin muuttolaatikoita omakotitalosta pieneen kerrostaloasuntoon. Taloon jäävät isä ja kaksi koiraa. Tilanne on tuttu lapsuudesta. Silloin en tosin ollut kantamassa muuttolaatikoita, vaan leikin isovanhempien luona leluilla, kun aikuiset hoitivat muuton. Tämä on jo toinen kerta, kun koen vanhempieni eron. En muista sitä tilannetta, kun lapsena vanhempani kertoivat minulle aikovansa erota. Olin vielä tarhaikäinen, joten en ymmärtänyt aikuisten ihmissuhteista mitään. Muistoissani en edes ollut surullinen, sillä olihan esimerkiksi isäni uudessa kerrostaloasunnossa kylpyamme! Vanhempani palasivat myöhemmin yhteen, mutta kun sain aikuisena puhelun, jossa minulle kerrottiin vanhempieni eroavan uudestaan melkein kahdenkymmenen vuoden jälkeen, tuntui kuin maailmani olisi romahtanut. Mitä talolle nyt tapahtuisi? Mihin minä menisin yöksi, kun olisin käymässä kotikaupungissani? Olisiko loppuelämäni jatkuvaa pallottelua kahden vanhemman ja kodin välillä? Oudointa kuitenkin on ollut ulkopuolisten suhtautuminen tilanteeseen. Lapsena ympärillä olevat aikuiset, kuten tarhatädit ja sukulaiset, kantoivat kovaa huolta siitä, että jaksanhan varmasti. Tuntui, että koko ajan oli joku hyysäämässä, vaikka en edes osannut murehtia vanhempieni eroa. Aikuisena koin tilanteen erittäin raskaana, mutta tuntui, ettei ympärillä olevilla ihmisillä ollut aikaa murheilleni. Tuli sellainen olo, että mitä minä nyt enää tässä vaiheessa sitä suren. Olenhan jo aikuinen. Ystävistä yksikään ei kysynyt, miten voin. Lapsena en edes osannut miettiä syitä, minkä takia vanhempani eroavat. Lapsena sopeutuu yllättävän hyvin vaikeisiinkin tilanteisiin. Aikuisena taas itsekin ymmärtää ihmissuhteista yhtä jos toista ja joutuu helposti eroavien vanhempien väliin. Ennen asioita tehtiin yhdessä, mutta nyt täytyy yrittää jakaa omaa aikaansa tasaisesti molempien vanhempien kesken. On vaikeaa tajuta, että omat vanhemmat ovat vain ihmisiä samanlaisine ihmissuhdeongelmineen kuin me muutkin. Ja olin minä minkä ikäinen tahansa, ovat he silti minun vanhempiani – aivan kuten lapsenakin.
Janna Nousiainen
25