jäädä kauppareissuilla velkaa. Yhteiset ostosretket tasoittavat nuorten välisiä taloudellisia eriarvoisuuksia. Ne ovat tapa todistaa ystävyyttä. Ystävien kesken anteliaisuus on keskeinen sosiaalinen arvo. Yleistetty vastavuoroisuus on nuorille tärkeä toimintaa ohjaava periaate. Se luo opettajista ja koulusta riippumatonta toimintaa ja vahvistaa keskinäisiä siteitä ja ystävyyksiä. Toisinaan oppilaat kuitenkin arvioivat, ettei yleistetty vastavuoroisuus toimi heidän kohdallaan. He eivät pitkänkään ajan kuluessa koe saavansa toivomaansa vastavuoroisuutta. Nuoren antama rahalahja voi näyttäytyä muille lahjuksena, jolla yritetään päästä mukaan porukoihin. Lahjuksen antajalta otetaan toistuvasti rahaa vastaan, mutta yhteisyyttä ei synny. Lopulta oppilas tuntee itsensä hyväksikäytetyiksi, jättäytyy pois porukasta ja etsii itselleen muuta seuraa. Retket koulun ulkopuolelle voivat jatkua muiden kanssa tai loppua kokonaan. Oppilaat opettelevat aikuisista riippumatonta kouluruokailukulttuuria koettelemalla sosiaalisia suhteita ja vastavuoroisuuksia. Oma näkemys ja tapa toimia löytyvät vähitellen. Nuoret kertovat tehneensä myös virhearviointeja ja tuhlanneensa aivan liikaa rahaa koulupäivän aikaisiin ostoksiin. Haastattelen koulun käytävällä kahdeksasluokkalaista Jonia. Puhumme yläasteen kuvioista: kuinka oppilaat käyvät ostamassa ruokaa ja makeisia. Hän sanoo olleensa tyhmä ja antaneensa rahaa muille. Yksi sellainen poika on koulussa nytkin, mutta hän ei sano pojan nimeä, etten menisi häneltä kyselemään. Joni selittää: ”Jos pyytää kahta tai kolmea euroa, hän antaa. Minä en anna enää. Seiskaluokalla tuhlasin liikaa rahaa.” Kysyn Jonilta mitä hän ostaa koulupäivän aikana. ”Ruokaa, ruokaa. Haen kouluruoalle vaihtelua”, hän vastaa. Hän kertoo pitävänsä kouluruoasta enemmän kuin monet kaverinsa. Jos ruoasta ei pidä, voi sitä paitsi syödä vaikka kaksikymmentä näkkileipää. (Kenttätyömuistiinpanot 20.4.2011.)
Etnografisen tutkimuksen perusteella yläasteen oppilaat varmistelevat asemiaan kouluyhteisössä ja lujittavat keskinäisiä siteitä ruokaa jakamalla
164
ja yhdessä syömällä. Kulutusta käytetään hyväksi uutta järjestystä luodessa ja vakiinnutettaessa. Helsingissä oppilaita tulee yläasteelle useista ala-asteen kouluista. Seitsemännellä luokalla oppilaat tunnustelevat ja hakevat paikkaansa yläasteen sosiaalisessa järjestyksessä. Makeiset, limsat ja niiden hankkimiseen tarvittavat rahavarat kiertävät oppilaalta toiselle vahvistaen sosiaalisia suhteita ja heijastaen niiden muutoksia. Kauppareissuista tulee tärkeitä yhteisyyden ja erottautumisen välineitä, kun oppilaat hakevat tukea ja kaikupohjaa omille ideoilleen ja tekemisilleen.
Kouluruokailu saavutettuna etuna Ruoka ja juoma toimivat muiden kulutustavaroiden tapaan yhteisyyden resurssina (Miles ym. 1998, 93). Olennaista on silloin, mitä niiden avulla voi tehdä tai saavuttaa. Varsinkin yläasteen alussa osa oppilaista ottaa tietoisesti etäisyyttä viralliseen kouluinstituutioon ja keskittyy rakentamaan epävirallista kouluyhteisöä (ks. myös Paju 2011). Kouluruoka on silloin oppilaiden mielestä syötäväksi kelpaamatonta, koska se on koulussa tarjoiltua ruokaa. Yhdeksännelle luokalle tultaessa oppilaiden sosiaaliset sidokset ovat vakiintuneempia. Keskinäisiä siteitä ei tarvitse jatkuvasti todistella. Yhteisiä ruokaretkiä tehdään harvemmin, ja aiemmin tehtyjä retkiä arvioidaan uudesta näkö kulmasta. Poikaporukka selittää muuttunutta käytöstään seuraavaan tapaan: Johan: En mä usko, et yseistä läheskään niin moni käy kuin seiskoista. Mika: Ei käykään. Johan: Ei ysit enää jaksa käydä, ei siinä oo enää mitään uutta ja hienoa. Anton: Se on jo niin nähty. M.R. Seuraatteko te kouluruokalistaa? Syöttekö te? Yhteen ääneen: Suunnilleen joka päivä. M.R. Onko sellaisia, että skippaisitte? Mika: Pari on sellaista. Mä en kalaruoista tykkää, paitsi kalapuikoista, mut kaikki muu menee. Johan: Kyllä mä melkein kaikkea syön.