kavat pitää korkeasti koulutettuja ylikoulutettuina. (Müller & Shavit 1998, 7.) Toistaiseksi suomalainen kehitys tukee työn jonottajien ajattelutapaa. Korkeakoulututkinnon suorittaneitakin on toki työttöminä toisin kuin vielä kymmenisen vuotta sitten. Työttömyysasteet kuitenkin kasvavat sitä suuremmiksi, mitä alemmasta koulutustasosta on kyse (vrt. Tero Järvisen artikkeli tässä julkaisussa). Huonoin työllisyystilanne on täysin kouluttamattomilla. Malli pätee sekä koko aktiivi-ikäiseen väestöön että alle 25-vuotiaisiin. Kun nuorten työttömyysasteet ovat joka koulutustasolla koko väestön työttömyyttä korkeammalla, kaikkein huonoin työllisyystilanne on siis alle 25-vuotiailla, joilla ei ole perusasteen jälkeistä tutkintoa. (Tilastokeskus 1999b, 32.) Nuorten alle 25-vuotiaiden ammattikoulutusta vailla olevien hankalaa työmarkkinatilannetta korostaa vielä se, että 1990-luvun hallitukset ovat yrittäneet poistaa heidät työttömien joukosta kokonaan. Heidänhän on vuodesta 1997 lähtien ollut pakko pyrkiä ammattiin johtavaan koulutukseen saadakseen työmarkkinatukea (SSK 665/1996). Tämän on arvioitu karsineen joitakin koulutushaluttomia nuoria työnhakijoita työvoimahallinnon rekistereistä, koska työttömäksi ilmoittautumisesta ei enää olisi heille vastaavaa taloudellista hyötyä. Koulutukseen päässeet nuoret poistuvat työttömien joukosta luonnollisesti aloittaessaan opiskelun. On oletettava, että edelleen työttöminä olevat ovat pyrkineet koulutukseen, mutta jääneet ilman koulutuspaikkaa. Kovasta yrityksestä huolimatta heitä ei siis ole saatu siirrettyä pois työmarkkinoilta. Valmisteluvaiheessa oleva uusi laki kuntouttavasta työtoiminnasta (HE 184/2000) pyrkii entisestään kiristämään tämän ryhmän asemaa, vaikka lakiluonnoksen perusteluissa puhutaankin työttömille tarkoitettujen sosiaalisten palvelujen kehittämisestä ja pyrkimyksestä mitoittaa toimenpiteet kuntoutujan voimavaroihin ja tilanteeseen sopiviksi (Koistinen 2000). Jotta nuorten siirtäminen ja siirtyminen työ-
markkinoilta koulutusmarkkinoille tuli mahdolliseksi, oli lisättävä koulutuspaikkoja. Toisen asteen koulutuksessa olevien määrä kasvoi 1990luvun puoliväliin asti. Lukioiden oppilasmäärä jatkoi kasvuaan tämän jälkeenkin, vaikka ammattikoulujen oppilasmäärä jopa väheni. Lukion painoarvon lisääntyminen ennakoi korkeaasteen opintojen suosion kasvua, koska ylioppilastutkinto ei anna ammattipätevyyttä eikä sitä pidetä työmarkkinatukeen oikeuttavana ammatillisena tutkintona. Korkea-asteen koulutuksessa olevien määrä kasvoikin voimakkaasti koko viime vuosikymmenen ajan. Ensimmäisen vuoden opiskelijoiden määrä kasvoi yliopistotasolla vajaalla kolmella tuhannella vuosien 19901998 välillä. Samana aikana koko opiskelijamäärä kasvoi noin 30 000 opiskelijalla. Alimman korkea-asteen oppilasmäärät kasvoivat myös. 1990-luvulla toteutetun ammattikorkeakouluuudistuksen vuoksi opiskelijamäärien kehityksen arvioiminen on hieman hankalaa. Vuosikymmenen lopussa ammattikorkeakouluissa oli runsaat 80 000 opiskelijaa, joista ensimmäisen vuoden opiskelijoita oli noin 30 000. (Tilastokeskus 1999a, 28-34.) Jos tarkastellaan koko ammatillisen koulutuksen aloituspaikkojen kehitystä kouluasteelta ammattikorkeakouluihin asti, voidaan verrata todellista kehitystä ilman ammattikorkeakoulu-uudistuksen aiheuttamaa hämmennystä. Ammatillisen koulutuksen aloituspaikkojen määrä kasvoi voimakkaasti vuonna 1996, jolloin se ylitti 90 000 paikan rajan. Vuonna 1999 se oli runsaat 88 000 paikkaa. (Edu fi, Tilastot 2000.) Lisäämällä koulutuspaikkojen määrää tuetaan yhteiskuntapolitiikan keinoin ihmisten siirtymistä ”duunijonossa” eteenpäin. Tosin vaarana on, että jonottajat eivät varsinaisesti hyödy tuesta, koska suurin osa heistä siirtyy askeleen eteenpäin ja kilpailu jatkuu edelleen kovana seuraavallakin tasolla. Viime kädessä työllisyyden koheneminen ja työttömyyden väheneminen riippuvat työpaikkojen määrästä – ei työnhakijoiden kohoavasta koulutustasosta. Väitettä voidaan tarkastella sukupuolten
90