50
hist
Vanhankaupungin ka Sarasmo Nykyaikana tulemme Raatihuoneentorille tavallisesti Viru-katua pitkin, mutta niin ei ollut
TARINOI
keskiajalla. Vanhankaupungin pääkadut olivat aikoinaan toiset.
TEKSTI ANTTI SARASMO, KUVITUS HANNU LUKKARINEN
Raatihuoneentori oli toki keskiajallakin Tallinnan keskus. Kaupungin
tärkein rakennus, kaupungin raadin talo, antoi torille sen nimen. Tallinna oli keskiajalla kauppiaiden kaupunkitasavalta, vapaa hansakaupunki. Kaupunkia hallitsi raati, noin 50 raatimiehen neuvosto, jolla oli valtuudet päättää kaikesta, niin veroista kuin laeistakin, ja lakien mukaan määrätyistä rangaistuksista. Raatihuoneentori oli kaupungin tärkein kauppatori. Joka aamu, kun kaupunginvahdit avasivat portit, tulivat maalaiset ja kalastajat kaupunkiin myymään elintarvikkeitaan. Kaikkea ei toki torilta ostettu. Miltei jokaisessa kauppiastaloudessa oli oma lehmä tai lehmiä, kanoja ja ehkä sikojakin takapihalla. Aamuisin Tallinnan karja kuljetettiin Karja-portista kaupungin laitumille. Karjaportille veivät Väike- ja Suur-Karja-kadut. Toriaamun jälkeen Raatihuoneentorilla oli muita tapahtumia. Milloin oli juhlia tai kulkueita, milloin siellä pantiin toimeen rangaistuksia. Raippapaalu pystytettiin aina Raatihuoneentorille. Raippapaalun paikan näkee vieläkin pyöreästä kivestä, jossa on syvennykset kolmelle tukipuulle. Keskiajalla Raatihuoneentori oli muutenkin enemmän täynnä. Siellä oli vaakahuone, pienehkö rakennus, jossa tarkastettiin kauppiaiden mitat ja punnukset. Torin laidan rakennuksissa oli torinpuoleisella sivulla puinen lisärakennus. Se oli samankaltainen kuin mitä nykyään on etelälaidalla (siellä korkeammalla sivulla) olevan ravintolan ”katettu terassi”. Nämä kojut olivat pienkauppiaiden kojuja, ja tavallisesti niihin kuului osa takana olevan talon kellarista. Kojujen kauppamiehet myivät tavaroitaan köyhemmille tallinnalaisille eli palvelijoille ja työmiehille. He kauppasivat käytettyjä tavaroita, vanhoja vaatteita ja oikeiden kauppiaiden KeskiEuroopasta tuottamaa rihkamaa.
Pikk-katu Tallinnan pääkatu oli Pikk tänav eli Pitkäkatu. Se kulki Suurkillan talolta Meriportille ja satamaan. Tallinna oli hansakaupunki ja eli kaupasta. Tallinnan kauppiaat ostivat Liivinmaan kartanoilta riihikuivattua ruista, joka säilyi erinomaisesti. Liivinmaa eli Viro ja Latvia olivat keskiajalla PohjoisEuroopassa niitä harvoja alueita, joilla oli viljan ylituotantoa. Viljalle oli hyvät markkinat tiheämmin asutetussa Keski-Euroopassa. Tallinnan kauppiaat toivat Keski-Euroopasta ylellisyystuotteita kuten mausteita ja viinejä, sekä käyttötavaraa kuten työkaluja. Tuontitavara myytiin voitolla kartanoihin ja rahantuloa ei voinut estää. Osa kaupungin vauraudesta syntyi ylellisyystavaroita tuottavien käsityöläisten ansiosta. Kultaseppä oli aivan toisenlaisessa sosiaalisessa asemassa kuin tavallinen metalliseppä. Pikk-kadun alussa on Suurkillan talo. Suurkilta oli Tallinnan tärkein kilta. Siihen kuului noin 300 Tallinnan arvostetuinta kauppiasta, ja Suurkillan jäsenistä valittiin kaupungin raati. Suurkilta oli tavallaan Tallinna. Sen jäsenten kaupankäynti oli se asia, jonka ympärille Tallinnan kaupunki oli kehittynyt. Vinosti Suurkillan taloa vastapäätä oli Pyhän hengen kirkko (Püha Vaimu), joka oli Tallinnan lukuisista kirkoista se maarahvaalle tarkoitettu. Siellä kävivät ei-saksalaiset tallinnalaiset. Puolikorttelia Pikk-katua pitkin liikuttaessa sijaitsee oikealla puolella Kanutin killan talo. Kanutin kilta oli parempien käsityöläisten kilta. Siihen kuuluivat kulta- ja hopeasepät eli hienommat käsityöläiset, jotka luonnollisesti puhuivat saksaa. Pikk-kadun risteyksessä oli neljäs Tallinnan merkittävä kiltatalo. Merkittävin kilta oli Raati, joka hallitsi kaupunkia ja taloudellisesti merkittävimmät olivat kauppiaiden Suurkilta ja parempien käsityöläisten Kanutin kilta. Neljäs kilta oli nuorkauppakamari Mustapäiden kilta.
Keskiajalla Tallinnan kauppiaat toivat Keski-Euroopasta ylellisyystuotteita kuten mausteita ja viinejä, sekä käyttötavaraa kuten työkaluja. Osa kaupungin vauraudesta syntyi ylellisyystavaroita tuottavien käsityöläisten ansiosta. Kultaseppä oli aivan toisenlaisessa sosiaalisessa asemassa kuin tavallinen metalliseppä. Mustapäiden kiltaan kuuluivat suurkauppiaiden pojat. Kun nuorukainen oli kohonnut oman kauppahuoneen vetäjäksi ja perustanut perheen, oli aika siirtyä Suurkillan jäseneksi. Sitä ennen oltiin Mustapäitä. Hansan maailmassa tulevan kauppiaan koulutukseen kuului oleskelu toisissa hansakaupungeissa. Nuorukaiset oppivat kaupantekoa erilaisilla tuotteilla ja erilaisissa ympäristöissä. He loivat myös henkilökohtaiset suhteet tuleviin kauppakumppaneihinsa. Vieraassa
kaupungissa nuorukaiset kuuluivat luontevasti paikallisiin Mustapäiden kiltoihin. Nuorukaisten Mustapäiden killalla oli myös sotilaallisia tehtäviä. Hansakauppiaan oli hyvä osata tarvittaessa puolustaa itseään ja kauppatavaroitaan, joten Mustapäät harjoittelivat aseiden käyttöä. Tallinnan kaupungin oman ratsuväen muodostivat juuri Mustapäät. Eihän heistä vastusta olisi ollut ritariratsuväelle oikeassa taistelussa, mutta kyllä Tallinnan pojat saivat maantierosvot kuriin.
Mustapäiden juhlat olivat ilmeisesti railakkaampia kuin arvokkaiden herrojen Suurkillassa. Mustapäiden pidoissa oli sakon uhalla kielletty muun muassa kiltaveljen puukottaminen pitopöydässä (ruokailuveitsellä sohiminen), toisten heittely savisilla oluttuopeilla tai kiltasalin nurkkiin virtsaaminen sekä monia pienempiä etikettivirheitä. Olevisten kirkko on myös Pikkkadun varrella. Tallinnan kaksi pääkirkkoa olivat Oleviste ja Niguliste. Niguliste oli kauppiaskilto-