Page 1

Teemana lapsuus

T채pp채 4/2012 1


Sisällys ...................................................3

Pääkirjoitus: Lapsuus

”Pelkään pimeetä ja lokotiilejä” – Lapsi ja pelot Ja nyt kyllä siivoatte

....................................................6

Lapset ja vanhemmat taistelun tohinassa Metsälammella

................................................12 ..................................................14

Käpylehmistä vihaisiin lintuihin

.................................18

Suojakuplan syleilemät curling-lapset Kuvia lapsuudesta Toimitus: Pauliina Karppinen Helena Kuuluvainen Kaisa Leinonen Laura Mikkonen Johanna Meriläinen Saara Oravainen Jemina Pietilä Elina Rajala Riikkakaisa Romppainen Katja Tervonen Päätoimittaja: Elina Palola

3 2

...................8

.........................................................10

Leikki on lapsen työtä Pienten menneisyys

.........4

.......................22

......................................................24


Lapsuus

Lapsuus. Muistatko, kun oli aikaa rakentaa majoja, tontut seurasivat sinua ikkunoista ja Pupu-Tupuna oli maailman jännittävin ja hauskin kirja? Vai muistatko sen, kun möröt kuiskivat sänkysi alla, vesilammikkoon kaatuminen oli katastrofi, joka aiheutti itkukohtauksen, etkä voinut kuvitellakaan katsovasi loppuun Pikku Kakkosen ”Varokaa heikkoa jäätä” -osiota (niin kauhea se oli)? Nämä asiat olivat osa meidän lapsuuttamme. ”Ja miten kävikään, että lapsuus se vain loppui…”, lauletaan PMMP:n laulussa. Niin, mihinkäs se lapsuus sitten katosikaan. Yhtäkkiä barbileikit jäivät, piirretyt olivat lapsellisia ja vanhemmat alkoivat hankaliksi. Pian teini-iän

jälkeen tuntui kuitenkin jo siltä, että kunpa vielä kerran saisi viettää lapsuudesta tutun huolettoman kesän juosten nurmikolla avojaloin ja syöden mahansa kipeäksi mummolan mansikoista. Mutta niin se aika vain muuttuu ja me sen myötä. Onneksi muistot kuitenkin säilyvät. Tämän Täppä-lehden myötä pääset takaisin lapsuuteen. Käsittelemme lapsuutta muun muassa kirjallisuuden, psykologian, leikkien ja harrasteiden kautta ja tuomme näkyviin sekä aikuisen että lapsen näkökulman. Viihtyisiä lukuhetkiä toivottaen

Jemina ja Katja

23


”Pelkään pimeetä ja lokotiilejä” Lapsi ja pelot

Lapsen mieli askartelee menneen ja tulevan kimpussa ja luo otollista maaperää erilaisille peloille. Onneksi lapsuuden pelot menevät usein ohi.

Aamuhämärässä koulumatkalla minun ei tarvitse kuin kuulla koiran kaukaista, kumeaa haukuntaa, ja juoksen sydän hakaten takaisin kotiin. Isä lähtee tielleni turvaksi. Minua lohduttaa jonkin verran tieto, että en ole pelkojeni keskellä yksin. Kuitenkin enemmän lohduttaa se, kun äiti kertoo, että hänelläkin oli lapsena kauheita mielikuvia siitä, kuinka naapurin pappa sieppaa hänet ‒ olihan hän pyytänyt äitiäni tulemaan itsellensä tytöksi. Naapuritalo oli ohitettava joka kerta vauhdikkaasti, ikkunoihin koko ajan vilkuillen.

En ole vielä kymmentäkään vuotta. Makaan Rätistäjiä ja näkkejä paksun peiton alla omassa huoneessani rintamamiestalon vintillä. Pienen ikkunaruudun ‒ Minä pelkään mörköjä ja rätistäjää. Rätistäjä edessä roikkuu paksu, omenakuvioinen pussion sängyn alla ja tulee yöllä ja laittaa mun kälakana. Sen alla olevat vihreät ikkunaverhot den puutuneeksi. Siksi äiti laittaa joka ilta peiovat tiukasti suljettuina. Varotoimista huoliton roikkumaan sängyn reunasta ja jakkaroita matta pyörittelen mielessäni karmaisevaa näja tyynyjä siihen, että se pysyy. Sitten rätistäjä kyä, jossa joku ohikulkija on ei pääse tulemaan, selittää ”Minua pelottaa pimekiivennyt pimeässä kapeat, 6-vuotias Aapo. ässä möröt. Ne on noiseinään kiinni naulatut tika‒ Minua pelottaa pimeästa-akkanaamaisia, väpuut ylös ja katselee kuun hän niin kuin vihaisia sä möröt. Ne on noita-akkakiiluvassa kajossa ikkunasta mummoja.” naamaisia, vähän niin kuin sisään. Näky puistattaa vievihaisia mummoja, jatkaa läkin. 4-vuotias Lauri. Pelkoni otetaan tosissaan. Äiti ja isä auttavat Leikki-ikäisen pelot kohdistuvat usein mielipussilakanan asettamisessa ja puhe-levat raukuvitusolentoihin. Kirjat, sadut ja tarinat ruokhoittavasti. Mieleni rauhoittuu ja pääsen vihkivat mielikuvitusta, ja niistä voi kummuta doin uneen. asioita, jotka alkavat elää lapsen mielessä pelotMuitakin pelkoja minulla on: pelkään koiria. tavalla tavalla. Satu ja todellisuus hämärtyvät.

5 4


‒ Näkki syö -kirjassa Näkki asuu vedessä, ja jos astun veteen, pelkään, että se saattaa siepata minut, kertoo 8-vuotias Emppu. ‒ Noita Nokinenä sieppasi kerran Tupsukorvan, ja minua pelotti pienempänä, että se sieppaa minutkin, jos äiti ei ole kanssani pihalla, kun minä olen, hän jatkaa. ‒ Sota on myös pelottavaa siksi, koska ne ampuu. Aapo jatkaa, että se olisi pelottavaa, jos jäisi katujyrän alle ja tulisi pannukakuksi ja muussaantuisi. Esikouluryhmästä oli jäänyt syksyllä yksi poika traktorin alle, ja rankka kokemus heijastui pojan pelkoihin. Pimeä liittyy usein tavalla tai toisella lap-

naa. Lasten keskusteluissa tulee esille myös pelkojen vähättelyä. ‒ Kyllä minä ennen pelkäsin mörköjä ja pimeää, mutta enää en, Aapo hymähtelee.

sen pelkoon. ‒ Pimeä on kotonakin pelottavaa ja varsinkin silloin, jos vanhemmat ovat pois, 7-vuotias Isla kertoo. ‒ Mua pelottaa polkea pimeällä kylältä kotiin, 13-vuotias Saana toteaa. ‒ Niin, jokuhan voi kidnapata silloin, Isla huomaa. ‒ Minä pelkään pimeetä ja lokotiilejä, 2-vuotias Sulo sanoo. ‒ Yöllä tai yksin ollessa voi tulla joku tuntematon ihminen kotiin, 8-vuotias Aava jatkaa. ‒ Se pelottaa, ja tietenkin painajaisunet. Vanhemmilla lapsilla pelot muuttuvat realistisemmiksi. 12-vuotias Anton pelkää karhuja, korkealta tippumista sekä veden alle jäämistä ja uppoamista. 15-vuotias Mariella pelkää läheisten sairastumista. Koulukiusaaminen ja tulipalo pelottavat 12-vuotiasta Jennii-

seen. Pelkoa ei voi heittää pois niin kuin turhaa tavaraa. Se on elettävä ja puhuttava läpi. Sen jälkeen voi huomata, niin kuin moni haastattelemistani lapsistakin oli huomannut, että pelko on pienentynyt tai hävinnyt kokonaan. Kun tänä iltana kaivaudun peittoni alle, katson vain, että sälekaihtimet on väännetty oikeaoppisesti kiinni.

Peloista puhuminen ei ole noloa Elämän virrassa kulkeminen vaatii rohkeutta, sillä elämään kuuluvat pelot ihan samalla tavalla kuin riemut ja ilot. Oman kokemukseni mukaan lapsen pelon käsittely aikuisen kanssa ja aikuisen turvallinen läsnäolo ovat hyviä lääkkeitä kaiken maailman rätistäjien karkoittami-

Riikkakaisa Romppainen Kuva: Wikimedia Commons

45


Tänään on taas sen aika. Poppi soimaan, enimmät kasat kaappiin, imuri hurisemaan ja vot, valmista tuli? Ei suinkaan. Viikkosiivous ei ole kuin eineslounas – vartissa valmista – jos talouteen kuuluu liuta lapsia, joiden ainakin nyt kasvatuksellisista syistä kuuluisi edes hieman osallistua tähän kodin puhtaanapito-operaatioon. Siivousrojekti nimittäin saa alkunsa jo edel-lisenä iltana aikuisen hienovaraisena vihjailuna tulevan päivän koitoksesta. Se nyt vaan kerta kaikkiaan on niin, että jos yksi einstein on vii-kon aikana kerännyt naapureilta kuorman hajonneita sähkölaitteita ja pitänyt sitten tovereineen purkukerhoa huoneensa lattialla, se en ole minä, joka ne ruuvit ja vieterit matosta ja vuodevaatteista puistelee. Se en myöskään ole minä, joka lajittelee paikalleen 374 pitkin toisen pikku disneyn huonetta leijailevaa Aku Ankkaa. Enkä se to-del-la-kaan ole minä, joka kasaa valtavan pitkällä koiran talutusnarulla yhteenpunotun majavirityksen takaisin olohuoneen sohvan muotoon. Minä siis ainoastaan järjestelen hieman muita kohteita, imuroin, luutuan, pyyhin pölyjä – ja vahdin ihan vain siinä sivussa, että piltit raivaavat makuuhuoneiksikin kutsutut kaatopaikkansa edes jokseenkin asuttavaan kuntoon. Jos totta puhutaan, siivouksen ulkoistaminen jollekulle alan ammattilaiselle on käynyt mie-

7 6

lessä kerran jos toisenkin. Silloin omaksi hommakseni jäisi vain vahtiminen, joka sekin jo itsessään käy täydestä työstä: Soitan ensin disneyn ja einsteinin kotiin tunneiksi venyneeltä parin kilometrin koulumatkaltaan ja kuuntelen sitten eteisessä nurinaa peilijäisestä ojasta, jonka pintaa ei nyt aivan kokonaan ehditty yhdessä iltapäivässä tämän tyhmän siivousrupeaman vuoksi rikkoa. Ja kuvion huipennukseksi löydänkin kylppäristä heidän pienen sisarensa silppuamasta vessapaperia legoukkeileiden peitoiksi. Hermohan tuossa menee, vaikkei alimittaisten hobittien siivouspartio ole päässyt vielä ulkovaatteiden ripusta-mista pidemmälle. Nykyäänhän siivous- ja muun kotiavun palkkaaminen on kuitenkin tehty helpoksi, kun käytössä on jo joitain vuosia ollut uusi yhteiskunnallinen innovaatio, kotitalousvähennys. Siispä soitto siivouspalvelufirmaan ja pako vaikka uimahalliin viettämään perheen yhteistä laatuaikaa, eli kehittämään edellisten siivouspäivien tuoksinassa tilapäisesti repsah-tamaan päässyttä vanhempi–lapsi-suhdetta? Valitettavasti kotitalousvähennyksestä, tuosta vasta verotuksessa tilipussia hellivästä bonuksesta, tuntuu kuitenkin muodostuneen pitkälti vain hyvin toimeentulevalle väestönosalle suunnattu kädenojennus. Siivoojan palkkaaminen ei nimittäin ainakaan pienituloiselle ai-


kuisopiskelijalle ole vähennyksestä huoli-matta mahdollista. Kun opiskeluilta ja perhe-elämältä töiden pariin ei yksinkertaisesti ennätä, ei palkka juokse eikä verotuloja kerry. Mitenpä siinä sitten verotuksesta mitään vähennetään, kun vähennys ylittää olemattoman verokertymän. Ja jos silti kodinhengettären vaikka mummon ennakkoperinnön turvin palkkaisi, jäisi veroetu saamatta. Eli kalliiksi tulisi. Onneksi sitä kuitenkin on tarpeeksi terve tätä viikoittaista siivousrumbaa pyörittämään, vaikka järki tässä toisinaan lähteekin. Useimmat, jotka kotitalousvähennykseen oikeuttavaa siivous- tai remonttiapua kipeimmin tarvitsisivat, taitavatkin olla juuri heitä, jotka terveydellisistä tai elämäntilanteellisista syistä eivät töihin, eivätkä kotitöihin itse kykene. Varsin reilu kädenojennus puolestaan meille kaikille vähemmän toimeentuleville olisikin mielestäni käänteinen kotitalousvähennys: jos verotukseen ei ole kertynyt mistä vähentää, tämän alijäämän voisi palauttaa apulaisen palkanneelle. Viisaammat miettikööt idean käytännölliset yksityiskohdat. Heti, kun joku tällaisen käänteisen hyvityksen, vaikka sitten etusetelin muodossa, käpälääni lykkää, olen viikoittain omalta osaltani mukana tuuppaamassa Suomen taloutta huimaan nousukierteeseen työllistämällä jonkun pienituloisten kastiin kuuluvan kollegan meille luutuamaan. Kyllä pelkässä oman hobitti-partion työnjäljen laaduntarkkailussakin ihan jo hiki tulee. Kun ei se varsinainen siivoaminenkaan lopulta niin kovin herkkua ole, parasta tietysti olisi, jos Työvoimatoimiston listoilta löytyisi meillekin oma maija poppanen. Itse harrastaisin opiskelujen ohella hieman maailmaa pelastavaa yhdistystoimintaa, ja kun illalla palaisin

kotiin, olisi lapset suittu, pinnat puunattu ja lämpimäksi silitetty sanomalehti odottamassa. Sitä ihmettä odotellessa täytynee vain löytää itsestään sisäinen supernanny, koota kitapurjeet ja hätistää moppi kainalossa kakarat kohti yläkerran katastrofaalista puuhamaata. Ja voihan sen poppikoneenkin soimaan.

Teksti ja kuva: Helena Kuuluvainen

67


Lapset ja vanhemmat taistelun tohinassa Moni lapsi viettää vapaa-aikaansa harrastaen. Lapsuusiän harrastus voi parhaimmillaan johtaa koko iän liikunnallisuuteen ja tuottaa unohtumattomia, onnistuneita hetkiä. Lapsi voi harrastaa yhdessä vanhempiensa kanssa. Tällöin suhteet perheessä voivat muuttua läheisemmiksi, sillä yhteiset kiinnostukset, kokemukset ja jaetut hetket toimivat yhdistävänä siltana. Oulussa toimii lasten ja vanhempien yhteinen capoeira-ryhmä, jossa liikutaan lasten ehdoilla.

Joulukuussa, syyslukukauden päättyessä, vietettiin lasten ja aikuisten yhteistä capoeira-rodaa. Rodan järjesti capoeira-yhdistys Oulu Sem Mao. Capoeira on brasilialainen taistelulaji, jossa yhdistyvät taistelu, musiikki, akrobatia ja yhdessä tekeminen. Roda taas tarkoittaa rinkiä. Ringissä kaksi pelaajaa pelaa keskenään ja muut soittavat ja laulavat pelaajien ympärillä. Tapahtuma oli lapsivanhempi-capoeira-ryhmän lukukauden päätös. Juhlassa oli erityistä se, että muutkin Oulun capoeira-harrastajat saapuivat paikalle musisoimaan ja pelaamaan, ja osa lapsista sai kokea suuren rodan ensimmäistä kertaa. Samalla harrastajilla oli hyvä tilaisuus tutustua toisiinsa paremmin.

Vauhtia ja jännittäviä tilanteita Tilaisuus alkoi yhteisellä alkuhipalla, jolloin lapset, vanhemmat ja muut harrastajat tulivat tutuiksi keskenään. Anton Luosujärvi ehti kokeilla myös berimbaun soittamista ennen varsinaisen rodan alkua. ”Hieno, näyttää ihan jousipyssyltä” totesi Luosujärvi ja soitti suurta soitinta tarmokkaasti. Rodassa nähtiin hienoja potkuja, väistöjä

9 8

Anton Luosujärvi harjoittelee berimbaun soittoa. Tero Pernu ohjeistaa. ja kärrynpyöriä. Vaikka joitakuita lapsista ensin ujostuttikin, vanhemmat harrastajat rohkaisivat kaikkia pelaamaan. Hymy oli kaikkien huulilla ja peleissä syntyi hienoja tilanteita. ”Pelaaminen oli kivaa” totesivat Milka Luosujärvi sekä Mikaela Kokko, ja ilmoittivat myös tulevansa heti seuraavaan kaikkien yhteiseen rodaan.

Yhdessä tekemistä, hauskuutta ja harjoittelua Lasten ja vanhempien capoeira-ryhmä alkoi Oulussa vuonna 2011. Nykyinen ohjaaja Kirsi


Kirsi Eskelinen ja Milka Luosujärvi pelaavat. Eskelinen on ohjannut ryhmää syksystä 2012 alkaen. ”Harrastuksissa on usein ikäluokittelut. Tämän ryhmän vetäminen on erityisen kivaa, sillä nyt monen ikäiset voivat olla ja harrastaa yhdessä” sanoo Eskelinen. Ryhmässä on käynyt keskimäärin kuusi lasta ja neljä aikuista. Nuorin lapsi on ollut kuuden ikäinen ja vanhimmat kymmenvuotiaita. Varsinaisia ikärajoja ei ole. Yleensä tunnit aloitetaan leikeillä, joihin on yhdistetty capoeira-liikkeitä. Leikin jälkeen on vuorossa lämmittely, joista siirrytään varsinaisiin capoeira-harjoitteisiin. Ne ovat joko yksin- tai pariharjoituksia. Lopuksi harjoitellaan soittoa, akrobatiaa, pelaamista tai niitä kaikkia. Antonin ja Milkan äiti Senni Luosujärvi kertoo oppineensa esimerkiksi väistöjä, hyökkäysliikkeitä ja lauluja. Luosujärvi tuli kokeilemaan ensin Antonin kanssa, ja myöhemmin myös

isosisko Milka ja tämän ystävätär Mikaela halusivat mukaan. ”Nyt Milka ja Miksu ovatkin ne varsinaiset capoeira-tyypit”, Luosujärvi kertoo. Tytöt tuumaavat: ”Aiomme tehdä koulussa esitelmän capoeirasta.” Jemina Pietilä

Capoeira – mitä se on? • Syntynyt Brasiliassa orjien parissa eteläamerikkalaisen, afrikkalaisen ja eurooppalaisen kulttuurin sulautumana • Taistelulaji, jonka liikekielessä myös tanssillisuutta ja akrobatiaa • Musiikki tärkeässä roolissa. Laulut kertovat capoeiran historiasta ja elämästä yleensä. • Lisätietoa osoitteesta www.capoeira.fi

89


METSÄLAMMELLA Kuiva oksa rasahtaa tarralenkkarin alla. Pysähdyn ja katson ympärilleni. Metsäneläimiä ei näy. Pitää hiipiä äänettömästi kuin intiaani. Muutaman askeleen päässä polku haarautuu. Kettupolku jatkuu tuttuna mutkittelevana nauhana alas kohti rantaa. Mutta tänään kuljen Sysipolkua Takametsään, jonne isot tytöt ovat varoittaneet menemästä. Polulla, paksun juuren päällä on musta, kiiltävä sulka merkkinä. Olen oikealla polulla. Polku muuttuu kapeammaksi ja pehmeämmäksi. Siinä ei kupruile paksuja männynjuuria niin kuin Kettupolulla. Kyykistyn syömään ketunleipiä. Kirpeä maku leviää suuhun. Ketunleipien vieressä on kieloja, joissa on oranssinpunaisia marjoja. Ne näyttävät äidin helminauhan helmiltä. En koske marjoihin, sillä niistä tulee maha hirveän kipeäksi. Noidat keittävät niistä myrkkyjuomaa. Kuljen eteenpäin; sivuillani kaareutuu vaaleanvihreä lehtiharso, ohuita pajuja sekä tuomia ja haapoja seinämänä, jonka läpi ei näe polkua kauemmaksi. On hiljaista. Polku päättyy Sammakkolammen rantaan. Kyykistyn lammen reunalle. Vesi on vihreää ja sameaa; pinnalla näkyy kuplia ja outoja rupisia kasveja. Ehkä sammakot asuvat lammen pohjassa. Tässä lammessa ei tee yhtään mieli uida.Otan taskusta mytistyneen nenäliinanyytin. Sen sisällä on sormus, jonka

11 10

keskellä on iso punainen kivi. Rubiini. Sain sen mummon antamasta pääsiäismunasta. Jos pudottaa sormuksen lampeen, voi toivoa yhden toivomuksen. Puristan sormuksen tiukasti nyrkkiin. Se on taikasormus ja ihmeellisen kaunis. Avaan nyrkin ja sormus plupsahtaa lammen pintaan. Se uppoaa hitaasti – hetken ajan ehtisin vielä napata sen takaisin, mutta en nappaa. Toivon, että lääkäri leikkaa möykyn mummon mahasta ja että mummo pääsee pois sairaalasta ja tekee minulle vohveleita vohveliraudalla ja ottaa kaapista vaapukkahilloa. Oliko siinä yksi toivomus vai monta? Sormus on jo kadonnut samean pinnan alle. Lammen toisella reunalla on iso kivenjärkäle. Sen seinämät ovat melko sileät, mutta siinä on yksi leveä halkeama, johon voi tukea jalat, kun kiipeää ylös. Minä olen taitava kiipeämään. Lammen rannalla kostuneet lenkkarit lipsuvat vähän, mutta tartun käsillä kiinni lohkareen päällä kasvavista varvuista ja vedän itseni kallion laelle. Lohkare on päältä tasainen terassi. Se on syvän vihreän sammalen peitossa. Silitän sammalta; se tuntuu samalta kuin kiinantossujen pinta. Aurinko helottaa puiden lomasta kivelle. Käpristyn loikomaan lämpimään auringonlaikkuun ja painan posken sammaleeseen. Suljen silmät ja tunnen, miten iso samettinen kivi allani myhähtää ystävällisesti ja kääntää sitten kylkeä.


Havahdun, kun poskelle tipahtaa sadepisara. En hetkeen muista, missä olen. Kurkistan kiven laidalta lampeen, joka näyttää äkkiä mustalta ja syvältä. Metsä suhisee ja kohisee, eikä ole enää hennon vihreä vaan jotenkin myrkyllinen ja huojuva. Minua viluttaa, ja olen äkkiä hyvin nälkäinen. Tähystän lohkareelta eri suuntiin. Noitaa tai petoeläimiä ei onneksi näy. – Kaisa, syömään! Isosiskon ääni kantautuu jostain metsän takaa. Liukastelen alas kallionlohkareelta, enkä välitä

polviin nirhautuvista naarmuista. Juosta viiletän Sysipolulta Kettu-polulle ja siitä viinimarjapensaiden lomitse takapihan nurmikolle. Onkohan äiti tehnyt suklaakiisseliä jälkiruoaksi? Yhtenä iltana mummo soittaa äidille ja kertoo, että pääsee jo kotiin sairaalasta. Nauran salaa itsekseni: kukaan muu ei aavista, että lammen mutapohjassa makaa rubiinisormus.

Kaisa Leinonen

10 11


Ötököitä, kiljusia ja lunta – kuluneen vuoden lastenkirjallisuutta Katja Tervonen Vuosi 2012 alkaa olla lopuillaan, joten nyt onkin hyvä hetki tarkastella kuluneen vuoden satoa lastenkirjallisuuden osalta. Oulun kaupunginkirjaston sivuille päivitetään säännöllisesti lista lasten kirjavinkeistä, joista niin lapset itse kuin vanhemmatkin voivat valita sopivaa luettavaa. Seuraavassa on esitelty ja arvioitu kolme kirjaa, jotka ovat kirjavinkkien joulukuun listalta.

Réka Király & Marika Maijala: Lunta sataa, Lupo! (WSOY)

Lupo on pieni koira, joka kadottaa viisi pientä mustaa pistettä turkistaan. Lupo lähtee jäljittämään niitä ympäri kaupunkia – saakohan se koskaan kadottamiaan pisteitään takaisin? Mainio ratkaisu kirjan tekijöiltä käyttää kirjassaan aukkoja ja läppiä: pieni tekeminen lukemisen ohella motivoi varmasti vasta lukemaan opettelevia pienokaisia tarttumaan juuri tähän kirjaan. Kikka on tosin käytetty jo Tove Janssonin Muumi-klassikossa "Kuinkas sitten kävikään?" sekä Puppe-kirjoissa, joissa myös kerrotaan pienen koiran touhuiluista. Vanhemmalle lukijalle tarina ei tarjoa juurikaan yllätyksiä: löytyväthän ne pilkut kun niitä oikein etsitään. Kuvitukseltaan kirja ei ole millään tavalla erikoinen – kuvat näyttävät lasten piirtämiltä. Suosittelisin kirjaa luettavaksi juuri lukeneen oppineille: kuvat vievät tarinaa eteenpäin, ja tekstiä on jokaisella aukeamalla vain muutaman lauseen verran. Kirja toimii varmasti hyvin myös yhdessä lapsen kanssa luettaessa. Eppu Nuotio: Papupiilokas: ötökkärii-mejä (Otava)

Yhtäkkiä jotain valkoista ja pehmeää laskeutuu Lupon kuonolle. Sitten se katoaa. Kumma juttu.

13 12

On näkymätön mukamas/tuo pieni papupiilokas/Makuupussin sisällä hiljaa hihittää/vetoketjun avaa, vaarille virnistää. Eppu Nuotion uutukainen tuo jännittäviä ötököiden nimiä tutuiksi lapsille – ja aikuisillekin, vai kuinka moni on aiemmin kuullut kätkölesiäisestä, latinalaiselta nimeltään Ptinus tectus? Teoksen lopusta löytyy siis lisänä luettelo


teoksessa mainittujen öttiäisten latinankielisistä nimistä. Nuotio kirjoittaa ötököistä lyhyitä loruja, jotka pääosin soljuvat sujuvasti eteen-päin. Muutama loru on riimitykseltään kömpelö, ja ne pitääkin lukea pari kertaa läpi, jotta lorut saa luettua ääneen ilman takeltelua. Äänenluettavaksi riimit ilman muuta on tarkoitettu, koska ötököistä löytyy monia hauskoja kielikuvia. Lukiessa kannattaa kiinittää huomiota myös Linda Bondestamin kuvitukseen, joka on värikästä ja hauskaa. Kuvat tukevat loruja hienosti, ja kerrankin ötökät näyttävät suorastaan suloisilta. Pienimmille lukijoille kirja käy kuvakirjastakin: yksityiskohdissa ei ole säästelty, joten katsomista riittää useammallekin kerralle. Tapani Bagge: Kiljusen uusi herrasväki (Satukustannus) Jalmari Finnen alkuperäisidean uudelleen lämmittäneen Tapani Baggen tarkoituksena on ollut lastenkirjasarjan perinteen jatkaminen. Kriittiseen mieleen hiipii kuitenkin kysymys: eikö voisi yrittää keksiä uusia hahmoja ja seikkailuja, pitääkö ihan välttämättä yrittää ratsastaa toisen kirjailijan maineella ja ideoilla? Unohdetaanpa hetkeksi mahdollinen ideavarkaus. Kirja on jokseenkin luettavaa tavaraa.

Kuvitus on jälleen onnistunutta, ja Mika Launis luokin erityisen hyvin vauhdintuntua kuvitukseensa. Juoni…niin no, juonesta ei yksinkertaisesti voi puhua, jos ei samalla mainitse alkuperäisiä Kiljusia: samanlainen koheltaminen jatkuu, mikä tekeekin kirjasta viihdyttävän ja hauskan. On Tapani Bagge kuitenkin tuonut jotain omaakin Kiljusen herrasväkeen. Finnen Kiljuset olivat jo paksumpia ja jo hyvin lukeville suunnattuja, mutta Baggen versio sopii juuri lukuharrastustaan aloitteleville. Kirja on hauska,

joten se todennäköisesti tulee lukijalla kuin lukijalla luettua loppuun. Juoni kietoutuu herrasväen maalta kaupunkiin muuton ympärille, ja matkalle mahtuu jos minkälaista kommellusta ja koheltamista. Jalmari Finnen lastenburleskiperinnettä kunnioitetaan kiitettävästi uudessa Baggen ja Launiksen teoksessa, mutta silti ajatus uudelleenlämmityksestä kaihertaa mieltä: onko kyse sittenkin vain rahastuksesta eikä vanhan perinteen siirtämisestä uudelle sukupolvelle… Kuvalähteet: WSOY - extranet.wsoy.fi Suomen Kuvapalvelu Oy Satukustannus

13 12


Leikki on lapsen työtä Leikin tehtävät ja merkitys lapsen kehityksessä

Pauliina Karppinen

Prinsessaleikkejä, kauppaleikkejä, ”kotista”. Niistä oli pienen tytön päivät tehty. Ne olivat leikkejä, joiden eteen nähtiin suunnattomasti vaivaa, mutta jotka myös maksoivat vaivansa. Leikit viihdyttivät ja motivoivat, mahdollistivatpa usein virtauskokemuksiakin. Vaikka oma leikkiikä onkin väistynyt jo aikapäiviä sitten, tulee usein kadehtineeksi lasten kykyä heittäytyä leikin maailmaan ja ammentaa leikistä niin paljon hyvää mieltä ja virikettä. Kunpa pystyisi vielä itsekin sulkemaan silmänsä arkitodellisuudelta ja lepuuttamaan aivojaan mielikuvitusmaailmassa, jossa aina hyvä voittaa ja paha saa palkkansa.

Yksin puuhailusta yhteisleikkeihin Kautta aikojen leikkimistä on pidetty lapsen tapana jäljitellä todellisuutta ja harjoitella oikeaa elämää varten. Jo alle vuoden vanhana lapsi aloittaa tutustumisen ympäröivään maailmaan erilaisten esineiden kautta. Leluja on mukava katsella ja siirrellä, joskus jopa laittaa suuhunkin. Erityisesti esineiden ominaisuudet kiinnostavat: lapset saavat yksivuotislahjaksi erimuotoisia ja eri materiaaleista valmistettuja leluja. Yksivuotias leikkii yksin, mutta tarvitsee usein aikuisen aloittamaan leikin tai näyttämään mallia. Kaksivuotiaan maailmaan kuuluu niin ikään yksinleikki, mutta leikistä tulee entistäkin jäsentyneempää. Lapsi ei vain pidä nukkea sylissään, vaan laittaa sille myös ruokaa. Pikkuauton ihastelu vaihtuu päristelyyn automatolla. Lapsi ei tarvitse vielä aktiivista leikkikaveria, mutta hyväksyy toisen lapsen mukaan niin kutsuttuun rinnakkaisleikkiin, jossa lapset kyllä tiedostavat toisensa läsnäolon, mutta leikkivät silti omia leikkejään. Lapsi saattaa ihmetellä, jos leikkikaveri vaikkapa poistuu leikkihuoneesta. Kolmannen ikävuoden lähestyessä leikit sivua-

15 14

vat toisiaan hieman enemmän. Kaverin lelut alkavat kiinnostaa, ja niitä saatetaan lainaillakin. Tuossa vaiheessa leikkeihin on kehittynyt jo jonkinlainen juoni. Yhteisleikkejä leikitään täysillä jo neljänviiden vuoden iässä. Nämä järjestäytyneet ja juonelliset leikit kehittävät tärkeitä sosiaalisia taitoja: Vuorovaikutus- ja neuvottelutaidot kehittyvät, kun leikkiä suunnitellaan yhdessä leikkikaverin kanssa. Sääntöleikit puolestaan opettavat lasta noudattamaan sääntöjä. Leikeissä lapsi oppii odottamaan vuoroaan, ja kouluiässä onnistuvatkin jo erilaiset joukkuelajit ja -pelit. Kouluiän lempileikkejä ovat pelailun ohella monet loogista päättelyä kehittävät leikit: domino syntyy videokaseteista hetkessä, ja kauko-ohjattava leluauto kiertelee taitavasti olohuoneen huonekaluja kouluikäisen varmoissa otteissa.

Kaksivuotiaana yksinleikistä tulee entistä jäsentyneempää. Nelivuotias kykenee jo yhteisleikkeihin.


Leikeissä harjoitellaan oikeaa elämää varten Leikki on lapsen tapa rakentaa omaa alati kehittyvää maailmankuvaansa. Erityisesti arkitilanteiden jäljittely on lapselle mieluista. Lapsi rakentaa patjoista ja peitoista oman kotinsa ja hämmentää paperisilppua leikkien sen olevan puuroa. Nämä kuvitteluleikit kehittävät ajattelua ja auttavat jäsentämään todellisuutta. Erilaiset pukeutumis- ja roolileikit ovatkin olleet lasten suosikkeja kautta aikojen.

Leikkiminen on lapsen tapa jäljitellä todellisuutta.

Leikit kehittävät paitsi ajattelua myös havainto-tarkkuutta ja muistia. Samoin kieli kehittyy hurjaa vauhtia, ja vuorovaikutuksen myötä sanavarasto kasvaa. Lapsi kyselee vanhemmiltaan jatkuvasti kohteiden nimiä. Häntä kiinnostaa, mitä asiat ovat, ja miksi ne ovat olemassa. Leikeissä lapsi luo oman ihannetodellisuutensa, jossa mikään ei ole mahdotonta. Tuossa omassa ihannemaailmassaan lapsi käsittelee erilaisia tunteitaan ja kohtaa oman elämänsä merkittäviä tapahtumia ja henkilöitä. Leikit lohduttavat vaikeinakin hetkinä. Usein oma rakas pehmolelu osoittautuu parhaaksi kuuntelijaksi ja mielipahan karkottajaksi. Myös mielikuvitusystävät auttavat kipeiden asioiden työstämisessä. Ne auttavat lasta muun muassa

silloin, kun tämä kokee yksinäisyyttä tai turvattomuutta. Esimerkiksi suuri ja voimakas mielikuvitusystävä voi lievittää lapsen pienuuden ja avuttomuuden tunnetta. Leikit toimivat psyykkisen työn välineenä, ja monissa terapioissa ja psykologisissa tutkimuksissa onkin hyödynnetty leikkejä keinona lähestyä lasta ja tämän kohtaamia ongelmia.

Leikkiä ikä kaikki Leikkiminen kuuluu niin tärkeänä osana lapsen elämään, että sille tulisi suoda aikaa kaikkien arkiaskareidenkin lomassa. Leikit paitsi sosiaalistavat myös kehittävät lapsen kognitiivisia taitoja. Leikki psyykkisen työn välineenä on korvaamaton voimavara, joka tuo lohtua elämän kaikkiin kasvukipuihin. Kouluikäisenä lapsemme tulevat kohtaamaan ristiriitoja mielitekojensa kanssa, kun he keikkuvat lapsuuden ja varhaisnuoruuden rajamailla. Toisinaan he haluavat olla isoja poikia tai tyttöjä ja koetella itsenäisyytensä rajoja tekemällä joskus tyhmyyksiäkin. Toisinaan he taas levittävät lelunsa huoneensa lattialle ja jatkavat leikkejään siitä, mihin olivat viimeksi jääneet. Näinä aikoina, kun isoksi kasvaminen aiheuttaa hämmennystä lapsessa itsessäänkin, meidän (tulevien) vanhempien tulisi hyväksyä lastemme lapsellisuus kyseenalaistamatta leikkimisen tarvetta lainkaan. He kyllä ehtivät olla aikuisia koko lopun ikänsä. Ja mitä me puolestaan voisimme oppia lapsiltamme? Leikki-ikä on koko ikä! Muistetaan siis hyväksyä ripaus lastenmielisyyttä myös itsessämme. Lähteet: Mielen maailma 2, Kehityspsykologia (WSOY, 2005)

15 14


Pienten menneisyys

Teksti: Saara Oravainen

Lapset ja lapsuus historian eri aikoina Menneinä vuosisatoina lapset olivat ennen kaikkea vanhempiensa vanhuuden turva, mutta kuitenkin usein myös haluttuja ja rakastettuja. Lapsuus oli ihmisen maallisessa taivalluksessa ajanjakso, jota ei tavattu arvostaa ja vaalia samaan tapaan kuin nykyisin. Kuvaavaa on, että koko käsitettä ”lapsuus” ei tunnettu, ennen kuin se keksittiin Euroopassa vasta uuden ajan alussa. Historiaa käsittelevässä kirjallisuudessa korostetaan usein sitä, miten menneinä aikoina erityisesti agraarisessa kulttuurissa lukuisat jälkeläiset merkitsivät työvoimaa, mutta myös turvaa ikääntyville vanhemmilleen. Koska lapsikuolleisuus oli sairauksien, huonon hygienian ja lääketieteellisen kehittymättömyyden takia huomattavan korkea, jälkeläisiä oli pyrittävä tekemään paljon. Käytännön syiden takana oli kuitenkin myös rakkaus omiin lapsiin, vaikka kielteisimmät näkemykset ovat pitäneet menneiden aikojen vanhempia kylminä ja tunteettomina. Vanhemmat ovat rakastaneet lapsiaan läpi vuosisatojen, mutta se, miten lapsiin on suhtauduttu yleisesti, on muuttunut selvästi nykyaikaan tultaessa. Antiikin ajalla Kreikassa ja Roomassa etenkin suurten filosofien suhtautuminen lapsiin ja lapsuuteen oli kaksijakoinen. Yhden käsityksen mukaan lapsuus vertautui aikuisuuteen, jolloin korostui lasten ruumiillinen ja älyllinen kehittymättömyys sekä kykenemättömyys täysivaltaiseen elämään. Kielteisin näkemys rinnasti lapset sairaisiin, humalaisiin, mielenvikaisiin ja syntisiin. Lasten ajateltiin olevan kuin kyvyttömiä vanhoja miehiä: yhtä heikkoja fyysisiltä voimiltaan, henkisesti vajavaisia ja moraalin suhteen häilyväisiä. Toisaalta taas lapset saatettiin nähdä suoranaisina erityisolioina, joilla oli

17 16

‒ toisin kuin aikuisilla ‒ kaikkien inhimillisten rajoitusten vastaisesti ihmeellinen kyky olla yhteyksissä luontoon ja jumaliin. Antiikin Roomassa lapset olivat erityisesti isiensä omaisuutta. Isällä oli perheenpäänä valta päättää mitä vastasyntyneelle lapselle tapahtui: jäikö lapsi perheeseen, annettiinko hänet orjaksi, jätettiinkö heitteille vai surmattiinko hänet. Lasten hylkääminen niin köyhyyden, uskottomuuden kuin vammaisuudenkin takia oli yleinen ja hyväksytty tapa. Antiikin Kreikassa ja Roomassa oltiin siis tietoisia tästä erityisestä ikäkaudesta, lapsuudesta, joka erotti ihmisen aikuisuudesta. Lap-

Lapsiaiheiset taideteokset olivat antiikissa harvinaisia. Kuva: Jastrow via Wikimedia Commons.


suutta ei kuitenkaan hahmotettu merkityksellisenä kokonaisuutena, sillä lapsissa piilevä arvo oli siinä, että he kasvoivat aikanaan aikuisiksi. Lapsia rakastettiin perheissään; heidän suloiset olemuksensa ja hassut leikkinsä herättivät ihastusta, mutta taakse jäänyttä lapsuutta ei varsinaisesti muisteltu kaiholla.

Syntinen vai viaton? Kristinuskon leviäminen ja vakiintuminen Euroopassa keskiajalla vaikuttivat osaltaan käsityksiin lapsista. Osa kirkkoisistä piti lapsia syntisinä siinä missä aikuisiakin; osa taas ajatteli lasten edustavan viattomuutta ja puhtautta. Syntisyyden kannalla ollut uskontokäsitys kannusti vanhempia lasten ruumiilliseen kurittamiseen syntien kitkemiseksi. Kurittaminen oli myös keino varmistaa, ettei lapsesta kasvanut liian hemmoteltua. Lapsen ajateltiin tarvitsevan kasvatuksessaan lempeyttä ja hellyyttä, mutta vastapainoksi myös kuria ja rangaistuksia. Keskiajalla lapsia ei enää surmattu tai jätetty heitteille samassa mittakaavassa kuin antiikin Roomassa. Silti lasten kaltoinkohtelut ja pahoinpitelyt olivat valitettavan yleisiä. Lapsia saatettiin myydä taloudellisten vaikeuksien takia. Orjien tapaan lapsilla ei ollut oikeuksia, jotka olisivat suojelleet heitä huonolta kohtelulta. Yleisesti vain omista ja sukulaisten lapsista välitettiin; muiden lapsilla ei ollut niin väliä. Siksi vihamiehen lapsen surmaaminen oli keskiajalla täysin normaalia. Keskiajan ja uuden ajan taitteessa 1500-luvulla renessanssiaatteet kukoistivat. Erityisesti humanismi vaikutti myönteisesti ajan ihmiskäsitykseen, ja ihminen yksilönä nousi aivan uudella tavalla huomion kohteeksi nimen-

omaan maallisessa, ei tuonpuoleisessa, elämässä. Lasten asemaa ajatellen tämä oli hyvä asia. Renessanssiajan oppineet, kuten Erasmus Rotterdamilainen, pohtivat lasten kasvatusta teoksissaan. Aikaisempaa voimakkaammin alkoi yleistyä käsitys lapsesta rationaalisena olentona, jonka kasvatuksessa tuli panostaa etenkin rakkauteen. Ruumiillinen kuritus ei enää saanut juurikaan kannatusta. Tosin käytännön elämässä vanhat käsitykset lienevät säilyneen vielä melko pitkään. Lapsuuden keksiminen Renessanssin myötä lapsen sivistämiseen ja kasvattamiseen uhrattiin aikaa ja vaivaa enemmän kuin koskaan aiemmin. 1600-luvulla sivistämispyrkimykset johtivat siihen, että lapsuus alettiin nähdä aivan erityisenä kautena ihmiselämässä. Kielteisten seikkojen sijaan lapsuus olikin nyt tulvillaan mahdollisuuksia. Lisäksi käsitys lapsista viattomina olentoina alkoi saada huomattavaa kannatusta. Hyvän hoidon ja huolenpidon lisäksi lasten elämässä korostettiin liikunnan merkitystä ja sivistävän opetuksen antamista ‒ erityisesti poikalapsien kohdalla. Antiikin Kreikan ja Rooman tapaan uuden ajan lapsikäsitys olikin kaksitahoinen: lapsi tarvitsi suojelua maailman epäpuhtauksilta, mutta toisaalta hänen odotettiin kehittävän omaa järkeään ja luonnettaan. 1700-luvun valistus kehitti lastenkasvatusoppeja edelleen. Yksi tunnetuimmista valistusfilosofeista, Jean-Jacques Rousseau, muistetaan erityisesti teoksestaan ”Èmile”, joka käsittelee valistusajattelun mukaista lastenkasvatusta. Rousseau kannusti vanhempia luonnolliseen kasvatukseen, mikä tarkoitti käytännössä passiivisuutta. Olennaista oli, että lapsi oppi itse

17 16


yrityksen ja erehdyksen kautta. Jos lapsi esimerkiksi särki huoneensa ikkunan, ikkunaa ei korjattu, vaan lapsi sai kokea tekonsa seuraukset. Luonnon ja luonnollisuuden vastakohdaksi Rousseau asetti kulttuurin ja sivistyksen, jotka liikaa omaksuttuina olivat hänen mielestään suorastaan vahingollisia. Valistusajattelijoita kiehtoivat myös rakkaus ja onni. Filosofi Voltaire uskoi, että ihminen oli luotu olemaan onnellinen. Järjestettyjä avi-oliittoja ryhdyttiin arvostelemaan, sillä niissä ei ajateltu olevan juurikaan sijaa onnelle, puhumattakaan rakkaudesta. Onnellisesssa perheessä aviopuolisot rakastivat toisiaan, mikä heijastui myös heidän lastensa hyvinvointiin ja onnellisuuteen. Äidistä tuli koko kodin keskus ja ennen taakkana pidetystä äitiydestä myönteinen ja jopa kadehtittava asia. Tästä seurasi, että hiljalleen äitien työtä lasten parissa alettiin arvostaa enemmän ja esimerkiksi imettäjien käyttö väheni äitien ryhtyessä imettämään itse lapsensa.

Äidin pienokaiset Teollistuminen 1800-luvulla muutti perinteisen perheen rakenteen. Tehdastyötä tekevästä isästä tuli perheen elättäjä, ja äiti oli kotona lasten kanssa. Agraarikulttuuriin verrattuna aika syntymisen ja työelämään siirtymiseen välillä piteni 1800-luvun tehdastyöläisten perheissä huomattavasti. Käytännössä tämä tarkoitti pitempää lapsuutta. Samaan aikaan oppineet hylkäsivät valistusajan ajatukset vapaasta kasvatuksesta. Lapsuuden ihanteiksi määriteltiin ilo ja viattomuus, joista aikuiselämän raadanta oli kaukana.

19 18

Äitiyden arvostus on kasvanut. Kuva: Henry Essenhigh Corke (1883–1919).”Mother and Child” via Wikimedia Commons. Äidin rooli lapsen elämässä painottui 1700-luvulta periytyneen äiti-ihanteen mukaisesti. Vuosisadan kuluessa yleinen mielipide painosti yhä voimakkaammin naisia asettumaan luontaisiin rooleihinsa äiteinä ja nostamaan jälkikasvunsa kaikkein tärkeim-mälle sijalle elämässään. Perheonnesta ja -idyllistä sekä äidistä niiden keskiössä syntyi suorastaan käsite, joka vaikuttaa vielä nykyäänkin. Äidin ensisijainen ja usein ainoa tehtävä oli hoitaa ja rakastaa lapsiaan, ja samalla hän sai aikaisempaa enemmän vastuuta las-tensa kasvatuksesta. 1800-luvun puoliväliin asti lasten kasvatuksessa oltiin vielä paljolti valistuksen vapauden ja sallivuuden linjoilla. Charles Darwinin rinnastaessa evoluutioteoriassaan ihmiskunnan kehityksen ihmisen kehitykseen vanhemmat ja muut lastenkasvattajat kuitenkin hätkähtivät. Lapsen vertaaminen kivikautiseen ihmiseen herätti huolen lasten tilasta. Tämän seurauksena henkinen kurittaminen kasvatti suosiotaan. Olennaista oli, että lapsen mieltä ei kurittamisella haluttu murtaa, vaan tavoitteena oli taivuttelemalla saada lapsesta vanhempiensa mieleinen. Eräs suosittu keino oli sellaisten


epämiellyttävien tunteiden kuin syyllisyyden tai häpeän herättäminen lapsessa.

Isä osana modernia perhettä Viimeisin mennyt vuosisata on merkinnyt lapselle ja lapsuudelle huomattavaa edistystä. 1900-luvulla arvomaailman muotoutuminen perhekeskeiseksi tarkoitti nimenomaan äidin ja lapsen aseman paranemista. Lapsen oikeudesta lapsuuteen tuli itsestään selvää, ja myös muut kuin omat lapset tulivat yhteiskunnallisen äitiyden kautta huolenpidon kohteiksi. Toisin kuin satoja vuosia aikaisemmin oli lapsi itsessään nyt arvokas, ja hyvällä kasvatuksella haluttiin tarjota eväitä hyvään elämään ja aikuisuuteen. 1900-luvulla pyrittiin lasten kasvatuksen ja elinolojen parantamiseen kaikissa yhteiskuntaluokissa. Kasvatusoppaita alettiin suunnata niille, jotka käytännön kasvatustyöstä perheissä vastasivatkin eli vanhemmille. Aiemmin oppaat oli tarkoitettu vain kasvatustieteiden ammattilaisille. Lapset ja lapsuus myös nousivat tutkimuksien kohteiksi, ja käsitys tietynlaisesta ihannelapsesta sai jalansijaa. Periaatteessa syntyvän lapsen sukupuolella ei ollut enää merkitystä ainakaan perheen tulevaisuuden kannalta, joten vanhempien rakkauden voi ajatella jakautuneen tasaisesti kaikille lapsille. Lapsuus yhtenä elämän osa-alueista on ollut käymistilassa vuosisatoja, ja viimeisten sadan vuoden aikana muutokset ovat olleet

Lapsilla on oikeus lapsuuteen. Kuva: Capture Queen via Wikimedia Comons. huomattavia. Selkeimpinä ovat luonnollisesti ajatukset lapsen oikeudesta elämään ja koskemattomuuteen. Lapsuus on erotettu aikuisuudesta niin, ettei lapselta odoteta ja vaadita samaa kuin aikuiselta. Äitiyden ja äidillisen huolenpidon ja rakkauden korostuminen ovat luoneet lapselle turvallisen kasvuympäristön, jossa myös isällä on viimeisten vuosikymmenien mittaan ollut yhä merkittävämpi rooli. Reilussa kahdessa tuhannessa vuodessa lapsuuden arvostus on noussut tasolle, jota antiikin filosofien voisi olla vaikea käsittää.

Lähteet: Lapsi 2000: historiaa ja uskomuksia. Marketta Franck, 2000. Perhekirja: Eurooppalaisen perheen historia. Kaari Utrio, 2001.

19 18


Käpylehmistä vihaisiin lintuihin Neljän eri sukupolven lelut ja leikit

Elina Rajala

Lapset ovat aina kehitelleet toinen toistaan mielikuvituksellisempia leikkejä ja käyttäneet leikeissään esineitä kekseliäillä tavoilla. Sauna muuntuu hetkessä monikerroksiseksi linnoitukseksi, kattilan kansi kuuraketin ratiksi ja maahan tippunut puunoksa uljaaksi ratsuksi. Kun lapset päästävät mielikuvituksensa valloilleen, vain taivas on rajana – tai ei sekään, sillä leikin maailmassa mikään ei ole mahdotonta! Kuva: Kristiina Rajala

Sota-aika ei ollut maamme historian onnellisinta ja helpointa aikaa, mutta lapset ovat luonnollisesti myös silloin toteuttaneet tarvettaan leikkiä. ”Leluja ei ollut paljon saatavilla, joten oli käytettävä mielikuvitusta”, toteaa Pekka Kähkönen. Lapsilla oli myös paljon leikkejä, joihin ei tarvittu erityisiä leikkikaluja. Tällaisia olivat esimerkiksi hippaleikit ja sokkosilla oleminen. Aiemmin leluja oli tuotu ulkomailta, mutta sota-ajan jälkeen tuonti tyrehtyi. Lelut olivatkin pääosin joko kotimaista tuotantoa tai itse tehtyjä. ”Sain kerran joululahjaksi vaariltani hänen itse puusta tekemänsä lava-auton. Kaikki naapuruston pojat olivat kateellisia – oli se vain niin hieno!”, naurahtaa Pekka Kähkönen. Tytöt leikkivät muun muassa paperinukeilla ja askartelivat käpylehmiä. Rahaa ei ollut perheillä paljon, mutta jouluisin lapsia haluttiin hemmotella uusilla leluilla. Tosin sisarukset saivat usein vain yhden yhteisen paketin, joten lahja tuli osata jakaa kaikkien käyttöön tasapuolisesti. ”Riitojahan siitä joskus tuli, mutta useimmiten osasimme leikkiä sovussa yhdessä”, muistelee Raija Kähkönen.

21 20

Vuosisadan alun lelut olivat usein itse tehtyjä

Barbien esiinmarssi 1960-luvulla leluja alettiin jälleen tuoda ulkomailta. Myös uudet materiaalit saapuivat leluteollisuuteen: perinteisten puusta ja kankaista valmistettujen lelujen rinnalle tuli paljon erilaisia ja erivärisiä muovisia leikkikaluja. Barbiet saapuivat markkinoille, ja jokainen tyttö halusi omistaa ainakin yhden sellaisen. ”Kaverini oli saanut barbinuken syntymäpäivälahjaksi, joten minunkin oli saatava sellainen. Se oli niin kaunis: sillä oli lyhyet ruskeat hiukset ja kirjava mekko. Se oli hienoin ja rakkain leluni”, kertoo Kristiina Rajala. Lelut eivät vielä olleet teknisiä, mutta


Barbiet ovat kuuluneet tyttöjen lempileluihin 1960-luvulta lähtien 60-luvun lelujen hienous piilikin niiden materiaaleissa ja väreissä. ”Sain joululahjaksi silitysraudan ja -laudan. Leikin kotia ja silitin nukkejen vaatteita. Silitysraudassa ei ollut valoja tai nappuloita niin kuin nykyajan leluissa, mutta se oli silloin hieno ja moderni”, toteaa Kristiina Rajala. Jari Rajala muistelee, että pojat leikkivät muun muassa autoilla, lentokoneilla ja pyssyillä. Erilaiset pallopelit ja -leikit olivat myös suosittuja, ja niihin saattoivat osallistua kaikki naapuruston lapset ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Piipittäviä virtuaalilemmikkejä ja tieto-konepelejä 1990-luvun loppupuolella lamasta oli selvit-

ty ja Suomella meni hyvin. Lapsille ostettiin enemmän leluja kuin aikaisemmin, ja vino pino lelumainoksia tipahteli postilaatikoihin joulun aikaan ruokkiakseen kulutusjuhlaa. Tyttöjen suosikkeja olivat edelleen Barbiet ja kaikki oheistuotteet, joita niille valmistettiin. Myös Baby Born -nukke nukkui lähes jokaisen tytön nukensängyssä. Baby Born -nuket olivat siinä mielessä edistyksellisiä, että niitä saattoi oikeasti ruokkia ja juottaa, minkä jälkeen ne piti muistaa laittaa potalle ikävän sotkun välttämiseksi. ”Omat nukkeni olivat minulle niin rakkaita, että raahasin niitä joka paikkaan! Koska nukeillani oli turvaistuin ja pyöränistuin sekä kypärä, joku onnekas pääsi aina mukaani leikkikentälle, kauppaan ja päiväkotiin”, muistelee

21 20


Anni Lehtola. Teknologia saapui myös leluihin. Koteihin alettiin pikkuhiljaa hankkia tietokoneita ja sitä myötä myös tietokonepelejä. Monista perheistä löytyi olohuoneesta pelikonsoli, jota lapset – ja mikseivät vanhemmatkin – saattoivat naputtaa tuntikausia. Uutta olivat myös virtuaalilemmikit, Tama-gotchit, jotka piipittivät päivin ja öin. ”Välillä virtuaalidinosaurusta piti hoitaa öisinkin, että sai piipityksen loppumaan ja saattoi nukkua rauhassa. Eihän dinosaurusta voinut jättää ruokkimattakaan – jos lapsi olisi aamulla löytänyt kuolleen dinon, olisi siitä seurannut suuri suru! Onneksi kyseinen lelu menetti pian hohtonsa ja kodissamme saatiin jälleen nauttia rauhallisista yöunista”, kertoo tunnollinen isä Jari Rajala. Myös poikien leluissa näkyi teknologian kehitys. Perinteisten pikkuautojen rinnalle tuli kauko-ohjattavia ralliautoja ja autoratoja. Pihaleikitkin olivat poikamaisia. ”Leikimme perinteisiä poikien leikkejä: potkimme palloa, jahtasimme toisiamme ja olimme vuorenvalloitusta. Pojat ovat poikia, ja välillä leikit saattoivat olla rajujakin. Lelujen lisäksi tietokonepelit olivat suosittuja”, kertoo Marko Moisanen.

2010-luku: kansainvälisiä brändejä ja yhä kehittyvää teknologiaa Hello Kittyt, Angry Birdsit, Bratzit… Uusia hittileluja tulee koko ajan lisää. Nykyajan leluja kuvaavat hyvin teknologisuus ja brändäys. Pienille vauvoillekin on kaikenlaisia paristoilla toimivia vilkkuvia, välkkyviä ja äänteleviä sekä erilaisia nappuloita täynnä olevia leluja. Suuret, ylikansalliset tuotemerkit ovat vallanneet lelukauppojen hyllyt.

23 22

Lapset ovat taitavia teknologian käyttäjiä. Isän taulutietokoneella he osaavat muun muassa pelata pelejä, piirtää piirto-ohjelmilla ja räpsiä hassuja valokuvia. Lapsillekin valmistetaan omia kannettavia tietokoneita, joiden avulla he voivat harjaantua taitaviksi teknologian käyttäjiksi. Ne ovat muovisia, värikkäitä ja suunniteltu erityisesti pelaamista ja leikkimistä varten. Onpa markkinoilla lapsille tarkoitettu taulutietokonekin, jolla pääsee myös Internetiin. Vanhemmat voivat kuitenkin säännöstellä sitä, kuinka paljon laitetta voi käyttää ja mille verkkosivuille sillä pääsee.

Ajat muuttuvat, leikit säilyvät Nykyään varoitellaan kovasti takertumasta liian vahvasti perinteisiin sukupuoliroolei-hin, mutta voitaneen silti rohkeasti yleistää, että tietyt lelut ja leikit viehättävät tyttölapsia ja toiset taas poikalapsia. Tytöt ovat kautta aikain leikkineet kotileikkejä ja hoivanneet nukkeja sekä pehmoeläimiä. He ovat myös olleet leikeissään hieman rauhallisempia kuin pojankoltiaiset. Pojat taas ovat aina pitäneet pyssyleikeistä, autoista ja muista teknisistä vempeleistä. He ovat kisailleet ja jah-danneet toisiaan välillä hurjissakin leikeissä. Mikään ei tieteenkään sulje pois sitä, etteivätkö tytöt voisi töniä toisiaan alas lumipenkan päältä (vaikka opettajat ja vanhemmat olisivat sen kieltäneet) tai pojat leipoa leikkikakkuja omassa minikeittiössään esiliina päällä. Usein kasvattajat ohjaavat lapsia leikkimään perinteisten sukupuoliroolien mukaisia leikke-


Kuva: Wikimedia Commons

Liikunnalliset leikit ovat aina innostaneet lapsia jä: tytöille ostetaan nukkeja ja prinsessatavaroita ja pojille autoja ja rakennuspalikoita. Kuitenkin lapselle pitäisi antaa vapaus valita itse omat leikkikalunsa. Tytöstä ei tee sen huonompaa se, että hän on kiinnostunut teknisistä vempeleistä enemmän kuin barbinukkejen hiusten harjaamisesta eikä pojasta se, ettei hän innostu pyssyleikeistä. On myös leikkejä, jotka kuuluvat perinteistenkin käsitysten mukaan sekä tytöille että pojille. Erilaiset liikunnalliset pelit ja leikit saavat kaikki lapset sukupuoleen katsomatta liikkeelle. Sota-aikana pelattiin maila- ja pallopelejä samoin kuin nykyaikana. Leikit ja lelut muuttuvat ja kehittyvät aikuisten maailman tahtiin, mutta jotkin asiat säilyvät. Lelut eivät olisi mitään ilman lasten rajatonta mielikuvitusta, joka mahdollistaa hurjimmatkin seikkailut ja unelmat! Olohuone

voi toimia tyrannosaurusten taistelutantereena, leikkimökki prinsessalinnana ja lihanuija mikrofonina niin kuin omassa lapsuudessani.

Lähteet: Leikin pikkujättiläinen. 2004. Porvoo: WSOY

23 22


Suojakuplan syleilemät

curling-lapset

Curling-lapsen tie on taputeltu silkkihanskoin. Hänen elämänsä noudattaa oikean curling-pelin ideaa: rata, jolla kiekkoa liikutellaan, on esteetön. Vanhemmat hoitavat esteet ja vastoinkäymiset ennen kuin lapsi edes tiedostaa niiden olemassaoloa. Tämäntyyppisissä lapsiperheissä vanhemmat eivät toimi sääntöjen asettelijoina, vaan vallanhaltijana toimii kukas muukaan kuin perheen lapsi. Pienokaisen valtakausi kukoistaa useimmiten aina kohdusta koulutien loppuun saakka.

25 24

Curling-lasten elämästään ei puutu käytännössä mitään, mutta heiltä ei myös vaadita tai odoteta mitään. Tällä tavoin vanhemmat tekevät lapsilleen varsinaisen karhunpalveluksen. Vanhempien lepsun otteen taustalla lienevät esimerkiksi työkiireet ja uraputkessa oleminen. Vanhemmat hyvittelevät kiireitänsä antamalla vallan lapselle, mutta kuten Aki Sirkessalonkin laulaa: ”Jos annat pikkusormen, se vie koko käden.” Joku viisas on aikoinaan todennut, että

taamaan reaalimaailmaa. Curling-lapsi kokee hirvittävän ristiriidan siinä vaiheessa, kun hän huomaa, että ympäröivä maailma ei teekään kaikkea hänen puolestaan. Vaikka ylihuolehtivaiset vanhemmat ovat ra-kentaneet silmäteränsä elämän siten, että he ovat minimoineet epäonnistumisen mahdollisuudet, ei se tarkoita sitä, että lapsi kulkisi onnellisten onnistujien tietä. Viimeistään koulutaipaleen alkumetreillä, kuitenkin todennä-

rajat ovat rakkautta. Rajojen puute voi pahimmassa tapauksessa johtaa siihen, ettei lapsi arvosta ja kunnioita toisia lapsia eikä vanhempiaan, saati sitten muita elämän auktoriteetteja. Vanhem-pien hyysäämä lapsi ei kohtaa elämän reali-teetteja samalla tavalla kuin itsenäinen lapsi. Perheen pää, curling-lapsi, ei pysty hyödyntä-mään yrityksen ja erehdyksen kautta oppimis-ta, sillä vanhemmat eivät yksinkertaisesti anna erehdyksiin mahdollisuutta. Elämä suojakuplan sisällä ei ole valmistanut lasta koh-

köisimmin jo paljon varhaisemmassa vaiheessa, ylisuojeltu lapsi saa konkreettisen kokemuksen maailman raadollisuudesta. Siinä sitä on sitten curling-vanhemmilla seliteltävää, kun heidän mattinsa ja maijansa eivät kuulukaan aina voittajatiimiin. Huipulla on ahdasta, sanotaan. Integroituminen normaaliin arkielämään nyky-yhteiskunnassa saattaa aiheuttaa lapselle har-maita hiuksia jo ennen eläkeikää. Lapsilähtöi-sen kasvatuksen tuloksena pettymystenkin sietäminen saattaa tuntua mahdottomalta. Van-


hemmat ovat kasvattaneet lapsidiktaattorinsa niin erityiseksi, ettei häntä kiinnosta tavallisen kuolevaisen ongelmat. Mielenkiintoista on myös se, kasvaako lapsityranneista sitten omien jälkeläistensä curling-valmentajia. Uskoisin curling-kasvatuksen perimmäisen tarkoituksen olevan vain ja ainoastaan hyvä: vanhemmat ylirakastavat lapsiaan siten, että he ovat valmiita tekemään kaiken heidän puolestaan. Lapsityrannien kasvattaminen lienee parempi valinta kuin vanhempien välinpitämättömyys. Kasvatuksessa, kuten muissakin asioissa, kultaisella keskitiellä kulkeminen olisi kuitenkin se parhain vaihtoehto, ja moni curling-vanhempi luuleekin kulkevansa juuri tätä polkua. Valitettavasti pohjimmiltaan hyvä ajatus rajattomasta kasvatuksesta voi kuitenkin kääntyä päälaelleen, jos tilanne ja ympäristö mahdollistavat sen. Voidaankin ajatella, että lapsen käytös on joko vanhempien ansiota tai syytä. Curling-lapsuus saattaa itse asiassa olla lapselle melko raastavaa aikaa. Ylihössöttäminen ja jatkuva ympärillä pyöriminen kuulostavat jokseenkin liialliselta välittämiseltä. Vai haluaisiko joku viettää lapsuutensa pumpuliin käärittynä, kypärä päässä ja kumihanskat kädessä? Tuskinpa. Laura Mikkonen

25 24


Kuvia lapsuudesta Talviset hiihtoretket, hämärät metsäpolut, pihaleikit kavereiden kanssa. Taiteessa kuvataan usein lapsia ja lapsuutta: sekä nykyajan että menneiden aikojen lapsia. Hyvin usein lapsuuteen liitetään onnellisuus ja rauha, mutta toisaalta lapsuuden teema voi tulla esille lapsuuden aikaisten traumojen käsittelemisen yhteydessä. Tarkastelen artikkelissani kuvia, jotka kertovat lapsuudesta. Suuret, kansainväliset taiteilijat olen jättänyt artikkelin ulkopuolelle, sillä olen keskittynyt sellaisiin kuviin, jotka ovat minulle juuri omasta lapsuudestani tuttuja.

Martta Wendelin ja Rudolf Koivu – perinteiden ja lapsuuden kuvaajat Martta Wendelin ja Rudolf Koivu olivat molemmat suomalaisia taiteilijoita, jotka tunnetaan vielä nykyäänkin erityisesti kuvitustöistään. Monet muistavat heidän kädenjälkensä esimerkiksi postikorteista ja -merkeistä, kirjojen ja aikakauslehtien kansista sekä satukirjo-jen kuvituksista. Molemmat syntyivät samoi-hin aikoihin, 1800-luvun lopulla, ja työskentelivät 1900-luvun alkupuoliskolla. Ei liene mikään ihme, että heidän kuvituksensa ovat erittäin rakastettuja vielä nykyäänkin, sillä heidän kuvansa ovat sota-aikana tai sitä ennen syntyneiden sukupolvien lapsuudenaikaisia kuvia. Nuorempaa sukupolvea heidän teoksensa muistuttavat entisajan elämästä: maaseudusta, kotona leivotusta pullasta, rantasaunasta, kotieläimistä, lap-

27 26

sena kerrotuista tarinoista. Wendelinin ja Koivun kuvat muistuttavat mo-nia siis lapsuudesta. Lapsia ja lapsuutta he usein juuri kuvasivatkin. Itseäni Wendelinin ja Koivun kuvituksissa pu-huttelee kuvien rauhallisuus ja idyllisyys. Suo-rastaan autuaissa kuvissa kaikki on kohdallaan: värit ovat harmonisia, hahmojen ilmeet lempeitä sekä teemat tuttuja ja perinteikkäitä. Kyseiset kuvat voivat saada kuitenkin kritiikkiä muun muassa vanhanaikaisten sukupuoliroolien ilmentämisestä ja yliampuvasta nostalgisoinnista. Kritiikki voi mielestäni ollakin varsin osuvaa toisinaan. Tärkeää on kuitenkin ymmärtää se, mikä kyseisten kuvien funktio on nykyään ja mistä ne voivat meitä muistut-taa. Mikä oli tärkeää ihmisten elämässä tuolloin? Mikä on tärkeää nykyään? Eikö rauha, yhdessä eläminen, arkena työnteko ja juhla-aikaan juhla sekä lähimmistä huolehtiminen ollut tärkeää tuolloin, ja eivätköhän ne ole sitä vielä nykyäänkin? Joskus elämän olennaisimmat asiat


tuntuvat unohtuvan kiireen ja kulutuksen keskellä, mutta kuvat voivat saada itse kunkin pysähtymään hetkeksi ja miettimään...

27 26


Lassi, Leevi ja muut Tenavat Sarjakuvissa käsitellään usein lapsia ja lapsuutta. Lapsen maailma on sarjakuvataiteen kannalta monipuolinen teema: lapsuuteen kuuluu seikkailuja, pohdintaa, uuden oppimista, oivalluksia ja voimakkaita tunteita. Tällaisia tapahtumia ja tunteita on mielekästä kuvata sekä kuvan että tekstin avulla. Tunnettuja sarjakuvapiirtäjiä, jotka ovat käsitelleet lapsuuden teema sarjakuvissaan, ovat muun muassa Charles M. Schulz ja Bill Watterson. Schulz tunnetaan Tenavat-sarjakuvistaan ja Bill Watterson Lassi ja Leevi -teoksistaan. Schulz ja Watterson käsittelevät lapsuutta eri tavoin. Wattersonin Lassi-hahmo esimerkiksi luo erilaisia selitysmalleja todellisuudelle ja sille, mitä hän näkee. Lassi on analyyttinen ja monipuolinen ajatuksissaan – kuten aikuinen – mutta toisaalta kekseliäs ja yllätyksellinen kuten lapset usein ovat. Lassi myös värittää todellisuutta mielikuvituksellaan: jos esimerkiksi hampaidenpesu on Lassista tylsää, hän saattaa kuvitella tilanteen itselleen mielekkääksi, kuten leikkimällä olevansa dinosaurus, joka tunkee suuhunsa avaruusolioita. Leevi-hahmo on myös hyvin keskeinen osa Lassin ajattelua ja maailmaa. Lukija ymmärtää helposti, että Leevi on Lassin tiikerinukke. Se, miten Leevi on kuvattu, kertoo kunkin Lassi ja Leevi -stripin näkökulman. Kun stripin näkökulma on aikuisen hahmon, esimerkiksi Lassin vanhempien, Leevi kuvataan nukkena. Kun taas näkökulma on Lassin, Leevi on elävä olento ja Lassin ystävä. Mielenkiintoista kuitenkin on, että sarjakuvan piirtäjä Watterson ei ikinä ota kantaa siihen, onko Leevi todellinen vai ei. Lassi ei siis ikinä päätä tai totea sitä, elääkö hän mielikuvitusmaailmassa ja onko hän kuvitellut kaiken.

29 28

Watterson yhdistää Lassi-hahmossaan aikuisen älyn ja lapsen mielikuvituksen. Kyseinen asetelma on erittäin herkullinen sekä tekstuaalisesti että kuvauksellisesti. Lassi ja Leevi -sarjakuvan perusteella voidaan myös olettaa, että Watterson arvostaa lapsuutta ja lapsia hyvin paljon. Tenavat-sarjakuva on myös tyyliltään filosofinen ja ajatteleva, kuten Lassi ja Leevikin. Teema on kuitenkin erilainen. Tenavat eivät seikkaile mielikuvituksen ja todellisuuden välillä, vaan ennen kaikkea kyseisessä sarjakuvassa pohditaan ja ihmetellään lasten, tai yleensä ihmisten, välisiä suhteita ja ilmiöitä. Tenavat miettivät esimerkiksi kiusaamista, ulkopuolisuutta ja ihmisten välisiä hierarkioita. Tenavat ovat kuin aikuisia, vieläpä varsin ajattelevia aikuisia, lasten asemassa. Ajattelevuudesta kertoo esimerkiksi se, kuinka Tenavat usein analysoivat omaa tai toistensa käytöstä. Tenavissa on myös yksi hieman epäluonnollinen hahmo, Ressu-koira. Hän toimii usein ihmisen tavoin – hänellä voi olla esimerkiksi ihmisten harrastuksia, mutta hän ei puhu. Ressusta voitaisiin tehdä monta tulkintaa: onko hän (vai se?) ulkopuolisuuden perikuva vai ehkä vastine ihmisten ja ihmissuhteiden vaikeuksille?


Paluu menneisyyteen Tenavat sekä Lassi ja Leevi ovat tuttuja monille lapsuudesta, itselleni myös. Useat näiden sarjakuvien vitsit ja aiheet ovat valjenneet minulle vasta aikuisena. Ehkä tämä on yksi syy, miksi lapsuus on niin antoisa aihe kuvataiteessa. Lapsuus on pohtimisen, oppimisen ja oivaltamisen aikaa, ja mielestäni sarjakuvien ja myös muunlaisten kuvien kautta taiteilijat voivat tuoda ne uudestaan aikuisten ulottuville. Kuvat voivat tärkeistä asioista muistuttamisen lisäksi palauttaa mieleen lapsuuden riemun ja pienet ilot. Taiteen kautta jokainen voi päästä hetkeksi takaisin talviselle hiihtoretkelle tai leikkimään kavereiden kanssa.

Teksti: Johanna Meriläinen Lassi ja Leevi -valokuvat albumista It’s a Magi-cal World (1996) Kuva Flickr

29 28


30

Täppä 4/2012  

Täppä on Oulun yliopiston suomen kielen oppiaineen Tekstilajit ja kirjoittaminen -kurssin opiskelijoiden tekemä lehti. Kurssi toteutetaan ne...

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you