Issuu on Google+


Täppä 4/2013 Pääkirjoitus.........................................................................................................................................2 Hekumallisesta hillittömyydestä harmaaseen arkeen ja jokapäiväisyyteen – Arjen tarkastelua sanatasolla........................................................................................................3 Suomen open arki..............................................................................................................................6 Arki arkena, pyhä pyhänä.................................................................................................................9 Sinä vaikutat minuun, minä vaikutan sinuun...........................................................................11 Arkielämää dystopiassa..................................................................................................................12 V*tun arki..........................................................................................................................................18 Raiteiden takana kerran..................................................................................................................21 Kyösti.................................................................................................................................................26 Piikkejä, pillimehuja ja ihan tavallista arkea............................................................................29 Arjen säästöjä?.................................................................................................................................33 Saksalaista aktiivista arkea Suomessa.........................................................................................35 Olenko minäkin huono äiti?.........................................................................................................39 Tiistaissa on suolaa.........................................................................................................................41

Päätoimittaja Eeva Nikkola Pääkirjoitus Rikupekka Leinonen Milka Saarela Kansi Anne Airisniemi Lauri Siniluoto

Toimitus Anne Airisniemi Milla Jokela Katri Kiurujoki Riikka Korri Rikupekka Leinonen Sirkku Löppönen Merja Moilanen

1

Tarja Pietikäinen Olli-Juhani Piri Milka Saarela Tiina Sassali Lauri Siniluoto Päivi Vuoti-Karvonen


Arki-inhosi kaikki heitä Arki, mitä se on? Tämän lehden luettuasi käsityksesi tästä sanasta ja sen merkityksestä on toivottavasti laajentunut, ehkä jopa muuttunut. Seuraavat sivut sukeltavat tämän harmaan ja ahdistavan sanan syövereihin. Mutta onko arki todella tällaista synkkyyttä? Lehden sivuilta löytyy yllättävän laajoja ja erilaisia sisältöjä tuolle pienelle ja ahdistavalle asialle. Arki voi olla täynnä tympäisyä, kauhukuvia tulevaisuudesta, rutiinien tuomaa lohtua ja pyhän odotusta. Toisaalta se voi olla myös täynnä aktiivista toimintaa, harrastuksia ja ystäviä. Ihmiset ympärillämme muokkaavat meidän tavallista tiistaita ja voivat tehdä siitä myös odottamisen arvoisen. Arjessa ihminen tuntee elämän koko tunneskaalan itkuineen ja hehetyksineen. Arkea ei voi paeta, häivyttää tai piilottaa. Se täytyy elää. Toivotamme sinulle tutkimusmatkaa uusiin käsityksiin arjesta. Näin joululomaa edeltävänä aikana voimme herätä nauttimaan jokaisesta joulukalenterin osoittamasta päivästä – yhtä paljon tenttiaamuista kuin juhlahumuisesta pikkujouluillasta. Jos et nauti arjestasi, synkistelet jättimäisen osan elämästäsi. Arki ei nujerru mököttämällä. Tästä lehdestä löytyy myötätuntoa kaikkiin arjen asenteisiin ja tilanteisiin. Ota siis läppäri syliin, glögiä mukiin ja villasukkaa jalkaan. Ja nauti matkastasi arjen pyörteisiin. Milka Saarela & Rikupekka Leinonen

2


Hekumallisesta hillittömyydestä harmaaseen arkeen ja jokapäiväisyyteen – Arjen tarkastelua sanatasolla Milla Jokela Tässä artikkelissa pureudutaan arki-sanan alkuperään, käyttöön ja vastineisiin kolmessa eri kielessä. Arki on meille kaikille tuttu sana, ja sen käyttö on hyvin yleistä. Arki-sanan merkitys on nykykielessä muuttunut kielteisemmäksi. Usein siitä tulee mieleen tylsyys, jokapäiväisyys ja tavallinen puurtaminen. Kun jokin asia on arkipäiväistynyt, se on menettänyt aiemman hohtonsa. Kuitenkin arki-sanan historia paljastaa, että sen taustalla on aivan toisenlaisia merkityksiä kuin mihin sillä suomen kielessä viitataan. Arki määritellään sanakirjoissa yleensä ’pyhän ja juhlapyhän vastakohdaksi’. Voidaan esimerkiksi todeta, että työ aloitetaan ensimmäisenä arkena. Toisaalta se tarkoittaa ’arkista ja juhlatonta aikaa’. Usein kuuleekin puhuttavan arjen aherruksesta. Arki- voidaan liittää myös monen yhdyssanan alkuosaksi. Tällöin kyseinen asia

saa jokapäiväisyyden leiman. Arkena syödään arkiruokaa ja pukeudutaan arkivaatteisiin. Muita arki-alkuisia yhdyssanoja ovat esimerkiksi arkikieli, arkiajattelu, arkitunnelma, arkiaskare, arkielämä, arki-ilta, arkiviikko, arkihuoli, arkijärki, arkiliikunta, arkitodellisuus ja arkiturvallisuus.

3


Sanakirjat tarjoavat arki-sanalle myös kuvaannollisen merkityksen. Tällöin se viittaa jokapäiväisyyteen, tavallisuuteen, runottomaan todellisuuteen tai työhön. Arkeen voidaan palata tai siirtyä. Voidaan siis ajatella, että ollaan jossakin viihdyttävämmässä ajassa, jonka jälkeen palataan jälleen arjen yksitoikkoiseen harmauteen ja tavallisuuteen.

kuvaava sana kääntyykin itseään vastaan. Tällöin siis merkitys kääntyy aivan päälaelleen. Suomen arjella ei olisi siis mitään tekemistä näin vauhdikkaiden ja houkuttelevien asioiden kanssa. Toisaalta ehkä olikin niin, että ihmiset elivät pyhäpäivinä kunnollisesti ja päästivät arkena pirun irti. Arki-sana ja sen alkuperä on hyvä esimerkki siitä, kuinka sanasto elää omaa elämäänsä.

Arjen houkutteleva historia Kolmen germaanisen kielen arki-sanat Arki-sanalla on vastine useimmissa lähisukukielissämme, esimerkiksi inkeroisen ja karjalan Englannista, ruotsista ja saksasta löytyy arkea arki, vepsän árg, vatjan artši ja viron argi-, jota merkitseviä sanoja, joissa näkyy jokapäiväikäytetään erilaisten yhdyssanojen alkuosana. syys. Englannissa nämä sanat ovat everyday ja Sana arki on vanha germaaninen lainasana. Sen weekday, ruotsissa vardag ja veckodag, ja saksassa uudelleen koostettua alkumuotoa *argin- edus- Alltag ja Wochentag. Englannin weekday on alun taa muun muassa muinaisnorjan sana ergi, joka perin tarkoittanut kaikkia muita viikonpäiviä merkitsee häpeämättömyyttä ja haureellisuut- paitsi sunnuntaita. Nykyään siihen ei usein ta. Muinaisskandinaavien kielen arga tarkoitti kuulu myöskään lauantai. Huomioitavaa on, hekumaa, taikuuden harjoittamista ja siveetön- että viikonpäivä on englanniksi day of the week. tä käyttäytymistä. Islannin arg puolestaan mer- Everyday sanaa voidaan käyttää erottamaan takitsee työtä ja vaivaa. Suomen kirjakielessä arki valliset päivät sunnuntaista ja muista erityison ensi kertaa mainittu Henrik Florinuksen sa- päivistä. Vardag-sanan alkuosan var yksi mernanlaskukokoelmassa vuonna 1702, mutta sa- kitys on ’joka ja jokainen’. Alltag viittaa tavalmaa merkitsevä arkio on esiintynyt jo Agricolan liseen, jopa hieman yksitoikkoiseen elämään. kielessä. Arki toistuu siis päivittäin. Englannissa myös arkea merkitsevä routine kuvastaa arjen asioiTarkastellaan vielä lähemmin muinaisnorjan den toistuvuutta ja rutiininomaisuutta. sanaa ergi. Edellisen määritelmän lisäksi Suomen kielen etymologinen sanakirja antaa sille Englannissa arki-sanan yhdyssanamuodoismuun muassa seuraavanlaisia merkityksiä: sa voidaan käyttää sanoja everyday, casual tai ’hekumallinen hillittömyys, käytöksen ja elin- informal. Casual tarkoittaa ’rentoa, huoletonta tapojen säädyttömyys, saatanallinen teko, jolla ja epämuodollista’, ja usein se viittaa vapaajoku kieltää tai häpäisee oman ihmisluonton- aikaan. Englanniksi voidaan esimerkiksi sanoa sa’. Nämä hyvinkin äärimmäiset luonnehdin- casual clothes, jolla tarkoitetaan ’arkivaatteita’. nat ovat todella mielenkiintoisia. Ainakin ne Informal viittaa myös johonkin epäviralliseen ja ovat aivan päinvastaisia kuin nykykielen arjen vapaamuotoiseen. herättämät mielikuvat. Veijo Meri on pohtinut asiaa kirjassaan Sanojen synty (1985) niin, Englannissa ja saksassa arki voidaan ilmaista että usein tällainen voimakkaasti ääri-ilmiöitä myös liittämällä se työntekoon. Englannissa

4


tällaisia sanoja ovat working day ja business day, ja saksassa Werktag. Englannin sanat koskevat tyypillisesti kaikkia muita päiviä paitsi viikonloppua ja lomia. Tällaisten sanojen määritelmät vaihtelevat kuitenkin alueittain ja riippuvat siitä, mikä lasketaan työviikoksi. Saksassa Werktag tarkoittaa yleensä päiviä maanantaista lauantaihin. Ruotsissa on käytössä myös sana söcken. Sanaa voidaan käyttää esimerkiksi ilmauksessa i helg och söcken, ’pyhänä ja arkena’.

sivatkaan siveetön käytös, häpeämättömyys ja hekuma?

On kuitenkin huomioitavaa, että englannissa, ruotsissa ja saksassa arki voidaan ilmaista monella eri sanalla. Suomessa on käytössä oikeastaan vain yksi arki-sana. Tämä jättää tilaa monenlaisille mielikuville. Edellä esitellyt merkitykset saattavat olla tyypillisiä, mutta eivät kaikenkattavia. Kaikille arki ei välttämättä tuo mieleen vain työntekoa ja harmautta. Jotkut Kaikista näistä kielistä löytyy vastine myös osaavat myös nauttia arjesta. Tämä ilmiö on suomen arkipyhälle. Arkipyhä on ’muuksi vii- kyllä kielessämmekin tuttu: arki voi olla myös konpäiväksi kuin sunnuntaiksi sattuva pyhä- juhlaa. päivä’. Englannissa arkipyhä on midweek holiday eli ’keskellä viikkoa oleva loma’. Ruotsin vastine on söckenhelg eli ’arkipyhä’, kuten suomessa. Saksassa pyhäpäivälle on ainakin kaksi Lähteet: vaihtoehtoista ilmausta. Toinen on gesetzlicher Feiertag eli ’lakisääteinen juhlapäivä’ ja toinen Farlex: The Free Dictionary 2013 http://www. Feiertag der auf einen Werktag fällt eli ’juhlapäivä, thefreedictionary.com/ joka osuu arkipäivälle’. Häkkinen, K. 2004: Nykysuomen etymologinen sanakirja. WSOY. Helsinki. Kadotettu hekuma Meri, V. 1985: Sanojen synty. Gummerus. Helsinki. Tarkasteltujen kielten arki-sanoissa korostuvat Nykysuomen sanakirja 1965 - 1990: Nykysuojokapäiväisyys, työ, pyhän vastakohtaisuus, men sanakirja I - VIII. Valtion toimeksianepävirallisuus, rentous ja vapaa-aika. Niissä tu- nosta teettänyt SKS. WSOY. Helsinki. lee siis esille juuri samankaltaisia merkityksiä Suomen kielen etymologinen sanakirja 1955 kuin suomen arki-sanalla. Arkeen tuntuu vah- 1981: Suomen kielen etymologinen sanakirja vasti kuuluvan tavanomaisuus ja toistuvuus, I - VII. Lexica Societatis Finno-ugria XII - 7. ja silloin ei tehdä mitään erikoista. Mihin kato- Helsinki.

Nykyajan arjen siveetöntä käytöstä? Kuva: FreeDigitalPhotos.net

5


Suomen kielen open arki luentoja ja pienryhmiä. Opiskelu oli sosiaalista ja mukavaa.

FM Riikka Kaskenviita opettaa suomen kieltä ja viestintää musiikin, tanssin ja viestinnän opiskelijoille. Opinahjo on Oulun seudun ammattikorkeakoulun kulttuurialan yksikkö Kaukovainiolla.

Suomea opiskeleville Riikka antaa vinkiksi, ettei koskaan kannata sanoa ”ei koskaan”. Hän muistuttaa, että kaikesta oppimisesta on lopul─ Aamulla kiireesti koululle, tuntien valmis- ta jotakin hyötyä. Vaikkei Riikka itsekään ole telua ja opetusta, sähköpostien purkua, pa- työssään juuri tarvinnut esimerkiksi kielihistolavereita ja usein päivän päätteeksi vielä seu- rian tuntemusta, on silti ollut hyväksi tiedostaa, raavan päivän suunnittelua. Ennen vein töitä mistä asiat juontavat juurensa. Riikka lähettää paljon kotiin, mutta nykyään olen yrittänyt Täpän lukijoille terveisiä, ettei kaikkia yksityissaada suurimman osan hoidettua työpaikal- kohtia tarvitse muistaa (paitsi tentissä!). Myöla. Rauhaa ja keskittymistä vaativat arvioinnit hemmin on aina mahdollisuus tarkistaa asioita ja opinnäytetöiden lukemiset hoidan edelleen ja ottaa selvää. Pitää olla vain haju, mistä oikekuitenkin mieluiten kotona. Välillä on kiiret- aa tietoa saa. tä, välillä onneksi vähän seesteisempää. Näin kuvailee Oamk:n suomen kielen ja viestinnän Riikka on ollut tyytyväinen ammatinvalintaanlehtori Riikka Kaskenviita tyypillistä työpäi- sa eikä voisi enää muuta työtä kuvitellakaan vänsä kulkua. tekevänsä, vaikka harasikin koko opiskeluajan vastaan ajatusta opettajaksi ryhtymisestä. Riikka ei esimerkiksi tehnyt kirjallisuuden opintoja Sattumalta unelma-ammattiin eikä hakenut aineenopettajakoulutukseen. Riikka Kaskenviita kirjoitti ylioppilaaksi 1995 ─ Päätöstä opettajaksi ryhtymisestä ei tarvitOulusta Karjasillan lukiosta. Välivuoden jäl- se tehdä saman tien. Itsekin suoritin opettajan keen hän aloitti opiskelun Oulun yliopistossa pedagogiset opinnot vasta valmistumiseni jälpääaineenaan suomen kieli. Sivuaineina Riikka keen, ja olin todella tyytyväinen ammatilliseen on opiskellut sosiologiaa, elokuvatutkimusta, opettajakorkeakouluun (Oamk). taidehistoriaa ja viestintää. Päädyttyään opetustyöhön Riikka tiesi jo en─ Koulutus on ollut hyvä työhöni nähden. Hyö- simmäisestä tunnista alkaen opettamisen oledyllisintä on kai kuitenkin ollut oppia ajattele- van hänen unelma-ammattinsa. Syytä siihen maan itse. Yksi mieluisimmista opintojaksoista hänen on vaikea pukea sanoiksi. Se vaan yksinoli kirjoittamisen kurssi. Jälkiviisaana turhaa ei kertaisesti tuntui oikealta. Hän uskoo tekevänole ollut mikään, mutta opiskeluaikana kaikki sä työtään vielä kymmenenkin vuoden kulutei tuntunut yhtä mielekkäältä. Yleinen kielitie- tua. de oli esimerkiksi silloin melkoista pakkopullaa, vaikka mielenkiintoistahan sekin on. Minun aikanani oli tosi paljon kontaktiopetusta,

Riikan mielestä hyvä opettaja on muutoskykyinen ja empaattinen, mutta jämäkkä. 6


─ Jos opettaja on epävarma tai antaa ohjeita vähän sinne päin, tarttuu epävarmuus opiskelijoihin. Tätä pidän omana ohjenuoranani, mutta muunlaisiakin hyviä opettajia on varmasti. Pitää pystyä joustamaan ja myöntämään, ettei tiedä itse kaikkea. Opiskelijoilta oppii uutta ihan joka päivä.

”Opiskelijoilta oppii uutta ihan joka päivä!”

Riikka Kaskenviita on parhaillaan perhevapaalla 9 kk täyttäneen tyttärensä kanssa. ”Tykkään työstäni todella paljon, mutta juuri nyt minulla ei ole kiirettä palata takaisin töihin. Tämä on nyt tärkein tehtäväni”. koulun suomen kielen ja viestinnän lehtorina pitää sisällään paljon muutakin kuin opettaEnsimmäiset työvuodet Kaskenviita työsken- misen. Riikka ohjaa opiskelijoita opettajatuutoteli ammatillisessa koulutuksessa äidinkielen rina ja monialaisissa pienryhmissä. Hän pitää opettajana. Sen jälkeen hän opetti muutaman erityisesti pieryhmäohjauksesta, joka on alun vuoden suomea toisena kielenä maahanmuut- perin suunniteltu opinnoissaan viivästyneille tajille. Vuodesta 2007 Riikka on opettanut kor- opiskelijoille. Heitä tuetaan valmistumisessa ja keakouluissa: Lapin yliopistossa ja Rovanie- erityisesti opinnäytetyön ja rästiopintojen lopmen ammattikorkeakoulussa sekä Oulun yli- puun saattamisessa. opistossa. ─ Itsellänikin kesti 10 vuotta suorittaa tutkinNykyinen pesti Oulun seudun ammattikorkea- to, ja nimenomaan gradu oli se, joka jäi roikPaljon muutakin kuin opettamista

7


kumaan. Tiedän, mistä puhun tsempatessani nykypuhekielisyyttä kuin ”loppupeleissä”. opiskelijoita saattamaan hommansa loppuun. Erityisesti muoti-ilmaukset, kuten ”juurikin”, saattavat helposti tulla asiateksteihin. Minusta Viestinnän osaston harjoitteluvastaavana toi- tämä eri rekisterien hallinta on sellainen juttu, miminen kuuluu myös Riikan arkeen. Hän hoi- jota pitää vähän harjoitella. taa harjoitteluun liittyviä käytännön asioita ja byrokratiaa. Lisäksi työhön kuuluu opetuksen Riikka pitää nykyopiskelijoita fiksuina ja muja toiminnan jatkuvaa arviointia sekä kehittä- kavina, mutta joskus häntä kismittää opiskemistä yhdessä työkavereiden kanssa. lijoiden ”kaikki mulle heti nyt –ajattelu”, jota ─ Parasta on työn sosiaalisuus. Minulla on valitettavasti silloin tällöin esiintyy. Toki se hyvä työpaikka, mukavat opiskelijat ja ihanat kuuluu ikäänkin. Suhtautuminen maailmaan työkaverit, joiden kanssa vietän aikaa myös muuttuu kokemuksen myötä, ja sitä huomaa, työpaikan ulkopuolella. Pidän tärkeänä myös ettei kaikessa kannata olla niin jyrkkä. Riikka mahdollisuutta toteuttaa itseäni ja kehittää myöntää itsekin olleensa nuorena melko musuutta. Miinuspuolia työssä ovat kiire ja ruuh- tavalkoinen. kahuiput, kuten varmaan kaikilla opettajilla. Erityisesti keväällä opinnäytetöiden lukemisessa on aina aivan mahdoton urakka. Töitä tulee helposti tehtyä 80 tuntiakin viikossa, ja kesäloman alkaessa on ihan puhki. Neljä nopeaa ”Loppupeleissä”

Mitä tulee mieleen sanasta -Täppä: Muistan tämän vielä hyvin. Muistan jopa oman Täppä-juttuni aiheen, joka käsitteli mainosten naiskuvaa. Myöhemmin tein gradunikin mainoksista. -Karttakeppi: Olen aina haaveillut sen käytöstä, mutta yhdessäkään työpaikassa ei ole karttakeppejä ollut. -Stressi: Sitkeä seuralainen. -Viikonloppu: Parasta viikossa.

Kysyessäni Riikalta, mikä on muuttunut opiskelijaelämässä sitten hänen omien kouluvuosiensa, Riikka toteaa kuilun opettajien ja opiskelijoiden välillä kaventuneen. Vaikka suomen kielen laitoksella oli jo silloin tosi rentoa ja välitöntä, sama ei pätenyt kaikkialla yliopistossa. Jos muutoksista puhutaan kielen- ja tekstinhuollon osalta, niin yhdyssana- ja alkukirjainvirheet ovat Riikan mukaan lisääntyneet. Myös erilaisten tekstilajien ja tyylien hallinnan kanssa painitaan entistä enemmän. Esimerkiksi hymiöt eivät kuulu opiskeluteksteihin, niin kuin esseeseen. ─ Olen huomannut myös puhekielisyyksien eksyvän entistä enemmän muodollisiin teksteihin. Esimerkiksi opinnäytetyön tutkielman pohdintaluvussa saatetaan käyttää sellaista 8


Arki arkena, pyhä pyhänä Tokaluokkalainen poika istahtaa koulusta tultuaan keittiönpöydän ääreen. Siinä on arki levällään: Sanomalehdet, läppärit, aamulliset kaakaomukit ja leivänmurut, gerberakin nuupahtanut, tiputtanut haalistuneet terälehtensä. Arki ei kiillä eikä kimalla. Lapsi nostaa repusta läksykirjansa, raivaa pöydänkannelta tilaa. Hyvin mahtuu. Pian kynä piirtää koukeroita, kieli pyörii poskesta poskeen. Kertotaulujen osaaminen on tärkeä taito, sitä tarvitaan elämässä. Arki koulii työhön, pärjäämiseen, suorittamiseen, itsensä korottamiseen, rahanhankkimiseen. Lapsi kasvaa siihen, mihin hänet opetetaan. Nykysuomen sanakirja määrittelee arjen muuksi päiväksi kuin pyhä- tai juhlapäiväksi. Arki on jokapäiväisyyttä, tavallisuutta, arkista todellisuutta. Niin on. Arki on aikaisia heräämisiä ja vaivannäköä kiireellä. Arki on yhtä kuin työ ja aikataulu. Arki on eineksiä tai korkeintaan pikaisesti tehtyä makaronilaatikkoa. Arjesta ei haaveile kukaan. ”Arki on tämmöistä vaan, ihan tavallista”, sanoo kertotauluja pyörittelevä lapsi ja jatkaa hetken tuumattuaan, että arjen vastakohta on loma. Niin. Lomalla ei olla sidottuina kouluun, työhön, harrastuksiinkaan. Tulee siihen koulusta jo toinenkin ja tyrmää pian pikkuveljensä ehdotuksen. ”Ei se mikään loma ole. Voihan lomallakin olla arki. Arjen vastakohta on juhla.” Juuri arjessa olemme omimmillamme. Arki on elämän kudelma. Ihmiset saavat syyttää vain itseään siitä, elleivät jaksa tai taida saada esille arjen rikkauksia. Arkea siitä on turha syyttää, muistuttaa meitä kirjailija Jaakko Heinimäki. Arkeen liittyvät mielikuvat aivan syyttä värittyvät kovin negatiivisiksi. Arki on täynnä ilon pisaroita, joskin ehkä pieniä. Arki on arvokasta sinänsä. Tavanomaisuus muuttuu turvallisuudeksi ja harmaus värien kirjoksi varmaan vasta sitten, kun elämä ja arki vaarantuvat. Annas kun arkeen ei voikaan enää luottaa. Kun ei olekaan kotia minne mennä, kun ei ole lähimmäisiä, joiden kanssa arkeansa jakaa, kun ei ole työtä, mitä tehdä ja suorittaa. Ihminen kaipaa ravistelua, jotta itsestäänselvyyksistä tulee jälleen lahjaa, arjesta elämisen arvoista. Mutta entä sitten pyhä, vieläkö se kävisi arjelle vastakohdaksi? Kuuluuko se enää sanavarastoomme, saati elämäämme? Joku sanoi joskus pyhän liuden9


tuneen. Jonnekin se on kadonnut, haalistunut nyt ainakin. Vanhastaan viikon seitsemäs päivä on pyhä, vapaa- ja lepopäivä. Nykyään se on sunnuntai vaan, päivä päivien joukossa. Ei siinä mitään pyhää ole. Arki on hiipinyt pyhäämme. Päivät läpeensä juoksemme kaupoissa ja harrastuksissamme. Yhteiskunta auliisti vastaa tarpeisiimme, avaa ovet kauppakeskuksiin, kuntosaleille ja pian kai virastoihinkin, riippumatta viikonpäivästä. Markkinatalous vie, eikä kukaan edes vikise. Ihmisten tarpeet ja odotukset vapaa-aikaa kohtaan tulevat yhä tärkeämmiksi, kun arki on kiireistä. Avoinna oleva sunnuntai tuo elämäämme ja arkeemme helpotusta. Tai niin me ainakin uskomme. Entisestä lepopäivästä on tullut suuri shoppailupäivä. Maailma muuttuu. Jonkun on pyhäisinkin aurattava tiet, painettava sanomalehdet, ohjattava junat ja hoidettava mummot. Minä puolestani voisin kokeilla pyhän viettoa; keskittyä itseeni ja lähimmäisiini, karttaa arkisia askareita ja velvollisuuksia. Voisin nauttia vapaastani ja tuumailla mikä on lepopäivässäni välttämätöntä ja minkä taas voin hyvillä mielin siirtää arkipäivän askareeksi. Kiireetön pyhäpäivä voisi välittää lapsilleni erilaisia taitoja: pysähtymistä, keskittymistä, välittämistä, rauhoittumista. En viettäisi pyhääni suunnitellen ja aikatauluttaen tulevaa arkea vaan nauttisin siitä, mitä minulla jo on. Niin teki entinenkin isäntä, seisoskeli pellon reunalla kädet pyhähousujensa taskuissa ja ihaili lempeässä tuulessa lainehtivaa eloa. Tämä isäntä taisi pyhän vieton, arvattavasti myös arjen. Miten lie meidän tämän päivän ihmisten arjen hallinnan laita?� Asiantuntijat meitä ainakin parhaansa mukaan siihen koulivat. Markkinoille ilmaantuu toisensa perään meheviä oppaita arjen aikataulutukseen, arkiruoan laittoon, arkiliikunnan suosimiseen, ylipäänsä arjessa pärjäämiseen. Kun meidän on näin vaikea elää ja kestää arkeamme, miksi annamme sen vallata pyhämmekin? Suomalaiset ovat tutkimusten mukaan maailman kiireisintä kansaa. Arkipäiviä on vuodessa yli kolme sataa. Luulisi niiden riittävän pönötykseen ja pätemiseen, elintason kohotukseen. Punaisella värillä kalenteriin on painettu vain viisikymmentäyhdeksän päivää. Voisiko noina päivinä löysätä ja vähän hidastella vauhtia? Maailma tuskin siihen pysähtyisi. Pyhä on olennaista, siinä missä arkikin. Pyhä on loimena arjen kudelmalle. Hallittu ja sellaisenaan hyväksytty arki sekä luvan kanssa lepäilty pyhä vuorottelevat. Elämä rytmittyy. Miltä arki tuntuisi, jos ei tarvitsisikaan odottaa lomaa ja juhlaa, vaan jokaisen viikon päättävä pyhäpäivä toisi arjelle riittävästi vastapainoa?

Arjestaan nauttiva, pyhänsä viettävä Sirkku Löppönen

10


Sinä vaikutat minuun, minä vaikutan sinuun Milka Saarela Osaan nimetä suurimman osan Kärppien joukkueen kokoonpanosta. Minulla on sangen vahva mielipide siitä, kumpi maalivahti – Karhunen vai Rynnäs – pitäisi laittaa maalitolppien väliin milloinkin. Nolottaa hieman myöntää huutavani hieman jopa punoittavana tuomareiden päättömille vihellyksille. Kauhukseni huomasin, että autossa yksin ollessani napautin autoradiosta Radio City Oulun päälle ja jännitin mustakeltaisten miesten viilettämistä pienen mustan mötikän perässä! En olisi arvannut, että tässä näin kävisi. Voin huijata itseäni sillä, etten oikeasti katso kiekkoa mieheni kanssa. Minähän kudon villasukkia joululahjaksi, venyttelen ja varmistan, että lempiohjelmani varmasti päätyvät nauhalle. Syksyn synketessä minun mieleni on kirkastunut yhä iloisemmaksi, kun kello lyö 18.30 ja tutut selostajat aloittavat pauhaavan innokkaan selostuksensa. Olen myös huomannut, että keskustelumme siitä, kuinka monta peliä viikossa on järkevää katsoa ennen kuin hermostun, ovat jotenkin lakanneet. Hassuinta on, että minä itse olen unohtanut, että ne keskustelut ovat tärkeitä. Alan myös aavistella, että tulevaisuudessa maha-asukkini saa parhaiten rauhoittumaan kuunteluttamalla lapselle vanhoja otteluita. Ne ihmiset, joiden kanssa olet, muovaavat sinusta sen kaltaisen kuin olet. Ei ole samantekevää, kenen kanssa vietät aikasi. Esimerkkini jääkiekkoon hurahtamisesta on pieni ja harmiton. Itse asiassa antautumiseni jääkiekon hurmaan helpottaa arkeani. Se on merkki siitä, että olemme valittuni kanssa kasvamassa yhä enemmän samaksi puuksi. Ihmisten muovaava merkitys ei kuitenkaan rajoitu vain perheenjäseniin. Myös ne ihmiset, joita ei voi valita ympärilleen muovaavat meitä. Ihmiset, joiden kanssa olemme vain päätyneet elämään rinnatusten, hiovat tai teroittavat meidän kulmiamme. En haluaisi ehkä myöntää sitäkään, että lähikauppani puhelias kauppias, naapurissa asuva jörö ikinä-en-sinua-moikkaa -mies ja yliopiston lukuisat kurssikaverit kaikki jättävät minuun jäljen. Jälki voi olla jämerä tai hentoinen, mutta riippumatta sen vahvuudesta, löytyy se minusta. Ennalta arvaamattomat ihmiset ovat muovanneet minua. Varmasti suurin osa minuun vaikuttaneista ihmisistä eivät edes aavista, millaisen jäljen ovat minuun jättäneet. Usein ne ihmiset, joilta oppii jotain maailmasta ja itsestään, yllättävät meidät totaalisesti. Tuskin vaihto-oppilasvuoteni professori edes muistaa minua, mutta minä opin häneltä valtavasti. Vielä varmempaa on, ettei lastenleirillä tapaamani kolmen päivän ystävyys saa kaivettua mielestään nimeäni, vaikka minä kannan muistoa hänestä vieläkin. Ja kuka olisi uskonut, että kotimme ikkunasta avautuva nä11


kymä lastentarhan leikkivistä lapsista saisi minut toistuvasti ymmärtämään arkisissa, pienissä asioissa asuvan onnen? Nyt ymmärrän esimerkiksi kuralätäköstä löytyvän rajattomasti riemua. Me törmäilemme toisiimme. Kolauttelemme ajatuksiamme toisiimme, löydämme samanlaisuutta ja omanlaatuisuutta toisistamme. Eniten muutumme niiden seurassa, jotka saavat nähdä meidät arjesta toiseen. Mutta myös työkaverit, bussikuskit, hyvänpäiväntutut, opettajat ja yksittäiset ajatuksenkalautukset tuntemattomien kanssa muuttavat osaltaan meitä sellaisiksi kuin olemme. Olen harmikseni huomannut, että kaikkein rasittavimmat ja ärsyttävimmät kohtaamiset ovat kaikkein hedelmällisimpiä. Mistä muusta voisikaan oppia niin paljon kuin minut henkihieveriin rappaavista ihmisistä? He pakottavat minut katsomaan itseeni ja miettimään sisuksieni kokoonpanoa. Olisi helpompaa ajatella, että kuljen omassa elämässäni kuin suojaava kupla ympärilläni. Silloin minun ei tarvitsisi vaivautua juttelemaan kauppiaalleni tai hymymoikkailemaan sinnikkäästi naapuriani. Ei olisi pakko miettiä käyttäytymisiäni suhteessa muihin. Ei tarvitsisi sinkua pituutta henkisesti. Elämä omassa pienessä tyhjiössä, joissa tekoni eivät vaikuta kehenkään, eikä kukaan muokkaa minua, voisi olla sangen vapauttavaa. Mutta mihin sellainen elämä minut vapauttaisi? Nauttisinkohan kahta päivää pitempään siitä, että saan elää elämääni sotkuissani piehtaroiden kuin joulupossu sikalassa? Vai olisikohan kokemus samankaltainen kuin yksin Kärppä-peliin meneminen? Hetken on ihana nautiskella yksin. Sitten voisi jo ruveta kaipaamaankin ympärilleen törkeyksiä karjuvia ukkeleita, suloisia perheitä, kiihkomielistä tosifanijoukkoa ja tuhansia muita yksilöitä, joita ilman kokemus olisi kuin katsoisi vain autiota jäätä.

12


Arkielämää dystopiassa Lauri Siniluoto Onko se, mitä kutsumme arjeksi, itse asiassa pelkkä kone, joka mädättää tunteemme ja tietoisuutemme? Aldous Huxleyn ja monen muun dystopiakirjailijan mielestä on – tai on ainakin hyvää vauhtia matkalla sellaiseksi. Dystopia on poliittisesti sävyttynyt hätähuuto ihmisyyden ja maailman säilymisen puolesta. Dystopiakirjailijoiden pelot ovat yhä ajankohtaisia, joidenkuiden mielestä jopa toteutuneita. Ovatko he profeettoja, kirkastajuisia realisteja vai pelkkiä pessimistisiä höperöitä?

Mitä dystopia on

Yksityisyyden ja yksilöyden katoaminen

1900-luku oli maailmansotien varjon ja suurvaltojen poliittisen kärhämöinnin aiheuttaman pelon vuosisata. Toivo paremmasta maailmasta tuntui hiipuvan: utopiat eli paremman maailman kuvaukset kävivät eskapistisiksi fantasioiksi, jotka eivät tyypillisesti edes pyri realistisuuteen. Synkeitä tulevaisuudenvisioita piirtelevä dystopiakirjallisuus hätisti tieltään naiiveiksi ja jopa haitallisiksi mielletyt julistukset paremmasta maailmasta.

Olen 22. joulukuuta vuonna 1992 syntynyt mies ja opiskelen suomen kieltä Oulun yliopistossa. Valmistuin Raahen lukiosta keväällä 2011. Kaikki tämä tieto on Facebook-profiilissani. Tiedot voi löytää muutamalla hiiren klikkauksella kuka tahansa mistä tahansa päin maailmaa. Joku on merkinnyt minut inttikuviin, jotka on otettu Sodankylässä kesällä 2012, joten palveluspaikkani ja -ajankohtani selvittäminen onnistuu sukkelasti. Kaverilistaltani voi samalla vaivalla selvittää minulle läheisten Monia dystopiakirjallisuuden klassikoita ihmisten tiedot. Jotkut heistä ovat olleet yhdistää pelko kaiken inhimillisen, kuten viettien vielä minuakin avoimempia ja paljastaneet ja tunteiden sekä tietoisuuden, tärveltymisestä. myös parisuhdetilanteensa, tämänhetkisen Toistuvia teemoja ovat myös ympäristön asuinpaikkansa sekä uskonnollisen ja poliittisen pilaantuminen ja elinolosuhteiden tuhoutuminen. vakaumuksensa. Mikä kumma on saanut niin Dystopioiden maailmat ovat mielikuvituksellisia, monet meistä syytämään henkilökohtaiset mutta useimmilla huonomman maailman tietomme kaikkien nähtäväksi? Mitkä ovat kuvaajilla on pontimenaan vakava huoli Facebookia ylläpitävien henkilöiden motiivit? maailman tilasta. Dystopiateos on varoitus ja hätähuuto: näin käy, jos mikään ei muutu – George Orwellin teos Vuonna 1984 (Nineteen tai kaikkein kyynisimmässä muodossa: näin Eighty-Four, 1949) on kuvaus Oseanian käy, kun mikään ei muutu. Siksi 1900-luvulla totalitaristisesta valvontayhteiskunnasta, jossa kirjoitetut dystopiateokset käyvät aina vain jokaisen kansalaisen puheet ja teot merkitään ajankohtaisemmiksi. Onko mikään muuttunut? muistiin ja välitetään ylemmäs. Valtiomalli Elämmekö jo Uljaassa uudessa maailmassa? on ikään kuin Platonin ja Kafkan mielten yhteentörmäyksen seurauksena syntynyt 13


pyramidi. Sen alhaisimmalla tasolla ovat prolet eli työläiset. He ovat saaneet säilyttää inhimilliset viettinsä, mutta ovatkin sitten täysin hirmuhallinnon viskeltävissä. Ylemmällä tasolla olevien intellektuellien inhimilliset piirteet on sen sijaan kuoletettu (humanismille ei ole sijaa Oseaniassa). Eriskummalliset ministeriöt pitävät yllä järjestelmää, jonka ylimpänä on salaperäinen Isoveli. Hän on yhtä saavuttamattomissa kuin Kafkan Oikeusjutun painajaismaisen oikeuskoneiston korkeimmat tuomarit. Isoveli saattaa olla pelkkä kaikkien yhteinen harha, jota hallinto ylläpitää. Ehkä mekin olemme tulleet luoneeksi sosiaalisessa mediassa itsellemme tällaisen kollektiivisen ylivalvojan – ja mikä hirmuisinta, me kirjaamme tekomme ylös itse.

suojaa loukkaavia piirteitä. Internet on tehnyt valvonnasta helpompaa, mutta sosiaalinen media on samalla vaikeuttanut kansalaisten alistamista totalitarian alle. Toisinajattelijain nitistäminen on yhä vaikeampaa, kun he saavat mietteensä sekunneissa koko maailman nähtäville. Kaikki on hyvin.

Orwellista on tullut lähes tuskastuttava klisee (siinä missä toki Kafkasta ja Platonistakin). Vuonna 1984 -romaanin – niin hieno kuin se onkin – markkinointi hätkähdyttävän ajankohtaisena saisi varmasti monet haukottelemaan. Neuvostoliiton romahdettua moni muukin on jo uskaltanut puhua totalitarismin vaarallisuudesta vapautuneemmin. Silti tiukka valvonta, sensuuri ja tietyssä mielessä myös ajatusrikollisuus ovat tätä päivää monessa valtiossa. Vuonna 1984 on yhä erittäin yleinen nimi kiellettyjen kirjojen listoilla, mikä on tavallaan huvittavaa. Länsimaissakin virkavallan toiminnasta on viime aikoina paljastunut kansalaisten yksityisyyden

Turtumus

14

Orwellin kritiikki suuntautui ennen kaikkea Neuvostoliittoon ja muihin totalitaristisesti johdettuihin sosialistisiin maihin. Toinen dystopiakirjallisuuden suuri klassikko, Aldous Huxley, uskoi kuitenkin demokraattisten länsimaisten yhteiskuntien olevan vielä salakavalampia ja perusteellisempia kansalaisten orjuuttajia. Huxleyn teos Uljas uusi maailma (Brave New World, 1932) on kuvaus kuluttamiseen perustuvasta yhteiskunnasta, jossa ihmiset pysyvät ruodussa pillereiden ja massaviihteen avulla. Lamaannuttaminen on Huxleyn mielestä vielä pelkoakin tehokkaampi ja karmeampi keino järjestyksen ylläpitämiseksi. Ihmiset ovat vieläpä melko auliita suostumaan tällaiseen: Ajan käyttäminen viihdyttävän hötön parissa on mukavaa, liikojen ajattelu käy voimille ja on helppoa keskittyä siihen, minkä osaa parhaiten. Uljaassa uudessa maailmassa ihmiset ovat rodullisesti ja geneettisesti manipuloituja ja heidät on jaoteltu tuotantosarjoihin


Tiedon perikato

geneettisen kyvykkyytensä mukaan. Ihmisten elämä on kohdusta hautaan asti ohjattua. Jopa synnyttäminen tapahtuu mekaanisesti.

”Enemmän vauhtia filmiin, Montag, nopeasti. Pik? Nik? Valmis, Kuvaus, Nyt, Näps, Tuolla, Juoksuun, Ylistetyssä Suomalaisessa koulujärjestelmässäkin Kävelyyn, Ylös, Alas, Sisään, Ulos, Miksi, Kuinka, voi kyllin kieroon katsoessaan erottaa varsin Mitä, Missä, Milloin, Tä? Oih! Bang! Läiskis! Ovroo, huxleymaisia juonteita. Kun on kerran löytänyt Ping, Pong, Pang! Valittuja paloja, valittuja pasen, missä on erityisen hyvä, ei muulla ole enää loja, valittuja paloja. Politiikkaa? Kolumni, kaksi niin väliä. Yleissivistystä haaliva kansalainen lausetta, otsikko. Silloin, taivaan ja maan välillä, ei ole taloudellisesti kannattava. Opiskelijoita kaikki katoaa! Kustantajat, liikemiehet, televisioyritetään rokottaa yhä uusilla keinoilla, yhtiöt kiihdyttävät rattaat sellaiseen vauhtiin että jos maisterinpapereita ei saada kouraan ihmiset sekoavat ja kaikki turhat, aikaa haaskaaminimiajassa. Luentosalin penkkejä ei sovi vat ajatukset kaikkoavat pelkästä keskipakoisvoikuluttaa vuosikaupalla. masta.” - Ray Bradbury: Fahrenheit 451 (1953), Huxleyn maailmassa Henry Fordista, suomennos Juhani Koskinen massateollisuuden isästä, on tullut uusi Jeesus; ajanlaskukin alkaa hänen syntymästään. Tässäkin Tiedonsaannista on tullut mitä vaivattominta. voidaan nähdä jotain sangen ajankohtaista Kirjoittamalla Googleen hakusanoiksi Ray nyt, kun Jumalaa ei ole ja maallisuudesta on Bradbury saan ensimmäiseksi hakutulokseksi tullut muodikasta. Kirkoista erotaan vyöryten, linkin Wikipedian artikkeliin kyseisestä sillä kaikenlainen uskonnollisuus on julistettu henkilöstä. Siellä voin klikata linkkiä, joka johtaa utopistiseksi haihatteluksi. Kiihkeimmät Fahrenheit 451 -teoksesta kertovalle sivulle. Voin ateistit uskovat, että maailma olisi kerrassaan surutta soveltaa Wikipediasta saamiani tietoja auvoinen puhtaan järjen ja logiikan ohjaamana. tässä esseessä. Minun ei tarvitse edes lukea Tiede on tuottanut huikeita tuloksia ja avannut teosta Fahrenheit 451 voidakseni kertoa siitä näkyviimme uskomattomia uusia maailmoja. kaiken, mitä tarvitsee tietää. Mitä järkeä on enää uskoa paratiisiin, joka on ainakin Danten kirjoitusten perusteella vieläpä Fahrenheit 451:n voisi tiivistää vetoomukseksi todella ikävystyttävä paikka? Järjen ohjaamassa hitauden puolesta. Siinä elämisen tahti on maailmassa ei ole sijaa primitiivisille peloille ja kiihtynyt niin, että tienvarsimainoksiakin on alitajunnan typerille irrationaalisille tuotoksille. täytynyt venyttää pidemmiksi, jotta ne ehditään Ihmiset loksahtelevat muotteihinsa ja vapaa lukaista viiletettäessä ohitse suihkuautolla. tahto toteutuu. Kohta vanhemmat voivat jo tietää Huxleymaiseen tapaan kansalaisten mielet ennalta, jos lapsesta on tulossa kehitysvammainen tyhjennetään aikaa haaskaavista ajatuksista tai muuten ei-toivottu. Geenimuuntelu on jo niin viihteen avulla. Televisiosta tulee interaktiivista pitkällä, että lapsia voidaan pian muunnella jo tosi-TV:tä ja saippuaoopperoita yhdistävää kohdussa. Kaikki on hyvin. Uljas uusi maailmakin moskaa. Talojen tultua tulenkestäviksi voisi kärjistetysti sanottuna olla nykyaikaisen palomiesten toimenkuva on muuttunut radikaalin tiedeuskovaisen utopia. Kaikki utopiat perusteellisesti: heidän tehtävänään on polttaa ovat toisille dystopioita ja toisinpäin. kirjoja. Kirjojen lukemisesta ja hallussapidosta on 15


Mitättömiä tiedonjyviä nälkäänsä noukkivia, turtuneita kesykyyhkyjä on helppo vedättää. Minunkin edullinen ja ties mistä tuotatettu villakangastakkini on eettinen ja hyvissä olosuhteissa valmistettu, sillä halpaliike, josta sen ostin, valvoo yhteistyökumppaniensa työntekijöiden työolosuhteita ja turvallisuutta. Myöskään sodankyläläinen kasarmirakennus, jossa vietin Facebookista selvitettävissä olevat Tiedon markkina-arvo on nykyään valtaisa. puoli vuotta elämästäni, ei voinut olla homeessa. Palvelu, joka pystyy tarjoamaan kaiken maailman Se oli nimittäin läpäissyt kosteustarkastukset tiedon vaivattomimmin kenen tahansa saataville, vuosi toisensa jälkeen. Koko armeija-ajan kestänyt on periaatteessa kaikkivoipa. Samalla henkisen flunssaisuuteni ei siis voinut johtua ainakaan pääoman arvo tuntuu kuitenkin notkahtaneen: siitä. On itsestään selvää, että maahamme emme enää tarvitse laajaa tietopohjaa asioista, junaillut suuret ja vaativat teollisuushankkeet kun voimme tarkistaa faktat käden käänteessä toteutetaan niin huolellisesti ja mallikelpoisesti netistä. Sanomalehtiä ja kirjoja aktiivisesti lukevat kuin mahdollista. Jos haluat lisätietoa, googleta: nuoret ovat pärjänneet Pisa-tutkimuksissa Talvivaara. paremmin kuin ne, jotka luottavat internetin medioiden tarjoamiin tiedonmuruihin. Pitkiin ja Onko kaikki sittenkin hyvin? tullut lähes täysin kiellettyä. Sallittua lukemista ovat ala-arvoinen viihdekirjallisuus ja valitut palat. Kirjojen kieltämisen seurauksena jotkut alkavat opetella kirjoja ulkoa ja lausuvat niitä sitten ääneen salaisissa tapaamisissa. Ennen pitkää tällaiset poikkeusyksilöt jäävät tietysti kiinni ja yhteiskunta säilyy raiteillaan. Kaikki on hyvin.

huolella taustoitettuihin teksteihin paneutuminen parantaa kriittistä medialukutaitoa ja lähdekriittisyyttä. Silti houkutus katsoa Googlesta on usein suuri. Arkikiireiden keskellä tällaisiin kiusauksiin ei aina edes huomaa sortuvansa, vaikka omat periaatteet olisivat kuinka ylevät.

Miksi parempi maailma tuntuu aina karkaavan saavuttamattomiin, mutta huonompi huomispäivä on jatkuvasti käsillä? Miksemme välillä asettuisi vaikkapa 1700-luvun valistusfilosofin tai kylmän sodan piinaaman 1900-lukulaisen pään sisään. Eikö tämä aikamme ole oikeastaan aika utopistinen? Kaikkihan on hyvin. Sanamme on sangen vapaa, tasa-arvokehitys on huikean pitkällä, ruokaa on varaa heittää tonneittain haaskiolle, emme juurikaan joudu ryömimään sotatantereilla, Yhdysvalloilla on tummaihoinen ja ajatusmaailmaltaan varsin liberaali presidentti ja Neuvostoliitto on hajonnut jo ajat sitten. Voimme olla yhteydessä koko maailman ihmisiin kotisohvaltamme ja halutessamme matkustaa maailman ääriin muutamassa tunnissa. Eikö tällaisessa tilanteessa ole lapsellista ruikuttaa siitä, miten kurjaa aikamme on?

16

Toivottavasti piruja kuitenkin osataan, voidaan ja ymmärretään maalata seinille nyt ja jatkossakin.


Tämä teksti oli pelkkä suppea esitys 1900-luvun dystopiakirjallisuuden kuuluisimmista klassikoista. Paljon muutakin kiehtovaa on toki kirjoitettu. Viimeisimpien vuosikymmenien aikana kasvanut tietoisuus ympäristön tilasta on lisännyt ekokatastrofien ja postapokalyptisen maailman kuvauksia tieteiskirjallisuudessa. Pessimistisillä höperöillä menee siis edelleen lujaa. Aikamme suuri utopiaklassikko on sen sijaan kirjoittamatta. Ehkä se johtuu vain siitä, että kaikki on meidän aikanamme niin tavattoman hyvin. Kaikki on hyvin. Hyvin.

Julkisesti ilmaistut pelot ja spekulaatiot ovat merkki siitä, että emme ole kenenkään orjuutettavissa. Itsekin varmasti kirjoittaisin aikamoisen dystopian, jos viitsisin. Saatan ehkä olla sangen turtunut ihminen, mutta olen sentään tietoinen siitä. Kun tiedostaa asian, ei ole mitään hätää, vai mitä? Niin kauan kuin emme anna aivojemme turtua tyhjäkäyntiin ja usko tyhjiin hokemiin, kaikki on hyvin. ***

Dystopistituttaako?

Kokeile näitä  Ray Bradbury: Fahrenheit 451  Anthony Burgess: Kellopeliappelsiini: Kuvaus dystopistisesta Lontoosta, jossa rikollisia ”parannetaan” behavioristisin menetelmin. Suositellaan luettavaksi ennen kuin Stanley Kubrickin elokuvaversio ehtii tahria mielikuvituksesi.  Aldous Huxley: Uljas uusi maailma sekä Sääli seuraavaa sukupolvea  Ursula K. Le Guin: Osattomien planeetta sekä Maailma, vihreä metsä: Rajuja poliittisia ja ympäristön tilaa koskevia kannanottoja tieteiskirjailijoiden suurnimeltä.  George Orwell: Vuonna 1984 sekä Eläinten vallankumous  Eugen Samjatin: Me: Varhainen dystopiaklassikko. Totalitarismin ja suurvaltapolitiikan kritiikkiä.  Kurt Vonnegut: Sähköpiano: Vakavan humoristin esikoisteos, jossa maailma on täysin koneistettu. Kotimaassa:  Leena Krohn: Valeikkuna: Filosofi lilluu apaattisena vesitankissa, vaikka maailma on kaaoksen vallassa.  Johanna Sinisalo: Enkelten verta: Kuvaus mehiläisten joukkotuhosta ja siitä seuraavasta ruokakadosta.  Maarit Verronen: Karsintavaihe: Karunkaunis tieteisfantasia Oulun yliopiston Tähtitieteen laitoksen entiseltä opettajalta.

Lähteet Jyrki Korpua: Utopiat ja dystopiat: luentomuistiinpanot Wikipedia Google Suomi24 17

Kuvat: sxc.hu


V*tun arki Arki on kuten television järkyttävät mainosrallatukset sekä yliopisto-opettajan syyllistävä katse. Se on aina läsnä. Joka ikinen arkipäivä minä herään. Usein kyllä toivon, että voisin nukahtaa sunnuntai-iltana ja herätä virkeänä seuraavana perjantai-iltana, mutta ilman ulkopuolisia substansseja tämä lienee mahdotonta. Arkeni on tylsä, ankea ja kaikkea muuta kuin luksusta. Epäluuloisena ja kyynisenä olentona toteankin lähes joka päivä ääneen, tai vähintäänkin sisäisellä äänelläni: v*tun arki.

”Huitasin itteä hammasharjalla silmään. Ei hyvä päivä tämä.” Väistämättömän heräämisen jälkeen kurotan välittömästi älypuhelimeeni, sillä olenhan nykyihmisenä täysin addiktoitunut sosiaaliseen mediaan. Mahdollisesti rustaan uuden päivityksen kommelluksesta, jota ei oikeasti edes tapahtunut – ja tykkäyksiä satelee. Kerrankin tunnen olevani suosittu. Tarkastettuani yöllisen tykkäyssaldoni on aika käydä käsiksi päivän uutisotsikkoihin. Tämä toistuu jokaisena päivänä, sillä eihän päivä ole mikään, ellei ole onnistunut heti aamutuimaan pahoittamaan mieltään Iltalehden toimittajien kädenjälkien takia. Kuuliaisena ihmisenä olen myös erittäin tarkka siitä, että luen jokaisen artikkelin, jossa käsketään katsomaan kuvat. Käsky on käsky, oli sitten kyse niukoissa bikineissä hyppelehtivistä beibeistä tai Lady Gagan uusimmasta päähineestä. Jo tässä vaiheessani toivo päivän onnistumisesta alkaa rappeutua. Arkiaamuni kohokohtiin kuuluu tyhjään jääkaappiin kurkkaaminen. Joskus hyvällä tuurilla sinne on unohtunut vanhantunut viili tai pilalle mennyt mandariini. Kaapit ammottavat tyhjyyttään ja ylitse tulviva roskapussi on ollut viemättä jo useamman viikon – tuoksu onkin silloin tulevaa päivää kuvaava. Kuvitteellisen aamiaisen jälkeen kipaisen suihkuun, jossa saankin päiväni parhaat ideat, kuten tämän jutun otsikon, jonka Tekstilajit ja kirjoittaminen -kurssin opettaja todennäköisesti lynkkaa heti ensimmäisenä.

”Hoksasin tänään, että fukseilla on vajaita ajatuksia.” Arkisin päiväni kuluvat pääasiassa luusutessani yliopistolla. Saapuessani tuohon sivistävään laitokseen rutiineihini kuuluu kasvatustieteellisen tiedekunnan läpi harppominen. Joka päivä joudun pitelemään ulko-ovea auki jollekulle kasvatustieteilijäneitokaiselle, joka useimmiten hämmentyy ja luulee herrasmiesmäistä elettäni huonoksi iskuyritykseksi. Joskushan tuo saattaisi kyseisellä tavalla toimiakin, mutta aamuinen, hieman perverssiltä vaikuttava virneeni, karkottaa ympäriltäni viimeisetkin elon rippeet. Päivän ensimmäisiin tehtäviin kuuluu vierailu suomen kielen opiskelijain tyyssijassa, Kerhiksellä. Aina sinne saapuessani saan heti ovella vastaani joukon iloisia tervehdyksiä ja poskisuudelmia. Tuolloin heitän ilmoille jonkin erittäin hyvän vitsin, joka herättää naurua tulevina viikkoina myös viereisissä tiedekunnissa. Tai näin käy ainakin villeimmissä unissani. Todellisuudessa saan suomen kielen käytävällä vastaani opettajan, jonka edellisessä tentissä olen nolannut itseni täysin, ja saanut siitä hylätyn. Kiusallisen kohtaamisen ja vaisujen tervehdysten jälkeen pääsen kaartamaan suojaan Kerhikselle, joka on todennäköisimmin tyhjä. Toisena vaihtoehtona on se, että Kerhiksellä pyörii eksyneen näköinen fuksi, jonka pärstäkerroin ja hipsterivitsit tuhoavat aivosolujani humanistivappua enemmän.

”Inhoan yliopistoa. Miksi kaikki pittää aina jättää viime tinkaan?” Yliopistoarkeani täyttävät useat suomen kielen ja kirjallisuuden kurssit. Istuessani puuduttavilla luennoilla pohdin usein, miten olen oikein päätynyt Oulun yliopistoon – tai ennemminkin, että miten he ovat minut tänne huolineet. Suuri osa luentojen ajasta menee pelätessä, että opettaja kysyy minulta jotain, johon en osaa vastata. Oikeastaan kaikki kysymykset ovat sellaisia, joihin en osaa vastata häpäisemättä itseäni muiden luennolla olevien silmissä. 18


Kirjallisuuden opiskelu saa minut vetäytymään syvälle maanrakoon, mutta pakostakin se on oleva osa minun arkea nyt ja tulevaisuudessa. Ainoa syy moisen kaaoksen opiskeluun on halu valmistua opettamaan äidinkieltä ja kirjallisuutta Suomen lupaavalle nuorisolle joskus hamassa tulevaisuudessa. Kirjallisuuden opettajat eivät jätä rauhaan edes yöllä, sillä he ennemmin tai myöhemmin tulevat uniin ja haukkuvat joko sinut tai asukokonaisuutesi p*skaksi. Kun hetkeksi saan nostettua ajatukseni arjen masennuksesta, pääni täyttävät opettajien kohtuuttomat vaatimukset. Liian monia sivuja tekstiä kirjoittamatta, liian monia tehtäviä tekemättä ja liian monia palautuspäivämääriä mennyt ohi. Yliopiston vaatimukset ovat onnistuneet herättämään minussa lähes supersankarimaisia kykyjä, kuten kuinka vältellä opettajia ja kuinka vastata heidän tivaaviin kysymyksiin oikeastaan sanomatta mitään – tunnen itseni kerrassaan voittamattomaksi. Tältä siis poliitikoista tuntuu. Piristävin hetki yliopistoarjessa on vierailu Snellmania-ravintolaan, joka tarjoilee opiskelijahintaista pöperöä. Tietysti aina silloin, kun minä yritän päästä sinne maistelemaan päivän herkkuja, jonot ylettyvät metreittäin ravintolan ulkopuolelle. Tuhlatessani elämäni masentavia minuutteja jonottamiseen voin turhautua henkilökunnan tekemistä yhdyssanavirheistä, jotka koristavat päivän ruokalistoja. Päästyäni ravintolaan sisälle ihmisiä sinkoilee joka suuntaan – näin vain ehdottomasti humanistin suunnittelmassa ravintolassa. Tosin ei Snellmanian meininki ole mitään verrattuna Julinia-ravintolan systeemiin, jonka on epäilemättä suunnitellut joku kirjallisuuden opiskelija opinnäytetyökseen.

”Päivän friikkiyskiintiö täytetty.” Ennen kuin pyyhällän yliopistolta takaisin kolkkoon yksiööni, on aika tehdä päivän viimeinen vierailu Kerhikselle. Usein saattaakin käydä niin, että perun päiväni olemattomat suunnitelmat ja jään kuuntelemaan tuntikausiksi muiden opiskelijoiden juttuja, jotka ylpeilevästi kertovat heidän elämiensä kohokohdista. Tuolloin tiedän, että itse en tule koskaan saavuttamaan mitään, mikä olisi edes hienoisesti ylpeiltävän arvoinen elämänsaavutus. Suomen kielen opiskelijoiden inside-piirin vihaisista katseista huomaan, että nyt minun on vihdoin aika lähteä lipettiin. Poistuessani jo lähes tyhjästä yliopistosta saan huomata, että ulkona on taas pimeää. Arjen ja mielen synkkyys lienee siis kiteytynyt suomalaisille rakkaaksi vuodenajaksi, talveksi. Kylmän ja tuulisen sään armoilla tarvon lähikaupan kautta vaatimattomaan kotiini. Lähikaupan myyjätkin jo tuntuvat perheeltä, sillä heitä näkee ostoksilla käydessä lähes päivittäin. Humanistina en osaa hahmottaa tulevaisuutta, joten ostan köykäisellä opintotuellani vain viilin ja mandariineja. Tällaisille humanisteille onkin Oulun yliopistossa täysin oma oppiaine, jota kutsutaan tulevaisuudentutkimukseksi. Hyvä, että ehdin edes sisälle asti asuntooni, kun jo napsautan tietokoneeni päälle. Tuskin maltan odottaa, että pääsen vilkaisemaan Facebookia, Twitteriä ja muita sosiaalisia medioita, sillä siitä on jo huimat viitisen minuuttia, kun ne viimeksi vilkaisin älypuhelimellani. Mikäli päivä yliopistolla ei ole saanut minua menettämään toivoani maailman suhteen, teen tarkoin harkitun vierailun Vauva-lehden keskustelupalstalle.

”Hyvä jumala olkoon! Häätäkää nyt joku tuo Sarasvuo pois minun telkkarista!” Arki-iltaisin pitäisi olla aikaa omalle kivalle, mutta näinhän se ei mene. Useimmiten illat menevät stressatessa seuraavaksi päiväksi tehtäväksi tulleita tehtäviä. Toisinaan illat menevät rustatessa tämänkaltaisia tekstejä, joita lukiessa ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Yleensä heitän pyyhkeen kehään viimeistään muutaman tunnin pakerruksen jälkeen ja keksin hyviä tekosyitä, miksi en ollut saanut tehtävää ajoissa valmiiksi. Kun en vietä aikaani miettien kouluhommia, saatan istahtaa pianon ääreen harjoittelemaan jotain uutta teosta. Tämäkin usein loppuu kuin seinään, kun ensimmäisen kymmenen minuutin aikana en saa kappaletta kuulostamaan samalta kuin ammattimuusikot. Vielä tuskaisempaa on, jos yritän kirjoittaa omaa musiikkia, mutta en saa siirrettyä ääniä päästäni paperille. Myönnän kyllä, että kuulen ääniä päässäni. Näiden äänien johdattelemana saatan myös luoda esimerkiksi tietokoneella jotain tekotaiteellista, joka todennäköisesti järkyttäisi suurimman osan tämän tekstin lukijoista.

19


Aivan päiväni päätteeksi heitän kaikki neljä peittoani ja neljä tyynyäni sänkyyn, ja sukellan delfiinimäisesti niiden sekaan. Noina hämärinä ja pitkinä yön tunteina saatan katsella televisiosta jotain täysin uskomattoman järjetöntä tosi-TV-ohjelmaa tai sitten lukea hetken vaikkapa Raamattua. Ei ole päivää, jolloin en ajattelisi ennen nukahtamista: pian tämä kaikki alkaa alusta, huomenna se taas on: v*tun arki. Olli-Juhani Piri

Allekirjoittanut nauttimassa maukasta ateriaa Snellmania-ravintolassa.

Aamuisin laahustan yliopistolle nuutuneena ja täysin valmistautumattomana päivän koitoksiin.

Viittasin kerran ja luulin vastaavani oikein. 20


Raiteiden takana kerran Siellä missä arki lakkaa olemasta Sinä päivänä kaikki oli harmaata. Kaduilla oli jo pimeää, taivas oli kelmeän valkoinen, ja harmaa räntä kasteli halkeillutta asvalttia. Joka puolella oli mustaa betonia, ruskeaa betonia, harmaata betonia, eikä ketään näyttänyt kiinnostavan. Linja-auto kulki eteenpäin kuin auton alle jäänyt koira, ontuen ja keinahdellen. Kaduilla oli ihmisiä, mutta he katsoivat toistensa ohitse, eivät pysähtyneet tervehtimään tai edes etsimään taskuistaan sytytintä. He vain juoksivat, eikä heillä ollut suuntaa. Oli vain katu ja räntä ja väritön taivas, lantteja nyhtävät kerjäläiset ja asteittain tummeneva pimeys. Vaelsin kaupungin lävitse, ja jokaisella askeleella se tuntui muuttuvan hiljaisemmaksi, kaukaisemmaksi. Aivan kuin tahtoisi huutaa, mutta ei saisi henkeä. Väistin ihmisiä vain siksi, etteivät he tuntuneet näkevän minua. Heidän olisi helppo kävellä ylitseni, astua minut littaan kuin seinän raosta mönkineen muurahaisen, koska minä olin vain savua ja harmaata lasia. Minut voisi rikkoa, eikä silläkään olisi mitään väliä. Suljin raskaan metallioven takanani ja avasin postilokeroni parhaat päivänsä nähneellä avaimella. Kirjekuoret olivat vastenmielisen ruskeita, aivan kuin niille olisi kaatunut kahvia, jota kukaan ei jaksanut pyyhkiä pois. Kumarruin hieman alemmas ja otin postit myös lokerosta, joka kuului alakerran kutojamummolle. Hän ei koskaan lakannut kutomasta, vaikka hänen sormensa olivat reumaattiset ja kammottavasti käpristyneet. Jos olisin vielä jaksanut uhrata ajatuksiani jonkun toisen elämälle, olisin saattanut miettiä, miksi kutominen oli hänelle sellainen pakkomielle. En kuitenkaan jaksanut, sillä kenenkään elämä tuskin voisi olla sen merkityksellisempää, miltä minusta tuntui. Kaikki oli yhtä samaa, kylmää ja helposti hajoavaa massaa. Painoin postilaatikon kiinni ja kiipesin portaat yläkertaan. Joku oli tiputtanut käytävään kirjavan lapasen. Sekin näytti siltä kuin tahtoisi paeta. Vastapäätä asuntoni ovea istui pieni tyttö, jonka hiukset olivat takussa ja jonka paitaan oli sotkeentunut purkkaa. Hänen vierellään makasi suuri, harmaa koira. En minä pelännyt koiraa, vaan tytön harmaita silmiä, jotka eivät edes itkeneet. Ne vain olivat, niiden katse oli tyhjä ja musta ja sumuinen. En sanonut tytölle mitään. Asunnosta kuului korotettuja ääniä, huutoa ja loputonta mekastusta. Olin iloinen siitä, etteivät he tällä kertaa riidelleet yöllä. Tyttö pärjäisi kyllä käytävässä, minä taas en selviäisi ilman unta. Sujahdin sisään asuntooni ja tipautin avaimet eteisen pöydälle. Jätin takkini naulaan, kenkäni vierekkäin ovelle, katsoin itseäni peilistä niin kuin aina. Otin muutaman askeleen keittiöön, kaadoin itselleni vettä, tiskasin, tein ruokaa. Kaikki oli niin kuin aina ennenkin, mutta päivä päivältä tiskit muuttuivat likaisemmiksi, vesi harmaammaksi ja askeleet vaivalloisemmiksi. Aivan kuin olisi tarponut juoksuhiekassa, joka ei koskaan imenyt minua kokonaan. Se vain pitkitti kärsimystäni, pakotti ottamaan askeleen toisensa perään. Suljin silmäni ja kuulin, kun naapurin taiteilija hyräili käytävässä soinnutonta, ivallisesti nauravaa sävelmää. * * * * * * Linja-auto oli täynnä ihmisiä, jotka eivät välittäneet. Edessäni istui vanha nainen tyttärensä kanssa. Nainen puhui tauotta, hänen sanansa puuroutuivat innosta raskaiksi kimpuiksi. Tytär näytti väsyneeltä, siltä kuin tahtoisi päästä äidistään eroon. Työntää hänet ulos autosta ja vain juosta.

21


”Siittä mie kuulin setävainaalta, siis siittä junasta joka tullee sinne vanahalle ratapihalle. Siinä on kaikkia kauniita värejä ja siihen voi noussa vaan sillon, jos oikiasti tarttee sitä. Että jos tylsää on niin sillon vaan noussa siihen junnaan.” ”Älä nyt, äiti, nuo on vaan nuita mettämiesten juttuja.” ”Kyllä mie ittekkin sen junan olen nähänyt, ja ihan totta se on.” * * * * * * Nainen sanoi vielä jotain, mutta en enää kuunnellut. Sisimmässäni oli herännyt jotain, mitä en ollut tuntenut pitkiin aikoihin. Jotkut saattaisivat sanoa sitä toivoksi, mutta minulle se oli viimeinen mahdollisuus päästä irti juoksuhiekasta. Sydämeni lepatti kuin piikkilankaan juuttunut varpunen, enkä saanut ajatuksiani irti junasta. Junasta, jossa oli kauniita värejä. Sen oli pakko olla minulle tarkoitettu. Katsoin, kun vanha nainen ja hänen tyttärensä nousivat autosta. Tytär näytti nololta, vilkuili ympärilleen ja käski äitiänsä kävelemään nopeammin. Hän ei uskonut mahdollisuuksiin. Nousin linja-autosta seuraavalla pysäkillä ja avasin kädet täristen kotitaloni oven. Naapurista kuului taas riitelyä, mutta tyttöä ei näkynyt. Joku oli sotkenut käytävän harmaaseen kuraan. Ensimmäistä kertaa minusta tuntui, että juoksuhiekka oli napannut jalkani hieman syvemmälle. * * * * * * Yö oli musta ja armoton, kun kävelin hiljaisen kaupungin läpi. Vanha ratapiha sijaitsi aivan kaupungin laidalla, enkä ollut koskaan pitänyt paikasta. Siellä asui tukahduttava hylätyn tuntu, kaikki oli rikottua ja ruosteista, naulat törröttivät seinistä kuin valmiina lävistämään jonkun varomattoman kulkijan. Pakkanenkin tuntui satuttavan siellä pahemmin kuin muualla. Tiesin kuitenkin, että ratapiha olisi minun ainoa mahdollisuuteni. Se pelotti minua, koska yö oli siellä mustempi, taivas tähdettömämpi kuin muualla. Silti minä menin, sillä heikosti lepattava sydämeni ei kestänyt enää sementtitalojen harmautta. En tiennyt, olisiko siellä junaa, mutta jollakin typerällä tavalla tahdoin uskoa niin. Minun olisi päästävä kirkkaanvärisen junan kyytiin, koska tarvitsin sitä. Ja se tarvitsi minua. Ratapiha hohkasi värähtelevää, tummaa valoa. Sen rakennukset seisoivat tyhjinä, eikä niissä ollut yhtäkään ehjää ikkunaa. Jotkin niistä oli rikottu vastikään, lasinsirpaleet hohtivat lumella viattomina ja runneltuina. Seisahduin raiteiden vierelle odottamaan. Juna tuli pian, hitaasti ja pehmeästi se pysähtyi raiteiden vierelle. En ollut koskaan elämässäni nähnyt niin montaa väriä, niin montaa kaunista sävyä ja tanssivaa spektriä. Juna valaisi koko ratapihan, sen värit heijastuivat hangella makaavista sirpaleista ja tuntuivat herättävän rakennukset eloon. Kuitenkin siinä oli myös jotain pelottavaa. Lasista heijastuvissa väreissä oli jotakin väärää ja tuntui, etteivät ne pitäneet minusta. Niiden valo poltti selkääni talvitakista huolimatta, mutta en uskaltanut empiä. Astuin junaan, ja valo oli poissa. * * * * * * Kun avasin silmäni, en ensin nähnyt mitään. Lattia allani oli kylmä ja rosoinen, eikä missään näkynyt niitä värejä, joista olin niin syvästi lumoutunut. Nousin istumaan ja etsin ympäriltäni jotakin merkkiä siitä, että olin edelleen olemassa. Junavaunu oli musta ja hiiltynyt, penkit olivat lahonneet väsyneiksi hahmoiksi halkeilleelle lattialle. En pystynyt löytämään yhtäkään väriä: kaikki oli vain mustaa, harmaata, hiiltynyttä ja kuollutta. Katsomatta taakseni kiipesin pois junasta. Metsä ympärilläni oli liikkumaton kuin maalaus, en pystynyt näkemään kuuta, en ainuttakaan tähteä taivaalla, joka ympäröi minut kuin ansaan. Junan viereltä löysin polun, jota lähdin seuraamaan. En tiennyt miksi, mutta minusta tuntui kuin metsä olisi kuiskannut nimeäni.

22


Polun päässä avautuva kaupunki ei ollut enää harmaa, sementtiseinäinen loukko, vaan jotain aivan muuta. Se oli pikemminkin sininen, yhtä vähän paikalla kuin aamunkoiton harmaja valo. Kaduilla ei näkynyt ainuttakaan ihmistä, mutta tyhjiä ne eivät olleet. Joka puolella makasi ruostuneita autoja, ojissa polkupyöriä, joiden renkaat oli puhkottu. Kaikki näytti hylätyltä ja yksinäiseltä, kaupunki kuolintuskissaan huutavalta eläimeltä. Kiirehdin askeliani, en tahtonut katsoa hävitystä ympärilläni. Vasta kotiovella uskalsin seisahtua. Kerrostalo oli harmaa kuten aina, ja uskoin, ettei kaaos yltäisi sen seinien sisäpuolelle. Siellä minua odottaisi se uusi, värikäs, kaunis elämä, jonka junan seinissä kiiltelevät spektrit olivat minulle luvanneet. Astuin sisään ja huomasin yllätyksekseni hymyileväni. Hymy vaipui kasvoiltani, kun jalkani tapasivat kylmän betonilattian. Jokin oli sittenkin väärin, kammottavan väärin. Kiirehdin portaat ylös ja pimeiden käytävien läpi, mustien ovien ohitse. Ovet eivät tuntuneet enää siltä, että tahtoisin avata niistä yhtäkään. Eivät kodilta, vaan joltain muulta. Ne olivat tuhansia tummia silmiä, jotka seurasivat minua. Käytävät hengittivät minun nimeäni aivan kuin maistellen, hitaasti ja tahdissa. Ne valmistautuvat syömään minut. Ajatus oli järjetön, mutta selkeä. Paniikki raapi selkääni terotetuilla kynsillään, kun betoni veti henkeä ja valmistautui repimään minut kappaleiksi. Tahdoin pois. Minä pelkäsin. Työnsin avaimen lukkoon. Se katkesi naksahtaen. Joka puolella seinät kurottautuivat koskettamaan minua. Niillä ei ollut käsiä, vaan kammottavat tyhjät suut, jotka olivat täynnä harmaata hiekkaa. Lattia vajosi. Se tahtoi minut, enkä voinut muuta kuin odottaa. Katkennut avain putosi kilahtaen lattialle, joka oli muuttunut oikeaksi, tahmeaksi juoksuhiekaksi. Sitten talo nielaisi minut. * * * * * * Ympärilläni tuoksui myski. Seisoin alakerrassa, vanhan ompelijanaisen asunnossa. Kaikki oli ennallaan lukuun ottamatta pöydällä olevaa liinaa. Siinä ei ollut enää keltaisia leinikkejä. Kuviot olivat kadonneet, peittyneet punertaviin tahroihin. Vanha nainen istui pöydän ääressä, hänen kalpeat kyntensä olivat venyneet pitkiksi, teräviksi sirpeiksi. Hän yritti neuloa, mutta kynnet tunkeutuivat ompeluksen lävitse ja repivät siihen ammottavia reikiä. Nainen oli viiltänyt itseään kasvoihin, naarmut hohtivat mustina aamunkoiton kalpeassa valossa. ”Auta tyttö, tämä pittäis saaha valmiiksi.” Nainen nosti neulostaan. Se oli täynnä mustia muurahaisia, jotka söivät lankaa. Niistä lähti vastenmielinen, sähisevä ääni. Peruutin tiskipöydän luokse ja hapuilin käteeni sakset. Ne sulivat käsiini, metalli poltti sormiini leimuavia rakkkoja ja valui lattialle kelmeiksi lammikoiksi. Vanha nainen alkoi kirkua. Hän nousi seisomaan niin äkkinäisesti, että puinen tuoli kaatui kolahtaen. Hän kirkui ja kirkui, kirkui niin että huone tuntui olevan täynnä raapivaa ääntä. Hän horjahteli lähemmäs reumaattisilla jaloillaan ja huitoi minua kynsillään. En päässyt pakoon. Kynsi viilsi kuin viikate, teki käsivarteeni mustan juovan. Muurahaiset rapisivat lattialle. Tunsin niiden olemattoman painon jaloillani, kunnes huone katosi. Olin jälleen käytävällä, joka sykki ja hengitti kiivaammin kuin vielä hetki sitten. Sen ääni oli kaikkialla: vinkuva, kimeä ja kaikin tavoin väärä. Ompelijamummon kirkuna kaikui vieläkin korvissani, ja kaikkialla leijaileva hiekka sai silmäni vettymään. Otin pari haparoivaa juoksuaskelta siihen suuntaan, missä luulin ulko-oven olevan. Joka puolella todellisuus oli muuttunut harmaaksi, sykkiväksi massaksi, enkä tiennyt, oliko oikeaa suuntaa enää edes olemassa. Hetken kompasteltuani näin kuitenkin ihmisen. Paniikin 23


haavauttama mieleni täyttyi hetkeksi helpotuksella, ja lähempänä huomasin, että hahmo oli naapurissani asuva taiteilija. En ollut varma hänen nimestään, mutta olin usein kuullut hänen hyräilevän käytävässä. Olimme vaihtaneet turhia, merkityksettömiä latteuksia säästä ja hänen tauluistaan. ”Auta mua, ole kiltti.” Sanat livahtivat huuliltani ennen kuin ehdin harkita niitä, ja ääneni kuulosti vieraalta ja oudolta. Taiteilija kääntyi puoleeni. Hänen silmänsä olivat vain tyhjät, valkoiset aukot kalpeissa kasvoissa, joita reunusti viikkojen parransänki. Astuin askeleen taaksepäin, mutta en voinut lakata katsomasta miehen kasvoja, jotka eivät olleet kasvot ollenkaan. Ne vain olivat. ”En löytäny mistään punasta maalia”, taiteilija sanoi ja kohotti käsissään olevaa ämpäriä näyttääkseen minulle sen sisällön. Harmaa metalliämpäri oli täynnä punaista nestettä, johon taiteilijan kädet olivat sotkeentuneet kyynärpäitä myöten. Seinä oli täynnä kirjoitusta, horjuvat kirjaimet näyttivät lapsen piirtelemiltä. (VaaraVAARAvaaraVAARAvaara) Käännyin ympäri ja juoksin kovempaa kuin olin koskaan ennen juossut. Lattia tuntui pettävän allani. Ryntäsin takaisin ovelleni, vaikka tiesin, ettei sitä enää olisi. Toisella puolella käytävää istui pikkutyttö harmaan koiran kanssa. Hän katsoi minua suurin, valkoisin silmin. Maassa tytön vieressä oli pieni paperiveitsi. Sellainen, jolla kirjekuoret viilletään auki. Veitsi oli tumma kuivuneesta verestä. ”Siellä ei enää riidellä yhtään”, tyttö sanoi ja hymyili kammottavaa irvokasta hymyä, joka levitti suupielet silmiin asti. Asunnon ovi oli raollaan. En tahtonut astua siitä, mutta tytön hymy pakotti minut. Ovi aukesi narahtaen. Sisällä oli pilkkopimeää, vain käytävän kelmeä valo lepäsi sen nurkissa. Syvemmältä asunnosta kuului kumeaa murinaa ja ääniä, jotka toivat mieleen petolauman taistelemassa saalistaan. Keittiön lattialla makasi runneltu hahmo. Se oli varmasti joskus ollut mies, mutta nyt vain revittyä lihaa, päivällistä. Koirat nostivat katseensa, kun astuin huoneeseen. Valo tanssi niiden valkeissa silmissä. Painoin selkäni seinää vasten ja toivoin, että se jälleen vetäisi minut sisäänsä. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Koirat 24


suljin silmäni. En edes huomannut, kun nyrkkiin pusertuneet sormeni aukesivat, ja puhelimeni putosi niiden välistä pyörteilevään lumeen. Viimeiseksi kuulin, kuinka hahmot lähestyivät pimeässä.

katsoivat minua, ja niiden kuonot kiilsivät verestä. Vedin värisevin käsin puhelimen taskustani ja soitin ensimmäiseen numeroon, jonka vain saatoin löytää. Puhelin ei hälyttänyt. Sen sijaan alkoi kuulua etäinen sävelmä, laulu, Bobby McFerrinin vanha kappale. Musiikki lainehti sävelestä toiseen, ja laulaja toisti samoja säkeitä uudestaan ja uudestaan.

*

*

*

*

*

*

(Don’t worry, be happy/cos when you worry, your EPILOGI face will frown and that will bring everybody down/ ”Kato, joku on hukannu kännykkänsä.” Kaksi so don’t worry, be happy) juuri ja juuri teini-iän saavuttanutta poikaa En saisi apua, tiesin sen nyt. Tämä outo uusi pysähtyi sotketun bussipysäkin vierelle. Toinen maailma söisi minut, enkä voisi sille mitään. heistä kumartui ja nosti puhelimen maasta. Ryntäsin takaisin käytävään, jonka ilma oli sakea ”Ei se toimi, tuommonen vanha paska muutenkin.” hiekasta. Portaiden yläpäässä seisoi musta koira, ”Katotaan”, poika totesi ja huomasi pian ihmeekseen, joka raahasi postinkantajaa jalasta syvemmälle että puhelimen näyttöön syttyi kuin syttyikin väsynyt, käytävään. Lattia oli punainen verestä, ja sitä mukaa, vihreä valo. Hän vilkaisi ystäväänsä voitonriemuisesti. kun pääsin lähemmäs portaita, taakseni ilmestyi ”Onko siellä mitään numero, johon vois soittaa? ihmisiä. Heidän luomettomat silmänsä seurasivat, Joku tyyppi varmaan haluu kapulansa takasin.” kun vihdoin saavutin portaat. Veri oli tehnyt ne Poika etsi numerovalikon, mutta hänen kasvoilleen liukkaiksi, enkä muistanut varoa askeliani. Kaaduin nousi hämmentynyt ilme. Valikossa oli vain päistikkää portaat alas, suoraan läpipääsemättömään yksi nimi, joka toistui kerta toisensa jälkeen. hämärään. ”Vaara? Mikä vitun nimi se on?” Toinen poika kurkki ystävänsä olan yli. ”Soita siihe.” ”Emmä tiiä, pitäiskö vaan viiä tää johonki.” ”Soita nyt, pelkuri!” Poika kohautti olkiaan ja painoi vihreää luuria. Hetkeen ei tapahtunut mitään. Sitten puhelimesta alkoi kuulua särkynyt, vääristynyt musiikki. Samat säkeet aina vain uudestaan. Jokin niissä pelotti poikaa, mutta hän ei silti laskenut puhelinta korvaltaan. Hetken kuluttua musiikki lakkasi, ja puhelin alkoi kirkua. Ääni ei muistuttanut vähääkään ihmisen ääntä, ei oikeastaan mitään olemassa olevaa ääntä. Poika pudotti pelästyksissään puhelimen, ja se kopsahti ontosti pysäkin pleksiä vasten. Kirkuna ei silti loppunut, ja hetken aikaa toinen pojista oli näkevinään pysäkin varjossa hahmon, jolla oli veriset vaatteet ja jäätynyttä lunta hiuksissa.

* * * * * * Kipu leikkasi lävitseni hallitsemattomina aaltoina. Se tuntui silmäluomissa asti, kuristi kurkkuani ja pakotti ajatukseni toistensa ympärillä tanssiviksi kaariksi. Raahauduin lattian poikki kohti ovea, joka vuoroin kasvoi ja pieneni, vääristyi ja muuttui jälleen normaaliksi. Käänsin päätäni ja näin silmäkulmastani hahmot, jotka olivat ryhmittyneet portaisiin vieri viereen. Alimmalla portaalla seisoi pikkutyttö, jonka kasvoilla oli edelleen se sama, vääntynyt hymy. Vain vaivoin sain vedettyä itseni pystyyn ovea vasten ja kompastelin ulos talviseen pimeyteen. Uusi, vastasatanut lumi sotkeentui vereen askeleideni jäljessä, enkä tiennyt, oliko veri minun vai käytävään raadellun postinkantajan. Maailma heittelehti puolelta toiselle, ja sen ennakoimaton liike kaatoi minut. Käperryin mustilla graffiteilla kirjaillun bussikatoksen seinää vasten ja

Katri Kiurujoki 25


Kyösti Sinä hyhmäisen harmaana tiistaina aamukahvin musta pyörre imi puoleensa Kyöstin synkkiä ajatuksia. Aamua oli ehtinyt kulua vasta vessareissun verran, mutta viittäkymmentä

käyvä mies olisi jo mieluusti palannut takaisin vällyjensä väliin autuaaseen horrokseen. Tämä aamu ei tuntunut siltä, jota Kyösti odotti. Hänellä oli nimittäin jo pitkään ollut tunne, että jotain olisi tapahduttava ja pian. Jokin käännekohta. Oli vaikea sanoa, oliko se vain uuvutetun mielen viimeinen toivon jämäpala, vai jokin alitajunnan mystinen enne. Kyösti kuitenkin vartoi lapsen lailla sitä tuntematonta ihmeellistä asiaa, jonka koittoa odotellessa hänen oli vaellettava läpi tämän pettymysten usvan, jollaisena hän tällä hetkellä näki siihenastisen elämänsä. Pienen vuokrayksiön ikkunan alta kuului katkeamattomana ohihuristelevien ajoneuvojen tasainen pörinä. Kyösti tuijotteli ruokapöydällä lepääviä karheita kämmeniään ja toisteli itselleen mielessään, kuinka helvetin väsynyt hän olikaan. Tästä lauseesta oli vuosien saatossa tullut hänelle itseään toteuttava, joskin kumman lohdullinen mantra, jota Kyösti vaali tietäväisenä kuin suurtakin henkilökohtaista oivallusta. Ikävä kyllä hänen vaimonsakin oli alkanut vuosien toiston lamauttamana uskoa, että tämä tässä oli helvetin väsynyt mies. Niinpä vaimosta oli tullut pian entinen vaimo. Avioeron myötä Kyösti oli uskonut lopulta päässeensä väsymyksensä alkuperäisestä syystä, ja olikin ryhtynyt pian vapauden huumassa valmistelemaan mielestään erityisen hauskoja kaskuja työpaikkansa ruokalan emännän hymyn houkuttelemiseksi. Pian Kyösti oli uskonut rakastuneensa noihin keitettyjen perunoiden yllä tuikkiviin ruskeisiin silmiin. Lopulta hän oli kuukausia lempeään kasvatettuaan tullut siihen lopputulokseen, että firman pikkujoulut eivät syyttä ole perinteisesti asialinjalta lipsumisen ja rajojen ylittämisten juhla. Rohkaistuaan itseään ensin pippaloiden boolilla hieman turhankin pontevasti hän oli päätynyt kiusallisen hellyttävällä soidintanssilla tarjoamaan itseään. Vaikutus ei ollutkaan sitten ollut aivan toivotunlainen. Sydän murusina ja laskuhumalan tehostaessa tyhjää oloa niin vatsanseutuvilla kuin sielussakin, Kyösti oli laahustanut juhlista yksin kotiin. Seuraavana aamuna hän oli herännyt eteisen lattialta pää kenkätelineen suojissa. 26


Krapula oli mennyt parissa päivässä ohi, mutta sen moraalinen versio oli viipynyt pitempään ja alkanut helpottaa vasta kuntosalin nyrkkeilysäkin mukiloinnin myötä. Pari viikkoa tiukkatahtista säkin pahoinpitelyä oli palauttanut Kyöstin toistelemaan vanhoja totuuksia sinä ankeana tiistaina, jolloin hänen omat ennustuksensa menivät pieleen. Juotuaan puolet haalistuneesta kahvista hän vetäisi kamppeet niskaansa ja nappasi postiluukkuun juuttuneen lehden mukaansa työntyessään ovesta ulos. Heti ensimmäisissä portaissa kipu iski Kyöstiin. Aivan kuin joku olisi yrittänyt työntää tylsää lyijykynää hänen rintakehästään läpi. Kyösti hieraisi rintaansa ja jatkoi uhkaavasta tunteesta huolimatta rappusia alas. Ennen kuin hän pääsi ulos alaovesta, oli outo kipu alkanut levitä hänen toiseen käsivarteensakin vaikeuttaen salkun kantamista. Ulkona hyinen merituuli sivalsi totuuden Kyöstin tajuntaan: hän oli keskiikäinen mies, eikä ollut koskaan sen kummemmin pitänyt huolta itsestään. Hänen kipunsa sopi täsmälleen yksiin naapurin Maurin toissakesäisten oireiden kanssa. Ja Maurin nykyinen osoite oli hautuumaalla. Kyösti veti ilmaa keuhkoihinsa yhä kiivaammin ja kiivaammin, mutta tunsi silti tukehtuvansa. Tämän oli oltava sydänkohtaus. Mitä pitäisi tehdä? Soittaa ambulanssi? Oliko jo liian myöhäistä? Tähänkö tämä elämä loppuikin? Ei tämä voinut olla tässä! Paniikki iski Kyöstin polvilleen sohjoon nopeammin kuin yksikään mafioso pesäpallomailan kanssa olisi kyennyt. Hänen näkökenttänsä sumeni, hän haukkoi henkeään pakonomaisesti hytkyen ja yritti hädissään huutaa apua. Juuri ennen tajuttomuuden lohdullista vaippaa hän ehti havaita luokseen juoksevan auttajan lenkkarit.

*

*

*

Kyöstin haki sairaalasta lankomies uudella mersullaan. Kuskin jaaritus uudenkarhean menopelinsä hienoista ominaisuuksista taukosi ainoastaan pakollisten hengenvetojen ajaksi, mutta senhetkinen selitys hierovista penkeistä ei saavuttanut ollenkaan Kyöstin ymmärrystä. 27


Ajatukset kiisivät hänen aivoissaan samaan tahtiin ikkunassa ohivilahtavien maisemien kanssa. Lääkäri oli sanonut, että kipu johtui kylkirustojen tulehduksesta. Ei kuulemma ollut edes kovin harvinainen oireyhtymä. Uhkaavampaa tilanteessa oli ollut potilaan paniikki ja pyörtymiseen johtanut hyperventilointi. Lääkäri oli jaksanut selostaa enemmänkin asiakkaansa yleisestä terveydentilasta ja siihen tehtävistä parannuksista, mutta Kyösti oli lakannut keskittymästä kuultuaan lauseet ”ei hengenvaarallinen” ja ”lääkkeillä hoidettavissa”. Muuttuneen miehen silmissä koti näytti erilaiselta kuin aamulla lähtiessä, vaikka Kyösti ei osannutkaan selittää mistä se johtui. Eteisessä hän huomasi liikettä sivullaan, ja tajusi katselevansa omaa kuvajaistaan sormenjälkien kirjomasta peilistään. Tyytyväinen virne kohosi uudelleensyntyneen miehen sänkiseen naamaan ja kuvajainen vastasi hymyyn. Kyösti oli tiennyt sen. Hän oli koko ajan oikeassa odottaessaan, että jotain tapahtuisi. Hän oli aavistanut tämän päivän koittavaksi, ja lopulta kärsivällisyys oli palkittu. Ja nyt hän viimein ymmärsi, että kärsivällisyyden täytyi juurikin olla se hänen tärkein ominaisuutensa, se ominaisuus, jonka avulla hän valloittaisi maailman ja tekisi jos ei suuria niin ainakin keskisuuria tekoja. Voitokas liikehdintä näytti hyvältä peilissä. Kyösti aikoi levittää hyvää ominaisuuttaan menestyksekkäästi muillekin elämänsä osa-alueille. Pitkäjänteinen sinnikkyys pulppusi riemuna hänen sittenkin elinvoimaisissa suonissaan. Hän aloittaisi hyväksi todetun väsytystaktiikkansa harjoittamisen heti huomenna ja tiesi kyllä mistä aloittaisi. Liika aktiivisuus oli selkeästi aiheuttanut ensimmäisen erän tappion emännän iskemisessä. Tällä kertaa Kyösti kuitenkin tiesi paremmin.

Anne Airisniemi

28


Piikkejä, pillimehuja ja ihan tavallista arkea Kasari höyryää liedellä, ja keittiössä leijailee herkullinen tuoksu. Vielä vähän lisää mausteita, niin kanawokki on valmis. Kun lautaset ja haarukat ovat löytäneet paikkansa pöydältä, Juho, 23 mittaa vielä verensokerinsa ja pohtii paljonko pistäisi pikainsuliinia ateriaa varten. Hän lataa pistokynäänsä kuusi yksikköä, ja ruokailu voi alkaa. Insuliinin pistäminen ja verensokerien mittaaminen kuuluvat Juhon arkirutiineihin, sillä hän sairastaa 1-tyypin diabetesta.

Diabetes osaksi elämää jo lapsena

tuli purettua tietenkin vanhempiin. Muistan, kuinka teippasin kerran suuttuneena huoneeni oveen lapun, jossa luki: En ole vähäruokainen. Onneksi hoidot ovat tulleet nykyään helpommaksi, eikä ruokavalionkaan tarvitse enää olla yhtä tiukka, Juho kertoo kaataessaan lisää maitoa juomalasiinsa. Juhon ollessa lapsi hänen vanhempansa kantoivat päävastuun diabeteksen hoitamisesta. Alusta alkaen Juho sai myös itse olla mukana pistämässä insuliinia ja mittaamassa verensokereita. Pikkuhiljaa vastuu siirtyi hänelle itselleen, ja yläkouluikäisenä hän alkoi huolehtia hoidostaan kokonaan itse. Juho kokee, että vanhempien välittävän ja huolehtivan otteen ansiosta hän on saanut harjoitella diabeteksen hoitoa turvallisesti, eikä hänen ole koskaan tarvinnut olla yksin asian kanssa.

Juho sairastui diabetekseen ollessaan vasta kuusivuotias. Hän on kantanut sitä mukanaan jo niin kauan, ettei osaa kuvitella elämää ilman diabetesta, ja nykyään se on luonnollinen osa hänen arkeaan.

Juho muistelee sopeutuneensa diabetekseen lapsena melko nopeasti, vaikka aluksi hänen oli vaikeaa ymmärtää, mitä diabetes ylipäätään tarkoittaa. Sairauteen liittyen heräsi kysymyksiä, ja tuntui lohduttomalta saada tietää, ettei diabeteksesta voi parantua. Kovin pitkäksi aikaa Juho ei kuitenkaan jäänyt murehtimaan asiaa, vaan eli muiden lasten tavoin iloista ja huoletonta elämää. Juho kokee, että diabeteksen kanssakin hän sai elää aivan tavallisen lapsuuden. Kaveripiiri ja koulu ovat aina suhtautuneet sairauteen ymmärtäväisesti, eikä Juhoa ole koskaan kiusattu diabeteksen — Oli hyvä, että vanhemmat välittivät, ja sain takia. turvallisesti opetella diabeteksen hoitamista. Aina diabeetikon arki ei kuitenkaan ole ollut Ikinä asian kanssa ei ole tarvinnut olla yksin. vain mukavaa ja vaivatonta, vaan myös ikäviä Jos he eivät olisi olleet niin hyvänä tukena, en muistoja mahtuu matkan varrelle. Erityisesti usko, että elämä sairauden kanssa olisi sujunut Juholle on jäänyt mieleen jatkuva syömisten näin hyvin. tarkkailu.

”Olen saanut huomata, että

— Lapsena minulla oli käytössä kolmipistoshoito. Hoidon aikana sai syödä vain tietyn verran hiilihydraatteja, ja syömisiä vahdittiin tarkasti. Välillä kiukutti, kun iltapalaksi ei saanut syödä muroja koko lautasellista. Suuttumusta

kyllä elämästä selviää, vaikka

välillä tuleekin vaikeuksia.

29


Sisulla ja suunnitelmallisuudella verensokerit kuriin Juho on sitä mieltä, ettei diabetes rajoita juurikaan hänen arkeaan tai vapaa-aikaansa. Hänellä on samat menot ja aikataulut kuin muillakin: hän opiskelee yliopistolla tietotekniikkaa, ja harrastaa kitaransoittoa, kuntonyrkkeilyä ja ruuanlaittoa. Kaikkea voi tehdä ja harrastaa, kunhan vain muistaa olla suunnitelmallinen ja varautua verensokerien heilahteluihin: mihin tahansa Juho meneekin, mukana on oltava ainakin verensokerimittari, insuliinia ja hätävarapillimehuja matalien sokerien varalle. Diabeetikon tulee pyrkiä pitämään verensokerinsa mahdollisimman tasaisena. Diabetesarkeen kuuluu kuitenkin myös se, että hyvästä hoidosta huolimatta tasapaino voi joskus heilahdella. Juho kertoo, että tällaiset tilanteet tuntuvat usein turhauttavilta ja kuormittavilta. Hän on kuitenkin oppinut, etteivät kiukuttelu ja säälittely helpota tilannetta, vaan hoitoa täytyy jatkaa kärsivällisesti ja sisukkaasti. Läheisten ihmisten tuki ja tarvittaessa lääkärin apu auttavat eteenpäin, jos omat voimat loppuvat.

Vapaa-ajallaan Juho nauttii ruuanlaittoharrastuksestaan. Hän arvostaa terveellistä ruokaa, mutta on myös tyytyväinen, että nykyään diabetesta voidaan hoitaa ilman liian tiukkaa ruokavaliota. Juho kertoo, että sokkitilanteita oli selvästi enemmän silloin, kun hän oli nuorempi. Iän myötä Juho on oppinut tunnistamaan verensokerin laskun jo hyvissä ajoin ja ehtinyt korjata tilanteen syömällä jotakin hiilihydraattipitoista ennen kuin verensokeri laskee liian alas. Läheltä piti -tilanteita on kuitenkin ollut vielä aikuisenakin. Vaikka matalat verensokerit ja sokit ovat hengenvaarallisia, Juho ei kuitenkaan pelkää niitä. Hänen mukaansa muut murehtivat niitä yleensä enemmän kuin hän itse, joskus jopa liikaakin.

Sekä matalat että korkeat verensokerit aiheuttavat välillä päänvaivaa diabeetikolle. Juhollakin on kokemuksia näistä molemmista. Vakavimpia ovat olleet ne tilanteet, kun verensokerit ovat laskeneet niin alas, että ne ovat vieneet hänet tajuttomaksi ja aiheuttaneet insuliinisokin. Tällaisiin tilanteisiin Juho on joutunut muutaman kerran elämänsä aikana. — Viimeisin sokki taisi olla silloin, kun olin yläasteella. Harrastin tuolloin judoa ja olin ollut vyökokeessa, kun taju lähti myöhemmin illalla. Jälkeenpäin en muistanut koko vyökokeesta tai sokista yhtään mitään. Muisti palasi pätkittäin.

— Joskus ihmiset alkavat hössöttää, vaikkei mitään hätää olisi. Ymmärrän kyllä, että tilan30


”Lähtökohtaisesti diabetes ja

teet huolestuttavat, mutta lähtökohtaisesti diabetes ja sen hoitaminen ovat kuitenkin omalla vastuullani. Pyrin hoitamaan diabetesta mahdollisimman hyvin sekä itseni että läheisteni vuoksi.

sen hoitaminen ovat kuitenkin omalla vastuullani. Pyrin hoitamaan diabetesta mahdollisimman hyvin sekä itseni

Myönteisellä asenteella eteenpäin Diabetes kulkee mukana koko ihmisen elämän ajan. Juho uskoo, että diabetes on vaikuttanut siihen, millainen ihminen hänestä on kasvanut. Hän kokee diabeteksen muovanneen häntä huolehtivaisemmaksi, kärsivällisemmäksi ja vastuuntuntoisemmaksi ihmiseksi.

että läheisteni vuoksi.

diabetesta esiintyy suhteellisesti eniten koko maailmassa: sitä sairastaa Suomessa noin 40 000 ihmistä, ja vuosittain diagnosoidaan noin 2000 uutta tapausta. Juho kertoo, että valitettavasti osa diabeetikoista laiminlyö hoitamistaan etenkin sairastumisvaiheessa. Hän arvelee, että vaikka hoitamisen merkitys terveyden kannalta tiedostetaankin, eivät kaikki kykene heti omaksumaan diabetesta osaksi identiteettiään, vaan haluavat ikään kuin kapinoida sairautta vastaan. Välinpitämättömyyttä voi lisätä myös se, ettei hoito aina yrityksestä huolimatta suju niin hyvin kuin haluaisi. Haastattelun lopuksi Juho haluaa rohkaista kaikkia uusia diabeetikkoja ja kannustaa heitä hoitamaan sairauttaan mahdollisimman huolellisesti:

— Toki se on vaikuttanut myös elämänasenteeseeni. Olen oppinut, että mikään asia elämässä, niin kuin esimerkiksi terveys, ei ole itsestään selvää. Toisaalta olen saanut huomata, että kyllä elämästä selviää, vaikka välillä tuleekin vaikeuksia, Juho pohtii. Kaiken kaikkiaan diabeetikon tulevaisuus vaikuttaa valoisalta siinä missä meidän muidenkin. Pitkäaikainen diabeteksen sairastaminen altistaa kuitenkin monille vakaville liitännäissairauksille. Monen korviin tällaiset riskit kuulostavat pelottaville, mutta Juho ei ole erityisen huolissaan tulevaisuudestaan.

— Ei diabetes mukava juttu ole, mutta kyllä sen kanssa pärjää. Kokemuksen kanssa hoitaminen kyllä lähtee luistamaan, kunhan asioille malttaa antaa aikaa, eikä lannistu epäonnistu— Turha noita asioita on liian pessimistisesti misista. Kyllä diabeetikkokin voi elää ihan tapohtia. Paljon vastuuta on ihmisellä itsellään, vallista arkea, ja jo positiivisella asenteella pääkoska hyvällä hoidolla monilta lisäsairauksilta see pitkälle. voidaan välttyä. Jos ongelmia kuitenkin tulee, niiden kanssa on vain elettävä. Onneksi nykyinen hoitojärjestelmä toimii hyvin, ja ongelmat huomataan hyvissä ajoin, ja niihin voidaan Tiina Sassali puuttua ennen kuin tilanne ehtii liian pahaksi. Ruokailun loppupuolella keskustelumme kääntyy vielä Suomen synkältä vaikuttaviin diabetestilastoihin. Maassamme 1-tyypin 31


Mikä 1-tyypin diabetes? 1-tyypin diabetes on sokeriaineenvaihdunnan sairaus, jossa haima ei eritä lainkaan insuliinihormonia. 1-tyypin diabetekseen sairastutaan yleensä jo lapsena, mutta aikuinenkin voi sairastua. Sairastumisen syitä ja ehkäisykeinoja ei toistaiseksi tunneta, mutta uutta tutkimusta aiheesta tehdään jatkuvasti. 1-tyypin diabetesta hoidetaan insuliinilla, jota annetaan joko pistoksilla tai pumpulla. Hoito kestää koko elämän ajan ja on välttämätön elintoimintojen turvaamiseksi. Hoitamattomana diabeetikon verensokeriarvot ovat jatkuvasti koholla, eikä sokeri pääse vapautumana verestä soluille. Pahimmillaan liian korkea verensokeri aiheuttaa hengenvaaralliseen happomyrkytykseen. Liian korkean verensokerin lisäksi myös liian matala verensokeri on ihmiselle vaaraksi. Mikäli verensokeri laskee liian alas, voi seurauksena olla tajuttomuus ja insuliinisokki, joka voi hoitamattomana johtaa jopa kuolemaan. Huono diabeteksen hoitotasapaino vahingoittaa verisuonia, sydäntä ja hermostoa, jotka latistavat diabeetikon erilaisille lisäsairauksille, kuten silmän verkkokalvon pohjan muutoksille, aivoinfarktille sekä jalkahaavaumille. Pahimmillaan seurauksena voi olla jopa pysyvä sokeutuminen ja raajojen amputaatiot. Hoidon kehittymisen ansiosta lisäsairaudet ovat kuitenkin vähentyneet. 1-tyyppiä ei tule sekoittaa 2-tyypin diabetekseen: Suomessa 2-tyypin diabetes on diabetestyypeistä yleisin. 1-tyypin diabeetikon haima ei eritä lainkaan insuliinia, mutta 2-tyypin diabeetikon haima kyllä erittää insuliinia, mutta sitä ei ole tarpeeksi suhteessa elimistön tarpeeseen tai sen vaikutus on heikentynyt. 2-tyyppiä voi pyrkiä ennaltaehkäisemään terveellisillä elämäntavoilla. Myös hoitamiseen voi joskus riittää pelkkä elintapojen muutos tai tablettihoito, eikä insuliinipistoksia välttämättä tarvita.

Juho sairastui diabetekseen vuoden 1996 keväällä. Aluksi diabetesta hoidettiin lasten osastolla sairaalassa, mutta jo vajaan viikon kuluttua Juho pääsi kotiin harjoittelemaan hoitamista. 32


Arjen säästöjä? Herään maanantaiaamuun uskomattoman hyvinvoivana: sain nukuttua reippaat kahdeksan tuntia. Kattilassa keitetty, voisilmällä maustettu kaurapuuro kruunaa kiireettömän aamun. Ikkunasta näkyy postikorttimaisen kaunis, talvinen maisema, joka suorastaan houkuttelee lähtemään pyörällä kohti yliopistoa. Voiko ihanammin aamu enää alkaa? Kyllä voi, totean hyvin pian sen jälkeen, kun olen irrottanut pyöräni telineestä: takarengas on puhjennut. Dramaattisen tunnekuohun jälkeen suuntaan katseeni pihaan näkyvälle bussipysäkille. Kivenheiton päässä olevalta bussipysäkiltä lähtee tiheästi busseja yliopistollekin päin. Lähden juoksemaan. Juoksen aina yliopistolle asti, sillä minultahan eivät bussikuskit ryöstä yli kolmea euroa bussilipusta! Luennolle saavun tyylikkäästi myöhässä. Nolouden ja ärtymyksen tunteet vuorottelevat kasvoillani, otsa ja kainalot ovat hiestä märkinä. Puolitoistatuntisen luennon ajan keskityn pikemminkin kuivattelemaan hikipisaroita kuin muistelemaan viron kielen verbintaivutusta. Luennon jälkeen hiki on onneksi miltei kuivunut, hajusta ei voi ikävä kyllä samaa sanoa. Kotimatkalla koukkaan kaupan kautta ostamassa uuden sisärenkaan pyörääni – en todellakaan aio palkata ketään rengasta vaihtamaan. Ilokseni teen kotitien varrelta löytöjä, kaksi tyhjää oluttölkkiä, jotka lisäävät varakkuuttani 30 sentillä. Keskiviikon luennot kärvistelen puuron voimalla. Päivän kruunaa ruokatunti, päivän paras tunti! Ruokajonossa katselen ruokalan a la carte -tiskille, jonka äärellä opiskelijat odottavat herkullisten hampurilaisaterioiden valmistumista. Itsehän en ole tähänastisen opintotaipaleeni aikana suostunut tuplahintaa tiskin ruoasta maksamaan, vaan popsinut menemään 2,60 euron hintaisia, joskus maittaviakin aterioita. Niin teen myös tällä kertaa. Aterioinnin jälkeen kahvihammasta alkaa kolottaa armottomasti. Olen jo nousemassa hakemaan take away -kahvin, kun muistan unohtaneeni pyytää ateriasta kuitin, jolla kahvi irtoaisi muutamaa kymmentä senttiä halvemmalla. Töppäykseni soimaa minua siinä määrin, että päätän selvitä päivän luennoista ilman kahvia. Seuraavan luennon puoliväliin mennessä vireystasoni on niin alhainen, että loppuluento kuluu tasaisesti torkahdellen. Luennoidusta asiasta en osaa kertoa juuri mitään, mutta säästyipähän ainakin rahaa. Torstaina lunta pyryttää vaihteeksi aamusta iltaan. Mahani huutaa ruokaa, mutta jääkaappi loistaa tyhjyyttään. Näkkäripalan voimalla hyppään pyörän selkään, ja lähden taittamaan neljän kilometrin matkaa Citymarkettiin, jossa on paljon mieluisia tuotteita alennuksessa. K-Supermarket olisi ollut kivenheiton päässä asunnostamme, mutta säästän ainakin 22 prosenttia rahojani, kun valitsen hieman pitemmän reitin. Säästöä joka sentti, ne sanovat. Vaatteet lumesta kosteina vaellan suurmarketissa etsien ostoslistalla olevia tarjoustuotteita. Iltapäivän ruuhkaisen pitkät kauppajonot saavat minut epäilemään säästämisen kannattavuutta – olisiko sittenkin ollut järkevämpää asioida lähikaupassa? Kotimatkalla poikkean vielä Lidliin hakemaan maitorahkaa. Vaikka kyseinen rahka muistuttaa hämmästyttävän paljon sementtiä, olisi ollut typerää ostaa 33


rahkaa Citymarketista: Pirkan rahkapurkin kilohinta on 40 senttiä enemmän kuin Lidlissä myytävän Milbona-rahkan. Pienistä puroista kasvaa iso joki, on isäni opettanut. Perjantaiaamuna koen suoranaisen déjà vu -hetken: pyörän takarengas on taas puhjennut! Syvän huokauksen jälkeen alan taluttaa pyörää – ehdin juuri ja juuri viedä sen pyöräkorjaamoon ennen luennon alkua. Korjaamolta alkaa armoton pikajuoksu, joka päättyy tällä kertaa bussipysäkille. Myöhästyn luennolta hieman, mutta hien haistelun sijaan pystyn keskittymään itse asiaan. Seuraavankin luennon asioista jää paljon muistiin, kiitos take away -kahvin, josta tällä kertaa pulitin kiltisti reilun euron. Kotimatkan taitan jalan. Makeanhimo yllättää kesken kävelyn, ja päätän piipahtaa Tokmannissa. Joudun vaikean valinnan eteen: Fazerin sininen suklaapatukka huutaa nimeäni, mutta vieressä olevat Pandan suklaapatukat olisivat huomattavasti halvempia. Lopulta mukaani tarttuu kolmen Fazerin sinisen suklaapatukan lisäksi pussillinen Taffelin sipsejä ja pullo Jaffaa. Olisi kieltämättä tullut edullisemmaksi hakea Prismasta samojen tuotteiden Rainbow-versiot, mutta tänään toimintaani ei säätele säästäminen vaan se fyysinen nautinto, jonka tiedän herkkujen syömisestä saavani. Kävelen kotiin hymyssä suin. Illalla selailen nettikauppojen uutuuksia. Sinikukkainen uutuusmekko on niin ihastuttava, että se on törkeän kalliista hinnasta huolimatta pakko saada. Visa vingahtaa, minä hymyilen. Säästäminen on taitolaji. Penninvenyttäjän on oltava hintatietoinen ja valmis näkemään vaivaa säästämisen eteen. Kitsailijalle tuotteiden laadulla on vähemmän merkitystä – hinta ratkaisee. Säännöllisestä säästämisestä saa selittämätöntä nautintoa, ja pienetkin säästöt tuntuvat merkittäviltä. Vaikka säästämisen ihanuutta ei moni asia peittoa, on säästeliäälläkin niitä hetkiä, jolloin rahan pihistely ei motivoi millään tasolla. Ostamista ja ylipäätään valintoja ei ohjaile silloin säästäminen eikä edes tarve, vaan pikemminkin halu. Silloin tällöin on päästävä Makuuniin, koska kalliista kilohinnasta huolimatta sieltä saatavat irtokarkit ovat voittamattoman maukkaita. Joskus bussikyydistäkin maksaa mielellään sen sijaan, että rasittaisi itseään kävelemällä – etenkin jos sääolosuhteet ovat kaameat. Toisinaan sitä siis kokee paremmaksi vaihtoehdoksi säästää rahan sijasta jotakin aivan muuta, kuten esimerkiksi omia hermojaan tai fyysistä jaksamistaan. Ehkä sen kuuluisan arjen tasapainon löytäminen onkin osittain juuri sitä, että välillä osaa kiristää kukkaron nyörejä mutta välillä myös niitä löysätä. Arjen säästöt – ei niitä voi aina rahassa mitata. Riikka ”Kitsailija” Korri 34


Saksalaista aktiivista arkea Suomessa Kuukauden mittainen vaellus Ruotsissa teki tehtävänsä. Sen jälkeen saksalaiselle opiskelijalle Dani Naumannille, 23, oli selvää, että hän haluaa palata pohjoiseen. Etelä-Saksa sai riittää muutamaksi kuukaudeksi, kun mieli teki Pohjolaan. Naumann oli valmis uuteen elämykseen: hän halusi kokea pohjoisen pimeyden ja kylmyyden. Hän tiesi, että Suomessa osataan hyvin englantia ja englanninkieliset kurssit ovat hyviä, joten valinta osui Suomeen. Naumannin kotiyliopiston entiset vaihto-oppilaat olivat kehuneet raporteissaan Oulua ja Oulun yliopistoa, joten toisena vaihtoehtona ollut Jyväskylä sai jäädä, ja Naumannin vaihtarikohteeksi valikoitui pohjoisempi ja kaukaisempi Oulu. Naumann saapui Ouluun, ja ensimmäiset viikot olivat kaukana tavallisesta arjesta: ensimmäinen viikko oli tarkoitettu orientaatioon, eivätkä tällöin kurssit vielä olleet käynnissä. Samaan aikaan joka paikassa oli juhlia ja muita aktiviteetteja esimerkiksi oman vaihtarikummiryhmän kanssa. Näissä tapahtumissa hän tutustui uusiin ihmisiin. Tällöin piti miettiä myös, keiden kanssa haluaa viettää enemmän aikaa. Kun tapahtumia oli koko ajan, Naumann ei halunnut jäädä mistään paitsi. Vielä kun ensimmäisillä viikoilla ei ollut paljon luentoja, minkäänlaista rutiinia ei tullut. Kun kaikki ympärillä oli uutta, rutiineja ei voinut heti syntyä. Arki kuitenkin lopulta koitti. Luentoja oli enemmän, rutiineja pystyi kehittämään, ja Naumann tunsi oikeasti saapuneensa tänne ja pystyi alkamaan elää. Saksalaisopiskelijan mielestä arkirutiinit ovat sellaisia, jotka toistuvat viikoittain

Aina hymyilevä Naumann ei jättänyt takkiaan naulakkoon edes valokuvaushetkellä.

35


tiettyinä aikoina. Tällöin tietää, mitä minäkin päivänä on luvassa. Nämä tutut toistuvat rutiinit tuovat arkeen tietynlaisen rytmin. Jos tällaisia arkea rytmittäviä rutiineja ei ole, Naumannin mielestä arkeakaan ei ole. Hän kertoo myös, että on tärkeää ensin päättää, mitä arkielämässään haluaa tehdä. Kun on tämän päätöksen tehnyt, näitä asioita alkaa tehdä useammin, jolloin näistä tulee rutiineja. Naumannilta kysyttäessä, millainen hänen tyypillinen arkipäivänsä Oulussa on, hän vastaa: ”Herään, menen yliopistolle luennolle, käyn lounaalla kavereiden kanssa, jonka jälkeen yleensä on toinen luento, jonka loputtua menen kotiin. Lepään kotona, käyn urheilemassa, ja illalla näen ystäviä sekä usein skypetän kotimaahan.” Kuten tutkinto-opiskelijallakin, myös vaihto-opiskelijalla on viikoittain monia luentoja, jotka ovat iso osa arkea. Kotikaupunki Konstanzin yliopistoon verrattuna kurssit ovat erilaisia: ”Kursseilla täytyy tehdä enemmän töitä opintopisteiden eteen. Monilla kursseilla tehdään ryhmätöitä, joista pidän: tällöin tutustuu uusiin ihmisiin sekä joutuu jakamaan omia ideoita”. Opetus saa ruusuja Naumannilta: opetus on henkilökohtaisempaa, opettajat usein muistavat opiskelijat nimeltä, eikä opettajaa tarvitse puhutella sukunimellä. Hänen mielestään opettajat myös panostavat enemmän niin opetukseen kuin opiskelijoihinkin. Mitä koko yliopistoon tulee, Oulun yliopisto vetää pidemmän korren kuin Konstanzin vastaava: ”Yliopisto on organisoitu täällä paremmin, moni asia on rakennettu opiskelijalähtöiseksi. Henkilökunta on mukavampaa ja opiskelijat kohdataan yksilöllisemmin. Tuntuu, että henkilökunta täällä on kiinnostuneempaa opiskelijoista kuin mitä kotiyliopistossani”. Jotta Naumann pysyy järjissään arjen pyörteissä, hän tarvitsee muutamia asioita arkeensa. Ystävät ovat tärkein arkea kasassa pitävä asia. Ilman muita asioita hän pystyisi selviämään, mutta ilman ystäviä ei arjesta täällä Oulussakaan olisi tullut mitään. Liikunnan harrastamista ei sovi unohtaa, ja kun siihen lisätään vielä yliopiston luennot ja kavereiden tapaamiset yliopistolla luentojen yhteydessä, arki rullaa saksalaisopiskelijalla hyvin. Kotimaassaan Naumann teki töitä opintojen ohessa kolmessa eri työpaikassa, muun muassa tarjoilijana. Tämän vuoksi häneltä kysyttäessä arjen eroja Saksassa ja Suomessa, vastausta ei tarvitse kauaa miettiä: ”Arki on erilaista. Täällä minun ei tarvitse tehdä töitä, eikä minulla ole kämppäkavereita. Täällä arkeni on rennompaa, tämä lukukausi on ollut enemmän lomailun kaltaista, ja olen voinut nauttia enemmän elämästä. Olen voinut tehdä pieniä ja isompia reissuja, joihin ei aika riittäisi kotimaassa.” Dani Naumann ei ole pystynyt rakentamaan arkensa rutiineja yliopiston aikataulujen mukaan, sillä ne ovat vaihdelleet viikoittain. Senpä vuoksi kaikki rutiinit ovat yliopiston ulkopuolelta: hän menee tietyille ryhmäliikuntatunneille tiettyyn aikaan, hän katsoo erästä tv-ohjelmaa ystävänsä kanssa joka keskiviikko, hänellä on joka viikko lounas yliopistolla erään ystävän kanssa samaan aikaan ja hän osallistuu vaihtarikummiryhmänsä elokuvailtaan joka sunnuntai. Näistä asioista on rakentunut Naumannin viikkorutiinit. Näistä viikosta toiseen toistuvista rutiineista huolimatta hän ei pidä liian kiinteistä aikatauluista; hän pitää spontaaneista päätöksistä enemmän. 36


Hän esimerkiksi tapaa parhaan ystävänsä joka päivä, mutta he eivät etukäteen päätä päivän tekemisiään: kaikki tapahtuu Naumannille tyypilliseen tapaan spontaanisti. Suomalaisia kiinnostaa aina kuulla, mitä mieltä muiden maiden kansalaiset ovat heistä ja Suomesta. Yksi arkielämän asia ihmetyttää Naumannia edelleenkin: opiskelijat jättävät takkinsa naulakkoon pelkäämättä, että ne varastettaisiin. Myös kävelij��t ja pyöräilijät luottavat suojateiden antamaan turvaan Suomessa aivan eri lailla kuin Saksassa. Pyöräilemällä matkansa taittava Naumann kehuu Oulun ylpeydenaihetta: pyörätieverkosto on hänenkin mielestään loistava. Suomalaiset eivät hänen mielestään puhu ylimääräistä, ainakaan aluksi. Mutta kun heidän kanssaan juttelee hieman enemmän, heistä näkee, että he ovat kiinnostuneita toisen elämästä. Vaikka ihmiset eivät ylimääräisiä puhu ainakaan alkuun, he ovat kuitenkin pohjimmiltaan rehellisiä ja auttavat tarvittaessa. Tästä esimerkkinä Naumann kertoo edellä mainitun takkien naulakkoon jättämisen, sekä sen, kuinka Kauppahallissa myyjä oli suositellut halvempaa poronlihavaihtoehtoa kalliimman sijaan. Tällaista ei koskaan tapahtuisi Saksassa. Meitä Suomessa asuvia riivaa jokavuotinen pimeys, johon olemme kutakuinkin tottuneet. Naumann myöntää, että pimeys on vaikuttanut myös hänen arkeensa: ”Olen aiemmin väsynyt, tunnen itseni laiskemmaksi täällä. En ole niin motivoitunut lähtemään juhlimaan, kun on niin pimeää lähes koko ajan. Ymmärrän, että ihmiset voivat masentua täällä, koska itsellänikin on vaikeaa olla väsymättä”. Kuluneen kolmen kuukauden aikana päivät ovat lyhentyneet, ja koko ikänsä eteläisessä Saksassa asunut Naumann on tästä vaikuttunut: ”Päivät lyhenevät koko ajan, ja jo muutamassa päivässä voi nähdä eron omin silmin. Onneksi lumi satoi vihdoin maahan näin marraskuun lopulla, se sai minut heti tuntemaan itseni virkeämmäksi!” Naumann on löytäny erään arjen piristyksen, joka on yhteinen aina noin reilun 6000 oululaisen kanssa. Hän on nimittäin käynyt katsomassa Kärppien otteita jo puolenkymmentä kertaa syksyn aikana. Hän nauttii niin Kärppien hyvistä otteista, kuin myös kaukalon ulkopuolisista asioista: ”Peleissä näkee hiljaisia suomalaisia kannustamassa, taputtamassa, huutamassa ja kiroilemassa. Kaikki sukupolvet ovat mukana, Kärpät näyttää olevan kaikkien yhteinen asia. Saksassa jääkiekko ei kovin kummoisella tasolla ole, joten on ollut todella mukava nähdä suomalaista urheilukulttuuria läheltä.” Naumann on tätä kulttuuria nähnyt kirjaimellisesti läheltä, sillä eräässä pelissä hän seurasi ottelua ystäviensä kanssa puolen metrin päässä kaukalosta. Miten sitten kolme kuukautta arkea Oulussa eläneenä opiskelijana Naumann ohjeistaisi tulevia vaihto-oppilaita selviämään arjesta? ”Hanki ystäviä, ole avoinna kaikelle ja uusille asioille. Tutustu suomalaiseen kulttuuriin ja yritä kokea mahdollisimman paljon! Kannattaa tehdä joistakin asioista rutiineja, kuten esimerkiksi urheilusta. Näillä vinkeillä arjesta tulee kivaa!” Dani Naumann on malliesimerkki siitä, miten vaihto-oppilasajasta saa kaiken irti. Tämä aktiivinen nuori nainen on hoitanut opiskelunsa esimerkillisesti. Samaan aikaan hän on myös tehnyt asioita, joita hän on halunnut: tästä esimerkkinä tuntien revontulijahdin voitokas päätös. Naumann kuuluu nimittäin niihin harvoihin eteläsaksalaisiin, jotka voivat todeta nähneensä hohtavat revontulet kylmän Pohjolan yössä. 37


Faktalaatikko: Nimi: Dani Naumann Kansallisuus: saksa Ikä: 23 Syntymäpaikka: Neu-Ulm, Baijerin osavaltio Asuinpaikka: Oulu / Konstanz, Baden-Württembergin osavaltio Perhe: äiti, isä, veli, poikaystävä Opiskelee: lingvistiikka Kielitaito: saksa, englanti, ranska, espanja, suomi Harrastukset: tennis, ystävien tapaaminen, leipominen Nyt: vaihto-oppilaana syyslukukauden 2013 Oulun yliopiston humanistisessa tiedekunnassa, suorittaa Scandinavien studies -opintokokonaisuuden kursseja sekä saksan lauseopin kurssin.

Rikupekka Leinonen

38


Olenko minäkin huono äiti? Kirjan nimi: Huono äiti Alaotsikko: tunnustuksia Kirjailija: Sari Helin Kustantaja: Schildts & Söderströms Julkaisuvuosi: 2013 Sivumäärä: 128 Arvostelija: Tarja Pietikäinen Sari Helinin kirjoittama kirja Huono äiti kertoo lyhyesti mutta ytimekkäästi, mitä kaikkea äitiyteen liittyy. Kirjaa voi alkaa lukea mistä kohdasta tahansa. Sari Helin on tunnettu kolumnisti, ja hänet tunnetaan myös blogistaan www.huonoäiti.fi. Äidin arki sisältää ruokintaa, vaatetusta, vaippojen vaihtoa, nukutusta, röyhtäytystä, kylvetystä, imetystä, lohduttamista, hauskuuttamista ja niin edelleen. Oma aika häviää äidin elämästä sillä hetkellä, kun synnytysosastolta palataan kotiin ja kodin ovi laitetaan kiinni. Sari Helin on onnistunut kirjassaan kuvailemaan kaikki mahdolliset äidin tunteet iloineen ja suruineen. Äidin tunneskaala on saman päivän aikana hyvinkin laaja. Hormonit aiheuttavat rajuja mielialanmuutoksia. Itsekin olen itkenyt ja nauranut samaan aikaan kymmenen minuutin sisään. Helin on kirjoittanut osuvasti näistä mielialanvaihteluista. Kirjan tarkoitus on helpottaa äitinä olemisen painetta. Helin muistuttaakin, ettei maailma kaadu pyykkivuoreen, villakoiriin tai räjäytettyyn keittiöön. Lapsille voi opettaa, että villakoirille voi antaa nimiä ja tehdä langasta taluttimia. Itse pidän siisteydestä, joten kirjan luettuani sain henkistä tukea sekasotkun sietämiseen. Siisteydestä tinkiminen on ollut minulle todella vaikea paikka äidiksi tultuani. Huono äiti on avain naisen mieleen hetkinä, jolloin ihminen on todella väsynyt, turhautunut ja yksinäinen. Tällaisia tilanteita tulee jokaiselle äidille ajasta tai paikasta riippumatta. Helin on osannut tuoda äitien arjen esille kyseenalaistamalla samalla ihanteita, joita yhteiskunta luo jokaiselle elämäntilanteelle erikseen. Äitinä oleminen on kovaa työtä, sillä se on työ, joka ei lopu koskaan. Helin muistuttaa, että itselle tulisi olla armollinen ja joissakin asioissa on vain pakko joustaa. Olen itsekin huomannut saman omassa elämässäni. Kolmen kuukauden ikäisen tytön äitinä minun on ollut pakko muuttaa elämänrytmiäni vauvan syntymän myötä.

39


Pahimmat paineet äidit luovat itse itselleen. Vauvan syntymän jälkeen yritetään elää samanlaista elämää kuin ennen vauvaa, mutta hyvin pian huomataan, ettei se enää ole mahdollista. Juuri nämä muutokset on tuotu Huonossa äidissä huumorin avulla esille. Äiti huomaa jossakin vaiheessa rupsahtaneensa tai ainakin tuntee olonsa sellaiseksi, hyvin nukutut yöunet ovat historiaa, syöminen ei ole enää itsestäänselvyys saati ruoanlaitto, seksi ei kiinnosta tai ainakaan se ei mahdu aikatauluun eli toisin sanoin äidistä on tehty kone. Kyseisen koneen on oltava ikiliikkuja, joka toimii ilman polttoainetta. Sari Helin vastustaa tällaista koneistamista. Äitikin on ihminen, jolla on tunteet, halut ja tarpeet. Kukaan ei voi elää pelkästään lapsiaan varten. Helinin teosta mainostetaan oppaana sille, joka haluaa tulla huonoksi äidiksi. Kirjassa mennäänkin heti suoraan asiaan eli vastataan kysymykseen: miten huonoksi äidiksi tullaan? Ironiaa viljellään teoksessa suurella kädellä. Tosikkojen ei siis kannata teosta lukea. Kirjassa luetellaan myös erilaiset äitityypit, joiden olemassaolosta olen kuullut, ja nyt ne luettuani tunnustan olevani sopiva sekoitus uraäitiä, mun lapsi -äitiä, huono äiti -äitityyppiä sekä aavistus jääkiekkovaimoa. Oma analyysi itsestäni on, että olen menettänyt vanhan minäni ja rakennan vasta uutta minää. Kirja avartaa katsetta ja saa huomaamaan, ettei kukaan äiti ole täydellinen. Suosittelen kirjaa kaikille äidiksi aikoville, odottaville ja äidin arkea eläville. Huono äiti on suunnattu ensisijaisesti naisille, mutta suosittelen kirjaa myös miehille. Tämä kirja saattaa pelastaa monta parisuhdetta ja vähentää orastavaa vauvakuumetta. Tarja Pietikäinen

Kuva: FreeDigitalPhotos.net

40


Tiistaissa on suolaa loppu onnellinen. Arjen voi, ja se mielestäni pitäisi, nähdä elämän suolana. Sellaisena tavallisena ja usein aliarvostettuna asiana, jota ilman mikään ei kuitenkaan maistuisi miltään.

Virve Rosti käskee käännösiskelmässään riisumaan pois arkipaidan. En riisu. Uhallani vedän arkipaidan seuraksi vielä pieruverkkarit, kaverin isän kolme kokoa liian suuret collegehousut, jotka ovat täynnä reikiä ja maalitahroja. Minä nimittäin satun nauttimaan arjesta. Nykyaika mustamaalaa arkea jatkuvasti. Viikolle sijoittuva päivä mielletään harmaaksi, mauttomaksi kaurapuuroksi ja viikon vanhaksi maksalaatikoksi. Ihmiset odottavat viikonloppua kuin murrosikäinen poika karvojen kasvua. Minkä takia tavallinen tiistai ei voisi olla maailman paras päivä?

Arki on elämässä kuin komppipohja musiikissa. Sen toimiminen on rytmimusiikin ensimmäinen ehto. Jos rumpali ja basisti eivät löydä yhteistä sykettä, on muun bändin turha yrittää sooloilla maat mullistavia taidonnäytteitään sillisalaatin päälle. Sama juttu on arjen kanssa. Jos arjen menot ja touhut on organisoitu hyvin, sujuu jokapäiväinen elämä automaattisesti tanssahdellen. Tippaakaan en kehu, mutta Usein tavallisten asioiden arvon ymmärtää käytän siitä huolimatta itseäni esimerkkinä. vasta sitten, kun ne on menettänyt. Näin on Maanantai-aamuna keitän kattilallisen puuroa, asian laita myös sadussa suolasta. Sadun jonka jaan pakasterasioihin tulevan viikon kuninkaalla on kolme tytärtä, joiden kesken arkipäiville. Kaurapuuro on hyvää, ja lisäksi hän tahtoo jakaa valtakunnan. Ensin tytärten se pitää nälän ja kiukun loitolla lounasaikaan tulee kertoa, kuinka paljon he isäänsä asti. Samalla selkeällä perussykkeellä etenee rakastavat. Kaksi vanhinta vertaa rakkauttaan tavallinen päivä kohti iltaa ja sitä hetkeä, kun hunajaan, sokeriin ja muihin valtakunnan painan pääni tyynyyn. Jokapäiväiset asiat herkkuihin, ja isäukko on mielissään. hoituvat omalla painollaan ilman stressiä, kun Nuorin tyttäristä sanoo rakastavansa isäänsä ne on kerran hyvin suunnitellut. kuin suolaa. Tästäkös kuningas vetää maustepippurit nenäänsä. Arkipäiväisen ja Pyhät ja viikonloput tekevät pahaa rytmisyrttyä mitättömän suolavertauksen takia isä ajaa tarkasti viilattuun kokonaisuuteen. Tulee nuorimman tyttärensä maanpakoon. Tytär saa nukuttua liian pitkään, ei ole valmista pestin naapurivaltakunnasta köökkipiikana aamupalaa eikä mielekästä tekemistä. Jos parista ja pääsee pian laittamaan pitosapuskaa päivästä sattuu selviytymään kunnialla, on kaikille kulmakunnan silmäätekeville, kauhun paikka luvassa silloin, kun viikonloppu myös omalle isälleen. Tytär jättää suolan vetelee viimeisiään. Sunnuntai-iltana uni ei ota pois isänsä annoksesta ja voi sitä porua, tullakseen. Mielessä pyörii vain ajatus siitä, joka pöydässä nousee, kun kruunupää kuinka monta tuntia on aikaa nukkua ennen huomaa saaneensa mausteetonta ruokaa, kuin herätyskello alkaa kilkattaa. Yleensä niitä toisin kuin vierustoverinsa. Suola, niin on armottomasti liian vähän. Viikonloppu jokapäiväinen mauste kuin se onkin, tekee sotkee toimivan arkirutiinin, johon pääseminen muiden juhlavieraiden ruuasta maistuvaa. on joka maanantai yhtä takkuista. Samanlaista Kun kuningas huomaa, kuinka väärin on sekasortoa tuovat mukanaan juhlapyhät. nuorimman tyttärensä tulkinnut, on sadun Muistan valitettavasti senkin jouluaaton, kun 41


serkkutytölle yritettiin löytää kyytiä Kajaaniin joulurauhan julistamisen jälkeen. Voi kunpa silloin olisi ollut tavallinen tiistai! Ihmiset suunnittelevat juhlia ja arjesta poikkeavia tilanteita antaumuksella. Esimerkiksi joulutai syntymäpäiväsuunnitelmia tehdään viikkoja ja jopa kuukausia etukäteen. Jokainen yksityiskohta harkitaan useaan otteeseen, jotta päivästä tulisi täydellinen. Minkä takia arkea ei voida suunnitella? Tuntuu, että ihmiset ovat kiireisiä ja kaikki hoidettavat asiat karkaavat käsistä. Suunnitelmallisuus, kuten minun puurorutiinini, helpottaa kummasti tavallista elämää. Arkipäiviä on kaksi kolmasosaa vuodesta, siinä olisi aivan loistava matemaattinen peruste panostaa tavalliseen Kuva: FreeDigitalPhotos.net tiistaihin. Kun yli puolet elämästä lutviutuu ilman sen kummempaa panostamista, ei juhlapäivien organisoimiseenkaan kulune niin kotosalla kauhtuneessa villapaidassa ja antaisin aikaa itselleni. Sitä aikaa, jota arkena en ehkä tolkuttomasti aikaa. ennätä ottaa. Viikonloppuina ja pyhäpäivinä ihmisten odotetaan viihdyttävän toisiaan. Miten Saarioisten mainoksessa aikanaan laulettiinkaan: ”Jouluna on aikaa olla seurassa toisten…”. Arkena ihminen saa käyttää aikansa niin kuin haluaa – yleensä tällä tarkoitetaan työntekoa tai muuta järkevää – mutta muina päivinä yksilöstä tulee julkista omaisuutta, eikä silloin sovi pukeutua pieruverkkareihin. Viikonloppuina ja juhlapäivinä täytyy tehdä visiittejä. Mummoa varten on sonnustauduttava siistiin silitettyyn paitaan ja ystävän kanssa radalle lähtiessä pitää vetää päälleen mahdollisimman paljon paljetteja. Viikonloppuisin pitäisi hoitaa sosiaalisia suhteita ja olla edustavana iloisissa iltariennoissa. Tällainen pasteeraaminen väsyttää kaltaistani introverttia enemmän kuin kokonainen viikko organisoitua arkea. Viikonloppuisin makaisin mieluummin

En sano, että koko vuoden tulisi olla arkea. On hienoa, että perjantaita seuraa viikonloppu ja perusteltu lepohetki viikon työstä. Samoin on juhlapyhien laita. Jokainen tarvitsee syyn juhlaan. Minäkin. Nautin, kun pääsen heiluttamaan vappuhuiskaa ja laittamaan tonttulakin päähäni. Nämä päivät tuovat rytminmuutoksia, joita elämässä tarvitaan. Ei tangoakaan kompata jatkuvalla syötöllä samalla tavalla. B-osassa käyttöön otetaan yleensä beguine. Siitä huolimatta muunnellut arkipäivät eivät ole vuoden pääanti, vaan virkistävä lisä. Ne tuovat elämään vaihtelua, sellaisia maustevariaatioita, joiden avulla peruspottuun saadaan tarvittavaa potkua. Kaiken taustalla piilee kuitenkin mausteista suurin ja voimakkain: aivan tavallinen suola. Hoo Moelanen 42



Täppä4 13