Page 1

3 | 2016

TAKU

| s. 6  K u l t t u u r i n r a h o i t u s t a m a l l i k s i m u i l l e k i n | s. 11  E p ä v a r m u u s t y ö s t ä t u h o a a e l ä m ä ä | s. 33  S a n a n e n

toimistolta

Taide- ja kulttuurialan ammattijärjestö TAKU ry fackorganisation för konst- och kultursektorn taku


Puheenjohtajalta .......................................................................... 3

T ä s s ä

n u m e r o s s a

Missiolla ja strategialla parempi elämä ........................................ 4 Raisa Niemi Kulttuurin rahoitusta malliksi muillekin ........................................ 6 Merja Isotalo Australiassa yksittäiset taiteilijat lensivät yli tukilaidan ................... 7 Petri Pietiläinen Kulttuuristrategia ajatushautomossa ............................................ 8 Leena Filpus Kulttuuristrategiat ........................................................................ 10 Merja Isotalo Ympäripyöreä kulttuuristrategia .................................................... 11 Petri Pietiläinen

Kansikuva: Juha Metso

Ammattilaistaide ja tuloksien raportointi keskiössä – Hyvinvoinnin välitystoimiston terveiset Lontoosta ..................... 13 Minna Taipale Brändääminen on itsensä esilletuomista ...................................... 14 Merja Isotalo Epävarmuus työstä tuhoaa elämää .............................................. 16 Petri Pietiläinen Taiteilija ei pelkää yrittäjyyttä ........................................................ 18 Petri Pietiläinen Marja Kolu – taiteellinen intohimo ei sammu ................................ 20 Petri Pietiläinen Kolea elämä ................................................................................ 21 Panu Hämeenaho Eero Snellmanin unelma .............................................................. 22 Riku Seilonen

Julkaisija: Taide- ja kulttuurialan ammattijärjestö TAKU ry/ Fackorganisationen för konst- och kultursektorn rf Lehden toimituskunta: päätoimittaja Kirsi Herala p. 040 5111 200 email: kirsi.herala@taku.fi. Mari Lankinen, Petri Pietiläinen, Merja Isotalo, Raisa Niemi ja Riina Virkkunen. Lehti ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Julkaisuun tarkoitetuista artikkeleista ja niiden toimitusajoista on sovittava toimituskunnan kanssa. Jos kuvaajan nimeä ei ole mainittu, on lehden kuvituksessa käytetty Ingram-kuvakirjaston kuvia. Taitto: Kirsi Herala/Anne Punttila Paino: Painokotka Oy, Kotka ISSN 1457-7003 ISSN 2243-030X Aikakauslehtien Liiton jäsenlehti TAKU:n lehdessä olevat artikkelit ja niissä esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajien henkilökohtaisia mielipiteitä. Ne eivät välttämättä edusta TAKU ry:n virallista kantaa.

2 TAKU

3Dvirtuaalisuus laajentaa perinteistä radiokuunnelmaa ................. 24 Marika Ahlavuo Erään humanistin kasvutarina ...................................................... 25 Sara Tarvas Itärajan tuntumassa – Suomi 100 ................................................ 26 Merja Isotalo Kauniisti pyytämällä .................................................................... 29 Elena Gorschkow- Salonranta Suuret oluet ja pienet panimot .................................................... 30 Merja Isotalo Pokémon GO ............................................................................... 32 Matti Isotalo Sananen toimistolta ..................................................................... 33 Miika Sillanpää Jäsensivut .................................................................................. 34


P u h e e n j o h t a j a lt a

Kuva: Johannes Wiehn

Tulevaisuusorientoituminen strategioiden avulla näyttäytyy voimakkaasti tänä syksynä. TAKU:n hallitus kommentoi Opetus- ja kulttuuriministeriön kulttuuripolitiikan strategialuonnosta, jonka se katsoi tavoittelevan kulttuuripolitiikalle vahvaa asemaa tasavertaisena politiikkaohjelmana muiden toimialojen ohjelmien joukossa. Hallitus kiinnitti huomionsa ja kiittelikin sitä, että lausuntokierroksella olevaa strategiaa on valmisteltu alhaalta ylöspäin osallistamalla toimijoita sen valmisteluun. Yhteiskunnan monimuotoistuminen on luonut uusia mahdollisuuksia kulttuuriin perustuville tuotannoille ja palveluille, ja yksi keskeinen kehittymisen edellytys on juuri kulttuurin moninaisuus. Tämän vuoksi Takun hallitus katsoo, että nykyisessä tilantessa olisi kyettävä näkemään kuinka eri ikäryhmien ja alueiden kohdalla tarvitaan rakenteita, jotka varmistavat eri hallinnonalarajojen yli menevän panostuksen palvelujen tuottamiseen ja rahoittamiseen. Tämän tunnistamisen jälkeen suuntautuminen uuteen muuttuu parhaimmillaan konkreettisiksi tavoitteiksi.

Kulttuuristrategia on mahdollista nähdä myös keskeisenä osana kaupungin tai kunnan visiota. Tämän osoittaa Espoossa valmisteltu asiakirja, joka on toteutettu osallistamalla sen valmisteluun eri lautakuntien puheenjohtajat ja poliittiset avainhenkilöt, ja jonka myös kaupunginvaltuusto on käsitellyt ja hyväksynyt, ja siten siis osallistunut valmisteluun. Kuntien kamppaillessa kiristyvän talouden kanssa tässä ei ensisijaisesti haeta lisärahoitusta kulttuurille vaan uudenlaista tapaa tehdä, nähdä eri hallinnonalat ylittäviä yhteisiä hyötyjä ja saada myös aikaan säästöjä. Kunnioitettavana tavoittena on löytää uusia merkityksiä yli sektorirajojen siiloajattelun sijaan. Kommentoidessaan OKM:n kulttuuristrategian luonnosta TAKU:n hallitus kaipasi siihen sitä kovaa visiota, joka tekisi siitä aidosti toimintaa ohjaavan ja tuloksellisuuteen perustuvan asiakirjan. Asiakirjan, joka herättäisi paitsi keskustelua, mutta jossa olisi myös asetettu todelliset tavoitteet. Nyt monet strategialuonnoksessa käytetyt kuvaukset kuten monimuotoisuus, osallistuminen ja vaikutusten säteileminen tuntuvat ylimalkaisilta ja ovat jo osa tätä päivää. Globalisaation mukanaan tuomien muutosten tulisi heijastua voimakkaasti myös ministeriön visiossa. Niiden soisi näkyvän sekä uudenlaisena tapana ajatella ja toimia että ennenkaikkea toimintaa ohjavassa rahoituksessa, jotta vuoteen 2025 ulottuva strategia täyttäisi siihen oletetusti ladatut merkittävän politiikkaohjelman odotukset. Sillä paitsi odotuksia, myös paljon hyödyntämätöntä potentiaalia on. Toivottavasti myös tahtoa löytyy. 
 Mari Lankinen

Kommentoidessaan Opetus- ja kulttuuriministeriön strategialuonosta TAKUn hallitus näki siinä mainitun rahoituksen monipuolistumisen olevan hyvä asia, mikäli julkinen rahoitus säilyy nykyisellä tasolla. Ministeriön valtionosuuksilla on erityistä ohjaavaa merkitystä osana kunnallisen kulttuuritoiminnan rahoitusta. Määrärahojen säilyminen antaa myös kuntapäättäjille viestin kulttuurin merkityksestä osana kuntien toimintaa ja niiden tuottamia peruspalveluja.

TAKU 3


raisa niemi

Missiolla ja strategialla parempi elämä ”We believe that great art and culture inspires us, brings us together and teaches us about ourselves and the world around us. In short, it makes life better.” Näin linjaa Arts Council England (ACE) julkaisussaan ”Great Art and Culture for Everyone – 10-year Strategic Framework 2010-2020”. ACE on yksi neljästä Isossa-Britanniassa toimivasta valtakunnallisesta säätiöstä, joita rahoittaa kulttuuri- media- ja urheiluministeriö. Muita ovat Pohjois- Irlannin, Walesin ja Skotlannin säätiöt. ACE jakaa eteenpäin ministeriön rahaa ja myös veikkausvoittovaroja National Lotteryn tuloista yhdessä muun muassa British Film Instituten ja Sports Eng4 TAKU

lannin kanssa. Vuositasolla puhutaan yhteensä noin 500 miljoonan punnan avustuksista. ACE jakaa kolmenlaisia avustuksia. Toiminta-avustukset (National Portofolio Programm) ovat suurin potti, vuosittain jaossa on noin 350 miljoonaa puntaa. Tuen piiriin kuuluu vajaa 700 taidelaitosta ympäri maan mukaan lukien suurimmat museot ja taidelaitokset. Rahoittajan ja laitosten väliseen yhteistyöhön panostetaan. Kullakin laitoksella on oma yhteyshenkilönsä säätiössä, ja tapaamisia järjestetään kolmen kuukauden välein. Projektiavustuksia (Grants for Arts) jaetaan vuosittain noin 70 miljoonaa puntaa. Näihin on jatkuva haku. Avustuksissa kiinnitetään huomiota erityisesti hankkeen osallistamiseen sekä toteutukseen. Hankkeiden taiteellinen laatu on myös yksi kritee-

reistä, mutta suomalaisesta käytännöstä poiketen, projektit itse joutuvat perustelemaan oman toimintansa taiteellisen laadun. Näiden kahden lisäksi jaetaan strategisia avustuksia (Strategic funds), noin 100 miljoonaa puntaa vuosittain. Ne ovat kohdennettuja avustuksia erikseen määriteltyihin hankkeisiin. Arts Council England on viime vuosina lähtenyt voimakkaasti raikastamaan ja laajentamaan taiteen ja kulttuurin kuvaa. Säätiöllä on tarkkaan pohdittu missio. Taiteen ja kulttuurin tulee olla erinomaista (excellence) ja kohdistua kaikille (for everyone). Tämä saavutetaan sitkeydellä (resilience) ja pitkäjänteisyydellä (sustainability) painottaen taitoja (skills) ja monimuotoisuutta (diversity). Erityisesti huomion kohteena ovat nuoret ja lapset.


ACE ei ainoastaan rahoita taidetta ja kulttuuria, vaan pyrkii vaikuttamaan kulttuurielämään strategian kautta. Yksi pilari on yhteistyö. Vaikka esimerkiksi kirjastojen rahoitus tulee paikallistasolta, ACE on tukenut kirjastojen uusia avauksia ja innovointeja. Arts Council on myös perustanut yhdessä yksityisten säätiöiden kanssa erilaisia avustusohjelmia. Esimerkiksi Baring Foundationin kanssa Arts Councililla on kolmen miljoonan punnan Celebrating Age - ohjelma, joka rahoittaa kulttuuritilojen ikäystävällistä käyttöä (Cultural Spaces to involve older people in England).

”Kulttuuri ja taide ovat elämäneliksiiriä (lifeblood) ihmisille sekä yksilöinä että osana yhteisöä”

ottaneet vahvan yhteiskunnallisen roolin, ja vaikka kirjastojen julkinen rajoitus on suhteellisesti pienentynyt, ne ovat saman aikaisesti vahvistaneet merkitystään omilla alueillaan ja osana yhteisöä. Englannissa onkin käytetty vuoden 1995 jälkeen yli 1,4 miljardia puntaa kulttuuritilojen korjauksiin ja uudistuksiin

"Arts Council vahva taloudellinen tuki ja suunnitelmallinen strategia on luonut Englannin kulttuurielämään vakautta ja taannut laitoksille ja toimijoille mahdollisuuden suunnitella toimintaa"

Great Art and Culture for Everyone -julkaisun mukaan vuosien 2006 ja 2013 välillä kulttuuritarjontaan osallistuvien määrä kasvoi Englannissa yli 10 prosenttia. Museot ovat

TAKU 5


T e k s t i j a k u v a t:

M e r j a I s o t a lo

Kulttuurin rahoitusta malliksi muillekin Italian kulttuurihistoria on vanha ja vaikuttava. Se on saamassa myös arvoisensa jatkon, kun Italian valtio on päättänyt investoida miljardi euroa omaan kulttuuriinsa ja sen suojeluun. Perusteluissaan kulttuuriministeri Dario Franceschini muun muassa toteaa: ”Uskomme kulttuuriin kasvun moottorina”. Miljardi kulttuuriin Kulttuuriministeriön kassa on karttunut 27 prosenttia viime vuodesta. Kyseessä onkin suurin kertaluonteinen investointipanos kulttuuriperintökohteisiin, joita Italiassa kyllä riittää. Nämä kohteet ovat myös merkittävä osa matkailua, josta tulot olivat vuonna 2014 yli 34 miljardia euroa. Taustalla on kuitenkin se, että 2010-luvulla Italian kulttuuribudjetti on vähentynyt kolmanneksella. Se on aiheuttanut nimenomaan kulttuurihistoriallisten kohteitten sulkemisia, koska paikat ovat muuttuneet vaarallisiksi putoilevien kivien ja kaatuilevien seinien vuoksi. Jo kolmisen vuotta sitten Unesco kiinnitti huomion esimerkiksi Pompeijiin. Kohdetta kyllä korjattiin, mutta varojen käyttö osoittautui epäonnistuneeksi ja osa rahoista oli eksynyt rikollisjärjestön tileille. Alueella ei ollut riittävästi henkilökuntaa valvontaan ja puutteellinen korjaaminen aiheutti seinien romahtamisia.

6 TAKU

Miljoonia Pompeijiin, Uffiziin ja L´Aguilaan Kulttuuribudjetin leikkaaminen aiheutti myös sen, että esimerkiksi Rooman Colosseum ja Firenzen Uffizin galleria olivat suljettuina henkilökunnan lakkoilun vuoksi. Työntekijät totesivat, ettei henkilökunta riitä näiden keskeisten kulttuuriperintö- ja matkailukohteiden kunnossa ja avoinna pitämiseen. Kulttuuriministeri Dario Franceschinin mukaan rahat käytetään 33 hankkeeseen 13 Italian alueella. Kyseessä ei siis ole vain suurimpien kaupunkien kulttuuriperintökohteiden restaurointi. Pompeiji ja Uffizin palatsi museoineen saavat molemmat 40 miljoonaa euroa. Pompeiji on jo aiemmin saanut saman verran EUrahoitusta. Uffizin palatsimuseota korjausten lisäksi samalla laajennetaan. Kymmenen miljoonaa menee Unescon maailmanperintökohteelle, muinaiskaupunki Herculaneumille Campaniassa, jossa myös Pompeiji sijaitsee.

L´Aguilan kaupungin historiallinen keskusta kärsi pahoin vuoden 2009 maanjäristyksestä ja sitä aletaan nyt kunnostaa 30 miljoonalla eurolla. Tilanne on tietysti osittain muuttunut tämän vuoden elokuisen maanjäristyksen jälkeen. Ehkä miljardipotista riittää jotakin myös Abruzzon kaupungin ja muiden järistyksestä kärsineiden paikkakuntien historiallisten kohteiden korjaamiseen.

Maailmanperintökohteet Italiassa on yli 50 maailmanperintökohdetta Unescon luettelon yli tuhannesta kohteesta, enemmän kuin missään muussa yksittäisessä maassa. Suomessa vastaavia kohteita on seitsemän eikä kaikissa maailmanperintösopimuksen hyväksyneissä maissa vielä yhtään. Italialla on siis arvokas perintö, mutta sen hoitaminen vaatii merkittäviä panostuksia. Miljardin investoinnilla Italian valtio huolehtii myös yhteisestä kulttuuriperinnöstämme.


Petri Pietiläinen

Australiassa yksittäiset taiteilijat lensivät yli tukilaidan Kuluvan vuoden keväällä taidemaailma järkyttyi Australiassa. Valtion tuki taiteelle oli ollut rajussa pudotuksessa jo muutaman vuoden, mutta nyt kaikkiaan 65 perinteistä instituutiota ja taiteilijaryhmää sai tiedon siitä, että niiden tuki loppuu kokonaan. Joukossa oli yksi pisimpään julkaistuista kirjallisuuslehdistä nimeltään Meanjin. Australian “taiteen edistämiskeskuksen” määrärahat ovat kolmessa vuodessa vähentyneet suuresti. Menettäjinä ovat olleet erityisesti yksittäiset taiteilijat.

tukea. Pienet ja keskisuuret taideorganisaatiot menettivät kahden tukijakson aikana tosin vain 28 prosenttia tuestaan.

Taidemäärärahojen radikaalista vähentämisestä käydyssä keskustelussa keskeisin kritiikki kohdistui kolmeen seikkaan. Ensinnäkin nostettiin esiin se, että yksittäisten taiteilijoiden ja projektien tukimäärärahat olivat vähentyneet 70 prosenttia viimeisten kolmen vuoden aikana. Tukijaksolla 2013–2014 tuettiin 1340 yksittäistä taiteilijaa ja 2489 projektia. Seuraavalla jaksolla 2015–2016 enää vain 405 yksittäistä taiteilijaa ja 694 projektia. Suurin karsinta kohdistui kirjailijoihin ja kuvataiteilijoihin. Monet tahot nostivat esiin australialaisen kirjallisuuden tulevaisuuden.

Monet kommentaattorit nostivat esiin taiteen tukemisessa olevan ongelman. Kukin kulttuuriministeri voi siirtää rahoja ”omiin” kohteisiinsa. Yksittäisiin taiteilijoihin ja projekteihin kohdistunut isku oli suorastaan murskaava, eivätkä nämä uudet uljaat ideat ole toteutuneet suunnitellulla tavalla. Taiteen poliittinen ohjaus näyttää vallitsevan hyvin voimakkaana Australiassa.

Toiseksi huomattiin, että monet perinteiset jo instituutioiksi muodostuneet taiteelliset ryhmät ja järjestöt saivat tuen lopettamispäätöksen. Näiden joukossa oli jo vuodesta 1940 ilmestynyt kirjallisuuslehti Meanjin, jossa käytännössä kaikki merkittävät australialaiset kirjailijat ovat julkaisseet vuosien varrella tekstejään. Kirjallisuuslehteä julkaiseva taustaorganisaatio ilmoittikin, että kuluva vuosi on tässä tilanteessa viimeinen julkaisuvuosi. Lehden 2000 tilaajaa ja ostajaa eivät millään pysty kattamaan lehden julkaisemisesta johtuvia kustannuksia. Lukuisat maailmallakin menestystä saaneet teatteriryhmät jäivät vastaavalla tavalla ilman

Mihin rahat katosivat? Kolmanneksi nostettiin esiin se, että tukirahoja oli suunnattu kulttuuriministerien suosikkikohteisiin kuten esimerkiksi aiemman kulttuuriministeri George Brandisin kaikessa hiljaisuudessa ideoimaan uuteen ”Kansalliseen ohjelmaan taiteen laadun parantamiseksi”. Tähän siirrettiin neljässä vuodessa 105 miljoonaa Australian dollaria muusta tuesta taiteelle. Noin kuusi miljoonaa dollaria meni vielä toteutumattomaan ”Kirjallisuusneuvostoon”.

Kun valta on näin suuresti keskittynyt ministerin käsiin, huomattiin sekin erikoisuus, että leikkaukset koskivat vain osaa taidekentästä. Esimerkiksi 28 ryhmän muodostamaan Australian Major Performing Arts Groupiin ei kohdistettu leikkauksia. Leikkausten jälkeen ryhmä sai yli puolet kaikesta ”taiteen edistämiskeskuksen” myöntämästä tuesta. Valtaisan julkisen keskustelun jälkeen osa taiteen rahoituksesta palautettiin vuonna 2015 uuden kulttuuriministeri Mitch Fifieldin päätöksellä ryhmille ja järjestöille, mutta samaa ei tapahtunut yksittäisten taiteilijoiden kohdalla. Brandisin kritisoidun ”laadun parannus -projektin” rahoitusta vähennettiin, projekti nimettiin uudestaan ja kulttuuriministeri ylisti sitä uudenlaisena avauksena, missä laatu, innovaatiot, luova talous ja

taloudellinen hyvinvointi yhdistyvät. Taas painotus oli taiteen ja rahan yhtymäkohdassa. Uudelleen nimetty organisaatiokaan ei tue yksittäisiä taiteilijoita.

?

Entä meillä Suomessa

Viime keväänä Yleisradio kyseli suomalaisten taidetta ja kulttuuria tukevien säätiöiden mielipidettä valtion ja niiden suhteesta. YLE uutisoi (25.5.2016), miten kaikkien säätiöiden edustajat ilmoittivat, että valtion ja kuntien taide- ja kulttuurituen radikaali väheneminen olisi täydellinen katastrofi. Ne eivät pystyisi millään omilla resursseillaan paikkaamaan julkisen tuen jättämään aukkoa. Säätiöiden edustajat korostivat säätiöiden täydentävän julkista tukea omilla painotuksillaan. Nyt säätiöissä pelätään tilannetta, missä aiemmin valtion tukemia perinteisiä taidetapahtumia ja -instituutioita alkaisi tippua niiden syliin valtion tuen ehtyessä.

Säätiöiden edustajat korostivat myös omaa erityistä yhteiskunnallista tehtäväänsä. Monissa säätiöissä halutaan parantaa ja muuttaa yhteiskuntaan, minkä takia tuetaan myös uskaliaita tai tällä hetkellä marginaalissa elävää kulttuuria. Viesti oli kuitenkin tiukka: säätiöt eivät pelasta taidetta ja kulttuuria, jos julkinen tuki romahtaisi. Viime vuodet valtion tuki on pysynyt samalla tasolla, mikä on näkynyt säätiöiden saamien hakemusten rajuna kasvuna. Esimerkiksi 2000-luvun alussa Suomen Kulttuurirahasto pystyi tukemaan joka viidettä hakemusta, nyt vain joka kymmenettä.

TAKU 7


Teksti

Leena Filpus

ajatushautomossa

Kulttuuristrategia

Globaalit megatrendit muuttavat tapaamme hahmottaa kaupunkia ja yhteiskuntaa. Se muokkaa vääjäämättä myös päätöksenteon arkea. Espoossa on otettu etukenoa tulevaisuuteen laatimalla kulttuuristrategia poikkihallinnollisesti. Kun Espoon kaupungin kulttuurijohtaja Susanna Tommila esitteli kaupunginjohtajalle uuden, vuoteen 2030 yltävän Espoon kulttuuristrategian, kaupunginjohtaja kiitteli tulevaisuutta monipuolisesti luotaavaa strategiaa. Rahaa kulttuurin tekemiseen ei kuitenkaan tippuisi enempää kuin ennenkään. Lisäraha olisi toki kelvannut, mutta Tommila ei jarruista hätkähtänyt. – Tietenkin taloudellisia resursseja tarvitaan. KulttuuriEspoo 2030 -strategian päämääränä ei silti ollut lisärahoituksen hankkiminen kulttuurille, vaan luoda kaupungille yhteinen, kaupunkitasoinen visio kulttuurin avulla. Strategian ideana on oppia tekemään asioita uudella tavalla, yhdessä muiden kanssa yli hallintorajojen. Ja jopa yli kunta-, maakunta- ja valtionrajojen. Yhdessä tekemällä luodaan synergiaetuja ja myös säästöjä, Susanna Tommila sanoo.

8 TAKU

Strategian merkityksestä ja tarpeellisuudesta haluttiin saada laaja, poliittisten puolueiden ja eri hallinnonalojen ylittävä yhteisymmärrys. Sen vuoksi strategiaa työstettiin yhdessä eri lautakuntien puheenjohtajien ja poliittisten avainhenkilöiden kanssa ajatuspajoissa ja -hautomoissa. Työskentelytavalle oli selkeä peruste: Kun itse pääsee vaikuttamaan, sitoutuminen muutoksiin on helpompaa.

Megatrendit muokkaajina Jotta strategiasta myös todella tulisi hallinnonalat ylittävä johtamisen väline, sille oli tärkeä saada myös kaupunginvaltuuston hyväksyntä. – Aiemmin valtuusto on keskustellut yksittäisistä kulttuurihankkeista ja tehnyt päätöksiä niistä. Nyt heillä oli käsiteltävänä pitkälle tulevaisuuteen, yli vaalikausien ulottuva kulttuuristrategia, Tommila sanoo Tommila ja strategian työstöprosessissa aktiivisesti mukana ollut ajatushautomo Demos Helsingin Aleksi Neuvonen uskovat vahvasti, että uudenlaiset tavat tehdä asioita on tärkeä jalkauttaa kaupungin hallintoon. He pohjaavat ajattelunsa muun muassa brittiläiseen kaupunki- ja kulttuuritutkijaan Charles Landryyn. Hänen mukaansa ihmisten tapa hahmottaa kaupunkia on muuttumassa. Kaupunki näyttäytyy ja tulee ihmi-

Kuvat: Heidi-Hanna Karhu


sille kiinnostavaksi uudella tavoin. Kokemuksellisuus nousee aiempaa merkittävämpään rooliin. Aleksi Neuvosen mukaan yhteiskuntamme muuttuu lähivuosikymmeninä rajusti globaalien megatrendien vaikutuksesta. Näitä megatrendejä ovat niukkenevat luonnonvarat, väestömuutokset kaupungistumisen ja väestön ikääntymisen kiihtyessä sekä digitalisuus. Lisäksi yksilön suhde yhteiskuntaan ja sen instituutioihin on muutoksessa. Nämä muutokset näkyvät vääjäämättä kaikkialla yhteiskunnassa ja suorastaan pakottavat uudenlaiseen tapaan toimia. – Aiemmin merkittävä osa kulttuuriamme rakentui sosiaalisen luokan tai paikallisuuden varaan. Jatkossa kaikki tämä mietitään uusiksi. Se johtaa siihen, että tavat rakentaa kaupunkia muuttuvat. Sektorirajat eivät enää pädekään. Ihmisten tarpeet muuttuvat, siksi myös tapa tehdä poliittisia päätöksiä ja suunnitella on muututtava. Espoossa ennakoidaan muutosta vuoteen 2030 ulottuvan kulttuuristrategian avulla, Aleksi Neuvonen sanoo. Koska globalisaatio on aidosti läsnä meidän jokaisen arjessa, myös kulttuuristrategian työstämisen on tapahduttava yhdessä, eikä vain kulttuuriammattilaisten kesken. Tämä vaatii varmasti myös asennemuutosta ja uudistumista. Kulttuuristrategian tarkoituksena ei pitäisi olla oman kentän suojeleminen, vaan auttaa löytämään uusia merkityksiä yli sektorirajojen siiloajattelun sijaan. – Eikä uudenlainen ajattelutapa ulotu vain kunnan organisaation sisälle, vaan koko kaupunkiyhteisöön yritysmaailma mukaan lukien, Neuvonen sanoo.

Osaamisen rajojen tunnustaminen Uudenlainen tapa työstää kulttuuristrategia innosti eri hallinnonaloja ja toimijoita; Kerrankin asioita tutkitaan kokonaisuutena, niin että eri sektoreidenkin näkökulmat huomioidaan samanaikaisesti. Toimintatapa herätti myös ihmettelyä. Jossain strategian työstöseminaarissa, oli mukana myös Aalto-yliopisto ja start-up-yrityksiä. – Joku arveli, ettemme usko itse osaa-

vamme, kun tarvitsemme myös muita. Minä näen asian pikemminkin niin, että ottamalla muita toimijoita mukaan, saamme kulttuuristrategialle vaikuttavuutta. Emme pidä kiinni vain omasta osaamisestamme tai sen paremmuudesta. Ymmärrämme, että tekemisen on perustuttava yhdessä tekemiselle. Ajatushautomoiden ansiosta meillä on mahdollisuus päästä siiloajattelusta eroon. Tämä on tulevaisuuden toimintapa, Susanna Tommila sanoo. Tommila kannustaakin tutkimaan, olisiko ajatushautomotyyppisestä toimintatavasta laajemmin apua, kun kunnissa koetetaan siirtyä siiloajattelusta avoimempiin ja poikkihallinnollisiin ratkaisuihin. KulttuuriEspoo 2030 -strategiaa ei myöskään haluttu rakentaa yhteisöllisesti osallistamalla, yhdessä kuntalaisten kanssa. Kaupunkilaiset pääsevät mukaan siinä vaiheessa, kun mietitään, miten strategiaa toteutetaan käytännössä. Tämä on tietoinen päätös: Strategia on hallinnon työväline. Kulttuuristrategia ohjaa pikemminkin kaupunkiorganisaatiota, siksi se tehtiin asiantuntijavoimin. Strategiasta päättäminen on johtotason juttu. – Strategia ei ole myöskään kulttuurityöntekijöiden ja taiteilijoiden opaskirja. Siinä ei kerrota salien tai kulttuurilaitosten määrää. Strategian tarkoitus on auttaa kaupunkia kokonaisuutena miettimään, miten taiteen ja kulttuurin avulla ja osana sitä vastataan tulevaisuuden haasteisiin.

Tulevaisuuden espoolaiset mielessä Poikkihallinnollinen toimintapa tarkoittaa vääjäämättä sitä, että myös muut kuin kulttuurialan ammattilaiset tulevat perinteisen kulttuurisektorin tontille. Tommila painottaa, että siilipuolustus tai linnoittautuminen omaan osaamiseen ja vanhoihin tapoihin toimia ei enää riitä. – Meidän on opittava tekemään yhdessä. Oma tapa tehdä asioita ja hahmottaa maailmaa on vain yksi, toisetkin tekevät ja ehkä eri tavoin. Se on rikkautta. Osaamistamme tarvitaan jatkossakin, mut-

ta osaamissisältöjen on muututtava, pysyttävä kiinni ajassa. Meidän on oltava uteliaita myös siitä, mitä muut tekevät. Kulttuurisektorin merkitys ei häviä mihinkään. Kulttuuri ja taide yhdistävät erilaisia ihmisiä ja on yksi tärkeä hyvinvoinnin lähde. Tänään neljä prosenttia espoolaisista alle 15-vuotiaista puhuu jotain muuta kuin suomea äidinkielenään. Vuonna 2030 luku on 30 prosenttia. Yksin tämä tarkoittaa sitä, että kulttuuritarjonnan ja kulttuurin saavutettavuuden on kehityttävä ja muututtavan maailman muuttuessa. – Tulevaisuuden nuorilla ei ole välttämättä samalla tavoin kosketuspintaa esimerkiksi suomalaiskansalliseen kulttuuriin kuin meillä ja tämän päivän nuorilla. Ehkei näitä nuoria kiinnosta kuunnella Sibeliusta. Kulttuuritarjonnan on oltava jotain muuta. Espoon kaupungin uudenlainen tapa tehdä kulttuuristrategia on herättänyt kiinnostusta myös ulkomailla, sillä strategia koettaa vastata yhteisiin tulevaisuuden haasteisiin. Myös muissa maissa pohditaan, miten esimerkiksi maahanmuuttajanuoret saadaan aktiivisesti mukaan yhteiskuntaan.

Espoolainen kulttuurikasvatusmalli, KULPS! – kulttuuri- ja liikuntapolku on saanut kiitosta esimerkiksi Euroopan komission rahoittamassa Eurocities-järjestön kolmivuotisessa kulttuurihankkeessa. Hankkeessa esitellään 70 onnistunutta esimerkkiä eurooppalaisten kaupunkien kulttuuripalveluista. Espoo on valittu myös kansainvälisessä vertailussa edelläkävijäksi kestävän kehityksen saralla. Yli 140 eurooppalaiskaupungin joukossa Espoo on pystynyt pitämään kehityksensä kestävänä taloudellisilla, sosiokulttuurisilla ja ekologisilla kestävän kehityksen mittareilla mitattuna.

TAKU 9


M e r j a I s o t a lo

Kulttuuristrategiat – avain valtionhallinnon näkemykseen kulttuurista ja taiteesta

"Taiteen käsite, kauneuden ilmaiseminen, ei siis ole niinkään yksinkertainen kuin näyttää, erittäinkin nykyään, jolloin tähän kauneuden käsitteeseen luetaan sisältyväksi myöskin kosketuksen, maun ja hajun tunteet." "Tavallista on, että mitä huonommin kieli kykenee ilmaisemaan jotakin käsitettä jollakin sanalla, sitä suuremmalla itsetietoisuudella käyttävät ihmiset tätä sanaa." Nämä sitaatit ovat Leo Tolstoilta (1828-1910), hänen kirjastaan Mitä on taide? Nyt me puhumme taiteesta, kulttuurista, luovuudesta ja liitämme ne talouteen, hyvinvointiin ja kehitykseen, varsinkin kun valmistelussa on kulttuuristrategia.

Kulttuurin julkinen hallinto syntyy Pitkään ajateltiin, ettei kulttuuritoiminta tarvitse julkista hallintoa. Sivistyselämän katsottiin toimivan yksityisten kansalaisten, järjestöjen, säätiöiden ja rahastojen avulla paikallisten kulttuuriaktiivien voimin. Kuulostaa taas tutulta.   Suomi muuttui 1960-luvulla. Elintaso nousi, vapaa-aika lisääntyi. Sivistyspalveluista tuli kaikkien, ei vain eliitin, palveluita. Voimaan tulivat silloin kirjastolaki (1961), laki työväen- ja kansalaisopistoista (1962) sekä laki musiikkioppilaitoksista (1969).   Aikaa kuvaa hyvin valtakunnansuunnittelutoimiston kulttuuripolitiikan tutkija, filosofian maisteri Jaakko Nummisen kirjassa Suomen 10 T A K U

kulttuurihallinnon kehittäminen (1964), jossa hän käsittelee eri komiteanmietintöjen suunnitelmia ja kokoaa 24 teesiä kulttuurihallinnon kehittämiseksi. Suurin osa teeseistä käsittelee koululaitosta korkeakouluihin ja tutkimukseen saakka. Numminen korostaa myös maakunnallista toimintaa ja esittää kuntiin perustettavaksi kulttuurilautakuntia ja kulttuurikeskuksia, mm. koulujen yhteyteen. Numminen toimi sittemmin yli 20 vuotta opetusministeriön kansliapäällikkönä ja vaikutti aktiivisesti kulttuurihallinnon kehittämiseen.

komiteoiden kausi, joukossa myös kulttuuritoimintakomitea.   Kulttuuritoimintakomitean mietintö valmistui vuonna 1974 ja siinä olevia ehdotuksia kokeiltiin kolmessa erilaisessa kunnassa Keski-Suomessa. Kunnallisen kulttuuritoimen yleinen tilanne vuoden 1977 lopussa oli se, että Suomen 464 kunnasta 247:ssä oli valtuuston asettama kulttuurilautakunta. Viranhaltijoita oli 42 henkilöä kulttuurisihteeristä taideasiain sihteeriin, kulttuuriasiamiehestä kulttuuriohjaajaan, yhdistelmävirkoja yhdistettynä nuoriso- ja raittiussihteerin, kansalaisopiston rehtorin tai matkailuasiamiehen tehtäviin. Jaakko Nummisen johdolla laadittiin vielä kulttuuritoimintatyöryhmän komiteanmietintö (1979), jossa viitattiin Keski-Suomen kokeiluun ja asetettiin tavoitteeksi kulttuuritoimintalain aikaansaaminen. Näin tapahtui ja Laki kunnallisesta kulttuuritoimesta astui voimaan 1.1.1981. Sen ensimmäisessä pykälässä todetaan, että ”kulttuuritoiminnalla tarkoitetaan tässä laissa taiteen harjoittamista ja harrastamista, taidepalvelusten käyttöä ja tarjontaa sekä paikallisen kulttuuriperinteen vaalimista”.

Kulttuuri yhteiskunnallistuu

Talous ja kulttuuri lamaantuvat

Keskustelu jatkui vilkkaana edelleen 1970-luvulla. Sosiologi, sittemmin pitkäaikainen Suomen kulttuurirahaston yliasiamies Erkki Salosen kirjan Suomalaisen kulttuurin säätelyn järjestelmä (1970) takakannessa ajan henki tiivistyy: kulttuurin tietoisen säätelyn käytännölliset mahdollisuudet ovat ajankohtainen ongelma, kun keskustelua käydään yksilön oikeuksista, kansalaisjärjestöjen asemasta, taloudellisesta kasvusta, hallinnon uudistuksesta ja suomalaisesta kulttuuripolitiikasta.   Saman vuonna julkaistiin myös Taide vai yhteiskunta -kirja, joka on nimetty kiistakirjaksi. Siinä pohditaan kuuden taiteilijan toimesta taiteilijoiden suhdetta päätöksentekijöihin, taiteen ja arkkitehtuurin merkitystä arjessa, rahoitusta ja yhteistyötä. Esiin nousee myös taiteen poliittisuus puoluepolitiikkaan asti.   Muuttuneet ajatukset ja yhteiskunnallinen keskustelu näkyvät selkeästi julkisen hallinnon toiminnassa. Sitä kuvaa hyvin mm. se, että 1970-luvulla alkoi varsinainen

Nousukausi alkoi 1980-luvun alkupuolella ja muuttui lamaksi 1990-luvun alussa. Kulttuuri ei enää kuulunutkaan kaikille, vaan niille, jotka olivat valmiita maksamaan siitä. Alettiin laskea kulttuurille hintaa ja syntyi kulttuurin taloustieteilijöiden ammattikunta. Kunnissakin puhuttiin ahkerasti tulosvastuusta ja syntyi paljon laskentamalleja, joilla ei kuitenkaan ollut mitään käyttöä käytännön kulttuurityössä.   Kupoli - kulttuuripolitiikan linjat -komiteanmietintö (1992) teki kulttuurista ja kulttuuripolitiikasta pääomaa. Tiivistetysti mietinnössä todetaan, että "Valtion ja kuntien kulttuuripolitiikan rinnalle nousevat strategioina yksityistäminen ja yhteisöllistäminen, jolloin julkinen sektori luopuu organisoidusti osasta valtaansa. Tavoitteena on julkisen, markkinoiden ja kansalaistoiminnan välinen tasapaino."   Samaan aikaan uudistettiin valtionosuusjärjestelmä, jonka tarkoitus oli selkeyttää ja yksinkertaistaa valtionrahoituksen määräytymispe-


rusteita ja maksamista sekä lisätä kuntien toimivaltaa ja edistää niiden toiminnan tuloksellisuutta ja taloudellisuutta. Ja mitä tapahtui? Kunnat käyttivät tilaisuutta hyväkseen, vähensivät kulttuuritoimen rahoja ja samalla virkoja ja käyttivät valtionosuudet milloin mihinkin.

Kulttuuri valloittaa Lopulta meillä oli 2000-luvun alkaessa käytössä kulttuuri-käsite, jolla tarkoitettiin nimenomaan kulttuuri- ja taidepalveluita. Erilaisia kulttuurianalyyseja tehtiin ahkerasti ja kulttuuri sai omat kansainväliset määritelmänsä. UNESCOn Tukholmassa vuonna 1998 järjestämässä hallitustenvälisessä konferenssissa hyväksyttiin jäsenvaltioille seuraavat suositukset:  Kulttuuripolitiikan tekeminen yhdeksi kehitysstrategian avaintekijäksi  Luovuuden ja kulttuurielämään osallistumisen edistäminen  Niiden periaatteiden ja käytäntöjen vahvistaminen, joilla voidaan turvata ja kartuttaa kulttuuriperintöä, aineellista ja henkistä, irtainta ja kiinteää, sekä edistää kulttuuriteollisuutta  Kulttuurisen ja kielellisen monimuotoisuuden edistäminen tietoyhteiskunnassa ja tietoyhteiskuntaa varten  Kulttuuriseen kehitykseen käytettävissä olevien voimavarojen lisääminen Suositukset kuvaavat hyvin muuttunutta ajattelua. Kulttuurin ja yleisen kehityksen yhteyksiä alettiin korostaa, luovuus ja kulttuuriteollisuus sekä kulttuurin ja tietoyhteiskunnan yhteys nostettiin esille.   Kulttuuri sanana aloitti valloituksensa: puhuttiin liikuntakulttuurista, yrityskulttuurista, toimintakulttuurista, johtamiskulttuurista, organisaation omasta kulttuurista, monikulttuurisuudesta.   Enää ei puhuttu yleisöstä tai kulttuuripalvelujen käyttäjistä, vaan kohderyhmistä ja asiakkaista, kulttuurin kuluttajista. Kulttuurista tuli elinkeinotoimintaa ja se leimasi myös julkisten kulttuuripalvelujen puhetta. Oli myös niitä, jotka eivät hyväksyneet tätä kehitystä. Aivan samoin kuin 1980-luvulla jotkut vastustivat kulttuurin kunnallistamista peläten sen autonomian häviämistä, vastustettiin nyt kulttuurin teollistamista, yksityistämistä ja tuotteistamista.

  Oman lisänsä tähän keskusteluun antoivat vuonna 2002 valmistuneet opetusministeriön Taide- ja taiteilijapoliittinen ohjelma (TAO) ja valtioneuvoston periaatepäätös taideja taiteilijapolitiikasta seuraavana vuonna. Ohjelmassa todetaan, että luovan hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisessa korostuu julkisen sektorin yhteinen vastuu edellytysten luomisesta kansalaisten kulttuurisille peruspalveluille, mikä edellyttää mm. taidelaitosverkon toiminnan ja sen kehittämisen edellytysten vahvistamista, palvelujen tavoitettavuuden tehostamista niin alueellisesti kuin myös erilaisille yleisöille, eri ikäluokille ja erityisryhmille sekä taidelaitosten ja niiden ulkopuolisen kentän ja kulttuuritapahtumien vuorovaikutusta ja tavoitteellista yhteistyötä. Ohjelma ja periaatepäätös pitävät sisällään suuren joukon konkreettisia ehdotuksia taiteen edistämiseksi ja samalla suomalaisen kulttuurin ja kulttuuripalvelujen kehittämiseksi.

Kulttuuri kurkottaa vuoteen 2025 Nyt on valmisteilla opetus- ja kulttuuriministeriön kulttuuripolitiikan strategia 2025. Edellinen valmistui 2009 ja sen päätösvuotena oli vuosi 2020. Strategioissa määritellään ministeriön kulttuuripoliittiset tavoitteet ja niiden mukainen ohjaus kulttuuripolitiikassa. Luonnos on hyvin yleispiirteinen. Lausuntokierros on parhaillaan menossa ja sen tavoitteena on hankkia toimiala- ja kansalaispalautetta.   Simo Häyrynen toteaa kirjassaan Kulttuuripolitiikan liikkuvat rajat (2015) seuraavasti: "Lait, asetukset, ohjelmat, strategiat ja vuosittaiset tulossuunnitelmat muodostavat virallisen kulttuuripoliittisen käytöksen koordinaatit. Ne ovat ikään kuin kulttuuripolitiikan käytösoppaita, joilla muun muassa luottamushenkilöiden ja alakohtaisten asiantuntijaelinten toimintaa ja toimintaalaa pyritään ohjaamaan haluttuun suuntaan. Ohjelmissa ja strategioissa tuotetaan määrällisesti paljon mutta laadullisesti aikalailla samoja asioita toistelevaa aineistoa."   Mitä me sitten voimme odottaa ministeriöltä ja valtionhallinnolta? Vuosi 2025 on lähes kymmenen vuoden päässä. Ehkä kulttuurissa ja taiteessa on kuitenkin jotakin ikiaikaista, ihmisyyteen kuuluvaa.   "Taiteen tulee saada aikaan se, että veljellisyyden ja rakkauden tunteet lähimmäiseen, jotka nykyään piile-

vät ainoastaan paraimpien ihmisten sydämissä, tulisivat yleisiksi, vaistomaisiksi tunteiksi kaikille ihmisille." Näin kirjoitti Leo Tolstoi 120 vuotta sitten. Lähteet: Häyrynen, Simo: Kulttuuripolitiikan liikkuvat rajat. Kulttuuri suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassa. Tietolipas 248. SKS, Vantaa 2015 Kulttuuritoimintakomitean mietintö 1974:2. Helsinki 1974 Kulttuuritoimintatyöryhmän mietintö 1978:59. Helsinki 1979 Kupoli - kulttuuripolitiikan linjat. Komiteanmietintö 1992:36. Helsinki 1992 Lilius, Carl-Gustaf - Lindberg, Bo Eskolin, Veikko - Kruskopf, Erik Mikkola, Kirmo - Moilanen, Harry: Taide vai yhteiskunta. Tammi, Helsinki 1971 Moninaisuus luovuutemme lähteenä. Kulttuurin ja kehityksen maailmankomission raportti. Otava, Helsinki 1998 Numminen, Jaakko: Suomen kulttuurihallinnon kehittäminen. Aalto, Helsinki 1964 Salonen, Erkki: Suomalaisen kulttuurin säätelyn järjestelmä. Otava, Helsinki 1970 Tolstoi, Leo: Mitä on taide? Suom. Jalmari A. Kust. Werner Söderström, Porvoo 1898

Petri Pietiläinen

Ympäripyöreäö kulttuuristrategiaa Vuoteen 2025 ulottuva opetus- ja kulttuuriministeriön kulttuuripolitiikan strategia on lähtenyt laajalle lausuntokierrokselle. Strategia on hämmentävän yleinen. Kenties ministeriössä ajatellaan, että sellainen sen pitääkin olla. Siinä toistuu vuosikymmenien linja, jonka voisi valitettavasti kiteyttää virkkeeksi:

Koska kulttuuri ja taide ovat tärkeitä, niitä pitää edistää ja kehittää, mutta mitään visioita emme tähän paperiin kirjoita, koska kaikki leikkauksetkin voidaan piilottaa kehittämisen alle. Ministeriön asiantuntijat varmaan nousevat takajaloilleen, mutta niin tekevät taatusti lausunnonantajat lukiessaan tätä strategiapaperia. LuuT A K U 11


len, että monet nostavat esiin kysymyksen siitä, missä on käytäntö tästä paperista. Kulttuuripolitiikan SWOT-kaaviossa on hieman käytäntöä, mutta sekin jää yleiselle tasolle. Mitä esimerkiksi tarkoittaa mahdollisuuskohdassa oleva ”Laitosten ja vapaiden ryhmien yhteistyö”? Miksi siinä ei ole viety asiaa käytäntöön yhtä konkreettisen esimerkin kautta kuten museokortti? Yhteistyöhän voi taas käytännössä tarkoittaa ihan mitä tahansa. Kiintoisaa strategiassa on se, että luovat alat eivät näytä enää oleman painopisteenä. Silti kiusallista strategiassa on se, että kaikki mitataan edelleen mm. bruttokansantuoteosuuden painolla. Strategiassa viitataan erilaisiin yhteiskunnallisiin pahoinvointiongelmiin, mutta ei liitetä kulttuuripanostuksia näiden ehkäisyyn mitenkään yksiselitteisesti. Olen varmaan täysin väärässä, mutta erityisen kiusallista on lukea kohtaa ”Näkymä kulttuuripolitiikasta v. 2025”. Luen sitä ja mietin, missä on kova visio. Itse käsitän, että strategia voisi olla myös piiskauspaperi ja keskustelun herättäjä, sellainen, missä todella asetetaan tavoitteita. Eivätkö kaikki nämä tässä käytetyt sanat ja kuvaukset kuten monimuotoisuus, kehittäminen, osallistuminen, laadukkuus, monipuoliset rahoituslähteet, vaikutusten säteileminen jne. ole tätäkin päivää? Mitä oikeastaan halutaan muuttaa vuoteen 2025 mennessä? Tämän paperin perusteella ei ilmeisesti oikeastaan mitään.

Kulttuuripolitiikka politiikan ytimeen Erityisen tärkeänä pidän silti esimerkiksi tätä lausetta, ”Kulttuuripolitiikka on tasavertainen muiden politiikka-alojen kanssa”, koska siinä kiteytetään kenties huomaamatta kokonainen pitkä ongelma – näin ei ole ollut, eikä ole tälläkään hetkellä, enkä usko tähän vuonna 2025. Se miksi en usko tilanteen kymmenessä vuodessa muuttuvan johtuu osaltaan tästä strategiapaperista. Yleisellä ympäripyöreällä kehityksen, tukemisen, arvostuksen ja niin edelleen liirunlaarumilla ei luoda tiukkaa visiota, joka toisi kulttuuripolitiikan politiikan keskiöön. Nostan esiin yhden kohdan siitä, mitä käytännönläheisyyttä haen. Entä jos olisikin lähdetty rakentamaan visiota ja todettu tämän kohdan, ”Perustulosta tms. ratkaisu taiteilijoiden asemaan”, sijaan yksinkertaisesti, että vuonna 2025 Suomessa on voimassa taiteilijapalkka. Näin strategiapaperi kulttuuripolitiikasta nousisi politiikan keskiöön, keskusteluihin. Nyt tätä paperia voidaan lausuntojen jälkeen muuttaa tai olla muuttamatta, sillä ympäripyöreiden lauseiden keskellä voi tulevaisuudessakin tehdä kaikki hallituspoliittiset ratkaisut puolueväreihin katsomatta tämän paperin nojalla. Olemmehan äskettäin nähneet, miten koko koulutuskenttään kohdistuneet suuret leikkaukset ovat poliittisessa retoriikassa määritelty ”kehittämiseksi”.

Minna Taipale

Kesäkuun puolessa välissä valtakunnallisen ESR-hankkeen, Hyvinvoinnin välitystoimiston väki pakkasi matkalaukkunsa ja otti suunnaksi Lontoon. Tutkimusmatkan tarkoituksena oli selvittää, mikä on saarivaltion tilanne soveltavan taiteen saralla ja mitä voisimme sieltä kopioida Suomeen. Välitystoimistolaiset vierailivat kolmen päivän aikana 11 erilaisessa ja hyvin mielenkiintoisessa kohteessa. Pääsimme näkemään mm. mielenterveyskuntoutujille suunnatun taidekoulun toimintaa, syrjäytymisuhan alla olevien nuorten radioaseman sekä teatteriryhmän, joka vie ammattiteatteria aivan uudelle tasolle esteettömyyden ja saavutettavuuden tasolla. Britanniassa taiteen soveltavalla käytöllä ja osallistavalla taiteella on pitkät perinteet ja välitystoimisto toivoi saavansa matkalta vinkkejä niin ansaintalogiikoihin kuin rakenteisiin soveltavan taiteen ympärillä. Kuten voimme lukea Raisa Niemen artikkelista tässä samassa lehdessä, Britanniassa on tehty pitkäjänteistä työtä taiteen tukemisessa ja kehittämisessä niin ruohonjuuritasolla kuin hallituksessa asti. Englannissa osallistavan taiteen rahoitus perustuu pitkälti julkiseen rahoitukseen ja hyväntekeväisyysvaroihin. Tämä johtuu osin esimerkiksi käytössä olevasta yhteiskuntavastuuverosta, jota yritykset maksavat vuosittain ja jolla kerätyin varoin tuetaan mm. erilaisia taide- ja luovan alan toimijoita. Toinen syy soveltavan taiteen tukemiselle on laadukas ja järjestelmällinen tulosten raportointi – toimijat pystyvät todentamaan selkeiden tilastojen ja muiden seurantamenetelmien avulla, mitä on saatu aikaiseksi, mihin kaikkeen on voitu vaikuttaa ja miksi heitä kannattaa tukea. Ensimmäisenä esimerkkinä tutustumiskohteista haluaisin nostaa esille Paint Jam London studion,

12 T A K U


Vasemmalta Tarja Pääjoki (Jyväskylän yliopisto), Giuliana Molinari (Core Artsin toinen perustaja ja apulaisjohtaja), takana Paul Monks (Core Artsin perustaja ja luova voima), etualalla Minna Taipale (Kaakkois-Suomen aluekoordinaattori) sekä Outi Linnosuo (Turun amk). Kuva: Core Arts

Graeae Theater Companyn toimitila Bradsbury studios, Hackneyssa, Lontoossa on remontoitu moninaisesti saavutettaviksi ja täysin esteettömäksi. Toimitila on harjoitus- ja toimistotila, ei esitystila. Teatteriryhmä korostaa institutionalisoiduissa teatteritiloissa toimimista esitystiloina. Kuva: Minna Taipale

Ammattilaistaide ja tuloksien raportointi keskiössä – Hyvinvoinnin välitystoimiston terveiset Lontoosta yhden naisen yrityksen, joka tuottaa maalaustapahtumia yrityksille ja hyväntekeväisyyteen. Ohjaajina on myös muita taiteilijoita, jotka palkataan freelancer-sopimuksella. Yritystoiminta alkoi julkisista tapahtumista, joihin sai ostaa lipun, ja on kasvanut yritysten Team building -toiminnaksi. Paint Jam hyödyntää niin kutsuttua Corporate social responsibility -käytäntöä auttamalla yrityksiä tukemaan omia yhteisöjään. Jokainen yritykselle myyty työpaja rahoittaa yhden yhteisöprojektin. Tuloksena on siis win-win-tilanne, josta hyötyvät niin asiakasyritykset, yhteisöt sekä tietenkin Paint Jam ja sen palkkaamat taiteilijat. Toinen erittäin mielenkiintoinen toimija oli Core Arts, johtava mielenterveyskuntoutukseen erikoistunut päivätoimintakeskus, joka tarjoaa asiakkailleen koulutusta sekä harjoittelu- ja työpaikkoja luovaa oppimista hyödyntäen 23 vuoden kokemuksella. Vuosittain noin 700 ihmistä tulee asiakkaaksi maksusitoumukselle kaupungin sosiaaliviranomaisen kautta ja saa yksilöllisesti räätälöidyn taideopetusohjelman. Toiminnan takana on taiteilijapariskunta Paul Monks ja Giuliana Molinari sekä laaja joukko palkattuja freelance-taiteilijoita ja

muutama hallintohenkilö. Core Arts on tunnustettu ja arvostettu toimija niin taiteilijoiden kuin sosiaali- ja terveyspiirin keskuudessa. Mitä tarttui mukaan? Mitä Briteissä tehdään toisin ja mistä he voisivat ottaa oppia meiltä? Ehdottomasti meilläkin pitää alkaa kehittämään järjestelmällisempää raportointia ja seurantaa, toimintaa voidaan mitata muutoinkin kuin pelkästään euromääräisesti. Tärkeintä on kirjata kansantajuisesti saavutettuja tuloksia ja toimintaa ylipäänsä. Vaikuttavuusarviointia ymmärtävät rahoittajatkin. Ansaintalogiikoista ja välitystoiminnasta taas voisimme viedä malleja heille, niissä olemme Suomessa pidemmällä. Toki yritysyhteistyö, hyväntekeväisyys ja tulosvastuullinen sijoitustoiminta ovat toimintamalleja, joita kannattaa täälläkin harkita ja kehittää. Toinen tärkeä huomio oli tapa puhua osallistavasta taiteesta – toimijat puhuivat laadukkaasta ammattilaisten tuottamasta taiteesta sekä taiteen tasa-arvoisesta saavutettavuudesta ihmisen terveydentilasta ja asuinpaikasta riippumatta. Taiteen itseisarvo oli pääosassa – hyvinvointia edistävä vaikutus oli sivutuote, joskin tärkeä

sellainen. Kaikki taiteen tekijät olivat ammattimaisia freelance-toimijoita, joilla oli vahva yhteys omaan toimintakenttään. He pitävät näyttelyitä ja keikkailevat – eivät toimi vain soveltavan taiteen tekijöinä. Vanha fraasi pitää paikkaansa – matkailu avartaa. Se auttaa myös näkemään, mitä kotimaassa teemme jo oikein tai, että ainakin olemme oikealla tiellä. Kirjoittaja toimii aluekoordinaattorina Hyvinvoinnin välitystoimisto/ Humak:ssa

Hyvinvoinnin välitystoimisto

(www.hvvt.fi) on valtakunnallinen taiteen ja hyvinvoinnin osaamis-, innovaatio- ja välitysverkosto. ESR-rahoitteinen hanke käynnistyi keväällä 2015 ja se kestää kolme vuotta, jonka aikana toiminta vakiinnutetaan pysyväksi ja säännölliseksi. Hankkeen kärkenä on kehittää alaa tuottajan taitojen avulla - kehittämällä ja tuotteistamalla taiteilijoiden palveluita ja pyrkimällä saamaan ne osaksi sote-alan rakenteita. Hanke mm. kouluttaa taide- ja sote alan ammattilaisia sekä järjestää avoimia seminaareja ja neuvontaa. Hankkeesta vastaa Humanistinen ammattikoulu ja partnereita ovat Turun amk, Saimaan amk sekä Jyväskylän yliopisto. Mukana ovat myös Taiteen edistämiskeskus sekä Turun ja Jyväskylän kaupungit. Hyvinvoinnin välitystoimisto toimii pääosin kolmelle alueella – Varsinais-Suomessa, KeskiSuomessa sekä Kaakkois-Suomessa.

T A K U 13


M e r j a I s o t a lo

Työhakuvalmennus osa 2.

Brändääminen on itsensä esilletuomista Susan Calonius toteaa yksiselitteisesti, että asiantuntijan on näyttävä somessa ja tuotava itseään esille. Asiantuntija on usein mielipidejohtaja ja heidät kyllä huomataan. Brändäys liitetään tavallisimmin vain yrityksiin, tuoteryhmiin tai vaikkapa järjestöihin, mutta on tietysti olemassa monenlaisia henkilöbrändejäkin. Jos on näyttävä somessa, on se toisille helppoa ja hoidettavissa vaivattomasti, mutta ei kaikille. Calonius antaa muutaman selkeän ohjeen aremmille somettajille ja itsensä brändäämisen hankalaksi kokeville. Onnistuneen brändäyksen kolme keskeistä komentoa ovat: 1. Ole esillä, 2. Erotu omasta viiteryhmästäsi ja 3. Käyttäydy yhdenmukaisesti kaikissa tilanteissa. Pitää siis osallistua aktiivisesti keskusteluihin eri ryhmissä ja kommentoida asiantuntijablogeja sekä omaan alaan liittyviä uutisia. Näkymisen kaava on Caloniuksen mukaan LinkedIn + kaksi muuta kanavaa. Hän toteaa myös, että Adeccon vuonna 2015 23 maassa tekemän tutkimuksen mukaan LinkedIn määrittelee osaamisen ja FB maineen. Facebookia kannattaa käyttää työnhakuryhmiin osallistumalla ja hoitamalla henkilökohtaiset asiat. Twitter sopii yritysten seuraamiseen käyttämällä esimerkiksi NOSTO#. Vimeoon ja Youtubeen voi laittaa videoCV:n. LinkedIn on hyvä väline sekä varsinaiseen työnhakuun että verkostoitumiseen. Muillekin verkon kanaville on käyttöä työnhaussa. Pinterest sopii visualisointiin ja ideointiin, Instagram kuvien näyttämiseen, Periscopen avulla voi kuvata suoraa lähetystä. JobGo mahdollistaa verkostoitumisen.

14 T A K U

LinkedIn LinkedInin käyttöä Susan Calonius suosittelee varsinkin sen vuoksi, että sieltä löytyy jo lähes miljoona suomalaista ja verkostoituminen on helppoa. Hän kehottaa tekemään laadukkaan profiilin ja olemaan aktiivinen. On hyvä etsiä itselle tärkeitä ihmisiä ja yrityksiä, mutta on myös muistettava varoa huijareita. LinkedIn on edullinen rekrytointiväline. Suorahaku on kaiken kaikkiaan lisääntynyt työntekijöitä etsittäessä ja 80 % työllistyy jo verkostojen avulla, tästä joukosta puolet somen kautta. Osa yrityksistä haluaakin mieluummin katsoa LinkedIn-profiilin kuin lukea varsinaisia hakemuspapereita. Tällainen toimintatapa tekee prosessista varsin suoraviivaisen ja tavoittaa myös passiivisemmat hakijat. Calonius kehottaa kuitenkin välttämään liian laajoja kuvauksia, mutta toimenkuvaa pitää tietysti avata. Jos mahdollista, olisi hyvä numeroilla ilmaista osaaminen ja työhistoria, kaiken kaikkiaan selkeys on aina hyvä. Hissipuhe on työnhaussa hyvä väline. Silloin kerrotaan oma osaaminen, tilanne ja mistä ja millaista työtä haet. Summaryn voi kirjoittaa suomeksi, jos hakee töitä kotimaasta, asiasanat kannattaa laittaa englanniksi. Opiskelusta tulee kertoa pääaine, sivuaineet ja mahdolliset stipendit, vaihto-opiskelu sekä dokumentit erityisesti ulkomailta. Aktiivisuus järjestöissä tai vaikka ylioppilaskunnassa voi olla myös kertomisen arvoista. LinkedInistä löytyy myös erilaisia lisäosia tukemaan työnhakua. Kaiken kaikkiaan Calonius kannustaa aktiivisuuteen ja verkostoitumiseen. Verkossa voi onnitella työpaikasta, julkaisusta tai palkinnosta sen lisäksi, että osallistuu keskusteluihin. Voi liittyä ryhmiin, vierailla

yritysprofiileissa tai seurata yrityksiä ja ihmisiä. Aina kannattaa tarkistaa LinkedInin Jobs-osio. Portfolio Portfolio on ollut pitkään tuttu taiteilijoille ja myös eri alojen opiskelijoille. Käyttäjäkunta laajenee edelleen varsinkin verkkokäytön lisääntymisen myötä. Portfolion tekemiseen löytyy runsaasti ohjeita, mm. osoitteista Peda.net, www15.uta.fi ja www.myportfolio.com. Susan Calonius antaa selkeitä ohjeita portfolion laatimiseen. Siihen ei kannata kasata kaikkia töitä, vaan valita edustavimmat. Hän suosittelee kertomaan jokaisesta työstä tarinan, josta selviää, mikä on inspiroinut, mistä teos kertoo, toteuttamistapa jne. Tarpeellisia tietoja ovat myös seuraavat: milloin työ on tehty, muut mukana olleet ja toimeksiantaja. Nämä ohjeet ovat taiteellista työtä tekeville, mutta niitä voi soveltaa muillekin aloille. Pakolliset tiedot, kuten nimi, yhteystiedot sekä koulutus ja ammatillinen tausta, on nekin muistettava kirjata. Ja suosituksia kannattaa hankkia. – Mainosta itseäsi, kehottaa Calonius. Sen voi tehdä myös yhdistämällä portfolion ja verkkosivunsa. Valmiita e-portfoliopohjia (crevado.com, www.squrepace.com, www.portfoliobox.net/fi, dunked.com) löytyy useita tai sen voi tehdä myös blogipohjille, esimerkiksi WP, BLOGGER jne. Portfoliolla on myös suomenkielinen nimi, ansiokansio - hauska sana, mutta harvoin käytössä. Tekijänoikeudet Yleinen käsitys tekijänoikeuksista on muuttunut digitalisaation myötä. Sosiaalisen median kautta jaetaan kaiken aikaa myös sellaista aineistoa, joka on tekijänoikeuden piiriin kuuluvaa. Susan Calonius painottaa, että verkossa olevat aineistot eivät ole "vapaata riistaa", vaan että on aina varmistettava kuvan, musiikin tai muun käyttö, jos ei ole kysymyksessä oma luomus. Musiikistakin on maksettava aina, paitsi jos se on oma kappale. Hän muistuttaa myös, että omat julkiset työt kannattaa jokaisen suoja-


ta vähintään vesileimoin tai muulla vastaavalla tavalla. Jos on poistanut verkosta oman teoksensa, sivujaan tai kuviaan, ei muilla ole oikeutta julkaista niitä jälkikäteen. Ilmaisia kuvapankkeja kuitenkin löytyy, esimerkiksi unpplash (indietyyli), Stocksnap. io (kattava), Gratisography (erilainen, puhutteleva) ja Newoldstock (mustavalkoiset). Monet kuvapankit, joita yleisesti mainostamisessa ja markkinoinnissa käytetään, tarjoavat omasta mielestäni varsin tylsää kuva-aineistoa, jolla on vaikea erottautua. Tekijänoikeuksista löytyy runsaasti tietoa ja ohjausta verkosta, mm. osoitteesta www. tekijanoikeus.fi sekä eri alojen tekijänoikeusjärjestöjen sivuilta, kuten Gramex, Kopiosto, Kuvasto, Sanasto, Teosto, Tuotos ja Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskus TTVK ry. Työtä hakemassa Tiivistäen Susan Calonius kehottaa miettimään ensinnäkin omia vahvuuksia ja kiinnostuksen kohteita, mitä osaan, mikä minua kiinnostaa, toiseksi etsimään ja löytämään kanavia työllistymiseen, käymään läpi aktiivisesti avoimia työpaikkoja, muistamaan myös piilotyöpaikat, miettimään mahdollisia joukkorahoituksia ja apurahoja, selvittämään freelance-vaihtoehtoja ja sosiaalisesta mediasta löytyvää tietoa. Kolmanneksi Calonius antaa listan siitä, miten seuraavaksi kannattaa toimia. On laadittava miniCV ja varsinainen CV, työhakemus, markkinointikirje, E-portfolio, osallistuttava mahdollisiin messu- ja muihin tapahtumiin sekä verkostoiduttava. Calonius toteaa isoin kirjaimin: MAINOSTA ITSEÄSI! Luovuutta vaatii luovien alojen työnhakukin. Työhakuvalmennus osa 1. TAKU 2/2016 s. 8-9

Teksti ja kuva

M e r j a I s o t a lo

Härkätien Teatterin harjoituksissa plarit käsissä.

Tekijänoikeudet

- esimerkkinä käsikirjoitukset l Tekijänoikeuksien tunteminen on välttämätöntä kaikille luovan alan ammattilaisille, ettei tule ikäviä yllätyksiä. Musiikin ja kuvataiteen tekijänoikeuksista tiedetään ehkä eniten, mutta esimerkiksi käsikirjoituksiin liittyy omanlaisiaan rajoituksia ja ominaisuuksia. Niistä löytyvät hyvät tiedot Suomen Näytelmäkirjailijat ja Käsikirjoittajat SUNKLO ry:n sivuilta, josta seuraavassa muutama esimerkki. l Käsikirjoituksen pohjalta valmistettava elokuva tai tv-ohjelma on itsessään tekijänoikeudellinen teos, jonka luomiseen osallistuu useita henkilöitä käsikirjoittajasta leikkaajaan. Tekijänoikeus kuuluu tällöin yhteisesti kaikille tekijöille. Esittämisen ja muun hyödyntämisen mahdollistamiseksi pääsääntöisesti tuottaja voi määrätä oikeuksien käytöstä. Sen vuoksi käsikirjoitussopimuksissa tuottaja haluaa myös käsikirjoittajan luovuttavan oikeuksiaan, varsinkin taloudelliset oikeudet itse tv-ohjelmaan tai elokuvaan. Sovittaessa oikeuksista on tärkeää erottaa toisistaan käsikirjoituksen tekijänoikeudet ja elokuvan tai tv-ohjelman tekijänoikeudet. l Erilaisilla rajoituksilla voidaan sopia, että käsikirjoitusta voidaan käyttää vain tietyssä tarkoituksessa, vaikka opetustoiminnassa. Käsikirjoituksen tai kirjan optio-oikeus tarkoittaa oikeuden haltijan, kuten tuottajan, hankkimaa oikeutta lunastaa option voimassaoloaikana oikeus valmistaa tietyn käsikirjoituksen tai kirjan pohjalta ohjelma, elokuva tai muu esitys. Novelisaatio-oikeus puolestaan tarkoittaa oikeutta valmistaa kirja jonkun elokuvan ja sen käsikirjoituksen pohjalta. l Alkuperäisteosten lisäksi tekijänoikeussuojaa saavat myös ns. jälkiperäisteokset, kuten käännös, muunnelma ja kokoomateos. Kun teos käännetään toiselle kielelle, kääntäjällä on tekijänoikeus omaan panokseensa, mutta hänellä ei ole oikeutta määrätä siitä tavalla, joka loukkaa tekijänoikeutta alkuperäisteokseen. Sitaatti- eli lainausoikeuden mukaan julkistetusta teoksesta on lupa hyvän tavan mukaisesti ottaa lainauksia tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa. Teosta julkisesti toisinnettaessa on lähde mainittava siinä laajuudessa ja sillä tavoin kuin hyvä tapa vaatii. l Sopimuksia tehtäessä on tarkasti sovittava myös tekijänoikeuksista. Lisäksi on huomattava, että tekijänoikeudellisista käsikirjoituksista ei makseta arvonlisäveroa. Tällä on merkitystä käsikirjoittajan hinnoittelussa, koska moni tekee työtään yhdistysten pyörittämien harrastajaryhmien ja -teattereiden kanssa, joilla taas ei kaikilla ole alv-velvollisuutta eikä paljon rahaakaan. Näissä tapauksissa käsikirjoittaja pääsee eroon veronkerääjän roolistaan.

T A K U 15


Petri Pietiläinen

Epävarmuus työstä tuhoaa elämää Äskettäin kuulimme siitä, että hallitus on päättänyt kohdistaa perustulokokeilunsa pelkästään pitkäaikaistyöttömiin. Näin itsensä työllistäjät ja muut pätkätyöläiset unohdetaan. Julkisuudessa kysytään todella vakavissaan, mitä tämä perustulokokeilu oikeastaan paljastaa. Tutkijat vastaavat jo nyt, ettei mitään. Mihin unohtuivat pohdinnat perustulokokeilun ulottamisesta pätkätyöläisiin tai itsensä työllistäviin taiteilijoihin?

Taide- ja kulttuurialalla on valtaisa määrä niin itsensä työllistäjiä kuin pätkätyöläisiä, prekariaattia. Heihin kohdistuu paljon kritiikkiä ja keskustelua herättänyt paine ryhtyä yrittäjiksi. Paljon kuulee puhetta siitä, että kuukausipalkkaiset työt vähenevät edelleen tulevaisuudessa. Yrittäjiä tarvitaan mutta millä ehdoilla. Monien pitää elättää itsensä silpputyöllä. Välillä tätä tilannetta jopa kehutaan. Saamme lukea tuon tuosta kuvauksia siitä, miten mukavaa se on, kun ei ole kuukausipalkkatyössä vaan voi rakentaa työtään ja elämäänsä vapaammin. Monille tämä lienee mahdollista mutta vielä suuremmalla osalle kyse on suorastaan painajaismaisesta pakosta. Kokonaisuus vaikuttaa meistä monelle tuntemattomalta. Tietoa erilaisista malleista tarvitaan niin päättäjien kuin äänestäjien keskuudessa.

Tietoa pätkätöistä kyllä löytyy Laura Haapalan kirja Joustava työ, epävarma elämä (Like, 2016) pureutuu uskomattomalla ja tarkalla otteella pätkätöiden, nollasopimusten, itsensä työllistämisen, pakkoyrittäjyyden ja niin edespäin maailmaan. Näennäisen ”kuiva” aihe roihahtaa kiinnostavaksi. Työmaailma on todella muuttunut. Haapala kuvaa historiallista kehitystä. Viimeisimmässä KIKY -sopimusprosessissakin monet erilaiset termit pyörivät julkisuudessa: työstä löytyy määräaikaista, osa-aikaista, itsensä työllistäjää, luokittelua vastustavaa kuin vuokraversioita. Haapala selittää sujuvasti ja yllättävän mielenkiintoisesti kaikki versiot. Kaikkia erilaisia töitä tekeviä on laajasti haastateltu niin ravintola-alalta aina taiteilijoihin. Kaleidoskooppi on kiinnostava mutta antaa hyvin surumielisen yleiskuvan. Keskeistä näyttää olevan se, että työnantajat hyötyvät yhä enemmän – ja työntekijät joutuvat tahtomattaan aina vain joustamaan. Lopputulos voi olla tulevaisuudessa painajainen. Haapala on haastatellut monia pätkätyöläisiä eri aloilta. Haastattelut ovat mielenkiintoista luettavaa. Huoli16 T A K U

matta julkisuudessa esiintyneistä ”hyvistä” esimerkeistä niin suurin osa haastatelluista ei pidä tilanteesta. Osa on tosin innoissaan, sillä muutamille ammattiryhmille tilanne sopii kuten lääkäreille tai ravintolatyöntekijöille. Heille ”epätavalliset” työsuhteet ovat oma valinta. Näillä aloilla töitä riittää niin paljon, että voi suorastaan valita, missä ja miten työtä haluaa tehdä. Lääkärit voivat hinnoitella itsensä miten haluavat. Taide- ja kulttuuripuolella lähes kaikki kammoavat tilannetta, eikä hinnoitteleminen ole suurimmalle osalle mikään mahdollisuus. Suurin osa haastateltavista nostaa esiin samat ongelmat: pätkätyöläinen on yllättävän heikoille työantajan suuntaan. Mitä pitemmälle kirjaa lukee, sitä vahvempi viesti kirjasta nousee esiin. Työ voidaan paloitella ja uusjakaa, jos siihen on tahtoa. Työ pitäisi määritellä uudestaan. Monet muun muassa vapaaehtoistyötä tekevät antavat valtavan panoksen yhteiskunnan toimimiseen ja ihmisten hyvinvointiin ilman minkäänlaista palkkaa.

Pätkätyö raastaa Nykyään pätkätyö aiheuttaa monille sietämättömän stressin – työn epävarmuus heijastuu tuhoavasti koko elämään. Työehtoja heikennetään koko ajan. Seuraavan pätkätyön saaminen rasittaa niin henkilökohtaista terveyttä kuin perhe-elämää. Epävarmuus toimeentulosta ei riipu pelkästään siitä, saako seuraavan toimeksiannon, pätkätyön tai apurahakauden, vaan muodostuu koko ajattelumaailmaa ja tulevaisuutta koskevaksi ongelmaksi. Vaikka seuraava ”pätkä” toteutuisikin, entä sitten se seuraava tai seuraava. Haapalan teos kuvaa aikaamme laajemmin eikä pelkkää työelämää, muun muassa sosiaaliturvaongelmat nousevat esiin. Bruttokansantuote ja muut taloudelliset mittarit eivät mittaa vapaaehtoistyön tai taiteellisen työn merkitystä. Paljon puhutaan aineettoman pääoman merkityksestä mutta sitä mitataan aineellisiin tuotoksiin keskittyvillä määreillä. Hyvinvoinnin ja pahoinvoinnin suhdet-


ta ei osata pohtia tarpeeksi laajasti. Kaikki mitataan myytyinä kappaleina, saatuna tulona ja panos–tuotosajattelulla. Työttömyydestä on tehty ihmisten ”oma vika”. Köyhät tekevät työtä, eivätkä siltikään pärjää. Taide- ja kulttuurialan pätkätyöläisten todellisuutta on se, että ilmaista tai puoliilmaista työtä tehdään kaiken aikaa ja paljon. Tekijät motivoivat erilaisiin projekteihin ja tapahtumiin osallistumista näkyvyydellä ja mahdollisilla työtilaisuuksilla myöhemmin. Hyvin usein nämä jäävät realisoitumatta. Kierre on valmis. Kohta kaikki otaksuvat taiteilijoiden aina tulevan tapahtumiin pelkällä ruokapalkalla. Tämähän näkyi äskettäin jopa opetus- ja kulttuuriministeriön järjestämässä kansainvälisessä tapahtumassa, johon taiteilijoita pyydettiin ruokapalkalla hakemaan itselleen näkyvyyttä. Monissa Haapalan haastatteluissa näkyy vastaava tilanne taide- ja kulttuuripuolella. Yksilöllisyys eli yrittäjyys näyttää tulevaisuuden pakolta yhä suuremmalla joukolla työntekijöitä. Haapala käsittelee laajasti myös pakkoyrittäjyyden ongelmallisuutta taide- ja kulttuurimaailmassa. Yrittäjyys ei kannata. Välillä tekijöiden rohkeus ei riitä mutta suurimmaksi osaksi kyse on yksinkertaisesti siitä, etteivät suomalaiset markkinat kanna taide- ja kulttuurialan yrittäjyyttä kuin muutamissa poikkeustapauksissa. Haapala ei onneksi saarnaa vaan analysoi ja esittelee ratkaisumallin: hyvinvoinnin määritteleminen uudelleen, perustulo ja työnjakaminen. Talouskasvu ei saa olla ainoa elämän hyväksi tekevä mantra. Työehtojen joustaminenkaan ei aina ole paha asia, jos siitä ei tehdä kaikille pakollista. Erilaisissa ammateissa ja elämäntilanteissa erilaiset työsuhteet voivat toimia. Pakkotilanteissa mikään ei toimi vaan synkistää tulevaisuuden. Jokaiselle lienee selvää, ettei tällaisesta tilanteesta voi syntyä mitään tulevaisuudessa. Haapalan kirjasta päättäjät saisivat konkreettisia ehdotuksia siitä, miten asioita voisi hoitaa toisin.

T A K U 17


Taiteilija Outi Laine ei pelk채채 yritt채jyytt채 mutta muistuttaa sen realiteeteista.

18 T A K U


Taiteilija ei pelkää

yrittäjyyttä Petri Pietiläinen

Outi Laine os. Sunila hymyilee kahvilassa Helsingissä. Hän on aina elänyt taiteilija–yrittäjän hankalaa elämää mutta ei koskaan pelännyt sitä. Yrittäjyys on kotoa opittua. Epävarmuus kuuluu asiaan. Outille työ ei ole sitä, että siitä lähdetään vuosittain palkalliselle lomalle. Luonnollisesti yrittäjyys tarkoittaa sitä, ettei oikeastaan tiedä, mihin kuuluu. Epävarmuuden sietämistä on pitänyt kestää. Osuuskuntaan hän kuuluu. Hänestä osuuskunnat ovat mainio asia. Outi Laine asui vielä muutama vuosi sitten kotikaupungissaan Kotkassa, sitten muutettiin taas Helsinkiin. Aikoinaan hän valmistui vuonna 2002 maisteriksi kuvataideakatemiasta, sitten hän valmistui korkeakoulusta vuonna 2005 kuvaamataidon opettajaksi. Kolmas ammattinimike on tulossa, sillä nyt hän opiskelee HUMAK:ssa kulttuurituottajaksi. Hän näkee, että laaja ammattitaito hyödyttää työnantajia. Kotka tarjosi siinä elämäntilanteessa edullisen elämisen, mutta piti päästä pois, sillä siellä ei tarjoutunut työskentelynäkymiä, Laine pohtii. Hänelle on tarjottu ”kuvismaikan” hommia, mutta hän on kieltäytynyt. Vapaus kiinnostaa; se mitä haluaa tehdä. Byrokratia on ongelmallista ja monimutkaista, verohallinto helvettiä, kapulakieli kamalaa mutta hän ei ole nujertunut, koska ratkaisuakin löytyy.

Laine esittää kehitysehdotuksinaan muun muassa yrittäjän ilmoitusvelvollisuuden keventämistä ja kaikkien palvelujen eli eläke-, sosiaaliturva- ja ennakkoperintäasioiden hoitamista yhdeltä luukulta. Vaikka epävarmuus välillä ahdistaa, niin yrittäjänä voin taiteellisesti tehdä sitä, mitä haluan. Taustallani on varmaan perheeni, verenperintö, joka innostaa yrittäjyyteen. En ole kovin montaa kuukautta ollut työtä vailla. Laine harmittelee silti sitä, että kulttuuri- ja taidealan yrittäjän palkkiot ovat välillä niin pieniä, että ne melkein hukkuvat kiinteisiin kuluihin. Välillä tuntuu, ettei mitään jää käteen. Taidealan ammattitaidosta ei vieläkään makseta kunnon palkkioita. Kaikesta huolimatta hän janoaa työtä. Taiteessa on niin paljon potentiaalia. Taiteellista ajattelua ja osaamista haaskataan tässä maassa ihan turhaan. Tarvittaisiin parempaa luovien ihmisten ja yritysmaailman yhteistyötä. Tuotteissa tekniikka ei ole se kaikki vaan usein unohdetaan, miten tärkeätä niissä on hyvä muotoilu.

Menneisyyden hauskuutta Outi Sunila oli vuonna 2009 mukana kotkalaisten taiteilijoiden ”Taide menee kaikkialle” -tapahtumassa. Tai oikeastaan hänen käsitetaiteellinen teoksensa ”Alas demokratia” olisi pitänyt ripustaa kaupungintalon seinälle. Kotkan tilapalvelupäällikkö kielsi teoksen ”rappiotaiteena”. Myöhemmin taiteilijan toinen kotkalaisista graffiteista syntynyt teos hankittiin Kiasman kokoelmiin.

Suomessa taiteilijan pitää näkyä Hesassa tai Tampereella. Lähdin Kotkasta vuonna 2010 näiden mahdollisuuksien perään. Oli pakko. Kiasmaankin ostettu graffititeksteistä tehty pinssiteos on nyt mennyttä elämää. Vuoden 2010 jälkeen Outi on keskittynyt videotaiteeseen. Samalla hän opiskelee tuottajaksi. Viime vuosi kului opiskeluissa ja työnteossa. Taide on nyt hetken telakalla odottamassa. Tosin viime syksynä Forum Boxissa oli esillä videoteos pimeyden ruhtinattaresta Mme Borgiasta, jossa Outi hahmotteli henkilökuvaa historian pahasta naisesta. Vanhat videoteokset kiertävät festareilla koko ajan. Tulevaisuudesta en vielä tiedä, mutta mulla on taidetta veressä. Uusi projekti on odottamassa. Arvostuksen saaminen tai sen puute eivät taiteilijaa hetkauta suuntaan tai toiseen. Koko prosessi naurattaa nykyään ja pistää pohtimaan, miksi Kotkassa kävi niin kuin kävi. Kenties yksi ongelma on siinä, ettei Kotkassa ole taidemuseota. Taiteen kukoistaminen tarvitsee taiteellisen infrastruktuurin. Kaikkinensa taiteen pitäisi Outin mielestä näkyä koko ajan kaikkialla, eikä vain marginaalissa. Taiteen arvoa ei aina nähdä, vaikka sillä on suuri kansantaloudellinen arvo, jos se haluttaisiin nähdä. Outi luottaa taiteeseen. Silti on sikamukavaa olla välillä edes hetken tavallisena palkansaajana.

T A K U 19


Petri Pietiläinen kuvat

Jessica Granqvist

Marja

Kolu

– taiteellinen intohimo ei sammu

Taiteilija Marja Kolu täytti 60 vuotta 27. heinäkuuta, eikä aio lopettaa taiteellista työtä. Intohimo on jatkunut vuosikymmenistä toiseen. Kolun työura taiteilijana koostuu pätkä- ja tilaustöistä, määräaikaisuuksista ja näyttelyistä. Hän on ollut vuosikymmeniä itsensä työllistäjä, jo silloin, kun termiä ei käytetty. – Olen ottanut aina tarjotun työn vastaan, josta on saanut säällisen korvauksen – kaikki työt rikastuttavat taiteilijan ammattitaitoa – en halua olla puusilmäinen.   Koko uran ajan hän on itse kaivanut työskentelymahdollisuuksia. Hän ei pidä termien vääntelystä. Itsensä työllistäjä on hänestä kuin joku itsensä paljastaja. Termin keksi joku, jolla ei ole ollut mitään järkevää tekemistä.   – Nimikkeitä keksitään, mutta taiteen tekemisen olosuhteet eivät muutu. Nuoria tungetaan väkisin kevytyrittäjyyteen, vaikka yrittäjyys ei tuo autuutta.   Kolu sanoo suoraan, että taiteilijakin tarvitsee työsuhteen. Kun taiteilijat saavat kunnon töitä ja palkkaa, 20 T A K U

niin taide nousee lentoon. Työsuhde turvaa taiteellisen tekemisen laadun.   – Nuoria on huijattu, kun joka niemeen nousi taidekouluja. Kaikista ei saa yhtä laadukasta koulutusta. Niissä koulutetaan niin paljon tekijöitä, että taiteilijoiden palkkataso kärsii. Suomi on pieni maa. Laadukas opetus tarvitsisi vain yhden opetuspaikan – kaikki taidekoulut pitäisi laittaa yhteen ja vaatia laatua!

Julkisen taiteen jännittävyys Kun Marja Kolulta kysyy sitä, mikä on hänelle ollut mieluisinta koko uralla, hän vastaa empimättä, että julkiset teokset.   – Niiden suunnittelu ja tekeminen on haastavaa. Pitää miettiä tilaa ja ympäristöä tarkkaan. Ei voi laittaa teosta tilaan noin vain. On hurjan jännittävää, onnistuuko tekemään

julkiseen tilaan sellaisen työn, että ihmiset pysyvät sen todella kokemaan.   Kolu on uransa aikana tehnyt monia julkisia teoksia Jyväskylästä Ouluun. Vaikka kokemusta on kertynyt, hän kertoo jännittävänsä edelleen teosten tekemistä.   – Taidetta voisi yhteiskunnassamme käyttää vielä enemmän hyödyksi niin monin eri tavoin. Taiteilijoiden äänen, kentän äänen pitäisi kuulua voimakkaammin.   Hän toivoo, että näkisi taiteilijoiden palkkojen nostamisen järkevämmälle tasolle. Pitäisi pyrkiä siihen, että taiteellinen ammattitaito näkyisi taiteilijoiden toimeentulossa. Kolun Jyväskylän yliopistoon kiitettävin arvosanoin vuonna 2014 tekemä gradu, Julkisen taiteen hankintamenetelmät -yksittäisen taiteilijan näkökulma, käsittelee tätäkin aihetta.


p a n u h ä m e e n a h o                       

T A K U 21


Teksti

R i k u S e i lo n e n

KUVAT

Anni Kinnunen

”Sydämenasiamme on pitää Pariisi taiteiden pääkaupunkina. Sen tehdäksemme mobilisoikaamme kaikki hyvät voimat niin Ranskassa kuin maailman kaikissa muissakin maissa.” Suomalaisen taiteilijan Eero Snellmanin vetoomuspuhe Pariisissa vuonna 1947 kuvaili projektin, joka täytti viime vuonna 50 vuotta.

EERO SNELLMANIN UNELMA

Cité internationale des arts, Pariisin kansainvälinen taiteilijaresidenssikeskus sijaitsee Maraisin kaupunginosassa. Itse rakennus ei juuri herätä huomiota, mutta sen ympäristö on elävä. Useiden eri maiden taitelijiat kulkevat sisään ja ulos. Tuossa menee taiteilija Dominique Rey, jonka open studio -näyttely on seuraavana perjantaina. Avoimesta katutason ikkunasta saamme kuulla kanadalaisen huippupianistin Jean-Philippe Sylvestren soittoa – joka päivä. Yöllä kulkevat ihmiset pysähtyvät ikkunan eteen hetkeksi kuuntelemaan spontaania pianoviulukonserttia.

Epätavallinen projekti Eero Snellman puhui ”Pariisin taiteilijakaupungista” jo vuonna 1937 Pariisin maailmannäyttelyssä. Puhe alkoi konkretisoitua 50-luvulla kun keskusta alettiin toden teolla suunnitella ranskalaisen Bruneaun pariskunnan ansiosta Ranskan eri ministeriöiden, Pariisin kaupungin ja Ranskan taideakatemian tukemana. ”Cité oli aikaansa nähden epätavallinen projekti”, keskuksen johtaja Bénédicte Alliot toteaa. Kansainvälinen yhteistyö vaati paljon neuvotteluja ja dialogia osallistujamaiden kanssa. Asiasta käytiin Alliotin mukaan myös paljon poliittisia neuvotteluja Ranskan hallituksen kanssa. Ensimmäinen rakennus valmistui vuonna 1965. Nykyään residenssitiloja on myös Maraisin lisäksi myös Montmartressa. Maraisin tiloihin rakennettiin galleriasiipi vuonna 1995.

22 T A K U

Suomen residenssihuoneiston ovikyltti muistuttaa historiasta.

Politiikkaa Vuosittain Citéssä käy työskentelemässä noin 1000 taiteilijaa yli 50 eri maasta – Cité internationale des artsin taiteilijakeskuksen käyttöaste on korkea. Residenssistudioita on yli 320. Alliot toteaa Citén olevan maailman suurin taiteilijaresidenssi. Muita vastaavia ei ole. Suurin osa Citén kansainvälisistä kumppanuussuhteista solmittiin 60- ja 70-luvuilla. Tiloista 70 prosenttia on kumppaneiden hallinnoimia. ”Yhteensä maita on 53, paljon studioita – ja paljon politiikkaa”, kuvailee Alliot. Osa kumppanuusmaista on ehtinyt muuttua vuosien varrella paljon poliittisestikin. ”Jos emme seuraa yhteistyökumppaneita,

jossain vaiheessa kontakti häviää ja myös ymmärrys siitä, millainen on kyseisen maan taidekenttä.” Alliotilla on myös visio uusista yhteistyösopimuksista. ”Haluamme ’avautua’ uudelleen ja katsoa tapoja joilla voimme solmia uusia kumppanuussopimuksia, mahdollisesti lyhemmillä vuokra-ajoilla”, Alliot kaavailee.

Uusi näkemys Bénédicte Alliot ja puheenjohtaja Henri Loyrette ovat luotsanneet Citéä alle vuoden. Kokemusta heiltä ei puutu, mutta suuri residenssikeskus tarjoaa haasteita. Remontteja, parannuksia ja muutoksia on suunnitteilla.


”Osa muutoksista saattaa tuntua pieniltä, mutta ne luultavasti tulevat aiheuttamaan suurempia muutoksia”, Alliot sanoo viitaten esimerkiksi tuleviin yhteistyötiloihin ja yhteiseen kahvi- ja tapaamistilaan. Tällaisia ei Citéssä ole aiemmin ollut. ”Kyse ei ole siitä, etteikö edeltäjämme tehneet mitään, vaan kyseessä ovat olleet rahoitusongelmat. Minullakin on kengännauhabudjetti, mutta se oli aikaisemmin pahempaa”, Alliot naurahtaa.

Cité des artsin päärakennus Maraisissa.

Tehtävässä auttaa myös 47 henkilön asialleen omistautunut työtiimi, joka ”pitää koko hulabaloon käynnissä” Alliotin sanoin.

Tärkeysjärjestys Cité on ennen kaikkea taiteilijaresidenssi, jonka tarkoitus on palvella taiteellisen työn tekemistä. Mitkä ovat Alliotin näkemykset tulevaisuudesta? ”Toivottavasti se, mitä voimme tarjota taiteilijoille tulee muuttumaan”, Alliot toteaa. Muutoksia on tulossa paljon edellä mainittujenkin lisäksi: uusi Wi-Fi -verkko koko taloon, jossa on yli 37 000 neliötä, Montmartren residenssien kunnostus, residenssistudio liikuntarajoitteisille… ”On myös totta, että konseptiamme täytyy tarkastella. Täytyy miettiä, mitä residenssit merkitsevät tänään Pariisissa, mitkä taiteilijan tarpeet ovat ja mitä voimme tarjota vaihtelevalla budjetillamme. Tämä ei ole hostelli, tästä täytyy tulla jotain muuta. Taiteilijoiden, jotka tulevat vain lyhyeksi aikaa, täytyisi myös tuntea kuuluvansa tänne” Alliot pohtii.

Kanadalainen Dominique Rey on yksi sadoista residenssivieraista. Cité des artsin Johtaja Bénédicte Alliot. T A K U 23


Marika Ahlavuo koordinaattori, tiedetuottaja

3D virtuaalisuus laajentaa perinteistä radiokunnelmaa

Lapinlahden mielisairaalaan sijoittuva kuunnelma Ääniä sielujen huoneista sai ensi-iltansa Taiteiden yössä 25.8.2016. Sairaalan huoneet oli sisustettu eri aikakausien mukaan. Ylen toteuttama lavastus onnistui luomaan ainutlaatuisen kokemuksen vaikeasta aiheesta. Sairaalaan saapui illan aikana noin 3000 kävijää. Kuunnelman ja 3D virtuaalitoteutuksen pohjana toimivat sairaalan ylilääkäreiden dokumentoimat potilaskertomukset. Kohtaukset sijoittuvat Lapinlahden sairaalan asukkaiden kokemuksiin vuosien 1841-2006 välille. Aikamatkaan on mahdollisuus tutustua tapahtuman jälkeen virtuaalisesti. Kuva Hannu Hyyppä.

Virtuaalikuunnelma on esteetön Ylen ruotsinkielinen radioteatteri toteutti teoksen ja lavastukset C.L. Engelin suunnittelemaan rakennukseen. Laserkeilauksen huippuyksikkö toteutti kuunnelmaan Unity-pelimoottorissa toimivan 3D virtuaalimaiseman. Svenska Ylen ja Laserkeilauksen huippuyksikön yhteistyönä toteutetussa 3D monimediaproduktiossa sairaalan käytävillä voi valita niin reitin kuin tarinankin. 3D virtuaalimaailmaan sijoitettu kuunnelma on esteetön – ajasta ja paikasta riippumaton produktio. Voimakkaiden, mielisairaalaan sijoittuvien äänitehosteiden takia, suositusikäraja on 13-vuotta.

Yle siirtää sisältöjään ja tarjontaa yhä enemmän verkkoon Perinteisellä radiokuunnelmalla on edelleen paljon tarjottavaa ja oma yleisönsä. Ylen yhtenä tavoitteena on saada uutta yleisöä radio- ja tv-tuotannoilleen myös peli- ja virtuaaliympäristöihin tottuneista. 3D virtuaalimaailmassa toteutetun kokeilun taustalla onkin halu tavoittaa vähemmistö- ja erityisryhmiä sekä nuoria nykyistä paremmin ja tuoda heitä myös perinteisten radiokuunnelmien yleisöksi. Internetin kaut24 T A K U

ta jaettava teos saavuttaa totuttua laajemman yleisön. Mediakäytön muuttuminen ja mobiililaitteiden yleistyminen ovat parantaneet Ylen mahdollisuuksia tavoittaa erityisryhmiä paremmin. ”Radiokuunnelman taustalla työskentelevät dramaturgit, ohjaajat ja näyttelijät. Perinteisten radiokuunnelmien lisänä on ollut mielenkiintoista työskennellä produktiossa, jossa yhdistetään radioteatterin perinteisiä elementtejä ja uudenlaista teknologiaa. Radion kuulijat ja nettiyleisö ovat tottuneet seuraamaan netistä videomateriaalia esim. YouTubesta, joten virtuaalimaailmat tulevat elävöittämään valokuvamaisuudellaan myös radiokuunnelmia,” kertoo kuunnelman tuottaja Jessica Edén von Numers. Suuntauksena on, että mediatuotannot näkyvät yhä useammissa tapahtumissa. Aika, jolloin tapahtuma oli vain tapahtuma ja radiokuunnelma toteutettiin radiossa ja tv-ohjelma toteutettiin ainoastaan televisiossa, on auttamatta ohi. Lapinlahden sairaalassa toteutettu yhteisproduktio on esimerkki tästä suuntauksesta. Tuottajille on Ylessä olennaista ymmärtää niin media-, tapahtuma- kuin kultuurituotantoa. Ne linkittyvät yhä tiiviimmin keskenään. Monialaisissa verkostoissa toimiessa tulee tuntea myös yleisön tarpeet, kun se on yhä

motivoituneempaa osallistumaan itse tarinan kulkuun. Svenska Ylen tuotantokoordinattorien ja tv-ohjaajien esimiehenä Pasilassa toimiva Tommy Mård toteaa, että ”Ylellä on vankka kokemus perinteisestä tv- ja elokuvatuotannosta sekä -kerronnasta. Osaaminen 3D virtuaalisuuden hyödyntämisestä realistisissa ympäristöissä on toistaiseksi hankittava talon ulkopuolelta. Olemme tulossa vaiheeseen, jossa kuunnelmasta voidaan toteuttaa uskottavaa monimediaa. Tarinankerronnalle voidaan kehittyvien tuotantoprosessien ja teknologian avulla avata uusia mahdollisuuksia.” ”Kokeilukulttuurin hengessä toteutimme uudenlaista tiedetuottamista yhdistäen huipputieteen ja Ylen kulttuuri- ja taide osaamisen. Projektipäällikkö Matti Kurkela ja 3D velho Tuomas Turppa osasivat loihtia kuunnelman äänimaailmaan yhteensopivan realistisen virtuaalimaailman. Virtuaalikuunnelmat ja -näyttelyt mahdollistavat yleisön aktiivisen osallistumisen tarinaan. Uusia kerrontaa täydentäviä tapoja tutkitaan ja kokeillaan ryhmässäni. Vaihtoehtoisen todellisuuden erilaiset esittämismuodot tekevät mahdolliseksi realistisissa ympäristöissä liikkumisen ja kokemisen,” toteaa professori Hannu Hyyppä Aaltoyliopistosta.


realistisissa ympäristöissä liikkumisen ja kokemisen,” toteaa professori Hannu Hyyppä Aalto‐yliopistosta.  realistisissa ympäristöissä liikkumisen ja kokemisen,” toteaa professori Hannu Hyyppä Aalto‐yliopistosta.    

Tällä palstalla kirjallisuuden opiskelijoiden ainejärjestöt kertovat ajatuksiaan muun muassa koulutuspolitiikasta, työllistymisestä ja alan ajankohtaisista ilmiöistä.

Erään humanistin kasvutarina Kun olin 15-vuotias, tiesin varmasti, että kulttuuri on jotain traagista. Romaani tai elokuva, jossa kukaan ei kuollut, ei ollut minusta vakuuttava. Romaanin tai elokuvan oli mielestäni välttämättä herätettävä vahvoja tunteita, mutta tunneskaalani rajoittui varsin vahvasti negatiivisiin tunteisiin. Vihasin romanttisia komedioita ja minulla oli paljon selviä, oikeita mielipiteitä monista asioista. Kasvutarinat alkavat usein lievästä ylimielisyydestä. Näin omallakin kohdallani. Kirjallisuus, elokuvat, taide, musiikkia ja populaarikulttuuri ovat minusta aina itsestään selvästi olleet osa kulttuurista kenttää, mutta vasta yliopistossa olen oppinut laajentamaan näkemyksiäni koskemaan myös tapakulttuuria, kulttuurisia käytänteitä ja myös omastani poikkeavia kulttuureita, joita en välttämättä ymmärrä. On olemassa monia tapoja määritellä kulttuuri, eikä mikään niistä ole yksiselitteisesti oikea. Kulttuuri tarkoittaa erilaisia asioita eri ihmisille; joillekin kyse on taiteesta, toiselle tapakulttuurin vaalimisesta ja kolmannelle etnisestä kulttuuriperinnöstä.   Olen viime aikoina miettinyt valtavasti omaa suhdettani kulttuuriin. Lapinlahden virtuaalikuunnelman lavasteita Unityssa, Lapinlahden virtuaalikuunnelman lavasteita Unityssa, johon on liitetty äänimaailma. Malli on tehty  Lapinlahden virtuaalikuunnelman lavasteita Unityssa, johon on liitetty äänimaailma. Malli on tehty  johon on liitetty äänimaailma. Malli on tehty MatterTähtäänhän opintojeni päätteeksi valmistuvani taide- ja kulttuurialoMatterport‐mittauslaitteella. ©Tuomas Turppa FGI & Matti Kurkela MeMo  port-mittauslaitteella. ©Tuomas Turppa FGI & Matti Matterport‐mittauslaitteella. ©Tuomas Turppa FGI & Matti Kurkela MeMo  jen ammattilaiseksi. Nykyään puhuttaessa kulttuurista mieleeni tuKurkela MeMo lee usein jonkinlainen taide- ja esityspainotteinen kulttuuritapahtuma. Ehkä live-musiikkia tai runoja. Paljon ihmisiä puistossa. Mutta kulttuuri on myös paljon muuta; tapakulttuuria on bussikuskin tervehtiminen tai tervehtimättä jättäminen, se sanooko kaupan kassalle kiitos ja hyvää päivänjatkoa, hymyileekö iltavuoroa tekevälle ravintolatyöntekijälle vai ei.

Vintillä live-esityksessä ja virtuaalikuunnelmassa. https://svenska.yle.fi/artikel/2016/08/24/ besok-lappvikens-sjukhus-i-virtuell-verklighet. Kuva Matti Kurkela.

Tommy Mård toimii Pasilassa Svenska Ylen tuotantokoordinaattorien ja tv-ohjaajien esimiehenä. Professori Hannu Hyyppä toimii Laserkeilauksen huippuyksikön Aalto-yliopiston osuuden johtajana. Jessica Edén von Numers toimii Svenska Ylessä tuottajana. Tuomas Turppa toimii Paikkatietokeskuksessa tutkijana – osaamisenaan pelit ja 3D virtuaalimaailmat. Marika Ahlavuo, tiedetuottaja. Aalto-yliopisto ja Metropolia AMK. marika.ahlavuo@aalto.fi pointcloud.fi

Kulttuuri on sen oivaltamista, että kaikki pienet, arkisetkin teot ovat osa kokonaisuutta. Antiikin tragediat käsittelevät juuri tunteita ja erilaisia ihmisten kohtaamisia. Pohjimmiltaan näitä samoja asioita käsittelee kaikki taide. Taide ja kulttuuri pyrkivät synnyttämään tunteita, aiheuttamaan ihmisissä reaktioita. Teoreettinen tietämykseni antiikin draamoista, realismin konventioista tai oikeasta sivellintekniikasta on hyödytöntä, ellen osaa lukea ja tulkita inhimillisiä tunteita, joista nämä taideteokset ammentavat voimansa. Kulttuuri ja taide ovat asioita, jotka herättävät meidät pohtimaan tunteita ja ihmisyyttä. Näitä taitoja ja pohdintoja, välittämistä ja ihmisten kohtaamista – sanalla sanoen inhimillisyyttä – tarvitaan nykyisessä yhteiskunnassamme erittäin kipeästi. Kulttuurin ei ole tarkoitus olla pelkkää korkeaa, abstraktia taidetta taiteen vuoksia. Parhaassa tapauksessa sen aiheuttama pohdinta muuttuu teoiksi maailmaa kohtaan; me opimme ja me kasvamme ihmisinä. Aivan kuin hyvässä kasvutarinassa

S a r a Ta r v a s Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden ainejärjestö Putkinotkon puheenjohtaja

T A K U 25


M e r j a I s o t a lo

Itärajan tuntumassa

- Suomi 100

Itäinen ja läntinen kulttuuri Leivän perusteella Suomi on jakaantunut kahteen kulttuuripiiriin, itäiseen ja läntiseen. Idässä leivottiin tuoretta leipää joka viikko erilaisten piirakoiden lisäksi. Lännessä leivottiin kaksi kertaa vuodessa ja kova kuiva leipä säilytettiin pitkissä vartaissa tuvan katon rajassa tai erillisessä ruoka-aitassa. Itäinen alue oli uuniruoka-aluetta. Karjalassa rakennettiin uuni niin, että taloa lämmitettäessä kuumeni myös uuni ruoanlaittoa varten. Läntisen alueen taloissa tehtiin ulkouuneja ja taloja lämmitettiin takan avulla. Takkatulen yläpuolella oli kolmijalkainen pata tai pata riippui liikuteltavassa rautatangossa ja padassa kypsyi ruoka. Länsi oli keittoruoka-aluetta. Toiselle reunalle Suomea vaikutteet tulivat slaavilaisesta maailmasta ja toiselle puolelle germaanisesta, itään Venäjältä ja länteen Ruotsista. Perinneruoissa nämä ja muut ruokakulttuurin erot näkyvät tänäkin päivänä. Niihin vaikuttavat tietysti myös kunkin seutukunnan saatavilla olevat raaka-aineet. Mutta kyllä Itä-Suomen ruislimppu on edelleen selvästi happamampi kuin Länsi-Suomen. Idässä taas on harvemmin tarjolla niin makeaa leipää kuin vaikkapa saaristolaisleipä, tumma mallaslimppu. Karjalanpiirakka on puolestaan otettu koko Suomen perinneruoaksi ja sille on saatu myös EU:n virallinen tuotesuoja Aito perinteinen tuote (APT).

"Yhdessä tekemällä jätämme jäljen." Suomi täyttää sata vuotta ensi vuonna teemalla Yhdessä. Millaisia jälkiä olemme näiden sadan vuoden aikana jättäneet? Pitkään puhuimme yhtenäisestä suomalaisesta kulttuurista, varsinkin toisen maailmansodan jälkeen 1950-luvulla. Sodan päätyttyä alkoi jälleenrakennus sekä henkisesti että hyvin konkreettisesti. Siinä tarvittiin yhdessä tekemistä.

26 T A K U

Itäinen ja läntinen perinne ovat molemmat jättäneet omat jälkensä suomalaisten yhteiseen ruokakulttuuriin. Mutta mitä on tämän päivän suomalainen ruokakulttuuri? Pizzaa, pastaa, hotdogeja, hampurilaisia, ranskalaisia, kebabia?

Monikulttuurinen Suomi Kun mietimme Suomen pitkää historiaa, on selvää, että monikulttuurisuus ei ole mikään uusi asia. Samalla tavalla kuin muutkin kansat


ovat suomalaiset tulleet näille maille joskus, välillä isommalla ja pienemmällä joukolla lähteneet täältä pois, uusia asukkaita on tullut lähempää naapurimaista ja kauempaa monenkin meren takaa. Suomen satavuotisen historian merkittävimpiä muuttoliikkeitä ovat olleet 400 000 siirtokarjalaisen asettuminen uusille asuinsijoille lopullisesti jatkosodan aikana ja jälkeen 1940-luvulla, noin 300 000 suomalaisen muutto Ruotsiin 1960ja 1970-luvuilla leveämmän leivän perässä ja kaupungistuminen niin, että nyt kaksi miljoonaa suomalaisista asuu tiheästi asutuilla alueilla. Suomi on itse asiassa ollut aina monikulttuurinen maa. Maahanmuuttajat, pakolaiset, turvapaikanhakijat tai muut Suomen rajojen ulkopuolelta tulevat esimerkiksi asiantuntijat, opiskelijat tai suomalaisten kanssa naimisiin menneet vaikuttavat monikulttuurisuutta lisäävästi, mutta he eivät päätä suomalaisuuden sisällöstä, sen tekevät ns. kantasuomalaiset itse.

men ja Länsi-Suomen eroja. Matka alkoi varsinaisesti Savonlinnan oopperajuhlien Norma-esityksestä ja ensimmäinen asettuminen tapahtui seuraavana päivänä mökkiin Sallatuntureiden juurelle. Sieltä se jatkui Oulangan kansallispuiston kautta Suomussalmen Hossaan, tulevaan kansallispuistoon ja päättyi Ilomantsiin, yllättäen Karhufestivaaleille. Matkan teemoiksi oli alunperin valikoitu patikointi ja itäraja, joihin sitten tuli mukaan vielä karhu.

Sodan jäljet Luonto ei yllättänyt vanhaa "mettäläistä", ihmiset olivat itäsuomalaiseen ja karjalaiseen tapaan iloisia ja mukavia, kaksi viikkoa kului nopeasti. Se mikä todella mietitytti ja toi konkreettisesti esille eron itäinen ja läntisen Suomen välillä oli sota ja

sodan jäljet. Matka kulki niin lähellä itärajaa kuin oli maanteitse mahdollista ja teiden varsilla oli lukuisia viime sotien taisteluiden muistomerkkejä. Sallan sota- ja jälleenrakennusajan museon perusnäyttely koostuu kolmesta osasta: Elämää Vanhassa Sallassa, Sota-aika ja Katajainen kansa. Seinällä on kartta, jossa näkyvät Sallan kunnan kylät ja alue ja jossa näkyy se, miten iso osa kunnasta jäi rajan taakse kirkonkylää myöten. Museo-opas Elina Jokelan kertoessa Sallan sota-aikaisesta historiasta ja vanhasta kirkosta kertomusta jatkaa omalta osaltaan sivummalla vanhempi mies, yksi heistä jonka koti jäi rajan toiselle puolelle. Museon näyttelyssä ja kerrotuissa tarinoissa tulevat sodan jäljet ihmisten

Matkalla itärajan tuntumassa Suomesta saa hyvin erilaisia käsityksiä ja mielikuvia riippuen siitä, missä liikkuu. Yllättävän moni suomalainen tuntee paremmin Kanarian saarten hiekkarannat kuin Kalajoen särkät. Paljon on myös heitä, jotka tuntevat kotikaupunkinsa ja mökkikuntansa, mutta eivät juuri muuta Suomea. Suomi on suuri maa ja sijainti takaa sen, että luonto ja ympäristö ovat monimuotoiset ja vaihtelevat. Se on rikkaus, josta kotimaan matkoilla voi nauttia loputtomiin samoin kuin lukuisista taidetilaisuuksista ja kulttuuritapahtumista. Olen matkustellut Suomessa lähes koko ikäni jo 1960-luvulta asti, ensin perheen kanssa sukuloimassa ja telttaretkillä aina Lappia myöten, sitten itsekseni, sitten oman perheeni ja ystävieni kanssa. Syntyperäiselle tamperelaiselle, Turussa opiskelleelle ja lopulta Forssaan asettuneelle ja Helsingissä ravaavalle läntinen Suomi on tutuinta aluetta, vaikka jokaisessa Suomen kunnassa onkin tullut käytyä tai ainakin ajettua kunnan rajojen sisäpuolella. Viime elokuun matka itärajan tuntumassa herätti ajattelemaan Itä-SuoT A K U 27


Suomi sata vuotta Suomalaiset ovat saavuttaneet ja säilyttäneet itsenäisyytensä monenlaisissa historiallisissa vaiheissa ja ensi vuonna ovat edessä satavuotisjuhlat. Juhlavuoden verkkosivuilla on runsaasti asiaa, tietoja tapahtumista ja myös ohjeet, miten tulla mukaan tekemään juhlaa yhdessä. Mukaan voi hakea syksyyn 2017 saakka ja ohjelmaehdotuksia pyydetään niin yksityishenkilöiltä, yhdistyksiltä, seuroilta kuin yrityksiltäkin. Ohjelmahankkeen ei tarvitse olla välttämättä tapahtuma, vaan se voi olla myös esimerkiksi kehityshanke, teos tai kampanja. Keskeistä on kuitenkin, että sisältö toteutuu valtaosin vuonna 2017, yhdessä-teema on tekemisen tavan ja sisällön ytimessä, yhteys itsenäiseen Suomeen tulee selkeästi esiin, vuosittain toistuvassa tapahtumassa vuoden 2017 tapahtumalla on erityinen juhlavuoden teeman mukainen sisältö ja että keskeisenä sisältönä ei ole tuotteen tai palvelun myynti. Yritysyhteistyöstä on omat ohjeensa.

kokemuksiksi, osaksi elämää. Itärajan tuntumassa näillä asioilla on suurempi merkitys kuin Länsi-Suomessa, joka selvisi vähän vähemmillä näkyvillä tuhoilla, vaikka sota veikin koko Suomessa noin sadantuhannen ihmisen hengen. Onneksi Sallan museo ei ole pelkkä sotamuseo, se olisi itselleni ollut liiankin ahdistavaa. Näyttelyn jälleenrakennusajan keittiö oli täynnä omasta lapsuudesta tuttuja esineitä

ja maaseudulla kasvaneelle savottahistoriakin oli ymmärrettävää. Työn on aina sanottu olevan keskeinen osa suomalaisuutta ja se ehkä selittää sitä, miksi mainittu vanhempi herrakin huomautti "tyhyjän kävelijöistä", joilla tarkoitti juuri meitä metsässä ja tunturissa huviksemme patikoivia. Sallan museossa tämä oli huomioitu hauskalla tavalla ja nyt minullakin Tyhyjän kävelijä -t-paita.

Idän ja lännen rajamaa, monikulttuurinen Suomi on selvinnyt monista vaikeista ajoista yhdessä. Toivottavasti hyvät yhdessä tekemisen perinteet kantavat eteenkinpäin näinä kiristyvän tunnelman aikoina.

Lisätietoja Suomi100 -juhlavuodesta:

http://suomifinland100.fi 28 T A K U


Maan suurimmat kulttuurikohteet juhlistavat satavuotiasta Suomea yhteislipulla

K o l u m n i : E l e n a G o r s c h k o w - S a lo n r a n ta

KAUNIISTI PYYTÄMÄLLÄ

Kulttuurisatasella voi vierailla Suomen itsenäisyyden juhlavuonna 2017 Kansallisteatterissa, Kansallisoopperassa tai -baletissa, Kansallismuseossa sekä Kansallisgallerian museoissa eli Kiasmassa, Ateneumissa ja Sinebrychoffin taidemuseossa. Kulttuurisatanen on osa Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmaa. Kulttuurisatasen tavoitteena on kannustaa suomalaisia vierailemaan omissa kansallisissa kulttuurikohteissaan ja muistuttaa taiteen merkityksestä kansallisidentiteetin rakentajana. Itsenäisen Suomen juuret ovat syvällä yhteisessä kulttuurissamme, ja taiteen tehtävä on vahvistaa niitä edelleen. Juhlavuosi tarjoaa erityisen syyn vierailla taidenäyttelyissä, museoissa sekä nauttia teatterista, oopperasta ja baletista. Maan suurimmat kulttuurikohteet juhlivat itsenäistä Suomea yhteisvoimin tuomalla markkinoille lipun, Kulttuurisatasen. Ostamalla Kulttuurisatasen voi vierailla yhdellä ja samalla lipulla kuudessa kansallisesti merkittävässä kulttuurikohteessa. Kulttuurisatanen käy jokaisessa kohteessa yhden kerran. Juhlalipun hinta on 100 euroa ja se on voimassa kalenterivuoden 2017. Lipun arvo on huomattavasti sadan euron hintaa suurempi. Sen voi ostaa itselle, jakaa kaverin kanssa tai antaa lahjaksi. Kulttuurisatanen on myynnissä lippu.fi-verkkokaupassa, Lippupisteen myyntipisteissä (ei R-kioskeilla) ja Kansallisteatterin sekä Kansallisoopperan ja -baletin lippukassoilla. Lippua myydään 16.6.2017 asti. Museovierailujen ja esitysten ajankohdan voi valita itse. Lippuja on myynnissä rajallinen määrä ja kohteilla voi olla rajoituksia lipun käytön suhteen. Lipusta ja eri talojen ohjelmistoista lisää osoitteissa: lippu.fi/kulttuurisatanen sekä lippu.fi/kulturhundring.

Kolmen lapsen äitinä joudun ohjeistamaan milloin mistäkin. ”Älä tee tuota, tee näin, ei saa lyödä, pyydä kauniisti, älä huuda.” Pyrin kaikkien vanhempien tavoin opettamaan sosiaalisia taitoja, joilla pärjää aikuisenakin. Viime aikoina olen kuitenkin ruvennut miettimään kauniisti pyytämistä. Kärjistetysti: opetanko käytöstapoja vai käytösmallia, joka pahimmassa tapauksessa opettaa tyytymään, alistumaan, kieltämään oman tahtotilan? Työelämän kehitystä seuratessa tuntuu, että työantajat monesti haluavat kaunista käytöstä, vaikka tosiasiallisesti he haluavat itselleen sopivaa käytösmallia. Erityisesti pohdin tätä tyttölapsen osalta, sattuneesta syystä. En myöskään koe, että nämä kaksi olisivat täysin toisiaan poissulkevia. On mahdollista pyytää kauniisti, mutta hyvin selkeästi. Argumentoiden, vaatien, ehdottomastikin. Työmarkkinajärjestelmämmekin turvaa täysin laillisia keinoja osoittaa myös kollektiivisesti tahtotilaa. Ei lakko ole huonoa käytöstä, se on täysin luvallinen tapa vaatia. Pitää huolta omista oikeuksistaan.

*** Opetus- ja kulttuuriministeriö on laatinut uuden kulttuuripolitiikan strategian vuoteen 2025. Strategiat (ainakin teoriassa) ulottuvat yli hallituskausien ja tuovat siten virkamiesnäkemystä sekä (ainakin teoriassa) jatkumoa.

ta siihen, kuinka strategiaa käytännössä voidaan toteuttaa. Kuten mielelläni aina sanon: älä katso strategiaa, katso budjettia. Se on kaikkein viimeisin ja totuudenmukaisin poliittinen asiakirja tavoitteista, selkeinä lukuina. Sinne minne satsataan, sitä voidaan toteuttaa. Strategialuonnos on kuitenkin mielenkiintoista luettavaa ja soisinkin, että sitä nimenomaan luettaisiin samalla budjettina. Luonnoksessa puhutaan muun muassa valtion tehtävistä turvata taiteellisen ja muun luovan työn tekemisen edellytykset sekä kulttuurin toimialan riittävä rahoitus. Lisäksi todetaan osana kulttuuripolitiikan tilaa vuonna 2016 että ”taiteilijoiden tulotaso on jäänyt jälkeen muun väestön tulotason kehityksestä useimmilla taiteenaloilla, ja työmarkkinoilla taiteilijoiden asema on epävakaa. Taitelijoiden toimeentulo on huonompi kuin muissa Pohjoismaissa.” Tämä on selvä signaali: myös taide- ja kulttuurialoilla on ihan ok vaatia enemmän. Kauniisti pyytämällä tai sitten vähän ääntä korottamalla. Selväähän on että yhteisestä potista jaetaan sen verran kuin siellä on ja kun joku saa enemmän, toinen vähemmän. Mutta ainakin voi kyseenalaistaa sitä, minne ja miten raha jaetaan ja onko se aidosti ”toimintaedellytyksiä tukevaa” vai jotain aivan muuta. Alan asiantuntijat osaavat varmasti nähdä metsän puilta.

Viimeisimmät hallituksen tekemät leikkauspäätökset luovat toki melkoisia haastei-

Kolumnisti keskustelee säännöllisesti talousasioista Ylen Aamu-tv:n Jälkipörssi-ohjelmassa. T A K U 29


Teksti ja kuva

M e r j a I s o t a lo

Suuret oluet

ja pienet panimot

O

luen historia on yhtä monenlainen kuin minkä tahansa muunkin ilmiön ja tarinoita oluen varhaisimmista vaiheista löytyy monista kulttuureista. Kaksoisvirtainmaassa kerrotaan maanviljelyksenkin syntyneen oluen saamiseksi, kun keräilijäihminen osasi tehdä villiohrasta olutta ja siihen ihastuneena alkoi etsiä tapoja turvata ohran saanti.

Lassi Puupponen, Kuninkaankartanon Panimon perustaja

Osmotar oluen seppä Suomenkin kansalliseepoksesta löytyvät oluen sanat:

Osmotar, oluen seppä, Kapo, kaljojen tekijä, otti ohrasen jyviä, kuusi ohrasen jyveä, seitsemän humalan päätä, vettä kauhoa kaheksan; niin pani pa'an tulelle, laittoi keiton kiehumahan. Keitti ohraista olutta kerkeän kesäisen päivän nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen, puisen uuen uurtehesen, korvon koivuisen sisähän. Vaan olut ei alkanutkaan käydä eli hapantua. Tarvittiin monta yritystä, ennen kuin olut saatiin lopulta käymään. Ja hyvää siitä sitten tuli, kun maltettiin odottaa sen kypsymistä.

Se oli oluen synty, kalevaisten kaljan alku; siitä sai hyvän nimensä, siitä kuulun kunniansa, kun oli hyväoloinen, hyvä juoma hurskahille: pani naiset naurusuulle, miehet mielelle hyvälle, hurskahat iloitsemahan, hullut huppeloitsemahan

30 T A K U

Olutta tehtiin pitkään taloissa, mutta 1700-luvulla alkoi syntyä jo tehdasmaisia panimoita, joita oluenpanoporvarit tietysti ankarasti vastustivat. Varsinaisesti panimoteollisuus syntyi vasta 1850-luvulla, sen mahdollisti pohjahiivan käyttöönotto myös Suomessa. Vuonna 1907 toiminnassa oli 90 olut- ja portteripanimoa. Panimoiden keskittyminen alkoi 1960-luvulla kiihtyä entisestään. Sinebrychoff ja Mallasjuoma imaisivat pienemmät pois markkinoilta. Hartwall, joka oli alkujaan erikoistunut kivennäisvesiin, tuli olutmarkkinoille niin, että lopulta oli markkinajohtaja nielaistuaan Mallasjuoman. Kolmanneksi tuli Olvi. Näiden kolmen oluttehtaan tuotannon lisäksi tuontioluita oli tarjolla vain pari prosenttia ja pienpanimoiden alle prosentin.

Ensimmäinen pienpanimobuumi Alko otti valikoimiinsa uusia tuontioluita 1980-luvun lopulla ja aika olikin kypsä uudenlaiselle olutkulttuurille. Lyhyessä ajassa perustettiin 40 pienpanimoa, pikkukaupungeistakin löytyi olutravintoloita,


ulkomaisia oluita oli saatavissa satoja erilaisia ja oluesta tuli ns. salonkikelpoinen juoma. Kyseessä oli kansainvälinen ilmiö, Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin alettiin perustaa ravintola- ja pienpanimoita 1970-1980-luvuilla.   Suomen vanhin pienpanimo on Lammin Sahti Oy, joka on perustettu 1985. Vuonna 2002 Lammin Sahti otti ensimmäisenä sahdinvalmistajana käyttöönsä Aito Perinteinen Tuote -merkin (APT), jonka EU myönsi Suomen Sahtiseuralle. Ensimmäinen ravintolapanimo avattiin Helsinkiin vuonna 1993. Ravintola Kappelissa Esplanadilla toimi Sinebrychoffin omistama Kappelin Panimo vuoteen 2000 saakka.

Toinen pienpanimobuumi Parhaillaan on menossa toinen pienpanimobuumi. Suomea ollaan jopa vertaamassa Tanskan kaltaiseen olutkulttuurimaahan, jossa perustetaan jatkuvasti uusia panimoita kyliin, kaupunginosiin ja kaupunkeihin. Se on myös hyvin yhteisöllistä toimintaa, sillä perustajina saattaa olla kyläyhteisö, koulu tai oluenharrastajien kaveriporukka tai vaikka perhe ryhtyy yrittäjiksi. Toiminnan voi aloittaa varsin pienelläkin panostuksella, mutta silloin se jää harrastukseksi. Suomen suurimman panimoravintolan iso käymistankki vetää 3000 litraa, mutta pienemmissä tankin tilavuus voi olla esimerkiksi 900 litraa. Monet pienpanimot tekevät oluen lisäksi siideriä ja muitakin juomia. Tällä hetkellä suomalaisten pienpanimoiden toimintaa hankaloittaa kaksi asiaa, joihin Pienpanimoliitto toivoo muutosta. Ensinnäkin toiveena on, että Suomessa sallittaisiin paikallisissa pienpanimoissa valmistettujen oluiden myynti suoraan panimolta kuluttajalle ilman prosenttirajoja. Toinen toive on, että tuotantoraja nostettaisiin 10 miljoonan litran vuosituotannosta EU:n sallimaan 20 miljoonaan litraan. Suomessa on nyt 70 kaupallista pienpanimoa, luku on kasvanut 20:llä puolentoista vuoden aikana. Niistä vuonna 2015 eteläisin oli Kemiönsaaren Rosalassa ja pohjoisin Saariselällä. Ilmeisesti ainakin viimeksi mainittu on poistunut kartalta. Tilanne elää kaiken aikaa, päivityksiä voi tarkistaa vaikka osoitteesta http:// olutkellari.blogspot.fi/2014/09/suomen-pienpanimot-kartalla.html.

Kuninkaankartanon Panimo, Mustiala Tammelassa sijaitsevan Kuninkaankartanon Panimon historia alkaa Kuopiosta, jossa Lassi Puupponen, Jouni Savolainen ja Jouko Lindroos olivat maaseudun kehittäjäkurssilla. Tehtävänä oli kehittää jokin uusi yritysidea ja Puupposen aloitteesta he suunnittelivat olutpanimon perustamista Mustialaan osaksi maatalousalan oppilaitosta. Suunnittelijat saivat kylmää vettä niskaansa, kun muut totesivat idean mahdottomaksi toteuttaa. Eihän missään edes opeteta oluenpanemista! Nyt opetetaan, Mustialassa. Suuri osa nykyisistä pienpanimoyrittäjistä on saanut oppinsa Lassi Puupposen ohjauksessa. Puupponen kertoo vuonna 1992 tehdystä opintomatkasta, johon kuului tutustuminen vastaavaan oppilaitokseen Englannissa. Siellä oli koululla oma pubinsa, jota koulun henkilökunta pyöritti. Mukana olleet opiskelijat totesivat ykskantaan, että sellaista ei tule koskaan olemaan Mustialassa. Nyt on - sekä oluttupa Iso Piippu vuodesta 1997 alkaen että Kuninkaankartanon Panimo, joka perustettiin vuonna 1995. Panimo aloitti valmistamalla hanaoluita, myöhemmin on ollut pakko siirtyä pullo-oluisiin. Pullotuskone oli kallis investointi, mutta kun ravintoloiden myynti on muuttunut huonommaksi ja kauppojen kiinnostus on kasvanut, niin pullottaminen on ainoa mahdollisuus. Pienpanimotoiminta ei ole kultakaivos ja se edellyttää pitkiä työpäiviä.   – Mukavaahan se on olutta valmistaa, mutta vaikea sillä on menestyä, toteaa Lassi Puupponen. Lassi Puupponen sanoo, että alalla on selvästi havaittavissa myös yksisilmäisyyttä. Kun jossakin aletaan tehdä tietyntyyppistä olutta, kuten IPA-oluita, alkavat niitä tehdä niin monet, ettei markkinoita enää riitä kaikille. Vastapainoksi esimerkiksi Rekolan Panimo ilmoittikin, että se on IPA-vapaa panimo. Meneillään olevasta pienpanimobuumista hän sanoo, ettei osaa sanoa, mikä sen on saanut aikaan, mutta asiakkaistahan kaikki lähtee. Töissä olevat sentään käyttävät rahaa pienpanimoitten muita kalliimpien oluiden ostamiseen. Yhdessä toteamme, että monet ihmiset hakevat tänä päivänä uusia, erilaisia

makuja ja pienpanimoiden oluita harrastavat haluavat myös tuoda harrastustaan esille. Lupaprosessit ovat vuoden 1994 jälkeen keventyneet ja Puupposen mukaan viranomaisilta saa hyvin opastusta ja apua lupa-asioissa. Hän pitää hyvänä sitä, että meillä on Sääntö-Suomi. Se on pitänyt pahemmat kuprut ja harmaan talouden pois pienpanimoalalta. Anniskelulupien helpompi saaminen on toisaalta auttanut markkinoiden kasvattamisessa. Se on ollut tarpeen, koska varsinaisia olutravintoloita lopetetaan kannattamattomina pienemmissä kaupungeissa. Kuninkaankartanon Panimon vuosituotanto vaihtelee noin 9000 litrasta noin 12000 litraan. Panimon ensimmäinen olut on nimeltään Pehtoori ja muita tuotteita ovat Renki, Vouti ja Pikkupiika sekä lisäksi valmistetaan lukuisia tilaus-, juhla- ja kausioluita. Kesä ja joulu nostavat kulutusta, elokuussa laitetaan tankit täyteen ja panimomestari lähtee lomalle. Tulevaisuudesta Puupponen toteaa, että pienpanimoille saattaa käydä samoin kuin tilaviinien valmistajille, joiden määrä on pudonnut 50:stä 20:een. Näin saattaa käydä varsinkin, jos halutaan toimia päätoimisesti.

Käsityöläisolutta Uudesta Seelannista Pienpanimoiden maailmaan perehtymisen aluksi poikkesin Henry´s Pubiin Helsingin vanhalla linja-autoasemalla. Kysyin, onko tarjolla pienpanimoiden oluita. Ravintolapäällikkö Essi Alfaron vastaus hieman yllätti.   – Kyllä on, Uudesta Seelannista Monteith´s Bohemian Pilsner! Jotenkin olin liittänyt pienpanimomielikuvani suurin piirtein lähiruokaan ja paikallisuuteen. Kun sitten kyselin syytä näinkin kaukaiseen olutmerkkiin, Essi Alfaron vastaus oli, että hän fanittaa Uutta Seelantia. Oluen valinta ravintolankin listoille voi olla monen asian summa. Joka tapauksessa sekä tarjoajan että nauttijan kannalta kysymys on makuasiasta. Ja se oli hyvä olut.

T A K U 31


M a t t i I s o t a lo

Pokémon GO Jo pitkään suositun pelisarjan imu näyttäytyy ensi kertaa koko maailmalle

tunnetuksi vielä niillekin, joilla Gameboy-laitetta ei sattunut olemaan.

Pokémon ei ole uusi pelisarja eikä sen suosio tule harrastajille yllätyksenä. Pikkuhirviöiden metsästyksestä kertovat pelit ovat olleet japanilaisen Nintendon pelilaitteiden ostetuimpien tuotteiden joukossa niiden ensiesiintymisestä alkaen. Uudessa Pokémon GO:ssa erityistä on se, että pelaajat ovat jalkautuneet ja tuoneet harrastuksensa näkyvästi esiin. Se on nostanut samalla monia merkittäviä teemoja esiin niin pelien tulevaisuudesta kuin niiden vastuullisuudestakin. Japanin ensijulkaisusta laskettuna Pokémon-sarja viettää tänä vuonna jo kaksikymmenvuotisjuhlaansa. Mustavalkoiselta pikkuruudulta pelatut Pokémon Red ja Blue olivat aikanaan valtavia myyntimenestyksiä. Nämä ensimmäisen sukupolven pelit myivät häkellyttävät 47 miljoonaa kappaletta aikana, jolloin kannettavat pelikoneet olivat vasta tekemässä esiinmarssiaan. Jatkoosien myynnit on sittemmin laskettu aina miljoonissa tai kymmenissä miljoonissa. Lauantai-aamun piirretty japanilainen animesarja toi sen

32 T A K U

Toinen GO:n suosion kulmakivi on älypuhelinten valtaisa suosio etenkin länsimaissa sekä sen ns. Freeto-Play -malli. Älyluuri löytyy nykypäivänä lähes jokaisesta taloudesta, useimmiten useampana kappaleena. Free-to-Play puolestaan antaa kiinnostuneiden pelaajien ladata pelin ilmaiseksi ja maksaa halutessaan sen käytöstä pienten maksujen muodossa. Kynnys pelin kokeiluun vaikka silkkaa uteliaisuuttaan on erittäin matala. Viimeinen niitti oli pelin hyödyntämä AR- eli Augmented Reality (lisätty todellisuus) sekä GPS-paikannus. Ensimmäisen avulla pikku riiviöt pomppivat kännykän ruudulla ”oikeassa elämässä” vaikkapa aamiaispöydän päällä tai jalkakäytävällä. Jälkimmäisen ansiosta peli siirtyi kotisohvalta kadulle, sillä möröt eivät ilmesty minne tahansa. Niitä pitää metsästää ihan kengät jalassa. Suosio on siis kaksikymmenvuotisen perinteen, vahvan fanipohjan ja teknologisen kehityksen kulminaatio. Peli ei sinänsä tee mitään sellaista, jota toiset eivät olisi luoneet jo aiemmin. Sen sijaan GO onnistui yhdistämään vahvan pelibrändin sille sopivaan ja nykyaikaiseen peli-ideaan. Menestyksestä kertovien uutisotsikoiden lisäksi muutkin teemat ovat nostaneet päätään. Iltapäivälehdet ovat retostelleet sopimattomissa paikoissa liikkuneista metsästäjistä sekä kännykkäänsä tuijottavien pelaajien vaaratilanteista. Klikinmetsästysvireestään huolimatta tämä keskustelu on tärkeä käydä ja tuleville AR/GPS-peleille on muiden harrastusten tavoin luotava yhteiset pelisäännöt.

Paikannusta käyttävät pelit hyödyntävät usein karttatietoa, jota ei sen kummemmin kuratoida pelikehittäjien toimesta. Tästä on seurannut se, että pieni osa innokkaimmista pelaajista on käyttäytynyt esimerkiksi hautausmailla ja holokaustimuseossa niihin sopimattomalla tavalla. Liikenneonnettomuuksiltakaan ei olla vältytty. Vaikka Pokémon GO:n kaltaista suosiota ei välttämättä nähdä pitkään aikaan, pelinkehittäjät ovat saaneet nyt selkeät suuntaviivat tulevia tuotteitaan ajatellen. Karttadataa ei voi puskea peliin summamutikassa ja pelin on – vanhempien ja yhteisön ohella – opetettava pelaajat kunnioittamaan yksityisyyttä ja pitämään huolta ympäristönsä tarkkailusta. Siinä mielessä GO ei eroa mistään liikenteen häiriötekijästä, oli sitten kyseessä sanomalehti tai katseen vangitseva perhonen. Sen sijaan se on onnistunut laittamaan pelaajat liikkeelle ja raittiiseen ilmaan ennennäkemättömässä mittakaavassa tavalla, josta kansanterveyslaitokset ympäri maailman voivat vain haaveilla. Pelit ovat suosiostaan huolimatta vielä nuori viihdeteollisuuden muoto, jolla riittää varmasti annettavaa sekä perinteisellä että vielä ennennäkemättömillä tavoilla kaikenikäisille ja -kokoisille ihmisille. Kirjoittaja on Gamereactor Finlandin peliarvostelija, pelisuunnittelija ja pitkän linjan pelaaja.


Miika Sillanpää

Sananen toimistolta Tervehdys TAKUn jäsenet! Kuten ehkä olettekin järjestömme muista viestintäkanavista jo huomanneet, olen aloittanut työt TAKUn toimistolla elokuun puolivälissä Riina Virkkusen opintovapaasijaisena. Koulutustaustaltani olen Turun yliopistosta valmistunut filosofian maisteri, pääaineenani klassillinen filologia ja sivuaineina varsin sekalainen kokoelma muun muassa taidehistoriaa, yleistä kielitiedettä, sosiologiaa ja folkloristiikkaa. Sittemmin olen jatkanut nykyään niin trendikästä elämänmittaista kouluttautumista yliopistolla historia-aineiden ja teologian parissa, eli olen humanistigeneralisti sanan parhaassa/pahimmassa merkityksessä.

Kaikki kehitys ei ole kuitenkaan ollut viime vuosina pelkästään synkempään suuntaan. Erityisen ilahtunut olen ollut siitä, että itsensätyöllistäjien ja freelancerien asema Suomessa on noussut vihdoin myös ammattiliittojen asialistalle. Itse freelancertöitä 2000-luvun alusta asti tehneenä olen joutunut kokemaan tilanteita, joissa asiakas – usein suuri mediatalo – sanelee ehdot ja yksinäinen ammatinharjoittaja joutuu ”ota tai jätä”-tilanteeseen ilman mitään neuvotteluvaraa. Onnekseni omat asiakkaani ovat useimmiten antaneet siedettävän sopimuksen ja maksaneet kohtuullisen korvauksen, mutta lähipiiristä löytyy liian paljon myös toisenlaisia, ikävämpiä kokemuksia. On siis tärkeää, että ammattiyhdistysliike tuo jatkossakin tämän aihepiirin ongelmia yleiseen tietoisuuteen ja pyrkii myös kehittämään niihin uusia, kaikkia osapuolia hyödyttäviä ratkaisuja. Koulutuksia ja muita jäsentapahtumia tullaan henkilövaihdoksesta huolimatta toki järjestämään entiseen malliin sekä TAKUn omin voi-

min että yhdessä sisarjärjestöjemme kanssa. Toiveita ensi vuoden koulutusten teemoiksi tullaan kyselemään jäsenistöltä vielä laajemmin tässä syksyn aikana, mutta jos sinulla on mielessäsi jokin TAKUlaisen työelämän kannalta tärkeä aihe, voit ilman muuta lähettää siitä ehdotuksen. Koen, että yhdistyksen järjestämän koulutuksen tulee ehdottomasti palvella jäsentemme ajankohtaisia tarpeita, ja tähän paras tietolähde on tietenkin jäsenistö itse. Muutenkin toivon tämän sijaisuuteni aikana pystyväni omalta osaltani kehittämään TAKUa entistä jäsenlähtöisemmäksi ja suuremmaksi yhdistykseksi, joka kykenee ajamaan taiteen ja kulttuurin ammattilaisten etuja työelämässä ja yhteiskunnassa entistä kuuluvammalla äänellä. Kuulasta syksyä kaikille ja ollaan yhteydessä! Miika Sillanpää järjestöasiantuntija miika.sillanpaa@taku.fi

Viimeiset noin viisi vuotta olen työskennellyt lyhyttä apurahakautta lukuun ottamatta taidealan järjestötehtävissä Valokuvataiteilijoiden liitossa ja MUU ry:ssä. Pitkäaikaisena (taisin liittyä muistaakseni opiskelijana 2000-luvun puolivälissä) TAKUn jäsenenä ja aiempien töideni puolesta olen seurannut yhdistyksen edustamien alojen tilannetta ja niiden ympärillä käytävää keskustelua aktiivisesti. Vaikka yhteiskunta ja työelämä ovatkin pitkään jatkuneen taantuman ja muiden muutosten takia kaikin puolin hankalassa tilanteessa, usein tuntuu siltä, että taide- ja kulttuurialat sekä humanistiset ”pehmeät” alat yleisemminkin ovat saaneet kärsiä näistä muutoksista ja leikkauksista kohtuuttoman paljon. Myös sellaiset työsuhteet, joita yleisessä työelämäkeskustelussa nimitetään ”epätyypillisiksi”, ovat taiteen ja kulttuurin alalla nykyään pikemminkin niitä tyypillisiä työsuhteita. Niinpä järjestäytyminen, edunvalvonta ja vahvat verkostot ovat näillä usein myös hieman sirpaleisilla aloilla tärkeämpiä kuin sellaisilla, joiden asema yhteiskunnassa on vakaampi.

T A K U 33


JÄSENSIVUT Erityiskoulutettujen työttömyyskassa Erko Asemamiehenkatu 2, 00520 Helsinki

TYÖTTÖMYYSKASSA

Toimisto on avoinna 9.00-15.00 Palvelunumero (09) 7206 4343 faksi (09) 272 1212 Puhelinpalveluaika on maanantaista torstaihin klo 12.00-15.00 Sähköposti:erityiskoulutettujen.tk@erko.fi Kassan henkilökunta pyrkii vastaamaan sähköpostikyselyihin seitsemän päivän sisällä viestin saapumisesta kassaan. Info-puhelin: Info-puhelimesta 0600 944 94 etuuden hakija saa tiedon viimeisimmästä maksupäivästä 24 tuntia vuorokaudessa. Puhelun hinta on pvm + 0,37 euroa minuutissa.

Puhelin 0201 235 340. Puhelinaika arkisin klo 9 - 15. Puhelun hinta 0201-numeroon: kiinteästä verkosta 8,35 snt/puh + 7,02 snt/min matkapuhelimesta 8,35 snt/puh + 17,17 snt/min Julkisen sektorin työsuhdeneuvonta 0800 135 380  (numero on maksuton) Yksityisen sektorin työsuhdeneuvonta 0800 135 350  (numero on maksuton) Puhelinaika arkisin klo 9 - 14 Jäsensihteerit 0800 135 370 (numero on maksuton) Puhelinaika arkisin klo 9 - 14 Faksi (09) 147 242 Sähköposti: etunimi.sukunimi@akavanerityisalat.fi

Ammatinharjoittajien ja Yrittäjien Työttömyyskassa AYT Ratavartijankatu 2 B, 00520 HELSINKI maksuton palvelunumero 0800 9 0888 ma-to klo 9-16, pe klo 9-13 puhelin 09 2535 3100 sposti asiakaspalvelu@ayt.fi

INFOA Päivitä jäsentietosi

Ovatko jäsentietosi muuttuneet? Ilmoitathan näistä muutoksista meille: l osoitteen- ja nimenmuutos l työnantajatiedot l valmistumispäivä l sähköpostiosoitteen muutos l äitiys-, isyys- tai hoitovapaa l apurahatyöskentely l työttömyys, lomautus tai vuorotteluvapaa l siirtyminen ammatinharjoittajaksi/ yrittäjäksi Tiedot on helpointa ilmoittaa sähköisesti jäsensivuilla: www.akavanerityisalat. fi -> Jäsenkirjautuminen tai taku@taku.fi Viitenumerot hukassa? Tilaa uudet jäsensivujen kautta www.akavanerityisalat.fi -> Jäsenkirjautuminen

34 T A K U

Maistraatinportti 4 A, 00240 Helsinki

l Lakimiesten palvelujen puhelinaika klo 9 – 14 l Sähköpostit etunimi.sukunimi@akavanerityisalat.fi Aikio Saara, asiamies puh. 0201 235 338 Yksityissektorin neuvottelu- ja sopimustoiminta, erityisesti kaupan ala ja järjestöala Eskola Kari, työmarkkinalakimies - Valtiosektorin ja kirkon sektorin sopimus- ja neuvottelutoiminta - Yksityinen museoala - YTN:n järjestösektorin edunvalvonta

puh. 0201 235 367

Haapasalo Toni, lakimies Yksityissektorin työsuhdeneuvonta

puh. 0201 235 365

Ikonen Harri, lakimies Kunta-, valtio-, yliopisto- ja amk-sektorin virka- ja työsuhdeneuvonta

puh. 0201 235 354

Korpisaari Jaakko, asiamies Kuntasektorin sopimusja neuvottelutoiminta

puh. 0201 235 363

Lamponen Helena, Edunvalvontayksikön päällikkö

puh. 0201 235 352

Ojanen Amalia, opiskelija- ja nuorisoasiamies

puh. 0201 235 336

Torvela Tuire, lakimies puh. 0201 235 356 - Yksityissektorin edunvalvonta ja työsuhdeneuvonta - Ammatinharjoittajia ja yrittäjiä koskevat tehtävät - Perhe- ja perintöoikeudellinen neuvonta Vitikainen Tanja, lakimies puh. 0201 235 353 Kunta-, valtio-, yliopisto- ja amk-sektorin virkaja työsuhdeneuvonta


TAKUN HALLITUKSEN JÄSENTEN Y H T E Y S T I E D O T 2016 Taide- ja kulttuurialan ammattijärjestö TAKU ry l Snellmaninkatu 19-21 E 15, 00170 Helsinki l puh. 0440 664 800 l s-posti taku@taku.fi

Hallituksen puheenjohtaja Mari Lankinen Tuottaja, Jyväskylän Kesä Snellmaninkatu 19-21 E 15 00170 Helsinki mari.lankinen@taku.fi 050 5363 231 Hallituksen varapUHEENJOHTAJA Ville Niutanen Koordinaattori, Sairaalaklovnit ville.niutanen@taku.fi 040 579 4007 Hallituksen jäsenet Varsinaiset jäsenet Arja Laitinen Aluepäällikkö Taiteen edistämiskeskus arja.laitinen@taike.fi 0295 330 709 0400 798 718  Kirsi Lajunen Läänintaiteilija (taide ja hyvinvointi) Taiteen edistämiskeskus kirsi.lajunen@taike.fi 0295 330 874 Raisa Niemi tuottaja/producer Lasipalatsin Mediakeskus Oy/ Lasipalatsi Media Centre Ltd www.lasipalatsi.fi 050 371 7818

Riikka Wallin Koordinaattori Svenska Teatern riikka.wallin@svenskateatern.fi 040 541 2295 Anna Vesén Kulttuurituottaja Riihimäen kaupunki anna.vesen@riihimaki.fi 040 822 6660 Jaana Elonen Yleisötyön opettaja jaana.elonen@gmail.com 041 502 3573 Juha Isotalo Opiskelija, Turun yliopisto jlaiso@utu.fi 050 531 8414 Varajäsenet Heini Haapaniemi Kulttuurihallinnon asiantuntija, tuottaja heini.haapaniemi@gmail.com 050 300 2402

Chia Koskinen Yhteisökoordinaattori, Lilith Tampere, Osuuskunta Lilith Tuottaja, Cine Factor Productions Tiedottaja, LIWRE Lahden kansainvälinen kirjailijakokous Asiamies / sihteeri, Suomen elokuvaohjaajaliitto ry chia.koskinen@lilith.fi 050 381 5205 Sini Parikka Kulttuurituottaja, maisema-arkkitehti yo, Ympäristötaiteen säätiö / Pluto Finland / Suomen maisema-arkkitehtiliitto sini.parikka@gmail.com 040 351 6470 Toiminnanjohtaja Kirsi Herala kirsi.herala@taku.fi 040 511 1200 Järjestöasiantuntija Miika Sillanpää miika.sillanpaa@taku.fi 0440 664 800 Opiskelija-asiamies Vilja Byström vilja.bystrom@taku.fi 040 561 8967

T A K U 35


naisen

miehen euro

Gr

naisen

Grafiikka: Liisa Valtonen

36 T A K U

Grafiikka: Liisa Valtonen

TAKU-lehti 3/2016  

TAKU-lehti 3/2016

TAKU-lehti 3/2016  

TAKU-lehti 3/2016

Advertisement